Auringonsäteet valaisivat unissaan tuhisevan harmaan naaraan turkin. Nummiklaanin leirissä oli rauhallista lukuunottamatta pentuja, jotka juoksentelivat luolassa sinne sun tänne kiviä jahdaten. Suurin osa sotureista oli saalistamassa taikka partioimassa reviirin rajoilla vihamielisten riistavarkaiden ja viekkaiden kettujen varalta. Ainoastaan parantajaoppilas Yötassu hääräili parantajan pesässä sillä välin, kun Ketunkynsi oli keräämässä viimeisiä yrttejä, joita tuulisen lehtisateen aikaan löytyi.
Haukkakiito heräsi nopeisiin askeliin jotka viilettivät suoraan soturien pesän yli, jatkaen luolan suuaukolle ja siitä sisään. Hän venytteli pikaisesti kerkeämättä edes sukia turkkiaan, kun Punatassu loikkasi päättäväisesti Seinämäkivelle ja kutsui klaanin, tai sen pienen osan mitä siitä oli paikalla, koolle ja maukaisi:
“Kettu! Se hyökkäsi metsästyspartion kimppuun lähellä Puroklaanin rajaa! Sinne jäi vain neljä kissaa, sillä Kuisketassu lähti etsimään muita.”, Hän lopetti hieman rauhoittuen.
“Hyvä on”, Haukkakiito otti ohjat käsiinsä:”Tarvitsemme ainakin kolme kissaa täältä taistelemaan kettua vastaan, mutta toisaalta leiriinkin pitää jäädä puolustusjoukkoja. Leijonatassu, Leopardilaikku ja Hahtuvaturkki tulevat mukaamme. Naavatassu, Liekkitaivas, Varjokukka ja Valkotäplä jäävät tänne. Muut soturit ja oppilaat eivät ole paikalla, mutta saatte apua kuningattarilta ja minun puolestani Usvakarvakin saa auttaa jos se on tarpeen.”
Haukkakiito pinkoi luolasta Punatassun vierellä ja muut aivan heidän kintereillään. Pian he saapuivat taistelupaikalle, jonne Kuisketassu oli tuonut kaksi löytämäänsä partiota. Haukkakiito oli tuskin kerinnyt edes havainnoida taistelutilanteen, kun paikalle ryntäsi toinen kettu.
“N-Niitä on kaksi!”, Haukkakiito huudahti ennen kuin toinen ketuista hyökkäsi hänen päälleen. Naaras yritti turhaan taistella yksin miltein kolme kertaa häntä isompaa eläintä vastaan. Haukkakiito tunsi kuinka ketun hampaat tarttuivat hänen niskanahastaan kiinni uppoutuen aina vain syvemmälle ja syvemmälle.
Haukkakiito pelkäsi jo pahinta, mutta yhtäkkiä kettu päästi hänet kovaa riuhtaisten irti, niin, että naaras lensi pitkässä kaaressa Puroklaanin reviirin puolella olevaan jokeen, joka virtasi uhmakkaasti kohti järveä. Hän ei ollut tottunut uimaan, joten tunsi jo hukkuvansa, kun tumma hahmo sukelsi hänen viereensä, tarttui tämän niskasta kiinni ja veti naaraan kuivalle maalle.
“Et taida olla tottunut uimari.”, Kermanvalkea, laikukas kolli hymähti pilke silmäkulmassa.
“En tosiaankaan.”, Haukkakiito ravisteli itsensä kuivaksi. “Ja kiitos.”, Hän lisäsi, istahtaen kostealle nurmelle.
Seuraavaksi tämä mukavanoloinen kolli kysyi Haukkakiidolta uteliaana: ”Kuka olet?”
“Olen Haukkakiito Nummiklaanista”, Haukkakiito vastasi hieman hämillään.
“Kiva nimi! Minä olen Lumitassu. Puroklaanista tietenkin”, Lumitassu vastasi haistaen läheltä saapuvan rajapartion.
“Täytyy mennä”, hän huomautti lisäten vielä: “Tavataan tässä huomennakin”
“Selvä! Hei sitten!”, Haukkakiito huusi vielä Lumitassun perään ennen kun kääntyi leiriä kohti.
Juostessaan hän huomasi muutamia taistelun jäljiltä verta vuotavia haavoja ympäri kehoaan ja huomautti itselleen ääneen ajatellen: “Täytyy näyttää nämä Ketunkynnelle”.


// toivotaan ettei ollut liikaa muiden hahmojen tekemisien määräilyä, mutta sain ekan tarinan valmihiksi!

Lehti hiipi kohti pusikkoa.Yhtäkkiä hän kuuli rasahdukssen ja pysähtyi.Pusikosta astui esiin vieras kolli.*Voi hitsi*Lehti ajatteli.*Tuo kissa säikäytti sen oravan tiehensä.”Ai hei” kolli naukaisi kun näki Lehden. ”No hei vaan senkin typerä karvapallo”Kolli sähähti ja maukaisi,”Itse olet vain vaivainen kulkukissa” *Kuka tuo kolli yrittää olla?* ”Et taida olla täältäpäin vai kuinka?” Kysymys sai Lehden sähähtämään kiukkuisesti. ”No en ole senkin hiirenaivo” Kollin jäänsiniset silmät porautuivat Lehden selkään kun hän kääntyi. Kolli jatkoi”Minä olen Mustatassu” *Mustatassu?Mitä täälläpäin ajatellaan kun se antavat pennuille nimiä?* ”Jaaha ”Mustatassu” minä olen sitten varmaan ”Lehtitassu” vai kuinka?” Sähähdin kollille. ”Luultavasti olet vain ”Lehti”.Typerä nimi”Kolli ilkkui. ”Minä tästä lähden niin en ole ”herra Mustatassun" tiellä” Mau’uin vihaisena Mustatassulle ja lähdin pois kohti pientä saarta jota ympyröi pieni puro.

//Tässä tälläinen lyehkö tarina.

Luikin kohti Ututähden pesää.Olin menossa kysymään yhtä asiaa.

