//joo jatkan lumimyrsky_sk ja mä oon kuutassu



Olin painimassa joutsentassun kanssa kun näin karhutassun tulevan leiriin rotanpuremia täynnä oleva lumitassu selässään.
#mitä lumitassulle on käynyt #
Ihmettelin.
"Viedään lumitassu äkkiä parantajan pesään"
Joutsentassu sanoi.
"Joo!"
Huudahdin jostain syystä innoissani.
Mutta kun pääsimme parantajan pesään niin yötuuli ei ollut siellä.




//Noh... Tuiskuviiksi voi jatkaa joutsentassulla

//oon hammas



Minulla oli tylsää niin juoksin ympäri niittyä.
"Mitä teet"
Vieressäni oleva valkoinen kissa jolla oli vihreät silmät kysyi.
"Kuka edes olet"
Kysyin ärtyneenä.
"Kielo, hammas, Kielo"
"Mistä tiedät nimeni"
Sanoin yrittäen peitellä ärtymykseni.
Kissa vain hymyili.
"Mitäs täällä puuhataan. ai hammas "
Naali jonka takana oli susia kysyi.
"Miksi takanasi on susia" kysyin.
"Hmm... Etkö sinä vihaa klaaneja..."
Naali kysyi.
"Niin"
Sanoin yrittäen vaikuttaa siltä että minua ei kiinnostaisi.
"Voisit auttaa kanssani näitä susia... Valloittamaan nummiklaanin"
#uuh... Se olisi kivaa#
Ajattelin ja sanoin
"Tietysti voin"
Unohtaen kielon kokonaan.
"Eikö olisi kivaa saada toinen kissa uhkailemaan"
Naali kysyi susilta.
"Noh... Tuo kissa on aika pieni mutta... Se olisi kivaa"
Möreääninen susi vastasi.
"Olet siis siitä lähtien laumassamme kun joko valloitamme nummiklaanin tai sota alkaa"


//Glup noo oliko hyvä

Karhutassu oli nummella. Mutta se ei ollut Nummiklaanin. Siellä oli tähtiklaanin kissoja! Yksi valkoinen ja yksi vaaleanharmaa valkoisilla läiskillä. Karhutassua pelotti. He eivät varmasti antaisi hänen karata. Kissat kävelivät hänen luokseen. "Karhutassu." Valkoinen sanoi. "Nimeni on Kyyhkysointu. Olen parhaan ystäväsi emo." Karhutassu hätkähti. "Parhaan ystäväni? Ei minulla ole ystäviä!" Kyyhkysointu katseli häntä. Hän näytti uteliaalta. Karhutassu tiesi mitä hän halusi tietää. "L-lähden, koska en kuulu Nummiklaanin. Minusta on vain harmia. Lähden lopullisesti klaanistani!" Hän maukui. "Joskus meidän on lähdettävä, jotta saisimme tietää mihin sydämemme oikeasti kuuluu." Toinen kissoista lausui. Karhutassu katseli häntä hämmentyneenä. "Mitä tarkoitat?" Hän kysyi. Kyyhkysointu nousi seisomaan ja kuiskasi: "Saat lähteä jos haluat. Muista kuitenkin, että mielesi voi vielä myöhemmin muuttua." Nyt Karhutassu tunnisti toisen kissoista. Sehän oli Pöllönlento! Hän oli joskus ollut Nummiklaanin parantaja! "Tähtiklaani valaiskoon polkusi." Parantaja sanoi, ja Karhutassu heräsi.

Hän mietti näkemäänsä unta. Tähti klaanin kissat olivat tulleet toivottamaan hänelle turvallista matkaa! Eivätkö he olleet vihaisia? *Jokatapauksessa he antoivat minulle luvan lähteä!* Karhutassu kävi vielä vilkaisemassa Lumitassua. Kolli nukkui parantajan pesässä. Karhutassua kadutti. Hän ei olisi aamulla enää aiheuttamassa harmia. Nyt hän hiipi uloskäynnille ja meni ahdasta tunnelia pitkin ulos. Kuu loisti pilvisellä taivaalla. Kylmä tuuli kulki pitkin hänen turkkiaan. Hän katseli ympärilleen avaraa nummea. Hän huokaisi. Ehkä hän vielä saisi ystäviä sieltä, minne hän oli menossa. Karhutassua jännitti se, mitä oli tulossa. *Teit jo päätöksen! Et voi mennä enää takaisin!* Karhutassu mietti. Hän ei palaisi takaisin. Ei ainakaan vielä. Hän vilkaisi vielä sisäänkäynnille. *Hyvästi, Nummiklaani.* Ruskea oppilas lähti juoksemaan läpi Nummiklaanin. Jossakin tuolla pitäisi olla kaksijalkala, ja sen vieressä nummi, jossa oli varmasti erakoita. Hän kiihdytti vauhtia ja jonkun ajan päästä kaukaa tuli esiin pieni piste. "Kaksijalkala." Karhutassu mutisi.

Kun hän pääsi kaksijalkalaan, hänen mahansa murisi. Hän huomasi kaksijalan reviirillä kiven näköisen asian, joka oli täynnä pieniä nappeja. *Yöh, kotikisun ruokaa.* Hän kuitenkin meni aidan yli reviirille ja haistoi ruokaa. Kamala haju! Miten kukaan voi syödä tuota? "Mitä sinä teet kaksijalkani pihassa?" Kuului hätääntyneenä hopeaturkkisen naaraan ääni. Karhutassu katsoi kissaa. "Anteeksi. Minulla on vain nälkä saako tästä syödä?" Entinen Nummiklaanilainen maukui. "Kuka sinä olet?" Naaras kysyi. "Olen Karhutassu. Entä sinä?" "Hopea." Kotikisu vastasi. "Olet klaanikissa." Karhutassu nyökkäsi vaivaantuneesti. "No, saanko syödä?" Hän maukui. "Syö vain. Minä söin jo aiemmin." Karhutassu räjäytti kiitokseksi silmiään ja söi yhden napin. Outo maku. Mutta ei kovin paha. Karhutassu söi vähän lisää. Oikeastaan kotikisun ruoka oli ihan hyvää, mutta se ei ikinä voittaisi hiiren tai jäniksen makua! Tai minkään muut tuoresaaliin. Hopea tassutteli hänen viereensä. "No. Kerro. Miksi klaanikissa tulee kaksijalkalaan?" Naaras uteli. Karhutassu pudisti päätään. Hopeanharmaa kotikisu tuijotti kollia anovasti. "Minä annoin sinulle ruokaa." Hän naukui. Karhutassu mietti. Sitten hän nyökkäsi. "Minä karkasi klaanistani. Sen nimi on Nummiklaani."
"Etkö pitänyt nummiklaanista?"
Karhutassu murisi. "Tietenkin pidin! En vain tuntenut kuuluvani sinne... Kukaan ei vaikuttanut pitävän minusta! Minulla ei ollut ystäviä, ja tänään rotat purivat yhtä oppilasta, ja se oli minun vikani!" Hopea katsoi häntä myötätuntoisesti. "Miten se oli sinun vikasi?" Hän kysäisi. "Hän ja pari muuta olivat kiusanneet minua aikaisemmin tänään, joten halusin kostaa. Johdatin heidät rotankoloon ja Lumitassua puri hyvin moni rotta." Naaras räpäytti sinisiä silmiään. Karhutassu nousi seisomaan ja katsoi nummea. "Kiitos ruuasta. Nyt minun pitää jatkaa matkaa." Naaras nyökkäsi ja sanoi: "Hyvää matkaa." Karhutassu meni aidan yli polulle ja juoksi nummelle. *Onneksi hirviöt nukkuvat tähän aikaan.* Hän ajatteli huojentuneena.

