​

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

Katajatassu vastasi veljensä huutoon nostamalla pöyhkeän häntänsä tervehdykseen.
“Me emme voi jäädä leiriin enää hetkeksikään. Meidän vastuunamme on taistella klaanimme puolesta, eikö?”
Seittitassun jäänsiniset näyttivät leiskuvan pitkittyvän illan hämärässä. Katajatassu vilkaisi Tummatassua epäileväisenä. Juurihan hän oli estänyt nuorempaa kollia karkaamasta leiristä, Seittitassu ei tiennytkään, miten ristiriitaista esimerkkiä näytti nuoremmalle oppilaalle.
“Mutta meille annettiin käsky jäädä leiriin. Vastuullamme on sen suojeleminen”, Katajatassu maukui yrittäen pitää äänensä vakaana. Seittitassu vastasi hänelle terävällä sihahduksella, joka sai naaraan luimistamaan korviaan.
“Mutta tämä on ainoa mahdollisuutemme osoittaa uskollisuutemme ja taistelutaitomme klaanille! Me emme ole enää Vuoristoklaanin reviirillä, missä pystyisimme osoittamaan samoja kykyjä ajaessamme ulos erakkoja tai petoeläimiä. Me olemme tällä hetkellä täällä niitä tunkeilijoita, ja vain Tähtiklaani tietää kuinka pitkään joudumme nummilla vielä olemaan.”
Veljen kiihtynyt äänensävy sai Katajatassun sydämen läpättämään, kun mielikuvat klaanin puolesta vertaan vuodattavista sotureista soljuivat hänen mieleensä. Hän halusi olla heidän joukossaan, Tähtiklaanin tähden, hänhän kuului sinne. Mitä muutakaan varten hän olisi harjoitellut viimeiset kuunkierrot, kestänyt hengenvaaralliset tulvat ja vatsassa hurjana huutavan nälän?
#Mutta silti, Myrskytuuli antoi selkeän käskyn#, naaras ajatteli suu tiukkana viivana.
“Seittitassu on oikeassa! Meidän on mentävä mukaan taisteluun!” Tummatassu huudahti keskeyttäen hänen pohdiskelunsa. Seittitassu mulkaisi tätä niin kuin kolli olisi juuri ahminut pulskan hiiren hänen nenänsä edestä.
“Ja kukaan ei kysynyt sinulta mitään! Mitä sinä edes enää seisoskelet siinä, eikö sinulla ole klaaninvanhimpien makuualusten vaihtaminen kesken tai jotain?”
Katajatassu näki kiukun kipinöiden säkenöivän veljensä jäänsinisistä silmistä ja päätti lopettaa tappelun ennen kuin se kerkesi kunnolla alkaa:
“Hyvä on.”
Seittitassu käänsi katseensa takaisin häneen samalla kun Tummatassun suu loksahti ällistyneenä auki.
“Olet oikeassa, Seittitassu. Lähdetään taistelemaan. Klaanitoverimme tarvitsevat meitä enemmän kuin leiri. Täällä on paljon kelpo sotureita”, Katajatassu selitti sanojaan ja röyhisti rintaansa, jossa innostus sykki räpyttäen siipiään kuin pikkulintu. Seittitassu hymähti tyytyväisenä ja Katajatassu hymyili itsevarmasti raitaturkkiselle veljelleen, josta taistelunnälkä oli tarttunut häneen jälleen pelottavan nopeasti. Sivusilmästään hän näki Tummatassun turkin pörhistyvän. Siinä missä Katajatassu imi voimaa Seittitassusta, kaksikon innostus siirtyi yhtä sähköisenä nuorempaan kolliin.
“Tummatassu”, Katajatassu kääntyi tämän puoleen vakavana, “kuten jo selitin, sinä et voi tulla mukaan.”
“Häh?” Tummatassu päästi hämmästyneen äänen ja katsoi häntä kulmat kurtussa.
“Ette te voi jättää minua tänne!”
Seittitassu nosti huultaan näyttäen entistäkin tyytyväisemmältä.
“Voimme ja niin me myös teemme. Luuletko, että ottaisimme mukaan tuollaisen pikkupennun?”
Tummatassu luimisti korviaan.
“Miten voitte olla noin tekopyhiä? Olen oppilas siinä missä tekin, ja jos..”
“Shh!” Katajatassu sihahti keskeyttäen kollin, kun tuo alkoi korottamaan ääntään, ja vilkuili sitten ympärilleen. Kukaan ei kuitenkaan ollut edelleenkään kiinnittänyt heihin huomiota.
“Saatamme olla vielä oppilaita, mutta emomme ei sukinut turkkiamme puhtaaksi vielä neljänneskuu sitten”, Katajatassu näpäytti.
“Juuri niin”, Seittitassu totesi kuivasti ja silmäili Tummatassua niin kuin tuo olisi ollut variksenruokaa.
“Jos ette ota minua mukaan, vannon että kerron Myrskytuulelle ja Aaltotähdelle kaiken, eikä teistä tehdä sotureita koskaan”, Tummatassu naukui hyytävällä äänellä. Ensiksi ajatus kylmäsi Katajatassun sydäntä. Sitten naaras näki veljensä naureskelevan. Hän pyöräytti silmiään ja työnsi kasvonsa lähelle Tummatassua niin, että heidän viiksensä värisivät toisiaan vasten.
“Voit tulla mukaan, jos lupaat, ettet astu taistelukentälle käpälälläkään”, Katajatassu naukui ja tuijotti kollin erivärisiin silmiin tiiviisti.
“Piiloudu puskaan tai aluskasvillisuuteen ja seuraa menoa vierestä. Sitten saat ainakin jonkinlaisen maistiaisen taistelusta, mutta et joudu vaaraan, eikä meidän tarvitse olla pelastamassa sinua joka sekunti.”
Tummatassu luimisti korviaan.
“Ai että piiloutuisin niin kuin joku pelkuri?”
“Ota tai jätä. Olen edelleen kyllä sitä mieltä, että sinun pitäisi jäädä”, Katajatassu painosti perääntyessään ja vilkaisi veljeään. Hän ei tiennyt pitikö veli ideaa kauheana vai kelpoisena. Tilanne ei ollut paras mahdollinen, mutta ainakin sisarukset pääsisivät hoitamaan velvollisuutensa ja viimeinkin kokeilemaan käpäliään oikeassa taistelussa. Tummatassu mutisi hetken itsekseen ja möyhensi multaa kynsillään turhautuneena.
“Hyvä on, lupaan etten osallistu taisteluun. Tämä ei silti ole reilua..” Tummatassu tokaisi äkäisenä.
“Hiirenpapanat sille, mikä on sinusta reilua”, Seittitassu ärisi matalasti nakellen niskojaan. Katajatassu nyökkäsi lyhyesti.
“Tärkeintä on, että Vuoristoklaani voittaa tämän taistelun.”

//Seitti jatkaa? ^^

​

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

Jääsilmä heräsi, kun Mustakipinä raivosi parantajanpesässä. Soturitar räpäytteli silmiään hämmentyneenä ja kampesi itsensä jaloilleen, kaartaen selkänsä kunnon venytykseen. Oli harvinaista kuulla parantajan raivo leiriaukion toiselle puolelle, mutta kallioseinämät olivat hyviä kannattamaan ääniä pitkin sen pituutta. Asian ajatteleminen sai naaraan mielenkiinnon heräämään ja hän kurkisti sotureiden nukkumapaikalta parantajanpesän syvennystä kohti. Ketään ei näkynyt sen lähistöllä, mutta sen sijaan Kuolontähti näytti nauttivan aamupalaansa oman nukkumasijansa edustalla, luoden jokaisen huudon kohdalla viileän katseen pesän suuntaan. Punaoranssi kissa nielaisi, mutta päätti että hänen tiedonjanonsa oli nyt vahvempi kuin päällikön läsnäolon luoma pelko. Niinpä Jääsilmä käveli Kuolontähden ohi parantajan pesään, tuo ei saisi nähdä häntä.
"Hei Mustakipinä!" soturitar naukaisi, kun hän näki parantajan ja pesää tarkemmin tarkastellessaan yllättyi nähdessään vielä Kultakyyhkynkin siellä. Jääsilmä siirsi yksisilmäistä katsettaan kissasta toiseen, ja yhtäkkiä tilanteen oikea laita valkeni hänelle. Mustakipinä oli huutanut Kultakyyhkylle, eikä oppilailleen, kuten hän oli ensiksi luullut.
*Mitä on tapahtunut?* punaoranssi naaras mietti. Siniharmaa naaras mulkaisi ensiksi Jääsilmää ja sitten Mustakipinää, kävellen sitten pois pesästä. Sinisilmä katseli pesätoverinsa menoa hämmentyneenä ja siirsi sitten katseensa takaisin kolliin, jonka niskaturkki oli yhä huutamisen johdosta pystyssä.
"Mustakipinä, mitä tämä oikein tarkoittaa? Huutosi herätti puolet leiristä äsken", Jääsilmä kysyi, nyökäten kohti suuntaa mihin Kultakyyhky oli mennyt. Parantaja katsoi viiruuntuneet silmät sirrissä siniharmaan soturittaren perään ja murahti sitten, heilauttaen häntäänsä ylimielisesti.
"Kultakyyhky odottaa pentuja", kolli vastasi. Punaoranssin soturittaren suu loksahti auki, hän ei voinut uskoa korviaan! Kultakyyhkykö, Luuklaanin yksi pelottavimmista ja hurjimmista sotureista tiineenä? Ei voinut olla todellista. Kuka ihme haluaisi hänen kanssaan perustaa perhettä? Pimeydenmetsän henget sentään, halusiko naaras edes itse perustaa sellaista? Jääsilmä sai vain hajamielisesti nyökättyä ennen kuin kääntyi ympäri ja käveli ulos pesästä, suoraan tuoresaaliskasalle. Tämä infromaatio tarvitsisi syvempää prosessointia, minkä sotuitar tekisi mielellään aamiaisen yhteydessä. Hän otti sieltä hiiren ja heitti sen nukkumapaikkaansa kohden. Sivusilmällään naaras näki kuinka pennut vain muutaman ketunmitan päässä olivat ahnaasti päästäisen kimpussa, tapellen siitä kuka saisi syödä isoimman palan. Kalmapentu oli niin heikko, että hänet potkaistiin nurkkaan, ilman päästäisen palaa.
*Hänen pitäisi olla vahvempi!* Jääsilmä mietti.

