Lumisydän ja Liekkisade kävelivät ympäri Nummiklaanin leiriä ja välttelivät mahdollisimman hyvin vielä verisiä tai muuten likaisia kohtia. Leiri oltiin jo saatu suhtkoht kiitettävään kuntoon suojausten kanssa, mutta kukaan ei ollut ottanut vielä tehtäväkseen lähteä putsaamaan verta ja karvatuppoja maasta. Soturin mielessä kävi pyytää Jalotassua nappaamaan muutama Puroklaanin vanhimmista oppilaista mukaansa ja ruveta siivoushommiin, mutta nopealla vilkaisulla leiriaukean laidasta laitaan ei kollia näkynyt missään. Olikohan tuo itsenäisesti partioimassa vai välttelemässä leirin ulkopuolella nummiklaanilaisia kuten suurin osa puroklaanialisista teki? Hän käänsi katseensa takaisin kumppaniinsa ja huomasi, että tuo näki Hopeapennun ja Taivaspennun leikkivän mutakuopassa.
"Mennään tuonne!" soturitar naukaisi vähän ajan päästä pienokaisia katseltuaan. Lumisydän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, mitä Liekkisade oikein meinasi? Että he menisivät katsomaan pentujen leikkejä vai lyöttäytyisivät itsekin mukaan? Ja mistä lähtien tuo edes oli ollut kiinnostunut klaanin nuorimmaisten puuhista? Hän katsahti itsekin kaksikon suuntaan ja irvisti nähdessään noiden heittelevän mutaa toistensa päälle.
"No eikä mennä! He likaavat turkkimme!" soturi vingahti ja nyt oli naaraan vuoro katsoa kumppaniaan ihmeissään. Tuon kasvoilta pystyi miltein lukemaan kysymyksen 'pelkäätkö oikeasti turkkisi likaantumista?'
"Minä menen kumminkin", Liekkisade kivahti ja pinkaisi mutakuopalle. Lumisydän katseli soturittaren perään ja huokaisi. Hän ei välillä ymmärtänyt lainkaan tuon ajatuksia. Kolli kääntyi ympäri ja yllättyi nähdeessään Jalotassun leiriaukealla. Hän käveli oppilaansa luokse, joka otti mestarinsa vastaan innokas ilme kasvoillaan.
"Mestari, mennäänkö uimaan?" kolli kysyi silmät sädehtien ja häntä odotuksesta pystyssä. Soturi mietti hetkisen, vuodenaika oli kääntymässä hiirenkorvasta viherlehdeksi ja päivät olivat yhä lämpimämpiä ja lämpimämpiä. Joet eivät kuitenkaan olleet turvallisia uintikohteita nyt tulvien aikaan, eivätkä he olisi pääsemässä Nummiklaanin reviirillä järvelle läheskään yhtä helposti kun olivat omalla reviirillään päässeet. Lisäksi hän oli ollut juuri aikeissa kysyä tuolta siivousapua. Joten hän tyytyi pudistamaan päätään ja innokas ilme Jalotassun kasvoilla valahti.
"Mutta haluan mennäää!" tuo vikisi kuin pentu, joka ei saanutkaan enää jatkaa leikkejään vaan emonsa pakottamana joutui menemään yöpuulle. Lumisydän joutui lopulta myöntymään ja lähtemään oppilaansa mukaan, joutuen vielä pyytämään Nummiklaanista opastajan nopeimmalle järvireitille, sillä ei itse osannut suunnistaa Nummiklaanin reviirillä vielä ollenkaan.

Järvellä Lumisydän opetti Jalotassulle erilaisia uimatyylejä ja sukellustapoja, osasihan tuo jo uimisen perusteet kuten puroklaanilaisen kuuluikin. Hän oli ylpeä siitä, että oppilas oppi eri tyylit todella nopeasti. He jäivät uimaan vielä pitkäksi aikaa, kunnes tuulenpuuska toi imelää hajua mukanaan. Soturi pomppasi nopeasti ylös vedestä ja pinkaisi juoksuun tajutessaan hajun olevan se sama löyhkä, mikä susista oli lähtenyt.

//Joku nummiklaanilainen jatkamaan tästä?^^

Tulitahto potki kiviä raivoissaan.
Käärmekotka oli pilkannut häntä tämän turkin väristä.
"Turkissani ei ole mitään naurettavaa!" Tulitahto raivosi.
"Ei tarvitse raivota" Käärmekotka sanoi pilkallisesti.
Tulitahto katsoi käärmekotkaa murhanhimoisena ja hyökkäsi tämän kimppuun.
Mutta käärmekotka oli ketterämpi, hän hyppäsi mäntyyn ja siitä toiseen mäntyyn.
"Ymmärrätkö että olen sinua ketterämpi, vanhus" käärmekotka nauroi.
Tulitahto murisi vihaisesti.
"Lopeta!" Yötassu kiljui.
Käärmekotka katsoi yötassua hölmistyneenä ja lähti.
"Tulen varmistamaan sen, ettet pääse parantajaksi" käärmekotka mumisi ilkeästi.
"P-pelastit minut"
Tulitahto sanoi hiljaisesti.

