​

Paarmahehku; Vuoristoklaani

Inka r

Tuulenvire pörrötti nelikon turkkeja, kun he poistuivat viimein luolaston syövereistä. Paarmahehku puhisi vetäessään itsensä esiin jyrkän onkalon reunalta.
“Olemmeko oikealla tiellä? Paarmahehku?” Kostokynsi kääntyi hänen puoleensa. Paarmahehkun silmät kaventuivat viiruiksi hänen katsoessaan luopiota. Saatuaan tietää erakon olevan luuklaanilaista syntyperää hän oli katsellut tätä toisenlaisin silmin. Pelkkä ajatus sai hänen niskavillansa pörhölle aina, kun Kostokynsi avasi suunsa tai kosketti häntä pimeässä heidän pusertuessaan yhtä aikaa ahtaasta onkalosta. Tähän mennessä Kostokynsi oli vaikuttanut toimivan klaanien etujen mukaisesti, mutta Paarmahehkun oli silti pysyteltävä varuillaan. Happamasti hän oli todennut itselleen, että hänen oli sivuutettava seikka niin pitkään kuin se ei tullut heidän tehtävänsä suorittamisen edelle. Mitä vain, kunhan he pääsisivät viimeinkin eroon vedestä, jonka hän kuuli kohisevan korvissaan sen vyöryessä ja vyöryessä valtavina massoina vuoriston syövereissä.
“Olemme ainakin sopivan korkealla”, vuoristoklaanilainen aloitti ja yski rintakehä rahisten.
“Jos Tähtiklaani on armollinen, emme ole ajatuneet liian kauas tukkeumasta.. tai liian lähelle Luuklaanin reviiriä.”
Heidän sijaintinsa Paarmahehku päätteli heidän lävitseen puhaltavasta tuulesta, joka voimistui hetkellisesti taas ja sai hänet painamaan kyntensä kiinni maahan. Lisäksi heidän vaeltaessaan sokeana pimeässä tunnelistossa he olivat käyneet läpi monia jyrkkiä nousuja, jotka olivat särkeneet hänen kuumeisesti jomottavia raajojaan luvattoman paljon. Kolli hengitti syvään. Lihassärky ei hellittänyt, mutta hän yritti tunkea sen mielensä taka-alalle.
Kettutassu vilkaisi häntä huolestuneena. Paarmahehku ei tiennyt johtuiko se hänen kunnostaan vai siitä, että hän oli uskaltautunut mainitsemaan Luuklaanin. Kommentti oli tarkoitettu enemmänkin Kostokynnen provokaatioksi kuin oikeaksi huolenaiheeksi, mutta ajatus vaivasi häntä silti. Kaksi oppilasta, kuolemankourissa oleva soturi ja entinen luuklaanilainen pärjäisivät varmasti mainiosti murhaajaklaanin partiota vastaan.
Paarmahehku nyökkäsi heille suunnan, joka näytti hänestä turvallisimmalta. Liikkuminen luolan pimeydessä oli alkanut käydä Paarmahehkun hermoille, mutta nyt kun päivänvalo valaisi maiseman hän saattoi alkaa pohtia, minne he olivat joutuneet. Hän käänsi päänsä sivulle katsellakseen horisonttia ja siellä häämöttäviä vuorenhuippuja, mutta näkikin vain sumean sekoitelman vaaleanharmaata ja sinistä, taivaan ja lumihuippujen värit toisiinsa sotkeutuneina. Häntä huimasi. Oliko hänen näkökenttänsä aina ollut näin sumea, vai johtuiko se kirotusta haavasta?
Paarmahehku puristi hampaitaan yhteen epätoivoisesti ja nuuhki ilmaa selvittääkseen, tunnistiko sitäkään kautta polkua, jota pitkin he nyt kulkivat. Kostea, pehmeästä mutamaasta kasvava nurmi painui kasaan hänen polkuanturoidensa alla ja polkua laikuttivat laajat lätäköt, jotka heidän onnekseen tuskin ylettivät peittämään heidän tassujaan. Hänen ja Kostokynnen edellä kulkeva Kettutassu roiskutti leikkisästi vettä Joutsentassun turkille, mihin naaras vastasi ampaisemalla karkuun. Oppilaiden leikkiessä hippaa heidän eteensä alkoi ilmestyä enemmän ja enemmän pensaikkoja, joiden heikosti vihertävät lehdet kahisivat tuulessa.
#Tämä alkaa tuntua enemmän ja enemmän Vuoristoklaanin metsästysmailta#, Paarmahehku ajatteli toiveikkaana, mutta silti varuillaan. Hänellä oli arvauksensa siitä mille puolelle vuoristoa he olivat päätyneet, mutta jos hän saisi tietää tarkalleen missä he olisivat, tukkeuman löytäminen helpottuisi roimasti.
“Meidän olisi ehkä hyvä pitää pieni tauko. Näyttää siltä, että täältä voisi löytyä yrttejä ja hämähäkinseittiä..” Kostokynsi naukui kuuluvalla äänellä niin, että edellä temmeltävät oppilaatkin kuulivat. Nummiklaanilaiset pysäyttivät touhunsa ja palasivat takaisin hengästyneinä. Paarmahehku lysähti paikoilleen ja urahti, kun märkä maa litisi hänen allaan.
Nelikko keskusteli hetken seuraavista liikkeistään. Joutsentassu maisteli ilmaa ja totesi varovaisesti haistavansa hiiren ja ehkä jonkun muunkin saaliseläimen, joten Kostokynsi lähetti oppilaat etsimään riistaa. Paarmahehku murahti myöntyvästi, vaikka häntä hermostuttikin päästää nuoret naaraat temmeltämään pitkin jyrkkiä vuorenrinteitä. Lisäksi hänen oli jäätävä kaksin luuklaanilaisen kanssa, oli Kostokynsi sitten entinen sellainen tai ei.
#Parempi minä kuin ne kaksi#, hän tyytyi ajattelemaan happamasti ja katseli kulmiensa alta, kuinka mustavalkoinen kolli sukelsi läheiseen pensaikkoon, jonka juurien seassa kasvoi kuulemma joitain hyödyllisiä kasveja.
Paarmahehku sulki silmänsä pieneksi hetkeksi ja siinä samassa Kostokynsi pukkasi häntä kevyesti lapaan ja työnsi jotain hänen eteensä. Lehtikäärön päälle oli aseteltu vihertävä, tahnamainen seos. Paarmahehku tukahdutti sähähdyksen vaivoin.
“Mitä tuo tarkalleen ottaen on?” hän kähisi ja nuuhkaisi. Kirpeä tuoksu täytti hänen sieraimensa ja hänen piti pidätellä yökkäystä suussaan. Mustavalkoinen kolli luetteli pari yrttiä, joiden nimiä Paarmahehku ei tuntenut. Tai ehkä Taivaslilja oli joskus maininnut jotain sen suuntaista, hänen silmäluomensa tuntuivat raskailta eikä hän jaksanut pinnistellä muistaakseen.
“Opetetaanko Luuklaanissa myrkkyjen käyttöä? En yllättyisi.”
“Sinun ei pitäisi puhua asioista, joista et tiedä”, Kostokynsi totesi vakavasti ja hieroi hämähäkinseittipalleroa käpälissään. Erakko valmisti jo jotain toista seosta keskittyneen näköisenä. Paarmahehku kohotti heikosti päätään. Kettutassu ja Joutsentassu olivat edelleen metsällä.
“Minulla ei ole mitään syytä tappaa sinua”, Kostokynsi huokaisi.
“Noiden yrttien avulla sinulla voi olla vielä mahdollisuus taistella tulehdusta vastaan. Toivoisin, ettet heitä henkeäsi hukkaan minun takiani.”
“Luuklaanilaiset eivät tarvitse syitä tappaakseen muita kissoja”, Paarmahehku mutisi, mutta nuoli jo lannistuneena lääkeseosta suuhunsa.
Samassa kuului oksien ratinaa ja huohotusta. Kettutassu ja Joutsentassu laukkasivat takaisin paikalle. Paarmahehku tuijotti heitä kummastuneena, kulmat kurtussa.
“Me löysimme tassunjälkiä”, Joutsentassu henkäisi.

