Luikin kohti Ututähden pesää.Olin menossa kysymään yhtä asiaa.

Kun tupsahdin perille Ututähti oli venyttelemässä.”Niin?Mitä asiaa Lumihäntä?” Aloitin varovasti”No siis... ymmmm.... Voisinko lähteä kävelylle?” Kun Ututähti katseli minua tunsin hän arvasi että lähtisin joka päivä tutkimaan reviiriä.”Jos tuot riistaa Aamutäplälle ja pennuille” Ututähti vastasi yllättäen. *Ihan uskomatonta!* ajattelin riemuissani. ”Tottakai Ututähti”Päätin sanoa hänen mielikseen. Sitten lähdin kohti uloskäyntiä.Kun olin päässyt ulos lähdin kohti puroa.

Kun olin saapunut purolle pulahdin uimaan.Vesi virkisti.Se oli ihanan viileää.Lopulta lähdin kohti kasijalkojen pesiä. Matkalla nappasin kalan purosta sekä oravan.

Katselin pesiä ja huomasin harmaaturkkisen kollin jolla oli meripihkan väriset silmät. Kolli suki turkkiaan nopeilla vedoilla. Kuulin kuinka hiiri hyppäsi aidalle. Kolli nappasi hiiren kahdella nopealla liikkeillä. Sen jälkeen kolli hyppäsi aidan yli pihalle. *Pitäisikö katsoa mitä kotikisut tekevät?* mietin. Mutta jo kahden silmän räpäyksen päästä istuin aidalla katselemassa kollia. Silloin tämä huomasi minut ja jähmettyi paikalleen. ”Hei” Mau’uin varovasti. Kolli takelteli "Öömm.... hei?” Jatkoin ”Minä olen Lumihäntä” ”Minä ymmm… olen Harmaa” Huomasin että kotikisun silmissä näkyi kysyvä hämmentynyt katse. Juttelimme kunnes oli aurinkohuipun aika. Puhuimme mm: Luuklaanista ja muista klaaneista.

”Nyt minun täytyy lähteä tulen ylihuomenna uudestaan” Huomasin lupaavani kollille. Sitten nousin ja lähdin pois.

//Kotikisu pulmia?

Lehtisateen päivä alkoi leppoisasti.Kyselin Rähjältä vaikka mitä kysymyksiä ja uskokaa tai älkää hän vastasi niihin kaikkiin. Lopulta hän lähti saalistamaan ja jäin yksin pesään. Silloin muistin miksi tulin tänne. Halusin tavata sisareni Lumen. Lumi oli jäänyt kanjoniin myrskyssä. Olin tuntenut hänet vain puoli päivää.Hän oli varmasti oli jossain niin sanotussa "klaaninsa". Yhtäkkiä näin kauempana aidalla kotikisun. Hän varmasti tietäisi Lumesta. Olin ihan varma. Loikin aidalle. ”Tunnetko sinä ketään kissaa jolla on sisko nimeltään Lehti? Kummakyllä kotikisu sanoi ”No yhden” "Kerro!" huusin kissalle. Hän aloitti....


//Aika loppu joten aika lyhyt

Karviaispentu oli jämähtänyt paikoilleen. Hän tuijotti silmät pyöristyneinä eteenpäin eikä voinut uskoa näkemäänsä. Iso aukio avartui hänen silmiensä edessä, kaikki näytti niin isolta! He olivat tulleet emon ja Lumopennun kanssa tänne heti, kun veli oli saanut silmänsä auki ja oppinut ottamaan askelia. Lumopentu ei ollut kauaa horjunutkaan, kun oli jo ottanut vankkoja askeleita kuin olisi harjoitellut sitä jo todella kauan. Hän käänsi päätään vierelleen huomatakseen Lumopennun seisovan vieressään tutkaillen ympäristöään.
“Jos olisin teidän takianne joutunut vielä kauankin olemaan pentutarhassa ja homehtumaan siellä, olisitte aivan vallan hyvin saaneet jäädä sinne keskenänne”, emo sihahti varoittavan kuuloisena, loi tiukan katseen molempiin saaden Karviaispennun korvat luimistumaan ja änkeytyi sitten pentujen ohi aukiolle. Hän seurasi kuinka emo istui alas ja alkoi sukimaan turkkiaan ja nyppi sammaleen paloja turkistaan.
“Onkohan emo aina noin vihainen?” Karviaispentu kysyi hiljaa ja kääntyi katsomaan Lumopentua, joka oli kääntynyt hänen puoleensa. Veli katseli häntä haalean meripihkaisilla silmillään ja näytti hieman apealta.
“En tiedä, ehkä hän on sellainen kaikille?” Lumopentu ehdotti. Karviaispentu katsoi hetken veljeään ennen kuin nyökäytti päätään epävarmasti. Ehkä tosiaan emo oli kaikille tuollainen eivätkä he olleet erikoistapauksia. Eihän nyt emo heitä vihaisi? Eihän?
“Lähdetäänkö tutkimaan leiriä ja tutustumaan muihin?” Lumopentu kysyi yrittäen vaihtaa aihetta ja piristää tunnelmaa. Kolli huiskautti häntäänsä ja viittoi epävarman Karviaispennun mukanaan.
“Muistakaa olla häiritsemättä ketään!” he kuulivat emon huudahduksen. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen, koska ei halunnut nähdä emon kolkkoa katsetta vaan huiskautti häntäänsä merkiksi ymmärtämisestä.
He kulkivat vierekkäin kulkemaan kohti pesää, joka näytti ja muistutti pentutarhaa. He eivät tienneet sen virkaa, mutta uteliaina kulkivat lähemmäs. Karviaispentu seurasi veljeään hieman taaempana ja liikutteli korviaan hermostuneena joka suuntaan vain varmistaakseen, ettei mikään tai kukaan voisi yllättää häntä. Häntä pelotti olla kaukana emosta, vaikka ei he olleet niinkään kaukana emosta. Jos he olisivat vain kurkanneet olkapäidensä yli niin olisivat he nähneet pienessä valopilkussa lepäävän emonsa.
“Mikäköhän pesä tämä on?” Lumopentu kysyi vilkaisten häntä. Hän vastasi kohauttaen olkapäitään.
“Oletteko te Aamutäplän pennut?” iloinen ääni kysyi heidän viereltään, mikä sai Karviaispennun säpsähtämään ja kääntämään nopeasti katseensa punaruskeaan naaraaseen eikä hän voinut olla pörhistämättä hieman turkkiaan. Hän ei tiennyt kuka tämä kissa oli ja miksi se puhui heille. Mistä se edes tiesi heidän emonsa?
“Kyllä me olemme”, Lumopentu vastasi ja osoitti häntä hännällään ja sitten itseään,
“Olen Lumopentu ja hän on siskoni Karviaispentu.”
Karviaispentu katsoi veljeään kuin hullua. Miten Lumopentu viitsi kertoa heidän nimensä aivan tuntemattomalle kissalle? Eivät he edes tienneet oliko kissa paha vai ei! Lumopentu taisi olla aivan kajahtanut hiirenaivo niin kuin emokin aina sanoi.
“Olen Kettutassu, hauska tavata”, naaras esitteli itsensä reipas hymy kasvoillaan. Karviaispentu tuijotti naarasta epäluuloisena. Hän ei osannut luottaa tuohon, vaikka Kettutassu näyttikin todella mukavalta ja kivalta kissalta. Jokin kuitenkin sai hänen ottamaan askeleen taaksepäin. Hänen korvansa olivat miltein liimautuneet hänen niskaansa.
“Olette varmasti ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella? Eikö olekin upeaa ensimmäistä kertaa nähdä ympärilleen?” Kettutassu kysyi katsoen enimmäkseen Lumopentua.
“Joo, olemme ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella ja saimme tulla tänään katsomaan ympärillemme”, Lumopentu naukui vastaukseksi. Kollin kasvoilla oli pieni hymy.
“Aamutäplä antoi teidän tutustua leiriin aivan yksin?” naaras kysyi hieman hämmentyneen oloisena saaden Karviaispennun silmät viiruuntumaan. Hän tiesi, että täällä oli jotain vaarallista!
“No hän varmasti katsoo teidän peräänne”, Kettutassu hymähti ja nyökkäsi pesää,
“Tuo on oppilaiden pesä, siellä kaikki oppilaat nukkuvat. Minäkin olen oppilas ja mestarini on Tummakajo, joka on Aamutäplän isä ja minun setäni.”
“Mestari ja oppilas?” Lumopentu kysyi uteliaana. Karviaispentu oudoksui sitä, että veli täysin jätti huomioimatta sitä, että täällä oli joku Tummakajo, joka oli heidän emonsa isä ja sitä, että tämä Tummakajo oli Kettutassun setä. Tarkoittiko se siis, että he olivat jotain sukua Kettutassun kanssa?
“Oppilaat harjoittelevat mestareidensa eli sotureiden kanssa tullakseen sotureita. Soturit puolustavat klaaniaan ja hankkivat ruokaa klaanilleen. On todella mahtavaa olla oppilas! Opettelemme Tummakajon kanssa kaikenlaista, hän opettaa minulle kalastamista, metsästystä, taistelua ja jäljittämistä!” naaras oppilas kertoi innostuneena, mikä tarttui ilmiselvästi myös Lumopentuun, jonka korvat ponnahtivat ylös ja häntä huiski levottomana.
“Kuinka upeaa! En malta odottaa, kunnes minusta tulee oppilas niin pääsen opettelemaan samoja asioita kuin sinä!” veli kailotti hehkuvin silmin. Karviaispentu tuijotti veljensä takaraivoa mykistyneenä. Velikö halusi oppia taistelemaan? Eikö se tarkoittanut sitä, että kolli tulisi vahingoittumaan jossain vaiheessa? Entä, jos Lumopentu taistelisi niin paljon, että se tappaisi hänet?
“Kettutassu?” hän kysyi hiljaa saaden molempien katseet kääntymään itseensä. Hän nielaisi hieman hermostuneena. Hän ei pitänyt siitä, kun tunsi Kettutassun polttavan katseen itsessään. Eihän hän edes tuntenut naarasta ja tuo oli saanut jo Lumopennun omalle puolelleen.
“Sanoit, että Tummakajo on emomme isä ja sinun setäsi?” hän kysyi viitaten aikaisempiin naaraan sanoihin. Kettutassu katsoi häntä hetken ennen kuin nyökäytti päätään innostuneena.
“Aivan, Tummakajo eli emonne isä on minun isäni veli. Täpläliito, tuo kissa tuolla-”, Kettutassu kertoi viitaten kauempana olevaan isokokoiseen vaaleanharmaaseen kolliin, jonka turkia koristi tummemmat laikut ja jatkoi sitten,
“Hän on isäni.”
Karviaispentu katsoi isokokoista kissaa hetken ennen kuin nyökytteli päätään pienesti. Eli siis Täpläliito oli heidän emonsa isän veli ja Kettutassu tuon tytär? Hän kääntyi katsomaan Kettutassua uudelleen, mutta huomasi jo veljensä ja naaraan keskustelevan jostain kiihtyneinä. Hän huokaisi hiljaa ja istui alas. Ehkä Kettutassusta tulisi Lumopennun hyvä ystävä..

