Kävelimme Timaliviiksen, Haukkakiidon, Kuutassun ja Mustatassun kanssa leiriin aamun metsätyspartion jälkeen. Riistaa ei ollut juurikaan ollut liikkeellä tähän aikaan aamusta ja meillä kaikilla oli ollut enemmän epäonnistuneita nappauksia kuin onnistuneita. Mustatassu ei ollut onnistunut nappaamaan mitään ja olin varma siitä että jos he olisivat olleet kaksin Timaliviiksen kanssa metsällä, olisi oppilas saanut kunnon löylytyksen. Muu partio seurasi minua tuoresaaliskasalle pudottaakseen köyhät kantamuksensa ja lähti sitten luvallani omiin aamutoimiinsa. Olin itsekin matkalla pesälleni, kun tunsin Haukkakiidon sipaisevan kylkeäni.
"Voisimmeko käydä metsästämässä yhdessä? Emme tuoneet juuri mitään leiriin ja minulla ainakin olisi vapaata nyt aamupäivällä", hän naukaisi.
"Valitettavasti ei nyt, minulla on tekemistä", nau'uin takaisin ja soturitar nyökkäsi ymmärtäväisesti, vaikka tuon silmissä kimmelsi kummallisella tavalla. Pesäni sijaan tassuni veivät minut mahdollisimman nopeasti pois leiriaukealta, pois tuon katseen ulottumattomiin, eli takaisin sisäänkäyntitunneliin. Värähdin kun lehtikadon viielä ilma iski kasvoilleni päästessäni ulos ja pörhistin turkkiani luodakseni parempaa suojaa iholleni, joka oli jo nyt kananlihalla. Vaikka minun oli tarkoitus käydä jututtamassa Ketunkynttä ja Valkotäplää klaaniin liittyvistä asioista, veivät tassuni silti minua kauemmas leiristä. Suuntasin ajatuksissani kohti pöllötasankoa ja sen takana olevaa rajaa, Kuutamoklaanin rajaa. En ollut nähnyt Linnunsiipeä ikuisuuksiin, olisikohan tuo poikinut jo? Olisiko meidän pentumme jo maailmassa, leikkimässä Kuutamoklaanin suurten havukuusien alla? Sydäntäni kylmäsi ajatella jälkikasvuni viettävän pentuaikansa niin turvattomassa ympäristössä, mutta luotin kyllä soturittareen ja tuon kasvatustaitoihin. Kävelin kohti Kuutamoklaanin rajaa ja haistoin tutun tuoksun.
*Linnunsiipi!* Ajattelin ja haistoin epäonnekseni myös muita kissoja.
*Hiirenpapanat!* Ajattelin ja piilouduin pusikkoon. Olisivatko kuutamoklaanilaiset jo saaneet vihiä läsnäolostani? Olin pudottautunut tuulen alapuolelle heti Linnunsiiven haistettuani, mutta olivatko he niin lähellä, että olisivat kyenneet haistamaan minut jo aikaisemminkin? Tassunääniä ei ainakaan kuulunut, enkä piilopaikastani nähnyt liikettä kitukasvuisten puiden lomassa.
"Valkoturkki! Otatko partion johdon! Näin tuolla pulskan jäniksen!" Kuulin Linnunsiiven maukuvan, hän selvästikin oli haistanut minut. Viikseni värisivät innostuksesta, pääsisin näkemään kumppanini taas!
"Kyllä se käy, voin myös samallla kouluttaa Ratamotassua!" kuulin kollin naukaisevan. Odotin vielä hetken piilossani ja nousin vasta silloin kun lähestyvät askeleet olivat pysähtyneet. Noustessani näin soturittaren, joka minut nähdessään luimi korvansa.
"Liekkitaivas! Miksi sinä tänne tulit?" Hän ärisi minulle.
"Se on LiekkiTÄHTI nykyään", sihisin takaisin, vastaten Linnunsiiven hyökkäävään käytökseen. Miten tuo osasi olla aina yhtä pahantuulisena, kun näimme?
"Mitäh?" Kuulin kumppanini naukuvan ihmeissään ja seurasin kuinka tuon ärtynyt katse muuttui järkyttyneeksi. Nyt luimin omia korviani ja istahdin lumiselle nummelle, tuollaista reaktiota en olisi toivonut. Kokisiko soturitar suhteemme nyt liian riskialttiiksi, kun toinen osapuoli ei enää olisi varapäällikkö vaan päällikkö? Asiaa pohtiessani vilkaisin tuon vatsaa ja tajusin sen olevan yhä pyöreä, eli pentumme eivät olleet vielä syntyneet. Ei varmasti menisi enää kauaa, kun naaras siirtyisi pentutarhaan. Oliko tuo jo sepittnyt klaanitovereilleen jonkinlaisen valhetarinan pentujensa isästä? Nostin katseeni tuon vatsasta takaisin järkyttyneille kasvoille ja väräytin korvaani hermostuksissani.
