Kettutassu palasi leiriin metsästyspartiosta tyytyväisenä, mutta myös hieman huolissaan. Hän oli saanut kiinni jäniksen yhdessä Lumitassun kanssa. Matkalla takaisin leiriin, hän oli jutellut Lumitassun kanssa Tähtitassusta, parantajaoppilaasta jonka Luuklaani oli siepannut. Tähtitassun perään oli lähetetty etsintäpartio, mutta he eivät olleet palanneet vielä. Tämän takia Kettutassu oli huolissaan. *Mitä jos Tähtitassu tapettaisiin? Mitä jos hän ei koskaan palaa?* Tällaiset ajatukset pyörivät tuon oranssin naaraan päässä kun hän pääsi leiriin.
“Ota jotain riistakasasta, sinä ansaitset sen,” huikkasi Purovirta, joka koulutti tällä hetkellä osin myös Kettutassua Lumitassun lisäksi, sillä Valkotäplä oli pelastuspartiossa. Kettutassu nappasi hiiren riistakasasta, ja alkoi syömään. Ruoka ei kuitenkaan maistunut. *Mitä tapahtuu sitten, jos meillä ei ole ollenkaan parantajaa?* Kettutassu mietti. Hän tuijotti hiirtänsä mitään näkemättä, ja huokaisi. Hän tiesi ettei hänen pitäisi olla ihan näin huolissaan, kyllä Tähtitassu saataisiin takaisin. Mutta jostain syystä, hän ei vain pystynyt ajattelemaan sillä tavalla. Vain negatiiviset ajatukset olivat vallanneet Kettutassun sinä hetkenä. Pian hän huomasi, että Ratamotassu lähestyi häntä, näyttäen myös hieman huolestuneelta.
“Moi Kettutassu. Onko kaikki okei?” kysyi Ratamotassu, ja istui hänen viereensä.
Kun Ratamotassu tuli puhumaan Kettutassulle, Kettutassu tajusi, että Ratamotassu taisi olla huolissaan… hänestä? *Mutta… Miksi kukaan huolestuisi… minusta? Minä olen ihan okei… Ehkä?* ajatteli Kettutassu.
Ratamotassu katsoi häntä pää kallellaan, edelleenkin huolestuneen näköisenä.
“Ööö… On kai. T-tai no… ei ole. Tai, ehkä on. E-en tiedä,” Kettutassu vastasi kompastellen sanoissaan. Hän käänsi päänsä pois nolona. *Ääh! Enkö edes osaa puhua enää!* sätti Kettutassu itseään.
“No minä vain huomasin, että mieltäsi selvästi painaa jokin. Haluatko ehkä puhua siitä?” sanoi Ratamotassu ystävällisesti.
“Siis….joo, voin kertoa, mutta se on aika tyhmää, ei minun kuuluisi olla näin huolestunut,” Kettutassu sanoi hiljaa. *Ratamotassu varmaan luulee että yliajattelen tämän, ja että olen ihan outo ja kaikkea!* Mutta Kettutassu kertoi kuitenkin. Hän jotenkin luotti Ratamotassuun. “Se on vaan… että mitä jos Tähtitassua ei saada koskaan takaisin? Ja… ja hän… kuolee? Mitä sitten tapahtuu?”
“Kuule, kyllä sinä saat olla niin huolestunut, minusta tuntuu että kaikki ovat, minäkin. Mutta Tähtitassu saadaan varmasti takaisin. Siinä partiossa on todella lahjakkaita sotureita, he löytävät Tähtitassun kyllä. Ainakin minä uskon niin,” Ratamotassu totesi.
“Joo, tuo… on totta,” mumisi Kettutassu. *Miksi minä olen näin ujo Ratamotassun seurassa?* Kettutassua hieman ärsytti hän itsensä.
“Lisäksi, mestarisi Valkotäplä on pelastuspartiossa myös. Sinä tiedät kuinka lahjakas hän on,” lisäsi Ratamotassu.
“Niin on,” sanoi Kettutassu, jopa vähän iloisempana. *Ratamotassu on tosi fiksu, ja kiva myös, hän todella teki mieleni vähän paremmaksi. Valkotäplä oli todella hyvä soturi. Hän löytäisi kyllä Tähtitassun, ihan varmasti.* Sitten Kettutassu rohkaistui. “Kiitos. Tuo teki minut vähän paremmalle mielelle. Muuten haluaisitko… ehkä jakaa tämän hiiren kanssani?” hän kysyi.
Kettutassu näki, että Ratamotassu ilahtui. “Joo, mielelläni,” Ratamotassu vastasi, tuli vähän lähemmäs, ja kyyristyi syömään Kettutassun kanssa, alkaen jutella muista asioista esimerkiksi metsästyksestä, kehuen Kettutassun metsästystaitoja.

//Oisko tämmönen pieni ihastus/ensirakkaus juttu hyvä näiden kahden välille vaikka onkin samaa sukupuolta :)) mutta se ei kai haittaa... muistelen niitä ohjeita tässä..