//Luuklaanin partio, vanhoja vuoristoklaanilaisten jälkiä vai kenties tassunjäljet, jotka johtavat tukkeumalle? ;) Nelikko jatkaa?

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Pelkurit!" Sähähdin ja nilkutin eteenpäin, koittaen jahdata edelläni juoksevia kissoja. Olin johdattanut klaanini keskelle taistelua sen jälkeen, kun olin varmistanut että Sadeläikkä ja Kotkakynsi pääsivät haavoittuneen Purotassun kanssa turvallisesti lähtemään leiriä kohti. Ensimmäisenä tehtävänäni oli ollut etsiä tyttäreni Solinatassu, mutta taistelun pyörteessä kissojen hahmot sekoittuivat turkkipöllyyn ja seuraavaksi olin huomannut taistelevani kolmea kissaa vastaan. Päälliköt olivat ilmeisesti suosittuja kohteita, sillä olin silmänräpäyksen ajan nähnyt Aaltotähden mustan hahmon taistelevan lähelläni ja Vuoristoklaanin päällikkö oltiin isketty maahan päihitettynä. Vatsani oli ollut heittää voltin, kun olin tunnistanut yhden Nummiklaanin soturin hyökkääjien joukossa. Kuka tässä taistelussa oikein taisteli ja ketä vastaan?
"Hei, sinä mitätön päällikkö", kuulin naukaisun vierestäni ja seuraavaksi tunsin kuinka minut iskettiin hurjaa vauhtia kiveä päin. Ilmani lensivät pihalle ja haukoin henkeäni maassa. Koitin vaivalloisesti rämpiä ylös ja nilkuttaa kauemmas uudesta vastustajastani, mutta se osoittautui paljon hankalammaksi aikaisemmassa kahakassa vääntyneen takajalkani takia. Hän saikin iskettyä minut uudestaan maahan, mihin jäin huohottamaan. Katsoin keltaturkkista naarasta, jolla oli hampaat irvessä. Tunnistaisin missä tahansa tuon murhanhimoisen katseen, tämä kissa ei koittanut vain päihittää minua taistelussa. Hän yritti tappaa minut. Vaikka tiesin saavani suojelua Tähtiklaanilta minulle suomien henkien avulla, en voinut olla näkemättä mielessäni kuvaa isästäni. Nummiklaanin entisestä päällikköstä, joka oli huhujen mukaan menettänyt kaikki yhdeksän henkeään kerralla.
"Mitä sinä yrität tehdä minulle? Älä koske, olen yhä vaarallinen!" rääyin, mutta en saanut estettyä vastustajaani upottamasta hampaitaan paljastetulle kurkulleni. Veri korahti kurkussani, kun kissan hampaat pureutuivat ihoni läpi ja murskasivat henkitorveni. Maailma kieppu hetken ajan ympärilläni ja lämmin neste valui kurkustani ja suupielistäni. Tunsin silmieni pyörähtävän ympäri kuopissaan...

... Mutta pimeyden sijasta tajusin yhtäkkiä katselevani alaspäin, monien puunmittojen verran alapuolellani käyvään taisteluun. Seurasin laajalle levittäytyneitä taistelupareja ilmasta käsin, mutta tunsin maan tassujeni alla vahvana. Minä en lentänyt tai pudonnut, minä vain olin, kuin pilvenä taivaalla. Tajusin samassa etten ollut myöskään yksin, molemmilla puolillani istui tähtiä hohtava hahmo. Toisen tunnistin heti, olihan kyseessä kissa kenet olin viimeksi nähnyt, kun olin menettänyt yhden hengistäni. Kaislatassu nyökkäsi minulle tervehdyksen ja viittoi hännällään minua katsomaan toiselle puolelle. Ilkeä tunne kiersi kehoni ympärille, kun jouduin taittamaan kaulaani alemmas nähdäkseni toisella puolellani seisovan kissan. Hiiripennun pieni hahmo tuikki tähtiä ja minun oli pakko kumartaa syvään tuolle pienelle sielulle, mikä oli Nummiklaanin keskuudesta lähtenyt liian aikaisin pois.
"Anteeksi etten kyennyt pitämään antamaasi henkeä pidempään", naukaisin pahoittelevasti. Pennun katseessa ei ollut ärtymystä tai pettymystä, se kuohusi suuremmoista viisautta, sellaista mitä ei hänen ikäisellään elävällä kissanpennulla olisi. Mutta hänen pentuetoverinsa olivatkin nyt jo sotureita ja Tähtiklaani oli varmasti antanut paljon viisautta entiselle klaanitoverilleni. Molemmat Tähtiklaanin henget katselivat alapuolellamme riehuvaa taistelua ja heidän katseitaan seuraamalla erotin valtavasta kissamerestä kolmen kissan hahmot. Puroklaanin Kanijalka, yksi valituista makasi suuressa verilammikossa ja hänen kylkensä kohoili enää vain pinnallisesti. Soturi teki kuolemaa, sen tajuaisi sokeakin. Hieman kauempana ja korkeammalla nummen päällä makasi Tihkutäplä, mutta soturitar vaikutti olevan paljon paremmassa hapessa, vaikka olikin tajuttomana. Sekä oman päihitetyn kehoni, suoraan alapuolellani, monien puunmittojen päässä.
"Valitut ovat onnistuneet ja löytäneet tukkeumalle. Nyt on teidän vuoronne täyttää osanne ennustuksessa", Kaislatassu naukui. Käänsin katsettani Tähtiklaanin kissan ja kahden muun valitun välillä. Olivatko Joutsentassu ja Kettutassu onnistuneet purkamaan tukkeuman? Tulisiko tulville viimeinkin loppu? Tulisiko tälle taistelulle viimeinkin loppu? En pystynyt peittelemään riemua kasvoiltani ja suuntasin katseeni kohti vuoristoa, mistä tulva oli alunperin saanutkin alkunsa. Pystyisinkö jo näkemään kuinka veden tulo laantuisi? Klaanit pääsisivät palaamaan takaisin normaaliin elämään! Katseeni kävi taas kahdessa Tähtiklaanin kissassa, mutta he eivät näyttäneet läheskään yhtä riemastuneilta kuin minä. Heidän kasvoillaan oli luja katse ja aivan yhtäkkiä heidän silmänsä alkoivat loistamaan tähtien lailla. Ympärillemme alkoi ilmestymään enemmänkin henkikissoja ja yksitellen heidät hohtavat hahmonsa sukelsivat alas taisteluun ja kerääntyivät kolmen kissan ruumiiden ympäsille. Minun, Kanijalan ja Tihkutäplän. Henget näyttivät soljuvan kehoihimme sisälle ja minun oli pakko haukkoa henkeä, kun kaikki kolme hahmoa nousivat yhtäkkiä tassuilleen. Jopa minun ja Kanijalan, joiden sielut eivät olleet tuon maan päällä.
"SEIS!" Kolmen hahmon ulina kajahti kovempana kuin ukkosen jyrähdys ja minä tunsin sen voiman omassa rinnassani asti. Taistelu loppui samassa hetkessä ja klaanikissat kääntyivät hämillään katsomaan kolmea kissaa, joiden silmissä loisti tähtien valo. Ja hetkessä olin taas omassa kehossani, seisomassa taistelun lopettaneiden kissojen edessä, tuntien vahvempaa voimaa lihaksissani kuin ikinä aikaisemmin. Sydämeni uhkui rohkeutta ja ajatukseni olivat kirkkaampia kuin ennen. Ja mielessäni oli vain yksi ajatus, taistelun olisi loputtava. Nyt.

