1.9.25 klo 16.14

Purokajo ~ Nummiklaani

Jezkebel

Purokajo heräsi siihen, että joku kissa tökki häntä. Pehmeä sammalpeti ja taistelun jälkeen rasittuneet lihakset vetivät nuorta soturia kovin ottein takaisin unen maailmaan, mutta jokaisella tökkäyksellä hän tuntui vain heräävän enemmän. Ilmakin tuntui tarpeeksi viileältä kaiken viherlehden kuumuuden jälkeen, tämähän tuntui rikokselta herätä niin hyvästä unesta! Lopulta kolli kuitenkin avasi silmänsä ja koitti herätellä itseään syvästä unesta.
"Mitä asiaa?" hän kysyi henkäisten ja koitti saada selvää kissan sumeisesta hahmosta edessään. Samalla tummaraitainen kissa kampesi itseään tassuilleen ja pudisteli sammaleenhiput pois turkistaan. Kuinka hänen lihaksiaan kolotti vieläkin, vaikka taistelustakin oli kulunut jo miltei puoli kuuta aikaa?
"Lähdetkö metsätyspartioon?" Varjokukka naukaisi. Tumman naaraan siluetista ei muuta nökynyt kuin vihreinä välkkyvät silmät, mutta Purokajo oli jo ehtinyt tottumaan jokaisen uuden pesätoverinsa tuoksuihin ja pystyikin tunnistamaan heidät muutamassa hetkessä. Kuvitella, että hän oli viimeinkin soturi! Kolli nyökkäsi ja lähti seuraamaan vanhempaa soturitarta, kun tuo kääntyi palatakseen takaisin leiriaukealle. Siellä sentään näki hieman paremmin eteensä ja hetkessä nuori soturi pystyi näkemään partionsa muut jäsenet odottelemassa sisäänkäynnin lähettyvillä. Liekkitähti istui Solinasäde vierellään ja poikansa nähdessään tuon korvat nousivat pystyyn. Tummaraitaisen kissan mieliala taas laski.. Päällikkö oli luultavasti heidän metsätyspartionsa johtaja.
*Tottakai hän on, senkin hiirenaivo! Hän yrittää nyt hyvittää käytöstään meille, kun olemme viimeinkin sotureita.*
Solinasäde tervehti veljeään kevyellä kuonon kosketuksella, eikä näyttänyt olevan moksiskaan siitä että heidän ketunläjä isänsä koitti väkisin viettää aikaa heidän kanssaan. Purokajo vältteli Liekkitähden katsetta, kun he lähtivät kulkemaan polkua pitkin joka johti ylös nummille heidän maanalaisesta leiristään. Nuori soturi jättäytyi joukon perälle, vaikka Varjokukka koitti kovasti kisata hänen kanssaan samasta paikasta. Mutta tummaraitainen kolli pysyttelisi mahdollisimman kaukana Nummiklaanin päälliköstä ja vanhemman soturittaren viimeinkin tajutessa tämän, siirtyi hän kulkemaan johtajan vierelle. Tummanharmaa kissa seurasi muita kissoja hitain, mutta varmoin askelin. Hän nimittäin meinasi eräässä vaiheessa astua terävään kiveen, mutta onneksi huomasi sen ajoissa ja sai potkaistua sen pois tieltään.
*Tähtiklaanille kiitos, jos en olisi huomannut sitä, en varmaankaan olisi päässyt nilkuttamaan takaisin leiriin ilman Liekkitähden 'apua'!*
Pian Liekkitähti heilautti häntäänsä merkiksi hajaantua ja ryhtyä jäljittämään riistaa. Purokajo kosketteli tassuillaan pidempiä ruohonkorsia erään pitkäkasvuisen heinikkoryppään luona ja koitti kuunnella jos jokin saalieläin säikähtäisi ääntä ja lähtisi pakoon. Hän kuuli heikkoa heinikon kahinaa ja alkoi oitis haistella itselleen metsästettävää. Pian nuori soturi haistoikin jotain, hän katseli ympärilleen ja näki kauempana heinikon reunassa oravan pompahtelevan ulos ruohonkorsien välistä. Tummaraitainen kolli kyyristyi saalistusasentoon ja hiipi lähemmäs saalistaan. Kokiessaan olevansa tarpeeksi lähellä tummanharmaa kissa loikkasi pihkaniiloa kohti, mutta saalis ehti huomata hänet ja lähti pakenemaan tiheäoksaista piikkipusikkoa kohti. Kissa ryhtyi takaa-ajoon, mutta orava ehti tarpeeksi syvälle pusikkoon niin nopeasti, että kollin oli pakko jarruttaa ellei olisi halunnut saada turkkiaan täyteen teräviä piikkejä.
"Hiirenpapanat!" Purokajo sähisi kylmällä äänellä. Hän alkoi haistelemaan uudestaan ilmaa ja saikin pian uudesta tuoksusta kiinni. Nuori soturi hiipi lähemmäs hajua, pitäen nyt erityistä huolta siitä ettei päästänyt ääntäkään vaaniessaan. Hän sai näköyhteyden hiireen ja rupesi pienessä kaaressa lähestymään sitä. Kun kolli oli vain muutaman ketunmitan päässä jyrsijästä, hän syöksyi sen kimppuun. Hiiri lähti liian myöhään karkuun selkänsä takaa tulevaa vaaraa, joten tummaraitainen kissa sai sen kiinni ja puri eläimen niskat poikki nopealla liikkeellä. Hän hautasi ensimmäisen saaliinsa ja palasi käpälänjäljissään taaemmas etsimään uutta napattavaa. Päivän kuluessa oli Purokajo saanut saaliiksi kaksi hiirtä ja yhden oravan, ja hän oli ainakin itse melko tyytyväinen tulokseensa. Muutkin partiosta olivat saaneet hyvin saalista, ja Liekkitähti ja Varjokukka olivat yhteisvoimin saaneet napattua jäniksenkin. He päättivät metsästyspartionsa siihen ja lähtivät kulkemaam leiriä kohti saadakseen saaliinsa mahdollisimman nopeasti tuoresaaliskasaan.

