Tammisydän ei muistanut koska viimeksi olisi ollut niin onnellinen kuin silloin kun Ututähti ja Loistetassu saapuivat Puroklaanin leiriin ehjinä ja hengissä. Håän oli heittäytynyt samantien kumppaniaan vasten ja rutistanut tuon tiukkaan halaukseen, ja hukuttanut ottopentunsa lempeisiin ja rakastaviin nuolaisuihin. Soturitar oli ollut niin onnellinen heidän perillepääsystään, että oli jo ehtinyt hetkeksi unohtaa tulvivan leirin. Mutta asia ilmoitti itsestään kastellessa heidän vatsakarvansa ja kissat eivät kerinneet edes hetken hengähdystauolle, kun Ututähti määräsi leirin evakuoitavaksi. Mustaoranssi naaras kahlasi ympäri leiriä viedessään kuivia pesätarvikkeita leiristä niitä kantaville kissoille, naukuen oppilaille ohjeita pesien purkamisessa ja varmistaen että edes osa tuoresaaliista säilyi kuivana. Kalojen kastuminen ei haitannut. Pikkuhiljaa leiri tyhjeni, kunnes jäljelle jäivät vain Tammisydän, Ututähti ja Loistetassu. Vesiraja oli nousuut jo rintakarvoihin, Loistetassu joutui kurottamaan kaulaansa että sai päänsä pidettyä pinnalla.
"Ututähti, meidän on lähdettävä nyt!" Tammisydän murahti, kun he oppilaan kanssa odottivat Ututähteä kaislamuurin rajalla. Päällikkö ei tuntunut haluavan lähteä veden täytteisestä leiristä vaa nyt jo puoliksi ui, puoliksi kahlasi sitä ympäri, naukuen että vielä löytyisi varmasti jotakin minkä he voisivat saada pelastettua ja otettua mukaansa. Soturittaren hermo alkoi olemaan kireällä, ei vain sen takia, että vesi oli kylmää ja hän tunsi lihastensa kipristelevän viileässä vedessä, vaan myös Loistetassun hengissäpysymisen takia. Kolli sairastuisi varmasti valkoyskään ja tätä menoa vielä hukkuisi, jos he joutuisivat odottamaan johtajaansa niin kauan, että koko leiri oli veden peitossa. Lopulta, oman pesänsä päältä veteen ponnistaen, ui Ututähti heidän luokseen ja yhdessä he rupesivat murtautumaan läpi kaislamuurin.
"Odottakaa, ne takertuvat minun jalkoihini!" oppilas parahti, kun he olivat päässeet tuskin ketunmittaa pidemmälle leiristä. Tammisydän tunsi kanssa, kuinka jokaisella potkulla ja vedolla pitkät kaislat tahtoivat kietoutua hänen raajojensa ympärille ja pitää hänet aloillaan. Hän oli kääntymässä taaemmas auttamaan kollin pois pinteestä, kun yhtäkkiä tuon pää vajosi veden alle.
"LOISTETASSU!"

"Kuolontähti! Veden tulvimisesta ei ollut puhe silloin kun minä päätin seuraanne liittyä. Sanoit varmistavasi minulle ja pennuilleni suojapaikan, vaikuttaako tämä siltä mielestäsi?"
Mustakynnen kysymys kaikui leiriaikuiolla ja ennen kaikkea Jääsilmän korvissa, joka oli juuri herännyt - jo toisen kerran elämässään - siihen kun vesi oli kastellut hänen petinsä parantajan pesällä likomäräksi. Miten tämä oikein oli mahdollista? Yrttihaude soturittaren kaulalla oli märkä ja hauteen sisään päässyt kosteus kirveli ikävästi haavalla, joka ei täysin ollut vielä ehtinyt rupeutua. Kuolontähden piikikäs katse oli naulittuna kuningattareen, mutta päällikkö ei ehtinyt omaa suutaan avaamaan, kun leiriaukiolle tupsahti kilpikonnakuvioinen kissa. Koko aukio hiljeni ja kaikkien katseet olivat kissassa, joka ei millään näyttänyt kuutta kuuta vanhemmalta. Sitten alkoi aukion jokaisesta nurkasta kuulua supattelua ja kuiskuttelua:
"Kuka hän on?"
"Onko hän muiden klaanien vakooja?"
"Mitä hän tekee täällä?"
"Pitäisikö hänet tappaa?"
Jääsilmä ehti pyöräyttämään ainoaa tervettä silmäänsä miltei kahdesti, ennen kuin Kuolontähti karjaisi hiljaisuutta klaaniin. Luuklaanilaiset olivat todella rappeutuneet, sen sijaan että he kävivät muukalaisen kimppuun heti, he jäivät spekuloimaan siitä olisiko tuo vakooja vai ei. Soturitarta ei asia kauheammin kiinnostanut, kyseessä kun oli vielä naaraspentu.
Vanhapuu oli kissoista ensimmäinen, joka otti askeleita tunkeilijaa kohti ja kävi jutustelemaan tuolle. Häntä seurasi Käärmeenisku. Punaoranssi naaras seurasi tapahtumia parantajan pesän suuaukolta, mihin myös Mustakipinä oli tullut tilannetta pällistelemään.
"Tuolle kissalle ei varmasti onni hymyile, jos hän saapui juuri sinä samaisena aamuna kun leirimme alkoi uudestaan tulvimaan. Odotas vaan, joku keksii kohta juorun siitä, että tämä naaras olisi paha enne ja hänet tapetaan siihen paikkaan", Mustakipinä naukaisi myhäilevästi. Jääsilmä vilkaisi parantajaa ilmeettömänä, mutta ei voinut olla peittämättä hymähdystä, minkä kollin kommentti oli saanut aikaan.
"Minä odotan tällä hetkellä sitä kumman Kuolontähti päättää listiä ensimmäisenä, Mustakynnen vai tämän uuden tulokkaan", soturitar sähähti ja irvisti, kun hänen kurkkuunsa sattui sähinä-äänen tekeminen. Kissat seisoivat aloillaan, tassut vedestä märkinä ja katsoivat vuoroin Kuolontähteä, vuoroin Mustakynttä ja vuoroin muukalaista.
"Kuka olet ja mitä teet täällä?" Kuolontähti korosti ääntään 'mitä teet täällä' kohdassa ja pudottautui alas Luukummulta, veden loiskuessa tuon ympärillä. Päällikkö alkoi ottamaan uhkaavan näköisiä askelia kohti kilpikonnakuvioista naarasta, mutta Jääsilmä ei osannut tulkita johtajansa katsetta. Oliko tuo murhanhimoisuutta vai uteliaisuutta?

