Laventelipentu katseli, kun Liljapentu käveli poispäin hänestä ja Aamupennusta. Naaras katseli tummanharmaita tassujaan. Hän tunsi pientä syyllisyyttä, vaikka Aamupentu oli ollut ilkeämpi.
“Miksi näytät noin surulliselta? Eihän tätä voi leikkiä jos ei voi taistella! Ei se ole meidän syymme.”, sisko naukui huolettomasti. Laventelipentu mulkaisi harmaavalkoista pentua.
“Se ON meidän syymme. Tai sinun syysi! Nyt hän on surullinen ja vihainen, ja kun yritän pyytää anteeksi hän menee pois, kun yritän, huutaa hänelle jotain hän vain katsoo minua surullisesti ja menee pois. Miksi sinä sanoit noin!? Miksi, miksi, MIKSI?!”
Aamupentu katsoi pentuetoveriansa hieman säikähtäneenä.
“Okei, ei tarvitse huutaa...”, hän kuiskasi pienesti.
“Taritsee huutaa! Sinä hirviö! Sinun pitäisi olla Luuklaanissa!”, Laventelipentu huudahti ja juoksi pois. Hän tunsi kyynelen vierivän poskellaan.
*Miksi Aamupentu sanoi niin... Nyt Liljapentu luulee minuakin hänen kaltaiseksi...*
Harmaa naaras tassutti hiljaa oppilaiden pesää kohti. Joutsentassu osaisi piristää häntä. Hän hiipi pesän perälle, missä hänen isosiskonsa makuusija oli. Koko pesä oli hiljainen, mutta Joutsentassu oli nukkumassa, pienenä harmaana keränä.
*Hän nukkuu...*, pentu ajatteli. Hän tökkäsi oppilasta pienesti. Hän ei herännyt. Kovempaa. Ei vieläkään. Vihdoin Laventelipentu kyllästyi tökkimiseen, ja hyppäsi siskonsa päälle.
“Mit- Kuka si- LAVENTELIPENTU! Mitä oikein ajattelet?”
Harmaa oppilas katseli pentua vihaisesti.
“No kun... Minulla ja Aamupennulla tuli riita... Ja...”, Laventelipentu soperteli.
“Ai... Mitä tapahtui?”, Joutsentassu naukaisi katse pehmeten.
“Nokun... Me leikittiin että minä olen Leopardilaikku... Ja Liljapentu tuli... Ja Aamupentu sanoi että...”, Laventelipentu keskeytti selityksensä. Hän tunsi huonoa omaatuntoa.
“Ja hän sanoi että “Tähän leikkiin pääsevät vain taistelukykyiset kissat.”, ja minä en olisi halunnut että hän olisi sanonut niin, ja sitten Liljapentu meni pois ennen kuin ehdin sanoa mitään!”, pentu selosti nopeasti loppuun. Sitten hän laskeutui siskonsa makuusijalle, ja hautasi kuononsa sammaliin.
“Haluaisitko pyytää anteeksi?”, Joutsentassu kysyi ystävällisesti silittäen hännällään Laventelipennun selkää.
“Ei kun nyt hän vihaa minua!”, harmaa naaras parkui.
“Ei vihaa. Mennään. Näin hänet aiemmin tänään, kävelemässä klaaninvanhimpien luokse.”
Laventelipentu katsoi maahan, kun hän tassutti Joutsentassun perässä kohti vanhinten pesää. *Hän vihaa minua... Hän luulee että olen kauhea...*
Kun kaksikko pääsi pesän suulle, jäi Joutsentassu odottamaan.
“Mene. Ei hän vihaa sinua.”, hän kuiskasi pehmeästi. Laventelipentu hiipi pesään. Hän näki Liljapennun kuuntelemassa Hämähäkkijalan tarinaa. Kun harmaa pentu istui pesän suulle, lopetti klaaninvanhin tarinansa, ja tuijotti Laventelipentua kysyvästi. Myös Liljapentu huomasi hiljaisuuden, ja katsahti taakseen. Laventelipennun nähdessään, hänen katseensa synkistyi.
“Mitä asiaa?”, hän kysyi hieman nyrpeästi.
“No... Ööh... Anteeksi kun Aamupentu... Niin.” Laventelipentu maukui nopeasti, ja peruutti sitten pois pesästä. Hän katsahti paikkaa, missä Joutsentassu oli ollut. Sisko oli poissa. Hän katsahti eteenpäin leirissä. Kissoja, joita Laventelipentu ei tuntenut hyvin. Sotureita, jotka katsoivat häntä nyrpeästi. *Ehkä jäänkiin pesään...*
Hän peruutti takaisin pesään.
“Ööh... Voisitko kertoa jonkun tarinan, Hämähäkkijalka?”
//Lilja? Vähän sekava tarina:D

Ulvoin kuten susi, sillä halusin joutsentassu luokseni pelottelemalla tätä. "Hengastyttää" sanoin läähättäen.
Yhtäkkiä mieleeni palasi sade.
#mitä sateesta mieli? Kysyin mielessäni mutta en kuullun minkään maailman vastausta.
Huokaisin.
En halunnut enää muistoja sateesta.
"Mitä sinä teet?"
Joutsentassu kysyi.
Murahdin, mutta kuitenkin säikähtäneesti.
"Hah hah! Olet hausta!"
Joutsentassu nauroi pilkallisesti.
#elämäni on kauheaa. Sade... Sade vainoaa minua# ajattelin.
"Mitä oikeasti teet!"
Hän huusi mutta minä vain katselin häntä lempeästi.
"Kuutassuuuuuuu!"
Kuului haukkakiidon huuto.
"Ai pitää mennä"
Sanoin ja juoksin nopeasti haukkakiidon luo.
Joutsentassu heilutti häntäänsä.