31.8.25 klo 13.38

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

"Kuka on pennun isä?" Varistähti murisi. Sinitassu seurasi hieman sivummalta, oma selkäturkki pystyssä kuinka hänen klaanipäällikkönsä oli nokatusten Kuutamoklaanin vanhimman kuningattaren Linnunsiiven kanssa. Naaras oli asettautunut suojaavasti poikansa Mehiläispennun eteen, vaikka mustaraitainen kolli vaikutti lähes kaksoisolennolta emonsa hurjaan ulosantiin verrattuna. Oppilas ei olisi voinut ikinä kuvitella käyttäytyvänsä noin Varistähden edessä, edes kuvitelma asiasta sai kylmiä väreitä aikaiseksi.
"Mitä se sinulle kuuluu?" kuningatar tiuskaisi, mikä sai Sinitassun ja muutaman muun lähellä olevan kissan haukkomaan henkeään. Muun klaanin oli nimittäin ollut mahdotonta olla näkemättä ja kuulematta, kun Linnunsiipi oli marssinut päällikkönsä eteen ja vaatinut tietää koska hänen poikansa oikein nimitettäisiin oppilaaksi. Soratassun ja Kirkastassun nimittäjäiset olivat olleet vain edeltävänä päivänä ja Mehiläispennun ollessa lähellä heidän ikäluokkaansa oli aiheesta tullut ajankohtainen. Varistähti oli sanonut, että nimittäisi pennun heti, kun kuningatar paljastaisi hänen isänsä henkilöllisyyden, mikä oli ainakin oppilaalle ja ilmeisesti myös päällikölle ollut mysteeri aina tähän asti. Ja siitähän se riemu olikin sitten ratkennut, kun Linnunsiipi oli kieltäytynyt vastaamasta.
"Siinä tapauksessa minä oletan sinun rikkoneen soturilakia! Niin pitkään, kun pidät tämän tiedon minulta salassa, minä aion miettiä rangaistusta sinulle ja pennullesi", Varistähti murisi ja käveli sitten pois. Linnunsiipi antoi katseensa pysyä päällikkönsä selässä hetken ennen kuin käänsi sen poikaansa ja kumartui supisemaan tuolle jotakin. Sinitassu katsoi kaksikkoa ja hänen sydäntään puristi.
*Mitä Linnunsiipi tekee nyt?* hän ajatteli epätoivoisena. Klaanitoverin ahdinko tuntui oppilaasta ikävältä, eikä hän kestänyt ajatusta siitä jos viaton pentu joutuisi kärsimään ankaran päällikön hullujen sääntöjen takia. Olihan ruskeamerkkinen naaras itsekin kotikisun jälkeläinen eikä hänessä ollut tippaakaan Kuutamoklaanin verta, joten eikö Varistähden pitäisi hyväksyä Mehiläispentukin klaaniin, jonka emo oli kuitenkin juuriltaan täysin klaanisyntyinen?
"Sinitassu, tulehan tänne niin pääsemme lähtemään rajakierrokselle!" Mustalammen naukaisu herätti Sinitassun ahdingostaan ja hän käänsi katseensa mestariaan kohti, joka seisoi Lehmusvarjo vierellään. Kellertävän ja oranssin turkin omaavan soturin toisella puolella maata etutassuillaan tamppasi Soratassu, jonka meripihkaiset silmät olivat iskostuneet vanhempaan oppilaaseen. Naaras räpäytteli sinisiä silmiään pienen hetken, ennen kuin sai ajatuksensa selviksi ja lähti tassuttamaan partiota kohti. Hän oli luullut uusien oppilaiden käyneen rajakierroksella heti eilen ja yhdessä, mutta ruskeamerkkinen kissa ei pahastunut ollenkaan jos hänen mestarinsa halusi heidän menevän Lehmusvarjon ja Soratassun mukaan reviirikierrokselle. Ehkä hän pääsisi tutustumaan uuteen oppilaaseen? Ja samalla saisi muistinvirkityksen ensimmäisestä oppilaspäivästään.
"Mennäänkö sitten kiertämään rajat?" oranssiraitainen soturi murahti, kun Sinitassu pysähtyi heidän kohdalleen. Kollioppilas nyökkäsi innokkaana päätään ja oli heti seuraamassa mestariaan ulos Kuutamoklaanin väliaikaisesta leiristä, kun tuo matkaan lähti. Mustalampi antoi oman oppilaansa kulkea myöskin edellä, jääden pitämään partion perää. Naaras kohotti katseensa kuusipuiden latvoja kohti ja tirkisteli niiden pienistä raoista taivasta kohti. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, mutta korkeiden puiden varjot pitivät kissat suojassa porotukselta. Partio otti ensimmäisenä suunnakseen Vuoristoklaanin kanssa jaetun rajan. Ruskeamerkkinen oppilas arveli, että Nummipyörre oli halunnut heidän samalla tarkistavan kuinka hyvin tulvavedet olivat Kuutamoklaanin reviirin pohjoispuolelta lähteneet vetäytymään, jotta klaani voisi alkaa suunnittelemaan paluuta kotileiriin. Sinsilmä oli mielissään, kun tajusi veden vetäytyneen jo melkein puunmittojen verran pidemmälle verrattaessa siihen aikaan kuin viimeksi oli reviirin pohjoispuolella käynyt. Kotileiriin ei vielä pääsisi, mutta he muuttaisivat takaisin taatusti ennen viherlehden loppua. Partion matka jatkui aina tulvivalle rajajoelle asti, mikä oli myös kutistunut huomattavasti sitten viimenäkemän.
"Tämä osa reviiriämme on Vuoristoklaanin rajaan päättyvä. Se ei kuitenkaan haittaa, rajaa ei voi ylittää vahingossakaan tässä kohtaa ellei halua kastella turkkiaan", Lehmusvarjo murahti Soratassulle, joka katseli leveää jokea silmät apposen ammollaan. Sinitassu pohti olisiko hänen pitänyt heittää joku letkautus siitä, että nuoren oppilaan olisi pitänyt nähdä joki tulvien aikaan, kun se oli miltei kaksi kertaa leveämpi. Mutta oranssiraitainen soturi oli lähtenyt kulkemaan rajaa alajuoksulle päin, kohti Neljän virran tammea. Kollioppilas seurasi mestariaan kuuliaisesti, eikä edes tuntunut tiedostavan, että naaras koitti ottaa häneen edes jotakin kontaktia. Huokaisten ruskeamerkkinen kissa jatkoi matkaansa, antaen katseensa kulkea joen virtauksen mukana. Kuinka vesi pystyikin liplattamaan noin rauhallisesti nyt, kun monien viime kuiden aikana se oli myrskynnyt ja tulvinut, tahtoen hukuttaa kaiken alleen?
"Tuo iso puu tuossa on Neljän virran tammi, jossa klaanit kokoontuvat aina täydenkuun aikaan. Vuoristoklaanin haju haisee tässä nyt paljon vahvempana, tunnistatko?" Lehmusvarjo naukaisi Soratassulle, kun he pääsivät Neljän virran tammen aukion lähettyville. Siinä missä kollioppilas taittoi niskaansa nähdäkseen valtavan tammen latvustoon, tarkkailivat kolme muuta kissaa tammen aukiota. Kukaan Kuutamoklaanista ei tiennyt olivatko Puroklaani ja Vuoristoklaani jo poistuneet Nummiklaanin reviiriltä, ja olisi ollut ihan mahdollista, että Neljän virran tammen aukiota asutti nyt joku klaani. Aukiolla ei kuitenkaan näkynyt liikettä, joten oranssiraitainen soturi viittoi partiota hypähtelemään korkeita astinkiviä pitkin joen toiselle puolelle, kohti aukiota. Sinitassu muisti kuinka vain vajaa kuu sitten tätäkään reittiä ei ollut päästy kulkemaan kastumatta, mutta nyt kivet kohosivat niin korkeina vedestä, ettei naaras tuntenut pisarankaan osuvan turkkiinsa. Partio matkasi hetken aikaa aukion reunusta pitkin, ennen kuin Soratassu pysähtyi haistelemaan ilmaa.
"Onko tämä haju Puroklaanin?" Kollioppilas naukaisi. Lehmusvarjo nyökkäsi ja naaras hymyili itsekseen. Nuori oppilas oli viisas, jos pystyi päättelemään mille klaanille haju tuoksui, ennen kuin hänelle oltiin edes opetettu niistä. Silloin, kun ruskeamerkkinen oppilas oli ollut pentu, ei hän ollut juurikaan kuunnellut klaaninvanhimpien tai kuningatarten opetuksia muista klaaneista, mutta pilkullinen kissa oli selkeästi halunnut alkaa oppimaan muista klaaneista mahdollisimman nuorena.
"Puroklaanin haju on kalamainen, mutta täyttävä, niinkuin hiiren. Nummiklaani taas tuoksuu nummituulelle, tunnistat tuoksun kyllä, se on raikas. Vuoristoklaanin tuntee kylmän ja kostean kiven hajusta ja Luuklaanilaiset taas tuoksuvat vereltä ja lihalta. Olen kuullut, että oma hajumme tuoksuu muiden nenään kirpeältä ja pihkaiselta. Mutta paina nämä tuoksut mieleesi Soratassu, joskus voi tulla taistelu ja siellä sinun on osattava tunnistaa kissat hajun perusteella", Lehmusvarjo opetti. Kollioppilas katsoi mestariaan tarkasti koko tuon selostuksen ajan ja veti sitten viimeiset henkäykset Puroklaanin hajua. Sinitassukin täytti keuhkonsa kalan tuoksulla ja oli hyvillään, että Puroklaani oli päässyt takaisin omalle reviirilleen, merkkaamaan uusiksi reviirirajoja mitkä olivat olleet merkkaamattomia jo pitkän aikaa. Pieni huoli siitä koittaisiko joko Puroklaani tai Vuoristoklaani vaivihkaa merkata jonkin alueen toisen klaanin vanhalta reviiriltään omakseen, mutta naaras pudisti päätään ja jatkoi kulkua muun partion mukana. He kyllä kuulisivat rajakiistoista tulevassa kokoontumisessa.

Kierrettyään rajat partio palasi takaisin Kuutamoklaanin väliaikaiseen leiriin. Lehmusvarjo lähti Soratassun kanssa antamaan partioraporttia Nummipyörteelle, joten Sinitassu kääntyi oman mestarinsa puoleen, joka oli ollut koko partion ajan todella vähäsanainen. Ja naaras kyllä tiesi miksi, Mustalampi ja Vääräsydän olivat menettäneet vanhimman tyttärensä taistelussa ja ikävä oppilasta kohtaan raastoi varmasti vieläkin vanhempien sydämissä kovasti. Ruskeamerkkinen oppilaskin ikävöi Yötassua, hän nimittäin luetteli naaraan yhdeksi harvoista ystävistään, vaikka tunne ei välttämättä ollut ihan täysin tasapuolinen.
"Syö jotakin. Menemme kohta metsästämään", Mustalampi naukaisi oppilaalleen hiljaa ja väläytti tuolle pienen hymyn ennen kuin kääntyi omiin puuhiinsa. Sinitassu nyökkäsi, mutta lähti tuoresaaliskasan sijaan kohti oppilaiden pesän edustaa, missä Ratamotassu söi hyvän kokoista jänistä. Ehkäpä ruskeamerkkinen naaras pääsisi osingoille jos vanhempi oppilas sen sallisi? Hän meni Ratamotassun luo ja kysyi: "Miten teillä meni metsätyspartiossa?"
Vaalealaikkuinen oppilas nosti katseensa jäniksestä ja väräytti korvaansa.
"Hyvin! Sain tämän jäniksen ja kaksi päästäistä. Otatko?" Ratamotassu totesi ja nyökkäsi pitkäkorvaa kohti. Sinitassun häntä kiertyi kippurälle, kun hän hymyillen laskeutui pesätoverinsa viereen ruokailemaan.

