​

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Auringon viimeisetkin säteet alkoivat katoamaan nummien taa ja Tuhkakajo kuulin seuraavan vahtivuorolaisen astelevan luokseen. Tähtiklaanille kiitos, hän oli pysynyt hereillä viimeisimmätkin vartiovuoron hetket. Vaikka koko ajan olikin saanut jännittää koska taistelijoiden siluetit olisivat näkyneet juoksevan kaukaisten nummikumpuroiden yli, unikonsiemenet mitkä soturitar oli saanut jalkaansa varten olivat todella taistelleet saadakseen hänet nukkumaan kipuaan pois.
Myrskytuuli, joka oli palannut taistelusta Aaltotähden käskystä nyökkäsi mitään sanomatta entiselle oppilaalleen, joka tunsi ikävän puristuksen rinnassaan nähdessään varapäällikön tyytymättömän ilmeen.
Kuinka kamalaa olikin ollut kertoa entiselle mestarille siitä, kuinka hän ei ollut saanut pysäytettyä kolmea Vuoristoklaanin oppilasta juoksemasta taisteluun, joista yksi oli vielä naaraan oma oppilas. Tuhkakajo lähti raahautumaan kohti sotureiden nukkumasijoja huojuen kolmella tassullaan... Suurin osa Vuoristoklaanin leiristä oli vielä hereillä ja valmistautuivat toivottamaan taistelijat tervetulleiksi kotiin heti kun he saapuisivat. Soturitar kuuli pentujen riemukkaita kiljaisuja eikä tajunnut miten ne saattoivat olla niin virkeitä ja iloisia tällaisena aikana? Vielä muutama askel... Ja sitten hän lyyhistyi sammalpedilleen ja naaraan silmät painuivat raskaina kiinni.

Tuhakajo nousi ylös jo ennen auringonhuipun hetkeä, säikähtäen että oli nukkunut niin pitkään. Olisivatko taistelijat jo palanneet, heidänhän olisi ollut pakko, eikö niin? Ei taistelu voisi jatkua toisellekin päivälle. Ennen kuin takajalka ja muu taistelusta johtuva särky olisi saanut hänet muuttamaan mielensä ja palaamaan takaisin pedilleen, soturitar asteli ulos pusikosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Hän joutui räpyttelemään hetken silmiään, jotta ne tottuisivat valoon. Sitten naaras suuntaa ajatuksensa siihen mitä hän kuulee ja näkee ympärillään, leiri raikasi kissojen hälinästä ja oli suorastaan täynnä.
Klaani oli palannut taistelusta! Polttava halu nähdä isä ja sisarukset täytti tummanharmaan kissan, hänen olisi päästävä näkemään perheensä, varmistamaan että kaikki olisivat selvinneet ehjin nahoin taistelusta! Tuhkakajo mietti jo päässään mitä kaikkea halusi sanoa heille, kun näki Pikkukotkan lähestyvän häntä juosten.
"Missä veljemme on?" sisar pysähtyi ulisten tummanharmaan soturittaren eteen.
"Hän vannoi pysyvänsä koko taistelun ajan Sorasydämen lähellä. Eikö Kurkitassu ole hänen kanssaan?" sinisilmäinen naaras naukaisi ja kuuli hengityksensä tihenevän. Tuskinpa Kurkitassu olisi mihinkään kauas ehtinyt Sorasydämestä ajautumaan, hän oli Vuoristoklaanin vanhin oppilas ja tiesi, että hän olisi mestarinsa kanssa lähes lyömätön taistelupari. Olisi ollut hiirenaivoista lähteä taisteluun sooloilemaan omin päin, heidän veljensä oli ollut pakko tietää se.
Tuhkakajo kuitenkin näki kuinka Pikkukotkan silmät laajenivat paniikista ja tuo ryntäsi takaisin aukiolle, tungeksevien kissojen sekaan. Soturitar kuuli kuinka hänen sisarensa huusi kissoja liittymään kanssaan etsintäpartioon.
Tummanharmaa naaras tunsi pelon pikkuveljensä puolesta vellovan sisällään, mutta hän luotti siihen, että Kurkitassulla oli tilanne hallussa, missä tahansa tuo sitten olikin ja mistä syistä hän oli nyt ylipäätään kadonnut. Oli ihan mahdollista, että kolli olisi leirissä, siellä oli nyt niin paljon kissoja että tungoksesta oli mahdotonta etsiä tuttuja kasvoja, elleivät ne sattumalta osuneet kohdalle.
Tuhkakajo lähti kohti olematonta tuoresaaliskekoa, hän tarvitsi edes vähän jotakin syötävää ennen kuin lähtisi etsimään isäänsä, veljeään ja oppilastaan... Keossa oli muutamia päästäisiä ja kun kukaan muu ei vaikuttanut olevan lähistöllä niitä janoamassa, sinisilmä nappasi yhden niistä leukoihinsa. Syödessään hän huomasi kuinka Pikkukotka ja muutama muu lähti leiristä, ja tummanharmaa soturitar koki, että hänen pitäisi lähteä mukaan, jos Kurkitassu ei vielä tähän mennessä ollut ilmestynyt paikalle.
Naaras nousi ja lähti kävelemään kohti väliaikaisen leirin uloskäyntiä, mutta samassa hänet valtaa tunne siitä, että joku piti häntä silmällä... Sinisilmä kääntyi ympäri mahdollisimman luontevasti, jottei herättäisi tarkkailijan huomiota. Hän katseli kissoja ympärillään, mutta jokainen tuntui hössöttävän perheidensä ja ystäviensä luona, sukien haavoja ja lohduttavan itkeviä.
Lopulta Tuhkakajon katse pysähtyi Uskosieluun, joka käänsi päänsä pois entisestä oppilaastaan sillä hetkellä, mutta soturitar ehti huomaamaan toisen keksittyneen ilmeen. Yhtäkkiä hän muisti nähneensä päällikön luottosoturittaren tänä aamuna jo monta kertaa, useammin kuin tavallisesti...
Naaras vaihtoi suuntaansa ja kääntyi pois leirin uloskäynniltä, huomaten että kermanvaalea soturitar seurasi häntä varovasti, pysytellen kuitenkin tarpeeksi kaukana ettei seuraaminen olisi täysin ilmiselvää. Sitten tummanharmaan kissan sisällä kuohahti, hän oli varma, täysin varma siitä kuka tuon oli määrännyt vahtimaan häntä; hänen isänsä!
Tuhakajo kihisi kiukusta, kuinka pienenä pentuna Aaltotähti häntä oikein piti?! Uskosielu oli tietenkin kertonut päällikölle kuinka soturitar oli epäonnistunut kaitsemaan kolmea oppilasta ja kuinka lyhyeen hänen taistelunsa Vuoristoklaanin puolesta oli oikein päättynyt. Pitikö isä häntä nyt täysin kyvyttömänä soturina, joka tarvitsi vanhemman kissan tarkkailemaan jokaista väärää liikettä, mitä naaras vain tekisi? Miten kolli muka voisi tehdä niin? Tummanharmaa kissa ei tiennyt, mutta ainakin oli selvää ettei hän voisi tehdä mitään ilman, että kermanvaalea naaras seuraisi häntä kuin varjona perässä. Tulisiko heidän koko loppu elämänsä olemaan tällaista? Saisiko Seittitassu itselleen uuden mestarin ja sinisilmä joutuisi kulkemaan Uskosielun kanssa kaikkialle, kuin mestari oppilaansa kanssa?
Tuhkakajo pystyi vain juuri ja juuri hillitsemään itsensä niin ettei olisi hyökännyt päin luottosoturitarta siitä hyvästä, että tuo oli raukkamaisesti vakoillut häntä. Ei se ollut kermanvaalean naaraan vika, tuo vain... Kunnioitti päällikkönsä määräyksiä, siinä kaikki. Ei tummanharmaa soturitar voisi purkaa suuttumustaan kermanvaaleaan soturittareen... Tuo vain noudatti sokeasti ja kyseenalaistamatta niitä ohjeita, mitä tuolle oli annettu, tajuamatta ettei tuolla ollut oikeutta siihen! Kenelläkään ei ollut oikeutta vakoilla häntä!

