Purotassu istui selkä suorana Sadeläikän vieressä, turkki pistellen jännityksestä. Liekkitähti oli valinnut heidät mukaan pelastamaan Tähtitassua Luuklaanista, itse varapäällikön, Saarnihännän, Kirkasaamun, Solinatassun ja Joutsentassun kanssa. Vaikka parantajaoppilaan vapauttaminen murhaajaklaanin kynsistä oli vakava asia ja heidän todellinen tehtävänsä, ei oppilas voinut olla jännittämättä ja innostumatta tilanteesta. Hän oli kuullut sisareltaan, että heidän mestarinsa olivat alkaneet suunnittelemaan heidän loppuarviointiaan, mikä tarkoittaisi sitä että heidän soturinimityksensä olisivat aivan kulman takana! Ja nyt he pääsisivät mukaan pelastusoperaatioon, mikä olisi täydellinen tilaisuus osoittaa taistelutaitoja oikeassa taistelutilanteessa. Pelastustilanne vaatisi myös muitakin taitoja, kuten järjellinen ajattelu painetilanteessa, mutta se sai Purotassun ottamaan haasteen vain paljon suuremmalla innokkuudella vastaan.
"Muistahan sitten pysyä lähellä minua koko ajan. Jos ajaudut liian kauas niin pyri jonkun toisen nummiklaanilaisen läheisyyteen", Kirkasaamu naukui hiljaa Joutsentassulle, joka nyökkäsi ymmärtäväisesti. Kollioppilas muisti kuinka Sadeläikkä oli naukunut täysin samoin hänelle ja Solinatassulle, kun Leopardilaikun johtama luopiojoukko oli hyökännyt klaaniin, olihan se ollut heidän molempien ensimmäinen todellinen taistelutilanne. Enää kuitenkaan susihyökkäyksen aikana, saati nyt, ei kumpikaan mestareista ollut maininnut mitään, he luottivat oppilaidensa taistelutaitoihin tarpeeksi, mikä sai Purotassun röyhistämään rintaansa ylpeänä. Hän loi katseen sisareensa, joka vaikutti olevan yhtä täpinöissään tilanteesta kuin hänkin. Tuon liekinpunainen hännänpää vääntelehti puolelta toiselle ja viikset värisivät lakkaamatta.
"Onnea ja kulkekoon Tähtiklaani rinnallanne koko matkan ajan. Tuokaa itsenne ja Tähtitassun takaisin yhtenä kappaleena", Liekkitähti sanoi saapuessaan pesästään aukiolle. Yötuuli oli tuon rinnalla ja parantaja katsoi anovasti jokaista partion jäsentä. Koko klaani tarvitsisi Tähtitassun takaisin pikimmiten.

//Joutsenella jatkoa?

