Laventelipentu heräsi outoihin ääniin. *Mitäköhän siellä tapahtuu*, hän ajatteli, ja oli tassuttamassa ulos. "Mitä on tapahtunut?", Aamupentu kysyi kuin lukien Laventelipennun ajatukset. "En tiedä, mutta mennään katsomaan!" Laventelipentu vingahti riemastuneena. Kun pentukaksikko oli menossa ovelle, he huomasivat Joutsentassun, joka juoksi heitä kohti. "Joutsentassu, mitä täällä tapahtuu?" Aamupentu kysyi. "Teidän pitää lähteä, nopeasti." Isosisko vastasi. "Miksi?" Laventelipentu kysyi. "Katsele ympärillesi kun juoksemme leirin uloskäynnille.", Joutsentassu vastasi. "Häh?" Laventelipentu naukaisi hölmistyneenä. "Nyt nopeasti!" Joutsentassu sähähti. Sitten kissat juoksivat leirin suuaukon suuntaan. Samalla Laventelipentu katseli ympärilleen, niin kuin Joutsentassu oli sanonut. Leirissä oli kissoja - se oli normaalia - mutta kissat taistelivat. *Hetkinen, kuka tuo on?* Laventelipentu ajatteli, nähdessään tuntemattoman kissan. Sitten hän mietti hetken. *Ai, taistelu!* Hän kysyi: "Saanko minä taistella?" "Mitä? Et! Me menemme pois!" "Miksi?" "Siksi!" "Jos en saa taistella, jään tänne!" "Etkä jää!" "Jään!" "Ja kuolet" "Enhän!" Laventelipentu jarrutti, ja istahti maahan. "Et voi jäädä!" Joutsentassu naukaisi hätääntyneenä. "Voin." Vaaleanharmaa naaras sanoi itsepäisenä. Joutsentassu katsahti jonnekkin huolestuneena, ja Laventelipentu käänsi katseensa uhkaavan näköiseen harmaaseen naaraaseen, jonka vatsa oli valkoinen. Sitten Laventelipentu nousi ylös, ja pinkaisi Aamupennun joka oli kävelemässä leirin suuaukolle, perään. "Et sitten tainnut jäädä", Joutsentassu naukaisi. "Päätin että haluan tutkia reviiriä." Laventelipentu naukaisi. Joutsentassu hymähti huvittuneena. "Minne menemme?" Aamupentu kysäisi. "Luolaan." Joutsentassu naukaisi. "Okei." Aamupentu kuittasi.



Luola oli kiva paikka. Siellä oli paljon sammalta, ja puhdasta vettä. "Eikö sinun pitäisi taistella?" Laventelipentu uteli Joutsentassulta. Joutsentassu nuolaisi rintaansa vaivaantuneena. "No joo..." Hän mumisi. "Mikset sitten taistele?" Laventelipentu jatkoi. "Minä vein teidät pois." Vaaleanharmaa naaras mutisi. "Etkö mene takaisin?" Laventelipentu kysyi. "Minä vahdin teitä." "Hmm... No okei." "Nyt odotetaan että meidät tullaan etsimään."

Kuutamoklaani saapui kissoja kuhisevalle kokoontumispaikalle tyylikkäästi kolmantena päällikkönsä Varistähden johdolla. Tihkutäplä tassutteli aukiolle turkki väristen ainutlaatuisesta tunnelmasta, joka aina väritti täydenkuun öitä. Nytkin suuri kuu paistoi taivaalla, antaen Tähtiklaanin hyväksynnän kokoontumiselle. Ystävällinen, vilkas puheensorina tuntui hukuttavan alleen kaikki Tihkutäplän murheet. Naaras kääntyi katsomaan, pysyikö Laikkutassu hänen perässään kissameressä, mutta näkikin oppilaansa loikkivan erään oppilasjoukkion luo itsevarmasti jakamaan kuulumisia toisten klaanien edustajien kanssa. Näky toi huojentuneen hymyn harmaakuvioisen soturin kasvoille. Hän oli nähnyt painajaisia siitä, ettei pystynyt suojelemaan oppilastaan, mutta tällaisina hetkinä hän näki että Laikkutassusta oli varttumassa soturi, joka pystyisi pitämään huolen itsestään tilanteessa kuin tilanteessa.
”Hei kaikki”, Tihkutäplä naukui tunnistaessaan eräästä soturien joukosta tuttaviaan ja astuessaan sisään kissojen muodostamaan rinkiin. Joukkoon liittyminen pitkästä aikaa tuntui hermostuttavalta ensin, sillä hän ei ollut nähnyt useimpia klaanien ulkopuolisista tuttavuuksistaan moneen kuuhun eikä myöskään ollut tuntenut olevansa täysin oma itsensä tapaamisten aikana kaikkien viimeaikaisten tapahtumien kanssa. Hän kantoi myös edelleen sisällään tietoa Hämäräaskeleen ja Salamaviillon mahdollisesta petoksesta, mutta koska hän ei ollut kuullut mitään uutta kollien suunnitelmaan liittyen, se oli haihtunut hänen takaraivoonsa pelkäksi ikäväksi muistoksi jonka hän toivoi lopulta unohtavansa.
”Tihkutäplä”, ruskea kolli, jonka turkilla risteili mustia raitoja, tervehti häntä melkein yllättyneenä.
”Tervehdys Sammalsade”, Tihkutäplä kehräsi.
”Onko Puroklaanissa ollut pyyntionnea?”