// Jatkuu myöhemmin.

Makasin tylsistyneenä luolassa parin pennun ja naalin kanssa.
"Painitaanko naali"
Kysyin innostuneena.
"Joo!, se on vähän vaihtelua tämän tylsistymisen nojalla"
Naali sanoi.
Aloitimme painimisen.
Olimme niin keskittyneitä painimiseen että emme huomanneet että olimme rotkon reunalla kunnes yksi susi tuli sanomaan
"Hei, olette rotkon reunalla"
"Ai, hups"
Minä ja naali sanoimme yhteen ääneen.
"Muistakaa, huomenna nummiklaanin pitää olla päättänyt antaako nummiklaanin meille vai alkaako sota"
Lauman johtaja muistutti.
"Joo joo"
Naali ehti sanoa ennen minua.
"Tuletko metsästämään kanssani naali"
kiito//susi jonka naali nimesi// kysyi.
"Voin, ei kai se haittaa sinua hammas?"
Naali kysyi.
"Ei"
Sanoin muristen kiidolle.
#haluaisikohan tuuli metsästää minun kanssani #
Mietin.
Menin pentujen luolaan ja näin heti tuulin.
"Hei tuuli, haluatko metsästää kanssani"
Kysyin.
"Ei, en osaa'
Tuuli sanoi
"Okei"
Sanoin vielä pettyneemmin kuin tuuli.

//selvennykseksi, sijoittuu melkein heti tihkun edellisen tarinan perään!

