Lumitassu herää. Hän venyttelee vähän ja menee ulos pesästään. *Oho. Harvinaista. Olen ensimmäinen oppilas joka herää.* Hän päättää jäädä istumaan oppilaiden pesän eteen. Hetken päästä Purovirta astelee hänen eteensä ja tervehtii: "Huomenta Lumitassu!" Lumitassu hymyilee. "Huomenta Purovirta! Mitä me teemme tänään?" Kolli kysyy. "Taisteluharjoituksia. Haluatko syödä ennen sitä?" Lumitassu pudistaa päätään. Purovirta nyökkää. "Selvä. Saat syödä sitten sen jälkeen." Kissat menevät ulos harjoittelemaan. He pitävät kivan harjoitustuokion. Lumitassu ei millään opi erästä liikettä. Hän melkein luovuttaa, mutta Purovirta saa hänet jatkamaan. Lopulta Lumitassu oppii liikkeen. Hän hymyilee ja on erittäin ylpeä itsestään.

Lopulta harjoitustuokio päättyy ja kissat kävelevät takaisin kohti leiriä. Kesken matkan Purovirta pysähtyy ja katsoo taakseen. Lumitassu tekee samoin ja näkee, että heitä kohti juoksee siniharmaa naaras. "Kultakyyhky" Purovirta murisee. Kultakyyhkyksi sanottu naaras hyppää kohti Lumitassua, mutta Purovirta hyppää hänen eteensä ja raapaisee. "Juokse!" Purovirta käskee, kun paikalle juoksee lisää luuklaanilaisia. Lumitassu pinkaisee juoksuun. Hän ryntää leiriin ja huutaa hengästyneenä. "Tulkaa apuun! Luuklaanilaiset!" Kuiskevirta on ensimmäinen joka juoksee ulos leiristä. Hänen perässään menee muun muassa Liekkitähti, Tiikerililja ja Yöaskel. Lumitassu näkee, kun Karhutassu juoksee ulos leiristä. "Karhutassu!" Lumitassu kutsuu pienikokoista oppilasta. Lumitassu murisee vähäsen. *Eikö hän tajua, ettei pärjää niille mielipuolille?* Lumitassu juoksee Karhutassun perään. Hän näkee kauempana taiselevia kissoja, sekä pienen ruskean pilkun, joka juoksee niitä kohti. Hän juoksee perään niin kovaa kuin pystyy. Hän saavuttaa yllättävän helposti pienen Karhutassun. "Karhutassu! Sinun pitää palata heti takaisin leiriin!" Hän karjuu. Karhutassu katsoo häntä raivoissaan. "Sinä et minua määräile, surkimus!" Hän sanoo. Sitten hän kiljaisee. Musta naaras hyppää hänen päälleen ja raapaisee kollia kaulaan. Lumitassu hyppää naaraan selkään ja puraisee. Kissa ulvaisee ja yrittää saada oppilaan pois selästään. Lumitassu katsoo ympärilleen ja huomaa, että melkein kaikki luuklaanin kissat ovat häipyneet. Jäljellä ovat vain Kultakyyhky ja tämä naaras. Kultakyyhky näköjään huomaa sen ja juoksee pakoon. Lumitassu putoaa naaraan selästä. Naaras kääntyy häntä kohti, mutta Yöaskel ja Liekkitähti tulevat apuun. Naaraskin tajuaa, että kukaan ei ole auttamassa häntä ja juoksee pakoon. Lumitassu etsii katseellaan karhutassua, ja huomaa, että Karhutassu oli varmaankin pinkaissut heti takaisin leiriin, kun oli päässyt vapaaksi kissan otteesta. Nummiklaanilaiset palaavat takaisin leiriin hoitamaan haavojaan. Pahimmat haavat oli Purovirralla, mutta yllätykseksi kenellekään ei tullut pysyviä arpia. Liekkitähti kävelee hätääntyneenä ympäri leiriä ja tarkistaa, tarvitseeko kukaan apua.

