Mustakynsi näki edessään mustan savun ympäröivän, hopeanharmaaturkkisen kissan. Vaikka hän ei ikinä eläessään ollut nähnyt tätä kollia, vaikutti jokin tuon ulkonäössä tutulta. Keltaiset, ilkeät silmät ja musta korva kutittelivat kuningattaren takaraivoa, mutta hän ei saanut kissan nimeä huulilleen. Kuka tuo oikein oli? Savun ympäröimä kolli alkoi astella lähemmäs, kiertäen sitten suuressa ympyrässä naaraan, joka yhä seisoi aloillaan.
- Mustakynsi, siitä on aikaa.
Kolli naukaisi ja nakkeli niskojaan. Mustakynsi tunsi niskaturkkinsa pörhistyvän, mutta pysyi väkisin aloillaan, tunteeton ilme kasvoillaan. Vaikka tuo kolli jollain ilveellä tunsikin hänet, ei hänen tarvitsisi osoittaa tuolle minkäänlaisia yllätyksen mukana tuomia tunteita. Kuningatar niiskaisi ja viilsi keltaisella katseellaan hopeanharmaata kollia.
- Ja sinä olet...?
Naaras murahti terävää hammasrivistöään vilautellen. Kyllä hänkin pystyisi käyttäytymään uhkaavasti tässä tilanteessa, ei tuon tarvitsisi yksin luoda hyytävää kylmyyttä ja ahdistusta tilanteeseen. Savukissa hymyili vinosti ja tuon keltaiset silmät välähtivät, vaikka heidän ympärillään ei minkäänlaista valoa ollutkaan. Mustavalkea kissa tunsi ikävän tunteen takaraivossaan.
- Varjotähti.
Kollin kertoessa nimensä iski liuta kuvia, muistoja, Mustakynttä kasvoihin. Kuin pentuajan elämä ja muistot, mitkä katoaisivat ja unohtuisivat mitä vanhemmaksi hän varttui, olisivat muistuneet hänen päähänsä kaikki kerralla. Nyt hän tunnisti tuon kissan, Varjotähden, Luuklaanin entisen päällikön. Mutta kuinka? Varjotähti oli kuollut ennen kuin hän oli edes syntynyt, miten hän pystyi muistamaan tuota mitenkään...? Mutta kenen muistikuvia sitten hänen päänsä sisällä oikein pyöri?

Mustakynsi heräsi hätkähtäen, kun yksi hänen kolmesta pienokaisestaan unissaan potkaisi emonsa vatsaa. Hetken hänen piti räpytellä silmiään ja muistella missä oikein oli, sillä tämä pimeä luola ei tuntunut tutulta. Muiden luuklaanilaisten kerälle käpertyneet kehot koristivat luolan seinämää ja ulkona ropiseva vesisade toi nopeasti muistot mieleen. Hänen johdollaan oli osa luuklaanilaisista lähtenyt tulvaa suojaan vuoristoon, tarkemmin sanottuna Tulikammiolle. Vaikka vuoristossa oli tällä hetkellä hengenvaarallista kulkea, oli kammio näyttänyt pysyvän sateelta ja tulvilta suojassa. Sen lämmin ilma oli hetkessä kuivattanut kastuneet turkit ja lämmittänyt kylmästä hytisevän kehon. Ainoa huono puoli luolastossa oli riistan puute, mutta samasta ongelmasta he olisivat myös kärsineet tulvivassa lehtimetsässä. Tulvakausi ei myöskään voisi kestää ikuisest. Vaikka kuningatar ei ollut kokenut ikinä olevansa järin uskovainen kissa, hänestä tuntui siltä etteivät esi-isät, jotka heitä henkimaailmasta tarkastelivat, antaisi koko Luuklaanin tuhoutua nyt. Ei nyt, kun se oli päässyt jo niin pitkälle salaperäisissä juonissaan. Juonissa, joissa Mustakynsi koki olevansa osallisena.

Joutsentassu avasi silmänsä. Hänen kylkeään jomotti. *O-olenko kuollut?*, naaras ihmetteli. Hän katsoi alas. Hän ei ollut tähtiturkkinen. *En. Varmaan. Mutta missä olen?* Hän katseli luolan seiniä, ja haisteli ilmaa. *Yrttejä... Olen parantajan pesässä. Mutta missä kaikki ovat? Onko taistelu vielä käynnissä?*, vaaleanharmaan kissan päässä oli tuhansia kysymyksiä.
“Lepää. Olet pahasti haavoittunut.”, Joutsentassu kuuli rauhallisen äänen. Hän käänsi katseensa Yötuuleen, joka istui varjoissa.
“Ovatko kaikki kunnossa? Entä taistellaanko siellä vielä? Onko kukaan kuollut? Missä sudet?”, naarasoppilaan suusta tulvi kysymyksiä.
“Yksi kysymys kerrallaan. Kaikki ovat toistaiseksi kunnossa. Taistelu on vieläkin käynnissä. Kukaan ei ole vielä kuollut. Sudet ovat vieläkin taistelussa.”, musta parantaja luetteli.
“Miksi olen ainoa parantajan pesässä?”, Joutsentassu kysyi vielä.
“Olit ensimmäinen joka haavoittui.”, Yötuuli naukaisi, ja tassutti yrttivarastolle. Joutsentassua nolotti. *Olenko nyt niin huono taistelemaan?*
“Älä huoli, kyllä toisiakin kissoja tulee pian.”, Yötuuli naukaisi varjoista kuin lukien Joutsentassun ajatukset. *Ei siitä ole lohtua. Olen silti ensimmäinen.*, harmaa naaras ajatteli. Hän nousi ylös. “Au!”, naaras älähti, sillä hänen kylkeensä sattui.
“Sinä ET ole menossa ulos.”, Yötuuli naukaisi kipakasti ja asettui pesän suuaukon eteen.
“Minä haluan vain katsella...”, Joutsentassu sanoi, ja tassutti suuaukolle. Verta oli kaikkialla. Kissat taistelivat. Yhtäkkiä Joutsentassun katse kiinnittyi johonkin pieneen ja harmaaseen. *Laventelipentu!* Hän yritti juosta ulos, mutta Yötuuli otti hänen hännästään kiinni.
“Mihin oikein luulet meneväsi?!”, parantaja kysyi.
“Laventelipentu!”, Joutsentassu huudahti, ja osoitti hännällään pikkusiskon suuntaan.
“Minä menen hakemaan hänet. Pysy sinä pesässä.”, Yötuuli naukaisi.