Leopardilaikku oli poissa. Mitä Leijonakynsi nyt tekisi? Heidän suunnitelmansa Nummiklaanin valtauksesta olisivat pilalla, hajonneet palasiksi heidän tassujensa juureen ennen kuin ne edes pääsivät kunnolla toteutukseen. He olivat olleet niin lähellä luopiojoukon voiton kanssa, aina niin pitkään kunnes luopiot olivat käyneet hänen päälleen, vaikka he olivat olleet samalla puolella. Nyt soturin entinen mestari oli kadonnut jäljettömiin, ehkä jopa kuollut verenhukkaan johonkin ojaan, kuka tietäisi? Hän murahti itsekseen ja pohti vaihtoehtojaan. Pystyisikö hän itse laatimaan uuden suunnitelman, houkuteltua vaikkapa Lehtijalavan avukseen Murhesiiven ohella? Sen kermanvaalea kissa ainakin tiesi ettei hän pitkään jaksaisi esittää uskollista nummiklaanilaista, kun todellisuudessa halusi repiä päällikkönsä kurkun auki.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Liekkitähden kokoontumiskutsu raikasi leiriaukealla. Leijonakynsi murahti uudemman kerran ja hitain askelin raahautui leiriaukealle kuuntelemaan päällikkönsä sanaa. Leiriaukiolla susista ja verestä jääneet - nytkin jo valjahtaneet - hajut iskivät hänen kasvoilleen ja soturi irvisti totuttaessaan kuonoaan hajuihin. Hän tallusti leiriaukean reunalle, paikkaan missä kolli miltei aina istui klaanikokouksien aikana. Hän katseli ympärilleen ja väläytti hampaitaan, kun muutama puroklaanilainen, jotka leiriaukealla sillä hetkellä olivat olleet, yrittivät istua liian lähelle kermanvaaleaa kissaa. Mitä puroklaanilaiset edes tekivät heidän leiriaukeallaan, eivätkö nuo voisi asustaa ihan omissa oloissaan nummilla mihin olivat jo väliaikaisen suojan itselleen rakentaneet?
"Kuten tiedätte, klaanit kokoontuivat toissayönä Neljän virran tammella ja saimme ikäväksemme kuulla ettei muillakaan klaaneilla mene meitä tai Puroklaania paremmin. Niin Vuoristoklaani kuin Kuutamoklaanikin ovat joutuneet jättämään leirinsä ja etsimään muualta reviiriltään suojaa tulvien takia. Kuten varmasti moni teistä, haluaisin tehdä kaikkeni naapureidemme selviytymisen varmistamiseksi, mutta Nummiklaanin voimavarat alkavat myös vähenemään. Valkotäplä on ottanut nyt useammalta metsätyspartiolta huomioon etteivät ne ole olleet läheskään yhtä antoisia vuodenaikaan nähden. Kaninkolojen pitäisi olla täynnä poikasia, jotka alkavat uteliaina tutkimaan maata pesänsä yläpuolella, mutta niitä ei ole juurikaan näkynyt. Vaikka syynä on luultavimmin tulva, joka on karkottanut riistan rajoilta sisemmälle reviirillemme, on toisena vahvana tekijänä toinen klaani reviirillämme."
Leijonakynsi päästi muutaman muun kissan kanssa hurjistuneen naukaisun ja naulitsi liekehtivät silmänsä niihin puroklaanilaisiin jotka aukealla olivat. Nuo kalanaamatko olivat syy sille miksi he eivät kohta saisi ruokaa!?
"Hiljaisuutta pyydän! Asiaan on yksi helppo ratkaisu mistä olemme jo Ututähden kanssa sopineet. Kun tilanne alkaa näyttää tiukalta, alkavat Nummiklaani ja Puroklaani jakaman pyydystämäänsä riistaa keskenään. He saavat maistaa jäniksiämme ja me heidän pyydystämiään kaloja", Liekkitähti jatkoi, vaikka sanat tuntuivat villitsevän kissoja entisestään. Kermanvaalea soturi ainakin oli raivoissaan. Hänhän ei mitään limaisia ja iljettäviä sinttejä rupeaisi syömään!

Tammisydän oli Ututähden ja nummiklaanilaisen Kotkakynnen kanssa auringonhuipun jälkeisessä rajapartiossa. Soturitar nuuhki ilmaa, sade alkaisi vielä tämän päivän puolella... He kulkivat sillä hetkellä Nummiklaanin niiden rajojen viertä pitkin, joiden toisella puolella ei ollut minkään klaanin aluetta, vain monille tuntematonta maastoa. Mustaoranssi naaras meni itse edellä ja nopeutti tahtiaan taas hiukan, sillä halusi ehtiä Nummiklaanin leiriin ennen sateen tuloa. Hän katseli valppaasti ympärilleen, mutta ei havainnut mitään erikoista. Päällikkö ja nummiklaanilainen hänen takanaan keskustelivat hiljaisella äänellä susihyökkäyksestä, johon Ututähti, Tammisydän ja Loistetassu eivät olleet kerenneet yhtymään ennen kuin lauma oltiin jo saatu ajettua pois.
"Hei, näittekö tekin?" hän kuuli kumppaninsa sanovan takanaan, tuon ääni oli ollut sävyltään varautunut ja johtaja tuijotti silmä kovana pensaikkoa muutaman askeleen päässä polulta. "Tuo pensas... Jokin liikahti sen takana, olen siitä varma..."
Sitten Ututähti käänsi katseensa kahteen seuralaiseensa niskaturkki pörröllä ja tuon silmät olivat laajenneet kauhusta; "Juosk-"
Enempää päällikkö ei ehtinyt sanoa, kun jotain todella isoa ja harmaata syöksähti pensaikosta tuon kimppuun. Tammisydän tuijotti hetken lamaantuneena, kuinka hänen kumppaninsa yrittää panna kampoihin tuolle otukselle. Sitten soturitar tajusi mikä se oli! Hän ei ollut ikinä kuvitellut, että sellainen löytäisi kanjoniin, niiden ei pitänyt liikkua siellä, ei ainakaan ennen kuin Nummiklaaniin oli hyökännyt joukko niitä. Se oli SUSI! Naaras mietti hädissään mitä tekisi, kun susi repi ja raateli hampaillaan Ututähteä, joka menettäisi varmaankin pian tajuntansa. Hän ymmärsi, ettei hänen kumppanillaan ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia niin ylivoimaista vastustajaa vastaan.
"Ututähti!"
Tuo voisi menettää vaikka kaikki henkensä kerralla! Tammisydän oli kuullut että se oli joissain tapauksissa mahdollista. Sitten hän sai itsensä jälleen liikkeelle, soturitar ei voisi vain katsoa kuinka hänen rakkaansa raadellaan pieniksi palasiksi suoraan hänen kasvojensa alla! Naaras ei antaisi tuon kuolla!! Hän syöksähtää suden kimppuun ja yrittää vetää huomiota itseensä. Susi oli selkeästi aliravittu, pedon turkki oli ohut ja huonokuntoinen, joten kynnet pistäytyivät ihoon helposti. Eläin hämmentyy hiukan, kun vastustajia onkin yhtäkkiä kaksi ja mustaoranssi kissa käytti tilaisuuden hyväksi, ja kynsi otuksen kasvoja.
"Minä... Minä haen apua!"
Tammisydän oli juuri upottamassa hampaansa pedon niskaan, kun otus yhdellä voimakkaalla iskulla paiskaa hänet alas selästään. Soturitar iskeytyi kovalle maapinnalle ja kipu sumensi hänen näkökenttänsä... Naaras näki hyvin sumeasti kuinka Kotkakynsi ryntäsi hakemaan apua. Hän näki hyvin sumeasti Ututähden liikkumattoman ruumiin suden jaloissa... Peto kumartuu tuon ylle, valkoinen hammasrivi välkkyen, sitten jokin leimahtaa mustaoranssin kissan sisällä; hän nousee pystyyn ja vaikka kaikki huojuu hänen ympärillään, niin turkoosisilmä iskee kiinni suden jalkoihin, ja tuntee kuinka hänen hampaansa lopulta koskettavat toisiaan.
*Hampaat irti hänestä!*
Otus ulvahtaa tuskasta... Tammisydän halusi tappaa suden, hän ei välittänyt enää vaikka itsekin luultavasti kuolisi. Viha ajaa soturitarta eteenpäin, ja hän huitoo ja raatelee sutta... Heidän taistelunsa jatkuu ja jatkuu, kunnes naaraan vastus kaatuu ja hän upottaa hampaansa eläimen niskaan. Susi ulvoo ja sen pää heittelehti puolelta toiselle, mutta puroklaanilainen pitää otteensa, kunnes susi on lopultakin kuollut...

