// Suoraa jatkoa edellisestä Karhutassun tarinasta.

Karhutassu ylitti ukkospolun niin nopeasti kuin pystyi. Hän vilkaisi vielä taakseen kaksijalkalaan, jossa Hopea niminen kotikisu oli antanut hänelle ruokaa. Hänellä tulisi ikävä naarasta. Hän näki jo nummen ja nelisti sinne. Hän makoili nurmikolla hetken, ennenkuin nousi taas seisomaan. *Minne sitä nyt menisi?* Karhutassu katseli ympärilleen. Jostakin tuli outoa löyhkää. Karhutassu nuuhkaisi ja hänen kurkustaan nousi kova murina. Jossakin lähistöllä oli susia. Karhutassu alkoi perääntyä. Hän yhtyi juoksuun ja etsi suojapaikkaa. Ihan mitä tahansa, kunhan se on kaukana susista! Pian hän näki vanhan jäniksen kolon ja syöksähti sen sisään. Hän kuuli susien lähestyvän. Yksi niistä nuuhkaisi ja murahti jotakin. Sudet kävelivät lähemmäs. Karhutassu pidätti hengitystään. "Hei! Tuolla on jänis!" Kissa huudahti. Sudet nelistivät kauemmas. Nyt Karhutassu uskalsi hengittää. Hänellä oli jo nyt ikävä klaaniaan. *Lepään hetken ja jatkan matkaa.* Karhutassu päätti ja meni kerälle. Hän sulki silmänsä. Häntä väsytti niin, että hän nukahti heti syvään uneen.

Karhutassu oli nukkunut koko loppuyön kuunhuipusta auringonnousuun. Kun hän heräsi, hän säikähti. *Ei minun ollut tarkoitus nukahtaa! Onneksi sudet eivät löytäneet minua.* Karhutassu kurkisti ulos jäniksen kolosta. Ei susia. Hän meni ulos ja haistoi raitista hiirenkorvan ilmaa. Karhutassun maha murisi. Hän päätti vielä saalistaa ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän etsi riistaa kaikkialta. Pian kolli havaitsi nuoren kanin. Hän hiipi ensin vähän eteenpäin. Sitten hän ryntäsi kanin perään ja sai sen helposti kiinni. Oppilas puraisi siltä selkärangan poikki ja raahasi sen pesään. Hän puraisi palan kanin lämmintä, mehevää lihaa. Se oli ihanaa! Pian hän olikin jo syönyt koko kanin. Syönnin jälkeen Karhutassu meni läheiseen metsään tutkimaan paikkoja. Sudet olivat vasemmalla, joten Karhutassu käveli oikealle. Hän kompasteli koko ajan kiviin ja keppeihin. Miten kuutamoklaani pystyy tähän? Karhutassu raotti suutaan. Täällähän on tosi paljon riistaa! Hän kuitenkin ravisti päätään. *Minä söin ihan äsken! Säästetään riistaa myöhemmälle. Nyt pitää löytää hyvä suojapaikka tarpeeksi kaukana susista* Nyt Karhutassu huomasi liikettä oksistosta. Mikä se oli? "Kuka siellä?" Hän kuiskasi. Puusta hyppäsi esiin täysin valkoinen, pitkäturkkinen kolli. Kollilla oli ruskeat silmät. Sen turkissa oli kiinni lehtiä, havuja ja tikkuja. Karhutassu hyppäsi sihahtaen kauemmas. "Kuka sinä olet?" Oppilas kysyi. "Norppa" Kolli sanoi. Karhutassu tarkkaili Norppaa. Hänellä oli erityisen isot etukynnet. Hän nielaisi. "Älä huoli, en minä sinulle mitään tee." Norppa lupasi. "Missä perheesi on? Oletko eksynyt?" Hän kysyi. Karhutassu pudisti päätään. "Minä en asu täällä. Minä karkasin klaanistani ja etsin nyt hyvää suojapaikkaa. Tiedätkö sinä mistä sellaisen löytää?" Norppa mietti hetken. Sitten hän heilautti häntäänsä ja kehotti: "Seuraa minua." Karhutassu käveli hänen peräänsä. "Olen Karhutassu." Kolli kertoi. Norppa heilautti korviaan. Jonkun ajan päästä he pysähtyivät kolon eteen. "Tuossa minä asuin ennen. Se on kuitenkin nyt liian pieni perheelleni, joten muutimme parempaan paikkaan. Sinä voit saada sen." Norppa sanoi. Karhutassu kiitti ja he hyvästelivät toisensa. Karhutassu meni sisälle koloon. Aika pieni luola. Ei läheskään yhtä iso kuin klaanin leiri, mutta kyllä siellä yksin voi hyvin asua. Karhutassu kävi hakemassa sammalta ja teki sinne pedin. *Tässäkö minä sitten asun tästä eteenpäin?* Karhutassu mietti. *Ei. Olen täällä vain pari päivää ja jatkan matkaa. Haluan käydä siellä missä yksikään klaanikissa ole vielä käynyt!*

