Tähtitassu hätkähti heikosta unesta hereille. Ohimolle saatu isku vankikuopan vartijalta jomotti yhä, mutta huudahdukset ja taistelun äänet olivat ainoa asia mihin parantajaoppilas sillä hetkellä keskittyi. Olivatko hänen klaanitoverinsa tulleet pelastamaan hänet? Naaras otti askelia lähemmäs kuopan reunaa, mutta sama vartija joka iskun oli antanut sihahti uhkaavaan sävyyn ja punaviirullinen kissa joutui palaamaan takaisin paikalleen. Sähähdykset ja karjaisut kuuluivat nyt paljon lähempää ja harmaaturkkinen kissa huomasi rukoilevansa Tähtiklaanilta pelastusta.
"Täällä näin!"
Tähtitassu henkäisi terävästi tunnistaessaan Purotassun äänen kaikuvan jossakin aivan lähellä. Kissa joka vartioi parantajaoppilasta nousi tassuilleen ja luimi korvansa, kääntyen ottamaan hyökkääjän vastaan. Ja niin kävi, hetkessä tummaraitainen oppilas oli syöksähätnyt luuklaanilaista päin ja yritti nyt kaikin voimin saada tuota kaadettua alleen. Punaviirullinen naaras katsoi hetken lamaantuneena kahden kissan kamppailua, kun näki silmäkulmassaan liikettä. Vaaleanharmaa pää ja siniset silmät kurkistivat vankikuoppaan. Joutsentassu!
"Alahan tulla sieltä jo, vai etkö haluakaan pelastautua?"
Tähtitassu nyökkäsi ja riensi oitis klaanitoverinsa luo, tuon auttaessa sitten kiskomaan parantajaoppilaan pois kuopasta. Punaviirullisen naaraan päästessä jaloilleen hänen edessään odotti verilöyly. Purotassu kamppaili hengestään luuklaanilaisen soturin kanssa ja kauempana luolassa nummiklaanin soturit taistelivat kahta tai jopa kolmea luuklaanilaista vastaan. Solinatassu oli aivan kahden naaraan lähellä, yrittäen pitää valkoturkkista Luuklaanin oppilasta poissa heidän kimpustaan. Joutsentassu alkoi johdattamaan harmaaturkkista kissaa pois luolastosta, mutta heidän matkansa tyssäsi lyhyeen, kun suuri mustaturkkinen naaras syöksähti heidän eteensä.
"Ja mihin te kuvittelette olevanne menossa?"
Tähtitassu painoi korvansa niskaansa vasten ja tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän. Kyseessä oli täysikasvuinen luuklaanilainen kahta oppilasta vastaan, joista toinen oli vielä vain parantajaoppilas. Joutsentassu hänen rinnallaan väläytteli hampaitaan ja päästi uhkaavan kuuloista sihinää hampaidensa välistä, mutta punaviirullinen naaras näki tuon katseessa pelkoa. Miten he oikein selviäisivät? Luuklaanilainen ei antanut heille aikaa miettiä, kun hän teki nopean syöksyn ja oli hetkessä painanut harmaaturkkisen kissan alleen.
"Tähtitassu!"
Joutsentassun ulvaisu kaikui Tähtitassun korvissa, kun hän yritti haukkoa henkeään painon alla. Parantajaoppilas työnsi kaikin voimin etutassuillaan vastustajansa kaulaa kauemmas omastaan, sillä luuklaanilainen yritti iskeä hampaansa hänen kurkkuunsa. Punaviirullinen naaras takoi takajaloillaan mustaa vatsakarvaa, mutta paino hänen päältään ei lähtenyt. Harmaaturkkinen kissa näki sumeasti kuinka vaaleanharmaa hahmo loikkasi luuklaanilaisen selkään ja alkoi repiä tuota niskasta, upottaen kyntensä tuon lapoihin. Mustaturkkinen naaras ei kuitenkaan luovuttanut.
"Joutsentassu, väistä!"
Tähtitassu näki kuinka Joutsentassu kohotti hämmentyneenä katseensa, kuinka tuon siniset silmät suurenivat ja oppilas kompuroiden hyppäsi pois luuklaanilaisen päältä. Vain silmänräpäystä myöhemmin oli harmaavalkoinen hahmo iskeytynyt valtavalla vauhdilla luuklaanilaista päin, saaden tuon viimeinkin pois parantajaoppilaan päältä.

//Joutsenella jatkoa? Ajattelin että tää luuklaanilainen olis Ohramyrsky ja nummiklaanilainen Sadeläikkä.

Vihdoinkin.

Adrenaliini kohisi päällikön koko kehossa hänen kieriessään maassa vaaleaturkkisen nummiklaanilaisen kanssa. Hän oli odottanut innolla ja hartaasti haastajien saapumista - vihdoinkin mahdollisuus näyttää heille. Ja noh, päästä tappelemaan oikein kunnolla - armoa näyttämättä.
Tämä kyseinen naaras tuntui kuitenkin olevan turhankin vikkelä liikkeistään Kuolontähden makuun. Naaras tiesi olevansa hyvä taistelija, mutta hän nautti huomattavasti enemmän avuttomampien yksilöiden nitistämisestä. Kenties joku sotureista voisi hoitaa likaisen työn ja päästäisi sitten päällikkönsä nautiskelemaan tunkeilijan viimeisten hetkien pitkittämisestä...
Kuolontähti pyörähti ketterästi tassuilleen ja sai sysättyö nummiklaanilaisen sen verran eroon itsestään, että ehti sähähtää lähistöllä juoksevalle Helmiturkille:
"Hoida tämä."
Nummiklaanilainen pyörähti vikkelästi takaisin Kuolontähden kimppuun, mutta ei ehtinyt kynsiä hänen turkkiaan kauaa, kun harmaa luuklaanilainen syöksähti hänen kimppuunsa. Kuolontähti sai vielä upotettua hampaansa nummiklaanilaisen kylkeen vain todistaakseen valtansa, mutta loikkasi sitten sivummalle, antaen soturinsa jatkaa tappelua. Pihlajamyrskyn syöksähtäessä vielä Helmiturkin avuksi, pääsi päällikkö helposti loikkaamaan läheiselle kalliorosoumalle katselemaan taistelua. Piakkoin joku varmasti syöksähtäisi päällikön kimppuun, mutta hän halusi hetken nautiskella verenmausta suussaan ja rautaisesta tuoksusta ilmassa, jota halkoivat kiukkuiset sähähdykset ja heikompien taistelijoiden parahdukset.
#Ehkä joku onnistuisi listimään Jääsilmän, pääsisi siitäkin diivasta eroon#, Kuolontähti hymähti itsekseen haravoidessaan arvioivasti omia joukkojaan.