"Sulkatä-Sulkakuiske eläköityi", naukaisin ja jäin odottamaan mitä Linnunsiivellä olisi asiaan sanottavana.

- Onko tämä sinun pentusi? Kysyi ääni pentutarhan suuaukolla. Mustakynsi nosti päätään sammalmättäältään ja murahti tunnistaessaan keskimmäisensä kilpikonnakuvioisen turkin. Pentu suorastaan vapisi pelosta tuntemattoman luuklaanilaisen hampaissa eikä kuningatar voinut olla huomaamatta miten kohta tuon silmän yläpuolella punoitti, kuin iskun saaneena. Hän oli samassa hetkessä tassuillaan ja marssi klaanitoverinsa eteen, joka pudotti pennun kovalle maalle, vinkaisun säestämänä. Naaras katseli viiruuntunein silmin mustaturkkista kollia ja irvisti inhosta, kun Luuklaanin löyhkä oikein huokusi tuosta hänen nenäänsä. Vaikka hän olikin ollut Luuklaanissa jo muutaman päivän, ei sen hajuun ollut vielä tottunut.
- Minä en tarvitse sinua kaitsemaan jälkikasvuani enkä varsinkaan koskemaan heihin, ellet halua menettää näköäsi, Mustakynsi naukaisi uhkaavasti muristen ja samalla ohjasi Punapennun tassullaan taakseen, takaisin pentutarhan seinien sisälle. Kolli sähähti ja astui askeleen lähemmäs uhkaavana, kaksikon kasvojen välillä ollen enää vain hiirenmitta.
- Sitten ei kannata antaa pirpanoiden juoksennella vapaana leiriaukiolla, missä heille voi sattua vaikka mitä, tuo sihisi takaisin. He tuijottivat toisiaan lujasti silmiin ja kuningatar oli valmis tekemään kissan korvaan uuden viillon, mutta tuo astahtikin taaemmas, kun pentutarhan toinen aikuinen asukas astui heidän viereensä.
- Anna olla Arpikynsi, Tappomieli ärisi ja seurasi katseellaan kuinka kolli käännähti tuhahtaen ympäri ja katosi sotureiden pesään. Mustakynsi nakkeli niskojaan ja tuhahti itsekin, luoden sitten viileän katseen kolmijalkaiseen pesätoveriinsa.
- En tarvitse suojelustasi, hän irvaili. Mustaturkkisen naaraan siniset silmät siristyivät ja hän paljasti hampaitaan varoittavasti.
- Et, mutta haluat varmasti apuani. Minun laskujeni mukaan sinulla on kolme alle kuun ikäistä pentua joista vain kaksi on pentutarhassa. Voin katsoa noiden kahden perään, että pääset etsimään esikoisesi. Sillä hän ei kauaa pärjää muiden luuklaanilaisten keskuudessa, Tappomieli naukaisi ja käännähti ympäri konkatakseen takaisin pentutarhaan, Mustakynnen vastausta kuulematta. Hän tuhahti ja käänsi katseensa takaisin leiriaukiolle, ei hän apua kaivannut, mutta jos tuo noin hanakasti halusi pentuja katsoa niin katsokoon. Ja missä kirotussa se Aavepentu oikein piileskeli? Kuningatar ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun leiriaukiolla kajahti klaanikutsu.
- Tulkoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen!
Kissat kerääntyivät Mustakynnen eteen ja vaikenivat, hän mukaan lukien. Aavepennun etsintä saisi jatkua klaanikokouksen jälkeen.

Kettutassu heräsi todella aikaisin. Häntä ei kuitenkaan väsyttänyt enää ollenkaan, koska hänen mestarinsa oli sanonut, että tänään voitaisiin harjoitella metsästystä, ja hän oli ihan liian innoissaan nukkuakseen. Kettutassu venytteli, melkein osuen ahtaassa pesässä toiseen oppilaaseen, Kottaraistassuun. *Ei, nyt minä herätin hänet,* säikähti Kettutassu, mutta Kottaraistassu ei herännyt. Kettutassu tassutti hiljaa pois pesästä. Samaan aikaan, Valkotäplä oli tulossa ulos soturien pesästä. Hän näytti yllättyneeltä, kun näki Kettutassun jo aukealla. “Olet jo hereillä? Aamupartiokaan ei ole lähtenyt!” hän ihmetteli, mutta jatkoi matkaa. Ei tuo valkoinen soturi ollut aikaisemmin nähnyt oppilasta hereillä ennen aamupartiota.