Soratassu ja muu partio palasivat pitkältä metsästys- ja rajapartioltaan. Soratassu kulki ylpeänä leiriin suussaan varpunen ja metsämyyrä, jotka hän oli saanut. Hän oli tehnyt metsästystaidoillaan vaikutuksen mestariinsa Uskosieluun, joka oli kehunut häntä todella paljon. Hän oli todella tyytyväinen itseensä, että oli jaksanut kuunnella ja harjoitella Jäkäläaskeleen kanssa todella paljon pentuaikoinaan ja oli oppinut pitämään isänsä opettamat asiat mielessään.
Hän vilkaisi Kiepputassua, jonka naamalla oli hapan ilme. Sisko ei ollut saanut mitään napattua, mikä oli saanut Soratassun leijailemaan pilvissä. Hänestä tuntui niin hyvältä olla parempi kuin siskonsa ja tieto sai hänen hymynsä levenemään. Kyllä hän sen tiedosti, ettei olisi saanut olla iloinen siitä, että hän oli parempi ja Kiepputassu huonompi, mutta se silti tuntui todella hyvältä. Yleensä kilpikonnakuvioinen naaras ilkkui ja pilkkasi häntä, mutta tällä kertaa hän sai tehdä saman siskolleen.
“No Kiepputassu”, hän naukui, kun oli tiputtanut saaliinsa tuoresaaliskasaan ja kääntyi Kiepputassun puoleen. Naaras katsoi häntä pahantuulisena, mikä sai Soratassun kasvoille nousemaan vinon virneen.
“Silloin pentuna jaksoit aina mielistellä itseäsi kuinka hyvä olit kaikessa, mutta miten sinulla nyt ei ole mitään saalistamaasi mukana?” hän kysyi saaden Kiepputassun silmät viiruuntumaan.
“Vaikken ehkä tällä kertaa saanut mitään napattua, ei se tarkoita, että olisin huono metsästämisessä”, Kiepputassu sihahti vastaukseksi luimistunein korvin.
“Ehkei, mutta kyllä se jotain kertoo”, hän kommentoi huiskauttaen häntäänsä ja hymähti,
“Suot varmasti anteeksi, kun menen kertomaan isälle saalistustaidoistani?”
Kiepputassun silmät tuntuivat roihahtavan tuleksi tuon kuultua hänen sanansa. Soratassu kerkesi huomata kuinka naaraan kynnet liukuivat ulos ennen kuin tuo loikkasi hänen kimppuunsa. Soratassu älähti pelästyneenä ja kerkesi juuri ja juuri väistää siskonsa kynsiä, jotka vilahtivat aivan hänen silmiensä ohi. Hän tunsi seuraavaksi kynsien sivaltavan poskeaan, joka sai hänet toimimaan ja potkaisemaan voimakkaasti takajaloillaan toisen oppilaan mahaan saaden Kiepputassun kimpustaan. Hän järkyttyneenä pyörähti jaloilleen ja tuijotti epäuskoisena siskoaan.
“Mitä Tähtiklaanin tähden sinä teet?” hän puuskahti tyrmistyneenä.
Kiepputassu tuijotti takaisin kiihtyneenä ja hengitti raskaasti. Soratassu katsoi siskoaan hämmentyneenä, kun tuo katsoi ensin häntä, sitten hieman verisiä kynsiään ja takaisin häntä. Naaraan silmät olivat laajentuneet samanlaisesta järkytyksestä kuin hänelläkin.
“Kiepputassu?” hän kysyi varovaisesti yrittäen saada kiinni toisen oppilaan katseesta.
Kiepputassu puri hammasta, pyörähti ympäri ja loikki kohti oppilaiden pesälle. Soratassu tuijotti mykistyneenä ja järkyttyneenä naaraan perään.