Rajapartion askeleet rapisivat ja saivat pikkukiviä vierimään alas Vuoristoklaanin Kuutamoklaanin vastaista rajaa johtavalla sorapolulla. Taivas oli sininen ja harvinaisen pilvetön, niin että Katajatassu saattoi tuntea pitkästä aikaa hiirenkorvan mittaan lämpenevän auringon paksulla turkillaan. Lämpö olisi voinut saada hänet uniseksi, ellei ilman täyttänyt pikkulintujen viserrys olisi pitänyt hänen katsettaan kiinni vuoristopolulla siltä varalta, että joku äänen perusteella lähellä olevista tirpoista päättäisi vielä lennähtää hänen eteensä.
Kun maisema muuttui mustaksi ja sadeveden huuhteleman kallioperän ja marjapensaiden suojissa piilottelevan riistan sijaan hänen nenäänsä tunki märän nurmen tuoksu, Katajatassu tajusi nähneensä unta. Hän avasi silmänsä hitaasti ja antoi niiden tottua hetken pimeään. Täytyi olla hyvin aikaista, mutta muutama kissa liikuskeli jo heidän väliaikaisessa leirissään, ja hämärässä Katajatassu tunnisti ainakin Aaltotähden ja muutaman luottosoturin keskustelevan kiivaasti, mutta hiljaa päät lähekkäin niin etteivät häiritsisi nukkuvia kissoja.
Oppilas vaihtoi kylkeään kömpelösti ja alkoi sukia takkuuntunuta turkkiaan. Nukkuvat kissat hänen ympärillään näyttivät rauhallisilta tuhistessaan tasaisesti, mutta varmasti jokainen heistä nukkui tosiasiassa levotonta unta. Katajatassukaan ei tuntenut oloaan kovinkaan hyvin levänneeksi ja hänen päänsä tuntui edelleen olevan täynnä sumua eilisen kaoottisten tapahtumien jälkeen. Hän sai kylmiä väreitä selkäpiinsä muistaessaan, kuinka oli joutunut toimettomana katselemaan, miten Kaunotassu ja Salamatassu olivat kauhoneet tummassa vedessä tietään kohti Pöllötassua. Mustaturkkinen naaras kurtisti kulmiaan ja kävi katseellaan läpi pientä pensaiden ympäröimää aukiota, jolle Vuoristoklaani oli asettunut lepäämään ennen kuin he jatkaisivat matkaansa. Hän etsi Salamatassua ja Kaunotassua ja näki sisaruksien nukkuvan vierekkäin kyljet kohoillen tasaisesti, levolliset ilmeet kasvoillaan. He olivat kuin olivatkin saavuttaneet Pöllötassun ja kantaneet tummanruskean oppilastoverinsa yhteisvoimin yli virran takaisin klaaninsa luo, eikä Katajatassu vieläkään käsittänyt, mistä kaksikko oli saanut voimaa ja uskallusta lähtä uhmaamaan virran tempoa.
#Sitäkö on olla soturi?# hän pohti katsellen nukkuvia siskoksia.
#Klaanitovereiden suojelua, välittämättä omasta turvallisuudestaan?#
Näky sisaruksista toi hänen mieleensä Seittitassun, ja Katajatassu alkoi vilkuilla ympärilleen nähdäkseen, oliko veljen partio jo löytänyt heidät. Tummaraidallisesta kollista ja hänen partiostaan ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään. Katajatassu pudisti päätään harmistuneena ja suoristautui. Hän käänsi katseensa kohti Aaltotähteä ja Myrskytuulta, Jäkäläaskelta ja Taivasliljaa, jotka keskustelivat edelleen päällikön kanssa.
#Suunnittelevatko he etsintäpartion lähettämistä?# oppilas mietti ja hiipi hiljaa lähemmäksi kuullakseen, mistä vanhemmat kissat puhuivat. Se ei ollut vaikeaa, kun Myrskytuuli astui pois heidän muodostamastaan ringistä ja sanoi vankasti:
”Minusta se oli harkitsematonta.”
”En kutsuisi sitä harkitsemattomaksi”, Aaltotähti mumisi.
”Enemmänkin nopeaksi toiminnaksi. Miten Pöllötassu voi nyt, Taivaslilja?”
Päällikön vierellä istuva, harmaalaikukas parantaja nyökkäsi.
”Hän on jo virkoamassa ja hengittää tasaisesti. Minusta Salamatassu ja Kaunotassu toimivat hienosti. Jos Pöllötassu olisi jäänyt sinne hetkeksikään pitempään, niin..”
Aaltotähti huitaisi ilmaa hännällään.
”Jäkäläaskel, onko Salamatassu mielestäsi valmis soturiksi?”
”Kaikin puolin kyllä. Hän on ikäisekseen kypsä ja järkevä, ja fyysisestikin hän on yhtä vahva kuin kuka tahansa muu sotureistamme”, jykevärakenteinen, tummanruskea kolli vastasi. Katajatassu kurtisti kulmiaan kurkkiessaan nukkuvan Kotkasumun selän takaa.
”Se on siis päätetty”, Aaltotähti totesi.
”Klaanimme tarvitsee toivoa, ja uusissa sotureissa on sitä.”
”Entäs Kaunotassu? Hänen mestarinsa ei ole täällä”, Myrskytuuli huomautti.
Aaltotähti nyökkäsi hitaasti ja vilkuili ympärilleen.
”Paarmahehku ei ole täällä”, Jäkäläaskel toisti hiljaa.
”Eikö ollenkaan?”
Katajatassu etsi katseellaan enoaan klaanitovereidensa joukosta, mutta ei erottanut hänen hiilenmustaa turkkiaan muiden joukosta. Kun hän katsoi tarkemmin, saattoi hän tuntea, että joukosta puuttui monia muitakin. Aaltotähti huokaisi, huolen syvät juurteet kasvoillaan.
”Ennen kuin jatkamme matkaa ja pidämme mitään nimitysseremonioita, meidän on..”
Katajatassu ei kuunnellut päällikön puheenvuoroa loppuun, sillä läheisestä pensaikosta kumpuava kahina sai hänet kääntämään päänsä äänen suuntaan. Mustaturkkisen naaraan silmät levisivät yllätyksestä ja ilahduksesta, kun hän näki, että pusikon läpi tunkeutui Seittitassun kadonnut partio. Hän ravisteli ensin nopeasti Unikkokukan ja Kotkasumun hereille ja riensi ensimmäisten joukossa koskettamaan neniä kadonneiden kissojen kanssa. Hän räpytteli silmiään huojentuneena kehrätessään vasten Mutakoiven kylkeä ja tunsi sydämensä liikahtavan onnellisena, kun Seittitassu tassutteli hänen luokseen ja sisarukset koskettivat kuonoja jälleennäkemisen kunniaksi. Kaikkialla heidän ympärillään alkoi kuulua helpottuneita maukaisuja, kun koko klaani kerääntyi sotkuturkkisen partion ympärille.
”Leiri evakuoitiin hyvissä ajoin ennen kuin luolasto täyttyi vedestä. Kaikki oli sekaisin ja kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuu, mutta lopulta kaikki meni hyvin”, Katajatassu selitti helpottuneena Seittitassulle ja väistyi tuntiessaan, kuinka Unikkokukka riensi hänen taakseen ja työnsi hänet hellästi syrjään saadakseen hukuttaa poikansa lohduttaviin nuolaisuihin, aivan kuin hän olisi ollut vielä vastasyntynyt pentu. Kotkasumukin juoksi koskettamaan neniä poikansa kanssa. Katajatassu katseli ympärilleen onnellisena, kun klaanitoverit toisensa jälkeen saapuivat paikalle. Tässä oli perhe, tässä oli klaani. Tässä olivat kynnet, jotka voittaisivat kaikki vastoinkäymiset, kynnet, jotka repisivät heitä uhkaavat riekaleiksi. Eikä mikään voisi ottaa tätä turvallisuutta, tätä lämpöä, häneltä pois.
Kun jälleennäkemisen alkuhuuma helpotti, Pisaraturkki alkoi selostaa kaikkien kuullen, kuinka tulva-aalto oli yllättänyt heidän partionsa ja kuinka he olivat roikkuneet kiinni vuoristopolussa ja kiivenneet lopulta turvaan. Katajatassu nyökkäili ja vilkaisi Seittitassua huojentuneena. Vaikka hän oli ollut niin varma veljensä selviytymisestä, kolli oli varmasti joutunut kokemaan kovia.
”Ja Pöllötassu, hän katosi matkalla jäljettömiin”, Pisaraturkki lopetti puheenvuoronsa surkeana. Katajatassu ei voinut olla hymyilemättä, kun mestarin ilme kirkastui, kun hänelle kerrottiin että hänen oppilaansa oli turvassa, ja että häntä lääkittiin parhaillaan leiristä pelastetuilla yrteillä. Katajatassu kääntyi Seittitassun puoleen. Kun hän näki, että kollin suu oli yllättyneenä raollaan, hän alkoi kertoa:
”Mutta tätä et ikinä usko. Salamatassu ja Kaunotassu pelastivat Pöllötassun, ja satuin kuulemaan, että Aaltotähti aikoo nimittää heidät sotureiksi pelastustyönsä ansiosta. Jos minulta kysytään, on aika erikoista, että he osasivat uida kuin puroklaanilaiset-”
Katajatassu pysäytti puheensa nähdessään, kuinka Seittitassu katsoi silmät viiruina suuntaan, johon Pisaraturkki oli rientänyt katsomaan oppilastaan, joka oli nipin napin pelastunut hukkumiselta.