Ahdistus riipi Tuhkakajon mielessä niin että hän oli yskäistä aamupalansa pihalle, kun heidän pieni partionsa kulki Vuoristoklaanin lehtimetsässä klaanitovereidensa hajujälkien perässä. Vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että koko klaani oli liikkeellä, ja koko klaani olisi selvinnyt tulvivasta leiristä, ajatus siitä, että jotakin pahaa oli tapahtunut kaiversi soturittaren mieltä. Olisiko koko klaani ollut muka niin onnekas, että selvisi vuoristosta alas ilman ongelmia? Hän huokaisi ja yritti saada pahat ajatukset mielestään, keskittyen mielummin Kurkitassuun, joka loikki heidän joukkonsa etunenässä tietä näyttäen. Soturitar oli kiitollinen Tähtiklaanille siitä, että he olivat osuneet juuri oikeaan aikaan juuri oikeaan paikkaan ja saaneet pelastettua pikkuveljen kotkan kynsistä. Nyt tuo poukkoili ympäriinsä, yrittäen saada selvyyttä hajujäljistä, jotta saisi palutettua palveluksen partiolle ja johdattaisi nuo nopeinta reittiä muun klaanin luokse lepäämään. Väsymys nimittäin ahdistuksen rinnalla painoi tummanharmaan naaraan mieltä, siitä oli nyt yli auringonkierto aikaa kun hän oli viimeksi nukkunut.
"Hajujäljet voimistuvat täällä!" Kurkitassu naukaisi ja katosi lehtipuiden taakse hetkellisesti.
"Voi Tähtiklaanille kiitos", Murattituuli kuiskasi, selvä helpotus huokuen tuon äänessä. He olivat kaikki uupuneita ja nälkäisiä, joten klaanitoverien suoma turva ympärillä ja mahdollisuus päästä lepäämään eivät voisi tulla liian pian. Tuhkakajo vilkaisi rinnallaan kulkevaa soturitarta, jonka tummanruskeaa turkkia olivat hetki sitten vielä täplittäneet kuivuneet mutarannut. Nyt kun pieni vesisade oli alkanut, oli osa kuivuneesta aineesta alkanut huuhtoutumaan pois. He näyttivät silti kaikki yhä likaisilta ja kärsineiltä, mutta stressaavaan tilanteeseen nähden naaras piti kasvoillaan itsevarmaa katsetta. Ihan kuin tuo luottaisi koko voimallaan siihen, että pian he olisivat turvassa. Tummanharmaa soturitar ei voinut olla ihailematta sitä silkkaa tahdonvoimaa, millä tuo piti mielensä kevyenä.
"Kuulitko Paarmahehku, ei ole enää pitkä matka", sinisilmäinen naaras kääntyi sanomaan taaempana löntystelevälle Paarmhehkulle, jonka meripihkaiset silmät olivat ummessa. Tuo päästi jonkin urahduksentapaisen, horjahtaen sitten äkillisesti sivullepäin, mutta saaden sitten pidettyä tasapainonsa. Tuhkakajon karvat olivat ehtineet jo kääntyä sojottamaan kohti taivasta, kun hän oli luullut soturin ihan toden teolla kaatuvan. He olivat Murattituulen kanssa huomanneet muutama hetki sitten ettei kolli selvästikään voinut hyvin, uupumus ja nälkä ottivat tuota varmasti toden teolla koville, kun sekaan iskettiin vielä verenhukka, mistä mustaturkkinen kissa myös kärsi. Ainakin kuivuneet veripaakut tuon rintamuksella kielivät siitä. Tummanharmaa soturitar olisi halunnut käydä kävelemään tuon vierelle, varmistamaan että meripihkasilmällä olisi edes toisella kyljellään mahdollisuus nojata johonkin tarvittaessa. Mutta tummanruskea soturitar oli kuiskinut idean olevan huono, sillä Paarmahehku oli koko matkan ajan vaikuttanun niin äkäiseltä, ettei varmasti ottaisi apua vastaan, ja luultavasti osoittaisi sen mielummin uhkaavalla murahduksella kuin kohteliaalla kieltäytymisellä.
"Tuhkakajo!" kuului yhtäkkinen ulvahdus edestäpäin, mikä sai Tuhkakajon kääntämään katseensa soturista suuntaan, mihin Kurkitassu oli äskettäin mennyt. Ensiksi hänen näkökentässään oli musta läikkä, jonka reunoja koristivat puiden vihreät lehdet jotka hehkuivat auringonlaskun loisteessa, sitten joku iskeytyi voimalla soturittaren rinnustaa vasten niin että häneltä oli lähteä ilmat pihalle. Pikkukotka kehräsi voimakkaasti isosiskoaan vasten ja sanoi: "Minä olen koko päivän pelännyt, että teille oli tapahtunut jotakin kamalaa!"
Suuri helpotuksen aalto kävi yli tummanharmaan naaraan, kun hän viimein ymmärsi heidän löytäneen kateissa olevan klaanin. Tummanharmaa naaras upotti kuononsa pikkusiskonsa päälaelle, katsellen sitten edessäpäin majailevia kissoja, joista osa nyt saapui heidän luokseen, toivottamaan partion takaisin keskuuteensa. Kissat olivat tehneet pesiä marjapuskien juuriin tai kerääntyneet puiden juurakoihin nukkumaan. Osa kissoista istui puiden oksilla, tähystäen ympärillä olevaa metsikköä ja mahdollisisa vaaroja. Kurkitassukin lyöttäytyi siskojensa kanssa samaan kasaan ja hetken he olivat yksi iso kehräävä karvapallo. Tuhkakajo tunsi silmäkulmiensa kostuvan, väsymys, helpotus perheen löytymisestä, mutta myös Kaunokirjon puuttumisesta iskivät kaikki samalla voimalla hänen ajatuksiinsa. Kehräys takertuikin soturittaren kurkkuun ja hän irtaantui sisaruksistaan päästäkseen kääntämään kasvonsa poispäin muista ja nielaisemaan kyyneleensä. Samalla hän silmäkulmastaan huomasi Aaltotähden juoksevan heidän luokseen. Päällikkö katsoi kutakin heidän partion jäsenistä vuorollaan ja nyökkäsi sitten kunnioittavasti heille, ja kehräsi: "Kiitos teille kaikille oikein kovasti, olette todistaneet uskollisuutenne Vuoristoklaanille ja teitä tullaan kunnioittamaan sen keskuudessa. Paarmahehku, tulisitko juttelemaan kanssani?"
Tuhkakajon katse ajautui automaattisesti Paarmahehkun mustaan hahmoon joka oli istahtanut aloilleen ja saanut Tomukukan sekä Loskaliidon rinnalleen. Soturi näytti yhä pahoinvoivalta, mutta tuo nyökkäsi päällikölleen, kömpien sitten takaisin jaloilleen ja lähtien seuraamaan johtajaa syrjemmälle. Tummanharmaa soturitar katseli heidän peräänsä ja mietti minkälaista asiaa isällä oikein oli kollille. Hänen pitäisi ainakin mainita päällikölle, että oli Paarmahehkun ansiosta he olivat selvinneet kotkan hyökkäyksestä. Hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan pitkään pysyneet mustaturkkisessa, meripihkasilmäisessä kissassa, kun Myrskytuuli tassutteli sisaruksien luokse.
"Tiedän että teillä kaikilla on ollut pitkä päivä, mutta tarvitsisimme yöpartioon vielä yhden metsästäjän. Liikenisikö joku teistä mukaan?" varapäällikkö kysyi, pitäen katseensa lähinnä entisessä oppilaassaan. Hiirenaivoinenkin näkisi, että kolli oletti tuon olevan ensimmäisenä ilmoittautumassa mukaan, toimien hyvänä roolimallina muille ja varapäällikölle ylpeydenaiheena. Naaraan ajatukset huusivat entiselle mestarille, että hän mielummin nukkuisi vaikka kaatosateessa kuin lähtisi vielä metsästämään, mutta sinisilmän kasvoilla oli vieno hymy ja hän nyökkäsi, kun eivät hänen sisaruksensakaan tehneet elettäkään ilmoittautuakseen partioon. Tuhkakajon joka ikinen lihas huusi lepoa ja silmät pysyivät auki vain puoliksi, kun hän nousi tassuilleen lähteäkseen partion mukaan.
"Teillä on sitten parasta olla petipaikka minulle valmiina kun palaan", hän vastasi katkerana pentutovereidensa anteeksipyytäviin hymyihin.