Tammisydän vapisi rasituksesta noustessaan ja näkee heitä ympäröivällä nurmella vain verta ja revittyjä karvatuppoja. Hän tuntee kuinka veri kohisee korvissa, huono olo ottaa soturittaresta vallan ja hän oksentaa... Naaras etsi katseellaan Ututähteä, mutta ilmeisesti jo hetki sitten alkanut aina vain tihenevä kaatosade peittää kaiken alleen, eikä hän näe kuin muutaman ketunmitan verran eteensä. Mustaoranssi kissa ottaa muutaman huojuvan askeleen eteenpäin ja sitten hän näkee kumppaninsa, tuo oli lentänyt kauemmas taistelun tuoksinnassa ja makasi nyt liikkumattomana vähän matkan päässä.
"U-Ututähti?"
Liikkumattomana... Tosiasiat iskeytyvät Tammisydämen kalloon ja hän ryntää Ututähden luo. Tuo ei hengittänyt! HÄN EI HENGITÄ! Soturitar yritti ravistella kumppaniaan hereille, hän huusi tuon nimeä kerta toisensa jälkeen, mutta naaras ei vastaa... Mustaoranssi naaras huusi apua, mutta hänen äänensä hukkuu sateeseen ja tiesi ettei kukaan, ei kukaan kuulisi häntä. Kotkakynsi oli lähtenyt hakemaan apua, mutta turkoosisilmäinen kissa tiesi etteivät he löytäisi perille tässä säässä... Sade huuhtoi mukanaan verta päällikön turkilta, sekä kyyneleet, jotka virtasivat pitkin Tammisydämen kasvoja.
"Ututähti, ole kiltti ja herää!"
Hän yritti kaikin keinoin herättää tuota ja joka sydämenlyönnin jälkeen soturitar tunsi olonsa voimattomammaksi... Hän ei halunnut menettää kumppaniaan! Epätoivo kasvoi ja kun tuo ei herännyt, kumartui Tammisydän aivan Ututähden kasvojen eteen ja kuiskasi: "Ututähti, minä rakastan sinua, aina ja ikuisesti..."
Hänen äänensä särkyi ja naaras painoi päänsä tuon märälle turkille. Hän ei voinut elää ilman päällikköään ja nyt kun tuo oli poissa... EI! Naaras ei ollut kuollut!! Mustaoranssi kissa ei hyväksyisi sitä! Täytyi olla jokin keino!! Hän nosti päänsä ja oli jälleen täynnä uutta tahdonvoimaa; täytyi vielä olla jokin keino pelastaa hänet! Soturitar etsi katseellaan ympäriltään jotain, mitä tahansa mikä voisi auttaa... Hänen silmiinsä osuu pieni sinikukkainen kasvi. Tammisydän muisti kuinka ollessaan vielä Kuutamoklaanissa oli hän kuunnellut pentuna innokkaasti parantajan kertoessa hänelle eri yrttien käyttötarkoituksista.
"Tuo kasvi..."
Soturitar muisti tarkalleen Tammiturkin sanat: 'Kasvi joka on todella vaikea löytää, huomaamaton, sinikukkainen ja kasvaa miltei kokonaan kasvittomassa maassa, voi pelastaa hengen jos verta on menetetty liikaa, se...'
Enempää hän ei muistanut, eikä tarvinnutkaan muistaa, sillä Tammisydän säntäsi jo kasvin luo, katkaisi sen ja ryntäsi taas jalat yhä jatkuvan sateen liukastamalla nurmella lipsuen Ututähden luo ja ujutti kasvin tuon suuhun. Kunpa ei vain olisi liian myöhäistä! Hän odotti... Jokainen ohitse kiitävä hetki tuntui iäisyydeltä. Jos... Ei, soturitar ei suostunut uskomaan että hänen kumppaninsa olisi... Naaras nielaisi, toivoa olisi, niin hän uskotteli itselleen. Mustaoranssi kissa muisti elävästi jokaisen hetken jonka oli viettänyt tuon kanssa, hän muisti kuinka kohtasi Ututähden ensimmäisen kerran, muisti tuon onnesta säteilevät kasvot, muisti päällikön istumassa joenpenkareella hänen vierellään, muisti tuon leikkimässä Loistetassun kanssa hymyillen leveästi, Tammisydän muisti jokaisen hetken ja nyt hän näki edessään vain kumppaninsa liikkumattoman ruumiin sateen alleen peittämällä nummella.
"Tule takaisin luokseni..."
Soturitar vajosi tuskaisiin ajatuksiin... Sitten Ututähti räväytti silmänsä auki ja haukkoi happea. Mustaoranssi naaras suorastaan hyppäsi turkistaan ja tuijotti ällistyneenä tuota, "Sinä... Sinä ELÄT!"
Helpottunut huudahdus pääsee hänen suustaan: "Minä luulin etten enää ikinä näkisi sinua elossa!"
Ututähti räpäytti muutaman kerran silmiään, selkeästi yrittäen saada ajatuksiaan ajan tasalle ja irvisti äkillisen kipuaallon johdosta, "Minä..."
Tammisydän painoi häntänsä tuon suulle ja kuiskasi: "Älä puhu, olet menettänyt liikaa verta ja meidän on ehdittävä leiriin ennen kuin..."
Päällikkö nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Ja puoliksi kantaen, puoliksi raahaten soturitar sai kumppaninsa liikkeelle, hänen täytyi saada tuon leiriin nopeasti! Muuta mahdollisuutta ei ollut. Nummiklaanin leiri oli kaukana ja kaatosade vain pahensi tilannetta, mutta naaraat jatkoivat sinnikkäästi etenemistä...

