Kokoontumisen jälkeinen aamu sarasti nopeasti, ja Tihkutäplä kömpi ylös sammalpediltään tuntien, ettei ollut saanut juurikaan nukuttua jännitykseltään. Hänen vatsassaan oli edelleen tapaamisesta Varistähden kanssa muistuttava möykky, jota hän kantoi mukanaan vielä tassutellessaan kohti parantajan pesää hakeakseen Lehtikuun seurakseen päällikköä tapaamaan.
Tihkutäplä sujahti sisään kaatuneen puunrungon sisään rakennettuun pesään. Harmaaturkkinen parantaja, tottuneena aikaisin aamuihin, näytti pirteältä heti avatessaan silmänsä Tihkutäplän saapumisen herättämänä. Lehtikuu nousi oitis käpälilleen ja ryhtyi antamaan omista pedeistään kömpiville parantajaoppilailleen ohjeita päivän askareisiin. Sitten hän mainitsi heille vain käyvänsä pikaisesti päällikön juttusilla, ja lähti ulos pesästä Tihkutäplän mukana. Harmaakuvioinen naaras nyökkäsi parantajaoppilaille ja kiirehti jolkottamaan ystävänsä perään.
”Jännittääkö sinua?” Tihkutäplä tiedusteli pyöreäkasvoiselta naaraalta, mutta tiesi vastauksen jo ystävänsä rennosta ja epätavallisen itsevarmasti kehonkielestä.
”Ei, haluan vain saada tämän pois alta”, Lehtikuu huokaisi ja katsahti häneen merkitsevästi, kun he tassuttelivat leirin ja aamuaskareitaan hoitavien sotureiden läpi kohti Suurkiveä, jonka katveessa päällikön pesä sijaitsi. Tihkutäplä nyökkäsi ja pohti samalla, miksi mahtoi itse olla niin hermona.
”Varistähti?” soturi huhuili päällikön pesän suulla, kun he pääsivät Suurkivelle. Kun vastausta ei kuulunut naaraat vaihtoivat katseita.
”VARISTÄHTI?” Tihkutäplä jatkoi lujemmalla äänellä, mutta jo ennen kuin hän sai sanottua päällikön nimen loppuun, Lehtikuu työntyi sisään pesään saaden Tihkutäplän niskavillat pörhölle.
”Lehtikuu! Mitä sinä teet?” soturi vilkuili huolestuneena ympärilleen ennen kuin seurasi parantajaa tietämättä mitä muutakaan tehdä, vaikka ilman lupaa päällikön pesään astuminen tuntui hirveältä loukkaukselta Varistähden arvovaltaa vastaan.
”Meillä on tärkeää asiaa, tuskimpa hän pahastuisi. Sitä paitsi, hän ei ole täällä”, Lehtikuun hämmästynyt ääni kaikui kivipesän perukoilta. Tihkutäplä kurkisti syvemmälle pesään ja näki parantajan seisovan toivottomana paikoillaan ja nuuhkivan maata kuin etsien johtolankaa siitä, mihin päällikkö oli niin aikaisin aamusta ehtinyt kadota.
”Missä sitten?” Tihkutäpläkin ilmoitti ihmetyksensä ja katseli ympärilleen hämärässä. Suurkiven sisälle haljenneessa luolassa oli tilavempaa kuin mitä ulkopuolelta saattoi päätellä. Keskellä pesää oli suuri, havuilla ja sammalilla pehmustettu pesä, johon oli takertunut savunharmaita karvatuppoja.
”Näitkö sinä häntä aukiolla? Tai sotureiden pesässä?” Lehtikuu tiedusteli.
Tihkutäplä pudisti päätään ja käänsi päänsä häkeltyneenä päällikön pesän sisäänkäynnille odottaen, että leveälapainen kolli marssisi sisään.
”Hän on kait lähtenyt metsälle sitten”, Lehtikuu ehdotti kömpelösti ja lähti nilkuttamaan pois pesästä, jossa Varistähden ominaistuoksu leijui vahvana.
”Niin on oltava”, Tihkutäplä naukui tassutellessaan parantajan perässä ulos pesästä.
”Kysyn vielä Nummipyörteeltä, hän jos joku tietää, missä Varistähti on”, soturi jatkoi haravoiden aukiota katseellaan tarkistaakseen, ettei päällikköä näkynyt missään.
”Minne ikinä hän on kadonnutkin, toivottavasti hän palaa pian”, Lehtikuu naukui huokaisten ja Tihkutäplä katsoi häntä lähes ihmeissään siitä, miten ennen niin arka naaras pystyi puhumaan päälliköstään niin vaativaan äänensävyyn.
”Ennustus voi odottaa hetken, mutta ei kauaa. Kaikki ovat jo tarpeeksi hermostuneita ja tarvitsevat päällikkönsä johtoa”, Lehtikuu jatkoi tarkkaillen hänkin leiriaukiota kulmiensa takaa.
”Totta puhut”, Tihkutäplä naukui ystävälleen vaikuttuneena hänen viisaudestaan, ja pörhisti harmaakuvioista turkkiaan, kun kylmät väreet lipuivat hänen selkäpiitään pitkin. Oliko se valtavien havupuiden väliin eksynyttä tuulenvirettä vai pahaa aavistusta siitä, mitä oli tuleva?
”Joka tapauksessa, minulla on paljon tehtävää. En kerkeä jäädä odottamaan Varistähden paluuta”, Lehtikuu naukui ja näytti yhtäkkiä stressaantuneelta.
”Kyllä hän varmasti palaa pian takaisin”, Tihkutäplä vakuutti ja puski ystävänsä poskea, mihin naaras hymähti ja jatkoi edelleen huolestunut ilme kasvoillaan:
”Muistathan, ettet kerro kenellekkään siitä, että olet saanut ennustuksen ennen kuin saamme Varistähden kiinni?”
Tihkutäplä pudisti päätään.
”En tietenkään.”
Lehtikuu nyökkäsi epävarma hymy kasvoillaan ja vilkuili ympärilleen ennen kuin jatkoi taas.
”Minun on pakko tunnustaa - parantajan ja päällikön suhde on erityinen. Kävi miten kävi, koska minulla on Tähtiklaani tukenani, minun on tuettava myös Varistähteä päällikkönäni. Mutta en ole varma onko hän paras kissa hoitamaan tätä ennustusasiaa..”
”Miksei olisi?” Tihkutäplä kysyi huolestuneena ja kyyristyi lähemmäs ystäväänsä.
”E-en tiedä”, Lehtikuu mumisi ja heilautti häntäänsä.
”Nähdään myöhemmin. Tule heti hakemaan, jos löydät Varistähden.”
Tihkutäplä nyökkäsi ja Lehtikuun lähtiessä omille teilleen suuntasi kohti aukion keskellä sotureita aamupartioihin jakavaa Nummipyörrettä. Matkalla hänen rinnalleen juoksi hengästynyt Laikkutassu, valkea turkki sikin sokin.
”Anteeksi Tihkutäplä! En tiennyt, että lähtisimme kokoontumisen jälkeen näin aikaisin-”
”Ei se mitään Laikkutassu! Itse asiassa, minulla oli yksi juttu hoidettavana Varistähden kanssa, mutta häntä ei löydy mistään.”
Laikkuturkkisen naaraan kasvoille levisi ymmärrys ja sitten hän nielaisi vakavana. Tihkutäplä tunsi sydämessään piston tajutessaan, että oppilas saattoi luulla, että asia koski hänen tulevaa soturiarviointiaan. Mielessään Tihkutäplä lupasi ottaa asian puheeksi Piikkiraidan kanssa, sillä olihan käytäntönä että sisarukset nimitettäisiin sotureiksi yhtä aikaa. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Laikkutassu pystyisi jo läpäisemään arviointia, mutta Piikkiraidan oppilaasta Salamatassusta hän ei ollut läheskään yhtä varma.
”Huomenta Nummipyöre, tiedätkö missä Varistähti on?” Tihkutäplä meni suoraan asiaan kun he saapuivat varapäällikön luo.
”Eikö hän ole pesässään?” vaaleanruskea naaras kysyi hämmentyneenä ja kohautti sitten hartioitaan.
”Onko asia kiireellinen? Auttaisin mielelläni.”
”Ei ollenkaan”, Tihkutäplä kiirehti naukumaan.
”Onko minulle ja Laikkutassulle käyttöä rajapartiossa?” soturi jatkoi ja vilkaisi oppilastaan, jonka häntä alkoi viuhtoa puolelta toiselle innostuneena. Turhaan kai hän jäisi kyttäämään päällikön paluuta leiriin. Hänellä oli ennustuksesta huolimatta vielä velvollisuutensa klaanin soturina ja mestarina.
”Toki”, Nummipyörre naukui.
”Tiikerisydän, johda sinä partio Vuoristoklaanin rajalle. Ota mukaasi Toivetassu, Tihkutäplä, Laikkutassu, Hämäräaskel ja Leijonaturkki. Lisäkäpälät eivät näinä päivinä ole koskaan pahitteeksi.”
Liekkiturkkinen ja tummaraitainen soturi nyökkäsi varapäällikölleen kuuliaisesti ja viittoi partionsa jäseniä luokseen terävällä hännänheilautuksella. Tihkutäplä antoi Laikkutassun kiriä edelleen ja alkaa tiedustella kuulumisia vaitonaiselta Leijonaturkilta ja emonsa oppilaalta Toivetassulta, sillä Hämäräaskel siirtyi lähes huomaamatta hänen vierelleen heti, kun partio lähti tekemään matkaa ulos leiristä.
”Huomenta”, kolli aloitti haukottelemalla.
”Miten meni kokoontumisessa eilen?”
#Puheliaampi kuin yleensä#, Tihkutäplä ajatteli jännittyneenä, sillä ei vieläkään tuntenut oloaan kollin kanssa yhtä luonnolliseksi, kuin ennen kuultuaan salaisen keskustelun, jonka perusteella Hämäräaskel oli suunnittelemassa veljensä kanssa jonkinlaista salaliittoa.
”Oliko se totta, mitä Syreenikukka minulle kertoi? Että Nummiklaanilla on uusi päällikkö, Luuklaani on kaapannut Ututähden ja Vuoristoklaani epäilee joutuvansa muuttamaan alas vuoristosta?” tummanharmaa, leveälapainen kolli jatkoi silmät sirrillä.
”Totta se on, mutta tuo on vielä yksinkertaistus eilisestä sekasotkusta”, Tihkutäplä huokaisi, naurahti perään ja silmäili kollia, joka kulki hänen vierellään mietteliään oloisena.
”Kuulin myös että Liekkitähti tarjoutui auttamaan Vuoristoklaania tarvittaessa”, Hämäräaskel murahti.
”Sinänsä sankarillista, mutta toivottavasti hän ei unohda valvoa oman klaaninsa etua. Tai unohtakoot, ei se minua liikuttaisi. Silti.. uutena päällikkönä tuollainen on rohkeaa.”
Tihkutäplä kuunteli hiljaa ja huomasi pian, että Hämäräaskel tuntui selvästi odottavan hänen sanovan jotain. Naaras tunsi meripihkasilmät tuijottavan häntä kiillellen sivusta heidän kulkiessaan yhä verkkaisesti eteen päin kohti Vuoristoklaanin rajaa.
”Onko kaikki hyvin, Hämäräaskel?” Tihkutäplä naukui hermostunut kaiku äänessään.
”Halusin vain tietää, mitä mieltä olet.”
Tihkutäplä haukkasi henkeä ja katsoi kolliin, joka tuijotti häntä yhä vakava ilme kasvoillaan.
”Öhh..” naaras aloitti ja tunsi korviaan alkavan kuumottaa.

