11.6.26 klo 11.27

Purokajo ~ Nummiklaani

Jezkebel

Purokajo avasi silmänsä. Hän haukoitteli raskaasti ja venytteli kankeita raajojaan. Sen jälkeen soturi katsoi sisarensa pedille. Se oli tyhjä.
*Olenko nukkunut myöhempään...?*Hän henkäisi ja juoksi ulos sotureiden pesästä. Kolli inhosi olla myöhässä, eikä tunnontuskissaan katsonut eteensä vaan juoksi jotakin päin. Hän törmäsi suoraan Leijonakynnen raskasrakenteiseen raamiin.
"Oi anteeksi..." tummaraitainen kissa naurahti hieman nolostuneena. Hän vilkuili ympärilleen, sillä yritti vältellä vanhemman soturin katsetta. Tummanharmaa kissa ei kuitenkaan onnistunut siinä ja heidän katseensa kohtasivat. Voi kuinka vihaiselta kermanvaalea kolli näyttikään...
"Vaikka etsinkin sinua, niin se ei tarkoita sitä että saisit juosta minua päin. Mennään, tulet mukaan päiväpartioon", Leijonakynsi naukaisi ja katsoi nuorempaa soturia vihreillä viirumaisilla silmillään.
*MITÄ! Ei ole todellista.*Purokajo ajatteli itsekseen kiroten.
"Keitä muita tulee mukaan?" hän kysyi, samalla toivoen saavansa vanhemman soturin ajatukset muualle aikaisemmasta yhteentörmäyksestä.
"Sinä, minä, Naavasulka ja Kalliotassu", Leijonakynsi vastasi. Nuorempi soturi etsi leiriaukealta katseellaan oppilasta. Klaanin nuorin oppilas löytyi tuoresaaliskasaa penkomasta. Hän pinkaisi sinne.
"Kalliotassu, tulet minun, Leijonakynnen ja Naavasulan kanssa päiväpartioon!" Purokajo huikkasi. Kollioppilas nosti päänsä ja katsoi häntä säteilevin silmin.
"Milloin lähdetään?" Kalliotassu hihkaisi ja kipitti tummaraitaisen kollin luo.
"Nyt heti, ilmeisesti...", hän vastasi vilkuillessaan Leijonakynnen suuntaan. Vanhempi soturi oli jo päässyt leirin sisäänkäynnillä odottelevan Naavasulan luokse ja viittoi puuhkamaisella hännällään muita partion jäseniä tulemaan. Nuorempi soturi tepasteli oppilas perässään kahden muun soturin luokse ja tunnelia pitkin ylös maan päälle. Oli välillä erikoista olla leirissä maan alla.

Partio kiersi rajat ja lopulta lähestyivät leirin suojattua sisäänkäyntiä.
"MAIHIN!" Purokajo huusi kuullessaan varisten raakuntaa. Hän näki yhä mielessään elävästi Tähtitulen, joka oli edellispäivänä joutunut varisparven hyökkäyksen kohteeksi.
*Taasko ne hyökkäävät?* soturi ajatteli epätoivoisesti. Hän ryömi matalana kanervikon suojissa kohti leirin sisäänkäyntiä, kunnes kuuli takaansa ulvaisun. Kolli käänsi päätään ja näki Kalliotassun juoksemassa kauemmas varisparvi perässään. Hän huokaisi ja ennen kuin ehti muuta ajatella, sinkosi oppilaan perään.

"MATALAKSI!" Purokajo huusi ja ponnisti Kalliotassun yli. Hän onnistui huitaisemaan tassullaan yhtä varista.
"Juokse leiriin!" soturi komensi ja lähti sitten pinkomaan oppilaan perään, suojaten tuota varisten iskuilta. Naavasulka kiilasi jostakin hänen viereensä ja vilkaisi kaksikkoa. Tummaraitainen kolli ei kuitenkaan ehtinyt katsoa takaisin. Hän sukelsi tunneliin ja liukui paasikivet alas asti. Tummanharmaa kissa nousi ylös ja pudisteli turkkinsa kaikesta hiekasta ja pölystä, minkä jälkeen hän alkoi tarkastella ruumistaan vammojen varalta.
"Sinusta tulee verta...", Kalliotassu vinkaisi perässä tulleelle Naavasulalle, jonka kylki vuosi verta.
"Pieni pintanaarmu se vain on", soturitar vastasi lempeästi.
"Mene sinä näyttämään tassuasi parantajille", tuo jatkoi. Purokajo katseli kuinka oppilasi juoksi parantajien pesälle.
"Tuota kyllä kannattaisi myöskin näyttää parantajille", Leijonakynsi, joka juuri saapui sisälle naukaisi ja osoitti Naavasulan kylkeä hännällään.
"Kyllä se siitä. Antaa oppilaan nyt ainakin mennä ensin. Ja sinun myös Purokajo...", soturitar naukaisi, mutta keskeytti lauseensa kun tuo katsoi vanhemman soturin resuista ulkonäköä.
"Paraskin puhuja!" naaras huudahti.
"Entäs sinun selkäsi?" Naavasulka naurahti ja katsoi naarmuja kermanvaaleassa turkissa. Purokajo näki veren vuotavan useammasta eri kohdasta.
"Pintanaarmuja...", Leijonakynsi naurahti ja virnisti. Nuorempi soturi pyöräytti silmiään, kun soturitar huokaisi huvittuneena. Hän ei jäisi seuraamaan tätä kanssakäymistä enää hetkeksikään vaan suuntasi kulkunsa parantajien pesälle.

11.6.26 klo 8.23

Sinitassu ~ Kuutamoklaani

Jezkebel

"Mitä tämä on?" Sinitassu henkäisi kauhuissaan. Hän katsoi kuinka täysin revityn näköinen Lehmusvarjo hoippui leiriin. Soturi vuosi verta joka paikasta. Soratassu koitti tukea mestariaan tuon kyljestä, mutta oranssinkirjava kolli horjahteli kauemmas. Oppilaan turkissa ei ollut naarmuakaan. Kaksikon luokse oli hetkessä rientänyt joukko kissoja, jotka kyselivät mitä oikein oli tapahtunut.
"Varikset...", vaaleankellertävä kissa sai kuiskattua ennen kuin kaatui maahan.
"Lehtikuu!" Sinitassu karjui hädissään. Parantaja kiiruhti ulos pesästään ja katsoi Lehmusvarjoa silmät suurina.
"Tuokaa hänet heti pesääni", naaras komensi ja meni ilmeisesti valmistelemaan yrttejä ja muuta. Piikkiraita ja Kuiskauspyyntö nostivat soturin selkäänsä Soratassun avustuksella ja raahasivat tuon sitten parantajien pesälle.