Lumisydän katsoi järkyttyneenä Kanijalan ja kermanvaalean nummiklaanilaisen perään. Hän oli uskonut ja toivonut heidän saavan vähintäänkin neutraalin vatsaanoton Nummiklaanilta, joka oli aikaisemmassa kokoontumisessa niin vannonut auttavansa Vuoristoklaania, jos he joutuisivat lähtemään pois leiristään. Soturi ei ollut todellakaan odottanut nummiklaanilaisten suorastaan häätävän heidät pois omalta alueeltaan, vaikka hekin tarvitsivat apua ja suojaa yhtä lailla kuin Vuoristoklaanikin. Kollin katse käväisi Puroklaanin kuningattarissa, sekä heidän perheenjäsenissään ja sitten palasi kahden nummiklaanilaisen luo, jotka oli heitä jäänyt vartioimaan. Punaturkkinen, luppakorvainen kissa ei näyttänyt mitenkään hermostuneelta, vaikka olikin selvästi alakynnessä heitä vastaan Saarnihännän kanssa. Harmaalaikkuinen kissa ei kuitenkaan yrittänyt osoittaa pienintäkään uhkaavuutta tai aggressiivisuutta, kuten ei kukaan muukaan puroklaanilaisista. Tilannetta ei pitäisi pahentaa, varsinkin kun Puroklaanin pennut olivat nyt kaikki heidän vastuullaan. Kului hetki, ennen kuin tuuli toi mukanaan takaisin Kanijalan sekä nummiklaanin ja hajun, ja pian kolmen kissan hahmot tulivat esiin nummikumpuran takaa.
"Tuo kirottu parantajaoppilas...", kermanvaalea kolli, Leijonakynsi, mutisi tassutellessaan kolmikon etunenässä takaisin punaturkkisen klaanitoverinsa vierelle. Kanijalka sen sijaan käveli pienikokoisen naaraan vierellä, joka oli etäisesti tuttu Lumisydämelle klaanien kokoontumisista. Olikohan kissa nimeltään Tähtitassu...? Tummanharmaaturkkisen kissan kasvoilla oli äkäinen ilme, joka oli lähinnä suunnattuna hänen omia klaanitovereitaan kohti kuin puroklaanilaisia. Parantajaoppilas otti tilanteen haltuunsa, vaikka Nummiklaanin sotureista ainakin yksi näytti selkeästi mielummin syövänsä pilaantunutta variksenruokaa kuin kuuntelevansa parantajaoppilaan käskytystä, mutta naaras ei ollut moksiskaan viiltävistä katseista mitä sai. Hän vaati puroklaanilaisia selittämään tarkalleen syyn miksi he olivat Nummiklaanin reviirille tunkeutuneet ja kuunteli tarkasti Hunajavirran ja Kanijalan selostukset tulvivasta leiristä. Lumisydän tunsi olonsa helpottuvan tämän nuoren parantajanalun tiukassa, mutta perinpohjaisen tarkassa kuulustelussa ja pieni toivonkipinä hänen klaaninsa selviytymisestä syttyi soturin rintaan.

