​

Sorapentu, Kuutamoklaani

Usva

Havahdun pesän ulkopuolelta kuuluvaan meluun. Nousen ylös venytellen, ja huomaan, ettei Syreenikukka ja Linnunsiipi ole pesässä. *Missä kaikki emot ovat?* ihmettelen ja katselen ympärilleni. Suurin osa muista pennuista nukkuu vielä rauhallisesti. Tulipentu on kuitenkin hereillä.
“Hei, Tulipentu! Haluatko mennä katsomaan mitä tuolla leirissä tapahtuu?” kysyn häneltä hiljaisella äänellä, etten herättäisi muita.
“Joo! Onkohan taistelu jo päättynyt?” Tulipentu pohtii.
“Sitä minäkin mietin. Tule, mennään,” sanon.
Hiivimme mahdollisimman hiljaa pesästä pois. Kierrän Hilleripennun, joka on kierähtänyt unessaan pois pediltä. Heti ulos päästyämme törmäämme melkein johonkin soturiin. Hänellä kuitenkin on niin kiire, ettei huomaa meitä, ja huokaisen helpotuksesta. Luulen, että jos meidät nähtäisiin, meidät passitettaisiin heti takaisin pesään.
“Tule, mennään tuonne puskaan piiloon, niin voidaan katsella rauhassa ja selvittää, mitä täällä oikein tapahtuu,” sanon Tulipennulle.
Tulipentu vierelläni, katselen kuinka leiri vilisee sotureita. Näen monta haavoittunutta. Varapäällikkö Nummipyörre on puhumassa Varistähdelle, ja heidän kahden ympärillä myös pyörii monta soturia. Varistähti näyttää kovin väsyneeltä. Parantajan pesällä on myös paljon sotureita ja pari oppilastakin, ja sieltä tulee vahva yrttien haju. Oppilaat nähdessäni minulle tulee idea. Voisimme kysyä joltain heistä taistelusta, kun aikuiset eivät kerro meille mitään!
“Mennään oppilaiden luo, heiltä voimme saada tietoa taistelusta!” ehdotan innostuneena Tulipennulle.
“Hyvä idea!” hihkaisee Tulipentu.
Ryömin puskasta pois ravistellen turkkiani. Oranssi ystäväni seuraa minua ja suuntaamme yhdessä oppilaiden pesälle.
Sen edessä on Laikkutassu ja Sinitassu keskustelemassa.
“Saisimmekohan nuo kaksi kertomaan taistelusta?” Tulipentu miettii.
“Joo, kyllä varmaan. Laikkutassu on ollut aikaisemmin tosi kiltti minulle,” sanon ja lähestyn heitä. Yritän saada itseni näyttämään isommalta kuin oikeasti olen. En halua että oppilaat ajattelevat että olen joku tyhmä pikkupentu.
“Haluamme kuulla taistelusta! Mitä siellä tapahtui? Voittiko Kuutamoklaani?” Tulipentu kyselee.
*Äsh! Juuri tuollainen en halunnut olla… liian innostunut! Ja nyt ainut kaverini on tuollainen!* ajattelen ärsyyntyneenä. Tietysti olen innoissani kuulemassa taistelusta, haluan oppia, mutta en noin innostunut kuitenkaan… En kuitenkaan sano tätä ääneen.
Sinitassu ja Laikkutassu vilkuilevat meitä. Laikkutassu supattaa jotain Sinitassulle.
“Ettekö ole vähän nuoria?” Sinitassu sanoo lempeästi.
“Eihän olla! Minä olen melkein oppilasikäinen!” sanon. En kyllä ihan ole, mutta haluan vaikuttaa vanhemmalta oppilaiden silmissä.
“Äh, kai sitten,” Laikkutassu suostuu. Sitten hän ryhtyy selittämään. Hän kertoo taistelun alusta ja siitä, kuinka hän oli taistellut nummiklaanilaisen oppilaan kanssa, ja hän oli voittanut helposti!
“Vau! Mitä taisteluliikkeitä käytit?” kysyn kiinnostuneena.
“No tätä ainakin,” Laikkutassu kertoo, ja raapaisee tassullaan ilmaa taidokkaasti. “Onnistuin raapimaan myös sitä kissaa lapaan!” hän sanoo.
“Entä keitä vastaan sinä taistelit, Sinitassu?” Tulipentu kysyy.
“Jonkun oppilaan kanssa myös. Hän sylkäisi minua päin, ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Kun paikalle tuli lisää kissoja, hän uhkasi tappaa minut, silloin kun saa apujoukkoja!” Sinitassu kertoo. “Joten siksi menin takaisin metsään. Siellä tapasin Salamatassun. Hän kuuli jotain metsästä. Siellä oli erakko ja Silotassu. Halusimme häätää erakon pois reviiriltämme, mutta hän ei suostunut lähtemään! Sitten paikalle ilmestyi toinenkin erakko! Hän onneksi lähti vapaaehtoisesti, mutta toisen erakon kimppuun Salamatassu joutui hyökkäämään.”
“Oho!” ihmettelen. “Eli sen lisäksi, että taistelit, häädit erakoita pois reviiriltämme! Sinun pitäisi saada kunniaa asiasta!”
“No… ei nyt oikeastaan….” Sinitassu sanoo nolona.
“Mutta miten sitten taistelu päättyi?” Tulipentu kysyy. Naaras on hieman kärsimätön.
“Joo, minäkin haluan tietää!” sanon.
“Minä en tiennyt siitä ennen kuin Laikkutassu kertoi, joten annan hänen puhua,” Sinitassu sanoo.
“Sen jälkeen kun Vuoristoklaani ja Puroklaani tulivat taisteluun mukaan, taistelu jatkui vielä, kunnes kolme kissaa, joiden turkeilla oli tähtisumua, käskivät lopettaa taistelun. He kertoivat että nelikko, joka oli mennyt etsimään tulvien alkua, oli onnistunut, ja tulviminen loppuisi sekä riista palaisi reviireille. Nuo kolme kissaa olivat saaneet tietonsa Tähtiklaanilta! Eli Tähtiklaani lopetti taistelun!”
Silmäni suurenevat hämmästyksestä. ja tuijotan hieman epäuskoisena kahta oppilasta. Tähtiklaani vai? “Ihanko totta?”
“Joo joo! Näin sen omin silmin!” Laikkutassu sanoo.
“Ohhoh…” huokaan.
Mietin muita kysymyksiä kahdelle oppilaalle, mutta siinä samassa Linnunsiipi ilmestyy taaksemme.
“Sorapentu ja Tulipentu! Kuka antoi teille luvan lähteä pesästä?!” hän kysyy vihaisena.
“Anteeksi…. Halusimme kuulla taistelusta,” sanon hiljaisena.
“Olisitte kuulleet siitä myöhemmin! Menkää takaisin pesään, nyt heti!” Linnunsiipi käskee.
Kävelen pää painuneena takaisin pesään. Tiedän, että tästä olisi vielä kunnon läksytys luvassa.