Kettutassulla oli ollut aika pitkä päivä, mutta kuitenkin kun Laventelipentu ja Aamupentu pyysivät leikkimään, hän tuli. Hän oli oppinut pitämään näistä kahdesta energisestä pennusta kovasti.
“Me keksittiin uusi leikki! Sinä olet mäyrä ja me yritetään kukistaa sinut!” huusi Aamupentu iloisena juostessaan Kettutassua kohti.
“Selvä,” Kettutassu sanoi ja naurahti. Sitten hän tekeytyi mäyräksi. Hän yritti tehdä itsestään mahdollisimman ison, ja alkoi tömistellä kohti pentuja leikkimielisesti muristen. “Te ette koskaan päihitä minua!” Kettutassu sanoi. “Minä murskaan teidät!”
“Ei, vaan me kyllä murskataan sinut, senkin ilkeä mäyrä!” kiljahti Laventelipentu, ja nämä kaksi nuorta pentua lähtivät rynnimään kohti Kettutassua, ja hyppäsivät hänen päälleen. Aamupentu otti pienillä kynsillään kiinni Kettutassun niskasta, ja Laventelipentu hänen vieressään hakkasi Kettutassua käpälillään, kynnet piilossa.
“Eiii! Minut päihitetään!” huusi Kettutassu möreällä äänellä, ja ravisteli itseään kevyesti, ettei pennuille sattuisi mitään. Aamupentu putosi Kettutassun selästä, mutta pomppasi takaisin, suurin piirtein heti kun osui maahan. “Hahaa! Me voitetaan!” sanoi Laventelipentu voitonriemuisena, ja yritti heiluttaa Kettutassua. Kettutassu horjahti vähän, ja sitten kaatui teatraalisesti maahan. Mutta jotenkin, Laventelipentu oli joutunut Kettutassun alle. “AAAH! Sinä litistät minut!” pentu huusi. Kettutassu pomppasi äkkiä ylös maasta säikähtäneenä. Hän oli melkein litistänyt pienen pennun alleen! Hän katsoi Laventelipentua joka makasi maassa. “Oletko okei?!” hän kysyi.
“Uuh, joo, olen kai,” vastasi Laventelipentu, ja nousi istumaan ravistellen turkkiaan.
“Oletko varma? Sattuuko mihinkään?” varmisti Kettutassu.
“Ei satu,” sanoi Laventelipentu, vaikka näytti edelleen säikähtäneeltä.
“Hyvä,” Kettutassu sanoi ja huokaisi helpotuksesta. *Onneksi ei käynyt mitään. Se olisi ollut minun syyni!*
“Olisiko nyt aika mennä nukkumaan?” Kettutassu ehdotti.
“Eiiii, ei vielä!” valitti Aamupentu. “Ei väsytä!”
“Ei niin, olemme vielä ihan virkeitä,” säesti Laventelipentu, vaikka hän näytti Kettutassun mielestä jo aika väsyneeltä.
“Jos leikkisimme vielä yhden leikin,” sanoi Kettutassu. “Sen jälkeen nukkumaan!”
“Höh, haluaisin leikkiä vielä ikuisuuden!” marisi Aamupentu.
“No, edelleen on se vaihtoehto, että mennään nukkumaan nyt heti. Että yksi leikki, tai ei ollenkaan,” Kettutassu sanoi tiukasti.
“Niin kai sitten,” Aamupentu sanoi. Sitten hän ja sisarensa Laventelipentu rupesivat juttelemaan siitä, mikä olisi päivän viimeinen leikki. Lopulta he päättivät. “Kanna meitä selässäsi!” he huusivat.
“Joo, voin. Mutta olkaa vähän hiljempaa,” Kettutassu suostui. “Kannan teitä yksi kerrallaan, se on hankalaa, jos molemmat teistä on selässäni samaa aikaa.”
Ensimmäiseksi hän otti selkäänsä Laventelipennun, ja kantoi häntä ympäri leiriä. “Jee!” hihkui Laventelipentu, kun Kettutassu juoksi. Seuraavaksi hän otti Aamupennun selkäänsä, ja Aamupentu hihkui ilosta yhtä paljon.
“No niin, nyt on aika mennä nukkumaan,” Kettutassu sanoi, ja paimensi pentuja kohti pentutarhaa.
“Höh, emme halua!” pennut valittivat.
Kettutassu hymähti huvittuneena. Hän muisti kun oli itsekin ollut pentu, ja ei halunnut mennä nukkumaan.
“Menkää nyt vaan, minäkin menen,” Kettutassu sanoi. Se oli totta, Kettutassu oli todella väsynyt. Ja kun hän oli saanut pennut nukkumaan, hän lähti lopen uupuneena oppilaiden pesään. Tänään oli ollut ihan hyvä päivä, ja hän ei sinä päivänä ollut huolehtinut paljoa Tähtitassusta, vaikkakin ei hän voinut häntä koskaan unohtaakkaan.

Tuuli tuiskusi vaaleassa turkissa, kun hän juoksi kohti vuoriston korkeinta kohtaa. Juokseminen ei tuntunut miltään, vaan tuuli kiritti soturia yhä ylemmäs, eivätkä hänen tassujensa juuri tarvinneet tehdä töitä tai koskea maahan. Riemukas kiljahdus karkasi kissan huulilta yön selkään. Suuri soturi oli juuri saanut kuulla olevansa todennäköinen seuraava varapäällikkö, kiitos pettämättömän luonteensa ja ennenäkemättömien taistelutaitojensa, jotka juuri olivat voittaneet Vuoristoklaanille sen leirin takaisin!
Vuoren huippu lähestyi vääjäämättä, pian hän saisi nähdä allaan koko kanjoni, oman leirinsä ja klaaninsa alueen. Hänen klaaninsa!

“Yöpentu!”

Huuto kajahti soturin maailman läpi, rikkoen tuulen pehmeän tuiskeen. Naaras vingahti arvolleen sopimattomasti, kun juoksemisesta yllättäen tuli vaikeampaa ja vaikeampaa vuoren huipun kadotessa kauemmas horisonttiin.

“Yöpentu!”

Yöpentu hätkähti hereille pentutarhan nurkasta. Leirin vilske tuntui kovalta korviin autuaan vuoristorauhan jälkeen ja pentu yrittikin peittää korviaan tassuillaan.

“Uskosielu, mene pois!” hän vingahti ja käänsi kylkeään. Kermanvaalea soturi tökki Yöpentua hellästi, mutta vaateliaasti nenällään. Eikö täällä saaneet suuret soturit nukkua laisinkaan?