//Tihkulla jatkoa? Ja yhden hengen Liekkitähdeltä vei Vuoristoklaanin Ampiaispisto

​

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu lähtee johdattamaan matkatovereitaan kohti paikkaa johon hän oli Paarmahehkun jättänyt. Hän kulkee pimeydessä määrätietoisesti. Tämä oli varmasti se suunta josta hän oli tullutkin. Mutta kun aukeama jonka hän oli aikaisemmin ohittanut, ei tullut vastaan, hän alkaa huolestua. *Entä jos tämä onkin väärä suunta?* Kettutassu miettii. Hän ei kuitenkaan pysähdy, koska ei halua huolestuttaa Joutsentassua ja Kostokynttä. Hän jatkaa kulkuaan eteenpäin pimeässä tunnelissa, kipu tassussa säteillen. Aukeama tulee vihdoin hetken ajan päästä vastaan. Kettutassu huokaisee helpotuksesta. Matka aukeamalle oli ollut vain pitempi mitä hän oli muistanut. Hän tassuttaa eteenpäin varmempana kuin aikaisemmin. Nyt ei olisi enää pitkä matka. Hänen teḱee mieli sanoa jotain, aloittaa keskustelu, mutta hänen matkatoverinsa ovat niin hiljaa, ettei hän sitten sano mitään. Kettutassu huomaa jo tunnistavansa luolaston mutkia.
“Minusta tapaamispaikkamme oli aivan tämän mutkan jälkeen,” oranssi oppilas sanoo. “Täällä alkaa olla hieman valoisampaa.”
Hän näkee halkeaman josta oli aikaisemmin tullut ja pujahtaa siitä isompaan luolaan. Hän huomaa Paarmahehkun kerällä puron lähellä. Tuon vieressä on muutama pieni hopeasuomuinen kala. *Ainakin meillä on vähän ruokaa,* Kettutassu ajattelee.
Kostokynsi, joka oli kulkenut koko matkan viimeisenä, loikkii ripeästi Paarmahehkun luo. Paarmahehku kohottaa päätänsä ja tuijottaa Kostokynttä. Kettutassu näkee, että hän näyttää vielä huonommalta kuin aikaisemmin. Paarmahehkun katse on väsynyt. Jaksaisikohan hän jatkaa matkaa?
“Nyt kun olemme kaikki taas koolla, meidän pitäisi lähteä suuntaamaan tukkeumalle,” Kostokynsi naukaisee.
Kettutassu nyökkää myöntävästi. Hän tietää, että muuta vaihtoehtoa ei olisi. Heidän täytyisi löytää tukkeuma mahdollisimman nopeasti, muuten klaanit eivät olisi turvassa.

Kettutassu tuijottaa kalaa jonka hänen eteensä työnnettiin. Se haisee ja näyttää hyvin epämiellyttävältä. Hän kuitenkin päättää haukata siitä palasen. Makukaan ei mikään kovin hyvä ole, mutta Kettutassu tietää, että muuta ruokaa ei olisi saatavilla. Ainakin siitä tulisi hieman kylläisemmäksi. Nieleskellessään viimeisiä niljakkaita kalanpaloja, Joutsentassu puhuu: “Missä sinä Kostokynsi olet parantajan taitoja oppinut? Luulin etteivät erakot osaa mitään parannustaitoja.”
Sama ajatus oli käynyt Kettutassun mielessä myös, mutta hän ei ollut kehdannut kysyä aiheesta. Hän kääntää päätään kohti Kostokynttä. Tuo ei kuitenkaan vastaa heti mitään.
“Sinä olet Luuklaanista!” Paarmahehku sähisee yllättäen.
Kettutassun silmät leviävät hämmästyksestä. *Voiko se olla totta?* hän ajattelee ja vilkuilee muita matkakumppaneitaan epäluuloisina, ja vetäytyy vaistonvaraisesti taaemmas. Sitten hän tajuaa että pakko sen on olla totta, koska mistä muualta Kostokynsi olisi oppinut parannustaitoja? Hänen on täytynyt olla aikaisemmin Luuklaanissa! *Mutta hän on ollut jo kauan erakko…ehkä hän lähti siitä kamalasta klaanista koska ei halunnut olla siellä,* Kettutassu miettii ja vilkaisee Joutsentassua. Hänellä on samanlainen epäluuloinen katse kuin Kettutassulla. Joutsentassuhan oli ollut Luuklaanissa, silloin kun Tähtituli oli haettu sieltä. Hänellä oli ehkä hieman enemmän kokemusta siitä klaanista, vaikkei paljoa sekään ollut.
*Mitäköhän mieltä hän on tästä?* Kettutassu ajattelee.
Hän kääntää katseensa takaisin Kostokynteen. Valkolaikkuinen kolli on nyt noussut seisomaan, ja viittoo hännällään muitakin seisomaan. Kettutassu ei kuitenkaan tee niin, vaan liikkuu vain lähemmäs Joutsentassua.
“Niin minä olin, mutta entisestä klaanistani eroamisesta on jo monta vuodenaikaa. En palaisi sinne mistään hinnasta, te varmasti tiedätte, kuinka kamala paikka Luuklaani on,” Kostokynsi sanoo.
Kostokynnen ääni on rehellisen kuuloinen, mutta Kettutassu vilkuilee kollia edelleen epäluuloisesti. Sitten hän kääntää päänsä kohti Joutsentassua ja Paarmahehkua. Paarmahehkun karvat sojottavat edelleen pystyssä ja korvat ovat luimussa.
*Hän ei selvästi ota tätä hyvin,* Kettutassu ajattelee ja näkee kun Kostokynsi kääntyy ja lähtee kohti halkeamaa josta he aikaisemmin tulivat. *Mitä hänellä on mielessään?*
“Seurataanko häntä?” Kettutassu kysyy.
“Kyllä meidän varmaan pitää. Meillä on edelleen Tähtiklaanin tehtävä suoritettavana, se pitää saada loppuun. Haluan täältä vuoristosta pois,” Joutsentassu järkeilee, joskin hänen äänensä on hieman epävarma.
Kettutassu nyökkää. Se oli totta. *Meidän on nyt vain pakko luottaa Kostokynteen. Siihen on varmastikin ollut jokin syy miksi Tähtiklaani valitsi hänet tähän tehtävään,* hän ajattelee ja päättää sanoa ajatuksensa ääneen.
“Niinpä. Lähdetään sitten, ennen kuin kadotamme Kostokynnen,” Joutsentassu sanoo.
Ennen kuin kaksikko lähtee Kostokynnen perään, he kääntyvät kysyvästi Paarmahehkun puoleen. Kai hän oli tulossa mukaan?
Paarmahehku mulkoilee kahta oppilasta. “No, te olette kyllä oikeassa. Meidän täytyy saada tämä tehtävä saatettua loppuun. Mutta en kyllä luota siihen kolliin enää ollenkaan! Aion pitää häntä silmällä,” Paarmahehku sanoo, ja seisoo irvistäen. Hän on selvästi kivuissaan.