Lehtimetsä oli langennut varjoihin, kirkkaan kuun vain loistaen valoa kanjonin avarimmille alueille, kevyen sateen verhottaen yömaisemaa. Äkillinen pimeys ei kuitenkaan ollut tullut Tuhkakajon näkökenttään minkäänlaisena muutoksena, sillä hän oli kulkenut suurimman osan metsätysreissustaan silmät ummessa. Kohta miltei kahden auringonkierron mittainen yhtäaikainen valvominen oli varmasti ollut yksi kamalammista ja rankemmista kokemuksista mitä hän oli tähän mennessä kokenut. Soturitar ei muistanut puoliakaan partion tapahtumista, eikä sitä millä ilveellä oli saanut punatulkun napattua sellaisessa horroksessa missä oli. Linnun höyhenet kutittelivat naaraan kitalakea ja väsymyksestä johtuva huono-olo tuntui vain pahentuvan siitä. Ajatus sammalpedistä oli ainoa mikä piti tummanharmaan kissan tassut liikkeellä ja väliaikaiseen leiriin päästessään hän vain sylkäisi punatulkun johonkin tuoresaaliskasan suuntaan. Pikkuaskeleen ja Kurkitassun tuoksuja seuraten - sillä hän ei enää halunnut avata silmiään - hän suunnisti väliaikaisessa leirin reunamaan, kompastuen miltei jonkun takajalkaan matkallaan. Kompuroinnin aikana hän joutui avaamaan silmänsä ja pyydettyään Jänisloikalta anteeksi kömpelyyttään ja tuon herättämistä, sai Tuhkakajo jonkinlaisen käsityksen ympäristöstään. Hieman sivummalla hän näki Pikkukotkan mustan turkin makaavan laakealla sammalpedillä, tuon kyljen kohoilevan rauhallisesti unisen hengityksen tahtiin.
*Vihdoin!* soturitar ajatteli onnellisena ja käveli pedille, rojahtaen sille miltei kasvoilleen. Hän kiersi itsensä kerälle ja antoi selkänsä nojata pikkusisaruksensa selkää vasten, kiertäen vielä häntänsä kuononsa päälle ja nukahtaen sitten sinä samaisena silmänräpäyksenä.

"Tuhkakajo, Tuhkakajo! Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen oikein teet?!" Pikkukotkan kimeä sihinä kaikui Tuhkakajon korvanjuuressa ja hän nosti unesta pökkyräisen päänsä ylös hämmentyneenä. Hän ei aluksi saanut silmiään auki tai näkökentästään selvää, mutta muutaman kerran räpyteltyään sai soturitar huomata olevansa kasvotusten pikkusiskonsa kanssa. Tuo näytti järkyttyneeltä, mutta ilme muistutti myös oudolla tavalla ilkikurista. Tummanharmaa naaras kallisti päätään kysyvänä ja hetken naaraat vain tuijottivat toisiaan, kuin odottaen jomman kumman heistä paljastavan tai tajuavan tilanteen laidan. Sinisilmä luimi korviaan ja nojautui hieman taaemmas, vain huomatakseen että hänen selkäänsä vasten yhä makasi joku. Mutta hetkinen, jos hän oli mennyt nukkumaan Pikkukotkan kylkeen, niin kuka tuon paikalla nyt nukkui? Kurkitassuko? Hän käänsi päätään ja tunsi sydämensä putoavan pohjattomaan kuiluun, ja kasvojensa kalpenevan. Hetkessä tummanharmaa kissa oli jaloillaan ja loikannut ketunmitan päähän sammalpedistä.
"Minä ehdin jo huolestua kun sinua ei kuulunut eikä näkynyt yöpartiosta ja minä löydän kaiken sen etsimisen jälkeen sinut täältä nukkumasta toisen kissan vierestä? Vielä kaikista kissoista Paarmahehkun!?" Pikkukotka sihisi niin kimeällä äänellä, että Tuhkakajon korvia särki. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt kimittävään sisareensa huomiota, sillä äkilliset kuumat ja kylmät aallot väreilivät vuorotellen hänen ihollaan ja häpeä sai hänen viiksensä värisemään. Soturitar ei saanut silmiään irti Paarmahehkusta, joka kaikkien onneksi näytti yhä rauhallisesti nukkuvan sammalpedillä.
"Mitä... Minäluulinettäseolitsinä- En minä haistanut, minä vain oletin-", hän piipitti Pikkukotkalle, hengityksen tihentyessä niin että naaras tunsi olonsa hieman heikoksi. Vai johtuiko heikko olo ihan jostain muusta? Tummanharmaa kissa kääntyi ympäri ja lähti rivakkaan tahtiin kulkemaan lähimpien puiden taakse suojaan ja turvaan häpeältä.
"Sinä olet kyllä kaikista tuntemistani hiirenaivoista hiirenaivoisin. Mieti jos joku muu olisi nähnyt teidät, vaikka isä!" Pikkukotka yhä jatkoi, mutta nyt paljon kiusoittelevaan sävyyn, sisarensa perässä seuraten. Tuhkakajo iski otsansa koivun runkoon ja kirosi mielessään. Miksi aina hän joutui näihin noloihin tilanteisiin?!

Tähtitassu kietoi hämähäkinseittiharsoa jonkun puroklaanilaiskollin takajalkaan, tehden erittäin tarkkaa työtä vaikka hänen katseensa oli täysin eri kissassa kuin potilaassaan. Parantajaoppilas kamppaili erittäin ristiriitaisten tunteiden kanssa. Valkoturkkinen kolli, kissa joka oli johdattanut susilauman heidän leiriinsä ja aiheuttanut paljon tuhoa ja tuskaa oli heillä nyt yksi monista potilaista, ketkä olivat taistelussa haavoittuneet. Naaraan ajatuksista yhdestä tuntui suorastaan vastenmieliseltä hoitaa kissaa joka oli aiheuttanut Liekkitähden yhden hengen menetyksen, yhden puroklaanilaiskuningattaren kuoleman ja niin monen kissan haavoittumisen, mutta toinen ajatus käski häntä hoitamaan työnsä ja velvollisuutensa parantajana kunnolla. Punaviirullinen kissa ei saisi jättää vahingoituneita kissoja hoitamatta, vaikka hän kuinka heitä inhoaisi, se olisi vastoin parantajien naukumaa valaa. Tai vastahan viralliseen parantajanasemaan astuvat kissat sen valan naukuisivat...
"Minne sinä olet menossa?" Yötuuli maukui pesän toiselta puolelta, mikä sai Tähtitassunkin kääntämään katseensa erakosta mestarinsa suuntaan. Tuon katse oli iskostettuna pesän suuaukolle, missä Lumitassu oli vaivihkaa yrittänyt livahtaa ulos pesästä. Kollioppilas katsoi korvat luimittuina valkopilkullista naarasta ja heilautti häntäänsä.
"Menen etsimään sitä toista erakkoa, Hammasta. Naali tahtoo löytää hänet", hän mutisi niin että parantajaoppilas joutui höristämään korviaan kuullakseen koko lauseen. Mustaturkkinen kissa pudisti päätään ja passitti harmaaraitaisen kissan takaisin toipilaspedilleen odottamaan hauteidenvaihtovuoroa. Punaviirullinen naaras hymähti itsekseen tassutellessaan yrttivarastoille hakeakseen lisää hämähäkinseittiä. Löytyikö Nummiklaanista kuitenkin todella kissoja jotka halusivat kokea taistelun ja erakon liittymisen susilaumaan väärinkäsityksenä ja auttaa tuota? Hän pudisti päätään ja kiersi toisen tassunsa taas täyteen seittiä. Tähtitassu ei varmasti ikinä tulisi ymmärtämään joidenkin kissojen ajatuksenjuoksua, mutta parantajan asemassaan naaraan tulisi kuitenkin pystyä olemaan jokaiselle kissalle jutteluseurana ja apuna tarvittaessa. Ja mitä enemmän hän asiaa mietti ja pohdiskeli, sitä vähemmän vastenmieliseltä se alkoi tuntumaan. Oikeastaan punaviirullinen kissa alkoi ajattelemaan asiaa haasteena, minkä hän haluaisi suorittaa.