Kokoontumisen alkaessa Tihkutäplä loikki takaisin klaanitovereidensa seuraan ja suuntasi katseensa kohti taivaita kurkottelevaan Neljän virran tammeen, jonka oksilla klaanipäälliköt istuivat. Varistähti kertoi parhaillaan Kuutamoklaanin kuulumisia, kun Tihkutäplä huomasi Puroklaanin ja Nummiklaanin päälliköiden Ututähden ja Sulkatähden puuttuvan nelikon joukosta. Heidän tilallaan istuivat heidän varapäällikkönsä.
#Monessa klaanissa on siis ollut vallanvaihtajaiset#, Tihkutäplä päätteli viikset väristen, kun Vuoristoklaanin päällikkö otti seuraavan puheenvuoron itselleen. Yhdeksästä hengestä nauttivat klaanipäälliköt olivat kaikkien klaanien keskuudessa tunnettuja ja arvostettuja kissoja, eikä Tihkutäplä ollut kertaakaan vielä todistanut uuden päällikön valtakauden alkamista, joten tilanne oli jännittävä.
”Vuoristoklaanikin voi hyvin olosuhteisiin nähden. Sirkkalehti on uusin soturimme ja olemme saaneet pentutarhaamme lisäystä. Reviirillämme liikkuu paljon riistaa eikä yksikään suu jää ruokkimatta. Leirimme alkaa kuitenkin käymään asuinkelvottomaksi”, Aaltotähti lausui kaikkien klaanien kissojen silmien edessä.
”Sadevesi tulvii pesiimme asti ja kissat eivät pysty nukkumaan yöuniaan kunnolla kastuessaan ja sairastuessaan viheryskään. Lisäksi olemme kokeneet Sarasydämen sekä kumppanini Kaunokirjon äkilliset kuolemat ja klaani suree heitä kovin. Sarasydän kuoli synnyttäessä pentuaan ja Kaunokirjo hukkui tukkeumaan, minkä olemme löytäneet vuoristosta.”
Uutiset kuullessaan Tihkutäplän sydän jykähti.
”Yksi suurimmista vuoristosolistamme on kuivunut, eikä virtaa kanjoniin vettä lainkaan. Vesi on pakkautunut solan toiselle puolelle ja tulvii sitä kautta leiriimme. Pelkään pahoin hiirenkorvan tuomien sulamisvesien aiheuttavan tulvan vuoristoon, jolloin Vuoristoklaanin on pakko jättää leirinsä.”
Tihkutäplä vilkuili levottomana ympärilleen, kun kissat päästivät epäuskoisia henkäyksiä ja huudahduksia. Päällikön puolison ja nuoren kuningattaren kuolemat olivat itsessäänkin järkyttäviä tapauksia, mutta että Vuoristoklaanin pitäisi vielä jättää kotinsakin? Aaltotähden kertoma tulvivista pesistä kuulosti pelottavan tutulta, mutta vuorilla elävän klaanin kokemuksen täytyi olla sata kertaa rankempi kuin heidän, joiden oli pitänyt kärsiä märistä pesistä vain muutama kuu.
Seuraavaksi puhui punaturkkinen, tummajuovainen nummiklaanilaiskolli, jonka Tihkutäplä tunsi heidän varapäällikkönään Liekkitaivaana.
”Nummiklaani on valmis auttamaan teitä, jos tarve vaatii. Vanhimpanne ja pentunne mahtuvat hyvin leiriimme ja nummella riittää tilaa väliaikaisten pesien teolle”, Liekkitaivas naukui. Tihkutäplä katsoi häntä huojentuneena, ja oli nyt kollin itsevarman olemuksen vakuuttamana varma, että hänet tunnettiin nykyään Liekkitähtenä. Hän kiitti kollia mielessään, sillä nyt kun edes joku ylpeistä klaaneista tarjoutui auttamaan Vuoristoklaania, vältyttäisiin ylimääräisiltä riidoilta. Liekkitähti jatkoi Nummiklaanin kuulumisista, ennen kuin paljasti Sulkatähden tosiaankin eläköityneen. Nummiklaanilaisten hurratessa päällikkönsä ja uuden varapäällikkönsä Valkotäplän nimeä Tihkutäplä käänsi katseensa Puroklaanin varapäällikköön Hiiriturkkiin, joka liikahteli levottomasti odottaessaan puheenvuoroaan. Oliko Ututähtikin eläköitynyt tai kenties menehtynyt? Olivatko klaanit saaneet peräti kaksi uutta johtajaa joukkoonsa?
Hiiriturkki aloitti kuitenkin normaalisti kertomalla Puroklaanin kuulumisista. Sen jälkeen vaaleanruskea naaras veti syvään henkeä, ja alkoi puhua:
”Luuklaani kidnappasi pennun leiristämme ja vaati saada vaihtokaupassa päällikkömme Ututähden vangikseen. Monet urheat puroklaanilaiset ovat viimeisen neljäsosakuun aikana taistelleet luuklaanilaisia vastaan henkiään uhaten, mutta Ututähti pysyy yhä heidän vankinaan.”
Tihkutäplä henkäisi melkein yhtä yllättyneenä, kuin Aaltotähden kertoessa Vuoristoklaanin toivottomia kuulumisia. Hän vaihtoi merkitseviä katseita kuutamoklaanilaistoveriensa kanssa ja melkein tunsi, kuinka osa heistä painoi kyntensä pehmeään multamaahan. Jokainen heistä kantoi kaunaa Luuklaanille, ja ajatus siitä, että se oli saanut kaapattua haltuunsa Ututähden arvoisen klaanipäällikön herätti heissä sekä halveksuntaa, katkeruutta että pelkoa. Tihkutäplä puristi hampaitaan yhteen. Oliko rankkasateiden lisäksi Luuklaaninkin toimittava piikkinä klaanien lihassa? Eivätkö he koskaan pääsisi eroon niistä ketunmielistä, jotka murhasivat ja varastivat vailla tippaakaan oikeiden klaanikissojen kunniasta?
”Puroklaani ei kuitenkaan kaipaa muiden klaanien apua Ututähden pelastamiseksi, mutta haluaisin meidän kaikkien pohtivan syytä sille, miksi Luuklaani on hylännyt vuoristoleirinsä ja asettautunut Puroklaanin reviirille”, Hiiriturkki naukui inho tihkuen äänestään ja hiljentyi hetkeksi.
”Me uskomme syynä olleen viime lehtisateen aikaiset vesisateet ja tulvat vuoristossa. Tulikammiolle oli silloin miltei mahdoton päästä. Ehkä Luuklaani ei kokenut oloaan enää turvalliseksi vuoristossa?”
Tihkutäplä kurotteli kissojen selkien takaa nähdäkseen, kuka puhui, ja tajusi sen olevan Nummiklaanin parantaja Ketunkynsi. Moni kissa maukui hyväksyntäänsä ja Tihkutäpläkin nyökkäili.
”Uskon rankkasateista kerrotun ennustuksen liittyvän kanjonin tilanteeseen”, Aaltotähti naukui yhtäkkiä saaden jokaisen aukiolla olevan kissan katseen itseensä. Päällikön vakava äänensävy kylmäsi Tihkutäplän selkäpiitä. Ennustuksen sanat, ne jotka hänkin oli kuullut unessaan, sykkivät pahaenteisesti hänen päässään.
#Luulin saaneeni hetkeksi rauhan unilta ja ennustuksilta#, Tihkutäplä ajatteli ja luimisti korviaan odotellessaan, mitä päälliköt seuraavaksi ehdottaisivat. Hän aisti levottoman ilmapiirin myös klaanitovereistaan, joista monet pyörittelivät päitään hämmentyneinä hakiessaan toistensa kasvoilta jotain selvennystä.
”Ehdotamme seuraavaa”, Aaltotähden jykevä ääni kiiri pitkin aukiota.
”Jokainen kissa, joka on saanut ennenunen liittyen sateisiin, ilmottautuu päällikölleen ja parantajalleen. Päälliköt, parantajat ja valitut kissat saavat tavata täällä puolen kuun kuluttua, parantajien kokoontumisen aikaan. Tulemme toivottavasti silloin keksimään miten pystymme pelastamaan kanjonin. Ja se erakko Kostokynsi on etsittävä, sillä hänellä saattaa olla enemmän tietoa asiasta kuin meillä kellään muulla.”
Musta kolli lopetti kokoontumisen hännänheilautuksella, ja ilmoituksen kuulleet kissat hajaantuivat ja aukio joutui hetkeksi melkein sekasorron valtaan, ennen kuin klaanipäälliköt ja varapäälliköt kokosivat joukkonsa ja lähtivät suunnistamaan kotiin päin. Tihkutäplän päässä pyöri, ja naaras jäi hetkeksi seisomaan Kuutamoklaanin joukon perälle, ennen kuin liittyi klaanitovereidensa joukkoon, josta kaikuva innokas puheensorina tuntui täyttävän koko metsän.
”Lehtikuu!” Tihkutäplä kutsui ystävätärtään, joka seisahtui paikoilleen, väläytti hänelle heikon hymyn ja viittoi Surutassua jatkamaan matkaansa edessä häämöttävään aluskasvillisuuden viidakkoon. Tihkutäplä kiirehti harmaaturkkisen parantajan vierelle.
”Sinähän muistat sen, kun kerroin unestani”, naaras puhui hermostuneena.
”Tietysti! Tihkutäplä, se ei ollut mikään uni, vaan ennustus”, Lehtikuu naukui melkein säikähtänyt ilme pyöreillä kasvoillaan.
”Kuulit mitä Aaltotähti sanoi. Huomenaamulla menemme Varistähden puheille.”
Tihkutäplä asteli eteen päin kuutamoklaanilaisten tallomaa polkua pitkin ja nyökkäsi vaisusti. Se, että juuri hän kaikista kanjonin kissoista oli vastaanottanut ennustuksen, ei istunut hänen mieleensä miellyttävällä tavalla ollenkaan. Lisäksi tieto siitä, että Tammiturkki oli tosiaan tuonut hänelle oikean, aidon ennustuksen, oli sekä ihmeellistä että pelottavaa, sillä se toi Tihkutäplän mieleen ajatuksen siitä, että muutkin hänen unistaan voisivat olla enteitä. Kuten se, jossa Hämäräaskel oli raadellut Laikkutassua hengiltä. Tihkutäplä värisi kuin haavanlehti tuulessa.
”Lehtikuu, en tiedä mitä nyt tapahtuu”, Tihkutäplä tunnusti epätoivo äänessään, kun he hidastivat tahtiaan yhä enemmän niin, että klaanitovereiden joukko katosi yhä kauemmas ja heidän juttelunsa ääni haihtui häilyväksi, kuin kärpäsen surinaksi taustalle.
Parantaja katsoi häntä hetken, ja lausui sitten pehmeällä äänellä:
”Jos totta puhutaan, niin en minäkään. Eikä kukaan muukaan täällä kanjonissa. Vain Tähtiklaani”, naaras nyökkäsi ylös tähtiä tuikkivalle taivaalle, ”tuolla ylhäällä tietää.”
Tihkutäpläkin katsahti ylös, yrittäen löytää rauhaa säkenöivältä hopeahännältä.
”Ja jos sitä mietit, sille on todellakin syynsä miksi juuri sinä olet yksi niistä kissoista, joille ennustus on suotu”, Lehtikuu lohdutti. Tihkutäplä räpäytti silmiään hänelle kiitollisena.
”En vain pysty keksimään, mikä se voisi olla”, harmaakuvioinen naaras tuskaili ja ravisteli turkkiaan.
”Minusta tuntuu”, Lehtikuu naukui, ”että ennemmin tai myöhemmin se selviää meille kaikille.”
”Olen vain onnellinen että sinä, parantaja, joka tunnet Tähtiklaanin paremmin kuin kukaan, olet ystäväni. Ilman sinua en tiedä miten pärjäisin tällaisen tiedon kanssa.”
Lehtikuu hymyili haikeasti hänen sanoilleen.
”Ja enemmän kuin omasta roolistani huolehdin siitä, mitä meille Luuklaanin, ja jos se mitä Aaltotähti sanoo on totta, tulvien kanssa käy. Muistatko kuinka meidänkin jokemme tulvi silloin? Varmasti tuleva hiirenkorva voi olla vaarallinen myös meille, jos Vuoristoklaanikin joutuu hylkäämään leirinsä.”
Lehtikuu nyökkäsi.
”Muistan kyllä”, pyöreäkasvoinen parantaja naukui ja vilkuili taivaalle.
”Tihkutäplä?”
”Niin?”
”Oletko kertonut enneunestasi vielä kellekään muulle, kuin minulle?”
Tihkutäplä katsahti häneen hämmentyneenä.
”En, kuinka niin?”
Lehtikuu nyökkäsi hyväksyvästi.
”Pidetään asia niin, huomisaamuun mennessä.”
Tihkutäplä nyökkäsi kuuliaisesti, ja loppumatkan leiriin he tassuttelivat rinnakkain, mutta puhumatta enää painavista asioista joita kokoontumisessa oli tapahtunut.