Elämä oli viime aikoina riepotellut Aaltotähteä.
Ensin Kaunokirjo, jonka kuolemaan päällikkö ei edelleenkään osannut suhtautua. Sitten leirin menetys, josta hän ei voinut olla syyttämättä itseään.
Kaiken lisäksi Uskosielu oli ottanut kontolleen Sielutaivaan tyttären, johon Aaltotähti ei ollut ehtinyt luoda haluamaansa yhteyttä - olihan Uskosielu hänelle lähes samalla tavalla tärkeä, kuin Yöpentu nyt naaraalle itselleen.
Kolli seisoi korkean puun latvassa, katsellen allaan leviävää reviiriään. Hän oli lähtenyt metsästämään, niin hän oli varapäällikölleen sanonut, mutta pian olisi aika palata leiriin. Saalis oli köyhä, vain pari hassua hiirtä ja laiha orava, mutta oli se parempi kuin ei mitään.
Aaltotähti koki syyllisyyttä leiristä lähtemisestä, mutta oli lopulta järkeillyt itselleen, ettei klani hyötyisi hänen romahtamisestaan. Pitkä kävelyreissu oli tehnyt tehtävänsä, ja mustaturkki tunsi voimiensa palaavan kohisten ajatusten selvitessä hiljalleen.
#Kyllä tämä tästä...#
Hän veti vielä pari kertaa syvään henkeä ja hyppäsi sitten parin oksan kautta maahann. Kolli nappasi saaliinsa hampaisiinsa ja lähti kulkemaan kohti väliaikaista leiriä, johon hänen klaaninsa oli paennut.
#Kumpa pääsisimme pian kotiin#, päällikkö haaveili mielessään kulkiessaan sammalmättään läpi. Metsäisempi ympäristö ei sopinut hänelle, eikä monelle muullekaan vuoristoon tottuneelle.
Kevyt tuulenvire pyyhkäisi Aaltotähden mustan turkin pystyyn, ja kolli ei voinut olla tuntematta vuoristoilman raikasta henkäystä nenässään.
Ehkä vuoristoleirikin kaipasi jo heitä kotiin.

Klaanit olivat levottomia. Taistovaara aisti sen ilmasta, haistoi sen sotkeutuneista reviiriviivoista ja näki sen tavasta, jolla rajapartioiden soturit pälyilivät ympärilleen.
Tilanne vaikutti niin epävakaalta, että edes hän ei ikuisessa ilkikurisuudessaan ollut hennonnut astua klaanien kiusaksi.
Hän oli yrittänyt käydä Vuoristoklaanin leirissä tarkistaakseen Yöpennun tilannetta, todettuaan tilanteen Nummi- ja Kuutamoklaanien alueella liian epävakaaksi, mutta häntä oli ollut vastassa vain tulvinut alue ja hävinneet hajujäljet.
#Aaltotähdellä on varmasti tassut täynnä tekemistä, eikä Uskosielu ole kuitenkaan malttanut pysyä sivussa#, naaras oli tuuminut kääntyessään kohti Puroklaanin reviiriä. Ehkä hän voisi vierailla edes yhden pennun luona, vaikka ei ollut heitä syntymän jälkeen vielä nähnytkään.
Loikkiessaan kohti Puroklaanin rajaa, huomasi Taistovaara vahvan partion hajun. Aluetta selvästi vartioitiin aiempaa tiukemmin, tai sitten partio oli juuri mennyt ohi. Kenties he olivat vielä lähistöllä.
Naaras pysähtyi ja epäröi hetken. Kenties ei olisi pennun edun mukaista, jos hän pelmahtaisi paikalle aikana, jolloin klaanit tuntuivat muutenkin olevan sekaisin keskenään.
Arvioituaan tilannetta hetken, päätti naaras suunnata askelensa kauemmas leiristä. Ehkä nyt ei ollut aika aloittaa tappelua rajapartion kanssa.
#Pidäthän heitä silmällä, Sielutaivas?#, hän naukaisi pehmeästi kohti Tähtiklaania jatkaessaan matkaansa kohti turvallisempaa aluetta.

#Älkää herättäkö.#
Yö oli juuri lakaisemassa Kuutamoklaanin reviiriä alleen, kun Nummipyörre pääsi lopulta kömpimään pesäänsä. Viimeaikaisten tapahtumien selventämisessä ja selittämisessä Varistähdelle oli kulunut ikä ja terveys, ja kolli oli tuntunut tänään erityisen huonotuuliselta. Kenties pennut olivat pitäneet isäänsä hereillä, tai hiljattaiset konfliktit olivat saaneet hänet varuilleen, mutta Nummipyörre ei jaksaisi enää yhtäkään sähähdystä ennen kunnon yöunia.
Hän kuopi hetken sammalliaan, ennen kuin kierähti paikalleen nukkumaan. Ulkopuolella hetki sitten palannut partio kävi vielä huomioitaan läpi, ja Nummipyörre rukoili, etteivät he olisi löytäneet mitään niin hälyttävää, että se vaatisi varapäällikön huomiota.
Hän tunsi mahansa murisevan, mutta ei halunnut ottaa riskiä tulevansa nähdyksi. Jos partiolla olisi asiaa, ei Nummipyörre kehtaisi kieltäytyä heitä auttamasta. Välttääkseen valinnan, hän päätti syövänsä vasta seuraavana päivänä.
#Säästyypähän riistaa pennuille. Saa Varistähtikin ola rauhassa.#
Nummipyörre huokaisi syvään ja rentoutui sammaleitaan vasten.
"Hyvää yötä", mutisi joku läheiseltä pediltä, mutta uneen vaipuva varapäällikkö ei enää ehtinyt rekisteröidä, kuka oli sanojen takana. Kenties hän oli mutissut ne itsekseen. Joka tapauksessa, hän otti sanat sydämeensä ja vaipui sikeään uneen, kauas päällikkönsä pistävistä silmistä ja sotureiden varautuneista katseista.

