​

Rastastassu*Luuklaani

Pepsi

Rastastassu eli omanlaistaan elämäänsä,jossa hän asui yksin, vaikka elikin keskellä kymmeniä kissoja. Kukaan ei voinut murtaa hänen yksinäisyyttään, tai niin naaras luuli. Tällä kertaa tämän tunteen rikkoi hetkellisesti pieni hiilenharmaa pentu, joka oli järkyttävän laiha. Oliko hänellä kaikki kunnossa? Sitä tummanharmaa naaras ei ehtinyt analysoimaan, ennen kuin kissanpoika avasi suunsa. Ilmeisesti hänen nimessään oli jotain vikaa. Keltasilmä ei itse hirveämmin omistanut mielipidettä nimestään. Olihan se melko mälsä ja arkinen, mutta hän kyllä olisi mielummin Rastastassu kuin esimerkiksi Tappotahto. Sellainen nimi ei sopisi hänelle ollenkaan, kun jo pelkän hiiren tappaminen teki kipeää.
Tosin pelkkä sana ’rastas’ sai hänen pienen päänsä täyteen muistoja. Voi kuin hänellä olisi joku, johon tukeutua. Valitettavasti sellaista ei ole koskaan ollut eikä tulisi olemaan. Hän tulisi kuolemaan yksin näiden kaikkien vereltä haisevien raakalaisten keskellä.
Naaras ei reagoinut ensin nuorukaisen kommenttiin, ennen kuin jupisi
”Ihan samanlainen se on kuin muillakin kissoilla täällä", tai jotain vastaavaa. Hän yritti ottaa etäisyyttä poikaseen, vaikka pitikin pennuista. Hän suorastaan rakasti niitä. Raitaturkki ei vain osannut osoittaa kiintymystään. Eikä hän osannut tai uskaltanut vastata leikkisästi toisen sanoihin. Ahdistus tuntui painavan hänen rintaansa kasaan jopa niin paljon, että korvat menivät luimuun. Asiaa ei helpottanut se, että Rottapentu ei ymmmärtänyt sulkea nokkaansa.Mitä oikeus hänellä oli edes puuttua naaraan asioihin, jos omisti noin hullun kokoiset korvat? Vai lukiko untuvikko hänen ajatuksensa niillä? Ilmeisesti.

Sitten Rastastassu huomasi pistävän katseen, joka voisi leikata puun kahtia kuin salama viherlehden yönä. Silmät muistuttivat täysikuita, joiden keskellä oli pieni roska. Oppilas tunnisti lähes kaikki joukkonsa jäsenet, ja tämän sivustakatsojan hän tunnisti Mustakynneksi. Mustahkon naaraan ajatuksia ei hän osannut lukea, koska ei ollut kuin utelias ajatustenlukija vieressään.
Yhtäkkiä soturi alkoi lähestyä heitä. Jo valmiiksi tuskaisen nuorukaisen sydän pomppasi kurkkuun. Saisiko hän elämänsä läksytyksen, vaikka ei tiennyt edes miksi sellaisen ansaitsisi.
Naaras ei tiennyt mitä tuntea, kun henkisesti köniinsä sai Rottapentu eikä hän. Hän koki ihailua, huvittuneisuutta, ihmetystä ja varautuneisuutta pokerinaamansa takaa. Ainoastaan katse saattoi paljastaa hänen kokemustaan. Kunpa hänkin olisi noin terävä kuin yönmusta naaras.

Ihmetellen oppilas seurasi, kuinka pentu lähti lähes säikähtäneenä lätkimään. Sen jälkeen keltavatsa käänsi toljotuksensa Mustakynteen. Kiitostaan hän ei osannut ilmoittaa. Syynä oli ehkä se, että hän yleensä varoi jostain syystä toista. Vanhempi kissa vain vaikutti siltä, että hänelle ei kannattaisi aukoa naamaa.
Tökerön käskyn raitaturkki otti eleettömästi vastaan, kuten kaiken muunkin elämässään. Tai ainakin niin hän toivoi tekevänsä. Tuleva harjoitus pelotti häntä, koska kuinka hän selviäisi Karhutassua vastaan jo valmiiksi uupuneena? Kaiken lisäksi tämä kaikki merkitsi lähes varmasti taisteluharjoituksia. Pelkkä mielikuva taistelemista puistatti häntä, vaikka kyse ei ollut elämästä ja kuolemasta.
Varovaisesti Rastastassu asteli oppilaiden pesän suuaukolle. Suojassa likaisenvalkoinen oppilas makoilikin. Vanhempi naaras katsoi häntä kysyvästi sekä virnisti kiusoittelevasti.
Ikävän hiljaisuuden jälkeen Rastassu nielaisi äänekkäästi ennen kuin yritti alkaa puhumaan.
”Sinä..Voisitko..Mustakynsi…”
Sanat takertuivat nuoren mirrin kurkkuun. Kurkkuun suorastaan sattui ja hän pelkäsi tukehtuvansa. Voi kuinka paljon hän vihasi puhumista. Pahinta oli se, että Mustakynsi seisoi kuuloetäisyydellä heistä.
”Noh..? Veikö kissa kielen, vai mistäs kiikastaa Rastas?”
Pilkukkaan kissan letkautus ei todellakaan helpottanut tilannetta. Jonkun ylemmän tahon toimesta Karhutassu silti kuitenkin ymmärsi, mitä toinen tarkoitti. Ilkikurisesta hymystä ei kuitenkaan tullut loppua.
”Hauska harjoitella kanssasi. Katsotaan kumpi on parempi.”
Leikkisä klaanitoveri sanaili. Rastastassusta tuntui, että molemmat heistä tiesivät vastauksen. He poistuivat rinnakkain pesästä Mustakynnen luokse.
”Seuratkaa minua.”
Selkeä joukon johtaja käskytti tylysti.Hänen sanansa oli laki, ja kolme naarasta poistuivat kivisestä leiristä. Rastastassu toivoi, ettei Mustakynnestä ottaisi tavaksi kouluttaa häntä.
Sekä tietysti sitä, että hän selviäisi tästä koettelemuksesta. Jalat alkoivat taas virkistyä, kun ne saivat lämmittelyä lohkareisessa maastossa.