"älä". "et saa satuttaa häntä" oranssi naaras huusi "hah olen päällikkö..." Mutta kuolontähti ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun kun oranssi naaras sanoi tunkeilijalle "seuraa minua" ja oranssi naaras sekä tunkeilija astuivat pois pesästä "ymmärrätkö että olet saapunut luuklaanin reviirille" "l-luuklaanin". "Kyllä, ja jotkut luuklaannilaiset ovat vihamielisiä mutta sinähän olet pentu en voisi jättää sinua tänne". "No, saanko liittyä ". "Se ei ole ihan niin helppoa"

Laulupentu leikki aarnipennun kanssa sammalpallolla ja ajatteli #en edes pidä aarnipennusta#. "Mitä sinä siinä mietiskelet" aarnipentu sanoi "en mitään". "Ei siltä näytä". Sitten laulupentu alkoi raivoamaan. "Miksi sinun täytyy tunkea kuonosi kaikkien ajatuksiin, et sinä ole mikään päällikkö!!!!". "Okei okei jatketaan". "Ei, minä menen heittelemään sammalpalloa tummapennun kanssa". "Pyh, okei ". Sitten laulupentu meni tummapennun luo ja sanoi. "Hei tummapentu, heitelläänkö sammalpalloa" mutta tummapentu ei vastannut vain nyökkäsi laulupennulle hetken päästä tummapentu sanoi. "Pitää mennä, nähdään". "Olit kiva leikkikaveri" laulupentu sanoi, asteli pois, näki puun alla kuutassun ja ajatteli #kuutassu on aina ollut aika yksinäinen, menisinkö hänen luokseen, ei en voi hän on kuulemma tosi tyly, mutta...# mutta sitten aarnipentu keskeytti laulupennun ajatukset. "Moi laulupentu miksi tuijota kuutassua". Laulupentu ei vastannut vain lähti muutosten "aarnipentu keskeyttää minut aina" sitten kun hän katsoi sitä kuusta jonka alla kuutassu oli istunut kuutassu ei ollut enää siinä//jatkuu joskus ja tämä taisi olla ainakin lähellä 10 riviä

Tuhkakajo oli vähällä liukastua kivisen kalliopinnan heidän tassujensa alla muuttuessa yhtäkkiä vetiseksi mutavelliksi keskittyessään niin tiiviisti Paarmahehkuun ja tuon vastaukseen. Irvistellen ja muutaman korkeamman askeleen ikäväntuntuisessa aineessa ottaen hän pohti soturin äskeisiä sanoja. Paarmahehku koki olonsa erkaantuneeksi perheestään, vaikka he olivat saaneet viimeisten vuodenaikojen aikana pelkkää lisäystä sukuunsa. Huultaan purren soturitar mietti kummalle heistä oltiin suotu helpompi tilanne. Itsensä omasta perheestään ulkopuoliseksi tunteneelle vai ahdistuksen ja paineen riivaamalle jonka täytyi ottaa jonkun toisen ylläpitämä rooli ja täyttää vaaditut arvot? Naaras nieli pahaa oloaan ja pudisti päätään, hänen mielialansa oli vain laskenut mustaturkkisen soturin tunnustuksen myötä.
Murattituuli johdatti heidät pienelle aukiolle ja pysätyi, kun mutainen maa alkoi hipomaan vatsakarvoja.
"Antakaa minun mennä edeltä", Tuhkakajo pyysi tovereiltaan ja kiersi ruskeaturkkisen soturittaren eteen, lähtien miltei kahlaamaan mutaisessa liejussa. Hänen sydämensä tuntui hypähtävän kurkkuun asti, kun soturitar huomasi jälkiä heidän edellään, aivan kuin joku olisi kävellyt samasta kohdasta juuri eikä savinen aines ollut ehtinyt vielä vetäytyä takaisin askelten jättämiin painaumiin kokonaan. Asiasta innostuneena hän otti muutaman rivakkaamman askeleen ja tunsi yhtäkkiä toisen etutassunsa uppoavan syvemmälle mitä hän oli odottanut. Naaras päästi säikähtäneen älähdyksen suustaan.
"Varovasti!" Murattituuli huikkasi peloissaan, selvästi säikähtäen edellään kulkevan kissa yhtäkkistä horjahtamista. Tuhkakajo sai pian otteen tasapainostaan ja jatkoi hidasta matkantekoa, kasvojen korventuen häpeästä johtuvasta punasta.
"Katsokaapas tuota", Paarmahehku yhtäkkiä murisi. Molemmat soturittaret kääntyivät katsomaan kollia ja huomasivat tuon meripihkaisen katseen olevan suunnattuna vuoriston huippuja kohti. Kaikkien kolmen kissan katseet olivat sitten suunnattuina taivasta kohti ja tummanharmaa naaras tunsi yhtäkkisen pakokauhun ottavan vallan hänen kehostaan. Vuorten huippujen tasolla, ei edes kauhean kaukana heistä, liisi kotka pientä ympyrää, kuin vaanien saalista joka oli pysähtynyt aloilleen. He eivät nähneet mitä petolintu oikein tarkkaili tien kääntyessä jyrkästi, mutta Tuhkakajo uskoi arvaavansa mihin kotka oli silmänsä iskenyt. Kuin salamaniskun saaneena hän rupesi kauhomaan tietään kulman taakse, kuullen kahden muunkin seuralaisensa kiristävän vauhtejaan. Näköesteenä toimineen kallioseinämän kierrettyään henkäisi soturitar kauhusta, "Kurkitassu!"
Hänen pikkuveljensä oli kylkiään myöten tummassa mudassa, eikä selvästi pystynyt liikkumaan. Oppilaan korvat olivat painettuina niskaa vasten ja karvat sojottivat pystyssä, kun hän sätti ja sähisi ilmassa liitelevälle petolinnulle. Sisarensa äänen kuultuaan kolli kääntyi katsomaan taakseen ja tuon katseessa välähti helpotus, epätoivo ja pelko.
"Ei mitään hätää, tulemme hakemaan sinut!" Tuhkakajo huohotti ja alkoi puskemaan itseään mutavallin läpi.
"Tuhkakajo, anna minä menen auttamaan Kurkitassua. Hoitakaa te Paarmahehkun kanssa tuon kotkan hätistely", Murattituuli komensi kiriessään soturittaren rinnalle, itsevarmuus katseessa palaen. Tummanharmaa naaras ei naukunut vastaväitteitä, tiedä sitten oliko hän niin poissa tolaltaan, että käskyjen noudattaminen tuntui helpommalta kuin itsenäinen ajattelu, vai se että petolintu oli tällä hetkellä isompi vaara heille kaikille kuin jumiin jääminen. Ja olihan hän oppilaana saanut haukan napattua täysin itsenäisestä, joten uskoi taitojensa tulevan paremmin käyttöön kotkan kanssa tappelemisessa. Tuhkakajo ja Paarmahehku lähtivät kiertämään kauemmas Murattituulesta ja Kurkitassusta, mudan tason onneksi laskiessa mitä edemmäs he pääsivät.