​

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

Kaniinisydän oli kuollut. Tähtituli oli ollut paikkailemassa taistelussa haavoittuneita kissoja, samalla seuraten leirinsä sisäänkäyntiä tarkistaakseen jos Purotassu palaisi takaisin. Sitten klaaninvanhimpien pesän suunnalta oli kuulunut huuto ja hetkeä myöhemmin leirissä raikasi Hämähäkkijalan valitus. Parantajan päästessä tarkistamaan tilannetta, oli Nummiklaanin vanhin jäsen maannut omalla petipaikallaan täysin velttona, lasittunut katse suunnattuna kattoa kohti. Tuo oli kierähtänyt kyljelleen, kun muut naaraan pesätoverit olivat koittaneet herätellä tuota. Kuultuaan muilta klaaninvanhimmilta Kaniinisydämen viimeisistä hetkistä, siitä kuinka tuo oli kauhulla odottanut taistelun päättymistä ja sen jälkeen voivotellut rinta-, niska- ja selkäkipua, punapilkullinen naaras oli tullut siihen tulokseen että tämä oli varmasti sydänkohtaus. Tapaus, jollaista hän ei ollut ennen omin silmin nähnyt, mutta oli kuullut sen oireista ja karusta lopputuloksesta Yötuulelta ja Ketunkynneltä.
"Kamalaa kuinka taistelu voi riistää hengen kissalta, joka ei siihen edes osallistunut", Kuurahohde oli mutissut katsoessaan kuollutta pesätoveriaan tuon lasittuneisiin, tyhjiin silmiin. Kollin mielessä pyöri varmasti monta asiaa, mistä olisi halunnut vielä Kaniinisydämen kanssa keskustella, mutta ei enää kykenisi siihen. Kuollut vanhus oltiin tuotu parantajien pesälle ja yhtäkkiä Tähtituli huomasi uivansa töissä, mitkä kaikki pitäisi saada nopeasti hoidettua. Haavoittuneiden paikkaaminen, levolla olevien kissojen haavojen tarkistaminen, Kaniinisydämen valmistelu valvojaisia varten, muiden taistelussa kuolleiden ohella. Hän en pystynyt siihen kaikkeen yksi, missä Yötuuli oikein luurasi? Oliko tuollekin sattunut taistelussa jotakin? Nuorempi parantaja ei kestäisi sitä, jos hänen mestarinsa jättäisi hänet yksin tämän kaaoksen keskelle. Punapilkullinen naaras ryntäsi ulos pesästä ja kiipesi ulos leiristä. Hän juoksi, juoksi minkä tassuistaan pääsi ja yritti unohtaa kaiken muun ympärillään... Harmaaturkkisen kissan ohitse pinkaisee jänis ja hetkeäkään miettimättä hän säntää perään, vaikka tietää ettei hän liikkuvaa jänistä saisi kiinni juoksemalla. Se olisi pitänyt yllättää, näin Tähtitulelle oli hänen oppilasaikoinaan sanottu. Mutta kuitenkin vihreäsilmäinen kissa juoksee pitkäkorvan perässä, hän pysyttelee sen kintereillä ja uskoi voivansa melkein jopa kuulla eläimen pelosta hakkaavan sydämen jyskytyksen. Nummiklaanikin oli nähnyt nälkää niin monen kuun ajan, ei nuorempi parantaja voisi päästää saalista karkaamaan. Hän juoksee täyttä vauhtia pensaiden lomassa kauan, todella kauan. Lopulta kun naaras ei enää edes tuntenut tassujaan, jänis alkoi hidastaa vauhtiaan. Ja silloin hän loikkaa ja tarraa pitkäkorvaan kiinni kynsilllään, koittaen upottaa ne mahdollisimman syvälle riistan turkkiin ja ihon alle. Vielä viimeisillä hetkillään se pyristelee punapilkullisen kissan otteessa, mutta eläin on jo voimaton, eikä kissa sääli sitä, vaan upottaa hampaansa saaliinsa niskaan. Lämmin verenmaku tulvahtaa Tähtitulen suuhun... Hän ei ollut enää kiihdyksissään siitä kaikesta mitä oli joutunut sietämään, harmaaturkkisen kissan suuttumus ja turhautuneisuus oli purkautunut, kun hän oli keskittynyt vain juoksemiseen. Vihreäsilmäinen kissa pystyi taas piakkoin hengittämään tasaisesti ja alkoi kantamaan saalista suussaan kohti leiriä...

​

Katajatassu; Vuoristoklaani

Inka r

Katajatassu ei tuntenut pisaroiden ropinaa turkillaan eikä edes Seittitassun kyljen hipaisevan omaansa, kun vuoristoklaanilaiset kulkivat hiljaisessa jonossa kohti väliaikaista leiriään Nummiklaanin reviirillä. Taivallus painoi hänen jalkojaan, vaikkei hän varsinaisesti vielä osannutkaan tuntea kipua rasituksesta, jota lukuisat loikat ja väistöliikkeet olivat hänen raajoilleen aiheuttaneet.
Turtana naaras kohotti päänsä. Taivas tähtineen levittäytyi hänen eteensä ja näytti hohtavan kirkkaammin, kun lopulta puut väistyivät tieltä ja tuulen pieksämä nummimaisema asettui sen tilalle. Heinät heiluivat hellässä tuulenvireessä. Vaikkei tämä ollutkaan Katajatassun koti, ja hän tunsi vuoristosta poissaolon ristiriidan vaivaavan takaraivossaan edelleen, nyt, pitkän ja uuvuttavan yön jälkeen, maiseman rauha saattoi iskostua häneen.
Katajatassu huokaisi hiljaa. Viileä hengenveto takertui hänen kurkkuunsa, kun hän erotti sivusilmällään liikettä kauempana nummella. Naaras jännittyi päästä tassuihin asti, mutta muisti kuitenkin taas nopeasti, että taistelu oli jo tullut päätökseen. Tulijat olivat vuoristoklaanilaisia matkalla vastaanottamaan taistelleita klaanitovereitaan.
Aaltotähti johti taistelujoukkoa turkki risaisena kuin kenellä tahansa muulla soturilla. Joku sotureista tuli koskettamaan helpottuneena neniä tämän kanssa. Päällikkö nyökkäsi tälle ja korotti sitten ääntään, jotta kaikki paikallaolijat kuulisivat:
“Tähtiklaani keskeytti taistelun kertoakseen, että nelikko on saanut tehtävänsä päätökseen. Tulvien aika on ohi.”
#Tähtiklaani, anna sen tarkoittaa, että voimme palata pian kotiin#, Katajatassu ajatteli väsyneenä.