Soratassu tepasteli edestakaisin parantajien pesän edustalla huolestuneen näköisenä. Sinitassu mutristi huuliaan, he tuskin olivat ehtineet asettautua kunnolla aloilleen vanhaan leiriinsä, kun jo yksi klaanin sotureista makasi raadeltuna parantajien pesässä. Naarasoppilas vilkaisi kollioppilasta, joka oli kohottanut katseensa maasta ja tapitti häntä nyt isoilla, huolesta suurilla silmillään.
"Mitä edes tapahtui?" vaaleapilkullinen kissa kysyi. Tuon huolestunut ilme sai lohduttavan hymyn nousemaan ruskeavalkoisen kissan kasvoille.
"Kerro sinä. Sinä olit mukana", hän naukaisi mahdollisimman lempeästi.
"Olimme metsästämässä lähellä Nummiklaanin rajaa ja yhtäkkiä Lehmusvarjo vain syöksyi pusikosta luokseni, huusi 'väistä', ja loikkasi sitten päälleni. Kun viimein sain katseeni käännettyä niin että näin taivaalle, se oli mustana variksista! En ole ikinä nähnyt niin isoa parvea...", Soratassu henkäisi ja nousi hetkeksi takajaloilleen levittääkseen etutassujaan ympärilleen, viestien varisparven massiivisesta koosta.
"Vai, että sillä lailla...", Sinitassu kuiskasi niin hiljaa, ettei pesätoveri kuullut. Hänen katseensa oli keskittynyt Nummipyörteeseen, joka oli poistunut juuri Varistähden pesästä ja luikahti nyt kollioppilaan selän takaa parantajien pesälle.
"Tiedätkö mitä. Mennään kiittämään mestariasi. Hän pelasti henkesi ja uhrasi itsensä vuoksesi", naarasoppilas naukaisi ja viittoi toista seuraamaan häntä.

"Lehmusvarjo?" Sinitassu kuuli Nummipyörteen kysyvän, kun hän asettui piiloon parantajien pesän suuaukon varjoon Soratassun kanssa. Varapäällikkö istahti sammalpedillä makaavan oranssinkirjavan palleron viereen. Lehmusvarjo höristi korviaan ja kääntyi hitaasti katsomaan vierailijaa. Sitten aivan yhtäkkiä vaaleanruskea naaras katsoi merkitsevästi suoraan siihen syvänteeseen, missä kaksi oppilasta piileksivät.
"Tulkaa kertomaan asianne", tuo naukaisi ja katsoi kaksikkoa silmiin jokseenkin jäätävä katse omissa silmissään. Oppilaat astelivat varovaisesti ulos piilostaan ja katsoivat sitten kumpikin soturia kiitollisuutta katseessaan.
"Halusimme vain tulla kiittämään Lehmusvarjoa minun suojelemisestani", Soratassu tuhahti nolona. Sinitassu nyökäytti päätänsä ja naukaisi oman hiljaisen kiitoksensa.
"Tuotako tulit tänne näyttämään?" Lehmusvarjo naukaisi ja nousi irvistäen istumaan. Nummipyörre pudisti päätään. Naarasoppilas pohti pitäisikö nuorison poistua pesästä, mutta kumpikaan vanhemmista kissoista ei ollut käskyttänyt heitä vielä tiehensä, niin he vain seisoivat yhä aloillaan.
"Haluamme Varistähden kanssa kuulla tapahtumien kulun tarkasti, että voimme varoittaa klaania."
"Selvä... Olimme metsästämässä Soratassun kanssa lähellä Nummiklaanin rajaa, kun kuulin raakuntaa. kun katsoin taivaalle, oli iso varisparvi syöksymässä meitä päin. Suojasin oppilaani ja linnut alkoivat hyökkiä päälleni. En ole eläessäni nähnyt niin montaa varista, saatikka niiden hyökkäävän noin. Eivät linnut ole ikinä olleet noin aggressiivisia. Ja no, kun hetki oli kulunut ja sain katsottua uudelleen taivaalle, ei siellä ollut enää kuin muutama leijuva höyhen", Lehmusvarjo lopetti puheensa ähkäisyyn ja irvistykseen. Sinitassu tunsi pupilliensa laajenevan. Mistä tämä johtui ja miksi linnut olivat tulleet kanjoniin?
"Menen ilmoittamaan Varistähdelle", Nummipyörre vastasi kireästi ja lähti ulos pesästä. Suuaukolla tuo pysähtyi vielä huikkaamaan oppilaat mukaansa.

Varistähti kajautti ilmoille tutun klaanikokoushuudon. Sinitassu katseli kuinka kissoja alkoi virrata aukiolle. Oppilaat olivat jääneet seisomaan vieretysten parantajien pesän eteen, kun Nummipyörre oli pujahtanut takaisin päällikön pesään.
"Osa teistä huomasi haavoittuneen Lehmusvarjon. Osa teistä ihmettelee syytä. Syynä ei ollut mikään tavallinen peto tai tunkeilijoiden hyökkäys, vaan suuri varisparvi. Emme tiedä miksi ne toimivat noin aggressiivisesti tai miksi niitä on ylipäätään noin suurina massoina kanjonissa, mutta pyydän teitä kulkemaan varuillanne reviirimme avarimmilla alueilla. Oppilaat ja pennut eivät saa poistua leiristä ilman soturin seuraa! Tällä estämme ruumiiden synnyn ja nuorten yksilöiden menetyksen", päällikkö lopetti puheensa ja katsahti sitten Nummipyörteeseen. Varapäällikkö istui ylväänä omalla paikallaan Suurkiven juuressa. Sinitassu oli näkevinään Varistähden katseessa välähtävän jotakin, mutta hän ei täysin ollut varma siitä mitä se oli.

19.5.26 klo 22.03

Kuolontähti - Luuklaani

Magic

Luuklaani oli vahvistunut viimeaikoina. Uusi parantaja ja uusi soturi olivat molemamt nimityksiensä jälkeen tuoneet uutta energiaa ja Kuolontähti näki, miten jokaisen nimityksen jälkeinen oppilaiden energiapiikki oli jälleen toteutumassa. Kun heidän ikätoverinsa edistyi soturiksi, alkoi jäljellä olevien oppilaiden keskuudessa yritys olla se seuraava, joka saisi uuden nimensä ja pääsisi liittymään klaaninsa todellisiin riveihin.
*Ehkäpä nimityksiä pitäisi alkaa ajoittaa strategisesti... *

Kuolontähden katse siirtyi leirin laitamilla harjoitteleviin Luutassuun ja Aavetassuun. Molempien turkissa näkyivät edelleen jäljet kerrasta, jolloin päällikkö oli joutunut puuttumaan heidän käytökseensä. Tilanteesta seurannut yöllinen taisteluharjoitus toisiaan, päällikköä, ja suurempaa riistaa vastaan oli ajanut molemmat oppilaat rajoilleen, mutta ihailtavasti kumpikaan ei ollut luovuttanut tai ennen kaikkea valittanut. Jopa kaksikon päälliköt olivat onnistuneet toteuttamaan vaateen riistakasan tuplaamisesta, joskin Kuolontähti epäili heidän saaneen avukseen muita.
*Mikäpä siinä, kunhan eivät jää kiinni.*

Kuolontähti oli lopputulokseen tyytyväinen. Ääneen hän ei sitä sanoisi, mutta juuri nyt päällikön mielessä pyöri kaksi uutta soturinimeä. Aavetassu ja Luutassu olivat ne ansainneet, mutta Kuolontähti ei vielä ollut päättänyt uusia nimiä, eikä hän halunnut nimittää uusia sotureita heti edellisten nimitysten perään, mutta aika tulisi pian.
*Strateginen ajoitus. Nythän sitä voi testata.*

19.5.26 klo 22.02

Nummipyörre - Kuutamoklaani

Magic

“Uudestaan.”