Kolmikko lähtee halkeamasta takaisin tunneleihin. *Kuinkahan pitkälle Kostokynsi on ehtinyt mennä?* Kettutassu miettii. Kulkiessaan pimeässä tunnelissa hän muistaa, että Paarmahehkuhan ehkä tietää tukkeumaan sijainnin.
“Paarmahehku? Sinähän tiedät tukkeuman sijainnin?” hän kysyy kollilta joka kulkee kolmikosta viimeisenä.
“Niin, mutta nyt kun olemme täällä vuoren sisällä, en ole niin varma. On minulla aavistus. Kuljetaan nyt vain eteenpäin,” Paarmahehku vastaa.
Pian he saapuvat pienelle lammelle, jonka Kettutassu oli ohittanut jo nyt kaksi kertaa. Hän päästää yllättyneen “mrraun” kun Kostokynsi on sen penkalla juomassa. Ei hän ollutkaan päässyt niin pitkälle. Kostokynsi ei kuitenkaan näytä yllättyneeltä. Ehkä hän oli arvellut, että he seuraisivat häntä ennen pitkää.
“Pitäisikö meidän sopia että emme enää eroa toisistamme tällä matkalla?” Kostokynsi ehdottaa.
Kettutassu ja Joutsentassu nyökkäävät. Paarmahehku murahtaa vastaukseksi. Hän on edelleen hyvin varautunut, ihan kuin Kostokynsi hyökkäisi hänen kimppuun heti kun voisi.
“Jatkammeko matkaa? Olisi hyvä päästä tukkeumalle mahdollisimman pian,” Kostokynsi kysyy.
“Joo, mennään,” Joutsentassu sanoo.
Kettutassu nyökkää taas. Paarmahehku ei sano mitään mutta seuraa kolmikkoa, kun he lähtevät taas matkaan. He kävelevät hiljaisuuden vallitessa. Kettutassun ajatukset lähtevät laukalle. *Entä jos se tukkeuma on niin iso että sitä ei voi purkaa? Entä jos minä mokaan jotenkin taas? Mitä jos epäonnistumme? Klaanit ovat vaarassa! Miksi minut valittiin tähän? Olen aivan liian kokematon! Ei kai Tähtiklaani ole tehnyt virhettä? Äääh. Kuka minä olen arvioimaan Tähtiklaania? Mutta silti! Miksi minä?* Kettutassu ei kestä enää olla yksin ajatuksiensa kanssa, joten hän päättää rikkoa hiljaisuuden. Hänen tassunsa ovat kulkeneet automaatilla eteenpäin, eikä hän ole rekisteröinyt ympäristöään. Nyt hän huomaa, että tunneli viettää ylöspäin. *Pääsisimmekö vihdoin takaisin maanpinnalle?* Kettutassu ajattelee, ja sen jälkeen toteaa tämän ääneen: “Tiedättekö mihin tämä tunneli vie?” hän kysyy.
“Kuljin tästä aikaisemmin, ennen kuin löysin Kostokynnen,” Joutsentassu vastaa. “Tuolla ylhäällä tämä tunneli haarautuu.”
“Okei. Menemmekö sitten siihen toiseen, siihen mistä et tullut,” Kettutassu ehdottaa.
“Se olisi järkevää,” Kostokynsi sanoo.
Nyt tunneli on jo todella jyrkkä, mutta se levenee. Pian se tasaantuu, ja he ovat tunneleiden haaraumassa josta Joutsentassu kertoi.
“Kumpaan menemme?” Kostokynsi kysyy.
“O-oikealle, luulisin,” Joutsentassu vastaa.
He menevät sinne. Tunneli on mutkitteleva, ja kaukaa kajastaa hieman valoa. Edelleen on kuitenkin niin pimeää, että Kettutassu näkee vain Joutsentassun ääriviivat, joka kulkee hänen edessään. Kettutassu vilkaisee taakseen, ja huomaa että Paarmahehku kulkee hitaasti, ja on jäänyt hieman jälkeen.
“Paarmahehku? Kaikki kunnossa?” hän kysyy huolestuneena.
Paarmahehku nyökkää, mutta sen jälkeen kiroaa kipuaan. Kun valoa alkaa kajastaa tunnelista vielä enemmän, Kettutassu näkee, että mustajuovikas kolli ei todellakaan ole kunnossa, mutta tuskin tuo soturi sitä ääneen tunnustaisi.
“Haluatko, että pidämme tauon?” Kettutassu kysyy hiljaa Paarmahehkulta.
“Ei, ei, kyllä minä jaksan,” hän vastaa.
“Okei. Ei varmasti ole enää pitkä matka tukkeumalle,” Kettutassu sanoo. Hän toivoo todella niin, sillä he kaikki ovat uupuneita, vaikka tehtävä pitäisi vielä suorittaa.

​

Lumipentu~nummiklaani

⁠♡Ukkossilmä♡

VIHDOIN Lumipennun aresti oli loppunut. Lumipentu juoksenteli iloisena pesässä. Yhtäkkiä hän törmäsi Kalliotassuun joka oli tuomassa heille hiiriä. Kalliotassu mulkaisi Lumipentua, asetti hiiret siististi kasaan pesän keskelle, ja tassutteli pois. Muut pennut syöksyivät heti hiirien kimppuun, mutta Lumipentu vain jäi katsomaan nolostuneena tassujaan. Haukkakiito tassutti hänen vierelleen.
"No? Menetkö syömään vai et?!" Naaras murisi. Lumipentu säikähti.
"Ai, joo!" Hän kiljahti ja juoksi pentujoukon sekaan. Hän yritti kurottaa tahmean kielensä lähimpään hiireen, mutta veti kielensä heti takaisin sisään kun Sadepennun kynsi osui vahingossa hänen kieleensä. Heti sen jälkeen pennut hajaantuivat pois, ja hiiristä oli jäljellä enää luut ja muutama karva.
*Huoh..* Lumipentu ajatteli nälkäisenä. Hän tassutti ulos pesästä. *Kumpa olisin jo kuusi kuuta..* kolli aprikoi katsellessaan oppilaiden painia. Hänkin halusi olla tuollainen! Iloinen, ystävärikas ja vahva. Mutta hän oli surullinen, ystävätön ja heikko. Hyvän elämän vastakohta. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa askelia. Se oli Liljapentu!
"Ömh.. näin kun olit yksinäinen. Haluaisitko vaikka leikkiä sammalpallolla?" Naaras kysyi.
*Oi! Tämä on tilaisuuteni!" Lumipentu ajatteli nopeasti ennen kuin vastasi myöntävästi.