Kun tupsahdin perille Ututähti oli venyttelemässä.”Niin?Mitä asiaa Lumihäntä?” Aloitin varovasti”No siis... ymmmm.... Voisinko lähteä kävelylle?” Kun Ututähti katseli minua tunsin hän arvasi että lähtisin joka päivä tutkimaan reviiriä.”Jos tuot riistaa Aamutäplälle ja pennuille” Ututähti vastasi yllättäen. *Ihan uskomatonta!* ajattelin riemuissani. ”Tottakai Ututähti”Päätin sanoa hänen mielikseen. Sitten lähdin kohti uloskäyntiä.Kun olin päässyt ulos lähdin kohti puroa.

Kun olin saapunut purolle pulahdin uimaan.Vesi virkisti.Se oli ihanan viileää.Lopulta lähdin kohti kasijalkojen pesiä. Matkalla nappasin kalan purosta sekä oravan.

Katselin pesiä ja huomasin harmaaturkkisen kollin jolla oli meripihkan väriset silmät. Kolli suki turkkiaan nopeilla vedoilla. Kuulin kuinka hiiri hyppäsi aidalle. Kolli nappasi hiiren kahdella nopealla liikkeillä. Sen jälkeen kolli hyppäsi aidan yli pihalle. *Pitäisikö katsoa mitä kotikisut tekevät?* mietin. Mutta jo kahden silmän räpäyksen päästä istuin aidalla katselemassa kollia. Silloin tämä huomasi minut ja jähmettyi paikalleen. ”Hei” Mau’uin varovasti. Kolli takelteli "Öömm.... hei?” Jatkoin ”Minä olen Lumihäntä” ”Minä ymmm… olen Harmaa” Huomasin että kotikisun silmissä näkyi kysyvä hämmentynyt katse. Juttelimme kunnes oli aurinkohuipun aika. Puhuimme mm: Luuklaanista ja muista klaaneista.

”Nyt minun täytyy lähteä tulen ylihuomenna uudestaan” Huomasin lupaavani kollille. Sitten nousin ja lähdin pois.

//Kotikisu pulmia?

Lehtisateen päivä alkoi leppoisasti.Kyselin Rähjältä vaikka mitä kysymyksiä ja uskokaa tai älkää hän vastasi niihin kaikkiin. Lopulta hän lähti saalistamaan ja jäin yksin pesään. Silloin muistin miksi tulin tänne. Halusin tavata sisareni Lumen. Lumi oli jäänyt kanjoniin myrskyssä. Olin tuntenut hänet vain puoli päivää.Hän oli varmasti oli jossain niin sanotussa "klaaninsa". Yhtäkkiä näin kauempana aidalla kotikisun. Hän varmasti tietäisi Lumesta. Olin ihan varma. Loikin aidalle. ”Tunnetko sinä ketään kissaa jolla on sisko nimeltään Lehti? Kummakyllä kotikisu sanoi ”No yhden” "Kerro!" huusin kissalle. Hän aloitti....