Kiurutassu ja Sinitassu palasivat takaisin Kuutamoklaanin leiriin, vanhemmalla oppilaalla tietenkin enemmän riistaa mukanaan kuin nuoremmalla. Ruskeamerkkinen oppilas hytisi kylmästä ja tunsi miten alue suun ympärillä ja nenän alla oli jäätynyt riistan veren osuessa siihen. Varistähti ja Mustalampi olivat aukealla monen muunkin kissan kanssa ja päällikkö päästi voitonriemuisen mouraisun, kun näki oman oppilaansa voittaneen riistanpyyntikisan. Tuo ei hukannut aikaa kuitenkaan oppilaansa kehumiseen vaan suuntasi suoraan Suurkivelle kutsumaan klaanin koolle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Suurkiven ääreen klaanikokoukseen!" savunharmaa kolli ulisi ja odotti kuinka kuutamoklaanilaiset saapuivat aukiolle kuuntelemaan johtajansa ilmoitusasiaa. Sinitassu kipitti oman mestarinsa luo ja naukui hiljaisen anteeksipyynnön kilpailun häviämisestä, mutta Mustalampi nuhtelujen sijaan nuolaisi oppilastaan lempeästi korvien väliin.
"Minulla on ilo ja kunnia nimittää joukkoihimme kaksi uutta soturia! Kiurutassu ja Havutassu ovat minun ja Syreenikukan opastuksella koulineet itsestään kunnon kuutamoklaanilaisia joistä koko kanjoni saisi olla ylpeitä", Varistähti lausui ja seurasi ylpeän katseen kera kuinka kaksi nimitystä vaille valmista soturia käveli kaikkien eteen, suoraan Suurkiven alle.
"Minä, Varistähti, Kuutamoklaanin päällikkö pyydän soturi esi-isiämme kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne sekä Kuutamoklaanin tavat ja nyt olisi heidän vuoronsa nousta sotureiksi. Kiurutassu ja Havutassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkenne uhalla?"
Molemmat oppilaat vastasivat varmaäänisesti 'lupaan' ja Sinitassu seurasi haltioituneena kuinka kaksi kissaa näyttivät yhtäkkiä hänen silmissään sotureilta, eikä siltä sisaruskaksikolta keiden kanssa oli vain hetkeä aikaisemmin jakanut pesän.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan teille soturinimenne. Kiurutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kiuruliljana. Tähtiklaani ja Kuutamoklaani kunnioittavat sinnikkyyttäsi sekä uskollisuuttasi ja sinut hyväksytään klaanin soturiksi. Havutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Havurantana. Tähtiklaani ja Kuutamoklaani kunnioittavat tarkkaavaisuuttasi sekä lempeyttäsi ja sinut hyväksytään klaanin soturiksi!"
Sinitassu huusi muiden mukana kahden uuden soturin nimiä, kun Varistähti oli pudottautunut Suurkiveltä nuolaistakseen kummankin kissan otsaa. Taas kaksi uutta soturia Kuutamoklaanin riveissä, eikä varmasti menisi kauaa, kun hänestäkin nimitettäisiin soturi!

Jos se, että Purotassu vahingoittuisi tässä taistelussa oli Tähtiklaanin tahto, niin sen hän myös kärsisi. Luopiojoukko oli aamuvarhaisella tehnyt yllätyshyökkäyksen Nummiklaanin leiriin ja tällä hetkellä nummiklaanilaiset olivat alakynnessä, sillä hereillä tai ylipäätään leirissä olevia kissoja oli vähän. Aamupartiot olivat lähteneet jo matkaan ja kollioppilaskin sattui olemaan leirissä sinä hetkenä vain koska he olivat sopineet Sadeläikän kanssa aloittavansa harjoitukset myöhemmin aamupäivällä. Nyt hän katsoi pilkallisesti itseään ainakin kaksi kertaa suurempaa vastustajaa, joka sähisi, heilutti häntäänsä kuin ruoskaniskuina puolelta toiselle ja paljasti pitkät, terävät hampaansa. Tummaraitainen kissa sähisi takaisin ja paljasti kyntensä. He eivät kuitenkaan ehtineet ottamaan yhteen, kun suuaukolta kuului lisää sähinää. Purotassu käänsi katseensa suuaukon suuntaan ja siellä oli aamun rajapartio täysimittaisena. Partio oli palannut auttamaan klaanitovereitaan ja nyt nummiklaanilaisilla olisi enemmän kissoja taisteluriveissään!
"Valkotäplä!" kuului jonkun kissan huuto, kun partion johtajana ollut Valkotäplä lennätti itsensä sen enempää ohjeita jaellen lähimpänä olevan luopion kimppuun. Kollioppilas sai varapäällikön teosta potkua lihaksiinsa ja hyökkäsi huomionsa menettäneen vastustajansa kimppuun. Taistelu oli alkanut ja Purotassu jakeli parhaansa mukaan iskuja vastustajansa kasvoihin. Sivusilmällään hän näki kuinka Kuutassu sisaruksineen seisoivat jähmettyneinä leirin nurkassa.
"Mitä te siellä teette ketunläjät! Taistelkaa!" kollioppilas sähisi pesätovereilleen, mutta nuo eivät hievahtaneetkaan. Sitten nummiklaanilaisen vastustaja loikkasi hänen päälleen. Tummaraitainen kissa sähisi ja yritti päästä käsiksi tuon kurkkuun, mutta oli sen verran heikompi, että vastustaja oli koko ajan niskan päällä. Tuo raapaisi tummanharmaan kissan naaman poikki syvät haavat, jotka alkoivat tihkua verta. Arpeutuessaan ne varmasti näkyisivät läheltä katsottuna selkeästi. Oranssisilmä karjui tuskasta ja tunsi suunnattoman määrän helpotusta, kun Sadeläikkä loikkasi hänen vastustajansa päälle ja he alkoivat taistella keskenään. Purotassu rämpi tassuilleen ja yritti käydä uudestaan taistoon, mutta verta vuotava haava haittasi hänen näkökykyään ja oppilas tunsi kuinka häntä vain tuupittiin pois tieltä taistelun tuoksinnassa. Kolli olisi vain tiellä taisteluaukealla.