//Jez (En muista nimee ulkoo, sori.) & Mustakynsi

​

Mustakynsi ~ Luuklaani

Jezkebel

"Onpa sinulla outo nimi!" Rottapennun äänekäs naukaisu keskeytti aamupäiväisen ateriani ja nostin katseeni ärtyneenä puoliksi syödystä hiirestä. Tavoitin nopeasti ärsyttävän pikku pennun oppilaiden pesän edustalta, missä hänen seuranaan istui Rastastassu. Oppilaan keltaiset silmät olivat hieman kavenneet, mutta muuten hän käänsi katsettaan poispäin pennusta, vähät välittäen tuon turhan äänekkäästä kommentista.
"Ihan samanlainen se on kuin muillakin kissoilla täällä", naaras vastasi ja erkaantui hieman kauemmas harmaaturkkisesta kollista.
"No eikä ole! Muiden luuklaanilaisten nimet herättävät pelkoa, kuten Kuolontähden tai Puolikasvon. Ei rastaissa ole mitään pelottavaa", Rottapentu jatkoi vänkäämistään. Oppilaan korvat taipuivat luimuun ja hän näytti äkkiä haluavansa olla jossakin muualla kuin näsäviisaan pennun haastateltavana. Katselin kaksikkoa hetkisen ja pohdin pitäisikö minun mennä väliin, enhän minä siis mitään empatiaa Rastastassua kohtaan tuntenut ja minun puolestani raidallinen kissa olisi voinut istua piianssaan vaikka koko päivän. Mutta Hallaroiske oli tullut juttelemaan minulle muutama päivä sitten ja pyytänyt jos voisin ottaa hänen oppilaansa kaitsettavakseni hänen tiineytensä ja pentujen hoidon ajaksi. Liekkisydänkin hoiti tällä hetkellä molempien poikieni koulutuksen Kultakyyhkyn maatessa pentutarhalla, ja Karhutassun ollessa seuraava oppilaista joka on pisimpään koulutuksessa ollut, olin minä kai ilmiselvä valinta ottamaan väliaikaisen oppilaan. Ja minä kyllä halusin näyttää Pihlajamyrskylle sekä Kuolontähdelle että pystyisi kouluttamaan kahta oppilasta samanaikaisesti. Siispä nousin tassuilleni ja potkaisin hiirenjämäni leirin nurkkaan.
"Ja Rottapentuhan onkin niin pelottava nimi. Pitäisi pyytää Kuolontähteä nimittämään sinut Hiiritassuksi oppilasnimityksesi aikana, mitä sinä siihen sanoisit?" murahdin päästessäni kaksikon luokse. Rottapennun meripihkaiset silmät olivat hetkessä minussa ja ne suurenivat säikähdyksestä sanojeni myötä. Pentu miukui jotakin anteeksipyynnön tapaista ja lähti sitten pikaisesti kipittämään pentutarhaa kohti. Rastastassu katsoi hetken kollin menoa ja käänsi sitten ihmettelevän katseensa minuun.
"Hae Karhutassu, mestarisi toivoi, että harjoittelisitte yhdessä", töksäytin. Oppilas räpäytti keltaisia silmiään kerran, mutta nyökkäsi sitten ja kääntyi oppilaiden pesän pimentoon.

​

Kettutassu, Nummiklaani

Usva

Kettutassu tuijottaa Kostokynttä kauhuissaan, kun hän ehdottaa, että Kettutassu lähtisi myös ylös purkamaan tukkeumaa. Miten ihmeessä vanhempi soturi ajattelee, että Kettutassu uskaltaisi tehdä sellaista? Hän on kauhusta kankea jo katsellessaan Joutsentassun menoa. Hän purkaisi patoa mielellään täältä alhaalta päin, mutta ei missään nimessä haluaisi kiivetä. Kostokynsi taitaa ymmärtää Kettutassun ilmeestä, että hän ei halua, ja hänen jo hiljainen äänensä hiipuu. Hän huokaisee ja kääntyy Paarmahehkun puoleen. Vuoristoklaanilaissoturi katselee Joutsentassun menoa ja antaa hänelle ohjeita.
Kostokynsi astuu lähemmäs tukkeumaa ja toteaa: “Minä lähden Joutsentassun perään. Olisi hyvä että edes yksi meistä jäisi tänne alas ja toinen kiipeäisi vain muutaman ketunmitan korkeuteen. Mitä useammasta paikasta saamme tämän padon rikki, sitä helpommalla me pääsemme.”
Kettutassu nyökkää. Hän pystyisi kyllä rikkomaan tukkeumaa tästä alhaalta kuten sen mutaisista kohdista. Hän alkaa kaivaa mutaa ja pikkukiviä pois tukkeuman juuresta. *Ehkä tämä voisi horjuttaa tukkeumaa edes hieman,* hän ajattelee. Mutta ennen kuin hän ehtii paljoa tehdä, hänen päällensä roiskahtaa vettä. Oranssi naaras nostaa katseensa ja näkee kuinka kolmesta eri kohdasta tukkeumassa suihkuaa vettä. Pian myös muualta tukkeumasta alkaa tulla vettä, ja ne muodostavat lätäköitä maahan. Kettutassu väistelee lätäköitä parhaansa mukaan. Hän ei pidä vedestä, ja tukkeuman toisella puolella sitä vaikuttaa olevan reilusti. Hän katsoo ylös tukkeumaa kohti ja näkee, että nyt myös aivan Kostokynnen yläpuolelta alkaa suihkuamaan vettä todella suurella voimalla.
*Voi ei, kohta se romahtaa,* Kettutassu ajattelee ja valmistautuu juoksemaan.
Hän tuntee tassujensa alla tärinää.
“Teidän täytyy päästä pois sieltä!!! Ja äkkiä!” hän kiljuu niin lujaa kuin voi ja lähtee juoksemaan täysiä poispäin tukkeumasta, sillä se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä.
Juostessaan pakokauhu täyttää hänet, koska hän kuulee kuinka vesi hyökyy häntä päin. Hän yrittää juosta solan seinämää pitkin mutta hänen takatassunsa lipeää. Oppilas saa juuri ja juuri etutassuilla kiinni isosta kivestä, ja hän kampeaa itsensä istumaan sen päälle. Hän etsii katseellaan Joutsentassua, Paarmahehkua ja Kostokynttä.
*Toivottavasti he ovat päässeet tuota vesimäärää karkuun!* Kettutassu ajattelee kauhuissaan.
Hän katsoo myös ylös, jos joku olisi päässyt jo sinne. Hän näkee kissan siluetin entisen tukkeuman yläpuolella.
*Onko tuo Joutsentassu?* hän miettii ja toivo pilkahtaa hänen rinnassaan. *Mutta miten minä pääsen tuonne ylös?*
Kettutassu etsii reittiä ylös, muttei millään löydä sellaista. Hän katsoo takaisin alas virtaavaan veteen.
*Entä jos hyppäisin tuonne, ja antaisin veden viedä minut parempaan paikkaan, josta pääsisin kiipeämään?* hän ajattelee.
Vesi on kuitenkin täynnä oksia ja kaikkea muuta roskaa, ei hän pystyisi pysymään pinnalla. Toivo, joka hänessä juuri äsken oli, menee pois. Hän tuijottaa synkkänä veteen. Ohi ajelehtii kaikenlaista. Suuriakin oksia, kaarnaa, jopa yksi asia, joka näyttää kaksijalkojen roskalta! Ja sitten; kamalin näky ikinä, kissan ruumis ajelehtimassa vedessä. Kostokynsi!
“EI! EIIIIII! KOSTOKYNSI!” huutaa Kettutassu epätoivoissaan, ja yrittää jollain tavalla päästä veteen turvallisesti. Sellaista tapaa ei kuitenkaan ole, ja Kettutassu ei voi kuin katsoa, kuinka Kostokynnen ruumis ajelehtii vedessä.
“Ei ei ei ei ei! Miten voi olla?!” Kettutassu kiljuu murtuneena.
Hän oli luottanut Kostokynteen, ja oli melkein tykännyt hänestä. Jopa se, että hän oppi että tuo oli Luuklaanista, ei saanut häntä luottamaan kolliin vähemmän. Ei ollut reilua, että hän kuoli.
*Miksi? Hän oli niin vahvakin…* Kettutassu ajattelee ja asettuu makaamaan kivelle. Nyt jopa hänen sinnikkyys on lopussa. Ei hän pääsisi tältä kiveltä pois, kun ei Kostokynsikään ollut päässyt pois täältä.

