Tammisydän seurasi sivusilmällään kuinka leiriaukion toisella puolella Taivaspentu vaani edessään liikkuvaa asiaa. Kun tuo oli tarpeeksi lähellä, pentu hyppäsi siihen kiinni ja puri. Tuulisydämen rääkäisy kaikui leiriaukealla ja tuo potkaisi vanhimman poikansa irti hännästään.
"Taivaspentu! Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet?" kuningatar naukaisi ja läimäisi leikillään kollin takaraivoa. Mustavalkea kissa tarttui emonsa oranssiin tassuun ja puri. Oranssiturkkinen naaras sähähti ja tiputti pentunsa unissaan tuhisevien sisarustensa viereen.
"Emo, miksi pitää nukkua ulkona?" Taivaspentu nyyhkäisi harmissaan kun joutui rauhoittumaan, vaikka energiaa tuolla olisi vielä leikkeihin piisannut. Tammisydän hymähti hiljaa ja suuntasi oman katseensa pentutarhalle päin. Hunajavirran keltaläikikäs hahmo makasi pusikon suojassa, ei kuitenkaan aivan pesän sisällä. Timalipentu ja Viiksipentu olivat tiukasti käpertyneinä emonsa vatsan vierelle. Tajuamattaan mustaoranssi soturitar nousi tassuilleen ja lähti hiljaisin askelin kulkemaan kohti pentutarhaa, mistä Punalehden vaimea vaikerrus kuului. Hän tarvitsi muuta ajateltavaa, Ututähden ja Loistetassun hyvinvoinnista arvailu Luuklaanin leirissä taistelun tuoksinnassa oli ajanut naaraan miltei hulluuden partaalle. Vaikka Yöturkki ja Kylmähämärä olivat molemmat taidokkaita parantajia, ehkä he vaatisivat vielä lisätassuparin Punalehden poikimisen avustamisessa.
Hän työntyi pentutarhaan ja lievä veren haju täytti heti puroklaanilaisen aistit. Parantajakaksikko oli asettautunut synnyttävän kuningattaren molemmin puolin ja Tammisydän ehti vilaukselta näkemään ruskeaturkkisen pennun makaamassa emonsa vatsan äärellä.
"Tammisydän, ottaisitko tuosta lisää märkää sammalta ja toisit sen tähän?" Kylmähämärän kylmä murahdus hätkähdytti soturittaren, mutta hän teki työtä käskettyä ja toimitti märän sammalpallon sokealle parantajalle. Hän pystyi juuri parahiksi näkemään, kuinka toinen pentu vedettiin pois Punalehdestä ja laskettiin maahan sikiöpussin rikkouduttua. Soturitar katseli haltioituneena, kun pennun nenä värisi tuon haistaessa ensimmäistä kertaa sisarensa, emonsa ja muut hajut pentutarhan sisällä. Ruskeaturkkinen kolli vikisi hiljaa ja Yöturkki työnsi tuon varovasti herkulliselle nisälle, mistä pentu alkoi imemään maitoa. Muutaman kulauksellisen jälkeen kolli käpertyi sisarensa viereen ja nukahti.

Yö oli viileä ja Jääsilmä paleli. Hän kiepautti häntäänsä tiukemmin tassujensa ympärille ja väräytti korviaan kylmän tuulen iskiessä päin soturittaren kasvoja. Kuinka surkeana ajankohtana hänet olittiinkaan valittu vartioimaan leiriä? Mutta tuuli toi mukanaan myös tuoksuja, vieraiden kissojen vaimeita hajujälkiä ja ennen kuin naaras oli ehtinyt asiasta vartiotoverilleen ilmoittaa, oli leiriaukiolla kajahtanut hyökkäyskäsky ja puroklaanilaiset olivat virranneet suurissa joukoissa heidän kimppuunsa.

"Te tapoitte Matukan! Tämä on hänen puolestaan!" Jääsilmä sähisi karvatuppo suussaan ja tiukensi otettaan vastustajansa kyljistä.
"Hän ansaitsi sen! Teidänlaisten kapisten hiirenläjien kanssa olemisesta saa kuolemantuomion...", vastustaja naukaisi. Luuklaanilainen tunsi hampaidensa koskettavan toisiaan, kun ne pureutuivat puroklaanilaisen pehmeän niskanahan läpi, joten hän irroitti otteensa ja astui sivummalle. Soturitar sähähti vieno virnistys suupielissään: "Tämä on sinun ja kalalta löyhkäävien klaanitovereidesi loppu."
Jääsilmä katsoi puroklaanilaisen tummiin silmiin ja ei voinut olla tuntematta sääliä, kun tuo vuosi kuiviin hänen edessään. Naaras ei voinut tappa tuota, hän ei halunnut. Mutta joskus oli vain pakko, ja keskellä murhanhimoisia luuklaanilaisia ei punaoranssi kissa voinut näyttää heikkouttaan. Hän oli juuri huitaisemassa viimeisen iskun, kun jokin raapaisi luuklaanilaisen takaraivoa. Hän kaatui maahan ja maistoi veren pistävän maun suussaan. Soturitar löi kaatuessaan päänsä kiveen ja hänen ajatuksensa alkoivat harhailla. Sinisilmä tunsi kuinka ohut verivana valui hänen suupieltään pitkin. Jääsilmä räpäytti silmiään ja yritti nousta ylös.
"Kenen loppu tästä olikaan tulossa...?" puroklaanilainen ähkäisi ja naaras erotti sumeasti tuon astelevan lähemmäs häntä.
"Hyvästi kapinen luopioklaanilainen!" vastustaja myhäili. Luuklaanilainen tunsi terävien kynsien uppoavan kaulaansa. Kipu yltyi ja hän ei saanut kunnolla henkeä. Veri valui ulos soturittaren suusta nyt vahvempana virtana. Hän sulki silmänsä ja kuuli Mustatassun ulvaisun kaukaisuudessa. Jääsilmä henkäisi viimeisen kerran...