“Uudestaan.”

“Mitä luulet, menikö tuo oikein? Ei? Uudestaan.”

Nummipyörre istui puussa katsellen pienen matkan päässä aukiolla menossa olevaa koulutushetkeä. Päivän metsästyspartiot olivat palanneet hyväksyttävän saaliin kanssa hyvissä ajoin ja osa osallistujista oli päättänyt käyttää ylijääneen ajan taisteluharjoituksiin. Nummipyörre oli ollut hereillä jo osan yöstä, sillä rajapartio oli kaivannut lisää osallistujia, eikä Varistähti ollut halunnut hoitaa yöllisten operaatioiden organisointia, joten ne olivat pudonneet varapäällikön harteille.
*Totta kai. *

Nyt Nummipyörteen mielessä oli kuitenkin jotakin muuta. Vanha unelma, joka oli jo toteutunut kahdesti, mutta joka nyt pyöri naaraan mielessä uudestaan.
*Olisi tavallaan mielenkiintoista ottaa uusi oppilas .*
Todellisuudessa naaras ei aikonut ottaa asiaa esille päällikkönsä kanssa. Ei vielä. Epävarmoina aikoina varapäällikön oli pystyttävä pysymään saatavilla mahdollisten konfliktien varalta, eikä oppilaan vahtiminen samalla olisi mahdollista. Joinakin päivinä Nummipyörre pyöritteli mielessään ajatusta siitä, millaista olisi ollut elämä ilman varapäällikön titteliä. Elämä, jossa hän olisi saanut keskittyä kouluttamaan vahvoja sotureita yksi toisensa jälkeen.
*Mutta silloin en voisi hyödyntää kaikkea potentiaaliani klaanini eteen. *

“UUDESTAAN!”
Nummipyörre havahtui ajatuksistaan ja katsoi jälleen alas aukiolle, jossa oppilaista pienin vaikutti olevan kykenemätön ymmärtämään mestarinsa ohjeita. Nummipyörre hymähti mestarin turhautumiselle, hyppäsi alas puusta ja alkoi kävellä takaisin kohti leiriä. Oppilaan kovapäisyys ei ollut hänen ongelmansa, mutta hän voisi kyllä tehdä siitä sotureiden ongelman, mikäli edistystä ei alkaisi tapahtua ajoissa. Mutta se ei ollut tämän päivän murhe.
*Ehkä oppilattomuudessa on hyviäkin puolia. *

19.5.26 klo 22.01

Aaltotähti - Vuoristoklaani

Magic

Hiirenkorva alkoi olla lopuillaan, riistaa tuntui olevan reviirillä riittämiin ja leirin oppilaat vahvistuivat päivä päivältä. Aaltotähti oli viettänyt suurimman osan päivästään kierrellen leirissä, katsellen taistelu- ja metsästysharjoituksia ja vastaillen parin rohkeimman pennun kysymyksiin soturiksi tulemisesta. Arki tuntui hiljalleen palaavan ja päällikkö koki ilman helpommaksi hengittää. Tilanne ei ollut täydellinen. Tuskin koskaan tulisi olemaan. Mutta juuri nyt, kaiken viimeaikaisen jälkeen, päivä tuntui kuluvan rattoisasti. Normaalisti.

Aurinko oli matkallaan alas ja ulkona oli alkanut ripotella vettä. Aaltotähti makasi kivirykelmän suojassa leirin läheisyydessä ja kuunteli pisaroiden tanssia kivellä. Hän oli löytänyt tämän kolon metsästyspartion aikana, ja hiljaisen päivän jälkeen päättänyt käpertyä hetkeksi kuuntelemaan reviirin hiljaisuutta ja haistelemaan kevät sateen ilmaan nostattamaa tuoksua.

*Kunhan vain en nukahda tähän*, päällikkö ajatteli hymähtäen itselleen. Sotureilla olisi hauskaa, jos päällikkö unohtaisi palata leiriinsä illan laskeutuessa.
* Mutta vielä ei ole kiire minnekkään. Ehkä pisaroinnin loppuessa*, Aaltotähti ajatteli ja suuntasi katseensa yksittäiseen taivaalla vilkkuvaan tähteen.