​

Lumipentu~nummiklaani

⁠♡Ukkossilmä⁠♡

Lumipentu mökötti nurkassa. Liekkitähti oli määrännyt Koivuturkin vahtimaan kollia ainakin kuun ajaksi ettei hän karkaisi taas.
"Hei, äläpäs mökötä." Koivuturkki naukui.
"Tämä on vain omaksi parhaaksesi."
Lumipentu mulkaisi Koivuturkkia ja jatkoi mököttämistä.
*Aha. Luulevatko nuo hiirenaivoiset ja ketunmieliset tyhmyrit tietävänsä mikä on juuri minun parhaakseni?* Lumipentu ajatteli ja huomasi vasta ajatuksen jälkeen että oli murissut tuota ajatellessaan. Yhtäkkiä hän kuuli askelia takaansa. Se oli Mustatassu!
"Hei, Lumipentu!" Mustatassu huudahti iloisena. "No?" Lumipentu murisi.
"Taidat olla aika tylsistynyt, niinhän?" Mustatassu kysyi.
"Niin, muttei se sinulle kuulu!" Lumipentu murahti.
"Ajattelin, että ehkä haluaisit tulla tutustumaan muutamaan kissaan klaanissamme, mutta ei sitten jos et halua." Mustatassu sanoi pilkallisesti.Lumipentu nosti karvansa pystyyn säikähtäneenä.
"Haluan, haluan!" Hän karjui. Mustatassu nauroi.
"Arvasinhan."


Kaksi nuorta kissaa menivät pois pentutarhasta. Lumipentu näki eriväristen kissojen kulkevan edessään iloisena.
"Hei, katso! Tuolla on Sadeläikkä!" Mustatassu naukui.
"Nah, ei mennä. Olen tutustunut häneen jo...." Lumipentu sanoi ärsyyntyneenä.
"Ai, joo..." Mustatassu tajusi.
"Uhm... No mennään sitten vaikka mestarini, Timaliviiksen luo." Mustatassu maukui jo heti iloisempana ja juoksi innoissaan sotureiden pesään. Pesän suuaukolla seisova vaaleanruskea naaras murahti:"Emme halua tuota ongelmapentua pesäämme!" Ja kaksi nuorta kissaa perääntyivät hitaasti. "Selvä, me menemme!" Lumipentu kiljui ja juoksi pentutarhaan.

​

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

Suojele leiriä.
Kaikista tämän päivä ristiriitaisista käskyistä se oli todennäköisesti Nummipyörteen suosikki. Taistelu oli yhä käynnissä kauempana varapäällikön juostessa leirin ympäristössä tarkistamassa mahdollisia tuoreita hajujälkiä.
*Tähän olisi varmaan pitänyt lähettää soturi, mutta kun nyt kerran saa hetken juosta raikkaassa ilmassa, niin juostaan.*
Ilmassa, jota veren haju ei ollut vielä tarhannut.
Mitä järkeä on aloittaa taistelu yhdellä kolmea vastaan? Se saisi klaanin näyttämään vain heikolta!
*Toisaalta, ehkä toive oli, etteivät muut liittyisi.*
Taistelukentältä oli vetäytynyt vasta oppilas ja hänet takaisin leiriin tuonut soturi, joka oli jo Nummipyörteen luvalla jo lähtenyt juoksemaan takaisin.
Varapäällikkö hidasti vauhtiaan tullessaan luolan suulle. Hän asteli rauhallisena sisään ja vilkaisi ympärilleen. Mikään ei vaikuttanut olevan tavallisesta poikkeavaa lukuunottamata selkeää jännityneisyyttä oppilaiden ja soturien keskuudessa.
*Kai ne haluaisivat taistelukentälle itsensä todistamaan.*
Nummipyörre itse nautti paljon enemmän pienistä kahakoista. Tilanteista, joissa saisi keskittyä yhteen selvään viholliseen huolimatta siitä, että neljätoista toisen klaanin soturia hyökkäisi niskaan takaapäin kesken hyvin suunnitellun liikesarjan.
*Vaan niitäpä kun ei saa tällaisina aikoina rajakahakoita lukuun ottamatta. Rajoista puheenollen...*
"Kolme vapaaehtoista rajapartioon! Kahakka yhdellä puolella ei tarkoita laiskottelua toisella!
*Kai tässä pitää töitäkin tehdä. *

​

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Oliko tässä taistelussa edes mitään järkeä? Kuka tässä oli altavastaaja, kuka puolustaja ja kuka hyökkääjä?
Aaltotähti taisteli parhaillaan kahta soturia vastaan. Heidän seurassaan ollut kolmas oppilas oli joutunut peräytymään saatuaan pahan haavan kylkeensä.
*Toivottavasti selviää.*
Päällikkö ulvaisi tummanruskeaturkkisen soturin hyökätessä hänen sivustaan. Kolli lensi maahan ja hapuili hetken päästäkseen tassuilleen. Pitkä taistelu alkoi tuntua, vaikka hän hyvässä kunnossa olikin. Aaltotähti oli ottanut tehtäväkseen suojella klaaninsa mukana olevia uudempia taistelijoita, etenkin oppilaita, ja varmistaa, että kaikki tulisivat kotiin hengissä.
*Ketä tässä oikein suojellaan?*
Sade sotki näkyvyyden, eikä päällikkö tosiaan enää tiennyt, kuka tässä taisteli ja ketä vastaan. Päätös vetäytymisestä häilyi hänen mielessään.
*Klaanilla on jo muutenkin vaikeata, ilman että vielä menettäisimme jonkun toisten klaanien taistelussa.*
Perääntyminen iski kuitenkin vahvasti päällikön omia arvoja vastaan, ja päätös rummutti hänen korvissaan kilpaa sateen kanssa.
*Sinä olet klaanistasi vastuussa. Jos joku kuolee koska mietit liian pitkään, se on sinun vastuussani.*
Toisaalta, Vuoristoklaani oli tällä hetkellä riippuvainen Nummiklaanin ystävällisyydestä.
*Tässä näyttäisi kyllä jo kissa taistelevan kissaa vastaa. Puolet ovat huuhtoutuneet sateeseen.*
Aaltotähti ajoi viimeiseen kimpussaan olevan kissan kauemmas ja pyrki kauemmas etsiäkseen klaanilaisiaan kissamassasta. Hänen silmänsä haravoivat joukosta tutun turkin.
*Hänhän piti olla leirissä!*
Katajatassu vaikutti seisovan liikkumattoman ruumiin yllä, kunnes hävisi takaisin joukkioon.
*Kuinka moni leiriin jättämistä oppilaistani seurasi meitä? Entä pennut? Jätinkö Uskosielun vastuulle liikaa?*
Huoli liian kokemattomista soturinaluista taistelussa ja pelko siitä, ketä leirissä oli sitä enää jäljellä puolustamassa riitti päätöksen tekemiseen. Aaltotähti syöksähti korkeimmalle löytämälleen kohdalle, suuren kiven päälle ja veti syvään henkeä.
"VUORISTOKLAANI! VERENVUODATUS EI TUOTA TULOSTA! PALATKOON KUKIN LEIRIINSÄ JA-"
Loput lauseesta eivät ehtinee ulos Aaltotähden suusta, kun suurikokoinen kissa syöksähti kiinni hänen ojennettuun kaulaansa ja paiskasi päällikön alas. Hän oli kuulevinaan varapäällikkönsä huutavan nimeään, mutta aivan varma ei kolli asiasta ollut. Hän oli keskittänyt kaiken saadakseen viestinsä klaaninsa korviin, ja se oli kostautunut heti.
*Tulkaa kotiin*, oli päällikön viimeinen ajatus, ennen kuin kaikki pimeni.