“Yöpentu, onko kaikki hyvin? Minulle tultiin sanomaan, että olet ollut kovin väsynyt viime aikoina. Aurinko on jo vaikka kuinka korkealla, etkä ole vielä edes herännyt? Onko sinun huono olo?” Uskosielu pälpätti huolestuneena. Oli tämäkin tapa aloittaa päivä.

“Väsyttää. Mene pois”, pentu tuhahti ja käänsi kylkeään. Hän oli harjoitellut uutta taisteluliikettään koko viime yön, ja sitä edellisen ja edellisen. Ja yhä vieläkään hän ei ollut onnistunut saamaan kehoaan kiertymään oikein laskeutuessaan. Sitä paitsi harjoitukset keskeytyivät vähän väliä jonkun herätessä.

“Etkö saanut nukuttua?” soturi kyseli lempeästi, istuessaan pennun viereen ja alkaessa puhdistaa hänen pölyistä turkkiaan.

“Näytät pelmunneen aika lailla, turkkisi on kuin taistelusta tulleella”, soturi hymähti vielä. Se sai Yöpennun huomion ja pentu hymyili itsekseen tyytyväisenä kuin olisi juuri saanut suurimman mahdollisen suosionosoituksen. Vai suoraan taistelusta tulleella? Ehkä hän teki sittenkin jotain oikein! Pentu venytteli raukeana ja kömpesi tassuilleen. Uskosielu vilkuili ympärilleen ja tönäisi samalla tassullaan pientä päästäistä pentua kohti.

“Muut söivät jo.”

Yöpentu äännähti happamana katsoessaan laihaa saalista, muttei kuitenkaan valittanut sen enempää. Natustaessaan evästään hän tarkkaili Uskosielun liikkeitä, yrittäen arvata hänen mielenjuoksuaan. Ehkä soturi olisi entistä vaikuttuneempi, jos pentu pystyisi osoittamaan osaavansa lukea ajatuksia!

Valitettavasti vastaus tuntui turhankin selvältä, sillä vaaleaturkkinen naaras vilkuili leirin suulle kerääntyvää partiota. Kiireen tuntu hiipi Yöpennun ympärille, ja pentu tuhahti mielesään harmistuneena. Hän oli ehtinyt toivoa, että Uskosielu voisi jäädä ja opettaa hänelle uuden taisteluliikeen.

“Oletko lähdössä partioon?”

Pennun pettymys oli täytynyt kuultaa läpi hänen äänestään, sillä soturi kääntyi katsomaan häntä kuin pahoitellen. Uskosielu nuoli nopeasti Yöpennun pöllynneen turkin kuosiin, ennen kuin vastasi:

“Täytyy mennä. Kyllä sinäkin pian pääset mukaan.”

Yöpentu nyökkäsi pontevasti ja ravisti nyt kostean turkkinsa pörrölleen. Kyllä hän pian lähtisikin mukaan, luvalla tai ilman! Uhotessaan itsekseen pentu katseli Uskosielua, joka oli jo kääntynyt ja tassutti kohti häntä odottavaa partiota. Sen oppilaat supisivat kiihkeästi keskenään, mutta hiljenivät naaraan saapuessa. Yöpennun vielä nuollessa viimeisiä ruoan rippeitä, katosi partio näkyvistä kohti metsää.

Uskosielu oli palannut, mutta ei yksin. Yöpentu oli kuningattaren vastustelusta huolimatta hiipinyt tarkkailupaikalleen pesänsä pieleen ja kuunteli korvat höröllään sotureiden sananvaihtoa. Jotakin oli nyt meneillään, eivätkä Uskosielun mukana saapuneet kissat olleet todellakaan Vuoristoklaanin omia sotureita! Vaikka pieni huoli hiipi pennun sisimpään, ei hän voinut olla innostumatta tapahtuneesta. Mitä jos tämä olisikin hänen mahdollisuutensa todistaa itsensä? Sitä paitsi, jos vaara olisi todellinen, olisi Uskosielu jo tullut varoittamaan häntä.

Aaltotähti oli vielä metsästämässä, eikä Yöpentu löytänyt Myrskytuulta katseellaan kissojen joukosta. Juuri kun pentu oli aikeissa hiipiä lähemmäs, alkoi yksi partion mukana tulleista vieraista kissoista puhua. Yöpentu kuunteli selitystä henkeään pidätellen. Hän ei aivan pysynyt mukana, mutta lopulta muut soturit vaikuttivat osa tuohtuneilta ja osa erittäin huolestuneilta. Pentu yritti parhaansa mukaan lukea Uskosielun kasvoilta, miten tilanteeseen tulisi suhtautua, mutta naaras keskittyi selvästi tilanteen setvimiseen, eikä antanut ilmeensä paljastaa riittävästi, jotta pentu olisi voinut siitä johtopäätöksen vetää.

Yöpentu kävi mielessään mahdollisia reagointitapoja läpi. Mitä jos hän lähtisi etsimään Aaltotähteä? Leiri oli sen verran kaaoksessa, että hän saattaisi hyvinkin onnistua livahtamaan ulos. Ja palaisi takaisin sankarina, mukanaan päällikkö, joka voisi selvittää tämän sotkun! Ehkä Uskosielukin voisi sitten perääntyä tilanteesta ja tulla Yöpennun kanssa harjoittelemaan. Toisaalta pennun uteliaisuus veti häntä kovasti kohti leiriin tulleita vieraita.