Sinitassu yritti mahdollisimman varovasti pudottaa muutaman vadelmanpensaan oksan suustaan maahan, mutta tunsi kuinka oksien terävät kohoumat raapivat hänen suutaan ja naarmut alkoivat heti turpoamaan. Nummipyörre oli käskyttänyt sotureita ja oppilaita jotka eivät sillä hetkellä olleet partioissa rakentamaan suojaavampaa kattoa ja seinämää pentutarhaa ja klaaninvanhimpien pesiä varten. Oli ollut Laikkutassun idea käyttää vadelmapensan oksia, sillä oksien piikit takertuivat hyvin sammaleeseen, joka toimi vuorausaineena. Ainoa ongelma niissä oli vain kyseinen allergisoiva reaktio, minkä johdosta naarasoppilas joutui jättämään työnsä siihen ja juoksemaan Lehtikuun ja tuon parantajaoppilaiden luokse suu pistellen. Hän ei suinkaan ollut ainoa potilas mitä kolmella kissalla sillä hetkellä oli, myös Linnunsiipi oli hitaasti ja varsin kivuissaan olevana saapunut vain hetken oppilasta aiemmin paikalle.
"Minusta... Minusta tuntuu että synnytykseni käynnistyi", soturitar naukaisi ja lyyhistyi istumaan Lehtikuun eteen. Sinitassukin unohti hetkeksi turpoavan suunsa ja tuijotti tummaraitaista naarasta hölmistyneenä. Tuoko oli tiineenä? Hän laski katsettaan alemmas ja katsoi kissan tummanruskeaa vatsaa. Tuo näytti korkeintaan hyvin syöneeltä, ei siltä että olisi juuri nyt synnyttämässä muutaman kuun vatsassaan asustelevia pentuja.
"Tähtiklaani sentään, miksi et ole kertonut tästä ja käynyt tarkastuksessa aikaisemmin?" parantaja huohotti järkyttyneenä, mutta viittoi soturitarta seuraamaan häntä tyhjälle sammalpedille. Surutassu seurasi mestariaan, kuunnellen tarkasti vaaleanharmaan naaraan luettelemia ohjeita. Naarasoppilas oli jäänyt kaksin Kuutamoklaanin jo parantajanimensä saaneen parantajaoppilaan kanssa. Sinitassu siirsi katseensa Linnunsiivestä hitaasti Voimalitistykseen ja taivutti korviaan aavistuksen alemmas. Hän ei pitänyt Kuutamoklaanin tulevasta parantajasta, tuo oli ollut oman oppilasaikansa Luuklaanissa opettelemassa soturin tavoille, mutta oli täysi-ikäiseksi kasvettuaan palannut takaisin kotiklaaniinsa ja ryhtynyt parantajaksi. Ruskeamerkkinen kissa ei todellakaan luottanut siihen, että Luuklaanissa niin pitkään elänyt kissa palaisi takaisin vain opetttelemaan parantajan tavoille, koska soturin elämä ei sopinutkaan hänelle.
"No, mikäs sinulla on hätänä?" vanhempi parantajaoppilas mutisi kulmat koholla, odottaen valkoturkkisen kissan kertovan ongelmastaan. Oppilas keräsi rohkeuttaan ja yritti mahdollisimman selkeästi selittää hänen suutaan kutittavan niin vietävästi, että kyyneleet olivat nousseet naaraan silmäkulmiin. Voimalitistys nyökkäsi ja kääntyi hakeakseen jotakin yrttiä ja Sinitassu sai taas tilaisuuden vilkaista Linnunsiipeä, joka makasi nyt kyljellään sammalpedillä. Jos tuo kerran oli tiineenä, kuka olisi pentujen isä? Kuva ruskearaitaisesta, oranssiturkkisesta nummiklaanilaisesta välähti sinisilmän mielessä ja oli hyvä ettei hän tukehtunut omaan hengenvetoonsa. Nummiklaanilainen kolli, kenen kanssa Sinitassu oli kuullut Linnunsiiven flirttailevan viime lehtikatona rajalla, oli nykypäivänä Nummiklaanin uusi päällikkö.

Käpy kulki metsässä, miettien, mitä tekisi seuraavaksi, ja mihin menisi. Vaikka hän tykkäsi olla yksin, joskus hän tunsi itsensä yksinäiseksi, niin kuin nyt, ja katui sitä että oli jättänyt veljensä. Käpy päätti kuitenkin jatkaa matkaansa kauemmas, vaikka edessäpäin olikin klaanit, joita sanottiin joskus pelottaviksi. Käpyä vain inhotti klaanit ja heidän tavat, ei häntä pelottanut. Käpy taivalsi metsän läpi, ja mietiskeli erilaisia asioita. Pystyisikö hän koskaan asettumaan jonnekin tiettyyn paikkaan lopullisesti, eikä olla koko ajan liikkeessä? Mutta sellaista oli erakon elämä, ainakin Kävyn. Hän ei tuntenut itseään missään turvalliseksi. Käpy kulki ja kulki, eikä koskaan asettunut mihinkään asumaan. Nytkin, hän oli taas matkalla kohti tuntematonta.