”SEIS!” partion etupäästä kuului yhtäkkiä Tiikerisydämen sihahdus, joka sai heidät jähmettymään välittömästi paikoilleen. Tihkutäplä vilkuili ympärilleen ja tajusi heidän päässeen jo Vuoristoklaanin rajalle – korvissa humisi läheisen joen solina ja edessä kasvavien puiden yläpuolella erottui jo kohti harmaata taivasta kurkottava linjasto valkoisia vuorenhuippuja.
Tiikerisydän oli painautunut matalaksi läheisen pensaan juurelle, ja viittoi muita partion jäseniä lähemmäs vakava kiilto silmissään. He hiipivät kukin varovaisesti yhdessä pensaikon alle.
”Tuolla on joku”, Tiikerisydän sihisi hampaidensa välistä. Tihkutäplän sydän jysähti ja naaras ryömi lähemmäs kurkistaakseen liekkiturkkisen soturin takaa pensaan lehtien raoista, kenet partion johtaja oli huomannut.
”Onko se Luuklaani?” Laikkutassun ja Toivetassun kanssa kokeneemmille sotureille tilaa antanut Leijonaturkki tivasi, mihin Tiikerisydän vastasi kohauttamalla hartioitaan ja suuntaamalla tähyilevän katseensa takaisin menosuuntaan. Tihkutäplä tihrusti läpi vihertävien oksien ja näki juuri ja juuri Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajana toimivan joen virtauksen. Naaras raotti suutaan muttei haistanut tunkeutujaa.
”En näe ketään”, Tihkutäplä kuiskasi. Tiikerisydän pukkasi hänen lapaansa kevyesti.
”Tuolla… Aivan rajan tuntumassa istumassa”, naaras supisi, ja Tihkutäplä yritti tarkentaa katsettaan ja oli kuin olikin huomaavanaan tuntemattoman korvaparin istumassa rajajoen penkereellä.
”Yksi kissako vain?” Tihkutäplän vierelle työntynyt Hämäräaskel murisi. Tihkutäplä nyökkäsi vakavana.
”Se voisi olla Luuklaanin ansa”, Leijonaturkki mutisi heidän takanaan.
”Tuskinpa heitä niin paljon on väijyksissä, että he pärjäisivät meille”, Hämäräaskel heitti kylmästi.
”Totta”, Laikkutassu kommentoi viikset jännityksestä väristen.
”Isketään siis nyt, ennen kuin tuo kirpputurkki kerkeää kutsua kaverinsa”, Hämäräaskel päätti.
”Luuklaaniko täällä yrittämässä yllätyshyökkäystä? Kuulostaa epätodennäköisel-”
”Minä johdan partiota eikä kukaan teistä, muistakaa se”, Tiikerisydän sihisi keskeyttäen Tihkutäplän ja heitti Hämäräaskeleelle tuiman katseen, joka sai kollin mulkaisemaan naarasta karvat ärsyyntyneenä pystyssä.
”Nyt tehdään näin. Me menemme tuonne ja otamme selvää, mitä tuo on kissojaan. Jos väijymässä olevat luuklaanilaiset hyökkäävät”, Tiikerisydän pyöräytti silmiään Leijonaturkille, ”me taistelemme. Joka tapauksessa, kukaan erakko ei saa olla reviirillämme. Tuolla taitaakin olla mehiläisiä päässä kun uskaltautuu istumaan hajumerkkejemme päälle.”
Tihkutäplä nyökkäsi viitsimättä keskeyttää partion johtajaa ja vilkaisi joen suuntaan. Oli tosiaan outoa puuhaa muukalaiselta istuskella kaikessa rauhassa paikassa, johon asetettuja rajamerkkejä ei voinut olla huomaamatta.
Partio lähti Tiikerisydämen johdattamana kulkemaan lähemmäs kohti Vuoristoklaanin rajaa. Heidän lähestyessään määränpäätään Tihkutäplä räpytteli silmiään jatkuvasti nähdäkseen tuntemattoman kissan paremmin. Hän erotti jo kyseessä olevan pitkäturkkinen, mustavalkoinen kissa, joka näki jo heidät ja katsoi heitä päin. Tihkutäplä siristeli silmiään lisää ja kuuli Hämäräaskeleen murahtavan jotain kapisista kulkukissoista. Kissa näytti tosin hyvinvoivammalta kuin useimmat hänen tapaamistaan rajoilla kuljeskevista erakoista. Hänen pitkä, pohjaväriltään musta mutta valkoisin laikuin varustettu turkkinsa ja käpälien päälle vedetty häntä näyttivät tiputtavan yhä vettä.
#Tuliko hän joen kautta?# Tihkutäplä ihmetteli. Kissa istui edelleen heidän lähestyessään paikoillaan ja katsoi heitä tiiviisti, tekemättä yhtäkään vihamielistä elettä. Tihkutäplä näki sirossa päässä istuvien vihreiden silmien katsovan heitä varautuneesti mutta tyynesti. Kun kolli käänsi katseensa häneen, jostain syystä hänestä tuntui, että hän katsoi nyt silmiin erittäin merkityksellistä kissaa.