​

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

"Noniin Hallakynsi, sinun on aika lähteä suorittamaan hyppyäsi Tulikammiolle. Voit lähteä Mustakipinän kanssa heti, kun olette valmiita", Pihlajamyrsky naukaisi ohjeita tuoreelle Luuklaanin soturille, joka nyökkäsi ja näytti olevan yllättävän onnessaan, vaikka joutuisikin riskeeraamaan seuraavaksi henkensä Luuklaanin puolesta.
"Jääsilmä! Menet saalistamaan nyt heti! Minä en aio käskeä enää kolmatta kertaa!" Pihlajamyrsky murisi kääntyessään puhuttelemaan heidän lähellään makoilevaa soturitarta. Jääsilmä käänsi päänsä kohti tuota rasittavaa naarasta ja tuijotti tuota hetken, lopulta nousten tassuilleen. Hänen olisi niin tehnyt mieli raapaista varapäällikköä poskeen, mutta tiesi että oranssipilkkuinen naaras kävisi kahta kauheammalla voimalla häntä vastaan, joten oranssiturkkinen naaras hillitsi kyntensä ja lähti Mustakipinän ja Hallakynnen jalanjäljissä ulos Luuklaanin väliaikaisesta leiristä. Kahden kissan tuoksun lisäksi suuaukolla tuntui myös kolmannen kissan tuoksu ja hetken päästä sinisilmä kuuli askeleiden lähestyvän häntä. Tuntui kuin lämmin ilmavirta olisi tuulahtanut hänen lävitseen.
"Diamond?" Jääsilmä huhuili hiljaa ja katseli ympärilleen, mutta vuoriston kivikkoisten järkäleiden keskellä ei näkynyt liikettä.
"Täällä!"
Jokin syöksyi soturittaren kimppuun ylhäältä päin, hän sätkähti ja kellahti selälleen. Hyökkääjä makasi naaraan päällä ja päästi hilpeän naurahduksen, kun sinisilmä koitti voimattomasti pyristellä vapaaksi painon alta.
"Terve! Sinä olisit kuule mennyttä, jos olisin ollut vihollisklaanin kissa", Diamond hihkaisi ja nousi Jääsilmän päältä. Hän kompuroi tassuilleen ja ravisteli hiekkapöllyä turkistaan.
"Pimeydenmetsän henget sentään! Minä jo säikähdin...", naaras murahti ja astui askeleen kauemmas klaanitoveristaan, lähettäen ainoalla terveellä silmällään kylmän mulkaisun tuota kohti.
"Se oli vain leikkiä", soturi naukaisi ja koitti loihtia kasvoilleen anteeksipyytävää ilmettä, huonolla menestyksellä.
"Etkö sinä saa energiaasi kulumaan Käärmetassun kanssa, pitääkö sinun koulutuksenne jälkeen otella vielä muidenkin klaanitovereidemme kanssa?" Jääsilmä sihahti ja koitti pestä kasvoistaan tomua ja muuta likaa. Diamond pyöräytti meripihkasilmiään.
"Ei tuota voinut edes otteluksi kutsua", kolli hymähti. Soturitar lähetti toisen mulkaisun klaanitoveriaan kohti, mutta tuo jo katseli muualle vuoristoon.
"Mitä sinä edes teet täällä? Eikö teillä pitänyt olla yhteisharjoituksia Marjakuonon ja Kostotassun kanssa?" naaras kysyi.
"Me harjoittelemme huomenna, Marjakuono halusi viedä Kostotassun alas laaksoon metsästämään. Käärmetassu sai piikin polkuanturaansa, joten me emme voi lähteä harjoittelemaan. Minulla oli tassut tyhjinä tekemisestä, joten Pihlajamyrsky lähetti minut kanssasi metsästämään", Diamond selitti. Jääsilmä äännähti ymmärtäväisenä, mutta totta puhuen hänellä oli mennyt puolet soturin selityksistä sivu suun, sinisilmän turkki oli nimittäin vieläkin likainen.
"Mennäänhän sitten!" kolli yhtäkkiä naukaisi ja hetken kestäneen katsekontaktin jälkeen tuo lähti juoksemaan syvemmälle vuoristoon.
"Seuraa perässä! Jos edes pysyt perässä", Diamond huudahti ja katosi kallioseinämän taa.
*Jaahas...*, Jääsilmä ajatteli ja lähti klaanitoverinsa perään.

Hän pysähtyi hengästyneenä punaturkkisen kollin viereen saadessaan tuon viimeinkin kiinni.
"Mistäs tuo tuli? Etkö sinä tosiaankaan pääse urheilemaan oppilaasi kanssa?" Jääsilmä kysyi raskaasti huohottaen.
"Eikö kunto kestä vai?" Diamond naurahti ja katsoi soturitarta säälivästi. Naaras tuhahti ja kääntyi katsomaan matalaa vuoristopuroa, minkä kohdalle he olivat pysähtyneet. Vesi näytti aivan tyyneltä ja houkuttelevalta, kostosuunnitelma juoksutuksesta alkoi kehittyä sinisilmän mielessä.
"Tule katsomaan!" Jääsilmä huikkasi astuessaan lähemmäs puroa. Soturi asteli hänen viereensä, mutta ei ehtinyt näkemään muuta kuin naaraan virnistyksen, kun hän pukkasi tuon veteen.
"En osaa uida!" kolli vinkaisi ja painui pinnan alle. Kauhistunut ilme levisi soturittaren kasvoille ja hän syöksyi veteen. Naaras upotti päänsä pinnan alle, vaikka koko hänen kehonsa ja järkensä huusi sitä vastaan. Sinisilmä etsi katseellaan klaanitoveriaan, mutta ei löytänyt tuota. Samassa hän tajusi, että puro oli ollut oletettua matalampi ja hän pystyi koskettamaan tassuillaan sen pohjaa. Jääsilmä nosti päänsä pinnan yläpuolelle ja vilkuili ympärilleen järkytyksen vain kasvaessa.
"Täältä tullaan!" tuttu ääni huudahti hänen takaansa ja soturitar tunsi painon pamahtavan päällensä. Hän painautui pinnan alle, räväytti silmänsä auki ja erotti tutun punaisen turkin. Diamond olikin vain leikitellyt hänen kanssaan. Naaras puhalsi ilmaa kauhkoistaan vetäessään itsensä irti soturin otteesta ja teki sitten puron pohjan kautta syöksyn tuota kohti. He molemmat pulpahtivat pintaan ja vetinen painiottelu alkoi.

Jääsilmä istui hilpeästi kehräten puronpientareella ja katseli Diamondin meripihkaisiin silmiin. Soturi katsoi takaisin ja laskeva aurinko sai tuon silmät melkein liekehtimään sen loisteessa. Aika oli vierähtänyt todella nopeasti, eivätkä he edes olleet vielä saalistaneet mitään. Heidän täytyisi pian lähteä, jos he halusivat ehtiä ennen pimeän tuloa takaisin leiriin.
"Tiedätkö...", kolli naukaisi hiljaa, mutta jäi aukomaan suutaan, kun ei tuntunut löytävän lauseenjatketta.
"Tiedänkö mitä?" Jääsilmä kysyi ja kurottautui lähemmäs klaanitoveriaan, niin että heidän kylkensä painautuivat yhteen. Soturitar tunsi toisen ruumiinlämmön virtaavan kehoonsa.
"Minä todella olen alkanut pitämään sinusta...", Diamond kuiskasi ja puski varovasti naaraan poskipäätä.
"Minäkin pidän sinusta", sinisilmä kehräsi, nyt vielä onnellisempana kuin äsken. Hän ei ollut tuntenut tätä tunnetta vuosikausiin, ei sitten Pakkasviiman. Yksittäinen kyynel vierähti Jääsilmän silmäkulmasta, kun hän muisteli oppilasaikojaan ja Luuklaanin entistä varapäällikköä.
"Itketkö sinä?" soturi kysyi ja erkaantui kauemmas. Kolli katsoi soturitarta, joka painoi katseensa alas ja tunsi kyyneleen tipahtavan maahan. Hän henkäisi ja nielaisi alkavan itkun, ei naaras voisi herkistellä Diamondin edessä, varsinkin kun hänen mielessään oli toinen kolli.
"En, tuuli vain...", sinisilmä vastasi nolona.
"Ei se mitään, kyllä minä ymmärrän että tämä voi olla liikuttava tilanne. En ollut tajunnut että tunsit noin voimakkaasti minua kohtaan", Diamond naukaisi ja siirtyi taas lähemmäs.
"Haluaisin nähdä voisiko meistä tulla jotakin, mutta sinä tiedät Luuklaanin ja Kuolontähden suhtautumisen kumppanuuteen", tuo jatkoi, saaden Jääsilmän nostamaan katseensa maasta. Vaikka soturin tunnustus olikin menettänyt pontevuuttaan lopussa, naaraan ainoa terve silmä kimmelsi kirkkaana.
"Haluaisin karata kanssasi, haluaisin tuntea olevani vapaa muiden käskytyksiltä ja tehtäviltä. Haulan olla ilman vahtimista, janoan rauhaa ja sinun seurasi olisi mukava lisä sellaiselle elämälle", sinisilmä henkäisi. Diamond hymähti ja kohotti katseensa jonnekin heidän päidensä yläpuolelle, kaukaisen vuoristojonon suuntaan.
"Voisimme kadota vuorten taa. Tai järven rantaviivaa pitkin kauas pois", soturi unelmoi, mutta Jääsilmä kuuli tuon äänensävystä ettei kolli ollut tosissaan. Kuten ei hänkään ollut ollut, hehän olivat molemmat klaanikissoja, ei pieni ihastus pystyisi peittoamaan velvollisuudentuntoa Luuklaanille. Vai voisiko?