"Jää sinä suojaamaan Murattituulta ja Kurkitassua, minä menen kauemmasi ja yritän saada kotkan vaihtamaan kohteestaan minuun. On todennäköisempää, että se käy yhden kissan kimppuun kuin ryhmässä olevien", mustaturkkinen soturi sähisi, pitäen katseensa koko ajan tiukasti kiinny yläpuolellaan liitelevästä vaarasta. Soturittaren katse taas putosi petolinnusta kolliin ja hän tuijotti tuota hetken sanattomana. Oliko Paarmahehku todella ottamassa sellaista riskiä pitääkseen heidät muut turvassa? Hän oli inttämässä jo vastaan, kun Kurkitassun huuto kiisi aukiolla, "Se tulee!"
Tuhkakajo kääntyi ja toden totta, kotka oli lopettanut liitelynsä ja oli pudottautunut syöksyyn. Se oli ottanut kohteekseen Paarmahehkun ja ollessaan tarpeeksi alhaalla, otti koukkumaiset kyntensä esiin ja tähtäsi niillä soturin selkää kohti.
"Varo Paarmahehku!" Murattituuli huusi, mutta mustaturkkinen soturi oli jo ponnistanut takajaloilleen ja otti omat kynnet esillä kotkan syöksyn vastaan, hypäten petolinnun kimppuun. Kuului vain korvia halkova kiljaisu, kun kotka yllättyi vastarinnasta. Mutaa roiskui puolelta toiselle, kun Paarmahehku ja lintu yrittivät välillä ilmassa ja välillä mutamassan pinnalla saada yliotetta toisistaan. Tuhkakajo oli köyristänyt oman selkänsä ja mourusi uhkaavasti saalistajalle, mutta uhkailu ei vaikuttanut tulevan tarpeeseen, kun lintu teki kaikkensa saadakseen Paarmahehkun pois kimpustaan, unohtaen muiden kissojen olemassaolon. Lintu kuitenkin vaikutti saavan yliotteen kollista ja hetken ajan pedon kynnet olivat uhkaavan lähellä vuoristoklaanilaisen kurkkua. Silloin Tuhkakajo sai idean, hän siirtyi lähemmäs taisteluparia ja kouraisi tassunsa täyteen mutaa ja viskasi sen kaikin voimin kohti petolinnun päätä. Ja jollakin Tähtiklaanin suomalla ihmeellä osa mutaklöntistä osui suoraan linnun silmään. Kotka rääkäisi ja alkoi nostamaan korkeutta, Parmahehkun pudottautuen pois linnun kimpusta.
"Huh, se onnistui", soturitar kuiskasi ja ehti henkäistä helpotuksesta. Petolintu nosti yhä korkeutta, eikä vaikuttanut rupeavan heti uusintahyökkäykseen. Tuhkakajo kääntyi katsomaan Paarmahehkua, joka pudisteli turkistaan irronneita karvatuppoja ja nuolaisi muutaman kerran rinnustaansa, mihin kotkan kynnet olivat tehneet naarmut. Sitten meripihkainen katse tavoitti sinisen ja soturitar tunsi sykkeensä kiihtyvän, kun tuiman katseen tilalla olikin helpottunut ja pehmeän oloinen ilme. Sitten se taas tummeni ja katsekontakti rikkoutui, kun kolli siirtyi katsomaan jotakin naaraan takana olevaa.
"Anteeksi, Tuhkakajo, anteeksi kaikki! Olen ihan totta pahoillani", Kurkitassu pyysi hengästyneenä, kun tuo pääsi sisarensa rinnalle, oppilaan katseen kiertäen kaikissa kolmessa pelastajassaan. Tuhkakajo huokaisi syvään, tuntien paniikin hiipuvan ja kosketti hän kuonollaan, suunnattoman helpottuneena pikkuveljensä otsaa. Samalla hän pyysi äänettömästi kiitos Murattituulelta, joka oli myös saapunut muiden luo. Kääntyessään kiittämään Paarmahehkua soturitar hätkähti, sillä kolli oli saapunut hänen vierelleen ja silmät siristettyinä katsoi häntä ja Kurkitassua.
"Jos sinä et läimäytä niin minä läimäytän", kolli mutisi henkensä alla. Tuhkakajo luimi korviaan ja kurtisti kulmansa, tuo ei voinut olla tosissaan.

Katajatassu paineli toistaiseksi kuivaa sammalta käpälillään yrittäen muodostaa itselleen jonkinlaisen pedin, joka ei kuitenkaan hänen pelkojensa mukaan tulisi koskaan olemaan yhtä pehmeä ja mukava kuin hänen entisensä, jonka leiriin tulvinut vesi oli pilannut. Seittitassu oli juuri lähtenyt rajapartioon ja jättänyt hänet oppilaiden pesään yksin, ellei myöskin yksin pesän nurkassa omaa pesäänsä napertavaa Kultatassua laskettu. Eikä Katajatassu laskenut ruskeaturkkista naarasta kummoiseksi seuraksi saadessaan häneltä tasaisin väliajoin mulkaisuja ja kylmiä katseita, niin kuin ruskeaturkkinen naaras olisi vieläkin kantanut kaunaa eilisistä taisteluharjoituksista.
#Tähtiklaani, miten pentumaista#, Katajatassu murahti mielessään ja toivoi että Seittitassu olisi joutunut jäämään hänen seurakseen rajapartioon lähtemisen sijasta.
Kun Katajatassu huomasi, että oli epähuomiossa repinyt uuden sammalpetinsä reunan rikki sitä tasaiseksi painellessaan, Salamatassu astui pesään sisarensa Kaunotassu kannoillaan. Salamatassu nyökkäsi hänelle, mutta muuten naaraat kävelivät hänen ohitseen suoraan Kultatassun luo niin kuin hän olisi ollut ilmaa. Yhtäkkiä luola tuntui kylmältä ja kolkko tunne alkoi kaihertaa Katajatassun rintaa. Hän ei olisi ihmetellyt, jos Kultatassu olisi kyennyt levittämään jonkinlaisia huhuja hänestä ja myrkyttämään muidenkin heidän klaanitovereidensa mielipiteet Katajatassusta. Naaras kuitenkin kohautti hartioitaan ilmaistakseen, ettei välittänyt, ja käänsi pesätovereilleen selkänsä jatkaakseen korjaustyötään. Loppujen lopuksi hänen ei tarvinnut olla mitään ylimpiä ystäviä oppilastovereidensa kanssa voidakseen olla hyvä soturi. Riitti, että muut kunnioittivat häntä ja hänen taitojaan, minkä hän oli jo mielestään saavuttanut päihittäessään Salamatassun.