Lopulta pennun uteliaisuus voitti, ja kun Uskosielu hävisi kohti kiivaasti keskustelevaa soturiryhmää, varmisti pentu vielä, ettei kukaan muu huomaisi, ja hiippaili sitten äkkiä kohti koivua, jonka lähistölle vieraat olivat siirtyneet. Keskittäen kaikki voimansa ja osaamisensa tassuihinsa, pentu yritti hiipiä mahdollisimman hiljaa ja huomaamatta kohti sotureita kuullakseen, mistä he keskustelivat. Yöpennun harjoittelu kantoi hedelmää, ja hän liikkui maastossa aivan hiirenhiljaa – niin hiirenhiljaa kuin vuoristoklaanilaisen pennun nyt voi olettaa.

//Kosto, your call!

Mustakynsi tunsi olonsa hyödyttömäksi. Hän ei voinut liikkua, koko hänen kehonsa tuntui kadottaneen johtajansa. Se ei ollut enää soturin hallinnassa. Vaikka hän kuinka yritti liikkua, mitään elettäkään ei tapahtunut. Naaras tunsi lämpimän veren valuvan turkilleen. Kylmät vesipisarat huuhtoivat suurimman osan siitä pois. Hän oli kuin tyhjää ilmaa, hän erotti värit huonosti ja häntä huimasi jatkuvasti. Viiltävä kipu lävisti mustavalkean kissan kehon ja hän menetti tajuntansa.

//Nykyhetki

Mustakynnen olo oli jokseenkin outo. Kaikenmaailman yrttien hajut olivat saaneet hänen päänsä totaalisesti sekaisin. Vaikka yrttien olikin tarkoitus auttaa pentueen synnyttänyttä kehoa palaamaan takaisin normaaliin kuntoon, jokin tuntui olevan pielessä. Tiedä sitten oliko kuningatar vielä päässyt henkisesti yhtä pitkälle paranemisprosessissa kuin hänen ruumiinsa. Nämä viimeiset kolme kuuta olivat olleet naaraan elämän hirveimmät, jos ei pentuaikoina ikävien vanhempien kanssa oloa laskettu. Aina poikiensa syntymästä lähtien hän oli kokenut kuihtuvansa pois, olevansa hyödytön klaanikissa, kun metsästyksen, taistelemisen ja ennen kaikkea vapaasti juoksemisen sijaan Mustakynnen oli pitänyt käpertyä pimeän pesän nurkkaan huolehtimaan kolmesta kissanpennusta. Hän koki olevansa heikko ja haavoittuvainen, ja kuningatar inhosi sitä.
Hän rouskutti viimeiset Mustakipinän antamat yrtit, joidenka piti auttaa maidontulon loppumisessa. Aavepentu, Punapentu ja Luupentu olivat täyttäneet kolme kuuta, milloin heidän ruokavalionsa vaihtuisi maidosta kiinteään lihaan ja kuningatar pääsisi viimeinkin harjoittamaan lihaksiaan, palaamaan takaisin normaaliin kuntoonsa. Pennut olivat mielellään lähteneet testaamaan terävillä pienillä hampaillaan päästäisen repimistä syötäviksi paloiksi ja näyttivät olevan kolmistaan täysin turvassa leirin reunassa. Eivät kenenkään tiellä ärsyttämässä ja härnäämässä. Mustakynsi selvitti utuista näkökenttäänsä pään ravistuksella ja paikansi Kuolontähden luolan suuaukolla. Nyt olisi hyvä tilaisuus pyytää päälliköltä lupaa jaloittelulle ulkoilmassa, kun pennut olisivat edes pienen hetken keskittyneet johonkin muuhun. Kauhukuvat katkenneista luunpaloista, jotka takertuisivat pienokaisten kurkkuihin välähtivät naaraan mielessä, mutta hän työnsi ne pois ja tassutteli mustaturkkisen naaraan luokse.
- Enkö voisi käydä pienellä kävelyllä?
Kuolontähti ei siirtänyt katsettaan Mustakynteen, vaan ainoastaan jatkoi luolan suuaukolta avautuvan vuoristonäkymän katselemista.
- Et ainakaan yksin...
Päällikkö vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kuningattaren silmät siristyivät. Hän oli ollut jo kolme kuuta Luuklaanissa, eikö häneen tosiaankaan vielä luotettu tarpeeksi, että hän edes pääsisi yksin leiristä ulos jaloittelemaan?
- Voinko minä viedä Mustakynnen ulos?
Lähellä ollut Ohramyrsky naukaisi, tassutellen kahden naaraan luo. Mustavalkea kissa loi varapäällikköön katseen, miksi kummassa tuo vapaaehtoisesti ilmoittautuisi viemään häntä kävelylle. Kuolontähti siirsi katseensa vuoristonäkymästä mustaturkkiseen naaraaseen ja katseli hetken tuota silmät viiruina. He molemmat yrittivät selkeästi aistia mitä Ohramyrskyllä oli oikein taka-ajatuksena.
- No eiköhän se käy, mutta ette ole pitkään! Nummiklaanilaiset tulevat varmasti noutamaan omaansa hetkenä minä hyvänsä.
Mustakynsi oli hetken kiitollinen niin Kuolontähdelle kuin varapäälliköllekin. Hän ei olisi kestänyt hetkeäkään enää sisällä luolassa makaamassa tyhjänpanttina.
Kaksi naarasta lähtivät kävelemään vuoristopolkua pitkin kauemmas luolastosta. Kevyt viherlehden tuuli kävi läpi vuoriston ja ilma oli sateista sekä ilmanpaineesta johtuen todella hiostava. Kuningatar nyrpisti nenäänsä, mutta jatkoi eteenpäin. Sää ei ehkä ollut mieluisin, mutta hän ei ryhtyisi kääntymään takaisin sen takia. Mustavalkea kissa oli kerrankin saanut tilaisuuden pienelle liikunnalle, hän sen kyllä käyttäisi. Kun vuoristopolku leveni, Mustakynsi kiristi kävelytahtinsa hölkkään. Ohramyrsky pysyi helposti hänen rinnallaan ja ketterästi loikki kivien yli, kun polku välillä kapeni liian pieneksi kahdelle kissalle.
- Sinulla oli varmaan jotakin asiaa?
Kuningatarta inhotti kuinka käheältä hänen äänensä kuulosti hetken liikunnan jälkeen. Oliko naaras todella niin rapakunnossa?
- No ei erityisemmin...
Ohramyrsky vastasi, eikä aluksi huomannut kuinka Mustakynsi oli pysähtynyt sammalikkoon. Kun tassujen askelten äänet eivät enää seuranneetkaan varapäällikköä, tuo pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvänä taakseen.
- Haluan käydä joella.
Kuningattaren mielestä hänen äänensä kuulosti ihan variksen raakunnalta, mutta ei voinut sille mitään. Kurkkua kuivasi ja hiostava ilma tuntui vain pahentavan sitä. Mustaturkkisen naaraan silmät siristyivät ja hän palasi muutaman askeleen verran lähemmäs Mustakynttä.
- Miksi? Emme saaneet olla kauaa.
Ohramyrsky muistutti. Kuningatar luimi korviaan ja tuhahti ääneen. Ei hän tietenkään halunnut sanoa ääneen, että hänellä oli aivan järkyttävä jano pienen hölkän jälkeen.
- Haluan nähdä itseni!
Mustakynsi tiuskasi ja pukkasi varapäällikköä liikkeelle, päästäkseen tuon ohi vuoristopolulla. Tekosyy oli heikko, mutta ainakaan mustaturkkinen naaras ei ollut estänyt häntä.