Tihkutassu liukui ulos oppilaiden pesästä, ja istahti uloskäynnin vierelle sukimaan unen takkuunnuttamaa turkkiaan. Hän huokaisi muistaessaan eilisyön tapahtumat - Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin väliset erimielisyydet olivat aiheuttaneet pienimuotoisen kahakan, jonka seurauksena klaanit olivat kokoontumisen päätyttyä poistuneet myrskyisästi. Tihkutassu pudisti päätään muistellessaan Sulkatähden syytöksiä.
#Mutta kyllä siinä kokoontumisessa oli hyviäkin puolia. Tapasin uusia kissoja, kuten sen Taivastassun.#
Tihkutassu kietautui häntäänsä, käänsi katseensa taivaalle ja hymyili pienesti ajatellessaan valkeaa vuoristoklaanilaista. Parantajaoppilas oli vaikuttanut ystävälliseltä.
”Siltikään, en tiedä...” harmaakuvioinen naaras mutisi itselleen, muistissa selvä kuva toisten klaanien vihamielisyydestä. Vesipisara tipahti tämän kuonolle, mikä sai hänet säpsähtämään.
”Ehkä Ruostetassu on oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Punertava kolli oli ilmestynyt sisarensa vierelle juuri oikeaan aikaan kuullakseen nimensä.
”Ei mistään”, Tihkutassu korjasi nopeasti, hieman pelästyneenä veljensä yhtäkkisestä ilmestymisestä. Ruostetassu kohautti olkiaan huokaisten, ja lähti tassuttelemaan rennosti pois päin. Tihkutassu katsahti pentuetoverinsa perään hengähtäen, ja antoi sitten katseensa kiertää leirin läpi. Aamun hämärään kyyristyneet kissat supisivat luultavasti eilisen tapahtumista, jotkut niskavillat pystyssä. Nummipyörre seisoi keskellä, jakaen heräileviä kissoja partioihin. Varapäällikön ilme oli tavallisesta poikkeavasti tuima, ja hän puhui kissoille normaalia tiukemmin. Tihkutassu etsi nopeasti Vasanloikkaa katseellaan, ja todettuaan naaraan olevan jossain muualla, hän loikki ripeästi Nummipyörteen luo.
”Nummipyörre, tiedätkö missä Vasanloikka on?”
Toffeenruskea varapäällikkö nyökkäsi.
”Lähetin hänet juuri aamupartioon.”
Tihkutassu nyökkäsi hihkaisten, ja oli kääntymässä pois, kun Nummipyörre huudahti:
”Älä huoli! Sammalpuron metsästyspartioon mahtuu vielä!”
Soturin kova ääni oli säikäyttänyt Tihkutassun ja saanut tuon karvat pystyyn. Nyt naaras antoi häntänsä laahata pitkin maata kipittäessään nöyrästi partionsa luokse, vilkaisten vielä kerran Nummipyörrettä ennen leiristä poistumista.
#Ketunläjä! Hän on todellakin huonolla tuulella tänään.#
Sammalpuro hymyili aurinkoisena, ja viittoi partiota hännällään haluamaansa suuntaan. Ruskean naaraan askeleet olivat varmat, kun hän johdatti klaanitovereitaan pitkin metsän polkuja.
”Katsokaas tuota taivasta. En yllättyisi jos tänään myrskyäisi”, partion johtaja kommentoi myhäillen. Tihkutassu käänsi katseensa ylös, ja erotti kuusten väleistä vain tummanharmaat pilvet. Luultavasti jo tihkutti, mutta paksut oksat suojasivat metsänpohjaa vedeltä tehokkaasti niin, etteivät kissatkaan tunteneet mitään satunnaisia pisaroita lukuun ottamatta.
”En minäkään”, Oksakatse huokaisi ja väräytti korvaansa tylsistyneen oloisena.
”Pieni sade ei olisi pahitteeksi”, Syreenikukka totesi.
”Eikö? Haluatko soturien pesän lainehtivan niin kuin viimeksikin?”
Syreenikukka pyöräytti silmiään ja lähetti murhaavan katseen veljelleen. Tihkutassu hymähti huvittuneena, kuitenkin vain itselleen niin etteivät soturit kuulleet. Hänen, Sammalpuron, Syreenikukan ja Oksakatseen lisäksi partioon kuului vielä Sammalpuron oppilas, suurikokoinen Hämärätassu, joka kulki nyt Tihkutassun vasemmalla puolella. Tummanharmaa, karhea turkki oli suittu huolellisesti, ja vahvan taistelijan lihakset väreilivät sen alla. Meripihkan väriset silmät kiiluivat vakavana ja tuijottivat maata. Kolli oli keskittynyt kävelyyn. Tihkutassu huokaisi ja käänsi katseensa vaivalloisesti toiselle puolelleen. Kissa ei halunnut toisen oppilaan aistivan tuijotustaan.
”Haistan paljon riistaa tällä alueella”, Sammalpuro lausahti, ja viittoi hännällään partiota pienten sekä isojen kivien täyttämälle aukiolle. Tihkutassu tasapainotteli tiensä isolle kivelle, ja istui kuuntelemaan partion johtajaa.
”Minä ja Hämärätassu jäämme tähän. Te muut voitte jakaantua eri suuntiin”, Sammalpuro sanoi.
”Selvä. Minä menen tänne – ja Oksakatseen on parempi olla seuraamatta”, Syreenikukka naukui jääkylmästi ja täysin vakavana. Musta, äärimmäisen siro naaras asetteli tassunsa pehmeästi kiville ja loikki osoittamaansa suuntaan.
”Hyvä on, hyvä on”, Oksakatse tuhahti, ja ravisteli turkkiaan ennen kuin sujahti päinvastaiseen suuntaan. Tihkutassu tunnusteli kynsillään kiven sammaleista pintaa katsellessaan tummanruskean, kuutamoklaanilaiseksi pienen kollin lähtöä.
”Minä menen sitten tänne”, Tihkutassu huikkasi hypätessään alas kiveltä ja lähtiessään seuraamaan leiristä pois kulkevaa polkua pitkin. Vaikka naaras saalisti ensimmäistä kertaa ilman mestariaan, hän koki jo tilanteen luonnolliseksi.
”Katsotaas...” Tihkutassu raotti suutaan ja maisteli metsän vihreää tuoksua. Harmaa kissa kiitti mielessään, ettei pieni tuulenvire ollut pyyhkinyt pois saaliin tuoksuja, vaan toi ne hänen luokseen.
#Orava!# oppilas hihkaisi mielessään tunnistaessaan hajun. Hän käveli hetken eteenpäin, ja käänsi sitten katseensa ylös. Pian erään kuusen kolosta pujahti oksalle harmahtava orava. Tupsut sen korvissa värisivät tuulessa, kun se vilkuili ympäristöään.
Tihkutassu loikkasi hipihiljaa kiinni paksun puun runkoon. Kynnet oli helppo upottaa vanhaan, halkeilevaan kaarnaan. Oppilas nielaisi pienen epävarmuutensa, ja keltaiset silmät kiiluen päättäväisyydestä hän lähti kiipeämään tasaisesti ylös.
Oravat eivät olleet helpointa riistaa. Huomatessaan vaaran ne voittaisivat kuutamoklaanilaisen kiipeilyssä milloin vain. Lisäksi oksa, jolla Tihkutassun merkitsemä orava istuskeli sijaitsi melko korkealla. Kiipeilysuorituksesta tulisi vaikea.
Tihkutassu veti jokaisella vedolla itseään ylemmäs, samalla kun tarkkaili, lähtisikö orava liikkeelle. Se vaikutti tyyneltä eikä ollenkaan tietoiselta lähestyvästä saalistajasta. Hengästyneenä Tihkutassu saavutti toiseksi viimeisen oksansa ennen sitä, jolla orava oli.
#Mitä jos tipun? Ei, niin ei tule käymään.# Tihkutassu vakuutti itselleen vilkaistuaan alas. Siltikään pamppailu naaraan rinnassa ei helpottanut, kun hän painoi kyntensä runkoon taas. Leveä polku alhaalla näytti epämääräiseltä viivalta, joka halkaisi haaleanvihreän kasviston. Tihkutassu ravisti päätään ärtyneenä ja maisema selkeytyi.
#Noin. Se on vain päässäni. Soturithan kiipeävät näin ylös joka päivä. Minulla ei ole mitään hätää.#
Oppilas veti itsensä oksalle, joka oli hieman alempana ja juuri vastakkaisella puolella oravasta. Tihkutassu hymyili vaivalloisesti – hän oli toiminut hiljaisesti ja nopeasti, eikä saalis ollut tehnyt vielä siirtoaan. Äänettömästi harmaa kissa veti itsensä puun toiselle puolelle, aivan oravan taakse. Silmänräpäyksen ajan hän punnitsi vaihtoehtojaan. Olisiko kannattavaa lukita riista käpälien väliin, vai olisiko älykästä tiputtaa se alas ja tehdä siitä näin liikuntakyvytön? Ei, sillä vaikka oravan loukkaantuminen olisi todennäköistä, voisi se silti toipua pudotuksesta ennen kuin Tihkutassu kerkeäisi reagoida, ja livistää. Lisäksi se olisi julmaa ja tarpeetonta, sillä oravahan oli umpikujassa Tihkutassun ja pudotuksen välissä.
#Hah! Tämähän on helppoa.#
Tihkutassu ponnisti takajaloillaan pienesti ja painoi oravan kiinni oksaan. Se ei kerennyt edes äännähtää, kun oppilas antoi sille nopean tappopuraisun. Mielissään kissa poimi saaliin hampaidensa väliin, ja liukui alas puunrunkoa pikaisesti. Maankamaralla hän huokaisi helpotuksesta. Tyytyväisenä itseensä naaras kaivoi kuopan, johon hautasi oravan odottamaan.
”No, mitä seuraavaksi?” hän kysyi itseltään, vieläkin jalat täristen korkeaan puuhun kiipeämisestä.