​

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Tammisydän havahtui hereille parantajan tökkiessä jonkinlaista yrttihaudetta hänen lapaansa. Yöturkin saadessa taputtelun loppuun ja kääntyessä jonkun soturittaren vierellä makaavan puoleen, alkoi hän hahmottaa mitä oli tapahtunut ennen kuin hän oli palautunut tajuihinsa ja päätynyt taistelusta sivuun, parantajan huomaan. Puroklaanilainen oli hävinnyt kamppailun vastapuolen kanssa ja se nolotti. Joku häntä paljon nuorempi soturi oli päihittänyt hänet! Ja saanut naaraan vielä menettämään tajuntansa! Tammisydän ihan irvisti muistikuvalle ja nosti päätään tarkastellakseen kehoaan ja mahdollisia vammoja mitä oli taistelussa saanut. Hänen lavassaan oli kasa yrttihaudetta ja hän pystyi tuntemaan kuinka hauteen nesteet valuivat sen alla olevaan haavaan ja kirvelivät ikävästi. Sen lisäksi toisesta takajalasta oli revitty tukottain karvaa, ja naaras tunsi kuinka hän oli saamassa takaraivoonsa kunnon kuhmua. Muuten mustaoranssi kissa tuntui olevan kunnossa ja jokaista raajaansa yksitellen liikuteltuaan totesi hän ettei mikään paikka ollut murtunut tai edes venähtänyt. Kauempana kuuluvat kissojen rääkäisyt kertoivat ettei taistelu ollut hellittänyt hetkeksikään. Tammisydän nousi pystyyn ja Yöturkki tuli hänen luokseen.
"Pysy hoidossani pari päivää Tammisydän. Et lähde mihinkään. Etkä tappele vähään aikaan", parantaja naukaisi. Soturittaren siniset silmät kapenivat, kun hän kohtasi vanhan kollin määrätietoisen katseen. Hänhän oli vielä ihan kyvykäs taistelemaan ja niin kauan kuin joku Puroklaanista olisi taistelukentällä, naaras halusi olla siellä klaanitoveriaan auttamassa. Kun hänet oli viimein hyväksytty Puroklaanin täydeksi soturiksi, oli hän lupautunut suojelemaan klaaniaan, vaikka henkensä uhalla. Ja sen lupauksen hän pitäisi, sanoisi parantaja mitä tahansa muuta. Oli suorastaan loukkaavaa ehdottaa lepäämistä tässä tilanteessa. Raidallinen kissa kuuli myös varmasti kauempana kuuluvat kissojen rääkäisyt, miten hän edes kehtasi ehdottaa omien klaanitovereidensa pulaan jättämistä?
"Älä yritä. Minä en tänne jää. Ja tappelen jos täytyy", Tammisydän murisi. Yöturkin korvat luimistuivat ja hän otti askeleen lähemmäs klaanitoveriaan.
"Arvon soturi! Olen parantajasi ja käsken sinun jäämään tänne!" parantaja huusi. Soturitar käänsi katseensa taistelutantereesta takaisin raidalliseen kolliin, kun tuo korotti ääntänsä niin nopeasti. Naaraan katse vain synkkeni entisestään ja hän paljasti hetkeksi hampaansa klaanitoverilleen. Kipu mitä hän oli kehossaan aiemmin tuntenut, oli nyt tiessään.
"Ja minä olen Puroklaanin soturi ja sanon että EI!" mustaoranssi kissa sähisi ja ennen kuin kolli ehti häntä estää, lähti hän juoksujalkaa kohti taistelumyräkkää.

​

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

*Nyt sinä olet pulassa!* Leijonakynsi mietti suutuspäissään ja paljasti kyntensä, antaen niiden uppoutua multasoseeseen, minkä taistelevien kissojen kaapivat tassut olivat nostaneet pintaan ruohikkoa repiessään. Soturia vastassa oleva kissa näytti epäröivän, harkiten vakavasti uskaltaisiko hyökätä niin suuren ja voimakkaan näköisen nummiklaanilaisen kimppuun ja vetäytyi vaistomaisesti kauemmas hänestä. Kolli alkoi ottaa uhkaavia askelia kohti tätä pelkurikissaa, antaen kynsiensä lennättää multaa jokaisella askeleella hänen sivuilleen. Kermanvaaleaa kissaa ei kiinnostanut se, että häntä vastassa oleva vastustaja oli luultavasti taas pelkkä oppilas, jolla ei varmasti olisi mahdollisuuttakaan voittaa häntä taistelussa. Mutta vihersilmä oli tappanut jo yhden oppilaan tämän taistelun aikana, eikä hän lopettaisi toisen kohdalla. Mitä vähemmän vastustajia olisi taistelukentällä, iästä ja taistelutaidoista piittaamatta, sitä suuremmat mahdollisuudet olisi Nummiklaanilla voittaa tämä sota ja vaatia lisää metsästysmaita häviäviltä kissoilta. Se olisi heidän oikeutensa ja palkinto voittajalle. Sillä vain voittaja ansaitsisi ruokkia klaaniaan tämän tulvakatastrofin aikana, sekä vahvistaa omia kissojaan tulevaa lehtisadetta varten. Leijonakynsi oli kyyristynyt loikkaamaan kohti vastustajaansa, kun tiikeriraitainen hahmo ilmestui heidän väliinsä, kasvot kohti nummiklaanilaista, asettuen ikään kuin suojaksi toisen kissan eteen. Kermanvaalea kolli olisi varmasti jatkanut hyökkäystään, jos kyseessä olisi ollut jonkun muun klaanin jäsen, mutta joutui pysähtymään tunnistaessaan tämän kissan hänen omaksi klaanitoverikseen, Tiikerililjaksi!
"Alahan laputtaa siitä, painu takaisin siihen koloon mistä olet ryöminyt ulos!" soturitar naukaisi terävästi hänen takanaan olevalle oppilaalle, joka pinkoi matkoihinsa heti järkytyksestä selvittyään. Vihersilmän vihasta valmiiksi pörhistynyt karvapeite tuntui pörhistyvän vain entisestään. Mitä kumaa tuo naaras oikein kuvitteli tekevänsä? Tätä sotaa ei voitettu näyttämällä armoa vastustajaa kohtaan! Tulevaisuudessa taisteltaisiin varmasti uudestaan, milloin tämä oppilas joka nyt pääsi selviämään hengissä voisi olla jo soturi, milloin hän olisi paljon haastavampi vastus. Tällaisissa tilanteissa pitäisi ennakoida, kitkeä tulevat haasteet juuriltaan niin nopeasti kuin vain voisi. Joten sen sijaan, että Leijonakynsi olisi oman klaanitoverinsa edessä rauhoittunut, hän tuntui vain ärtyvän entisestään. Tiikeriraitainen kissa huomasi myös saman ja aamuauringon luodessa aina vain enemmän valoa taistelutantereelle, paloivat tuon silmät sen paisteessa kuin liekit. Ruskeaturkkinen kissa ei osoittanut samaa pelkoa klaanitoveriaan kohtaan kuten aikaisempi oppilas oli tehnyt.
"Kävisitkö sinä todella oman klaanitoverisi kimppuun, Leijonakynsi? Vielä sellaisen, joka on tiineenä?" Tiikerililjan naukaisu oli rauhallinen, mutta hän ei rentouttanut taisteluvalmiina olevaa asentoaan, eikä siirtänyt katsettaan soturista, vaikka aivan heidän vierellään taisteltiin. Kolli kurtisti kulmiaan hämmentyneenä ja tarkasteli klaanitoveriaan paremmin. Oliko tuo oikeasti tiineenä, vai oliko tämä jonkinlainen harhautuskeino? Soturitarta tarkemmin tarkasteltuaan hän pystyi näkemään pientä pyöreyttä tuon vatsassa, mikä ei varmasti johtunut juuri syödystä tuoresaaliista. Nummiklaani oli nähnyt nälkää niin monen kuun aijan ettei kermanvaalea kissa edes muistanut koska olisi saanut itsekin kunnolla syödäkseen.
"Olet saamassa pentuja, vai?" vihersilmä naukaisi. Naaras nyökkäsi ja uskaltautui viimeinkin katsomaan ympärilleen, tarkistaakseen ettei kukaan olisi keksinyt hyökätä hänen selustaansa keskustelun aikana. Leijonakynsi kurtisti kulmiaan vielä enemmän. Mitä ihmettä tuo oikein teki sitten taistelussa? Pentutarha oli ainoa sopiva paikka odottaville kuningattarille, ei taistelu. Ellei väkisin halunnut synnyttää valmiiksi kuollutta jälkikasvua. Soturin mielessä kävi, että ehkä pentujen isä olisi myös taistelemassa ja Tiikerililja halusi varmistaa tulevan perheenisän pysyvän hengissä pentujen syntymään asti.
"Kuka on heidän isänsä?" kolli naukaisi, mikä sai tiikeriraitaisen kissan kohottamaan toista kulmaansa kysyvänä. Kermanvaalea kissa pystyi miltei kuulemaan toisen haluavan sanovan ääneen 'Ja mitäköhän se sinulle kuuluu?', mutta ruskeaturkki pysyi hiljaa. Nyt oli vihersilmän vuoro kohottaa kulmiaan, tarkoittiko Tiikerililjan haluamattomuus paljastaa pentujen isää sitä, että tuon henkilöllisyys pistäisi tulevan kuningattaren huonoon valoon? Eikö isä ollutkaan mukana taistelussa ja naaras oli uhkaamassa oman henkensä lisäksi vielä syntymättömien pentujensa tulevaisuutta vain päästäkseen tappelemaan, tai vielä pahempaa, oliko isä toisen klaanin jäsen? Ajatuskin sai kollin karvoituksen pörhistymään uudelleen ja sapen kiehumaan. Leijonakynsi pystyi näkemään, kuinka Tiikerililja päätteli klaanitoverinsa ajatuksia ja kuinka tuon niskaturkki pörhistyi, kun hän tuntui tajuavan minkälaiseen lopputulokseen Leijonakynsi päätyi päättelyssään soturittaren hiljaisuudesta.
"Ääh... Kuurasäde", naaras naukaisi ja käänsi soturille selkänsä, kadoten taistelevien kissojen sekaan.