// Aaltotähti -1 elämä.

​

Lumipentu~nummiklaani

⁠♡Ukkossilmä♡

Lumipentu istui tylsistyneenä sammalpedillään heilutellen häntäänsä. Hänellä oli ihan totaallisen tylsää. Jos hän pääsisi vaikka taistelemaan, niin olisi ainakin vähän kiinnostavampaa. Hetkinen, hänhän voisi tehdä sen! *Kaikki tässä klaanissa ovat niin hiirenaivoisia että eivät he nyt huomaa!* Hän ajatteli nopeasti ja kieri sammaleessa. *No, piti nyt silti varmistaa.* Hän pyysi anteeksi itseltään mielessään ja sujahti pois pentutarhasta. Hänen jokaisella askeleellaan kuului:Raks! Koska maa oli täynnä lehtiä. Leiristä päästyään hän lähti juoksemaan satunnaiseen suuntaan. Pian hän pääsikin jo eräälle purolle. *Hetkinen.. onko tuo..* Lumipentu ajatteli kauhuissaan. "TULVA!" Hän kiljui ja lähti juoksemaan poispäin. Juuri ennen kuin aalto osui häneen, hampaat ottivat hänen niskanahastaan kiinni. Hän tunnisti kissan tuoksun. Kissa oli Sadeturkki, klaanin varapäällikkö. Sadeturkki laski hänet kivelle. "Älä enää ikinä tee noin, jooko?" Hän murahti ärsyyntyneenä."En jaksa olla koko ajan perässäsi!" Lumipentu mietti hetken. "Mmh.. älä unta näe! Mutta pidän ainakin... Kahden päivän tauon." Lumipentu murahti ja hypähti alas kiveltä. "Sopiiko?" Sadeturkki mietti hetken. "Mmh.. noh...Ehkä nyt tämän kerran." Sadeturkki sanoi lempeästi ja alkoi kävellä ripeään tahtiin leiriin Lumipentu tiukasti perässään.

​

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Pennut vikuroivat ja melkein kuolevat.
Soturit eivät harjoittlee kuin jos on aivan pakko.
Oppilaat vaeltavat leirissä ilman hitustakaan kunnioitusta klaaninsa verta ja historiaa kohtaan.
Vähemmästäkin alkaa oksettaa.
Kuolontähti murjotti pesässään ja tuijotti seinässä näkyviä raapimisjälkiä, kuin ne olisivat häntä henkilökohtaisesti loukanneet. Hänellä oli tylsää.
Luuklaanin maine oli valumassa tassuista, eikä ketään vaikuttanut kiinnostavan. Vikurointia, tottelemattomuutta, kunnianpuutetta. Mitä vielä? Pitäisikö päällikön astua sivuun ja hakea kadulta jokin luopio klaania johtamaan?
Taistelu tähän tarvittaisiin. Kunnollinen sellainen. Tai varoittava esimerkki.
Ulkoa kuuluva pennun vikinä suututti päällikköä vielä ennestään.
*Aika oppia tavoille...*
Päällikkö nousi ja poistui pesästään.
"Tuokaa Luutassu, Harakkapentu ja Rottapentu tänne ja vähän äkkiä!"
Lähellä olevat kissat kohahtivat päällikön äkkistä komentoa, mutta muutama lähti toimittamaan määräystä.
*Liian hidasta... Liian hidasta.*
Päällikkö odotti kärsimättömänä silmät salamoiden, kun oppilas ja kaksi pentua lopulta raahattiin leirin keskelle. Rottapentu nilkutti käpäläänsä, ja saapui paikalle viimeisenä.
Myyräkynsikin ilmestyi aukiolle pentujensa perässä ja lähestyi päällikköä huoli ja vimma silmissään.
"Mitä tämä on olevinaan?", naaras vaati tietää pentujensa eteen asettuen.
"Vielä yksikin sana ja saat liittyä teloitusriviin", Kuolontähti vastasi emolle tiukasti ääni kylmänä.
Naaras rääkäisi ja otti taisteluasennon pentujensa edessä.
"Viekää se pois", päällikkö ärähti. Käärmekotka ja Tähtipilkku ilmestyivät joukosta kävivät yhä valmiudessa seisovan Myyräkynnen päälle.
*Idiootti. Ei tässä ole varaa alkaa klaanin tulevaisuutta tappamaan. Sinut, toisaalta...*
"Viekää se vankikuoppaan odottamaan. Uskaltaakin uhmata päällikköään!" Kuolontähti komensi. Adrenaliini alkoi virrata hänen verissään, ja naaras suoristautui täyteen mittaansa katsellen pelkoa pentujen ja heidän emonsa silmissä. Luutassu sen sijaan vaikutti pysyvän aloillaan kohtuullisen hyvin.
*Ehkä toivo ei ole menetetty, jos se oppii noudattamaan käskyjä.*
Kahden soturin avuksi tuli vielä Tappotahto, ja yhdessä he saivat raahattua Myyräkynnen pois, vaikkakin hänen huutonsa yhä kaikuivat päällikön korviin.
*Tätä onkin ollut ikävä. Ja on vanhasta isästäkin näköjään vielä jotakin hyötyä.*
Kuolontähti käänsi katseensa edessään olevaan miniriviin.
"Te. Mikähän teille olisi oikea rangaistus, hm?", päällikkö tiedusteli myrkyllisesti hymyillen. Kyllä tästä vielä tapahtuma saataisiin.