Jääsilmä raotti hitaasti tervettä silmäänsä. Hän näki sumeasti Mustakipinän hääräämässä edessään.
"Syö nämä", parantaja käski, kun huomasi potilaansa heränneen ja toi hänen eteensä joitakin yrttejä. Kolli työnsi yrttejä lähemmäs ja avusti soturitarta kohottamaan päätään. Kipuaalto kulki läpi koko hänen kehonsa jokaikisen sopukan, kun naaras joutui liikkumaan. Hän irvisti kivusta, mutta yritti olla välittämättä siitä. Punaoranssi kissa söi yrtit ja kohottautui hitaasti istumaan.
"Onko klaani yhä meidän?" Jääsilmä sopersi, sillä puhuminen sattui ja tuntui hyvin oudolta. Lisäksi hänen kaulallaan oli paksu yrttihaude, joka kirveli hauteen alla olevaa haavaa jokaisella hengenvedolla.
"On, mutta Susitassu ja Tappomieli ovat kuolleet... Lisäksi he saivat Ututähden vapautettua", Mustakipinä naukaisi kylmästi. Soturitar nyökkäsi ja yskäisi. Aukiolta kaikui Kuolontähden klaanikutsu.
"Pitäisi päästä Luukummulle...", punaoranssi naaras kuiskasi hiljaa, sillä hän ei pystynyt puhumaan lujempaa.
"Minä autan sinua", parantaja vastasi ja asettui potilaansa viereen. Jääsilmä nojasi tuon kylkeen ja lähti kävelemään. Joka ikinen askel tuotti suunnatonta tuskaa. Loukkaantuneita ja lyötyjä kissoja virtasi heidän mukanaan aukiolle. Sinisilmä katseli kauhistuneena klaanitovereidensa repaleisia turkkeja ja nilkuttavia hahmoja, mutta sai myös järkyttyneitä ilmeitä vastaukseksi, kun hänen suuntaan katsottiin. Oliko soturitar niin karmivan näköinen?

Sydänsuru oli piilossa tattia puun takana sitten paikalle tuli tumman harmaa kolli joka sanoi "terve olen kuutamo kuka sinä olet" "shh olen sydänsuru,piilottelee tattia" sydänsuru kuiskasi""selvä,haluan näyttää sinulle jotain"kuutamo kuiskasi"mitä" sydänsuru kuiskasi ärtyneesti "tule"kuutamo kuiskasi sitten kuutamo vei sydänsurun suureen luolaan ja siellä oli Siiri kivi jonka päällä oli pienempi kivi sitten kuutamo sanoi "tuo tuossa on kuukivi"kuutamo sanoi ja osoitti hännällään pientä kiveä "kuukivi?" Sydänsuru sanoi "niin" kuutamo sanoi sitten he kuulivat askelia sieltä tuli orsnssi naaras joka sanoi "olen vsnhapuu luuklaani vanhin soturi,mitä teette täällä" "mikä on luuklaani?" kuutamo ja sydänsuru kysyivät yhteen ääneen melkein samalla sekunnilla kuutamo ja sydänsuru sanoivat "me olemme kuutamo ja sydänsuru mitä haluat" "haluan kuukiven,se kuuluu tuliksmmioon" sydänsuru eikä kuutamo vastannut vain lähtivät pois luolasta ja vanhapuun otti kuukiven ja vei tuliksmmioon loppu

//Tää siis kertoo siitä miten Yötassu päätyy Luuklaaniin.

Pieni pentu käveli Kaksijalkalan reunoilla. Sillä ei ollut nimeä. Se oli naarmuilla. ”Emo? Emo!” Pentu huusi hätääntyneenä.

Kilpikonnakuvioinen naaras istui pimeällä kujalla. Hän muisteli sitä, kun hän oli ollut pentu. Ja sitä, kun hänet hylättiin. Ne olivat surullisia muistoja. Nyt naaras osasi selvitä Kaksijalkalassa, ja tunsi vähän yrttejä. Yhtäkkiä hän kuuli ääniä. *Kissoja!* Vihreäsilmäinen naaras hyppäsi nopeasti metallilaatikon taakse. ”…ja ne kuulostavat mahtavilta! Klaanit! Siellä jokisella alueella on kuullemma yksi!” ”En olisi niin varma, Herne. Ne kuulostavat vaarallisilta. Sitä paitsi, ei toisiin kissoihin voi luottaa.” ”Mutta he kuullemma huolehtivat toisistaan! Mieti kuinka siistiä se olisi!” Naaras kuunteli tarkasti. *Klaaneja? En ole kuullutkaan niistä. Ovatkohan ne hyvä paikka elää?* ”…no, kyllä ne klaanit kuulostavat kivalta. Emme kuitenkaan voi mennä sinne. Lisäksi, olemme nyt umpikujassa.” ”Hups!” Kissakaksikko lähti pois, ja kilpikonnakuvioinen naaras tuli piilostaan pois. *Klaani. Klaani.* Sana pyöri hänen mielessään, kun naaras käveli pesäänsä kohti. Se kuulosti oudolta. Mutta silti normaalilta. Pitäisikö hänen mennä? *Ei ainakaan vielä.* Hän ajatteli käpertyessään makuusijalleen, joka oli tehty kuivista lehdistä.