//Naali, Lumitassu tai Hammas jatkamaan?

Sinitassu ei ollut ikinä nähnyt leiriä sellaisessa kaaoksessa mihinkä se oli joutunut tulvan ennättäessä sinne. Kissat poukkoilivat pitkin leiriaukiota, juosten pesästä pesään, kantaen vuorotellen riistaa, pentuja, yrttejä ja pesätarvikkeita mukanaan. Useampi kissa oli naukumassa muille ohjeita, osa ohjeita viisijalkaisina noudattaen, mutta osa seisoi jähmettyneenä aloillaan, kuten Sinitassukin. Hän ei tiennyt mitä hänen oikein kuului tehdä, ei ennen kuin Mustalammen karjaisu sai oppilaan palaamaan transsistaan elävien keskuuteen. Naaras etsi mestariaan katseellaan ja näki tuon juuri saapuvan parantajien pesästä tukko erilaisia yrttejä suussaan. Kolli kuitenkin sai jotenkin samaan aikaan ulvaistua: "Mene auttamaan Keltasydän pois pesästään!"
Sinitassu nyökkäsi ja lähti kahlaamaan läpi polvenpituisen veden kohti klaaninvanhimpien pesäpaikkaa. Hän saapui suuren kuusen juurelle ja näki Keltasydämen sen juurakossa yskivän vettä pois suustaan. Klaaninvanhin oli yrittänyt kömpiä pois juurakosta, mutta veden korkeuden takia oli varmaankin kompastunut juurakkoon ja kaatunut päistikkaa veteen. Oppilas syöksyi pesään ja kahlasi naaraan vierelle, antaen tuolle tukea toiselle kyljelle. Yhdessä he lähtivät hitaasti, siis todella hitaasti, kiipeämään pois pesästä kohti leirin aukiota, kahlaten kokoajan vedenpintaansa nostattavassa tulvassa. Ruskeamerkkinen naaras ei aluksi edes tajunnut vedenpinnan nousua, mutta huomatessaan liikkumisensa hidastuvan ja rinnustansa kastuvan ymmärsi hän asian laidan. Leiriaukiolle päästyään he tarkkailivat suuntaa mihin kissat leiristä lähtiessään menivät ja tajusivat kaikkien lähtevän leirin eteläpuolelta ulos. Suunnistaessaan leirin eteläreunaa kohti Sinitassu näki Salamatassun saapuvan leiriin erakkojahdista, katsahtavan heihin ivallisesti ja sihisten: "Älkää yhtään kiirehtikö, klaani ei edes huomaisi kaltaistenne verenpettureiden kuolemaa."
Naarasoppilas katsoi pesätoverinsa suuntaan järkyttyneenä, kykenemättä naukumaan tuolle vastausta. Miksi ihmeessä Salamatassu sanoisi noin? Mitä he oikein olivat hänelle tehneet? Yhtä lailla hekin olivat kuutamoklaanilaisia siinä missä kollioppilaskin. Hän olisi halunnut ajatella toisella olevan vain paha olla Sammalpuron äkkinäisen kuoleman jälkeen, mutta oranssiturkkisen kissan katse oli ollut niin täynnä ivaa ettei ruskeamerkkinen kissa oikein uskonut omiin selityksiinsä. Hän kääntyi vilkaisemaan Keltasydäntä, jonka surumielinen katse oli suunnattuna kohtaan metsän laidassa, minne Salamatassu oli kadonnut.
"Ethän sinä ottanut tuota itseesi?" klaaninvanhin kysyi ja kääntyi sitten katsomaan Sinitassua, joka pudisti päätään. Kermanvaalea naaras nyökkäsi ja jatkoi sitten surullisena: "On pelottavaa seurata miten on yhä nuoria kissoja joita opetetaan arvostamaan niinkin typeriä asioita kuin verenperintöä."
Oppilas nyökkäsi varovasti ja jatkoi heidän kuljettamistaan leirin laitamaa kohti. Kyllä hän oli sen tiennyt että jotkut kuutamoklaanilaiset olivat kärkkäitä ja hieman vanhanaikaisia, mutta tuollasita suoranaista syrjintää ja kuolemantoivottamista naaras ei ollut vielä kokentu. Eikä todellakaan haluaisi vastaisuudessa kokeakkaan. He tunkeutuivat havukuusien matalien oksien läpi ja pääsivät viimeinkin metsän puolelle, missä tulvatilanne vaikutti täysin samalta kuin leirissä. Veden pinta tällä puolen oli kuitenkin matalampaa ja he pääsivät liikkumaan taas nopeammin. Kaukaisuudessa kissat kulkivat rivakkaan tahtiin eteenpäin joko yksin tai pienissä ryhmittymissä.
"Kuule Sinitassu", Keltasydän yhtäkkiä aloitti, saaden Sinitassun kääntämään kasvonsa taas kerran tuota kohti.
"Sinä vaikutat todella fiksulta soturinalulta. Vaikka olet syntyjäsi ulkopuolinen, sinä palvelet Kuutamoklaania yhtä ankarasti kuin muutkin sen jäsenet, ehkä jopa paremmin kuin toiset. Tulet varmasti kohtaamaan vastoinkäymisiä ja toteamaan etteivät kaikki klaanitoverisi ole kanssani samaa mieltä, mutta älä ikinä unohda omaa uskollisuuttasi Kuutamoklaanille. Pidä häntäsi korkealla ja näytä muille heidän oletuksiensa olevan väärässä. Kuutamoklaani kyllä palvelee sinua ennen pitkään samalla tavalla takaisin."