Tihkutäplä oli aikeissa kuiskata Tiikerisydämelle, että ehkä heidän pitäisi kuunnella mitä oudolla tulokkaalla oli sanottavanaan ennen hänen ajamistaan pois, kun ilmaa halkoi kovaääninen, vihamielisellä raivolla varustettu huuto:
”TUNKEILIJA!”
Karvat pystyssä Tihkutäplä vilkuili ympärilleen paikantaakseen äänen lähteen ja näki kauhukseen, kuinka tiheän aluskasvillisuuden läpi toiselta puolelta tuntematonta kissaa häntä lähestyi täydellä vauhdilla eteen pinkova Salamatassu. Suurikokoisen, aikuisen kissan kokoisen oppilaan hopeiset kynnet vilahtivat esiin ja samassa Tihkutäplä tunsi jalkojensa lähtevän juoksuun kuin itsestään ennen kuin hän tai kukaan muu partiosta kerkesi mitenkään muuten reagoida. Ilmavirta hakkasi hänen kasvojaan vasten kun hän juoksi, ei kohti jaloilleen noussutta erakkoa vaan Salamatassua. Hänellä oli vahva tunne siitä, ettei hän saisi antaa oppilaan iskeä kynsiään tuntemattomaan pitkäturkkiin.
Tihkutäplä saavutti jo oppilasta ja oli lähellä erakkoakin, muttei kerennyt vilkaistakaan häneen tai hidastaa vauhtiaan iskeytyessään kiinni Salamatassuun. He lähtivät kierimään joen piennarta pitkin yhtenä karvapallona, ja Tihkutäplä rukoili hiljaa iskeytyessään uudelleen ja uudelleen kovaa maata vasten, etteivät he tippuisi kuohuvaan jokeen. Naaras parahti, kun hänen lapansa osui kipeästi maata vasten hänen ponnahtaessaan viimein irti Salamatassusta, joka jäi makaamaan paikoilleen ja haukkomaan henkeään. Tihkutäplä pakotti pyörremyrskyssä umpeen painuneet silmänsä auki ja näki kuinka heti Tihkutäplän perään pinkonut Tiikerisydän juoksi poikansa luo järkyttynyt ilme kasvoillaan ja Laikkutassu, Toivetassu ja Leijonaturkki saapuivat kaaoksen keskelle ja jäivät murisemaan uhkaavasti erakolle samalla kun Hämäräaskel marssi suoraan tuota päin.
”Kait tajuat olevasi Kuutamoklaanin reviirillä?” kolli kysyi koukistellen kynsiään uhkaavasti. Tihkutäplä huokaisi henki pihisten ja raahautui ylös edelleen pää pyörällä. Hämäräaskel mulkoili laikkuturkkista tulokasta, jonka kasvoille oli seisahtunut kireä ilme. Vieras kolli avasi suunsa vastatakseen, mutta sitä ennen Tihkutäplä heitti itsensä heidän väliinsä.
”Minä olen Tihkutäplä”, hän huohotti ja pukkasi nenäänsä nyrpistelevää Hämäräaskelta kauemmas.
”Kuka sinä olet? Ja mitä teet täällä?” hän jatkoi välittämästä klaanitoveriensa murinasta – he selvästikin olisivat mieluummin ajaneet kollin pois kuuntelematta hänen asiaansa ollenkaan.
”Olen Kostokynsi”, mustavalkoinen kolli kertoi vilkuillen häntä ympäröiviä kuutamoklaanilaisia. Tihkutäplä tapitti häntä kiinnostuneena, ja tunsi innostuvansa tajutessaan, missä oli kuullut erikoisen nimen.
”Kostokynsi, sinähän olet se..!”
Tihkutäplä vilkaisi klaanitovereitaan voitonriemuisena ja näki heidän ilmeistään, että he varmaankin ajattelivat hänen menettäneen järkensä.
”Sinä tiedät ennustuksesta”, hän jatkoi helpottuneena. Kostokynsi nyökkäsi hitaasti, mikä sai Hämäräaskeleen työntämään Tihkutäplän pois tieltään.
”Mitä hän muka siitä tietää?” kolli kysyi epäluuloisesti.
”Hämäräaskel, hänet on mainittu jo useammassa kokoontumisessa. Meidän on vietävä hänet leiriin odottamaan puolikuuta”, Tihkutäplä vakuutteli itsevarmasti, mikä sai Hämäräaskeleen vilkaisemaan Kostokynttä vihamielisesti.
”Että veisimme tuon leiriin vaarantamaan turvallisuutemme.. Oletko tosissasi?”
”Se oli klaanipäälliköiden määräys, eikö niin Tiikerisydän?” Tihkutäplä intti ja vilkaisi liekkiturkkiseen naaraaseen, joka oli myös ollut kokoontumisessa.
”Totta se on”, tummaraitainen soturi kähisi ja kampesi tokkuraisen poikansa Laikkutassun avittamana jaloilleen.
”Niin. Tämä on tärkeää, ei vain meille, vaan koko kanjonille”, Tihkutäplä henkäisi helpottuneena ja tunsi käpäliensä keventyvän pitkästä aikaa, aivan kuin suurin osa hänen huolistaan olisi kadonnut pois puhaltavan tuulen mukana. Oli se sitten intoa Kostokynnen löytymisestä tai päähän kohdistuneiden kolhujen aiheuttamaa mielenvikaisuutta, hän ei malttanut pysyä turkissaan.

//Kostokynsi?

Oli aika myöhäinen ilta, mutta Kettutassu ja Oravatassu olivat jutelleet ja leikkineet pitkään. Heistä oli tullut hyvät ystävät. “Menen nyt nukkumaan,” Oravatassu sanoi Kettutassulle, joka tuijotteli jonnekin tyhjyyteen. Kettutassu hätkähti. “Ai mitä?” hän kysyi.
“Sanoin, että menen nukkumaan, taitaa olla jo aika myöhä,” toisti Oravatassu huvittuneena.
“Joo, minäkin tulen,” sanoi Kettutassu. He menivät yhdessä oppilaiden pesään ja käpertyivät omille pedeilleen. Kettutassua ei kuitenkaan nukuttanut. Hän pyöriskeli ja vaihtoi asentoa, mutta se ei auttanut. Pian hän kuuli, kun Oravatassun hengitys tasaantui, ja muuttui pian vaimeaksi tuhinaksi. Kettutassu huokaisi. Ei nukkumisesta tulisi mitään. Mitä jos hän menisi pienelle kävelylle. *Miksi en voisi? Jos en mene pitkälle, kyllä se kai sallittua on,* ajatteli Kettutassu. Hän nousi ja tassutti hiljaa ulos. Hän kulkihiljaa ja lähti kävelemään nummelle. Oli jo aika pimeää, eikä kuu näkynyt, kun oli pilvinen ja hieman sateinen sää. Kettutassu kiihdytti juoksuun, tuntien vielä aika viileän tuulen turkissaan. Hiirenkorva oli kuitenkin jo. Sen hän tiesi, lämpimämpi ilma sekä lumien sulaminen kertoivat siitä. Kettutassu jatkoi juoksemista, unohtaen melkein kaiken ympärillään, jopa sen että oli yö, ja että ympärillä oli vaaroja. Äkkinäisiä kuoppia, pöllöjä ja voisi olla vaikka kettukin, jonka hyökkäyksestä nuori oppilas ei selviäisi. Pian Kettutassu oli jo Pöllötasangolla. *Oho, meninkö tänne asti?* tajusi Kettutassu yhtäkkiä. Hän oli mennyt pitkälle, ja kohta Kettutassu huomasi kuinka väsynyt hän oikeasti oli. Raajoja särki, energia oli aivan lopussa, ei hän enää jaksaisi mennä takaisin leiriin. *Mitä minä teen, mitä minä teen?* ajatteli Kettutassu paniikissa. Lopulta kuitenkin, sinnikäs oppilas päätti lähteä takaisin kohti leiriä. Se oli kaukana, ainakin pitkän päivän, ja juoksentelun jälkeen se tuntui siltä. Kettutassu käveli pitkin nummea, ja vasta silloin pelokkaat ajatukset, kaikki mahdolliset vaarat, tulivat hänen mieleensä, yhtäkkiä, kuin iskuna. Nuori naaras tajusi, kuinka vaarallinen hänen retkensä oli ollut. Hän kiristi tahtiaan, vaikka oli todella väsynyt. *Tassuja särkee niin paljon,* ajatteli Kettutassu kävellessään, eikä katsonut eteensä, joten astui terävän kiven päälle. “Auh!” Kettutassu huusi ääneen. Hän oli onneksi jo aika lähellä leiriä, ja päästyään leiriin lopen uupuneena, hän vilkaisi tassuaan. Siihen oli tullut naarmu. Se oli aika pieni, mutta naarmu silti. *Näytän sitä huomenna Ketunkynnelle.* Sitten Kettutassu päätti mennä vihdoin ja viimein nukkumaan, tassu särkien, mutta hän ei välittänyt, oli liian väsynyt.