Nummiklaanin päällikkö Liekkitähti saapui paikalle muutaman hetken kuluttua ja sai kuulla klaanitovereidensa selostamana saman tarinan, minkä puroklaanilaiset olivat kertoneet jo kahdesti leirinsä kohtalosta. Päällikkö näytti suorastaan järkyttyvän kuullessaan, että Puroklaanin heikoimmat ja puolustuskyvyttömät vaativat heiltä suojaa. Lumisydän ehti jo ajatella, että kolli oli tullut toisiin ajatuksiin muiden klaanien auttamisesta, kunnes tuo kertoi klaaniaan uhkaavasta susiongelmasta. Jos puroklaanilaiset toisivat pentunsa leiriin, olisivat myös he vaarassa. Harmaalaikkuisen kollin vatsaa väänsi ajatuskin asettaa klaaninsa nuorimmaiset sellaiseen vaaraan, hän ei ollut ikinä nähnyt sutta, mutta oli kuullut pentuaikoinaan niistä vaikka minkälaisia painajaismaisia tarinoita. Hiiriturkki, Hunajavirta, Kanijalka ja Punalehti, ketkä kuuluivat Puroklaanin johtoportaaseen ja luottosoturikaartiin, kuitenkin vannottivat, että Puroklaani tulisi taistelemaan Nummiklaanin rinnalla susia vastaan, jos he vastineeksi saiisvat suojapaikan itselleen nummilta sateiden ja tulvan ajaksi.

Leijonakynsi ei tuntenut pelkoa, ei vaikka hän tuijotti jättiläismäistä petoa suoraan silmiin ja pystyi tuntemaan tuon kuuman, löyhkäävän hengityksen kasvoillaan. Sudet olivat hyökänneet Nummiklaaniin, joka asutti nyt myös Puroklaanin väkeä leirissään ja sen ulkopuolella. Kissoja taisteli kaikkialla hänen ympärillään, verta roiskui ilman halki, kun yksi susista juosten riepotteli epäonnekasta kissaa leuoissaan. Soturikin sai osan tästä nesteestä ja hänen kermanvaalea turkkinsa värjäytyi kirkkaan punertavaksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittämään ympäristöönsä sen enempää huomiota, kun susi hyökkäsi häntä päin. Jykevät tassut rummuttivat maata ja oli silkkaa onnea, että kolli ehti ajoissa alta pois. Hän kuuli kuinka vahvat leuat louksahtivat yhteen napakasti aivan hänen päänsä takana. Mutta nyt oli nummiklaanilaisen vuoro iskeä, hän ponnisti kaiken voiman jaloistaan ja sinkautti itsensä suden kylkeä pitkin tuon selän päälle.
"Liekkitähti!" kissat hänen alapuolellaan huusivat ja Leijonakynsi ehti korkealta paikaltaan vilaukselta näkemään kuinka Liekkitähden kimpussa oli se valkoturkkinen kolli, joka susilaumaa oli johtanut. Erakko raastoi Nummiklaanin päällikön turkkia minkä kerkesi, vaikka hetken aikaisemmin oli näyttänyt siltä kuin Nummiklaanin johtaja olisi saanut vietyä kissalta hengen. Yksi susista sai kuitenkin tönäistyä kollin pois valkeaturkkisen erakon kimpusta ja kävi hampaillaan kiinni nyt päällikön paljastuneesen kaulaan. Soturi ei sen enempää ehtinyt näkemään, kun susi jonka selässä hän yhä roikkui alkoi ravistelemaan häntä irti voimakkain liikkein. Kolli piti kiinni kynsin ja hampain, ja irvisti saadessaan kuononsa täyteen suden inhottavan tunkkaista löyhkää. Hän repäisi suullaan tukon petoeläimen karvaa ja tunsi suoranaista voitonriemua kun susi päästi kivuliaan uikahduksen.