Naaras heräsi, kun auringonpaiste tulvi hänen pesäänsä. Se ei ollut mikään paras pesä. Se oli tehty pensasaitaan, joka oli kahden Kaksijalan pesän välissä. Kilpikonnakuvioinen kissa oli mennyt sen alle, kaivanut sitä syvemmäksi, ja kerännyt makuualusia. Nyt hän aikoi kuitenkin jättää sen. Hän aikoi lähteä etsimään klaaneja. ”Hyvästi”, naaras naukui pesälleen. ”Toivottavasti joku toinen orpo pentu löytää sinut, ja käyttää sinua hyvin.” Sitten naaras lähti. *Pitäisikö minun ottaa vähän kamomillaa? Ehkä vähän katajanmarjoja?* Hän pohti. *Otan niitä sitten matkan varrella.* Hän päätti.
Naaras oli Kaksijalkalan reunalla. Hän katsoi taakseen. *Onko tämä oikea päätös?* Hän mietti. Täytyi olla! Jokin salainen voima oli lähettänyt hänelle merkin! *Niin se oli. Pakko olla.* Naaras vakuutteli itselleen kun lähti kiertämään järveä. *Jossain täällä se on!* Hän ajatteli iloisesti. Pitkän ajan jälkeen hän haistoi kissoja. Tottuneesti hän meni piiloon. *Ei! Miksi menin piiloon! Olen niin tyhmä…* Mutta kissat olivat jo menneet pois. *No, etsin lisää kissoja.* Hän mietti lannistuneena. *Nyt on kuitenkin liian myöhä.*
Naaras käveli väsyneenä tuntemattomassa paikassa. *Oliko tämä oikea päätös?* Hän käveli, ja käveli. *Hetkinen. Ovatko nuo muureja?* Kilpikonnakuvioinen kissa alkoi kiertämään muureja. *Kolo?!* Hän meni jännittyneenä sisään. Siellä olevat kissat, jotka näyttivät olevan leppoisasti juttelemassa, hiljentyivät. Kaikki tuijottivat häntä. Jotkut vihaisesti, jotkut hämmentyneesti. Sitten alkoi kuiskutus. ”Kuka hän on?” ”Onko hän muiden klaanien vakooja?” ”Mitä hän tekee täällä?” ”Pitäisikö hänet tappaa?”
//Voiko joku luuklaanilainen jatkaa?
//Tää siis kertoo siitä miten Yötassu päätyy Luuklaaniin.
Pieni pentu käveli Kaksijalkalan reunoilla. Sillä ei ollut nimeä. Se oli naarmuilla. ”Emo? Emo!” Pentu huusi hätääntyneenä.

Kilpikonnakuvioinen naaras istui pimeällä kujalla. Hän muisteli sitä, kun hän oli ollut pentu. Ja sitä, kun hänet hylättiin. Ne olivat surullisia muistoja. Nyt naaras osasi selvitä Kaksijalkalassa, ja tunsi vähän yrttejä. Yhtäkkiä hän kuuli ääniä. *Kissoja!* Vihreäsilmäinen naaras hyppäsi nopeasti metallilaatikon taakse. ”…ja ne kuulostavat mahtavilta! Klaanit! Siellä jokisella alueella on kuullemma yksi!” ”En olisi niin varma, Herne. Ne kuulostavat vaarallisilta. Sitä paitsi, ei toisiin kissoihin voi luottaa.” ”Mutta he kuullemma huolehtivat toisistaan! Mieti kuinka siistiä se olisi!” Naaras kuunteli tarkasti. *Klaaneja? En ole kuullutkaan niistä. Ovatkohan ne hyvä paikka elää?* ”…no, kyllä ne klaanit kuulostavat kivalta. Emme kuitenkaan voi mennä sinne. Lisäksi, olemme nyt umpikujassa.” ”Hups!” Kissakaksikko lähti pois, ja kilpikonnakuvioinen naaras tuli piilostaan pois. *Klaani. Klaani.* Sana pyöri hänen mielessään, kun naaras käveli pesäänsä kohti. Se kuulosti oudolta. Mutta silti normaalilta. Pitäisikö hänen mennä? *Ei ainakaan vielä.* Hän ajatteli käpertyessään makuusijalleen, joka oli tehty kuivista lehdistä.

Naaras heräsi, kun auringonpaiste tulvi hänen pesäänsä. Se ei ollut mikään paras pesä. Se oli tehty pensasaitaan, joka oli kahden Kaksijalan pesän välissä. Kilpikonnakuvioinen kissa oli mennyt sen alle, kaivanut sitä syvemmäksi, ja kerännyt makuualusia. Nyt hän aikoi kuitenkin jättää sen. Hän aikoi lähteä etsimään klaaneja. ”Hyvästi”, naaras naukui pesälleen. ”Toivottavasti joku toinen orpo pentu löytää sinut, ja käyttää sinua hyvin.” Sitten naaras lähti. *Pitäisikö minun ottaa vähän kamomillaa? Ehkä vähän katajanmarjoja?* Hän pohti. *Otan niitä sitten matkan varrella.* Hän päätti.
Naaras oli Kaksijalkalan reunalla. Hän katsoi taakseen. *Onko tämä oikea päätös?* Hän mietti. Täytyi olla! Jokin salainen voima oli lähettänyt hänelle merkin! *Niin se oli. Pakko olla.* Naaras vakuutteli itselleen kun lähti kiertämään järveä. *Jossain täällä se on!* Hän ajatteli iloisesti. Pitkän ajan jälkeen hän haistoi kissoja. Tottuneesti hän meni piiloon. *Ei! Miksi menin piiloon! Olen niin tyhmä…* Mutta kissat olivat jo menneet pois. *No, etsin lisää kissoja.* Hän mietti lannistuneena. *Nyt on kuitenkin liian myöhä.*
Naaras käveli väsyneenä tuntemattomassa paikassa. *Oliko tämä oikea päätös?* Hän käveli, ja käveli. *Hetkinen. Ovatko nuo muureja?* Kilpikonnakuvioinen kissa alkoi kiertämään muureja. *Kolo?!* Hän meni jännittyneenä sisään. Siellä olevat kissat, jotka näyttivät olevan leppoisasti juttelemassa, hiljentyivät. Kaikki tuijottivat häntä. Jotkut vihaisesti, jotkut hämmentyneesti. Sitten alkoi kuiskutus. ”Kuka hän on?” ”Onko hän muiden klaanien vakooja?” ”Mitä hän tekee täällä?” ”Pitäisikö hänet tappaa?”
//Voiko joku luuklaanilainen jatkaa?