Matkalla leiriin hänen partiotovereittensa ärtyneisyys ja hermostuneisuus alkoivat pikkuhiljaa tarttua Tihkutäplään, vaikka naaras koitti ravistella ikäviä tuntemuksia hartioiltaan nakkelemalla niskojaan. Muut Kuutamoklaanilaiset tuntuivat olevan häpeissään saattaessaan erakkokissaa syvälle reviirinsä sydämeen ja vilkuilivat ympärilleen kuin pelästyneet pennut kuin varautuakseen siihen, että Varistähti ilmestyisi lähimmästä puskasta pian heidän eteensä.
”Oletko tyytyväinen itseesi sitten, kun Varistähti kynii meiltä kaikilta korvat päästä?” Hämäräaskel murisi syvältä kurkustaan hänen korvaansa. Tihkutäplä tunsi kimpaantuvansa.
”Tämä on ainoa järkevä vaihtoehto. Pitäähän Kostokynnellä olla jokin paikka missä odottaa ennen puolenkuun kokousta. Sitä paitsi vieraan kissan jättäminen reviirimme rajalle noin vain, se ei tunnu oikealta.”
Hänen sanansa eivät vakuuttaneet kuutamoklaanilaisia, vaan Tihkutäplä havaitsi harmikseen tunnelman latistuvan entisestään ja heidän silmäilevän häntä niin kuin seonnutta. Hänen klaanitovereidensa luottamusta kaivoi myös varmasti vielä se, minkä ihmeen takia hän oli estänyt Salamatassua hyökkäämästä ventovieraan kissan kimppuun. Sehän oli kuutamoklaanilaisten tapa – ensin kynnet, sitten puhe, jos vastustaja oli vielä hengissä. Mutta Tihkutäplästä oranssiturkkinen kolli oli toiminut vastuuntunnottomasti, kyseessähän oli sattunut olemaan koko kanjonin alueella etsintäkuulutettu kissa, jonka kuolemasta kukaan ei olisi hyötynyt. Vielä pentumaisemmin Salamatassu toimi nyt katsoessaan häntä edelleen katkerin silmin. Oppilas oli kertonut olleensa metsästämässä Piikkiraidan kanssa ja huomanneensa heidät ja tuntemattoman kissan, jolloin hän oli avuliaasti päättänyt auttaa heitä karkoittamaan tunkeilijan. Tihkutäplä kuvitteli kuinka Piikkiraita seuraisi nyt varsin hämmentyneenä oppilaansa hajujälkeä, ja naaraan viikset värähtivät.
#Moni heistä haluaisi varmasti iskeä kyntensä turkkiini nyt#, Tihkutäplä ajatteli lähes huvittuneena tilanteen nurinkurisuudesta. Hyvä ei heiluisi varsinkaan siinä tapauksessa, jossa joku menisi mainitsemaan että Tihkutäplä ei ollut vain kajonnut Salamatassuun, vaan ollut melkein hukuttaa heidät molemmat kuohuvaan rajajokeen.
#Mutta kait heidän täytyy ymmärtää#, Tihkutäplä vilkaisi vierellään kulkevaan Kostokynteen, #ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa?#
Mustavalkoinen kolli oli pysynyt hissukseen koko matkan ajan lukuun ottamatta sitä, että oli kiittänyt Tihkutäplää heidän lähtiessään. Kolli oli varmasti päätellyt, että oli parasta pitää toistaiseksi suunsa kiinni kuutamoklaanilaisten ympärillä. Kieltämättä Tihkutäplästäkin alkoi hiljalleen tuntua siltä, että se oli paras vaihtoehto. Silti hänen turkkiaan poltteli jo päästä kertomaan, että hänkin oli kuullut ennustuksen. Mutta olihan hän luvannut Lehtikuulle, ettei kertoisi kenellekään ennen Varistähteä, joten hän ei edes vihjannut asiasta.
Kun Kuutamoklaanin ominaistuoksu alkoi voimistua ilmassa, Tihkutäplä tunsi tunnelman tiivistyvän. Hän tunsi kehonsa jännittyvän ja yritti hengittää rauhallisesti, yritti rentoutua, mutta jostakin syystä hän ei kyennyt enää hillitsemään jalkojensa tärinää. Hän halusi jatkaa klaanitoveriensa vakuuttelua, mutta hapan mulkaisu, jonka Hämäräaskel hänelle antoi hänen avatessaan suunsa, sai hänet hiljenemään ja tuntemaan kipeän piston sydämessään.
Lähellä polkua, joka johti saniaispehkon läpi suoraan leiriin, kasvoi karhunvatukkapensas jonka edustalla Tihkutäplä erotti istuvan kissan. Kun kuutamoklaanilainen kääntyi ja nousi käpälilleen suussaan tukko pensaan lehtiä, hän tunnisti Lehtikuun pyöreät kasvot.
”Se on Lehtikuu!” hän ilmoitti ja kääntyi helpottuneena Kostokynnen suuntaan.
”Hän on Kuutamoklaanin parantaja.”
Kun Lehtikuu lähti heitä vastaan varovasti astellen, korvat höröllä ja enemmän huolestunut kuin varautunut kiilto silmissään, Kostokynsi vaikutti rentoutuvan hieman. Ainakaan ensimmäinen kissa, jonka he kohtaisivat, ei yrittäisi upottaa kynsiään mustavalkoiseen kolliin.
Ennen kuin parantaja kerkesi lähestyä heitä, Tiikerisydän heitti harmaalle naaralle varoittavan katseen.
”Tämä erakko löytyi läheltä Vuoristoklaanin rajaa”, liekkiturkkinen soturi kertoi viileällä äänensävyllä.
”Päätimme tuoda hänet leiriin, jotta Varistähti voi päättää mitä hänelle tehdään.”
Tihkutäplä siirteli tassujaan ja suuntasi katsettaan jo saniaispehkoihin kätketyn leirin suuntaan.
Kun partio astui leiriin, uusi haju sai välittömästi lähistöllä istuskelevien kissojen päät kääntymään heidän suuntaansa. Kuutamoklaanilaiset jäivät istuskelemaan paikoilleen nähdessään, että partio piiritti erakkoa niin, että hänen turkkinsa tuskin erottui klaanitoverien välistä, mutta uteliaimmat löntystivät lähemmäs. Piikkiraita marssi leirin reunamilta paikalle äkäinen katse kiinni Salamatassussa, mutta Kostokynnen nähdessään hän ryhtyi tuijottamaan muukalaista kuten muutkin. Tihkutäplä näki Ruostehallan väräyttävän viiksiään kiinnostuneena, kuitenkin silmät terävinä viiruina, samalla kun hänen vierellään Kiurulilja ja Havuranta irvistivät ja vaihtoivat inhoavia katseita. Tihkutäplän vatsassa muljahti, ja samassa hän kuuli käpälien töminää ja näki, kuinka tumma varjo piirtyi hänen käpäliinsä.
”Mitä tämä oikein tarkoittaa?”
Leveälapaisen, savunharmaan kollin katse lukittui heti Kostokynteen, ja Tihkutäplä tunsi kaikkien toiveidensa tapaamisen suhteen valuvan olemattomiin kuin tulvavesi pitkin vuoria hiirenkorvan tullessa. Varistähden karvat nousivat pystyyn, eikä Tihkutäplä tiennyt oliko koskaan nähnyt häntä yltyvän raivoon niin nopeasti.
”Varistähti, minä voin selittää!” hän kiirehti sanomaan ja hypähti puoleksi Kostokynnen eteen, antamatta kollille aikaa puolustella itseään, minkä he kumpikin tosin taisivat tietää olevan turhaa.
”Tässä on Kostokynsi, kissa josta kokoontumisessa puhuttiin! Hän on yksi ennustuksen saaneista kissoista, yksi niistä, jotka auttavat meitä pääsemään pois tästä tulvapainajaisesta!”
Hetki, jona Varistähden silmät kohtasivat hänen omansa, sai Tihkutäplän pörhistämään turkkiaan pelästyneenä. Suurikokoisen kollin katse oli täyttä vihaa ja epäluottamusta, ihan niin kuin Tihkutäplä olisi pettänyt hänet. Naaras tajusi, ettei päällikölle ollut mahdollista puhua järkeä – hän oli jo tehnyt päätöksensä Kostokynnen suhteen, lähtökohdista joita Tihkutäplä ei mitenkään voinut ymmärtää.