29.8.25 klo 23.50

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Yön turvin oli helppo karata.

No, murhanomaisilla katseilla leiriä vartioivien sotureiden suuntaan saattoi vaikuttaa osaltaan siihen, ettei kukaan ollut kyseenalaistanut päällikön hiipivän ulos leiristään keskellä yötä.
*Jos heidät kaikki murhataan minun ollessani poissa, niin sehän vain todistaa, etteivät he ole johtajuuteni arvoisia. *
Kuolontähti oli ollut levoton koko päivän. Partio oli törmännyt Vuoristoklaanin sotureihin, eikä ollut murhannut ketään. Vuoristoklaanin!
*Pimeydenmetsän suojelusta vetoa, että Jääsilmä jänisti...*

Samaan aikaan päällikkö ei ollut pitkään aikaan päässyt kunnolla kiduttamaan ketään, ja jonkin tason lievä sairauskin oli kiusannut päällikköä. Mikä raivostuttavinta, kyseessä ei ollut mikään riittävän vakava, että parantajaa oltaisiin tarvittu, mutta juuri riittävä heikkeneminen, ettei juoksentelu, harjoittelu tai muiden kiusaaminen ollut juuri kiinnostanut päällikköä pariin pävään. Nyt hänen olonsa oli kuitenkin parantunut, ja yötuuli kutsui naarasta luoksensa.

Päästyään kauemmas leiristä, naaras syöksäti täyteen juoksuun. Suunnalla ei niin väliä, mutta eteepäin, ja täyttä vauhtia. Kenenkään sitä olemassa kuulematta naaras päästi innokkaan ulvahduksen suustaan syöksyessään alamäkeen ja loikatessaan alleen päätyneiden irtorisujen yli. Hänen polulleen ei osunut muita, eikä hän olisi ketään halunnutkaan nähdä.
*Tosin, jos hajujälki nyt osuisi kohdalle, niin metsästämisestä ei olisi haittaa... Kenties vuoristoklaanilainen?*

Kuolontähti virnisti ajatukselle, mutta kääntyi silti takaisin kohti leiriään. Kenties huomenna olisi aika lähettää metsästyspartio matkaan? Metsästyspartio, jonka kiinnostuksen kohteena eivät olisi rastaat tai oravat...
*Kenties huomenna. Huomenna hyvinkin. Tosin jos historia toistaa itseään, niin ne tollot menisivät vain käymään illallisella Vuoristoklaanin leirissä.*

29.8.25 klo 23.41

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Nummipyörre seisoi hymyään pidätellen päällikkönsä takavasemmalla. Taisteluiden, haavoittumisten ja petosten jälkeen klaani oli lopultakin saanut jotakin positiivista, johon keskittyä, kun kaksi pennuista olivat vihdoin valmiita liittymään oppilaiden joukkoon.
Sorapentu ja Kirkaspentu vaikuttivat jännittyneiltä, pieni Kirkaspentu vaikutti aivan tärisevän.
*Voi toki olla vain todella innostunutkin. Sorapentu sentään näyttäisi hillitsevän itsensä paremmin *

Varistähden aloittaessa puheensa, Nummipyörre katsoi klaanin reaktioita tarkkaan. Mikään ei vaikuttanut epänormaalilta, ja pentujen emo vaikutti halkeavan pian ylpeydestä. Päällikön mestarivalinnat vaikuttivat hyviltä, eikä varapäällikkö ainakaan huomannut kenenkään olevan niitä vastaan tuoreiden oppilaiden kohdatessa kukin oman mestarinsa.
* Olkoon Tähtiklaani seurananne, klaani voisi käyttää lisää vahvoja ja uskollisia sotureita*, Nummipyörre ajatteli, lievästi katkerana viimeaikaisista tapahtumista, mutta toiveikkaana tulevasta yhtyessään muun klaanin huutoon.

Uusien oppilaiden nimien kaikuessa leirissä tuntui klaani yhtenäisemmältä kuin pitkään aikaan. Ehkä se oli kuvitelmaa, ehkä ei, mutta sillä tuskin oli paljoa merkitystä. Varapäällikkö yhtyi juhlaan mielellään, sillä olihan nimitysseremoniat yleensä loistava keino luoda yhteishenkeä klaaniin. Vaikka se ei ehkä kauaa kestäisikään.

29.8.25 klo 23.33

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Vihdoin kotiin. Oikeaan kotiin.

Viime aikainen kuolema, menetetyt sotilaat ja klaanin nuorten hengen vaarantanut taistelut painoivat päällikön askelta, mutta askel askeleelta lähentyvät kodin tuoksut ja maisemat huuhtoivat ne lähes kokonaan hänen mielestään. Kosteilla pedeillä vietetty yö ei juurikaan lisännyt klaanin moraalia, ja osa nuoremmista oppilaista ja pennuista ei edes tuntenut vanhaa reviiriä tai leiriä, kuten muuten olisi voinut odottaa.
* Nyt meillä on toivottavasti kuitenkin aikaa totutella. Opetella uudelleen elämään kotona. *
Aaltotähti kulki joukon johdossa, ja Myrskytuuli piti perää varmistaen, ettei kukaan jäänyt jälkeen.
*Tuhkakajo näyttää kävelemän kohtuullisen hyvin tilanteeseen nähden *

Päällikkö oli halunnut lähteä kohti kotia heti, kun aamun metsästyspartio oli palannut ja kukin oli saanut syödäkseen niin paljon, kuin mahdollista. Nyt oman leirin maisemat näkyivät jo horisontissa. Aaltotähti pysähtyi ja odotti, että loput kissat kerääntyivät kuuloetäisyydelle.

“Mutakoipi! Tarvitsemme lisää ruokaa, matka on ollut pitkä. Ota Tuiskuturkki, Ruskasiipi, Salamavirta, Kultatassu ja Vaahteratassu mukaasi metsästyspartioon. Olkaa varovaisia, tulvan tuskin on vielä täysin vaarattomia. “
Mutakoipi kokosi partionsa nopeasti. Heidän kerääntyessään, Aaltotähti jatkoi ohjeistustaan.
“Rajat eivät ole vielä turvalliset, eikä eilinen sanaharkka Luklaanin kanssa paranna asiaa. Uskosielu, Jänisloikka, Tomukukka ja Kipinätassu, menkää lännen kautta ja olkaa varovaisia. Piikkisammal, menet idän kautta. Ota Murattituuli, Perhossilta ja Kastetassu. “

Partioiden kerääntyessä ja erkaantuessa muusta klaanista, Myrskytuuli hiipi päällikkönsä rinnalle ja kuiskasi:
“Jäämmekö liian pienelle miehitykselle?”
Aaltotähti katsoi hetken loittonevien partioiden perään, ennen kuin vastasi:
“Meillä on yhä vahvoja taistelijoita leirissä. Sitä paitsi suurin osa uhistamme eivät vielä tiedä meidän olevan takaisin. Rajapartioiden pitäisi saada mahdollinen uhka kiinni ja ehtiä takaisin, mikäli jotain sattuisi. Palaa asemiin, aika palata kotiin.”
Myrskytuuli kumarsi pienesti ja palasi paimentamaan kauemmas harhaileet nuorikot takaisin riviin.

*Kotileiri, täältä tullaan! *
Aaltotähti lähti jatkamaan matkaa, ja kodin lähestyessä oli yhä ryhmän mukana olevien sotureiden ja vanhempien oppilaiden hyväntuulisuus vahvassa nousussa. Klaanin vihdoin ylittäessä vanhan leirinsä suuaukon, kuului porukan keskeltä ilahtuneita kiljaisuja, ja päällikkö näki parin oppilaan syöksähtävän pidemmälle leiriin ja aloittavan painin.
“Varovaisesti”, päällikkö huusi heidän peräänsä, mutta hänen äänessään kuulsi hymy. Leiri pitäisi vielä varmistaa, mutta oli mukavaa olla kotona.