Sinitassu nosteli tassujaan suu mutrulla, yrittäen astella leiriaukiolle syvimpiä vesilätäkköjä väistellen. Varistähti oli kutsunut klaanin koolle, sillä olisi taas aika nimittää yhdestä oppilaasta soturi. Oppilas toivoi, että jos nimitykset jatkuisivat tähän tahtiin, ei menisi montaa kuuta ennen kuin hänestäkin nimitettäisiin soturi ja hän pääsisi itsenäisesti näyttämään muille klaanitovereilleen kuinka uskoutunut hän oikein Kuutamoklaanille oli. Kun naaras pääsi Suurkiven eteen, hän istahti muiden oppilaiden joukkoon, luoden hymyn Mustalammelle ja Ruostehallalle, jotka istuivat vierekkäin ja sattuivat samaan aikaan katsomaan hänen suuntaansa.
"Arvon klaanitoverini! On tullut aika nimittää oppilaasta soturi ja samalla todistaa aina vain vahvistuvaa klaaniamme. Oksakatse, olet kouluttanut Aurinkotassua nämä vuodenajat, koetko hänen olevan valmis soturin arvoon?" Varistähti huikkasi eturivissä istuvalle ruskeaturkkiselle, pienikokoiselle soturille, joka näytti kohta sekoavan kasvoillaan loistavan ylpeyden tähden. Oksakatse naukaisi myönteisesti ja Aurinkotassu asteli koko klaanin eteen, mustaraitainen turkki siististi aloilleen suittuna. Sinitassu koitti kurottaa kaulaansa nähdäkseen tulevan soturin kasvojen ilmeen, olisiko tuo jännittynyt vai tyynen rauhallinen? Hän itse ei olisi halunnut klaanitovereilleen osoittaa omassa soturinimityksessään jännitystä, mutta oppilaasta tuntui siltä ettei sen ajan koittaessa pystyisi tunteitaan piilottamaan.
"Aurinkotassu, lupaatko sinä elää soturilain mukaisesti ja uhrata vaikka henkesi Kuutamoklaanin puolesta?"
"Lupaan!"
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin suomien voimien kautta minä annan Aurinkotassu sinulle soturinimesi. Tästälähin sinut tunnetaan Aurinkotuulena, Tähtiklaani ja Kuutamoklaani kunnioittavat uskollisuuttasi ja luotettavuuttasi, ja sinut hyväksytään klaanin täydeksi soturiksi."

"Pidä silmäsi vielä kiinni, siistin yrttihauteen jättämät jäänteet pois", Yötuuli sanoi ja Purotassu tunsi kuinka parantaja pesi kielellään hänen kasvojaan. Tunne oli epämukava ja kiusaantuneisuudesta johtuva kuumuus hohkasi tummaraitaisen turkin alta. Tilannetta ei helpottanut ollenkaan se, että Solinatassu istui heidän vierellään. Vaikkei kollioppilas sisartaan nähnyt, hän pystyi kuvittelemaan kiusoittelevan virneen tuon kasvoilla. Toimitus tuntui kestävän ikuisuuden ja kerran tummanharmaa kissa oli kuulevinaan pikkusisarensa päästävän tukahdetun tirskauksenkin. Kun valkopilkullinen naaras lopetti putsaamisen, Purotassu vetäytyi vaistomaisesti kauemmas.
"Noin, voit nyt avata silmäsi", Yötuuli mutisi ja kun oli saanut varmistettua sen, että oppilaan näkö oli yhä tallella, eikä tuon kasvojen läpi kulkevat haavat olleet vahingoittaneet hajuaistiakaan, riensi hän muiden taistelussa vahingoittuneiden potilaiden luo. Kolli räpytteli hetken silmiään ja kääntyi katsomaan Solinatassua, odottaen jännitys kipinöiden sisarensa reaktiota arpiin, mitkä taistelussa oli kasvoilleen saanut. Näyttäisikö hän nyt uljaammalta vai olisivatko haavaumat vain rikkomassa kasvojen komeutta? Naarasoppilas kumartui lähemmäs tarkkaillakseen veljensä kasvonpiirteitä ja hymähti sitten.
"Ei niitä edes huomaa ellei oikein tarkasti katso! Yötuuli osaa kyllä asiansa", Solinatassu kertoi ja hymyillen sipaisi Purotassun kuonoa omallaan. Kollioppilas luimi korviaan ja hymähti tyytymättömänä, hän olisi halunnut kunnon taisteluarvet! Arvet kertoisivat heti enemmän kissan kyvykkyydestä ja toisivat kunnioitusta klaanitovereilta. Hän ei kuitenkaan enempää ehtinyt asiaa murehtimaan, kun aukiolta kantautui klaanikutsu. Kaksi oppilasta kipittivät aukiolle ja kohottivat katseensa Seinämäkivelle, minkä päällä heidän isänsä Liekkitähti seisoi. Päällikkö oli saanut vasempaan lapaansa syvät kynnenjäljet taistelun tuoksinnassa, Purotassu oli kateellinen.
"Kaksi päivää sitten leirimme koki luopiojoukon hyökkäyksen, mistä kuitenkin selvisimme, vaikka menetyksiä kärsimme. Kolme kissaa kuitenkin osoittivat suunnatonta rohkeutta ja halua puolustaa leiriään ja klaanitovereitaan hyökkäyksen aikana. Siispä heistä on aika nimittää sotureita. Harmaatassu, Kottariastassu ja Oravatassu, astuisitteko eteenpäin?" Liekkitähti naukaisi. Kollioppilas oli tuntenut pakahtuvan onnesta kun oli kuullut isänsä puheen alkuosan, ollen täysin varma siitä että hänet palkittaisiin rohkeuden ja taidon osoittamisesta. Kun tummaraitainen kissa kuuli pesätovereidensa nimet, hänen mielialansa laski, ja onni muuttui suunnattomaksi ärtymykseksi. Purotassuhan oli ollut se joka oli taistelun alkupuolella taistellut uljaasti ja heittänyt oppilaskolmikolle ivahuutoja, kun nuo olivat kyyristyneet pieneksi kasaksi pesänsä lähelle.
"Olette opiskelleet ahkerasti nämä viimeiset kuut ja mestarinne ovat antaneet hyväksyntänsä nimittämiseenne. Niinpä pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa teihin, ja kysyn teiltä; lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania vaikka henkenne uhalla?"
Kolme oppilasta naukuivat lupauksensa ja Purotassu tunsi korviensa savuavan. Eivät nuo kolme kissaa lupautuisi itsenäisesti ketään suojelemaan, heidät tarvitsisi raahata keskelle taistelua ennen kuin he tajuaisivat ottaa kyntensä esille!
"Tähtiklaanin suomien voimien kautta minä annan teille soturinimenne. Harmaatassu, tästälähin sinut tunnetaan Harmaamyrskynä. Nummiklaani ja Tähtiklaani kunnioittavat ystävällisyyttäsi ja lainkuuliaisuuttasi, ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi. Kottaraistassu, sinut tunnetaan tästälähin Kottaraistulena. Kunnioitamme tunnollisuuttasi ja uskollisuuttasi, ja sinut hyväksytään täydeksi soturiksi. Oravatassu, olet tästälähin Oravaturkki, jota kunnioitetaan uskollisuudesta ja huumorintajuisuudesta, ja olet nyt täysi soturi."