​

Vilupentu: Nummiklaani

Vilu

Kyyristelin pentutarhan hämärässä nurkassa. Muu leiri oli lähes tyhjä, ja se pelotti minua. En tiennyt, miksi. Jotakin oli puhuttu taistelusta, mutten ollut kuullut paljoa. Tai en ollut kuunnellut paljoa. *Kun minut otettiin nummiklaaniin, en ajatellut, että elo klaaneissa olisi näin raakaa.* ajattelin ja pörhistin paksua turkkiani, vaikka minulla ei ollut kylmä. Niin tein aina, kun minulla oli epämiellyttävä olo. Sen takia minut oli nimetty Viluksi. *Tai, ainakin luulen niin.* Olin tottunut hyvin pimeään niiden kolmen kuun aikana, kun olin ollut nummiklaanissa. Mutta jotkin klaanikissojen termit aiheuttivat minulle yhä hämmennystä. He esimerkiksi sanoivat turkittomia kaksijaloiksi, ja talvea lehtikadoksi ja kevättä hiirenkorvaksi, kesää viherlehdeksi ja syksyä lehtisateeksi. Olin kuullut ne kun kuningattaret ja soturit olivat puhuneet alkavasta lehtikadosta. *En ole varma, mitä mieltä muut klaanilaiset ovat minusta. Tai siis, kun seuraan heitä katseellani kuin mikäkin mustarastas seuraa saaliiksi haluamaansa matoa.* Huokaisin. Olin ollut aika yksinäinen nummiklaanissa, vaikka minun olisi varmaan ainakin pitänyt yrittää olla seurallinen. En voisi elää koko loppu elämääni näin. Halusin saada ystäviä. *En tunne kauheasti muita pentuja.* ajattelin. Katselin silmät sirrissä pentutarhaa. Hämärässä oli edelleen vaikea erottaa kissoja. Varsinkin tummaturkkisia. Lopulta näin tummanruskean turkin ja siinä vaaleampia laikkuja omaavan naaraspennun. *Alppipentuko hänen nimensä oli? Kyllä, niin se oli.* Astelin naaraan luo.
“Hei, Alppipentu”, naukaisin naaraan nimen hieman epäröiden. Alppipentu kääntyi minuun päin.
“Terve, Vilupentu”, pentu vastasi.
“Haluaisitko jutella?” kysyi, ja Alppipentu nyökkäsi.
“No miten päiväsi on mennyt?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Naaras alkoi selittää hyvin pitkästi päivänsä kulusta, mutta naraan ääni oli ihan mukavaa kuuneeltavaa pelottavien ajatusten sijaan.

​

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Etsi jostakin riistaa. Sen jälkeen otamme sammalta ja vettä. Ja yritä saada kalaa, Puronlaulu", Yöturkin käsky havahdutti Tammisydämen siitä painavasta väsymyksestä, mikä oli pitänyt häntä tiedottomassa tilassa todella pitkään. Hän tiesi, että oli palannut tajuihinsa jo aikaisemmin, mutta vasta nyt soturittarella oli voimia avata turkoosinsävyisiä silmiään. Mutta ensimmäinen asia, mihinkä hänen aistinsa kiinnittivät huomiota ei suinkaan ollut se missä naaras oli tai mitä hänelle oli käynyt. Hän muisti olevansa keskellä hurjaa taistelua, joten miksi nyt kaikkialla oli niin aavemaisen hiljaista? Oliko taistelu saatu viimeinkin päätökseen? Mustaoranssi kissa kääntyi irvistäen sen pusikon keskellä, missä muitakin haavoittuneita makasi ja kohtasi parantajansa katseen. Kolli oli hoitamassa jotakin toista kissaa, ketä Tammisydän ei tunnistanut. Pusikossa ei siis ainoastaan ollut puroklaanilaisia.
"Miksi täällä on näin hiljaista? Loppuiko taistelu?" soturitar kysyi epäluuloisesti ja katseli ympärilleen etsien muiden potilaiden kasvoilta vastauksia. Hänen yllätyksekseen kaikki muut pensaikossa olevat kissat makasivat tajuttomina paikoillaan. Ei tässä voinut nyt niin käydä, että kaikki haavoittuneet olivat tiedottomassa tilassa, missä hereillä olleet kissat olivat? Oppilaat ja kissat jotka olivat haavoittuneet heti taistelun alussa? Yöturkki ei vilkaissutkaan klaanitoveriaan vaan piti katseensa tiukasti allaan olevassa potilaassa ja vain heilautti häntäänsä, viittoen jonnekin pusikon ulkopuolelle.
"Tähtiklaani teki väliintulon ja taistelu loppui. Käy vaikka itse katsomassa", parantaja sihahti ja paineli jonkinlaista yrttisosetta tuntemattoman kissan kylkeen. Tammisydän ei jäänyt kyselemään sen enempiä, hänen oli pakko itse päästä näkemään mitä oli oikein tapahtunut. Hän rämpi ulos pusikosta ja heti edessään hän näki nummille lebittäytyneitä kissoja, jotka kaikki seisoivat aloillaan, tuijottaen samaan suuntaan. Ilmeet kissojen kasvoilla vaihtelivat äimistyneistä pelokkaisiin, eikä kukaan uskaltanut päästää pienintäkään äänimerkkiä. Soturitar seurasi kissojen katseita ja tajusi kaikkien tuijottavan kolmea kissaa, joiden ympärillä tuntui hohtavan tähtisumu. Yhtäkkiä kaikkialla ympärillään naaras alkoi näkemään hailakoita henkihahmoja, mutta hän ei uskaltanut jäädä tuijottamaan yhtäkään liian pitkäksi aikaa. Kuolleiden kissojen näkeminen heidän elollisten keskuudessa sai hänet tuntemaan olonsa turvattomaksi, tietoiseksi omasta peruuttomattomasta lopustaan.
"Nelikko on onnistunut tehtävässään, joten klaanien ei ole enää mitään syytä jatkaa taistelua täällä. Päälliköt, kerätkää kissanne ja keskittykään haavoittuneiden hoivaamiseen. Tulvien tuhojälkiä ei saada korjattua yhdessä yössä, mutta vedenlähteet eivät tulvi enää ja vesi vetäytyy pikkuhiljaa aikaisempiin jokiin ja puroihin. Riista tulee palaamaan takaisin reviirielle, eikä klaanien enää pian tarvitse kärsiä nälänhädästä", kajahtivat sanat oranssiturkkisen raidallisen kollin suusta, jonka Tammisydän tunnisti Nummiklaanin päälliköksi Liekkitähdeksi. Soturitar ei pystynyt tuntemaan täyttä helpotusta, mutta pelko Puroklaanin tulevaisuuden puolesta ei tuntunut enää yhtä voimakkaana hänen ajatuksissaan. Valitut olivat onnistuneet, he olivat onnistuneet!
"Mistä tiedämme, että te puhutte totta? Mistä tiedämme, ettei uusi taistelu syty heti, kun jätätte meidät?" joku kissa kyseli. Tähtikissojen katseet kääntyivät kyselijään ja Liekkitähden rinnalle tassutellut siniharmaa naaraskissa otti muutaman askeleen lähemmäs heitä tujottavia kissoja.
"Kehtaatteko te uhmata Tähtiklaanin tahtoa? Miksi te haluaisitte jatkaa tätä päätöntä taistelua? Mihin muuhun se johtaisi, kuin lisään kärsimykseen ja kuolemaan? Teille on annettu mahdollisuus jatkaa elämäänne ja luoda turvallinen tulevaisuus jälkikasvullenne. Te ette tule saamaan sitä, jos taistelut jatkuvat", naaras ulvoi ja hänen tähtiä säkenöivä katseensa tuntui käyvän jokaisessa kissassa, kenet hän vain ympäröivillä nummilla näki. Kun se osui Tammisydämen kohdalle, soturitar tuntui hetkeksi jäätyvänsä aloilleen ja pystyvänsä hengittämään vasta, kun naaraan katseessa palaneet sähikäiset olivat sammuneet.

​

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

Leijonakynsi heräsi siihen, kun joku tökki hänet hereille. Soturi raotti varovasti silmiään ja tajusi katsovansa suoraan Naavasulan vihreisiin sielunpeileihin. Ne ammottivat valtavina vain viiksenmitan päässä hänen kasvoistaan.
"Naavasulka?" kollin ääni oli pelkkä käheä kuiskaus, mutta soturitar asettui lähemmäs häntä ja painoi lämpimän kylkensä hänen kermanvaaleaa ruhoaan vasten.
"Olenko...?" hän kuiskasi uudestaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. He makasivat sen samaisen heinikon keskellä, mihin he olivat lähteneet saalistamaan kesken rajalla käyvän taistelun. He olivat molemmat olleet näännyksissä ja nyt nälkä tuntui kahta kauheammalta. Lisäksi Leijonakynnen päätä jomotti järkyttävästi, mutta kun hän koitti koskettaa etutassullaan otsaansa, naaras veti hänen tassunsa pois omallaan.
"Kyllä sinä vielä elossa olet, mutta et varmasti pitkään jos aiot avata tuon otsassa olevan haavasi auki. Sain sen juuri tyrehtymään", Naavasulka maukaisi ääni täristen ja vasta nyt soturi tajusi kuinka hermostuneelta ja odottavalta tuo vaikutti. Miksi naaras oli noin stressaantunut hänen vuokseen?
Yhtäkkiä jostakin kauempaa kuului voimakas naukaisu, niin luja, että kumpikin kissoista kääntyi äänen suuntaan ja soturitar ulvaisi säikähtäneenä.
"Mikä se oikein oli?" Naavasulka kysyi ja käänsi kysyvän katseensa Leijonakynteen. Soturi ei saanut vastattua, hän vain tuijotti epäsukoisena suuntaa, josta ääni oli kuulunut. Taistelussa oli varmasti tapahtunut jotakin, jotakin todella suurta. Tuo ei ollut kuulostanut normaalin kissan nau'ulta.
"Meidän on löydettävä vettä ja riistaa. Tule", kolli kähisi hiljaa ja sai jotenkin kompuroitua itsensä tassuilleen. Mitä ikinä taistelussa olikaan käynyt, se ei olisi enää heidän ongelmansa. Hän lähti sokkona kulkemaan pitkän heinänkorsi meren lävitse ja kuuli, että soturitar pysyi visusti hänen tassunjäljissään. Nyt jo loppunut sade oli kastellut heidän turkkinsa litimäriksi, eikä kosteasta ilmasta pystynyt aistimaan tippaakaan riistan tuoksusta. Mutta jostakin heidän pitäisi saada saalista, muuten he nääntyisivät tälle tielle.

​

Kostotassu - Luuklaani

Paatsama

“Ei, ei!” Diamond ärähti siskolleni Käärmetassulle.
“Kuinka monta kertaa se pitää sinulle sanoa, että se jää korviesi väliin? Sinun pitää puolustautua, ei juosta pakoon, kun Kostotassu hyökkää!” kolli jatkoi ärinäänsä. Hymyilin omahyväisesti heikolle siskolleni.
“Mutta- mutta Kostotassulla on kynnet esillä.” Käärmetassu valitti.
“Niin, kuten tässä liikkeessä kuuluu olla, senkin ketunläjä.” sihahdin. “Miten minulla meni, Marjakuono?” kysyin hieman pehmeämmin mestariltani.
“Ihan hyvin. Olisi mennyt paremmin, jos siskosi olisi pysynyt paikallaan.” Marjakuono vastasi. Murahdin vapisevalle naaralle. Minä oikeasti inhosin Käärmetassua. Hän oli häpeäksi niin Luuklaanille, Pimeydenmetsälle että vanhemmillemme.
“Yritetään uudelleen. Tällä kertaa Käärmetassu pysyy paikallaan.” Marjakuono sihahti. Astelin asemiin turkki kihisten innosta. Silmäni kertoivat selvää sanomaa; Nyt saat maksaa äskeisestä! Diamond ja Marjakuono asettuivat Käärmetassun taakse niin, että naaras ei voinut juosta pakoon. Käärmetassun ällöttävän siniset silmät etsivät pakoreittiä, eivätkä katsoneet minua. Syöksähdin eteenpäin ja nostaessani käpälääni liu´utin kynteni esille. Käärmetassu ei ehtinyt tällä kertaa tehdä mitään. Kynteni läpäisivät hänen turkkinsa ja oli tyydyttävä tunne, kun kynteni kulkivat pitkin hänen säälittävää ja heikkoa naamaansa.
“No, ainakaan et juossut pakoon.” Diamond sanoi kuivasti kun Käärmetassu piteli naamaansa lohduttomana.
“Sinun pitää vain opetella olemaan vaikeampi maali.” irvailin, ja naurahdin sille, miten Käärmetassu yritti mulkaista minua, mutta hätkähti kun näki omahyväisen virnistykseni.
“Kokeillaan sitten toisin päin.” Marjakuono sanoi. Pyöräytin silmiäni mutta astelin taas asemaani. Käärmetassu valmistautui hyökkäykseen epävarmasti. Häntäni huiski malttamattomasti. Lopulta vaaleanharmaa täplikäs naaras loikkasi eteenpäin ja ojensi käpäläänsä liuúaten kyntensä ulos samalla tavalla kuin minäkin. Seisoin hetken paikoillani, mutta viime hetkellä luikahdin Käärmetassun vatsan alle ja heitin hänet ilmaan. Hän mätkähti maahan mahalleen. Minä taas syöksyin Käärmetassun kimppuun uudelleen ja lukitsin siskoni maahan.
“Hyvä. Katso, Käärmetassu. Noin se pitää tehdä. Ota mallia Kostotassusta.” Diamond sanoi tunteettomasti. Hymyilin ja katsoin Marjakuonoon kysyvästi. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi. Käärmetassu uikutti hiljaa. Kävelin pienen oppilaan luo ja potkaisin häntä.
“Ryhdistäydy.” käskin. Käärmetassu katsoi minuun peloissaan.
“Miksi olet niin ilkeä?” Käärmetassu kysyi hiljaa.
“Miksikö? Koska olet heikko.” kuiskasin hänen korvaansa. Kovempaa sanoin; “voidaanko lopettaa?” Diamond ja Marjakuono nyökkäsivät. Astelin tyytyväisenä leiriä kohti. Vaikka jokainen taisteluharjoitus vei minua lähemmäksi vanhempieni murhaajien murhaamista, tämän päivän taisteluharjoitus oli ollut katastrofi.

“Marjasydän, voisinko harjoitella huomenna taistelua vaikka Luutassun kanssa?” kysyin leirissä loihtiessani samalla kasvoilleni suloisinta maanitteluilmettäni. Marjakuono katsoi minuun hetken ja sanoi sitten;
“Et.”
Tyrmistys levisi kasvoilleni, annoin sen levitä niille.
“Miksi en? En kehity yhtään, jos taistelen vain Käärmetassun kanssa. Hän on niin heikko ja säälittävä! Voi Marjakuono kiltti!” sanoin ärsyyntyneenä.
“Ei on ei.” Marjakuono ärähti.
“Miksi ei?” intin vastaan parhaani mukaan.
“Koska Aavetassu on voimakkaampi ja kehittyneempi kuin sinä.” Marjakuono vastasi. Irvistin.
“En minä ainakaan kehity Käärmetassun kanssa.” kivahdin paljastaen oikeat tunteeni.
“Ei on ei, Kostotassu, kuten jo sanoin.” Marjakuono ärähti lopettaen keskustelun ja astellen pois.
“Typerä karvapallo.” jupisin ja iskin kynteni maahan ärsyyntyneenä.

​

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

Maa oli kylmä Tihkutäplän kuumaa verta vuotavaa poskeaan vasten. Hän pinnisteli ponnistaakseen taas ylös, mutta näkymätön voima veti hänet takaisin märkään, neljän klaanin kissojen käpälien kyntemään maahan. Naaraan vastaanottama käpälänisku oli ollut voimakas, muttei niin voimakas, että sen olisi pitänyt sitoa hänet maahan raskaana kuin kuolleen saaliin, mutta jotenkin niin oli silti käynyt. Kuutamoklaanilainen upotti kyntensä multaan ja ärisi hiljaa tietämättömänä siitä, mitä pian oli tapahtumassa.
Tihkutäplän päässä humisi ja hänen näkökenttänsä muuttui säkkipimeäksi. Taistelun äänet hävisivät jonnekin kauas. Hämmennykseen naaras huomasi seuraavansa taistelua nyt jostain korkealta, sumumaisen, valkoisena tuikkivan massan takaa. Kissat näyttivät pieniltä, kuin muurahaisilta, mutta hän tunnisti silti itsensä, mutaan painautuneen heikkona värisevän hahmon. Tihkutäplä räpytteli silmiään ihmeissään ja antoi katseensa kulkeutua sivulle.
“Liekkitähti!” hän hengähti ääneen huomatessaan päällikön toistensa kurkuissa kiinni olevien kissojen lomasta. Kolli makasi maassa luonnottoman liikkumattomana ja Tihkutäplän vaistosi, että Nummiklaanin päällikkö oli menettämässä yhden yhdeksästä elämästään. Ajatuksen puistattamana naaras käänsi katseensa toiselle puolelle, missä toinen vaalea ruumis kiinnitti hänen huomionsa. Tihkutäplä räpytteli silmiään eikä halunnut uskoa katsovansa Kanijalkaa.
#Olenko minäkin kuollut?# naaras mietti. Kolmikko makasi tajuttomina hänen silmiensä edessä, tarkoittiko se, että he olivat epäonnistuneet tehtävässään? Hän oli varma, että taistelun liekit riehuivat edelleen heidän vuodattamasta verestään huolimatta, vaikka rääyntä alhaalta ei kantautunutkaan Tihkutäplän korviin hänen leijuessaan jossain hopeahännän reunoilla, tähtisumun peitossa.
Naaras alkoi vilkuilla toivottomana ympärilleen mutta ympärillä oli vain mustaa taivasta, jota koristivat hämyiset pilvenhattarat ja himmeiden tähtien kaari, joka kohosi vuorien ylle. Jos tämä oli Tähtiklaani, missä olivat menetetyt klaanitoverit ja esi-isien henget?
Tihkutäplä käänsi katseensa taas mykistyneenä alas, kylmät väreet niskaansa poltellen. Hän oli kuulevinaan jostain jonkun puhuvan tyynellä äänellä, mutta äänet kuuluivat kuin veden alta tai pilvien takaa. Tihkutäplä ei pystynyt paikantamaan kenelle tai mistä ääni kuului, vaikka kuinka höristi korviaan.
Yhtäkkiä ääni yltyi kuin äkillinen tuulenpuuska. Tihkutäplän silmät laajenivat ihmetyksestä. Pimeää taistelukenttää täplittivät nyt valkeat, tähdenhohtoiset hahmot. Ne vilisivät hetken Tihkutäplän silmissä kuin muurahaiset ja kerääntyivät sitten kolmeen pisteeseen hänen kehonsa sekä Liekkitähden ja Kanijalan luo. Tihkutäplä säpsähti ja henkäisi syvään, kun henkiolennot häilyivät heidän pienien hahmojensa yllä valkeina välähdyksinä. Kolmikko nousi tassuilleen.
Heidän huutonsa voima tuntui potkaisevan Tihkutäplää kasvoihin ja yhtäkkiä hän tunsi lentävänsä taakse ja sitten syöksyvänsä alas. Naaras haukkoi henkeä ja näki ensimmäisenä maan, joka oli nyt onneksi tukevasti hänen jalkojensa alla.
“He palasivat henkiin”, jonkun järkyttynyt ääni kuului.
“Hyvä Tähtiklaani..”
Tihkutäplä tasapainotti itsensä ja katseli ympärilleen haukkoen edelleen henkeä. Hän tunnisti ympärillään rehottavat puut ja tajusi olevansa jälleen taistelukentällä. Taistelu oli kuitenkin pysähtynyt. Häntä ympäröivät kissat, joiden taistelun jäljiltä veriset ja repaleiset turkit olivat pörröllä ja jotka toljottivat häntä silmät pelosta tai hämmennyksestä pyöreinä. Tihkutäplä tunnisti heistä lähes jokaisen. Ruostehalla seisoi heidän joukossaan. Kollin jo valmiiksi repaleiset korvat olivat täynnä uusia viiltoja ja tuon punaruskea turkki oli repeytynyt useasta kohtaa. Tihkutäplän silmissä välähti suunnaton huojennus tuon kasvot nähdessään, mutta tunne hälveni, kun hän tajusi veljen tuijottavan häntä kuin tuntematonta. Hän vilkaisi käpäliään ja hämmästyi huomatessaan, että hänen turkkinsa kiilteli ja taistelussa tulleet haavat olivat jo arpeutuneet.
“KLAANIEN KISSAT!”
Tihkutäplä kääntyi äänen suuntaan ja näki Liekkitähden kävelleen taistelutantereen keskelle. Päällikön meripihkasilmät näyttivät liekehtivän.
“Olen saanut Tähtiklaanilta viestin siitä, että nelikko on onnistunut tehtävässään. Taistelun on päätyttävä nyt.”
Tihkutäplä uhmasi vaistojaan ja loikki lähemmäs. Nummiklaanin päällikkö nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Silloin Tihkutäplä saattoi melkein tuntea tähtien kimmellyksen askeleissaan ja Tähtiklaanin äänen kielellään.
“Kanijalka”, hän aloitti ja hänen katseensa suuntautui vaaleaan hahmoon, joka oli palannut levolliseen asentoon maahan, korkean ruohikon suojaan kauemmas heistä.
“Hän ja ties kuinka monet muut ovat jo menettäneet henkensä. Kuutamoklaanilaiset, tästä taistelusta ei enää nouse voittajia. Varistähtikään ei näytä olevan täällä..” sen sanottuaan Tihkutäplä antoi katseensa kiertää eikä tosiaan nähnyt tummanharmaata kollia kissojen joukosta. Hän toivoi että huomio onnistuisi huojuttamaan kuutamoklaanilaisten taistelutahtoa, jos Tähtiklaanin väliintulo ei ollut vielä siinä onnistunut.

​

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

“Luuletko että löydämme mitään?” Kettutassu kysyy Joutsentassulta, kun he kävelevät kauemmas Kostokynnestä ja Paarmahehkusta.
Kostokynsi oli lähettänyt oppilaat metsästämään, sillä aikaa kun tuo itse hoiti Paarmahehkun haavoja.
“Niinkun sanoin äskettäin, haistan hiiren. Se on ihan tässä lähellä,” Joutsentassu sanoo ja laskeutuu hiipimään.
Kettutassu haistelee ilmaa mutta ei haista muuta kuin sen hiiren. “Menen tuonnepäin, jos siellä olisi jotain,” hän sanoo ja nyökkää nenällään heidän oikealle puolelleen. Hän lähtee kulkemaan kitukasvuisten pusikkojen seassa. Yhtäkkiä hän kuulee rapistelua. Myyrä! Puskassa ihan hänen lähellään on myyrä! Nyt hänen pitäisi olla hiljaa, ettei se säikähtäisi. Hän vaanii niin hiljaa kuin pystyy, asettaen tassunsa varovasti märkään maahan. Hänet keskeyttää Joutsentassun ääni: “Kettutassu! Kettutassu! Löysin tassunjälkiä!” hän huutaa.
Kettutassu kääntyy ja näkee Joutsentassun, joka katselee häntä silmät suurina, niskakarvat hieman pystyssä. Hän on säikähtänyt.
“Olin juuri saamassa myyrän kiinni,” Kettutassu mutisee. “Mutta missä sinä tassunjälkiä näit? Oletko varma että ne eivät olleet omiasi?” hän kiusoittelee.
“Ihan varma. Tule katsomaan!” Joutsentassu sanoo ja viittoo hännällään ystäväänsä seuraamaan.

Pian he saapuvat mutaisemmalle alueelle. Ja totta Joutsentassu oli puhunut, maassa on tassunjälkiä, ja selvästi ei Joutsentassun omia, koska ne ovat paljon isompia.
Kettutassu haistelee ilmaa. Ilmassa on kissan haju… mutta Kettutassu ei tunnista sitä, ja se on todella laimea.
“Entä jos se on Luuklaani?” Joutsentassu miettii ääni hieman väristen.
“Toivottavasti ei. Meidän pitää näyttää nämä Kostokynnelle ja Paarmahehkulle,” Kettutassu sanoo ja pinkaisee juoksuun kohti paikkaa johon he olivat kollit jättäneet. Joutsentassu seuraa hänen perässään ja pian he saapuvat heidän luokse. Paarmahehku makaa maassa katsellen kahta oppilasta kulmat kurtussa. Kostokynsi nostaa katseensa yrttiseoksesta jota hän oli ollut valmistamassa.
“Me löysimme tassunjälkiä,” Joutsentassu henkäisee.
Paarmahehku katsoo heitä yllättyneenä.
“Tulkaa katsomaan!” Kettutassu sanoo.
Paarmahehku nousee ylös hitaasti, ja ravistaa turkkiaan. Kostokynsi nappaa yrtit suuhunsa ja seuraa nummiklaanilaisoppilaita. Kettutassu kulkee Joutsentassun perässä takaisin paikkaan, jossa tassunjäljet olivat.
“Tässä!” Joutsentassu sanoo ja nyökkää nenällään kohti jälkiä.
Kostokynsi nuuhkii niitä. “Tässä ei Luuklaani haise,” hän sanoo.
“Ei sen pahemmin Vuoristoklaanikaan,” toteaa Paarmahehku.
“Ovatko nuo sitten jonkun erakon jälkiä?” kysyy Kettutassu.
“Ehkä,” Kostokynsi sanoo.
Kettutassu kääntyy Joutsentassun puoleen. Mitäköhän hän on mieltä?
“Entä jos se on Tähtiklaanin merkki?” Joutsentassu ehdottaa varovasti.
“Niin, jos nämä ovat tie tukkeumalle,” Kettutassu jatkaa.
“Lähdetään seuraamaan niitä, mutta jos näemme jonkun kissan, emme aloita taistelua, onko selvä? Ilmoitamme olevamme rauhallisissa merkeissä etsimässä tukkeumaa,” Kostokynsi sanoo.
Kettutassu nyökkää. Hän ei taistelua haluaisi.