​

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Lumisydän sai kovan potkun kylkeensä, mutta onnistui pysymään pystyssä. Hänen vastustajansa kaarsi juosten uudestaan puroklaanilaista kohti, nyt edeltävääkin vauhtia nopeammin, eikä soturi ehtinyt väistää tätäkään iskua, joka osui täysin samaan paikkaan kuin edeltäjäkin. Kun harmaalaikkuinen kolli viimein tömähti maahan iskun hänet taaemmas heittäneestä voimasta, lähti häneltä ilmat pihalle. Kermanvaalea kissa makasi maassa pitkään, eikä edes yrittänyt liikkua. Vastustajakin oli ilmeisesti elänyt siinä uskossa, ettei Lumisydän siitä enää nousisi, sillä kukaan ei käyttänyt tilaisuutta hyväksi käydä puolustuskyvyttömän kissan kimppuun. Puroklaanilainen makasi aloillaan kauan ja taisi käydä tiedottomuuden puolellakin, verenhukka ja kuiden ajan kestänyt nääntyminen veivät soturin missä tahansa taistelussa nopeasti voimavarojen käyttämisen yli. Hän ei jakanut nousta, eikä enää edes halunnut yrittää. Kunpa tämä sotiminen tulisi pian päätökseen, kolli halusi palata leiriin, nähdä emonsa, tätinsä ja kaikki muut hänelle tärkeät kissat. Tarkistaa ettei kukaan ollut menettänyt henkeään taistelussa, kokea Liekkisateen lämpö kylkeään vasten ja upottaa kuononsa tyttärensä pehmeään pentukarvaan. Viimein hän kuuli jotakin.
"Oletko sinä hengissä?" joku kuiskasi hänen korvaansa ja haisteli soturin kasvoja, kaulaa, päätyen lopulta kyljen kohdalle tarkistamaan nousisiko se hengityksen tahdissa. Lumisydän mutisi jotakin vastaukseksi, hän ei edes itse tiennyt mitä yritti sanoa ja mitä sanoja oli suustaan päästänyt. Kuiskija laski häntänsä varovasti puroklaanilaisen lavalle ja yritti saada hänet nousemaan kyljeltään vatsalleen, tuloksetta. Harmaalaikkuinen kolli ei halunnut liikkua, hän oli maassa maatessaan päässyt viimeinkin lepäämään, uupumus oli iskenyt häntä vähintään yhtä lujaa kuin aikaisempi vastustajakin. Jokin ääni kuitenkin kermanvaalean kissan mielen perukoilla huusi häntä nousemaan, kielsi jäämästä nummelle vain makaamaan. Hänelllä olisi klaani, jonka puolesta pitäisi taistella, klaanitovereita, ketkä tarvitsivat taistelutaantereella kaiken mahdollisen avun selvitäkseen hengissä. Joten hetken kuluttua Lumisydän yritti nousta, kuiskijan kannustuksien avulla. Hänen kylkiluihinsa sattui niin paljon ettei hän meinannut saada henkeä. Soturin tassuihinkin sattui, mutta hän pääsi ylös toisen kissan avustuksella. Hengityksen tasaamisessa ja hapen saamisessa meni aikaa, sillä jokainen sisään- ja ulosveto sai kollin kyljen pistelemään ja sattumaan tuhottomasti, kuin lukuisat terävät kynnet iskeytyisivät hänen kylkeensä sisältä päin. Kun hän viimein kohotti katseensa oli hän yllättynyt nähdessään sisarensa Aamutäplän. Soturitar näytti vihaiselta ja kysyi häneltä: "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi täällä, makoilemassa vain? Sinun pitäisi olla Yöturkin luona, et ole todellakaan enää taistelukunnossa."
Harmaalaikkuinen kissa irvisti, kun sisar asettu hänen kylkeään vasten ja alkoi taluttamaan häntä kohti sitä paikkaa, mihin Lumisydän oli aikaisemmin jättänyt haavoittuneet klaanitoverinsa ja Liljatuulen. Ja voi kuinka helpottavaa oli nähdä Aamutäplä yhä hengissä, vaikkakin naaraan ulkomuoto ei ollut kaikista edustavin. Tuon toinen korva oli saanut syvän viillon ja oranssilaikkuinen turkki oli sekaisin verestä ja mullasta. Mutta hän oli sentään hengissä, ja se oli ainoa asia mikä oli tällä hetkellä tärkeää.

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

Siitä oli kulunut puolitoista kuuta, kun Mustakynsi oli viimeinkin päässyt palaamaan Luuklaanissa normaaliin soturin arkeen, kun hänen pentunsa oltiin nimitetty oppilaiksi. Oli myös kulunut miltei puolitoista kuuta siitä, kun salaperäinen erakko Irene oli yllättäen saapunut Luuklaanin väliaikaisen leirin suuaukolle ja pyytänyt Kuolontähteä ottamaan hänet jäseneksi klaaniin. Irenen koeaika klaanissa oli vielä käynnissä, kuten oli Mustakynnenkin. Vaikka kaksi naarasta eivät omistaneet mitään muuta samaa keskenään, oli soturitar huomannut tämän viimeisen kuun aikana joutuneensa Irenen kanssa lähes aina samoihin metsätyspartioihin, missä he olivat päässeet vaihtamaan muutaman sanasen ja tutustumaan toisiinsa. Nytkin mustavalkea soturitar oli kävelemässä kohti pusikkoa, jossa häntä odotti Irene. Tummanharmaa naaras nousi tervehtimään saapujaa nuolaisemalla tuon korvaa ja kehräten hiljaa. Keltasilmäinen naaras painoi päänsä toivottavasti tulevan klaanitoverinsa päätä vasten.
- Miksi joudumme tapaamaan näin salaa aina?
Irenen hymähdys sai Mustakynnen korvat luimistumaan ja hän kumartui varovasti nuolaisemaan tuon päälakea. Ei hänkään ihan mielellään joutunut keksimään päivittäisiä tekosyitä sille miksi halusi viettää aikaansa enemmän leirin ulkopuolella kuin sisäpuolella, vielä metsästyspartiodenkin lisäksi. Olisi kuitenkin liian riskialtista ja uskaliasta alkaa esittelemään heidän kahden uutta ystävyyttä muiden luuklaanilaisten ja varsinkin Kuolontähden silmien alla. Eihän siihen tarvittaisi kuin yksi tekosyy siihen miksi Luuklaanin päällikkö ei heitä kahta haluaisi enää leirissä nähdä, niin he molemmat ja mustavalkean soturittaren pennutkin lentäisivät ulos Luuklaanista saman tien. Jos he siis selviäisivät ensiksi leiristä paosta hengissä. Keltasilmä joutui vaihtamaan asentoa, sillä ahtaan pensaikon piikikkäät oksanpäät pistelivät hänen selkäänsä. Hän asettui enemmän vierekkäin kuin vastakkain Irenen kanssa ja sanoi:
- Koska Pimeydenmetsän henget ovat näyttäneet meille sen polun. Jos haluamme pitää yhtä, meidän on oltava vahvoja. Minä en ainakaan halua antaa Kuolontähdelle yhtäkään syytä potkia minua ja pentujani ulos klaanista.
Mustakynsi näki yhden kyyneleen vierivän tummanharmaan naaraan poskea pitkin, mutta kumpikaan heistä ei antanut sen haitata. Mustavalkea soturitar hymyili ja nuolaisi tuon poskea lohduttavasti. Eiväthän he ikuisesti joutuisi näin salaa tapaamaan. Silloin, kun he molemmat olisivat suorittaneet koeaikansa loppuun ja heistä tulisi Luuklaanin täysivaltaisia jäseniä, he voisivat tehdä mitä haluaisivat. Kuolontähti ei silloin enää voisi karkoittaa heitä, koska hän ei kestänyt katsella kahden naaraan yhdessäoloa. Siihen tarvittaisiin silloin isompia rikkeitä. Keltasilmä kyllä tiesi, että jos hän haluaisi Karhutassun koulutuksen jälkeen tavoitella parempaa asemaa klaanissa, täytyisi hänen, hänen jälkikasvunsa ja mahdollisten ystävien elää täysin esimerkillistä luuklaanilaisen elämää ja olla astumatta edes hiirenviiksen vertaa päällikön ärsytysalueille. Mutta hän pitäisi kyllä huolen siitä, ettei kukaan pääsisi sabotoimaan sitä mahdollisuutta.

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

Juoksin Tähtitulen ja Tihkutäplän kanssa Nummiklaanin leiriin, enkä suostunut naukumaan tervehdyksiä kenellekkään, vaan hyppäsin suoraa päätä Seinämäkivelle. Purotassu oli lähtenyt kotimatkallamme taisteluun ja nyt minä halusin saada kunnon selonteon klaaniltani siitä mitä Tähtiklaanin nimeen oli oikein tapahtunut. En suostunut uskomaan Sadeläikästä, omasta varapäälliköstäni, että hän olisi sokeana lähtenyt taistelemaan Kuutamoklaania vastaan rajarikkomuksen takia. Tässä suunnitelmassa olisi luu haudattuna ja minä kyllä saisin selville koko totuuden. Kääntyessäni puhumispaikallani, katseeni osui leirin sisäänkäynnillä paljon hitaammin liikkuviin Tähtituleen ja Tihkutäplään. Olin neuvonut kuutamoklaanilaisnaarasta pysymään leiriin päästyämme minun tai Tähtitulen vierellä, että pystyisimme välttymään mahdollisilta väärinymmärysten johdosta kumpuavilta selkkauksilta.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkivelle klaanikokoukseen!"
Klaanitoverini kokoontuivat éteeni nopeasti, moni heistä oli varmasti ollut jo ennestään aukiolla, odottamassa kotiin palaajia niin Neljän virran tammelta kuin taistelustakin. Kissat tuntuivat vasta nyt myös huomaavan tuntemattoman kissan leirissä ja aukio täyttyi nopeasti sähähdyksistä ja mourunnan äänestä. Näin Tähtitulen sanovan jotakin Tihkutäplälle, kun he istuivat alas, lähelle parantajien pesän edustaa. Kuutamoklaanilainen nyökkäsi, eikä siirtänyt katsettaan minusta hänelle sättiviin kissoihin, vaan piti ryhtinsä ja olemuksensa korkealla. Minä en pahakseni pistänyt soturin käyttäytymistä, kun mietittiin millaiseen tilanteeseen tässä oltiin päädytty. Jos omat klaanitoverini olivat lähteneet täysin turhaan taisteluun Kuutamoklaanin kanssa kiitos oman ajattelemattomuutensa, ei kuutamoklaanilaisten tarvitsisi minun leirissäni nöyristellä kenenkään edessä. Olin juuri avaamassa suutani kysyäkseni mitä kummaa oli oikein tapahtunut, kun silmäkulmaani osui Kuurasäteen uhkaava askellus kohti parantajan pesää. Veljeni ei siirtänyt katsettaan kuutamoklaanilaisesta, kun hän sanoi viileästi: "Miksi vihollinen on leirissämme?"
Jotenkin soturin kysymys sai aikaan kovaäänisen sihinäkuoron, kun kissat uhkasivat käydä Tihkutäplän kimppuun ellei tuo lähtisi leiristä heti. Katsahdin kuutamoklaanilaiseen, joka oli siirtänyt katseensa harmaajuovaiseen kissaan, joka uhkaavasti häntä lähestyi. Mutta soturittaren olemus oli täysin neutraali, eikä tuo näyttänyt minkäänlaisia pelon merkkejä klaanitovereideni edessä. Hän todellakin oli kovakuoriseksi koulutettu Kuutamoklaanin jäsen. Tähtituli oli siirtänyt itsensä naaraan ja Kuurasäteen väliin, soturi ei varmasti yrittäisi hyökätä oman klaaninsa parantajan kimppuun päästäkseen kynsimään vihollisklaanin jäsentä. Olin yllättynyt nuoren parantajan rohkeudesta ja tarkastellessani häntä paremmin, pystyin näkemään piikikkään katseen millä hän tuijotti klaanitoveriaan. Näytti jopa siltä, että punaviirullinen naaras olisi valmis käymään Kuurasäteen kimppuun jos tarve sitä vaatisi.
"Kuurasäde, uskaltaisitko sinä todella käydä Tähtiklaanin valitun kimppuun?" kysymykseni veljelleni oli sävyltään yhtä viileä, kuten hänenkin oli ollut. Soturi pysähtyi ja vilkaisi minua, heilautellen häntäänsä puolelta toiselle. Muutkin kissat olivat hiljentyneet ja nyt tarkastelivat Tihkutäplää toisenlaisin katsein. Uteliain, ja jopa ihailevin katsein. Kuurasäde tuhahti ja istahti aloilleen, irvistäen vielä viimeisen kerran kuutamoklaanilaisen suuntaan. Huokaisin helpotuksesta ja koitin taas keskittyä tärkeämpään asiaan. Välillä kyllä ihmettelin kuinka erilaisia minä ja Kuurasäde olimme keskenämme, vaikka olimmekin samasta pentueesta. Hän tuntui olevan paljon kapeakatseisempi ja hyökkäävämpi Nummiklaanin ulkopuolisia kohtaan, verrattaessa minuun, joka oli paritunut erakon kanssa ja hankkinut hänen kanssaan vielä pentueenkin. Ja jotenkin se olin minä joka nyt johti klaania ja Kuurasäde joutui tottelemaan käskyjäni. Minun täytyisi myöhemmin puhua tästä hänen kanssaan, hänhän saattaisi jopa inhota minua sisimmässään!
"Voisiko joku selittää mitä kummaa täällä on tapahtunut sillä välin, kun olin Neljän virran tammella?"
Nummiklaanilaiset alkoivat supisemaan keskenään. Katseeni kävi läpi klaanitoverieni meren, kunnes katseeni pysähtyi kahteen paikalla olevaan luottosoturiini, Varjokukkaan ja Kirkasaamuun. Naaraat istuivat päät lähekkäin, kun he keskustelivat keskenään, hännäh hermostuksesta heiluen. Varjokukka oli ensimmäinen joka huomasi kummaksuvan katseeni, joten hän alkoi selittämään asiaa koko klaanin kuullen: "Leijonakynnen aamuyön partio saapui leiriin aikaisemmin kuin oletettiin ja he ilmoittivat löytäneensä merkkejä siitä, että Kuutamoklaani olisi metsästänyt reviirillämme. Hän piti sellaista meteliä, että koko klaani oli hetkessä hereillä ja kuuntelemassa hänen kertomustaan. Vaikka Sadeläikkä yritti rauhoitella tilannetta, Leijonakynsi sai paljon kannatusta idealleen hyökätä Kuutamoklaaniin. Tilanne äityi niin pahaksi, että Sadeläikän oli pakko lähteä mukaan, sillä Timaliviiksi ja Leijonakynsi olisivat muuten lähteneet johtamaan hyökkäyspartiota itse."
Kynteni raapivat Seinämäkiven viileää kivipintaa, kun kuuntelin Varjokukan selostusta. Minua suututti, kuinka omat klaanitoverini pystyivät olemaan niin hiirenaivoisia? Kuinka Sadeläikkä, kissa jonka kuuluisi olla isoin auktoriteettihahmo minun jälkeeni ei saanut kissoja rauhoittumaan? Ja miksi soturit eivät kuunnelleet varapäällikkönsä käskyjä tai asettautuneet hänen tuekseen? Niin paljon niskurointia ja varpaille astumista oli tapahtunut, minun pitäisi todellakin takoa järkeä klaanitovereilleni heti taistelun jälkeen. Jos he edes selviävät sieltä kotiin asti.

//Tihkulla jatkoa?

​

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu tuijottaa veden vallassa olevaa Vuoristoklaanin reviiriä. Kaukana siintävät vuoret kuitenkin kiinnittävät hänen huomionsa. *Tuonneko meidän pitää mennä?* hän ajattelee ja hänen mielensä täyttyy pelosta. Ei ollut mahdollista, että he kaikki selviäisivät ehjin nahoin tukkeumalle josta Paarmahehku kertoi. *Noniin. Keskity ensin siihen, mitä tapahtuu seuraavaksi, sitten vasta vuoristoon,* Kettutassu muistuttaa itseään, sillä edessä oli ensimmäiseksi tulvivan metsäreviirin läpi kävely. Hän kääntyy katsomaan tulvivaa maata. Kokonaisia puskia oli veden peitossa, ja puut näyttivät kasvavan vedestä. Hän värähtää inhosta. Tuonko läpi heidän pitäisi kävellä? Hän nostaa katseensa, kun Kostokynsi puhuu: “Noniin, meidän on turha seisoskella täällä sen pidempään, hukkaamme klaaneille tarkoitettua kallisarvoista aikaa. Paarmahehku, sinähän tiedät tukkeuman tarkan sijainnin?”
Paarmahehku kääntyy katsomaan Kostokynttä. “Se on vuoriston toisella puolella. Olen käynyt siellä kerran, mutta uskon tietäväni lyhyimmän reitin sen luo,” hän kertoo.
Kostokynsi nyökkää ja sanoo, että sitten Paarmahehkun olisi parasta johdattaa nelikko reviirin läpi. Paarmahehku nyökkää vastaukseksi. Hän lähtee kohti tulvivaa aluetta. Kettutassu tuijottaa mustan soturin menoa silmät suurina. Sitten hän hengittää syvään. Hän pystyisi siihen kyllä. Joutsentassu kuitenkin näyttää niin vastahakoiselta, että Kettutassu pukkaa lavallaan oppilasystäväänsä. Hän lähtee Joutsentassun perään, kun hän on vihdoin lähtenyt liikkeelle. Vesi upottaa hänen pienikokoisen kehonsa lähes kokonaan, ja hän irvistää. Oppilas tuntee kun tämän turkkiin tarttuu risuja, lehtiä ja ties mitä. Hänen pitkä turkki hankaloittaa kulkemista vielä enemmän. Kettutassu yrittää olla kiroamatta. Hän taistelee veden läpi, kun näkee, että Paarmahehku näyttää nousevan vedestä hieman. Naaras kuitenkin tietää, että matka on vielä pitkä, ja todennäköisesti he joutuisivat vielä uimaankin.

Kettutassu on yllättynyt, ettei vuoristossa tasapainottelu olekaan niin vaikeaa kuin mitä hän luuli. Tai, ei se kivaa ollut, mutta ei kauhean vaikeaa. Oli kuitenkin mukavaa, kun aurinko kuivatti turkin ja ei tarvinnut enää olla ahdistavassa metsässä. Mutta edessä näkyi jyrkkä polku ylöspäin. *Hui, toivottavasti en liukastu tuolla,* Kettutassu ajattelee. Siinä samassa hän kuulee kun Joutsentassu huutaa. Oranssi oppilas käännähtää ja näkee kun polku murtuu Joutsentassun käpälien alta. “Joutsentassu!” Kettutassu huutaa, ja joutuu kauhun valtaan. *Ei! EI, Joutsentassu ei saa pudota!* Hän jähmettyy mutta sitten tajuaa, että hänen täytyy tehdä asialle jotain! Hän ei mieti ollenkaan sitä, mitä hänelle sanottiin vanhempien sotureiden kuuntelemisesta, vaan ryntää kohti polun reunaa. Kostokynsi kuitenkin nappaa hänen niskanahasta kiinni. “Sinä et pysty kiipeämään tuota seinämää turvallisesti alas!” Kostokynsi murisee.
“Päästä irti, Joutsentassu on pulassa!” Kettutassu sähisee erittäin vihaisena. Aikovatko he jättää hänen klaanitoverinsa ja ystävänsä pulaan?! Ei tule kuuloonkaan! Kettutassu yrittää rimpuilla Kostokynnen otteesta irti, mutta vanhemman kissan ote on luja. Kettutassu ei kuule sitä, kun Paarmahehku huutaa pulassa olevalle Joutsentassulle, että hän tulee pelastamaan. Hän on liian keskittynyt pääsemään Kostokynnen otteesta irti. Ja hän onnistuukin siinä, kun Kostokynnen ote herpaantuu, kun tuo katselee Paarmahehkun laskeutumista alas. Kettutassu ei kuitenkaan huomaa tätä, ja pinkaisee suoraan reunan yli ja hapuilee otetta jyrkästä kalliosta. Hän ohittaa Paarmahehkun, joka puolestaan ottaa oppilasta niskanahasta kiinni, mutta Kettutassu luisuu koko ajan alaspäin. *Voi ei voi ei voi ei!* Kettutassu ajattelee. *Tämä oli niin huono idea!* Kettutassu ja Paarmahehku vyöryvät jyrkkää seinämää alaspäin. He vetävät Joutsentassun mukanaan, kun he putoavat väistämättömästi kohti alla olevaa tulvivaa puroa. Vasta kun Kettutassun keho osuu veteen, tuo joutuu kauhun valtaan. Vesi ympäröi häntä kaikkialta, ja hän saa sitä suuhunsa. Tänne hän kuolee! Hän yrittää uida kohti pintaa, mutta virta on kova. Hän saa kuin saakin päänsä pintaan ja koittaa uida. Hän vetää henkeä hätäisenä, juuri kun vesi imaisee hänet taas syvyyksiinsä. Hän on näkevinään harmaanvalkean turkin joka menee virrassa ohitse. Oranssi oppilas pulpahtaa taas pintaan ja huutaa: “Joutsentassu!” Mutta puro haarautuu ja menee luolan sisään, joten hän kadottaa näkyvyytensä ystävästään. Kettutassu saa raahattua itsensä puron penkalle kun on vähän aikaa yrittänyt. Nyt hän on jossakin vuoren syvyyksissä, ja hänellä ei ole mitään tietoa missä hänen toverinsa ovat. Hän yrittää saada hengityksensä tasaiseksi ja tarkastaa itsensä haavoilta. Hänen toinen kylkensä on ihan naarmuilla, mutta hän ei löydä itsestään pahempia vammoja. Kun hän lähtee liikkeelle, kulkien puron viertä pitkin, hän toteaa että hänen tassunsa on varmasti osunut johonkin kiveen, sillä se on todella kipeä. Mutta Kettutassu jatkaa sinnikkäästi matkaa kunnes tulee isompaan luolaan. Sieltä haarautuu kolme eri polkua. Hän valitsee niistä keskimmäisen, sillä siellä vaikuttaa olevan vähiten vettä. Hän päättää aina välillä huudella muiden valittujen nimiä. Ehkä he olisivat lähistöllä. “Joutsentassu! Paarmahehku! Kostokynsi! Missä olette? Kuuleeko kukaan?”
Hänelle ei kuitenkaan vastannut kukaan tai mikään muu kuin kaiku. Hän jatkaa matkaa sekä aina välillä huutelemista. Se ei ehkä ole turvallisinta, mutta hän haluaa löytää muut valitut. Kukaan ei vieläkään vastaa mitään. Mutta sitten: "Kettutassu?" joku huudahtaa.
Se on Paarmahehku! Hän on lähellä. Kettutassu kulkee edemmäs ja löytää mustan kollin istumassa luolan reunassa. Hänellä on verinen haava lavassaan. *Tuo varmasti sattuu.* Kettutassu menee hänen luokse. Hän ei ole koskaan ollut niin iloinen nähdessään toisen klaanin kissan.
“Hyvä, olet elossa,” Paarmahehku sanoo, äänessään hieman huojennusta.
“Sinäkin olet. Mutta sinulla on haava,” Kettutassu nyökkää kohti kollin lapaa.
“Älä sinä siitä huolehdi. Oletko sinä kunnossa?” Paarmahehku kysyy.
“No, minulla on naarmuja kyljessä ja tassu on kipeä, mutta muuten olen okei,” Kettutassu vastaa. Ja nyt kun hän pysähtyi, hän huomaa olevansa todella uupunut, mutta sitä tuo hieman itsepäinenkin kissa ei koskaan sanoisi ääneen.
Paarmahehku nyökkää. Sitten hän näyttää miettivän jotakin. “Minä näin joutsenen sulan lähellä tätä paikkaa. Voisiko se olla joku merkki?” hän kysyy mietteliäästi, ja kuulostaa siltä että puhuu lähinnä itsekseen, sillä Kettutassu on aika varma, ettei tuo kysyisi oppilaalta asiasta. Mutta voisi se hyvinkin olla merkki. Ehkä se liittyy Joutsentassuun, olihan kyseessä joutsenen sulka. *Toivottavasti se myös tarkoittaa sitä että Joutsentassu on elossa,* ajattelee Kettutassu. Hän istuu Paarmahehkun viereen, varoen kipeää tassuaan. “Mitä me teemme nyt?” hän kysyy. Sitten hän haukottelee. *Miten minä voin haukotella?! En saa, en voi levätä!* Kettutassu kiukustuu itselleen, vaikka hän on todella uupunut ja voisi vaikka nukahtaa siihen paikkaan.
“Lähdemme etsimään muita valittuja. Heidän on oltava jossain täällä,” Paarmahehku toteaa. “Ensin meidän kannattaa levätä hieman," hän jatkaa. Hän oli selvästi nähnyt, kuinka uupunut Kettutassu oli.
Kettutassu nyökkää vastahakoisesti. “Jatketaan matkaa kuitenkin kohta, jooko? Haluan löytää muut,” hän sanoo.
Paarmahehku murahtaa vastaukseksi. Hän asettuu makuulle. Kettutassu tekee samoin. Viimeinen asia, jonka hän ajattelee ennen nukahtamistaan on, että toivottavasti muut valitut olisivat turvassa.

//Paarma ehkä jatkamaan?

​

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

Paarmahehkun yössä mustana kiiltänyt selkä hohti nyt harmahtavana aamuauringon paisteen alla. Kolli siirteli käpäliään toimettomana ja antoi silmiensä lipua päällikkönsä ja parantajansa yli, kun tapaamiseen saapuneet kissat hyvästelivät toisiaan pikaisesti ja kiirehtivät kukin omille teilleen. Kokous oli katkennut nopeaan, kun eräs Puroklaanin oppilas oli rynnännyt paikalle kertomaan taistelusta, joka oli puhjennut Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin rajalla. Tilanne vaikutti vielä epäselvältä, mutta päälliköiden puheista päätellen muutkin klaanit saattoivat olla mukana taistelussa. Paarmahehku nakkeli niskojaan. Vaikutti siltä, että ennustus jota hän oli pitänyt sisällään niin kauan oli viimein toteutumassa.
Paarmahehku nyökkäsi Taivasliljalle, joka heitti hänelle huolestuneen katseen ennen kuin tuo ja Aaltotähti poistuivat aukiolta. Tämän jälkeen soturi käänteli päätään ja näki olevansa ainoa kissa, joka oli jäänyt töröttämään paikoilleen yksin. Kylmä tunne sai hänet kangistumaan paikoilleen aukion laitamille. Hän ei ollut odottanut, että lähtö olisi tullut näin nopeasti. Kaikesta päätellen heitä oli vain neljä kissaa, kaksi kokematonta Nummiklaanin oppilasta ja hän ja erakko, jonka käpäliin hän ei kieltämättä ollut vielä valmis luottamaan henkeään.
Nummiklaanin päällikkö Liekkitähti jututti parhaillaan oppilaitaan ja Kostokynsi näytti syventyneen keskusteluun Tihkutäplän kanssa. Paarmahehku käänsi katseensa pois, sillä muiden valittujen jäähyväisten näkeminen tuntui melkein yksityisyyttä loukkaavalta. Tuhkakajo ilmestyi hänen verkkokalvolleen kuin unihahmo ja soturin vatsaa väänsi ajatus siitä, että viimeöinen kohtaaminen saattaisi jäädä heidän viimeisekseen. Hän ei tiennyt mikä häntä itseään riivasi, kun oli mennyt tiuskimaan tälle, mutta vielä enemmän häntä kaihersivat Tuhkakajon viimeiset sanat hänelle. Ihan kuin naaras ei olisi luottanut häneen tippaakaan. Ja nyt Vuoristoklaani oli mukana suuressa taistelussa ja Paarmahehkun rintaa puristi ajatella, mitä se merkitsi.
Jonkin ajan kuluttua toinen Nummiklaanin oppilaista, oranssiturkkinen Kettutassu, lähestyi häntä ja ilmoitti, että he ovat lähdössä. Paarmahehku näki epävarmuuden paistavan nuoren kissan liikkeistä, kun tuo johdatti hänet kahden muun valitun luokse. Lyhyen juttutuokion jälkeen neljä kissaa lähtivät matkaan kohti Vuoristoklaanin reviiriä. Vaikka Tihkutäplä oli toivottanut joukkiolle Tähtiklaanin varjelusta heidän lähtiessään, tunsi Paarmahehku silti olevansa täysin omien vaistojensa varassa. Oli turhaa kysellä muilta, oliko heillä kokemusta vuorilla liikkumisesta. Nummiklaanin oppilaat olisivat hänen mielestään yhtä hyvin voineet olla lehtiä, niin helposti vuoriston korkeimmilla huipuilla käyvä viima olisi puhaltanut heidät alas. Hän oli siis joukkion kokenein kulkemaan vuoristossa, ja kaiken kukkuraksi hän tiesi myös missä tukkeuma, jota tulvien juurisyyksi epäiltiin, sijaitsi. Häntä ei haluttanut tippaakaan ottaa kontolleen kenenkään muun, kuin itsensä ongelmia, mutta pikkuhiljaa hän alkoi tajuamaan, että koko kanjonin kohtalo saattoi olla hänen vuoristopolkujen kovettamien tassujensa varassa.

“Noniin, meidän on turha seisoskella täällä sen pidempään, hukkaamme klaaneille tarkoitettua kallisarvoista aikaa. Paarmahehku, sinähän tiedät tukkeuman tarkan sijainnin?”
Musta kolli kääntyi katsomaan muita valittuja. Veden valtaama Vuoristoklaanin reviiri oli alkamassa heidän edessään. Kuivaan maahan tottuneet puut seisoivat veden piirittäminä ja kokonaisia pensaikkoja oli kadonnut pinnan alle, jota puiden teräväpiirteiset peilikuvat viiruttivat.
“Se on vuoriston toisella puolella. Olen käynyt siellä kerran, mutta uskon tietäväni lyhyimmän reitin sen luo.”
Epämiellyttävä olo värisytti hänen turkkiaan. Tähtiklaanilla täytyi olla mehiläisiä päässään, kun se antoi tällaiselle joukkiolle tällaisen tehtävän. Hän ei ollut varma miten selviäisi itse rankasta vaelluksesta, saati sitten näistä kolmesta, jotka tulisivat väistämättä tukeutumaan hänen opastukseensa.
“Sitten ehdotan, että sinä Paarmahehku johdatat meidät aina tukkeumalle asti. Kuljemme reviirisi läpi, joten sinä tunnet parhaiten reitit mitä voimme kulkea.”
Paarmahehku nyökkäsi Kostokynnelle ilmeettömästi mutta tuhahti samalla mielessään. Ei hänelle tarjottu muitakaan vaihtoehtoja.
Vaikka järki käski vuoristoklaanilaista kääntymään pois päin sen valtavan lätäkön reunalta, joka Vuoristoklaanin reviirin ala-osasta oli muodostunut, hän lähti näyttämään nelikolle tietä sen läpi. Maa petti hänen tassujensa alla ja hän upposi kylmään veteen, joka ympäröi hänet pian joka puolelta. Kolli murahti inhosta tuntiessaan, kuinka vesi tunkeutui nopeasti karvan läpi hänen nahalleen. Risuja, lehtiä ja muita tulvan tuomia kappaleita takertui hänen turkkiinsa ja jalkoihinsa, samalla kun mutainen pohja tuntui vetävän häntä syvemmälle. Henkäys jäi kiinni kollin kurkkuun, eikä hän uskaltanut enää katsoa taakseen. Kuitenkin kuullessaan loisketta ja kiroilua takanaan merkkinä siitä, että muut valitut olivat uskaltautuneet seuraamaan, hän tunsi kiinteää soraa jalkojensa alla. Vaikka ympäristön ulkonäkö oli muuttunut merkittävästi, katsellessaan ympärilleen kolli alkoi hiljalleen hahmottaa, minkä polunkaitaleen kohdalle he olivat osuneet.
“Tulkaa vain, vesi ei ole niin syvää enää täällä päin!” hän huudahti vaivalloisesti, kun tunsi, että vesi laski hänen rintaansa asti. Hän toivoi, että häntä seuraava kolmikko osaisi uida, sillä heillä oli edessään vielä pitkä matka taivallusta tulvavyöhykkeen läpi ennen kuin he saisivat tassujensa alle kuivaa maata.

Kun aurinko oli jo lähes huipussaan ja värjännyt taivaan kirkkaaksi, nelikko oli päässyt aloittamaan taivalluksensa. Edessä siinsi melko jyrkkä polku, jonka Paarmahehku tiesi johtavan heidät tasanteelle, jolta lähti monta polkua korkeammalle vuoristoon ja myös siihen solaan, jonka varrelta kirottu tukkeuma löytyi. Edessä oli vielä rutkasti mutkittelevia reittejä ja kapeitakin laskuja, mutta Paarmahehku päätti huolehtia asiasta myöhemmin. Juuri sillä hetkellä hän oli onnellinen saadessaan tuntea kiinteän ja kuivan, auringon lämmittämän soran käpäliensä alla.
Tarpominen keskeytyi kuitenkin hänestä suhteellisen nopeasti Kettutassun huutoon, joka sai hänet pysähtymään ja käännähtämään ympäri:
“Joutsentassu!”
Säikähdyksen jälkeen synkät ajatukset täyttivät Paarmahehkun pään. Hän näki, että heidän kulkemansa polku oli musertunut siitä kohtaa, jossa valkotäplikäs naaras oli juuri ollut. Paarmahehku loikkasi hallitusti reunalle, jonka takaa kurkatessaan hän näki Joutsentassun vielä roikkuvan yhden tassun voimalla kiinni vuorenseinämässä. Naaras oli hänen ulottumattomissaan.
#Tähtiklaani..# hän huokaisi mielessään samalla kun hänen aivonsa etsivät ratkaisua järkyttävään tilanteeseen. Tietysti jotain tällaista tapahtui kaikista niistä varoituksista huolimatta, joita hän oli nuorille kissoille yrittänyt toistella. Hänen olisi pitänyt aavistaa, että polkujen täytyi olla heikommassa kunnossa kuin vuosiin nyt kun rankkasateet olivat hakanneet niitä monia kuita putkeen. Tai sitten Joutsentassu oli epäonnisin kissa, jonka hän tunsi.
Joutsentassun kauhistuneille kasvoille vääntynyt paniikki kasvoi hetki hetkeltä ja Paarmahehkun silmien edessä välähti muisto päivästä, jona hän karkasi salaa sisarustensa kanssa ulos leiristä ja näki siskonsa Unikkokukan roikkuvan avuttomasti vuorenrinteen reunalla. Vaikka he kaikki olivat olleet silloin typeriä ja kokemattomia, valkea naaras oli selviytynyt seuraavaan päivään ja mielessään kolli päätti vain toivoa, että niin selviäisi Joutsentassukin. Sivusilmällään hän näki, että Kostokynsi nyki lähes yhtä järkyttyneeltä näyttävää Kettutassua kauemmas musertuneelta reunalta.
#Hyvä, pysykääkin kaukana.#
“Joutsentassu, pidä kiinni! Näen reitin luoksesi!” hän karjaisi oppilaan alla kuohuavan vuoristopolun kohinan alta, kun painaumien ja muiden mahdollisten jalansijojen välinen verkosto selkiytyi hänen mielessään ja otti ensimmäisen vaarallisen askeleensa lähemmäs naarasta. Kolo kololta hän pääsi lähemmäs, mutta hän pelkäsi tahtinsa olevan liian hidas mutta silti liian vaarallinen. Samassa oranssi vilahdus kävi hänen silmissään, kun Kettutassu pyyhälsi hänen ohitseen.
“Ei!” hän ärähti epäuskoisena oppilaan uhkarohkeudesta ja kurotteli leuoillaan tuon niskanahkaa. Hän sai kun saikin otteen nuoremmasta kissasta, muttei kerennyt liikkua tuumaakaan, kun hän tunsi oppilaan painon vetävän häntä alas. Kolli kerkesi vain irrottaa otteensa Kettutassusta, kun naaras kiljahti ja he lähtivät vyörymään alas seinämää, Paarmahehku raastaen kynsiään kivuliaasti sitä vasten hidastaakseen tippumisvauhtiaan edes hiukan. Kauhuissaan kolli ymmärsi, että he tippuisivat veteen ja kuolisivat kaikki kolme.
Seuraavat hetket Paarmahehku koki hidastettuna. Ensin hän paiskautui hyytävään veteen. Lamaannuttava kylmyys ja pimeys ympäröivät häntä silmänräpäyksessä. Hosuessaan tassuillaan hän osui puron sileään kivipohjaan ja ponkaisi ylös - voimakas virta kuitenkin vei hänet mukanaan ja pyöritti ympäriinsä niin kuin tahtoi. Hänen lapansa iskeytyi johonkin kovaan ja sai hänen suunsa retkahtamaan hetkeksi auki niin, että vettä tulvi sisään ja hän tunsi hukkuvansa. Hätäpäissään hän takertui siihen, mitä päin virta oli hänet heittänyt ja yritti ponnistella päästäkseen pintaan. Jossain hänen näkökentässään näkyi kirkas valo ja hän kiskaisi itsensä vaivalloisesti sitä kohti. Pian kolli haukkoi henkeään valtavan kivenmurikan päällä.
Paarmahehku kampesi itsensä istuma-asentoon pelastajansa päälle ja yski vettä kouristellen. Vesi kohisi hänen korvissaan äänekkäästi.
“Joutsentassu! Kettutassu! Kostokyn-” kollin epätoivoinen huuto keskeytyi hallitsemattomaan yskään. Ääni jäi kuitenkin kaikumaan kapean vuoristosolan seinämiä pitkin.
#Ehkä kaiku auttaa heitä kuulemaan minut, missä ikinä ovatkaan#, kolli ajatteli, vaikka ei voinutkaan olla ajattelematta että paljon todennäköisempää oli, että oppilaat olivat kadonneet veden kuohuun ikuisiksi ajoiksi. Hän huomasi hytisevänsä kylmästä, ravisteli vettä turkistaan ja loikkasi alas puron viereiselle kapealle rannalle horjahtaen. Hänen päässään pyöri edelleen.
#Outoa, että en tunnista tätä paikkaa#, hän ajatteli kuljettuaan villin puron reunaa hetken ja vilkuiltuaan ympäristöä matkaseuralaistensa varalta. Puron levenevillä reunoilla kasvoi tukottain vahvantuoksuisia kasveja, joita hän ei tunnistanut ennen nähneensä ja maata täplittivät tuhannet auringossa kiiltävät, sileiksi hioutuneet kivet.
Kolli silmäili tarkemmin toiselle puolelleen avautuvaa nousua. Vaikka seinämä oli jyrkkä, hän pystyisi kenties kiipeämään sitä pitkin. Vaihtoehto ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta nyt, kun kolli oli loukannut lapansa, jota särki ja jonka hän huomasi tiputtavan kiville kirkkaanpunaisia veripisaroita.
Paarmahehku lähti ontumaan eteen päin puron reunaa seuraten. Missään ei näkynyt ketään tai mitään maisemasta poikkeavaa ja ylös päin päänsä kohottaessaan kolli näki vain pilvettömän taivaan. Eteen päin katsoessa puro näytti katoavan vuoren sisään, eikä hän voinut seurata sitä, sillä luolaan virtaava puro täytti sen kokonaan jättämättä jalansijaa. Kuinka syvälle vuoriston sydämeen hän oli ajautunut? Oliko kukaan vuoristoklaanilaisista käynyt täällä vuodenaikoihin, tai koskaan?
#Loukussa#, Paarmahehku ajatteli karvat pystyssä ja murahti ääneen ärtyneenä. Miten heidän tehtävänsä oli voinut mennä mönkään näin pahasti, näin nopeasti? Äkillisesti suuttuneena itselleen, Joutsentassulle, ystäväänsä pelastamaan rynnänneelle Kettutassulle ja kaikille muillekin kolli kinkkasi itsensä takaisin kohti kiveä, johon kiinni tarraamalla oli pelastunut. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen kaiken tämän?
Mieli mustana kolli lysähti suuren kiven varjoon ja aikoi ummistaa silmänsä kiinni, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa. Kiven takana sijaitsi lisää kiviä, sekä isompia lohkareita että pienempiä. Niiden välistä pilkisti jotain mustaa. Paarmahehku tajusi, että edessä oli luolan suu.
Pimeys näytti uhkaavalta ja olisi voinut pitää sisällään vaikka mitä vaaroja, mutta väsyneenä päivän tapahtumista Paarmahehku rohkeni tassutella varovasti lähemmäs. Luola oli naamioitunut niin taidokkaasti kivien taakse, ettei hän olisi huomannut sitä millään ellei olisi asettunut makuulle. Paarmahehku asteli jälleen lähemmäs. Näytti siltä, että luola syveni käytäväksi.
Paarmahehku vilkaisi käpäliinsä ja huomasi maassa jotain valkeaa.
#Joutsenen sulka#, hän ajatteli hölmistyneenä. Oliko veden virtaus sekoittanut hänen päänsä lopullisesti, vai oliko tämä merkki?

//Kosto, Kettu tai Joutsen jatkaa? Toivottavasti tämmöinen juonikuvio että nelikko joutuu hetkeksi erilleen sopii kaikille! Ideoin että nelikko vois löytää isomman luolaverkoston ja sieltä vois löytyä jotain, reitti tukkeumalle tms. Mun puolesta vapaat kädet kaikille keksiä seuraavat juonenkäänteet ja miten nuo löytää taas toisensa :’)

​

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Vuoristo kohosi edessämme valtavana seinämänä, enkä ollut varma näinkö edes niiden huippuja, vai kuvittelinko näkeväni risteämän siinä missä kallio loppui ja taivas alkoi. Olimme jääneet nelistään Neljän virran tammelle, muiden kissojen kadotessa auringonnousuun, pelastamaan klaaneja turhalta taistelulta. Tunsin vieressäni istuvien Nummiklaanin oppilaiden turkkien sähköisyyden, kun he karvat pystyssä jännittivät tulevaa koitosta. Toisella puolellani seisova Paarmahehku oli paljon rauhallisempi, mutta uskoin soturin kylmänviileän katseen alla huolen tekevän tuloaan. Kuinka meidän neljän olisi tarkoitus selvitä matkasta vuoristoon, kun ensimmäinen ongelmamme olisi Vuoristoklaanin metsäreviirin läpi kulkeminen. Metsän, joka tulvi vettä. Siirsin katseeni Vuoristoklaanin soturiin, jonka katse oli lukkiutunut tutkimaan puiden siimestä. Tuo mustaturkkinen kolli olisi ainoa meistä kenellä oli tukkeuman tarkka sijainti tiedossa, joten olisimme aina sinne päästyämme täysin tuon käpälissä. Paarmahehku varmasti tajusi sen myös itse, mutta jostakin syystä hän ei suostunut tekemään aloitetta lähdöllemme.
- Noniin, meidän on turha seisoskella täällä sen pidempään, hukkaamme klaaneille tarkoitettua kallisarvoista aikaa. Paarmahehku, sinähän tiedät tukkeuman tarkan sijainnin?
Naukaisuni tuntui havahduttavan vuoristoklaanilaisen mietteistään ja hitaasti tuo käänsi katseensa meihin kolmeen. Hänen meripihkainen katseensa kävi jokaisen kolmen kissan läpi, ennen kuin hän nyökkäsi hitaasti.
- Se on vuoriston toisella puolella. Olen käynyt siellä kerran, mutta uskon tietäväni lyhyimmän reitin sen luo.
Mutta olisiko se turvallisin? En uskonut, mutta olimme muutenkin matkalla tulvivaan vuoristoon. Mikään siellä ei olisi turvallista. Katsahdin oppilaisiin, jotka tarkastelivat nyt meitä uteliain katsein. Toivoin, että Tähtiklaani olisi suojanamme koko matkan aikana. Vaikka kaksi nummiklaanilaista olivatkin jo miltei sotureita, en voinut olla kokematta pientä suojeluviettiä heitä kohtaan, olivathan he miltei saman ikäisiä kuin omatkin pentuni. En tiedä mitä tekisin, jos heille sattuisi matkalla jotakin. Liekkitähti varmasti kynsisi minulta korvat päästä. Pudistelin kauhukuvat mielestäni ja henkäisin syvään. Oli turhaa huolestua vaaroista etukäteen, niistä voisi huolestua sitten kun niiden aika olisi. Katsahdin ympärilläni seisoviin kissoihin, kaikki vaikuttivat olevan valmiina lähtöön.
- Sitten ehdotan, että sinä Paarmahehku johdatat meidät aina tukkeumalle asti. Kuljemme reviirisi läpi, joten sinä tunnet parhaiten reitit mitä voimme kulkea.
Paarmahehku nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti Vuoristoklaanin metsäpuolta. Yksitellen soturi upotti tassunsa tulvivalle metsäpohjalle, ja eteenpäin kulkiessaan veden pinta nousi aina tuon lavoille asti. Irvistin kuvitellessani viileän veden ympäröivän minut ja vilkaisin vieressäni seisovia naaraita. He tuijottivat vurostoklaanilaisen menoa silmät ammollaan, varmasti yhtä kauhuissaan siitä, että joutuisivat pian seuraamaan tuota. Kettutassu joutui pukkaamaan lavallaan Joutsentassun liikkeelle, ja valkeatäplikäs oppilas lähti hyvin vastahakoisesti seuraamaan mustaturkkista kollia veteen.
- Voihan hiirenpapanat.
Joutsentassun mutina kuului selkeästi vedessä loiskuttelun yli. Kettutassu irvisti seuratessaan klaanitoveriaan sakeaan veteen, mutta piti suunsa tiukasti supussa. En tiennyt kokiko naaras vedessä kahlaamisen helpoksi tehtäväksi vai koittiko tuo pidätellä sisällään koko Tähtiklaanin kiroamista.
- Tulkaa vain, vesi ei ole niin syvää enää täällä päin.
Paarmahehkun huikkaus olisi varmasti rauhoittanut mieltäni, jos ei olisi ollut minun vuoroni upottaa tassujani tuohon mutaiseen veteen. Matkan alku ei todellakaan ollut meille helpoimmasta päästä.