”Jäkäläaskel sanoi, että minusta tulee pian soturi. Ehkä jo tänään, jos arviointi menee hyvin”, Salamatassun innostunut ääni kaikui Katajatassun korviin.
”Niinkö?” Kultatassu ällisteli.
”Entä sinusta, Kaunotassu?”
”Paarmahehku ei ole puhunut arvioinnista vielä mitään. Hän varmaankin aikoo pitää minua oppilaana siihen asti, että minusta tulee klaaninvanhin”, Kaunotassu parahti ja Katajatassu kuuli sammaleiden kahisevan, kun valkoturkkinen naaras talloi niitä käpälillään kärsimättömänä.
”Ja minä aina ajattelin että minusta ja Salamatassusta tulisi sotureita yhtä aikaa!”
”Rauhoitu nyt”, Salamatassu naukaisi tyynesti.
”Varmasti Paarmahehku antaa sinun osallistua arviointiin, jos vain pyydät nätisti.”
Katajatassu kuuli siskoksien alkavan painia Kultatassun maristessa taustalla, kuinka hänkin halusi soturiksi.
#Ainakin minulla ja Kultatassulla on jotain yhteistä#, Katajatassu ajatteli kaihoisasti, mutta samaan aikaan hän muistutti itseään siitä kuinka paljon hänellä oli vielä opittavaa. Jänisloikka tuntui pimittävän häneltä tietoa tärkeimmistä taisteliltekniikoista ja -liikkeistä, kun taas Seittitassun mukaan hän oli jo oppinut omalta mestariltaan kaiken.
Mustaturkkinen naaras siirsi valmiiksi saamansa sammalpesän luolan takaseinälle, jossa oli vielä kuivaa maata ja josta tulvavesi ei todennäköisesti sitä saavuttaisi, vaikka vettä tulisi kuinka paljon. Katajatassu ei oikeastaan edes voinut kuvitella, että tulva voisi vielä pahentua entisestään, mutta valmistautumisesta ei ollut kuitenkaan mitään haittaa. Hän vilkaisi Seittitassun puolivalmista petiä.
#No, ei minulla ole muutakaan tekemistä#, naaras ajatteli ja lähti raahaamaan petiä omansa vierelle. Juuri kun hän oli saanut työn tehtyä ja kääntyi katsomaan, oliko jättänyt jälkeensä keräämisen arvoisia sammalpalleroita, leiriaukiolta alkoi kuulua huutoa, joka sai Katajatassun turkin pörrölle:
”Kaikki kissat ulos pesistä! Leiri on evakuoitava!”
Kului silmänräpäys, ennen kuin Katajatassu kerkesi tajuta sanojen mekityksen. Hän juoksi hölmistyneenä ulos pesästä ja kuuli kuinka Kultatassu, Kaunotassu ja Salamatassu tunkivat hänen peräänsä ihmetellen ääneen, mitä oli tapahtunut.
Leirin keskellä seisoi käskyn huutanut Myrskytuuli, joka siirtyi jakelemaan tehtäviä sotureiden pesästä tulleille kissoille, joiden kasvoilta paistoi sama hämmennys kuin Katajatassullakin. Veri kohisten korvissaan oppilas antoi katseensa lipua yli leirin ja katsoi, kuinka Taivaslilja ja Opaalikaamos juoksivat kaaoksen vallassa pesästään lehti- ja yrttikääröjä suussaan, Lehtituuli hoputti Neulasnenää ja Roihukorvaa ulos klaaninvanhimpien pesästä ja Voimasydän kinkkasi pentutarhasta paniikinomainen ilme kasvoillaan, Yöpentu jalkojensa suojassa ja Tummapentu leuoissaan. Katajatassu tunsi katsovansa itseään jostain yläpuolelta pinkaistessaan kuningattaren luo ja tarjoutuessaan ottamaan mustan pennun itselleen. Voimasydän räpytti hänelle silmiään kiitollisena ja palasi hakemaan lisää pentuja pentutarhasta. Katajatassu katseli leiriluolaa riiputtaen Tummapentua suussaan, sen kiviseiniä ja sen moninaisia tunneleita ja kynnenjälkiä, joita sukupolvet ennen heitä olivat seiniin valaneet, kaarevaa kattoa ja Suurkiveä. Naaraan ajatukset alkoivat selkiintyä, ja hän tajusi että tulvaveden oli täytynyt nousta niin paljon, että se oli aikeissa hukuttaa leirin alleen. Pahin oli sittenkin tapahtunut.
#Kuka tietää, milloin me palaamme tänne#, Katajatassu ajatteli ontto aukko sydämessään.

Kun pesät oli tyhjennetty ja suurin osa Vuoristoklaanista seisoi leiriluolan keskellä odottaen hermostuneena matkaanlähtöä, Aaltotähti työntyi pesästään ja heilautti häntäänsä ilmassa merkiksi siitä, että oli aikeissa puhua.
”Vuoristoklaanilaiset”, kolli puhui arvovaltaisella äänellä, joka sai jokaisen kissan pään kääntymään. Katajatassu tunsi niskakarvojensa nousevan ylös, kun ympäröivien kissojen pelkotuoksu sai hänetkin odottamaan päällikön seuraavia sanoja levottomana.
”Tulvavesi on levinnyt aivan leirin lähettyvillä kulkeville vuoristopoluille. On vain ajan kysymys, kun vuoristossa liikkuminen muuttuu mahdottomaksi ja luolastommekin täyttyy vedestä niin, ettei täällä ole enää turvallista. Meidän on pakko lähteä.”
Katajatassun siniset silmät laajenivat. Naaras vilkuili ympärilleen ja oli säikähtää soturien vakavia ilmeitä, jotka vahvistivat, että nyt oli tosi kyseessä.
”Minne?” Piikkisammal huudahti ja aiheutti kohahduksen kissajoukkiossa. Edelleen Tummapentu leuoissaan Katajatassu siristeli silmiään kollisoturille. Ihan niin kuin Aaltotähti olisi johdattelemassa klaaniaan pois reviiriltään ilman suunnitelmaa – aivan, vaikka he eivät olisikaan enää turvassa edes omassa leirissään, klaani pitäisi yhtä ja klaanipäällikkö suojelisi heitä.
”Tänään vaellamme reviirimme alaosaan, jossa toivon mukaan on vielä kuivia alueita”, päällikkö naukui.
”Siitä jatkamme matkaa Nummiklaaniin, joka on luvannut apunsa meille tässä tilanteessa. Matka voi olla liian pitkä ja raskas klaaninvanhimmille ja pennuille, joten voimme joutua viettämään yön reviirimme metsikössä.”