*Nyt on aika jatkaa matkaa* Karhutassu päätti. Hän oli ollut jo neljä päivää Norpan lahjoittamalla pesällä. Karhutassu oli antanut itselleen tavoitteeksi mennä jonnekin, missä yksikään villikissa ei ole vielä käynyt! Metsässä oli aika pimeää, koska puiden takia valoa ei päässyt sinne yhtä paljon kuin nummelle. Kaukaa kuului suden ulvontaa. Karhutassu muisti susilauman uhkaukset klaanille. Hän kuitenkin tiesi, että Nummiklaani oli voittanut. Hän oli nähnyt kun sudet menivät pois pesästään kohti Nummiklaanin. Kun sudet olivat palanneet takaisin, niitä oli paljon vähemmän ja kaikilla oli ollut vakavia vammoja. Niitä johtava kissa oli todennäköisesti kuollut, sillä sitä ei ollut näkynyt heidän palatessaan. Karhutassu tunsi yhä surua siitä, ettei ollut mennyt mukaan taisteluun auttamaan Nummiklaania. Hän pelkäsi, ettei Nummiklaani hyväksyisi häntä takaisin. *En ole enään klaanikissa!* Karhutassu muisti ja juoksi metsää pitkin. Hän oli päättänyt mennä vuorille. Ei sentään vuoristoklaanin vuorille. Joillekin vuorille vain. Siellä hän olisi mahdollisimman lähellä tähtiklaania. Pitää vain etsiä reitti, joka välittäisi tulvaveden. Kun Karhutassu oli päässyt pois metsästä, hän näki hienoja maisemia. Kaukana näkyi vuoria. Alempana oli uponnut kaksijalkala. Oikealla oli kuusimetsä. Se näytti siltä, että sieltä pääsisi vuorille. Mahtavaa. Yhtäkkiä alkoi sataa. Sadetta oli ollut viimeaikoina vähän liiankin usein. Karhutassu kuitenkin jatkoi matkaa. Hän meni kuusimetsään. Puita kasvoi niin tiheään, että Karhutassun lyhyeen turkkiin takertui melkein kokoajan kuusen havuisia, teräviä oksia. *En vieläkään ymmärrä miten Kuutamoklaani pystyy tähän!* Sade yltyi yltymistään. Nyt oli kunnon kaatosade. Karhutassu hytisi. Lähelle iski salama. Karhutassu meni suojaan suuren puun alle. *Kunpa olisin Nummiklaanissa. Lämpimässä pedissäni.* Karhutassu kuuli jostakin kirkaisu. Se kuulosti pennulta! Karhutassu nousi ja pinkaisi juoksuun. Pentuja ei jätetä koskaan vaaraan! Pentu huusi avunhuutoja. "Emo! Isä! Auttakaa!" Karhutassu kiihdytti vauhtia ja huusi: "Minä tulen apuun!" Vastausta ei kuulunut. Kaukaa kuului ukkosen jyrähdys.

Kun Karhutassu pysähtyi, hän näki kammottavan näyn. Puu oli kaatunut pienen, valkoisen pennun päälle. Pentu oli pyörtynyt. Hänen takajalkansa olivat kaatuneen puun alla. Karhutassu yritti hädissään vetää Pennun pois puun alta. Hän ei kuitenkaan ollut riittävän vahva siihen. "Apua!" Karhutassu huusi. *Eikö täällä ole ketään, joka voisi auttaa?* Nyt Karhutassu yritti työntää puun pois pennun päältä. Aluksi puu ei liikkunut. Karhutassulle tuli pieni toivon pilkahdus, kun puu siirtyi vähäsen. Hän jatkoi työntöä. Kauan siinä meni, mutta Karhutassu sai työnnettyä riittävän paljon puuta pois, että voisi vetää naaraspennun pois. Kun hän sai vedettyä, hän huomasi pennun alaruumiin olevan ihan veressä. Karhutassu ryntäsi heti etsimään siihen yrttejä. Hänen oli jotenkin saatava verenvuodot tyrehtymään, jottei pikkuinen kuolisi verenhukkaan! Hän helpottui vähän löytäessään paljon hämähäkinseittiä. *Kehäkukanlehtiä pitäisi myös löytää. Unikonsiemeniäkin olisi hyvä olla!* Kun Karhutassu oli löytänyt kaiken tarvittavan, hän palasi pennun luokse hoitamaan tämän haavoja. Hän laittoi hämähäkinseittiä ja kehäkukanlehtiä kissan haavoihin, kunnes sai verenvuodon loppumaan. Sitten hän antoi pennule ukikonsiemeniä. Ensimmäistä kertaa hän oli kiitollinen rotanpuremistaan. Hän oli oppinut parantajalta yhtä sun toista niitä hoidettaessa. Unikonsiemenet esimerkiksi lievittävät kipua. Ehkä tähtiklaani oli suunnitellut sen niin? Pian pentu heräsi vinkuen. Se hiljeni nähdessään Karhutassun. "Et ole isä." Se totesi. "En olekaan." Karhutassu vastasi. "Ei se tarkoita ettenkö voisi auttaa sinua." Pentu katseli ympärilleen. *Hänen pitäisi olla minulle kiitollinen. Minähän juuri pelastin hänen henkensä.* "Missä vanhemmat ovat?" Pentu kysyi. "Pysy siinä. Käyn etsimässä heidät." Karhutassu käski. Pentu näytti jo vähän iloisemmalta. Karhutassu käveli etsimään pennun vanhempia. Enää ei satanut kaatamalla, mutta kyllä silti aika kova sade vielä oli. Karhutassu huhuili ja etsi heitä kaikkialta, mutta ei löytänyt pennun vanhempia. Hänen suunsa loksahti ammolleen. Kahden kissan päälle oli kaatunut valtava puu. Ne näyttivät ihan samalta, kuin pentu. Kissat eivät mitenkään voineet olla enää elossa. Karhutassu nielaisi. Mitä hän sanoisi pennulle?

// Jatkuu

Purotassu katseli harmistuneena leiriaukion menoa parantajan pesän suuaukolla. Leirin korjaustyöt olivat alkaneet ja kaikki tassuillaan pysyvät kissat paikkasivat maanalaisia seinämiä, pesiä ja kattoon ilmestyneitä reikiä. Hänestä oli mukavaa, kun kattoon oli tullut muutama isompi reikä, auringonvalo pääsi leiriin paljon paremmin. Oppilas kuitenkin tiesi, että ensimmäisten vesisateiden aikana leiriin pääsisi normaalia enemmän vettä, aiheuttaen multaisesta leiripohjasta liejuisen ja epämukavan. Puhumattakaan seuraavasta lehtikadosta, kylmä ilma pääsisi paljon helpommin leiriaukiolle ja koko Nummiklaani saattaisi sairastua valkoyskään. Ja Nummiklaanihan oli tunnettu lehtikatona leirinsä lämmöstä, ei hän sitä olisi pois vaihtamassa mistään hinnasta. Kolli huokaisi ja katseli kateellisena kun muut hänen klaanitoverinsa ja puroklaanilaiset tekivät jotakin hyödyllistä kotinsa eteen, ettei hän huomannut viereensä astelevaa Liekkitähteä. Tuo istahti alas poikansa vierelle ja katseli hetken itsekin kissojen korjaustöitä, ennen kuin yskähti selvittääkseen kurkkuaan. Tummaraitainen kissa luimi jo valmiiksi korviaan, hän oli varustautunut jonkinnäköiseen läksytykseen tai kömpelöön yritykseen kysellä kuulumisia, vaikka mitään poikkeavaa Purotassu ei ollut tietääkseen tehnyt.
"Taistelit hyvin susilaumaa vastaan, minä näin sekä sinut että Solinatassun. Teistä molemmista on kasvanut oikein loistavia taistelijoita ja luotettavia oppilaita. Parantele haavasi rauhassa, olet hyvä soturinalku ja niitä tarvitaan nyt", isä naukui. Hyvä ettei oppilaan suu loksahtanut auki siihen paikkaan, oliko tuo juuri kehunut ja ollut jopa ylpeä hänestä? Tummaraitainen kolli nyökkäsi hämillään ja nousi tassuilleen, palaten takaisin parantajan pesään. Hän ei pystynyt olemaan Liekkitähden seurassa, ei tuollaisen jälkeen. Tummanharmaa kissa istahti potilaspedilleen ja hetken siinä istuskeltuaan hän huokaisi ja asettautui makuulleen. Hänestä tämä oli turhauttavaa. Klaani tarvitsi häntä ja hän vain lepäsi!