Tihkutäplä huomasi ajatuksiensa alkavan selkiytyä hiukan vasta, kun he hätäisten selitysten jälkeen pääsivät jatkamaan matkaansa vuoristoklaanilaispartion vanavedessä. Hän nielaisi vilkaistessaan taakseen, suuntaan, jossa Kuutamoklaanin korkeat kuusipuut häämöttivät ja näyttivät joka askeleella katoavan kauemmas. Omaa kotia tuntui oudolta katsella tästä näkökulmasta, reviirirajan väärältä puolelta.
Hän vilkaisi Uskosielua, partiota johtavaa kermanvaaleaa naarasta, jonka nimen hän oli kyllä oppinut kokoontumisissa. Hän halusi kiittää tätä vielä kerran siitä, että oli sallinut hänen ja Kostokynnen liittyä seuraansa, muttei uskaltanut enää avata suutaan sen pitkän vuodatuksen jälkeen, jonka oli tehnyt selittäessään heidän tilanteensa naapuriklaanin partiolle. Tunnelma oli kireä, aivan kuin ilmassa olisi ollut joitain selkeitä tosiasioita joista hän ei vain ollut tietoinen, ja joista sen takia jouduttiin vaikenemaan. Hän vilkaisi Kostokynttä sivusilmällään ja kolli näytti olevan täysin ajatuksissaan, pohtien kuumeisesti kai seuraavaa liikettään tai jotain täysin muuta. Tihkutäplä aisti että mysteerisellä erakolla oli ennustuksen lisäksi vielä muitakin mutkikkaita asioita mielensä päällä, joten hän ei viitsinyt ruveta jutustelemaan tai kertaamaan sitä, mitä he olivat juuri kokeneet juostessaan läpi metsän. Kollin turkki oli mutainen ja sekaisin tappelun jäljiltä, ja Tihkutäplä lipaisi rintaansa vaivihkaa. Hän ei tainnut näyttää maassa pyörittyään ja Syreenikukan kanssa kamppailtuaan yhtäään sen edustavammalta.
Uskosielu oli maininnut saattavansa heidät Vuoristoklaanin väliaikaiseen leiriin. Tihkutäplä oli ollut pahoillaan kuullessaan, että koko klaani oli kuin olikin joutunut hylkäämään leirinsä. Harmaa naaras ei voinut olla pelkäämättä, että sama kohtalo odottaisi Kuutamoklaaniakin. Muisto aluskasvillisuuden alleensa hukuttaneesta vesimassasta sai hänen vatsansa vääntymään. Epätietoisuus siitä, mitä leirissä nyt tapahtui kaihersi naarasta.
”Pian perillä”, Uskosielu tokaisi ja Tihkutäplä saattoi jo erottaa mielestään luonnottoman lyhyiden puiden seasta aukion ääriviivat. Kun he pujahtivat sisään marjapensaan kätköistä, Tihkutäplä asteli yli juurakoiden ja koitti siloitella karvojaan kun Vuoristoklaanin ominaistuoksua tulvahti hänen ylleen.
Odotetusti kaikki silmäparit kääntyivät tulijoihin. Tihkutäplä katseli vaitonaisena, kun sotureita kerääntyi paikalle tiedustelemaan Uskosielulta, miksi ihmeessä hänellä oli kaksi muukalaista mukanaan. Hän sai osakseen epäluuloisia, mutta myös enemmän kiinnostuneita katseita, mikä piristi hänen mielialaansa hiukan. Vaikka heidän kohtaamansa partion jäsenistä Ampiaispisto ja raidallinen, pitkäturkkinen oppilas olivat näyttäneet vastustavan Uskosielun päätöstä saattaa heidät leiriinsä, hän pystyi nyt helpotuksekseen olemaan melko varma siitä, ettei heitä ajettaisi ulos ainakaan yhtä rajusti kuin Kuutamoklaanista.
Tihkutäplä istahti paikalleen ja nyökkäsi Kostokynnelle. Nyt erakko olisi turvassa ainakin toistaiseksi. Mutta mitä hän nyt tekisi? Pitäisikö hänen suunnata takaisin kotiin? Tuntemattomien kissojen hajut, outo maaperä ja oudon peittämätön, harmaa taivas saivat hänen sydämensä janoamaan takaisin Kuutamoklaanin. Mutta kysymykset hyrräsivät hänen päässään lakkaamatta. Mitä Hämäräaskel, Ruostehalla, Laikkutassu ja Lehtikuu tekivät nyt tulvavesien saartaessa leiriä, ja miten he reagoisivat kuulleensa että hän oli jättänyt heidät kaikkein kriittisimmällä hetkellä? Hän tiesi Lehtikuun olevan Kostokynnen puolella, mutta muista läheisistään hän ei ollut yhtä varma. Mutta mitä jos häntä tarvittaisiin, mitä jos-
”Joudumme odottamaan, että Aaltotähti palaa metsästämästä”, Uskosielu saapui takaisin heidän luokseen ja nyökkäsi muille partion jäsenille, että he olivat vapaita lähtemään. Tihkutäplä nyökkäsi ja väräytti korvaansa levottomana.
”Mitä nuo täällä tekevät?” hän kuuli sinimustan, pitkäturkkisen oppilaan kuiskaavan kulmat kurtussa Jänisloikalle, joka katseli häntä hämillään. Tihkutäplä hymyili kollille heikosti ja vilkuili ympärilleen muitakin Vuoristoklaanin jäseniä, joita oli kokoontumisissa sattunut tapaamaan. Miten hän selittäisi läsnäolonsa heille järkevästi, kuin ei osannut selittää sitä itselleenkään?
”Tihkutäplä”, Taivaslilja henkäisi puskiessaan klaanitovereidensa läpi. Tihkutäplän silmät kirkastuivat, kun hän näki parantajan, Lehtikuun ystävän ja yhden niistä kissoista, jotka varmasti osaisivat ottaa ennustuksen tosissaan.
”Hei Taivaslilja”, hän naukui ja nousi koskettamaan neniä vuoristoklaanilaisen kanssa. Parantajan rohkeus sai ympäröivät kissat rentutumaan hiukan.
#Kunpa kuutamoklaanilaisetkin olisivat voineet luottaa Lehtikuun arviointikykyyn#, Tihkutäplä ajatteli ahdistuneena ja mietti samalla, miten voisi selittää tilanteen Taivasliljalle.
”Halusin varmistaa, että Kostokynsi pääsee tänne”, Tihkutäplä naukui ja nyökkäsi kohti erakkoa.
”Löysimme hänet Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajalta ja yritin viedä häntä leiriin mutta se.. Se oli hiirenaivoinen virhe”, hän väräytti viiksiään tietoisena siitä, miten surkealta kuulosti. Heidän ulkomuodostaankin ympäröivät vuoristoklaanilaiset saattoivat päätellä, ettei tie ulos Kuutamoklaanin reviiriltä ollut ollut helppo.
”Olen pahoillani”, hän naukui ja kääntyi nyt Kostokynnen puoleen. Mustavalkoinen kolli huokaisi syvään ja pudisti päätään.
”Tämä koskee siis ennustusta?” Taivaslilja naukui ja tassutteli lähemmäs heitä, huolestunut ilme kasvoillaan. Tihkutäplä nyökkäsi.
”Siitä puheenollen”, hän aloitti.
”Minäkin olen saanut sen. Tammiturkki ilmestyi unessani. Ensin luulin sen olevan vain unta, mutta sitten tämä kaikki tapahtui..” hän paljasti. Kostokynsi katsoi häneen, ymmärrys leviten erakon silmiin. Tihkutäplän katse osui pariin meripihkanvärisiä silmiä, jotka tuijottivat häntä Taivasliljan selän takaa. Hiilenmusta kolli jonka kuonon yli sivalsi pitkä arpi ja jonka hän tunnisti Paarmahehkuksi, käänsi nopeasti päänsä pois. Kamalasta olostaan huolimatta outo tunne levisi jälleen kerran Tihkutäplän rintaan, aivan kuin jotain tärkeää olisi juuri loksahtanut paikoilleen.

//joku jatkaa? ^^

Lumitassu ryntäsi kohti jänistä ajatellen samalla Sinitassua. Mukavaa ja aurinkoista kuutamoklaanin oppilasta. Lumitassu tykkäsi hänestä paljon, mutta tiesi ettei siitä ikinä tulisi mitään. He voisivat olla vain ystäviä. Sitäpaitsi Sinitassu ei varmasti pitänyt hänestä takaisin. Lumitassu hyppäsi jäniksen kimppuun, mutta tähtäsi liian sivuun. Oppilas kompastui ja veti kuperkeikan, ja jänis pääsi pakoon. Purovirta viiletti ilmeettömästi Lumitassun ohi. Lumitassu istui hölmistyneenä maassa. Nyt Purovirta varmasti lykkää nimitysmenojani. Tuollaista tekevät vain aloittelijat!

Purovirta palasi ilman jänistä. Lumitassu tutkiskeli tassujaan. Purovirta istui hänen viereensä ja kietoi häntänsä hänen ympärilleen. "Onko kaikki hyvin? Yleensä saat paljon riistaa." Purovirta kysyi. Naaras oli oikeassa. Normaalisti Lumitassu sai melkein aina edes jotakin. Lumitassu nuolaisi nopeasti rintaansa. "Kaikki hyvin. Olin vain... Ajatuksissani." Lumitassu vastasi todenmukaisesti. Purovirta ei aluksi näyttänyt uskovan. "Oletko varma?" Hän varmisti vielä. Lumitassu nyökkäsi. "No jatketaanko saalistamista!" Lumitassu nousi seisomaan. "Minä saan suuren jäniksen!" Hän sanoi ja Nummiklaanilaiset lähtivät taas etsimään riistaa. Tällä kertaa Lumitassu sai pyyhittyä Sinitassun mielestään.