Lumisydän oli huolissaan päälliköstään Ututähdestä, vaikka Puroklaanin ja Nummiklaanin parantajat olivatkin kertoneet tuon kyllä selviävän susihyökkäyksestä. Mutta miksi Puroklaanin johtajalle piti aina tapahtua kaikki ikävä? Ensiksi Luuklaanissa vankina oleminen ja ei mene edes kuutakaan, kun tuo päätyi suden hampaisiin. Soturi huokaisi ja nousi pediltään. Hän tepasteli hetken ympyrää, mutta lopulta väsähti ja alkoi pöyhimään sammalvuodettaan. Liekkisade oli partiossa, Kuplamyrsky pentutarhassa Ruskalehden luona, Kottaraissulka ja Aamutäplä omien perheidensä kanssa... Kolli marisi ääneen, hän tarvitsi jotakin tekemistä ja niin lähtikin tepastelemaan kohti Jalotassua, joka istui muiden Puroklaanin oppilaiden seurassa. Harmaalaikkuinen kissa jäi hyvän matkan päähän muista oppilaista ja kutsui omaansa tuon nimellä. Harmaaturkkinen kolli juoksi oitis mestarinsa luo.
"Tänään pidämme oppitunnin ja sen aihe saa olla sinulle yllätys", Lumisydän naukaisi. Jalotassu hihkaisi innoissaan ja lähti kipittämään mestarinsa perässä ulos Puroklaanin väliaikaisesta leiristä, kohti tulvivaa rajajokea.

He saapuivat joen varrelle.
"Mitä me teemme täällä?" Jalotassu kysyi hämillään ja katseli omaa peilikuvaansa joen pinnasta. Näin lähellä järveä Nummiklaanin eteläinen rajajoki ei ollut yhtä pahassa kunnossa kuin Neljän virran tammen lähellä olevat. Se oli yhä paisunut, mutta vesi lipui rauhalliseen tahtiin ja olisi täysin vaaraton kahdelle kokeneelle uimarille.
"Tätä", Lumisydän vastasi ja tönäisi oppilaansa veteen. Tuo haukkoi henkeään ja vajosi veden alle, täysin yllättyneenä mestarinsa teosta. Harmaaturkkinen kolli nousi pintaan löytäessään lopulta tasapainonsa ja tarratessaan kynsillään kiinni joen hiekkaiseen pohjaan. Tuo käänsi katseensa soturiin ja katsoi häntä hämillään.
"Yrititkö hukuttaa minut vai?" Jalotassu kysyi järkyttyneenä.
"Olen vihollinen ja sinä olet veden varassa. Mitä teet, että selviäisit elossa?" Lumisydän sihahti ja virnisti vienosti. Oppilas mietti hetken ennen kuin vastasi: "Vetäisin sinut tänne."
Soturia nauratti tuon vastaus, mutta harmaaturkkinen kolli murahti totisena ja viittoi mestariaan tulemaan veteen. Harmaalaikkuinen kolli kohotti kulmiaan, mutta jännittikin sitten lihaksensa ja yllättäen hyppäsi komeassa kaaressa jokeen. Jalotassu oli hetken näyttänyt yllättyneeltä, mutta tuo sukelsi nopeasti veden pinnan alle ja tarrasi mestariaan tämän takajalasta kiinni. Oppilas riuhtaisi siitä aika rajusti ja pakeni kauemmas ennen kuin kermanvaalea kissa oli ehtinyt kääntyä tuon suuntaan. Ruskeasilmän huomaamatta harmaaturkkinen kolli hyppäsi pois vedestä ja katsoi huvittuneena Lumisydämen teutarointia ja yrityksiä pyydystää häntä.
"Olen täällä?" Jalotassu huusi rannalta. Soturi kohotti päänsä ja oppilas purskahti hihitykseen nähdessään mestarina tyrmistyneen ilmeen. Harmaalaikukas kolli hypähti pois joesta ja asteli uhkavan reippaasti tuon eteen, pienen ärtymyksen pistellen turkissa. Tuollainen pilkanteko oli halpamaista.
"Aika hyvä suoritus. Saalistappas minulle sitten kaksi oravaa...", Lumisydän naukaisi ja katsoi harmaaturkkista kollia päättäväisenä.
"Mutta eihän Nummiklaanin reviirillä ole ora-", Jalotassu aloitti, mutta riitti, että soturi siristi silmiään ja oppilas oli jo juossut täyttä vauhtia harvaan metsikköön.