Kostokynsi käveli Sielutassun vierellä, pysyen hyvin tuon ripeässä tahdissa mukana. Vaikka luopio ei tuntenutkaan erakon perhettä, mitä he nyt olivat etsimässä, hän silti halusi auttaa - ensimmäistä kertaa elämässään hän oikeasti pistäisi elämänsä likoon toisten puolesta. Kollin mielestä se tuntui aika hyvältä. Matka oli kuitenkin topannut lyhyeen, kun vuoristosta oli hänen kimppuunsa pudonnut kissa. Kostokynsi ärisi ja murisi, voimakkaasti työntäen kermanvaaleaa naarasta pois päältään. Terävät kynnet olivat kaivautuneet hänen ihoonsa ja kuolaa sähisevän kissan suusta tippui hänen naamalleen. Luopio ei voinut pidätellä omaa murinaansa tai kynsiään, jotka sotkeutuivat hyökkääjän rintakarvoitukseen. Oliko Vuoristoklaanin partio yllättänyt hänet ja Sielutassun ja käyneet heidän kimppuunsa? Oliko erakko myöskin maahan painettuna vai taistelisiko hän hengestään? Mutta kolli oli kuullut ennen hyökkäystä selvän huudon, mikä oli varoittanut valkoturkkista naarasta. Kuka tämä kermanvaalea naaras hänen päällään oikein oli, kun hyökkäsi vain Kostokynnen kimppuun?
- Uskosielu lopeta! Sielutassun avuton huuto kuului heidän viereltään. Luopio ehti nopeasti vilkaisemaan, että erakko seisoi kauhusta kankeana heidän veirellään, kyyneleet silmissään. Kollilla kesti hetki tajuta, että tämä kermanvaalea naaras hänen kimpussaan oli Uskosielu, valkoturkkisen naaraan sisar. Vuoristoklaanilainen ei kuitenkaan sisarensa käskystä huolimatta höllentänyt otettaan vaan puristi kaiken hapen Kostokynnen keuhkoista, keltaiset silmät leimuten. Mustavalkeaa kissa yritti jopa itse päästää irti ja osoittaa olevansa harmiton, mutta se ei tuntunut tehoavan. Soturittaren ote vain lujeni ja luopio joutui irvistämään kivusta, kun tunsi kynsien pureutuvan syvälle hänen ihoonsa. Heidän vierestään kuului parahdus ja yhtäkkiä Uskosielu joutui poistumaan kollin päältä. Vihersilmä käytti tilaisuuden hyväkseen ja nopeasti nousi jaloilleen, ja kääntyi katsoakseen mikä oli saanut vuoristoklaanilaisen irit hänen kimpustaan. Kostokynnen silmät suurenivat kun hän katsoi Sielutassua, joka luimituin korvin oli kasvokkain sisarensa kanssa. Molempien naaraiden karvat olivat pörhöllä, mutta se agressiivisuus mikä soturittarella aikaisemmin oli ollut, oli nyt tiessään. Hänen kasvoillaan oli vain kylmä ilme. Oliko erakko työntänyt Uskosielun pois luopion päältä ja asettautunut heidän väliinsä, yrittääkseen suojella häntä? Kolli ravisteli turkkiaan ja asteli varovasti valkoturkkisen naaraan rinnalle.
- Sielutassu, mitä tämä tarkoittaa? Vuoristoklaanilainen sylki ja heilutteli villisti häntäänsä. Kostokynsi yritti olla katsomatta tuon keltaisia silmiä, ettei tuo enää provosoituisi ja päättäisi uusia hyökkäystään. Hän ei uskoisi, että Sielutassu pystyisi enää toista kertaa saamaan soturitarta pois luopion kimpusta. Mustavalkea kissa kuuli erakon nielaisevan ja selvittävän ääntään.
- Kostokynsi ei ole uhka, valkeaturkkinen naaras sanoi itkuisella äänellä ja nopeasti häntä vilkaistessaan pystyi Kostokynsi näkemään kyyneleet mitkä valuivat tuon poskia pitkin.
- Hän on luuklaanilainen! Uskosielu sähisi niskakarvat pystyssä. Luopio heilautti korvaansa hermostuneena yrittäessään keksiä keinoa miten vuoristoklaanilaisen saisi rauhoittumaan.
*Sielutassu ei valehdellut, hän todellakin inhoaa Luuklaania.* Kostokynsi ajatteli ja vilkaisi taas Sielutassua. Erakko näytti siltä, että pakenisi paikalta minä hetkenä hyvänsä, mikä sai jonkin oudon tunteen luopion sisällä kasvamaan. Hän näki, että valkoturkkinen naaras pelkäsi. Ajattelematta sen enempää, kolli astui harmaasilmäisen kissan eteen, toimiakseen nyt tuolle suojamuurina.
- En ole enää Luuklaanissa, minut erotettiin sieltä, Kostokynsi sihahti, katsoen Uskosielua silmiin, kuitenkaan tahtomatta haastaa tuota uusintaotteluun. Vuoristoklaanilaisen keltaiset silmät leimusivat, mutta tuo ei kuitenkaan tehnyt elettäkään uuden hyökkäyksen eteen. Jokin Sielutassun tai Kostokynnen sanoissa tai teoissa oli saanut soturittaren tajuamaan, ettei luopion kimppuun kannata enää käydä.
- Mitä pahaa pitää tehdä, että Kuolontähti erottaisi sinut klaanista, missä sisareni murhattiin? Missä koko perheeni melkein tapettiin? Uskosielu tivasi, nostaen ylähuultaan paljastaakseen vielä enemmän hampaitaan. Kostokynsi ei liikahtanutkaan paikaltaan, eikä vilkaissut taakseen, vaikka hän kovasti halusi tietää olisiko Sielutassulla kaikki hyvin. Luopiolle oli aivan sama mitä hänelle tapahtuisi, mutta erakon piti olla kunnossa.
- Ilmeisesti Tähtiklaaniin ja hyvään uskova parantaja ei oikein täytä normaalin luuklaanilaisen muottia, kolli tuhahti toivoen, että Uskosielu tulisi järkiinsä ja lopettaisi sekoilunsa.
- Uskosielu kiltti, Sielutassu Kostokynnen takaa pyysi anelevasti. Hän kääntyi katsomaan erakkoa ja kiitti Tähtiklaania siitä, ettei valkoturkkinen naaras enää näyttänyt pelokkaalta tai järkyttyneeltä. Kääntäessään katseensa takaisin vuoristoklaanilaiseen, sai luopio kokea yllätyksen. Soturitar oli tasoittanut karvansa ja istahtanut kallioalustalle, vaikkakin kylmä katse ei ollut kadonnut mihinkään. Kolli huokaisi helpotuksesta ja istui itsekin, kiertäen häntänsä tassujensa ympärille.
- Saanen udella miksi tulitte tänne yhdessä? Uskosielu kysyi viileällä äänensävyllä, antaen katseensa käydä kummassakin hänen edessään olevassa kissassa. Sielutassu siirtyi Kostokynnen viereen istumaan ja näytti siltä, että oli toipunut äskeisestä kohtauksesta. Luopio kuunteli osittain tarinaa, mitä erakko alkoi sisarelleen kertomaan siitä miten he olivat tavanneet ja miten heidän matkansa oli jatkunut ja lopulta kuinka he olivat yhdessä päätyneet tapaamaan vuoristoklaanilaisnaarasta. Kolli ei oikein osannut sanoa mitään, ei hän kyllä olisi uskaltanutkaan. Uskosielu näytti viimeinkin rauhoittuneen eikä hän haluaisi ottaa riskiä, että tuo suuttuisi jostakin hänen sanomastaan. Naaraiden keskustelunaihe muuttui nopeasti kuulumisien kyselyyn, minkä jälkeen Sielutassu nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen kauemmas kaksikosta. Erakko oli hiljaa ja näytti vetävän henkeään syvään ennen kuin kääntyi katsomaan sisartaan ja Kostokynttä.
- Olen hetken jo miettinyt tätä, mutta... Miltä kuulostaisi jos voisitte tästälähin kutsua minua... Sielutaivaaksi? Valkoturkkinen naaras aloitti empien ja varovasti vilkuili molempien paikallaolijoiden ilmeitä, nähdäkseen heidän reaktionsa asiaan. Luopio katseli aluksi yllättyneenä erakkoa kuten varmasti katsoi Uskosielukin, mutta nopeasti hänen kasvoilleen nousi leveä hymy.
- Siis kun... En tunne itseäni enää oppilaaksi. Uskosielukin on ollut soturi jo vaikka kuinka kauan ja olemme saman ikäisiä..., naaras takelteli ja luimi korviaan nolostuneena. Kostokynsi tunsi taas sen samaisen lempeän tunteen röymyävän rinnassaan, kun hän katseli harmaasilmäistä kissaa. Hänestä tuon takeltelu oli jollakin tavalla söpöä, empiminen ja pahoittelevalta näyttäminen toivat jollakin tietyllä tavalla enemmän hänen persoonallisuuttaan esiin ja sitä kuinka hän oikeasti halusi olla varovainen mielipiteissään ja sanomisissaan kun muiden seurassa oli.
- Joten sopisiko se teille?
Kostokynsi ja Uskosielu päästivät lempeän kehräyksen samaan aikaan, mikä sai kummankin katsomaan toista siristetyin silmin, mutta nopeasti kumpikin käänsivät kasvonsa takaisin valkoturkkisen naaraan suuntaan.
- Tietenkin sopii! Vuoristoklaanilainen sanoi ja tassutteli puskemaan sisarensa päätä. Erakko kääntyi katsomaan luopiota, joka antoi myöntävän nyökkäyksen.
- Sielutaivas on kaunis nimi ja sopii sinulle hyvin, Kostokynsi kehräsi ja hänen hymynsä leveni, kun Sielutaivas näytti helpottuneelta ja onnelliselta kuullessaan hänen vastauksensa asiaan.