//Aiemmissa tarinoissa oli hieman risteäviä aikajanoja, mutta klaani olis nyt kotona. Toki takautuvasti voi kirjoittaa, mikäli nyt meni jonkun kanssa pahasti ristiin :D

26.8.25 klo 9.08

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

Tähtituli heräsi kuullessaan melua leiriaukiolta. Hän nousi sammalpediltään ja tassutteli ulos parantajien pesästä. Hän näki leiriaukiolla paljon kissoja, jotka piirittivät Punakynttä, jonka tassujen juuressa vikisi kaksi vastasyntynyttä pentua. Nuori parantaja pystyi jo niin pitkältä näkemään, etteivät pennut voineet olla kokonsa, rakenteensa ja käyttäytymisensä perusteella päivää vanhempia. Hän kiiruhti väkijoukkion läpi ja pysähtyi Yötuulen viereen, joka haisteli kumpaakin pentua vuorotellen, varmistaen niiden vointia. Punapilkullinen naaras katseli pikkuisia palleroita vaaleanvihreät silmät viiruina ja totesi että pennut vaikuttivat muuten hyvinvointisilta, mutta äänekkään vikinän perusteella olivat todella nälkäisiä. Kenen pentuja nämä oikein olivat ja mistä ne olivat tänne tupsahtaneet?
"Keitä nuo ovat?" Tähtituli naukaisi. Hän nosti katseensa pennuista Punakynteen, joka oli kieräyttänyt häntänsä suojelevasti pienokaisten ympärille. Soturi vältteli suoraa katsekontaktia kumpaankin parantajaan ja nyt paikalle astelleeseen Liekkitähteen ja Sadeläikkään. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen hyökkäävältä tai paheksuvalta, vaikka punaturkkinen kolli olikin siihen varautunut kyyristellessään pentujen yläpuolella. Tai no, kyllä nuori parantaja pystyi kuulemaan Timaliviiksen puuskahdukset ruokittavista lisäsuista ja Leijonakynnen maininnan kotikisun tai erakon pennuista.
"Nimesin heidät Kuusipennuksi ja Katajapennuksi", Punakynsi vastasi kylmästi ja yksitoikkoisesti. Tähtitulen silmät kaventuivat vain entisestään toisen puhetavasta. Ja miksi kummassa soturi oli jo mennyt nimeämään pennut, halusiko hän heidän jäävän Nummiklaaniin? Eikö ensin olisi pitänyt selvittää kenelle pennut kuuluivat ennen heidän kotipaikkansa päättämistä?
"Mistä he tulevat?" Liekkitähti kysyi hätääntyneenä. Nuori parantaja käänsi katseensa päällikköönsä ja ihmetteli mikä sai tuon noin varpailleen. Uskoiko raidallinen kolli, että nämä pennut voisivat olla joko Puroklaanin tai Vuoristoklaanin pentuja? Mutta molemmat klaanit olivat poistuneet Nummiklaanin reviiriltä päiviä sitten, eivät he olisivat jättäneet tiineenä olevaa kuningatarta saatikka sitten vastasyntyneitä pentuja taakseen. Eiväthän?
"Löysin pennut... Vuoristoklaanin rajalta. Otin heidät mukaani, soturilakikin kieltää avuttomien pentujen heitteillejätön!" Punakynsi irvisti. Tähtituli pohti vääntelikö soturi naamaansa karun totuuden vai valheiden keksimisien takia. Hän laski katseensa takaisin pentuihin ja katseli niitä epäluuloisesti. Kyllähän se aika varmaa oli, että punauturkkinen kolli valehteli, mutta nuori parantaja ei tiennyt mistä ja miksi. Yötuuli kuitenkin antoi tilanteen raueta määräämällä pennut heti paikalla pentutarhaan jonkun maitoa tuottavan kuningattaren imetettäväksi. Liekkitähti määräsi soturit ja oppilaat paikalta pois, ja lähti sitten Sadeläikän ja Punakynnen kanssa kohti pesäänsä. Punapilkullinen naaras sen sijaan meni pentutarhaan entisen mestarinsa tassunjäljissä varmistamaan, että pennut alkaisivat ruokailemaan varmasti oikein.

Illalla, kun Punakynsi oli päässyt pois kuulustelustaan Liekkitähden ja Sadeläikän kanssa, hän toi pennut tarkastuskäynnille parantajien pesään. Yötuuli oli silloin leirin ulkopuolella opettamassa Liljatassulle oikeaa tapaa kerätä hämähäkinseittiä, joten Tähtituli oli kaksin pesässä soturin kanssa. Nuori parantaja katseli pentuja tarkastuksen jälkeen ja kysyi sitten: Ööh... Punakynsi, nuo ovat sinun pentujasi, eikö vain?"
Punauturkkinen kolli käänsi katseensa pennuista punapilkulliseen naaraaseen ja pudisti päätään. Tuo ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, vaan kiersi häntänsä taas suojelevasti kahden pienokaisen ympärille. Tähtituli pyöräytti vaaleanvihreitä silmiään.
*Ihan kuin en huomaisi tuota!* nuori parantaja ajatteli.
"En minä kenellekään kerro!" punapilkullinen naaras kuiskasi kumartuessaan Punakynttä kohti ja hätyytteli tuon sitten pentuineen ulos parantajien pesästä. Oli totta ettei hän tulisi kenellekään kertomaan asiasta, eihän se edes hänelle kuulunut. Punakynsi voisi sitten, kun kokee olevansa valmis, paljastaa pennuille ja klaanilleen millainen yhteys hänellä olisi näihin uusiin tulokkaisiin.

//Kaksi uutta tulokasta Nummiklaaniin!

Kuusipentu - Kolli - Nummiklaani - Kauttaaltaan harmaa kolli, joka on ruumiinrakenteeltaan pieni ja näin mahtuu hyvin kaikista ahtaista rei'istä, ja kaninkoloista. Ei kuitenkaan ole kovin nopea juoksemaan, vaikka onkin elämänsä Nummiklaanissa asunut. Vaikka kolli onkin hyvä taistelija ja saattaa siksi vaikuttaa ulospäin epäystävälliseltä, on hän kuitenkin kissa, joka tahtoo olla hyvä ystävä klaanitovereilleen. Kovapäinen ja yrittää aina saada tahtonsa läpi, oli tilanne millainen tahansa. Punakynnen ja tuntemattoman erakon poika, mutta klaani ei tiedä kollin vanhemmista totuutta. Katajapennun veli.

Katajapentu - Naaras - Nummiklaani - Hailakan ruskea naaras, jolla on pitkä ja tuuhea häntä. Turkissa on pari vaaleaa läiskää ja toisen etukäpälän anturassa on pieni kuoppa, joka hänellä on ollut syntymästään lähtien. Naaras osaa olla ärsyttävä, kun inttää vastaan pikkuasioissa ja haastaa riitaa tahallaan muiden kanssa. Muutoin hän on ystävällinen kissa, joka ei sisimmässään tahdo kenellekään pahaa fyysisesti tai henkisesti. Punakynnen ja tuntemattoman erakon tytär, mutta klaani ei tiedä naaraan vanhemmista totuutta. Kuusipennun sisar.