"Näytänkö tutulta?" Katajatassu kysyi ja esitti vaanivansa saalista oppilaiden pesän edustalla. Vaanimissuoritus oli muuten hyvä, mutta oppilaan häntä viuhui valtavissa liikkeissä puolelta toiselle, melkein näytti siltä, että naaras yritti häntää heiluttamalla lähteä lentoon. Muut oppilaat tirskuivat tuon esitykselle ja ei Seittitassukaan voinut olla päästämättä huvittunutta tuhahdusta suustaan. Kultatassu sen sijaan oli punehtunut aina korvanpäihinsä asti ja puuskahti turhautuneena.
"No en minä nyt ihan tuolta näyttänyt, sinä liioittelet Katajatassu", naarasoppilas korjasi mutisten ja vaivaantuneena polki etutassuillaan märkää kalliopohjaa. Katajatassu siirtyi hymyillen veljensä viereen ja hyrähti huvittuneena, "Minä ihan todella luulin, että joku oli puraissut sinua hännästä. kun se viuhui niin paljon."
"No ei purrut!" Kultatassu sihahti ja korvat luimittuina tuijotti nyt kiivaasti pesätoveriaan. Seittitassun silmät kapenivat viiruiksi ja hän paljasti etuhampaansa, asetellen itsensä sisarensa ja tummanruskean naaraan väliin. Katajatassulla oli oikeus tehdä pilaa naarasoppilaasta, jos tuo ei kerran itse suostunut opettelemaan kunnon vaanimisasentoa.
"Arvon klaanitoverit, minulla olisi teille ilmoitusasia!"
Leiri läpi kantautuva ääni keskeytti oppilaiden kireän hetken ja he lähtivät pienissä ryhmissä kulkemaan lähemmäs Puhujankiveä, jonka luona olivat Aaltotähti, Taivaslilja ja Opaalitassu. Katajatassu näytti yllättyneeltä yhtäkkisen kokouksen johdosta, kuten näytti olevan myös moni muukin. Seittitassun kasvoilla ei kuitenkaan näkynyt sen suurempia tunteita, jos parantajilla olisi asiaa, se ei voisi olla mitään kamalan tärkeää ja kuuntelemisen arvoista.
"Voin ilokseni teille ilmoittaa että viimeöisessä puolen kuun aikaan tapahtuvassa parantajien kokoontumisessa minun oppilaastani tehtiin täysivaltainen parantaja ja parantajanimekseen hän sai Opaalikaamoksen", Taivaslilja naukaisi ja katsoi silmät säteillen vieressään istuvaa Opaalikaamosta. Osa vuoristoklaanilaisista huusi uuden parantajan nimeä, mutta Seittitassu päästi valtavan haukoituksen ja rapsutti takajalallaan korvannipukkaansa.
"Vuoristoklaanin onnittelut kulkevat kanssasi Opaalikaamos. Teit hyvää työtä ja on kunnia saada sinusta parantaja klaaniimme", kuului vielä Aaltotähden ääni ennen kuin kollioppilas menetti keskittymisensä kokonaan. Hänen mielestään oli paljon mielenkiintoisempaa ajatella seuraavaa rajapartion kulkureittiä.

”Ihan oikeasti, sinun on uskottava minua! Olen varma, että se orava vikisi ’Apua!’ juuri ennen kuin tapoin sen!”
#Liikkuuko tuon päässä mitään muuta kuin mehiläisiä?# Paarmahehku mietti pyöritellessään silmiään Kaunotassulle. Hänen suunsa oli täynnä oravan karvaa ja vasta pyydystetyn riistan veristä tuoksua ja hänen musta turkkinsa oli edelleen paikoittain pörröllä vuoristossa vastatuuleen kulkemisen johdosta. Kaunotassun valkeat käpälät olivat sotkeutuneet tummaan mutaan ja hänen turkissaan roikkui paikoittain rusentuneita, lumen alla ruskeiksi ummehtuneita lehtiä. Paarmahehku tassutteli suoraan tuoresaaliskasalle ja pudotti heidän saaliinsa sen huipulle.
”Kaunotassu, pitäisiköhän sinun käydä näyttämässä päätäsi Taivasliljalle?” hän sähisi ja sai vastaukseksi oppilaan kasvoille mutristuneen loukkaantuneen ilmeen.
”Älä ainakaan kerro tuota kenellekään muulle.. tai raahaan sinut parantajan pesälle itse”, soturi jatkoi murahtaen. Kaunotassun ilme ei värähtänyt mutta hänen häntänsä koukistui leikkisästi.
Juuri silloin Aaltotähden ääni halkoi läpi Vuoristoklaanin leiriä kutsuen kissat klaanikokoukseen. Paarmahehku katsoi Kaunotassuun merkitsevästi ja kaksikko jolkotti rinnakkain Puhujankiven edustalle muidenkin klaanin jäsenten kokoontuessa hiljalleen samaan riviin suuren, harmaan kiven eteen.
”Klaanitoverini… Puroklaanin päällikkö Ututähti on joko vaihtanut leiriä tai kaapattu Luuklaanin toimesta. Itse uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon niin pitkään kun saamme parempia todisteita tilanteesta. Luuklaani kasvattaa klaaniaan laittomin tavoin. Pyydän teitä olemaan varuillanne. Kukaan ei poistu leiristä ilman minun tai Myrskytuulen lupaa, eikä oppilas saa lähteä ilman soturin seuraa tunneleita pidemmälle! Tämä on teidän turvaksenne.”
Paarmahehku kuunteli päällikön puhetta kulmat kurtussa. Kaikkialla kollin ympärillä kissat liikahtelivat levottomina ja supisivat toistensa korviin. Joku puhutteli päällikköä aivan Puhujankiven juurella, mikä sai Paarmahehkun irrottamaan katseensa klaaninsa johtajasta, joka loikkasi nyt alas kiveltään muiden kissojen tasolle heilauttaen samalla häntäänsä kokouksen päättymisen merkiksi. Juuri kun Paarmahehku oli kääntymässä Kaunotassun puoleen, hän näki oppilaansa aikovan juosta pois paikalta.
”Kaunotassu!” hän sihahti ja veti käpälällään oppilaansa takaisin luokseen.
”Minun täytyy puhua Salamatassulle!” naaras maukui kovaäänisesti.
”Hyvä on, hyvä on”, Paarmahehku mutisi ja laski käpälänsä oppilaan lavalta.
”Mutta kuulit mitä Aaltotähti sanoi! Pysyt sitten leirissä.”
Kaunotassu nyökkäsi pikaisesti, mutta oli jo seuraavassa hetkessä pujahtanut pois näkyvistä villisti keskustelevien vuoristoklaanilaisten välistä. Paarmahehku nakkeli niskojaan ja antoi katseensa kiertää huolestuneissa klaaitovereissaan. Matkalla sotureiden pesälle selvittämään päätään kolli oli törmätä Kotkasumuun, jonka vaaleanruskea turkki oli pörröllä ja sai hänet näyttämään vielä entistäkin suuremmalta.
”Kotkasumu, onko jokin vinossa?” Paarmahehkun kurkusta pääsi, kun hän huomasi stressaantuneen ilmeen pesätoverinsa kasvoilla.
#Miksi kaikki ovat niin sekaisin?#
”Etsin vain Katajatassua ja Seittitassua. Unikkokukka on huolissaan heistä. Hän luulee, että he olisivat lähteneet yksin vuoristoon.”
”Miksi ihmeessä he olisivat niin tehneet?” Paarmahehku naukui viileästi. Hän olisi voinut vannoa nähneensä vilauksen kummastakin sisarenpennustaan klaanikokouksen aikana.
”No, Seittitassu oli se, joka törmäsi Luuklaaniin”, Kotkasumu vastasi ravistellen päätään.
”En minä silti huolehtisi heistä. Pennuistamme on varttumassa oikeita sotureita.. mutta Unikkokukka.. hän haluaa tietää heidän sijaintinsa jatkuvasti .”
Paarmahehku pyöräytti silmiään.
”Pentujanne vahtii tällä hetkellä varmasti useampi silmäpari kuin heidän ollessaan pentutarhassa. Unikkokukka hössöttää turhaa, sano se hänelle.”
”Ja siilitkin lentävät. Jos minä-” Kotkasumu ei kerennyt viimeistellä vastalausettaan loppuun, kun Myrskytuuli loikki kepeästi soturien pesän edustalle ja keräsi lähistöllä olevat soturit kokoon ympärilleen.
”Soturit!” kolli huudahti, jolloin jo kaikki olivat kuulolla. Kotkasumu heitti kuitenkin vielä väsyneen, ärtyneen katseen Paarmahehkulle, joka tuhahti vastauksena.
”Uskosielu, sinä saat luvan huolehtia illan partioista.”
Paarmahehkun entinen mestari astui esiin soturien jonosta ja nyökkäsi kuuliaisena.
”Valitse jokaiseen partioon yksi soturi lisää kuin normaalisti. Lisäksi partioiden tahtia on tihennettävä, sillä Luuklaani on häädettävä heti kun on mahdollista pois reviiriltämme, jos sitä täällä näkyy.”
Paarmahehku kuunteli varapäällikköä mutta siirsi hänet toiselle sijalle mielessään, kun harmaaturkkinen naaras saapui juosten hännänmitan päähän hänestä ja huokaisi syvään saapuessaan paikalle. Paarmahehku vilkuili Tuhkakajoa sivusilmällään. Hän näki naaraan toisella puolella olevan Murattituulen kumartuvan tuon lähelle. Paarmahehku siirtyi lähemmäs, välittämättä Kotkasumun mulkaisusta.
”Onko kaikki kunnossa? Vaikutat huolestuneelta”, Murattituuli kysyi varovasti.
”Kurkitassu lähti yksin metsään”, Tuhkakajo kertoi. Naaraan surkea äänensävy sai Paarmahehkun sisälmykset kiertymään solmulle. Hän katsoi rohkaisevasti pesätoveriaan silmiin, kun tuo käänsi päänsä häneen.
”Hän selviää, se kissa on nimitystä vaille soturi”, Paarmahehku murahti, mikä sai Tuhkakajon nyökkäämään. Sinisissä silmissä kuulsi silti huoli.
”Aiotko lähteä etsimään häntä?” Murattituuli kysyi Tuhkakajolta, mihin naaras nyökkäsi myös. Paarmahehku vilkaisi vaivaantuneena tassujaan, kun Murattituuli lupautui tulemaan harmaan soturin avuksi. Kolli pysyi paikallaan vieläkin, kun Tuhkakajo apujoukkoineen kiersi hänen ohitseen ja pinkaisi kohti leirin uloskäyntiä. Kurkitassun, joka oli ollut poikkeuksellisen kauan oppilaana, olisi pitänyt tajuta minkälaisen paniikin katoaminen aiheuttaisi hänen läheisissään. Tähtiklaanin tähden, Tuhkakajo oli juuri menettänyt emonsa, miksi naaraan piti laittaa itsensä likoon vielä hiirenaivoisen veljensäkin puolesta? Jostain syystä ajatus sai Paarmahehkun ärtymään ja hän huomasi vilkuilevansa jatkuvasti kohti luolan suuta, josta ulos etsintäpartio oli sujahtanut. Hetken kuluttua hän ei kestänyt levottomuuden tunnetta vatsanpohjassaan.
#Hiirenpapanat#, Paarmahehku kiroili mielessään, ja luikki vaivihkaa kauemmas sotureiden pesältä niin, ettei kukaan huomannut. Sitten hän lähti juoksemaan kohti uloskäyntiä.
#Pari lisäkäpälää etsinnöissä ei ole koskaan haitaksi#, hän mutisi itselleen lähtiessään jäljittämään Tuhkakajon tuoksua kosteasta nurmesta.