//tuiskuviiksi voin jatkaa. Tässä. Väkijoukon keskeltä tuli oranssi naaras joka sanoi "kuka olet en ole nähnyt sinua ennen"oranssi naaras sanoi ja virnuili luuklaanilaisille "m-minulla ei ole nimeä" nimetön kissa sanoi sitten väkijoukon keskeltä tuli toinen kissa hän sanoi "terve vanhapuu mitä teet ,minun nimeni on muuten käärmeenisku" kissa sanoi //joku luuklaanilainen jatkaa😃

Kaksi kissanaarasta käveli rivakkaan tahtiin Vuoristoklaanin leiriin johtavia tunneleita pitkin ulospäin. He vähät välittivät vetedestä kastuneista tassuistaan, mutta Tuhkakajo ei voinut olla irvistämättä, kun vuoren sisäinen polku vietti hetkellisesti alaspäin ja vesiraja nousi miltei vatsakarvoihin saakka. Polku kuitenkin nousi nopeasti ja vesiraja laski uudestaan tassunkorkeuteen, ja kissat säästyivät vatsakarvojensa kastelulta. Vetisissä vuoristotunneleissa kulkemisesta oli lähes tullut jo arkipäivää vuoristoklaanin kissoille, mutta tummanharmaa soturitar silti ikävöi kuivaa kalliopohjaa tassujensa alla. Lisäksi veden peittäessä maapohjan oli hajuista paljon vaikeampi saada otetta ja kissakaksikko joutuikin hetkeksi pysähtymään, ja tarkastelemaan tunnelihaaraumaan. Kurkitassun olisi ollut pakko mennä jommasta kummasta tunnelista, mutta tunnelien ollessa jo valmiiksi täynnä Vuoristoklaanin partioden muuttuvia kissahajuja, oli yhdestä tietystä tuoksusta hankala saada otetta.
"Tännepäin!" Murattituuli naukaisi ja viittoi Tuhkakajoa seuraamaan häntä tarkastelemaansa tunneliin, joka johti ulos vuoren sisältä. Tummanharmaa soturitar huokaisi helpotuksesta ja kipitti klaanitoverinsa perässä tunnelin läpi, saaden kohta itsekin uudelleen vainun karanneesta pikkuveljestään. He pääsivät vuoristopolulle ja saivat heti ensimmäisenä iskun kasvoilleen viileältä vuoristotuulelta. Aurinko oli onneksi yhä pilviharson peitossa, joten he sentään välttyivät hetkelliseltä sokeutumiselta. Naaraat pörröttivät karvoitustaan, vaikka vuodenaika olikin kääntymässä hiirenkorvaan ja kelit olivat lämpenemässä, oli vuoristossa yhä kylmä. Tuhkakajo siirtyi taas heidän pienen partionsa etummaiseksi ja lähti kuljettamaan heitä kapeita vuoristopolkuja pitkin Kurkitassun tuoksun perässä. Oppilas oli tähän mennessä kulkenut yleistä partiointipolkua pitkin.
"Kuule Murattituuli, olen todella kiitollinen siitä, että lähdit mukaani", tummanharmaa soturitar naukaisi, joutuen kääntämään päätään taaemmas, että Murattituuli kuulisi hänen sanansa korvissa vinkuvan vuoristotuulen yli. Tummanruskea naaras laski korviaan alemmas hivenen ja loi klaanitoverilleen lämpimän hymyn.
"Tietenkin minä klaanitovereitani autan aina tilaisuuden salliessa", tuo vastasi, mutta joutui kääntämään katseensa takaisin eteenpäin kiertääkseen vuoristopolulla olleen kivirykelmän. Tuhkakajoakin hymyilytti, hän oli todella kiitollinen avusta mitä sai, ja oli myös tajunnut että muiden kissojen seurassa oleminen auttoi hiukan siihen sisuksia kalvavaan suruun ja murheeseen. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu oppilas, jota he olisivat nyt etsimässä, voisi tummanharmaan soturittaren mieli olla vielä hieman kevyempi. Mutta kun kyseessä oli hänen oma perheenjäsenensä, jonka hengen puolesta hän pelkäsi, eivät rauhalliset ajatukset voittaneet huolestuneita. He kulkivat muutaman sydämenlyönnin hiljaisuudessa, siirtyen polulle joka vietti hieman alemmas, kohti vuoriston juurta. Hänen ehti miettimään olisiko ollut sittenkin järkevämpää lähteä isommalla porukalla etsimään Kurkitassua ja huomasi hetken toivovansa, että Paarmahehku olisi voinut edes kysyä pärjäisivätkö naaraat kaksin etsintäretkellään.
"Olen pahoillani Kaunokirjon puolesta", Murattituuli yhtäkkiä maukaisi, mikä sai Tuhkakajon seisahtumaan paikoilleen, suorastaan jäätymään niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Paha olo ja kyyneleet tahtoivat samalla silmänräpäyksellä pyrkiä ulos hänen sisältään, ja tummanharmaan soturittaren keho vaati useamman niiskauksen ja syvemmän hengityksen pysyäkseen suhtkoht rauhallisena. Hän käänsi surusta kimmeltävän sinisen katseensa tummanruskeaan naaraaseen vasta tuntiessaan että pystyisi puhumaan ilman äänen särähtelyä, "Kiito- Paarmahehku?"
Tuhkakajon katse oli siirtynyt Murattituulesta heidän takanaan olevalle polulle, jota pitkin kaksikko oli juuri astellut. Ja jonka toisesta päästä kulki nyt rivakkaa vauhtia musta hahmo heitä kohti. Paarmahehku hidasti askeltaan tajutessaan, että hänet oli huomattu ja se ainainen synkeä ilme kasvoillaan kohtasi niin Tuhkakajon kuin Murattituulenkin katseen. Kumpikin naaraista seisoi hämmentyneinä aloillaan, ja hetken vuoristopolulla kuului vain ujeltavan tuulen valitus. Sitten Tuhkakajo päästi naurahduksen ja itkuisen nyyhkäisyn sekaisen äänen suustaan. Hän oli niin iloinen nähdessään Paarmahehkun, ja samalla kaikki muutkin tunteet kuplivat pintaan ja naaras teki kaikkensa ettei purskahtaisi itkuun siinä ja nyt. Kollin tumman meripihkainen katse kävi läpi molemmat naaraat, ja sitten ne putosivat soturin omille tassuille, kun tuo mutisi, "Ajattelin ettei yksi lisätassupari etsinnöissä olisi haitaksi."
Murattituuli käänsi hitaasti nyökäten katseensa mustaturkkisesta kissasta Tuhkakajoon ja ilmeisesti tajusi että heillä olisi kohta hysteerinen kissa hoidettavanaan, joten hän passitti heidät liikkeelle. Kissakolmikko lähti kulkemaan samaista vuoristopolkua pitkin, joka näytti viettävän yhä alemmas ja alemmas. Samalla kun tummanharmaa soturitar nieli kyyneliä ja yritti saada sekaiset ajatuksensa järjestykseen, alkoi hän pohtimaan olisiko Kurkitassu voinutkin vuoristoon jäämisen sijaan mennä Vuoristoklaanin reviirillä sijaitsevaan lehtipuumetsään. Samaan aikaan hänen katseensa vietti vierellään kulkevaan mustaan tassupariin ja kysymys pälkähti hänen päähänsä. Vaikka apu etsinnöissä olikin kaivattu, mikä kumma oli motivoinut juuri Paarmahehkun mukaan? Eikö Myrskytuuli ollut juuri jakamassa tärkeitä rajapartioita joidenka kaiken järjen mukaan pitäisi kiinnostaa kollia enemmän?
"Kuule... Minä- minä tiedän miltä tuntuu menettää toinen vanhempansa", mustaturkkinen soturi yhtäkkiä maukaisi matalalla äänenvoimakkuudella, Murattituuli partion etunenässä tuskin sitä kuuli. Tuhkakajo tunsi karvojensa taas sinkoilevan taivasta kohti ja kylmän tunteen pyörivän sisuksissaan. Hän yritti tarttua siihen kaikista vähiten sattuvaan asiaan mikä mielen päällä oli ja hetken pohdinnan jälkeen tunsi kuumottavan, häpeästä johtuvan tunteen leviävän kehoonsa. Niin, Paarmahehkulla ja tuon sisaruksilla oli tietenkin ollut isä, vaikkei Tuhkakajo itse ollut tuota koskaan nähnytkään. Hän ei muistanut kuulleensa kauheasti mitään Salamanteriloikasta, eikä oikeastaan ollut edes varma mihin soturi oli menehtynyt. Soturitar niiskaisi ja vältteli katsomista vierellään kulkevan kissan meripihkasilmiin, oikeastaan vuoristopolku tassujen alla tuntui paljon helpommalta katseltavalta kuin kissa, jonka isän olemassaolon oli unohtanut.
"Helpottaako tämä kipu ikinä?" tummanharmaan naaraan kysymys oli lähes kuiskauksen kaltainen ja hän joutui pitämään tauon äänensä särähtelyä peläten. Paarmahehku oli hetken hiljaa ja sinisilmä ehti jo pelätä ettei kolli ollut kuullut häntä. Samalla partio kiertyikin Kurkitassun hajun perässä kauemmas lehtipuumetsään vievästä polusta ja kääntyi reitille, joka vei alemmassa vuoristossa oleville aukioille, joita korkeat vuoriseinämät suojasivat.
"Helpottaa. Mutta ikävä... Ikävän tuntee varmasti niin pitkään kuin on itsekin elossa", Paarmahehku maukui hiljaa, ja hetkeksi tuon synkeä ilme muuttui pohdiskelevaksi ja jopa oudon levollisen näköiseksi.
"Entä tuntuuko sinusta nyt aikuisena siltä kuin joutuisit korvaamaan isäsi paikkaa perheen päänä? Tai joutuisit huolehtimaan muista perheenjäsenistäsi hänenkin puolesta?"