20.8.25 klo 6.42

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Aamun koittaessa Tuhkakajo meni herättelemään kissoja, jotka Myrskytuuli oli hänen lisäkseen valinnut aamun metsätyspartioon. Vuoristoklaani oli joutunut tekemään pikaisen lähdön Nummiklaanin reviiriltä kettu-uhan takia, mutta kokonaisen klaanin matkanteko oli hidasta, vaikka kintereillä poltteli uhka. Aaltotähti oli lähettänyt varapäällikkönsä ja Uskosielun edeltä tarkastamaan olisiko Neljän virran tammen alue vielä turvallinen, vai joutuisiko Vuoristoklaani kulkemaan yön yli omalle reviirilleen. Kaksikko oli palannut ja kertonut törmänneensä Luuklaanin partioon, mutta vaikka partiolla oli ollut ylivoima, yhteenotto oli jäänyt vain sanalliseksi. Päällikkö oli suostunut jäämään klaanitovereidensa kanssa tammen aukiolle, runsaan yövartion kera. Heillä ei olisi varaa yllätyksille.
"Herätkää nyt kirppukasat!" Tuhkakajo naukaisi kissoille. Sorasydän, Kieppumyrsky, Kurkitassu ja Yötassu avasivat silmänsä. Olipa onni, että he olivat kaikki nukkuneet lähellä toisiaan, ei tummanharmaa soturitar olisi varmasti muuten uskaltanut huudella noin.
"Mitääh?" Sorasydän naukaisi unenpöperöisenä. Sinisilmä ei voinut olla naurahtamatta iloisesti valkean ja ruskeankirjavalle soturittarelle, ja huiskutti tummanharmaata häntäänsä ilmassa, viittoen muita seuraamaan häntä.
"Sorasydän, Kieppumyrsky, Kurkitassu ja Yötassu, te lähdette kanssani metsätyspartioon", Tuhkakajo maukui. Yksitellen kissat nousivat ylös nukkumapaikoiltaan, jotka oltiin kerätty mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman lähellä olevista makuusijaksi sopivista aineista. Suurin osa oli päätynyt nukkumaan kostealla nurmella, vaikka Taivaslilja oli kovaan ääneen kailottanut, että aamulla herätessä heillä tulisi olemaan kurkku kipeänä. Tummanharmaa soturitar oli käynyt keräämässä pudonneita lehtiä ja kaisloja, mutta siihen hänen energiansa olikin sitten pedin kasaamisessa loppunut. Yö oli kuitenkin muuten mennyt ihan hyvin, matkaaminen kolmella tassulla oli vienyt aika hyvin puhtia ja uni oli tullut hänelle nopeasti. Tassukin alkoi olemaan jo parempaan päin, nyt kun taistelustakin oli melkein jo neljänneskuu aikaa.
Sorasydän lähti johtamaan metsätyspartiota Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin rajajokea pitkin. Joki oli yhä huomattavasti normaalia leveyttään isompi, mutta veden virtaus oli lähes tyyni. Ei varmasti menisi kauaa, kun se alkaisi kutistumaan entisiin mittoihinsa. Tähtiklaanille kiitos. Paarmahehkulle ja muille valituille kiitos.
"Haluan takaisin kotileiriin", Kieppumyrsky sanoi. Tuhkakajon mielessä välähtivät kuvat heidän vuoristoleiristään ja soturittaren suusta pääsi huokaisu. Hänkin ikävöi kotia todella paljon, mutta enää ei voinut mennä kauaa, kun he pääsisivät takaisin sinne. Olivathan he kuitenkin jo kotimatkalla.

17.8.25 klo 13.46

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

“Oletteko kunnossa?!”
Paarmahehku kuuli epätoivoisen karjuntansa muminana korvissaan suhisevan veren ja takanaan valtoinaan virtaavan veden takaa. Hän tiukensi otettaan juurikkoisesta, kivisestä seinämästä ja tuijotti alas, missä vesi iski kiviin ja pärski ympäriinsä päästessään viimein virtaamaan vapaana solassa, johon pääsyn tukkeuma oli siltä estänyt. Vuoristoklaanilainen katseli näkyä kiiluvin silmin. Tuollainen virtaus merkitsi kuolemaa – hän tunsi kolottavissa luissaan, ettei heille ollut varattu lisää ihmepelastumisia tälle reissulle.
“Joutsentassu-”, hän jatkoi huutoaan ja yski välillä likaista vettä keuhkoistaan, “Kettutassu? Kostokynsi?”
Valtava oksa rysähti hänen ohitseen ja upposi virtaukseen suuren loiskahduksen saattelemana. Paarmahehku värähti ja käänsi katseensa ylös. Se mitä tukkeumasta oli jäljellä lohkeili nyt omia aikojaan. Hänen tulisi varoa, ellei haluaisi tulla liiskatuksi.
“Varokaa! Tukkeuma purkautuu-” soturi keskeytti lauseensa ja kyyhötti hetken aivan hiljaa vasten mutaista seinämää tajuttuaan, ettei kukaan kuitenkaan kuulisi hänen huutojaan veden pauhun takaa. Pian vallitsevan huminan takaa alkoi kuitenkin erottua ääntä, joka sai hänet höristämään korviaan.
“Kettutassu!” hän huusi arvauksensa ja yski taas perään henkeensä vetämää, tukkeumasta suihkuavaa vettä.
Huuto jatkui kuin vastaten hänelle, ja hetken kuunneltuaan Paarmahehku kuvitteli erottavansa vaimean äänen huutavan Kostokynnen nimeä. Veden virtaus oli jo heikentynyt jonkin verran ja hän arvioi pääsevänsä kiipeämään alas parin ketunmitan päässä seinästä törröttävälle tasanteelle. Hän antoi hiljalleen kynsiensä antaa periksi ja liukui alas tappavan hitaasti, vain kynnenmitan kerrallaan, ettei vain menettäisi otettaan liukkaasta seinämästä.
Päästyään lopulta riittävän lähelle tasannetta Paarmahehku pudottautui alas rukoillen, ettei maa sortuisi hänen altaan. Tasanne kesti, mutta hänen lapaansa iski salamana raastava kipu. Kolli horjahti ja upotti kyntensä soraiseen maahan. Onnekseen hän ei enää tuntenut oloaan läheskään yhtä kuumeiseksi, kuin heidän kiivetessään vuoren sisäisistä tunneleista ylös kohti tukkeumaa. Mitä ikinä Kostokynsi oli hänelle syöttänytkään, hän tunsi yrttien tehoavan ja tajuntansa selkeytyvän hetki hetkeltä. Kolli tunsi inhon väristyksen tajutessaan, että entinen luuklaanilainen oli kenties pelastanut hänen henkensä.
#Minun pitäisi kiittää häntä#, musta kolli ajatteli happamana, vaikkei olisi missään nimessä halunnut olla kiitollisuudenvelassa kellekään, varsinkaan luuklaanilaiselle.
“Kettutassu? Joutsentassu?” Paarmahehku jatkoi huhuilua ja samassa hänen silmänsä lukittuivat oranssiin hahmoon, joka kyyhötti toisella puolella solaa kiven päälle käpertyneenä. Pärskeiden läpi hän erotti, kuinka naaras nousi ylös ja kuinka toivonkipinä syttyi tämän silmissä.
“Paarmahehku!” Kettutassu hihkui hetken, kunnes tämän ilme muuttui surumieliseksi.
“Kostokynsi on.. on..”
Paarmahehku luimisti korviaan. Naaraan olemuksesta hän osasi päätellä, mikä Kostokynnen kohtalo oli ollut. Hän katsoi kulmat kurtussa heidän välissään kuohuvaa vettä.
#Jos olisin ollut itse kiipeämässä siellä ylhäällä..#
Samassa kuohuva vesi veti hänen huomionsa taas itseensä. Oli hankala arvioida, miten korkealle se vielä nousisi päästessään viimein täyttämään heidän alleen laskeutuvaa solaa. Oliko heidän pakko kavuta taas ylös päästäkseen turvaan? Vai olisiko sittenkin paras yrittää laskeutua jonnekin?
“Meidän on päästävä pois täältä, onko ideoita?” hän huusi oppilaalle, kun rykelmä risuja räsähti ketunmitan päähän hänestä ja sai hänet sähähtämään.
“Näin jotain liikettä ylhäällä! Se saattaa olla Joutsentassu!” Kettutassu kiirehti sanomaan.
Paarmahehku käänsi katseensa ylös ja siristeli silmiään. Siellä, missä tukkeuma oli sijainnut, oli muodostunut tasanteita jotka pilkistivät veden alta. Se sama puolitiehen jumittunut puunrunko, jolle hän oli neuvonut Joutsentassua kiipeämään matkalla tukkeumalle, näytti olevan irtoamaisillaan. Paarmahehkun kurkkua kuivasi, kun hän näki vaalean hahmon tasapainottelevan kiikkerän rungon päällä. Harmaata taivasta vasten oli vaikeaa erottaa, mutta hän oli varma, että Joutsentassu oli jotenkin löytänyt tien takaisin rungolle.
“Tuo puu tippuu päällemme millä hetkellä tahansa”, Paarmahehku huusi kiristellen hampaitaan.
“Ja Joutsentassu sen mukana”, Kettutassu ulvahti turkki pörröllä, silmät järkytyksestä laajentuneina. Pala Paarmahehkun kurkussa kasvoi hetki hetkeltä. He eivät voineet kuin odottaa ja toivoa, ettei puu rysähtäisi heidän niskaansa ja että Joutsentassu pitäisi kiinni rungosta henkensä edestä.
“Mitä me teemme?”
Paarmahehku oli tiuskaisemassa naaraalle jotain ikävää, kun hänen korvissaan jyrisi. Tukkeuman viimeisetkin rippeet olivat irtoamassa.
“Meidän täytyy hypätä sen kyytiin!” Kettutassu kiljahti.
Paarmahehku katsoi oppilasta niin kuin tällä olisi ollut mehiläisiä päässä ja oli tuskin kerennyt käsitellä ajatusta, kun puu lensi heidän väliinsä ja kylmiä pisaroita satoi hänen päälleen niin kuin teräviä hampaita. Hän tunsi jalkojensa ponnistavan kaikilla voimillaan ja lentävänsä hetken vesisuihkun läpi. Tassut laskeutuivat lipsuen, osa kiinteälle pinnalle, osa tyhjän päälle, ja hän tarttui lujasti kiinni mihin tahansa kynnet upposivatkaan. Sitten kuului pelkkää huminaa, kun hänen päänsä painui pinnan alle ja maailma oli hetken pelkkää sameaa, viileää vettä.
Puun saapuessa takaisin pinnalle silmänräpäyksen päästä kolme kissaa haukkoivat henkeään ja kyyhöttivät kiinni rungossa, jonka kaarna lohkeili ja jonka oksat virta oli vienyt mennessään. He kulkivat virran mukana niin kovaa vauhtia, että ilmavirta pörrötti heidän turkkejaan. Paarmahehku katseli ympärilleen ihmeissään ja tärisi puristaessaan itseään kiinni liukkaaseen runkoon.
“Te tajusitte sen!” Joutsentassu huudahti. Nummiklaanilainen puristi koko ruumistaan kiinni runkoon ja Paarmahehku näki tämän lihasten värisevän märän turkin alla. Kettutassu painautui vasten klaanitoverinsa kylkeä. Oranssi naaraskin piteli yhtä voimalla kiinni heidän huojuvasta matkustusvälineestään.
“Tajusimme minkä?” Paarmahehku tivasi ja sylki vettä suustaan. Tuntui edelleen siltä, että hänen keuhkonsa ja korvansa olivat täynnä sitä.
“Tajusitte hypätä tämän kyytiin”, Joutsentassu huohotti ja luimisti korviaan, kun virta vei heitä kovaan kaarteeseen ja heitti heidän päälleen uuden vesisuihkun.
“Sain sen tippumaan hyppimällä.“
Paarmahehkun silmät kaventuivat viiruiksi, kun hän tuijotti harmaata oppilasta.
#Ja siilitkin lentävät#, hän ajatteli ja huokaisi. Oliko kumpikin nummiklaanilaisista täysin hiirenaivoisia? Joka tapauksessa, Paarmahehkun oli pakko myöntää ettei ilman noiden kahden omituista järjenjuoksua kukaan heistä olisi ehkä selvinnyt tilanteesta elossa.
Kettutassu kehui ystävänsä rohkeutta mutta hiljeni sitten äkkiä. Raskas tunne palasi Paarmahehkun rinnalle.
“Kostokynsi menehtyi”, soturi naukui katsoen Joutsentassuun, jonka silmät revähtivät auki epäuskoisina.
“Mutta hänhän pelasti minut”, harmaa oppilas piipersi ääni väristen.
“Olin jumissa tukkeumassa ja Kostokynsi auttoi minut irti siitä.”
Paarmahehku käänsi katseensa heitä kuljettavaan, kuohuavaan virtaan. Koko matkan ajan hän oli tiedostanut riskit, mutta silti jostain syystä tieto Kostokynnen kuolemasta tuntui läimäisyltä kasvoihin.
#Minun olisi pitänyt kiivetä sinne#, hän ajatteli yhtäkkiä. #Kostokynnellä ei ollut tarpeeksi kokemusta. Saati sitten Joutsentassulla, tai Kettutassulla.#
Syyllisyyden tunteet poukkoilivat ja polttelivat hänen päässään kipeinä, joten hän tunki ne jonnekin kauas. Musta kolli kuuli Kettutassun nyyhkäisevän ja kiristeli hampaitaan. Miksi Tähtiklaani oli valinnut juuri heidät tälle matkalle?
“Odotetaan, että pääsemme alavirralle, ja uidaan sitten rantaan”, Paarmahehku naukui synkästi. Hänen käpälänsä ja kaikesta päätellen myös loput hänen ruumiistaan olivat yltäpäältä mudassa ja ties missä muissa liejuisissa eritteissä, joita tukkeuman ummehtuneet seinämät olivat purkautuneen veden mukana heidän ylleen suihkuttaneet. Heidän onnekseen ajelehtivan puun vauhti hidastui hetki hetkeltä, ja he pääsisivät hyppäämään pois sen kyydistä heti, kun he löytäisivät matalan kohdan tai virta rauhoittuisi.
“Jos Kostokynsikin on huuhtoutunut virran mukana, saatamme vielä löytää hänet. Meidän on haudattava hänet.. Ja pidettävä valvojaiset. Olemme sen hänelle velkaa.”