Kun Punapentu pääsi takaisin pentutarhaan sen mustaturkkisen kollin kaltoinkohtelun jälkeen, juoksi häntä vastaan Luupentu.
"Mitä on tapahtunut? Jotain... vakavaa?" Pikkuveli huohotti. Kilpikonnakuvioinen pentu nyökkäsi ja pidätteli kaikin voimin itkua. Aavepentu oli jättänyt hänet täysin yksin, oman onnensa nojaan sen mustan kissan kanssa, joka oli heti ensitöikseen lyönyt ja riepotellut pentua. Sitten palauttanut takaisin pentutarhaan, missä hän seuraavaksi saisi kokea emonsa raivokohtauksen.
"Aavepentu näytti salaisen reitin ulos, mutta jätti minut yksin-"
"Ei... Menittekö te ulos ilman minua?" Luupentu murahti kimakasti ja tamppasi tassuillaan maata kiukkuisena. Punapentu katsoi veljeään äimistyneenä, häneen oli sattunut ja ainoa asia mistä tuo jaksoi valittaa oli se ettei ollut päässyt mukaan epäonnistuneelle seikkailuretkelle? Pentutarhaan kiiri Kuolontähden kokousilmoitus, mutta kumpikaan pennuista ei ottanut askeltakaan mennäkseen sitä kuulemaan. He olivat molemmat liian pettyneitä toisiinsa ja harkitsivat varmasti toistensa mukilointia. Kaksikko ei kuitenkaan ennättänyt sen enempää tekojaan toteuttamaan, kun klaanikokous päättyi ja Mustakynsi juoksi heidän luo pentutarhaan Aavepentua suussaan roikottaen ja pudottaessaan tuon huusi melkein itkuiseen sävyyn: "MISSÄ TE KAKSI OIKEIN OLITTE?"
"Rauhoitu, Mustakynsi. He ovat molemmat kunnossa", Tappomieli naukui, yrittäen rauhoitella tilannetta. Emo ei kuitenkaan edes osoittanut kuulleensa pesätoverinsa sanoja, sillä tuo aloitti pitkän ja murinantäyteisen selityksen siitä miten jokainen kissa pentutarhan ulkopuolella voisi tappaa heistä kenet tahansa ilman seuraamuksia, sillä he olivat jonkinlaisella 'koeajalla' Luuklaanissa. Punapentu ei juurikaan ymmärtänyt mitään Mustakynnen selityksestä, mutta tuon jakaessa kovat läpsäisyt kaikille kolmelle pennulleen, hän tajusi tehneensä jotakin todella luvatonta. Ennen kuin mustavalkea naaras pääsi jakamaan toista lyöntikierrosta, kilpikonnakuvioinen pentu oli mukamas pyörtyvinään. Temppu tepsi, sillä toista läimäisyä ei tullut ja hän kuuli miten keltasilmäinen kissa palasi takaisin omalle makuusijalleen, kahden muun pennun siirtyen hiljaa kivusta vikisten omalle petipaikalleen. Kolli ei uskaltanut liikahtaakkaan siltä kylmältä maapohjalta mihin oli 'tuupertunut' ja sattui nukahtamaan siihen.
Kun hän heräsi, oli emo nuolemassa hänen rohjoista turkkiaan suoraksi.