Kettutassu havahtui siihen että joku tökki häntä tassulla.
“Mmh… Mitä nyt?” hän mutisi unenpöpperöisenä.
“Herää! Pitää lähteä aamun rajapartioon!” Ratamotassu sanoi.
Kettutassu nousi venytellen varovasti ja ravisteli turkkiaan. Molemmat oppilaat lähtivät pesästä peräkanaa. Siellä kaikki jo partioon lähtevät jo olivat, odottamassa, no… odottamassa Kettutassua. Kettutassu tassutti mestarinsa viereen, ja partio lähti. “Senkin unikeko!” sätti Valkotäplä. “Kaikki odottivat sinua!”
“Anteeksi,” Kettutassu sanoi nolona, ja lähti Ratamotassun luo, jotta hänen ei tarvinnut kuunnella enempää mestarinsa moitteita. Oranssi oppilas ei vaan ollut hyvä heräämään aikaisin.

Klaaninsa rajoilla kulkiessaan, ja vahvistaessaan hajumerkkejä, Kettutassu vaipui ajatuksiinsa. Viime aikoina oli tapahtunut niin paljon. Sen luopiojoukon hyökkäys, tulviminen, ja Puroklaanikin asusteli heidän reviirillään. Oravatassukin oli nyt soturi, Oravaturkki. *Oravaturkki oli niin kiva kun hän oli vielä oppilas. Mutta me olemme etääntyneet niin paljon, emme edes juttele. Mitä minä voisin tehdä?* mietti Kettutassu. Hän oli niin ajatuksissaan, että oli kaatua kuoppaan, jossa oli lätäkkö.
“Keskity!” huudahti hänen mestarinsa.
“Ai, joo,” sanoi tämä mietteliäs oranssi oppilas. He merkkasivat rajat, mutta eivät menneet kovin lähelle Puroklaania, koska siellä oli paljon tulvia.

Matkalla takaisin leiriin, he kulkivat aika lähellä jokea, joka kulki heidän reviirinsä halki. Kettutassu säikähti, kuinka korkealla vesi oli. Joki oli yleensä joissain kohdissa niin matala, että sen yli pystyi hyppäämään. Nyt vesi oli todella korkealla, ja Kettutassu, kun oli niin utelias, halusi nähdä joen lähempää, ja kirmasi kauemmas muusta partiosta. Hän kulki pitkin joen reunamaa, joka oli aika liukas.
*Se on niin syvä!* ajatteli Kettutassu edelleen hämmästyneenä. *En haluaisi pudota tuonne.* Utelias oppilas päätti lähteä takaisin partion luo, mutta juuri kun hän oli kääntymässä, vähän liiankin lujaa, hän liukastui, ja alkoi liukua kohti jokea.
“Ei! Apua!!” huusi Kettutassu hädissään, ja yritti hapuilla jostain otetta, mutta putosi jokeen. Hänen päänsä meni pinnan alle, ja hän joutui täyteen paniikkiin ja yritti päästä takaisin pintaan, tassut räpiköiden kovasti. Kettutassun pää pulpahti pintaan, ja hän räpiköi kohti joen penkkaa. Se ei ollut edes kaukana, mutta Kettutassu oli niin kovassa paniikissa, shokissa. Kettutassu näki jonkun juoksevan häntä kohti, ja hänet vedettiin takaisin maalle. Se oli Valkotäplä vierellään Ratamotassu ja Ratamotassun mestari Varjokukka. Pian paikalle ilmestyi myös Karsioksa, joka oli ollut rajapartiossa mukana. Kettutassu purskautti vettä suustaan ja jäi huohottamaan kyyryyn. “Et olisi saanut lähteä pois partion luota,” sanoi Valkotäplä.
“H-halusin vain nähdä joen,” Kettutassu tärisi kylmästä.
“Pystytkö kävelemään. Leiri on aika lähellä onneksi, sinut pitää saada lämpimäksi,” kysyi Valkotäplä.
“Luulen niin,” Kettutassu vastasi.
He lähtivät kohti leiriä, Kettutassu vähän tuettuna Valkotäplän ja Varjokukan välissä.
Leiriin päästyään, Valkotäplä käski Kettutassua menemään pesään lämmittelemään. Kettutassu totteli mielellään. *Onneksi minulle ei käynyt pahemmin, se oli todella tyhmä idea. En ikinä enään aio olla ihan noin varomaton.*

//Hmm, joo. Tossa tuollainen pikku tarina, pitkästä aikaa :) ehkä vähän sekava, mutta ei kai se mitään.

Käpy ja hänen veljensä Koivu riitelivät. He olivat asuneet kaksijalkalan reunamilla noin kuun, mutta Käpy halusi lähteä uuteen paikkaan.
“Sinä tiedät hyvin, että en pysty asumaan samassa paikassa todella kauan!” Käpy melkein huusi.
“Niin, mutta et voi taas jättää minua, kun löysin sinut vasta kuu sitten uudelleen!” kiisti Koivu.
“Anteeksi! Minun pitää lähteä, en vain voi olla täällä enään…” Käpy sanoi, melkein surullisena, kun näki veljensä ahdingon.
Koivu suuttui. “Mene sitten, ja jätä minut taas!” hän sähisi ja käänsi raidallisen selkänsä heilauttaen häntäänsä vihaisesti.
Käpykin kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Hän päätti lähteä kohti metsää. Siellä pitäisi olla rauhallista, mutta sen jälkeen vastaan tulisi myös klaanikissat. *Ai niin! Tuollapäin ne typerät klaanit asustaa. Miten ne pystyy asumaan yhdessä niin isona laumana!* mietti Käpy. Päästyään metsän reunaan, Käpy tunsi itsensä rauhoittuvan, kun hän pääsi puiden alle. Kaksijalkalan lähellä, piti aina olla varovainen, piti varoa kovia, lujaa meneviä hirviöitä, ja lisäksi kaksijalkoja joita oli kaikkialla. Rottiakin oli. Käpy oli kuullut kissasta, joka oli kuollut rotan puremaan. Metsässä oli rauhallista, siellä saattoi joskus olla kettu tai mäyrä, mutta niitä tämä yksin asuva kissa oli oppinut varomaan ja tunnistamaan hajun, sillä kerran hän oli joutunut vastakkain ketun kanssa, ja saanut pitkän arven naamaansa. Käpy käveli syvemmälle metsään, ja päätti napata jotain syötävää, hiiren, myyrän tai ehkä jopa oravan. Hän haisteli ilmaa, ja huomasi, että maassa erään puun juurella, rapisteli jokin. Se oli orava. Käpy lähti hiipimään sitä kohti. Orava ei ollut vielä huomannut mitään, joten Käpy loikkasi mutta osui ohi. Orava lähti kiipeämään männyn runkoa pitkin, ja Käpy lähti perään. Hän oli hyvä kiipeilemään ja lähti jahtaamaan oravaa. Orava kääntyi paksulle oksalle, ja Käpy tajusi, että se oli juoksemassa ansaan. Se pieni orava ei pystyisi hyppäämään seuraavaan puuhun, joten Käpy loikkasi uudestaan, ja sai oravan kiinni. Männyn oksa jäi heilumaan vaarallisesti, mutta Käpy piti tasapainonsa ja puraisi oravan kuoliaaksi. Hän laskeutui alas puusta, ja meni saniaispuskan alle syömään. Orava oli aika laiha, mutta kyllä siitä syötävää sai.