Katajatassu tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään ja jalkojensa jähmettyvän aloilleen. Olivatko he todella lähdössä majailemaan vihollisklaanin reviirille?
#En halua lähteä#, hänen mielensä alkoi huutaa pakokauhuisesti, mutta naaras sulki ajatukset nopeasti mielestään. Hänen oli vain luotettava siihen, että klaanin johtoryhmä pitäisi klaanin turvassa.
”Lähdemme heti. Katsokaa, ettei kukaan jää jälkeen. Matkalla etsimme parhaamme mukaan tällä hetkellä leiristä poissaolevia klaanitovereitamme, ja luotamme siihen että he löytävät luoksemme vielä.”

”Tähtiklaani heitä varjelkoon”, Katajatassu kuuli Taivasliljan kuiskaavan hiljaa, kun Aaltotähti lähti viemään klaaniaan kohti ulos leiristä johtavaa tunnelia, jossa vesi ulottui jo pienimpiä kissoja rintaan asti. Katajatassu kurotti vaivoin päätään ylös, ettei hänen leuoissaan vikisevä Tummapentu olisi kastunut, ja kahlasi vedessä vaivalloisesti. Pennun, veden hienoisen virtauksen ja paksun turkin ansiosta matkanteko oli hänelle moninkertaisesti hankalampaa kuin yleensä.
”Katajatassu, tarvitsetko apua?”
Siiliviiksi oli ilmestynyt hänen viereensä. Katajatassu vilkaisi nuoren soturin lyhyttä turkkia ja pitkiä jalkoja ja hyväntahtoista hymyä hänen kasvoillaan, mutta pudisti silti tiukasti päätään. Vaikka Siiliviiksi saattoi olla ystävällinen tarjoutuessaan auttamaan, avun ottaminen vastaan ei tuntunut Katajatassusta oikealta. Kipu, joka säteili hänen lihaksistaan auttoi häntä vain olemaan ajattelemasta sitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, sitä miten kodittomilta ja resuisilta hänen klaanitoverinsa näyttivät märissä turkeissaan. Katajatassu vilkaisi takanaan kulkevaa Kultatassua, joka sähisi kun vettä pärskyi hänen nenäänsä jonkun klaanitoverin toimesta.
”Pöllötassu lähti juuri rajapartioon”, Katajatassu kuuli ruskeaturkkisen naaraan naukuvan surkeana. Heidän veljensä Täplätassu painautui kiinni hänen kylkeensä lohduttavasti, ja Mustikkasielu, joka oli siirtynyt joukkion perältä oppilaiden vierelle kosketti kuonollaan pienemmän kissan lapaa.
”Kyllä me hänet löydämme.”
Katajatassu kuitenkin kohtasi laikkuturkkisen naaraan katseen, ja soturin silmät olivat ilmeettömät, niin kuin hän olisi tukahduttanut kaikki tunteensa pakon edessä. Niin kuin hän olisi varautunut pahimpaan. Se sai Katajatassun turkin värisemään.
Vuoristoklaanilaisia alkoi juuri virrata ulos ikuiselta tuntuneen tunnelin päästä, ja kerta toisensa jälkeen Katajatassu kuuli hämmästyneitä ja kauhistuneita ääniä klaanitovereistaan. Kun naaras itse pääsi hypähtämään alas tunnelistosta, ei hän kerennyt ravistella litimärkää turkkiaan ennen kuin järkyttävä näky avautui hänen eteensä. Monimutkaisiin soliin johtavat polut ja vuorenjyrkänteitä sivuavat reitit joita hän oli oppinut kulkemaan päästäkseen alemmas vuoristoon olivat kaikki poissa.
#Jos rajapartio on kulkenut tästä#, Katajatassu vilkaisi sivulleen, jossa polun tilalla alas virtasi nyt valtoimenaan tummanruskeaa vesimassaa, #he voisivat olla yhtä hyvin kuolleita.#
Katajatassua kylmäsi, kun naaras tajusi ettei ollut edes ajatellut tarkistaa, oliko Seittitassu kunnossa. Kollihan oli juuri lähtenyt rajapartioon. Entä Unikkokukka ja Kotkasumu, olivatko he olleet leirissä? Katajatassu käänsi päätään niin paljon ympäriinsä kuin Tummapentua kantaessaan pystyi, muttei nähnyt merkkejä sukulaisistaan muiden Vuoristoklaanilaisten joukossa. Silti kaiken hysterian keskellä edes mahdollisuus siitä, että Seittitassu olisi hukkunut, ei päässyt ujuttautumaan Katajatassun mieleen. Vanhempienkaan turvallisuus ei vaivannut hänen mieltään juurikaan. Mielellään hän olisi vain nähnyt emonsa näyttääkseen hänelle, että oli kunnossa. Unikkokukka oli varmasti haljeta huolesta. Mutta hän ei millään voinut Tummapennun kanssa lähtä risteilemään ympäriinsä kissajoukkoa, kun heidän piti koko ajan kulkea eteenpäin.
”Täältä löytyi yksi reitti!” joku sotureista huusi jonon nokasta, ja Katajatassu tunsi helpottuvansa tajutessaan, että oli olemassa vielä edes yksi polku, jota vesi ei ollut vallannut ja jota pitkin he voisivat matkata alas. Kun he lähtivät kulkemaan kapeaa, liukasta polkua pitkin, Katajatassu tajusi, minkä takia hän oli harjoitellut vuoristossa kulkua niin paljon. Hänen käpäliensä välistä virtasi kymmeniä pieniä puroja ja Tummapentu keikkui vaarallisesti hänen suussaan, mutta Katajatassu piteli häntä tiukasti otteessaan. Hän oli päättänyt saattaa mustan pennun turvaan.
Kun oli kulunut muutama tovi, ja kissat olivat alkaneet pikku hiljaa rentoutua tajutessaan että polku alkoi hiljalleen leventyä ja toistaiseksi kaikki olivat selviytyneet matkasta, Katajatassu kuuli jälleen Kultatassun puhuvan takanaan.
”Hei, onko tuo..”
”Missä?” Täplätassu naukui.
”Mikä? Näyttäkää minullekin”, Kaunotassu tivasi.
#Olisivat edes ottaneet pentuja kannettavakseen, niin olisivat voineet olla hiljaa ja keskittyä laskeutumiseen#, Katajatassu ajatteli pyöritellen silmiään samalla kun polku jyrkkeni ja pikkukiviä alkoi varista hänen käpäliensä välistä.