He palasivat leiriin suussaan paljon saalista. Lumitassu kantoi kahta jänistä sekä pientä hiirtä. Purovirta sai jäniksen ja monta peltomyyrää, sekä heidän molempien yllätykseksi linnun! He näkivät yhden sotureita maistavan kalaa. Nummiklaanilainen karvat menivät pystyyn haukatessaan ensimmäisen palan. "Ei kai minun pidä syödä tuota?" Lumitassu kysyi. Purovirta vilkaisi häntä ja pani saaliinsa riistakasaan. "Minä olen maistanut sitä. Aika outoa, mutta myös aika hyvää!" Lumitassu inhosi sitä että Liekkitähti antoi puroklaanille turvapaikan, mutta ymmärsi ettei puroklaanilla ollut muuta paikkaa mihin mennä. Kun he olivat laittaneet saaliinsa pinoon, Lumitassu otti myyrän ja käveli oppilaiden pesään, jonka perällä Karhutassu istui ajatuksissani. Kollin silmät olivat kosteat. Lumitassu aisti oppilaan surun ja halusi lohduttaa tätä jotenkin. Hän käveli ruskean kollin luokse. Kolli katsoi heti poispäin. "Älä kerro Kuutassulle." Karhutassu kuiskasi. Lumitassu katsoi häntä uteliaasti. Hän ei ymmärtänyt mikä kolli sanoi. "Mikä hätänä?" Hän kysyi. Karhutassu katseli tassujaan. "Kuulunko minä mielestäsi Luuklaaniin?" Hän kysyi lähellä äänellä. Lumitassu pudisti heti päätään. "Et todellakaan kuulu!" Hän vastasi. Karhutassu nojasi häntä kohti. Hän nosti päätään ja katsoi Lumitassua. "Voitko kertoa mitä kaikkea teit silloin, kun olit karannut klaanista?" Lumitassu kysyi. Karhutassu alkoi heti innoissaan kertoa erakkoajoistaan. "Asustin pitkään erään erakon vanhassa pesässä. Se oli metsässä, aika lähellä susia." Hän aloitti. Hän kertoi kiltistä kotikisusta, joka oli antanut hänelle ja paluumatkalla myös Liljapennulle ruokaa. Hän kertoi kuinka oli pelastanut Liljapennun, sekä nähnyt hänen kuolleet vanhempansa. Lumitassu ja Karhutassu nojasivat mukavasti toisiinsa. Lumitassu kuunteli oppilaan tarinoita silmät kiinni. Karhutassu ei vaikuttanut enään yhtään surulliselta. Kun hän oli kertonut tarinan, hän kertoi jotakin. "Minä olisi halunnut mukaan pelastamaan tähtitassua. Minähän juuri löysin ensin Tähtitassun hajun ja tajusin että hänet on napattu!" Lumitassu tunnusti myös jotakin. "Minäkin olisin halunnut mennä apuun." He olivat hetken hiljaa. Karhutassu alkoi kertoa siitä, kun hän oli pari kuuta sitten hypännyt rotankoloon.

Kaikki oli hyvin, kunnes Kuutassu tuli. Karhutassu lopetti heti kertomuksen ja tuijotti synkästi harmaata kissaa. Kuutassu katsoi vähän syyllisesti maahan. *He varmaan ovat yhä vihaisia eilisestä riidasta.* Karhutassu käveli uhkaavasti Kuutassua kohti. Eiväthän he ala taas riidellä? Lumitassu nousi jännittyneesti seisomaan ja katsoi oppilastovereitaan. Joutsrntassukin tuli pesään ja huomasi alkavan riidan. Lumitassu odotti Karhutassun aloittavan, mutta yllätykseksi sen tekikin Kuutassu. "Olisin pystynyt luopiona." Hän sähähti ja astui askeleen eteen. Karhutassun turkki värähti. "Sinun olisi pitänyt jäädä sinne kaksijalkalaan kaksijalkojesi siliteltäväksi. Kukaan ei halua sinua tänne varsinkaan tuo tyhmä rusetti päälläsi!" Karhutassu mutisi. Joutsentassu astui heidän väliinsä. "Lopettakaa tuo riita ennenkuin ehditte edes kunnolla aloittaa sitä!" Hän käski. "Milloin sinusta tuli pomo?" Karhutassu ihmetteli. Joutsentassu murisi oppilaalle. "Riidelkää vain, jos kerran haluatte riidellä! Katsotaan kumpi teistä saa pahemmat itkut! Viimeksi se oli Karhutassu!" Joutsentassu totesi. Kuutassu henkäisi. Oliko hän oikeasti saanut Karhutassun itkemään? Karhutassu irvisti. Hän tuuppasi kollin kumoon ja kääntyi tehdäkseen sen Joutsentassullekin. Purotassu käveli pesään ja tuijotti riitapukareita ihmeissään. "Minäpä jätän teidät kiukkupussit rauhaan." Hän sanoi ja kipitti pois. Joutsentassukin perääntyi, mutta Karhutassu huusi hänelle: "Aha! Tulet haukkumaan minua ja hiivit sitten pois! Niinkö?" Joutsentassu säikähti Karhutassun raivoa. Hänen teki mieli sanoa jotakin, mutta sulki sittenkin suunsa. Lumitassu hyppäsi heidän keskelleen. "Lopettakaa!" Hän pyysi. Hän ei kestänyt nähdä klaanitoverinsa riitelevän. Saarnihäntä käveli paikalle. "Karhutassu, Joutsentassu, Kuutassu, tulkaa tänne, heti." Kolli käski. Oppilaat kävelivät hermostuneesti soturin perään. Lumitassu katsoi heidän peräänsä suu ammollaan. "Ensikerralla kun he riitelevät, minun pitää puuttua asiaan nopeammin." Hän totesi. Oppilaille varmaankin annettaisiin rangaistus. Varmaan punkkien kerääminen klaanin vanhimpien turkeista.

Laventelipentu katseli, kun Liljapentu käveli poispäin hänestä ja Aamupennusta. Naaras katseli tummanharmaita tassujaan. Hän tunsi pientä syyllisyyttä, vaikka Aamupentu oli ollut ilkeämpi.
“Miksi näytät noin surulliselta? Eihän tätä voi leikkiä jos ei voi taistella! Ei se ole meidän syymme.”, sisko naukui huolettomasti. Laventelipentu mulkaisi harmaavalkoista pentua.
“Se ON meidän syymme. Tai sinun syysi! Nyt hän on surullinen ja vihainen, ja kun yritän pyytää anteeksi hän menee pois, kun yritän, huutaa hänelle jotain hän vain katsoo minua surullisesti ja menee pois. Miksi sinä sanoit noin!? Miksi, miksi, MIKSI?!”
Aamupentu katsoi pentuetoveriansa hieman säikähtäneenä.
“Okei, ei tarvitse huutaa...”, hän kuiskasi pienesti.
“Taritsee huutaa! Sinä hirviö! Sinun pitäisi olla Luuklaanissa!”, Laventelipentu huudahti ja juoksi pois. Hän tunsi kyynelen vierivän poskellaan.
*Miksi Aamupentu sanoi niin... Nyt Liljapentu luulee minuakin hänen kaltaiseksi...*
Harmaa naaras tassutti hiljaa oppilaiden pesää kohti. Joutsentassu osaisi piristää häntä. Hän hiipi pesän perälle, missä hänen isosiskonsa makuusija oli. Koko pesä oli hiljainen, mutta Joutsentassu oli nukkumassa, pienenä harmaana keränä.
*Hän nukkuu...*, pentu ajatteli. Hän tökkäsi oppilasta pienesti. Hän ei herännyt. Kovempaa. Ei vieläkään. Vihdoin Laventelipentu kyllästyi tökkimiseen, ja hyppäsi siskonsa päälle.
“Mit- Kuka si- LAVENTELIPENTU! Mitä oikein ajattelet?”
Harmaa oppilas katseli pentua vihaisesti.
“No kun... Minulla ja Aamupennulla tuli riita... Ja...”, Laventelipentu soperteli.
“Ai... Mitä tapahtui?”, Joutsentassu naukaisi katse pehmeten.
“Nokun... Me leikittiin että minä olen Leopardilaikku... Ja Liljapentu tuli... Ja Aamupentu sanoi että...”, Laventelipentu keskeytti selityksensä. Hän tunsi huonoa omaatuntoa.
“Ja hän sanoi että “Tähän leikkiin pääsevät vain taistelukykyiset kissat.”, ja minä en olisi halunnut että hän olisi sanonut niin, ja sitten Liljapentu meni pois ennen kuin ehdin sanoa mitään!”, pentu selosti nopeasti loppuun. Sitten hän laskeutui siskonsa makuusijalle, ja hautasi kuononsa sammaliin.
“Haluaisitko pyytää anteeksi?”, Joutsentassu kysyi ystävällisesti silittäen hännällään Laventelipennun selkää.
“Ei kun nyt hän vihaa minua!”, harmaa naaras parkui.
“Ei vihaa. Mennään. Näin hänet aiemmin tänään, kävelemässä klaaninvanhimpien luokse.”
Laventelipentu katsoi maahan, kun hän tassutti Joutsentassun perässä kohti vanhinten pesää. *Hän vihaa minua... Hän luulee että olen kauhea...*
Kun kaksikko pääsi pesän suulle, jäi Joutsentassu odottamaan.
“Mene. Ei hän vihaa sinua.”, hän kuiskasi pehmeästi. Laventelipentu hiipi pesään. Hän näki Liljapennun kuuntelemassa Hämähäkkijalan tarinaa. Kun harmaa pentu istui pesän suulle, lopetti klaaninvanhin tarinansa, ja tuijotti Laventelipentua kysyvästi. Myös Liljapentu huomasi hiljaisuuden, ja katsahti taakseen. Laventelipennun nähdessään, hänen katseensa synkistyi.
“Mitä asiaa?”, hän kysyi hieman nyrpeästi.
“No... Ööh... Anteeksi kun Aamupentu... Niin.” Laventelipentu maukui nopeasti, ja peruutti sitten pois pesästä. Hän katsahti paikkaa, missä Joutsentassu oli ollut. Sisko oli poissa. Hän katsahti eteenpäin leirissä. Kissoja, joita Laventelipentu ei tuntenut hyvin. Sotureita, jotka katsoivat häntä nyrpeästi. *Ehkä jäänkiin pesään...*
Hän peruutti takaisin pesään.
“Ööh... Voisitko kertoa jonkun tarinan, Hämähäkkijalka?”
//Lilja? Vähän sekava tarina:D

Ulvoin kuten susi, sillä halusin joutsentassu luokseni pelottelemalla tätä. "Hengastyttää" sanoin läähättäen.
Yhtäkkiä mieleeni palasi sade.
#mitä sateesta mieli? Kysyin mielessäni mutta en kuullun minkään maailman vastausta.
Huokaisin.
En halunnut enää muistoja sateesta.
"Mitä sinä teet?"
Joutsentassu kysyi.
Murahdin, mutta kuitenkin säikähtäneesti.
"Hah hah! Olet hausta!"
Joutsentassu nauroi pilkallisesti.
#elämäni on kauheaa. Sade... Sade vainoaa minua# ajattelin.
"Mitä oikeasti teet!"
Hän huusi mutta minä vain katselin häntä lempeästi.
"Kuutassuuuuuuu!"
Kuului haukkakiidon huuto.
"Ai pitää mennä"
Sanoin ja juoksin nopeasti haukkakiidon luo.
Joutsentassu heilutti häntäänsä.

Kettutassu havahtui siihen että joku tökki häntä tassulla.
“Mmh… Mitä nyt?” hän mutisi unenpöpperöisenä.
“Herää! Pitää lähteä aamun rajapartioon!” Ratamotassu sanoi.
Kettutassu nousi venytellen varovasti ja ravisteli turkkiaan. Molemmat oppilaat lähtivät pesästä peräkanaa. Siellä kaikki jo partioon lähtevät jo olivat, odottamassa, no… odottamassa Kettutassua. Kettutassu tassutti mestarinsa viereen, ja partio lähti. “Senkin unikeko!” sätti Valkotäplä. “Kaikki odottivat sinua!”
“Anteeksi,” Kettutassu sanoi nolona, ja lähti Ratamotassun luo, jotta hänen ei tarvinnut kuunnella enempää mestarinsa moitteita. Oranssi oppilas ei vaan ollut hyvä heräämään aikaisin.