Tihkutäplä luimisti korviaan ja heitti viimeisen, anovan katseen Syreenikukalle. Sirorakenteisen naaraan oranssiruskeat silmät mittailivat häntä takaisin ja hänen kuononsa oli nyrpistynyt suuttumuksesta ja kenties epäuskosta.
”Päästäkää hänet menemään.”
Tihkutäplän pyyntö hukkui lähes kuiskaukseksi ropisevaan sateeseen. Naaras kerkesi vilkaista nyt vierellään seisovaa Kostokynttä ja nähdä, että turkkinsa mutaan sotkenut kolli oli valmistautunut taisteluun, kun Syreenikukka hyppäsi häntä päin päästettyään ensin varoitukseksi vihaisen, terävän sähähdyksen. Harmaakirjava naaras ei tiennyt kuvitteliko vain paniikissansa vai havitteliko hänen klaanitoverinsa tosissaan hopeisilla kynsillään hänen kurkkuaan, mutta sen hän tiesi, että hänen selkänsä iskeytyi kovaa maahan Syreenikukan seuratessa perässä. Tihkutäplä sihisi ja alkoi rummuttaa päälleen siirtyneen, solakan naaraan vatsaa takajaloillaan ja tavoitteli tämän kasvoja etukäpälillään saadakseen hänet irti itsestään. Silmänurkastaan soturi näki, kuinka Oksakatse syöksyi Kostokynttä päin, ja hän saattoi vain toivoa että luopio olisi hyvä taistelija ja pystyisi jotenkin ihmeen kautta pärjäämään kahta kuutamoklaanilaista vastaan, jos Kuutassukin päättäisi liittyä rytäkkään. Eikä pelkkä pärjääminen riittäisi vaan heidän täytyisi päästä takaa-ajajista eroon nopeasti, sillä varjoisesta saniaisviidakosta saapuisi lisää kuutamoklaanilaisia paikalle ehkä minä hetkenä hyvänsä.
Syreenikukan kevyt ruumiinrakenne kävi soturin epäonneksi, sillä Tihkutäplän onnistui työntää hänet pois päältään ennen kuin klaanitoverin kynnet koskivat häneen ollenkaan. Musta naaras kuitenkin hyökkäsi hänen kimppuunsa jälleen ja tällä kertaa Tihkutäplä ponkaisi häntä vastaan niin että he kaatuivat nyt maahan niin, että tällä kertaa Tihkutäplä yritti pidellä kiemurtelevaa naarasta maassa. Syreenikukka raastoi hänen poskeaan jolloin Tihkutäplä vingahti kivusta ja luikahti hänen alleen, eikä naaras voinut olla huomaamatta vanhemman soturin puolelle kallistuvaa kokemuseroa heidän välillään. Syreenikukka oli liikkeissään nopeampi ja tarkempi, aivan kuin naaras oli kyennyt punomaan monimutkaisia taistelustrategioita päässään vain silmänräpäyksissä, samaan aikaan kun Tihkutäplä oli vieläkin häkeltynyt siitä että mitteli omaa pesätoveriaan vastaan ja joutui jatkuvasti puolustuskannalle heidän painiessaan vetisessä maassa.
Jossain vaiheessa Syreenikukan takajalat raatelivat hänen vatsaansa, ja Tihkutäplä ulvahti kierähtäessään pois alta ja loikkasi kauemmas. Hengästyneenä hän kerkesi katsoa, että Kostokynsi oli edelleen hengissä, mustavalkoinen kolli oli kyyristyneenä lähellä häntä ja sähisi Oksakatseelle joka horjahti kauemmas näyttäen saaneen kunnon tällin päähänsä. Tihkutäplä olisi tuntenut huolta klaanitoverinsa puolesta, mutta taistelun tuoma adrenaliiniryöppy sai hänet ajattelemaan ainoastaan hengissä selviytymistä. Syreenikukan musta, varjomainen hahmo hyökkäsi jälleen heitä kohti ja Tihkutäplä nousi takajaloilleen ja työnsi etukäpälillään naaraan kauemmas. Syreenikukka sinkoutui voimalla maahan ja Tihkutäplä kuuli horjahtaessaan tämän henkäisevän, kun ilmat karkasivat hänen keuhkoistaan. Harmaa soturi kääntyi Kostokynnen puoleen ja rääkäisi, ennen kuin otti itse jalat alleen:
”Mennään!”
Hän kuuli rytinää perässään ja tiesi erakon seuraavan. Hän pinkoi sokeana eteenpäin eikä katsonut peräänsä, ettei olisi joutunut kohtaamaan klaanitovereitaan tai kuullut heidän uhkaavia huutojaan. Sitä paitsi hänen olisi saatava Kostokynsi Kuutamoklaanin ulottumattomiin ennen kuin he lähtisivät jatkamaaan takaa-ajoa. Sydän pamppaillen ja henkeään haukkoen Tihkutäplä juoksi ja loikki yli puunrunkojen. Hän vilkaisi taakseen Kostokynttä ja hidasti tahtiaan muistaessaan, ettei kolli tuntenut reviiriä ja sen maanmuotoja kuten hän.
”Loukkaannuitko pahasti?” Tihkutäplä huikkasi huohotuksiensa välistä.
”Pintanaarmuja vain”, Kostokynsi vastasi purren hammastaan.
”Kuinka lähellä Nummiklaani on?”
”Lähellä”, Tihkutäplä myönsi. Heidän lähestyessään rajaa aluskasvillisuus harventui ja juoksemisesta tuli helpompaa. Tihkutäplä raotti suutaan ja häkeltyi haistaessaan jotain merkillistä klaaninsa rajamerkkien lisäksi.
”Haistan vuoristoklaanilaisia”, naaras totesi hämmentyneenä.
”Haju tulee Neljän virran tammelta.”
”Mennään sinne”, Tihkutäplä kuuli Kostokynnen huudon aluskasvillisuuden rätinän seasta. Yltynyt sade piiskasi hänen päätään. Tihkutäplä vilkaisi taakseen, loikkasi kaatuneen puunrungon yli ja sujahti taas sitten kahden taimen välistä. Hänen sydämensä pamppaili ja hän ei voinut olla ajattelematta Syreenikukan myrkkyä tihkuvaa ilmettä, kun hän ei ollut kuunnellut soturitoveriaan. Hän halusi hidastaa vauhtia, palata neuvottelemaan jahtaajien kanssa, mutta samaan aikaan hän tiesi sen olevan mahdotonta. Kysymykset siitä, miten hän pääsisi kotiin ja mitä leirille ja sen kissoille oli käynyt, pyörivät hänen päässään, mutta suurimpana hänen mieleensä nousi – olisiko Kostokynsi turvassa Neljän virran tammella?
”Tammi näkyy jo!” hän huikkasi Kostokynnelle ja pinnisteli pysyäkseen kovassa vauhdissa vielä hetken.