“Niin olen, ei minua väsyttänyt,” sanoi Kettutassu. “Mutta sanoitko partio? Voinko minäkin tulla mukaan?”
“Taidat olla vähän kokematon, kun olet ollut oppilaana tosi vähän aikaa,” vastasi Valkotäplä.
“Ole kiltti! Tee poikkeus!” pyysi Kettutassu.
“Ei, et voi, minä sanoin jo!” Valkotäplä tiuskaisi. Sen jälkeen hän alkoi järjestää ympärillä olevia kissoja partioiksi. Kettutassu harmistui. *Höh! Se olisi niin kivaa, mennä partioon. Eikä kukaan muu oppilaskaan ole vielä hereillä,* hän ajatteli myrtyneenä. Hän meni sukimaan itseään leirin nurkkaan, lähelle oppilaiden pesää. *No, ainakin pääsen tänään oppimaan metsästystä.* Se ajatus piristi Kettutassua hieman.

Kun partiot oli lähetetty matkaan, Valkotäplä tuli Kettutassun luo. Varapäällikkö itse ei ollut tällä kertaa lähtenyt mihinkään partioon. “Kerta olet noin aikaisin hereillä, voimme yhtä hyvin lähteä harjoittelemaan jo nyt,” hän sanoi.
Kettutassu ponkaisi ylös maasta ja lähti seuraamaan mestariaan. Kun he pääsivät ulos, Kettutassu kysyi: “Mihin me mennään? Voidaanko mennä Pöllötasangolle, sinä lupasit että opettaisit minulle metsästystä!”
“Sitä minä ajattelinkin. Seuraa minua,” vastasi Valkotäplä, ja lähti hölkkäämään vähän nopeampaa tahtia. Kettutassu ei kuitenkaan malttanut seurata Valkotäplää vaan lähti juoksemaan lujaa kohti Pöllötasankoa. Nummi oli kuitenkin liukas ja märkä sateen jäljiltä, joten Kettutassu liukasteli oikein kunnolla, ja lopulta kaatui lähes suoraan naamalleen. “Auts!” Kettutassu kiljaisi, mutta nousi kuitenkin. Hänelle ei onneksi käynyt kuinkaan. “Ole vähän varovaisempi,” Valkotäplä sanoi. He jatkoivat matkaa ja pian saapuivat Pöllötasangon reunoille. “Noniin. Ensimmäiseksi, opetan sinulle vaanimisasennon. Tällä asennolla vaanitaan pienriistaa ja lintuja.”
“Minä osaan sen jo, isot oppilaat ovat opettaneet!” hihkaisi Kettutassu, varmaan säikäyttäen kaiken pienriistan lähimailla. Kettutassu yritti mennä vaanimisasentoon, mutta hänen takapuolensa oli aivan liian ylhäällä ja häntä huiski innokkaasti. Kettutassu näytti kuitenkin siltä, että hän oli täysin varma, että se asento oli oikea.
“Sinulla on takapuoli ihan liian korkealla, sekä häntä. Häntä pitäisi olla melkein maata vasten, eikä huiskia ylhäällä. Minä näytän miten se pitäisi olla,” Valkotäplä korjasi Kettutassua. Sitten hän itse näytti, miltä vaanimisasennon kuuluisi näyttää. Tassut mahan alla, aivan matalana, häntä suorassa melkein maata viistäen. Kettutassu yritti matkia, mutta hänen häntänsä heilui ja oli aivan liian korkealla edelleen. Kettutassu olisi vain halunnut metsästää, hänen kärsivällisyys ei ihan riittänyt vaanimisasennon harjoitteluun. “Pidä häntä alhaalla ja paikoillaan,” Valkotäplä ohjeisti. Kettutassu yritti laskea häntäänsä, mutta se oli vaikea pitää paikoillaan. “Parempi. Mutta sinun pitää osata hiipiä hiljaa,” sanoi Valkotäplä. Kettutassu lähti hiipimään, mutta osui matkalla risuihin, jotka naksahtelivat hänen allaan. “Varo mihin astut. Riista huomaa sinut kauan ennen kuin ehdit edes sen lähelle jos hiivit tuolla tavalla!” Kettutassua alkoi ärsyttää. Eikö hän koskaan oppisi? *Miksi minulla on näin tiukka mestari?* hän ajatteli. Sinnikäs oppilas kuitenkin yritti uudestaan ja uudestaan. Lopulta Valkotäplä sanoi: “No nyt näytti ihan hyvältä. Osaat vaanimisasennon ainakin sillä tavalla että kaikki riista ei lähde karkuun sinun metelöinnistä.”