//vähän aikaa sitten

—Mitä tuolla tapahtuu!? Muta huudahti katsoessaan hieman kauemmas olinpaikastaan kun kissat ja sudet taistelivat. Muta mietti, kummat olivat pahoja. Kissat vai sudet? Tai kenties eivät kummatkaan? Sitä ei kukaan tiennyt.(paitsi tietenkin kissat ja sudet itse)
—oho, pitäisi kai saalistaa. Muta päätti. Muta haistoi heti rotan hajun.
*Rotta! Nyt on hetkeni todistaa taitoni vaanimisesta* muta ajatteli ja alkoi lähestyä hajua. Sitten muta huomasi rotan ja alkoi vaanimaan. Muta piti häntänsä alhaalla ja kurkkasi että maassa ei ollut lehtiä. Sitten hän alkoi tiheiden koivujen välissä lähestymään pahaa-aavistamattoman rotan luokse.



Lopulta, hän palasi yhden rotan ja yhden rastaan kanssa pieneen majaansa jonka hän oli rakentanut sammalesta puuhun. Muta alkoi heti rouskuttamaan rastastansa.
Yhtäkkiä mudan eteen ilmestyi kotikisu.
—täällä ei ole turvallista muta murahti. Pulska kotikisu alistui.
—joku ilkeä pakotti minut metsään... Pulska kotikisu maukui ja aivasti kun sitruunaperhonen lensi tämän pienelle kuonolle. Muta naurahti leikkimielisesti ja otti sitruunaperhosen käpäliensä alle.
—katso, eikö olekin kaunis? Muta naukui. Kotikisu nyökkäsi ja kertoi nimensä olevan donitsi. Sitten muutakin kertoi nimensä ja kaksikko rupatteli ainakin puoli tuntia kunnes donitsi maukui: —haluatko tulla katsomaan kanssani voikukkaniittyä?
Muta mietti hetken kunnes vastasi joo.
//Donitsi? Jätin jatkot et saat donitsin pelastettua

Leijonakynsi palasi sen iltaiselta partiointikierrokselta leiriin, missä oli kunnon häslinki päällä. Puroklaanilaisia poukkoili leiriaukealla edestakaisin, pyrkien välillä parantajan pesään, mutta joutuen kääntymään ympäri suuaukolla vartioivien kissojen häätäminä. Pesästä kuului valitusta ja kiroamista, ja jokaisen hiemankin kovaäänisemmän ujelluksen aikana kissat leiriaukiolla seisahtuivat kuuntelemaan, jatkaen poukkoilua sitten entistä vauhkommin. Soturi pyöräytteli silmiään, mutta hakeutui kuitenkin partion erkaantuessa parantajan pesän edustalla olevien puroklaanilaisnaaraiden läheisyyteen. Jos hän oli elämänsä aikana mitään vastakkaisen sukupuolen kissoista oppinut oli se, että nuo tiesivät leirin sen hetkisestä menosta aina jotakin. Kolli istahti aloilleen ja oli muka pesevinään itseään, mutta toinen hänen korvistaan oli käännettynä puroklaanilaisten suuntaan.
"Ruskalehti on kieltämättä aika iäkäs synnyttämään ensimmäisen pentueensa. Toivottavasti kaikki menisi hyvin, olisi kamalaa jos Täpläliito menettäisi toisenkin isosisaruksensa näin pian Tummakajon kuoleman jälkeen", kuului yhden naaraan ääni. Leijonakynsi lopetti oitis pesunsa siihen ja tuhahti tyytymättömänä. Kyseessä olikin vain jonkun puroklaanilaisnaaraan synnytys, asia minkä hän ei uskonut voivan aiheuttaa tuollaista sekopäisyyttä muihin. Soturi nousi takaisin jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti sotureiden pesää. Hän joutui muutaman kerran murahtamaan eteensä poukkoileville puroklaanilaisille ja meinasi yhtä napata poskesta, kun tuo oli eteensä katsomatta juossut miltei kollia päin. Itsekseen jupisten ja puroklaanilaisia kiroten hän kuitenkin pääsi sotureiden pesälle ja asettui omalle sammalpedilleen istumaan.
"Tapahtuiko iltapartiossa mitään mainitsemisen arvoista?" omalla petipaikallaan makoileva Timaliviiksi naukaisi oman iltapesunsa lomasta. Leijonakynsi pudisti päätään ja alkoi kiertämään kehää petinsä ympärillä. Hän tuskin saisi nukuttua pesän ulkopuolella yhä kuuluvan metelin takia, mutta ainakin hänellä olisi pian tekosyy käydä karjumassa hiljaisuutta.