Purotassu näki Liljan kermavaalean, tähdistä tuikkivan hahmon edessään. Hän tajusi samassa olevansa unessa, sillä hänen emonsa oli Tähtiklaanissa. Oppilas ei voinut kuitenkaan olla piilottelematta innokkuuttaan ja hän ottikin muutaman nopean askeleen kohti tähtikissaa. Kolli oli niin onnellinen nähdessään taas naaraan, kun oli viimeksi nähnyt tuon pentuna. Liljan kermanvaalea turkki oli niin kauniin sävyinen, eikä tuo ollut näyttänyt ikääntyvän päivääkään. Tummansiniset silmät kimmelsivät tähtien lailla.
"Mitä sinulle kuuluu? Miksi olet täällä?" tummaraitainen kissa naukaisi innoissaan. Emo ei kuitenkaan vastannut, tuo vain katseli poikaansa rakkauden täyteisellä katseella, ennen kuin pikkuhiljaa haihtui pimeyteen. Harmaaturkkinen kissa katsoi kohtaan missä naaras oli äskettäin ollut, hämmennyksen ja surun vallatessa hänen mielensä. Miksi kermanvaalea kissa ei ollut halunnut puhua omalle pojalleen?

"Mitä?" Pentu kiljaisi, kun kuuli vanhempiensa kuolleen. Karhutassu laittoi samalla hänen haavoihinsa lisää yrttejä. "Olen pahoillani." Karhutassu naukaisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Mitä pennulle nyt kävisi? Ei se ainakaan yksin pärjää. Karhutassu sai idean, josta ei ollut kovinkaan innostunut. "Voisin viedä sinut asumaan Nummiklaanin." Hän ehdotti. *Jos he enää päästävät minut sinne.* Pentu katsoi etutassujaan. "Millaista siellä on?" Hän kysyi pehmeällä, hiljaisella äänellä. Karhutassu tunsi mielihyvää, kun sai puhua toiselle vanhasta kodistaan. "Siellä pidetään kaikista huolta pennuista klaaninvanhimpiin." Hän aloitti, ja kertoi melkein kaiken klaaneista siellä sateisessa, pimeässä kuusimetsässä. Pentu näytti aika kiinnostuneilta. Hänen silmistään kuitenkin paistoi vielä suru. "Joo. Mennään heti" hän sanoi ja yritti nousta seisomaan. Hän sai kuitenkin nostettua vain etutassunsa. "Mitä nyt?" Karhutassu ihmetteli. "Takatassuni eivät millään nouse! Ne eivät toimi!" Keltasilmäinen naaras valitti. Karhutassu tajusi, mitä oli käynyt. "Takatassusi ovat halvaantuneet." Hän kertoi surullisesti. "Pystyykö ne parantaa?" Pentu kysyi. Karhutassu pudisti päätään. "Niitä ei pysty tietääkseni mitenkään parantaa." Hän totesi. Pentu alkoi itkeä. Karhutassu luimisti korvansa. Se oli kovempaa itkua mitä hän oli ikinä kuullut. "Älä huoli. Olen varma että opit vielä liikkumaan nopeasti ja ketterästi käyttäen vain etujalkojasi!" Karhutassu joutui huutamaan, jotta pentu kuulisi sen. Karhutassu katsoi pennun kaunista valkoista turkkia. Pennun vatsa ja rinta olivsn hyvin vaaleanharmaat. Niiden kahden turkin värin eroa tuskin edes erotti. "Pystyisit olla liljapentu." Karhutassu keksi. Pentu hiljeni. "Jos siis haluat." Karhutassu lisäsi hermostuneesti. "Outo nimi. Erilainen kuin vanhemmilla." Hän miukaisi. "Sellaiset klaaninimet ovat. Ensin nimessä on loppuliite -pentu. Oppilaana siitä tulee -tassu ja soturina siitä tulee joku muu. Päälliköllä on loppuliite -tähti." Karhutassu kertoo. "Minä olen Karhutassu." Pentu katsoi karhutassua silmiin. "Luulin, että olet jo aikuinen." Pieni naaras kertoi. Karhutassu oli hyvillään, kun joku luuli hänen olevan jo soturi. "Koska olet niin fiksu ja rohkea" naaras jatkoi. Karhutassun teki mieli kehrätä. "En ole vielä aikuinen. Pitää odottaa ainakin yksi kuu." Hän maukui. "Käykö jos nimesi on liljapentu?" Ruskeaturkkinen kolli kysyi. "Käy. Se on hyvä nimi! Toivottavasti minulle tulee hyvä soturinimi!" Liljapentu vastasi. "Lähdetäänkö?" Karhutassu kysyi. Liljapentu nyökkäsi. "Vaikka siinä menisi koko päivä!" Karhutassu hymyili pennulle lempeästi ja he kulkivat hitaasti, hyvin hitaasti kohti klaania. Karhutassu rupesi mietteliääksi. *Tämänkö takia tähtiklaani hyväksyi karkaamiseni? Jotta voisin pelastaa pennun hengen ja viedä sen klaaniin?* Hän pohdiskeli. Hän katseli Liljapentua, joka käveli sinnikkäästi eteenpäin. *Voisikohan minusta tulla hänen ottoisä?* Karhutassu mietti. *Ei. Olen varmasti huono vaihtoehto. Olen aina ilkeä kaikille.* Hän tajusi. Samalla kun he kävelivät, Karhutassu tuki Liljapentua, jottei tämä kaatuisi.