//Kettu tai Joutsen jatkaa?

14.8.25 klo 9.38

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

"Tules jo!"
Kostotassu juoksi Marjasydämen ja Jääsilmän luo, jotka odottelivat oppilasta Luuklaanin väliaikaisen leirin suuaukolla. Kun tummanharmaa naaras oli pahoitellut partiosta myöhästymistään, lähti kolmikko ulos leiristä. Ulkona oli yllättävän ihana aamu, verrattaessa aikaisempiin sateisiin ja harmaaseen keliin. Linnut lauloivat kallionkupeella ja aurinko paistoi lämpimästi. Jääsilmä olisi mielellään jäänyt paistattelemaan auringon lämpöön, mutta tiesi Marjasydämen kantelevan hänestä heti klaanin varapäällikölle. Niinpä soturitar jatkoi kävelyään kohti Vuoristoklaanin rajaa muun partion mukana. He pysähtyivät vasta aurinkohuipun aikaan ja punaoranssi naaras oli yllättynyt siitä ettei ollut vielä väsähtänyt. Päin vastoin! Hänestä tuntui kuin olisi pääsemässä vasta vauhtiin partiossa. On se kumma kuinka sää pystyi vaikuttamaan niin vahvasti mielialaan.
"No niin Kostotassu. Mitä haistat?" Marjasydän kysyi oppilaaltaan. Kostotassu avasi suutansa hieman ja maisteli ilmaa.
"Jonkin makean... Olen haistanut tuon ennenkin... Jänis! Se on jänis!"
Jääsilmä oli yllättynyt siitä, että noinkin nuori oppilas tiesi hajunsa jo noin hyvin ja niin näytti olevan Marjasydänkin.
"Mitä muuta haistat, nuori oppilas?" soturitar tenttasi, sillä hän ainakin oli aistinut riistan lisäksi muitakin hajuja ilmassa. Kostotassu maisteli ilmaa ja hänen kulmansa kurtistuivat.
"Se on jokin kitkerämpi... Ehkä kissa..."
Marjasydänkin maistoi ilmaa.
"Aivan oikein. Se on erakko, tai luopio. Tutkitaan asiaa. Oikein hyvä, Kostotassu."
Kostotassu näytti oikein säteilevän mielihyvästä ja Jääsilmä pyöräytteli ainoaa tervettä silmäänsä, kun heidän partionsa lähti kulkemaan hajua pitkin. Se johdatti heidät alemmas vuoristoon Vuoristoklaanin rajaa pitkin. Siellä he pysähtyivät taas.
"No niin. Tämä haju, joka tuoksuu vahvana kalliossa. Se on Vuoristoklaani, paina se mieleesi", Marjasydän selitti. Oppilas nyökkäsi itsevarmasti, mutta soturittaren vilkaistessa tuota, näki hän kuinka tummanharmaa naaras vilkuili toisen klaanin reviirin puolelle hermostuneena. Jääsilmä päätti olla kuitenkin asiasta hiljaa, hänestä oli vain hyvä jos toisen klaanin reviirin rajalla pysytteli varpaillaan. Kostotassu kuitenkin huomasi punaoranssin naaraan katseen ja ravisteli itseään, lähtien sitten reippaasti tassuttamaan mestarinsa perässä. Ilmassa tuoksu vahvana Vuoristoklaanin haju, kun he laskeutuivat alas, mutta soturitar erotti myös sen erakon tuoksun. Olisiko kyseessä taas yksi epäonnekas, joka leikitteli hengellään Luuklaanin kanssa? He saapuivat suurelle tammelle, jonka ympärillä virtasi neljä suurta puroa, jotka yhtyivät tammen ympärillä. Oppilas henkäisi ääneen.
"Tämä on Neljän virran tammi. Täällä kokoontuvat neljä klaania aina täyden kuun aikaan ja seuraava kokoontuminen on pian. Luuklaani ei tietenkään ole näihin kokoontumisiin tervetullut", Jääsilmä naukaisi, tuhahtaen vielä sanojensa perään halveksuvasti.
"Ja keitäs te olette?"
Jääsilmän pää kääntyi äänen suuntaan ja hän yllättyi nähdessään kahden kissan katselevan heitä yhden virran toiselta puolelta. Marjasydän siristi silmiään ja Kostotassu vilautteli hammasrivistöään.
"Samaa voisi kysyä teiltä", kollisoturi huusi toiselle puolelle.
"Minä olen Vuoristoklaanin varapäällikkö Myrskytuuli ja tämä on Uskosielu. Te taidatte olle hajunne perusteella Luuklaanista", harmaalaikkuinen kolli huusi takaisin. Jääsilmä sihahti ja heilautti häntäänsä koppavana. Vaikka heillä olisi ylivoima taistelussa, saattoi tämä kaksikko olla vahva taistelupari. Ei olisi järkevää käydä aivan sokeasti heidän kimppuunsa.
"Varokaa vain ettemme tule ja listi teitä!" Marjasydän murisi, mutta vuoristoklaanilaiset eivät hievahtaneetkaan paikaltaan.
"Ja olettekohan te listineet ketään lähiaikoina?" Vuoristoklaanin varapäällikkö kysyi ja soturittaren yllätykseksi kollin äänensävy oli utelias haastavuuden sijaan. Koittivatko he kalastaa jotakin informaatiota Luuklaanilta? Marjasydän näytti olevan vain hyvillään Vuoristoklaanin kiinnostuksesta, jonka Jääsilmä tosin arveli olevan teennäistä.
"Saatte sen varmasti selville seuraavassa kokoontumisessanne!" Jääsilmä huusi ja lähti sitten marssimaan takaisin vuoristoa kohti. Hän kuuli Marjasydämen ja Kostotassun askeleet perässään, kaksikko ei nähtävästi halunnut jäädä alivoimatilanteeseen vuoristoklaanilaisten kanssa.
"Me olisimme saaneet heidät kyllä tapettua", kollisoturi murisi saadessaan soturittaren kiinni. Hän ei kuitenkaan enempää alkanut vänkäämään asiasta, joten punaoranssi naaras oletti ettei Marjasydäntä ollut todella haitannut perääntyminen. Heidän partionsa kiersi pidempää lenkkiä takaisin Neljän virran tammea kohti, mutta pitivät siihen nyt paljon isomman välimatkan.
"Tämä on Kuutamoklaanin haju. Heillä on myöskin paha maine ja kuulemani mukaan aika mielipuoli johtajana", Jääsilmä selitti, kun he pääsivät Kuutamoklaanin rajalle. Kostotassu naurahti koppavasti ja haisteli ilmaa. Sitten he jatkoivat matkaa hieman hitaammin, oppilaan askel alkoi väsyä, vaikka naaras koittikin pitää pirteää olemusta yllä. He pysähtyivät kapealle metsäkaistaleelle.
"Nyt, Kostotassu, opetan miten saat saalista", Marjasydän naukaisi ja kiersi tummanharmaan naaraan eteen. Kostotassu nyökkäsi taas tarkkaavaisena ja Jääsilmäkin seurasi kuinka soturikolli pudottautui vaanimisasentoon. Tuo hiipi hiljaa eteenpäin ja loikkasi sitten komeassa kaaressa, ei kuitenkaan saaliin perään.
"Näin metsästetään jänistä. Ne kuulevat sinut hyvin, joten ole varovainen. Nyt näytän, miten saat linnun."
Marjasydän hiipi tällä kertaa varovaisemmin ja hieman nopeammin. Kostotassu seurasi jokaista mestarinsa liikettä tarkkaavaisena, Jääsilmä oli kohottanut oman katseensa taivaalle. Alkaisikohan pian sataa?
Kolli näytti vielä miten saisi napattua hiiren ja muistutti vielä päälle: "Muista, jänis kuulee ja hiiri tuntee. Ja jänistä ei kannata lähteä ajamaan takaa, se tulee voittamaan sinut siinä juoksukilpailussa."
Kostotassu nyökkäsi ymmärtäväisesti.
"Nyt sinä, Kostotassu."
Oppilas tuntui säikähtävän hieman joutuessaan esitystilanteeseen, mutta alkoi sitten maistelemaan ilmaa ja kuuntelemaan luonnon ääniä heidän ympärillään. Jääsilmä oli jo ehtinyt haistaa hiiren ja pian Kostotassukin sai siitä vainun. Ehkä tämä oppilas ei olisi ihan täysi tohelo.