Tammisydän pyöri huolestuneena parantajanpesän ulkopuolella. Satoi yhä, mutta hän ei halunnut lähteä paikalta, ei ennen kuin Ututähdellä olisi kaikki jälleen hyvin. Hänen omat ruhjeensa oltiin jo ehditty paikkaamaan, mutta soturitar ei ollut suostunut vuodelepoon ja unikosiementen huuruttamaan uneen, ei ennen kuin saisi tietää miten hänen kumppaninsa oli käynyt. Nummiklaanin parantaja ja tuon oppilas olivat myös tulleet apuun ja Tammisydän uskoi, että lisätassuista oli ollut suunnaton apu, mistä hänenkin olisi kiitettävä myöhemmin. Yöturkki saapui pesän suulle ja nyökkäsi: "Hän selviää."
Nyt vasta kaikki kauhukuvat, joita Tammisydän oli noiden hetkien aikana ehtinyt jo runsaasti kuvitella, haihtuivat sateen mukana ilmaan. Ututähti jäisi henkiin, Puroklaanilla olisi yhä päällikkönsä, hänellä olisi kumppaninsa ja Loistetassulla olisi yhä toinen emohahmonsa. Naaras huokaisi helpottuneena ja pyllähti maahan, maailman hetken pyöriessä hänen ympärillään helpottuneisuuden ja verenhukan johdosta. Mustaoranssi kissa sulkee hetkeksi silmänsä ja nielee kurkkuunsa ilmestynyttä palaa alas. Yöturkki katsoi häntä huolestuneesti ja jatkoi: "Sinäkin tarvitsisit parempaa hoitoa, nuo ruhjeet..."
Tammisydän pudisti vain päätään ja avasi silmänsä, kohdaten vanhemman Puroklaanin parantajan katseen.
"Nämä eivät ole mitään hänen ruhjeisiinsa verrattuna... Saanko nähdä hänet?" soturitar sanoi viittoen hännällään kohti pesän suuaukkoa. Yöturkki oli hetken hiljaa, empien vastauksensa kanssa. Naaras katsoi tuota anovasti, luimien jopa hieman korviaan näyttääkseen että tahtoi todella nähdä Ututähden. Kolli veti henkeä ja huokaisi.
"Saat, mutta muista että hän ei välttämättä näytä nyt..."
Tammisydän ei kuullut enää mitä tuo oli sanomassa, vaan syöksähti sisään ja näki kumppaninsa makaamassa sammalilla peitetyn leveän kiven päällä. Hän käveli tuon luokse ja kauhukseen näki päällikön pahemman näköisenä kuin koskaan... Kaunis valkea karvapeite oli tahriutunut vereen, likaan ja yrttihauteista erittyvään punaisenruskeaan mönjään. Iho paistoi kohdista mistä karvatuppoja oli irronnut, mustelmien paistaen silmään ja suurin osa Ututähden ruumiista oltiin kiedottu punaiseksi värjäytyneeseen hämähäkinseittiin. Yöturkki näki soturittaren ilmeestä ilmeisesti mitä tuo ajatteli ja sanoi: "Ne paranevat muutamassa viikossa... Mitään kovin näkyviä jälkiä ei jää näkymään."
Tammisydän sulki silmänsä jälleen kerran helpottuneena. Vaikka häneen oltiin Kuutamoklaanissa jo pentuaikoina iskostettu arpien olevan merkki rohkeudesta ja uskollisuudesta, että kissa olisi sitä hienompi klaanitoveri mitä enemmän haavoja hän oli kantanut, oli onni ettei Ututähti arpeutuisi tästä taistelusta pahasti. Vaikka Puroklaanin päällikkö kantoikin muutamia huomaamattomia merkkejä aikaisemmista taisteluista, oli soturittaren mielestä sääli, jos tuon puhtaanvalkea ja kuvankaunis ulkonäkö rikkoutuisi. Hän kääntyi katsomaan Yöturkkia ja kumarsi syvään tuolle.
"Kiitos, Tähtiklaanin kiitos, että pystyitte pelastamaan hänet."
"Eipä tuo mitään, teimme kaikki vain velvollisuutemme", tuo vastasi ja poistui, jättäen naaraat kahden...

Lääkekasvien makea, huumaava tuoksu peitti veren hajun alleen. Tammisydän istui Ututähden pedin vieressä ja hellästi putsasi tuon korvantaustoja, pysähtyen välillä katsomaan olisiko päällikkö virkoamassa.
"Ututähti?"
Tammisydän tökkäsi kumppaniaan hellästi kylkeen, varoen osumasta kohtaan missä olisi mustelmia tai yrttihaudukkeita haavojen suojana.
"Niin?" Kuului heikko ääni Ututähden suusta, kun tuo avasi silmänsä. Soturittaren helpotukseksi ne olivat yhä samanlaiset, kauniit ja kirkkaat silmät. Ne eivät olleet kärsineet hyökkäyksestä niin kuin koko muu keho. Hän päästi kehräyksenkaltaista kurkustaan ja kumartui koksettamaan kuonollaan päällikön kuonoa, hieroen varovasti omaa poskeaan tuon poskea vasten. Molemmat naaraat sulkivat silmänsä ja nauttivat hetken toistensa läsnäolosta, molemmat tavattoman onnellisia siitä, että olivat selvinneet hengissä.
"Menetitkö henkiäsi?" Tammisydän kysyi lopulta. Ututähti nyökkäsi ja ikävä tunne valtasi soturittaren kehon. Hän ei ollut saanut pelastettua kumppaniaan täysin, tuo oli astunut askeleen lähemmäs kuolemaa. Mustaoranssi kissa laski katseensa tassuihinsa ja työnsi kynsiään pesän multaiseen pohjaan, luimien korviaan itseinhosta. Jos hän olisi vain ollut nopeampi, olisi käynyt suden kimppuun aikaisemmin ja raivokkaammin, tajunnut kukan olemassaolon ja sen parantavan tarkoituksen heti... Ututähti kurottautui koksettamaan etutassullaan kumppaninsa lapaa ja tuo nosti katseensa tassuistaan päällikköönsä.
"Mutta vain yhden. Jos et olisi ollut auttamassa, olisin varmasti menettänyt useamman. Kiitos", valkoturkkinen naaras sanoi lämpimästi hymyillen. Tammisydän katsoi tuota hetken ja yritti sitten saada hymyiltyä itsekin, "Eli kaikki on hyvin nyt?"
Ututähti naurahti vastatessaan: "En tunne kipua, koska nämä lääkekasvit ovat huumanneet minut täysin."
Soturitar hymähti ja kumartui koksettamaan tuon otsaa kuonollaan. Hänen kumppaninsa piti tauon ja katsoi Tammisydäntä sitten suoraan silmiin: "Kiitos. En uskonut että olisit pystynyt päihittämään sitä, mutta sinä pystyit siihen. Minusta tuskin oli apua enää siinä vaiheessa kun menetin tajuntani."
Mustaoranssi naaras pudisti päätään.
"Se oli jo valmiiksi nälkiintynyt ja huonossa kunnossa, mutta ole hyvä vain", hän sanoi ja asettui kumppaninsa vierelle sammalpedille. Soturitar nukahti kuunnellessaan tuon hengityksen rauhoittavaa, tasaista tahtia, jonka ei halunnut lakkaavan enää koskaan uudelleen.