Taistelun jälkeinen kaaos klaanissa, nuhtelut Jänisloikalta ja jopa Aaltotähdeltä itseltään sekä ylihuomio hössöttävältä Unikkokukalta täyttivät seuraavan päivän. Nyt Katajatassu kuitenkin seisoi keskellä leiriä pää pystyssä, klaanitoveriensa ympäröimänä ja yhtä lailla ylpeyttä uhkuva Seittitassu rinnallaan. Hän puristi kynsiään maahan malttamattomana ja yritti painaa mieleensä jokaisen näkemänsä klaanitoverin kasvot, jokaisen väliaikaista leiriä ympäröivän pensaan ja jokaisen puun, hämärtyvän taivaan ja kuusien taakse painuvan auringon, joka oli suorastaan madellut laiskasti läpi taivaan siitä hetkestä asti, kun hän ja Seittitassu olivat kuulleet ansaitsevansa soturinimensä jo sinä iltana. Katajatassu tiesi elävänsä hetkeä, jota ei koskaan halunnut unohtaa, hetkeä, josta hän oli haaveillut siitä asti, kun oli pentuna nähnyt soturien palaavan leiriin tuoreiden saaliidensa kanssa ja kuullut heidän kertailevan sankarimaisia taistelutarinoitaan.
“Olemme kokoontuneet tänään nimittämään riveihimme kaksi uutta soturia. On aika juhlistaa sitä, ettei tulvista ole enää vaaraa ja Vuoristoklaani pääsee pian palaamaan sinne, mihin kuulumme”, Aaltotähti aloitti ja nyökkäsi kohti vuorijonoa, joka kohosi komeana rivistönä kollin selän takana. Katajatassu sulki silmänsä hetkeksi, ja kuvitteli leiriluolan jykevät seinät ympärilleen ja vuoriston viiman pörröttävän turkkiaan. Pian hän palaisi kotiin – vaikkei enää samana kissana, jona lähti.
“Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Katajatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Katajatassu naukui ja odotettu hetki oli ohi silmänräpäyksessä.
“Tähtiklaanien voimien kautta annan sinulle soturinimesi”, Aaltotähti lausui.
“Katajatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Katajasumu. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeutta, jolla lähdit mukaan taisteluun puolustamaan klaaniasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
Katajasumu röyhisti rintaansa ja maisteli mielessään uutta nimeään. Se tuntui raikkaalta, uudelta alulta. Hän kävi koskettamassa neniä Aaltotähden kanssa ja palasi takaisin röyhistäen rintaansa. Jokainen askel tuntui kevyeltä niin kuin hän olisi astellut pilvien päällä.
“Seittitassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?”
“Lupaan”, kolli vastasi itsevarmana.
“Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi – Seittitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Seittiturkki. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja taistelutaitojasi ja hyväksyy sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi.”
“Seittiturkki! Katajasumu! Seittiturkki! Katajasumu!” äänet kaikuivat kaikkialla heidän ympärillään. Katajatassu oli yrittänyt pitää ilmeensä vakavana, mutta nyt hänen oli pakko päästää pieni hymy kasvoilleen.

//anteeksi ku tuli melko lyhyt ja skippaileva tarina :’D

​

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Tähtiklaanille kiitos. Kirjaimellisesti.
Kuutamoklaanin soturit olivat vihdoin alkaneet ripotella takaisin leiriin. Moni oli selvästi tyytymätön taistelun loppumiseen, mutta ilmeisesti suurin osa ei ollut uskaltanut uhmata selvää merkkiä Tähtiklaanilta.
*Useimmat eivät ole koskaan nähneet niin selvää merkkiä.*
Nummipyörre seisoi leirin suulla ottamassa tulijoita vastaan ja varmistamassa, että sitä tarvitsevat passitettiin parantajan luo. Ensimmäisenä takaisin tulleet olivat kiivaasti yrittäneet kukin päästä ensimmäisenä raportoimaan tapahtumia leiriä pystyssä pitäneelle varapäällikölle, ja oli ottanut aikansa, ennen kuin hän oli saanut kunnollisen kuvan siitä, mitä oikein oli tapahtunut. Päälliköllä olisi asiasta varmasti vielä oma versionsa.
"Hei! Parantajanpesään, ole hyvä! Meillä ei ole varaa tulehduksiin!", Nummipyörre ojensi soturia, joka ohjeistuksesta huolimatta oli suuntaamassa suoraan taisteluharjoitukset aloittaneen porukan luo.
*Pitääkö täällä puolen porukasta olla vielä niin itsetuhoisiakin, ettei apu kelpaa edes taistelun jälkeen? Yritä tässä nyt sitten pitää klaania voimissaan!*
Ärsyyntymisensä takana Nummipyörre oli kuitenkin huojentunut. Tähtiklaanin keskeytys varmisti sen, ettei Kuutamoklaani näyttäytyisi heikkona tai häviäjänä muille. Parhaassa tapauksessa Tähtiklaanin käskyn totteleminen vaikuttaisi klaanin maineeseen positiivisesti!
*Emme pelkää ketään, mutta kunnioitamme itseämme ja Tähtiklaania. Sitä paitsi nyt voimme tehdä uuden suunnitelman omilla ehdoillamme.*

​

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Kuolontähti makoili pesässään yrittäen parhaansa mukaan nukahtaa.
Hänen makuusijansa lähettyviltä kuuluva vikinä sai pienen virneen nousemaan päällikön kasvoille hänen muistellessaan iltansa viihdykettä. Kuka olisi uskonut, että pakotetut harjoitussessiot olisivat niin viihteellinen rangaistusmuoto? Ja vieläpä hyödyllinen!
*Loppua kohden vikinääkin oli vähemmän ja toimintaa enemmän. Kenties tämä pitäisi ottaa vakituiseen käyttöön!*
Kun sääntöjen rikkojat olivat lopulta ajaneet itsensä niin uuvuksiin, etteivät he pahimmankaan rangaistuksen uhalla olleet saaneet tassuaan nostettua, oli päällikkö, silloin jo hieman kyllästynyt esitykseen, sallinut heidän lopettaa. Nukkumaan hän ei tosin ollut vikuroijia päästänyt, vaan jättänyt heidät seisomaan vartioon sotureiden rinnalle siksi aikaa, että illan viimeinen partio palasi leiriin.
*Yllättäen vain yksi romahti ennen sitä... Hän saakin sitten ottaa huomenna koko päivän vahtivuoron. Nuorena kun opettaa, niin ehkä se vielä jotain oppiikin.*
Kuolontähti käänsi kylkeään ja yritti löytää mukavamman asennon. Hänen mielessään pyörivät suunnitelmat uusista koulutustavoista ja harjoitteista. Klaani tarvitsi kipeästi piristystä ja päteviä sotureita. Uusia alueita, hyökkäyksiä ja pimeydenmetsä paratkoon paremman leirin.
*Pian, pian. He muistavat, keitä täällä pitäisi pelätä!*
Kuun noustessa yhä korkeammalle taivaalla, vaipui päällikkökin vihdoin levottomaan uneen.