Olisin olettanut vedessä kahlaamisen tuottavan enemmän vaikeuksia meille, mutta olin yllättynyt siitä kuinka nopeasti pääsimme nousemaan vuoriston juureen. Paarmahehku oli varoittanut meitä jos kulkemallamme reitillä olisi yllättäviä syvänteitä ja soturi oli muutenkin näyttänyt valitsevan sellaisia polkuja, missä veden pinta olisi mahdollisimman matalalla. Hän varmasti inhosi vedessä kulkemista yhtä paljon kuin me muutkin. Kun pääsimme taas kuivalle maalle, pudistelimme jokainen turkkimme suurimmista vesipisaroista. Naaraat olisivat halunneet jäädä sukimaan likapaakkujakin pois, mutta vuoristoklaanilaisen viileä katse oli samantien ilmoittanut ettemme pysäyttäisi sellaisen takia matkaamme. Olin soturin kanssa samaa mieltä, aikaa lepäämiselle tulisi varmasti myöhemminkin, emmehän mekään pystyisi koko päivää vuoristossa kiipeämään. Katsahdin taivaalle ja ja jouduin siristämään silmiäni keskipäivän auringolle. Olimme kuluttaneet koko aamupäivän vedessä kahlaamiseen, ja siltä minusta tuntuikin. En muistanut koska viimeksi lihaksiani olisi särkenyt näin paljon. Mutta aikaa valittamiselle ei ollut, kun lähdimme kiipeämään kohti vuoriston huippua.
- Joutsentassu!
Kettutassun huuto sai minut heräämään ajatuksistani. Olin uppoutunut oman mieleni sisään enkä ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota siihen kuinka korkealle olimme jo ehtineet kiipeämään. Pitäessäni porukan perää, oli ollut helppoa vain kulkea samoja reittejä mitä edelläni kulkevat oppilaat olivat menneet. Paitsi nyt, kun vuoristopolku oli murentunut Joutsentassun käpälän alta ja tuo oli kaatunut reunan yli. Katsoin silmät kauhusta ammollaan, kuinka nuori kissa roikkui yhden käpälän varassa miltei puunmitan päässä alempana meistä, ensimmäisen ohittamamme tulvivan vuoristopuron pauhaten hänen alapuolellaan. Yritin etsiä reittiä oppilaan luokse, mutta vuoristoseinämä näytti liian jyrkältä turvalliseen kiipeämiseen, putoaisin puroon ennen kuin ehtisin oppilaan luokse. Vieressäni kauhusta kankeana seissyt oranssiturkkinen naaras ei kuitenkaan aikonut jättää klaanitoveriaan pulaan ja olikin äkkiä syöksähtämässä reunamalta alas. Sain juuri ja juuri tarrattua naaraan niskaturkkiin ja vedettyä hänet takaisin polulle itsemurhayritykseltä.
- Sinä et pysty kiipeämään tuota seinämää turvallisesti alas!
Murisin Kettutassun niskaturkki suussani, kun oppilas sähähti minulle kiukkuisena ja yritti rimpuilla otteestani irti. Hänen kyntensä kävivät uhkaavan lähellä silmääni, mutta koitin vain repiä meitä molempia lähemmäs kallioseinämää, kauemmas reunalta ja sen kuolettavalta pudotukselta.
- Joutsentassu, pidä kiinni! Näen reitin luoksesi!
Paarmahehkun huudahdus vuoristopolun toiselta puolelta sai katseeni kääntymään hänen suuntaansa. Soturin musta karvapeite oli säikähdyksestä pystyssä, mutta kollin ilme oli itsevarma, kun hän laskelmoi reittiä Joutsentassun luokse. Ja pian kolli laskeutui polulta hieman alemmas, asetellen tassujaan yksitellen kallioseinämässä oleviin koloihin. Katselin Paarmahehkun laskeutumista niin jännittyneenä, että unohdin pitää Kettutassusta enää kiinni ja samassa naaras sai revittyä itsensä irti otteestani ja pinkaisi samalle kohdalle polulla mistä vuoristoklaanilainen oli juuri laskeutunut. Ja ennen kuin ehdin huutamaan tuota pysähtymään, oli Kettutassukin kadonnut reunan yli.

//Valituilla jatkoa?

​

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

*Ei Loistetassua! Ei!* Kaikupentu toisteli mielessään maatessaan pentutarhan edustalla. Aurinko oli jo nousemassa ja Puroklaani kohtaisi uuden päivän, toisen taistelun vuorokauden. Pentu oli mennyt nukkumaan aikaisin, mikä oli yksi syy sille miksi hän oli näin varhain valveilla. Toinen oli se ettei hän voinut lakata ajattelemasta Loistetassua. Se häiritsi häntä, eikä naaras voinut tehdä asialle oikein mitään. Kaikki oli alkanut siitä, kun edellisenä päivänä he olivat ruokailleet emon kanssa leiriaukealla ja leïriin jääneet oppilaat olivat tulleet yhdessä varmistamaan, että kaikki olisi kunnossa. Loistetassu oli johtanut porukkaa ja kolli oli käyttäytynyt niin johtajamaisesti ja uljaasti, se oli miltei saanut Kaikupennun pudottamaan puoliksi pureskellun päästäisen palan suustaan. Puhumattakaan siitä, että oppilas oli todella komea piirteiltään.
Pennun ajatukset vietiin kuitenkin väkisin muualle, kun kaksi kissaa pelmahtivat leiriin, turkit pörröllä säikähdyksestä. He huohottivat äänekkäästi ja saivat jarrutettua kovan vauhtinsa pysähdyksiin juuri ennen leiriaukion keskustaa. Hiiriturkki, joka oli palannut taistelusta, kun Ututähti oli päässyt taistelutantereelle, seisoi kahden kissan edessä ja puhui heille: "Varjoturkki! Sädetaivas! Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Kahden soturin äkkinäinen sisääntulo oli havahduttanut myös muita kissoja, ja naaraspentu tunsi emonsa nuuhkaisevan varovasti hönen korvallistaan. Pentu käänsi siniset silmänsä tuohon ja tervehti Liekkisadetta muksauttamalla oman kuononsa kuningattaren omaa vasten.
"Sinähän olet aikaisin jalkeilla. Tiedätkö mitä täällä tapahtuu?" emo naukaisi, mutta Kaikupennun oli pakko kohauttaa lapojaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt kuulemaan mikä oli Varjoturkin ja Sädetaivaan saanut noinkin pois tolaltaan. Hän käänsi siniset silmänsä takaisin kissajoukkoa kohti, joka oli nyt kerääntynyt kahden naaraan ympärille ja höristi korviaan aivan äärimmilleen, että olisi pystynyt kuulemaan mistä oikein keskusteltiin. Se oli kuitenkin hankalaa taitettujen korvien kanssa, joten pentu kuuli vain muutaman hassun sanasen sotureiden selostuksesta. 'Taistelu', 'jatkuu', 'vahingoittuneita', 'paljon', 'kissat', 'levittäytyvät', 'kohti', 'leiriä', 'evakuointi'.
Kaikupennun ei tarvinnut ymmärtää koko kontekstia, sillä klaanitovereiden kauhistuneet naukaisut ja säikähtäneet ilmeet kertoivat tarpeeksi. Taistelulle ei ollut loppua ja jonkinlainen vaara lähestyi Puroklaanin väliaikaista leiriä. Pentu tunsi kuinka emo kiersi häntänsä suojelevasti hänen ympärilleen ja naaraat painautuivat toisiaan vasten. Kaikupentu toivoi sydämensä pohjasta, että hänen isänsä olisi kunnossa.

​

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punatassu katseli kummissaan metsästyspartion saapumista leiriin. He toivat mukanaan kummallisen sarvipäisen otuksen, joka oli kissaa paljon kookkaampi. Sen turkki oli hiekan sävyistä ja pitkien jalkojen päässä olivat oudon näköiset, terävät varpaat. Kuolontähti oli ollut osallisena metsätyspartiossa ja selostikin koko klaanille kuinka he olivat huomanneet tämän yksinäisen otuksen vuoren harjaksella ja jahdanneet sitä monen kissan voimin pitkin vuoristoa. Kultakyyhky naukui väliin kuinka itsepintaisesti oli yli puolet tästä jahdista roikkunut otuksen kaulassa kiinni, eikä ollut luovuttanut ennen kuin eläin oli rojahtanut väsymyksestä ja veren vuodosta maahan. Parantajaoppilas oli pyöräytellyt silmiään kun muut soturit olivat kertoneet hyökkäilleensä otuksen jalkoihin, kampittaen tuota ja vaikeuttaen eläimen pakoa.
Sinä iltana koko Luuklaani söi hyvin. Punatassu totesi, että eläimen liha oli hiukan liian sitkeää helposti pureskeltavaksi, mutta kukaan klaanitovereista ei valittanut, kun kaikki saivat kerrankin syödä vatsansa täyteen. Kolli kuunteli kuinka Mustakipinä ja Taistotassu valittivat siitä etteivät olleet löytäneet yhtään matkayrttejä vuoristosta. Punatassunkin mielestä se oli harmi, sillä kun he joskus pääsisivät tästä väliaikaisesta leiristä pois, he tarvitsisivat koko klaanille matkayrttejä vahvistamaan reissua entisen leirin vanhalle sijainnille. Vaikka parantajaoppilas oli ollut tuskin kuunkaan ikäinen pennunkoltiainen, kun he olivat joutuneet vanhasta leiristä evakkoon, muisti hän pitkän matkan minkä he olivat saaneet vuoristossa kulkea. Hän ei haluaisi kokea sitä uudestaan, ainakaan ilman kehoa ja mieltä vahvistavia yrttejä.
Punatassu alkoi vaihtamaan kieliä muiden klaanitovereidensa kanssa, kun ilta alkoi olemaan pitkällä. Hän viihtyi päivä päivältä paremmin uusien pesätovereidensa seurassa, eivätkä muut klaanin asukkaat vaikuttaneet enää niin vaikeasti lähestyttäviltä kuin aikaisemmin. Kai parantajaoppilaan pestissä oli omanlaiset oikopolkunsa klaanin sisäisessä hierarkiassa.