//Aika loppu joten aika lyhyt

Karviaispentu oli jämähtänyt paikoilleen. Hän tuijotti silmät pyöristyneinä eteenpäin eikä voinut uskoa näkemäänsä. Iso aukio avartui hänen silmiensä edessä, kaikki näytti niin isolta! He olivat tulleet emon ja Lumopennun kanssa tänne heti, kun veli oli saanut silmänsä auki ja oppinut ottamaan askelia. Lumopentu ei ollut kauaa horjunutkaan, kun oli jo ottanut vankkoja askeleita kuin olisi harjoitellut sitä jo todella kauan. Hän käänsi päätään vierelleen huomatakseen Lumopennun seisovan vieressään tutkaillen ympäristöään.
“Jos olisin teidän takianne joutunut vielä kauankin olemaan pentutarhassa ja homehtumaan siellä, olisitte aivan vallan hyvin saaneet jäädä sinne keskenänne”, emo sihahti varoittavan kuuloisena, loi tiukan katseen molempiin saaden Karviaispennun korvat luimistumaan ja änkeytyi sitten pentujen ohi aukiolle. Hän seurasi kuinka emo istui alas ja alkoi sukimaan turkkiaan ja nyppi sammaleen paloja turkistaan.
“Onkohan emo aina noin vihainen?” Karviaispentu kysyi hiljaa ja kääntyi katsomaan Lumopentua, joka oli kääntynyt hänen puoleensa. Veli katseli häntä haalean meripihkaisilla silmillään ja näytti hieman apealta.
“En tiedä, ehkä hän on sellainen kaikille?” Lumopentu ehdotti. Karviaispentu katsoi hetken veljeään ennen kuin nyökäytti päätään epävarmasti. Ehkä tosiaan emo oli kaikille tuollainen eivätkä he olleet erikoistapauksia. Eihän nyt emo heitä vihaisi? Eihän?
“Lähdetäänkö tutkimaan leiriä ja tutustumaan muihin?” Lumopentu kysyi yrittäen vaihtaa aihetta ja piristää tunnelmaa. Kolli huiskautti häntäänsä ja viittoi epävarman Karviaispennun mukanaan.
“Muistakaa olla häiritsemättä ketään!” he kuulivat emon huudahduksen. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen, koska ei halunnut nähdä emon kolkkoa katsetta vaan huiskautti häntäänsä merkiksi ymmärtämisestä.
He kulkivat vierekkäin kulkemaan kohti pesää, joka näytti ja muistutti pentutarhaa. He eivät tienneet sen virkaa, mutta uteliaina kulkivat lähemmäs. Karviaispentu seurasi veljeään hieman taaempana ja liikutteli korviaan hermostuneena joka suuntaan vain varmistaakseen, ettei mikään tai kukaan voisi yllättää häntä. Häntä pelotti olla kaukana emosta, vaikka ei he olleet niinkään kaukana emosta. Jos he olisivat vain kurkanneet olkapäidensä yli niin olisivat he nähneet pienessä valopilkussa lepäävän emonsa.
“Mikäköhän pesä tämä on?” Lumopentu kysyi vilkaisten häntä. Hän vastasi kohauttaen olkapäitään.
“Oletteko te Aamutäplän pennut?” iloinen ääni kysyi heidän viereltään, mikä sai Karviaispennun säpsähtämään ja kääntämään nopeasti katseensa punaruskeaan naaraaseen eikä hän voinut olla pörhistämättä hieman turkkiaan. Hän ei tiennyt kuka tämä kissa oli ja miksi se puhui heille. Mistä se edes tiesi heidän emonsa?
“Kyllä me olemme”, Lumopentu vastasi ja osoitti häntä hännällään ja sitten itseään,
“Olen Lumopentu ja hän on siskoni Karviaispentu.”
Karviaispentu katsoi veljeään kuin hullua. Miten Lumopentu viitsi kertoa heidän nimensä aivan tuntemattomalle kissalle? Eivät he edes tienneet oliko kissa paha vai ei! Lumopentu taisi olla aivan kajahtanut hiirenaivo niin kuin emokin aina sanoi.
“Olen Kettutassu, hauska tavata”, naaras esitteli itsensä reipas hymy kasvoillaan. Karviaispentu tuijotti naarasta epäluuloisena. Hän ei osannut luottaa tuohon, vaikka Kettutassu näyttikin todella mukavalta ja kivalta kissalta. Jokin kuitenkin sai hänen ottamaan askeleen taaksepäin. Hänen korvansa olivat miltein liimautuneet hänen niskaansa.
“Olette varmasti ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella? Eikö olekin upeaa ensimmäistä kertaa nähdä ympärilleen?” Kettutassu kysyi katsoen enimmäkseen Lumopentua.
“Joo, olemme ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella ja saimme tulla tänään katsomaan ympärillemme”, Lumopentu naukui vastaukseksi. Kollin kasvoilla oli pieni hymy.
“Aamutäplä antoi teidän tutustua leiriin aivan yksin?” naaras kysyi hieman hämmentyneen oloisena saaden Karviaispennun silmät viiruuntumaan. Hän tiesi, että täällä oli jotain vaarallista!
“No hän varmasti katsoo teidän peräänne”, Kettutassu hymähti ja nyökkäsi pesää,
“Tuo on oppilaiden pesä, siellä kaikki oppilaat nukkuvat. Minäkin olen oppilas ja mestarini on Tummakajo, joka on Aamutäplän isä ja minun setäni.”
“Mestari ja oppilas?” Lumopentu kysyi uteliaana. Karviaispentu oudoksui sitä, että veli täysin jätti huomioimatta sitä, että täällä oli joku Tummakajo, joka oli heidän emonsa isä ja sitä, että tämä Tummakajo oli Kettutassun setä. Tarkoittiko se siis, että he olivat jotain sukua Kettutassun kanssa?
“Oppilaat harjoittelevat mestareidensa eli sotureiden kanssa tullakseen sotureita. Soturit puolustavat klaaniaan ja hankkivat ruokaa klaanilleen. On todella mahtavaa olla oppilas! Opettelemme Tummakajon kanssa kaikenlaista, hän opettaa minulle kalastamista, metsästystä, taistelua ja jäljittämistä!” naaras oppilas kertoi innostuneena, mikä tarttui ilmiselvästi myös Lumopentuun, jonka korvat ponnahtivat ylös ja häntä huiski levottomana.
“Kuinka upeaa! En malta odottaa, kunnes minusta tulee oppilas niin pääsen opettelemaan samoja asioita kuin sinä!” veli kailotti hehkuvin silmin. Karviaispentu tuijotti veljensä takaraivoa mykistyneenä. Velikö halusi oppia taistelemaan? Eikö se tarkoittanut sitä, että kolli tulisi vahingoittumaan jossain vaiheessa? Entä, jos Lumopentu taistelisi niin paljon, että se tappaisi hänet?
“Kettutassu?” hän kysyi hiljaa saaden molempien katseet kääntymään itseensä. Hän nielaisi hieman hermostuneena. Hän ei pitänyt siitä, kun tunsi Kettutassun polttavan katseen itsessään. Eihän hän edes tuntenut naarasta ja tuo oli saanut jo Lumopennun omalle puolelleen.
“Sanoit, että Tummakajo on emomme isä ja sinun setäsi?” hän kysyi viitaten aikaisempiin naaraan sanoihin. Kettutassu katsoi häntä hetken ennen kuin nyökäytti päätään innostuneena.
“Aivan, Tummakajo eli emonne isä on minun isäni veli. Täpläliito, tuo kissa tuolla-”, Kettutassu kertoi viitaten kauempana olevaan isokokoiseen vaaleanharmaaseen kolliin, jonka turkia koristi tummemmat laikut ja jatkoi sitten,
“Hän on isäni.”
Karviaispentu katsoi isokokoista kissaa hetken ennen kuin nyökytteli päätään pienesti. Eli siis Täpläliito oli heidän emonsa isän veli ja Kettutassu tuon tytär? Hän kääntyi katsomaan Kettutassua uudelleen, mutta huomasi jo veljensä ja naaraan keskustelevan jostain kiihtyneinä. Hän huokaisi hiljaa ja istui alas. Ehkä Kettutassusta tulisi Lumopennun hyvä ystävä..

Soratassu ja muu partio palasivat pitkältä metsästys- ja rajapartioltaan. Soratassu kulki ylpeänä leiriin suussaan varpunen ja metsämyyrä, jotka hän oli saanut. Hän oli tehnyt metsästystaidoillaan vaikutuksen mestariinsa Uskosieluun, joka oli kehunut häntä todella paljon. Hän oli todella tyytyväinen itseensä, että oli jaksanut kuunnella ja harjoitella Jäkäläaskeleen kanssa todella paljon pentuaikoinaan ja oli oppinut pitämään isänsä opettamat asiat mielessään.
Hän vilkaisi Kiepputassua, jonka naamalla oli hapan ilme. Sisko ei ollut saanut mitään napattua, mikä oli saanut Soratassun leijailemaan pilvissä. Hänestä tuntui niin hyvältä olla parempi kuin siskonsa ja tieto sai hänen hymynsä levenemään. Kyllä hän sen tiedosti, ettei olisi saanut olla iloinen siitä, että hän oli parempi ja Kiepputassu huonompi, mutta se silti tuntui todella hyvältä. Yleensä kilpikonnakuvioinen naaras ilkkui ja pilkkasi häntä, mutta tällä kertaa hän sai tehdä saman siskolleen.
“No Kiepputassu”, hän naukui, kun oli tiputtanut saaliinsa tuoresaaliskasaan ja kääntyi Kiepputassun puoleen. Naaras katsoi häntä pahantuulisena, mikä sai Soratassun kasvoille nousemaan vinon virneen.
“Silloin pentuna jaksoit aina mielistellä itseäsi kuinka hyvä olit kaikessa, mutta miten sinulla nyt ei ole mitään saalistamaasi mukana?” hän kysyi saaden Kiepputassun silmät viiruuntumaan.
“Vaikken ehkä tällä kertaa saanut mitään napattua, ei se tarkoita, että olisin huono metsästämisessä”, Kiepputassu sihahti vastaukseksi luimistunein korvin.
“Ehkei, mutta kyllä se jotain kertoo”, hän kommentoi huiskauttaen häntäänsä ja hymähti,
“Suot varmasti anteeksi, kun menen kertomaan isälle saalistustaidoistani?”
Kiepputassun silmät tuntuivat roihahtavan tuleksi tuon kuultua hänen sanansa. Soratassu kerkesi huomata kuinka naaraan kynnet liukuivat ulos ennen kuin tuo loikkasi hänen kimppuunsa. Soratassu älähti pelästyneenä ja kerkesi juuri ja juuri väistää siskonsa kynsiä, jotka vilahtivat aivan hänen silmiensä ohi. Hän tunsi seuraavaksi kynsien sivaltavan poskeaan, joka sai hänet toimimaan ja potkaisemaan voimakkaasti takajaloillaan toisen oppilaan mahaan saaden Kiepputassun kimpustaan. Hän järkyttyneenä pyörähti jaloilleen ja tuijotti epäuskoisena siskoaan.
“Mitä Tähtiklaanin tähden sinä teet?” hän puuskahti tyrmistyneenä.
Kiepputassu tuijotti takaisin kiihtyneenä ja hengitti raskaasti. Soratassu katsoi siskoaan hämmentyneenä, kun tuo katsoi ensin häntä, sitten hieman verisiä kynsiään ja takaisin häntä. Naaraan silmät olivat laajentuneet samanlaisesta järkytyksestä kuin hänelläkin.
“Kiepputassu?” hän kysyi varovaisesti yrittäen saada kiinni toisen oppilaan katseesta.
Kiepputassu puri hammasta, pyörähti ympäri ja loikki kohti oppilaiden pesälle. Soratassu tuijotti mykistyneenä ja järkyttyneenä naaraan perään.