//Kosto/joku Vuoristoklaanista voisi jatkaa ^^

Tammisydän suorastaan repi Loisetassun irti kaislikosta Ututähden kanssa ja henkäisi syvään, kun heidän ottopoikansa oli viimeinkin vapaa kasvien otteesta. Oppilas pärski ja yski vettä suustaan ja lysähti heti ensimmäiselle kuivalle maapientareelle mikä vastaan tuli. Kolmikko lepäsi penkareella hetken, mutta lähti heti matkaan kun kaikki olivat selvinneet pahimmasta järkytyksestä. He olivat jääneet jälkeen muusta Puroklaanista, joka oli jo varmasti kerennyt Puroklaanin ja Nummiklaanin rajalle. He kulkivat Puroklaanin rajan läheisyydessä klaanitovereitaan etsien, kunnes Ututähti yhtäkkiä jähmettyi. Tammisydän nuuhkaisi samalla ilmaa ja tiesi jo syyn kumppaninsa järkytykseen. Petoeläinten hirvittävät hajumerkit olivat Nummiklaanin reviirillä, samassa suunnassa mihin puroklaanilaiset olivat kulkeneet! Mitä ne hiirenaivot oikein ajattelivat, kun kulkivat vihollisklaanin reviirille, missä para-aikaa vaani suuri vaara? Vai olivatko pedot tulleet vasta Puroklaanin jälkeen...? Tästä ne eivät selviäisi helpolla! Hetkessä kaikkien partion kissojen kasvoilla oli vihainen ilme ja leiskuvat silmät.
"Me seuraamme klaanitovereidemme hajua niin pitkälle Nummiklaanin reviirille kuin pystymme. Meidän on päästävä klaanitovereidemme luo varmistamaan heidän hyvinvointinsa. Jos he taistelevat nummiklaanilaisten kanssa, me pysäytämme taiston ja rauhoitamme tilanteen. Jos he taistelevat nummiklaanilaisten rinnalla jotakin suurempaa vaaraa vastaan, me yhdymme mukaan taistoon emmekä luovuta ennen kuin olemme voittaneet!" Ututähti lopetti puheensa ja perheensä ylistyshuutojen saattelemana lähti uimaan rajan yli. Tammisydän sai uutta puhtia ja energiaa kumppaninsa sanoista ja lähti uimaan tuon perässä Nummiklaanin puolelle.
*Toivottavasti nummiklaanilaisista ei aiheudu vaikeuksia. Puroklaanin ei tarvitsisi juuri nyt taistella kenenkään kanssa, se on taistellut kuluneet kuun aikana jo tarpeeksi.* hän ajatteli ärtyneenä. Soturitar jäi kuitenkin miettimään, että jos taistelu syttyisi, olisko Puroklaanilla mahdollisuuksia voittoon, ja mitä sitten tapahtuisi jos he häviäsivät? Moni puroklaanilainen ei ollut vielä läheskään parantunut haavoista mitä oli saanut luuklaanilaisia vastaan taistellessa ja nyt äkillinen leirin evakuointi ja kaiken pesätavaran kanto verotti varmasti monen kissan voimia. He eivät olisi parhaimmassa taistelukunnossa, joten miten heidän olisi tarkoitus pysyä nopsajalkaisten nummiklaanilaisten perässä?
"Emo Tammisydän..." Loistetassu naukaisi ja tallusti Tammisydämen vierelle, kun he olivat päässeet uimalla Nummiklaanin vehreille niityille. Soturitar värähti ja henki takertui hetkeksi hänen kurkkuunsa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun oppilas kutsui häntä emoksi, vaikka heidän suhteensa ottoemona ja ottopoikana olikin kukoistanut jo useamman kuun. Rooli tuntui kuitenkin nyt viimeinkin kiveen isketyltä, kun kolli itse sanoi asian ääneen. Vaikka olivathan he Ututähden kanssa jutelleet vanhemmuudesta ja kuinka he molemmat pystyisivät toimimaan emoroolissa Loistetassulle, tämä tuntui puheisiin verrattuna todellisuudelta.
"Niin pikkuinen?" Tammisydän kysyi ja katsoi oppilasta lempeästi. Tuon musta turkki muistutti päivä päivältä enemmän soturittaren omaa, kun oranssi maali kuihtui mustan kasvaessa tilalle. He näyttivät päivä päivältä enemmän emolta ja pojalta, kun taas Ututähti näytti valkean karvansa kanssa vaikutti lähinnä perhetuttavalta. Siniset silmät katsoivat tuikkien naaraan omiin turkooseihin.
"Koska minusta kasvaa yhtä iso kuin sinusta ja emo Ututähdestä?" Loistetassu huokaisi ja painoi päänsä alas. Tammisydän hyrähti kepeästi.
"Kyllä sinä kasvat, usko pois", hän vastasi lohduttavasti ja puski poikansa leukaa. Soturitar alkoi nuolla oppilasta tuon tahtomatta ja sai kuulla siitä nopeasti huomautuksen: "Emoo... En ole pentu enää, joten..."
Tammisydän huokaisi ja lopetti putsaamisen. Hänen olonsa oli yhtäkkiä haikea, sillä naaras olisi halunnut kohdella Loistetassua kuin pentua, vaikka tuo ei sellainen enää ollutkaan. Mutta kolli oli tullut Puroklaaniin lähes kuuden kuun iässä joten soturitar ei ollut kokenut saavansa nauttia lähes ollenkaan tuon pentuajasta.
"Pysykäähän valppaina, lähestymme reviirin keskiosaa", Ututähti naukaisi, havahduttaen mustaoranssin kissan haikeista ajatuksistaan.