Veden kevyt solina kaikui korvissani, kaukaisen linnunviserryksen säestämänä, kun huolestuneena katson Neljän virran tammen vieressä virtaavia jokia. Hiirenkorvan aika ei ollut vielä edes kunnolla saapunut kanjoniin ja jo nyt olivat kaikki joet jäiden sulamisen jälkeen tulvillaan. Tammen toisella puolella oli enää pieni kuiva maapläntti, mutta muuten muutaman viiksenmitan syvyinen vesilammikko ympäröi sitä. Katseeni kiersi veden tulosuuntaan, kohti Kuutamoklaanin ja Vuoristoklanin rajan viertä kulkevaa jokea pitkin aina vuoristoon asti. Vuoristoon, joka ympäröi koko kanjonia, sulkien klaanien reviirit omaan nurkkaansa, joka pikkuhiljaa täyttyi sulamisvesillä. Kulmani kurtisuivat kun enneuni, minkä olin viime lehtisateena nähnyt, muistui mieleeni.
*Sade hukuttaa kaiken alleen...*Jos joku olisi ollut vieressäni, olisi hän varmasti kuullut kuinka aivoni raksuttivat, kun yritin kuroa erilaisia ajatuksenjuoksuja yhdeksi kokonaisuudeksi. Tähtiklaani oli varoittanut vedestä, josta olimme saaneet ensimaistiaisen kaksi vuodenaikaa sitten. Tällä kertaa ei tapahtuma varmasti jäisi vain maistiaiseksi vaan tulisi järisyttämään koko kanjonia, ellei sille sitten pitäisi tehdä jotakin. Katse yhä vuoristoon suunnattuna tiesin, että saisimme ainakin osalle kysymyksille vastauksen sieltä. Suurin osa kanjonin vedestä tuli kuitenkin vuoristosolia pitkin alas järveen. Jos kanjonilla olisi ongelmia veden kanssa, kannattaisi lähteä tutkimaan ongelmaa sieltä. Nousin tassuilleni ja terävästi henkeä vetäen astelin hyytävän kylmään veteen, aikeinani kävellä Vuoristoklaanin ja Kuutamoklaanin rajalle. Molempien klaanien reviiriä reunusti vuoristo jonka keskellä, klaanien rajamerkkinä toimien kulki vuoristosola. Joten heillä pitäisi olla eniten selvyyttä ja tietoa vuoristosolan tämänhetkisestä tilanteesta.
*Tähtiklaani sentään kuinka kylmää!* Ajattelin kahlatessani vedessä ja huokaisin helpotuksesta päästessäni takaisin kuivalle, mutta vähintään yhtä kylmälle, loskaiselle penkareelle. Asettelin itseni istumaan aivan hajumerkkinä toimivan rajan tuntumaan, kiertäen häntäni nyt kylmien tassujeni päälle pitääkseni ne lämpiminä. Toivottavasti en saisi valkoyskää tästä hyvästä. Se olisi kuitenkin todennäköistä, jos joutuisin kauankin odottamaan rajapartion saapumista. Purin hammasta, siinä olisikin sitten seuraava ongelmani. Kohtaisinko ensimmäisenä ystävällisen Vuoristoklaanin rajapartion vai vihamielisen Kuutamoklaanin?

//Joku jatkamaan tästä? Tarkoituksena olisi nyt Kostokynnen kiikuttaminen jomman kumman klaanin leiriin asti, misstä tulva-asiaa lähdettäisiin selvittämään

Poistin vahingossa 3 viimeisintä tarinaa niin ne tulee tähän nyt yhteen pötköön :D

Lumisydän ~ Puroklaani
Jezkebel

3. heinäkuuta 2023 klo 8.45.27
Yö oli pimeä ja viileä, kuun valkea valo ainoastaan luoden valoa lehtipuiden väleihin ja kimmeltäen niistä lukuisista vesikaistaleista, mitä Puroklaanin reviirillä oli. Kokematon pimeässänäkijä ei olisi löytänyt miltei liikkumattomasta luonnonkuvasta mitään poikkeavaa, mutta tarkemmat silmät pistäisivät merkille pienten mustien varjojen solakan liikkumisen. Puroklaanin taistelupartio ylitti äänettömästi pienempiä puroja ja taidokkaasti loikki aistinkiviä pitkin leveimpien yli. Partion nuorimmaisten jännityksen pystyi aistimaan ilmassa, kun vanhemmat soturit olivat jäisellä mielellä miettimässä tämän taistelun kohtaloa. Heidän pitäisi saada Ututähti vapautettua Luuklaanin leiristä tällä kertaa, heillä ei olisi enempää terveitä sotureita lähetettävänä. Lumisydän tunsi kuinka jatkuvan juoksemisen ja uimisen mukana tuoma rasite särki hänen neljäsosakuu sitten haavoittunutta selkäänsä, mutta soturi oli vaatinut päästä mukaan tälle taistelukerralle. Hän oli ainut partion jäsenistä, joka oli käynyt Luuklaanin uudessa leirissä jo kerran.
"Hidastakaa!" Partiota johtanut Kanijalka sähisi, kun ympäristö alkoi muuttumaan tiheämmäksi lehtimetsäksi. Puroklaanilaiset hidastivat vauhtiaan ja levittäytyivät kulkemaan lehtipuiden runkojen takana ja niiden luomien varjojen seassa. Ainoa hyvä puoli Luuklaanin uudessa leirissä oli se, etteivät muurit olleet heidän tietojensa mukaan kokeneet vielä yhtäkään täysimittaista hyökkäystä. Muuria ei olisi siten aikasempien hyökkäysten myötä rakennettu vahvemmaksi, ja heikko kohta olisi helppo löytää. Partion johtaja viittoi häntämerkein kissoja lähtemään useammassa pienessä ryhmässä kiertämään edessäpäin olevan leirin sivustaan ja takaosaan. Lumisydän pudottautui alemmas ja antoi vatsakarvojensa pyyhkiä märkää maata, kun hän hiipi Ruskalehden johtamassa porukassa leirin takaosaa kohti. Vaikka taistelu olikin aivan silmänräpäyksien päässä, ei soturi voinut olla ajattelematta tätiään ja tuon huhuttua ihastusta Kuplamyrskyä, kollin parasta ystävää kohtaan.
"Hyökkäämme Kanijalan huudettua hyökkäyskäskyn", ruskea naaras naukui, kun he olivat asettautuneet Luuklaanin leiriä suojaavan piikkihernepusikon tuntumaan ja alkaneet varovasti siirtämään piikikkäitä oksia sivuun. Harmaalaikukas kolli vilkaisi vieressään työskentelevää Jalotassua kohti ja nyökkäsi tuolle rohkaisevasti. Tämä olisi oppilaan ensimmäinen taistelu ja sen lopputulos saattaisi hyvinkin määrittää sen tulisiko tuosta soturi ennen seuraavaa kuuta. Heidän pitäisi vain pysytellä hengissä ja saada Ututähti vapaaksi, jotta se toteutuisi.

​
Mustakynsi ~ Luuklaani
Jezkebel

2. heinäkuuta 2023 klo 11.24.43
- Harvinaisen ovela juoni tuollaiselta hiirenaivolta, Mustakynsi maukui vanhimmalle pojalleen Aavepennulle, joka korvansa luimien tuijotteli tassuihinsa. Kuningatar katsoi vihaisena jokaista rivissä istuvaa poikaansa vuorotellen, vaikka nuorimmainen ei ollutkaan mitään tehnyt. Miksi juuri hänen kohdalleen piti osua ne luonnostaan käskyjä rikkovat luonteet, eikä kuuliaisesti sanoja seuraavat? No, asiassa ei muu auttanut kun iskostaa pojille aina selkäytimeen asti, että mustavalkean naaraan käskyjä tulisi noudattaa, vaikka henki menisi. Hän huomasi sivusilmällään, miten Tappomieli katsoi aidosti yllättyneenä ja ehkä osin järkyttyneenä emon käytöstä pentujaan kohtaan. Keltaiset silmät siristyivät, mutta hän päätti ettei reagoisi asiaan ennen kuin toinen kuningatar yrittäisi sanoin tulla läksytyksen väliin. Vanhin pentu nyökkäsi ja päästi hentoisen niiskauksen. He eivät enempää ehtineet kuitenkaan jutella, kun Kuolontähti saapui pentutarhaan.
- Mitä haluat? Mustakynsi naukaisi, kun päällikön katse oli viipynyt epämukavan pitkään hänen kolmikossaan. Mustan naaraan oranssit silmät nousivat pennuista kuningattareen ja kapeat viirut kapenivat entisestään.
- Minua ei suoraan sanottuna kiinnosta kuinka pitkään klaanin nuorimmat jäsenet pysyvät hengissä, varsinkin jos heidät päästetään valvomatta leiriaukiolle, missä he ovat vain klaanitoveridensa armoilla. Kuitenkin toivoisin, että tästä kolmikosta edes yksi selviäisi oppilasikään asti ja rupeaisi Mustakipinän oppilaaksi. Klaanin tulevaisuus ei näytä hyvältä, jos parantajamme ehtii menehtyä ennen seuraajansa kouluttamista, Kuolontähti murahti mustavalkealle naaraalle. Keltasilmän teki mieli ajaa johtaja ulos pentutarhasta ja käskeä tuota ja jokaista muutakin luuklaanilaista pitämään kuononsa erossa hänestä ja hänen pentuasioistaan. Mustakynsi kuitenkin tiesi, ettei päällikön maltillinen käytös ikuisuuksiin kestäisi, joten tyytyi vain hammastaan purren nyökkäämään. Musta naaras käännähti mitään enempää sanomatta ympäri ja poistui pesästä. Kuningatar kääntyi takaisin pentujensa puoleen, jotka olivat silmät suurina kuunnelleet kahden naaraan lyhyttä sananvaihtoa. Mustavalkea naaras tuhahti ja kuvotus kutitteli hänen kurkunpäätään. Ensiksi hän sai kärsiä kolmen pennun maailmaantuomisesta vaikka ei sitä olisikaan halunnut tehdä ja nyt heistä kaikista kolmesta ei edes voisi kasvaa kunnon sotureita, joista olisi jotakin hyötyä?