Aurinko alkoi tekemään nousuaan kun kolmikko viimein hyvästeli toisensa. Uskosielu lähti kiipeämään takaisin Vuoristoklaanin leiriä kohti, kun Sielutaivas ja Kostokynsi taas lähtivät laskeutumaan vuoristosta alas etsimään sopivaa yöpaikkaa. Kaksikko rupatteli aina välillä niitä näitä, erakko lähinnä pahoitellen sisarensa käytöstä. Luopio oli jättänyt asian sikseen ja kertonut, että kaikki olisi niin kauan hyvin, kunhan vuoristoklaanilainen ei kävisi hänen kimppuunsa uudestaan.
- Hei Kostokynsi? Sielutaivas aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Kostokynsi kääntyi katsomaan naarasta kysyvänä. Tuo näytti empivän sanomisiensa kanssa, mutta huokaisi lopulta.
- Sinähän aikaisemmin puhuit... Meidän yhteisestä tulevaisuudestamme ja... pennuista, erakko sai juuri ja juuri päästettyä viimeisen sanan ilmoille, niin nopeasti hänen äänenvoimakkuutensa hupeni. Kostokynsi tunsi punan nousevan kasvoilleen ja hänen piti yskäistä yllättäen kuivuneen kurkkunsa takia.
- Niin? Luopio sai sanotuksi. Hän heilautteli häntäänsä laiskasti, mutta yritti tällä rauhoitella itseään. Miten tästä puhuminen tuntui nyt niin kiusalliselta, kun aikaisemmin hänkin oli vain ajattelemattomasti keskustellut siitä? Hiljaisuus taas laski kaksikon välille, kun kumpikin heistä yritti kerätä itseään.
*Voi Tähtiklaani sentää, me molemmat olemme aikuisia, meidän pitäisi pystyä keskustelemaan tästä aikuismaisesti eikä käyttäytyä kuin vastanimitetyt oppilaat!* Kostokynsi ajatteli, lähinnä yrittäen rohkaista itseään.
- Minä ainakin olisin valmis siihen, Sielutaivas sanoi yhtäkkiä, katsoen luopiota silmiin varmalla katseella. Kolli näytti hetken yllättyneeltä, erakko harvemmin antoi noin itsevarmoja katseita hänelle. Kostokynsi nyökkäsi ja hymyili.
- Jos sinä vain haluat niin. Mutta ei tässä mikään kiire ole, tämän sanottuaan mustavalkea kissa kosketti kuonollaan varovasti naaraan päälakea. Tarkoituksena oli osoittaa, että kyllä luopio olisi valmis suhteeseen, mutta samalla hän myöskin yritti peittää sitä yli-innokasta ja iloista ilmettä, mikä Sielutaivaan sanoista oli hänelle tullut.

Kotikisu nimeltään Harmaa kertoi minulle Lumihäntä nimisestä kissasta jolla oli Lehti niminen sisko sekä Kynsi ja jää nimiset veljet. Lumihäntä asuu jossain Puroklaanissa. Minä olen kuullut Luuklaanista ja Kuuklaanista mutta en Puroklaanista. Kaipa se on joku klaani joka tykkää uida. Minä en niin uimisesta perusta mutta kai se on ihan mukiin menevää. Harmaa kertoi että Lumihäntä tulisi huomenna vierailulle. Sanoin että "Mikäs siinä" Mutta Harmaa vain nauroi ja sanoi että ehtisin olla Lumihännän kanssa monia ja tavan minia silmänräpaytyksiä. Minä siihen että "Niin kauan kuin mahdollista ja lähdin kohti minun ja Rähjän pesää vatukkapensaan alla.


Kun pujahdin sisään Rähjä istui ja odotti minua. "Lehti, syödään tämä jänis." Minä nauroin ja haukkasin palan. Jänis maistui taivaalliselta. "Ollaanko me nyt virallisesti kumppaneita,Lehti?" Vilkaisin Röhjää ja tokaisin "Tottakai olemme" Rähjä nauroi ja juttelimme yhdessä. Silloin Harmaan pää kurkkasi tunnelista.
"Anteeksi että häiritsen, mutta muista että Lumihäntä tulee huomenna" Tämä naukaisi ja lähti pois. Huusin perään "Tottakai muistan!" Ja sitten selitin Rähjälle tilanteen. Tämä maukui "Mukavaa että löydämme siskoosi" Lopulta alkoi olla ilta. Kun nukahdan näin unta.

Kun avasin silmäni olin pesässäni mutta vieressäni oli pentuja. Pennut vikisivät ja inisivät kun ovelle ilmestyi hahmo. Hahmo oli kissa mitta tämän tukki oli ohut ja solakka. Kissa toisteli sanoja Luuklaani Luuklaani.

Kun heräsin huomasin ettei pentuja näkynyt mutta tajusin että se oli uni. Silloin Rähjä ilmestyi tunnelista kaksi hiirtä suussaan. Tämä pudotti hiiret suustaan. Otin toisen ja juoksin pois pesästä. Katsoin ympärilleni ja näin mustan kissan jolla oli valkoinen häntä ja revennyt korva.

Katselin mustaa kissaa kauhuissani.*Oliko tämä Harmaan kumppani?* Ajattelin. Mietin mitä sanoisin. Yhtäkkiä vatukkapensaassa olevasta tunnelista pelmahtivat esiin toinen kissa. Tunsin huojennusta kun musta naaras painautui uutta kissaa vasten. *Onneksi Harmaalla ei ole vielä kumppania.* Musta kissa huusi minulle "Oletko sinä Lumihäntä!?" Mietin mistä kissat tiesivät nimeni. Yhtäkkiä Harmaa hyppäsi aidalle ja maukui "Tässä on Lehti" *Lehti!* jos tuo olisi siskoni niin wow hänellä oli jo kumppani. Minulla ei. Lehti silmäili minua ja totesi "Onko sinulla sisko nimeltään Lehti?" Minun teki mieli sanoa, olet aika onnekas taas kun minä jäin vain yksin. Mutta en sanonut. Lopulta vastasin tälle "Joo.Miten niin?" Kolli liittyi keskusteluun. "Siinä tapauksessa tämä on sisareni" ajatukseni risteilivät. Lopulta vaivaudun vastaamaan "Tulin kyllä tapaamaan Harmaata en sinua" Sanaakaan sanomatta nosti vesimyyräno ja loikin aidalle.


Auringonhuipun aikaan hyvästelen harmaa ja sanoin että tulisin illalla. Lähdin kohti leiriä ja mietin keiden kanssa joutuisin partioimaan. Matkalla nappasin päästisen ja lohen.