Karhutassu katseli kateellisena Oravaturkkia, Kottaraistulta ja Harmaamyrskyä, jotka nyt vaihtoivat kieliä lähellä soturipesää. Heistä oltiin pari päivää sitten tehty sotureita. *Minun pitäisi olla nyt tuolla! Olen aivan yhtä rohkea ja taitava kuin hekin!* Karhutassu ajatteli katkerana. Kuutassu suki turkkiaan hänen vieressään. "Kuutassu!" Karhutassu ärjäisi. Harmaaturkkinen oppilas lopetti sukimisen ja katsoi häntä kysyvästi. "Mitä nyt?" Kissa kysyi. "Eikö minun kuuluisikin olla jo soturi?" Karhutassu kysyi ja yritti vaikuttaa suurelta ja rohkealta soturilta. "Hmm... Ei." Kuutassu vastasi ilmeettömästi. "Mitä! Miksi muka?" Karhutassu sähähti. "Ei tietenkään! Siis... Tuota... Tiedät varmasti itsekin syyt." Oppilas vastasi ja käveli pois. Karhutassu katsoi kissaa vihaisesti ja hämmentyneesti. "Miksi muka en olisi hyvä soturi?" Karhutassu mutisi pettyneenä. Hän mietti, miten osoittaisi olevansa yhtä taitava ja rohkea kuin soturi. Sitten hän näki Lumitassun ja Purovirran palaavan harjoitustuokiolta. He olivat saaneet yllin kyllin riistaa. Heidät otettiin avosylin vastaan. Sitten Karhutassu keksi. Hän meni Tiikerililjan luokse ja kysyi: "Voinko mennä saalistamaan?" Tummanruskea raidallinen naaras mietti vähän aikaa ja sanoi lopulta: "Selvä, mutta älä mene liian kauas ja palaa ennen auringonlaskua. Jos tulee ongelmia, tule heti takaisin leiriin. En halua että Luuklaanilaiset nappaa sinut!" "Okei!" Karhutassu maukui, kääntyi ja juoksi tunnelia pitkin ulos.

Ilma tuntui raikkaalta ja viileä tuuli mukavalta turkissa. Karhutassu juoksi ympäriinsä ja yritti löytää jotakin. Edes pienen hiiren. Lopulta hän löysi pienen onkalon, jossa haisi riistan tuoksu. Hän hämmentyi, kun huomasi olevansa tarpeeksi pieni mahtumaan kolon sisään. Enempää miettimättä hän hyppäsi koloon ja lähti kulkemaan vähän ahtaita käytäviä pitkin. *Minä tosiaan olen aika pienikokoinen. Hädintuskin pentua isompi.* Hän pysähtyi sähähtäen, kun käytävästä tuli entistä pienempi. "Auuuh!" Hän ulvaisi, kun joku puri häntä takajalkaan. Hän kuuli kun rotta kipitti pois. Nyt hänen eteensä ilmestyi rotta. Tummanruskea kolli yritti raapaista sitä, mutta rotta väisti huitaisun leikiten. Karhutassu alkoi perääntyä, yritti olla välittämättä takatassun huutavasta kivusta. Rotta puraisi häntä lapaan. Karhutassu sähisi ja huitoi ja lopulta rotta häipyi paikalta. Karhutassu näki jo kolon, josta oli hypännyt ja yritti nyt kiivetä ylös. Siinä kesti vähän aikaa, mutta pitkän ajan päästä kolli pääsi ylös.

Kun hän pääsi leiriin, soturit katsoivat häntä ihmeissään. Tiikerililja tuli auttamaan häntä parantajan pesälle, mutta Karhutassu sähähti: "Osaan mennä itsekin!" Tiikerililja ei välittänyt oppilaansa sanoista, vaan vei hänet parantajalle. Yötuuli katsoi häntä ihmetellen. "Mistä sait nuo rotanpuremat?" Hän kyseli. "Rotankolosta." Karhutassu mutisi. Tähtitassu katsoi häntä kysyvästi "Menit sitten hyppäämään rotankoloon!" Parantajaoppilas valitti. "Surkein idea ikinä!"