Tihkutassu liukui ulos oppilaiden pesästä, ja istahti uloskäynnin vierelle sukimaan unen takkuunnuttamaa turkkiaan. Hän huokaisi muistaessaan eilisyön tapahtumat - Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin väliset erimielisyydet olivat aiheuttaneet pienimuotoisen kahakan, jonka seurauksena klaanit olivat kokoontumisen päätyttyä poistuneet myrskyisästi. Tihkutassu pudisti päätään muistellessaan Sulkatähden syytöksiä.
#Mutta kyllä siinä kokoontumisessa oli hyviäkin puolia. Tapasin uusia kissoja, kuten sen Taivastassun.#
Tihkutassu kietautui häntäänsä, käänsi katseensa taivaalle ja hymyili pienesti ajatellessaan valkeaa vuoristoklaanilaista. Parantajaoppilas oli vaikuttanut ystävälliseltä.
”Siltikään, en tiedä...” harmaakuvioinen naaras mutisi itselleen, muistissa selvä kuva toisten klaanien vihamielisyydestä. Vesipisara tipahti tämän kuonolle, mikä sai hänet säpsähtämään.
”Ehkä Ruostetassu on oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Punertava kolli oli ilmestynyt sisarensa vierelle juuri oikeaan aikaan kuullakseen nimensä.
”Ei mistään”, Tihkutassu korjasi nopeasti, hieman pelästyneenä veljensä yhtäkkisestä ilmestymisestä. Ruostetassu kohautti olkiaan huokaisten, ja lähti tassuttelemaan rennosti pois päin. Tihkutassu katsahti pentuetoverinsa perään hengähtäen, ja antoi sitten katseensa kiertää leirin läpi. Aamun hämärään kyyristyneet kissat supisivat luultavasti eilisen tapahtumista, jotkut niskavillat pystyssä. Nummipyörre seisoi keskellä, jakaen heräileviä kissoja partioihin. Varapäällikön ilme oli tavallisesta poikkeavasti tuima, ja hän puhui kissoille normaalia tiukemmin. Tihkutassu etsi nopeasti Vasanloikkaa katseellaan, ja todettuaan naaraan olevan jossain muualla, hän loikki ripeästi Nummipyörteen luo.
”Nummipyörre, tiedätkö missä Vasanloikka on?”
Toffeenruskea varapäällikkö nyökkäsi.
”Lähetin hänet juuri aamupartioon.”
Tihkutassu nyökkäsi hihkaisten, ja oli kääntymässä pois, kun Nummipyörre huudahti:
”Älä huoli! Sammalpuron metsästyspartioon mahtuu vielä!”
Soturin kova ääni oli säikäyttänyt Tihkutassun ja saanut tuon karvat pystyyn. Nyt naaras antoi häntänsä laahata pitkin maata kipittäessään nöyrästi partionsa luokse, vilkaisten vielä kerran Nummipyörrettä ennen leiristä poistumista.
#Ketunläjä! Hän on todellakin huonolla tuulella tänään.#
Sammalpuro hymyili aurinkoisena, ja viittoi partiota hännällään haluamaansa suuntaan. Ruskean naaraan askeleet olivat varmat, kun hän johdatti klaanitovereitaan pitkin metsän polkuja.
”Katsokaas tuota taivasta. En yllättyisi jos tänään myrskyäisi”, partion johtaja kommentoi myhäillen. Tihkutassu käänsi katseensa ylös, ja erotti kuusten väleistä vain tummanharmaat pilvet. Luultavasti jo tihkutti, mutta paksut oksat suojasivat metsänpohjaa vedeltä tehokkaasti niin, etteivät kissatkaan tunteneet mitään satunnaisia pisaroita lukuun ottamatta.
”En minäkään”, Oksakatse huokaisi ja väräytti korvaansa tylsistyneen oloisena.
”Pieni sade ei olisi pahitteeksi”, Syreenikukka totesi.
”Eikö? Haluatko soturien pesän lainehtivan niin kuin viimeksikin?”
Syreenikukka pyöräytti silmiään ja lähetti murhaavan katseen veljelleen. Tihkutassu hymähti huvittuneena, kuitenkin vain itselleen niin etteivät soturit kuulleet. Hänen, Sammalpuron, Syreenikukan ja Oksakatseen lisäksi partioon kuului vielä Sammalpuron oppilas, suurikokoinen Hämärätassu, joka kulki nyt Tihkutassun vasemmalla puolella. Tummanharmaa, karhea turkki oli suittu huolellisesti, ja vahvan taistelijan lihakset väreilivät sen alla. Meripihkan väriset silmät kiiluivat vakavana ja tuijottivat maata. Kolli oli keskittynyt kävelyyn. Tihkutassu huokaisi ja käänsi katseensa vaivalloisesti toiselle puolelleen. Kissa ei halunnut toisen oppilaan aistivan tuijotustaan.
”Haistan paljon riistaa tällä alueella”, Sammalpuro lausahti, ja viittoi hännällään partiota pienten sekä isojen kivien täyttämälle aukiolle. Tihkutassu tasapainotteli tiensä isolle kivelle, ja istui kuuntelemaan partion johtajaa.
”Minä ja Hämärätassu jäämme tähän. Te muut voitte jakaantua eri suuntiin”, Sammalpuro sanoi.
”Selvä. Minä menen tänne – ja Oksakatseen on parempi olla seuraamatta”, Syreenikukka naukui jääkylmästi ja täysin vakavana. Musta, äärimmäisen siro naaras asetteli tassunsa pehmeästi kiville ja loikki osoittamaansa suuntaan.
”Hyvä on, hyvä on”, Oksakatse tuhahti, ja ravisteli turkkiaan ennen kuin sujahti päinvastaiseen suuntaan. Tihkutassu tunnusteli kynsillään kiven sammaleista pintaa katsellessaan tummanruskean, kuutamoklaanilaiseksi pienen kollin lähtöä.
”Minä menen sitten tänne”, Tihkutassu huikkasi hypätessään alas kiveltä ja lähtiessään seuraamaan leiristä pois kulkevaa polkua pitkin. Vaikka naaras saalisti ensimmäistä kertaa ilman mestariaan, hän koki jo tilanteen luonnolliseksi.
”Katsotaas...” Tihkutassu raotti suutaan ja maisteli metsän vihreää tuoksua. Harmaa kissa kiitti mielessään, ettei pieni tuulenvire ollut pyyhkinyt pois saaliin tuoksuja, vaan toi ne hänen luokseen.
#Orava!# oppilas hihkaisi mielessään tunnistaessaan hajun. Hän käveli hetken eteenpäin, ja käänsi sitten katseensa ylös. Pian erään kuusen kolosta pujahti oksalle harmahtava orava. Tupsut sen korvissa värisivät tuulessa, kun se vilkuili ympäristöään.
Tihkutassu loikkasi hipihiljaa kiinni paksun puun runkoon. Kynnet oli helppo upottaa vanhaan, halkeilevaan kaarnaan. Oppilas nielaisi pienen epävarmuutensa, ja keltaiset silmät kiiluen päättäväisyydestä hän lähti kiipeämään tasaisesti ylös.
Oravat eivät olleet helpointa riistaa. Huomatessaan vaaran ne voittaisivat kuutamoklaanilaisen kiipeilyssä milloin vain. Lisäksi oksa, jolla Tihkutassun merkitsemä orava istuskeli sijaitsi melko korkealla. Kiipeilysuorituksesta tulisi vaikea.
Tihkutassu veti jokaisella vedolla itseään ylemmäs, samalla kun tarkkaili, lähtisikö orava liikkeelle. Se vaikutti tyyneltä eikä ollenkaan tietoiselta lähestyvästä saalistajasta. Hengästyneenä Tihkutassu saavutti toiseksi viimeisen oksansa ennen sitä, jolla orava oli.
#Mitä jos tipun? Ei, niin ei tule käymään.# Tihkutassu vakuutti itselleen vilkaistuaan alas. Siltikään pamppailu naaraan rinnassa ei helpottanut, kun hän painoi kyntensä runkoon taas. Leveä polku alhaalla näytti epämääräiseltä viivalta, joka halkaisi haaleanvihreän kasviston. Tihkutassu ravisti päätään ärtyneenä ja maisema selkeytyi.
#Noin. Se on vain päässäni. Soturithan kiipeävät näin ylös joka päivä. Minulla ei ole mitään hätää.#
Oppilas veti itsensä oksalle, joka oli hieman alempana ja juuri vastakkaisella puolella oravasta. Tihkutassu hymyili vaivalloisesti – hän oli toiminut hiljaisesti ja nopeasti, eikä saalis ollut tehnyt vielä siirtoaan. Äänettömästi harmaa kissa veti itsensä puun toiselle puolelle, aivan oravan taakse. Silmänräpäyksen ajan hän punnitsi vaihtoehtojaan. Olisiko kannattavaa lukita riista käpälien väliin, vai olisiko älykästä tiputtaa se alas ja tehdä siitä näin liikuntakyvytön? Ei, sillä vaikka oravan loukkaantuminen olisi todennäköistä, voisi se silti toipua pudotuksesta ennen kuin Tihkutassu kerkeäisi reagoida, ja livistää. Lisäksi se olisi julmaa ja tarpeetonta, sillä oravahan oli umpikujassa Tihkutassun ja pudotuksen välissä.
#Hah! Tämähän on helppoa.#
Tihkutassu ponnisti takajaloillaan pienesti ja painoi oravan kiinni oksaan. Se ei kerennyt edes äännähtää, kun oppilas antoi sille nopean tappopuraisun. Mielissään kissa poimi saaliin hampaidensa väliin, ja liukui alas puunrunkoa pikaisesti. Maankamaralla hän huokaisi helpotuksesta. Tyytyväisenä itseensä naaras kaivoi kuopan, johon hautasi oravan odottamaan.
”No, mitä seuraavaksi?” hän kysyi itseltään, vieläkin jalat täristen korkeaan puuhun kiipeämisestä.