"Hyökkää kimppuuni."
Kuutamotassu meni hieman hämilleen, mutta pudottautui sitten alemmas ja alkoi kiertää kehää Tammisydämen ympärillä. Ututähden yhä parannellessa vammojaan susihyökkäyksen jäljiltä, piti jonkun olla Kanijalan rinnalla paikkaamassa päällikön tehtävää ja arvioimassa kahden Puroklaanin vanhimman oppilaan viimeistä loppuarviointia. Vaikka tehtävään olisi sopinut Hiiriturkki, Varjoturkki ja jopa Puronlaulu, oli johtaja jostakin syystä vaatinut kumppaninsa suorittamaan arviointia. Ei soturitar tietenkään olisi mahdollisuudesta kieltäytynyt, mutta oli hänen takaraivossaa pieni epävarmuus pyörinyt, kun hän oli Kanijalan kanssa käynyt hakemassa kaksi oppilasta nummille arvioitavaksi.
Kuutamotassu otti nopean syöksyn Tammisydämen taakse ja hyppäsi. Tuon hampaat osuivat mustaoranssin naaraan niskaan, hän ulvaisi ja kierähti selälleen. Oppilas teki niin kuin oli opetettu, eli 'kynsi' vastustajansa vatsaa, mutta piti teräaseensa piilossa.
"Oikein hyvä. Päästä minut pois."
Valkoturkkinen naaras loikkasi sivuun, ja soturitar nousi ja ravisteli itseään, "No niin, nyt. Lähde metsästämän ja tuo niin paljon riistaa kuin saat, myös maariistaa kalojen lisäksi. Minä tarkkailen sinua. Emme saa puhua."
Kuutamotassu nyökkäsi innoissaan ja säntäsi pöllötasankoa päin. Tammisydän lähti aluksi tuon perään samalla vauhdikkuudella, mutta hiljensi tahtiaan päästyään hyvälle tarkkailupaikalle ja alkoi kuuntelemaan. Hän haistoi vahvan riistan tuoksun ja pienen hiivinnän jälkeen kuuli pienen hiiren sydämen sykkeen. Se oli aivan läheisen pusikon juuressa mutustamassa jyvää. Mistä lie saanut.
Oppilas oli myös saanut näköyhteyden samaiseen jyrsijään ja loikkasikin pusikon suojasta, ja iski hampaansa lihaan. Kuolema tuli eläimelle yllätyksenä ja pian valkoturkkisella naaraalla oli veltto hiiri suussaan. Tuo hautasi sen pensaan alle hakeakseen saaliinsa myöhemmin. Kuutamotassu jatkoi matkaansa ja hieman myöhemmin näki jäniksen. Melko pulskan sellaisen, puuhailemassa puun juurella.
Tammisydän veti henkeä ja asettui täysin allaan olevaa nurmikkoa vasten. Puroklaanilaisella oli todella minimaaliset mahdollisuudet napata jänis, mutta eläin ei ollut vielä huomannut metsästäjäänsä, eikä soturitar halunnut että yllättävä tuulenpuuska veisi hänen hajuaan pitkäkorvan luo, pilaten näin oppilaan yrityksen.
Valkoturkkinen naaras hiipi lähemmäs niin hiljaa kuin pystyi, loikkasi, mutta jänis näki tuon. Kuutamotassu säntäsi saaliinsa perään ja tuolla oli selkeästi Tähtiklaanin siunaus mukanaan, sillä oppilas sai pitäkorvan kiinni ennen kuin se oli ehtinyt kiihdyttää kunnon vauhtiin. Tuo kantoi saaliinsa samaan paikkaan, mihin oli haudannut hiiren ja kaivoi sille kuopan jyrsijän viereen.
Tammisydän oli todella yllättynyt arvioitavansa metsästystaidoista. Kellään syntyperältään täysin puroklaanilaisella tuskin olisi edes kovan harjoittelun jälkeen yhtä hyviä mahdollisuuksia jänisten nappaamiselle kuin nummiklaanilaisilla. Mutta kukaan ei tiennyt mitään Kuutamotassun ja Kaislatassun isästä. Tiedä jos tuo olisikin ollut erakko, joka oli koko ikänsä juossut jänisten perässä ja lahjoittanut kahdelle tyttärelleen samat juoksugeenit.
Oppilas jatkoi vielä saalistustaan ja sai napatuksi toisen hiiren, sekä pari ahventa. Tuo oli palannut alkuperäiselle saalispuskalleen, hakemaan hiirtä ja jänistä.
"Tammisydän! Tule auttamaan näiden kantamisessa!"
Tammisydän ilmestyi lähi pensaikosta oppilaan vierelle. Hän otti kantoonsa kalat ja hiiren, kun Kuutamotassu kantoi jäniksen ja toisen hiiristä. He lähtivät mitään puhumatta kulkemaan kohti Puroklaanin välikaikaista leiriä. Matkaa ei onneksi ollut kovinkaan paljoa ja he saapuivat nopeasti perille. He kävivät viemässä oppilaan saaliita tuoresaaliskasaan ja valkoturkkinen naaras kääntyi kohti soturitarta.
"Mitä sitten?"
"Tappelu. Ylivoimaa vastaan. Kunnon soturin täytyy pärjätä isommassakin porukassa. Mutta saat helpoitukseksi helpot vastukset."
Tammisydän näki kuinka Kuutamotassun kasvoilla oli hätääntynyt ilme, kun tuo yritti miettiä kenet hänen klaanitovereistaan olivat muka helppoja vastuksia. Mutta kun Henkituike ja Valkotassu astelivat lähistöltä heidän luokseen, valkoturkkisen naaraan silmät syttyivät. Soturitar johdatti heidät sivumalle, naukui säännöt ja antoi hännällään merkin hyökätä.
Kuutamotassu kävi oikopäätä pesätoverinsa kimppuun. Oppilas puri toisen niskaa ja sai tuon kaadettua. Valkoturkkinen naaras oli selkeästi melkein jo yhtä vahva kuin soturi. Tuo raapi harmaavalkean naaraan vatsaa, Valkotassu sai potkaistua tuon pois kimpustaan, mutta Kuutamotassu hyökkäsi uudestaan. Heillä ei juurikaan ollut kokoeroa, joten he olivat saman tasoiset vastukset toisilleen.
Henkituike loikkasi oppilaadeen kiinni, mutta tuolla oli niin huono ote, että valkoturkkinen naaras sai soturin helposti irti niskastaan. Kuutamotassu paiskasi tassullaan pesätoverinsa pään paksuun juureen, niin että tuo pökertyi. Oppilas kääntyi ja kohtasi kollin, joka selkä löyryssä sähisi vastustajalleen.
Tammisydän seurasi taistelua varautuneena. Kuutamotassu oli käyttänyt hieman liian ronskia otetta Valkotassun kanssa, mutta tuo oli selkeästi halunnut vain hoidella pesätoverinsa ensimmäisenä pois alta, että pääsisi keskittymään täysin Henkituikkeen päihittämiseen. Soturitar oli kiinnittänyt myös huomiota siihen, kuina hyvin oppilas oli pitänyt itsensä pystyssä. Tuolla oli vankka asento jokaisella hetkellä, eikä tuo antanut muiden lyöntien ja iskujen horjuttaa itseään.
Valkoturkkinen naaras loikkasi soturin kimppuun. Tuo raapi kollin turkkia, tehden nirhaumia ja kaljuja kohtia. Valkokirjava kissa sai myös tehtyä muutaman ruhjeen vastustajaansa, mutta selkeästi Henkituikkeen voimat alkoivat nyt jo loppua. Kuutamotassu läimäisi tuota päähän ja niin oli kahden, pökertyneen kissan välissä.
"Hyvä Kuutamotassu. Oikein hyvä."
Oppilas oli selkeästi mielissään kehuista, "Mitä sitten? Teemmekö vielä jotakin?"
Tammisydän pudisti päätään, "Alahan painua syömään siitä. Ja sitten nukkumaan."
"Läpäisinkö?"
Soturittaren ilme muuttui hieman ylpeäksi, "Kyllä. Uskoisin että sinusta tehdään pian soturi."
Kuutamotassu näytti olevan onnesta soikea. Tuo nuolaisi Tammisydämen lapaa ja juoksi tuoresaaliskasalle, mistä valitsi itselleen hyvännäköisen vesimyyrän. Oppilas loikki sitten oppilaiden ja sotureiden nukkumaalueelle omalle vakipaikalleen ja alkoi syödä. Mustaoranssi naaras hymyili itsekseen ja kävi auttamassa Henkituikkeen ja Valkotassun Yöturkin ja Kylmähämärän hoivaan, ajatellen samalla kertoa Ututähdelle tuon oppilaan olevan valmis soturiksi.