”Helpottaako tämä kipu ikinä?”
”Helpottaa. Mutta ikävä… Ikävän tuntee varmasti niin pitkään kuin on itsekin elossa”, Paarmahehku vastasi ja katsoi eteen päin yrittäen pitää muistonsa isästään lukittuna jossain kaukana takaraivossaan niin ettei hänen tarvitsisi ajatella asiaa sen enempää. Hänen mieleensä kuitenkin tulvi kuvia ja hajuja, hänen emonsa tuskainen katse ja parantajan pesän yrttien ylitselyövä lemu, Loskaliidon ja Unikkokukan hiljainen uikutus ja kysyvät katseet, joita hän pentuetovereiltaan sai vastaukseksi omiinsa. Hän muisti sammaleiden tuoksun, joihin oli sekoittunut veren ja kuoleman haju ja pentutarhan takaseinän, johon hän teroitti kynsiään ja jonka edessä seisoessaan hänen korviinsa kaikui hänen perheenjäsentensä lohduton nyyhkytys. Hän muisti katkeruuden ja epäreiluuden, ja tunteet viilsivät häntä edelleen niin, että hänen sydämensä alkoi läpättää lujempaa kuin paniikissa. Mustaturkkinen kolli siristeli silmiään ja tunsi puristuksen hellittävän siirtäessään ajatuksensa taas Tuhkakajoon ja hänen kadonneeseen veljeensä.
”Entä tuntuuko sinusta nyt aikuisena siltä kuin joutuisit korvaamaan isäsi paikkaa perheen päänä? Tai joutuisit huolehtimaan muista perheenjäsenistäsi hänenkin puolestaan?”
#Siltäkö sinusta tuntuu?# Paarmahehku ajatteli mielessään ja siristi silmiään vilkaistessaan pisamakasvoista klaanitoveriaan, joka piti katseensa kuitenkin heitä vievällä polulla.
”Ei yleensä”, kolli totesi ja nakkeli niskojaan. Oli totta, että toisinaan hän tunsi olevansa vastuussa sekä Loskaliidon että Unikkokukan toimista, mutta Tomukukka oli aina kaitsinut tyttäriään paremmin kuin hän olisi ikinä voinut, vaikka he olivatkin joutuneet kasvamaan ilman toisen vanhemman tukea. Enemmän hän oli tuntenut irtautuvansa perheestään etenkin nyt kun he olivat sotureita ja Unikkokukka oli perustanut oman perheensä; hänen sukulaisillaan oli omat elämänsä ja ongelmansa, velvollisuutensa ja paikkansa klaanissa. Paarmahehkun päähän puski pakolla kysymys siitä, oliko hänellä ylipäätään enää mitään virkaa heidän elämissään.
”Totta puhuen.. ei minun ole koskaan tosissani tarvinnut. Tomukukalla, Loskaliidolla ja Unikkokukalla on aina ollut ympärillään kissoja, jotka ovat pitäneet heidät turvassa ihan ilman minun apuani”, Paarmahehku myönsi. Tuhkakajo nyökkäsi mietteliäs ilme kasvoillaan.
Paarmahehkun korvia alkoi kuumottaa ja kolli käänsi katseensa sivulle. Hän toivoi keskustelun vaikuttaneen emonsa menettäneeseen naaraaseen edes jollain tavalla myönteisesti. Vaikka asiasta puhuminen tuntui hänestä hiirenaivoiselta, etenkin sirunkin omista typeristä tunteistaan paljastaminen, hän toivoi sen ehkä helpottaneen Tuhkakajon oloa tai vastanneen edes jotenkin hänen kysymyksiinsä.
Heidän keskustellessaan polku heidän allaan oli lähtenyt kaartamaan syvemmälle vuorien siimekseen Vuoristoklaanin reviirin alaosassa, ja Paarmahehku haistoi Kurkitassun ominaistuoksun johtavan vielä pidemmälle pitkin maanpinnalla kulkevaa polkua, jonka kummallekin puolelle vuorenseinämät nousivat. Hän vilkaisi ylös päin ja tunsi huimausta kuvitellessaan, miten korkea tiputus kielekkeiltä olisi alas, jos olisi sattunut yksinään ajautumaan liian lähelle terävää reunaa.
Polku heidän allaan leveni hiukan ja Murattituuli heidän edellään hidasti vauhtiaan pitkä turkki pörröllä. Kummastuneena Paarmahehku vilkaisi naarassoturin ohitse, ja näki hänen tuijottavan eteen päin, jossa kivinen polku heidän edessään muuttui ruskeaksi mutakentäksi. Joka puolella polkua oli lätäköitä ja satunnaisia ruohotuppojakin kasvoi mudan joukossa.
Musta kolli murahti tuntiessaan, kuinka hänen käpälänsä upposi pehmeään, kosteaan maahan, jonka päälle hän oli huomaamattaan ajautunut.
#Miten voin olla näin hiirenaivo?# Paarmahehku ajatteli ja nosti nyt tummaa muraa tiputtavan käpälänsä ylös. Märkyys sai hänen turkkinsa värisemään inhosta. Ylempänä vuoristossa kylmä puhurituuli oli jo kerennyt kuivata hänen leiriluolan tunneliston pohjalla tulvivan veden kastelemat käpälänsä. Soturi saattoi vain toivoa, ettei Kurkitassu ollut hankkinut itseään jumiin mihinkään niistä mutakuopista, joita ilmestyi nyt joka puolelle heitä. Mullan vahva, ummehtunut tuoksu sai hänet nyrpistämään nenäänsä ja pakotti hänet pinnistelemään pysyäkseen kiinni Kurkitassun ympäriinsä poukkoilevassa hajujäljessä.
”Kurkitassu on kulkenut tästä juuri”, Murattituuli naukui ja vilkaisi rohkaisevasti Tuhkakajoa. Paarmahehku väräytti korvaansa.
”Kun löydämme hänet”, Paarmahehku veti syvään henkeä katsoen Tuhkakajoon, ”saat läimäyttää häntä korville puolestani.”