Kostokynsi käveli Sielutassun vierellä, pysyen hyvin tuon ripeässä tahdissa mukana. Vaikka luopio ei tuntenutkaan erakon perhettä, mitä he nyt olivat etsimässä, hän silti halusi auttaa - ensimmäistä kertaa elämässään hän oikeasti pistäisi elämänsä likoon toisten puolesta. Kollin mielestä se tuntui aika hyvältä. Matka oli kuitenkin topannut lyhyeen, kun vuoristosta oli hänen kimppuunsa pudonnut kissa. Kostokynsi ärisi ja murisi, voimakkaasti työntäen kermanvaaleaa naarasta pois päältään. Terävät kynnet olivat kaivautuneet hänen ihoonsa ja kuolaa sähisevän kissan suusta tippui hänen naamalleen. Luopio ei voinut pidätellä omaa murinaansa tai kynsiään, jotka sotkeutuivat hyökkääjän rintakarvoitukseen. Oliko Vuoristoklaanin partio yllättänyt hänet ja Sielutassun ja käyneet heidän kimppuunsa? Oliko erakko myöskin maahan painettuna vai taistelisiko hän hengestään? Mutta kolli oli kuullut ennen hyökkäystä selvän huudon, mikä oli varoittanut valkoturkkista naarasta. Kuka tämä kermanvaalea naaras hänen päällään oikein oli, kun hyökkäsi vain Kostokynnen kimppuun?
- Uskosielu lopeta! Sielutassun avuton huuto kuului heidän viereltään. Luopio ehti nopeasti vilkaisemaan, että erakko seisoi kauhusta kankeana heidän veirellään, kyyneleet silmissään. Kollilla kesti hetki tajuta, että tämä kermanvaalea naaras hänen kimpussaan oli Uskosielu, valkoturkkisen naaraan sisar. Vuoristoklaanilainen ei kuitenkaan sisarensa käskystä huolimatta höllentänyt otettaan vaan puristi kaiken hapen Kostokynnen keuhkoista, keltaiset silmät leimuten. Mustavalkeaa kissa yritti jopa itse päästää irti ja osoittaa olevansa harmiton, mutta se ei tuntunut tehoavan. Soturittaren ote vain lujeni ja luopio joutui irvistämään kivusta, kun tunsi kynsien pureutuvan syvälle hänen ihoonsa. Heidän vierestään kuului parahdus ja yhtäkkiä Uskosielu joutui poistumaan kollin päältä. Vihersilmä käytti tilaisuuden hyväkseen ja nopeasti nousi jaloilleen, ja kääntyi katsoakseen mikä oli saanut vuoristoklaanilaisen irit hänen kimpustaan. Kostokynnen silmät suurenivat kun hän katsoi Sielutassua, joka luimituin korvin oli kasvokkain sisarensa kanssa. Molempien naaraiden karvat olivat pörhöllä, mutta se agressiivisuus mikä soturittarella aikaisemmin oli ollut, oli nyt tiessään. Hänen kasvoillaan oli vain kylmä ilme. Oliko erakko työntänyt Uskosielun pois luopion päältä ja asettautunut heidän väliinsä, yrittääkseen suojella häntä? Kolli ravisteli turkkiaan ja asteli varovasti valkoturkkisen naaraan rinnalle.
- Sielutassu, mitä tämä tarkoittaa? Vuoristoklaanilainen sylki ja heilutteli villisti häntäänsä. Kostokynsi yritti olla katsomatta tuon keltaisia silmiä, ettei tuo enää provosoituisi ja päättäisi uusia hyökkäystään. Hän ei uskoisi, että Sielutassu pystyisi enää toista kertaa saamaan soturitarta pois luopion kimpusta. Mustavalkea kissa kuuli erakon nielaisevan ja selvittävän ääntään.
- Kostokynsi ei ole uhka, valkeaturkkinen naaras sanoi itkuisella äänellä ja nopeasti häntä vilkaistessaan pystyi Kostokynsi näkemään kyyneleet mitkä valuivat tuon poskia pitkin.
- Hän on luuklaanilainen! Uskosielu sähisi niskakarvat pystyssä. Luopio heilautti korvaansa hermostuneena yrittäessään keksiä keinoa miten vuoristoklaanilaisen saisi rauhoittumaan.
*Sielutassu ei valehdellut, hän todellakin inhoaa Luuklaania.* Kostokynsi ajatteli ja vilkaisi taas Sielutassua. Erakko näytti siltä, että pakenisi paikalta minä hetkenä hyvänsä, mikä sai jonkin oudon tunteen luopion sisällä kasvamaan. Hän näki, että valkoturkkinen naaras pelkäsi. Ajattelematta sen enempää, kolli astui harmaasilmäisen kissan eteen, toimiakseen nyt tuolle suojamuurina.
- En ole enää Luuklaanissa, minut erotettiin sieltä, Kostokynsi sihahti, katsoen Uskosielua silmiin, kuitenkaan tahtomatta haastaa tuota uusintaotteluun. Vuoristoklaanilaisen keltaiset silmät leimusivat, mutta tuo ei kuitenkaan tehnyt elettäkään uuden hyökkäyksen eteen. Jokin Sielutassun tai Kostokynnen sanoissa tai teoissa oli saanut soturittaren tajuamaan, ettei luopion kimppuun kannata enää käydä.
- Mitä pahaa pitää tehdä, että Kuolontähti erottaisi sinut klaanista, missä sisareni murhattiin? Missä koko perheeni melkein tapettiin? Uskosielu tivasi, nostaen ylähuultaan paljastaakseen vielä enemmän hampaitaan. Kostokynsi ei liikahtanutkaan paikaltaan, eikä vilkaissut taakseen, vaikka hän kovasti halusi tietää olisiko Sielutassulla kaikki hyvin. Luopiolle oli aivan sama mitä hänelle tapahtuisi, mutta erakon piti olla kunnossa.
- Ilmeisesti Tähtiklaaniin ja hyvään uskova parantaja ei oikein täytä normaalin luuklaanilaisen muottia, kolli tuhahti toivoen, että Uskosielu tulisi järkiinsä ja lopettaisi sekoilunsa.
- Uskosielu kiltti, Sielutassu Kostokynnen takaa pyysi anelevasti. Hän kääntyi katsomaan erakkoa ja kiitti Tähtiklaania siitä, ettei valkoturkkinen naaras enää näyttänyt pelokkaalta tai järkyttyneeltä. Kääntäessään katseensa takaisin vuoristoklaanilaiseen, sai luopio kokea yllätyksen. Soturitar oli tasoittanut karvansa ja istahtanut kallioalustalle, vaikkakin kylmä katse ei ollut kadonnut mihinkään. Kolli huokaisi helpotuksesta ja istui itsekin, kiertäen häntänsä tassujensa ympärille.
- Saanen udella miksi tulitte tänne yhdessä? Uskosielu kysyi viileällä äänensävyllä, antaen katseensa käydä kummassakin hänen edessään olevassa kissassa. Sielutassu siirtyi Kostokynnen viereen istumaan ja näytti siltä, että oli toipunut äskeisestä kohtauksesta. Luopio kuunteli osittain tarinaa, mitä erakko alkoi sisarelleen kertomaan siitä miten he olivat tavanneet ja miten heidän matkansa oli jatkunut ja lopulta kuinka he olivat yhdessä päätyneet tapaamaan vuoristoklaanilaisnaarasta. Kolli ei oikein osannut sanoa mitään, ei hän kyllä olisi uskaltanutkaan. Uskosielu näytti viimeinkin rauhoittuneen eikä hän haluaisi ottaa riskiä, että tuo suuttuisi jostakin hänen sanomastaan. Naaraiden keskustelunaihe muuttui nopeasti kuulumisien kyselyyn, minkä jälkeen Sielutassu nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen kauemmas kaksikosta. Erakko oli hiljaa ja näytti vetävän henkeään syvään ennen kuin kääntyi katsomaan sisartaan ja Kostokynttä.
- Olen hetken jo miettinyt tätä, mutta... Miltä kuulostaisi jos voisitte tästälähin kutsua minua... Sielutaivaaksi? Valkoturkkinen naaras aloitti empien ja varovasti vilkuili molempien paikallaolijoiden ilmeitä, nähdäkseen heidän reaktionsa asiaan. Luopio katseli aluksi yllättyneenä erakkoa kuten varmasti katsoi Uskosielukin, mutta nopeasti hänen kasvoilleen nousi leveä hymy.
- Siis kun... En tunne itseäni enää oppilaaksi. Uskosielukin on ollut soturi jo vaikka kuinka kauan ja olemme saman ikäisiä..., naaras takelteli ja luimi korviaan nolostuneena. Kostokynsi tunsi taas sen samaisen lempeän tunteen röymyävän rinnassaan, kun hän katseli harmaasilmäistä kissaa. Hänestä tuon takeltelu oli jollakin tavalla söpöä, empiminen ja pahoittelevalta näyttäminen toivat jollakin tietyllä tavalla enemmän hänen persoonallisuuttaan esiin ja sitä kuinka hän oikeasti halusi olla varovainen mielipiteissään ja sanomisissaan kun muiden seurassa oli.
- Joten sopisiko se teille?
Kostokynsi ja Uskosielu päästivät lempeän kehräyksen samaan aikaan, mikä sai kummankin katsomaan toista siristetyin silmin, mutta nopeasti kumpikin käänsivät kasvonsa takaisin valkoturkkisen naaraan suuntaan.
- Tietenkin sopii! Vuoristoklaanilainen sanoi ja tassutteli puskemaan sisarensa päätä. Erakko kääntyi katsomaan luopiota, joka antoi myöntävän nyökkäyksen.
- Sielutaivas on kaunis nimi ja sopii sinulle hyvin, Kostokynsi kehräsi ja hänen hymynsä leveni, kun Sielutaivas näytti helpottuneelta ja onnelliselta kuullessaan hänen vastauksensa asiaan.