Käpy jatkoi matkaansa, miettien, mikä olisi suojaisa paikka, jossa voisi nukkua. Yhtäkkiä, jostain kuului haukuntaa. Se oli koira. Koira ilmestyi puiden siimeksestä haukkuen. Se oli iso koira. Käpy loikkasi äkkiä lähimpään puuhun, ja kiipesi oksalle. Koira jäi hölmön näköisenä pyörimään maahan. Pian paikalle juoksi kaksijalka, joka huusi jotain ja koira ja kaksijalka lähtivät. *Se oli lähellä! Koiratappelu tästä olisi vielä puuttunut.* ajatteli Käpy huojentuneena, ja kiipesi alas puusta. *Minun pitää mennä pidemmälle metsään, jos täällä on koiria useamminkin.* Mutta oli jo myöhä, ja lopulta tämä jo väsynyt erakko jäi lepäämään puskan alle painanteeseen. Hän ei kuitenkaan nukkunut hyvin, koska oli tietoinen, että muita vaarojakin saattoi olla.

// Tuossa Kävyn eka tarina, aattelin että seuraavissa saattaa olla jotain että Käpy tapaa jotain klaanikissoja tai jotain sinnepäin.

- Kostokynsi?
Katseeni siirtyi hitaasti Tihkutäplästä takaisin Vuoristoklaanin parantajaan Taivasliljaan, joka katseli meitä molempia nyt uteliaan oloisena. Aivoni tuntuivat käyvän ylikierroksilla kaiken tapahtuneen jälkeen, tunsin yhä adrenaliinin terästävän aistejani ja lihaksieni pistelyn. Kuutamoklaanin alueella käydyn kahakan jälkeen uusien kissojen tapaaminen sai minut väkisin olemaan varautunut ja varpaillani, vaikka tähän mennessä vain muutama kissa oli osoittanut inhoaan kahta muukalaista kohtaan. Naapurissa vastaanotto oli ollut lähes vastakohtainen, mutta en siltikään saanut turkkiani niin sileäksi kuin olisin halunnut.
- Jos tarkoituksella olit Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin rajalla olettamassa partion saapumista, sinulla on varmasti tärkeää asiaa kerrottavana meille liittyen ennustukseen?
Taivaslilja kysyi hieman hädissään, vaikka tuo selvästi yritti pitää itseään mahdollisimman rauhallisena. Nyökkäsin ja havaitsin lähellämme olevien vuoristoklaanilaisten höristävän korviaan ja ottavan muutaman askeleen lähemmäs. Vilkaisin sivusilmälläni Tihkutäplää, joka oli äsken tuntunut tunnistavan jonkun tuttunsa väkijoukosta ja nyt havahtui itsekin yleisöön jonka olimme ymprillemme keränneet. Selvittelin kurkkuani jotta ääneni kantaisi paremmin ja annoin katseeni käydä läpi kissajoukon. Minua ei suoranaisesti hermostuttanut puhua niinkin suurelle väkijoukolle, mutta asia minkä tulisin julkistamaan saattoi olla jo yleistä tietoa tai sitä ei tultaisi uskomaan ollenkaan.
- Kuten te kaikki varmasti tiedätte, koko kanjoni kärsii tällä hetkellä tulvivista rajajoista ja sateisista säistä. Kuten teidänkin tapauksessanne, vuoristo alkoi tulvimaan, vesi ylsi leiriin asti ja jouduitte jättämään kotinne. Vaikka sateilla on varmasti iso osa kanjonin vedenlähteiden paisuttamisessa, uskon että suurin ongelmamme on yhä vuoristossa.
Hengähdystaukoni aikana osa vuoristoklaanilaisista henkäisi jopa loukkaantuneena ja sihahti muutaman vastaväitteen asiaan. Tietenkin ymmärsin että klaanilla joka vuoristossa asui ei olisi mitään tekemistä tulvien kanssa, mutta heidän olisi pitänyt olla ensimmäisiä jotka huomasivat vuoristosoliensa paisumisen. Olin nuolaisemassa rintaturkkiani vaivaantuneena, kun muistinkin sen olevan yhä likainen ja huokaisten nostin katseeni takaisin yleisöön.
- Ymmärtäkää faktat ennen kuin alatte vastustamaan ideaa; jokainen rajajoki kanjonissa saa alkunsa vuoristosta ja laskee järveen. Kaikista loogisin selitys tulvien aiheuttajalle olisi silloin vuoristossa tai sen toisella puolella. Onko kukaan teistä huomannut mitään erikoista vuoristossa viimeisten kuiden aikana, jopa ennen lehtikatoa?
Annoin katseeni kiertää jokaisessa kissassa ympärilläme. Loukkaantuneet ilmeet olivat muuttuneet hämmentyneiksi, kissat pudistelivat päitään luimittujen korvien kera ja mutisivat toisilleen, kyselivät olisiko joku nähnyt jotakin erikoista reviirillään.
Tihkutäplä henkäisi turhautuneena vieressäni ja tuon häntä viuhui maata vasten. En tiedä kuinka soturi pystyi tunnistamaan naapuriklaaninsa jäsenten kasvoilta ja käyttäytymiseltä valehtelun, vai uskoiko tuo vain niin vahvasti siihen että jonkun olisi ollut pakko huomata jotakin kummallista vuoristossa?
- Se on voinut olla ihan jokin pienikin asia, pienempien solien muuttuminen yhdeksi isommaksi, veden vähentyminen jostakin, tukkeuma...
Kesken Tihkutäplän luetelman yleisössä kohahti ja moni sivustaseuraaja siirtyi katsomaan samaan suuntaan, kuin etsien jotakin tiettyiä kissaa katseellaan. Seurasin heidän katseitaan ja yllätyin kun tajusin kaikkien katsovan samaa harmaaturkkista naarasta, joka oli ollut saattopartiossamme mukana. Tuo oli painanut korvansa niskaansa vasten ja vältteli ahdistuneena klaanitovereidensa katseita. Jokaisen oli käytöksestä pakko tajuta että tämä kissa inhosi olla huomion keskipisteensä ja halusi vain paeta paikalta. Minä ja vieressäni seisova kuutamoklaanilainen käännyimme naaraan suuntaan ja otin muutaman askeleen lähemmäs tuota.