”Ihan niin kuin me tarvitsisemme jonkun erakon apua ennustuksen kanssa”, Varistähti murahti melkein huvittuneena. Tihkutäplä luimisti häpeästä kuumottelevia korviaan ja tunsi ympärille kerääntyvien klaanitovereidensa polttelevat katseet joka puolella turkillaan. Hänen partiotoverinsa, Kostokynnen takana järkkymättömänä kivikasvoin seisovaa Hämäräaskelta lukuunottamatta, perääntyivät vaivaantuneet ilmeet kasvoillaan.
”Varistähti..” Lehtikuu naukui hiljaisella äänensävyllään, mutta lujemmin kuin Tihkutäplä oli koskaan kuullut hänen puhuvan, mutta päällikkö sivuutti parantajansa täysin ja paljasti hampaansa, jotka varjoisassa leirissäkin välkkyivät valkoisina.
Hämäräaskel tönäisi Kostokynttä kohti päällikköä ja Tihkutäplä katsoi kauhistuneena kollisoturin kiiltäviä meripihkasilmiä. Silloin sisäänkäynniltä kuului saniaisten kahinaa ja partio kuutamoklaanilaisia asteli leiriin. Tihkutäplä kääntyi katsomaan tulijoita ahdistuneena ja jähmettyi paikoilleen nähdessään, että Mustalampi ja Sinitassu kantoivat välissään elotonta kissaa. Naaras sulki silmänsä surullisena tajutessaan, että kuollut kissa oli Sammalpuro.
”Mitä? Miksi hän on kuollut?”
Leuka väpättäen Tihkutäplä avasi silmänsä jälleen ja katsoi, kuinka Kotkakanjoni, klaanin kunnioitetuimpia ja vanhimpia sotureita, ravasi kumppaninsa luokse ja nuuhkaisi hänen ruskeaa turkkiaan. Mustalampi alkoi selostaa klaanille tarinaa siitä, kuinka he olivat partioidessaan kohdanneet riistavarkaissa olleen erakon, ja Sammalpuro oli häntä vastaan kamppaillessaan tippunut rotkoon ja menettänyt henkensä. Tihkutäplä nieli kyyneliään ja pudisteli päätään Sammalpuron klaanitovereiden ja perheenjäsenten purskahtaessa itkuun yksi toisensa jälkeen. Varistähti karjaisi.
”Kuten näette, ei erakoista ole muuta kuin harmia! Sinun on parasta pinkaista nopeasti ulos reviiriltämme, minua ei kiinnosta vaikka olisitkin Tähtiklaanin lähettämä jonkinlainen valittu! HÄIVY!”
Päällikön raivonta sai Tihkutäplän säikähtämään ja melkein hypähtämään ilmaan ja jälleen kaikkien huomion siirtymään muukalaiseen heidän leirissään. Varistähti mourusi uhkaavasti Kostokynnelle ja lähestyi häntä samaan aikaan kuin kaikkialla kuutamoklaanilaiset alkoivat näytellä kynsiään, sähistä ja huudella hävyttömyyksiä perin pohjin vaivaantuneelta näyttävälle erakolle. Tihkutäplä tunsi, kuinka Lehtikuu painautui hänen kylkeensä.
”Haluan vain-” Kostokynnen, Tihkutäplästä tilanteen huomioon ottaen uskomattoman rauhalliselta kuulostava ääni aloitti, mutta hukkui kuutamoklaanilaisten mölinän alle ja tuli katkaistuksi kun Varistähti sivalsi ilmaa erakon nenän edestä. Mustavalkoinen kolli kerkesi juuri ja juuri hypähtää taakse päin. Tihkutäplä hyppäsi hänen vierelleen ja yritti asettaa itseään päällikön ja erakon väliin.
”Varistähti, sinun on kuunneltava! Eikö Tähtiklaanin ennustus merkitse sinulle mitään?” hän yritti vedota, mutta kuulosti epätoivoisemmalta kuin olisi halunnut.
”Tämä voi olla ainoa keinomme selviytyä tulvasta. Jos emme toimi, koko klaani voi olla tuhoontuomittu”, Lehtikuu kähisi, yrittäen saada Tihkutäplän tavoin äänensä kuulumaan klaanitovereiden sähinän alta. Päällikkö mulkaisi heitä, ja Tihkutäplän silmät laajenivat järkytyksestä kun kolli läimäisi poskeen Lehtikuuta, joka oli lähestynyt kollia saadakseen sanansa kuulumaan paremmin. Soturi ryntäsi harmaan naaran luo ja kyyristyi lyhyille jaloilleen maahan tuupertuneen parantajan viereen.
”Kuutamoklaanissa ei ole sijaa kapisille erakoille TAI pettureille, jotka luulevat voivansa seuraamuksitta asettaa klaanin vaaraan ja vastustaa päällikköään”, Varistähden hyytävä, syvän syyttävä murina kaikui Tihkutäplän korviin veren kohinan läpi.
”Mu-”
Varistähden silmät kiiluivat villinä, kun kolli odotti Tihkutäplän viimeistelevän, mitä oli aikeissa sanoa, mutta kun naaras jäi kakomaan tavuja kurkustaan, päällikkö lähti marssimaan kohti Kostokynttä jonka naamalle soturit lähes sylkivät sihistessään loukkauksia. Klaani näytti muuttaneen Sammalpuron kuolemasta aiheutuneen järkytyksensä ja surunsa vihaksi tuntematonta erakkoa vastaan.
”Varistähti, kiltti, anna hänen edes lähteä elossa”, Tihkutäplä parkaisi ja ponkaisi karvat pystyssä ylös.
”En ikinä”, Varistähti naurahti mielipuolisena ja katsoi häneen kuin maailman pienimpään ja säälittävimpään saaliseläimeen.
”Unohditko jo, mitä se erakko teki Sammalpurolle? Aivan, tappoi, kohdatkoon tuo ketunläjä saman kohtalon!”
”Mutta ennustus! Valitut! Minäkin olen.. yksi heistä..” Tihkutäplän ääni hukkui vihaisen sähinämeren alle, ja hän vilkuili klaanitovereihinsa saadakseen edes joltakulta tukea, mutta kaikkien katseet olivat lukittuneet Kostokynteen, joka kääntyi pinkaistakseen karkuun Piikkiraitaa, Syreenikukkaa ja Oksakatsetta, jotka lähtivät perään muun klaanin säestäessä näytelmää sihisten ja muristen solvauksia mustavalkoiselle kollille.
”Ei! Seis, lopettakaa!” Tihkutäplä yritti huutaa sekasorron yli ja kuuli hänen vierelleen nousseen Lehtikuun yhtyvän huutoonsa. Kissojen selille ropiseva sade voimistui. Harmaakirjava naaras pinkaisi kohti metsää suuntaan, johon Kostokynsi ja kolme soturia hänen perässään olivat kadonneet, mutta liukastui heti päästyään leirien reunapuskien ohi. Hän odotti tömähtävänsä kovaan maahan, mutta tunsikin pärskivänsä yhtäkkiä ympärilleen kylmää vettä. Naaras pyristeli ylös ja katsoi hölmistyneenä ympärilleen, kuinka koko maanpinnan alleen peittävää vettä tulvi lisää tuntemattomasta lähteestä. Pari ajojahtiin innostunutta kissaa pysähtyi hänen vierelleen.
”Tuo tulee joen suunnasta”, Kaamosyö totesi ja Salamaviilto Tihkutäplän toisella puolella päästi inhoavan sihahduksen.
”Voi ei”, Tihkutäplä kuuli hänen olkansa takaa kurkistaneen Laikkutassun henkäisevän. Naaras itse tyytyi tuijottamaan järkyttyneenä eteensä. Varistähti heidän takanaan karjui panikoiville kissoille käskyjä. Oli vain ajan kysymys, milloin leirikin peittyisi veden alle.
”Mi-minun on mentävä”, Tihkutäplä sopersi mielessään kuva henkensä edestä pakenevasta Kostokynnestä. Mitä jos kolli jahtaajineen olisi ajautunut joen lähistölle?
”Minä tulen myös”, Laikkutassu naukui päättäväisesti, mutta Tihkutäplä pudisti päätään kurkku kuivana.
”Sinua tarvitaan leirissä”, Tihkutäplä maukaisi ja katsoi lempeästi oppilastaan.
”Niin sinuakin! Et sinä voi nyt lähteä!”
”Minun on pakko varmistaa, että Kostokynsi pääsee täältä pois elossa”, Tihkutäplä puhui ääni väristen. Hän oli itse halunnut tuoda erakon leiriinsä ja aiheuttanut koko kaaoksen, ja jos tuo menettäisi henkensä naaraan takia, ei hän voisi ikinä antaa itselleen anteeksi. Ei, vaikka päätöksellä lähteä nyt saattaisi olla kauaskantoisia seurauksia.