//Paarma?

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä klaanikokoukseen", huusi väsynyt ääni Seinämäkiveltä. Tähtitassu istui turkki pörröllä parantajien pesässä ja loi säikähtäneen katseen Yötuuleen, joka kurkisteli pesästä leiriaukiolle.
"Uskon, että on turvallista mennä ulos", parantaja naukaisi ja varovaisin askelin asteli parantajaoppilas perässään leiriaukealle. Naaraiden kasvoille iski veren rautainen haju ja näky oli kammottava. Kaikkialla oli haavoittuneita kissoja, karvatuppoja ja epätasaiseksi koulittu maapohja joka oli täynnä veriroiskeita. Suurin osa nummiklaanilaisista näytti kuitenkin pysyvän tassuillaan ja he olivat kerääntyneet perheidensä ja ystäviensä kanssa pieniin ryhmittymiin, toisiinsa nojaten. Kaikkien katseet oli suunnattuna Seinämäkivelle, missä Liekkitähti seisoi karun näköisenä ja Valkotäplä alemmalla kivellä istuen, tuon valkoisesta turkista veriroiskeiden suorastaan säihkyen katsojien silmiin. Tähtitassun katse kohdistui alemmas maahan, missä kahden kissan ruumiit makasivat. Hän tunsi henkensä salpaantuvan ja koko ruumiinsa kylmettyvän, kun tunnisti oranssinruskean turkin puhtaanvalkoisen vieressä.
"Menetimme kaksi kokenutta Nummiklaanin jäsentä tänään. Ketunkynsi ja Hahtuvaturkki taistelivat urheasti, muistakaamme heitä tänä iltana, kun heidät haudataan. Mutta olemme silti vahva klaani. Voitimme luopiot! Todistimme tänä aamuna, että vaikka leirissä olisi vajaa määrä sotureita emme silti ole voitettavissa. Iloitkaamme sen asian puolesta!" Liekkitähti naukaisi ja katsoi jokaista aukealla olevaa kissaa. Tähtitassu otti varovaisia askeleita Yötuulen perässä Ketunkynnen ruumista kohti ja tunsi vapisevansa kauttaaltaan, kun hän yritti pidätellä kyyneliä ja hysteeristä itkukohtausta. Parantajaoppilas ei tajunnut kuinka päällikkö voisi pyytää klaanitovereitaan iloitsemaan voitosta, kun he olivat menettäneet klaanin vanhimman parantajan ja yhden johtoportaan luottosotureista. Hän huomasi kuinka Sadeläikkä ja Kuiskevirta olivat kyyristyneet heidän vierelleen Hahtuvaturkin sotkuista turkkia puhdistamaan, peittämään jälkiä mitkä kollin oli tappanut. Punaviirullinen naaras kääntyi menehtyneen mestarinsa puoleen ja upotti kuononsa tuon verestä märkänä olevaan selkäturkkiin. Hän pystyi kaiken sen raudan hajun läpi haistamaan yritit, joihin oli myös sekoittunut vanhan parantajan ominaistuoksua.
"Parannelkaa haavojanne tämä päivä. Aloitamme huomenna leirin korjaustyöt", Liekkitähti lopetti puheensa ja hyppäsi Valkotäplän avustuksella alas Seinämäkiveltä. Päällikkö huomasi Kuurasäteen kauempana ja viittoi veljensä luokseen. Varapäällikkö lähti kiertämään aukealla olevia ryhmiä ja ohjeistamaan haavoittuneita menemään parantajien pesälle. Johtaja painautui pikkuveljeään vasten ja kehräsi kiitollisena. Oli varmasti helpottavaa nähdä perheenjäsenensä olevan elossa. Tähtitassu nosti kasvonsa mestarinsa turkista ja vilkaisi Yötuulta, joka kuiskutteli jäähyväissanoja Ketunkynnen korvaan. Parantajaoppilaan vatsaa väänsi ajatella sitä tuskaa mitä nuorempi parantaja sillä hetkellä tunsi, olihan tuo tuntenut menehtyneen parantajan paljon kauemmin kuin hän. Punaviirullinen naaras käänsi katseensa pois, haluten antaa mestareilleen yksityisyyttä.
"Näytänkö kauhealta?" Liekkitähti kysyi huvittuneena, kun Kuurasäde katseli veljeään kimmeltävällä katseella korvanpäistä varpaisiin. Tähtitassun silmät siristyivät ja hän tunsi raivon kytevän sisuksissaan. Miten päällikkö pystyi vaikuttamaan noin kepeäjalkaiselta tämän kauhistuttavan tragedian jälkeen? Järjen ääni parantajaoppilaan sisällä kuitenkin kertoi, että johtaja oli varmasti myös hyvin kauhistunut aamun tapahtumista ja ensimmäisen henkensä menettämisestä. Muut nummiklaanilaiset eivät sitä tienneet, mutta hetki sen jälkeen kun Ketunkynsi oli Liekkitähden parantajien pesälle tuonut, tuo oli romahtanut liiallisesta verenhukasta ja menettänyt ensimmäisen päällikköhenkensä. Tuo yritti varmasti vain keventää omaa pahaa oloaan hymyilyttävillä letkautuksilla.