//Tässä oli tämmöinen pieni tarina Kettutassun yöllisestä retkestä, vähän lyhyt, ja tiedän että parannettavaa ehkä olisi. Nämä tarinani eivät nyt ihan vielä ainakaan liity Nummiklaanin “isompiin” tapahtumiin, kun en ole ihan vielä saanut kaikesta tapahtuvasta “kiinni.”

"Irti minusta!" Leijonakynsi ärisi ja heitti luopionaaraan päältään. Mutta naaras oli nopea ja raapaisi nummiklaanilaisen poskea. Hän joutui perääntymään askeleen ja tuijotti vihreät liekit silmissään vastustajaansa, kiroten koko tilannetta. Hänen oli tarkoitus taistella luopiojoukon rinnalla, eikä heitä vastaan! Eikö Leopardilaikku ollut ilmoittanut joukoilleen, että kermanvaalea soturi tulisi taistelun alkaessa siirtymään heidän puolelleen? Miksi luopiokolli olisi jättänyt tämän hyvin tärkeän tiedon ilmoittamatta, Leijonakynsi oli kuitenkin se kissa joka oli heidän joukoilleen säännöllisin väliajoin käynyt ilmoittamassa Nummiklaanin tilanteesta ja hyökkäysmahdollisuuksista. Eikai Leopardilaikku ollut pettänyt häntä?
Vaikka kermanvaalean soturin pitikin taistella luopionaaraan rinnalla muita nummiklaanilaisia vastaan, ei naaras tiennyt sitä. Siksi kolli hyppäsi tuon kimppuun ja puri tämän häntää. Naaras ulisi kivusta ja heitti viimeisillä voimillaan isokokoisen soturin leiriaukion lattialle. Nummiklaanilaisen kyljet vuotivat verta, mutta hän hyppäsi uudestaan naaraan päälle ja ajoi tuon ulos leiriaukiolta. Leijonakynsi ei ehtinyt edes vetää henkeä, kun hän jo ähkäisi uudestaan kivusta, kun joku oli upottanut kyntensä hänen selkänahkaansa. Nummiklaanilainen vääntelehti itsensä irti ja huitaisi tassullaan siniharmaata kollia (Felix). Veri roiskahti tuon kyljestä. Soturi väisti seuraavan iskun ja loikkasi kollin päälle. Hän raapi vimmatusti siniharmaan kissan selkää, mutta tuo ravisti kermanvaalean kollin otteen irti ja hän lensi selälleen maahan. Leijonakynsi oli liian hidas liikkeissään ja tunsi vahvaa vihlontaa mahassaan, kun terävät kynnet silpoivat hänen pehmeää nahkaansa. Veren määrä alkoi olla valtava ja tämän johdosta nummiklaanilaisen silmissä alkoi sumeta. Hän potkaisi rajusti takajaloillaan ja sai kollin pois päältään. Soturi nousi nopeasti ylös ja viiltävä kipu lävisti hänen kehonsa. Kermanvaalea kolli otti muutaman huojuvan askeleen taaksepäin, hän oli menettänyt paljon verta ja sitä valui edelleen hukkaan. Mutta Leijonakynsi ei voinut antaa sen häiritä. Hän räväytti silmänsä auki ja läimäisi siniharmaan erakon kasvoja. Kolme syvää viiltoa halkaisivat siniharmaat kasvot ja värjäsivät ne verenpunaiseksi. Nummiklaanilainen ei odottanut hetkeäkään vaan hyppäsi tuon selkään ja puristi hampaansa kollin niskaan. Erakko ulisi hänen allaan, mutta soturi ei antanut armoa.
"Kannattaa seuraavalla kerralla harkita hyvin tarkkaan kenen kanssa oikein rupeat taistelemaan!"

Tammisydän seurasi sivusilmällään kuinka leiriaukion toisella puolella Taivaspentu vaani edessään liikkuvaa asiaa. Kun tuo oli tarpeeksi lähellä, pentu hyppäsi siihen kiinni ja puri. Tuulisydämen rääkäisy kaikui leiriaukealla ja tuo potkaisi vanhimman poikansa irti hännästään.
"Taivaspentu! Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet?" kuningatar naukaisi ja läimäisi leikillään kollin takaraivoa. Mustavalkea kissa tarttui emonsa oranssiin tassuun ja puri. Oranssiturkkinen naaras sähähti ja tiputti pentunsa unissaan tuhisevien sisarustensa viereen.
"Emo, miksi pitää nukkua ulkona?" Taivaspentu nyyhkäisi harmissaan kun joutui rauhoittumaan, vaikka energiaa tuolla olisi vielä leikkeihin piisannut. Tammisydän hymähti hiljaa ja suuntasi oman katseensa pentutarhalle päin. Hunajavirran keltaläikikäs hahmo makasi pusikon suojassa, ei kuitenkaan aivan pesän sisällä. Timalipentu ja Viiksipentu olivat tiukasti käpertyneinä emonsa vatsan vierelle. Tajuamattaan mustaoranssi soturitar nousi tassuilleen ja lähti hiljaisin askelin kulkemaan kohti pentutarhaa, mistä Punalehden vaimea vaikerrus kuului. Hän tarvitsi muuta ajateltavaa, Ututähden ja Loistetassun hyvinvoinnista arvailu Luuklaanin leirissä taistelun tuoksinnassa oli ajanut naaraan miltei hulluuden partaalle. Vaikka Yöturkki ja Kylmähämärä olivat molemmat taidokkaita parantajia, ehkä he vaatisivat vielä lisätassuparin Punalehden poikimisen avustamisessa.
Hän työntyi pentutarhaan ja lievä veren haju täytti heti puroklaanilaisen aistit. Parantajakaksikko oli asettautunut synnyttävän kuningattaren molemmin puolin ja Tammisydän ehti vilaukselta näkemään ruskeaturkkisen pennun makaamassa emonsa vatsan äärellä.
"Tammisydän, ottaisitko tuosta lisää märkää sammalta ja toisit sen tähän?" Kylmähämärän kylmä murahdus hätkähdytti soturittaren, mutta hän teki työtä käskettyä ja toimitti märän sammalpallon sokealle parantajalle. Hän pystyi juuri parahiksi näkemään, kuinka toinen pentu vedettiin pois Punalehdestä ja laskettiin maahan sikiöpussin rikkouduttua. Soturitar katseli haltioituneena, kun pennun nenä värisi tuon haistaessa ensimmäistä kertaa sisarensa, emonsa ja muut hajut pentutarhan sisällä. Ruskeaturkkinen kolli vikisi hiljaa ja Yöturkki työnsi tuon varovasti herkulliselle nisälle, mistä pentu alkoi imemään maitoa. Muutaman kulauksellisen jälkeen kolli käpertyi sisarensa viereen ja nukahti.

Yö oli viileä ja Jääsilmä paleli. Hän kiepautti häntäänsä tiukemmin tassujensa ympärille ja väräytti korviaan kylmän tuulen iskiessä päin soturittaren kasvoja. Kuinka surkeana ajankohtana hänet olittiinkaan valittu vartioimaan leiriä? Mutta tuuli toi mukanaan myös tuoksuja, vieraiden kissojen vaimeita hajujälkiä ja ennen kuin naaras oli ehtinyt asiasta vartiotoverilleen ilmoittaa, oli leiriaukiolla kajahtanut hyökkäyskäsky ja puroklaanilaiset olivat virranneet suurissa joukoissa heidän kimppuunsa.