Kohta hän saapui nummen reunamille, ja puusto harveni. *Tuolla en voisi asua. Liian avaraa,* ajatteli Käpy ja huokaisi. Hän huomasi kaukana nummella jotakin. Ne olivat kissoja. Ne juoksivat pitkin nummea, lujaa ja pysähtymättä. Käpy meni vähän kauemmas, ja istui kitukasvuisen puun alle. Hän katsoi kuinka kissat kaukana nummella juoksivat, jahtasivat riistaa, Käpy tajusi. *Omituista.*

Käpy oli edelleen mietteissään, eikä kovin valppaana kun kuuli takanaan rasahduksen. Hän säikähti, ja kuulosteli ja katsoi ympärilleen. *Mikä se oli? Vain riistaeläin?* Se ei ollut riistaeläin, koska kohta puun takaa ilmestyi mustavalkoinen kissa. Käpy luimisti korvansa. Oliko se klaaneista? “Outoja, nuo nummella asuvat kissat, vai mitä?” tuo mustavalkoinen kissa sanoi tyynen rauhallisesti. *Kuka hän on? Eikö hän olekaan klaaneista?* ihmetteli Käpy aivan hämmentyneenä tuon vieraan kissan lähestymistavasta. “Oletko sinä ollut siinä kauankin?” kysyi Käpy epävarmana.
“No, jokusen verran aikaa,” vastasi vieras kissa. “Ai, unohdinkin esittäytyä. Olen Mäyrä, asun yksin täällä nummen reunamilla,” hän jatkoi.
*Mäyrä?! Se vanha ystäväni?* ajatteli Käpy, ja sitten sanoi: “Olen Käpy. Etkö ole vanha ystäväni, olemme tavanneet jo aikaisemmin!”
“Niin! Hei, Käpy! Missä olet ollut?” Mäyrä sanoi, tajuten kuka Käpy oli.
“Ehkä hieman kaikkialla, minä vain koko ajan liikun paikasta toiseen. Olin viimeksi kaksijalkalan reunamilla,” kertoi Käpy, jättäen pois sen kohdan, miksi oli lähtenyt sieltä.
Mäyrä, tämä hieman outo Kävyn ystävä puistelehti. “Kaksijalkala! En pidä siitä paikasta ollenkaan!”
Käpy naurahti hieman teennäisesti. “En minäkään,” hän sanoi.
“Haluaisitko jäädä tänne, ainakin hetkeksi? Uskoisin että sinulla ei taida olla nukkumapaikkaa täksi yöksi,” ehdotti Mäyrä. “Minulla on pesä tuolla vähän pidemmällä.”
“Voisinhan minä hetkeksi tänne jäädä. Mutta täällä on liian avaraa minun makuuni, joten älä pahastu jos kohta jo lähdenkin,” sanoi Käpy.

Illalla, Mäyrän piilopaikassa, Käpy tunsi itsensä aika iloiseksi. Hän oli löytänyt ystävän, vaikka tiesi, että jatkaisi matkaansa jo pian.

”Löysinhän minä sinut”, Paarmahehku mutisi nähdessään hetken etsittyään, kuinka Kaunotassun valkea hahmo oli kyyristynyt tuoresaaliin ääreen syrjässä, erään lehtipuun juurella melkein väliaikaisen leirin ulkopuolella. Oppilas käännähti katsomaan häntä salamannopeasti säikähtänyt katse silmissään.
”Paarmahehku, sinähän tulit takaisin!” pörröinen naaras huudahti, pala hiirtä leuallaan. Paarmahehku kohautti hartioitaan vaivaantuneena.
”Etkö huomannut, kun saavuimme Murattituulen, Tuhkakajon ja Kurkitassun kanssa?”
”Ai, hekin ovat kunnossa”, Kaunotassu naukui ja venytteli laiskasti, kunnes muutti taas vakavan ilmeen kasvoilleen.
”Taisin nukkua eilen aika paljon. Anteeksi, etten huomannut..”
Paarmahehku kohotti kulmiaan. Ei ollut Kaunotassun tapaista pyydellä anteeksi, ja sen lisäksi:
#Olettiko hän vain minun kuolleen tai kadonneen jonnekin? Huomasiko hän edes, että olin poissa?#
”Ja mitä sinä olet tänään tehnyt ansaitaksesi tuon?” hän naukui kyllästyneenä ja viittasi hiireen oppilaan käpälissä. Kaunotassun silmät levisivät, ja naaraan turkki pörhistyi tunnusomaisesti.
”Vitsailin vain”, Paarmahehku naukui kireästi, kuulostamatta lainkaan siltä että vitsaili.
”Kuulin kyllä siitä, mitä sinä ja Salamatassu teitte”, kolli jatkoi hiljaa ja nyökkäsi suuntaan, jossa Taivaslilja ja Opaalikaamos pitivät väliaikaista yrttivarastoaan ja jonne Pöllötassulle oli muovattu sammalpeti.
”Ai. Hyvä”, Kaunotassu naukui ja nuolaisi rintaansa.
”Minä kyllä vain seurasin Salamatassua. En ole mikään.. sankari..”
#Sitä en epäile yhtään#, Paarmahehku ajatteli ja ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään.
”Aaltotähden mielestä on kuitenkin teidän ansiota, että Pöllötassu on elossa”, hän totesi huokaisten. Kaunotassun silmät laajenivat jälleen.
”Sanoiko hän niin?” valkea naaras kysyi kiinnostuneena. Paarmahehku murahti ja katseli hajamielisenä muualle. Mitä hänen pitäisi nyt oikein sanoa? Onnittelut, olet nyt soturi, katso itseäsi, olet aikuistunut niin nopeasti? Yhtäkkiä ajatus alkoi kuristaa hänen kurkkuaan. Paarmahehku ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta tuntui siltä, kuin vain hetki sitten Kaunotassu olisi ollut se pörröturkkinen pentu jollaisena hän oppilaansa oli tottunut näkemään, mutta nyt, silmänräpäyksessä jokin oli muuttunut. Vielä muutama kuu sitten naaras oli kiukutellut vuoristopolkuja alas laskeutuessaan, hakeutunut hänen seuraansa kapealla polulla matkalla kokoontumiseen, yrittänyt kynsiä sisarensa taisteluharjoituksissa niin että hänen oli pitänyt puuttua asiaan.. Hän oli sähissyt ja huutanut hänelle, kuunnellut naaraan kiukuttelua ja loputonta valitusta, melkein tapattanut hänet ajattelemattomilla sanoillaan - Kaunotassu oli loukannut käpälänsä, taistellut kettua vastaan, mutta jotenkin ponnistanut vastoinkäymisistä ja tullut vahvemmaksi kuin koskaan. Paarmahehku katsoi käpälään, jonka varaan naaras nojasi nyt itsevarmasti.
”Mennään metsälle”, hiilenmusta kolli mutisi, ja suuntasi kohti metsikköä.
”Mutta min-” Kaunotassu nyökkäsi puolisyötyä hiirtä kohti, mutta Paarmahehku hiljensi naaraan hännänheilautuksella.
”Jätä se”, hän sihahti.
”Saat olla hyödyksi klaanillesi, ennen kuin tyhjennät tuoresaaliskasaa.. etkö ole kuullut, että pennut ja klaanivanhimmat ruokitaan ensin?” hän murisi ja odotti että valkea pörröturkki seuraisi hänen vanavedessään, ja siihen Kaunotassu ilmestyikin, nyreä ilme naamallaan. Tuttu asetelma sai Paarmahehkun rauhoittumaan hiukan, mutta kolli nakkeli niskojaan silti ajatellessaan, kuinka Kaunotassu oli saanut hänen aamuisen hyvän olonsa katoamaan välittömästi.