Aurinko alkoi tekemään nousuaan kun kolmikko viimein hyvästeli toisensa. Uskosielu lähti kiipeämään takaisin Vuoristoklaanin leiriä kohti, kun Sielutaivas ja Kostokynsi taas lähtivät laskeutumaan vuoristosta alas etsimään sopivaa yöpaikkaa. Kaksikko rupatteli aina välillä niitä näitä, erakko lähinnä pahoitellen sisarensa käytöstä. Luopio oli jättänyt asian sikseen ja kertonut, että kaikki olisi niin kauan hyvin, kunhan vuoristoklaanilainen ei kävisi hänen kimppuunsa uudestaan.
- Hei Kostokynsi? Sielutaivas aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Kostokynsi kääntyi katsomaan naarasta kysyvänä. Tuo näytti empivän sanomisiensa kanssa, mutta huokaisi lopulta.
- Sinähän aikaisemmin puhuit... Meidän yhteisestä tulevaisuudestamme ja... pennuista, erakko sai juuri ja juuri päästettyä viimeisen sanan ilmoille, niin nopeasti hänen äänenvoimakkuutensa hupeni. Kostokynsi tunsi punan nousevan kasvoilleen ja hänen piti yskäistä yllättäen kuivuneen kurkkunsa takia.
- Niin? Luopio sai sanotuksi. Hän heilautteli häntäänsä laiskasti, mutta yritti tällä rauhoitella itseään. Miten tästä puhuminen tuntui nyt niin kiusalliselta, kun aikaisemmin hänkin oli vain ajattelemattomasti keskustellut siitä? Hiljaisuus taas laski kaksikon välille, kun kumpikin heistä yritti kerätä itseään.
*Voi Tähtiklaani sentää, me molemmat olemme aikuisia, meidän pitäisi pystyä keskustelemaan tästä aikuismaisesti eikä käyttäytyä kuin vastanimitetyt oppilaat!* Kostokynsi ajatteli, lähinnä yrittäen rohkaista itseään.
- Minä ainakin olisin valmis siihen, Sielutaivas sanoi yhtäkkiä, katsoen luopiota silmiin varmalla katseella. Kolli näytti hetken yllättyneeltä, erakko harvemmin antoi noin itsevarmoja katseita hänelle. Kostokynsi nyökkäsi ja hymyili.
- Jos sinä vain haluat niin. Mutta ei tässä mikään kiire ole, tämän sanottuaan mustavalkea kissa kosketti kuonollaan varovasti naaraan päälakea. Tarkoituksena oli osoittaa, että kyllä luopio olisi valmis suhteeseen, mutta samalla hän myöskin yritti peittää sitä yli-innokasta ja iloista ilmettä, mikä Sielutaivaan sanoista oli hänelle tullut.