Liljapentu makoili pentutarhassa. Hän oli päässyt muutama päivää sitten pois parantajan pesästä. Pentu katseli muiden leikkejä. Aamupentu ja laventelipentu leikkivät taistelua luopiojoukkoa vastaan. "Grr minä tapan sinut Leopardilaikku!" Laventelipentu leikki. Aamupentu nauroi. "Minä tuhoan klaanisi, senkin halpamainen rotta!" Hän ärjyi. Liljapentu nousi ja kysyi: "Voinko minä tulla mukaan?" Aamupentu pudisti päätään. "Tähän leikkiin pääsevät vain taistelukysyiset kissat." Naaras sanoi. Liljapentu niiskahti. Hän lähti kävelemään kohti klaaninvanhimpien pesää. *Kertookohan hämähäkkijalka minulle taas tarinan.* Valkoinen naaras mietti. Matkalla sinne Liljapentu näki Karhutassun. Kolli oli ollut parina viime päivänä vähän etäinen pelastamaansa pentuun. "Karhutassu!" Liljapentu miukui. Oppilas äkkäsi naaraan ja käveli tämän luokse. "Hei Liljapentu. Miksi et leiki muiden kanssa?" Kolli kysyi. Liljapennun silmät kostuivat. "He eivät halua leikkiä kanssani, koska olen halvaantunut!" Hän nyyhkytti. Karhutassu halasi pentua. "Liljapentu. Minä voin olla kanssasi aina, kun minulla on aikaa. Lupaan sen." Hän sanoi rauhallisesti. Liljapentu halasi kollia kömpelösti takaisin. He katsoivat hetken rakastavasti toisiaan. "Menen kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita!" Liljapentu kertoi. Karhutassu nyökkäsi. "Minä menen rajapartioon." Hän sanoi. Ystävykset sanoivat toisilleen heippa ja Liljapentu käveli Klaaninvanhimpien pesään.

"Oletko vielä kuullut tarinaa siitä, kun häädin yksin kokonaisen kettuperheen?" Hämähäkkijalka kysyi. Liljapentu pudisti päätään. Klaanin vanhin aloitti tarinan. "Olin yksin rajapartiossa. Oli muistaakseni hiirenkorvan loppu. Sitten haistoin voimakkaan löyhkän. Tunnistin tietenkin heti, että se oli kettu! Eikä vain yksi, vaan kokonainen perhe! Naaras, uros ja kaksi pentua." Liljapentu katsoi kollia odottavasti, kun tämä piti tauon ja puraisi palan jäniksestä. Hän antoi tähteet Liljapennulle joka hymyili. "Syö loput, niin kerron samalla tarinan loppuun." Pentu räpäytti silmiään ja alkoi syödä lämmintä ja mehevää saalista. "En aluksi tiennyt mitä tehdä. Mietin, pitäisikö hakea apujoukkoja, joten uroskettu sai aikaa hypätä kimppuuni. Kierähdin juuri ajoissa pois alta ja raapaisin kettua selkään. Sen jälkeen puraisin sitä nopeasti takajalkaan. Naaraskettu sai kuitenkin hypättyä päälleni. Sen ällöttävä löyhkä olisi varmaan yksinkin saanut minut Tähtiklaaniin. Potkaisin sitä takajaloillani mahaan ja raapaisin sitä korvaan. Siihen tuli iso lovi. Näin kun ketunpennut menivät piiloon. Uros puraisi minua hännästä. Rääkäisin ja pakko myöntää, että alkoi jo hieman pelottaa." Liljapennun niskakarvat nousivat jännityksestä pystyyn. Kaniinisydän huomasi sen. "Onkohan tuo liian pelottava tarina pennulle?" Ruskea naaras kysyi. Hämähäkkijalka katsoi valkoista pentua selvästi kysyen: Onko? Liljapentu pudisti päätään. "Ei ole pelottava, vain vähän jännittävä." Hän kertoi rehellisesti. Kaniinisydän nyökkäsi ja laski päänsä taas alas etujalkansa päälle. "Huusin apua, mutta kukaan ei tullut. Olin yksin. Vain minä ja ketut. Naaras ja uros kynsivät minua minkä ehtivät. Juoksin pois heidän vieressään. Ketut luulivat jo voittaneensa, mutta käännyin takaisin ja loikkasin naaraan päälle! Raapaisin sen kurkun auki ja kettu alkoi ulvoa kivusta. Kynsin sitä vatsaan ja hyppäsin raivostuneena uroksen päälle. Kynsin sen niskaa ja korvia, sekä raapaisin sen lapaa. Uros juoksi pelokkaana pois ja naaras heikosti perässä. Pennut minä tapoin. Vasta sen jälkeen luokseni juoksi sotureita. Kerroin kaiken ja he olivat minusta ylpeitä. Etenkin Sulkakuiske." Kolli lopetti ja Liljapentu katsoi häntä ihaillen. "Vau! Olet varmasti hyvä taistelija!" Hän hämmästeli. Musta kolli nyökkäsi.

Oli kulunut jo muutama päivä Puroklaanin hyökkäyksestä ja Jääsilmän loukkaantumisesta. Se oli riittänyt, hän oli jo terve ja täysin vahva. Ainakin Mustakipinän mukaan. Soturitar ei itse uskonut väittämään, sillä hänen kaulansa haavaa särki ja kutitti vietävästi yhä, vaikka yrttihaudetta vaihdettiinkin vielä päivittäin sen päälle.
Sateen jälkeinen raikas ilma tuntui saavan kaikki työn touhuun ja uusia partioita liikkui entistä enemmän, sillä sateen jälkeiset hetket olivat joskus parhaita mahdollisia metsästyssäitä. Naaras tassutteli kohti oppilaansa nukkumapaikkaa tarkoituksenaan hakea Mustatassu harjoituksiin, mutta eipä vain naarasta näkynyt. Myös Käärmeenisku ja Varpuskynsi olivat poissa, mistä Jääsilmä päätteli kolmikon lähteneen yhdessä perheenkeskeiselle metsätysreissulle.
"Jääsilmä hoi!"
Se oli Ohramyrsky. Soturitar kääntyi ja näki tuon tulevan Kuolontähden luota.
"Niin?"
"Johdat metsästyspartion Puroklaanin reviirille. Ota mukaasi oppilaasi."
Jääsilmä nyökkäsi, ensiksi syvään huokaisten. Hän ei aikonut kertoa oppilaansa lähteneen jo ulos vanhempiensa kanssa, joten soturitar pujahti yksin leiristä ulos. Hän hakisi Mustatassun matkalla, jos edes näkisi tuota. Yksinäinen metsätyspartio ei nimittäin kuulostanut lainkaan huonolta ajanvietteeltä. Kunhan hän ei vain törmäisi muiden klaanien jäseniin.