Jääsilmä katseli omalta paikaltaan, nyt läpimäräksi kastuuneelta sammalpediltään, kuinka Yötassu yrtti parhaansa mukaan olla Mustakipinälle avuksi ja kerätä kaikista välttämättömimmät ja tärkeimät yrtit kasaan. Vaikka Kuolontähti ei ollutkaan vielä ilmoittanut mihin Luuklaani lähtisi sateilta ja tulvalta suojaan, oli parantaja varautunut nopeaan lähtöön ja nyt jo aika tottuneesti käskytti uutta oppilastaan paikasta toiseen. Muuan luuklaanilainen käväisi pikaisesti pyörähtämässä parantajan pesällä ja ilmoitti, että päällikkö kertoisi pian varmasti uudesta pakosuunnitelmasta. Niinpä soturitar käveli hitain askelin ulos pesästä, Mustakipinä ja Yötassu perässään. Päällikkö kiipesi para-aikaa Luukummulle ja kajautti ilmoille tutut kutsusanat: "Tulkoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen...!"

Ja niin Kuolontähti käskytti loputkin luuklaanilaisista seuraamaan Mustakynttä, joka oli jo itse matkalla vuorille suojaan sateilta. Jääsilmästä matka oli ollut pisin ja ikävin mitä hän oli koskaan kulkenut, vaikka tällä kertaa he kulkivat vain Tulikammiolle asti. Mutta alkuperäisestä leiristä olikin ollut paljon helpompi kulkea maankamaralle, kun koko matka oli ollut pelkkää alamäkeä. Soturitar oli ollut täysin varma, että siinä sateessa kiivetessään hän vilustui ja kaulan haava aukesi uudestaan. Hän ei vain tunnistanut verenvuotoa muuten jo läpimärän turkkinsa seasta, joten ei täysin varma ollut asiasta. Tulikammiolle saavuttuaan oli hän etsinyt lämpimimmän paikan luolastosta ja nukahtanut siihen, vähät välittäen vaikka vuotaisi uniensa aikana kuiviin.
Hän havahtui siihen, kun joku paineli uutta yrttihaudetta hänen kaulaansa.
"Anteeksi jos herätin. Mustakipinä käski tulla vaihtamaan vanhan hauteen pois ja pistämään uuden tilalle", Yötassu naukaisi väsyneenä, uusi parantajaoppilas oli tuskin saanut nukutuksi sitten leiriin ilmestymisensä. Jääsilmä murahti ja kellahti selälleen, antaen naaraalle paljon helpomman työalustan.
"Kuka täysijärkinen kissa oikein päättää liittyä Luuklaaniin?" soturitar naukaisi, mutta ei vilkaissutkaan kilpikonnakuvioista kissaa, joka yhä hääräili hänen kaulansa parissa.

//Yötassulla jatkoa?