​

Liekkitähti ~ Nummiklaani

Jezkebel

- Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä klaanikokoukseen!
Julistin Seinämäkiven päältä ja seurasin kuinka muutaman päivän takaisessa taistelussa haavoittuneet klaanitoverini astelivat eteeni. Annoin katseeni käydä läpi kissojen hahmoja ja minä suorastaan ihailin sitä kuinka vahvoilta ja lujilta he näyttivät, vaikka olivat menettäneet jo niin paljon. Koin suurta ylpeyttä ja kunnioitusta heitä kohtaan sekä siitä, että sain toimia tämän mahtavan klaanin ja sen jäsenien päällikkönä. Katseeni osui Sadeläikkään, joka asteli tyttärensä Kuiskevirran kanssa kuulemaan sanomaani. Varapäällikköni jätti pentunsa muun yleisön joukkoon ja kapusi itse Seinämäkiven vieressä olevalle pienemmälle kivelle. Katseemme kohtasivat ja minä nyökkäsin hänelle, väläyttäen sitten pienen hymyn tuolle. Naaraskin tiesi mitä tämä kokoontuminen tarkoitti ja se olisi ilon aihe meille molemmille.
- On taas aika nimittää kaksi uutta soturia.
Huusin, kun kaikki istuivat hiljaa aloillaan. Näin oppilaiden joukossa inokkaasti ylös sojottavia korvia ja heidän suunnaltaan alkoi kantautumaan pikkuhiljaa kovemmaksi kantautuva supina. Pesätoverit varmasti arvuuttelivat keskenään ketkä heistä olisivat saaneet koulutuksensa jo päätökseen. Suurin osa Nummiklaanin oppilaista olivat jo täysikasvuisia ja tarpeeksi vanhoja aikuis-elämään, mutta heidän mestarinsa eivät olleet antaneet minulle vielä ilmoitusta koulutuksen loppuun saattamisesta, paitsi näiden kahden kohdalla.
- Purotassu ja Solinatassu, tulkaa tänne.
Huusin ja katselin ylpeydestä loistavin silmin kahta pentuani, jotka astelivat klaanitovereidensa läpi eteeni. Olin kiittänyt Tähtiklaania lukemattomia kertoja siitä, että nämä kaksi olivat selvinneet taistelusta hengissä ja päättänyt, että he olivat osoittaneet olevansa tarpeeksi varttuneita vastaanottamaan soturiarvonsa. Purotassu oli loukkaantunut Solinatassua vakavemmin taistelussa, mutta kolli pysyi tassuillaan, vaikka näinkin hänen sisarensa seisovan aivan kiinni veljensä kyljessä. Kuinka ihanaa oli nähdä, että he seisoivat yhä toistensa tukena ja toivoin heidän tekevän niin vastaisuudessakin. Vaikka minä en ollut tai en tulisi olemaan niin tärkeä hahmo heidän elämissään, olisi kaksikolla silti toisensa. Nyökkäsin kummallekin kissalle, sekä heidän mestareilleen ennen kuin aloin lausumaan seremoniasanoja:
- Olette molemmat osoittaneet olevanne soturin arvonimen arvoisia. Tänä iltana minä, Liekkitähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän soturi esi-isiämme kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti oppiakseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Purotassu ja Solinatassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania, vaikka henkenne uhalla?
Minä huusin ja katsoin kuinka kummankin pentuni silmissä paloi voima, kun he naukuivat lupauksensa vakailla ja vahvoilla äänillä. Jatkoin seremoniasanoja vieläkin kuuluvammalla äänenvoimakkuudella ja nimitin pojastani Purokajosta Nummiklaanin soturin, kunnioittaen hänen taistelutaitojaan ja ystävällisyyttään. Tyttärestäni Solinasäteestä nimitin Nummiklaanin soturin, kunnioittaen hänen oppimishalukkuuttaan ja suorapuheisuuttaan.