He kulkivat syvemmälle lehtimetsään, ja aluskasvillisuuden tihentyessä Paarmahehku raotti suutaan maistaakseen ilmaa. Hän havaitsi hiiren hajun välittömästi ja kääntyi hiukan perässä kulkevan Kaunotassun puoleen.
”No? Jäätkö tähän, vai-”
”Ei, minä olen jäljittänyt tuota myyrää jo viisi ketunmittaa”, Kaunotassu tokaisi, lipoi huuliaan ja lähti hiippailemaan Paarmahehkun ohi syvemmälle pensaiden joukkoon. Paarmahehku siristi silmiään oppilaan perään, ennen kuin nyrpisti nenäänsä ja lähti itse hiipimään vastakkaiseen suuntaan, josta hiiren tuore hajujälki ujuttautui hänen nokkaansa. Kolli nuuski ilmaa ja pujahdettuaan kahden lyhyen, lehdettömän koivun välistä huomasi tulleensa kiviselle aukiolle. Hän loikkasi ketterästi ja äänettömästi yhden päälle, huitaisi käpälällään pois tieltään koivusta irtaantuneen oksan, painautui viileää, kosteaa pintaa vasten ja ryhtyi tähystämään. Pian hän huomasi liikettä kivien välissä kasvavien vaaleiden heinien joukossa.
Paarmahehku seurasi hiiren liikkeitä tarkasti silmillään samalla kun hivuttautui varovasti lähemmäs oman tähystysalustansa rosoista reunaa. Kun hän erotti viimein hiiren rusehtavan turkin hiekkaisesta maasta, hänen silmiinsä osui lisää heinän liikettä kauempaa hänen kohteestaan.
#Käärme#, kolli sihahti mielessään tunnistaessaan tummien suomujen säihkeen pedon ihossa, kun se suunnisti kohti hänen saalistaan, hitaasti mutta varmasti, painaen kiemuroita sateen pehmittämään maahan. Paarmahehku mittaili sen rytmikästä menoa niskavillat pystyssä, kuvitellen miten myrkkyhampaat voisivat upota kiinni hänen tassuunsa. Hiiri värisytti heiniä nuuskiessaan maata etsien siemeniä, tietämättömänä vaarasta.
Paarmahehku loi sen sijaintiin vielä yhden vilkaisun ja käänsi sitten saaliille selkänsä kärsimättömänä. Hän etsi koivunoksaa silmillään ja poimi sen sitten leukoihinsa. Kolli puristi sitä hampaidensa välissä, puri siihen kiukkunsa ja viskasi sen sitten voimakkaasti päin käärmeettä. Sitten, enempää ajattelematta, hän loikkasi alas kivien väliin. Hiiri vipelsi kauemmas hänen näkökentästään ja hän syöksyi sen perään, hopeanharmaat kynnet välkkyen. Mutta hiiri kampesi itsensä hiekkaan kaivattuun koloon ja Paarmahehku lysähti sen eteen. Soturi yritti kaivaa reikää isommaksi kynsillään, mutta ne eivät lävistäneet ympäröiviä juuria. Hän haukkoi henkeään ja vilkaisi taakseen. Musta käärme oli poissa, mutta niin oli saaliskin.