Naali vilkaisi nopeasti Hammasta. Tuota ihanaa naaraskissaa, joka oli päättänyt suojella häntä. Valkoinen naaras tarkkaili vieläkin sutta. Alfa susi näytti raivostuneelta. "Kadut vielä päätöstäsi, Hammas." Hammas ei ymmärtänyt mitä susi sanoi, mutta hän tajusi sen äänensävystä, ettei ainakaan mitään kilttiä. Alfa katseli laumansa jäseniä. Kukaan ei taistellut, vain he katselivat tapahtumia. "Mitä te siinä nyt töllötätte? Jatkakaa taistelua niin minä hoidan nämä!" Hän haukkui vihaisempana kuin koskaan. Se näytti pelottavalta. Sudet hyppäsivät heti takaisin taisteluun. Taistelu ei ollut vielä loppunut. Alfa murisi suuret hampaat esillä. *Jos minä selviän tästä, lupaan etten enää ikinä suostu tällaisiin.* Hukka syöksähti Naalin kimppuun niin nopeasti, ettei kumpikaan kissoista ehtinyt tehdä mitään. Susi puraisi suurta valkeaa kollia lapaan. Erakko huusi tuskasta. "Ei!" Hammas karjui ja hyppäsi suden päälle. Kulkukissa puraisi suden selkärankaa niin kovaa kuin pystyi. Naali räpytteli silmiään. Kaikki näkyi niin sumeasti, ettei tapahtumista saanut selvää. Naali halusi vain kuolla. Hän ei kestänyt kipua lavassaan. Äkkiä hän tunsi suden menevät päältään pois. Hän yritti nousta seisomaan. Hän onnistui, mutta vain vaivoin. Hän kuuli kaikkialta rääkäisyjä ja ulvahduksia. Hän räpäytti silmiään ja näki hetken selvemmin. Edessä näkyi harmaa kissa. Nummiklaanilainen näytti epävarmalta. Pitäisikö hänen auttaa Naalia vai ei. Kolli alkoi kävellä eteenpäin. Hän kuuli Hampaan sähinän ja Alfan haukahduksen. Lopulta kissa huokaisi ja käveli Naalin tueksi. He kävelivät vähän aikaa eteenpäin, mutta joku huudahti: "Mitä sinä teet? Tule pois sieltä!" Naaras käveli korvat luimussa takaisin. Naalin jalat tärisivät. Liikaa vammoja... Joka paikkaa särki. Alfa kaatoi Naalin kyljelleen ja löi tätä käpälällään. Naali näki vilaukselta Hampaan, jolla oli paljon vammoja. Kaulassa, jaloissa, hännässä. Toivottavasti hänen haavansa paranevat mahdollisimman nopeasti. Naali laittoi kyntensä esiin ja raapi suden jalkaa. Alfa puri Naalia niskaan. Kaikki pimeni.

//Jatkuu

*Toivottavasti olen kuollut. Ainakaan kipu ei ole enää niin kova* Hän näki yhä vain mustaa. Naali avasi silmänsä. Oli pimeää. Hän oli metsässä, kaikkialla näytti olevan pieniä valopalloja. Ikäänkuin tähtiä. Naali ei ollut vieläkään varma, oliko elävä vai kuollut. Puiden seasta astui esiin vaaleanruskea keltasilmäinen naaras. Naali alkoi kehrätä. Rusakko tuli koskettamaan pentunsa kanssa neniä. "Rusakko! On ollut niin kova ikävä!" Naali ilahtui. "Niin minullakin." Rusakko maukaisi lempeästi. Naali katseli ympärilleen. "Olenko kuollut?" Hän kysyi kuiskaten. Emo hymyili yhä. Hän räpäytti silmiään ja pudisti päätään. Naali avasi suunsa ihmeissään. *Minä jo luulin olevani kuollut.* "Näet unta." Rusakko kertoi. "Missä olen ja miten en ole kuollut?" Naali ihmetteli. "Olet unessa. Jos olisit kuollut, turkissasi olisi todennäköisesti tähtiä. Et ole kuollut. Taistelu on päättynyt. Olet parantajan pesässä." Naali ei vieläkään tajunnut. "Miten he suostuivat hoitamaan minua?" Kolli mumisi. "He huomasivat, ettet ole paha. Lisäksi nummiklaanin parantaja ei halua kenenkään kuolemaa." Kuningatar kertoi. "Nyt on aikasi herätä"
"Odota!" Naali huusi. Rusakko katsoi häntä hymyillen silmiin. "Oletko pettynyt minuun, kun päätin auttaa susia?" Naali sanoi häntä koipien välissä. Rusakko kostetti häntä lapaan. "En voisi ikinä olla pettynyt sinuun. Olet fiksu ja rohkea. Olet paras poika mitä erakko voi saada."


Naali avasi silmänsä. Hän oli luolassa. Hänen vieressään oli nuori vaaleanharmaa kissa. Varmaan oppilas. *Voittiko Nummiklaani?* Naali ajatteli toiveikkaasti. Parantajan pesässä oli monia muitakin kissoja. *Ja se on minun syyni.* Naali huomasi sen valkoisen kollin, jonka oli päästänyt vapaaksi. Erakko järkyttyi kun huomasi, että kollilta puuttui häntä. "Tekikö minä tuon." Hän ei huomannut sanoneensa sitä ääneen. "Et. Menetin sen rotille." Oppilas totesi. "Nimeni on muuten Lumitassu." Naali nyökkäsi. "Olen naali." Hän sanoi. Lumitassu näytti miettivän jotakin. "Mitä nyt?" Naali kysyi varovasti. "Olet erakko. Etkö vain?" Naali nyökkäsi. "Oletko nähnyt karhutassua?" Lumitassu kuiskasi. "Olen pahoillani. En ole." Naali maukaisi vaisusti. "Ai." Hiljaisuus. Kaikki jotka olivat hereillä parantajan pesässä katsoivat häntä epäluuloisesti. Naali huomasi tuntevansa vielä jaloissaan kipua. Hänen vammoihinsa oltiin laitettu yrttejä ja hämähäkinseittiä. *En ansaitse hoitoa. Olisin vain ansainnut kuolla.* Hän huokaisi. Tuuheaturkkinen musta naaras tuli sisälle suussaan paljon erilaisia yrttejä. Naali tunnisti kehäkukanlehdet ja raunioyrtin. Naaras laittoi lehdet maahan ja käveli erakon luokse. "Joudut jäämään tänne muutamaksi päiväksi, kunnes haavasi paranevat." Naali liikautti korviaan. "Kun menen pois, sudet varmasti etsivät ja tappavat minut ja Hampaan." Naali nosti hädissään päätään. "Missä Hammas?"