Kun saavuin leiriin minua odottivat Hunajavirta,Purolaulu sekä Leskenlehti.*Selvä. joudun hedän kanssaan paertioon.&

Päivä alkoi hiljalleen muuttua illaksi ja aurinko teki tietään vuorten taakse. Aamutäplä nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen etsien Lumopentua ja Karviaispentua, jotka olivat saaneet mennä tutkimaan leiriä. Kaksikko olivat olleet seikkailuretkellään kokonaisen päivän ja, vaikkei häntä oikein kiinnostanut palata takaisin hämärään pentutarhaan, halusi hän silti etsiä pentunsa. Kyllä hän kaksikosta jollain tasolla välitti, olivathan he hänen pentunsa. Hän venytteli hieman, jonka jälkeen lähti kulkemaan kohti oppilaiden pesää, missä oli viimeksi kaksikon nähnyt. Tämän koko ajan hän oli nauttinut pentutarhan ulkoisesta ajasta ja kylpenyt mukavan lämpimässä auringonvalossa, joka oli juuri täydellisesti paistanut hänen turkilleen. Hän oli jutellut Sädetaivaan kanssa jonkin aikaa niitä näitä ja antanut emon sukia häntä. Ei häntä haitannut emon keskipisteenä oleminen ja hän rakasti olla naaraan kanssa kahdestaan ja vain jutella. Jos kyseessä emon sijaan olisi ollut Tummakajo, suoraan sanoen hän olisi tuntenut olonsa paljon kiusaantuneemmaksi ja ahdistuneeksi. Ei hän osannut olla isän kanssa samanlailla kuin emon. Ehkä hän vain aina oli ollut läheisempi Sädetaivaan kanssa?
“Oletteko te täällä?” hän naukui laiskasti samalla, kun antoi katseensa kiertää oppilaiden pesän aluetta. Karviaispentua eikä Lumopentua näkynyt lähistöllä, vaikka kaksikon tuoksu olikin siinä kohtaa todella voimakas. Oli varmaa, että pennut olivat olleet tässä aika kauan. Ehkä he olivat tavanneet jonkun oppilaista ja jääneet juttelemaan tämän kanssa?
Hän pudisteli päätään ja päätti jatkaa pentujen etsimistä. Hän kulki rauhallisin askelin seuraavaksi sotureiden pesälle, mihin kaksikon ominaistuoksu hänet vei. Naaras katseli ympärilleen ja yritti erottaa pentujaan, muttei huomannut heitä. Monet kissat aukiolla alkoivat lähtemään pesiinsä nukkumaan ja hän tiesi, että pennut olisi löydettävä ennen kuin pimeys laskeutuisi aukiolle. Ei pentuja ollut turvallista jättää keskenään yön pimeyteen.
“Lumopentu, Karviaispentu?” hän naukui hiljaa ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän aukaisi suunsa ja yritti saada parempaa hajua kaksikosta. Hetken hän haisteli ympärilleen ja lähti sitten jäljittämään hajua. Parilla askeleella hän päätyi pensaan luokse ja pysähtyi aloilleen. Kuningatar höristi korviaan ja kuunteli aivan hiljaa.
*Puskassako te olette piilossa minua? En kai nyt niin kamala ole?* hän tuhahti itsekseen ja tassullaan varovaisesti veti oksia sivummas, jotta sai sen sisälle paremman näkyvyyden. Hänen yllätyksekseen Lumopentu ja Karviaispentu olivat käpertyneet aivan vierekkäin, lähes sylikkäin. Pentujen päät olivat vierekkäin ja hännät kietoutuneet toistensa ympärille. Ei hän voinut olla kuin hymähtämättä ihastuksissaan. Eivät ne niin kamalia olleet kuin hän monesti päättyi ajattelemaan.
“Pennut? Yö on tulossa on teidän tultava nukkumaan pentutarhaan”, hän kuiskasi. Kumpikin pentu kuitenkin nukkui sikeästi eivätkä kumpikaan kuulleet emonsa sanoja.
*Voi hiirenpapana sentään*, hän ärähti hiljaa. Hän ei voinut muuta kuin antaa toiveidensa siitä, että pennut tulisivat itse omilla tassuillaan kävelemään pentutarhaan murentua ja ryhtyä itse toimiin. Hän kurkotti hieman ja nappasi ensin Karviaispennun niskanahasta hampaisiinsa ja laski vaivalloisesti pennun tassujensa juureen. Hän toisti saman Lumopennun kohdalla ja ähkäisi hieman tuskastuneena, kun huomasi, että kollipentu oli selvästi paljon painavampi kuin siskonsa. Paino varmasti johtui siitä, että kollipentu oli paljon vankempi ja lihaksikkaampi kuin solakka siskonsa. Hän huokaisi helpottuneena saatuaan kaksikon pois pusikosta tassujensa juureen.
“Kaipaatko sinä apua? Tuo näyttää aika hankalalta”, joku totesi lähettyviltä huvittuneen kuuloisena ja sai Aamutäplän katseen suuntautumaan soturiin, joka katseli häntä meripihkaisilla silmillään. Miksi aina Kotkamielen piti olla kaikkialla kuin hänenkin?
“Sinä vain näät sen hankalana”, hän kommentoi heittäen kollille nyrpeän katseen.
He katselivat jonkin tovin toisiaan hiljaisina ennen kuin Kotkamieli hieman pudisteli päätään ja tassutteli lähemmäs. Aamutäplä seurasi katseellaan kuinka soturi otti Lumopentua niskavilloista kiinni ja helposti nosti tuon maasta. Hän mittaili kollia katseellaan hetken ennen kuin tuhahti närkästyneenä ja nappasi Karviaispennun otteeseensa.
*Saat kaiken näyttämään niin helpolta hiirenaivo*. Hän lähti pentu hampaissaan kulkemaan pentutarhaa kohden ja kuuli nopeat askeleet perässään, kun Kotkamieli kiri hänen vierelleen. He kulkivat vierekkäin pentutarhalle ja Aamutäplä pystyi tuntemaan valkoisen kissan turkin hipovan omaansa koko matkan. Hän ei oikein tiennyt, mitä tuntea. Ehkä onnea siitä, että kolli oli sattunut paikalle ja halusi auttaa häntä vai ärsyyntymistä siitä, että Kotkamieli tuntui aina olevan lähettyvillä ja katsovan hänen peräänsä. Ei hän ollut mikään avuton pentu -niin kuin nämä kaksi heidän kannossaan- vaan osasi kyllä huolehtia itsestään.
“Odota tässä ulkona”, hän sai sanotuksi, loi Kotkamieleen katseen ja kulki sitten pentutarhaan. Hän laski Karviaispennun sammalpedille ja palasi sitten kollin luokse ulos.
“Miksi en saisi tulla sisälle? Onko sinulla siellä jotain piiloteltavaa vai?” Kotkamieli kyseli nostaen kulmaansa. Aamutäplä mulkaisi kollia tuskastuneena. Tähtiklaanin tähden mitä hän joutui kestämään!
“Jos et ole aivan hiirenaivo ymmärrät varmasti sen, että pentutarha on ahdas paikka olla ja liikkua, joten en tarvitse sinua sinne kompastelemaan ja rikkomaan kaikkea”, hän naukui ivallisesti ja kohautti olkapäitään. Hän huomasi kuinka Kotkamieli katsoi häntä tyhmänä, mikä sai väistämättä hänen kasvoilleen nousemaan ironisen virneen.
“Älä siinä seiso tyhmänä vaan anna Lumopentu minulle niin pääsen sinusta mahdollisimman nopeasti eroon”, hän naukui. Virnistys naaraan kasvoilla yhä vain leveni, kun Kotkamielen ilmeestä tuli vieläkin tyhmemmän näköinen. Kuin kolli ei olisi ymmärtänyt ollenkaan, mitä hän juuri tuolle kertoi.
Kotkamieli nyökäytti päätään hämillään ja laski Lumopennun maahan varovaisesti. Aamutäplä loi kolliin huvittuneen katseen, jonka jälkeen nappasi kollipennun itselleen. Hän oli kääntymäisillään jo ympäri, kunnes tuli toisiin päätöksiin ja päätti vielä sanoa jotain.
“Sinun on kannattaisi mennä nukkumaan eikä huolehtia muiden ongelmista enää tänään. Huomenna varmasti sinua odottaa partio, joten et varmasti halua olla väsynyt silloin?” hän naukui tutkaillen kollia.
“A-aivan, olet oikeassa”, soturi yskäisi kiusaantuneena, nyökkäsi hänelle pikaisesti ennen kuin kääntyi kannoiltaan ja lähti ripein askelin kulkemaan sotureiden pesää. Aamutäplä katsoi kollin perään huvittuneena ja lähti sitten itsekin nukkumaan.