Klaaninsa rajoilla kulkiessaan, ja vahvistaessaan hajumerkkejä, Kettutassu vaipui ajatuksiinsa. Viime aikoina oli tapahtunut niin paljon. Sen luopiojoukon hyökkäys, tulviminen, ja Puroklaanikin asusteli heidän reviirillään. Oravatassukin oli nyt soturi, Oravaturkki. *Oravaturkki oli niin kiva kun hän oli vielä oppilas. Mutta me olemme etääntyneet niin paljon, emme edes juttele. Mitä minä voisin tehdä?* mietti Kettutassu. Hän oli niin ajatuksissaan, että oli kaatua kuoppaan, jossa oli lätäkkö.
“Keskity!” huudahti hänen mestarinsa.
“Ai, joo,” sanoi tämä mietteliäs oranssi oppilas. He merkkasivat rajat, mutta eivät menneet kovin lähelle Puroklaania, koska siellä oli paljon tulvia.

Matkalla takaisin leiriin, he kulkivat aika lähellä jokea, joka kulki heidän reviirinsä halki. Kettutassu säikähti, kuinka korkealla vesi oli. Joki oli yleensä joissain kohdissa niin matala, että sen yli pystyi hyppäämään. Nyt vesi oli todella korkealla, ja Kettutassu, kun oli niin utelias, halusi nähdä joen lähempää, ja kirmasi kauemmas muusta partiosta. Hän kulki pitkin joen reunamaa, joka oli aika liukas.
*Se on niin syvä!* ajatteli Kettutassu edelleen hämmästyneenä. *En haluaisi pudota tuonne.* Utelias oppilas päätti lähteä takaisin partion luo, mutta juuri kun hän oli kääntymässä, vähän liiankin lujaa, hän liukastui, ja alkoi liukua kohti jokea.
“Ei! Apua!!” huusi Kettutassu hädissään, ja yritti hapuilla jostain otetta, mutta putosi jokeen. Hänen päänsä meni pinnan alle, ja hän joutui täyteen paniikkiin ja yritti päästä takaisin pintaan, tassut räpiköiden kovasti. Kettutassun pää pulpahti pintaan, ja hän räpiköi kohti joen penkkaa. Se ei ollut edes kaukana, mutta Kettutassu oli niin kovassa paniikissa, shokissa. Kettutassu näki jonkun juoksevan häntä kohti, ja hänet vedettiin takaisin maalle. Se oli Valkotäplä vierellään Ratamotassu ja Ratamotassun mestari Varjokukka. Pian paikalle ilmestyi myös Karsioksa, joka oli ollut rajapartiossa mukana. Kettutassu purskautti vettä suustaan ja jäi huohottamaan kyyryyn. “Et olisi saanut lähteä pois partion luota,” sanoi Valkotäplä.
“H-halusin vain nähdä joen,” Kettutassu tärisi kylmästä.
“Pystytkö kävelemään. Leiri on aika lähellä onneksi, sinut pitää saada lämpimäksi,” kysyi Valkotäplä.
“Luulen niin,” Kettutassu vastasi.
He lähtivät kohti leiriä, Kettutassu vähän tuettuna Valkotäplän ja Varjokukan välissä.
Leiriin päästyään, Valkotäplä käski Kettutassua menemään pesään lämmittelemään. Kettutassu totteli mielellään. *Onneksi minulle ei käynyt pahemmin, se oli todella tyhmä idea. En ikinä enään aio olla ihan noin varomaton.*

//Hmm, joo. Tossa tuollainen pikku tarina, pitkästä aikaa :) ehkä vähän sekava, mutta ei kai se mitään.

Käpy ja hänen veljensä Koivu riitelivät. He olivat asuneet kaksijalkalan reunamilla noin kuun, mutta Käpy halusi lähteä uuteen paikkaan.
“Sinä tiedät hyvin, että en pysty asumaan samassa paikassa todella kauan!” Käpy melkein huusi.
“Niin, mutta et voi taas jättää minua, kun löysin sinut vasta kuu sitten uudelleen!” kiisti Koivu.
“Anteeksi! Minun pitää lähteä, en vain voi olla täällä enään…” Käpy sanoi, melkein surullisena, kun näki veljensä ahdingon.
Koivu suuttui. “Mene sitten, ja jätä minut taas!” hän sähisi ja käänsi raidallisen selkänsä heilauttaen häntäänsä vihaisesti.
Käpykin kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Hän päätti lähteä kohti metsää. Siellä pitäisi olla rauhallista, mutta sen jälkeen vastaan tulisi myös klaanikissat. *Ai niin! Tuollapäin ne typerät klaanit asustaa. Miten ne pystyy asumaan yhdessä niin isona laumana!* mietti Käpy. Päästyään metsän reunaan, Käpy tunsi itsensä rauhoittuvan, kun hän pääsi puiden alle. Kaksijalkalan lähellä, piti aina olla varovainen, piti varoa kovia, lujaa meneviä hirviöitä, ja lisäksi kaksijalkoja joita oli kaikkialla. Rottiakin oli. Käpy oli kuullut kissasta, joka oli kuollut rotan puremaan. Metsässä oli rauhallista, siellä saattoi joskus olla kettu tai mäyrä, mutta niitä tämä yksin asuva kissa oli oppinut varomaan ja tunnistamaan hajun, sillä kerran hän oli joutunut vastakkain ketun kanssa, ja saanut pitkän arven naamaansa. Käpy käveli syvemmälle metsään, ja päätti napata jotain syötävää, hiiren, myyrän tai ehkä jopa oravan. Hän haisteli ilmaa, ja huomasi, että maassa erään puun juurella, rapisteli jokin. Se oli orava. Käpy lähti hiipimään sitä kohti. Orava ei ollut vielä huomannut mitään, joten Käpy loikkasi mutta osui ohi. Orava lähti kiipeämään männyn runkoa pitkin, ja Käpy lähti perään. Hän oli hyvä kiipeilemään ja lähti jahtaamaan oravaa. Orava kääntyi paksulle oksalle, ja Käpy tajusi, että se oli juoksemassa ansaan. Se pieni orava ei pystyisi hyppäämään seuraavaan puuhun, joten Käpy loikkasi uudestaan, ja sai oravan kiinni. Männyn oksa jäi heilumaan vaarallisesti, mutta Käpy piti tasapainonsa ja puraisi oravan kuoliaaksi. Hän laskeutui alas puusta, ja meni saniaispuskan alle syömään. Orava oli aika laiha, mutta kyllä siitä syötävää sai.