”Kyllä se on Pöllötassu!” Kultatassu kirkaisi ja samassa kuului rapinaa kallioseinämästä, kun joku hypähti sitä vasten, ja seuraavana kuului polskahdus, kun se joku hyppäsi heidän vierellään kulkevaan tulvaveden täyttämään solaan. Samassa koko jono jähmettyi paikalleen ja kissojen päät kääntyivät katsomaan kauhistuneina, kuka oli pudonnut veteen.
”Salamatassu!” kuului Kaunotassun rääkäisy, ja Katajatassu kääntyi juuri oikeaan aikaan päästäkseen todistamaan, kuinka valkoturkkinen oppilas hyppäsi sisarensa perään virtaukseen niin, että ruskeaa vettä pärkyi hänen mustalle turkilleen.
Katajatassu tuijotti mykistyneenä, kuinka kaksikko lähti uimaan yllättävän itsevarmoin ottein kohti tulvaveden muodostavan joen vastarantaa. Joku sotureista karjui oppilaita palaamaan heti paikalla takaisin, mutta he eivät kuunnelleet vaan jatkoivat matkaansa kohti tummanruskeaa myttyä, joka oli takertunut kiinni vedestä pilkottavaan pensaaseen. Katajatassun sydän pamppaili lujaa, mutta naaraan oli pakko tyytyä vain seuraamaan neuvottomana kahden oppilaan matkaa. Koko klaani tuntui pidättelevän hengitystään.

Tähtitassu käveli raskain askelin kohti Nummiklaanin ja Puroklaanin välistä rajaa. Yötuuli oli pyytänyt häntä hakemaan lisää kehäkukanlehtiä, sillä ne olivat loppuneet. Leopardilaikun johtaman luopiojoukon hyökkäystä seurannut Luuklaanin hyökkäys oli kuluttanut parantajien varastoa huimasti, eikä kaksikolla ollut edes ollut aikaa hakea täyttöä, kun heillä oli ollut tassut täynnä hoidettavia kissoja. Nyt kun pakottava tarve yrteille oli, oli parantajaoppilas käskytetty niitä hakemaan. Heti leiristä ulos astuessaan oli hän tutenut valtavan väsymyksen, uupumuksen ja surun aallon. Naaras olisi vain halunnut käpertyä kostealle nurmelle ja pysyä siinä seuraavan neljäsosakuun, niin uupunut hänen kehonsa oli. Mutta punaiirullinen naaras jatkoi sisukkaasti matkaansa, vaikka hänen kehosa huusi horrostilaan vaipumista, oli Tähtitassun mieli päättäväisesti työtehtävissään ja velvollisuuksissa.
*Tiikerililja on mennyt tästä äskettäin.* Hän huomasi ajattelevansa kävellessään lähemmäs rajaa. Soturittaren tuoksu leijaili ilmassa pikkuhiljaa hälventyvänä, joten tuolla oli selkeästi ollut kiire. Kummallista että he eivät olleet törmänneet toisiinsa. Parantajaoppilas jatkoi matkaansa ja pian pääsikin joen penkareelle, joka näytti tulvivan samalla tavalla kuin viime lehtisateella. Se tekisi yrttien keräämisestä haastavampaa, sillä kasvit olivat joko vaipuneet veden alle tai olivat mätänemässä liiallisesta vedensaannista. Ja kerätttyjä lehtiä pitäisi kuivata ennen käyttöä. Vaikka leskelehtien parantava voima oli lehtien hyvässä kosteuden imentäkyvyssä ja ravitsevissa ainesosissa, ei sekään kestänyt liiallista kosteutta. Naaras tassutteli nilkkojaan myöten veteen ja alkoi tiiarilemaan ympärilleen, nähdäkseen etsimänsä kasvin.
"Sinä senkin kapinen puroklaanilainen!"
Tähtitassun katse sinkoutui vedestä kauemmas rajalle, kohti Neljän virran tammea. Suunnasta häntä kohti juoksi harmaalaikkuinen kissa, jota jahtasi Leijonakynsi. Suunnalta kuului myös lisää taistelun ääniä. Oliko syntynyt rajakahakka? Jokin ääni naaraan sisällä kertoi puroklaanilaisen hätääntyneen ilmeen nähdessään ettei tappelu ollut uimariklaanin aiheuttama. Punaviirullisen naaraan turkki kipinöi orastavasta vihasta, hän ei todellakaan kaipaisi enää yhtää lisää kissaa hoidettavakseen vain jonkin typerän rajariidan takia.
"Leijonakynsi, pysähdy!" naaras sähisi ja marssi kohti vauhtinsa hiljentänyttä klaanitoveriaan ja puroklaanilaista.

"Sinitassu! Tulet metsästyspartioon minun, ja Kotkakanjonin kanssa! Ala tulla!" Mustalammen ääni kiiri pitkin leiriä. Sinitassu sätki itsensä jaloilleen sammalpediltään, missä oli ollut iltapesulla ja juoksi ulos oppilaiden pesästä. Hän loikki mestarinsa viereen, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Tuo odotti Kotkakanjonin vieressä leirin sisäänkäynnillä ja oppilaan huomatessaan olivat kollit nousseet tassuilleen. He ilmoittivat Nummipyörteelle lähtevänsä ja kulkivat sitten suurien havupuiden alta synkälle metsäpolulle. Sitten heidän iltapartionsa lähti kulkemaan kohti Kuutamoklaanin etelärajaa.
"Kuuntele, Sinitassu. Onko täällä riistaa?"
Sinitassu nyökkäsi ja höristi korviaan, "Kyllä. Tuolla pensaikossa on ilmeisesti hiiri tai myyrä."
Mustalampi heilautti häntäänsä käskynä napata saalis ja oppilas pudottautui vaanimisasentoon. Hän hiipi kohti pensaikkoa ja näki melko suuren hiiren puuhailevan pesänrakennuspuuhissa. Naaras otti vielä pari askelta ja loikkasi sitten ilmaan. Jyrsijä huomasi hänet, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Ruskeamerkkinen kissa otti saaliinsa hampaisiinsa ja tappoi terävällä puraisulla. Hiiri veltostui ja hän tassutteli takaisin Kotkakanjonin ja mestarinsa luo.
"Hyvä, Sinitassu."
He kulkivat eteenpäin ja Kotkakanjoni nappasi jäniksen, ja Mustalampi pari myyrää. He saapuivat lähelle etelärajaa, missä havupuut olivat muuttuneet lehtipuumetsäksi ja metän jälkeen edessä aukeni erakoitunut joutomaa.
"Mitä haistaa Sinitassu?" mestari kysyi. Sinitassu haisteli maata ja löysi pian muutaman kissan hajun. "Kolme kissaa."
Mustalampi nyökkäsi, "Osaatko tunnistaa ketkä?"