Nelikko lähtee seuraamaan tassunjälkiä. Ne mutkittelevat puskien välissä, ja lopulta tulevat avarammalle alueelle. Pian nelikko huomaa, että he kulkevat syvän solan vierellä.
“Tämä näyttää sellaiselta alueelta, jolla tukkeuma voisi olla,” Paarmahehku toteaa mietteliäänä, ja katselee alas solaan. "Luulen että olemme aika lähellä sitä."
Kettutassu kurkistaa myös solaan. *Hui! Onpa se syvä!* hän ajattelee.
“Älä mene liian reunalle, muistatko silloin kun olit jossain rajapartiossa, ja putosit samalla tavalla jokeen?” Joutsentassu kiusoittelee, mutta näyttää itsekin aika uteliaalta.
“No muistan,” Kettutassu mutisee nolostuneena, ja värähtää muistolle kylmästä vedestä. Hän tönäisee Joutsentassua leikkisästi lapaan. Joutsentassu tönäisee takaisin.
“Lopettakaa se töniminen ja keskittykää mielummin tassunjälkien seuraamiseen!” Kostokynsi käskee, mutta hänen äänensävynsä on aika lempeä.
“Joo, mutta Joutsentassu muistutti minua yhdestä nolosta jutusta,” Kettutassu sanoo puolustukseksi. Siinä samassa hän huomaa, että tassunjäljet kaartuvat poispäin solasta.
“Hei! Nuo tassunjäljet menevät poispäin!” hän huikkaa perässä kulkeville kolleille. Hän ei pysty peittämään pettymystä äänessään. Ei tassunjäljet tainneetkaan olla Tähtiklaanin merkki, vaan vain jonkun erakon jäljet.
Kettutassu ja Joutsentassu pysähtyvät odottamaan Kostokynttä ja Paarmahehkua.
“Mihin me nyt jatkamme?” Kettutassu kysyy.
“Ehdotan, että kulkisimme edelleen tämän solan vierellä,” Paarmahehku sanoo.
Kostokynsi nyökkää.
“Okei. Mutta mitä me teemme sitten kun olemme tukkeumalla?” Kettutassu esittää toisen kysymyksen.
“Meidän pitää purkaa se,” selittää Kostokynsi.
“Se voi olla aika vaikeaa, koska tukkeuma on varmasti iso, ja se on muodostunut jo pitkä aika sitten,” Paarmahehku jatkaa.
“Mutta pystymme siihen kyllä, vai mitä?” Kettutassu sanoo päättäväisenä.
Joutsentassu nyökkää, mutta hänen kasvoillaan on epävarma ilme. Sitten hänen korvansa liikahtavat, ihan kuin hän kuulisi jotain.
“Kuuletteko tuon?” hän kysyy pelokkaana.
Nyt Kettutassukin kuulee, ne ovat askelia! Ne lähestyvät koko ajan. Kettutassu haistelee ilmaa. Hän haistaa ilmassa tuntemattoman kissan. Klaania hän ei tunnista. *Toivottavasti se ei ole Luuklaani!* hän ajattelee.
“Miten me emme huomanneet kissan hajua?” sihahtaa Paarmahehku.
“Ehkä luulimme, että se on vanha tuoksu?” kuiskaa Kettutassu.
“Turha sinun on kuiskia, kuka tahansa siellä on, hän on jo kuullut meidät!” Paarmahehku sanoo synkkänä.
Kettutassu tuijottaa suuntaa, josta askeleet lähestyvät. Hän ei liiku mihinkään, sillä nelikko on selvästi sanattomasti päättänyt, että heidän on turha lähteä minnekään. Pian puskan takaa ilmestyy roteva ruskearaidallinen ja pitkäkarvainen kissa. Hän katsoo hämmentyneenä kissanelikkoa.
“Keitä te olette?” hän kysyy.
Kissa ei vaikuta vihamieliseltä, joten Kettutassu rentoutuu hieman. Hän vilkaisee Kostokynttä. Vastaisiko tuo?
“Olemme klaanikissoja, ja meidät valitsi Tähtiklaani etsimään tukkeumaa täältä vuoristosta,” Kostokynsi sanoo.
“Tukkeumaa? Olen nähnyt sellaisen,” tuntematon kissa kertoo. “Ja mikä on Tähtiklaani?” hän jatkaa kysyvä ilme kasvoillaan.
Siitä Kettutassu saa varmistuksen, että kissa on erakko.
“Ai olet vai? Missäpäin?” Paarmahehku kysyy.
“Itse asiassa se ei ole edes kaukana. Vain vähän tästä eteenpäin,” erakko kertoo.
Kettutassun silmät leviävät innostuksesta.
“Tämä auttaa meitä todella paljon! Kiitos!” hän kiittää erakkoa. Sitten hän tajuaa, että hänen olisi pitänyt antaa vanhempien sotureiden puhua, ja vilkaisee heitä anteeksipyytävästi. Nuo eivät kuitenkaan näytä vihaisilta.
“Niin, kiitos. Me lähdemme tästä sitten etsimään sitä,” Kostokynsi sanoo.
“Selvä! Onnea matkaan, klaanikissat!” erakko sanoo, ja kääntyy takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin.

Nelikko lähtee kulkemaan solan viertä. Pian he huomaavat alhaalla solassa ison tukon. Siinä on muutama puukin jumissa.
*Kuinka isot myrskyt täällä on ollut, että puitakin on joutunut tuonne?* Kettutassu miettii.
“Onko se tuo?” Joutsentassu kysyy, ja tuijottaa sitä yhdessä Kettutassun kanssa.
“On se. Nyt meidän pitää päästä tuonne alas. Seuratkaa minua, älkääkä missään tapauksessa lähtekö omille teillenne!” Paarmahehku käskee, ja lähtee kulkemaan varovaisesti alaspäin, sillä vuorenseinämä jyrkkenee huomattavasti.
Kettutassu seuraa perässä, ja pelästyy kun muutama pikkukivi vierii alas solaan hänen tassujensa alta. Joutsentassu seuraa häntä, ja Kostokynsi pitää perää.

Alas päästyään Kettutassu tuijottaa tukkeumaa heidän edessään. *Miten me ikinä puramme tuon?* hän ajattelee.
“Noniin. Nyt kun olemme vihdoin täällä, voimme tutkia tätä hieman. Sanokaa, jos se liikkuisi mistään kohtaa sen verran, että sitä saisi edes hieman purettua,” Paarmahehku sanoo. “Ja jonkun pitäisi mennä tuonne ylös tai melkein tukkeuman sisään, jotta saisimme sitä sieltä myös purettua.”
*Minä se en ole ainakaan, olen aivan surkea kiipeilyssä!* Kettutassu ajattelee.
“En osaa kiivetä hyvin,” hän sanoo, ja kääntyy kohti Joutsentassua. Uskaltaisikohan tuo kiivetä tukkeumaan? Hänen yllätyksekseen Joutsentassu ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Harmaanvalkoisella oppilaalla on päättäväinen ilme kasvoillaan.
“Oletko varma?” Kettutassu kysyy. Häntä pelottaa Joutsentassun puolesta.
“Olen,” Joutsentassu vastaa. Kettutassu näkee kuitenkin tuon kasvoilla pienen pelon häivähdyksen.
“Selvä. Ole varovainen, koska tämä vaikuttaa hieman epävakaalta,” Paarmahehku ohjeistaa.
Ja niin Joutsentassu lähtee kiipeämään tukkeumaa pitkin. Kettutassu katselee ystävänsä menoa pelokkaana. *Toivottavasti hänelle ei käy mitään!*

//Nelikko jatkaa? :)

​

Lumisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

Kuului rasahdus ja sähähdys. Lumisydän hyppäsi kauhuissaan taaemmas, kun hänen sisarensa syöksyi pensaikosta hurjalla vauhdilla vaaleanharmaalaikkuisen naaraan päälle.
"Lopettakaa!" soturi naukui, mutta toisiaan mätkivät naaraat eivät kuunnelleet. Kolli huusi lujempaa ja vihaisemmin: "LOPETTAKAA!"
Mitään ei tapahtunut, joten hänen täytyi erottaa heidät. Kermanvaalea kissa hiipi Aamutäplän taakse ja tarrasi hampaillaan tuon hännästä kiinni. Soturitar irroitti otteensa vastustajastaan ja kääntyi raivoissaan veljeään päin.
"Mitä sinä aiot? Tämä vuoristoklaanilainen kävi Liljatuulen kimppuun!" sisar huudahti ja mulkaisi nyt perääntyvää vaaleanharmaalaikkuista naarasta.
"Hän ei hyökännyt Liljatuulen kimppuun vaan pelasti tuon!" Lumisydän murahti. Kellertävälaikkuisen soturittaren ilme muuttui ihmetteleväksi, mutta hänen silmänsä olivat yhä epäilyksen johdosta viiruilla.
"Siis mitä sinä juuri sanoit?" Aamutäplä murahti ja käveli veljensä luokse.
"Kuulit oikein. Taivaslilja pelasti Liljatuulen hengen", soturi vastasi ja astui lähemmäs sisartaan. Hän myös katsahti Vuoristoklaanin parantajaan ylpeänä, kun tuo palasi maassa makaavan Liljatuulen vierelle, jonka vatsan vieressä ryömi pieni vikisevä nyytti.
"Mutta ei... Hänhän on vihollisklaanin jäsen... Ei tämä... Ei tämä voi olla mitenkään mahdollista...", kellertävälaikkuinen soturitar kuiskasi kulmiaan kurtistellen.
"Hän on parantaja, muistatko? Klaanien väliset vihoittelut eivät kuulu hänelle, hänen tehtävänään on auttaa tasapuolisesti kaikkia", Lumisydän sähähti moittivasti. Hän ei kuitenkaan voinut olla laskematta häntäänsä toisen kellertävän selän päälle rauhoittelevasti, Aamutäplä oli taistellut verenhimon kiilto silmissään lähes kokonaisen päivänkierron. Ei ollut hänen syytänsä, jos hän ei voinut olla näkemättä vihollisia kaikkialla ympärillään.