Kaunotassu tapasi hänet tovin kuluttua samassa paikassa, jossa he olivat eronneetkin. Oppilaan suussa roikkui rusehtava myyrä, jota tuskin erotti sen pullean oravan turkin seasta, jota naaras myös piteli leuoissaan. Paarmahehku kohotti kulmiaan yllättyneenä pudottaessaan maahan oman päästäisensä, jonka oli onnistunut nappaamaan epäonnistuneen hiirenmetsästyksen jälkeen. Kaunotassu räpytteli silmiään ja katseli hajamielisenä sivulle.
”Hyvää työtä”, Paarmahehku naukui hieman haluttomana, hämillään oppilaansa hyvästä saalistusonnesta ja viittoi naarasta sitten seuraamaan taas takaisin kohti väliaikaista leiriä. Kuullessaan valkoturkin tallomien lehtien rapisevan takanaan kolli syventyi ajatuksiinsa, myönsi huojentuneena itselleen, että oli aika ilmoittaa Aaltotähdelle, että hänen puolestaan Kaunotassu oli valmis nimitettäväksi.
”En malta odottaa että palaamme OIKEAAN leiriimme”, Kaunotassu nurisi, mutta jähmettyi paikoilleen ennen kuin astui leiriaukealle. Paarmahehku vilkaisi häneen kummastuneena, mutta havaitsi pian silmillään mitä oppilas oli jäänyt ihmettelemään. Aukio oli täynnä vuoristoklaanilaisia, ilmassa oli vilkasta puheensorinaa ja muukalaisen tuoksu ajautui heidän lävitseen Paarmahehkun luo. Sanomatta sanaakaan soturi lähti hiippailemaan lähemmäs kiinnostuneena. Hämmästyksekseen hän erotti klaanitoverien selkien takaa hänelle tuntemattoman, mustavalkoisen kollin ja kuutamoklaanilaisnaaraan, Tihkutäplän, jonka oli aiemmin tavannut. Molemmat näyttivät surkeilta, turkit olivat pörröllä ja mutapaakkujen peitossa ja siniharmaan naaraan kasvoja peitti onneton ja selkeän epämukava ilme. Taivaslilja puheli heille vakavaan äänensävyyn ja tilanne vaikutti muutenkin epävakaalta, muuta Paarmahehku ei kerennyt saada selville, kun hän kohtasi lähemmäs työntyessään Tihkutäplän välkehtivät, keltaiset silmät. Mustavalkoinen kolli avasi suunsa, ja Paarmahehkun katse vilahti häneen arvioivasti. Mitä nämä kaksi tekivät täällä? Oliko Kuutamoklaanissa tapahtunut jotain? Paarmahehku ei saanut mieleensä yhtäkään syytä, miksi nuo olisivat muuten tupsahtaneet paikalle.
”Kuten te kaikki varmasti tiedätte, koko kanjoni kärsii tällä hetkellä tulvivista rajajoista ja sateisista säissä”, kolli selosti kuuluvalla äänellä ja kertoi sitten luulevansa, että tulvien syy sijaitsi vuoristossa. Paarmahehku kuuli kohahduksen ympärillään ja luimisti itsekkin korviaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta jokin tässä kissassa, jota hän ei ollut kohdannut edes kokoontumisissa aiemmin, sai hänen niskavillansa pystyyn. Samoin Tihkutäplän läsnäolo, kuutamoklaanilainen tapitti juuri matkatoveriaan ja nyökkäili hiljaa vakavan näköisenä. Outo pistely kutitti Paarmahehkun tassuja, jotain täytyi olla meneillään, hän ei vain pystynyt löytämään sanoja tälle luonnottomuudelle.
”Onko kukaan teistä huomannut mitään erikoista vuoristossa viimeisten kuiden aikana, jopa ennen lehtikatoa?” kissa jatkoi selitystään ja tällä kertaa ne saivat Paarmahehkun värähtämään. Tulviva vesimassa, varman kallioperän mureneminen tassujen alta, kuiva, mutainen sola – mielikuvat täyttivät hänen mielensä.
”Se on voinut olla ihan jokin pienikin asia, pienempien solien muuttuminen yhdeksi isommaksi, veden vähentyminen jostakin, tukkeuma...” Paarmahehku kuuli Tihkutäplän äänen tovin kuluttua. Soturi näki, kuinka klaanitoverit vaihtoivat merkitseviä katseita. Kukaan ei ollut unohtanut Tuhkakajon löytämää tukkeumaa. Tarkemmin ajateltuna asiat olivat alkaneet menemään huonompaan suuntaan tuosta löydöksestä lähtien.
”Tuhkakajo ja Seittitassu olivat ensimmäiset, jotka löysivät solatukkeuman mihin Kaunokirjo hukkui!”
Paarmahehku sihahti ääneen lausahduksen hiirenaivoisuudelle. Hän kääntyi mulkoilemaan huutajaa, mutta huomasi kaikkien katsovan nyt Tuhkakajoa, jota Tihkutäplä ja tämän mysteerinen kollitoveri nyt lähestyivät. Paarmahehku irrotti katseensa heistä ja astui sivummalle nakellen niskojaan. Kuinka monta kertaa asiat pystyivätkään kääntymään päälaelleen muutaman auringonkierron aikana? Jostain hänen alitajunnastaan kaukainen, mutta selkeä ja voimakas ääni, Huurrekukan ääni, kaikui hänen päässään:
#Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen.#
Se typerä uni, jonka hän luuli jo unohtaneensa. Hän halusi palavasti pitää sen omana tietonaan, mutta sanat olivat kuin lakkaamatonta hyttysen ininää. Hän tunsi sen käpälissään, jotain olisi tehtävä. Kaksi keskelle Vuoristoklaania putkahtanutta, mutaista ja sekaturkkista kissaa olivat muuttaneet kaiken, vaikkei hän vieläkään käsittänyt, mikä heissä oli saanut hänet niin vaivaantuneeksi.