​

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Kostean kiven haju tulvi nenääni, kun seurasin Joutsentassua ja Kettutassua syvälle luolaston uumeniin, jonne yksi niistä lukuisista vuoristopuroista virtasi. Niskaturkkini nousi pystyyn, kun kaikki valonlähteet katosivat pikkuhiljaa ympäriltäni ja ainoastaan hetkittäin kuonoani hipaiseva häntä kertoi siitä, että edessäni kulki yhä kissa. Tiesin, että vuoristovesi solisi jossakin oikealla puolellani, mutta luolan korkea katto sai veden virran kaiun hypähtelemään kaikkialla ympärilläni. Minun olisi vain luotettava Kettutassun muistavan reitin Paarmahehkun luokse, kuka oli haavoittunut ja jäänyt kalastamaan vuoristopurosta jotakin syötävää.
Joutsentassu kuitenkin luotti klaanitoverinsa suunnistuskykyihin, sillä hän ei epäröinyt lainkaan seuratessaan oranssiturkkista oppilasta pienistä luolatunneleista toiseen. Välillä minun teki mieli kysyä mistä nämä nuoret oppilaat keräsivät kaiken rohkeutensa, kun he ensimmäistä kertaa kulkivat tuiki tuntemattomassa maastossa noin itsevarmoina. Olin itse asunut pennusta aikuiseen vuoristossa ja käynyt kerran Vuoristoklaaninkin vuoristossa ja pimeät käytävät saivat vieläkin sydämeni hakkaamaan itsensä ulos rinnastani.
- Minusta tapaamispaikkamme oli aivan tämän mutkan jälkeen, täällä alkaa olemaan valoisampaakin.
Kettutassu naukaisi taaemmas meille ja poistui pieneen halkeamaan luolan seinämässä. Halkeamasta tuikki pientä valoa ja minun oli todella pidäteltävänä itseäni etten olisi väkisin tunkenut ennen Joutsentassua halkeaman toiselle puolelle. Vaikka luolassa olikin yhä hämärää, näin nyt eteeni paljon paremmin ja tunsin pystyväni nyt hengittämään hiukan vapaammin. Seuraavaksi koitin etsiä Paarmahehkua katseellani ja hetken jo luulin että Nummiklaanin oppilas olisi johdattanut meidät väärään paikkaan.
Vuoristoklaanin soturin musta turkki soljui niin hyvin yhteen luolan varjojen kanssa, että häntä oli ollut miltei mahdotonta erottaa maasta vuoristopuron vieressä. Kolli oli käpertynyt pieneksi kippuraksi ja tuon vieressä oli muutama hopeasuomuinen sintti. Vuoriston antimet eivät todellakaan olleet runsaimmasta päästä, mutta tämä olisi tyhjääkin parempi. Olin ollut itse pakahtua onnesta, kun olin onnistunut nappaamaan yhden vuoristosopulin ennen kuin törmäsin Joutsentassuun. Siitä tuntui nyt jo kuluneen ikuisuus ja nälkäkin oli jo palannut.
- Paarmahehku.
Naukaisin ja loikin ripein askelin Paarmahehkun luo. Tuo kohotti päätänsä hämillään ja tuijotti suoraan minua kohti sekaisen oloisena. Nielaisin pahan aavistuksen maun suustani, kun näin kylmän ja valppaan katseen sijaan väsyneet meripihkaiset silmät ja nuupahtaneet korvat. Vaikutti siltä kuin vuoristoklaanilaisen ja hänen aistiensa välissä olisi paksua utua jonka läpi hän ei nähnyt, kuullut tai haistanut kunnolla. Pelkkä kollin ilme kertoi siitä, että hän oli sairas. Mutta tämä ei tullut minulle yllätyksenä, olihan Kettutassu kertonut siitä miltei heti kun oli löytänyt minut ja Joutsentassun. Mainitsinkin asian ääneen kumartuessani tutkimaan mustaa juovikasta turkkia haavoja etsien. Kuonooni iski märkivän lihan ja tulehduksen haju, eikä ollut lainkaan vaikeaa löytää kissan lavassa olevaa syvää haavaa. Vuoristovesi oli varmasti saanut kissojen uintireissulla vaikka millaisen määrän hiekkaa, multaa ja muuta likaa olemaan kontaktissa tuoreen haavan kanssa. Tulehdus olisi ollut varma lopputulos, vaikka haavan olisikin saanut putsattua heti sen saamisen jälkeen.
- Nyt kun olemme kaikki taas koolla, meidän pitäisi lähteä suuntaamaan tukkeumalle.
Naukaisin. Meillä ei olisi aikaa jäädä aloillemme nyt, kun olimme taas löytäneet toisemme. Vaikka Tähtiklaanin meille suoma tehtävä painoi vahvasti jokaisen harteilla ja vastuuntunto johdatti meitä eteenpäin, ei täällä pimeässä luolassa myöskään kasvaisi yhtäkään yrttiä. Ja me tulisimme tarvitsemaan niitä mahdollisimman pian, tai Paarmahehku voisi jäädä kokonaan matkasta.
Kaikki kuitenkin nyökäyttelivät päitään hyväksyvästi sanoilleni ja pikaisen kalajaon jälkeen asetuimme lähekkäin nauttimaan ainakin oman elämäni oudoimmasta ateriasta. En ollut ikinä maistanut vedeneläviä, kun ei minulla mitään kalastustaitojakaan ollut, enkä suoraan sanottuna nauttinut siitä vahvasta hajusta, mikä suomukkaasta olennosta lähti. Joten kun sain vaivoin nieltyä ensimmäisen suomuisen ja ruodokkaan lihakimpaleen alas kurkustani, tarjouduin antamaan loput särjestä vuoristoklaanilaiselle. Vaikka nälkä kurni vatsassa, olin syönyt jo aikaisemmin hiukan ja kolli tarvitsisi tulevaa matkaa varten kaikki mahdolliset avut jaksaakseen. En halunnut edes ajatella mitä ennustuksen kävisi, jos yksi meistä menehtyisi ennen tukkeumalle pääsyä.
- Missä sinä Kostokynsi olet muuten parantajan taitoja oppinut? Luulin etteivät erakot osaa mitään parannustaitoja.
Joutsentassu naukaisi lopetellessaan omaa ateriaansa. Nostin katseeni valkeatäplikkääseen naaraaseen ja annoin sen sitten käväistä Kettutassussa ja Paarmahehkussa. Tiesivätkö nämä kissat, etten koko elämääni ollut viettänyt erakon nahoissa?
Kahden muun katseista huomasi, että hekin olivat enemmän tai vähemmän kiinnostuneita tietämään tietojeni alkuperät. Mutta miten he tulisivat reagoimaan, jos kertoisin olevani syntyjäni Luuklaanista? Vaikka erottamisestani oli kulunut jo vuodenaikoja, tiesin mitä mieltä muiden klaanien kissat olivat tuosta murhaajaklaanista. Heitä halveksuttiin ja vihattiin, eikä luuklaanilaisen tavatessa alettu arvuuttelemaan olisiko kissa pohjimmiltaan kiltti vai klaaninsa huonon maineen veroinen. Asiaa miettiessäni aloin näkemään seuralaisteni kulmien kurtistuvan hiljaisuuden jatkuessa. Olin pysynyt liian pitkään hiljaa ja he varmasti epäilivät minun kehittelevän jonkinlaista valetarinaa mikä selittäisi taitojeni alkuperät. He eivät saisi alkaa epäilemään minua nyt, me olimme suorittamassa Tähtiklaanin antamaa tehtävää ja meidän pitäisi pystyä luottamaan toisiimme.
- Sinä olet Luuklaanista!
Paarmahehku sähähti ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Katseestani pystyi varmasti näkemään epätoivon, kun kaikki kolme matkakumppaniani vetäytyivät reaktiomaisesti taaemmas ja vilkuilivat toisinsa epäuskoisina. Tämä oli ollut juuri se tilanne miltä olisin halunnut välttyä, mutta en minä voisi väittää vastaan vuoristoklaanilaisen arvaukselle. Paha mielikuva oli jo isketty seuralaisteni ajatuksiin, enkä saisi pyyhittyä sitä enää pois vaikka kuinka yrittäisin. Saisin itseni näyttämään vain epäuskottavammalta ja kissojen luotto minuun häviäisi entisestään. Minä kuitenkin olin loppujen lopuksi täysin tuntematon ja vieras kissa näille klaanikissoille, olimme tunteneet toisemme vasta parin hassun päivän ajan. Joten ainoa tapa millä saisin itseni näyttämään varmalta, olisi olla valehtelematta. Nousin tassuilleni ja ravistelin turkkiani, viittoen sitten hännälläni muitakin nousemaan. Kukaan heistä ei liikkunut, mikä oli ihan odotettavissa. Mustajuovikas kolli näytti yhä vihaiselta, mutta Joutsentassu ja Kettutassu tutkivat minua nyt vaikeasti tulkittavin katsein, ja vilkaisivat sitten toisiaan.
- Niin olin, mutta entisestä klaanistani eroamisesta on jo monta vuodenaikaa. En palaisi sinne enää mistään hinnasta, te varmasti tiedätte kuinka kamala paikka Luuklaani on.
Hymähdin. Olin kiitollinen siitä, että Nummiklaanin oppilaat saattoivat olla niin nuoria, etteivät he olleet vielä päässeet kontaktiin luuklaanilaisten kanssa ja perustivat mielipiteensä vain klaanitovereidensa kertomuksille. He saattaisivat tottua ajatukseen menneisyydestäni nopeammin ja olisivat halukkaampia palaamaan siihen 'normaaliin' tunnelmaan mikä meidän välillämme oli vuoristoon kiipeämisen aikana ollut. Paarmahehkusta en uskonut samaa, hän tarkkaili minua yhä karvat sojolla, kuin odottaen että kävisinkin yhtäkkiä hänen kimppuunsa. Halusin pistää osan hänen käytöksestään sairastumisen piikkiin, vuoristoklaanilainen oli jo valmiiksi heikossa tilassa eikä ajatus entisen vihollisklaanin jäsenen kanssa matkaamisesta enää tuntunut turvalliselta hänelle. Koitin kuitenkin näyttää mahdollisimman normaalilta, kun lähdin tassuttelemaan halkeamaa kohti. Toivoin muiden seuraavan perästä, me emme voisi hajaantua nyt. Olimme niin lähellä tehtävämme loppuun saattamista, emme voisi antaa kaiken työn ja tuskan valua hukkaan. Klaanit luottivat siihen että onnistuisimme.