2.4.26 klo 15.14

Katajasumu; Vuoristoklaani

Inka r

“Onpas täällä vilpoinen.“
“Niin on, korvani varmaan irtoavat kohta.. Kait me käännymme takaisin pian?” Kultatassu naukui vinkuvalla äänellä. Oppilaan takana kulkeva Katajasumu nosti katseensa tähän vieroksuen ja joutui hillitsemään itseään, ettei olisi ilmaissut paheksuntaansa tuhahtamalla äänekkäästi. Iltapäivän aurinko oli juuri painunut harmaan pilvimassan taakse, mikä varmisti sen, että sen lämmöstä nauttinut paksuturkkikin huomasi, kuinka lujaa tuuli oikeasti piiskasi heitä vastaan. Katajasumu ei silti olisi edes ajatellut paluuta leiriin.
“Lähempänä rajaa voisi olla saalista, siellä kun ei ole metsästetty pariin päivään. Minusta meidän pitäisi jatkaa vielä”, Katajasumu kommentoi diplomaattisesti ja tuijotteli eteen päin tarpoviin tassuihinsa, joiden lomassa risteili siistiä jälkiä, joita kolmestaan kulkevan joukkion käpälät jättivät koskemattomaan, kosteaan mutamaahan heidän allaan. Mutkikas polku johti alemmas kohti Kuutamoklaanin rajan kupeessa sijaitsevaa tiheikköä.
“Tuoresaaliskasa näytti kovin tyhjältä lähtiessämme, olisi vastuutonta-”
“Joo jooo joo, olet oikeassa, kuten aina“, Kultatassu keskeytti hänet ja heilautti samaan aikaan ohutta häntäänsä agressiivisesti hänen nenänsä edessä. Katajasumu luimisti korviaan ja närkästys vilahti naaraan suurissa, vaaleansinisissä silmissä. Hän ei ollut uskoa, että ruskea naaras oli yksi klaanin vanhimmista oppilaista. Nälkä ja kylmä kävivät tietysti kaikkien hermoille, mutta että Kultatassu antoi sen vaikuttaa käytökseensä niin räikeästi. Ja joku hullu olisi voinut sanoa, että ikänsä puolesta tämä oli sisaruksineen valmis soturiksi. Katajasumu pyöräytti silmiään salaa. Hän ei ainakaan ollut antanut ulkoisten olosuhteiden vaikuttaa soturinvelvollisuuksista suoriutumiseensa edes oppilaana. Pienikokoinen Kultatassu näytti muutenkin rehellisesti sanottuna säälittävältä rääpäleeltä.. Naaras varmaan pinnasi kaikista taisteluharjoituksistaan. Katajatassu ei ymmärtänyt lainkaan kuulemiaan huhupuheita, joiden mukaan nuoret kollit kaatuilivat oppilaan täydellisen kullankeltaisten silmien alla.
Alun perin lämpötilaa kommentoinut Aurinkomyrsky, joka oli tuurannut partion verran Kultatassun mestaria Mutakoipea, naurahti.
“Älähän nyt, Kultatassu. Katajasumu puhuu ihan asiaa” , vanhempi soturi totesi ja käänsi päätään nyökätäkseen tuuheaturkkiselle naaraalle. Katajasumu katsahti tähän hieman häkeltyneenä kohteliaisuudesta ja nyökkäsi ujosti takaisin. Oranssiturkkinen kolli olikin ainoa syy, jonka vuoksi hän hyväksyi sen, että Kultatassu kulki hänen edellään.

1.4.26 klo 9.08

Tähtituli ~ Nummiklaani

Jezkebel

"Mitäs pentu?"
Alppipentu seisoi Tähtitulen edessä, katsellen tuota silmät loistaen. Nuori parantaja ei ollut ikinä tuntenut olevansa pentujen suosiossa, joten tämä yhtäkkinen huomion osoitus tuntui oudolta.
"No, oliko sinulla jotakin asiaa?"
Punaviirullinen naaras kysyi, mutta kysymys oli osoitettu pennun vieressä seisovalle Haukkakiidolle, joka nyökkäsi.
"Huolehtisitko Alppipennusta? Liekkitähti pyysi minua metsälle hänen kanssaan, enkä ole pitkään aikaan päässyt saalistamaan."
Tähtituli nyökkäsi hieman hämillään.
"Miksi minä? Eikö joku kuningatar voisi? Minulla olisi parantajan tehtäviä hoidettavana."
Haukkakiito kohotti kulmiaan, kuin ei olisi voinut kuvitella parantajan vastaavan kieltävästi.
"Minä ja Liekkitähti luotamme sinuun. Tiikerililjalla on koko muu pentutarha vastuullaan tämän ajan, yksi pentu pois hänen tassuistaan olisi iso helpotus hänelle. Ja sinähän olet parantaja, tehän osaatte huolehtia pennuista, Alppipentu on muutenkin jo tarpeeksi iso, miltei oppilaan ikäinen. Ei hän tule olemaan vaivaksi."
Tähtituli nyökkäsi uudemman kerran, sillä kuningatar vaikutti siltä että hän ei ottaisi toista kieltäytymistä vastaan hyvin. Alppipentu kipitti häntä pystyssä nuoren parantajan luokse.
"No, jos se sitten sopii, että otan hänet mukaan yrttejä keräämään?"
Haukkakiito hymyili ja nyökkäsi. Sitten hän lähti.
"Tarkoititko sitä todella?" Alppipentu kysyi. Tähtituli nyökkäsi ja opasti pennun sitten ulos leiristä. Hän ei tietänyt mistä ihmeestä oikein juttelisi tuon kanssa, joten he kulkivat Nummiklaanin reviirillä täydessä hiljaisuudessa. Naaraspentua ei kuitenkaan haitannut, hän keskittyi ravaamaan nummella, väistellen taitavasti kaninkoloja ja muita kuoppia mitä epätasainen nummimaa mukanaan toi.
"Sinä olet todella hyvä väistelemään kaninkoloja ja muita kuoppia."
Alppipentu hymyili Tähtitulelle.
"Kiitos, olen emon kanssa viettänyt lähipäivinä paljon aikaa ulkona. Haluan olla mahdollisimman tuttavallinen maaston kanssa, kun minusta viimein tulee oppilas. En halua muiden luulevan etten pärjäisi oppilaana, jos kompastelisin tassuihini ensimmäisenä päivänä."
Nuori parantaja huokaisi ja muisteli hetken omaa nuoruuttaan.
"Kuule, minunkaan ei uskottu pääsevän pentuna pitkälle. Olin todella pieni ruipelo ja heikko. Samoin oppilaana. Opin hitaasti ja olin epävarma."
"Etkä! En usko!" Alppipentu naukaisi. Tähtituli hymyili tuolle.
"Totta se on. Mutta toivon, ettet kerro tästä eteenpäin. Voin taas joskus käyttää sitä esimerkkinä jonkun toisen kanssa. Ja niin sinäkin omaa tilannettasi joskus. Mutta sinä tulet kyllä pääsemään vielä pitkälle, Alppipentu."
Pentu hymyili ujosti ja seisahtui aloilleen. He olivat päässeet pienelle niitylle, jota täplittävistä kukista parantaja saisi kerättyä tarvitsemansa unikonsiemenet. Yhtäkkiä heidän yläpuoleltaan alkoi kuulua raakuntaa. Punaviirullinen naaras katsahti taivaalle ja hänen vaaleanvihreät silmänsä levisivät kauhusta. Taivaalla lenteli suunnaton varisparvi. Tai ei enää siellä, nimittäin ne olivat syöksyneet täyttä vauhtia, kaikki samaan aikaan, kahta kissaa kohti.
"VARO!"
Tähtituli syöksähti paikoilleen jähmettyneen Alppipennun suojaksi. Hän tunsi nokkien repivän turkkiaan. Nuori parantaja ulvoi, lintujen nokkiminen ja raateli sattui ja kovasti, mutta hän pysyi silti paikallaan. Pennun täytyi pysyä turvassa. Lopulta linnut saivat tarpeekseen ja häipyivät. Punaviirullinen naaras rojahti pois naaraspennun päältä. Hänen turkkinsa vuosi pahasti verta. Harmahtavan mustaa kissaa huippasi, ja hänen kylkiään ja selkäänsä särki. Vaalealaikullinen kissa tuli hänen luokseen.
"Tähtituli! Oletko kunnossa?"
Tähtituli henkäisi.
"En."
"Mennään leiriin."
Tähtituli nousi varovasti pystyyn. Liikkuminen sattui ja hän tunsi veren vuotavan jokaisen kehonsa liikkeen mukana.
"Mennään. Jos pääsen sinne asti."
Kaksi kissaa lähtivät raahautumaan Nummiklaanin leiriä kohti. He eivät onneksi olleet kovin kaukana. Alppipentu pääsi ensimmäisenä leirin suulle, nuori parantaja hoippui tuon perässä sisälle.
"Taivaan tähden! Tähtituli!"
Sadeläikkä ryntäsi heidän luokseen. Tuon perässä tuli muitakin kissoja.
"Varikset..."
Tähtituli sai sanotuksi, ennen kuin menetti tajuntansa. Kaikki pimeni nopeasti, eikä hän edes tuntenut lyyhistyvänsä leirin maaperälle.