Käpy jatkoi matkaansa, miettien, mikä olisi suojaisa paikka, jossa voisi nukkua. Yhtäkkiä, jostain kuului haukuntaa. Se oli koira. Koira ilmestyi puiden siimeksestä haukkuen. Se oli iso koira. Käpy loikkasi äkkiä lähimpään puuhun, ja kiipesi oksalle. Koira jäi hölmön näköisenä pyörimään maahan. Pian paikalle juoksi kaksijalka, joka huusi jotain ja koira ja kaksijalka lähtivät. *Se oli lähellä! Koiratappelu tästä olisi vielä puuttunut.* ajatteli Käpy huojentuneena, ja kiipesi alas puusta. *Minun pitää mennä pidemmälle metsään, jos täällä on koiria useamminkin.* Mutta oli jo myöhä, ja lopulta tämä jo väsynyt erakko jäi lepäämään puskan alle painanteeseen. Hän ei kuitenkaan nukkunut hyvin, koska oli tietoinen, että muita vaarojakin saattoi olla.

// Tuossa Kävyn eka tarina, aattelin että seuraavissa saattaa olla jotain että Käpy tapaa jotain klaanikissoja tai jotain sinnepäin.

- Kostokynsi?
Katseeni siirtyi hitaasti Tihkutäplästä takaisin Vuoristoklaanin parantajaan Taivasliljaan, joka katseli meitä molempia nyt uteliaan oloisena. Aivoni tuntuivat käyvän ylikierroksilla kaiken tapahtuneen jälkeen, tunsin yhä adrenaliinin terästävän aistejani ja lihaksieni pistelyn. Kuutamoklaanin alueella käydyn kahakan jälkeen uusien kissojen tapaaminen sai minut väkisin olemaan varautunut ja varpaillani, vaikka tähän mennessä vain muutama kissa oli osoittanut inhoaan kahta muukalaista kohtaan. Naapurissa vastaanotto oli ollut lähes vastakohtainen, mutta en siltikään saanut turkkiani niin sileäksi kuin olisin halunnut.
- Jos tarkoituksella olit Kuutamoklaanin ja Vuoristoklaanin rajalla olettamassa partion saapumista, sinulla on varmasti tärkeää asiaa kerrottavana meille liittyen ennustukseen?
Taivaslilja kysyi hieman hädissään, vaikka tuo selvästi yritti pitää itseään mahdollisimman rauhallisena. Nyökkäsin ja havaitsin lähellämme olevien vuoristoklaanilaisten höristävän korviaan ja ottavan muutaman askeleen lähemmäs. Vilkaisin sivusilmälläni Tihkutäplää, joka oli äsken tuntunut tunnistavan jonkun tuttunsa väkijoukosta ja nyt havahtui itsekin yleisöön jonka olimme ymprillemme keränneet. Selvittelin kurkkuani jotta ääneni kantaisi paremmin ja annoin katseeni käydä läpi kissajoukon. Minua ei suoranaisesti hermostuttanut puhua niinkin suurelle väkijoukolle, mutta asia minkä tulisin julkistamaan saattoi olla jo yleistä tietoa tai sitä ei tultaisi uskomaan ollenkaan.
- Kuten te kaikki varmasti tiedätte, koko kanjoni kärsii tällä hetkellä tulvivista rajajoista ja sateisista säistä. Kuten teidänkin tapauksessanne, vuoristo alkoi tulvimaan, vesi ylsi leiriin asti ja jouduitte jättämään kotinne. Vaikka sateilla on varmasti iso osa kanjonin vedenlähteiden paisuttamisessa, uskon että suurin ongelmamme on yhä vuoristossa.
Hengähdystaukoni aikana osa vuoristoklaanilaisista henkäisi jopa loukkaantuneena ja sihahti muutaman vastaväitteen asiaan. Tietenkin ymmärsin että klaanilla joka vuoristossa asui ei olisi mitään tekemistä tulvien kanssa, mutta heidän olisi pitänyt olla ensimmäisiä jotka huomasivat vuoristosoliensa paisumisen. Olin nuolaisemassa rintaturkkiani vaivaantuneena, kun muistinkin sen olevan yhä likainen ja huokaisten nostin katseeni takaisin yleisöön.
- Ymmärtäkää faktat ennen kuin alatte vastustamaan ideaa; jokainen rajajoki kanjonissa saa alkunsa vuoristosta ja laskee järveen. Kaikista loogisin selitys tulvien aiheuttajalle olisi silloin vuoristossa tai sen toisella puolella. Onko kukaan teistä huomannut mitään erikoista vuoristossa viimeisten kuiden aikana, jopa ennen lehtikatoa?
Annoin katseeni kiertää jokaisessa kissassa ympärilläme. Loukkaantuneet ilmeet olivat muuttuneet hämmentyneiksi, kissat pudistelivat päitään luimittujen korvien kera ja mutisivat toisilleen, kyselivät olisiko joku nähnyt jotakin erikoista reviirillään.
Tihkutäplä henkäisi turhautuneena vieressäni ja tuon häntä viuhui maata vasten. En tiedä kuinka soturi pystyi tunnistamaan naapuriklaaninsa jäsenten kasvoilta ja käyttäytymiseltä valehtelun, vai uskoiko tuo vain niin vahvasti siihen että jonkun olisi ollut pakko huomata jotakin kummallista vuoristossa?
- Se on voinut olla ihan jokin pienikin asia, pienempien solien muuttuminen yhdeksi isommaksi, veden vähentyminen jostakin, tukkeuma...
Kesken Tihkutäplän luetelman yleisössä kohahti ja moni sivustaseuraaja siirtyi katsomaan samaan suuntaan, kuin etsien jotakin tiettyiä kissaa katseellaan. Seurasin heidän katseitaan ja yllätyin kun tajusin kaikkien katsovan samaa harmaaturkkista naarasta, joka oli ollut saattopartiossamme mukana. Tuo oli painanut korvansa niskaansa vasten ja vältteli ahdistuneena klaanitovereidensa katseita. Jokaisen oli käytöksestä pakko tajuta että tämä kissa inhosi olla huomion keskipisteensä ja halusi vain paeta paikalta. Minä ja vieressäni seisova kuutamoklaanilainen käännyimme naaraan suuntaan ja otin muutaman askeleen lähemmäs tuota.