"Te tapoitte Matukan! Tämä on hänen puolestaan!" Jääsilmä sähisi karvatuppo suussaan ja tiukensi otettaan vastustajansa kyljistä.
"Hän ansaitsi sen! Teidänlaisten kapisten hiirenläjien kanssa olemisesta saa kuolemantuomion...", vastustaja naukaisi. Luuklaanilainen tunsi hampaidensa koskettavan toisiaan, kun ne pureutuivat puroklaanilaisen pehmeän niskanahan läpi, joten hän irroitti otteensa ja astui sivummalle. Soturitar sähähti vieno virnistys suupielissään: "Tämä on sinun ja kalalta löyhkäävien klaanitovereidesi loppu."
Jääsilmä katsoi puroklaanilaisen tummiin silmiin ja ei voinut olla tuntematta sääliä, kun tuo vuosi kuiviin hänen edessään. Naaras ei voinut tappa tuota, hän ei halunnut. Mutta joskus oli vain pakko, ja keskellä murhanhimoisia luuklaanilaisia ei punaoranssi kissa voinut näyttää heikkouttaan. Hän oli juuri huitaisemassa viimeisen iskun, kun jokin raapaisi luuklaanilaisen takaraivoa. Hän kaatui maahan ja maistoi veren pistävän maun suussaan. Soturitar löi kaatuessaan päänsä kiveen ja hänen ajatuksensa alkoivat harhailla. Sinisilmä tunsi kuinka ohut verivana valui hänen suupieltään pitkin. Jääsilmä räpäytti silmiään ja yritti nousta ylös.
"Kenen loppu tästä olikaan tulossa...?" puroklaanilainen ähkäisi ja naaras erotti sumeasti tuon astelevan lähemmäs häntä.
"Hyvästi kapinen luopioklaanilainen!" vastustaja myhäili. Luuklaanilainen tunsi terävien kynsien uppoavan kaulaansa. Kipu yltyi ja hän ei saanut kunnolla henkeä. Veri valui ulos soturittaren suusta nyt vahvempana virtana. Hän sulki silmänsä ja kuuli Mustatassun ulvaisun kaukaisuudessa. Jääsilmä henkäisi viimeisen kerran...

Jääsilmä raotti hitaasti tervettä silmäänsä. Hän näki sumeasti Mustakipinän hääräämässä edessään.
"Syö nämä", parantaja käski, kun huomasi potilaansa heränneen ja toi hänen eteensä joitakin yrttejä. Kolli työnsi yrttejä lähemmäs ja avusti soturitarta kohottamaan päätään. Kipuaalto kulki läpi koko hänen kehonsa jokaikisen sopukan, kun naaras joutui liikkumaan. Hän irvisti kivusta, mutta yritti olla välittämättä siitä. Punaoranssi kissa söi yrtit ja kohottautui hitaasti istumaan.
"Onko klaani yhä meidän?" Jääsilmä sopersi, sillä puhuminen sattui ja tuntui hyvin oudolta. Lisäksi hänen kaulallaan oli paksu yrttihaude, joka kirveli hauteen alla olevaa haavaa jokaisella hengenvedolla.
"On, mutta Susitassu ja Tappomieli ovat kuolleet... Lisäksi he saivat Ututähden vapautettua", Mustakipinä naukaisi kylmästi. Soturitar nyökkäsi ja yskäisi. Aukiolta kaikui Kuolontähden klaanikutsu.
"Pitäisi päästä Luukummulle...", punaoranssi naaras kuiskasi hiljaa, sillä hän ei pystynyt puhumaan lujempaa.
"Minä autan sinua", parantaja vastasi ja asettui potilaansa viereen. Jääsilmä nojasi tuon kylkeen ja lähti kävelemään. Joka ikinen askel tuotti suunnatonta tuskaa. Loukkaantuneita ja lyötyjä kissoja virtasi heidän mukanaan aukiolle. Sinisilmä katseli kauhistuneena klaanitovereidensa repaleisia turkkeja ja nilkuttavia hahmoja, mutta sai myös järkyttyneitä ilmeitä vastaukseksi, kun hänen suuntaan katsottiin. Oliko soturitar niin karmivan näköinen?

Sydänsuru oli piilossa tattia puun takana sitten paikalle tuli tumman harmaa kolli joka sanoi "terve olen kuutamo kuka sinä olet" "shh olen sydänsuru,piilottelee tattia" sydänsuru kuiskasi""selvä,haluan näyttää sinulle jotain"kuutamo kuiskasi"mitä" sydänsuru kuiskasi ärtyneesti "tule"kuutamo kuiskasi sitten kuutamo vei sydänsurun suureen luolaan ja siellä oli Siiri kivi jonka päällä oli pienempi kivi sitten kuutamo sanoi "tuo tuossa on kuukivi"kuutamo sanoi ja osoitti hännällään pientä kiveä "kuukivi?" Sydänsuru sanoi "niin" kuutamo sanoi sitten he kuulivat askelia sieltä tuli orsnssi naaras joka sanoi "olen vsnhapuu luuklaani vanhin soturi,mitä teette täällä" "mikä on luuklaani?" kuutamo ja sydänsuru kysyivät yhteen ääneen melkein samalla sekunnilla kuutamo ja sydänsuru sanoivat "me olemme kuutamo ja sydänsuru mitä haluat" "haluan kuukiven,se kuuluu tuliksmmioon" sydänsuru eikä kuutamo vastannut vain lähtivät pois luolasta ja vanhapuun otti kuukiven ja vei tuliksmmioon loppu

//Tää siis kertoo siitä miten Yötassu päätyy Luuklaaniin.

Pieni pentu käveli Kaksijalkalan reunoilla. Sillä ei ollut nimeä. Se oli naarmuilla. ”Emo? Emo!” Pentu huusi hätääntyneenä.

Kilpikonnakuvioinen naaras istui pimeällä kujalla. Hän muisteli sitä, kun hän oli ollut pentu. Ja sitä, kun hänet hylättiin. Ne olivat surullisia muistoja. Nyt naaras osasi selvitä Kaksijalkalassa, ja tunsi vähän yrttejä. Yhtäkkiä hän kuuli ääniä. *Kissoja!* Vihreäsilmäinen naaras hyppäsi nopeasti metallilaatikon taakse. ”…ja ne kuulostavat mahtavilta! Klaanit! Siellä jokisella alueella on kuullemma yksi!” ”En olisi niin varma, Herne. Ne kuulostavat vaarallisilta. Sitä paitsi, ei toisiin kissoihin voi luottaa.” ”Mutta he kuullemma huolehtivat toisistaan! Mieti kuinka siistiä se olisi!” Naaras kuunteli tarkasti. *Klaaneja? En ole kuullutkaan niistä. Ovatkohan ne hyvä paikka elää?* ”…no, kyllä ne klaanit kuulostavat kivalta. Emme kuitenkaan voi mennä sinne. Lisäksi, olemme nyt umpikujassa.” ”Hups!” Kissakaksikko lähti pois, ja kilpikonnakuvioinen naaras tuli piilostaan pois. *Klaani. Klaani.* Sana pyöri hänen mielessään, kun naaras käveli pesäänsä kohti. Se kuulosti oudolta. Mutta silti normaalilta. Pitäisikö hänen mennä? *Ei ainakaan vielä.* Hän ajatteli käpertyessään makuusijalleen, joka oli tehty kuivista lehdistä.

Naaras heräsi, kun auringonpaiste tulvi hänen pesäänsä. Se ei ollut mikään paras pesä. Se oli tehty pensasaitaan, joka oli kahden Kaksijalan pesän välissä. Kilpikonnakuvioinen kissa oli mennyt sen alle, kaivanut sitä syvemmäksi, ja kerännyt makuualusia. Nyt hän aikoi kuitenkin jättää sen. Hän aikoi lähteä etsimään klaaneja. ”Hyvästi”, naaras naukui pesälleen. ”Toivottavasti joku toinen orpo pentu löytää sinut, ja käyttää sinua hyvin.” Sitten naaras lähti. *Pitäisikö minun ottaa vähän kamomillaa? Ehkä vähän katajanmarjoja?* Hän pohti. *Otan niitä sitten matkan varrella.* Hän päätti.
Naaras oli Kaksijalkalan reunalla. Hän katsoi taakseen. *Onko tämä oikea päätös?* Hän mietti. Täytyi olla! Jokin salainen voima oli lähettänyt hänelle merkin! *Niin se oli. Pakko olla.* Naaras vakuutteli itselleen kun lähti kiertämään järveä. *Jossain täällä se on!* Hän ajatteli iloisesti. Pitkän ajan jälkeen hän haistoi kissoja. Tottuneesti hän meni piiloon. *Ei! Miksi menin piiloon! Olen niin tyhmä…* Mutta kissat olivat jo menneet pois. *No, etsin lisää kissoja.* Hän mietti lannistuneena. *Nyt on kuitenkin liian myöhä.*
Naaras käveli väsyneenä tuntemattomassa paikassa. *Oliko tämä oikea päätös?* Hän käveli, ja käveli. *Hetkinen. Ovatko nuo muureja?* Kilpikonnakuvioinen kissa alkoi kiertämään muureja. *Kolo?!* Hän meni jännittyneenä sisään. Siellä olevat kissat, jotka näyttivät olevan leppoisasti juttelemassa, hiljentyivät. Kaikki tuijottivat häntä. Jotkut vihaisesti, jotkut hämmentyneesti. Sitten alkoi kuiskutus. ”Kuka hän on?” ”Onko hän muiden klaanien vakooja?” ”Mitä hän tekee täällä?” ”Pitäisikö hänet tappaa?”
//Voiko joku luuklaanilainen jatkaa?
//Tää siis kertoo siitä miten Yötassu päätyy Luuklaaniin.
Pieni pentu käveli Kaksijalkalan reunoilla. Sillä ei ollut nimeä. Se oli naarmuilla. ”Emo? Emo!” Pentu huusi hätääntyneenä.