30.3.26 klo 9.12

Tuhkakajo ~ Vuoristoklaani

Jezkebel

Tuhkakajo oli jo muutaman kerran koittanut kipittää sisälle parantajien pesään kyselemään Paarmahehkun ja Loistepennun vointia, mutta joka kerta jokin näkymätön seinä oli saanut hänet jarruttamaan juuri ennen sisäänkäyntiä ja kääntymään ympäri. Turhautuminen kolmannen yrityksen kohdalla oli noussut niin suureksi, että soturin oli pakko juosta ulos leiristä, tai ravata niin lujaa kuin kapealla vuoristopolulla vain pystyi turvallisesti menemään. Hänen mielessään ei pyörinyt mikään muu kuin mustaturkkinen soturi, heidän edellinen keskustelunsa - tai pikemminkin riitansa - ja nyt tämä kamalan helpottunut olo, kun kolli oli selvinnyt hengissä tehtävästään. Naaras ei ollut edes tajunnut kaipaavansa klaanitoveriaan näin kovasti, ei ennen kuin tuo oli palannut yhtenä kappaleena kotiin, ja kaikki mahdollisuudet heidän väliensä korjaamiselle olivat taas mahdollisia. Hän ei ollut nimittäin uskaltanut suoda edes ajatustakaan tulevaisuuden toivekuville, missä elämä heidän kahden välillään olisi palannut siihen samaan mitä se oli ennen Tähtiklaanin enteitä ja tulvia. Tuhkakajo tiesi ettei olisi kestänyt sitä surua mitä haaveilu olisi tuottanut jos Paarmahehku ei olisikaan palannut kotiin. Mutta hän ei ollut varma kestäisikö myöskään tätä helpotuksen, onnen ja hurmion sekamelskaa, mitä nyt tunsi, kun mustaturkkinen soturi oli taas hänen elämässään. Että tuo nukkuisi yönsä taas samassa pesässä, vaikka he olisivatkin eri puolilla luolakammiota. Että he saattaisivat olla taas samoissa partioissa, vaikka eivät sanoisi sanaakaan toisilleen. Ja kuinka joskus heidän katseensa voisivat sattumalta kohdata leiriaukiolla. Tummanharmaa soturi ravisteli päätään pysähdyttyään vetämään syvään henkeä, hän ei saanut ajatuksistaan tuota mustaturkkista kollia. Kuinka tuon kylmät, tumman meripihkaiset silmät saivat naaraan sydämen hypähtämään kurkkuun asti.
"Paarmahehku...", Tuhkakajo naukaisi. Hänen teki mieli heittäytyä kyljellensä keskelle vuoristopolkua ja jäädä siihen makaamaan niin pitkäksi aikaa, että tunteiden pyörremyrsky hänen sisällään laantuisi ja Paarmahehku poistunut hänen mielestään. Niin ei kutenkaan tulisi tapahtumaan. Soturi katsoi haikeana alas vuoristopolulta, tarkastellen alhaalla avautuvaa metsää, nostaen sitten katseensa taivaalle. Hän kuuli jostakin variksen räksätystä. Naaras sähähti kovaäänisesti ja lintu lensi tiehensä.

29.3.26 klo 16.49

Silotassu - Kuutamoklaani

Cherry13

Silotassun silmä rävähti auki, ja hänen ympärillään oli pimeyttä.

…

Oppilaiden pesän pehmeää pimeyttä. Silotassu huokaisi.

Hän oli taas nähnyt painajaisen. Se ei kuitenkaan ollut tekosyy oppilasaskareista lintsaamiseen. Hän hiipi hiljaa ulos, sillä muut oppilaat nukkuivat vielä – Syreenikukka toivoi aina hänestä vain parasta, eli aikaisin nousua. Tai oli toivonut, kun hän oli toiminut Silotassun mestarina. Oppilaasta tuntui siltä, että Varistähti oli kokonaan sivuuttanut hänet, ja kun Syreenikukka oli mennyt pentutarhaan, hän oli vain unohtanut kumppaninsa oppilaan. Mutta kuka Silotassu oli arvostelemaan päällikön päätöksiä? Mestarittomuuteen saattoi olla syy... Vaikkakin se on epätodellista. Luultavasti se oli koska niin paljon oli tapahtunut... Kaikkialla.



Silotassu oli sukinut turkkinsa priimakuntoon, kun ensimmäiset soturit matelivat pesästään. Kun aamupartiota järjestettiin, Silotassu kipitti suurempien kissojen luokse.

“Voinko osallistua partioon?”

Soturit kohauttelivat olkapäitään ja mutisivat, mutta Silotassu pääsi mukaan. Ei hän tietenkään voisi laiskotella, vaikka hänellä ei ole mestaria.



Aamupartio kului sukkelasti, ja kissat olivat piakkoin leirissä. Silotassu huomasi silmäkulmastaan muita oppilaita ja mestareita, jotka olivat näköjään menossa harjoittelemaan. Hän kipitti heidän luokseen, ja maukui taas pehmeästi;

“Voisinko minäkin tulla mukaanne?”

Hänet taas kutsuttiin mukaan välinpitämättömillä hännänheilautuksilla.



Myöhemmin iltapäivällä Silotassu vei pentutarhan kuningattarille ja pennuille riistaa. Syreenikukka oli siinä, aivan hänen edessään, eikä kukaan silti ajatellut “Hei, eikös tuo Silotassu ollut Syreenikukan oppilas? Kukahan on mestari nyt?”.

Silotassu palasi aukiolle ja näykki pientä myyrää. Tällä menolla hänestä tulisi soturi ilman mestaria.