​

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Sammalta.
Sammalta, terävä verentuoksu, ja kevyt ilmavirta. Ne olivat ensimmäiset asiat, jotka rekisteröityivät päällikön mieleen ensimmäisinä.
Tähtiklaanin luota paluu ei koskaan ollut kuulunut hänen lempipuuhiinsa, noin lievästi ilmaistuna. Henkien tapaaminen, kuiskatut kannustukset ja vakuutukset paremmasta huomisesta muistuttivat häntä hartioillaan lepäävästä taakasta. Ne muistuttivat häntä niistäkin hengistä, jotka eivät enää kävelisi hänen perässään takaisin heidän väliaikaiseen leiriinsä.
Taistelu oli päättynyt. Osa klaaneista kyräili toisiaan vielä epäluuloisena, kun taas toiset olivat aloittaneet matkansa takaisin kotiinsa - missä se sitten tällä hetkellä olikaan.
Moni Vuoristoklaanin taisteilijoista vaikutti kerääntyneen päällikkönsä ympärille, heidän joukossaan ainakin kaksi oppilasta, joiden ei pitänyt olla paikalla ollenkaan.
*Rohkeaa. Typerää, holtitonta, vastoin käskyjä ja rankaisemisen arvoista, mutta rohkeaa.*
Sitä päällikkö ei voinut sanoa ääneen, että pienten kapinallisten rankaiseminen aiheutti aina pienen piston hänen sydämessään, sillä hän tiesi vallan hyvin, että olisi itsekin seurannut klaaniaan taisteluun.
*Emme silti voi riskeerata nuorempien oppilaiden ja pentujen ottavan mallia. Heidän, jotka eivät vielä osaa itse arvioida riskejä.*
Koko tilannekuva täytyisi selvittää myöhemmin: se, oliko päätös tietoinen ja klaanin turvaksi tehty, vai holtiton ja kunnianhakuinen. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki.
"Taistelitte hienosti. Tähtiklaani on sanonut sanansa. On aika palata kotiin", päällikkö komensi noustessaan hieman haparoiden seisomaan. Hänen varapäällikkönsä oli pian kollin rinnalla, kunnes hän pääsi suoristautumaan ja löysi tassunsa alleen paremmalla varmuudella.
Kuin sanojansa painottaakseen, hän lähti kävelemään suorinta reittiä takaisin leiriään kohden. Takanaan hän kuuli varapäällikkönsä paimentavan viimeisiäkin sotureita seuraamaan päällikköään.
*Hyvä valinta, hänestä tulee vielä varma päällikkö. Voin luottaa siihen, että kaikki tulevat kotiin. Kaikki, jotka niin yhä voivat tehdä.*


// Onks kissoilla harteita/mikskä niitä sanotaan? xd Pitää kai googlata

​

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Auringon viimeisetkin säteet alkoivat katoamaan nummien taa ja Tuhkakajo kuulin seuraavan vahtivuorolaisen astelevan luokseen. Tähtiklaanille kiitos, hän oli pysynyt hereillä viimeisimmätkin vartiovuoron hetket. Vaikka koko ajan olikin saanut jännittää koska taistelijoiden siluetit olisivat näkyneet juoksevan kaukaisten nummikumpuroiden yli, unikonsiemenet mitkä soturitar oli saanut jalkaansa varten olivat todella taistelleet saadakseen hänet nukkumaan kipuaan pois.
Myrskytuuli, joka oli palannut taistelusta Aaltotähden käskystä nyökkäsi mitään sanomatta entiselle oppilaalleen, joka tunsi ikävän puristuksen rinnassaan nähdessään varapäällikön tyytymättömän ilmeen.
Kuinka kamalaa olikin ollut kertoa entiselle mestarille siitä, kuinka hän ei ollut saanut pysäytettyä kolmea Vuoristoklaanin oppilasta juoksemasta taisteluun, joista yksi oli vielä naaraan oma oppilas. Tuhkakajo lähti raahautumaan kohti sotureiden nukkumasijoja huojuen kolmella tassullaan... Suurin osa Vuoristoklaanin leiristä oli vielä hereillä ja valmistautuivat toivottamaan taistelijat tervetulleiksi kotiin heti kun he saapuisivat. Soturitar kuuli pentujen riemukkaita kiljaisuja eikä tajunnut miten ne saattoivat olla niin virkeitä ja iloisia tällaisena aikana? Vielä muutama askel... Ja sitten hän lyyhistyi sammalpedilleen ja naaraan silmät painuivat raskaina kiinni.

Tuhakajo nousi ylös jo ennen auringonhuipun hetkeä, säikähtäen että oli nukkunut niin pitkään. Olisivatko taistelijat jo palanneet, heidänhän olisi ollut pakko, eikö niin? Ei taistelu voisi jatkua toisellekin päivälle. Ennen kuin takajalka ja muu taistelusta johtuva särky olisi saanut hänet muuttamaan mielensä ja palaamaan takaisin pedilleen, soturitar asteli ulos pusikosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Hän joutui räpyttelemään hetken silmiään, jotta ne tottuisivat valoon. Sitten naaras suuntaa ajatuksensa siihen mitä hän kuulee ja näkee ympärillään, leiri raikasi kissojen hälinästä ja oli suorastaan täynnä.
Klaani oli palannut taistelusta! Polttava halu nähdä isä ja sisarukset täytti tummanharmaan kissan, hänen olisi päästävä näkemään perheensä, varmistamaan että kaikki olisivat selvinneet ehjin nahoin taistelusta! Tuhkakajo mietti jo päässään mitä kaikkea halusi sanoa heille, kun näki Pikkukotkan lähestyvän häntä juosten.
"Missä veljemme on?" sisar pysähtyi ulisten tummanharmaan soturittaren eteen.
"Hän vannoi pysyvänsä koko taistelun ajan Sorasydämen lähellä. Eikö Kurkitassu ole hänen kanssaan?" sinisilmäinen naaras naukaisi ja kuuli hengityksensä tihenevän. Tuskinpa Kurkitassu olisi mihinkään kauas ehtinyt Sorasydämestä ajautumaan, hän oli Vuoristoklaanin vanhin oppilas ja tiesi, että hän olisi mestarinsa kanssa lähes lyömätön taistelupari. Olisi ollut hiirenaivoista lähteä taisteluun sooloilemaan omin päin, heidän veljensä oli ollut pakko tietää se.
Tuhkakajo kuitenkin näki kuinka Pikkukotkan silmät laajenivat paniikista ja tuo ryntäsi takaisin aukiolle, tungeksevien kissojen sekaan. Soturitar kuuli kuinka hänen sisarensa huusi kissoja liittymään kanssaan etsintäpartioon.
Tummanharmaa naaras tunsi pelon pikkuveljensä puolesta vellovan sisällään, mutta hän luotti siihen, että Kurkitassulla oli tilanne hallussa, missä tahansa tuo sitten olikin ja mistä syistä hän oli nyt ylipäätään kadonnut. Oli ihan mahdollista, että kolli olisi leirissä, siellä oli nyt niin paljon kissoja että tungoksesta oli mahdotonta etsiä tuttuja kasvoja, elleivät ne sattumalta osuneet kohdalle.
Tuhkakajo lähti kohti olematonta tuoresaaliskekoa, hän tarvitsi edes vähän jotakin syötävää ennen kuin lähtisi etsimään isäänsä, veljeään ja oppilastaan... Keossa oli muutamia päästäisiä ja kun kukaan muu ei vaikuttanut olevan lähistöllä niitä janoamassa, sinisilmä nappasi yhden niistä leukoihinsa. Syödessään hän huomasi kuinka Pikkukotka ja muutama muu lähti leiristä, ja tummanharmaa soturitar koki, että hänen pitäisi lähteä mukaan, jos Kurkitassu ei vielä tähän mennessä ollut ilmestynyt paikalle.
Naaras nousi ja lähti kävelemään kohti väliaikaisen leirin uloskäyntiä, mutta samassa hänet valtaa tunne siitä, että joku piti häntä silmällä... Sinisilmä kääntyi ympäri mahdollisimman luontevasti, jottei herättäisi tarkkailijan huomiota. Hän katseli kissoja ympärillään, mutta jokainen tuntui hössöttävän perheidensä ja ystäviensä luona, sukien haavoja ja lohduttavan itkeviä.
Lopulta Tuhkakajon katse pysähtyi Uskosieluun, joka käänsi päänsä pois entisestä oppilaastaan sillä hetkellä, mutta soturitar ehti huomaamaan toisen keksittyneen ilmeen. Yhtäkkiä hän muisti nähneensä päällikön luottosoturittaren tänä aamuna jo monta kertaa, useammin kuin tavallisesti...
Naaras vaihtoi suuntaansa ja kääntyi pois leirin uloskäynniltä, huomaten että kermanvaalea soturitar seurasi häntä varovasti, pysytellen kuitenkin tarpeeksi kaukana ettei seuraaminen olisi täysin ilmiselvää. Sitten tummanharmaan kissan sisällä kuohahti, hän oli varma, täysin varma siitä kuka tuon oli määrännyt vahtimaan häntä; hänen isänsä!
Tuhakajo kihisi kiukusta, kuinka pienenä pentuna Aaltotähti häntä oikein piti?! Uskosielu oli tietenkin kertonut päällikölle kuinka soturitar oli epäonnistunut kaitsemaan kolmea oppilasta ja kuinka lyhyeen hänen taistelunsa Vuoristoklaanin puolesta oli oikein päättynyt. Pitikö isä häntä nyt täysin kyvyttömänä soturina, joka tarvitsi vanhemman kissan tarkkailemaan jokaista väärää liikettä, mitä naaras vain tekisi? Miten kolli muka voisi tehdä niin? Tummanharmaa kissa ei tiennyt, mutta ainakin oli selvää ettei hän voisi tehdä mitään ilman, että kermanvaalea naaras seuraisi häntä kuin varjona perässä. Tulisiko heidän koko loppu elämänsä olemaan tällaista? Saisiko Seittitassu itselleen uuden mestarin ja sinisilmä joutuisi kulkemaan Uskosielun kanssa kaikkialle, kuin mestari oppilaansa kanssa?
Tuhkakajo pystyi vain juuri ja juuri hillitsemään itsensä niin ettei olisi hyökännyt päin luottosoturitarta siitä hyvästä, että tuo oli raukkamaisesti vakoillut häntä. Ei se ollut kermanvaalean naaraan vika, tuo vain... Kunnioitti päällikkönsä määräyksiä, siinä kaikki. Ei tummanharmaa soturitar voisi purkaa suuttumustaan kermanvaaleaan soturittareen... Tuo vain noudatti sokeasti ja kyseenalaistamatta niitä ohjeita, mitä tuolle oli annettu, tajuamatta ettei tuolla ollut oikeutta siihen! Kenelläkään ei ollut oikeutta vakoilla häntä!