6kp
-Magic

Liekkitähti ~ Nummiklaani
Jezkebel

1. heinäkuuta 2023 klo 20.54.11
Norkoilin tuoresaaliskeon lähettyvillä ja yritin estää itseäni nappaamasta kasasta pulskan näköistä oravaa, sillä olin jo syönyt aiemmin tänään... Havahdun tuijottamasta saavuttamattomissani olevaa oravaa, kun kuulen ääniä sisäänkäynniltä päin. Hetken ajan luulin aamupartion palanneen jonkin ongelman vuoksi, kun nenääni tulvahti kissan tuoksu, joka ei kuulunut Nummiklaaniin. En ehtinyt edes säntäämään ääniä kohti, kun hämmentyneenä pysähdyin muutaman askeleen jälkeen tuijottamaan valtavaa erakkojen ja luopioiden armeijaa. En tiennyt keitä he olivat, en ennen kuin näin heitä johtavan kissan... Leopardilaikkun. Sitten luopio heilauttaa häntäänsä ja he hyökkäävät. Tajuan pian seisovani keskellä taistelutannerta. Näen Sadeläikän ja Varjokukan vievän pentuja turvaan ja huhuilevan Laventelipennun nimeä hädissään. Veljeäni tai Purotassua ja Solinatassua en näe missään... Vedin syvään henkeä, en aikoisi juosta heitä etsimään. Minä näyttäisin nummiklaanilaisille nyt, että minusta olisi päälliköksi! Näen edessäni selkä minuun päin olevan luopion. Peruutan hiukan ja sitten loikkaan hänen niskaansa. Saan yllätettyä hänet ja vastustajani ulvaisee tuskasta, kun upotan hampaani hänen lapaansa. Hän yrittää heilauttaa minut alas selästään, mutta pidän tiukasti otteeni. Sitten kuuluu viuhahdus ja tunnen kuinka jokin iskeytyy minuun valtavalla voimalla. Silmissäni sumenee ja tunnen kuinka tömähdän alas maahan. Molemmat luopiot katoavat taistelun melskeeseen, kun nousen yskien tassuilleni. Sitten katseeni osuu tuttuun tummalaikukkaaseen turkkiin.
"No terveppä terve Leopardilaikku...", sähähdin ja virnisti vastassani olevalle laikukkaalle kollille.
"Tapaamme jälleen", Leopardilaikku vastasi.
"Luulin sinun kuolleen, kun ei sinusta kuulunut niin moneen kuuhun mitään", murahdin.
"Niin kaikki luulivatkin...", tummalaikukas kissa sähisi ja matala murina tunki ulos tuon kurkusta. Virnistin ja syöksyin luopion kimppuun. En kuitenkaan saanut kynsiini muuta kuin tupon ruskeaa turkkia, kun joku repi minut irti Leopardilaikun kimpusta. Heitä oli nyt kaksi, kaksi yhtä vastaan, kuten äskenkin... Toinen luopioista painaa minut maata vasten, kun tummalaikkuinen kolli astelee yläpuolelleni.
"Olisi ehkä kannattanut ajatella mitkä ovat mahdollisuutesi tässä taistelussa", tuo huusi ja veren hajuinen löyhkä ylttää sieraimeni... Silloin ajatukseni kirkastuvat ja ymmärrän, että hän saattauisi todella tappaa minut halutessaan... Tai viedä minulta niin paljon henkiä kun pystyisi pitämään minua aloillaan.
*Liekkitähti, tämä ei ole leikkiä, jos haluat elää vielä huomennakin, sinun on voitettava heidät!* Avaan silmäni ja tuijotan suoraan minua paikoillaan pitävän erakon kasvoihin sanoen: "Nyt kun olen miettinyt asiaa, niin luullakseni mahdollisuuteni ovat varsin hyvät."
Käytän luopion hämmennystä hyväkseni ja potkaisen häntä mahaan, hän ulvaisee ja jää kierimään kivuissaan maahan. Syöksähdän tassuilleni ja läimäytän Leopardilaikkua kasvoihin niin lujaa kuin pystyn ja tuo joutuu hämmennyksissään peruuttamaan muutaman askeleen. Käytän tilaisuuteni hyväksi ja hypähdän toisen luopion kimppuun, painaen tassuni koko eturuumiini painolla tuon kurkulle, niin että hän menettää tajuntansa. Olin voittanut toisen heistä! Olin tyytyväinen itseeni, mutta taistelu ympärilläni jatkui. Otan askeleita kohti laikukasta luopiota ja käyn hänen kanssa uuteen taistoon. Kierimme kynnet toistemme lavoissa kiinni, takajalkojemme raastaen vuorotellen kummankin vatsakarvaa, hampaiden tavoitellen kurkkua. Tajuan pian ettei minulla ollut enempää voimia jäljellä. Irtaannun Leopardilaikusta ja romahdan istumaan aikaisemmin kaatamani kissan vierelle. Leopardilaikku sylkee minua kohti, mutta joutuu kääntymään, kun Valkotäplä käy tuohon käsiksi. En selviäisi uudesta taistelusta... Huomaan vuotavani verta ja ruhjeiden sekä mustelmien värittävän turkkiani, mutta katsellessani ympärilleni tajuan selvinneeni vähällä. Viereeni saapuu Ketunkynsi, joka katsoo vuoroin minua, vuoroin tajutota luopiota.
"Sinäkö teit tuon?" hän naukaisi minulle. Nyökkään vastaukseksi. Parantaja on sanomassa jotakin, mutta hänen sanansa keskeytyvät, kun hänen päälleen syöksähtää jälleen uusi vastus. Karjahdan hurjistuneena ja revin luopion irti Nummiklaanin parantajasta. Yhdessä lähdemme selvittämään tietämme taistelutungoksen läpi, kukaan ei ehdi kiinnittämään meihin huomiota ja juoksemme parantajien pesälle. Kuulen selkiemme takaa kauheaa kiljuntaa ja huutoja. Äkkiä minut valtaa huoli perheestäni. Mitä jos he kuolevat? Ylipäätään, kissat kuolivat aukiolla jolle olin juuri kääntänyt selkäni enkä pystynyt tekemään asialle mitään... Voimani olivat kuluneet loppuun.