28.3.26 klo 8.26

Käpy, erakko

Usva

Kiroan kaikkia huonon sään aiheuttavia asioita. En tiedä mitä ne ovat, mutta kiroan ne kuitenkin. Vihaan hiirenkorvan aikaa. Silloin sataa, ja on märkää, ja minua aivastuttaa koko ajan. Lisäksi en koskaan pysy kuivana. En viime yönä nukkunut silmäystäkään, koska oli ukkosmyrsky, ja olen metsässä. Säikyin koko ajan salamoita, vaikka sitä en ikinä myöntäisi ääneen. Muutamia puita myös kaatui, joten en uskaltanut nukkua. Nyt olen väsynyt, mutta päätän silti lähteä metsästämään. Tarvitsen ruokaa kurnivaan mahaani. Ravistelen pitkästä turkistani suurimmat vedet ja lähden matkaan piilopaikastani.

Riista on varmaankin lähtenyt karkuun myrskyä, koska en aluksi löydä yhtään mitään. Olen luovuttamassa ja lähtemässä toiseen osaan metsää, kun kuulen oravan rapistelua läheltä. Hiivin lähemmäs ääntä niin hiljaa kuin osaan. Kun olen parin ketunmitan päässä oravasta, se kuitenkin huomaa minut, ja säntää läheisen kuusen oksille. Minä kiipeän perään. Nokkelasti kiipeän toiselta puolelta puuta kuin orava, ja menen ylemmäksi kuin se. Päätän hypätä sen niskaan, vaikka oksa katkeaisi painoni alla. Olen niin matalalla, että se ei haittaisi. Ajoitan kuitenkin hyppyni väärin, ja orava pääsee hyppäämään toiseen puuhun, ja minä rämähdän maahan.
“Hiirenpapanat!” kiroan ääneen. Nyt lavassani vihloo kipu, kun laskeuduin omituisesti toisen tassuni päälle. Olen näköjään liian väsynyt oravajahtiin. *Löytyisikö täältä sitten hiiriä?* mietin toiveikkaana ja lähden kulkemaan hiipien eteenpäin. Pian vastaani tulee, ei hiirtä, vaan kissan… ja veren tuoksu. *Voi ei. Kuka on loukkaantunut?* huolestun. Riennän eteenpäin ja näen edessäni kaatuneen puun. Ja yhden sen paksuimman oksan alla makaa harmaanvalkea kissa. Juoksen kissan luo. Hän tuoksuu klaanilta, mutta en haista yhtään toista klaanikissaa lähellä. Yritän tökkiä kissaa hereille. Pakko minun on häntä auttaa, vaikka klaanikissa onkin.
“M--häh? Jalkani… missä ne ovat? Sattuu selkään,” kissa mutisee, mutta ei vaikuta olevan kunnolla hereillä.
“Miten niin? Siinähän jalkasi ovat, tuon oksan alla!” tokaisen, ja mietin, miten voisin tätä nuorta kissaa auttaa. Tajuan, että hän on varmasti satuttanut selkänsä, joten huudahdan: “Älä liiku! Jos selällesi on käynyt jotain, se voi olla todella vaarallista.”
Yritän työntää oksaa pois kissan päältä, mutta huomaan heti, että se ei tulisi onnistumaan, ei ainakaan yksin. Ehkä pystyisin kaivamaan maata kissan ympäriltä sen verran, että kissaa pystyisi liikuttamaan. *Mutta mitä minä sitten tekisin? Ei minulla ole paikkaa, johon viedä tätä kissaa,* ajattelen, mutta silti alan kaivamaan maata pois kissan ympäriltä. En ole ehtinyt tätä paljoa tehdä, kun kuulen rapistelua metsästä. Nostan pääni valppaana, ja kuulostelen, mistä päin ääni tulee. Tajuan, että minua ja puuta kohti on tulossa kaksi kissaa.
“Haistan kissoja!” joku huudahtaa.
“Kissoja! Mitä tarkoitat? Kaksi kissaa? Joutsensiipi!” huutaa toinen, hieman epätoivoisen kuuloinen ääni.
Pian puun viereen pelmahtaa kaksi kissaa, toinen pieni ja oranssi, toinen siniharmaa ja hieman kookkaampi. Oranssi kissa näyttää tutulta, mutta en yhtään tiedä miksi.
“Joutsensiipi!” hengähtää oranssi kissa, eikä edes aluksi huomaa, että olen tämän Joutsensiiven vieressä.
Siniharmaa kissa jää kuitenkin paikalleen ja tuijottaa minua varuillaan.
“Kuka sinä olet?” hän kysyy. “Et ainakaan klaanikissa,” hän toteaa nyrpistäen nenäänsä, mutta rientää myös Joutsensiiven vierelle.
“Olen Käpy. Yritän auttaa ystäväänne,” sanon. Minun on parempi pysyä rauhallisena, koska nämä kaksi ovat selvästi kiihtyneistä. “Yritän kaivaa maata hänen ympäriltään, että saisin tuon oksan pois hänen päältään.”
Siniharmaa kissa nyökkää ja selittää tilanteen oranssille kissalle, joka yrittää puhua Joutsensiivelle, mutta tuo ei reagoi.
“Joutsensiipi! Miten sinulle kävi näin?” hän huudahtaa melkein paniikissa.
Huokaisen, mutta päätän auttaa näitä kahta kissaa, jotka ovat selvästi todella huolestuneita. Niin olen minäkin. En ole koskaan välittänyt tuntemattomasta näin paljon, mutta hän mahtaa olla niin kovassa kivussa, ettei minun auta muu kuin tehdä niin.

28.3.26 klo 7.39

Jääsilmä ~ Luuklaani

Jezkebel

Jääsilmä makoili pentutarhan raunamilla, katsellen laiskasti kuinka Kalmapentu pallotteli pienen luunpalasen kanssa itsekseen.
"Kalmapentu", Pihlajamyrsky naukaisi lempeästi astellessaan pennun viereen. Soturi ja naaraspentu nostivat katseensa samaan aikaan Luuklaanin varapäällikköön.
"Valmistaudu päivän menoihin...", oranssipilkullinen naaras virnisti ja katsoi klaanin ainoaa pentua merkitsevästi. Oranssiturkkinen naaras ja tummanharmaa kissa katselivat sitten kuinka vaaleanruskea kissa tepasteli Kuolontähden pesälle ja upposi sitten sen pimeyteen. Kalmapentu nousi nopeasti pystyyn ja sukelsi pentutarhaan sisään.
"Kultakyyhky!" Jääsilmä kuuli pennun huudahtavan. Kuningattaren vastausta ei soturi kuullut, mutta hetken päästä naaraspentu taas hihkui: "Päiväunet sikseen! Minusta tulee tänään oppilas!"

"Tulkoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen!" Kuolontähti huusi. Jääsilmä oli yhä samalla paikallaan pentutarhan vieressä, mutta makaamisen sijasta hän oli jaksanut nousta jopa istumaan. Kultakyyhky ja Kalmapentu olivat vain ketunmitan päässä hänestä.
"Nyt se tapahtuu", kuningatar virnisti. Pentu henkäisi jännittyneenä vastauksensa: "Unelma toteutuu..."
Sitten tummanharmaa naaras henkäisi syvään ja sujahti eturiviin. Jääsilmä seurasi kuinka tuo puikkelehti klaanitovereidensa välistä sukkelasti, vaikka pentu oli aina tuntunut olevan todella arkaluonteinen ja ujo. Kai todellisuus oppilaaksi pääsystä oli valanut kissaan rohkeutta.
"On tullut aika nimittää uusi oppilas. Kalmapentu, astu eteenpäin", Kuolontähti naukaisi. Kalmapentu astui askeleen eteenpäin rivistä ja seisoi sitten hiiskumatta koko Luuklaanin katseiden alla.
"Kalmapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on sinun vuorosi siirtyä soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kalmatassuna. Mestariksesi tulee Puolikasvo", päällikkö naukaisi ja kääntyi nyt soturin puoleen, joka asteli muusta katsojajoukosta tulevan oppilaansa viereen. Jääsilmä oli kieltämättä yllättynyt tästä mestarivalinnasta, sillä Kalmatassu suorastaan hyppäsi säikähdyksestä nähdessään tulevan mestarinsa karun ulkomuodon.
"Puolikasvo, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet osoittanut olevasi suunnitelmallinen ja rauhallinen, ja toivon sinun opettavan kaiken osaamasi tälle oppilaalle", Kuolontähti naukaisi. Mestari ja oppilas kumartuivat koskettamaan neniään, vaikka Jääsilmä pystyi näkemään kuinka Kalmatassun jokainen niskakarva sojotti kauhusta pystyssä. Sitten soturi kuuntelee, kuinka Luuklaani huutaa oppilaan nimeä: "Kalmatassu! Kalmatassu!"
Kissat virtasivat uuden oppilaan ja mestarin ympärillä onnittelemassa heitä, mutta oranssiturkkinen soturi ei jaksanut nostaa takapuoltaan maasta seuratakseen klaanitovereiden esimerkkiä. Aurinkohuipun aurinkokin paistoi tähän juuri niin sopivasti...

26.3.26 klo 17.28

Kettukaiku, Nummiklaani

Usva

//Joutsensiiven etsintä pt. 1

Kettukaiku ei saanut unta. Kun hän vihdoin sai unen päästä kiinni, hän nukahteli katkonaisesti läpi yön. Hän kuuli sateen kohinan ulkoa, ja vaikka se ei yleensä häntä häirinnyt, nyt se vain vaikeutti unen tuloa. Hänellä oli tunne, että jokin oli pielessä, mutta mikä ihme se olisi, kun hän oli vastanimitetty soturi, ja hän oli selvinnyt Tähtiklaanin tehtävästä. Kaikki oli kunnossa. Joten miksei hän saanut unta? *Mikä minulla on?* Kettukaiku ajatteli ärsyyntyneenä. Hänet oli laitettu aikaisen aamun partioon, ja hän ei halunnut valvoa. Kettukaiku pyöri sammalpedillään hetken, ja kuuli jonkun toisenkin tekevän niin. *Joku muukaan ei saa unta. Onkohan se taas Joutsensiipi?* hän mietti ja pyörähti ympäri pedillään. Sitten hän yritti tyhjentää ajatuksensa ja nukahtaa uudestaan. Hän onnistui saamaan mukavan asennon ja vihdoin, hän nukahti.

Kettukaiku heräsi hätkähtäen. Hän oli nähnyt unta. Unta, jossa oli ukkosmyrsky. Joku huusi. Ukkosmyrsky… pimeys… liukasta… *Äh, en muista enää. Toivottavasti se ei ollut mitää tärkeää…* hän ajatteli ja nousi. Hän muisti että hänet oli laitettu aamupartioon. *Ei kai se ole lähtenyt jo?* Kettukaiku mietti ja pienimuotoinen paniikki iski häneen, joten hän riensi ulos sotureiden pesästä. Mutta leiriaukiolla ei ollut melkein ketään, vain Omenakukka, joka oli myös partiossa mukana.
“Hei,” Omenakukka tervehti. “Keitä muita partioon on tulossa?”
“Hmm… muistaakseni Timaliviiksi ja Mustatassu, sekä Kottaraistuli,” Kettukaiku vastasi.
Samaan aikaan kun Kettukaiku sanoo tämän, unisen näköinen Mustatassu kömpi oppilaiden pesästä perässään hänen mestarinsa. *Jaa, Mustatassu ei näköjään halunnut herätä,* Kettukaiku ajatteli huvittuneena.
“Kettukaiku, kävisitkö hakemassa Kottaraistulen?” Timaliviiksi pyysi.
Kettukaiku nyökkäsi ja teki niin kuin häneltä on pyydetty. Kottaraistulikin oli hieman uninen, hän oli ilmeisesti mennyt myöhään nukkumaan. Partio oli nyt valmis lähtöön, joten Timaliviiksi heilautti häntäänsä lähdön merkiksi.

Kun Kettukaiku astui nummille, hän melkein heti liukastui. Nummimaa oli märkää ja mutaista. Oli satanut, ja paljon. Edelleen ripotteli vettä, mutta aurinko oli nousemassa pilvien lomasta.
“Onkohan täällä ollut ukkonen?” Kottaraistuli mietti ääneen.
“Varmaan,” Kettukaiku totesi.
“Sadeläikkä käski meidän mennä Kuutamoklaanin rajalle, tarkistamaan ne. Tuskin mitään on tapahtunut, mutta aina on hyvä partioida. Suunnataan siis sinne,” Timaliviiksi kertoi.
Mitään ei tule pitkään aikaan vastaan, muuta kuin lisää märkää maata ja mutaa.
*En jaksa enää näin mutaista säätä!* Kettukaiku ajatteli turhautuneena, mutta päätti olla valittamatta, ja ravisteli vain hieman tassujaan. Hän ei nähnyt mitään normaalista poikkeavaa, kunnes… kunnes… *Mikä tuolla on? Onko se kuollut saaliseläin?* hän ihmetteli. Hän nosti vauhtiaan hieman mennäkseen sen luo. Se oli kani. Kuollut kani, jossa oli selvästi puraisun jälki. “Hei! Joku on tappanut kanin reviirillämme!” Kettukaiku huutaa muille partion jäsenille. Hän kumartuu haistelemaan kania, mutta se ei tuoksukaan erakolle, tai muulle klaanille vaan… Joutsensiivelle! Kettukaiku oppi tunnistamaan ystävänsä kanervaisen tuoksun heidän klaanienpelastusretkellään. “Tämä tuoksuu Joutsensiiveltä. Miksi ihmeessä hän olisi jättänyt saaliinsa tänne? Keskelle nummea?”
Kottaraistuli ja Mustatassu katsoivat Kettukaikua hämmentyneenä. Hekään eivät ymmärtäneet, miksi ihmeessä Joutsensiipi jättäisi saaliinsa nummelle.
“Onko kukaan nähnyt häntä?” Kettukaiku kysyi.
“Näin hänet viimeksi eilen iltapäivällä saalistuspartiossa. Hän vaikutti silloin hieman uupuneelta. Onpa kummallista…” paikalle saapunut partion johtaja Timaliviiksi kertoi.
“Niin on! Missä hän on?” Kettukaiku ihmetteli. Nuori soturi ei tajua yhtään Joutsensiipeä, tämä ei ollut yhtään hänen tapaistaan!
“No, tehdäänkö niin että suoritamme partion loppuun, ja sitten kyselemme leirissä onko kukaan nähnyt Joutsensiipeä?” Timaliviiksi ehdotti.
Kettukaiku nyökkäsi, vaikka huoli kalvoi hänen sisintänsä. Mitä jos Joutsensiivelle oli käynyt jotain?