//Tuhka? :)

Seittitassu asetteli kuivia sammaltuppoja nukkumapaikalleen oppilaiden pesässä, aikaisemman pedin kastuttua leirissä olevan veden takia. Katajatassu katseli veljensä touhuja, kun tuo yritti tampata sammalta sileämmäksi.
"No, miltä on tuntunut olla oppilas tähän asti?" sisar naukaisi. Kollioppilas kohautti olkiaan, "Eipä nyt toistaiseksi ainakaan kovin erilaiselta, kuin ensimmäisten oppilaspäiviemme jälkeen. Mutta ehkä sitten, kun soturikoulutus alkaa painottumaan loppuarviointia varten muuttuu se mielenkiintoisemmaksi ja haastavammaksi. Haluaisin jo metsästämään ja taistelemaan ilman, että Tuhkakajo on hengittämässä niskaani. Ei hänellä nykyään ole enää mitään rakentavaa palautetta antaa taidoistani kun osaan jo kaiken mitä hän on minulle opettanut. Ainiin, lisäksi haluan päästä voittamaan sinut harjoitusottelussa!"
Seittitassu virnisti Katajatassulle, joka naurahtaa: "Et voi olla noin varma voitostasi, kyllä minä sinut päihitän! Voitinhan minä Salamatassunkin eilen!"
"Oletko varma? Voidaan testata vaikka het-"
"Seittitassu! Tule nyt nopeasti, rajapartio on lähdössä!" Pisaraturkin ärähdys kuului oppilaiden pesän oviaukolta. Kollioppilas jätti siskonsa, joka loi haastavia katseita veljensä perään, mihin hän vastasi yhtä haastavasti takaisin. Heidän tuijotuskisansa kuitenkin katkesi, kun rajapartio lähti matkaan.

Pisaraturkin johtama rajapartio kulki verkkaiseen tahtiin alas vuoristopolkuja. Tai no, kuinka nopeasti märkiä vuoristopolkuja pitkin edes pääsi alas. Seittitassu piti muiden oppilaiden kanssa partion perää, eikä millään jaksanut osallistua noiden tyhjänpäiväisiin keskusteluihin klaanin hyvännäköisimmistä kissoista. Kollioppilas luuli jo kuolevansa tylsyyteen ennen kuin he ennättäisivät lehtipuumetsän, kun Pisaraturkki nosti häntänsä pystyyn pysähdyksen merkkinä. Tummaraitainen kissa kurkoitteli kaulaansa nähdäkseen partion etuosaan, mutta mitään kummallista ei vuoristopoluilla näkynyt. Muutkin partioon kuuluvat kissat katselivat toisiaan kummastuneina ja kyselivät oranssiturkkiselta soturilta syytä yhtäkkiselle pysähdykselle.
"Tunnetteko tuon?" valkojuovikas kolli kysyi, saaden koko partion hiljenemään. Seittitassu kurtisti kulmiaan aluksi hämmentyneenä, mutta keskittyessään kylmään kalliopohjaan polkuanturoidensa alla, hän tosiaankin tunsi jotakin. Vuoristopolku heidän tassujensa alla tärisi, kuin suuri lauma isoja eläimiä olisi juoksemassa heitä kohti. Tärinä vain voimistui voimistumistaan, mutta oppilaat eivätkä soturit haistaneet mitään normaalista vuoristoilmasta poikkeavaa.
He tunsivat sen ennen kuin näkivät. Kallioseinämä heidän yläpuolellaan romahti ja vettä valui putouksen lailla alas vuoristopoluille, mukaan lukien myös sille millä he sillä hetkellä seisoivat. Kollioppilas löi itsensä vaistomaisesti vuoristoseinämää vasten ja yritti kynsillään tarttua kohonkin koloon tai rokoumaan maassa, ettei huuhtoutuisi vesimassan mukana alas.
"Perääntykää heti!" Pisaraturkki huusi, vaikka tuon ääni kuului vain vaivoin vesimassan pauhun yli. Seittitassu tunsi kuinka Pöllötassu, joka oli heittäytynyt samaan kasaan hänen kanssaan, alkoi perääntymään varovasti taaemmas vuoristopolulla. Naarasoppilaan askeleet olivat varovaiset ja tuo yritti selkeästi pitää painonsa mahdollisimman lähellä maata, kun veti itseään poispäin vesisuihkusta. Silloin kollioppilas tunsi kuinka kaksi hänen tassuistaan menettivät otteensa kalliopinnasta ja veden voima oli vähällä heittää hänet reunan yli. Tummaraitainen kissa toimi vaistomaisesti ja iski kyntensä Pöllötassun kylkeen, hinaten itsensä naarasta tukena käyttäen tuon edelle. Ruskeaturkkinen kissa parahti kivusta, kun hänen pesätoverinsa kynnet raastoivat ohutta ihoa kyljen kohdalla, ja huusi uudestaan, kun Seittitassun viimeinen ponkaisu sai hänet menettämään otteensa kalliopinnasta. Vaaleanruskea kissa ei jäänyt seuraamaan mikä hänen pesätoverinsa, tai muiden partion jäsenten kohtalo oikein oli, vaan lähti pinkomaan kohti leiriä. Nimittäin heidän yläpuolellaan kulkenut vuoristosola, joka oli nyt räjäyttänyt uuden reitin itselleen tulvavesien johdosta, kulki aivan leirin lähettyviltä.