- Tuhkakajo ja Seittitassu olivat ensimmäiset jotka löysivät solatukkeuman mihin Kaunokirjo hukkui!
Ääni jostakin vuoristoklaanilaisten joukosta naukaisi kovaan ääneen. Muutama moittiva sihahdus kuului heti naukaisun jälkeen, selkeästi osoitettu aikaisemmalle äänessäolijalle.
Harmaaturkkinen naaras vetäisi syvään henkeä ja puristi siniset silmänsä tiukasti kiinni, kuin yrittäen rauhoitella itseään, välttää suurempien tunteiden näkymistä. Omat korvani taipuivat taaemmas, Vuoristoklaani ei ollut vain joutunut jättämään kotiaan tulvan takia, he olivat ehtineet menettää myös klaanitoverinsa hengen sille. Tämä Tuhkakajo sai muutaman syvän hengenvedon aikana avattua silmänsä ja kohtasin tuon yhä ahdistuksesta hohtavan katseen.
- Sitten kun Aaltotähti palaa, voisitko tulla mukaamme keskustelemaan? Haluaisin kuulla tästä tukkeumasta, se voi hyvinkin olla avainasia tulvien kannalta.
Kysymykseni toimi pakokeinona naaraalle, tuo nyökkäsi ja oli muutamassa sydämenlyönnissä lähtenyt partionsa luota ja kadonnut pensaikkojen taakse. Katsoin tummanharmaan kissan perään ja suoristin ryhtini. Vaikka ilmassa leijaili surumielisyys ja ahdistus, oli sisälleni syttynyt pieni toivon liekki. Vilkaistessani Tihkutäplää pystyin näkemään myös tuon katseessa toivon herättämän innostuksen. Me saattaisimme olla jo askeleen lähempänä koko kanjonia riivaaman ongelman ratkaisua.
Taivaslilja saapui vierellemme ja mittaili meitä kumpaakin katseellaan.
- Kostokynsi, Tihkutäplä, onko teillä kaikki hyvin? Heikottaako? Onko suurempia kipuja?
Parantajan kysymys sai minut äkkiä hyvin tietoiseksi huimaavasta olosta ja tappelun aikana saamien naarmujen kirvelystä. Kävin nopeasti läpi koko kehoni, en ollut edes aikaisemmin tajunnut tarkistaa saamieni vammojen ja haavojen vakavuutta. Nopealla tarkastuksella totesin etten minä verenhukkaan tulisi kuolemaan, mutta haavat täytyisi saada puhdistettua kaikesta siitä mudasta ja roskasta mitä olimme metsäpohjalla kieriessämme saaneet. Olin myös tajuamattani käynyt läpi myös Tihkutäplän kehon, ilmeisesti parantajien vaistomaiset ja rutiininomaiset tehtävät olivat yhä kummittelemassa alitajunnassani. Naaras näytti myös yllättävän hyvinvoivalta tilanteeseen nähden, tuon turkki oli lähinnä vain taistelussa pöllyyntynyt.
- Kaikki on muuten hyvin, mutta minua kyllä heikottaa hieman... En ole saanut syödyksi pitkään aikaan.
Totesin Taivasliljalle, aikeinani pyytää lupaa lähteä metsästämään. Sen sijaan naaraan katse kirkastui.
- Voi Tähtiklaanin kiitos! Aamupartiomme saivat aikamoisen keon kasaan tänään, minulle ja Opaalikaamokselle tuotiin niin paljon syötävää että selviäisimme sillä seuraavan neljäsosakuun. Tulkaa toki jakamaan ne kanssamme, voisin samalla antaa teille hieman kamomillaa.
Parantaja viittoi hännällään meitä seuraamaan häntä, kun tuo lähti pujottelemaan klaanitovereidensa läpi suurta koivua kohti, minkä juurella istui vaalealaikkuinen naaras, laskeskelemassa tassujensa juuressa olevia yrttikasoja. Taivaslilja sipaisi kuonollaan naaraan poskea ja naukui hiljaa muutaman sanan tuon korvaan. Harmaaturkkinen kissa tyytyi nyökkäämään ja ojensi yhdestä yrttikasasta kaksi valkokukkaista kasvia, jotka tunnistin kamomillakukiksi. Muistin kuinka haastavaa niiden hakeminen oli, yrttejä kasvoi niittäin eniten kaksijalkojen puutarhassa, mikä sijaitsi aivan kanjonin toisessa päässä.
- Syökää vähän varresta. Se rauhoittaa mieltä ja voimistaa sydäntä.
Taivaslilja kertoi työntäessä kasvit meidän viereemme.
- Sinä siis huomasit...?
Tihkutäplä maukaisi yllättäen surullisena. Niin nopea sävynvaihdos sai minut katsomaan matkakumppaniani ja näin tuon pyyhkivän tassullaan kyyneltä silmäkulmastaan. Taivaslilja nyökkäsi lempeästi ja viittoi meitä asettumaan sammalpedeille, mitkä oltiin kasattu koivun juurakoiden väliin. Asetuin katse yhä soturissa pedille ja loin rohkaisevan hymyn tuolle, kun katseemme kohtasivat. En tiennyt mikä oli saanut tuossa yllättäen noin kovan surun ja ikävän aikaan, mutta en lähtisi asiasta utelemaan, jos aihe olisikin arka.
- Reaktiosi on ymmärrettävä ja täysin normaali...
Taivaslilja maukui hiljaan Tihkutäplälle asetuttuaan tuota vastapäätä ja jatkoi rohkaisevien sanojen naukumista niin hiljaa etten niitä kuullut. Söin kamomillakasvini ja painoin pääni tassuilleni, antaen katseeni käydä vuroristoklaanilaisissa, tajuamatta etsiväni yhtä tiettyä mustavalkeaa turkkia muiden joukosta.