13.8.25 klo 18.52

Tammisydän ~ Puroklaani

Jezkebel

"Lampipentu ja Pajupentu! Nukkumaan!!" Punalehti huhuili vielä ulkosalla leikkiviä pentujaan. Tai olihan koko Puroklaani nyt ulkosalla, kun he yöpyivät Nummiklaanin ja Puroklaanin rajajoen varrella. Muutamasta pusikosta oltiin saatu tehtyä pentutarha ja suoja klaaninvanhimmille sekä parantajille, mutta muuten kissat saivat nukkua yötaivaan alla. Tammisydän ei oikein välittänyt ideasta, mutta koki outoa läheisyyttä klaanitovereihinsa nyt, kun tähdet tuikkivat taivaalla ja hän kuljeskeli klaanitovereidensa seassa nummella. Kaksi pentua hänen lähellään tuhahtivat ja lähtivät raahustamaan väliaikaista pentutarhaa kohti. He eivät selkeästi halunneet mennä sinne.
"Mutta Ohrahampaan ja Puutähden paikka on sotureiden pesässä!" Lampipentu valitti.
"Mitä sinä puhut?" Punalehti kysyi ja hänen ilmeensä muuttui järkyttyneeksi. Tammisydänkään ei voinut olla värähtämättä, kyllä hänkin muisti Kuutamoklaanin pentutarhan sadut julmasta Puutähdestä, Luuklaanin alkuperäisestä perustajasta ja viekkaasta Ohrahampaasta, joka surmasi jokaisen kissan joka edes hiukan ärsytti häntä.
"Minä olen Ohrahammas ja tässä on Puutähti", Lampipentu hihkaisi ja seisoi veljensä vieressä.
"Mielestäni te olette kyllä Lampipentu ja Pajupentu...", Punalehti mutisi ja viittoi pentuja hännällään seuraamaan häntä, "kuka teille edes kertoi Ohrahampaasta? Edes minä en muista kuinka hänen tarinansa meni."
"Hän oli alunperin Puroklaanista!" Lampipentu hihkui.
"Ei kun Nummiklaanistapas!" Pajupentu korjasi. Tammisydän seurasi salavihkaisesti pentujen keskustelua, sillä halusi myös itselleen muistutuksen tarinasta. Ohrahampaassa oli aina ollut jotakin... Mielenkiintoista.
"No ihan sama. Mutta Ohrahammas oli alunperin mustaturkkinen kissa, joka asui järven läheisyydessä. Silloin, kun siellä asusti vielä kaksijalkoja. Mutta ne asuivat kuitenkin kaukana leireistä, järven reunamilla. Joku heista seikkaili metsässä ja kaappasi Ohrahampaan, joka oli vielä silloin pentu", Lampipentu selosti.
"Ei kun oppilas. Ei pentua oltaisi päästetty yksi ulos", Pajupentu korjasi taas sisartaan.
"No se kaksijalka vei Ohrahampaan kaksijalkalaan ja lopulta, kun hän palasi takaisin klaaniinsa, oli hän kauttaaltaan oranssi..."
Hyvä, jos Lampipentu sai sanottua tarinaa loppuun, kun kaksi pentua jo nauroivat kippurassa nurmikolla. Tammisydäntä ei sen sijaan naurattanut. Hänellehän oli käynyt täysin samalla tavalla! Hän oli ollut alunperin mustaturkkinen kissa, mutta karattuaan Kuutamoklaanista hän päätyi kaksijalkalaan ja putosi siellä oranssiin maalitynnyriin. Kuinka ihmeessä Ohrahampaallekin oli käynyt niin?
"Miten kissa voi vaihtaa väriä?" Lampipentu kysyi rauhoituttuaan.
"Hän oli pudonnut johonkin maalitynnyriin", Pajupentu kertoi ja nauroi vielä lisää päälle, sisaren yhtyessä naurukuoroon uudestaan. Tammisydän katsoi kahta pentua sanattomana ja suuntasi katseensa sitten pusikolle, minkä alla Kielopuro makasi. Hänen olisi saatava selko tähän tarinaan. Ei mitenkään voisi olla, että hänen ja Ohrahampaan kohtalo olisi ollut sama.