- Tuhkakajo ja Seittitassu olivat ensimmäiset jotka löysivät solatukkeuman mihin Kaunokirjo hukkui!
Ääni jostakin vuoristoklaanilaisten joukosta naukaisi kovaan ääneen. Muutama moittiva sihahdus kuului heti naukaisun jälkeen, selkeästi osoitettu aikaisemmalle äänessäolijalle.
Harmaaturkkinen naaras vetäisi syvään henkeä ja puristi siniset silmänsä tiukasti kiinni, kuin yrittäen rauhoitella itseään, välttää suurempien tunteiden näkymistä. Omat korvani taipuivat taaemmas, Vuoristoklaani ei ollut vain joutunut jättämään kotiaan tulvan takia, he olivat ehtineet menettää myös klaanitoverinsa hengen sille. Tämä Tuhkakajo sai muutaman syvän hengenvedon aikana avattua silmänsä ja kohtasin tuon yhä ahdistuksesta hohtavan katseen.
- Sitten kun Aaltotähti palaa, voisitko tulla mukaamme keskustelemaan? Haluaisin kuulla tästä tukkeumasta, se voi hyvinkin olla avainasia tulvien kannalta.
Kysymykseni toimi pakokeinona naaraalle, tuo nyökkäsi ja oli muutamassa sydämenlyönnissä lähtenyt partionsa luota ja kadonnut pensaikkojen taakse. Katsoin tummanharmaan kissan perään ja suoristin ryhtini. Vaikka ilmassa leijaili surumielisyys ja ahdistus, oli sisälleni syttynyt pieni toivon liekki. Vilkaistessani Tihkutäplää pystyin näkemään myös tuon katseessa toivon herättämän innostuksen. Me saattaisimme olla jo askeleen lähempänä koko kanjonia riivaaman ongelman ratkaisua.
Taivaslilja saapui vierellemme ja mittaili meitä kumpaakin katseellaan.
- Kostokynsi, Tihkutäplä, onko teillä kaikki hyvin? Heikottaako? Onko suurempia kipuja?
Parantajan kysymys sai minut äkkiä hyvin tietoiseksi huimaavasta olosta ja tappelun aikana saamien naarmujen kirvelystä. Kävin nopeasti läpi koko kehoni, en ollut edes aikaisemmin tajunnut tarkistaa saamieni vammojen ja haavojen vakavuutta. Nopealla tarkastuksella totesin etten minä verenhukkaan tulisi kuolemaan, mutta haavat täytyisi saada puhdistettua kaikesta siitä mudasta ja roskasta mitä olimme metsäpohjalla kieriessämme saaneet. Olin myös tajuamattani käynyt läpi myös Tihkutäplän kehon, ilmeisesti parantajien vaistomaiset ja rutiininomaiset tehtävät olivat yhä kummittelemassa alitajunnassani. Naaras näytti myös yllättävän hyvinvoivalta tilanteeseen nähden, tuon turkki oli lähinnä vain taistelussa pöllyyntynyt.
- Kaikki on muuten hyvin, mutta minua kyllä heikottaa hieman... En ole saanut syödyksi pitkään aikaan.
Totesin Taivasliljalle, aikeinani pyytää lupaa lähteä metsästämään. Sen sijaan naaraan katse kirkastui.
- Voi Tähtiklaanin kiitos! Aamupartiomme saivat aikamoisen keon kasaan tänään, minulle ja Opaalikaamokselle tuotiin niin paljon syötävää että selviäisimme sillä seuraavan neljäsosakuun. Tulkaa toki jakamaan ne kanssamme, voisin samalla antaa teille hieman kamomillaa.
Parantaja viittoi hännällään meitä seuraamaan häntä, kun tuo lähti pujottelemaan klaanitovereidensa läpi suurta koivua kohti, minkä juurella istui vaalealaikkuinen naaras, laskeskelemassa tassujensa juuressa olevia yrttikasoja. Taivaslilja sipaisi kuonollaan naaraan poskea ja naukui hiljaa muutaman sanan tuon korvaan. Harmaaturkkinen kissa tyytyi nyökkäämään ja ojensi yhdestä yrttikasasta kaksi valkokukkaista kasvia, jotka tunnistin kamomillakukiksi. Muistin kuinka haastavaa niiden hakeminen oli, yrttejä kasvoi niittäin eniten kaksijalkojen puutarhassa, mikä sijaitsi aivan kanjonin toisessa päässä.
- Syökää vähän varresta. Se rauhoittaa mieltä ja voimistaa sydäntä.
Taivaslilja kertoi työntäessä kasvit meidän viereemme.
- Sinä siis huomasit...?
Tihkutäplä maukaisi yllättäen surullisena. Niin nopea sävynvaihdos sai minut katsomaan matkakumppaniani ja näin tuon pyyhkivän tassullaan kyyneltä silmäkulmastaan. Taivaslilja nyökkäsi lempeästi ja viittoi meitä asettumaan sammalpedeille, mitkä oltiin kasattu koivun juurakoiden väliin. Asetuin katse yhä soturissa pedille ja loin rohkaisevan hymyn tuolle, kun katseemme kohtasivat. En tiennyt mikä oli saanut tuossa yllättäen noin kovan surun ja ikävän aikaan, mutta en lähtisi asiasta utelemaan, jos aihe olisikin arka.
- Reaktiosi on ymmärrettävä ja täysin normaali...
Taivaslilja maukui hiljaan Tihkutäplälle asetuttuaan tuota vastapäätä ja jatkoi rohkaisevien sanojen naukumista niin hiljaa etten niitä kuullut. Söin kamomillakasvini ja painoin pääni tassuilleni, antaen katseeni käydä vuroristoklaanilaisissa, tajuamatta etsiväni yhtä tiettyä mustavalkeaa turkkia muiden joukosta.