"Et näytä. Sait vain pari sota-arpea muistoksi rohkeudestasi", naaraan ääni kuului sivummalta ja mustanharmaa kissa katseli kuinka Haukkakiito nilkutti kollikaksikon luo ja nuolaisi ruskearaidallisen kissan korvallista. Harmaajuovainen kissa heitti isoveljelleen veikeilevän hymyn, kun tuo näytti hieman punehtuvan soturittaren teon takia. Liekkitähti yskäisi selvittääkseen ääntään ja hymyili pienesti harmaalle naaraalle, ennen kuin käänsi katseensa takaisin pikkuveljeensä.
"Onko Leopardilaikku vielä elossa?" hän kysyi pieni viha äänessään. Tähtitassun niskaturkki väreili, kun hän kuuli luopiojoukon johtajan nimen mainittavan. Ruskealaikkuista turkkia ei näkynyt leiriaukealla, oliko luopio selvinnyt hengissä vai makasiko hän jossakin päin nummia verenhukasta kärsien? Parantajaoppilas rukoili Tähtiklaanilta jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkaansa.
"On, pian sinun parantajanpesälle lähtösi jälkeen hän perääntyi joukkoineen... Uskotko heidän hyökkäävän uudelleen?" Kuurasäde kysyi. Punaviirullinen naaras veti syvään henkeä ja käänsi katseensa kahteen ruumiiseen vierellään. Jos tuo olisi tosiaan jäänyt henkiin, tulisiko Leopardilaikku hyökkäämään uudelleen ja aiheuttamaan lisää menetyksiä Nummiklaanille? Kuinka kovasti luopio oikein toivoi harmia klaanille, jossa oli ennen asunut?
"Uskon... Mutta silloin se tulee olemaan viimeinen kerta, kun näen sen kapisen kollin!" Liekkitähti murahti.
"Tuosta pidän sinussa eniten", Kuurasäde kehräsi ja puski veljensä päätä. Sitten hän loi Haukkakiidolle merkitsevän katseen ja jätti päällikön ja naaraan kahden. Tähtitassu seurasi tapahtumia silmät yhä siristettyinä. Hänestä tuntui epäreilulta, että osa nummiklaanilaisista vain hempeili keskenään, kun toiset tunsivat sisälmyksiä raastavaa tuskaa rakkaittensa menetyksien takia.
"Hän tarkoitti sitä, että tuo tahdonvoima sisälläsi on ihailtavaa", Haukkakiito jatkoi soturin sanoja ja sai Liekkitähden kehräämään voimakkaammin. He katselivat toisiaan lempeyttä täynnä olevilla katseilla ja varmasti toivoivat ettei heidän kaksinkeskeinen hetkensä loppuisi koskaan...

Se kuitenkin tuli päättymään hyvin lyhyeen, kun Tähtitassun näköpiiriin ilmestyi kissa, joka oli verinen ja haavoilla. Näytti siltä kuin tuon kimppuun olisi käyty useammin kuin kissa olisi itse jaksanut laskea. Parantajaoppilas ponkaisi jaloilleen ja tunnisti kissan Kuutassuksi. Hän näytti heikolta, se oli pakko myöntää. Oppilas oli menettänyt liikaa verta ja pahoinvoiva katse korosti tuon oransseja kasvoja. Oranssiturkkinen naaras näki Liekkitähden ja Haukkakiidon ja huojui noiden luokse.
"Liekkitähti, oletko kunnossa? Onko joku kuollut? Ovatko pennut tallessa?" Kuutassun ääni kuulsi huolta ja päällikön katse samoin, kun hän tuijotti pahasti vahingoittunutta oppilastaan.
"Olen kunnossa, mutta kaksi kissaa kyllä kuoli. Ketunkynsi ja Hahtuvaturkki. Pennutkin ovat kunnos-", Liekkitähti aloitti, mutta keskeytti lauseensa kun näytti tajuavan jotain.
"Valkotäplä! Tarkista ovatko kaikki pentutarhassa kunnossa!" Päällikkö naukui Valkotäplälle ohjeita, joka yhä kiersi aukiolla olevien kissojen luona. Varapäällikkö nosti katseensa ja nyökkäsi, sujahtaen sitten pentutarhaan. Tähtitassu seurasi valkoturkkisen naaraan menoa ja huomasi toivovansa, että tuo palaisi ilouutiset mukanaan. Jos he olisivat menettäneet jonkun pennuistakin...
Kuutassu laski päätään, suru-uutiset olivat näemmä yllättäneet hänet.
"Kuutassu, mene parantajalle. Vuodat kuin seula! Olet kohta rutikuiva-"
Enempää ei oppilas kuullut, tuo oli menettänyt liikaa verta. Naaras kaatui Liekkitähden eteen ja meni tajuttomaksi. Tähtitassu sai viimeinkin omat käpälänsä liikkeelle ja kiiruhti klaanitoverinsa luo. Hän ehtisi inhoamaan ja suremaan tapahtunutta myöhemminkin, hänellä olisi nyt velvollisuus täytettävänä Nummiklaanin parantajaoppilaana.