Oppilas katsoi kollia ja heilautti häntäänsä hyväksyvästi. Hän nuuhki taas maata ja sitten ilmaa. "Yksi olet sinä, Mustalampi. Toinen on Varistähti. Kolmas on... erakko-?"
Mitä ihmettä? Haju oli ehkä eilinen, mutta kyllä Sinitassu tunnisti tuntemattoman kissan hajun. Oliko kyseessä tunkeilija? Mustalampi nyökkäsi taas, "Aivan oikein. Olimme tekemässä kierrosta, kun haistoimme erakon rajalla. Emme kuitenkaan havainneet sen vielä ylittäneen sitä, mutta siksi olemme täällä metsästämässä tänään. Varmistamme rajapartioiden ohella ettei erakko astu askeltakaan reviirimme puolelle."
Oppilas heilautti kunnioittavasti hännällään ja Kotkakanjoni virnisti. He kääntyivät takaisin ja palasivat leiriin samaa reittiä mitä olivat tulleetkin. He olivat miltei leirin laitamalla, kun heidän eteensä säntäsi jänis. Naaras loikkasi sen perään ja iski hampaansa pehmeään lihaan. Verenmaku purskahti hänen suuhunsa.
He pujahtivat leiriin kiitettävän saaliin kanssa. Kissat heittivät ne tuoresaaliskasalle ja Sinitassu otti siitä juuri kiinnisaamansa jäniksen. Hän halusi nauttia upeasta nappauksestaan, mutta ei uskaltaisi syödä sitä aivan yksin. Ruskeamerkkinen kissa käveli yhteen nurkkaan oppilaiden pesän vieressä. Hän alkoi mutustaa jänistään ja katseli ympärilleen etsien ruokailutoveria. Leiriaukiolla oli vain muutama kissa. Suurin osa söi jo tai vaihtoi kieliä, mutta osa jutteli keskenään tai nukkui. Valkoturkkinen kissa söi vielä viimeiset palat mitkä jaksoi ja päätti käydä sanomassa pesätovereilleen, että jäniksen saisi käydä viimeistelemässä. Orvokkitassu kosketti pikaisesti Sinitassun poskea kiitoksena ja meni aterioimaan. Oppilas venytteli nautinnollisesti. Elämä Kuutamoklaanissa oli täydellistä! Oli riistaa ja lämpimät pesät. Oli hyvä asema ja ihana mestari. Oli pesätovereita, joille pystyi juttelemaan ja kissoja jotka kunnioittivat, kun kunnioitus oltaisiin ansaittu. Ja kaiken lisäksi tulevaisuudessa häämöttävä soturinimitys!

Seuraavana aamuna Sinitassu oli aamun metsästyspartiossa Mustalammen, Sammalpuron ja Kuiskauspyynnön kanssa. Heidät oltiin taas kerran käskytetty etelärajalle metsästämään, mutta riistaa tuntui onneksi olevan vielä alueella jäljellä, sillä pian jäniksen tuoksu leijaili partion jäsenten aisteihin.
"Haluaako joku jakaa jäniksen metsätyksen kanssani?" Sammalpuro kysyi. Koko partio nyökkäsi ja yhdessä he paikansivat pitkäkorvan sijainnin. Sitten he hyökkäsivät kohti jänistä eri suunnista. Mutta ennen kuin he olivat käyneet siihen kiinni, tummanharmaa naaras hyppäsi pensaasta. Tuo nappasi jäniksen ja juoksi pois. Sammalpuro lähti erakon perään, muun partion seuratessa heitä muutaman ketunmitan taaempana. Erakko johdatti heidät ulos Kuutamoklaanin reviiriltä joutomaalle. Sammalpuro sai naaraan sen jälkeen nopeasti kiinni ja repäisi jäniksen kissan suusta. He alkoivat tappelemaan uhkaavan lähellä rotkomaisen puron reunaa, mikä kulki joutomaalla lähellä Kuutamoklaanin reviirirajaa. Tummanharmaa kissa tönäisi ruskeaa ja silloi se tapahtui. Sinitassu ei edes huomannut kiljaisevansa. Sammalpuron jalka lipesi ja hän putosi alas rotkon rinnettä. Erakko yritti paeta, kun sai vastustajansa irti kimpustaan. Oppilas ei ajatellut mitään vaan juoksi suoraan naarasta kohti, upottaen hampaansa tuon niskaan. Kissa ulvaisi, sitten ruskeamerkkinen naaras tunsi kipua otsassaan. Hän päästi irti ja kissa ampaisi pakoon.
Kyyneleet kipusivat Sinitassun silmiin kun heidän partionsa tassutteli alas Sammalpuron ruumiin viereen. He olivat kaikki vaitonaisia, liian järkyttyneinä tapahtumasta. Kukaan ei sanonut mitään kun, Mustalampi alkoi viedä soturittaren ruumista leiriä kohti, ja oppilas meni auttamaan sen kannossa. Hän näki Kuiskauspyynnön itkevän myös, milloin muisti, että Sammalpuro oli ollut soturin emo.
"Miksi aina minulle käy näin?" kuului Kuiskauspyynnön itkuinen ääni.
"Miten niin?" Sinitassu kysyi häneltä, nyt myös itsekin itkien.
"Ensin menetän esikoiseni, enkä ole tiennyt mitään sitä pahempaa kipua ja tuskaa, sitten Susisydän haurastui masentuneena päivä päivältä kunnes hän kuol...!" soturin ääni sortui, eikä hän voinut enää jatkaa.
"Olen pahoillani!" Mustalampi naukaisi surullisena.
Kun he saapuivat leiriin, oli siellä heitä yllätys odottamassa. Tihuttavassa sateessa istui aamun rajapartio, mukanaan tuntematon kissa, joka oli juuri nenäkkäin Varistähden kanssa. He olivat saapuneet leiriin kreivin aikaan, sillä päällikkö oli näyttänyt käyvän juuri tuon tuntemattoman kissan kimppuun, mutta tuon huomio oli herpaantunut yhä itkevään partioon. Sinitassu näki Kotkakanjonin odottavan heitä Tiikerisydämen ja Salamatassun kanssa. Kun he näkivät Sammalpuron, Kotkakanjoni säntäsi partion luokse. "Mitä? Miksi hän on kuollut?"
Mustalampi kertoi hänelle, ja samalla koko klaanille mitä oli tapahtunut,
"... Ja sitten hänen tassunsa lipesi ja hän putosi. Se erakko pääsi karkuun jäniksen kanssa", mestari lopetti. Kuiskauspyyntö yhä itki, samoin kuin oppilas ja nyt Kotkakanjoni ja Tiikerisydänkin. Varistähti päästi karjaisun ja ruskeamerkkisen naaraan katse siirtyi omista tassuistaan päällikköönsä ja erakkoon tuon edessä.