//Ja nyt saa alkaa kirjoittelemaan Vuoristoklaanin leirin tulvasta ja evakuoinnista.

"Saapukoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen!" Kuolontähden klaanikutsu kajahti Luuklaanin leiriaukiolla. Punapentu katseli meripihkaiset silmät pyöreinä kuinka kissat virtasivat käskyn käydessä Luukummun eteen puolikaareen. Aavepentu hänen vierellään yritti livahtaa Mustakynnen etutassujen välistä katsomaan seremoniaa lähempää, mutta emo oli nopeampi ja tuuppasi pentunsa takaisin vierelleen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun he olivat luvan kanssa leiriaukiolla, eikä mustavalkea naaras ollut päästänyt heitä viiksenmittaakaan kauemmas itsestään. Vaikka he olivat vasta hieman yli kuun ikäisiä, olivat kaikki kolme pentua sitä mieltä, että voisivat tallustella yksinkin leiriaukiolla, ilman emonsa suojelusta.
"Helmiturkki on ilmoittanut Käärmetassun olevan valmis soturinarvoon. Käärmetassu, lupaatko noudattaa verilakia ja suojella Luuklaania kuolemaasi saakka?" Kuolontähti kysyi ja Punapentu tunsi niskavillojensa pörhistyvän kun hän kuuli päällikönsä hyytävän kylmän äänensävyn. Jos mustaturkkinen naaras olisi Käärmetassun sijaan katsonut häntä kohti, olisi pentu varmasti jäätynyt siihen paikkaan. Niin kylmä myös katse oli.
Oppilas naukui lupauksensa kuuluvalla äänellä ja kilpikonnakuvioinen kolli tunsi sydämensä hakkaavan tiheämpään tahtiin. Hän ei malttaisi odottaa omaa oppilasnimitystään viiden kuun päässä. Koko klaanin katse olisi hänessä, se ylpeys ja kunnia klaanitovereilta tuntuisi varmasti kuviteltuakin mahtavammalta.
"Pimeydenmetsän henkien suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Käärmetassu, tästälähin sinut tunnetaan Käärmekotkana. Matkaat tänä iltana kanssani Tulikammiolle, missä osoitat uskollisuutesi Luuklaania ja Pimeydenmetsää kohtaan. Vasta sieltä palattuasi olet ansainnut oikean soturin arvon."