//Tihku, Paarma, Aalto? Joku vuoristoklaanilainen jatkamaan?^^

Punapentu kurkisteli varovasti kivikkorykelmän takaa onkaloon, mihin Luuklaanin uusimman kidnappausyrityksen uhri oli pistetty. Kyseessä oli naaras, oppilas koosta päätellen. Tuon mustanharmaata turkkia korostivat punertavat viirut ja vaaleanvihreä katse oli piikikäs ja kylmä. Vanki oli huomannut nopeasti pennun tarkkailevan häntä, mutta ei ollut vielä - viileitä katseita lukuunottamatta - yrittänyt ottaa kontaktia tarkkailijaansa. Kolli oli veljiensä kanssa ollut kovin kiinnostunut kissasta, mutta kun vankia vartioivat kissat olivat useamman kerran ehtineet hätyyttää pennut pois onkalolta, olivat kilpikonnakuvioisen kissan veljet luovuttaneet. Vain hän jaksoi yhä keksiä uusia tarkkailupisteitä, kun joku hänet aikaisemmasta hääti pois. Yllättäen luolaston suulta alkoi kuulua metakkaa ja Vanhapuu, joka onkaloa sillä hetkellä vartioi, jätti vartiopisteensä ja kipitti kauemmas tarkastelemaan metakan syytä. Punapentu tajusi tilaisuutensa saapuneen ja varovasti hiipi onkalon suuaukolle. Pimeässä kiilui vain pari vaaleanvihreitä silmiä.
"Miten sinä jouduit tänne?" pentu kysyi vangilta, viikset jännityksestä väristen. Hän ymmärsi, että vanki pystyisi nyt poistumaan onkalosta, vaikka tuskin pääsisi sen ulkopuolista luolaa pidemmälle. Kokonainen klaanillinen luuklaanilaisia olisi ainoan uloskäynnin varrella, naaraalla ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta paeta. Mutta hän pääsisi kyllä käsiksi kolliin, joka oikein kerjäsi huomiota vangitulta kissalta. Vaaleanvihreät silmät viiruuntuivat ja kilpikonnakuvioinen kissa kuuli liikettä onkalon pimeydestä. Vanki oli alkanut liikkumaan.
"Minut siepattiin klaanini rajalta. En voinut mitään. Mutta sitä ihmettelen miten sin-", vanki aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun, kun oli jo poistunut onkalon pimeydestä ja seisoi vain viiksenmittojen päässä Punapennusta. Mutta vaikka kaksikosta meripihkasilmäisen kissan olisi kuulunut näyttää pelokkaalta, katsoi naaras järkyttyneenä pennun taakse. Hän tiesi mitä punaviirullinen kissa näki, hän osasi jo tunnistaa klaanitovereidensa ominaistuoksut kallion märän kiven rautaisesta hajusta. Hän tiesi, että hänen takanaan seisoi aikaisemmin vartiossa ollut Vanhapuu.
"Jaahas, vai yrittää vanki paeta heti kun joku poistuu näköpiiristä? Ei se suinkaan tarkoita sitä, ettei sinua yhä vartioitaisi. Täytyypä antaa sinulle siitä pieni opetus...", soturi naukaisi tiukasti.

//Haluaako Vanhapuu jatkaa?