Purotassu kamppaili kaikin voimin aikusta luuklaanilaisnaarasta vastaan, pyrkien väistämään tuon teräviä kynsiä ja vahvoja leukoja. Vaikka kaiken hänen keskittymisensä pitkin kuulua nyt vastustajaan oppilaan yläpuolella, ei pieni ääni hänen takaraivossaan voinut olla kysymättä mitä Solinatassulle oikein oli käynyt. Kolme oppilasta olivat samaan aikaan juosseet syvemmälle luolaan, kun muu partio oli jäänyt sen etuosaan taistelemaan. Siinä missä kollioppilas oli syöksähtänyt Tähtitassun vartijan kimppuun ja Joutsentassu oli käynyt repimässä parantajaoppilaan pois vankikuopasta, oli vaalearaitainen oppilas jäänyt turvaamaan heidän selustaansa. Tummaraitainen kissa karjahti ääneen ja heitti luuklaanilaisen päänsä yli luolaman seinää vasten, tarkoituksenaan saada hetken tauko sisarensa etsintään. Hänen yllätyksekseen naaras seisoi valkeaturkkisen luuklaanilaisoppilaan yläpuolella, tassu palaten ilmasta takaisin kalliopohjalle. Oliko tuo juuri lyönyt oman vastustajansa kanveesiin? Heidän katseensa kohtasivat ja hetken he molemmat näyttivät helpottuneilta tajutessaan sisaruksensa olevan vielä hengissä. Purotassun ilme kuitenkin vakavoitui nopeasti.
"Tule! Mennään äkkiä!"
He lähtivät juoksemaan kohti suuntaa mihin Joutsentassu oli Tähtitassun kanssa lähtenyt. He pääsivät luolaston keskelle, kaiken sen taistelukaaoksen yhä valliten ympärillä. Oppilaat etsivät katseillaan pesätoveriaan, mutta edestakaisin poukkoilevat kissat ja luolassa kaikuvat ulvaisut vaikeuttivat keskittymistä. Yhtäkkiä Solinatassu pukkasi Purotassua lapaan ja viittoi luolan suuaukolle. Parantajaoppilas ja valkoharmaa naaras olivat miltei ulkona luolasta, mutta heidän tietään tukki kaksi luuklaanilaista. Heidän seurassaan oli myös Valkotäplä, joka vain hetkeä myöhemmin karjui; "Nummiklaani, perääntykää!"
Tutut hahmot kahden oppilaan ympärillä lähtivät perääntymään nilkuttaen ja sähisten, yrittäen uhitella luuklaanilaisia pysymään hyvän etäisyyden päässä, että pääsisivät itse pakenemaan paikalta. Tummaraitainen kolli lähti myös peruuttamaan sisarensa rinnalla, tarkistellen luolaa heidän edessään. Eihän kukaan nummiklaanilainen ollut jäänyt loukkoon sen takaosaan? Olivathan kaikki hänen klaanitoverinsa varmasti vielä hengissä ja perääntymässä pakenemaan? Pystyisivätkö kaikki juok-
Korvia vihlova ulvaisu, kiljaisu ja huuto. Purotassu käänsi katseensa salamana taakseen, luolan suuaukolle ja tunsi kuinka henki takertui hänen kurkkuunsa. Mustaturkkinen naaras piti leukojaan Valkotäplän kaulan ympärillä, painaen varapäällikköä maata vasten ja riuhtaisten sitten päänsä taakse niin kovaa, että veri vain räiskyi. Joutsentassu ja Tähtitassu yrittivät repiä luuklaanilaista irti jo Valkotäplän liikkumattomasta ruumiista, mutta vaadittiin Saarnihäntä ja Kirkasaamu kunnolla häätämään luuklaanilainen pois heidän luotaan.
"Purotassu."
Purotassu ei saanut katsettaan irti varapäällikkönsä ruumiista, hän toivoi, että naaras nousisi kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jatkaisi taistelua.
"Purotassu!" Solinatassun huudot tuntuivat kaukaisilta, eikä kollioppilas tuntenut kuinka hänen sisarensa repi heitä kohti luolan suuaukkoa.
"Purotassu liiku! Sinun pitää mennä auttamaan Saarnihäntää Valkotäplän kantamisessa!"
Purotassu käänsi katseensa hetkeksi oppilaaseen vierellään ja näki aidon kauhun tuon kasvoilla ja kyynelvirran molemmilla poskilla. Miten naaras oikein pystyi yhä ajattelemaan järkevästi, vaikka oli selkeästi niin järkyttynyt tilanteesta? Ajatuksen katkaisi uusi karjaisu luolan suuaukolta. Nyt Sadeläikkä oli joutunut kaksinkamppailuun sen saman mustaturkkisen luuklaanilaisen kanssa.
Ja vasta silloin oppilas sai lihaksensa taas liikkeelle. Hän näki mestarinsa pulassa, kamppailemassa hengestään ja toimi ennen kuin edes ehti ajatella järkevintä hyökkäystaktiikkaa. Hän tunsi veren suussaan jo ennen kuin oli edes tajunnut juoksevansa luuklaanilaista kohti. Purotassu raapi ja repi, hän kiskoi luuklaanilaisen irti valkolaikkuisesta naaraasta ja vähät välitti tuon iskuista. Hän iski hampaansa samalla tavalla kissan kaulaan, kuten tuo oli tehnyt Valkotäplällekkin ja puri. Eikä päästänyt irti.
"Purotassu lopeta! Sinä tapat hänet!" Sadeläikkä huusi ja repi oppilaansa irti luuklaanilaisesta. Kolli hengitti rajusti ja tunsi vastustajansa veren valuvan leukaansa pitki kaulalleen. Luuklaanilainen korisi ja sylki verta, yritti tehdä uutta hyökkäystä, mutta lysähti maahan ja jäi siihen kähisemään. Muutama kissa ryntäsi paikalle, mutta ei käydäkseen nummiklaanilaisten kimppuun, vaan suojellakseen klaanitoveriaan, jonka verenvuotoa yritettiin tyrehdyttää.
"Meidän pitää lähteä nyt, muut ovat päässeet jo ulos", Sadeläikkä naukaisi käskevään sävyyn ja repi oppilaansa ulos luolasta.