​

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

"Noniin Hallakynsi, sinun on aika lähteä suorittamaan hyppyäsi Tulikammiolle. Voit lähteä Mustakipinän kanssa heti, kun olette valmiita", Pihlajamyrsky naukaisi ohjeita tuoreelle Luuklaanin soturille, joka nyökkäsi ja näytti olevan yllättävän onnessaan, vaikka joutuisikin riskeeraamaan seuraavaksi henkensä Luuklaanin puolesta.
"Jääsilmä! Menet saalistamaan nyt heti! Minä en aio käskeä enää kolmatta kertaa!" Pihlajamyrsky murisi kääntyessään puhuttelemaan heidän lähellään makoilevaa soturitarta. Jääsilmä käänsi päänsä kohti tuota rasittavaa naarasta ja tuijotti tuota hetken, lopulta nousten tassuilleen. Hänen olisi niin tehnyt mieli raapaista varapäällikköä poskeen, mutta tiesi että oranssipilkkuinen naaras kävisi kahta kauheammalla voimalla häntä vastaan, joten oranssiturkkinen naaras hillitsi kyntensä ja lähti Mustakipinän ja Hallakynnen jalanjäljissä ulos Luuklaanin väliaikaisesta leiristä. Kahden kissan tuoksun lisäksi suuaukolla tuntui myös kolmannen kissan tuoksu ja hetken päästä sinisilmä kuuli askeleiden lähestyvän häntä. Tuntui kuin lämmin ilmavirta olisi tuulahtanut hänen lävitseen.
"Diamond?" Jääsilmä huhuili hiljaa ja katseli ympärilleen, mutta vuoriston kivikkoisten järkäleiden keskellä ei näkynyt liikettä.
"Täällä!"
Jokin syöksyi soturittaren kimppuun ylhäältä päin, hän sätkähti ja kellahti selälleen. Hyökkääjä makasi naaraan päällä ja päästi hilpeän naurahduksen, kun sinisilmä koitti voimattomasti pyristellä vapaaksi painon alta.
"Terve! Sinä olisit kuule mennyttä, jos olisin ollut vihollisklaanin kissa", Diamond hihkaisi ja nousi Jääsilmän päältä. Hän kompuroi tassuilleen ja ravisteli hiekkapöllyä turkistaan.
"Pimeydenmetsän henget sentään! Minä jo säikähdin...", naaras murahti ja astui askeleen kauemmas klaanitoveristaan, lähettäen ainoalla terveellä silmällään kylmän mulkaisun tuota kohti.
"Se oli vain leikkiä", soturi naukaisi ja koitti loihtia kasvoilleen anteeksipyytävää ilmettä, huonolla menestyksellä.
"Etkö sinä saa energiaasi kulumaan Käärmetassun kanssa, pitääkö sinun koulutuksenne jälkeen otella vielä muidenkin klaanitovereidemme kanssa?" Jääsilmä sihahti ja koitti pestä kasvoistaan tomua ja muuta likaa. Diamond pyöräytti meripihkasilmiään.
"Ei tuota voinut edes otteluksi kutsua", kolli hymähti. Soturitar lähetti toisen mulkaisun klaanitoveriaan kohti, mutta tuo jo katseli muualle vuoristoon.
"Mitä sinä edes teet täällä? Eikö teillä pitänyt olla yhteisharjoituksia Marjakuonon ja Kostotassun kanssa?" naaras kysyi.
"Me harjoittelemme huomenna, Marjakuono halusi viedä Kostotassun alas laaksoon metsästämään. Käärmetassu sai piikin polkuanturaansa, joten me emme voi lähteä harjoittelemaan. Minulla oli tassut tyhjinä tekemisestä, joten Pihlajamyrsky lähetti minut kanssasi metsästämään", Diamond selitti. Jääsilmä äännähti ymmärtäväisenä, mutta totta puhuen hänellä oli mennyt puolet soturin selityksistä sivu suun, sinisilmän turkki oli nimittäin vieläkin likainen.
"Mennäänhän sitten!" kolli yhtäkkiä naukaisi ja hetken kestäneen katsekontaktin jälkeen tuo lähti juoksemaan syvemmälle vuoristoon.
"Seuraa perässä! Jos edes pysyt perässä", Diamond huudahti ja katosi kallioseinämän taa.
*Jaahas...*, Jääsilmä ajatteli ja lähti klaanitoverinsa perään.