Kun he olivat päässeet metsään, jossa Karhutassu oli nukkunut, Karhutassu muisti sudet. Miten Liljapentu pääsisi nummen läpi, etteivät sudet näkisi häntä? Liljapentu näki pelastajana ilmeen ja kysyi: "Mikä hätänä?" Karhutassu vilkaisi nopeasti pentua.
"Täällä on susia."
"Miten minä sitten pääsen nummen läpi?"
"Sitä minäkin mietin." Karhutassu tunnusti. Liljapentu katsoi pettyneenä eteenpäin. "Tarvitsetteko apua?" Kuului tuttu ääni. "Kyllä kiitos, Norppa." Pienikokoinen kolli sanoi. "Voisitko kantaa Liljapennun tuon ukkospolun yli?" Karhutassu pyysi. Norppa nyökkäsi. Hän otti Liljapennusta kiinni ja he juoksivat pellon halki. Onneksi vastaan ei tullut susia. He pysähtyivät ukkospolun eteen. Karhutassu odotti oikeaa hetkeä. "Nyt!" He ryntäsivät ukkospolun yli kaksijalkalaan. "Kiitos avusta!" Karhutassu kiitti. Norppa kosketti häntä nenällään ja hyvästeli heidät. "Toivottavasti polkumme vielä kohtaavat." Karhutassu naukaisi, jonka jälkeen Norppa ylitti ukkospolun. Ystävykset jatkoivat matkaa kahdestaan. Liljapennun maha murisi. "Onko nälkä?" Karhutassu kysäisee. "No on! En ole syönyt mitään koko päivänä!" Karhutassu tiesi paikan, missä olisi kissa joka varmasti antaisi heidän syödä. He saapuivat Hopea nimisen kotikisun pihalle. Liljapentu katsoi astiaa, jossa oli ruokaa, mitä kaksijalat antoivat yleensä kissoilleen. Ne näyttivät jäniksen papanoilta, ja tuoksuivat vain etäisesti riistalta. Liljapentu nyrpisti nenäänsä. Hopea tuli luukusta ulos ja hätkähti nähdessään kaksikon. "Karhutassu! Luulin etten näkisi sinua enään koskaan! Kuka tuo pentu on? Mitä sille on käynyt?" Hän tiedusteli. "Hän on Liljapentu. Hänen päällensä kaatui puu ja hänen vanhemmat kuolivat. Vien hänet nyt Nummiklaaniin." Karhutassu kertoi. "Saisimmeko syödä vähän ruokaasi?" Hän kysyi. "Saatte. Liljapentu näköjään ehti jo aloittaa." Hän kehräsi lempeästi. Karhutassu katsoi Liljapentua ja huomasi, että pikkuinen ahmi jo kotikisun ruokaa. Karhutassukin kääntyi syömään sitä. Tällä kertaa se maistui paremmalta. Varmaan koska Karhutassu oli jo tottunut hyvin sen makuun. "Etkö sanonut, ettet enää ikinä palaa klaaniisi?" Hopea jatkoi kuulusteluaan. "No- joo, mutta mieleni voi muuttua. Joskus meidän on vain lähdettävä, jotta saisimme tietää mihin sydämemme oikeasti kuuluu." Karhutassu sanoi muistaen Kyyhkysoinnun sanat. "Ja minun sydämeni kuuluu Nummiklaaniin." Oppilas jatkoi ajatuksissaan. Hän katsoi kohti taivasta. Sade oli lakannut, taivas oli pilvetön. Vaikka ei ollut vielä edes kuunnousu, hän näki tähden loistavan taivaalla. Tähtiklaani katsoi häntä. Ei vihaisena, vain ylpeänä. Ylpeänä siitä, että hän oli pelastanut juuri jonkun hengen.

// ✨Jatkuu✨

taistelin pientä sutta vastaan mustatassun kanssa.
Kun susi oli kuollut mustatassu sanoi
"Menen nyt pois"
"Okei"
sanoin.
#mitenköhän joutsentassulla ja lumitassulla menee#
Ajattelin ja päätin mennä katsomaan.
Kun menin kurkkaamaan parantajan pesään molemmat olivat siellä silmät kiinni.
"Ovatko joutsentassu ja lumitassu kuolleet!, Ja missä yötuuli on"
Kysyin.
"Ei, ja yötuuli meni hakemaan hiirensappea"
Tähtitassu kertoi.
"Mikset mennyt mukaan?"
Kysyin.
"Koska yötuuli käski minun olla täällä parantamassa"
Tähtitassu kertoi hieman vaivaantuneena.
Näin kun yötuuli tuli pesään ja sanoin
"Hei, yötuuli!"
"Moi tähtitassu ja... Mikä on nimesi?"
Yötuuli kysyi minulta.
"Suu-kuutassu"
Tähtitassu naurahti.
Nolostuin, ja lähdin parantajan pesästä.
Menin sotureiden pesään.
"Haukkakiito?"
Sanoin kysyvästi.
"Niin"
Haukkakiidon möreä ääni sanoi.
"Onko meillä sen aikaa kun sudet ovat hyökänneet oppitunteja?"
Kysyin.
"Tietenkin!"
Haukkakiito huudahti ja juoksi pois pimeydestä mutta olin jo mennyt pois.
En nähnyt kun iso susi vaani minua kunnes se hyppäsi päälleni.
"Seis! Kukaan ei yritä tappaa oppilastani!"
Kuulin tutun äänen huutavan, se oli haukkakiito.
Haukkakiito hyppäsi suden päälle ja susi pakeni.
"P-pelastit henkeni"
Sanoin mutta haukkakiito näytti yhtä ilottomalta kuin aina ja hetken päästä haukkakiito meni soturien pesään.
#miksiköhän haukkakiito on noin synkkä?#
Mietin.