Tuhkakajo räpiköi itsensä ulos metsäaukiolta, mihin Vuoristoklaani oli jäänyt väliaikaista leiriä pitämään. Hänen sydämensä hakkasi ja keuhkot tuntuivat rutistuvan kasaan, soturin oli vaikea saada henkeä. Miten hän ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin, miten vasta klaanitoverin suusta huudettu lause oli saanut naaraan ymmärtämään asian laidan? Oli hänen vikansa, että Kaunokirjo oli hukkunut solatukkeumaan sillä hän ja Seittitassu olivat koko tukkeuman alunperin löytäneetkin! Kyyneleet tunkeutuivat ulos silmäkulmista ja vuosivat harmaata poskiturkkia pitkin maahan. Oli hänen syynsä, että hänen emonsa oli kuollut. Leuka vapisten Tuhkakajo päästi heikkoa vaikerrusta suustaan, kun hän yritti viimeisillä voimillaan pitää itseään kasassa.
"Tuhkakajo? Mitä sinä täällä teet?"
Tuttu ääni kuului koivujen takaa ja Tuhkakajo nosti kyyneleisen katseensa säikähtäen puiden lomaan. Aaltotähti katseli häntä runkojen varjoista huolestuneena, muutaman hiiren ja oravan lojuen tuon etutassujen edessä. Soturi yritti parhaansa mukaan saada värisevän hengityksensä tasaantumaan ja pyyhki etutassulla kyyneleitään. Ei hän voisi näyttää täysin romahtaneelta isänsä edessä. Päällikkö odotti vaitonaisensa tyttärensä rauhottumista, mutta huolestunut katse ei kaikonnut, ei edes silloin, kun naaras oli astellut tuon luo ja nyt neutraalilla ilmeellä kohtasi johtajansa katseen.
"Minä... tulin etsimään sinua. Saimme leiriin kaksi vierailijaa, toinen on kuutamoklaanista ja toinen on se erakko joka on myös kuullut enteestä. Se kenet klaanien piti löytää", Tuhkakajo selitti mahdollisimman rauhalliseen sävyyn, mutta vältteli katsomista suoraan Aaltotähden silmiin. Tuon keltaisten sielunpeilien takaa löytyi monia eri tunteita ja kysymyksiä, vaikka päällikkö päällepäin näytti rauhalliselta.
"Vai niin. Ja oletko sinä kunnossa?" johtaja kysyi kulmiaan kohottaen, pää hivenen kallellaan ja nojautuen hieman lähemmäs tytärtään. Soturi nielaisi ja nyökkäsi nopeasti, hän ei haluaisi alkaa vuodattamaan sitä järkyttävää syyllisyyden tunnetta minkä klaanitoverit olivat saaneet hänessä aikaan isälleen. Kolli katseli häntä vielä hetken, kuin etsien vastauksia mielessään oleviin kysymyksiin, mutta tyytyi sitten nyökkäämään hyväksyvästi. Tunteiden vuodatukselle olisi aikaa myöhemminkin, he molemmat tiesivät, että klaanin hyvinvoinnista huolehtiminen olisi nyt etusijalla. Jos nämä kaksi muukalaista tiesivät miten selvitä kanjonia riivaamista tulvista, heitä tulisi kuulla välittömästi.
"No, näytähän sitten tietä heidän luokseen", Aaltotähti sanoi ja viittoi hännällään Tuhkakajon menevän edeltä. Päällikkö kumartui nappaamaan saaliinsa leukojensa väliin ja seurasi sitten tytärtään Vuoristoklaanin väliaikaiseen leiriin.
Vuoristoklaanilaisten päät kääntyivät heti kaksikon ilmestyessä heidän suuntaansa. Kissat olivat oitis jaloillaan ja pommittivat johtajaansa huolestuneilla kysymyksillä kahdesta vieraasta ja vuoriston tukkeumasta. Oliko kanjonin tilanne heidän, vuoristoklaanilaisten syytä? Pystyikö erakon sanaa uskomaan? Mitä heidän kuuluisi nyt oikein tehdä? Soturinaaras pysyi suosiolla hieman sivummalla väentungoksesta, antoi isänsä pudottaa nappauksensa tuoresaaliskasaan ja odotti kärsivällisesti kun tuo naukui varmuutta klaanitovereihinsa; "Olen varma, että asiat ovat pian paljon kirkkaampia kun saamme selvitettyä lisää enteestä ja tilanteestamme. Olkaa kärsivällisiä, kaikki kyllä ratkeaa pian. Voitte tällä välin olla hyödyksi klaanillemme ja osallistua metsätyspartioihin sekä vuorata pentujen nukkumapaikkaa vahvemmaksi. Meitä ei tällä hetkellä suojaa vuoristoleirimme vankat kallioseinämät, joten meidän täytyy suojata itsemme mahdollisilta petoeläimiltä. Pitäkää silmänne ja korvanne auki, sekä hajuaistinne valppaana. Nyt, jos suotte anteeksi-"
Aaltotähti tunkeutui kissojen läpi Tuhkakajon luo ja he lähtivät yhdessä tassuttamaan kohti parantajien nukkumasijaa, missä heidän kaksi vierastaankin sillä hetkellä majailivat. Soturi ei voinut olla tuntematta klaanitovereidensa polttavia katseita turkillaan ja vaistomaisesti pörhisti karvoitustaan. Kuinka hän inhosikaan olla huomion keskipisteenä.
"Kaikki hyvin?" päällikkö kysyi vilkaistuaan sivusilmällään tyttärensä hermostuneisuuden peittelyä. Naaras nyökkäsi, mutta kysyi sitten todella hiljaisella sävyllä; "Mitä meidän kuuluisi seuraavaksi tehdä? Kun olemme siis kuunnelleet heidän tarinansa?"
Aaltotähti oli pienen hetken hiljaa, hidastaen jopa omaa kävelyvauhtiaan että ehtisi sanomaan vastauksensa tyttärelleen ennen kuin he pääsivät parantajien luo.
"Uskon, että seuraavaksi meidän täytyy selvittää ketkä nuo seitsemän kissaat ovat joista enteessä puhutaan ja etsittävä heidät."
Tuhkakajo nyökkäsi ja asteli sitten isänsä rinnalla Taivasliljan, Opaalikaamoksen, Kostokynnen ja kuutamoklaanilaisnaaraan luo. Myrskytuuli, joka oli norkoillut lähistöllä asteli myös samaisen koivun alle, minne he olivat kerääntyneet. Muut vuoristoklaanilaiset ymmärsivät olla tungeksimasta, vaikka pienet kissaryhmät asettuivat syömään tai kieltenvaihtoon turhan lähelle heitä.
"Tervehdys, olen Aaltotähti, Vuoritoklaanin päällikkö", Aaltotähti esitteli itsensä kohteliaasti kahdelle muukalaiselle, vaikka se tuskin tuli tarpeeseen. Kaikki kanjonin asukkaat olivat kyllä tietoisia klaanien johtajista. Kostokynsi ja kuutamoklaanilaisnaaras kumarsivat kumpikin kohteliaasti johtajalle ja esittelivät itsensä; "Olen Kostokynsi ja tässä on Kuutamoklaanin Tihkutäplä. Olemme hyvin kiitollisia tästä mahdollisuudesta puhua kanssasi ja vuoristoklaanilaisten vieraanvaraisuudesta. Sanotaanko nyt niin, että Kuutamoklaanissa ehdin tuskin edes astua kunnolla leiriaukiolle, kun minut jo ajettiin sieltä pois. Tihkutäplä oli yksi ainoista ja harvoista kuutamoklaanilaisista joka uskoi, että asiani klaaneille oli kuuntelemisen arvoinen."
Kostokynnen puhuessa hän käänsi katseensa Aaltotähdestä Tihkutäplään ja hymyili rohkaisevasti tuolle. Kuutamoklaanilainen hymyili takaisin, mutta Tuhkakajo pystyi näkemään tuon silmissä tunteiden pyörremyrskyn. Hän ei selkeästi ollut ainoa, jolle tämä kaikki tuntui mieltä hajottavalta.

//Inka/Magic?