"Uhkaavatkohan luuklaanilaiset tappaa Tähtitassun?" Kysymykseni sai veljeni Kuurasäteen silmät lentämään järkytyksestä auki, "Parantajaoppilaan!"
Nyökkäsin alakuloisena ja jatkoin itseni pesemistä. Olimme juuttuneet leiriaukiolle, sisäänkäynnin lähettyville odottelemaan pelastuspartion saapumista takaisin, toivottavasti yhtenä kappaleena ja Tähtitassu mukanaan. Aikaa partion lähdöstä ei ollut edes kulunut kauan, mutta jokaisen sisäänkäyntitunnelin suunnalta kuuluvan tassunaskeleen tai kivenropinan aikana odotin partion ilmestyvän näkyviin sen uumenista. Yötuuli oli myös aukiolla, seuranaan emonsa Varjokukka ja sisarensa Naavasulka. Saarnihäntä kuului myös pelastuspartioon, joten koko perhe pelkäsi sekä parantajaoppilaan, että soturin kohtalon puolesta.
"Saanko vaihtaa puheenaihetta? Tämä ahdistus ja stressaaminen aiheuttaa minulle vain vatsanpuruja", Kuurasäde kysyi. Tyydyin nyökkäämään ja nostin katseeni kohdatakseni pikkuveljeni kirkkaat silmät. Tuolla oli ollut selkeästi toinen puheenaihe mielessä jo useamman hetken, sillä miltei samantien soturin ilme muuttui veikeämmäksi ja hän kumartui lähemmäs minua, ilkikurisuus loistaen katseessaan.
"Miten reagoisit jos kertoisin kysyneeni Haukkakiidolta että oletteko te kumppaneita?" kolli naukaisi. Tunsin poskieni ja oikeastaan koko kehoni kuumenevan hetkessä ja sydämeni oli alkanut tykyttämään vielä aikaisempaakin hurjemmin. Mitä tuo hiirenaivo oli kertonut tehneensä?
"Mitä?" sain kysyttyä juuri sopivaan kohtaan, sillä hetkeä myöhemmin yksi päivän partioista saapui takaisin leiriin, mukanaan tietenkin kukapa muu kuin Haukkakiito itse. Soturitar huomasi meidät heti ja oudon tuttavalliseen tapaan tassutteli luoksemme, kulmat kysyvästi koholla. Kuurasäde näytti siltä kuin olisi juuri kuullut leirin mehevimmän juorun.
"Mitäs teille kahdelle on tapahtunut? Liekkitähti näyttää ihan aaveen nähneeltä", naaras naukaisi. Yritin katseellani viestittää veljelleni että pitäisi nyt suunsa supussa tai kävisin häneen käsiksi, mutta tuo ei tyhmyydeltään asiaa tajunnut. Soturi päästi pahaenteisen naurahduksen ja virnisti veikeästi.
"Kysyin häneltä, että oletteko jo virallistaneet suhteenne", Kuurasäde kehräsi ja väisti läpsäisyn, minkä olin tajuamattani lähettänyt kohti kollin kuonoa. Haukkakiidon kasvoille nousi pieni puna ja hän oli hetken hiljaa, sanaton. Sitten tuo sai kerättyä itsensä, naaraan kasvoille nousi omahyväinen ilme ja hymy, ja hän päästi tuhahduksenkaltaisen suustaan.
"No parasta olisi, eikai hän ketään puolituttuaan kiikutaisi yön pimeydessä nukkumaan tähtitaivaan alle", soturitar nakkasi ja käveli ohitsemme, napauttaen vielä hännänpäällä kuonoani. Olin sanaton. Oli menettänyt kykyni hengittää, liikuttaa lihaksiani ja edes rekisteröidä kuulemaani. Kuurasäde näytti siltä, että alkaisi pian nauramaan.

Kettutassu palasi leiriin metsästyspartiosta tyytyväisenä, mutta myös hieman huolissaan. Hän oli saanut kiinni jäniksen yhdessä Lumitassun kanssa. Matkalla takaisin leiriin, hän oli jutellut Lumitassun kanssa Tähtitassusta, parantajaoppilaasta jonka Luuklaani oli siepannut. Tähtitassun perään oli lähetetty etsintäpartio, mutta he eivät olleet palanneet vielä. Tämän takia Kettutassu oli huolissaan. *Mitä jos Tähtitassu tapettaisiin? Mitä jos hän ei koskaan palaa?* Tällaiset ajatukset pyörivät tuon oranssin naaraan päässä kun hän pääsi leiriin.
“Ota jotain riistakasasta, sinä ansaitset sen,” huikkasi Purovirta, joka koulutti tällä hetkellä osin myös Kettutassua Lumitassun lisäksi, sillä Valkotäplä oli pelastuspartiossa. Kettutassu nappasi hiiren riistakasasta, ja alkoi syömään. Ruoka ei kuitenkaan maistunut. *Mitä tapahtuu sitten, jos meillä ei ole ollenkaan parantajaa?* Kettutassu mietti. Hän tuijotti hiirtänsä mitään näkemättä, ja huokaisi. Hän tiesi ettei hänen pitäisi olla ihan näin huolissaan, kyllä Tähtitassu saataisiin takaisin. Mutta jostain syystä, hän ei vain pystynyt ajattelemaan sillä tavalla. Vain negatiiviset ajatukset olivat vallanneet Kettutassun sinä hetkenä. Pian hän huomasi, että Ratamotassu lähestyi häntä, näyttäen myös hieman huolestuneelta.
“Moi Kettutassu. Onko kaikki okei?” kysyi Ratamotassu, ja istui hänen viereensä.
Kun Ratamotassu tuli puhumaan Kettutassulle, Kettutassu tajusi, että Ratamotassu taisi olla huolissaan… hänestä? *Mutta… Miksi kukaan huolestuisi… minusta? Minä olen ihan okei… Ehkä?* ajatteli Kettutassu.
Ratamotassu katsoi häntä pää kallellaan, edelleenkin huolestuneen näköisenä.
“Ööö… On kai. T-tai no… ei ole. Tai, ehkä on. E-en tiedä,” Kettutassu vastasi kompastellen sanoissaan. Hän käänsi päänsä pois nolona. *Ääh! Enkö edes osaa puhua enää!* sätti Kettutassu itseään.
“No minä vain huomasin, että mieltäsi selvästi painaa jokin. Haluatko ehkä puhua siitä?” sanoi Ratamotassu ystävällisesti.
“Siis….joo, voin kertoa, mutta se on aika tyhmää, ei minun kuuluisi olla näin huolestunut,” Kettutassu sanoi hiljaa. *Ratamotassu varmaan luulee että yliajattelen tämän, ja että olen ihan outo ja kaikkea!* Mutta Kettutassu kertoi kuitenkin. Hän jotenkin luotti Ratamotassuun. “Se on vaan… että mitä jos Tähtitassua ei saada koskaan takaisin? Ja… ja hän… kuolee? Mitä sitten tapahtuu?”
“Kuule, kyllä sinä saat olla niin huolestunut, minusta tuntuu että kaikki ovat, minäkin. Mutta Tähtitassu saadaan varmasti takaisin. Siinä partiossa on todella lahjakkaita sotureita, he löytävät Tähtitassun kyllä. Ainakin minä uskon niin,” Ratamotassu totesi.
“Joo, tuo… on totta,” mumisi Kettutassu. *Miksi minä olen näin ujo Ratamotassun seurassa?* Kettutassua hieman ärsytti hän itsensä.
“Lisäksi, mestarisi Valkotäplä on pelastuspartiossa myös. Sinä tiedät kuinka lahjakas hän on,” lisäsi Ratamotassu.
“Niin on,” sanoi Kettutassu, jopa vähän iloisempana. *Ratamotassu on tosi fiksu, ja kiva myös, hän todella teki mieleni vähän paremmaksi. Valkotäplä oli todella hyvä soturi. Hän löytäisi kyllä Tähtitassun, ihan varmasti.* Sitten Kettutassu rohkaistui. “Kiitos. Tuo teki minut vähän paremmalle mielelle. Muuten haluaisitko… ehkä jakaa tämän hiiren kanssani?” hän kysyi.
Kettutassu näki, että Ratamotassu ilahtui. “Joo, mielelläni,” Ratamotassu vastasi, tuli vähän lähemmäs, ja kyyristyi syömään Kettutassun kanssa, alkaen jutella muista asioista esimerkiksi metsästyksestä, kehuen Kettutassun metsästystaitoja.