Lumitassu herää. Hän venyttelee vähän ja menee ulos pesästään. *Oho. Harvinaista. Olen ensimmäinen oppilas joka herää.* Hän päättää jäädä istumaan oppilaiden pesän eteen. Hetken päästä Purovirta astelee hänen eteensä ja tervehtii: "Huomenta Lumitassu!" Lumitassu hymyilee. "Huomenta Purovirta! Mitä me teemme tänään?" Kolli kysyy. "Taisteluharjoituksia. Haluatko syödä ennen sitä?" Lumitassu pudistaa päätään. Purovirta nyökkää. "Selvä. Saat syödä sitten sen jälkeen." Kissat menevät ulos harjoittelemaan. He pitävät kivan harjoitustuokion. Lumitassu ei millään opi erästä liikettä. Hän melkein luovuttaa, mutta Purovirta saa hänet jatkamaan. Lopulta Lumitassu oppii liikkeen. Hän hymyilee ja on erittäin ylpeä itsestään.

Lopulta harjoitustuokio päättyy ja kissat kävelevät takaisin kohti leiriä. Kesken matkan Purovirta pysähtyy ja katsoo taakseen. Lumitassu tekee samoin ja näkee, että heitä kohti juoksee siniharmaa naaras. "Kultakyyhky" Purovirta murisee. Kultakyyhkyksi sanottu naaras hyppää kohti Lumitassua, mutta Purovirta hyppää hänen eteensä ja raapaisee. "Juokse!" Purovirta käskee, kun paikalle juoksee lisää luuklaanilaisia. Lumitassu pinkaisee juoksuun. Hän ryntää leiriin ja huutaa hengästyneenä. "Tulkaa apuun! Luuklaanilaiset!" Kuiskevirta on ensimmäinen joka juoksee ulos leiristä. Hänen perässään menee muun muassa Liekkitähti, Tiikerililja ja Yöaskel. Lumitassu näkee, kun Karhutassu juoksee ulos leiristä. "Karhutassu!" Lumitassu kutsuu pienikokoista oppilasta. Lumitassu murisee vähäsen. *Eikö hän tajua, ettei pärjää niille mielipuolille?* Lumitassu juoksee Karhutassun perään. Hän näkee kauempana taiselevia kissoja, sekä pienen ruskean pilkun, joka juoksee niitä kohti. Hän juoksee perään niin kovaa kuin pystyy. Hän saavuttaa yllättävän helposti pienen Karhutassun. "Karhutassu! Sinun pitää palata heti takaisin leiriin!" Hän karjuu. Karhutassu katsoo häntä raivoissaan. "Sinä et minua määräile, surkimus!" Hän sanoo. Sitten hän kiljaisee. Musta naaras hyppää hänen päälleen ja raapaisee kollia kaulaan. Lumitassu hyppää naaraan selkään ja puraisee. Kissa ulvaisee ja yrittää saada oppilaan pois selästään. Lumitassu katsoo ympärilleen ja huomaa, että melkein kaikki luuklaanin kissat ovat häipyneet. Jäljellä ovat vain Kultakyyhky ja tämä naaras. Kultakyyhky näköjään huomaa sen ja juoksee pakoon. Lumitassu putoaa naaraan selästä. Naaras kääntyy häntä kohti, mutta Yöaskel ja Liekkitähti tulevat apuun. Naaraskin tajuaa, että kukaan ei ole auttamassa häntä ja juoksee pakoon. Lumitassu etsii katseellaan karhutassua, ja huomaa, että Karhutassu oli varmaankin pinkaissut heti takaisin leiriin, kun oli päässyt vapaaksi kissan otteesta. Nummiklaanilaiset palaavat takaisin leiriin hoitamaan haavojaan. Pahimmat haavat oli Purovirralla, mutta yllätykseksi kenellekään ei tullut pysyviä arpia. Liekkitähti kävelee hätääntyneenä ympäri leiriä ja tarkistaa, tarvitseeko kukaan apua.