Kotikisu nimeltään Harmaa kertoi minulle Lumihäntä nimisestä kissasta jolla oli Lehti niminen sisko sekä Kynsi ja jää nimiset veljet. Lumihäntä asuu jossain Puroklaanissa. Minä olen kuullut Luuklaanista ja Kuuklaanista mutta en Puroklaanista. Kaipa se on joku klaani joka tykkää uida. Minä en niin uimisesta perusta mutta kai se on ihan mukiin menevää. Harmaa kertoi että Lumihäntä tulisi huomenna vierailulle. Sanoin että "Mikäs siinä" Mutta Harmaa vain nauroi ja sanoi että ehtisin olla Lumihännän kanssa monia ja tavan minia silmänräpaytyksiä. Minä siihen että "Niin kauan kuin mahdollista ja lähdin kohti minun ja Rähjän pesää vatukkapensaan alla.


Kun pujahdin sisään Rähjä istui ja odotti minua. "Lehti, syödään tämä jänis." Minä nauroin ja haukkasin palan. Jänis maistui taivaalliselta. "Ollaanko me nyt virallisesti kumppaneita,Lehti?" Vilkaisin Röhjää ja tokaisin "Tottakai olemme" Rähjä nauroi ja juttelimme yhdessä. Silloin Harmaan pää kurkkasi tunnelista.
"Anteeksi että häiritsen, mutta muista että Lumihäntä tulee huomenna" Tämä naukaisi ja lähti pois. Huusin perään "Tottakai muistan!" Ja sitten selitin Rähjälle tilanteen. Tämä maukui "Mukavaa että löydämme siskoosi" Lopulta alkoi olla ilta. Kun nukahdan näin unta.

Kun avasin silmäni olin pesässäni mutta vieressäni oli pentuja. Pennut vikisivät ja inisivät kun ovelle ilmestyi hahmo. Hahmo oli kissa mitta tämän tukki oli ohut ja solakka. Kissa toisteli sanoja Luuklaani Luuklaani.

Kun heräsin huomasin ettei pentuja näkynyt mutta tajusin että se oli uni. Silloin Rähjä ilmestyi tunnelista kaksi hiirtä suussaan. Tämä pudotti hiiret suustaan. Otin toisen ja juoksin pois pesästä. Katsoin ympärilleni ja näin mustan kissan jolla oli valkoinen häntä ja revennyt korva.

Katselin mustaa kissaa kauhuissani.*Oliko tämä Harmaan kumppani?* Ajattelin. Mietin mitä sanoisin. Yhtäkkiä vatukkapensaassa olevasta tunnelista pelmahtivat esiin toinen kissa. Tunsin huojennusta kun musta naaras painautui uutta kissaa vasten. *Onneksi Harmaalla ei ole vielä kumppania.* Musta kissa huusi minulle "Oletko sinä Lumihäntä!?" Mietin mistä kissat tiesivät nimeni. Yhtäkkiä Harmaa hyppäsi aidalle ja maukui "Tässä on Lehti" *Lehti!* jos tuo olisi siskoni niin wow hänellä oli jo kumppani. Minulla ei. Lehti silmäili minua ja totesi "Onko sinulla sisko nimeltään Lehti?" Minun teki mieli sanoa, olet aika onnekas taas kun minä jäin vain yksin. Mutta en sanonut. Lopulta vastasin tälle "Joo.Miten niin?" Kolli liittyi keskusteluun. "Siinä tapauksessa tämä on sisareni" ajatukseni risteilivät. Lopulta vaivaudun vastaamaan "Tulin kyllä tapaamaan Harmaata en sinua" Sanaakaan sanomatta nosti vesimyyräno ja loikin aidalle.


Auringonhuipun aikaan hyvästelen harmaa ja sanoin että tulisin illalla. Lähdin kohti leiriä ja mietin keiden kanssa joutuisin partioimaan. Matkalla nappasin päästisen ja lohen.

Kun saavuin leiriin minua odottivat Hunajavirta,Purolaulu sekä Leskenlehti.*Selvä. joudun hedän kanssaan paertioon.&