Tähtitassu käveli pitkin parantajanpesää ja yritti karistaa edellispäiväistä keskustelua Karhutassun ja Liljapennun kanssa pois mielestään. Tietenkin hän oli ollut aluksi ärtynyt, kun kateissa ollut oppilas oli tuonut leiriin halvaantuneen pennun, aiheuttaen lisätyötä parantajille heti palattuaan. Parantajaoppilas oli kuitenkin jälkeenpäin tajunnut, että hänen kommenttinsa oli ollut töykeä, jopa ilkeäkin ja hänen kuuluisi pyytää anteeksi molemmilta kissoilta. Anteeksipyytelylle ei kuitenkaan olisi nyt aikaa, sillä naaras huomasi heidän raunioyrttinsä olevan lopussa. Ututähti tarvitsisi sitä nyt paljon, joten Yötuulen luvalla lähti punaviirullinen kissa nopeasti kohti Puroklaanin aluetta. Rajan tuntumassa, tulvivan joen läheisyydestä hän löysi oikean kasvin ja keräsi suunsa täyteen yrttejä. Tähtitassu oli kääntymässä poispäin, kun yhtäkkiä hänen selkäänsä isketään kynnet. Parantajaoppilas ulvahti kivusta ja raunioyrttejä tippui hänen suustaan. Hampaat pureutuivat naaraan niskaan ja häntä alettiin raahata ulos Nummiklaanin reviiriltä. Kauempana nummilla tummanharmaa kissa ehti näkemään vilauksen vaaleanharmaasta hahmosta.
*Joutsentassu! Auta!* Tähtitassu tajusi klaanitoverinsa olevan kauempana nummilla, mutta hänen näkökenttänsä sumeni, kun punaviirullista kissaa läimäistiin päähän. Hän sai kuitenkin yhä pidettyä loppuja raunioyrttejä suussaan.
*Ne eivät saa tippua, Yötuuli tarvitsee niitä!* parantajaoppilas mietti ja pakotti itseään pitämään suunsa kiinni. Hetken päästä, kun kissat olivat ehtineet raahaamaan hänet ulos Nummiklaanin reviiriltä, naaras heitettiin johonkin kuopankaltaiseen. Hän onneksi osui johonkin pehmeään, joten ei sen pahemmin satuttanut itseään. Lukuisat sähinät ja murinat kaikuivat Tähtitassun ympärillä. Hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa pienessä kuopassa, jota oli vartioimassa kaksi mustaturkkista kissaa. He haisivat epäilyttävän paljon luuklaanilaisilta.

//Haluaako joku nummiklaanilainen lähteä pelastusoperaatioon ja auttaa Tähtitassun pois Luuklaanin leiristä? xd

Sinitassun hymyili itsekseen, kun hän muisteli viimeisintä kokoontumistaan. Vaikka päällikköjen kertomat aiheet olivat olleet raskaita ja suorastaan huolestuttavia, oli kokoontumisessa ollut yksi hyväkin puolensa. Hän oli tutustunut kahteen Nummiklaanin oppilaaseen Kuutassuun ja Lumitassuun. He olivat vaikuttaneet ystävällisiltä, eivätkä lainkaan olleet tuominneet hänen kotikisuvertaan, kuten muut kuutamoklaanilaiset olivat tehneet. Kuutassu oli jopa itsekin kertonut olleensa ennen kotikisu. Ja Lumitassu, oppilaiskaksikosta hiljaisempi, mutta omalla tavallaan mielenkiintoisempi tapaus. Naaras oli löytänyt itsensä aina vähän väliä vilkaisemasta valkoharmaata oppilasta ja hänen hengityksensä oli takertunut kurkkuun joka kerta, kun kolli oli sattunut katsomaan samaan aikaan myös häntä. Ruskeamerkkinen naaras toivoi, että pystyisi näkemään kahta oppilasta useammin, mutta he asuivat eri klaaneissa ja olivat näin tuomittuja näkemään toisiaan harvoin.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Suur- tai siis tämän puunrungon luo klaanikokoukseen!" Varistähden naukaisu havahdutti Sinitassun ajatuksistaan ja hän nenä mielenkiinnosta väristen asteli lähemmäs kaatunutta puunrunkoa, joka heidän väliaikaista leiriään suojasi, ja minkä päällä päällikkö nyt istui.
"Kuutamoklaani tarvitsee näinä vaikeina aikoina sotureita enemmän kuin ennen. Siksi olemme tänään kokoontuneet tähän, nimittämään uuden täysiverisen soturin riveihimme. Kotkakanjoni, onko Orvokkitassu mielestäsi valmis soturin arvoon?", kolli naukaisi ja eturivissä istuva Kotkakanjoni nyökkäsi vastauksensa. Sinitassu vaihtoi epämukavana painoaan tassulta toiselle, miksi Varistähden piti muistuttaa aina hänen sekaverisyydestään seremoniatilaisuuksissa?
"Siinä tapauksessa, Orvokkitassu, astuhan eteenpäin. Pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja klaanimme tavat, ja nyt on hänen vuoronsa nousta soturiksi. Orvokkitassu, lupaatko suojella ja palvella Kuutamoklaania kuolemaasi saakka?" päällikkö naukaisi ja tuijotti hyvin intensiivisesti eteensä astunutta Orvokkitassua. Oppilas ei sortunut paineen alla, vaan naukaisi hyvin kuuluvaan ääneen: "Lupaan!"
"Siinä tapauksessa, minulle suotujen valtuuksien avulla julistan sinut soturiksi. Orvokkitassu, tästälähin sinut tunnetaan Orvokkitiikerinä. Kuutamoklaani ja Tähtiklaani kunnioittavat tarkkaavaisuuttasi ja kuuliasuuttasi, ja sinut hyväksytään Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi", Varistähti naukaisi hetken päästä ja pudottautui puunrungolta alas, koskettaakseen kuonollaan tuoreen soturin otsaa. Orvokkitiikeri nuolaisi kunnioittavasti johtajansa lapaa ja paikalla olevat kissat alkoivat hurraamaan soturin uutta nimeä.
"Orvokkitiikeri! Orvokkitiikeri! Orvokkitiikeri!"
Sinitassu huusi mukana, mutta ei voinut olla tuntematta pientä pettymystä, kun hän katseli ympärilleen. Tihkutäplä ei ollut kokouksessa läsnä, sen mustavalkean erakon jahtauspartio oli saapunut leiriin tyhjin tassuin ja ilmoittanut soturittaren menneen mielummin tuon mukana ulos reviiriltä kuin palaavan omaan klaaniinsa takaisin.