​

Lumipentu~Nummiklaani

♡Ukkossilmä♡

Lumipentu istui sammalpedillään muiden leikkiessä syvemmällä pesässä. Lämmin tuuli lensi pehmeästi pesään. *En tarvitse ystäviä....En tarvitse ystäviä...* Hän jankkasi mielessään, mutta totuus oli ilmiselvä. Hän todellakin tarvitsisi ystäviä. *Hmmh... Haukkapentu...Ei, tarvitsen kokemusta jos häneen haluan tutustua.Alppipentu...Eii, liian ärsyttävä.* Olisipa siis pakko tutustua Liljapentuun tai sadepentuun, ja valinta oli ilmiselvä. "Liljapentu!" Hän huusi vahingossa ääneen. Kaikki katsoivat häntä. Lumipentu punastui. Hän käveli pesän perälle ja kuiskasi:"Anteeksi..."


Kaikki pennut vain jatkoivat leikkejään. Lumipentu etsi katseellaan Liljapentua. Liljapentu riiteli kulmassa Haukkakiidon kanssa. *Voi ei... Tuohon riitaan en aio osallistua..." Hän ajatteli ja käpertyi pedilleen. Kaipa se totuus oli pakko hyväksyä. Ei kukaan hänen ystävänsä halunnut olla.

​

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Kaikupentu katseli vihaisena muiden pentutarhan asukkien vierellä, kuinka kuutamoklaanilaiset lähtivät pikkuhiljaa raahaamaan maassa makaavaa harmaata kollia ulos leiristä. Taistelu oltiin saatu loppuun hetkessä ja nyt Puroklaanin varapäällikkö Hiiriturkki katseli kavennetuin silmin hyökkääjien pakoa. Naaraspentu oli saanut ensimmäisen kosketuksensa taistelusta ja vaikka aluksi se oli ollut hurjan pelottavaa, oli into alkanut palaa hänen sisällään. Pentu halusi jo oppilaaksi, opettelemaan samoja puolustus- ja hyökkäysliikkeitä, mitä soturit olivat tappelussa käyttäneet. Silloin hänkin pääsisi puolustamaan klaanitovereitaan, eikä vain katselemaan sivusta koko tapahtumaa. Raidallinen kissa käveli emonsa luokse ja aloitti taas saman vanhan marisemisen: "Emoo, mä haluan jo oppilaaksi! Sano Ututähdelle, että nimittää mut!"
Liekkisateen aiemmin tarkka katse siirtyi nyt hänen tyttäreensä ja tuon silmissä välähti ärtymys. Kaikupentu ei kuitenkaan vapissut kuningattaren katseen alla, hän tiesi että hän ja kaikki muutkin pentutarhan asukit olivat tällä hetkellä ylikuuden kuun ikäisiä. Ututähti ei vain ollut ehtinyt vielä nimittää heitä, kun väliaikaisessa leirissä selviytyminen vei koko klaanin ajan, puhumattakaan jossakin Nummiklaanin reviirin siimeksessä käynnissä olevasta taistelusta.
"Tämä keskustelu on käyty monta kertaa, joten älä jaksa jauhaa samaa vanhaa!" punaturkkinen naaras naukui.
"Mutta, kun mä haluun!" Kaikupentu aneli emoltaan. Hän näki sivusilmällä kuinka lähistöllä istunut Lampipentu tuijotti häntä nyt ihmeissään. Naaraspentu näytti tuolle kieltä.
"Kaikupentu! Älä näytä pesätoverillesi kieltä!" Liekkisade naukui. Raidallinen kissa nosti kuononsa pystyyn ja käveli pois paikalta. Hän tassutteli pentutarhaan ja näki Timalipennun olevan siellä. Kolli oli jo miltei seitsemän kuun ikäinen ja tuo oli viettänyt väliaikaisessa leirissä paljon aikaa nuorempien oppilaiden kanssa. Niinpä ruskeaturkkinen kissa alkoi kyselemään tuolta kaikenlaista Puroklaanin sen hetkisistä oppilaista.
"No kaikki olivat odottaneet innolla, että pääsisivät oppilaiksi", Timalipentu maukaisi. Kaikupentu nyökkäsi ja huomasi nyt, että leiriaukiolla meno oli rauhoittunut ja Konnatassu ja Ampiaistassu olivat asettautuneet leirin seinämälle syömään yhdessä oravaa. Miksi naaraspentu viettäisi aikaansa kyselemässä pennulta millaista olisi olla oppilas, kun paikalla olisi ihan oikeita oppilaita! Hän käveli tuoresaaliskasalle ja otti sieltä myös oravan. Pentu tassutteli orava suussaan Konnatassun vierelle ja tiputti kantaumuksensa tuon tassun viereen. Kollioppilas käänsi päätään ja katsoi ruskeaturkkista kissaa.
"Saanko liittyä seuraan?" Kaikupentu kysyi. Konnatassu käänsi päätänsä ja katsoi vuorostaan Ampiaistassua. Tuo nyökkäsi.
"Saat liittyä", harmaa raidallinen kissa naurahti kuivasti. Naaraspentu hymyili hänelle ja toivoi, että olisi saanut tuolta samanlaisen takaisin, mutta hän näki vain oppilaan harmaan takaraivon, kun tuo kääntyi juttelemaan sisarelleen. Pentu huokaisi ja alkoi syömään oravaa.