//Oisko tämmönen pieni ihastus/ensirakkaus juttu hyvä näiden kahden välille vaikka onkin samaa sukupuolta :)) mutta se ei kai haittaa... muistelen niitä ohjeita tässä..

Kettutassulla oli ollut aika pitkä päivä, mutta kuitenkin kun Laventelipentu ja Aamupentu pyysivät leikkimään, hän tuli. Hän oli oppinut pitämään näistä kahdesta energisestä pennusta kovasti.
“Me keksittiin uusi leikki! Sinä olet mäyrä ja me yritetään kukistaa sinut!” huusi Aamupentu iloisena juostessaan Kettutassua kohti.
“Selvä,” Kettutassu sanoi ja naurahti. Sitten hän tekeytyi mäyräksi. Hän yritti tehdä itsestään mahdollisimman ison, ja alkoi tömistellä kohti pentuja leikkimielisesti muristen. “Te ette koskaan päihitä minua!” Kettutassu sanoi. “Minä murskaan teidät!”
“Ei, vaan me kyllä murskataan sinut, senkin ilkeä mäyrä!” kiljahti Laventelipentu, ja nämä kaksi nuorta pentua lähtivät rynnimään kohti Kettutassua, ja hyppäsivät hänen päälleen. Aamupentu otti pienillä kynsillään kiinni Kettutassun niskasta, ja Laventelipentu hänen vieressään hakkasi Kettutassua käpälillään, kynnet piilossa.
“Eiii! Minut päihitetään!” huusi Kettutassu möreällä äänellä, ja ravisteli itseään kevyesti, ettei pennuille sattuisi mitään. Aamupentu putosi Kettutassun selästä, mutta pomppasi takaisin, suurin piirtein heti kun osui maahan. “Hahaa! Me voitetaan!” sanoi Laventelipentu voitonriemuisena, ja yritti heiluttaa Kettutassua. Kettutassu horjahti vähän, ja sitten kaatui teatraalisesti maahan. Mutta jotenkin, Laventelipentu oli joutunut Kettutassun alle. “AAAH! Sinä litistät minut!” pentu huusi. Kettutassu pomppasi äkkiä ylös maasta säikähtäneenä. Hän oli melkein litistänyt pienen pennun alleen! Hän katsoi Laventelipentua joka makasi maassa. “Oletko okei?!” hän kysyi.
“Uuh, joo, olen kai,” vastasi Laventelipentu, ja nousi istumaan ravistellen turkkiaan.
“Oletko varma? Sattuuko mihinkään?” varmisti Kettutassu.
“Ei satu,” sanoi Laventelipentu, vaikka näytti edelleen säikähtäneeltä.
“Hyvä,” Kettutassu sanoi ja huokaisi helpotuksesta. *Onneksi ei käynyt mitään. Se olisi ollut minun syyni!*
“Olisiko nyt aika mennä nukkumaan?” Kettutassu ehdotti.
“Eiiii, ei vielä!” valitti Aamupentu. “Ei väsytä!”
“Ei niin, olemme vielä ihan virkeitä,” säesti Laventelipentu, vaikka hän näytti Kettutassun mielestä jo aika väsyneeltä.
“Jos leikkisimme vielä yhden leikin,” sanoi Kettutassu. “Sen jälkeen nukkumaan!”
“Höh, haluaisin leikkiä vielä ikuisuuden!” marisi Aamupentu.
“No, edelleen on se vaihtoehto, että mennään nukkumaan nyt heti. Että yksi leikki, tai ei ollenkaan,” Kettutassu sanoi tiukasti.
“Niin kai sitten,” Aamupentu sanoi. Sitten hän ja sisarensa Laventelipentu rupesivat juttelemaan siitä, mikä olisi päivän viimeinen leikki. Lopulta he päättivät. “Kanna meitä selässäsi!” he huusivat.
“Joo, voin. Mutta olkaa vähän hiljempaa,” Kettutassu suostui. “Kannan teitä yksi kerrallaan, se on hankalaa, jos molemmat teistä on selässäni samaa aikaa.”
Ensimmäiseksi hän otti selkäänsä Laventelipennun, ja kantoi häntä ympäri leiriä. “Jee!” hihkui Laventelipentu, kun Kettutassu juoksi. Seuraavaksi hän otti Aamupennun selkäänsä, ja Aamupentu hihkui ilosta yhtä paljon.
“No niin, nyt on aika mennä nukkumaan,” Kettutassu sanoi, ja paimensi pentuja kohti pentutarhaa.
“Höh, emme halua!” pennut valittivat.
Kettutassu hymähti huvittuneena. Hän muisti kun oli itsekin ollut pentu, ja ei halunnut mennä nukkumaan.
“Menkää nyt vaan, minäkin menen,” Kettutassu sanoi. Se oli totta, Kettutassu oli todella väsynyt. Ja kun hän oli saanut pennut nukkumaan, hän lähti lopen uupuneena oppilaiden pesään. Tänään oli ollut ihan hyvä päivä, ja hän ei sinä päivänä ollut huolehtinut paljoa Tähtitassusta, vaikkakin ei hän voinut häntä koskaan unohtaakkaan.