Kilpikonnakuvioinen naaras istui pimeällä kujalla. Hän muisteli sitä, kun hän oli ollut pentu. Ja sitä, kun hänet hylättiin. Ne olivat surullisia muistoja. Nyt naaras osasi selvitä Kaksijalkalassa, ja tunsi vähän yrttejä. Yhtäkkiä hän kuuli ääniä. *Kissoja!* Vihreäsilmäinen naaras hyppäsi nopeasti metallilaatikon taakse. ”…ja ne kuulostavat mahtavilta! Klaanit! Siellä jokisella alueella on kuullemma yksi!” ”En olisi niin varma, Herne. Ne kuulostavat vaarallisilta. Sitä paitsi, ei toisiin kissoihin voi luottaa.” ”Mutta he kuullemma huolehtivat toisistaan! Mieti kuinka siistiä se olisi!” Naaras kuunteli tarkasti. *Klaaneja? En ole kuullutkaan niistä. Ovatkohan ne hyvä paikka elää?* ”…no, kyllä ne klaanit kuulostavat kivalta. Emme kuitenkaan voi mennä sinne. Lisäksi, olemme nyt umpikujassa.” ”Hups!” Kissakaksikko lähti pois, ja kilpikonnakuvioinen naaras tuli piilostaan pois. *Klaani. Klaani.* Sana pyöri hänen mielessään, kun naaras käveli pesäänsä kohti. Se kuulosti oudolta. Mutta silti normaalilta. Pitäisikö hänen mennä? *Ei ainakaan vielä.* Hän ajatteli käpertyessään makuusijalleen, joka oli tehty kuivista lehdistä.

Naaras heräsi, kun auringonpaiste tulvi hänen pesäänsä. Se ei ollut mikään paras pesä. Se oli tehty pensasaitaan, joka oli kahden Kaksijalan pesän välissä. Kilpikonnakuvioinen kissa oli mennyt sen alle, kaivanut sitä syvemmäksi, ja kerännyt makuualusia. Nyt hän aikoi kuitenkin jättää sen. Hän aikoi lähteä etsimään klaaneja. ”Hyvästi”, naaras naukui pesälleen. ”Toivottavasti joku toinen orpo pentu löytää sinut, ja käyttää sinua hyvin.” Sitten naaras lähti. *Pitäisikö minun ottaa vähän kamomillaa? Ehkä vähän katajanmarjoja?* Hän pohti. *Otan niitä sitten matkan varrella.* Hän päätti.
Naaras oli Kaksijalkalan reunalla. Hän katsoi taakseen. *Onko tämä oikea päätös?* Hän mietti. Täytyi olla! Jokin salainen voima oli lähettänyt hänelle merkin! *Niin se oli. Pakko olla.* Naaras vakuutteli itselleen kun lähti kiertämään järveä. *Jossain täällä se on!* Hän ajatteli iloisesti. Pitkän ajan jälkeen hän haistoi kissoja. Tottuneesti hän meni piiloon. *Ei! Miksi menin piiloon! Olen niin tyhmä…* Mutta kissat olivat jo menneet pois. *No, etsin lisää kissoja.* Hän mietti lannistuneena. *Nyt on kuitenkin liian myöhä.*
Naaras käveli väsyneenä tuntemattomassa paikassa. *Oliko tämä oikea päätös?* Hän käveli, ja käveli. *Hetkinen. Ovatko nuo muureja?* Kilpikonnakuvioinen kissa alkoi kiertämään muureja. *Kolo?!* Hän meni jännittyneenä sisään. Siellä olevat kissat, jotka näyttivät olevan leppoisasti juttelemassa, hiljentyivät. Kaikki tuijottivat häntä. Jotkut vihaisesti, jotkut hämmentyneesti. Sitten alkoi kuiskutus. ”Kuka hän on?” ”Onko hän muiden klaanien vakooja?” ”Mitä hän tekee täällä?” ”Pitäisikö hänet tappaa?”
//Voiko joku luuklaanilainen jatkaa?

//tuiskuviiksi voin jatkaa. Tässä. Väkijoukon keskeltä tuli oranssi naaras joka sanoi "kuka olet en ole nähnyt sinua ennen"oranssi naaras sanoi ja virnuili luuklaanilaisille "m-minulla ei ole nimeä" nimetön kissa sanoi sitten väkijoukon keskeltä tuli toinen kissa hän sanoi "terve vanhapuu mitä teet ,minun nimeni on muuten käärmeenisku" kissa sanoi //joku luuklaanilainen jatkaa😃