Jääsilmä tarkkaili sivusilmällään oppilastaan, kun he ruokailivat yhdessä Luuklaanin välaikaisessa leirissä Tulikammion luolastossa. Mustatassu ei ollut koskenutkaan lintuunsa höyhenten poistamisen jälkeen ja vaikutti olevan täysin uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Soturitarta ei yleensä kiinnostanut naaraan mietinnät, mutta jokin tuon pohtivassa ilmeessä oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.
"Mitäs mietit?" Jääsilmä kysyi ruokansa pureskelemisen yhteydessä.
Mustatassu vaikutti hieman hätkähtävän yhtäkkistä äännähdystä ja käänsi katseensa mestariinsa. Tuo räpytteli tummia silmiään hetken ja virnisti sitten.
"Mietin, mikä tulisi soturinimekseni. En tahtoisi olla ainakaan Mustakukka, Mustalilja tai Mustaleijona. Ne ovat ihan liian lällyjä. Samoin Mustakivi. Mielessäni on aina ollut yksi nimi, minkä haluaisin. Mustalumi. Se tahtoisin olla! Se kuvaisi minua ja oli tarpeeksi 'raaka' ja 'pelottava'. Ja minullahan olisi mahdollisuus saada se nimekseni. Lumi on kuitenkin aika tavallinen pääte, eikö niin?" Oppilas kysyi hieman hämillään, mutta Jääsilmä ei vastannut. Tuon huomio oli herpaantunut jo selityksen puolessavälissä, mutta ei siksi etteikö aihe olisi ollut kiinnostava. Luolan sisäänkäynniltä oli alkanut kuulumaan vaimeita murahduksia ja huudahduksia. Soturitar nousi jaloilleen ja kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin syvemmälle luolistoon, tuntien samalla miten kaulassa olevan haavan rupi repeili. Vamma ei ollut vieläkään täysin parantunut.
"Nummiklaani hyökkää!" luolastossa yhtäkkiä kajahti ja vain silmänräpäyksen myöhemmin Kuolontähti ja joku valkoturkkinen naaras kierivät toistensa kimpussa syvemmälle luolaan, vain ketunmittojen päähän Jääsilmästä ja Mustatassusta. Vaikka Kuolontähti oli taitava ja tappava vastus, tuntui meripihkasilmäisen nummiklaanilaisen liikkeet ja iskut paljon päällikköä nopeimmilta. Punaoranssi naaras oli jähmettynyt aloilleen ja seurasi kuinka nummiklaanilaisia syöksähti yksitellen aukiolle, ottaen lähimmän luuklaanilaisen vastustajakseen. Mustatassu oli hetkessä rynnännyt taistelun tuoksintaan, kun taas Jääsilmä otti varovaisia peruutusaskelia kohti luolaston varjoja. Riittäisi yksikin kepeä raapaisu hänen kaulaansa ja hän olisi mennyttä kissaa, soturitar ei riskeeraisi omaa henkeään missään nimessä.

//Luuklaani vs Nummiklaani kahakka starttaa! Eli Tähtitassua pelastamassa on Valkotäplä, Sadeläikkä, Saarnihäntä, Kirkasaamu, Purotassu, Solinatassu, ja jos Tuiskuviiksi ja Usva haluaa niin Joutsentassu ja Kettutassu myös. Molempien klaanien puolelta kissoja saa vahingoittaa hyvän maun nimissä, mutta Luuklaanista Ohramyrsky tulisi kuolemaan joko jonkun antamasta tappoiskusta tai sitten myöhemmin saamiinsa vammoihinsa parantajalla.
Ja jos Usvalle sopii niin joku luuklaanilainen voi tappaa Valkotäplän. Jos Usvalle ei sovi niin kuoleva nummiklaanilainen on sitten Sadeläikkä.