​

Pyrypentu-Nummiklaani

Maine

Pyrypentu heräsi pesän lämpöön ja toisten pentujen hiljaiseen hengitykseen. Aamun ensimmäiset säteet siivilöityivät sisään kapeina valojuovina. Pennun kuono värähti,kun hän nuuhki ilmaa. Hän haistoi pehmeän sammalen tuoksun.
Hän kohottautui varovaisesti pediltään,jottei herättäisi sisaruksiaan. Musta naaras-Varispenru ynähti unissaan ja kierähti toiselle kyljelleen,kun taas Kivipentu -harmaa kolli mustilla raidoilla- nukkui edelleen syvässä unessa,hänen kylkensä kohoillen rauhallisesti. Pyrypentu astui hiljaa pois sammalpediltä kohti pesän suuaukkoa. Eri puolilla pesää nukkui muita kuningattaria ja heidän pentujasn-jokaisella omat pienet sammalpedit. Mutta Pyrypentu ei nyt kiinnittänyt enempää huomiota muihin. Hänen katseensa oli kiinnittynyt suuaukkoon. *Mitä ulkopuolella on?..* Hän mietti. Pyrypentu tiesi,ettei hän saisi mennä ulos ilman emonsa lupaa,mutta hänen tassunsa tuntuivat vievän häntä ulos pesästä. Juuri kun hän oli astumassa ulos,jokin liikahti hänen takanaan. "Pyrypentu?" Ääni oli uninen mutta lempeä "Et kai ollut lähdössä yksin minnekään?"
Pyrypentu käänsi päätään hitaasti. Hänen korvansa painuivat hieman taakse,mutta silmissä tuikki edelleen innostus. "Halusin vain tutkia mitä ulkona on" Hän sopersi "ihan pieni tutkimusretki vain."
Hopeasulka venytteli,lihakset liikahtivat hopeanhohtoisessa turkissa. Hän nousi ja tassutti poikansa luokse. "Maailma ei karkaa minnekään. Sinä ehdit kyllä vielä nähdä sen." Hän maukui. Toinen uninen ääni kuului taas. Varispentu nousi haukotellen. "Emo kenelle sinä puhut noin kovaa?" Hän mutisi,mutta hänen silmänsä avautuivat nopeasti,kun hän näki Pyrypennun seisovan pesän suulla.
Kivipentu kohottautui ylös myös,räpäytti vihreitä silmiään ja asteli siskonsa viereen. "Meinaatko karata? Ollaanko liian pelottavia?" Hän naukaisi leikkisästi ja tökkäsi Pyrypentua olkapäähän. Pentutarhan toisella puolla joki kuningatar hymähtu ja käännähti toiselle kyljelleen, samalla kun yksi hänen pennuistaan inahti unissaan.
Pyrypentu tökkäsi Kivipentua kovempaa. Varispentu katsoi vierestä kun veljekset alkoivat tökkimään toisiaan. Varispentu alkoi tökkiä Pyrypentua,Pyrypentu Kivipentua ja Kivipentu Varispentua. Lopulta tökkiminen muuttui leikkisäksi tappeluksi. Pennut vinkuivat innokkaasti ja pyörivät maassa yhtenä isona karvakasana.
Vaikka maailma odotti siellä ulkona,Pyrypentu tiesi,että se ei katoa minnekään.
*Seikkailut voivat odottaa jonkin aikaa* hän ajatteli *mutta ei liian kauaa*

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

- Sain minä sentään pulun tällä metsätysreissulla! Eikö se ole jo jotakin?
Hallatassu marisi Pihlajamyrskyn vierellä. Kaksikko oli juuri palannut takaisin Luuklaanin väliaikaiseen leiriin metsästämästä. Mustakynsi oli kävelemässä leirissä ja varapäällikön nähdessä hänet, kutsui oranssipilkkuinen naaras kissan luokseen.
- Joku erakko on käynyt turhan lähellä leiriämme, taas. Luvallani voisit lähteä etsimään häntä ja pitää huolen siitä ettei hän enää eksy meidän metsästysmaillemme.
Luuklaanin varapäällikkö murisi ja mustavalkea naaras suoristi ryhtiään.
- Kyllähän sellainen onnistuu.
Mustakynsi käveli ulos väliaikaisesta leiristä ja lähti seuraamaan Pihlajamyrskyn ja Hallatassun tuoksujälkeä. Hän ei päässyt montaakaan puunmittaa alas vuoristopolulta, kun eräs toinen tuoksu ristesi kaksikon hajujen kanssa ja jatkui alemmas vuoristoon, eikä sille alueelle missä luuklaanilaiset olivat olleet metsällä. Jokin ääni soturittaren sisällä sai hänet seuraamaan tätä toista, tuttua tuoksua, ainahan hän voisi sanoa varapäällikölle ettei saanut erakkoa kiinni. Mustavalkea naaras laskeutui alas vuoristossa, aina Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajalle asti, milloin toinen tuntematon tuoksu yhtyi siihen aiempaan tuttuun hajuun, minkä hän oli jo tunnistanut Marjakuonon tuoksuksi.
- Hei, kulta.
Mustakynsi kuuli ääntä ja kurkistaessaan tiheän pensaikon takaa hän näki kehräävän Luuklaanin soturin ja tuntemattoman naaraskissan.
- Ovatko pentumme jo syntyneet?
Marjakuono kysyi ja kumartui koskettamaan neniä naaraan kanssa. Mustavalkea soturitar siristi keltaisia silmiään ja myhäili itsekseen, hän oli valinnut oikein seuratessaan klaanitoveriaan erakon hajujäljen sijasta.
- Eivät, eivät vielä. Mutta niistä tulevat ihanimmat pennut koko maailmassa!
Naaras kehräsi ja hipaisi hopeajuovaisella hännällään pyöristynyttä vatsaansa. Mustakynsi haistoi ilmaa saadakseen paremmin selvää tämän tuntemattoman kissan alkuperästä ja haistaessaan Vuoristoklaanin tuoksun hänen katala hymynsä leveni entistä enemmän. Vuoristoklaani ei ollut asunut enää kuihin reviirillään, joten miksi haju oli niin vahva nyt, ellei joku olisi juuri ollut tekemisissä heidän kanssaan?
- Eikö sinua huoleta, että rikomme soturilakia?
Marjakuono kysyi, vahvistaen Mustakynnen epäilyt naaraan henkilöllisyydestä. Hopeajuovaisen kissan meripihkan väriset silmät sumenivat ja hän päästi syvän huokauksen.
- Tietenkin, mutta sinä olet minulle tärkein. Ja klaanien keskuudessa käydään tällä hetkellä suurta taistelua, kukaan ei huomannut lähtöäni.
Naaras naukui ja kurottautui hieromaan poskeaan luuklaanilaisen poskea vasten. Mustavalkea naaras irvisti, mutta tiesi ettei voisi antaa itseään ja tietojaan julki, vielä.
*Eikö tuo typerä naaras välitä klaanistaan yhtä paljoa kuin Marjakuonosta? Rakkaus todella tekee kissan sekopäiseksi.* Mustakynsi ajatteli ja koitti niellä pahaa makua suustaan kun Marjakuono ja vuoristoklaanilainen kumpikin kehräsivät ja painautuivat toistensa turkkeja vasten. Hän seurasi kaksikkoa koko sen ajan, kun he juttelivat ja vielä saalistivatkin yhdessä. Alkoi olla hämärää, kun he palasivat takaisin vuoriston juureen.
- Minun pitää nyt lähteä!
Hopeajuovainen naaras huikkasi ja lähti kävelemään syvemmälle Vuoristoklaanin hylätylle reviirille. Marjakuono tuskin katsoi muutamaa silmänräpäystä pidempään salaisen kumppaninsa perään, ennen kuin lähti oman saaliinsa kanssa kohti vuoristopolkua, mikä veisi Luuklaanin väliaikaiseen leiriin. Mustakynsi harkitsi yllättävänsä klaanitoverinsa ja kysyvänsä tuolta mitä hän oikein aikoi vuoristoklaanilaisen ja heidän pentujensa kanssa tehdä. Mutta vaisto käski soturitarta pysymään piilossa ja pitämään tietonsa itsellään, ne voisivat tulla paremmin käyttöön myöhemmin, koko klaanin edessä. Niinpä mustavalkea naaras seurasi hiljaisesti kollin tassunjäljissä ja palasi vain hetken tuon saapumisen jälkeen leiriin.
- Löysitkö sen erakon?
Pihlajamyrsky oli heti kysymässä, kun näki Mustakynnen tassuttelevan takaisin leiriin. Soturitar pudisti päätään, mutta ei siirtänyt katsettaan Marjakuonon takaraivosta.
- En vielä. Mutta siihen ei mene kauaa kun löydän.

​

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

Tuulenvire pörrötti nelikon turkkeja, kun he poistuivat viimein luolaston syövereistä. Paarmahehku puhisi vetäessään itsensä esiin jyrkän onkalon reunalta.
“Olemmeko oikealla tiellä? Paarmahehku?” Kostokynsi kääntyi hänen puoleensa. Paarmahehkun silmät kaventuivat viiruiksi hänen katsoessaan luopiota. Saatuaan tietää erakon olevan luuklaanilaista syntyperää hän oli katsellut tätä toisenlaisin silmin. Pelkkä ajatus sai hänen niskavillansa pörhölle aina, kun Kostokynsi avasi suunsa tai kosketti häntä pimeässä heidän pusertuessaan yhtä aikaa ahtaasta onkalosta. Tähän mennessä Kostokynsi oli vaikuttanut toimivan klaanien etujen mukaisesti, mutta Paarmahehkun oli silti pysyteltävä varuillaan. Happamasti hän oli todennut itselleen, että hänen oli sivuutettava seikka niin pitkään kuin se ei tullut heidän tehtävänsä suorittamisen edelle. Mitä vain, kunhan he pääsisivät viimeinkin eroon vedestä, jonka hän kuuli kohisevan korvissaan sen vyöryessä ja vyöryessä valtavina massoina vuoriston syövereissä.
“Olemme ainakin sopivan korkealla”, vuoristoklaanilainen aloitti ja yski rintakehä rahisten.
“Jos Tähtiklaani on armollinen, emme ole ajatuneet liian kauas tukkeumasta.. tai liian lähelle Luuklaanin reviiriä.”
Heidän sijaintinsa Paarmahehku päätteli heidän lävitseen puhaltavasta tuulesta, joka voimistui hetkellisesti taas ja sai hänet painamaan kyntensä kiinni maahan. Lisäksi heidän vaeltaessaan sokeana pimeässä tunnelistossa he olivat käyneet läpi monia jyrkkiä nousuja, jotka olivat särkeneet hänen kuumeisesti jomottavia raajojaan luvattoman paljon. Kolli hengitti syvään. Lihassärky ei hellittänyt, mutta hän yritti tunkea sen mielensä taka-alalle.
Kettutassu vilkaisi häntä huolestuneena. Paarmahehku ei tiennyt johtuiko se hänen kunnostaan vai siitä, että hän oli uskaltautunut mainitsemaan Luuklaanin. Kommentti oli tarkoitettu enemmänkin Kostokynnen provokaatioksi kuin oikeaksi huolenaiheeksi, mutta ajatus vaivasi häntä silti. Kaksi oppilasta, kuolemankourissa oleva soturi ja entinen luuklaanilainen pärjäisivät varmasti mainiosti murhaajaklaanin partiota vastaan.
Paarmahehku nyökkäsi heille suunnan, joka näytti hänestä turvallisimmalta. Liikkuminen luolan pimeydessä oli alkanut käydä Paarmahehkun hermoille, mutta nyt kun päivänvalo valaisi maiseman hän saattoi alkaa pohtia, minne he olivat joutuneet. Hän käänsi päänsä sivulle katsellakseen horisonttia ja siellä häämöttäviä vuorenhuippuja, mutta näkikin vain sumean sekoitelman vaaleanharmaata ja sinistä, taivaan ja lumihuippujen värit toisiinsa sotkeutuneina. Häntä huimasi. Oliko hänen näkökenttänsä aina ollut näin sumea, vai johtuiko se kirotusta haavasta?
Paarmahehku puristi hampaitaan yhteen epätoivoisesti ja nuuhki ilmaa selvittääkseen, tunnistiko sitäkään kautta polkua, jota pitkin he nyt kulkivat. Kostea, pehmeästä mutamaasta kasvava nurmi painui kasaan hänen polkuanturoidensa alla ja polkua laikuttivat laajat lätäköt, jotka heidän onnekseen tuskin ylettivät peittämään heidän tassujaan. Hänen ja Kostokynnen edellä kulkeva Kettutassu roiskutti leikkisästi vettä Joutsentassun turkille, mihin naaras vastasi ampaisemalla karkuun. Oppilaiden leikkiessä hippaa heidän eteensä alkoi ilmestyä enemmän ja enemmän pensaikkoja, joiden heikosti vihertävät lehdet kahisivat tuulessa.
#Tämä alkaa tuntua enemmän ja enemmän Vuoristoklaanin metsästysmailta#, Paarmahehku ajatteli toiveikkaana, mutta silti varuillaan. Hänellä oli arvauksensa siitä mille puolelle vuoristoa he olivat päätyneet, mutta jos hän saisi tietää tarkalleen missä he olisivat, tukkeuman löytäminen helpottuisi roimasti.
“Meidän olisi ehkä hyvä pitää pieni tauko. Näyttää siltä, että täältä voisi löytyä yrttejä ja hämähäkinseittiä..” Kostokynsi naukui kuuluvalla äänellä niin, että edellä temmeltävät oppilaatkin kuulivat. Nummiklaanilaiset pysäyttivät touhunsa ja palasivat takaisin hengästyneinä. Paarmahehku lysähti paikoilleen ja urahti, kun märkä maa litisi hänen allaan.
Nelikko keskusteli hetken seuraavista liikkeistään. Joutsentassu maisteli ilmaa ja totesi varovaisesti haistavansa hiiren ja ehkä jonkun muunkin saaliseläimen, joten Kostokynsi lähetti oppilaat etsimään riistaa. Paarmahehku murahti myöntyvästi, vaikka häntä hermostuttikin päästää nuoret naaraat temmeltämään pitkin jyrkkiä vuorenrinteitä. Lisäksi hänen oli jäätävä kaksin luuklaanilaisen kanssa, oli Kostokynsi sitten entinen sellainen tai ei.
#Parempi minä kuin ne kaksi#, hän tyytyi ajattelemaan happamasti ja katseli kulmiensa alta, kuinka mustavalkoinen kolli sukelsi läheiseen pensaikkoon, jonka juurien seassa kasvoi kuulemma joitain hyödyllisiä kasveja.
Paarmahehku sulki silmänsä pieneksi hetkeksi ja siinä samassa Kostokynsi pukkasi häntä kevyesti lapaan ja työnsi jotain hänen eteensä. Lehtikäärön päälle oli aseteltu vihertävä, tahnamainen seos. Paarmahehku tukahdutti sähähdyksen vaivoin.
“Mitä tuo tarkalleen ottaen on?” hän kähisi ja nuuhkaisi. Kirpeä tuoksu täytti hänen sieraimensa ja hänen piti pidätellä yökkäystä suussaan. Mustavalkoinen kolli luetteli pari yrttiä, joiden nimiä Paarmahehku ei tuntenut. Tai ehkä Taivaslilja oli joskus maininnut jotain sen suuntaista, hänen silmäluomensa tuntuivat raskailta eikä hän jaksanut pinnistellä muistaakseen.
“Opetetaanko Luuklaanissa myrkkyjen käyttöä? En yllättyisi.”
“Sinun ei pitäisi puhua asioista, joista et tiedä”, Kostokynsi totesi vakavasti ja hieroi hämähäkinseittipalleroa käpälissään. Erakko valmisti jo jotain toista seosta keskittyneen näköisenä. Paarmahehku kohotti heikosti päätään. Kettutassu ja Joutsentassu olivat edelleen metsällä.
“Minulla ei ole mitään syytä tappaa sinua”, Kostokynsi huokaisi.
“Noiden yrttien avulla sinulla voi olla vielä mahdollisuus taistella tulehdusta vastaan. Toivoisin, ettet heitä henkeäsi hukkaan minun takiani.”
“Luuklaanilaiset eivät tarvitse syitä tappaakseen muita kissoja”, Paarmahehku mutisi, mutta nuoli jo lannistuneena lääkeseosta suuhunsa.
Samassa kuului oksien ratinaa ja huohotusta. Kettutassu ja Joutsentassu laukkasivat takaisin paikalle. Paarmahehku tuijotti heitä kummastuneena, kulmat kurtussa.
“Me löysimme tassunjälkiä”, Joutsentassu henkäisi.

//Luuklaanin partio, vanhoja vuoristoklaanilaisten jälkiä vai kenties tassunjäljet, jotka johtavat tukkeumalle? ;) Nelikko jatkaa?