Hän pysähtyi hengästyneenä punaturkkisen kollin viereen saadessaan tuon viimeinkin kiinni.
"Mistäs tuo tuli? Etkö sinä tosiaankaan pääse urheilemaan oppilaasi kanssa?" Jääsilmä kysyi raskaasti huohottaen.
"Eikö kunto kestä vai?" Diamond naurahti ja katsoi soturitarta säälivästi. Naaras tuhahti ja kääntyi katsomaan matalaa vuoristopuroa, minkä kohdalle he olivat pysähtyneet. Vesi näytti aivan tyyneltä ja houkuttelevalta, kostosuunnitelma juoksutuksesta alkoi kehittyä sinisilmän mielessä.
"Tule katsomaan!" Jääsilmä huikkasi astuessaan lähemmäs puroa. Soturi asteli hänen viereensä, mutta ei ehtinyt näkemään muuta kuin naaraan virnistyksen, kun hän pukkasi tuon veteen.
"En osaa uida!" kolli vinkaisi ja painui pinnan alle. Kauhistunut ilme levisi soturittaren kasvoille ja hän syöksyi veteen. Naaras upotti päänsä pinnan alle, vaikka koko hänen kehonsa ja järkensä huusi sitä vastaan. Sinisilmä etsi katseellaan klaanitoveriaan, mutta ei löytänyt tuota. Samassa hän tajusi, että puro oli ollut oletettua matalampi ja hän pystyi koskettamaan tassuillaan sen pohjaa. Jääsilmä nosti päänsä pinnan yläpuolelle ja vilkuili ympärilleen järkytyksen vain kasvaessa.
"Täältä tullaan!" tuttu ääni huudahti hänen takaansa ja soturitar tunsi painon pamahtavan päällensä. Hän painautui pinnan alle, räväytti silmänsä auki ja erotti tutun punaisen turkin. Diamond olikin vain leikitellyt hänen kanssaan. Naaras puhalsi ilmaa kauhkoistaan vetäessään itsensä irti soturin otteesta ja teki sitten puron pohjan kautta syöksyn tuota kohti. He molemmat pulpahtivat pintaan ja vetinen painiottelu alkoi.

Jääsilmä istui hilpeästi kehräten puronpientareella ja katseli Diamondin meripihkaisiin silmiin. Soturi katsoi takaisin ja laskeva aurinko sai tuon silmät melkein liekehtimään sen loisteessa. Aika oli vierähtänyt todella nopeasti, eivätkä he edes olleet vielä saalistaneet mitään. Heidän täytyisi pian lähteä, jos he halusivat ehtiä ennen pimeän tuloa takaisin leiriin.
"Tiedätkö...", kolli naukaisi hiljaa, mutta jäi aukomaan suutaan, kun ei tuntunut löytävän lauseenjatketta.
"Tiedänkö mitä?" Jääsilmä kysyi ja kurottautui lähemmäs klaanitoveriaan, niin että heidän kylkensä painautuivat yhteen. Soturitar tunsi toisen ruumiinlämmön virtaavan kehoonsa.
"Minä todella olen alkanut pitämään sinusta...", Diamond kuiskasi ja puski varovasti naaraan poskipäätä.
"Minäkin pidän sinusta", sinisilmä kehräsi, nyt vielä onnellisempana kuin äsken. Hän ei ollut tuntenut tätä tunnetta vuosikausiin, ei sitten Pakkasviiman. Yksittäinen kyynel vierähti Jääsilmän silmäkulmasta, kun hän muisteli oppilasaikojaan ja Luuklaanin entistä varapäällikköä.
"Itketkö sinä?" soturi kysyi ja erkaantui kauemmas. Kolli katsoi soturitarta, joka painoi katseensa alas ja tunsi kyyneleen tipahtavan maahan. Hän henkäisi ja nielaisi alkavan itkun, ei naaras voisi herkistellä Diamondin edessä, varsinkin kun hänen mielessään oli toinen kolli.
"En, tuuli vain...", sinisilmä vastasi nolona.
"Ei se mitään, kyllä minä ymmärrän että tämä voi olla liikuttava tilanne. En ollut tajunnut että tunsit noin voimakkaasti minua kohtaan", Diamond naukaisi ja siirtyi taas lähemmäs.
"Haluaisin nähdä voisiko meistä tulla jotakin, mutta sinä tiedät Luuklaanin ja Kuolontähden suhtautumisen kumppanuuteen", tuo jatkoi, saaden Jääsilmän nostamaan katseensa maasta. Vaikka soturin tunnustus olikin menettänyt pontevuuttaan lopussa, naaraan ainoa terve silmä kimmelsi kirkkaana.
"Haluaisin karata kanssasi, haluaisin tuntea olevani vapaa muiden käskytyksiltä ja tehtäviltä. Haulan olla ilman vahtimista, janoan rauhaa ja sinun seurasi olisi mukava lisä sellaiselle elämälle", sinisilmä henkäisi. Diamond hymähti ja kohotti katseensa jonnekin heidän päidensä yläpuolelle, kaukaisen vuoristojonon suuntaan.
"Voisimme kadota vuorten taa. Tai järven rantaviivaa pitkin kauas pois", soturi unelmoi, mutta Jääsilmä kuuli tuon äänensävystä ettei kolli ollut tosissaan. Kuten ei hänkään ollut ollut, hehän olivat molemmat klaanikissoja, ei pieni ihastus pystyisi peittoamaan velvollisuudentuntoa Luuklaanille. Vai voisiko?

​

Vilupentu: Nummiklaani

Vilu

Kyyristelin pentutarhan hämärässä nurkassa. Muu leiri oli lähes tyhjä, ja se pelotti minua. En tiennyt, miksi. Jotakin oli puhuttu taistelusta, mutten ollut kuullut paljoa. Tai en ollut kuunnellut paljoa. *Kun minut otettiin nummiklaaniin, en ajatellut, että elo klaaneissa olisi näin raakaa.* ajattelin ja pörhistin paksua turkkiani, vaikka minulla ei ollut kylmä. Niin tein aina, kun minulla oli epämiellyttävä olo. Sen takia minut oli nimetty Viluksi. *Tai, ainakin luulen niin.* Olin tottunut hyvin pimeään niiden kolmen kuun aikana, kun olin ollut nummiklaanissa. Mutta jotkin klaanikissojen termit aiheuttivat minulle yhä hämmennystä. He esimerkiksi sanoivat turkittomia kaksijaloiksi, ja talvea lehtikadoksi ja kevättä hiirenkorvaksi, kesää viherlehdeksi ja syksyä lehtisateeksi. Olin kuullut ne kun kuningattaret ja soturit olivat puhuneet alkavasta lehtikadosta. *En ole varma, mitä mieltä muut klaanilaiset ovat minusta. Tai siis, kun seuraan heitä katseellani kuin mikäkin mustarastas seuraa saaliiksi haluamaansa matoa.* Huokaisin. Olin ollut aika yksinäinen nummiklaanissa, vaikka minun olisi varmaan ainakin pitänyt yrittää olla seurallinen. En voisi elää koko loppu elämääni näin. Halusin saada ystäviä. *En tunne kauheasti muita pentuja.* ajattelin. Katselin silmät sirrissä pentutarhaa. Hämärässä oli edelleen vaikea erottaa kissoja. Varsinkin tummaturkkisia. Lopulta näin tummanruskean turkin ja siinä vaaleampia laikkuja omaavan naaraspennun. *Alppipentuko hänen nimensä oli? Kyllä, niin se oli.* Astelin naaraan luo.
“Hei, Alppipentu”, naukaisin naaraan nimen hieman epäröiden. Alppipentu kääntyi minuun päin.
“Terve, Vilupentu”, pentu vastasi.
“Haluaisitko jutella?” kysyi, ja Alppipentu nyökkäsi.
“No miten päiväsi on mennyt?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Naaras alkoi selittää hyvin pitkästi päivänsä kulusta, mutta naraan ääni oli ihan mukavaa kuuneeltavaa pelottavien ajatusten sijaan.