Karhutassu oli Tiikerililjan, Valkotäplän ja Kirkasaamun kanssa rajapartiossa. He tarkistivat juuri Kuutamoklaanin rajaa. Valkotäplä haistoi ilmaa. "Kukaan ei ole kulkenut tästä." Hän totesi ja partio jatkoi matkaa jättäen samalla hajumerkkejä. Karhutassu oli ajatuksissaan koko matkan. Kolli ajatteli kokoajan ainoaa kissaa joka piti hänestä. Liljapentua. Karhutassu oli nähnyt kuinka rakastavasti hän oppilasta katsoi. Ei ihme. Karhutassu pelasti hänen henkensä ja toi hänet klaaniin. Hän oli myös antanut pennulle klaaninimen. Karhutassun karvat värähtivät. Tulisikohan hänestä pian jo soturi? Hänhän oli jo melkein kaksitoista kuuta vanha.

Hän ei melkein kuullut, kun Tiikerililja maukui: "Karhutassu!" Ruskea kolli räpäytti silmiään ja palasi takaisin todellisuuteen. He olivat juuri menossa puroklaanin rajaa pitkin. "Mikset jätä hajumerkkejä?" Naaras kysyi vähän äreästi. Karhutassu hätkähti. "A-anteeksi. Olin ajatuksissani!" Hän sanoi. Valkotäplä ärähti: "Keskity partioon!" Karhutassu nyökkäsi vähän nolona. Sitten hän haistoi jotakin. "Tähtitassua ollaan raahattu tästä!" Tämä huudahti. Kirkasaamu nuuhkaisi ja hänen karvansa nousivat pystyyn. "Joku luuklaanilainen on on napannut hänet!" Hän kuiskasi. Valkotäplän ja Tiikerililjankin karvat nousivat pystyyn. "Meidän pitää heti kertoa tästä Liekkitähdelle!" Varapäällikkö sanoi vakavana.

Karhutassu ja muu partio riensivät heti takaisin leiriin. Karhutassu oli peloissaan ja myös vähän innoissaan. Hän voisi hyvittää sen, ettei ollut mukana taistelussa susilaumaa vastaan! Valkotäplä riensi päällikön pesään kertomaan uutiset. Karhutassu käveli oppilaiden pesään. Lumitassu, Kuutassu ja Joutsentassu olivat siellä juttelemassa. Muut oppilaat olivat varmaan metsästämässä. Lumitassu oli ensimmäinen joka huomasi hänet. Kolli näki pienikokoisen oppilaan ilmeen ja kysyi: "Mitä tapahtui?" Karhutassu heilautti lyhyttä häntäänsä ja katsoi Lumitassua silmiin. "Minä huomasin, että Tähtitassu ollaan viety vangiksi luuklaani leiriin!" Hän sanoi vähän ylpeilevästi. Kuutassu nousi seisomaan. Hän luimisti korvansa pelokkaana. "Pelottaako sinua, kotikisu?" Karhutassu sanoi tarkoitusta ilkeämmin. Kuutassu heilautti vihaisesti häntäänsä. "No ei ainakaan yhtä paljon kuin sinua!" Hän naukaisi. Joutsentassu katsoi riitapukareita ilmeettömästi. Oppilas perääntyi taaemmas ja jäi tarkkailemaan tilannetta sieltä. Karhutassu murisi. "Minua ei tule ikinä pelottamaan enemmän kuin kotikisua, joka ei ole koskaan kokenut elämässään muuta kuin oman pienen pihansa, ja kaksijalat, jotka tekevät kaiken hänen puolestaan!" Hänen ei ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen. Kuutassu nyrpisti nenäänsä. "Olen kokenut paljon enemmän kuin kuvittelet!" Hän sähähti. Lumitassu meni heidän väliinsä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun he kuulivat Liekkitähden kutsun. Matkalla aukiolle Karhutassu sihahti Kuutassun korvaan: "Kerran kotikisu. Aina kotikisu." Kuutassun niskakarvat nousivat pystyyn. "Sinunlaisesi kissan pitäisi kuulua Luuklaaniin!" Kuutassu kuiskasi. Se satutti. Karhutassu irvisti ja katsoi hetken muualle, jottei Kuutassu näkisi kyyneltä, joka valui pitkin hänen poskeaan. Hän ei halunnut, että Kuutassu pitäisi häntä itkupillinä.

Karhutassu istahti Lumitassun viereen. Kolli katsoi häntä varautuneena. Hän luuli, että Karhutassu rupeaisi kiusaamaan häntäkin. Karhutassu pudisti päätään. Hän ei ollut enää kiusaamistuulella. "Valkotäplä kertoi, että Luuklaani on kaapannut Tähtitassun!" Liekkitähti aloitti. Karhutassu kuuli kun Yötuuli henkäisi järkyttyneenä. Hän aisti muiden jännityksen ja surun. "Meidän pitää pelastaa hänet!" Joku huusi. Liekkitähti nyökkäsi. "Se me tehdään! Meidän pitää suunnitella miten voisimme pelastaa Tähtitassun luuklaanista!" Kolli sanoi. Hänen ilmeensä oli vakava, ehkä myös vähän väsynyt? Hänen klaaninsa oli kokenut niin monta ongelmaa viimeaikoina. "Vanhimmat soturit, tulkaa pesälleni suunnittelemaan pelastusta!" Liekkitähti sanoi ja meni alas kiveltä. Karhutassu luimisti korviaan. Hänkin halusi suunnittelemaan! Hän halusi olla mukana pelastamassa Tähtitassua! Hän halusi olla jo soturi!

Yöpentu seisoi pentujen pesän suuaukolla ja katseli hiljaa ympärilleen. Tai no, pentutarhaksi hän sen ajatuksissaan mielsi. Tutussa on turva. Usvasielu oli käynyt pesällä illasta ja kertonut kuun piiloutuneen paksujen pilvien taakse. Yöpentu oli pettynyt, sillä soturi oli luvannut vartiovuoronsa jälkeen viedä hänet katselemaan kuuta ja tähtiä palkinnoksi hyvästä käytöksestä aiempien karkailuiden jälkeen. Leirin suulla loisti vain himmeänä pilvipeitteen alta tunkeutuva himmeä valo. Leiri oli hiljainen ja pienen pennun oli helppo sulautua varjoihin pentutarhan suulla vaaleasta turkistaan huolimatta. Hän tarkkaili hiljaa kahden vartiossa olevan soturin siluetteja, seuranaan vain takanaan kuuluva tuhina

Muut klaanin pennut olivat yksitellen kuukahtaneet syvään uneen, mutta Yöpentu ei pystynyt rauhoittumaan. Yö oli hänen aikaansa, niin hän oli päättänyt. Ja olipa joku leirin sotureista kerran sanonut nimen olevan ennekin. Hänen sydämensä jyskytti jännityksestä ja hän tunsi kutkutusta tassuissaan odottaessaan muiden vaipuvan yhä syvempään uneen illan edetessä. Naaraan oli jo korkea aika saada ottaa paikkansa soturien rivistössä, mutta sitä ennen olisi selätettävä oppilas aika. Suunnitelma oli selvä.