Vilkuilin ympärilleni, kun tuuli toi mukanaan vahvempaa metsän ja sammalten tuoksua. Onni ei ollut seurassani läsnä tällä kertaa, kun tajusin kyseessä olevan Kuutamoklaanin partio Vuoristoklaanin sijaan. Vedin henkeä ja yritin olla jännittämättä lihaksiani. Tiesin että minua tarkkailtiin juuri sillä hetkellä, enkä vihamielisten kuutamoklaanilaisten seurassa saisi näyttää lainkaan uhkaavalta, saati sitten hermostuneelta. Näin sivulta lähestyvän kissapartion. Joukon etummaisena kulki punaturkkinen, ruskearaitainen naaras, joka katse tuimana ja olemus uhkaavana käveli lähemmäs. Kissat hänen takanaan eivät näyttäneet yhtään sen mukavemmilta. He näyttivät kaikki raakalaisilta. Minulla ei ollut voimia puolustautua heitä kaikkia vastaan, joten odotin. Odotin omaa mahdollista kuolemani. Kissat lähestyivät ja lähestyivät kunnes-
- TUNKEILIJA!
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että oli hyvät että katseeni pysyi tapahtumien perässä. Metsän siimeksestä syöksyi oranssiturkkinen, valkoraidallinen kissa, jolla oli selkeästi ainoana ajatuksena upottaa kyntensä niin syvälle lihaani kuin mahdollista. Niskaturkkini pörhistyi, enkä ehtinyt takapuoltani maasta nostaa, kun tajusin etten millään ehtisi pois kissan hyökkäyksen alta. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin iskuun, kun silmäkulmassani näin vilahduksen sinertävänharmaasta turkista. Toinen kissa iskeytyi kiinni oranssiturkkiseen kolliin, minkä jälkeen kaksikko oli yksi iso oranssin ja harmaan värinen karvapallo. Katsoin kahden kissan kamppailua, mielessäni kiittäen Tähtiklaania siittä etten minä ollut toinen osapuoli, joka nähtävästi joutuisi vielä kaiken lisäksi jokeen. Käänsin katseeni takaisin muuhun Kuutamoklaanin partioon, jotka olivat ennättäneet jo vierelleni. Vetäydyin vaistomaisesti taaemmas, mutta partio tuli niin lähelle, että lopulta heistä ensimmäinen oli hiirenmitan päässä kuonostani.
- Jaahas... Katsokaas kukas se täällä, kapinen luopio hmm?
Haistoin kollin vereltä lemuavan hengityksen ja olin näkevinäni ruuantähteitä tuon hammasvälikössä. En tiedä johtuiko yhtäkkinen huono oloni näystä ja hajusta, vaiko pelosta, mitä sillä hetkellä tunsin. Olin varma, että saisin pian tuntea tämän tummanharmaan kollin puruvoiman lihassani. Pidin katseeni tiukasti kuutamoklaanilaisessa ja yritin saada niskaturkkini laskemaan.
- Kai tajuat olevasi Kuutamoklaanin reviirillä?
Tuo kysyi muristen ja omat silmäni siristyivät äkillisestä ärtymyksestä. Luulivatko kissat oikeasti, että olisin vahingossa ajautunut juuri Kuutamoklaanin reviirirajojen tuntumaan? Että en istunut rajalla tarkoituksella? Surrasiko tällä kissajoukolla niin paljon herhiläisiä päässä, etteivät he kyenneet yhteenkään loogiseen ajatukseen olemassaolostani heidän reviirinsä rajalla, eikä itsenäisesti poukkoilemassa sen sisäpuolella kuten luopiot ja erakot yleensä tekivät? Tiesivätkö he edes, että oli olemassa kissoja, jotka eivät olleet vihamielisiä jokaisessa kontaktissa? Olin jo avaamassa suutani kertoakseni tuolle kollille ettei maailma ollut niin mustavalkoinen mitä hän luuli, kun pienikokoinen, siniharmaa naaras ryntäsi luoksemme ja änki väliimme.
- Minä olen Tihkutäplä, kuutamoklaanilainen huohotti ja työnsi ärtyilevää tummanharmaata kissaa kauemmas. Tajusin samassa, että tämähän oli se kissa, joka oli minut sen oranssin kollin hyökkäykseltä juuri pelastanut! Ehkä kaikki kuutamoklaanilaiset eivät olleetkaan niin paksukalloisia kuin luulin. Katsoessani naarasta tarkemmin - lähinnä hämmentyen tuon innostuneesta ilmeestä, kun hän katsoi minua - tunsin yhtäkkiä suuren varmuuden tunteen. Minun piti olla tässä, Kuutamoklaanin rajalla juttelemassa juuri tälle kissalle. Tunne sai minut hetkeksi kokonaan lamaantumaan aloilleni ja unohtamaan muut vihamieliset kuutamoklaanilaiset ympärillämme. Katsoessani siniharmaan naaraan haaleankeltaisiin silmiin, uskoin tuon tuntevan täysin samoin. Meidän oli määrätty tavata.
- Kuka sinä olet? Ja mitä teet täällä?
Naaras kyseli klaanitoveridensa murinan yli, vaikuttuen olevan täysin haltioissaan. Minäkin tunsin nyt sen varmuuden lisäksi jotain muuta, oudon painostuksen tunteen, kuin joku todella tärkeä hahmo seuraisi kanssakäymistämme tällä hetkellä, kuin varmistaen sanovamme toisillemme oikeat sanat tai tekisimme oikeat asiat. Kerroin kuutamoklaanilaisille nimeni ja vilkaisin nopeasti muita partion jäseniä. He olivat kaikki yhä aloillaan, mutta seurasivat keskustelua varautuneina, lihakset jännittyneinä.
- Kostokynsi, sinähän olet se...!
Nyt oli minun vuoroni näyttää hämmentyneeltä, mutta siniharmaa naaras ei muuttuvaa ilmettäni kerennyt huomaamaan, kun kääntyi itsekin katsomaan tovereitaan. Miksi tämä kissa tuntui tietävän minusta? Oliko Sulkatähti kertonut minun etsivän ennustuksen kuulleita kissoja klaanien kokoontumisessa, jos kerran kuutamoklaanilaisetkin tiesivät aikeistani? Pieni toivonkipinä pyrähti rintaani, muita ennustuksen kuulleita kissoja siis oikeasti oli! En olisi täysin yksin kantamassa tätä suunnatonta vastuun tunnetta harteillani. Kuutamoklaanilainen käänsi katseensa takaisin suuntaani ja sanoi minun tietävän ennustuksesta. Vastasin hitaasti nyökäten, sillä olin huomannut sen tummanharmaan kollin ottavan askeleen lähemmäs ja nyt hän änki meidän väliimme.
- Mitä hän muka siitä tietää?
Kollin sihahti, esittäen kysymyksensä klaanitoverilleen, mutta pitäen katseensa tiukasti minussa. Siniharmaa täplällinen naaras alkoi selittämään tälle Hämäräaskeleelle nimeni olleen manittuna useammassa klaanien kokoontumisessa, vahvistaen omat epäilykseni oikeaksi. Mutta kun naaras kertoi, että minut pitäisi kiikuttaa leiriin, oli vähällä tukehtua omaan hengenvetooni. Jaa että minut vietäisiin keskelle vihamielisten kissojen leiriä? Vaikka olinkin suurimman osan elämästäni Luuklaanissa asunut ja Kuutamoklaani oli paljon parempi vaihtoehto heihin verrattuna, jäisin mielummin vaikka yöksi tähän rajalle kun lähtisin Varistähden leiriin. Hämäräaskel katsoi suuntaani vihaisesti ja tajusin tämän olevan ainoa asia mistä me olimme samaa mieltä.
- Että veisimme tuon leiriin vaarantamaan turvallisuutemme... Oletko tosissasi?
- Se oli klaanipäällikön määräys, eikö niin Tiikerisydän?
Minun oli hyvin vaikea uskoa Varistähden antaneen käskyn tuoda minut Kuutamoklaanin leriin, ellei kyseessä sitten olisi omat teloittajaiseni. Katseeni seurasi siniharmaan naaraan mukana siihen tiikerikuvioiseen, joka oli kilpikonnakuvioisen naaraan kanssa auttamassa oranssiturkkista kollia jaloilleen. Tiikerisydän oli hetken hiljaa ja tajusin kohtaloni riippuvan täysin siitä mitä tämä soturitar vastaisi. Lopulta hän kähähti myöntyvänsä ja minä nielaisin, toivoen että Tähtiklaani arvostaisi osuuttani enteessä niin paljon että varmistaisi ettei minua surmattaisi heti ensimmäisellä askeleellani Kuutamoklaanin leiriaukiolle. Siniharmaa laikukas naaras henkäisi helpottuneena ja käänsi keltaisen katseensa takaisin suuntaani. Hämäräaskel oli itsekseen jupisten astunut kauemmas.
- Varistähti tulee listimään tuon luopion kun pääsemme leiriin, ja sen jälkeen hän tekee selvää meistä, tuo murisi Tiikerisydämelle, joka keskittyi läksyttämään oranssiturkkista kollia. Päästin terävän uloshenkäyksen, en pystyisi enää kiemurtelemaan itseäni ulos tästä tilanteesta. Käännyin katsomaan pelastajaani.
- Sinä pelasit turkkini jo kahdesti tänään, vieläpä omilta klaanitovereiltasi. Syvimmät kiitokseni, olen sinulle velassa, mau'uin ja nyökkäsin kiitollisena. Naaras pudisti päätään ja heilautti häntäänsä, kuin hänen tekonsa olisi ollut pikkujuttu vain.
- Älä vielä minua kiittele, emme ole edes päässeet leiriin vielä, tuo yritti naukaista kepeästi, mutta kuulin kuinka kissan äänestä kuulsi huolestuneisuus. Hänkään ei ollut todellakaan varma miten meille tulisi käymään leiriin päästyämme. Siirsin vihreän katseeni taivaalle, tuntien vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Pian alkaisi sataa.
- Tähtiklaani tulee varmasti olemaan rinnallamme tästä eteenpäin, nimittäin meidän aikamme alkaa käymään vähiin. Eriäville mielipiteille ei ole nyt aikaa, jos haluamme pelastaa kanjonin.