​

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Etsi jostakin riistaa. Sen jälkeen otamme sammalta ja vettä. Ja yritä saada kalaa, Puronlaulu", Yöturkin käsky havahdutti Tammisydämen siitä painavasta väsymyksestä, mikä oli pitänyt häntä tiedottomassa tilassa todella pitkään. Hän tiesi, että oli palannut tajuihinsa jo aikaisemmin, mutta vasta nyt soturittarella oli voimia avata turkoosinsävyisiä silmiään. Mutta ensimmäinen asia, mihinkä hänen aistinsa kiinnittivät huomiota ei suinkaan ollut se missä naaras oli tai mitä hänelle oli käynyt. Hän muisti olevansa keskellä hurjaa taistelua, joten miksi nyt kaikkialla oli niin aavemaisen hiljaista? Oliko taistelu saatu viimeinkin päätökseen? Mustaoranssi kissa kääntyi irvistäen sen pusikon keskellä, missä muitakin haavoittuneita makasi ja kohtasi parantajansa katseen. Kolli oli hoitamassa jotakin toista kissaa, ketä Tammisydän ei tunnistanut. Pusikossa ei siis ainoastaan ollut puroklaanilaisia.
"Miksi täällä on näin hiljaista? Loppuiko taistelu?" soturitar kysyi epäluuloisesti ja katseli ympärilleen etsien muiden potilaiden kasvoilta vastauksia. Hänen yllätyksekseen kaikki muut pensaikossa olevat kissat makasivat tajuttomina paikoillaan. Ei tässä voinut nyt niin käydä, että kaikki haavoittuneet olivat tiedottomassa tilassa, missä hereillä olleet kissat olivat? Oppilaat ja kissat jotka olivat haavoittuneet heti taistelun alussa? Yöturkki ei vilkaissutkaan klaanitoveriaan vaan piti katseensa tiukasti allaan olevassa potilaassa ja vain heilautti häntäänsä, viittoen jonnekin pusikon ulkopuolelle.
"Tähtiklaani teki väliintulon ja taistelu loppui. Käy vaikka itse katsomassa", parantaja sihahti ja paineli jonkinlaista yrttisosetta tuntemattoman kissan kylkeen. Tammisydän ei jäänyt kyselemään sen enempiä, hänen oli pakko itse päästä näkemään mitä oli oikein tapahtunut. Hän rämpi ulos pusikosta ja heti edessään hän näki nummille lebittäytyneitä kissoja, jotka kaikki seisoivat aloillaan, tuijottaen samaan suuntaan. Ilmeet kissojen kasvoilla vaihtelivat äimistyneistä pelokkaisiin, eikä kukaan uskaltanut päästää pienintäkään äänimerkkiä. Soturitar seurasi kissojen katseita ja tajusi kaikkien tuijottavan kolmea kissaa, joiden ympärillä tuntui hohtavan tähtisumu. Yhtäkkiä kaikkialla ympärillään naaras alkoi näkemään hailakoita henkihahmoja, mutta hän ei uskaltanut jäädä tuijottamaan yhtäkään liian pitkäksi aikaa. Kuolleiden kissojen näkeminen heidän elollisten keskuudessa sai hänet tuntemaan olonsa turvattomaksi, tietoiseksi omasta peruuttomattomasta lopustaan.
"Nelikko on onnistunut tehtävässään, joten klaanien ei ole enää mitään syytä jatkaa taistelua täällä. Päälliköt, kerätkää kissanne ja keskittykään haavoittuneiden hoivaamiseen. Tulvien tuhojälkiä ei saada korjattua yhdessä yössä, mutta vedenlähteet eivät tulvi enää ja vesi vetäytyy pikkuhiljaa aikaisempiin jokiin ja puroihin. Riista tulee palaamaan takaisin reviirielle, eikä klaanien enää pian tarvitse kärsiä nälänhädästä", kajahtivat sanat oranssiturkkisen raidallisen kollin suusta, jonka Tammisydän tunnisti Nummiklaanin päälliköksi Liekkitähdeksi. Soturitar ei pystynyt tuntemaan täyttä helpotusta, mutta pelko Puroklaanin tulevaisuuden puolesta ei tuntunut enää yhtä voimakkaana hänen ajatuksissaan. Valitut olivat onnistuneet, he olivat onnistuneet!
"Mistä tiedämme, että te puhutte totta? Mistä tiedämme, ettei uusi taistelu syty heti, kun jätätte meidät?" joku kissa kyseli. Tähtikissojen katseet kääntyivät kyselijään ja Liekkitähden rinnalle tassutellut siniharmaa naaraskissa otti muutaman askeleen lähemmäs heitä tujottavia kissoja.
"Kehtaatteko te uhmata Tähtiklaanin tahtoa? Miksi te haluaisitte jatkaa tätä päätöntä taistelua? Mihin muuhun se johtaisi, kuin lisään kärsimykseen ja kuolemaan? Teille on annettu mahdollisuus jatkaa elämäänne ja luoda turvallinen tulevaisuus jälkikasvullenne. Te ette tule saamaan sitä, jos taistelut jatkuvat", naaras ulvoi ja hänen tähtiä säkenöivä katseensa tuntui käyvän jokaisessa kissassa, kenet hän vain ympäröivillä nummilla näki. Kun se osui Tammisydämen kohdalle, soturitar tuntui hetkeksi jäätyvänsä aloilleen ja pystyvänsä hengittämään vasta, kun naaraan katseessa palaneet sähikäiset olivat sammuneet.