Yö ja sen synkkyys oli jo kerennyt laskeutua Puroklaanin aukion ylle, kun Aamutäplä säpsähti hereille. Hän katseli ympärilleen ja joutui hetken räpyttelemään väsymystä silmistään ennen kuin näki hyvin. Hän nousi hiljaisesti ylös ja tassutteli varovaisesti pentutarhan suuaukolle ja kurkisti ulos aukiolle. Aukiolla ei näkynyt ristin sieluakaan, mikä sai kuningattaren huokaisemaan helpotuksesta. Hän kääntyi ja palasi sammalpedin luokse, jonka päällä Lumopentu ja Karviaispentu nukkuivat aivan toisiinsa kiinni käpertyneinä.
“Herätys”, hän sihahti ja tökki kahta pentuja, jotka päästivät uneliaita vikinöitä. Hän jatkoi kaksikon herättelemistä siihen asti, kunnes Lumopentu avasi vihertävät silmänsä ja katsoi häntä uneliaana. Kollipennun katse oli hämmentynyt.
“Herätä siskosi ja tulkaa sitten ulos aukiolle. Odotan teitä pentutarhan seinustalla”, hän kertoi kollipennulle ja katsoi tätä pitkään siihen saakka, että sai pään nyökäytyksen ja lähti sitten suuaukolle ja pujahti ulos. Hän istuutui odottamaan kaksikkoa ja alkoi sukimaan turkkiaan siistimmiksi. Hän nyppi pari sammalpalloa turkistaan.
Hän joutui odottamaan tovin, kunnes kaksi uneliasta pentua asteli ulos pentutarhasta pimeyteen. Kaksi pentua kulkeutuivat ripein askelin hänen luokseen ja hän tunsi kuinka molemmat painautuivat hänen etujalkojaan vasten.
“Emo miksi sinä herätit meidät keskellä yötä?” Lumopentu kysyi ja kollin äänestä pystyi kuulemaan tuon olevan hieman peloissaan.
“Olette varmasti miettineet kuka teidän isänne on? No nyt saatte nähdä hänet, jos hän on vielä samassa paikassa kuin ennenkin”, Aamutäplä kertoi hiljaisesti ja nousi seisomaan. Hän katsoi kaksikkoa varoittavasti,
“Kukaan ei saa tietää tästä, että vien teidät ulos leiristä ja, jos kerrotte jollekin voitte olla varmoja, että teille käy samalla tavalla kuin isällennekin. Ututähti karkoittaa petturit.”
“K-karkoittaa?” Karviaispentu äänähti hiljaisena inahduksena.
“Aivan, Ututähti ei pidä pettureista ettekä varmasti halua olla sellaisia ettehän?” hän kysyi tuijottaen viiruuntuneilla silmillään kaksikkoa. Hän ehkä saattoi valehdella, mutta teki sen vain pentujen ja itsensä parhaaksi. Kyllä hän halusi, että pennut tulisivat tapaamaan edes kerran Kuroa ja valehtelu ja pelottelu saattoi olla ainut tapa tehdä se mahdolliseksi.
“Teidän on oltava aivan hiljaa, ei sanaakaan”, hän sihahti pennuilleen ja viittoi hännällään seuraamaan. Hän lähti kulkemaan kohti leirin suuaukkoa kohden ja kuunteli tarkkaavaisesti, että kaksikko varmasti seurasivat häntä.
He saapuivat suuaukolle ja hän päästi pennut menemään ensin ulos ennen kuin itse meni ja vilkuili ympärilleen tarkistaakseen turvallisuuden. Hän huomasi kuinka selvästi pennut olivat pelokkaita. Ehkä hän oli pelotellut kaksikkoa hieman liikaa.. Jos joku karkotettaisiin klaanista totuuden tultua julki se olisi hän.