Salamatassu tuskin vilkaisi Katajatassuun kävellessään vastapäätä mustaturkkista naarasta. Tummanharmaa turkki laineillen oppilas taivutti selkäänsä venytykseen, nakkeli hiukan niskojaan ja jäi sitten seisomaan paikalleen kasvoillaan järkkymättömän tyyne ilme. Katajatassu pörhisteli turkkiaan, tunnusteli kynsiään vasten viileää hiekkaa ja katsoi vastustajansa meripihkan värisiä silmiä, jotka tuntuivat tuijottavan jonnekin ohi.
#Hän ei aijo paljastaa katseellaan, mihin iskee.#
”Oletteko valmiita? Samat säännöt kuin äsken. Pyrkikää kaatamaan vastustajanne kumoon”, Jänisloikka ohjeisti harjoittelukuopan sivulta. Veri kohisi Katajatassun korvissa, kun hän nyökkäsi ymmärtämisen ja valmiuden merkiksi.
Harjoittelu Salamatassun kanssa oli tosiaan aivan eri tasolla kuin Kultatassun. Salamatassu ei ensiksikään syöksynyt heti ensimmäisenä suoraan häntä päin, vaan lähestyi hitaasti korvat luimussa, selvästi odottaen että Katajatassu tekisi ensimmäisen liikkeen. Mustaturkkinen naaras kuitenkin lähestyi oppilastoveriaan samalla vauhdilla ja tyytyi toistaiseksi huiskimaan maata paksulla hännällään. Hän mietti päässään kuumeisesti parasta taktiikkaa, jolla saada lihaksikas oppilastoveri tolpiltaan.
Kun oppilaat lähtivät kiertämään toisiaan mittaillen tarkasti toistensa liikkeitä, Katajatassu saattoi tuntea Jänisloikan katseen polttavana selässään, tai niin hän ainakin kuvitteli. Hän ei halunnut tehdä hätiköityjä liikkeitä, mutta samaan aikaan hän ei kestänyt sisällään kasvavaa jännitystä. Naaraan sydämenlyönnit voimistuivat ja veri kohisi korvissa, kun hän tuli yhtäkkiä äärimmäisen tietoiseksi ympärillään humisevista puista, kosteasta ja viileästä hiekkamaasta käpäliensä alla ja tuulenvireestä, joka toi jostain kaukaa riistan tuoksun hänen nenäänsä.
#Ei nyt, ei nyt#, naaras toisteli mielessään ja pyrki keskittymään vain Salamatassuun. Jos vanhempi oppilas huomaisi hänen keskittymisensä herpaantuvan ja pääsisi yllättämään hänet, olisi hän jo käytännössä hävinnyt.
Salamatassu nakkeli niskojaan ja siristeli silmiään, ja Katajatassu päätteli että hänkin oli sisällään yhtä kärsimätön odottamaan vastapuolen ratkaisua. Toisaalta hän tiesi, että ensin toimija häviäisi henkisen taistelun ja antaisi vastustajalle arvokasta tietoa taktiikastaan – sellainen asia, jota Kultatassu ei ikinä tajuaisi, siitä Katajatassu oli varma.
Silloin läheisestä pensaikosta kuului rapinaa ja käpälien töminää, ja parvi äänekkäitä lintuja lennähti lentoon jossain kauempana. Katajatassu kääntyi hämillään katsomaan, kuka kissa aukiolle oli astumassa, mutta jo kääntäessään päätään hän tajusi tekevänsä pahan virheen. Hän kerkesi juuri oikeaan aikaan huomata Salamatassun liikkeen silmäkulmassaan ja loikata turvaan korvat luimussa, kun naaraan vahva etukäpälä tavoitteli otetta hänestä.
Helpottuneena siitä, että oikea taistelu oli alkanut ja rohkaistuneena siitä, ettei ollut antanut itsensä jäädä pesätoverinsa kynsiin Katajatassu ponkaisi eteen päin ja juoksi päin Salamatassua. Nyt oli aika selvittää, kumpi oli vahvempi.
Salamatassu ei häkeltynyt suoraan päin juoksevasta vastustajasta, vaan tiesi heti mitä tehdä. Vanhempi oppilas koukisti jalkojaan ja puolustautui läimäisemällä ilmaa edessään niin, ettei Katajatassu päässyt lähemmäs. Sitten tummanharmaa naaras hypähti takajaloilleen hakien alaruumiistaan voimaa käpälilleen. Katajatassu sähisi väistellessään iskuja ja ajoitti vastalyöntinsä tarkkaan niin, ettei Salamatassu päässyt iskuetäisyydelle. Lähitaistelu oli kuitenkin väsyttävää ja mustan naaraan oli myönnettävä, että Salamatassun voima tuntui ylitsepääsemättömältä.
#Tarvitsen siis vain vähän oveluutta#, Katajatassu ajatteli mielessään ja sukelsi Salamatassun rinnalle ja yritti pukata naaraan kylkeä koko ruumiinsa voimalla. Tummanharmaan oppilaan meripihkasilmissä välähti, kun hän tajusi nuoremman pesätoverinsa aikeet ja naaras kierähti ympäri jättäen vastustajansa tyhjän päälle. Katajatassu horjahti pieneksi hetkeksi, mutta suuntasi taas hetkessä huomionsa Salamatassuun, joka oli perääntynyt lähemmäs harjoituskuopan reunaa.
Hän näki Salamatassun huohottavan pienesti, mutta naaras tasasi hengitystään ja ravisteli hetken turkkiaan ja näytti taas olevan taistelukunnossa.
#Aivan kuin Kultatassu, hänkin aliarvioi minua#, Katajatassu ajatteli pettyneenä ja aloitti tällä kertaa hyökkäyksen loikkaamalla suoraan pesätoverinsa eteen ja tönäisevän tuota voimakkaasti rintaan. Salamatassu ei horjahtanutkaan melko heikon iskun seurauksesta vaan alkoi huitoa ilmaa edessään saadakseen Katajatassun etäämmälle. Musta naaras kuitenkin madallutti itsensä, veti syvään henkeä itsekin hengästyneenä äkillisistä liikkeistään ja pyrähti eteen päin sujahtaen Salamatassun alle. Tummanharmaa naaras sähisi ja alkoi hakata kynnet piilossa Katajatassun selkää samalla kun sinisilmä viimeisteli liikeratansa ponnistamalla ylös. Salamatassu horjahti ja viimein naaraan jalat jättivät maan. Suunnitelmansa onnistumisesta piristysruiskeen saanut Katajatassu sai voimaa iskeä vielä kerran pesätoveriaan kylkeen, jolloin vanhempi oppilas viimeinkin menetti tasapainonsa ja kaatui kyljelleen maahan.
”Olipas se harjoitus!” veikeä ääni kommentoi, ja Katajatassu kääntyi katsomaan puhujaa ihmetellen. Lyhyestä, valkeasta turkista ja siinä risteilevistä tummanruskeista laikuista hän tunnisti Siiliviiksen, yhden klaanin nuorimmista sotureista. Sinisilmäisen kollin jaloissa lojui vastapyydetty kottarainen. Katajatassun katse viileni, kun naaras tajusi, että Siiliviiksi oli häirinnyt hänen keskittymistään ja melkein saanut hänet häviämään astellessaan ulos puskasta.
”Kiitos vain Siiliviiksi”, Salamatassun mestari Jäkäläaskel tuhahti.
”Mutta toivoimme ettet olisi pelästyttänyt kaikkea vuoriston riistaa toiselle puolelle kanjonia liittyessäsi seuraamme.”
”Olin vain matkalla leiriin, enkä voinut olla tulematta katsomaan miten täällä menee, kun haistoin teidät”, soturi selitti ja kehrähti vielä, ennen kuin poimi saaliinsa ja mumisi hampaidensa välistä:
”Sitä paitsi, Katajatassu ja Salamatassuhan sen riistan karkottavat noilla taistelutaidoillaan. Se meni hienosti.”
Katajatassu katsoi kollia silmät sirrillä. Ylös kömpinyt Salamatassu katsoi kollia yhtä happamalla naamalla. Katajatassu ei tosin osannut päätellä, johtuiko se Siiliviiksestä itsestään vai naaraan tappiosta.
”Mitä sinä edes teet yksin metsällä? Etkö kuunnellut sanaakaan siitä mitä Aaltotähti kertoi Luuklaanista?” harjoitusalueen toiselta reunalta paikalle tassutellut Mustikkasielu sähisi Kultatassu, Marjaleuka ja Mustatassu nöyrinä perässään seuraten. Siiliviiksi kohautti hartioitaan, ja kun vanhemmat soturit alkoivat läksyttää nuorta kollia, Jänisloika huokaisi ja jolkotti Katajatassun luokse.
”Se oli hyvin taistelu Katajatassu”, mestari naukui ja nuolaisi lämpimästi oppilaansa päälakea. Katajatassu kehräsi yllättyneenä ja iloisena siitä, että soturi näytti unohtaneen hänen taistelunsa surkeaa Kultatassua vastaan.
Mustatassu tassutteli pois Marjaleuan rinnalta ja asteli Katajatassun luo silmät tuikkien.
”Kultatassun ja minun taistelu oli nopeasti ohi, joten me seurasimme teitä sivusta”, kolli paljasti.
”Olit ihan mahtava. Ajatella, sinä olet yksi nuorimmista oppilaista ja Salamatassu yksi vanhimmista. Vähän niin kuin olisit voittanut soturin!”
Katajatassu katsoi kollioppilasta yllättyneenä kehuista ja röyhisti sitten rintaansa. Mustatassun selän takana Kultatassu istui paikoillaan katkera ilme naamallaan, ja Katajatassu tunsi tyytyväistä kutinaa polkuanturoissaan. Kun oli aika palata ylös vuoristoon, hän marssi kohti korkeuksia uutta itsevarmuutta käpälissään.