13.8.25 klo 16.54

Leijonakynsi ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Liljapentu, olet täyttänyt jo kuusi kuuta ja on sinun vuorosi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Liljatassuna. Ottaen huomioon takajalkojesi tilanteen ja oman toiveesi, Yötuuli on suostunut ottamaan sinusta toisen oppilaan itselleen", Liekkitähti naukaisi ja nyökkäsi Yötuulelle, joka asteli Nummiklaanin kissojen eteen. Kukaan ei ollut yllättynyt tästä lopputuloksesta, kaikki tiesivät ettei Liljatassusta voisi ikinä tulla kunnollista soturia, kun hän oli pelkkien etujalkojensa varassa möngertänyt klaanin eteen oppilasseremoniaansa. Leijonakynsi irvisti itsekseen, naaras olisi lehtikadon saavuttua pelkkä lisäsuu klaanille ruokittavaksi.
"Nummiklaanin kissat, te tiedätte etten voi olla kanssanne ikuisesti. Niinpä minun on aika ottaa oppilas. Olen valinnut kissan joka on osoittanut olevansa avulias ja klaanilleen uskollinen. Oppilaani tulee olemaan Liljatassu", Yötuuli naukaisi. Liekkitähti kääntyi katsomaan Liljatassua, joka surumielisesti katseli Nummiklaanin kahta parantajaa kohti. Leijonakynsi arveli, että naaras alkaisi kohta vielä kaiken kukkuraksi itkemään. Sepä olisi hieno lopetus näille nimittäjäisille.
"Liljatassu, hyväksytkö paikan Yötuulen oppilaana?"
"Kyllä."
Ja niin seremonia oltiin saatu päätökseen ja Yötuuli meni koskettamaan Liljatassun kanssa neniä. Leijonakynsi kääntyi ja tassutteli leirin sisäänkäynnin lähelle, toivoen että pääsisi osallistumaan johonkin partioon. Kai Sadeläikkä alkaisi niitä kohta taas jakamaan, kun nimitysseremonia oltiin saatu pois päiväjärjestyksestä.
"Voi Alppipentu, kyllä sinusta tulee vielä oppilas, mutta ajallaan...", soturin ohitse kävelevä Haukkakiito naukaisi huvittuneena ja kumartui nuolaisemaan vierellään kulkevaa Alppipentua tuon poskelle. Pentu irtaantui emostaan kesken tuon nuolaisun.
"MUTTA HALUAN NYT OPPILAAKSI!" naaras huusi lujaa. Leijonakynsi irvistäen luimi korviaan ja loi kaksikon suuntaan kylmän mulkaisun. Että hän vihasikin pentuja.
"Ole hiljempaa...", kuningatar torui pentuaan ja heitti kermanvaalealle kollille ja muille ympärillä oleville kissoille anteeksipyytävän katseen.

9.8.25 klo 22.28

Tihkutäplä; Kuutamoklaani

Inka r

Aurinko nousi ja häikäisi ensimmäisillä säteillään Tihkutäplän silmiä. Naaras otti kirvelevän kirkkauden vastaan räpyttelemällä silmiään ja hymyilemällä heikosti. Valon sokaisemana hän hoiperteli mutaisen taistelutantereen läpi ja lysähti istumaan lähimmän puun alle. Valtava kuusi peitti hänet varjollaan. Sen oksat aaltoilivat tuulessa aluskasvillisuuden lailla ja varisivat tiputellen neulasiaan märkään maahan. Joka hengenvedolla Tihkutäplä veti sisäänsä pihkan kirpeää tuoksua, Kuutamoklaanin tuoksua. Klaani vaelsi takaisin väliaikaiseen leiriinsä epämääräisissä ryppäissä ja hän katseli sen kulkua paikaltaan. Suurin osa klaanikissoista oli jo lähtenyt omille teilleen ja taistelupaikalla oli jäljellä vain rippeitä. Tihkutäplä katseli kaihoisasti eteensä, kunnes kivuliaat väreet lainehtivat jälleen pitkin hänen selkäpiitään ja hän joutui ummistamaan silmänsä tiukasti. Pistelevä tunne tuntui säteilevän hänen nenästään hännänpäähän asti unohtamatta yhtäkään karvaa hänen turkissaan. Aivan niin kuin hänen oma kehonsa olisi torjunut hänet. Ehkä jokin sivuoire siitä, että joku muu oli ottanut hetkellisesti hänen ruumiinsa hallintaansa. Hän värähti taas, muttei enää kivusta. Hänen harmaa turkkinsa ja keltaiset silmänsä, jokainen luu ja kaikki neljä raajaa ja niihin kuuluvat käpälät tuntuivat vierailta, jonkun muun omaisuudelta.
#Tietysti oloni on hetken hieman outo#, naaras järkeili ja koitti palauttaa mieleensä hetket, joina oli tuntenut leijuvansa pilvien yllä ja katselevansa taistelua taivaaalta käsin. Tähtiklaani oli valinnut hänet yhdeksi niistä, joiden kautta se oli lopettanut taistelun, joka oli kenties hetken uhannut kaikkien klaanien olemassaoloa.
#Minun pitäisi olla ylpeä.#
Silti hän joutui huohottamaan vielä hetken puunrunkoon nojaten, ennen kuin pystyi vetämään itsensä ylös. Nyt viimeisetkin kissat olivat poistuneet paikalta. Orpona hän kohotti katseensa vaaleanharmaalle, pilviselle taivaalle. Hän rukoili, ettei ainakaan alkaisi jälleen sataa, ja muisteli sitten Varistähden hänelle lausumiaan sanoja. Hän ansaitsisi takaisin paikkansa Kuutamoklaanissa, kun tulvat loppuisivat. Tähtiklaani oli kyllä ilmoittanut nelikon onnistuneen tehtävässään, mutta kukaan ei ollut tullut toivottamaan häntä avosylin takaisin Kuutamoklaaniin. Tihkutäplä tassutteli eteen päin satojen käpälien runnomaa mutamaata ja otti suunnakseen Neljän virran tammen, ei Kuutamoklaanin reviiriä.
#He tarvitsevat aikaa#, naaras ajatteli tassutellessaan. Hän oli kuvitellut suorastaan liitävänsä takaisin kotiin heti, kun Tähtiklaanin ennustus oli täytetty, mutta nyt jäljellä olivat vain taistelun tuhoama maa ja ammottava tyhjyys hänen vatsassaan.
#Olen edelleen luopio#, naaraan oli myönnettävä itselleen. Asiaa ei parantanut se, että moni oli nähnyt silmiensä edessä hänen taistelussaan saamien haavojen paranevan, kun Tähtiklaani oli ottanut hänen kehonsa valtaansa. Ainakin niin Tihkutäplä päätteli asian menneen. Hän itse oli nähnyt tilanteen niin kaukaa, ettei voinut olla varma siitä, mitä oikeasti oli ja ei ollut tapahtunut. Hän tiesi ainoastaan saaneensa lukuisia uusia arpia, joiden olisi pitänyt ilmestyä vasta viikkojen kuluttua niitä edeltäneiden haavojen parantuessa.
Taistelutantereen jäädessä taakse maisema muuttui tavallisemman näköiseksi. Neljä aukion läpi halkovaa puroa olivat lakanneet myrskyämästä, vaikka vyöryivät edelleen yli reunojensa. Tihkutäplä suuntasi astinkiviä pitkin loikkien kohti valtavaa tammea ja saapuessaan sen juurelle katsoi ylös pitkin sen runkoa ja siitä haarautuvia jättimäisiä oksia. Ne varisuttivat viileitä pisaroita hänen kasvoilleen kuin lohduttaen.
Hetken hänen teki mieli kiivetä ja käpertyä yhdelle oksista, mutta hän hillitsi itsensä. Sen sijaan hän keräsi ikivanhojen kivien päältä sammalta ja kokosi niistä itsellensä väliaikaisen pesän tammen juurelle.
#Kun nelikko saapuu takaisin, olen ensimmäisenä onnittelemassa heitä#, hän päätti mielessään ja ummisti silmänsä saadakseen viimeinkin lepoa – ja silloin oli kuin jokin olisi kiskaissut hänen päänsä ylös, ja siinä samassa jokin kuohuvan virran varrella vihertävässä aluskasvillisuudessa veti hänen katseensa itseensä. Veri pakeni hänen kasvoiltaan eikä hän kyennyt liikkumaan. Saniaisten joukossa seisoi vaaleanruskea, raidoilla varustettu kissa. Tämän tutuilla kasvoilla oli tiukka, lähes surullinen ilme ja tämän kirkkaasti tuikkivat meripihkasilmät tuijottivat suoraan Tihkutäplään.
“Vasanloikka!” Tihkutäplä parkaisi edesmenneen mestarinsa nimen ja ponkaisi ylös, mutta naaras oli jo poissa. Jäljelle oli jäänyt vain hopeanhohtoista pölyä, jonka senkin tuuli puhalsi pois. Tihkutäplän viikset värisivät sen mukana, kun naaras toljotti paikkaa, jossa Vasanloikka oli seisonut. Ilmielävänä, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajan.
#Hän tuli varoittamaan minua#, Tihkutäplä ajatteli.
#Mutta mistä?#

//nimitän Laikun ja Salaman sitten ens tarinassa :’)