He olivat kulkeneet jo jonkin aikaa aavemaisen hiljaisessa metsässä. Kaikki tuntui olevan unessa eikä ääniä tuntunut kuuluvan mistään. Ainut äänenlähde oli kuivuneista lehdistä kuulunut rapina, kun jonkun tassu astui niiden päältä. Aamutäplä oli päättänyt patistaa pentunsa aivan vierelleen eikä taakseen, koska heitä oli näin paljon helpompi suojella. Jos jokin hyökkäisi heidän kimppuunsa, saisi hän nopeasti siirrettyä pennut turvaan aluskasvillisuuden sekaan, mitä kasvoi heidän molemmilla puolillaan. Hän myös kuunteli tarkkaavaisesti ympäristöä, jottei mikään pääsisi yllättämään heitä.
He alkoivat lähestymään paikkaa, jossa hän oli viimeksi nähnyt Kuron. Heidän paikkaansa.. Aamutäplä pystyi muistamaan elävästi kuinka he olivat ensimmäisen kerran tavanneet erakon kanssa ja pikkuhiljaa ajan myötä olivat alkaneet näkemään miltein joka päivä siellä. Hän tunsi huonoa omatuntoa siitä, että oli sanonut niin pahasti kollille, muttei voinut mitään sanoilleen. Hän oli ollut silloin niin vihainen ja täynnä tunteita. Hän oli ollut hämmentynyt ja vihainen, mutta myös pelokas. Hän ei ollut valmis edes olemaan kunnolla kenenkään kanssa kunnolla yhdessä eikä varsinkaan saamaan pentuja, mutta tässä sitä oltiin.. Kermanvaalea naaras laski katsettaan pentuihinsa, jotka kompastelivat askelissaan. Eivät pennut tietenkään olleet tottuneet kulkemaan aluskasvillisuuden ja kaikkien juurien joukossa. Vastahan he oppivat kävelemään ja nyt jo hän pakotti pentunsa tänne.. Hän tunsi pientä katumusta. He olivat vasta niin pieniä.. Oli hänkin täydellinen emo, oikein malliemo!
“Kuro?” hän sihahti hiljaisuuteen ja pysähtyi aloilleen. Lumopentu ja Karviaispentu pysähtyivät myös ja varovaisesti painautuivat hänen etutassujaan vasten. Hän tunsi pienemmän Karviaispennun tärisevän.
“Aamutäplä? Aamutäplä sinäkö?!” tuttu ääni kysyi ja loppua kohden tuo melkein huusi ilosta.
“Hiljaa karvapallo!” hän tiuskaisi saaden puussa istumaan nousseen kollin vaikenemaan samalla sekunnilla.
He katselivat toisiaan jonkin aikaa silmiin ennen kuin kolli säpsähti hieman ja rikkoi katsekontaktin ja lähti laskeutumaan alas puusta. Aamutäplä seurasi katseellaan kuinka isokokoinen kolli pääsi nopeasti puusta ja tassutteli lähemmäs. Oli varmaa, ettei erakko ollut vielä nähnyt hänen etutassujensa suojissa piileskeleviä pentuja.
“E-emo pelottaa”, Karviaispentu inahti hermostuneena.
Kuro seisahtui samalla silmänräpäyksellä paikoilleen kuultuaan pennun lauseen. Harmaa kolli näytti siltä kuin olisi jäätynyt paikoilleen tai jokin olisi pidellyt hänen jaloistaan kiinni. Kolli tuijotti lamaantuneena Aamutäplää silmiin hetken ennen kuin nielaisten laski katseensa hänen jaloissaan oleviin kahteen pentuun ja näytti siltä, että tuon silmät laajenivat entisestään. Erakko katsoi pentuja kuin uskomatta omia silmiään.
“En ole antanut sinulle anteeksi enkä varmasti tulekaan koskaan antamaan, enkä halua olla missään tekemisissä kanssasi”, Aamutäplä aloitti vakavana rikkoen hiljaisuuden ja sai kollin katseen siirtymään itseensä. Hän kuitenkin huokaisi raskaasti samalla, kun tuijotti kollia suoraan silmiin,
“Mutta halusin silti, että saat nähdä pentusi, koska uskon että sinulla on oikeus siihen. Tietenkin on, koska olet heidän isänsä.”
Kuro katsoi häntä hiljaisena ja näytti siltä kuin olisi yrittänyt ymmärtää hänen juuri sanomaansa. Lopulta kolli kuitenkin nyökäytti päätään ymmärtäväisenä, vaikka näyttikin järkyttyneeltä.
“Joten”, hän naukui ja nyökäytti pentujaan,
“Tässä ovat Lumopentu ja Karviaispentu. Karviaispentu ja Lumopentu, tässä on isänne.”
Pennut hänen jaloissaan tuntuivat hieman säpsähtävän. Hän laski katseensa pentuihinsa ja molemmat olivat kallistaneet hieman päitään ja katselivat häntä laajentuneilla silmillään hölmistyneinä.
“Isämme?” Lumopentu kysyi saaden emoltaan pään nyökäytyksen. Pitkäturkkinen kollin kulmat kurtistuivat ja tuo katsoi seuraavaksi parin askeleen päässä olevaa erakko kollia,
“Karkoittiko Ututähti sinut Puroklaanista?”
Kuro katsoi Aamutäplää hämmentyneenä. Kuningatar vastasi katseeseen totisena ja nyökäytti päätään yrittäen viestittää kollille, että tuon pitäisi vastata myönteisesti.
“Kyllä?” Kuro vastasi ja kohdisti katseensa takaisin Lumopentuun.
“Miksi?” kollipentu kysyi.
“Koska isänne oli petturi, siksi”, Aamutäplä naukui puuttuen tilanteeseen ja pelastaen erakon nahan. Kollipennun katse siirtyi hänen uudelleen.
“Hän juonitteli muiden klaanien kissojen kanssa ja paljastuttuaan Ututähdelle, hän hääti isänne. Nykyään isänne on erakko eikä saisi enää olla reviirillämme, mutta hän ei ole uskonut minua vaan haluaa leikkiä urheaa. Ettehän te kaksi halua, että klaani saa tietää siitä, että tapasitte karkoitetun isänne ettehän? Se vaan saattaisi teidät ongelmiin”, hän kertoi vakaalla äänellä. Lumopennun katse muuttui pelokkaammaksi.
“En halua emo, en tietenkään halua. Minusta tulee klaanin suurin soturi. En halua, että minut karkotetaan sen takia, mitä isä teki”, valkoruskea kolli kertoi. Aamutäplä nyökäytti päätään tyytyväisenä ja kollipennun katsottua muualle hän päästi virneen kasvoilleen.
“E-en minäkään kerro emo!” Karviaispentu älähti hiljaa kuin peläten, että jos ei sanoisi mitään voisi hänelle tapahtua jotain. Aamutäplä hymyili vieläkin enemmän tyytyväisenä. Hän ei uskonut, että pentujen saaminen omalle puolelleen olisi niin helppoa.
“Sanokaa heipat isälle, koska tämä voi olla viimeinen kerta, kun näette hänet”, hän naukaisi ja pukkasi kaksikkoa kohti isäänsä. Kuro katsoi ensin pentujaan ja sitten häntä. Erakon silmistä pystyi näkemään selvän surun. Aamutäplä katsoi kollia purren hammasta. Ei hän välttämättä halunnut satuttaa kollia, mutta ei hän voinut muuta. Jos klaani saisi tietää Kurosta ja siitä, että erakko oli pentujen isä, ei se tulisi päättymään hyvin.
Lumopentu rohkeampana pentuna asteli Kuron luokse Karviaispentu kintereillään. Erakkokolli kosketti molempien pentujensa päitä kuonollaan murtuneena.
“Teistä tulee vahvoja taistelijoita”, kolli kuiskasi rikkinäisenä ja laski päänsä pentujensa ylle. Aamutäplä katsoi kolmikkoa sydän hiljalleen rikkoutuen. Ei hän olisi halunnut saada kollia niin surulliseksi, ei tietenkään. Hän jopa taisi rakastaa kollia, mutta hänen olisi ajateltava omaa ja pentujensa tulevaisuutta. Hän ei halunnut, että asian julki tuleminen aiheuttaisi harmia Lumopennulle ja Karviaispennulle. Puoliverisiä ei kohdeltu välttämättä niin hyvin kuin täysiverisiä.
“Rakastan teitä enkä tule koskaan unohtamaan teitä”, Kuro kuiskasi hiljaa, mutta sen verran kovaa, että myös Aamutäplä kuuli sen. Hän katsoi kolmikkoa vaitonaisena ja laski katseensa maahan. Kyyneleet kirvelivät hänen silmissään. Ei hän olisi uskonut, että tällainen voisi sattua niin paljon. Hänen rinnassaan puristi ilkeästi. Näin olisi parasta.
Pennut tassuttelivat hetken päästä takaisin hänen luokseen. Aamutäplä vilkaisi Kuroa ja kääntyi ympäri aikomuksenaan lähteä suunnistamaan leiriin pentujensa kanssa, mutta sen esti erakon hiljainen kysymys.
“Tässäkö se oli? Oliko se kaikki muka tässä? Enkö saa edes jäähyväisiä sinulta?”
Hän kääntyi ympäri, muttei halunnut kohdata kollin surullista katsetta.
“Odottakaa hetki, emo hyvästelee isän”, hän kuiskasi pennuilleen nielaisten ja kulki sitten Kuron luokse, joka seisoi paikoillaan kuin olisi jämähtänyt siihen. Hän painoi päänsä erakon pitkien rintakarvojen sekaan ja tunsi kuinka hänen poskiaan pitkin alkoi valumaan kyyneliä. Ei hän halunnut itkeä eikä näyttää heikkoa puoltaan kollille, muttei voinut mitään.. Tämä koko tilanne vain sai myös hänet surulliseksi.
“Tiedäthän, että tulen rakastamaan sinua aina, vaikka emme enää näe? En unohda sinua koskaan Aamutäplä, tulen aina ajattelemaan sinua. Olet ajatuksissani aamuisin, kun herään ja iltaisin, kun menen nukkumaan”, kolli kuiskasi aivan hänen korvansa juureen. Sanat saivat hänen ihon kihelmöimään ja tuntemaan kylmiä väreitä. Kyyneliä alkoi muodostumaan yhä enemmän hänen silmiinsä ja valumaan vuolaina hänen poskiaan pitkin kollin sanojen myötä.
Hän ei osannut sanoa mitään kuin vain nieleskellä ja itkeä. Hän ei ollut koskaan tuntenut yhtä suurta surua kuin nyt. Tuntui kuin iso paino olisi pyörähtänyt hänen rintansa päälle.
“Rakastan sinua”, Kuro toisti nuolaisten hänen päälakeaan. Aamutäplä vetäytyi hieman ja kohtasi surusta ja kyynelistä täyttyneet vihreät silmät. Hänestä tuntui kuin ei olisi voinut hengittää hetkeen.
“Minäkin sinua”, hän kuiskasi koskettaen varovaisesti erakon kuonoa ennen kuin kääntyi ympäri särkynein sydämin ja askelsi pentujensa luokse, jotka katselivat häntä ymmällään. Eivät he tietenkään sitä ymmärtäneet. Eivät he varmasti tulisi koskaan tietämäänkään tätä tunnetta, mikä myrskysi hänen sisällään.
“Tulkaa, mennään kotiin”, hän naukui vapisevalla äänellä ja viittoi pennut mukaan. Hän ei pystymään vilkaisemaan taakseen, koska ei pystynyt kohtaamaan kollin katsetta uudelleen.
Hän lähti johdattamaan pentujaan kotiin ja päätti hieman mennä kierrellä ja hieman kiertää. Hän ei halunnut, että hajua pystyisi seuraamaan kunnolla. Pennut melkein matelivat hänen vieressään, koska olivat niin väsyneitä kaikesta kävelemisestä.

Kun ilta pimeni.Lumihäntä oli täysin hereillä. Hän oli lähdössä kalaijalkalaan. *Siellä on varmasti mukavaa* Oli Lumihäntä ajatellut. Lumihäntä loikki kohti suloskäyntiä innoissaan. Lumihäntä noukki kaksi kalaa tuoresaaliskasasta. Tuoksu oli taivaallinen auringonhuipun partion jälkeen oli Lumihäntä vienyt pentutarhaan vesimyyrän. Nyt hän lähtisi kaksijalkalaa Harmaan luokse. Hän aikoi nukkua siellä. Se olisi erilainen kokemus. Ainakin Lumihännälle. Joskun hän toisi Harmaan reviirille. Toivottavasti Harmaa pitäisi siitä. Tosin,ei Lumihäntä voinut pakottaakkaan. Jos Harmaa ei tykkäisi niin tämä ei tykkäisi. Lumihäntä ei voisi sille mitään.

Kuu alkoi jo nousta kun Lumihäntä pääsi kaksijalkalaan. Pesän suussa oli aukko josta Lumihäntä pääsisi. Harmaa odotti sisällä. Tämä kertoi että hänen kotiväkensä oli jo mennyt nukkumaan. Yhtäkkiä kaksikon tielle putosi jotain. Lumihäntä säikähti mutta Harmaa kertoi että kotiväki suojaisi niillä itseään. Kotiväellä ei kuulemma ollut turkkia. Yhtäkkiä he tulivat ”aukiolle” jolla oli värikkäitä kiviä. Harmaa kertoi että niillä voi nukkua.

Me Harmaan kanssa menimme nukkumaan yhdelle niistä. Kolli kiersi häntänsä ympärilleni.