Tuuli tuiskusi vaaleassa turkissa, kun hän juoksi kohti vuoriston korkeinta kohtaa. Juokseminen ei tuntunut miltään, vaan tuuli kiritti soturia yhä ylemmäs, eivätkä hänen tassujensa juuri tarvinneet tehdä töitä tai koskea maahan. Riemukas kiljahdus karkasi kissan huulilta yön selkään. Suuri soturi oli juuri saanut kuulla olevansa todennäköinen seuraava varapäällikkö, kiitos pettämättömän luonteensa ja ennenäkemättömien taistelutaitojensa, jotka juuri olivat voittaneet Vuoristoklaanille sen leirin takaisin!
Vuoren huippu lähestyi vääjäämättä, pian hän saisi nähdä allaan koko kanjoni, oman leirinsä ja klaaninsa alueen. Hänen klaaninsa!

“Yöpentu!”

Huuto kajahti soturin maailman läpi, rikkoen tuulen pehmeän tuiskeen. Naaras vingahti arvolleen sopimattomasti, kun juoksemisesta yllättäen tuli vaikeampaa ja vaikeampaa vuoren huipun kadotessa kauemmas horisonttiin.

“Yöpentu!”

Yöpentu hätkähti hereille pentutarhan nurkasta. Leirin vilske tuntui kovalta korviin autuaan vuoristorauhan jälkeen ja pentu yrittikin peittää korviaan tassuillaan.

“Uskosielu, mene pois!” hän vingahti ja käänsi kylkeään. Kermanvaalea soturi tökki Yöpentua hellästi, mutta vaateliaasti nenällään. Eikö täällä saaneet suuret soturit nukkua laisinkaan?

“Yöpentu, onko kaikki hyvin? Minulle tultiin sanomaan, että olet ollut kovin väsynyt viime aikoina. Aurinko on jo vaikka kuinka korkealla, etkä ole vielä edes herännyt? Onko sinun huono olo?” Uskosielu pälpätti huolestuneena. Oli tämäkin tapa aloittaa päivä.

“Väsyttää. Mene pois”, pentu tuhahti ja käänsi kylkeään. Hän oli harjoitellut uutta taisteluliikettään koko viime yön, ja sitä edellisen ja edellisen. Ja yhä vieläkään hän ei ollut onnistunut saamaan kehoaan kiertymään oikein laskeutuessaan. Sitä paitsi harjoitukset keskeytyivät vähän väliä jonkun herätessä.

“Etkö saanut nukuttua?” soturi kyseli lempeästi, istuessaan pennun viereen ja alkaessa puhdistaa hänen pölyistä turkkiaan.

“Näytät pelmunneen aika lailla, turkkisi on kuin taistelusta tulleella”, soturi hymähti vielä. Se sai Yöpennun huomion ja pentu hymyili itsekseen tyytyväisenä kuin olisi juuri saanut suurimman mahdollisen suosionosoituksen. Vai suoraan taistelusta tulleella? Ehkä hän teki sittenkin jotain oikein! Pentu venytteli raukeana ja kömpesi tassuilleen. Uskosielu vilkuili ympärilleen ja tönäisi samalla tassullaan pientä päästäistä pentua kohti.

“Muut söivät jo.”

Yöpentu äännähti happamana katsoessaan laihaa saalista, muttei kuitenkaan valittanut sen enempää. Natustaessaan evästään hän tarkkaili Uskosielun liikkeitä, yrittäen arvata hänen mielenjuoksuaan. Ehkä soturi olisi entistä vaikuttuneempi, jos pentu pystyisi osoittamaan osaavansa lukea ajatuksia!

Valitettavasti vastaus tuntui turhankin selvältä, sillä vaaleaturkkinen naaras vilkuili leirin suulle kerääntyvää partiota. Kiireen tuntu hiipi Yöpennun ympärille, ja pentu tuhahti mielesään harmistuneena. Hän oli ehtinyt toivoa, että Uskosielu voisi jäädä ja opettaa hänelle uuden taisteluliikeen.

“Oletko lähdössä partioon?”

Pennun pettymys oli täytynyt kuultaa läpi hänen äänestään, sillä soturi kääntyi katsomaan häntä kuin pahoitellen. Uskosielu nuoli nopeasti Yöpennun pöllynneen turkin kuosiin, ennen kuin vastasi:

“Täytyy mennä. Kyllä sinäkin pian pääset mukaan.”

Yöpentu nyökkäsi pontevasti ja ravisti nyt kostean turkkinsa pörrölleen. Kyllä hän pian lähtisikin mukaan, luvalla tai ilman! Uhotessaan itsekseen pentu katseli Uskosielua, joka oli jo kääntynyt ja tassutti kohti häntä odottavaa partiota. Sen oppilaat supisivat kiihkeästi keskenään, mutta hiljenivät naaraan saapuessa. Yöpennun vielä nuollessa viimeisiä ruoan rippeitä, katosi partio näkyvistä kohti metsää.