Kettutassu hämmästyi. Valkotäplä juuri melkein kehui häntä. Kettutassu oli tyytyväinen. Hän oli kuitenkin oppinut!

*Mitäköhän Ututähdelle oikein tehdään?* Lumisydän ajatteli lähtiessään hiljaa itsekseen pois leiristä. Päällikkö oli nyt ollut miltei neljäsosakuun Luuklaanissa vankina, Hiiriturkin ensimmäinen neuvottelupartio oli epäonnistunut ja palannut takaisin leiriin uusien haavojen kera. Aivan kuten Lumisydän ja moni muukin oli arvannut tapahtuvan.
Soturi lähti kävelemään kohti Luuklaanin leiriä, aikeinaan päästä ehkä vakoilemaan ja näkemään Ututähti. Varapäällikkö ei tietenkään olisi antanut lupaa sellaiselle tehtävälle, mutta jos hän onnistuisi, ei Hiiriturkki saisi koskaan tietääkään, että yksi hänen sotureistaan oli itsenäisellä vakoilutehtävällä. Kolli kihisi kiukusta luuklaanilaisia kohtaan. Miten he oikein pystyivät sortamaan puroklaanilaisia noin julmalla tavalla? Tunkeutuvat ensin heidän reviirilleen, kaappaavat pennun ja sitten vielä päällikönkin. Hän sihisi ja yritti keksiä keinoja saada johtaja ehjin nahoin turvaan ja takaisin omaan leiriin.
*Mitä minä teen, mitä teen?* Lumisydän ajatteli. Yhtäkkiä hän haistoi tuoreen Luuklaanin hajun ja niiden joukossa-
"Ututähti! Ja tuossa, riistan jäänteitä! Hän on metsästänyt alueellamme Luuklaanin kanssa!" Soturi sanoi henkäisten ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää inhosta. Kolli juoksi äkkiä takaisin leiriin ja ryntäsi suoraan varapäällikön luo.
"Hiiriturkki! Reviirillämme on Luuklaanin ja Ututähden tuoksua ja tapetun tuoresaaliin jälkiä! Aivan tuoreita", hän naukaisi. Hiiriturkki keskeytti puheensa Kanijalan kanssa ja kääntyi katsomaan kermanvaaleaa kissaa totisena.
"Missä hän sitten on ollut?" Tuo kysyi.
"Reviirin pohjoisosassa, lehtimetsässä", Lumisydän naukui, heilautellen häntäänsä malttamattomana. Heidän pitäisi lähteä nyt Luuklaanin partion perään, he saattaisivat ennättää ottaa sen kiinni ja pelastaa Ututähden! Varapäällikkö oli todella yllättyneen näköinen ja sitten tuon kulmat kurtistuivat, kun raidallinen naaras keskittyi pohtimaan jotakin. Soturin teki mieli karjua Hiiriturkki ulos horroksestaan, mutta ei ennättänyt avata suutaan, kun tuon korvat ponnahtivat pystyyn.
"Tarvitsemme partion heti liikkeelle, Kanijalka, kerää luotettavia kissoja mukaasi ja lähtekää suuntaan mistä haju on tullut reviirillemme eikä sinne mihin se on mennyt. Luuklaanilla ei ikinä antaisi Ututähden saalistaa kanssaan ilman taka-ajatuksia. Jos he ovat käyneet Vuoristoklaanin puolella, se saattaisi näyttää heille liittoumalta."

Leijonakynsi kulki pitkin Nummiklaanin aluetta metsästämässä. Hän oli ollut aamusta asti liikkeellä. Soturista oli ihanaa saada olla rauhassa, poissa klaanitovereiden katseilta ja ärsyttäviltä pikkukeskusteluilta. Juuri nyt hän ei kaivannut seuraa. Kolli kulki pitkin kitukasvuisten puiden harvaa metsää ja pian näki maassa puolet kuolleesta hiirestä.
*Mitä ihmettä?* Hän meni lähemmäs. Riista tuoksui puroklaanilta. Ja Luuklaanilta.
*Joku on vaihtanut leiriä!* Leijonakynsi haisteli hetken ja yritti yhdistää hajua kokoontumisista tuttuihin tuoksuihin. Hänen mieleensä pomppasi valkoturkkinen naaras.
*Ututähti?!* Soturi lähti juoksemaan kohti leiriä, tästä täytyisi ilmoittaa kaikille. