Paarmahehku tunsi sydämensykkeensä hidastuvan hiljalleen takaisin normaalin tahtiinsa, kun kolli veti syvään henkeä ja tunnusteli viileää maata käpälissään. Märkä mutamaa tassujen alla ei ollut koskaan tuntunut niin miellyttävältä ja turvalliselta, kuin sillä hetkellä kun kolli oli päästänyt irti raivoavasta kotkasta, jonka huuto kaikui edelleen hänen korvissaan. Hän katsoi Tuhkakajoon. Naaras oli jollain ilveellä keksinyt potkia mutaa petolintua kohti ja Tähtiklaanin voimin paakku oli osunut sen silmään pelastaen hänet. Nyt Paarmahehkun jalkoja särki ja kotkan jättimäisten koukkukynsien tekemiä raatelujälkiä rinnassa kirveli, mutta kolli keskitti katseensa Kurkitassuun, joka kömpi paikalle. Jo soturi-ikäinen kolli näytti naurettavan pieneltä, kun hän katseli heitä, pelastajiaan, nöyrästi vaaleanpunainen nenä väristen ja valkea turkki mudan peitossa.
”Anteeksi, Tuhkakajo, anteeksi kaikki! Olen ihan totta pahoillani”, oppilas pyysi. Tuhkakajo riensi koskettamaan kuonollaan veljensä otsaa samalla kun Paarmahehkun silmät kaventuivat viiruiksi. Hän ei voinut olla piilottamatta ärtymystään. Kolli tallusteli sisarusten viereen ja nyökkäsi hiljaa Murattituulelle, joka saapui heidän luokseen hymyillen onnellisesti.
”Jos sinä et läimäytä, niin minä läimäytän”, hän mutisi Tuhkakajolle, joka kääntyi hänen puoleensa hätkähtäen. Harmaaturkkinen naaras luimisti hänelle korviaan ja kurtisti kulmiaan, mikä sai Paarmahehkun irvistämään ja kääntämään katseensa pois. Ilmeisesti Tuhkakajolla riitti edelleen suojelunhalua veljeään kohtaa, vaikka kolli oli juuri ollut tapattaa heidät kaikki. Paarmahehku yritti ymmärtää, miksi ihmeessä naaras ei jo läksyttänyt oppilasta siitä, että oli juuri vaarantanut heidät kaikki.
”Sovitaanko, ettei kukaan läimäytä ketään?” Murattituuli naukui ja väräytti viiksiään kuin yrittääkseen keventää lyijynraskasta tunnelmaa. Tummanruskean naaraan silmistä kuulsi kuitenkin huoli, ja Paarmahehku murahti hänen katseelleen.
”Selvä”, hän huokaisi lopulta ja siirsi kiusaantuneena katseensa Tuhkakajosta, jonka yllättävän tuima katse vaivaannutti häntä.
”Miksi sinä edes lähdit yksin ulos leiristä tällaisena aikana?” hän kähisi Kurkitassulle, joka oli painautunut kiinni sisarensa kylkeen.
”Minä..” Kurkitassu vilkaisi Tuhkakajoon, jonka sinisissä silmissä oli huolehtivainen katse.
”Ei sinun tarvitse selitellä hänelle. Tärkeintä on, että olet nyt turvassa”, soturi maukui hiljaa sointuvalla äänellään, joka muistutti lempeältä sävyltään Paarmahehkua hennosti virtaavasta vuoristopurosta. Kurkitassu nyökkäsi ja nielaisi.
#Aivan. Sillä, että se kotka oli repiä kurkkuni auki, ei ole mitään merkitystä?# Paarmahehku ajatteli katkerasti ja nakkeli niskojaan. Muisto sai kollin värähtämään kauttaaltaan. Hän ei ollut koskaan kokenut samanlaista adrenaliiniryöppyä, kuin hypätessään vastaan kynnet ojossa häntä kohti lentävää kotkaa. Tumman linnun leveät siivet olivat näyttäneet hetken peittävän koko taivaan, mutta silti Paarmahehku oli onnistunut keräämään tarpeeksi rohkeutta vastahyppyyn.
#Miksi ihmeessä edes tein mitään niin hiirenaivoista?# hän mietti synkeästi katsellessaan, kuinka Tuhkakajo alkoi torua Kurkitassua leiristä livahtamisesta, mutta ilmaisi samassa taas onnea siitä, että kolli ja he kaikki olivat selvinneet tilanteesta. Paarmahehku käänsi katseensa hitaasti maahan. Hän oli toiminut hetken huumassa, eikö niin? Eikö kuka tahansa toinen soturi olisi tehnyt saman, olihan jonkun pitänyt pelastaa heidän nahkansa?
#En malta odottaa, että pääsen leiriin nukkumaan#, Paarmahehku ajatteli ja haukotteli, kun Murattituuli liittyi ylistämään heidän hyvää onneaan Tuhkakajon rinnalle.
”Oletteko saaneet jo tarpeeksi tästä koskettavasta jälleentapaamisesta? Jos haluamme päästä leiriin ennen kuunhuippua, meidän olisi parempi pitää kiirettä”, hän muistutti äkäinen sävy äänessään.
Tuhkakajo nyökkäsi ja vilkaisi taivasta huolestuneena. Tummenevat pilvet ja kostealta maistuva ilma enteilivät sadetta. Kurkitassun kasvoilla vilahti pelokas ilme.
”Aaltotähti ja Pikkukotkakin varmasti ilahtuvat, kun näkevät että Kurkitassu on kunnossa”, Murattituuli naukui rohkaisevasti.
#Jos heillä on vähemmän mehiläisiä päässään kuin Tuhkakajolla, Kurkitassu saa kuulla kunniansa. Ehkä tällä kertaa Aaltotähti alentaa hänet pennuksi#, Paarmahehku ajatteli huvittuneena yliväsymyksen ja huojennuksen vallassa. Hänellä ei ollut enää energiaa olla vihoissaan mustakaulaiselle oppilaalle.

Kun he olivat kavunneet jo hetken ylös pitkin polkua, jota pitkin he olivat tulleetkin, Paarmahehku tunsi jonkin olevan vinossa. Hän vilkaisi Murattituuleen ja Tuhkakajoon ja havaitsi kummankin naaraan vilkuilevan ympärilleen varuillaan. Kurkitassu vaikutti olevan liian keskittynyt pohtimaan, minkälaisen vastaanoton saisi näin myöhään leirissä, ollakseen tietoinen ympäristössä tapahtuneissa muutoksissa.
Jokin humisi oudosti Paarmahehkun korvissa, ja kolli käänteli päätään paikantaakseen oudon äänen lähteen. Hänen käpälänsä tuntuivat yhtäkkiä märiltä, ja soturi katsoi alas huomatakseen, kuinka maa hänen tassujensa alla oli pehmentynyt niin, että ne painuivat selkeästi syvemmälle soramaahan kuin aiemmin. Hänen käpäliensä jättämien jälkien pinnalle tulvahti vettä. Kolli kavahti ja loikkasi yllättäen polun toiselle reunalle.
”Mitä nyt?” Murattituuli naukui.
”Pysykää tällä reunalla”, Paarmahehku murisi.
”Jotenkin tämä polku on kastunut sen jälkeen, kun menimme tästä. Ehkä sadekuuro, tai jotain.. Reuna voi musertua.”
Tuhkakajo ja Murattituuli vaihtoivat vakavia katseita.
”Kuuletteko tekin tuon?” Tuhkakajo naukui varovasti. Paarmahehku oletti, että naaras viittasi hänenkin korvissaan alati yltyvään huminaan, joten kolli nyökkäsi.
”Kuulostaa aivan Kuutamoklaanin rajalla kulkevalta joelta”, sinisilmäinen naaras totesi.
”Olet oikeassa”, heidän erikoista partiotaan johtava Murattituuli myönsi ja loikkasi leveälle tasanteelle, johon heidän kulkemansa polku päättyi.
”Onko tuo ollut tuossa aiemmin?” naaras kysyi kauhistuneen oloisena.
Paarmahehku käänsi päätään suuntaan, johon naaras viittoi hännällään. Kollin suu loksahti auki kun hän näki, että kohdassa, jossa aiemmin tasanteelta oli vienyt jyrkkä polku alas, virtasi nyt vettä, joka loiskui vasten tasanteella olevia kivenmurikoita. He ällistelivät näkyä pienen hetken sanattomasti, kunnes Kurkitassu kuiskasi käheällä äänellä:
”Miten me pääsemme leiriin?”
Paarmahehku tassutteli hitaasti kohti vettä ja tuijotti tummaa, vahvaa virtausta silmät sirrillä. Hän pohti, voisiko sen yli hypätä, mutta heitti ajatuksen heti mielestään. Hän oli tehnyt jo tarpeeksi vaarallisia temppuja yhdelle päivälle. Samassa hän alkoi tuntea tihkusateen ripsivän turkilleen ja murahti. Juuri sitä he tarvitsivat siinä tilanteessa, lisää vettä.
”Meidän on pakko kääntyä takaisin”, Paarmahehku totesi luovuttaen, kun Tuhkakajo ja Murattituuli olivat hetken pohtineet yhdessä heidän seuraavaa liikettään. Taivas alkoi jo pimentyä yöhön, ja hänen sateesta hiljalleen kastuva turkkinsa olisi saanut hänet värisemään kylmästä, ellei haavoja hänen rinnassaan olisi poltellut niin, että lämpö säteili ympäri ruumista tehden hänen olonsa tukalaksi.
Niin he lähtivät jälleen laskeutumaan hitaasti alas tasanteelta pitkin heidän tuloreittiään. Paarmahehku piti jonon perää ja kuunteli hajamielisesti, kuinka hänen klaanitoverinsa pohtivat heille parasta yösijaa. Kolli tunsi silmäluomiensa lipsuvan kiinni ja näkökenttänsä hämärtyvän. Hän huokaisi ja toivoi, etteivät hänen klaanitoverinsa kääntyisi ja näkisi, miten kömpelösti hän liikkui. Yleensä hän oli niin tarkka askelistaan, Salamanteriloikka ei olisi ollut iloinen, jos olisi nähnyt poikansa tällaisena…
Kun Paarmahehkun tajunta oli lipsumassa tiedottomuuden toiselle puolelle, ilmaan leijumaan jäänyt, yllättävä hajujälki sai hänet siirtymään taas nykyhetkeen. Kolli säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat edenneet jo reviirin alaosaan ja kitukasvuiseen metsikköön johtava polku näkyi jo. Sade tihkutti edelleen hänen selkäänsä.
”Aaltotähti”, Tuhkakajo naukui yllättyneenä.
”Myrskytuuli ja Uskosielu myös, sekä Perhosilta ja Tuiskuturkki..”, Murattituuli luetteli soturien vaihtaessa oudoksuvia katseita.
”Minä haistan Taivasliljan ja Opaalikaamoksen yrtit”, Kurkitassu totesi hämmästyneenä.
Paarmahehku horjahti loikatessaan alemmalle polulle ja maistoi ilmaa uudelleen. Vuoristoklaanin kissojen ominaistuoksut sekoittuivat yhdeksi sekamelskaksi, eikä hän saanut otetta siitä, kuinka monta kissaa polulta oli juuri kulkenut.
”En ymmärrä, ihan niin kuin koko klaani olisi mennyt tästä”, Tuhkakajo maukui huolestuneena.
”Ehkä.. Ehkä tulvavesi saavutti leirin viimeinkin”, Murattituuli naukui ja ymmärrys sai hänen tummansiniset silmänsä laajenemaan pelosta. Paarmahehku yskähti ja vilkaisi naarasta. Yhtäkkiä hänen soturitoverinsa ääriviivat alkoivat sumentua, mutta kun kolli ravisti päätään, näkö palautui entiselleen.
”Seurataan hajujälkeä ja selvitetään, mitä täällä tapahtui”, hän naukui nopeasti, kuin sivuuttaen koko hirvittävän ajatuksen, ja lähti rivakkaan tahtiin kävelemään kohti pimeitä varjoja tulvivaa metsikköä. Hän kuolisi häpeään, jos tuupertuisi kesken matkan niin, että muut joutuisivat huolehtimaan hänestä.

“Älä! Et saa satuttaa häntä!” Katselin, kun Vanhapuu – se taisi olla oranssin naaraan nimi – puolusteli minua mustalta naaraalta.
“Hah,”, musta naaras naurahti, ja työnsi naamansa melkein Vanhapuun naamaan kiinni.
“Olen päällikkö-“ Vanhapuu ei kuitenkaan kuunnellut “päällikköä” ja sanoi minulle: “Seuraa minua.” Kävelin Vanhapuun kanssa vetisen leirin reunalle, ja istahdimme maahan.
“Ymmärrätkö, että olet saapunut Luuklaanin leiriin?” Oranssi naaras kysyi.
“L-Luuklaanin?” Änkytin. Vanhapuu nyökkäsi.
“Kyllä, ja jotkut luuklaanilaiset ovat vihamielisiä, mutta sinähän olet pentu! En voisi jättää sinua tänne.”
*Nyt voin kysyä pääsenkö liittymään! Häneltä on onneksi helppo kysyä, hän ei ole niin vihamielinen.*
“N-no voinko liittyä?”
“Se ei ole niin helppoa...” Vanhapuu näytti synkältä.
“Miksi? Ovatko kilpikonnakuvioiset nimettömät naaraat kiellettyjä?” Naurahdin heikosti.
“Ei. Vaan... Äh, en osaa selittää. Ja en luule että Kuolontähti haluaisi sinut tänne.”
“Kuolontähti?”
“Se musta naaras. Hän on klaanin päällikkö.”
“Ai. Mutta... Voisin auttaa klaania!”
“Sano se Kuolontähdelle.”
Pysyin hiljaa. En mitenkään uskaltaisi puhua mustalle naaraalle. Sitä en kuitenkaan Vanhapuulle kertonut.
Pitkän hiljaisuuden Vanhapuu kysyi:
“No, missä olet hyvä?”
Mietin hetken. En osannut saalistaa, koska olin elänyt kaksijalkalassa, ja muutenkin. Taistelussa olin myöskin huono. Ja kiipeilyssä. Ja... No melkein kaikessa. Oli kuitenkin yksi asia.
“Osaan parantaa.”
Vanhapuu mietti hetken, ja mutisi jotain itsekseen. Erotin sanat “parantajaoppilas”, mikä sekin oli, ja “Mustakipinä” – se taisi olla nimi. Oranssi naaras mietti vielä hetken, ja sitten viittoili minua seuraamaan.

Menimme pesään, joka tuoksui yrteiltä. Pidin siitä tuoksusta.
“Mustakipinä?” Vanhapuu huhuili. Varjoista ilmestyi musta valkotäpläinen kolli. Hänen jäänsiniset silmänsä osuivat minuun, ja minä värähdin.
“Niin?”, kolli kysyi ärsyyntyneenä.
“Minulla on sinulle parantajaoppilas.”
“Vai niin.”
“Hän tuntee yrttejä.”
“Mukavaa.”
“Etkö halua oppilasta?”
“Sanoinko niin?”
Vanhapuu katsoi minuun, ja sanoi:
“Luultavasti sinulla on nyt paikka klaanissa. Jos Mustakipinä hyväksyy sinut oppilaakseen.” Sitten hän lähti pois. *Ei! Älä jätä minua yksin hänen kanssaan!* Mutta oranssi naaras oli jo lähtenyt. Katsahdin Mustakipinää pelokkaasti. Hän katseli minua ilmeettömästi.
“No? Mikä on nimesi?”
“E-ei minulla ole.”
“Olet nyt Yötassu.” Sitten Mustakipinä meni takaisin varjoihin, jättäen minut, eli Yötassun yksin. *Yötassu... Yötassu...* Nimi kuulosti oudolta. Mutta se oli kaunis. Tavallaan. Pian se alkoi tuntua kielellä normaalilta. Sitten Mustakipinä tuli takaisin varjoista. Hänellä oli suussaan kasveja, ja hän pudotti ne.
“Katsotaan, osaatko yrttejä niin hyvin. Mitä nämä ovat?”
Katsoin kasvin kellomaisia, violetteja kukkia, jotka olivat pallomaisessa rykelmässä.
“Vesiminttu.”
Mustakipinä näytti silmänräpäyksen ajan vaikuttuneelta, mutta kätki tunteensa melkein heti.
“Mihin sitä käytetään?”
Kaivelin muistiani. *Vesiminttu, vesiminttu. Muistan sen nimen, mutta... En tiedä sen tarkoitusta.* Vedin syvään henkeä. Sanoin:
“En tiedä.”
“Se on yksi helpoimmista yrteistä. Olet vasta aloittelija.”
*Tietenkin olen!* Katsoin Mustakipinää. Hän mulkaisi minua.
“No... Mihin se auttaa? Haluan oppia kaiken.”
“Etkö oikeasti tiedä? Säälittävää. Se pureskellaan massaksi, syödään ja se auttaa vatsakipuun.”
*Miksi kaikki tuntuvat olevan noin ilkeitä?* Mietin avuttomasti.
“Okei. Mutta entä katajanmarjat? Eivätkö nekin auta vatsakipuun?”
“Ne auttavat kummatkin. Lisäksi katajanmarjat tasoittavat hengitystä, ja antavat energiaa. Meillä ei ole niitä kuitenkaan varastossa.”
“Ne kuulostavat hyödyllisiltä.”, nau’uin.
“Moni muu yrtti on hyödyllisempi.”, Mustakipinä naukui tylysti. “Menen nyt kertomaan Kuolontähdelle, että voisit olla oppilaani. Pysy leirissä.”
“Okei.” *Olen siis hänen oppilaansa. Mikä hän on minulle? Opettajako? Entä mikä on parantajaoppilas? Se minä kai olen.* Odotin Mustakipinää pesässä, koska en halunnut mennä toisten kissojen luokse. Seuranani oli vain kärttyiseltä vaikuttava oranssi naaras, jonka kaulassa oli kauhean näköinen viilto. Viillon takia en pystynyt edes katsomaan naaraaseen kunnolla, se oli niin kauhea. Lopulta, kun tylsistyin, päätin mennä yrttien luokse. Katselin niitä. Yrttejä oli paljon. *Fenkolia, jaakonvillakkoa, karhunvatukkaa – sitä on aika vähän, kehäkukkaa, melkein kaikkea!*
“Mustakipinä!” Pesän suuaukosta asteli musta naaraskissa, jolla oli mustia täpliä. “Mustaki- Kuka SINÄ olet?” Naaras katseli minua. Tunsin oloni kiusaantuneeksi. “O-olen Yötassu, parantajaoppilas.”
“Hetkinen, sinähän olet se tuntematon kissa joka ilmestyi aiemmin tänään leiriin.”
“Niin...”
“No, jos olet parantajaoppilas, paranna minua! Tassussani on piikki, se on
todella syvällä. Naaras värähti sanoessaan tuon. *Miten tällaisessa märässä
paikassa voi saada piikin?*
“E-eikö minun pitäisi odottaa Mustakipinää?” Kysyin vaivaantuneesti.
*Mitä jos teen jotain väärin?*
“Höpö höpö.”, oranssipilkullinen naaras vakuutti. Aloin ottamaan piikkiä
pois. Kesti hetken, ja vedin sen pois.
“Au!” Pilkullinen naaras naukui.
“No niin. Sinun täytyy puhdistaa se, ja varo astumasta siihen.”
Musta naaras lähti pois. Vasta silloin huomasin Mustakipinän istuvan
pesän suulla. Vinkaisin kuin säikähtänyt pentu – nyt kun mietin olin sellainen. Tavallaan.
“Onnea ensimmäisesssä potilaassasi.” Mustakipinä naukui ilmeettömästi.
“K-kiitos.”
“Kuolontähti hyväksyy sinut parantajaoppilaakseni, jos osaat olla klaanille hyödyksi.”

Seittitassu tunsi vatsaa vääntävää pelkoa katsellessaan turvallisen välimatkan päässä Vuoristoklaanin leiriin johtavaa tunnelin suuaukkoa, joka nyt aaltoillen ryöppysi vettä tunnelista vuoristopolulle, ja siitä vuorenrinnettä pitkin alas lehtipuumetsään. Hän tiesi ettei tulisi pääsemään tuota reittiä Vuoristoklaanin leiriin, ei vaikka kuinka uskottelikin itselleen olevansa hyvä uimari, vaikka oppilaan ensimmäiset kosketuksen veteen olivat tulleet tassut peittävässä ja tulvivassa leiriaukiossa. Kysymykset kaikuivat aavemaisina kuiskauksina kollin päässä; Olivatko vuoristoklaanilaiset päässeet ulos? Olisiko osa vankina hiljalleen vedestä täyttyvässä leirissä vai olivatko he kaikki huuhtoutuneet tulvivista tunneleista alas vuoriston kupeelle?
"Ei, heidän on pakko olla elossa. Pakko", Seittitassu murisi yhteen puristettujen hampaiden välistä, mutta ei vielä saanut katsettaan irti tulvivasta suuaukosta. Välillä hänen sydämensä sykähti lujempaa, kun oli kuvittelevinaan mustanlikaisesta vedestä näkyvän vilahduksen sisarensa sinimustaa karvaa tai emonsa kauniin vaaleaa, juovikasta turkkia. Oppilas seisoi siinä ties kuinka kauan, likomärkä turkki tiputtaen vettä vesipuroihin hänen tassujensa alla. Jos olisi ollut lehtikato, kolli olisi kirjaimellisesti jäätynyt hetkessä kylmän vuoristotuulen tuiverruksessa. Nytkin häntä hytisytti, mutta reaktion sai aikaan luultavimmin ne kylmäävät ajatukset ja tunteet tummaraidallisen kissan mielessä.
"Seittitassu!" Pisaraturkin ääni yhtäkkiä kajahti Seittitassun takana. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki iltapartion muiden jäsenten - Pöllötassua lukuunottamatta - ilmestyvän samaiselle tasanteelle oppilaan kanssa. He kaikki näyttivät surkeilta, pelokkaat katseet ja ihoon liimaantuneet turkit eivät kielineet mistään muusta kuin siitä kamalasta epätoivosta, mihin tämä tilanne oli heidät ajanut. Muiden kissojen katseet näyttivät järkyttyvän entisestään, kun he huomasivat luolatunnelin suuaukon ja tajusivat että kaikki sisään jääneet ja sisälle pyrkivät kissat olisivat kuolleet. Hiutaletassu päästi hiljaisen vinkaisun, ja Mutakoiven ja Pisaraturkin lavat jännittyivät, kun he pohtivat perheidensä kohtaloa.
"He ovat päässeet ulos, Aaltotähti ja Myrskytuuli eivät ole niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet vedenpinnan nousua ja tajunneet sitä vaaraa missä koko leiri oli. He ovat olleet evakuointivalmiudessa jo useamman päivän", Mutakoipi sanoi varmasti klaanitovereilleen, vaikka tuntuikin lähinnä vakuuttelevan itselleen tilanteen kannalta todennäköisintä vastausta. Seittitassu nyökkäsi osoittaakseen olevansa isoisänsä kanssa samaa mieltä.
"Oletko nähnyt Pöllötassua? Hän... hän joutui erilleen meistä muista. Ilmeisesti hänen otteensa lipesi polulla, sillä yhtenä hetkenä hän oli näkökentässäni ja toisena jo poissa", Pisaraturkki naukui lievä ahdistus äänessään oppilaansa kohtalon puolesta. Kollioppilas tunsi jännittyvänsä, hän oli kokonaan unohtanut koko Pöllötassun ja kaikki vuoristopolulla tapahtunut tuntui olevan neljäsosakuiden takana. Mutta tummaraitainen kissa tajusi ettei kukaan sitten ollut nähnyt hänen ja naarasoppilaan kiperää tilannetta, joten koki ettei noiden myöskään tarvitsisi tietää siitä. Seittitassu oli pudistamassa päätään, kun hän huomasi Hiutaletassun viiruuntuneet silmät ja epäilevän katseen. Oliko tuo sittenkin nähnyt jotakin?
"En valitettavasti, yhtenä hetkenä hän oli vieressäni ja toisena poissa", kollioppilas sanoi astetta kylmemmällä sävyllä, omat viiruuntuneet siniset silmänsä kiinni naarasoppilaassa. Hän yritti äänettömästi uhkailla mustaturkkista kissaa pitämään suunsa supussa, sillä he eivät tarvitsisi tilanteeseen enää yhtään sekoittajaa. Heillä oli vakavampiakin ongelmia kuin mahdollisesti kuollut Pöllötassu, milloin tuon ei pitäisi enää edes olla heidän ajatuksissaan. Oppilas olisi jo menetetty tapaus, kun taas heillä oli vielä toivoa pelastautua. Pisaraturkki nyökkäsi silmät kiinni, selvästi yrittäen saada ajatuksiaan järjestykseen. Ehkä soturi oli toivonut, että Seittitassulla olisi jotakin vihiä hänen oppilaansa tilanteesta.
"Meidän ei ole järkevää seisoskella aloillamme kauaa. Vuoristopolut murenevat tämän kaiken veden alla ja saatamme kohta löytää itsemme olevan loukussa täällä. Yleisin käyttämämme reitti leiristä alas metsään oli ainakin murentunut joiltain kohdilta, mutta osa kiertävistä poluista vaikutti ehjiltä", Mutakoipi selitti, ja muut kissat nyökkäsivät olevansa samaa mieltä, he halusivat kaikki nopeasti alas vuoristosta. He lähtivät yhtenä ryhmänä pois tasanteelta ja alkoivat varovasti liikkumaan vetisillä poluilla. Pisaraturkki ja Hiutaletassu yrittivät selkeästi etsiä katseellaan Pöllötassua, kun taas Seittitassun katse oli suunnattuna maapintaan heidän edessään. Nyt pitäisi olla äärimmäisen varovainen siitä mihin astuu, sillä maa saattaisi murentua vähäisimmästäkin painosta. Kollioppilas asetteli kynsiään mahdollisuuksien mukaan kuoppiin ja rakoihin, jotta saisi mahdollisimman hyvän otteen pinnasta jos jotain ikävämpää tapahtuisi. Vuoristotuuli kuivatti heidän turkkejaan, mutta aina välillä kyljet kastuivat uudelleen, kun he joutuivat nojaamaan vettä valuviin vuoristoseinämiin.
"Katsokaa tuonne! Tuossa savessa näkyy selkeästi useamat kissan askeleet, heidän on ollut pakko mennä tuosta!" Hiutaletassu äkisti ilmoitti, katsellen heitä noin puunmitan verran alempana olevalle polulle. Kollit kurottautivat katselemaan oman polkunsa reunan yli ja huomasivat kaikki vuoristopolun, jota olivat monipäisen kissajoukon tassut muovanneet. He eivät voineet olla paljoakaan jäljessä muusta leiristä.
"Parasta siis pistää töpinäksi että saamme heidät kiinni. Muistakaa kuitenkin kulkea varovasti ja testata aina maapintaa ennen jokaista askelta", Pisaraturkki muistutti joukon etunenästä. Seittitassu tunsi ihonsa menevän kananlihalle, kun hän ajatteli ketkä hänen perhestään olisivat selvinneet hengissä ulos luolaverkostosta ja olisivat vastaanottamassa joukosta erkaantunutta kollia. Toivon mukaan kaikki.

Lumitassu huomasi olevansa suuren kiven päällä. Hänen alapuolellaan oli paljon kissoja, jotka toistivat hänen nimeään. "Lumimyrsky! Lumimyrsky!" Lumitassun pupillit suurenivat. Hetkinen? Lumimyrsky? Oltiinko hänestä tehty jo soturi? Lumitassu sulki silmänsä hymyillen. Hän avasi silmänsä ja katsoi tarkkaan kissoja hänen alapuolellaan. Hän ei tunnistanut ketään, paitsi Karhutassun, joka käveli surkeana ulos leiristä. Kukaan ei näyttänyt välittävän siitä. Lumitassu lakkasi hymyilemästä. *Mitä tämä tarkoittaa?* Hetken päästä väkijoukkoon ilmestyi tuttu hahmo. *Kyyhkysointu!* Lumitassu ilahtui nähdessään emonsa, joka oli kuollut kerran, kun luuklaani oli hyökännyt klaaniin. Mutta Kyyhkysointu näytti huolestuneelta. Hän nyökkäsi kohti karhutassua. Lumitassu katsoi hetken uloskäynnille, josta Karhutassu oli mennyt ja kun hän katsoi takaisin, hänen emonsa oli kadonnut. Lumitassu laskeutui alas kiveltä ja juoksi Karhutassun perään. Pientä oppilasta ei näkynyt missään. Valkoinen kolli juoksi koko nummiklaanin poikki aina kaksijalkalaan asti, muttei löytänyt mitään. Hän kuuli Karhutassun murinan. Se kaikui kaikkialla. Äkkiä kaikki sumeni.

Lumitassu heräsi äkisti. Aurinko ei ollut vielä noussut. Hän juoksi heti parantajan pesälle. Siellä Karhutassu nukkui sikeästi. Hänen vieressään oli epävarma Yötuuli istui. "Mitä nyt?" Lumitassu kysyi. Yötuuli huokaisi. "Karhutassun rotanpuremat ovat tulehtuneet. Tähtitassu lähti hakemaan niihin yrttejä." Lumitassu tunsi oudon muljahduksen vatsassaan. Ensimmäisen kerran ikinä, hän sääli karhutassua. Hän meni Karhutassun viereen. Pian Karhutassu heräsi ja sähähti huomatessaan Lumitassun vieressään. Lumitassu meni kauemmas oppilaasta, ja jäi katsomaan siitä. "Jalkani tuntuvat oudolta!" Karhutassu valitti. "Rotanpuremasi ovat tulehtuneet." Yötuuli totesi. Karhutassu tajusi, että kyseessä oli jotain vakavaa, joten hän rupesi ylidramaattiseksi ja ulisi: "Minä kuolen!"
"Et sinä kuole!" "Kylläpäs kuolen! Etkö näe!" Karhutassu valitti. Yötuulta alkoi jo vähän ärsyttää. Tähtitassu palasi mukanaan yrttejä Karhutassun puremiin. Lumitassu nousi seisomaan ja poistui hiljaa paikalta. Hän odotti, että Purovirta heräisi ja menisivät harjoittelemaan. Hän kuitenkin tiesi, etteivät ne menisi yhtä hyvin kuin aiemmat harjoitukset, sillä hän ei varmasti pystyisi keskittyä harjoittelemaan äskeisen takia. *Se uni oli varmasti ennustus! Karhutassu aikoo lähteä johonkin!*

// Siinä! Olkaa hyvät 😌 jatkuu myöhemmin! Toivottavasti se on yli kymmenen riviä 😅

"Olen pahoillani etten ole antanut sinulle elämäsi parhaita hetkiä täällä, lämmintä petiä ja tuoresaalista tassujesi juureen aina kun sinulla on ollut nälkä, mutta jos et ole sattunut huomaamaan, minulla on tällä hetkellä paljon vakavempiakin asioita hoidettavanani kuin yhden kuningattaren kiukuttelu", Kuolontähti sähisi Mustakynnelle, kun oli ensiksi käskyttänyt Vanhapuun huolehtimaan leiriin saapuneesta muukalaisesta. Punapentu katseli silmät ymmyrkäisinä tapahtumia, pysytellen hyvin kiinni veljiensä kyljissä. Häntä ei suoraan sanottuna pelottanut, mutta pentuetovereiden turva tuntui sillä hetkellä hyvältä. Vesi, joka ulottui häntä miltei kaulaan asti taas ei tuntunut lainkaan hyvältä. Emon sättiessä ensin päällikköään maan alle, tarttui hän sitten pentuihinsa ja nosti nuo pois vedestä.
"Mihin me nyt menemme, kun pentutarha on täynnä vettä?" Aavepentu vikisi kuninattaren roikotuksessa. Tuo ei tietenkään pystynyt pojalleen vastaamaan, mutta kulki päättäväisesti ulos leiriä, pois suojaavien karhunvatukkamuurien lomasta.
"Mustakynsi, minne oikein menet?" joku luuklaanilainen huusi heidän peräänsä. Naaras ei pysähtynyt vastaamaan, oikeastaan hän ei pysähtynyt ollenkaan. Punapentu katseli hieman hätääntyneenä kun heidän emonsa otti suunnakseen heidän edessään suurena kasvavan vuoriston, jonka huippuja ei tummien sadepilvien läpi nähnyt. Olivatko he menossa vuorille? Mutta entä klaani ja sen tuoma turva? Entä pentutarha ja läpimät pesät? Pentu olisi halunnut kysyä Mustakynneltä oliko tuo nyt täysin varma suunnasta, mutta tiesi ettei mustavalkea kissa hänelle vastaisi, vaikka pudottaisikin pentunsa suustaan hetkeksi. Kollipentu värähti, kun tunsi kuonolleen putoavan suuren vesipisaran ja yritti tassuillaan suojata päätänsä, sillä hyvin nopeasti tihkusade yltyi ja muuttui vesisateeksi. Kuningatar ei kuitenkaan nopeuttanut vauhtiaan, vaikka he kaikki neljä kastuivat hetkessä litimäriksi.
"Seuratkaa Mustakynttä!" Kuului jostakin kaukaa heidän takaansa käsky ja pian muutaman juoksevan tassuparin äänet lähestyivät heitä. Punapentu ei nähnyt ketkä heitä oikein seurasivat, eikä vesisateelta myöskään pystynyt haistamaan yhtikäs mitään. Kissat tuntuivat jääneen Mustakynnen taakse seuraamaan häntä.

//kirjotan kyl ihan liikaa kuutassulla mut ihsm


Kuutassu haukotteli ja mietti
#mahtavaa että saan pitää rusettini #.
Mutta silloin joutsentassu keskeytti
"Juostaanko kilpaa".
"En jaksa painin juuri Solinatassun kanssa". mutta Joutsentassu oli kadonnut .
#miksi Joutsentassu ei edes kuunnellut vastaustani#
Kuutassu mietti.
Kuutassu kuuli susien ulvontaa.
"S-susia päivällä"
Kuutassu sanoi.


//Jatkuu ja mitenköhän kuutassun käy...

Lumitassu kosketti mestariaan Purovirtaa lempeästi nenällään ennenkuin juoksi ulos leiristä. *Haluan napata monta isoa jänistä!* Hän ajatteli. Kesti hetken, ennenkuin hän näki riistaa, mutta vihdoin hän näki jäniksen. Hän juoksi sitä kohti niin kovaa kuin pääsi, jänis yritti pakoon, Mutta Lumitassu sai kuin saikin sen kiinni. Jäniksen ihana tuoksu houkutteli, mutta Lumitassu ei rikkoisi soturilakia yhden jäniksen takia. Hän jätti sen maahan odottamaan ja etsi lisää riistaa. Pian hän löysikin toisen jäniksen. *Tuon minä saan helposti* hän juoksi sitä kohti, ponnisti ja hyppäsi. Hän puraisi jänistä niskaan ja kiitti Tähtiklaania. Hän jätti senkin odottamaan ja jatkoi saalistusta.

Kun Lumitassu palasi, hänellä oli mukanaan kolme jänistä ja yksi päästäinen. Soturit ottivat hänet hyvin vastaan. Purovirta auttoi häntä kantamaan ne tuoresaaliskasaan. "Hienoa Lumitassu! Sinusta tulee mahtava soturi!" Hän kehui. Lumitassu hymyili leveästi. Hän kävi vielä vilkaisemassa Karhutassun vointia. "Hän voi jo paljon paremmin. Uskon että muutaman päivän päästä hän on täysin terve!" Yötuuli kertoi. "Hienoa!" Lumitassu sanoi iloisesti. Hän kuuli sateen ropinaa. Kovaa sellaista. *Onneksi ehdin saalistaa ennen sateen alkua.* Lumitassu meni oppilaiden pesään. Se oli huomattavasti tilavampi nyt, kun kolmesta oppilaasta oli tehty soturi. *Tehdäänköhän minusta ja karhutassusta sotureita yhtä aikaa?* Lumitassu mietti. Hän tunsi punastuvansa. *Miksi minä ajattelen koko ajan karhutassua?* Kuutassu, joka istui hänen vieressään vilkaisi häntä huvittuneesti. "Mikäs nyt mietityttää?" Hän kysyi. "Ei mikään. Miten niin?" Lumitassu vastasi ja punastui vielä enemmän. *Voi ei. Olen surkea valehtelija.* Kuutassu hymähti. "Kyllä sinua selkeästi jokin mietityttää." Lumitassu sihahti ärsyyntyneenä: "Okei. Karhutassu mietityttää." Hän lisäsi äkkiä: "Siis. Kun. Hänen puremansa ovat tulehtuneet." Harmaa kolli mietti hetken ja sanoi: "minä en erityisemmin pidä karhutassusta. En sitten lainkaan." Lumitassu nyökkäsi. "Hän on kyllä aika ärsyttävä. Mutta hei, eivät kaikki ole enkeleitä." Ulkona jyrisi ukkonen. Lumitassun karvat nousivat pystyyn. "Miksi ukkoset ovat olemassa?" Hän mutisi. Kuutassu kohautti olkapäitään ja alkoi nuolla itseään. Lumitassu meni hiljaa pesäänsä lepäämään.

// Toivottavasti ei haittaa että käytin tässä Kuutassua. Muuten emojin viime tarinasta tuli hyvä idea susiin liittyen :)

//jatkoa
Kuutassu nielaisi ilmaa ja kuuli toisen ulvonnan vielä lähemmäiltä ja kuuli kissan äänen sanovan
"Antakaa nummiklaani näille susille niin teitä ei satuteta!"
Mutta kukaan ei nähnyt enää susia, ne olivat menneet pois.
#mitä nyt#
Kuutassu ajatteli ja meni taas rauhallisesti oppilaiden pesään.
#mitäköhän niille susille ja ennen kaikkea sille kissalle kävi. No sen saan ehkä joskus tietää#
Kuutassu ajatteli tyytyväisenä.
Kuutassu meni ulos ja näki mustarastaan
#tuon minä saalistan #
Kuutassu ajatteli ja hyppäsi ylös ottaen mustarastaan jaloista kiinni ja söi tyytyväisenä mustarastaan

Naali heräsi hätkähtäen suden ulvontaan. Sitten hän kuuli lähestyvien susien... Puhetta? "Mutta mistä me muka löytäisimme hyvän kissan johtamaan meitä?" Ihmetteli pieni susi. *Hetkonen! Eihän sudet puhu!* Naali perääntyi vähäsen. "Eiväthän kissat ymmärrä meitä!" Sanoi pienin susi. Isoin susi katsoi pienintä sutta silmiin. "Vain kissa pystyy auttaa meitä." Hän murisi. "Tuolla on kissa!" Haukahti yksi susista. Naali pinkaisi juoksuun. "Apuaaaaa" hän huusi. Susilaumaa lähti jahtaamaan häntä. "Hän vaikuttaa ymmärtävän meitä!" Lauman johtaja, susista suurin huusi. Hetken takaa-ajon jälkeen johtaja huusi: "Pysähdy! Me emme satuta sinua!" Naali pysähtyi ja tajusi heti tehneensä virheen. Sudet piirittivät hänet. "Sinun pitää auttaa meitä." Susi sanoi. Se ei ollut pyyntö. Se oli käsky. "Ja jos et auta." Hän katsoi maassa olevaa keppiä ja talloi sen. Keppi katkesi kahtia. Naali nielaisi katsoessaan rikkinäistä keppiä. "Mitä minun pitää tehdä?" Naali kysyi. "Sinun pitää auttaa meitä valloittamaan Nummiklaani." Susi sanoi. "Täh?" Naali ihmetteli. Hän oli kuullut klaaneista muilta erakoilta. He olivat kertoneet, että kissat olivat isoja ja hurjia, eivätkä antaneet armoa. "M-miten?" Hän ihmetteli. Sudet astuivat lähemmäs. Naalin karvat nousivat pystyyn. "Me menemme Nummiklaanin reviirille murisemaan, ja sinä uhkailet heitä. Käske heitä antamaan Nummiklaani meille! Jatketaan siihen asti, että he suostuvat. Jos he eivät millään suostu, hyökätään!" Lauman johtaja sanoi virnistäen ilkeästi. Naali katsoi yhä keppiä. *Jos en suostu, päiväni päättyvät tähän.* Naali nyökkäsi. "Selvä. Jos päästätte minut sen jälkeen vapaaksi." Susi hymyili. "Päästämme. Mutta siihen asti olet meidän laumassamme." Hän kääntyi poistuakseen. "Tule perässä." Hän murahti. Naali juoksi alffan perässä karvat yhä vähän pystyssä. *Miksi juuri minä? Eivätkö muutkin kissat ymmärrä susia?* Hän ajatteli. *Jos minä selviän tästä, klaanikissat tappavat minut kuitenkin.*

//Jatkoa

*Noniin, toinen yritys. Toivottavasti klaanikissat suostuvat* Naali ajatteli. He olivat eilen käyneet uhkailemassa klaania. Tänään he menevät uudelleen, mutta tällä kertaa he menisivät lähemmäs klaanin pesää. He menivät Nummiklaanin alueelle. He näkivät valkoisen pienen kollin. Se kiljaisi ja juoksi karkuun, todennäköisesti klaanin pesään. Susista suurin naurahti ilottomasti. "Jatketaan matkaa. Tulkaa" uros sanoi. Naali ja alfa johtivat matkaa. He kävelivät vierekkäin. Naali ei pitänyt heistä lainkaan, mutta häntä sentään pelotti vähemmän kuin viime kerralla. Kun he pääsivät lähelle leiriä, heitä vastassa oli ainakin kolmekymmentä kissaa. Sudet alkoivat murista ja ulvoa. Se kuulosti pelottavalta. Se näytti tepsivän, ainakin vähän. Kissat näyttivät hermostuneilta ja pelokkailta. "Antakaa Nummiklaani susille, tai teille käy huonosti!" Naali maukui ja yritti vaikuttaa rohkealta. Tummanpunainen kolli, joka oli heidän edessään, karjui: "Me ei anneta klaaniamme teille!" Sudet murisivat ja haukkuivat vielä kovempaa. Samalla kun naali siinä seisoi, hän huomasi olevan suurempi kuin suurin osa Nummiklaanin kissoista. Hän käytti kynsiään nopeasti esillä. "Vai niin. Teidän kannattaa lähteä, jos ette halua kuolla!" Naali sanoi kovalla ja pelottavalla äänellä. "Lähdetään" alfa sanoi ja murahti vielä kerran, ennenkuin lauma kääntyi palatakseen pesälleen. "Me palaamme vielä!" Naali sanoi ja lauma lähti takaisin reviirilleen.

Reviiri oli metsässä. Sudet nukkuivat luolissa, ja Naali nukkui pienimmässä luolassa parin sudenpennun kanssa. "Vau Naali! Onko teillä kissoilla oikeasti nimet?" Naaraspentu hämmästeli. Naali nyökkäsi. Koko susilaumasta Naali piti eniten näistä pennuista. "Meitä kutsutaan vain pennuiksi." Uros pentu murahti. Sitten naaras sanoi jotakin, mitä Naali ei osannut ikinä arvata. "Voitko antaa meille nimet?" Naali avasi suunsa hämmentyneenä. "Ole kilttiiiii!" Naaraspentu uikutti. "Selvä." Naali sanoi lopulta. Hän katsoi naarasta ja mietti: "Sinä olet nopea, voisit olla Kiito tai Tuuli." Uros pentu nosti innoissaan päätään. "Saanko minä olla Kiito?" Hän kysyi. Naaraspentu heilutti häntäänsä ja sanoi: "Ole vain! Minä olen sitten Tuuli!" Molemmat pennut liikkuvat innoissaan ympäri luolaa ja haukahtelivat "Kiitos! Kiitos! Kiitos!"
"Kiitos kun annoit meille näin hyvät nimet!" Pentujen emo tuli luolaan suussaan jänis. "Mitä nyt? Hypitte kuin viilliintyneet jänikset!" Emo ihmetteli. "Naali on tosi kiva! Hän antoi meille nimet!" Tuuli sanoi heilutellen iloisesti häntäänsä. "Nimet?" Emo sanoi ja pudotti jäniksen suustaan. Hän katsoi Naalia ensin kylmästi, sitten ilme lämpeni. "Sepä ystävällistä. Kiitos!" Susi sanoi. Naali hymyili. *Ehkä saan lauman vielä pitämään minusta.*

// Voisiko Naalin "muuta" kohtaan lisätä "Naalilla on erityinen kyky puhua susille"