//Jatkoa Kostolla?

Olin matkamme aikana Kuutamoklaanin leiriin pystynyt kuvittelemaan pääni sisällä jokaisen mahdollisen ikävän lopputuloksen minun ilmestymiseeni vihamielisen klaanin leiriin, heidän piilopaikkaansa jonka sijaintia he eivät ikinä klaaninsa ulkopuolisille paljastaisi vaikka oma henki olisi kyseessä. En kuitenkaan ollut varautunut siihen suoranaiseen vihamielisyyteen, mitä kuutamoklaanilaiset minua kohtaan osoittivat heti ensisilmäyksestä alkaen. He muistuttivat tavoiltaan niin paljon luuklaanilaisia, että olin hetken pystynyt kuvittelemaan vanhat klaanitoverini heidän joukkoihinsa sättimään ja sähisemään minun petturuuttani. Varistähden vihamielisistä silmistä pystyin näkemään kuvajaisen Kuolontähdestä, nuo kaksi päällikköä olivat lähes samanlaiset arvoiltaan ja tavoiltaan vaikka eivät ikinä tunnustaisi sitä. Pakeneminen leiristä oli tullut alitajunnasta ja lihasmuistista asti huutona, kun tajusin ettei kuutamoklaanilaisia oltaisi käännyttämässä enteen kuulemiseen ja sen hyväksi toimimiseen. He olisivat kaikki tuhoon tuomittuja sen itsepäisen, mielipuolisen johtajansa arvovallan alla. Kuutamoklaanilaisten sokea uskollisuus ja vinoutunut käsitys oikeasta ja väärästä tulisi olemanan heidän loppunsa.
- Pysähdy senkin kapinen erakko!
Lihaksiani poltteli, kun revin itseäni ottamaan yhä pidempiä ja nopeampia juoksuaskelia tässä aluskasvillisuuden viidakossa, yrittäen olla kompastumatta juuriin ja kivikkoihin. Kuutamoklaanilaiset olivat vain ketunmittojen päässä perässäni ja saavuttaisivat minut varmasti, sillä oma kulkemiseni ei ollut läheskään yhtä sulavaa ja harkittua kuin heidän. Lisäksi he tiesivät mihin olin menossa, sillä ainoa reitti minkä tässä tiheässä metsikössä tiesin oli se mitä olimme juuri rajalta leiriin kävelleet. En todellakaan ottaisi riskiä ja lähtisi sokeasti poukkoilemaan pitkin reviiriä, kun turvallisin alue minulle olisi Neljän virran tammi ja mahdollisesti muiden klaanien reviirit. Kuutamoklaanilaiset eivät rupeaisi rajarikkureiksi yhden erakon häädön takia, eiväthän? Havupuiden matalimmilla oksilla roikkuvien neulasten kärjet raapivat turkkiani ja tassujeni askeleet heittivät märästä maasta multaisia vesipisaroita ympärilleni. Sade teki tietään tiheiden puiden latvojen läpi, kastellen turkkini pian kauttaaltaan, saaden sen liimaantumaan ihoani vasten. Hajujäljet katosivat sateen alle ja ainoa suunnistusväline mitä minulla enää oli, oli muistini. Kunpa olisin tajunnut katsella matkalla leiriin paremmin ympärilleni.
- Täällä!
Kuului kiljaisu liian läheltä ja seuraavana hetkenä tunsin kovan voiman iskeytyvän kylkeeni, kaataen minut selälleni vetiseen maahan. Mustavalkolaikukas turkkini oli hetkessä lian ja mudan tahrima, ja haukoin henkeäni yrittäessäni kömpiä pystyyn. Hyökkääjä oli saanut kaiken ilman iskettyä pois keuhkoistani ja hetken maailma ympärilläni vain pyöri. Sitten valkoinen hahmo ketunmitan päässä alkoi selkenemään ja tunsin todella ikävän tunteen rintani perukoilla. Valkeakarvainen, paksuturkkinen naarasoppilas seisoi selkä köyristettynä edessäni, irvistellen korvat luimittuina minulle. Henkeni salpaantui kun katseni laskeutui tuon vihreisiin silmiin, siihen samaan sävyyn minkä näin joka kerta kun tiirailin omaa peilikuvaani vedestä. Sanat ja henki takertuivat kurkkuuni, kun metsän luomat varjot saivat osan oppilaan turkista tummenemaan, tuon korvanpäiden ja hännän näyttäen miltei harmaalta. Jos kuviot olisivat olleet tosia, olisi tämä kissa ollut kuin ilmetty emonsa. Kauempana kuuluvat ulvonnat ja tassunjyminät jäivät taka-alalle, kun katsoin haikeana naaraskissaa edessäni. Päällemme ropiseva sadekin tuntui suorastaan katoavan, kun katsoin oppilaan vihreisiin silmiin.
- Kuu...tassu, niinhän?
Sain takerreltua sanat ulos suustani ja seurasin kuinka oppilaan kulmat kurtistuivat hämmennyksestä. Tuo oli kasvanut niin paljon sitten kun viimeksi olin nähnyt hänet. Naaras ei ollut enää se piskuinen, suloinen valkea nyytti tassujeni juuressa, hän oli jo kadottanut kaiken pentumaisen pyöreytensä ja untuvaisen karvan. Tuosta oli hyvää vauhtia kasvamassa kunnon oppilaan kokoinen ja näköinen kissa. Ja voimaahan hän oli saanut jo huimasti, kun oli saanut minutkin kaatumaan jaloiltani.
- Mistä sinä tiedät minun nimeni?
Hän sähisi ja katsoi minua epäilevästi, mutta ei kuitenkaan enää vaikuttanut aikovan hyökätä kimppuuni. Henkäys pääsi ulos suustani, voi kuinka kovasti halusin kertoa että minä olin hänen emonsa toiveiden mukaan antanut hänelle tuon kauniin nimen. Että hänen ja hänen sisarustensa, joidenka olemassaolosta tuo ei edes luultavasti tiennyt, kaikkien nimet löytyisivät yötaivaalta mitä olimme Sielutaivaan kanssa katselleet, kun olimme tunnustaneet tunteistamme toisillemme. Mutta vaikka olisinkin saanut lopulta vastattua oppilaan kysymykseen, ei minulle annettu siihen aikaan. Mustaturkkinen naaraskissa hyppäsi aluskasvillisuuden seasta klaanitoverinsa vierelle ja niskakarva pystyssä tuijotti minua. Ajatukseni palasivat vanhimmasta tyttärestäni nykyhetkeen ja siihen tosiasiaan, että olin suuressa vaarassa. Ja nyt vihollinen oli saanut minut kiinni. Mustaturkkinen kuutamoklaanilainen vilkaisi minua ja sitten Kuutassua, siristellen silmiään.
- Hienoa työtä Kuutassu, sait luopion kiinni. Nyt, käy hänen kimppuunsa.
Naaras murahti oppilaalle ja tuon musta häntä piiskasi ilmaa tulevasta verilöylystä innostuen. Tyttäreni ei kuitenkaan totellut vanhempaa soturia, vaan piti yhä hämmentyneen katseensa minussa, tuon suun yrittäen muodostaa sanoja tai lauseita, kuitenkaan niitä ilmoille saamatta. Katsoessani tuon vihreitä silmiä, epätoivon ja hämmennyksen täyttämiä, olisin halunnut paljastaa henkilöllisyyteni ja sen, että naaraalla olisi sisaruksia jokaisessa klaanissa. Että vaikka tuo olikin kasvanut ilman perhettä Kuutamoklaanissa, olisi tuolla silti sellainen. Tämä voisi yhtä hyvin olla viimeinen kerta kun näen hänet ja halusin tuon saavan tietää kaiken, aivan kaiken. Mutta en voisi sanoa näitä asioita ääneen, en sillä tuo mustaturkkinen kissa surmaisi ensin minut ja sitten varmasti myös Kuutassun kuullessaan hänen olevan sukua minulle. En voisi ottaa sitä riskiä. Askeleiden rummutusäänet ja kaukaiset huudahdukset lähestyivät.
- Mitä sinä oikein mietit Kuutassu, TOIMI!
Mustaturkkinen soturi naukaisi käskevään sävyyn. Oppilas oli ottamassa askelta lähemmäs minua, kun nyt neljäs kissa tupsahti luoksemme, asettautuen heti minun ja kahden muun kuutamoklaanilaisen väliin. Tunnistin tuon siniharmaan, laikukkaan turkin ja pieni helpotuksen ja toivon roihu lehahti ajatuksiini. Tämä soturitar olisi pelastamassa nahkaani nyt kolmatta kertaa, mutta onnistuisiko hän enää siinä? Mustaturkkinen naaras paljasti hammasrivistönsä ja köyristi selkänsä, päästäen matalaa murinaa ilmoille. Hän ei selkeästi epäröisi käydä klaanitoverinsa kimppuun päästäkseen käsiksi minuun. Uusi luonteenpiirre minkä luuklaanilaiset jakoivat kuutamoklaanilaisten kanssa.
- Tihkutäplä, minä varoitan sinua.
Hän naukaisi ja upotti kynsiään märkään maahan. Tihkutäplän ja tämän mustaturkkisen naaraan katsekontaktin aikana oma katseeni vaelsi takaisin Kuutassuun, ja yllätyin saadessani oppilaan katseen vastaani. Voi kunpa vain saisimme puhua rauhassa.
- Syreenikukka, sinä olet ollut osallisina kokoontumissa, tiedät kuinka tärkeää tämä oikeasti on!
Tihkutäplä naukaisi, selkeästi toivoen että hänen klaanitoverinsa tulisi järkiinsä. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä mustaturkkinen naaras vain sylkäisi maahan meidän edessämme. Pensaikot kahisivat ja aukiolle saapui vielä viides kissa, ruskeaturkkinen, pienikokoinen kolli, joka asettui Syreenikukan toiselle puolelle. Nielaisin tajutessani olevamme alakynnessä ja nopeasti vilkaisin taaksemme metsikköön, missä puut näyttivät pikkuhiljaa muuttuvan havupuista lehtipuiksi. Emme olisi kaukana rajalta, mutta jos nyt pakenisimme, kuutamoklaanilaiset saisivat meidät varmasti kiinni ennen jokea. Siirsin vihreän katseeni takaisin kolmeen kissaan edessämme ja työnsin omat kynteni ulos. Meidän olisi taisteltava tiemme ulos Kuutamoklaanin reviiriltä.