Leirissä partio raportoi tapahtuneesta päällikölle. Liekkitähtikin vaikutti hämmentyneeltä. “Kyselisitkö, onko kukaan nähnyt häntä ennen kuin teemme mitään muuta?” hän pyysi Kettukaiulta.
“Joo. Toivottavasti hän on täällä leirissä, ja on ollut vain omituisen hajamielinen,” Kettukaiku sanoi ja lähti kiertämään leiriä ja kyselemään onko kukaan nähnyt hänen ystäväänsä. Kaikki pudistavat päätänsä, tai vastaavat että olivat nähneet tuon harmaalaikukkaan soturin viimeksi eilen. Kun hän kulkee pentutarhan ohi, pennut vinkuvat häneltä tarinaa.
“Kettukaiku, voitko kertoa tarinan, jooko? Leijonakynsi ei suostu enää!” Alppipentu pyysi.
“En, en nyt. Minun pitää etsiä Joutsensiipi,” Kettukaiku vastasi.
“Voitteko sitten myöhemmin MOLEMMAT kertoa tarinan?” Vilupentu innostui.
“Katsotaan sitä sitten myöhemmin,” Kettukaiku hymähti, ja jatkoi kyselemistä.

Hän oli kysellyt nyt melkein kaikilta leirissä. Hän oli juuri lähdössä takaisin päällikön luo, kun Haukkaliito käveli hänen eteensä.
“Kuulin, että etsit Joutsensiipeä. Eikö hän palannut yölliseltä kävelyltään?” hän kysyi.
*Yölliseltä kävelyltään? Olisi pitänyt arvata,* Kettukaiku ajatteli. “Ei ole. Sen takia olen kysellyt hänen peräänsä, olen huolestunut,” hän sanoi ääneen.
“Hm. Erikoista,” Haukkaliito totesi. “Toivottavasti hän löytyy.”
Kettukaiku meni takaisin päällikön luokse, joka oli juuri lähdössä metsästämään.
“Ei hän ole leirissä…” Kettukaiku kertoo huolta äänessään. “Eikä kukaan ole nähnyt häntä tänään. Kuulemma hän lähti yölliselle kävelylle, ja häntä ei ole nähty sen koommin.”
“Tämä ei ole Joutsensiiven tapaista,” Liekkitähti sanoo mietteliäänä.
“Voinko mennä etsimään häntä?” Kettukaiku kysyi
“Mene vain. Ota mukaasi pari soturia tai oppilasta, jos haluat. Olisi ikävä menettää yksi lupaavimmista nuorista sotureistamme. Palaa kuitenkin auringonlaskun aikaan, jos häntä ei ole löytynyt. ” Liekkitähti vastasi. Ilmeisesti hänelläkin oli huoli Joutsensiivestä.

Kettukaiun mukaan tulee Haukkaliito, joka oli viimeksi nähnyt Joutsensiiven, sekä Ratamosydän.
“Kani löytyi läheltä Kuutamoklaanin rajaa. Mutta hän on voinut siitä mennä mihin suuntaan tahansa,” Kettukaiku kertoi.
Haukkaliito näytti hieman epäilevältä. “Miten ajattelimme löytää hänet? Mitä jos hän on vain tarvinnut yksinoloaikaa, ja mennyt vähän liian pitkälle, joten hän yöpyi jossain muualla?” hän miettii.
“Ei se olisi Joutsensiiven tapaista! Jos ei kiinnosta, lähde leiriin, tai johonkin partioon, sinua ei pakotettu tähän,” tiuskaisi Kettukaiku vastaukseksi. Hän tunsi heti tiuskaisun jälkeen huonoa omaatuntoa. Ei tuo ollut hänen tapaistaan. Hän oli vain huolissaan.
“Kyllä me hänet löydämme,” Ratamosydän sanoi rauhoittelevasti, ja hänen häntänsä sipaisee Kettukaiun selkää lohduttavasti.
He kulkivat kohti Kuutamoklaanin rajaa haistellen koko ajan ilmaa, jos siinä olisi Joutsensiiven tuoksua. Rajan lähellä he pysähtyivät.
“Mitä jos nyt hajaannumme, ja etsimme tältä alueelta mahdollisia merkkejä Joutsensiivestä?” Kettukaiku ehdotti.
Hänen kaksi toveriaan nyökkäsivät.

Joutsensiivestä ei näkynyt jälkeäkään. Edellisyön myrsky oli varmaan haihduttanut kaikki tuoksut ja tassunjäljet alueelta. Kettukaiku kysyi epätoivoissaan jopa kaukana menevältä Kuutamoklaanin rajapartiolta, olivatko he nähneet Joutsensiipeä. Kuutamoklaanilaiset katsoivat Kettukaikua halveksivasti, mutta kiltein heistä vastasi, että kukaan nummiklaanilainen ei ollut eksynyt heidän reviirilleen. Kettukaiku alkoi ajatella, että jäljellä on vain yksi vaihtoehto. Joutsensiipi oli eksynyt reviirin ulkopuolelle. Kun hän kokoontuu etsintäpartionsa kanssa uudestaan, ja kertoo ajatuksestaan, he vaikuttavat epäileväisiltä.
“Mutta kun tämä on ainut vaihtoehto! Ainakin minä lähden reviirin ulkopuolelle!” Kettukaiku intti. Hän on päätöksensä tehnyt, ja kukaan ei tulisi sitä muuttamaan.
“Hyvä on. Minä en tule mukaan. Kerron tästä päällikölle,” Haukkaliito sanoi.
“Minä tulen mukaasi. En päästä sinua yksin,” Ratamosydän päätti.
Partion jäsenet nyökkäävät toisilleen ja lähtevät eri suuntiin, Haukkaliito leiriä kohti ja Ratamosydän ja Kettukaiku kohti ei kenellekään kuuluvaa aluetta, jossa oli vain tiheää metsää.