//Tihku, Paarma, Aalto? Joku vuoristoklaanilainen jatkamaan?^^

Punapentu kurkisteli varovasti kivikkorykelmän takaa onkaloon, mihin Luuklaanin uusimman kidnappausyrityksen uhri oli pistetty. Kyseessä oli naaras, oppilas koosta päätellen. Tuon mustanharmaata turkkia korostivat punertavat viirut ja vaaleanvihreä katse oli piikikäs ja kylmä. Vanki oli huomannut nopeasti pennun tarkkailevan häntä, mutta ei ollut vielä - viileitä katseita lukuunottamatta - yrittänyt ottaa kontaktia tarkkailijaansa. Kolli oli veljiensä kanssa ollut kovin kiinnostunut kissasta, mutta kun vankia vartioivat kissat olivat useamman kerran ehtineet hätyyttää pennut pois onkalolta, olivat kilpikonnakuvioisen kissan veljet luovuttaneet. Vain hän jaksoi yhä keksiä uusia tarkkailupisteitä, kun joku hänet aikaisemmasta hääti pois. Yllättäen luolaston suulta alkoi kuulua metakkaa ja Vanhapuu, joka onkaloa sillä hetkellä vartioi, jätti vartiopisteensä ja kipitti kauemmas tarkastelemaan metakan syytä. Punapentu tajusi tilaisuutensa saapuneen ja varovasti hiipi onkalon suuaukolle. Pimeässä kiilui vain pari vaaleanvihreitä silmiä.
"Miten sinä jouduit tänne?" pentu kysyi vangilta, viikset jännityksestä väristen. Hän ymmärsi, että vanki pystyisi nyt poistumaan onkalosta, vaikka tuskin pääsisi sen ulkopuolista luolaa pidemmälle. Kokonainen klaanillinen luuklaanilaisia olisi ainoan uloskäynnin varrella, naaraalla ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta paeta. Mutta hän pääsisi kyllä käsiksi kolliin, joka oikein kerjäsi huomiota vangitulta kissalta. Vaaleanvihreät silmät viiruuntuivat ja kilpikonnakuvioinen kissa kuuli liikettä onkalon pimeydestä. Vanki oli alkanut liikkumaan.
"Minut siepattiin klaanini rajalta. En voinut mitään. Mutta sitä ihmettelen miten sin-", vanki aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun, kun oli jo poistunut onkalon pimeydestä ja seisoi vain viiksenmittojen päässä Punapennusta. Mutta vaikka kaksikosta meripihkasilmäisen kissan olisi kuulunut näyttää pelokkaalta, katsoi naaras järkyttyneenä pennun taakse. Hän tiesi mitä punaviirullinen kissa näki, hän osasi jo tunnistaa klaanitovereidensa ominaistuoksut kallion märän kiven rautaisesta hajusta. Hän tiesi, että hänen takanaan seisoi aikaisemmin vartiossa ollut Vanhapuu.
"Jaahas, vai yrittää vanki paeta heti kun joku poistuu näköpiiristä? Ei se suinkaan tarkoita sitä, ettei sinua yhä vartioitaisi. Täytyypä antaa sinulle siitä pieni opetus...", soturi naukaisi tiukasti.

//Haluaako Vanhapuu jatkaa?

"Uhkaavatkohan luuklaanilaiset tappaa Tähtitassun?" Kysymykseni sai veljeni Kuurasäteen silmät lentämään järkytyksestä auki, "Parantajaoppilaan!"
Nyökkäsin alakuloisena ja jatkoin itseni pesemistä. Olimme juuttuneet leiriaukiolle, sisäänkäynnin lähettyville odottelemaan pelastuspartion saapumista takaisin, toivottavasti yhtenä kappaleena ja Tähtitassu mukanaan. Aikaa partion lähdöstä ei ollut edes kulunut kauan, mutta jokaisen sisäänkäyntitunnelin suunnalta kuuluvan tassunaskeleen tai kivenropinan aikana odotin partion ilmestyvän näkyviin sen uumenista. Yötuuli oli myös aukiolla, seuranaan emonsa Varjokukka ja sisarensa Naavasulka. Saarnihäntä kuului myös pelastuspartioon, joten koko perhe pelkäsi sekä parantajaoppilaan, että soturin kohtalon puolesta.
"Saanko vaihtaa puheenaihetta? Tämä ahdistus ja stressaaminen aiheuttaa minulle vain vatsanpuruja", Kuurasäde kysyi. Tyydyin nyökkäämään ja nostin katseeni kohdatakseni pikkuveljeni kirkkaat silmät. Tuolla oli ollut selkeästi toinen puheenaihe mielessä jo useamman hetken, sillä miltei samantien soturin ilme muuttui veikeämmäksi ja hän kumartui lähemmäs minua, ilkikurisuus loistaen katseessaan.
"Miten reagoisit jos kertoisin kysyneeni Haukkakiidolta että oletteko te kumppaneita?" kolli naukaisi. Tunsin poskieni ja oikeastaan koko kehoni kuumenevan hetkessä ja sydämeni oli alkanut tykyttämään vielä aikaisempaakin hurjemmin. Mitä tuo hiirenaivo oli kertonut tehneensä?
"Mitä?" sain kysyttyä juuri sopivaan kohtaan, sillä hetkeä myöhemmin yksi päivän partioista saapui takaisin leiriin, mukanaan tietenkin kukapa muu kuin Haukkakiito itse. Soturitar huomasi meidät heti ja oudon tuttavalliseen tapaan tassutteli luoksemme, kulmat kysyvästi koholla. Kuurasäde näytti siltä kuin olisi juuri kuullut leirin mehevimmän juorun.
"Mitäs teille kahdelle on tapahtunut? Liekkitähti näyttää ihan aaveen nähneeltä", naaras naukaisi. Yritin katseellani viestittää veljelleni että pitäisi nyt suunsa supussa tai kävisin häneen käsiksi, mutta tuo ei tyhmyydeltään asiaa tajunnut. Soturi päästi pahaenteisen naurahduksen ja virnisti veikeästi.
"Kysyin häneltä, että oletteko jo virallistaneet suhteenne", Kuurasäde kehräsi ja väisti läpsäisyn, minkä olin tajuamattani lähettänyt kohti kollin kuonoa. Haukkakiidon kasvoille nousi pieni puna ja hän oli hetken hiljaa, sanaton. Sitten tuo sai kerättyä itsensä, naaraan kasvoille nousi omahyväinen ilme ja hymy, ja hän päästi tuhahduksenkaltaisen suustaan.
"No parasta olisi, eikai hän ketään puolituttuaan kiikutaisi yön pimeydessä nukkumaan tähtitaivaan alle", soturitar nakkasi ja käveli ohitsemme, napauttaen vielä hännänpäällä kuonoani. Olin sanaton. Oli menettänyt kykyni hengittää, liikuttaa lihaksiani ja edes rekisteröidä kuulemaani. Kuurasäde näytti siltä, että alkaisi pian nauramaan.