Väliaikainen leiri ei tuntunut kodilta, mutta se vahvisti ennestään Yöpennun tarvetta päästä eteenpäin klaanissaan. Tunnelma oli kireä ja sekava. Soturit olivat huolissaan, ja se vaikutti jo pentutarhankin tunnelmaan. Vaalea pentu paloi halusta siirtyä oppilaiden riviin auttamaan klaaniaan hädässä.

Öisin muiden nukahtaessa, Yöpentu oli ottanut tavakseen harjoitella. Oli hän kerran melkein joutunut parantajanpesään lisääntyneen väsymyksen vuoksi, mutta pentu koki olevansa virtaa täynnä. Pian hänen taitonsa olisivat kehittyneet niin paljon, ettei kukaan voisi häntä enää estää. Vuoristoklaani ja Usvasielu ja Aaltotähti ja kaikki saisivat olla ylpeitä.

Yöpentu nyökkäsi itsekseen tyytyväisenä, kuunnellessaan muiden yhä tasaantuneempaa hengittämistä. Hän pyörähti hiljaa ympäri, veti syvään henkeä ja alkoi hiipiä kohti sitä pentutarhan nurkkaa, jossa harvoin nukkui ketään, ja jonka hän oli valloittanut öiseksi harjoittelupaikakseen. Hiipiminen oli osa harjoitusta. Kukaan ei saisi herätä, tai pentu joutuisi varmuudella kuningattaren viereen nukkumaan. Koko yön harjoitusaika menisi hukkaan! Ensimmäisinä öinä se oli tapahtunut useamminkin, mutta Yöpentu oli keskittynyt hiipimiseensä harjoittamiseen hyvin tarkkaan, ja nykyään harjoituksen alku sujui jo helpommin. Lopusta voikin sitten olla montaa mieltä.

Tänäkin yönä, tuleva oppilas pääsi ottamaan ensimmäisen taisteluasentonsa ongelmitta. Pentutarhan seinän palana toimivaan puunrunkoon oli piirtynyt joitakin merkkejä ajan ja pentujen temmellyksen myötä, ja Yöpentu valitsi niistä yhden maalikseen. Kiekurainen kuluma saisi toimia vihollisen silmien sijaisena, kun naaras valmistautui huitaisemaan. Hän piti kyntensä piilossa, ettei raapimisääni herättäisi ketään. Merkki oli juuri riittävän korkealla, että pennun tarvitsisi ponnistaa takajaloilleen yltääkseen, mutta ei hypätä, mistä kuuluisi liikaa meteliä.

Keskityttyään hetken hengittämisensä tasaamiseen ja asentonsa varmistamiseen Yöpentu kohotti etutassunsa ja iski sen ilmaan nopeasti ja tarkasti, niin kuin oli nähnyt klaanin soturien tekevän. Tassun liike oli sulava ja sulautui täydellisesti yön pimeyteen, mutta ei osunut maaliinsa. Yöpentu tuhahti harmistuneena. Yön ensimmäinen isku oli aina se jännittävin, ja vielä kertaakaan se ei ollut onnistunut. Merkki oli niin pieni, ja pentu joutui keskittämään energiastaan paljon liikkeiden sulavuuteen, jottei herättäisi ketään.

Vaalea naaras keräsi itsensä harmistuksestaan, otti asennon ja yritti uudestaan. Tassu singahti hieman lähemmäs, muttei osunut. Seuraava isku osui aivan merkin reunaan, mutta Yöpentu laskeutui takaisin tassuilleen kömpelösti, ponnistettuaan liikaa sivulleen. Hän jähmettyi aloilleen kuullessaan tassujensa rahahduksen, joka kuulosti yön hiljaisuudessa todella äänekkäältä. Kuningattaren hengitys tiheytyi ja Yöpentu laskeutui sutjakkaasti maahan ja teeskenteli nukkuvaa. Suljettujen silmiensä takaa hän ei nähnyt, mutta kuuli kylläkin liikettä pesän toisella puolella. Hiljainen pentujen laskenta oli alkanut.

Yöpentu kirosi tassujaan, mutta yritti maata niin hiljaa ja rentona kuin suinkin mahdollista. Hyvää harjoitteluaikaa kului hukkaan ties kuinka paljon hänen odottaessaan pesän palaamista sen yölliseen rauhaan. Kaiken lisäksi pesän hiljainen tuhina alkoi tehdä silmäluomien uudelleen avaamisesta yhä vaikeampaa ja vaikeampaa. Pentu yritti kuvitella mielessään tulevia oppilaspäiviään ja arvuutella, kenet saisi mestarikseen. Valinnasta haaveileminen riitti yleensä pitämään pennun hereillä vielä hieman pidempään, mutta monen yön harjoittelu ja pesän rauhallinen tunnelma alkoi olla liikaa jopa tulevalle suurelle soturille.

*Ajattele, jos se olisi Uskosielu*, pentu mietti haaveillen. Tutun soturin mestariksi saamisessa olisi puolensa ja puolensa. Toisaalta ei kukaan haluaisi emoaan mestariksi, mutta Uskosielu oli enemmän vain esikuva, kuin emo, niin pentu haavettaan itselleen perusteli. Missään tapauksessa hän ei kelpuuttaisi ketään pesässä ollutta kuningatarta ohjeistajakseen. Varsinkaan ketään, joka oli keskeyttänyt hänen harjoitussessionsa!

Yö palautui hiljalleen normaaliksi vaalean haaveilijan ympärillä. Pieni tuulenvire pyrähti pesän läpi, ehkä joku oli kävellyt sen suuaukon ohitse. Yöpentu venytteli raukeasti, yrittäen vielä ositain houkutella itseään nousemaan tassuilleen ja jatkamaan harjoitusta. Se viimeinen isku oli ollut niin lähellä...

Pesä oli lämmennyt mukavaksi tuhisevan pennun alla.

* Kyllähän soturitkin toisaalta nukkuvat...*

Yöpentu etsi itselleen parhaan mahdollisen asennon ja antoi itselleen luvan rentoutua yöksi.

*Huomenna voin sitten harjoitella kaksinkertaisesta*, hän tuumi viimeisenä, ennen kuin unimaailma vei pienen pennun mukanaan.