"Kuten näette, ei erakoista ole muuta kuin harmia! Sinun on parasta pinkaista nopeasti ulos reviiriltämme, minua ei kiinnosta vaikka olisitkin Tähtiklaanin lähettämä jonkinlainen valittu! HÄIVY!" johtaja karjui ja alkoi mouruamaan uhkaavan näköisenä erakolle. Muut kuutamoklaanilaiset yhtyivät sähinään ja murinaan mukaan, vain muutaman kissan yrittäen saada äänensä kuulumaan klaanitovereidensa yli. Sinitassu kuuli puhuttavan valituista, sateesta, tulvista ja Tähtiklaanista. Hän ei tiennyt mitä hänen olisi kuulunut tehdä, oppilaan pää oli niin pyörällä kaikista niistä tunteista ja vaaratilanteista mitä oli kokenut aivan äskettäin. Tilanne kärjistyi ja kohta mustavalkea erakko joutui ottamaan jalat alleen ja lähtemään juosten leiristä, kun Syreenikukka, Oksakatse ja Piikkiraita olivat ensiksi ahdistaneet tuon aivan leirin laidalle.
"Ei, seis! Lopettakaa!" Lehtikuun ja Tihkutäplän äänet kaikuivat Sinitassun korvissa, kun nuo yrittivät pysäyttää klaanitovereitaan ja erakkoa. Oppilas pudotti katseensa takaisin tassuihinsa, tuntien kevyen sateen ropisevan niskaansa. Hän niiskaisi ja löntysti leirin laidalle, aikeinaan mennä yksin suremaan jonkin suuren puun alle, kun hänen tassunsa kastuivat äkisti. Sadetta ei tullut läheskään niin paljon, että se olisi jo ehtinyt muodostaa lätäköitä, mihin naaras oli vahingossa astunut. Kulmat kurtistuneena hän seurasi tassuissaan virtaavaa vettä sen tulosuuntaan ja kauhukseen näki koko maapohjan edessään olevan tassunkorkuisen veden peitossa. Sinitassu henkäisi terävästi tajutessaan kaiken sen veden kantautuvan heidän reviirinsä läpi kulkevasta joesta.

Purotassun viimeisimmät päivät oppilaana olivat olleet rankkoja. Sadeläikkä oli juoksuttanut ja harjoittanut häntä melkein taukoamatta. Siihen kuulemma tottuisi ennen pitkään... Hah, oppilas ei sitä uskonut. Hän tiesi, että rankalla koulutuksella laikukas naaras sai purettua omaa suruaan ja vihaansa Hahtuvaturkin kuolemasta ruumiilliseen ja henkiseen työhön. Ja totuushan oli se, että kolli rakasti tätä eikä päästäisi itseään vähällä, täysillä loppuun asti, siis kunnes hän tulisi soturiksi! Tumaraitainen kissa ei antaisi periksi ja jos mestari niin toivoisi, niin hän tulisi jatkossakin kiskomaan itsensä ennen auringonnousua ylös. Luottosoturitar oli kuitenkin luvannut huomisesta rennomman päivän. Harmaaturkkinen kissa luuli, että tuo alkoi itsekin väsymään heidän rankkaan harjoitustahtiinsa.
Huojuen Purotassu onnistuu kävelemään sammalpedilleen saakka. Sitten hänen jalkansa pettävät ja oppilas kaatuu pehmeille sammalille, nukahtaen välittömästi. Hän onnistuu nukkumaan aina pitkälle puoleen päivään saakka ja herää tuntiessaan turkissaan kevyen töytäisyn. Kolli kääntää vielä kylkeään ja tuntee piakkoin töytäisyn uudelleen, huomattavasti rajumpana.
"Nyt mennään kiertämään rajat", Sadeläikkä maukaisi ja lähti oppilaiden pesästä.
"Mutta juurihan me ne kiersimme!" Purotassu murahti, kun hän nousi sammalpediltään ja käveli mestarinsa perässä ulos leiristä.
"Ne pitää kiertää monesti, että ne oppii muistamaan vaikka unissaan", luottosoturitar naukaisi, vähän tiukemmalla äänellä, mutta selkeästi yrittäen pitää sen tasaisena ja lempeänä.
"Minä muistan ne jo!" oppilas tiuskaisi ja huomasi Sadeläikkä pörhistyvistä niskakarvoista, että tuon pinna alkoi loppumaan.
"Olen mestarisi ja sinä tottelet minua!" naaras tivasi, mikä sai Purotassun pysähtymään nummilla. Mestari ei ollut koskaan puhunut hänelle noin epäkunnioittavasti. Varmasti vielä pitkistä unista hieman sekaisin ollessaan, kolli köyristi selkänsä ja luimi korvansa. Valkotäpläiseltä kissalta vaadittiin yksi vilkaisu tummaraitaisen kissan suuntaan, ja sitten tuo olikin jo hyökännyt hänen kimppuunsa. Luottosoturitar sai harmaaturkkisen kissan kaatumaan, mutta hän pomppasi nopeasti pystyyn ja läimäisi vastustajaansa. Sen jälkeen käyttäen Sadeläikän hämmennyksen hyväksi, hyppäsi oppilas hänen päälleen ja upotti kyntensä tuon lapoihin.
"Älä puhu minulle noin! Tiedän että sinuun sattuu ja olosi on hirveä, mutta se ei anna syytä puhua minulle noin alentavasti!" Purotassu murahti ja nousi pois mestarinsa päältä. He katsoivat toisiaan silmät kipinöiden ja Sadeläikkä oli murahtamassa vastausta oppilaalleen, kun heidän nenäänsä kantautui vahva Puroklaanin, ja veren, löyhkä.

#kun olen soturi en ikinä! Ikinä!! Metsästä rottia#
Kuutassu ajatteli ja meni ulos.
"Moi kuutassu"
Kuutassu kuuli läähättävän koivuturkin äänen sanovan
"Päällikkö sanoi että minun pitää raapaista rusettisi pois"
"Eiiiiiiii!!!"
Kuutassu huusi.//voi kuutassua🤕//
Kuutassu juoksi itkien päällikön pesään ja sanoi
"Liekkitähti?"
"Mitä?" Kuutassu kuuli liekkitähden äänen sanovan
"Miksi rusettini täytyy ottaa pois"
"Koska... Et ole enää kotikisu
"Palaan muuten kotikisuksi"
"Olkoon" liekkitähti sanoi.
Kuutassu lähti onnellisesti pois pesästä.
"Raapaistaan se rusetti nyt pois" koivuturkki sanoi
"Ei, minä saan pitää sen"
"Kiva"
Koivuturkki sanoi