Sinitassu nosteli tassujaan suu mutrulla, yrittäen astella leiriaukiolle syvimpiä vesilätäkköjä väistellen. Varistähti oli kutsunut klaanin koolle, sillä olisi taas aika nimittää yhdestä oppilaasta soturi. Oppilas toivoi, että jos nimitykset jatkuisivat tähän tahtiin, ei menisi montaa kuuta ennen kuin hänestäkin nimitettäisiin soturi ja hän pääsisi itsenäisesti näyttämään muille klaanitovereilleen kuinka uskoutunut hän oikein Kuutamoklaanille oli. Kun naaras pääsi Suurkiven eteen, hän istahti muiden oppilaiden joukkoon, luoden hymyn Mustalammelle ja Ruostehallalle, jotka istuivat vierekkäin ja sattuivat samaan aikaan katsomaan hänen suuntaansa.
"Arvon klaanitoverini! On tullut aika nimittää oppilaasta soturi ja samalla todistaa aina vain vahvistuvaa klaaniamme. Oksakatse, olet kouluttanut Aurinkotassua nämä vuodenajat, koetko hänen olevan valmis soturin arvoon?" Varistähti huikkasi eturivissä istuvalle ruskeaturkkiselle, pienikokoiselle soturille, joka näytti kohta sekoavan kasvoillaan loistavan ylpeyden tähden. Oksakatse naukaisi myönteisesti ja Aurinkotassu asteli koko klaanin eteen, mustaraitainen turkki siististi aloilleen suittuna. Sinitassu koitti kurottaa kaulaansa nähdäkseen tulevan soturin kasvojen ilmeen, olisiko tuo jännittynyt vai tyynen rauhallinen? Hän itse ei olisi halunnut klaanitovereilleen osoittaa omassa soturinimityksessään jännitystä, mutta oppilaasta tuntui siltä ettei sen ajan koittaessa pystyisi tunteitaan piilottamaan.
"Aurinkotassu, lupaatko sinä elää soturilain mukaisesti ja uhrata vaikka henkesi Kuutamoklaanin puolesta?"
"Lupaan!"
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin suomien voimien kautta minä annan Aurinkotassu sinulle soturinimesi. Tästälähin sinut tunnetaan Aurinkotuulena, Tähtiklaani ja Kuutamoklaani kunnioittavat uskollisuuttasi ja luotettavuuttasi, ja sinut hyväksytään klaanin täydeksi soturiksi."

"Pidä silmäsi vielä kiinni, siistin yrttihauteen jättämät jäänteet pois", Yötuuli sanoi ja Purotassu tunsi kuinka parantaja pesi kielellään hänen kasvojaan. Tunne oli epämukava ja kiusaantuneisuudesta johtuva kuumuus hohkasi tummaraitaisen turkin alta. Tilannetta ei helpottanut ollenkaan se, että Solinatassu istui heidän vierellään. Vaikkei kollioppilas sisartaan nähnyt, hän pystyi kuvittelemaan kiusoittelevan virneen tuon kasvoilla. Toimitus tuntui kestävän ikuisuuden ja kerran tummanharmaa kissa oli kuulevinaan pikkusisarensa päästävän tukahdetun tirskauksenkin. Kun valkopilkullinen naaras lopetti putsaamisen, Purotassu vetäytyi vaistomaisesti kauemmas.
"Noin, voit nyt avata silmäsi", Yötuuli mutisi ja kun oli saanut varmistettua sen, että oppilaan näkö oli yhä tallella, eikä tuon kasvojen läpi kulkevat haavat olleet vahingoittaneet hajuaistiakaan, riensi hän muiden taistelussa vahingoittuneiden potilaiden luo. Kolli räpytteli hetken silmiään ja kääntyi katsomaan Solinatassua, odottaen jännitys kipinöiden sisarensa reaktiota arpiin, mitkä taistelussa oli kasvoilleen saanut. Näyttäisikö hän nyt uljaammalta vai olisivatko haavaumat vain rikkomassa kasvojen komeutta? Naarasoppilas kumartui lähemmäs tarkkaillakseen veljensä kasvonpiirteitä ja hymähti sitten.
"Ei niitä edes huomaa ellei oikein tarkasti katso! Yötuuli osaa kyllä asiansa", Solinatassu kertoi ja hymyillen sipaisi Purotassun kuonoa omallaan. Kollioppilas luimi korviaan ja hymähti tyytymättömänä, hän olisi halunnut kunnon taisteluarvet! Arvet kertoisivat heti enemmän kissan kyvykkyydestä ja toisivat kunnioitusta klaanitovereilta. Hän ei kuitenkaan enempää ehtinyt asiaa murehtimaan, kun aukiolta kantautui klaanikutsu. Kaksi oppilasta kipittivät aukiolle ja kohottivat katseensa Seinämäkivelle, minkä päällä heidän isänsä Liekkitähti seisoi. Päällikkö oli saanut vasempaan lapaansa syvät kynnenjäljet taistelun tuoksinnassa, Purotassu oli kateellinen.
"Kaksi päivää sitten leirimme koki luopiojoukon hyökkäyksen, mistä kuitenkin selvisimme, vaikka menetyksiä kärsimme. Kolme kissaa kuitenkin osoittivat suunnatonta rohkeutta ja halua puolustaa leiriään ja klaanitovereitaan hyökkäyksen aikana. Siispä heistä on aika nimittää sotureita. Harmaatassu, Kottariastassu ja Oravatassu, astuisitteko eteenpäin?" Liekkitähti naukaisi. Kollioppilas oli tuntenut pakahtuvan onnesta kun oli kuullut isänsä puheen alkuosan, ollen täysin varma siitä että hänet palkittaisiin rohkeuden ja taidon osoittamisesta. Kun tummaraitainen kissa kuuli pesätovereidensa nimet, hänen mielialansa laski, ja onni muuttui suunnattomaksi ärtymykseksi. Purotassuhan oli ollut se joka oli taistelun alkupuolella taistellut uljaasti ja heittänyt oppilaskolmikolle ivahuutoja, kun nuo olivat kyyristyneet pieneksi kasaksi pesänsä lähelle.
"Olette opiskelleet ahkerasti nämä viimeiset kuut ja mestarinne ovat antaneet hyväksyntänsä nimittämiseenne. Niinpä pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa teihin, ja kysyn teiltä; lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania vaikka henkenne uhalla?"
Kolme oppilasta naukuivat lupauksensa ja Purotassu tunsi korviensa savuavan. Eivät nuo kolme kissaa lupautuisi itsenäisesti ketään suojelemaan, heidät tarvitsisi raahata keskelle taistelua ennen kuin he tajuaisivat ottaa kyntensä esille!
"Tähtiklaanin suomien voimien kautta minä annan teille soturinimenne. Harmaatassu, tästälähin sinut tunnetaan Harmaamyrskynä. Nummiklaani ja Tähtiklaani kunnioittavat ystävällisyyttäsi ja lainkuuliaisuuttasi, ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi. Kottaraistassu, sinut tunnetaan tästälähin Kottaraistulena. Kunnioitamme tunnollisuuttasi ja uskollisuuttasi, ja sinut hyväksytään täydeksi soturiksi. Oravatassu, olet tästälähin Oravaturkki, jota kunnioitetaan uskollisuudesta ja huumorintajuisuudesta, ja olet nyt täysi soturi."