//Tihku?

Suurin osa sotureista oli kokoontunut aurinkohuipun aikaan leirin keskelle kuuntelemaan Valkotäplän antamia ohjeita siitä, kuka menee metsästämään ja kuka mihinkin partioon. Olisin halunnut tassutella itsekin paikalle ja toivonut hartaasti, että varapäällikkö laittaisi minut johonkin partioon, että saisin jotakin muuta tekemistä kuin klaanimme kohtalon miettimistä. Susia, ihan oikeita, jättiläismäisiä susia oli saapunut reviirillemme johtajanaan kissa, joka väitti kykenevänsä puhumaan heille ja ymmärtämään noiden hirviöiden kieltä. Me olimme juuri selviytyneet Leopardilaikun luopiojoukon hyökkäyksestä, tulvaenteitäkään ei oltu vielä ratkaistu ja nyt tämä? Olinko haukannut liian ison palan hyväksyessäni paikan Nummiklaanin päällikkönä? Miten pystyisin ratkaisemaan tämän kaiken?
"Susiasia selkeästi pohdituttaa sinua", Valkotäplä naukaisi kävellessään luokseni päivän partioiden jakamisien jälkeen. Nyökkäsin varapäällikölleni ja käännähdin tuota kohti, toivoen että hän osaisi jakaa omia mielipiteitään ja avartaa näkemystäni asiaan.
"Minusta meidän ei pitäisi taistella susien kanssa, Nummiklaani olisi mennyttä hetkessä", naaras naukui päätään pudistellen ja jatkoi, "vaatisi ainakin viisi kissaa kaatamaan yhden heistä, kun taas yksi susi saisi tapettua useamman meistä sydämenlyönnissä. Meillä on paljon isommat todennäköisyydet pysyä hengissä jos vain luovutamme leirimme heille."
En voinut uskoa korviani. Luottokissani tässä klaanissa oli täysin eri mieltä asiasta kuin minä! Eikö tuolla riittänyt ollenkaan kunniaa ja uskollisuutta taistella oman kotinsa ja klaanitovereidensa henkien puolesta? Siristin silmiäni ja heilautin häntääni tyytymättömänä.
"Ja minusta olisi kunniakasta kuolla klaaniani suojellen, ja vielä hienompaa olisi nähdä susien perääntyminen", mau'uin ja nostin leukaani ylväänä ylemmäs. Nyt oli Valkotäplän vuoro siristellä omia meripihkaisia silmiään.
"Meillä molemmilla on perhe klaanissa, omia pentuja tässä klaanissa, joten luulisi sinun ymmärtävän", varapäällikkö naukaisi ja oli nyt huomattavasti madaltanut ääntään normaalista, "tekisin kaikkeni Ratamotassun suojelemiseksi, mutta haluan myös olla itse elossa seuraamassa hänen kasvuaan aikuiseksi kissaksi. Etkö sinä halua tehdä samoin Purotassun ja Solinatassun kohdalla?"
Luimin korviani ja kumarruin lähemmäs Valkotäplää, enkä enää todellakaan peitellyt tyytymättömyyttäni häneen. Miten hän oikein kehtasi tuoda pentuni mukaan keskusteluun kun kyseessä oli koko Nummiklaanin olemassaolon jatkaminen?
"Nummiklaani taistelee", naukaisin yhteen puristettujen hampaiden välistä. Varapäällikköni ei nyt myöskään enää peitellyt omaa ärtymystään minuun vaan kumartui itsekin lähemmäs, väläytellen hammasriviään ja aikeinaan sihistä jotakin, kun Kirkasaamun ääni leiriaukean toiselta puolelta keskeytti meidän alkavan taistelun; "Joutsentassu, mihin olet oikein menossa? Ei ole turvallista lähteä yksinään ulos."
Kohotin katseeni Valkotäplästä leirin sisäänkäyntitunnelille, minkä edustalla Joutsentassu näytti erittäin ahdistuneelta, korvat liimaantuneina takaraivoon ja häntä takajalkojen välissä. Oppilaan mestari oli tassutellut tuon luokse ja he keskustelivat toisilleen hiljaisella äänellä, enkä siksi kuullut minkälaista läksytystä naaras oli saamassa. Käänsin katseeni takaisin varapäällikkööni ja suoristin selkäni.
"Jos haluat käyttäytyä kuten kunnon varapäällikön kuuluisi, menisit takomaan Kirkasaamun kalloon sen ettei hänen oppilaansa saa lähteä yksinään leiristä ulos tällaisena aikana", naukaisin ja viitoin tuota poistumaan luotani. Naaras katsoi minua vielä muutaman silmänräpäyksen ajan ärtyneesti, mutta myös ehkä jopa pelokkaasti, ennen kuin käänsi selkänsä minulle ja marssi sitten kahden kissan luo, jotka olivat siirtyneet sisäänkäyntitunnelilta oppilaiden pesää kohti. Tuhahdin turhautuneena ja olin kääntymässä mennäkseni omaan pesääni, kun sisäänkäyntitunnelilta kuuluvat juoksuaskeleet keskeyttivät matkani. Käännyin ja huomasin Tiikerililjan pöllähtävän aukiolle karvat pystyssä, tiheästi huohottaen. Oliko jotakin vakavaa tapahtunut, kun soturitar tuollaisella kiireellä saapui leiriin?
"Tiikerililja, mikä hätänä?" naukaisin ja riensin naaraan luokse. Olivatko sudet palanneet reviirillemme ja käyneet jonkun partion kimppuun? Omat niskarvani pörhistyivät jo ajatuksestakin.
"Puroklaanilaisia meidän reviirillämme, mutta heidän seassaan oli vanhuksia, kuningattaria ja pentuja", Tiikerililja naukui huohotuksiensa välissä, "he kertoivat joutuneensa evakuoimaan leirinsä tulvan takia."
Kulmani kurtistuivat ja jäinen tunne valtasi sisimpäni. Ei voinut olla todellista. Eikö meillä ollut jo ongelmia tarpeeksi? Ja nyt puroklaanilaiset heittivät itsensä ongelmiemme sekaan? Purin hammasta ja yritin saada sekoilevista ajatuksistani kiinni, yrittäen keksiä mitä oikein teksin seuraavaksi. Koko tilanne oli hajoamassa tassuihin. Valkotäplä oli saapunut rinnalleni ja tunsin tuon meripihkaisen, kylmän katseen turkillani. Hän vaati minulta päätöksiä, nyt.
"Minun... minun olisi varmasti parasta lähteä rajalle varmistamaan tilanne. Missä päin rajaa he olivatkaan?"
"Leijonakynsi oli mukanamme ja hänet tuntien on hän aloittanut jonkinlaisen huutotappelun. Sinä kuulet heidät kyllä."
Nyökkäsin ja poistuin leiristä.

//eli siis susien hyökkäys

#onko tämä nyt oikea valinta, no en ainakaan hyökkää luuklaaniin, siskojeni luo#
Hammas ajatteli ja kohautti lapojansa.
"Joudummeko mekin taistelemaan jos he eivät anna reviiriään teille?"
Naali maukui.
"Kyllä"
Alfa sanoi.
"Joutuvatko kaikki taistelemaan?"
Hammas kysyi hiukan huvittuneena.
"Vain koulutetut sudet ja te"
Alfa vastasi ja nopeutti vauhtia.
"Jännittääkö sinua?"
Naali kuiskasi hampaalle.
"Vähän"
Hammas kuiskasi.
"Mitä te siellä kuiskitte!"
Pieni susi huudahti.
"Ei mitään!"
Hammas huudahti takaisin.


"Jännittääkö teitä,lumitassu ja joutsentassu?"
Kuutassu kysyi.
"Tietenkin!"
Molemmat huudahtivat yhteen ääneen.


"Nälkä!"
Pari pentua alkoivat valittaa.
"Okei pysähdytään tähän, pennuttomat kollit! Menkää metsästämään!!"
Alfa huusi.
Kun oli auringonlasku alfa sanoi
"Mennään tuohon luolaan yöpymään!"
Aamulla alfa herätteli susia
"Herätyys!"
"Joo joo"
Hammas mutisi unisesti.
Hetken päästä sudet saapuivat reviirille.


"Pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat menkää pesiinne ja oppilaat ja soturit astukaa ulos pesistänne hyökkäysvalmiudessa!!!"
Liekkitähti ja valkotäplä huusivat.
Joutsentassu nielaisi ilmaa.
"Me kuolemme!"
Karhutassu huusi dramattisesti.
Lumitassu pyöräytti silmiään ja sanoi
"Kaikki tietävät jo!"
"T-tuolla on kaksi kissaa"
Kuutassu ihmetteli.



"Antakaa nummiklaani näille susille niin teille ei satu mitään!!!!!!!"
Naali ja hammas huusivat tosi kovaa.
Liekkitähti astui pois päällikön pesästä.
"Ei, emme anna klaaniamme teille!"
Liekkitähti huusi.
Sudet alkoivat murista ja ulvoa ja lauma hyökkävi klaaniin.