​

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

Leijonakynsi heräsi siihen, kun joku tökki hänet hereille. Soturi raotti varovasti silmiään ja tajusi katsovansa suoraan Naavasulan vihreisiin sielunpeileihin. Ne ammottivat valtavina vain viiksenmitan päässä hänen kasvoistaan.
"Naavasulka?" kollin ääni oli pelkkä käheä kuiskaus, mutta soturitar asettui lähemmäs häntä ja painoi lämpimän kylkensä hänen kermanvaaleaa ruhoaan vasten.
"Olenko...?" hän kuiskasi uudestaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. He makasivat sen samaisen heinikon keskellä, mihin he olivat lähteneet saalistamaan kesken rajalla käyvän taistelun. He olivat molemmat olleet näännyksissä ja nyt nälkä tuntui kahta kauheammalta. Lisäksi Leijonakynnen päätä jomotti järkyttävästi, mutta kun hän koitti koskettaa etutassullaan otsaansa, naaras veti hänen tassunsa pois omallaan.
"Kyllä sinä vielä elossa olet, mutta et varmasti pitkään jos aiot avata tuon otsassa olevan haavasi auki. Sain sen juuri tyrehtymään", Naavasulka maukaisi ääni täristen ja vasta nyt soturi tajusi kuinka hermostuneelta ja odottavalta tuo vaikutti. Miksi naaras oli noin stressaantunut hänen vuokseen?
Yhtäkkiä jostakin kauempaa kuului voimakas naukaisu, niin luja, että kumpikin kissoista kääntyi äänen suuntaan ja soturitar ulvaisi säikähtäneenä.
"Mikä se oikein oli?" Naavasulka kysyi ja käänsi kysyvän katseensa Leijonakynteen. Soturi ei saanut vastattua, hän vain tuijotti epäsukoisena suuntaa, josta ääni oli kuulunut. Taistelussa oli varmasti tapahtunut jotakin, jotakin todella suurta. Tuo ei ollut kuulostanut normaalin kissan nau'ulta.
"Meidän on löydettävä vettä ja riistaa. Tule", kolli kähisi hiljaa ja sai jotenkin kompuroitua itsensä tassuilleen. Mitä ikinä taistelussa olikaan käynyt, se ei olisi enää heidän ongelmansa. Hän lähti sokkona kulkemaan pitkän heinänkorsi meren lävitse ja kuuli, että soturitar pysyi visusti hänen tassunjäljissään. Nyt jo loppunut sade oli kastellut heidän turkkinsa litimäriksi, eikä kosteasta ilmasta pystynyt aistimaan tippaakaan riistan tuoksusta. Mutta jostakin heidän pitäisi saada saalista, muuten he nääntyisivät tälle tielle.

​

Kostotassu - Luuklaani

Paatsama

“Ei, ei!” Diamond ärähti siskolleni Käärmetassulle.
“Kuinka monta kertaa se pitää sinulle sanoa, että se jää korviesi väliin? Sinun pitää puolustautua, ei juosta pakoon, kun Kostotassu hyökkää!” kolli jatkoi ärinäänsä. Hymyilin omahyväisesti heikolle siskolleni.
“Mutta- mutta Kostotassulla on kynnet esillä.” Käärmetassu valitti.
“Niin, kuten tässä liikkeessä kuuluu olla, senkin ketunläjä.” sihahdin. “Miten minulla meni, Marjakuono?” kysyin hieman pehmeämmin mestariltani.
“Ihan hyvin. Olisi mennyt paremmin, jos siskosi olisi pysynyt paikallaan.” Marjakuono vastasi. Murahdin vapisevalle naaralle. Minä oikeasti inhosin Käärmetassua. Hän oli häpeäksi niin Luuklaanille, Pimeydenmetsälle että vanhemmillemme.
“Yritetään uudelleen. Tällä kertaa Käärmetassu pysyy paikallaan.” Marjakuono sihahti. Astelin asemiin turkki kihisten innosta. Silmäni kertoivat selvää sanomaa; Nyt saat maksaa äskeisestä! Diamond ja Marjakuono asettuivat Käärmetassun taakse niin, että naaras ei voinut juosta pakoon. Käärmetassun ällöttävän siniset silmät etsivät pakoreittiä, eivätkä katsoneet minua. Syöksähdin eteenpäin ja nostaessani käpälääni liu´utin kynteni esille. Käärmetassu ei ehtinyt tällä kertaa tehdä mitään. Kynteni läpäisivät hänen turkkinsa ja oli tyydyttävä tunne, kun kynteni kulkivat pitkin hänen säälittävää ja heikkoa naamaansa.
“No, ainakaan et juossut pakoon.” Diamond sanoi kuivasti kun Käärmetassu piteli naamaansa lohduttomana.
“Sinun pitää vain opetella olemaan vaikeampi maali.” irvailin, ja naurahdin sille, miten Käärmetassu yritti mulkaista minua, mutta hätkähti kun näki omahyväisen virnistykseni.
“Kokeillaan sitten toisin päin.” Marjakuono sanoi. Pyöräytin silmiäni mutta astelin taas asemaani. Käärmetassu valmistautui hyökkäykseen epävarmasti. Häntäni huiski malttamattomasti. Lopulta vaaleanharmaa täplikäs naaras loikkasi eteenpäin ja ojensi käpäläänsä liuúaten kyntensä ulos samalla tavalla kuin minäkin. Seisoin hetken paikoillani, mutta viime hetkellä luikahdin Käärmetassun vatsan alle ja heitin hänet ilmaan. Hän mätkähti maahan mahalleen. Minä taas syöksyin Käärmetassun kimppuun uudelleen ja lukitsin siskoni maahan.
“Hyvä. Katso, Käärmetassu. Noin se pitää tehdä. Ota mallia Kostotassusta.” Diamond sanoi tunteettomasti. Hymyilin ja katsoin Marjakuonoon kysyvästi. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi. Käärmetassu uikutti hiljaa. Kävelin pienen oppilaan luo ja potkaisin häntä.
“Ryhdistäydy.” käskin. Käärmetassu katsoi minuun peloissaan.
“Miksi olet niin ilkeä?” Käärmetassu kysyi hiljaa.
“Miksikö? Koska olet heikko.” kuiskasin hänen korvaansa. Kovempaa sanoin; “voidaanko lopettaa?” Diamond ja Marjakuono nyökkäsivät. Astelin tyytyväisenä leiriä kohti. Vaikka jokainen taisteluharjoitus vei minua lähemmäksi vanhempieni murhaajien murhaamista, tämän päivän taisteluharjoitus oli ollut katastrofi.

“Marjasydän, voisinko harjoitella huomenna taistelua vaikka Luutassun kanssa?” kysyin leirissä loihtiessani samalla kasvoilleni suloisinta maanitteluilmettäni. Marjakuono katsoi minuun hetken ja sanoi sitten;
“Et.”
Tyrmistys levisi kasvoilleni, annoin sen levitä niille.
“Miksi en? En kehity yhtään, jos taistelen vain Käärmetassun kanssa. Hän on niin heikko ja säälittävä! Voi Marjakuono kiltti!” sanoin ärsyyntyneenä.
“Ei on ei.” Marjakuono ärähti.
“Miksi ei?” intin vastaan parhaani mukaan.
“Koska Aavetassu on voimakkaampi ja kehittyneempi kuin sinä.” Marjakuono vastasi. Irvistin.
“En minä ainakaan kehity Käärmetassun kanssa.” kivahdin paljastaen oikeat tunteeni.
“Ei on ei, Kostotassu, kuten jo sanoin.” Marjakuono ärähti lopettaen keskustelun ja astellen pois.
“Typerä karvapallo.” jupisin ja iskin kynteni maahan ärsyyntyneenä.