Kaksi kissanaarasta käveli rivakkaan tahtiin Vuoristoklaanin leiriin johtavia tunneleita pitkin ulospäin. He vähät välittivät vetedestä kastuneista tassuistaan, mutta Tuhkakajo ei voinut olla irvistämättä, kun vuoren sisäinen polku vietti hetkellisesti alaspäin ja vesiraja nousi miltei vatsakarvoihin saakka. Polku kuitenkin nousi nopeasti ja vesiraja laski uudestaan tassunkorkeuteen, ja kissat säästyivät vatsakarvojensa kastelulta. Vetisissä vuoristotunneleissa kulkemisesta oli lähes tullut jo arkipäivää vuoristoklaanin kissoille, mutta tummanharmaa soturitar silti ikävöi kuivaa kalliopohjaa tassujensa alla. Lisäksi veden peittäessä maapohjan oli hajuista paljon vaikeampi saada otetta ja kissakaksikko joutuikin hetkeksi pysähtymään, ja tarkastelemaan tunnelihaaraumaan. Kurkitassun olisi ollut pakko mennä jommasta kummasta tunnelista, mutta tunnelien ollessa jo valmiiksi täynnä Vuoristoklaanin partioden muuttuvia kissahajuja, oli yhdestä tietystä tuoksusta hankala saada otetta.
"Tännepäin!" Murattituuli naukaisi ja viittoi Tuhkakajoa seuraamaan häntä tarkastelemaansa tunneliin, joka johti ulos vuoren sisältä. Tummanharmaa soturitar huokaisi helpotuksesta ja kipitti klaanitoverinsa perässä tunnelin läpi, saaden kohta itsekin uudelleen vainun karanneesta pikkuveljestään. He pääsivät vuoristopolulle ja saivat heti ensimmäisenä iskun kasvoilleen viileältä vuoristotuulelta. Aurinko oli onneksi yhä pilviharson peitossa, joten he sentään välttyivät hetkelliseltä sokeutumiselta. Naaraat pörröttivät karvoitustaan, vaikka vuodenaika olikin kääntymässä hiirenkorvaan ja kelit olivat lämpenemässä, oli vuoristossa yhä kylmä. Tuhkakajo siirtyi taas heidän pienen partionsa etummaiseksi ja lähti kuljettamaan heitä kapeita vuoristopolkuja pitkin Kurkitassun tuoksun perässä. Oppilas oli tähän mennessä kulkenut yleistä partiointipolkua pitkin.
"Kuule Murattituuli, olen todella kiitollinen siitä, että lähdit mukaani", tummanharmaa soturitar naukaisi, joutuen kääntämään päätään taaemmas, että Murattituuli kuulisi hänen sanansa korvissa vinkuvan vuoristotuulen yli. Tummanruskea naaras laski korviaan alemmas hivenen ja loi klaanitoverilleen lämpimän hymyn.
"Tietenkin minä klaanitovereitani autan aina tilaisuuden salliessa", tuo vastasi, mutta joutui kääntämään katseensa takaisin eteenpäin kiertääkseen vuoristopolulla olleen kivirykelmän. Tuhkakajoakin hymyilytti, hän oli todella kiitollinen avusta mitä sai, ja oli myös tajunnut että muiden kissojen seurassa oleminen auttoi hiukan siihen sisuksia kalvavaan suruun ja murheeseen. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu oppilas, jota he olisivat nyt etsimässä, voisi tummanharmaan soturittaren mieli olla vielä hieman kevyempi. Mutta kun kyseessä oli hänen oma perheenjäsenensä, jonka hengen puolesta hän pelkäsi, eivät rauhalliset ajatukset voittaneet huolestuneita. He kulkivat muutaman sydämenlyönnin hiljaisuudessa, siirtyen polulle joka vietti hieman alemmas, kohti vuoriston juurta. Hänen ehti miettimään olisiko ollut sittenkin järkevämpää lähteä isommalla porukalla etsimään Kurkitassua ja huomasi hetken toivovansa, että Paarmahehku olisi voinut edes kysyä pärjäisivätkö naaraat kaksin etsintäretkellään.
"Olen pahoillani Kaunokirjon puolesta", Murattituuli yhtäkkiä maukaisi, mikä sai Tuhkakajon seisahtumaan paikoilleen, suorastaan jäätymään niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Paha olo ja kyyneleet tahtoivat samalla silmänräpäyksellä pyrkiä ulos hänen sisältään, ja tummanharmaan soturittaren keho vaati useamman niiskauksen ja syvemmän hengityksen pysyäkseen suhtkoht rauhallisena. Hän käänsi surusta kimmeltävän sinisen katseensa tummanruskeaan naaraaseen vasta tuntiessaan että pystyisi puhumaan ilman äänen särähtelyä, "Kiito- Paarmahehku?"
Tuhkakajon katse oli siirtynyt Murattituulesta heidän takanaan olevalle polulle, jota pitkin kaksikko oli juuri astellut. Ja jonka toisesta päästä kulki nyt rivakkaa vauhtia musta hahmo heitä kohti. Paarmahehku hidasti askeltaan tajutessaan, että hänet oli huomattu ja se ainainen synkeä ilme kasvoillaan kohtasi niin Tuhkakajon kuin Murattituulenkin katseen. Kumpikin naaraista seisoi hämmentyneinä aloillaan, ja hetken vuoristopolulla kuului vain ujeltavan tuulen valitus. Sitten Tuhkakajo päästi naurahduksen ja itkuisen nyyhkäisyn sekaisen äänen suustaan. Hän oli niin iloinen nähdessään Paarmahehkun, ja samalla kaikki muutkin tunteet kuplivat pintaan ja naaras teki kaikkensa ettei purskahtaisi itkuun siinä ja nyt. Kollin tumman meripihkainen katse kävi läpi molemmat naaraat, ja sitten ne putosivat soturin omille tassuille, kun tuo mutisi, "Ajattelin ettei yksi lisätassupari etsinnöissä olisi haitaksi."
Murattituuli käänsi hitaasti nyökäten katseensa mustaturkkisesta kissasta Tuhkakajoon ja ilmeisesti tajusi että heillä olisi kohta hysteerinen kissa hoidettavanaan, joten hän passitti heidät liikkeelle. Kissakolmikko lähti kulkemaan samaista vuoristopolkua pitkin, joka näytti viettävän yhä alemmas ja alemmas. Samalla kun tummanharmaa soturitar nieli kyyneliä ja yritti saada sekaiset ajatuksensa järjestykseen, alkoi hän pohtimaan olisiko Kurkitassu voinutkin vuoristoon jäämisen sijaan mennä Vuoristoklaanin reviirillä sijaitsevaan lehtipuumetsään. Samaan aikaan hänen katseensa vietti vierellään kulkevaan mustaan tassupariin ja kysymys pälkähti hänen päähänsä. Vaikka apu etsinnöissä olikin kaivattu, mikä kumma oli motivoinut juuri Paarmahehkun mukaan? Eikö Myrskytuuli ollut juuri jakamassa tärkeitä rajapartioita joidenka kaiken järjen mukaan pitäisi kiinnostaa kollia enemmän?
"Kuule... Minä- minä tiedän miltä tuntuu menettää toinen vanhempansa", mustaturkkinen soturi yhtäkkiä maukaisi matalalla äänenvoimakkuudella, Murattituuli partion etunenässä tuskin sitä kuuli. Tuhkakajo tunsi karvojensa taas sinkoilevan taivasta kohti ja kylmän tunteen pyörivän sisuksissaan. Hän yritti tarttua siihen kaikista vähiten sattuvaan asiaan mikä mielen päällä oli ja hetken pohdinnan jälkeen tunsi kuumottavan, häpeästä johtuvan tunteen leviävän kehoonsa. Niin, Paarmahehkulla ja tuon sisaruksilla oli tietenkin ollut isä, vaikkei Tuhkakajo itse ollut tuota koskaan nähnytkään. Hän ei muistanut kuulleensa kauheasti mitään Salamanteriloikasta, eikä oikeastaan ollut edes varma mihin soturi oli menehtynyt. Soturitar niiskaisi ja vältteli katsomista vierellään kulkevan kissan meripihkasilmiin, oikeastaan vuoristopolku tassujen alla tuntui paljon helpommalta katseltavalta kuin kissa, jonka isän olemassaolon oli unohtanut.
"Helpottaako tämä kipu ikinä?" tummanharmaan naaraan kysymys oli lähes kuiskauksen kaltainen ja hän joutui pitämään tauon äänensä särähtelyä peläten. Paarmahehku oli hetken hiljaa ja sinisilmä ehti jo pelätä ettei kolli ollut kuullut häntä. Samalla partio kiertyikin Kurkitassun hajun perässä kauemmas lehtipuumetsään vievästä polusta ja kääntyi reitille, joka vei alemmassa vuoristossa oleville aukioille, joita korkeat vuoriseinämät suojasivat.
"Helpottaa. Mutta ikävä... Ikävän tuntee varmasti niin pitkään kuin on itsekin elossa", Paarmahehku maukui hiljaa, ja hetkeksi tuon synkeä ilme muuttui pohdiskelevaksi ja jopa oudon levollisen näköiseksi.
"Entä tuntuuko sinusta nyt aikuisena siltä kuin joutuisit korvaamaan isäsi paikkaa perheen päänä? Tai joutuisit huolehtimaan muista perheenjäsenistäsi hänenkin puolesta?"

//Paarma?