//Ja saa alkaa kirjoittaa hyökkäyksestä🦹

Värisin pelosta. Nielaisin. *Nyt minä kuolen.* Ajattelin. Kirkasaamu katseli minua tuimasti, kuin sanoen "Älä yritä enää karata!". Katsoin maahan. Muut oppilaat näyttivät innokkailta. *He varmasti ajattelevat "Jee! Ensimmäinen taisteluni!". Tämä on minullekkin ensimmäinen. Sillä silloin, kun Leopardilaikku ja ne luopiot hyökkäsivät, pääsin pakoon. En taistellut.* Kävin mielessäni läpi kaikkia taisteluliikkeitä, mitä olin oppinut.Sitten muistelin suunnitelmia, joita olin joskus tehnyt. *Ensin esitän pientä... Annan vihollisen tulla... Sitten syöksyn suden alta sen taakse, ja hyppään selkään.* Hän muisteli. *Jos se ei toimi, voisin...* Mieleni huusi sanaa "Paeta!" Mutten voisi tehdä sitä. *Voisin...Yhteistyö! Miten se tehtiinkään... Suojellaan toisen kissan selustaa... "Viiltäen, kynsien ja loikkien yhdessä, taisteluparit voivat olla vaaran pyörremyrskyjä vastustajille.". Niin. Minun kannattaisi silloin myös mennä ulos, siellä on helpompaa taistella.Voisin käyttää hyväkseni ruohon liukkautta...*
"Herätys!" Kuulin jonkun äänen. Katsoin huutajaan. Kuutassu oli siinä.
"Taistelu alkaa kohta. Oletko muuten nähnyt Karhutassua?"
"Ai, joo, niin alkaa. Ja en ole. Miksi niin?"
"En ole nähnyt häntä."
Juttelutuokiomme päättyi, kun tunsin terävää kipua kyljessäni.
"Au!" Älähdin. *Puolustaudu.Iske.* Ajattelin, ja vaistomaisesti viilsin vastustajaani. Katsoin suden keltaisiin silmiin. *Se on noin iso... En tule voittamaan sitä yksin.*
"Kuutassu!" Huusin ystävälleni, mutta huomasin kollin taistelevan toista sutta vastaan. *On pakko yrittää.* Yritin hyökätä uudestaan, mutta susi väisti. Se iski minua kuonoon, ja kiljahdin. Liu'uin suden alta, ja viilsin sen vatsaa. Sen jälkeen yritin hypätä sen selkään, mutta kipu kyljessä esti sen. Kaaduin maahan. Susi tuli lähemmäs. Se iski minua toisen kerran, korvaan. Mitä seuraavaksi tapahtui, sitä en tiedä sillä kaikki pimeni ympärilläni.
//Eli Joutsenella tuli kylkeen paha haava, kuonoon ja korvaan pienemmät haavat, ja sit ihan vaan pikkusia haavoja. Siihen kylkeen tulee arpi.

Naali tärisi. He olivat juuri päässeet Nummiklaanin reviirille. Hän nuuhkaisi ja pettyi, kun haistoi tuoretta Nummiklaanin hajua. Alfakin huomasi sen ja murahti: "He eivät ole häipyneet. Pitää siis taistella." Hammas katsoi häntä kysyvästi. Naali heilautti pelokkaasti häntäänsä. "Me taistelemme." Hän maukaisi. Hammas nyökkäsi. Naarasta jännitti, mutta Naali huomasi hänessä vähäsen... Intoa? Naalin niskakarvat nousivat pystyyn. Hän ei halunnut taistella. He olivat jo melkein klaanikissojen pesällä. Heidän oli tarkoitus odottaa, että joku tulisi ulos ja tehdä yllätys hyökkäys. Se ei kuitenkaan onnistunut. Pesästä tuli ulos iso kasa kissoja. Osa niistä haisi erilaiselta kuin toiset. Naali ei kuitenkaan ehtinyt paljoa miettiä, kun hän, Hammas ja muu lauma hyökkäsivät klaanikissojen kimppuun. Klaani oli siis oikeasti suostunut taisteluun, jonka he tulisivat häviämään! Naali hyökkäsi klaanin johtajan kimppuun, hän puraisi kollia lapaan. Kolli sähähti ja iski erakon maahan ja puraisi sen kaulaa. Naali katsoi hätääntyneesti Alfaa. Alfa huomasi hänet, muttei auttanut. Sen sijaan susi loikkasi erään toisen kissan kimppuun. Naali alkoi murista ja raapi tummanpunaista kollia kaikkialle, mihin yletti. Hän ei huomannut ympärillä tapahtuvia asioita, vaan keskittyi ainoastaan taisteluun johtajaa vastaan. Lopulta eräs naarassusi tönäisi kollin pois hänen päältään. Naali heilautti häntäänsä kiitokseksi ja loikkasi muualle katsomaan, tarvitsiko joku susista apua. Hän huomasi uroksen, jonka kimpussa oli kuusi klaanikissaa. Naali ryntäsi apuun. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun yksi kissoista veti uroksen kaulan auki. Harmaa susi ulvaisi järkyttyneenä ja jäi makaamaan elottomasti veriselle nurmikolle. Naali seisoi sen edessä kauhistuneena siitä, mitä oli juuri nähnyt. Nyt puolet suden tappaneista kissoista loikkasi at hänen kimppuun. Vaaleanharmaa lyhytturkkinen naaras raapaisi erakon korvaan loven. Naali sähähti kivusta ja iski hampaansa naaraan turkkiin. Sysimusta kolli puraisi taas hänen jalkaansa. Valkoinen kissa ulvaisi ja päästi irti naaraansa. He tappelivat keskenään siinä kuolleen suden vieressä. Ympärillä räiskyi verta ja kuului huutoa ja ulvahduksia. Naali raapaisi vielä kerran kissoja ja juoksi pakoon. Kaikkialla näkyi haavoittuneita kissoja, sekä susia. Äkkiä naalin päälle hyppäsi nuori valkoinen kissa. Selvästi oppilas. Oppilas iski hampaansa hänen niskaansa. Naali tipautti kollin maahan ja oli raapaisemassa tämän kaulan auki, mutta... *Aiotko oikeasti tappaa hänet? Hän ei ole vielä edes aikuinen!* Naali huomasi kauhistuneen kissan turkissa monia vammoja. Naali huomasi säälivänsä kissaa. Hän pudisti päätänsä. "Mene pesääsi." Hän käski. Kolli katsoi häntä yllättyneenä. "Etkö tapakkaan minua?" Hän kuiskasi. "En" Naali sanoi. Kolli nousi ja juoksi takaisin klaanin pesään. Alfa hyppäsi hänen eteensä. *Toivottavasti hän ei huomannut äskeistä.* Hänen pettymykseksi susi oli huomannut sen ja haukkui: "Miksi et tappanut häntä?" Naalin joka ikinen karva nousi pystyyn. Moni oli pysähtynyt katsomaan heitä. Naali yritti peitellä pelkonsa ja maukui: "En halua olla tappaja! En... en halua enää taistella! Taistelkaa vaikka Hampaan kanssa kun kerran pidätte hänestä niin paljon!" Melkein kaikki olivat nyt katsomassa hänen ja suden riitaa. "Minusta et välittänyt edes sen vertaa, että olisit tullut auttamaan, vaikka näit selvästi avunpyyntöni!" Hän jatkoi vielä. Alfa katsoi häntä raivostuneena. "Et selvästikään ole sen arvoinen, että voisit elää." Hän murisi. Naalin silmät rävähtivät pelosta ammolleen. "Tapatko sinä minut? Vaikka minä autoin sinua?" Hän ihmetteli. Hän tärisi pelosta. "Minun ei olisi pitänyt luottaa sinuun..." Naali kuiskasi. Hammas tuli hänen vierelleen. "Minä en anna sinun tappaa häntä!" Naaras huudahti susilauman johtajalle.

// Siinä. Jatkuu ehkä myöhemmin...