//Aikalailla pelkkää toistoo Tihkun tarinaan verrattuna, mut haluan kirjottaa Sinin näkökulmasta Koston leirissäoleilusta :') Inka, voit jatkaa Tihkulla myös niin lisään sitten tarvittavat Sinin tarinaan.

Kuutassu istui oppilaiden pesän vieressä mutta vaikka tuuli puhalsi hurjasti kuutassu vain nautti siitä sitten paikalle tuli omenakukka omenakukka sanoi "mitä teet kuutassu" mutta kuutassu vain tiuskaisi "ei kuulu sinulle"ja sitten omenakukka mumisi joitain ja lähti pois hetken päästä kuutassu kuuli naakkalaakson äänen sanovan miksi kävit oppilaiden pesän vieressä " mutta sitten kuutassu ei kuullut enää mitään ja ajatteli "miksi minulla ei ole ystäviä" //jatkuu

//jatkoa Sitten paikalle tuli joutsentassu joutsentassu sanoi "kuutassu kuulin mitä sanoit "no mitä" kuutassu sanoi ärtyneesti "sanoit että sinulla ei ole ystäviä,minä voin olla ystäväsi" joutsentassu sanoi synkkänä ja mumisi jotain. "Hah en tahdo ystäviä!" Kuutassu huusi "vai et" joutsentassu sanoi. "En,tai no ihan sama" kuutassu sanoi ja pyöräytti silmiään. "Minun täytyy mennä nähdään kuutassu" joutsentassu sanoi "joo,nähdään!!" Kuutassu huusi joutsentassun perään