​

Kostokynsi ~ Luopio

Jezkebel

Pidättelin henkeäni seuratessani kuinka Joutsentassu asetteli käpäliään yksitellen tukkeuman mutavalliseinämästä törröttäville oksanpätkille ja kivenmurikoille. Pato näytti päällepäin tukevalta, mahdottomalta purkaa, mutta näin että oppilaan tassunjäljissä alkoi pieniä vesinoroja virtaamaan alas sen vuoristopuron pohjalle missä me muut valitut seisoimme. Eli vesi pääsi tukkeuman lävitse joitakin reittejä, mikä tarkoittaisi sitä että me voisimme kyetä tekemään noista reiteistä isompia. Kunhan vain saisimme tarpeeksi ison reiän tehtyä johonkin osaan tukkeumaa, toisella puolella seisova vesimassa hoitaisi työn loppuun päästessään virtaamaan vapaasti ulos. Vilkaisin vierelläni seisovaan Kettutassuun, joka seurasi klaanitoverinsa kiipeämistä niskaturkki pystyssä.
- Uskaltaisitko sinä mennä hänen peräänsä? Me tarvitsemme toisenkin kissan tuonne ylös purkamaan tukkeumaa, sekä varmistamaan ettei Joutsentassu jää jumiin. Paarmahehku tuskin pystyy kiipeämään tuon haavansa takia.
Ääneni ei ollut kuiskausta korkeampi, ehkä siksi etten halunnut vuoristoklaanilaisen kuulevan kuinka vähättelin hänen kiipeilytaitojaan haavoittumisen takia. Tähtiklaanin tähden, hänhän meidän porukastamme oli se kuka oli koko elämänsä vuoristossa asunut. Mutta ehkä se tapa miten Kettutassun vihreät silmät levisivät kauhusta ehdotukseni johdosta sai ääneni hiipumaan. Tajusin heti että minähän tässä joutuisin Nummiklaanin oppilaan perässä kiipeämään padon huipulle. Käännyin huokaisten Paarmahehkun puoleen, jonka meripihkainen katse oli yhä suunnattuna ylempänä kiipeävään Joutsentassuun.
- Hyvin menee Joutsentassu. Näetkö tuon leveämmän puunrungon joka sojottaa hieman yläviistossa? Koita päästä sen päälle ja lepää hetkinen, kiipeäminen vie paljon voimia ensikertalaiselta.
Vuoristoklaanilainen huusi neuvoja Nummiklaanin oppilaalle. Naaras ei vastannut mitään takaisin, mutta näytti koittavan vaihtaa suuntaansa kollin neuvomalle puunrungolle. Mustaturkkisen kissan meripihkakatse kävi äkillisesti minussa ja sen silmänräpäystäkin lyhyemmän ajan aikana huomasin sen olevan täynnä epäluottamusta. Minä tuskin tulisin saamaan Paarmahehkulta lainkaan vinkkejä tukkeuman kiipeämiseen. En olisi ikinä voinut kuvitella ajattelevani näin, mutta onneksi Luuklaanikin oli päättänyt pistää leirinsä vuoristoon. Kiipeäminen oli edellisessä elämässäni ollut tuttua puuhaa, vaikken ikinä ollutkaan joutunut tällaista melkein pystysuoraa seinämää pitkin ylös kipuamaankaan. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja taivutin tassullani mutaseinämästä törröttävää oksanpätkään.
- Minä lähden Joutsentassun perään. Olisi hyvä että edes yksi meistä jäisi tänne alas ja toinen kiipeäisi vain muutaman ketunmitan korkeuteen. Mitä useammasta paikasta saamme tämän padon rikki, sitä helpommalla me pääsemme.
Käännyin katsomaan Kettutassua, joka nyökkäsi ymmärtäväisesti. Näin oppilaan kasvoista, että hän piti tassunsa mieluusti vuoristopuron pohjalla. Ja hänen juoksutaitonsa tulisivat sitten kyllä tarpeeseen, jos pato murenisikin äkkiarvaamatta. Paarmahehku ei pääsisi loukkaantuneena vesimassaa juosten pakoon, joten hänen parhaimmat eloonjäämismahdollisuutensa olisivat vuoristoseinämissä ympärillämme. Vuoristoklaanilainen näyttikin nyt siirtäneen katseensa tukkeuman keskiosaan ja minä suorastaan näin hänen käyvän silmillään läpi jokaisen mahdollisen kiipeämisreitin. Itse vedin syvään henkeä ja aloin varovaisesti kiipeämään Joutsentassun jalanjäljissä. Nummiklaanin oppilas oli päässyt lepäämään puunrungolle ja kurkisteli varovaisesti alas sen reunalta.
- Minä näen reitin tukkeuman sisälle, menen sinne!
Harmaavalkea naaras naukaisi, kun olin päässyt hiukan korkeammalle ja olimme taas puhe-etäisyydellä. Puuskahtelin lihaksieni poltellessa, kun roikuin etutassujeni varassa ulospäin törröttävässä kivemurikassa. Sain vain vaivoin vedettyäni itseni sen päälle, kun tunsin tassujeni alla jyrähtävän ja murikka liikahti. Ponkaisin koivet ojossa sokeasti tukkeuman seinämää kohti ja toivoin, että saisin otteen jostakin enkä liukuisi alas mahdolliseen kuolemaani. Jollakin Tähtiklaanin suomalla ihmeellä sain pyristeltyä itseni samalle puunrungolle, minkä päällä Joutsentassun oli hetkeä aikaisemmin ollut. Kurkistin alas nähdäkseni oliko putoava kivi osunut Paarmahehkuun tai Kettutassuun, mutta sen sijaan näinkin veden suihkuavan ulos kolmesta eri kohdasta padosta.
- Joutsentassu, me saimme patoon reikiä, vielä yksi niin tämä koko tukkeuma varmasti romahtaa!
Huusin innoissani Nummiklaanin oppilaalle. Kivenmurikka minkä päällä olin vain hetki sitten horjunut oli pudotessaan paljastanut vedelle reitin päästä tukkeumasta läpi. Tuo pieni hajoaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, sillä näin myös alempana seinämässä Paarmahehkun vieressä kunnon vesisuihkun, sekä Kettutassun väistelemässä vuoristopuron pohjalle kerääntyviä vesilätäkköjä. Sitten aivan yläpuoleltani alkoi suihkuta vettä komeassa kaaressa polun pohjalle. Vettä tarvitsi olla padon toisella puolella hurjasti, kun se suihkusi tuollaisella voimalla ulos. Tai tietenkin vettä oli kamalasti, kun se oli aiheuttanut kanjoniin niin paljon tulviakin. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Joutsentassun pyristelevän ulos tukkeuman sisältä muutaman hännänmitan päästä vesisuihkusta. Nummiklaanin oppilaan kasvoilla oli hätääntynyt ilme.
- Minä jäin kiinni johonkin!
Veri tuntui karkaavan kehostani kuullessani naaraan sanat ja samalla tunsin padon alkavan tärisemään allamme. Meidän pitäisi päästä pois täältä, nyt! Loikkasin harmaavalkean kissan luokse, koittaen pysyä tasapainossa kovemmaksi käyvän tärinän voimassa. Kuulin uusien vesisuihkujen räjähtävän vapaaksi kaikkialla ympärillämme. Joutsentassu oli kahden puunoksan välissä, ja jostakin hänen yläpuoleltaan pulppusi vettä suoraan toista oksaa kohti, painaen sitä loukussa olevaa oppilasta vasten. Naaraan siniset silmät olivat kauhuista suurentuneet ja hän yski vettä sen pärskähdellessä kaikkialla ympärillämme. Tiesin, että meillä oli suunnaton kiire jos halusimme päästä täältä elossa pois, joten en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin vetää syvään henkeä ja tunkea itseni likaisen vesisuihkun läpi kahden oksan väliin. Puristin etukynteni toiseen oksaan ja selälläni koitin nostaa toista oksaa vasten paineella tulevaa vesimassaa, vaikka minusta tuntui että oksa painoi minua liiskaksi toista vasten. Se kuitenkin tehosi, sillä Joutsentassu liikahti vieressäni ja seuraavana hetkenä oli päässyt jumistaan pois.
- Meidän pitää päästä vuoristoseinämälle!
Huusin päästessäni pois tukkeuman sisältä. Nummiklaanin oppilas kiipesi jo ylemmäs tukkeuman huippua kohti ja hänen vauhtinsa näytti siltä kuin naaras olisi ollut syntyjään Vuoristoklaanista. Koitin seurata hänen tassunjäljissään parhaani mukaan, mutta en voinut olla vilkaisematta alaspäin. En nähnyt Paarmahehkua vesisuihkujen ja irtoavan roskan läpi, mutta toivoin vuoristoklaanilaisen olevan vielä turvassa. Ja oliko tuo Kettutassu juoksemassa pidemmällä vuoristopuron pohjalla pakoon melkein itsensä korkuista vesiaaltoa?
Ja sitten otteeni lipesi. Etutassuni ei saanutkaan enää otetta seinämästä ja kohta tassuni kauhoivat ilmaa, koittaen saada edes jostakin otetta. Likavettä suihkusi ympärilläni, en nähnyt ympärilleni tai pystynyt hengittämään, vettä purkautui ulos seinämästä kaikkialla ympärilläni. En edes tiennyt putosinko alaspäin, sillä vedenpaine työnsi minua johonkin suuntaan niin vahvana. Tunsin oksanpätkien ja muun roskan ja massan raapivan turkkiani, repien minua moneen suuntaan. Sitten iskeydyin jotakin kovaa vasten, mikä iski minulta ilmat pihalle, mutta en vedessä ja mudassa saanut vedettyä uudelleen henkeä. Räpiköin sokeana ulospääsyä, jotakin mihin tarttua. En löytänyt sitä, kun jokin painava iskeytyi vasten kasvojani.