Juoksin Nummiklaania pitkin. Naali niminen erakko oli pyytänyt minua etsimään ystäväänsä, Hammasta. Kaksijalkalan lähellä on yleensä paljon erakoita. Sieltä pitäisi varmaan etsiä ensin.
Ylitin varovasti leveän joen, ja samalla Nummiklaanin rajan. En ollut ennen käynyt täällä. Soturit olivat kertoneet, että siellä oli kaksijalkala. Lähestyin kaksijalan pesiä. Kuulin jostakin ääntä. Joku oli puskassa. Käännyin katsomaan puskaa ja kävelin sitä kohti. Kurkistin sisään, muttei siellä ollut ketään. *Outoa. Ääni kuulosti niin tutulta.* Jatkoin etsimistä. Minua pelotti niin paljon. Kaksijalat asuvat neliskantyisissapesissä. Suurinta osaa niistä ympäröi puinen este. Outoa. Esteiden läpi pääsisi kuka vaan. "Hammas!" Kutsuin Kulkukissaa. Takaani kuului murinaa. Eikä mitä tahansa murinaa. Koiran murinaa. Pinkaisin pakoon ja peto jahtasi minua haukkuen. Etsin jotain johon voisin piiloutua, mutta täällä oli vain niitä tyhmiä kaksijalan pesiä. Hyppäsin kaksijalan pesää ympäröivän puisen esteen päälle, mutta koira oli niin iso, ettei siitä ollut paljonkaan apua. Hyppäsin alas. Olin nyt kaksijalan pihassa. Koira juoksi innoissaan sinne. Se aikoi hypätä päälleni, mutta kaksijalka kutsui sitä. Koira pysähtyi hetkeksi katsoen minua. Sitten se kääntyi ja juoksi kaksijalkansa luo. Huokaisi helpotuksesta ja jatkoin etsintää. Sitten mieleeni putkahti ajatus. *Onko tässä järkeä? Autan erakkoa, joka johti susilaumaa ja satutti muita. Hänen takiaan Liekkitähti menetti hengen! Kaiken lisäksi tämä on hirveän vaarallista.* Käännyin mennäkseni takaisin klaaniin. *Mutta hänhän kertoi, että sudet olisivat tappaneet hänet ellei hän olisi suostunut auttamaan.* Päätin etsiä vielä hetken ennenkuin menen takaisin. Jatkoi etsimistä. Entä jos Hammas ei olekaan täällä? Näin vilauksen valkeasta hännästä. "Hammas!" Kutsuin ja juoksin sinne, jossa häntä oli ollut. Näin hampaan juoksevan pakoon. "Naali pyysi minut etsimään sinua!" Huusin niin kovaa, että naaras varmasti kuulisi. Kulkukissa ei kuitenkaan pysähtynyt. Katsoin sen perään hämmentyneenä. Joku tirskahti. "Tuo en ole minä." Katsoin taakseni ja siinä se oli. Lumenvalkea naaras heilautti mustaa häntäänsä ja räpäytti tummansinisiä silmiään. "Minä en ole tuollainen pelkuri. Jos olisin tuo kotikisu, olisin kääntynyt ja hyökännyt kimppuusi." Hän totesi. Ihmettelin katsoen naarasta. Minua vähän nolottu. Onneksi muut eivät olleet näkemässä. "Naaliko pyysi sinut etsimään minua? Miksi?" Hän kysyi. "En-en tiedä. Hän vain kysyi minulta, voisinko mennä etsimään sinua, ja minä suostui." Vastasin hermostuneesti. "Pitääkö minun tulla sinne?" Hän uteli. "Ei hän sanonut. Hän halusi vain tietää missä olet. " Hammas nyökkäsi. "No, sano hänelle että minut löytää täältä."
"Selvä"
Kävelin takaisin leiriin. Näin Tiikerililjan joka juoksi minua kohti. "Missä sinä olit? Karhutassu palasi takaisin!"

Kun olimme syöneet, hyvästelimme Hopean ja jatkoimme matkaa. Katsoin Karhutassua, joka jostakin syystä näytti aika epävarmalta. Vaikka olin tuntenut hänet vasta alle päivän, luotin häneen täysin. "Mikä hätänä?" Kysyin häneltä. Ruskea kolli ei ensin vastannut. "Minua pelottaa palata klaaniin." Hän sanoi lopulta. "Miksi?" Mitä pelottavaa muka on palata omaan kotiinsa. "Aiheutin siellä vain harmia." Tuijotin häntä hämmentyneenä. Miten noin kiltti kissa voi aiheuttaa kotonaan vain harmia? Minun teki mieli kysyä lisää, mutta Karhutassu ei juuri nyt näyttänyt haluavan sitä. Sitten erään kaksijalan pesästä hyppäsi esiin iso, vihainen koira. Karhutassu otti minusta kiinni ja juoksi pedolta pakoon kantaen samalla minua suussaan. Koira lähti jahtaamaan meitä haukkuen innokkaasti samalla. Karhutassu kääntyi ja hyppäsi puskaan. "Nyt ihan hiljaa!" Hän kehotti. Kuulimme läheltä askelen ääniä. Emme nähneet mitään, koska olimme puskassa piilossa. "Tuo on se koira!" Karhutassu mutisi. Minusta se ei ollut koira, tai ainakin se tuntui olevan pienempi kuin se, joka jahtasi meitä. Oli mikä oli, se lähestyi meitä. Karhutassu otti minusta taas kiinni ja hiipi minua kantaen kauemmas. Eteemme tuli joki. "Kun olemme ylittäneet tämän, pääsemme Nummiklaaniin." Karhutassu kertoi. Joen yli kulki kaatunut puu, joten se olisi aika helppo ylittää. Minua kuitenkin pelotti. "Entä jos putoan veteen?" Kysyin hädissään. En nimittäin pääsisi uimaan rantaan, varsinkaan käyttäen vain etutassuja! "Älä huoli, et sinä putoa. Jos putoat, uin hakemaan sinut." Karhutassu lupasi. Minusta ei kuitenkaan tuntunut, että kolli jaksoi uida kantaen itseään vain vähän pienempää pentua. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan astuin märkään, liukkaaseen kaatuneeseen puuhun. Se jostakin syystä muistutti minua halvaantumisestani, ja vanhempien kuolemasta. Onneksi Nummiklaanissa ei ole puita, ainakaan paljon. Astelin hitaasti eteenpäin. En kai minä oikeasti pelkää puita? Olen asunut metsässä koko ikäni! Karhutassu tuli heti perässäni, valmiina sen varalta, että minä putoan. Olimme jo puolessa välissä matkaa. Muistot metsän tapahtumista näkyivät hetki hetkellä selvemmin. Olen metsässä. Viereiseen puuhun osuu salama ja se kaatuu alaruumiini päälle. Kiljun apua. Yritän saada muistot pois mielestäni. Ei nyt. Ei juuri nyt kun ylitän valtavaa jokea! "Liljapentu!' Karhutassu henkäisee kun takajalkani putoavat veteen. Otan viimehetkellä kiinni kaatuneesta puusta. Virta on kuitenkin niin kova, että otteeni irtoaa heti. Kiljaisen hädissään ja yritän pysyä pinnalla. Karhutassu hyppää veteen ja ui perääni. Onneksi hän saa minusta otteen ja yrittää uida rantaan. Näen valkoisen naaraan ja pari muuta kissaa. "Valkotäplä! Auta!" Karhutassu huutaa. Valkotäplän rajapartio ryntää heidän luokseen. "Mitä ih-" Hän maukaisee ja vetää meidät yhdessä rajapartionsa kanssa pintaan. Tiikeriraitainen naaras halaa heti Karhutassua. "Miksi ihmeessä karkasit Nummiklaanista?" Hän maukui ankarasti, mutta hänen silmistään paistoi ilo. Kävelimme Nummiklaanin leiriin. Minun uuteen kotiini. Matkalla Valkotäplä kysyi Karhutassulta: "Kuka tämä pentu on?" Karhutassu näytti levottomalta, joten vastasin hänen puolestaan. "Olen Liljapentu. Karhutassu pelasti minun henkeni. Päälleni kaatui puu mutta hän veti minut pois sen alta. Vanhempani kuolivat, joten hän ehdotti että voisin mennä asumaan hänen kanssaan Nummiklaaniin." Valkotäplä heilautti häntäänsä. Olimme päässeen sisäänkäynnille. "Katsotaan mitä Liekkitähti sanoo." Astuimme sisään leiriin. Sydämeni pamppaili kovaa. Entä jos en pääsisikään klaaniin?

// Liekkitähti?