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä klaanikokoukseen", huusi väsynyt ääni Seinämäkiveltä. Tähtitassu istui turkki pörröllä parantajien pesässä ja loi säikähtäneen katseen Yötuuleen, joka kurkisteli pesästä leiriaukiolle.
"Uskon, että on turvallista mennä ulos", parantaja naukaisi ja varovaisin askelin asteli parantajaoppilas perässään leiriaukealle. Naaraiden kasvoille iski veren rautainen haju ja näky oli kammottava. Kaikkialla oli haavoittuneita kissoja, karvatuppoja ja epätasaiseksi koulittu maapohja joka oli täynnä veriroiskeita. Suurin osa nummiklaanilaisista näytti kuitenkin pysyvän tassuillaan ja he olivat kerääntyneet perheidensä ja ystäviensä kanssa pieniin ryhmittymiin, toisiinsa nojaten. Kaikkien katseet oli suunnattuna Seinämäkivelle, missä Liekkitähti seisoi karun näköisenä ja Valkotäplä alemmalla kivellä istuen, tuon valkoisesta turkista veriroiskeiden suorastaan säihkyen katsojien silmiin. Tähtitassun katse kohdistui alemmas maahan, missä kahden kissan ruumiit makasivat. Hän tunsi henkensä salpaantuvan ja koko ruumiinsa kylmettyvän, kun tunnisti oranssinruskean turkin puhtaanvalkoisen vieressä.
"Menetimme kaksi kokenutta Nummiklaanin jäsentä tänään. Ketunkynsi ja Hahtuvaturkki taistelivat urheasti, muistakaamme heitä tänä iltana, kun heidät haudataan. Mutta olemme silti vahva klaani. Voitimme luopiot! Todistimme tänä aamuna, että vaikka leirissä olisi vajaa määrä sotureita emme silti ole voitettavissa. Iloitkaamme sen asian puolesta!" Liekkitähti naukaisi ja katsoi jokaista aukealla olevaa kissaa. Tähtitassu otti varovaisia askeleita Yötuulen perässä Ketunkynnen ruumista kohti ja tunsi vapisevansa kauttaaltaan, kun hän yritti pidätellä kyyneliä ja hysteeristä itkukohtausta. Parantajaoppilas ei tajunnut kuinka päällikkö voisi pyytää klaanitovereitaan iloitsemaan voitosta, kun he olivat menettäneet klaanin vanhimman parantajan ja yhden johtoportaan luottosotureista. Hän huomasi kuinka Sadeläikkä ja Kuiskevirta olivat kyyristyneet heidän vierelleen Hahtuvaturkin sotkuista turkkia puhdistamaan, peittämään jälkiä mitkä kollin oli tappanut. Punaviirullinen naaras kääntyi menehtyneen mestarinsa puoleen ja upotti kuononsa tuon verestä märkänä olevaan selkäturkkiin. Hän pystyi kaiken sen raudan hajun läpi haistamaan yritit, joihin oli myös sekoittunut vanhan parantajan ominaistuoksua.
"Parannelkaa haavojanne tämä päivä. Aloitamme huomenna leirin korjaustyöt", Liekkitähti lopetti puheensa ja hyppäsi Valkotäplän avustuksella alas Seinämäkiveltä. Päällikkö huomasi Kuurasäteen kauempana ja viittoi veljensä luokseen. Varapäällikkö lähti kiertämään aukealla olevia ryhmiä ja ohjeistamaan haavoittuneita menemään parantajien pesälle. Johtaja painautui pikkuveljeään vasten ja kehräsi kiitollisena. Oli varmasti helpottavaa nähdä perheenjäsenensä olevan elossa. Tähtitassu nosti kasvonsa mestarinsa turkista ja vilkaisi Yötuulta, joka kuiskutteli jäähyväissanoja Ketunkynnen korvaan. Parantajaoppilaan vatsaa väänsi ajatella sitä tuskaa mitä nuorempi parantaja sillä hetkellä tunsi, olihan tuo tuntenut menehtyneen parantajan paljon kauemmin kuin hän. Punaviirullinen naaras käänsi katseensa pois, haluten antaa mestareilleen yksityisyyttä.
"Näytänkö kauhealta?" Liekkitähti kysyi huvittuneena, kun Kuurasäde katseli veljeään kimmeltävällä katseella korvanpäistä varpaisiin. Tähtitassun silmät siristyivät ja hän tunsi raivon kytevän sisuksissaan. Miten päällikkö pystyi vaikuttamaan noin kepeäjalkaiselta tämän kauhistuttavan tragedian jälkeen? Järjen ääni parantajaoppilaan sisällä kuitenkin kertoi, että johtaja oli varmasti myös hyvin kauhistunut aamun tapahtumista ja ensimmäisen henkensä menettämisestä. Muut nummiklaanilaiset eivät sitä tienneet, mutta hetki sen jälkeen kun Ketunkynsi oli Liekkitähden parantajien pesälle tuonut, tuo oli romahtanut liiallisesta verenhukasta ja menettänyt ensimmäisen päällikköhenkensä. Tuo yritti varmasti vain keventää omaa pahaa oloaan hymyilyttävillä letkautuksilla.
"Et näytä. Sait vain pari sota-arpea muistoksi rohkeudestasi", naaraan ääni kuului sivummalta ja mustanharmaa kissa katseli kuinka Haukkakiito nilkutti kollikaksikon luo ja nuolaisi ruskearaidallisen kissan korvallista. Harmaajuovainen kissa heitti isoveljelleen veikeilevän hymyn, kun tuo näytti hieman punehtuvan soturittaren teon takia. Liekkitähti yskäisi selvittääkseen ääntään ja hymyili pienesti harmaalle naaraalle, ennen kuin käänsi katseensa takaisin pikkuveljeensä.
"Onko Leopardilaikku vielä elossa?" hän kysyi pieni viha äänessään. Tähtitassun niskaturkki väreili, kun hän kuuli luopiojoukon johtajan nimen mainittavan. Ruskealaikkuista turkkia ei näkynyt leiriaukealla, oliko luopio selvinnyt hengissä vai makasiko hän jossakin päin nummia verenhukasta kärsien? Parantajaoppilas rukoili Tähtiklaanilta jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkaansa.
"On, pian sinun parantajanpesälle lähtösi jälkeen hän perääntyi joukkoineen... Uskotko heidän hyökkäävän uudelleen?" Kuurasäde kysyi. Punaviirullinen naaras veti syvään henkeä ja käänsi katseensa kahteen ruumiiseen vierellään. Jos tuo olisi tosiaan jäänyt henkiin, tulisiko Leopardilaikku hyökkäämään uudelleen ja aiheuttamaan lisää menetyksiä Nummiklaanille? Kuinka kovasti luopio oikein toivoi harmia klaanille, jossa oli ennen asunut?
"Uskon... Mutta silloin se tulee olemaan viimeinen kerta, kun näen sen kapisen kollin!" Liekkitähti murahti.
"Tuosta pidän sinussa eniten", Kuurasäde kehräsi ja puski veljensä päätä. Sitten hän loi Haukkakiidolle merkitsevän katseen ja jätti päällikön ja naaraan kahden. Tähtitassu seurasi tapahtumia silmät yhä siristettyinä. Hänestä tuntui epäreilulta, että osa nummiklaanilaisista vain hempeili keskenään, kun toiset tunsivat sisälmyksiä raastavaa tuskaa rakkaittensa menetyksien takia.
"Hän tarkoitti sitä, että tuo tahdonvoima sisälläsi on ihailtavaa", Haukkakiito jatkoi soturin sanoja ja sai Liekkitähden kehräämään voimakkaammin. He katselivat toisiaan lempeyttä täynnä olevilla katseilla ja varmasti toivoivat ettei heidän kaksinkeskeinen hetkensä loppuisi koskaan...

Se kuitenkin tuli päättymään hyvin lyhyeen, kun Tähtitassun näköpiiriin ilmestyi kissa, joka oli verinen ja haavoilla. Näytti siltä kuin tuon kimppuun olisi käyty useammin kuin kissa olisi itse jaksanut laskea. Parantajaoppilas ponkaisi jaloilleen ja tunnisti kissan Kuutassuksi. Hän näytti heikolta, se oli pakko myöntää. Oppilas oli menettänyt liikaa verta ja pahoinvoiva katse korosti tuon oransseja kasvoja. Oranssiturkkinen naaras näki Liekkitähden ja Haukkakiidon ja huojui noiden luokse.
"Liekkitähti, oletko kunnossa? Onko joku kuollut? Ovatko pennut tallessa?" Kuutassun ääni kuulsi huolta ja päällikön katse samoin, kun hän tuijotti pahasti vahingoittunutta oppilastaan.
"Olen kunnossa, mutta kaksi kissaa kyllä kuoli. Ketunkynsi ja Hahtuvaturkki. Pennutkin ovat kunnos-", Liekkitähti aloitti, mutta keskeytti lauseensa kun näytti tajuavan jotain.
"Valkotäplä! Tarkista ovatko kaikki pentutarhassa kunnossa!" Päällikkö naukui Valkotäplälle ohjeita, joka yhä kiersi aukiolla olevien kissojen luona. Varapäällikkö nosti katseensa ja nyökkäsi, sujahtaen sitten pentutarhaan. Tähtitassu seurasi valkoturkkisen naaraan menoa ja huomasi toivovansa, että tuo palaisi ilouutiset mukanaan. Jos he olisivat menettäneet jonkun pennuistakin...
Kuutassu laski päätään, suru-uutiset olivat näemmä yllättäneet hänet.
"Kuutassu, mene parantajalle. Vuodat kuin seula! Olet kohta rutikuiva-"
Enempää ei oppilas kuullut, tuo oli menettänyt liikaa verta. Naaras kaatui Liekkitähden eteen ja meni tajuttomaksi. Tähtitassu sai viimeinkin omat käpälänsä liikkeelle ja kiiruhti klaanitoverinsa luo. Hän ehtisi inhoamaan ja suremaan tapahtunutta myöhemminkin, hänellä olisi nyt velvollisuus täytettävänä Nummiklaanin parantajaoppilaana.