En muistanut koska viimeksi olin haistanut hänen ihanan tuoksunsa tai tuntenut hänen ruumiinlämpöään omaani vasten. Valkoinen, tähtien hohtama turkki oli ainoa mitä näin ja hautasin kasvoni hänen kaulaansa vasten, koittaen kiehnätä rakkaaseeni kiinni vielä tiukemmin. Kaunisääninen kehräys kaikui korvissani ja tunsin hänen painavan päänsä omaani vasten. Sielutaivas oli ollut minua odottamassa kaiken tämän ajan, minä olin aina tiennyt sen.

//Rip to my best boy ):

​

Loistepentu, Vuoristoklaani

Usva

“Emo! Liljapentu sanoi, että me pääsemme takaisin vuoristoon! Onko se totta?” Loistepentu kysyy ja hyppii innoissaan emonsa edessä. Hän ei muista paljoakaan vuoristosta, koska hän oli ollut hyvin pieni, kun Vuoristoklaani joutui lähteä sieltä tulvien takia. Hän on kuitenkin todella innostunut; hän pääsisi viimeinkin oikeaan kotiinsa, josta klaaninvanhimmat olivat niin paljon kertoneet!
“Kyllä se on… Taistelu päättyi viimein, joten sitten kun haavoittuneet ovat tarpeeksi hyvässä kunnossa vaeltamaan, lähdemme kohti vuoristoa!” hänen emo kertoo ja kehrää. “Näin Aaltotähti kertoi.”
“Jee!” Loistepentu kiljaisee. “Voitko kertoa minulle vuoristosta?”
“Tietysti. Vuoristo on hyvin kaunis paikka. Siellä asumme luolissa. Vuoristosta näkyy pitkälle,” Jäähammas sanoo.
“Minä tiedän tuon kaiken jo! Kerro jotain hienoa ja uutta!” Loistepentu pyytää.
“Hmm… mitäköhän minä kertoisin…” Jäähammas miettii. “Voisin kerotoa lapsuudestani.”
“Joo!” innostuu hänen pentunsa.
Mutta ennen kuin hän edes ehtii tarinansa alkuun, hänen nenänsä nyrpistyy ja hän haistelee ilmaa keskittyneesti.
“Emo? Kerrotko?” Loistepentu kysyy.
“Hmm… odota hetki… haistoin oudon hajun. Minun täytyy mennä katsomaan mitä tapahtuu,” hänen emonsa sanoo ja poistuu ripeästi pesästä.

Pian Loistepentu kuulee klaanipäällikön kovan äänen. Hän ei kuitenkaan saa siitä selvää, ja kun hänen puheensa on loppunut, kaikki emot ryntäävät pesään.
“Mitä tapahtuu?” pennut kyselevät hämmästyneenä. “Mitä Aaltotähti sanoi?”
“Älkää kyselkö, meidän täytyy lähteä, nyt heti!” Jäähammas huudahtaa ja nappaa Loistepennun niskanahasta kiinni.
“Mutta emo! Haluan tietää!” Loistepentu valittaa roikkuessaan emonsa suusta.
Hänellä on epämukavaa, koska hänen emonsa on lähtenyt liikkeelle. He poistuvat pesästä ripeästi ja Loistepentu näkee leirin kuhisevan sotureita ja oppilaita. He kaikki ovat lähtemässä.
“Emo! Miksi me lähdemme jo nyt? Mitä ihmettä tapahtuu?!” Loistepentu kiljuu.
“Hys!” sihahtaa Jäähammas hampaidensa välistä.
Ja niin Loistepennun ei auta muu kuin katsella, kuinka suuri nummimaisema avautuu heidän edessään.

​

Rastastassu*Luuklaani

Pepsi

Rastastassun lehtikato ja alkanut hiirenkorva eivät olleet kulkeneet kovin rivakasti. Nuorukainen oli kärsinyt jatkuvasta nuhasta, mikä oli hankaloittanut aktiivista harjoittelua Hallaroiskeen kanssa, mutta ei tietenkään estänyt sitä. Olisi heikkoa ja noloa luovuttaa vain muutaman viileän vuoristoilman aiheuttaman nuhan vuoksi. Parantaja vaikutti ihan mukavalta, mutta ehkä hiukan liian pelottavalta lähestyttäväksi. Eikä hänen tilansa ollut todellakaan niin vakava, joten tummanharmaa mirri ei viitsinyt valittaa. Julkinen surkuttelu ei ollut muutenkaan hänen tapaistaan toimintaa, vaan hän vältteli kontakteja muiden kanssa. Siksi hän oli jättänyt etäisen kuvan itsestään kaikkiin laumatovereihinsa. Luuklaani ja sen verinen katku eivät olleet koskaan tuntunut hänestä oikealta. Se oli asia, joka täytyi vain kestää. Rastastassun mietteet kulkivat enimmäkseen hänen entisessä perheessään. Se ei parantanut hänen oloaan, mutta ainakin auttoi sivuuttamaan ympäristön kammottavan luonteen ja suunnitelmat.

Nuori naaras oli huomannut, että alkava tiineys oli tehnyt tehtävänsä hänen mestariinsa. Määrätietoinen luonne ei ollut toki kadonnut mihinkään, mutta vanhempi naaras oli menettänyt pienesti ketteryyttään. Onneksi se ei vaikeuttanut harjoittelua, koska nyt taistelusta tuli tasavertaisempaa.Enemmänkin oppilas oli huolissaan siitä, kuka tulisi korvaamaan Hallaroiskeen hänen siirryttyään emon virallisesti pestiin. Eroavaisuuksista huolimatta harmaaturkit olivat tulleet kohtuullisesti toimeen, eikä suuria eripuria ollut syntynyt. Ylpeluontoinen mestari vain oli yrittänyt saada lisää puhtia arkaan harjoittelijaansa, joka tuntui elävän liikaa peloissaan. Ystävällisesti Hallaroiske oli todennut, että ’ensirakkaus vapauttaa sydämesi’. Tähän Rastastassu oli päästänyt poikkeuksellisesti lyhyen vastalauseen eli teinelle tyypillisen tuhahduksen. Ehkä tämä pieni ahdistuneen persoonan rakoilu kertoi luottamuksesta. Silti keltasilmäinen oppilas uskoi, että ei löytäisi tosirakkautta ainakaan luuklaanista. Kyllä hän näki ympärillään miellyttävän näköisiä kissoja, mutta heidän pelottavuutensa ja maallinen hajunsa karkoitti pienimmätkin ihastumiset naaraan päästä.

Nyt nuori katti oli saapunut kiviseen leiriin taisteluharjoitusten jälkeen. Hänen lyhyet raajansa tuntuivat lähes puutuneilta. Mielessään hän kertasi päivän tapahtumia peläten, että olisi tehnyt taas jotain väärin, vaikka mestari oli jopa kehunut hänen suoritustaan tänään. Nuha oli selkeästi väistymästä Rastastassun tieltä, ja se vahvisti häntä kaikilla osa-alueilla. Ajatuksissaan hän istuuntui oppilaiden pesän eteen, koska unohti syömisen olevan hänen sen hetken tärkein prioriteetti. Ajatukset olivat liikaa muualla. Eikä maha edes vielä kurninut äänekkäästi, joten huolen aihetta ei kuuluisi olla. Hän tyytyi vain katsomaan maahan mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, pohdintojen viedessä hänet mennessään.

​

Kaikupentu ~ Puroklaani

Jezkebel

Oli kulunut kolme päivää taistelun loppumisesta. Suurin osa sotureista ja oppilaista oli palannut haavoittuneina leiriin ja seuraavana yönä monelle Kaikupennun klaanitoverille oltiin pidetty valvojaiset. Kanijalka oli ollut yksi, ketä koko klaani oli jäänyt suremaan valtavasti, eikä pentu saanut vieläkään mielestään Hunajavirran valitusta, kun tuo makasi kuolleen kumppaninsa vierellä. Ensin kuningatar oli menettänyt vanhimman pentunsa ja sitten pentujensa isän, ja raidallinen naaras tunsi kovaa myötätuntoa tuota kohtaan. Mutta vaaleanruskea kissa löysi kyllä hyviäkin asioita näiden synkkien päivien keskeltä. Hän oli oppinut paljon uutta Nummiklaanin reviirillä asumisesta ja mäyränkoloon rakennettu pentutarha oli alkanut tuntua jo kodikkaalta. Tuskin sinisilmä enää edes muisti miltä Puroklaanin pentutarha oli näyttänyt. Kosteaa siellä ainakin oli ollut, eikä yhtä tomuista kuin Nummiklaanin mailla. Kalan haju oli tuntunut sekoittuvan maidon tuoksuun, mutta Kaikupentu ei suoraan sanottuna enää muistanut miltä kala haisi, hän ei ollut syönyt sitä ikuisuuteen!
"Emo! Koska saadaan syödä?" Timalipentu naukaisi leikkitappelun timmellyksestä. Pentutarhan vanhin pentu oli kampittanut Lampipennun alleen, joka moukaroi takajaloillaan kollipennun vatsaa. Tummankirjava kissa ei kuitenkaan ollut edes huomaavinaankaan naarasta allaan. Kaikupentu katsoi kaksikkoa ja hänen tassujaan syyhytti hypätä leikkiin mukaan, mutta Liekkisade oli kieltänyt ryhtymästä aiheuttamaan liikaa hälinää tarhassa. He elivät vielä suruaikaa, eikä olisi ollut kohteliasta ruveta riehumaan useamman pennun voimin. Pentutarhan suuaukolla välähti varjo ja juuri silloin ilmestyi Lumisydän tarhaan kantaen vaaleanruskeaa jänistä suussaan.
"Jippii!" Kaikupentu huusi ja syöksähti eläimeen kiinni. Kaikki pentutarhan asukit söivät jo kiinteää ruokaa, joten ei kulunut kauaakaan, kun hän huomasi Timalipennun repivän jäniksen pitkää takakoipea itselleen. Naaraspentu sihahti ja repi pitkäkorvaa hanakammin itselleen, jänis oli hänen herkkuruokaansa! Ei tuo hölmö kolli voinut sitä kaikkea itselleen ottaa, ruskearaidallinen kissa ei sallisi sitä. Hänen isänsä pudotti jäniksen ja siitä alkoi kunnon repimiskisa. Lampipentukin yhtyi mukaan saadakseen riistasta edes jonkinlaista palaa itselleen. Kohta kaikki pentutarhan pennut olivat repimässä eläintä ympäri tarhaa. Sinisilmä sai suuhunsa viimeinkin ison palan lihaa ja hän vaistomaisesti heitti sen kauemmas ilmaan. Kaikupentu syöksähti lihakimpaleensa luo, nappasi sen hampaisiinsa ja alkoi syödä. Se maistui niin ihanalta! Hän söi ja söi, kunnes riista lopulta loppui. Pentu oli riittävän kylläinen ja kierähti sitten kerälle luokalevolle, nukahtaen pian. Unessa hän kuvitteli juoksevansa käpi vehreiden niittyjen, villinä ja vapaana. Naaras heräsi, kun Timalipentu tökki hänen kylkeään.
"Tule Kaikupentu! Ulkona tapahtuu jotakin!" kollipentu vaati.

​

Punatassu ~ Luuklaani

Jezkebel

Punatassu oli ruokailemassa parantajan pesän edustalla, kun hän sattui kuulemaan parin soturin keskustelevan jotakin kettuperheestä. Parantajaoppilas höristi korviaan ja koitti kiinnittää mahdollisimman tarkasti huomiota Liekkisydämen huulten muotoon, kun tuo selitti muille pesätovereilleen tilanteesta.
"Ne näyttivät menevän Vuoristoklaanin alueelle, mutta tiedä jos eksyvätkin takaisin meidän vuoristoomme."
Kilpikonnakuvioisen kollin kasvoille levisi hymy, kun hän tajusi saavansa tästä oikein mehukasta kerrottavaa muille oppilaille maailman menosta. Meripihkasilmällä ei ollut veljiensä lisäksi muita tuttavia klaanissa ja hänen pentuetoverinsakin tuntuivat etääntyvän vain päivä päivältä enemmän. Mutta, jos Punatassu menisi ja paljastaisi juuri kuulemansa muille soturioppilaille, muut saattaisivat haluta alkaa tutustumaan häneen paremmin. Parantajaoppilas lopetti ateriansa ja hivuttautui sitten lähemmäs omaa pesäänsä, yrittäen kuunnella jotakin ennustuksista tai muusta tavallisesta asiasta poikkeavasta. Hän huokaisi, kun kuulikin vain Mustakipinän kertovan Taistotassulle mihin siankärsämöä käytetään.
*Hän kertoi tuon saman minulle jo eilen.* Punatassu mietti ja lähti kävelemään väliaikaiselle oppilaiden pesälle päin. Hän sujahti sisään kallionhalkeamasta ja sai totutella hetkisen pesän hämärään. Paikalla näytti olevan suurin osa oppilaista, kollin omat veljet mukaan lukien. Kukaan ei kuitenkaan edes vilkaisuutkaan häneen, joten kilpikonnakuvioinen kissa selvensi ääntään.
"Hei kuulkaa kaikki!" hän huusi, "lähellä leiriämme on nähty liikkuvan monta kettua. Ne saattavat hetkenä minä hyvänsä saapua leiriin nappaamaan viattomia pentuja tai oppilaita!"
Punatassu katseli ilkikurinen katse kasvoillaan pienempiä pesässä olijoita, mutta hänen ilmeensä muuttui nopeasti ärtyneeksi. Kaikkia tuntui kiinnostavan enemmän pesään lentänyt perhonen, jota Aavetassu ja Luutassu koittivat vuoritellen saada käpäliinsä. Perhonen lensi kuitenkin niin korkealla katonrajassa, etteivät oppilaat saaneet siihen iskua, vaikka hyppäsivätkin. Parantajaoppilas pyöräytti silmiään ja palasi takaisin leiriaukiolle kuuntelemaan muita jännittäviä juttuja.

​

Seittiturkki ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

"Nimesin hänet Harmaapennuksi. Se oli anoa nimivaihtoehdoista, joka mielestäni hänelle sopi", Mustikkavirta selitti ja lipaisi parin päivän ikäistä pentuaan päälaelta. Seittiturkki vilkaisi kuningatarta ja tuon jälkikasvua ja tuhahti ummehtunut sammalkimppu hampaissaa. Eihän pentu edes ollut harmaaturkkinen, miten nimi hänelle siis sopi? Vieressä omaa sammalpalloaan kerälle keräävä sisar näytti kuitenkin nyökäyttelevän päätään ymmärtäväisenä ja kumartui koskettamaan pienokaista kevyesti kuonollaan.
"Tervetuloa Vuoristoklaaniin Harmaapentu, toivottavasti avaat silmäsi vasta kotiluolassamme niin pääset näkemään missä me oikeasti asumme", Katajasumu maukui. Tuore kollisoturi sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, miten häntä pystykin ärsyttämään kaikki tänään? Ensiksi he eivät olleet päässeet valvojaisyönsä jälkeen nukkumaan silmällistäkään, vaan heidät oltiin pistetty heti siivoamaan muiden terveiden oppilaiden kanssa kaikki Vuoristoklaanin väliaikaisen leirin pesät. Siis aivan jokaisen. Tummaraitaista kissaa kismitti niin paljon, että hän siskoineen joutui hoitamaan oppilaiden töitä, vaikka he olivat jo sotureita! Seittiturkki tiesi, että tämä olisi yksi niistä monista rangaistuksista, mitä he olivat saaneet niskuroinnista ja taisteluun osallistumisesta. Mutta siltikin se tuntui vain niin epäreilulta!
Tuore soturi kieritti vanhat sammalpallon ulos pesästä ja jäi hetkeksi katsomaan leiriä ympärillään. Olivatko he oikeasti viimeinkin jättämässä tätä kaikkea taakseen? Aaltotähti oli ainakin ilmoittanut, että heti kun Taivaslilja antaisi luvan taistelussa haavoittuneille kissoille vaeltaa takaisin kotiin, Vuoristoklaani lähtisi matkaan heti. Päällikkö halusi myös olla vastassa muita Tähtiklaanin valittuja, heitä jotka olivat kuuleman mukaan hankkiutuneet tulvista eroon. Paarmahehkukin oli heidän mukanaan, olisiko hänen enonsa todella onnistunut Tähtiklaanin antamassa tehtävässä? Parempi olisi, Seittiturkki ei malttanut odottaa että pääsisi sujahtelemaan ylös ja alas kapeita vuoristopolkuja pitkin, vielä yksin soturina! Oppilaana hänellä oli pitänyt aina olla Tuhkakajo mukana, mutta nyt kolli pääsisi jättämään entisen mestarinsa leiriin, kuin minkäkin tyhjäntoimittajan. Sillä sellainen naaras olikin ollut.
Tuore soturin veti keuhkonsa täyteen ilmaa, koittaen saada itsensä pysymään hereillä vielä hetkisen. Samalla hän haisteli ilmaa ja äkkiä tummaraitaisen kissan nenään tunkeutui kirpeä outo tuoksu. Se nostatti hänen karvansa pystyyn ja pakotti työntämään kynnet esille. Sitten Seittiturkki kuuli takaansa äänen: "Mitä tapahtui?"
Kolli kiepahti ympäri ja näki Mutakoiven saapunen leiriin sitä suojaavan nummikumpareen yli. Tuon luona oli Ampiaispisto, eikä mennyt kauaakaan, kun useampi muu alkoi kiertelemään heidän ympärillään.
"Olin metsästämässä ja törmäsin nuoreen kettuun. Sitä olisi voinut kutsua vielä poikaseksi, niin ruipelovartaloinen se oli. Mutta se kävi minun kimppuuni ja jouduin tappamaan sen... Jos en olisi tehnyt sitä, makaisin varmasti sen saman ojan pohjalla vääntäytyneenä, kuten se nyt. Ennen kuin ehdin lähtemään, kuulin lähistöltä toisen ketun haukkua. Sen oli varmasti pakko olla tämän ensimmäisen emo. Ja nyt minä olen hajullani johdattanut sen suoraan leiriimme. Meidän on lähdettävä, heti!"
Kissojen ilmeet muuttuivat kauhistuneiksi, eikä kukaan vastannut tai kysynyt Mutakoivelta muuta. Hänet johdatettiin suoraan Aaltotähden luo.

​

Purotassu ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Mene... Hakemaan... Yötuuli!" Tiikerililja ähisi. Purotassu seisoi jähmettyneenä aloillaan, tuijottaen karvat pystyssä edessään kyyristelevää soturitarta. Miten he olivatkaan juuri sopivasti törmänneet toisiinsa nummilla, kun tuo oli murahtanut äkillisesti ja alkanut sitten hengittämään pinnallisesti. Oppilas oli heti tiennyt, ettei naaraalla ollut kaikki hyvin, mutta häntä hirvitti ajatus jättää toinen yksinään nummille. Tuo olisi täysin avuton vihollisklaanin kissoja tai mahdollisia petoeläimiä vastaan. Kolli aukoi suutaan ja katseli avuttomana ympärilleen, kun tummanruskea kissa ähkäisi ja kiertäytyi takapäätään päin.
*Ensimmäinen pentu. Hän synnyttää ensimmäistä pentuaan.*
Tiikerililja parahti vielä uudestaan ja siinä se oli. Märkä möykky vierähti vihreälle nummelle ja tuore kuningatar näytti heti tietävän mitä teki. Tuo puri pennun ympärillä olevan limaisen kalvopussin irti ja siirsi pienen otuksen vatsansa ääreen, antaen muutaman voimakkaan nuolaisun tuon rintaan ja selkään. Purotassu ei saanut vieläkään tassujaan liikkeelle, hän vain tuijotti avuttomana, mutta samaan aikaan haltioituneena tuota pientä ihmetystä.
"Toinen pentu... Aiiiih!" naaras ulvahti. Syntyi vielä toinen pentu, joka oli edellistä suloisempi. Sen turkki oli hunajan värinen kauttaaltaan, valkoisia tassuja ja rintamusta lukuun ottamatta. Ruskeaturkkinen kissa veti toisen pentunsa vatsansa kupeeseen ja kevyesti tökkäsi sitä ohjatakseen sen maidon ääreen. Pentu ei kuitenkaan tehnyt mitään ja oppilaan läpi kulki ikävä väristys. Tämä pentu oli selkeästi vieressään möngertävää sisarustaan pienempi, eikä mennyt kuin muutama silmänräpäys, kun Tiikerililja alkoi nyyhkyttämään. Silloin kollikin tiesi, että toinen pennuista oli kuollut. Kuollut jo ennen ensimmäistä hengenvetoaan raittiissa nummi-ilmassa. Sitten jokin liikahti Purotassun silmäkulmassa ja kääntäessään päätään hän näki jotakin juoksemassa heitä kohti.
"Kuurasäde!" tummanharmaa kissa henkäisi, kun hän tunnisti soturin. Tuore kuningatar tuntui itkevän koko ajan vain lujempaa ja Kuurasäteen jarruttaessa heidän luonaan, naaras heitti epätoivoisen katseen tuota kohti. Hopeajuovainen kolli huomasi liikkumattoman mytyn, ja tuo tuntui lukkiutuvan samalla tavalla paikoilleen, kuin vieressään jököttävä oppilaskin.
"Tiikerililja, ole vahva! Meidän on nyt vietävä teidät leiriin", valkoturkkinen kissa naukui hetken päästä, vilkaisten Purotassua ja heilautti häntäänsä sitten vastasyntyneitä pentuja kohti. Tummanharmaa kolli nyökkäsi ja asteli lähemmäs ottaakseen varovaisesti hunajan värisen, kuolleen pennun hampaisiinsa. Tiikerililja ja Kuurasäde tuntuivat molemmat katselevan häntä kuin haukat saalistaan, mutta antoivat meripihkasilmän lähteä kantamaan kallisarvoista lastia Nummiklaanin leiriä kohti. Hän halusi pitää huolen ettei vahingossakaan puristaisi pentua liian lujaa hampaidensa välissä ja katseli tarkasti tassuihinsa, ettei vain olisi kompastunut. Oppilas ei missää nimessä haluaisi tehdä naarmuakaan pienokaiseen, vaikka tuo olikin jo Tähtiklaanin metsästysmailla. He olivat kuitenkin verisukua toisilleen, eikä Purotassu halunnut ikinä satuttaa sukuaan.

​

Vaahteratassu, Vuoristoklaani

Hehku

Vaahteratassu istui seuraamassa Katajatassun ja Seittitassun soturinimityksiä. Haava hänen takatassussaan sattui hieman, mutta naaras ei siitä kovin paljoa välittänyt.
“Seittiturkki! Katajasumu! Seittiturkki! Katajasumu!” oppilas huusi muiden klaanilaisten mukana. Vaahteratassu jäi odottamaan hieman sivummalle, kun muut vyöryivät onnitelemaan tuoreita sotureita.
“Mitä sinä täällä murjotat?” Ruskasiipi kysyi veikeästi kun tassutteli kilpikonnakuvioisen oppilaan luokse. Vaahteratassu vilkaisi hopeaturkkia ja tuhahdusnaurahti.
“En minä murjota”, hän vastasi. “Minä tarkkailen.” Ruskasiipi pyöräytti iloisesti silmiään.
“No, lopeta tarkkailu ja tule onnittelemaan Katajasumua ja Seittiturkkia”, mestari kehotti. Täpläturkki nousi seisomaan.
“Selvä”, oppilas naukaisi ja asteli vihersilmän perässä tuoreiden soturien luo.
“Onnittelut”, naaras kehräsi. “Katajasumu ja Seittiturkki ovat hienot nimet.”
“Kiitos”, Katajasumu ehtii vain naukaista nopeasti ja sisarukset vetäistiin taas uuteen onnitttelujen pyörteeseen. Vaahteratassu heilautti viiksiään hieman huvittuneena ja tassutteli taas hieman kauemmaksi. Katselin kissakasaa huvittuneena. *Onko minunkin ympärillänikin sitten tuollainen kasa kissoja?* keltasilmä ajatteli ja yritti olla välittämättä kateuden pistosta sydämmessään.

//Tämmönen lyhyt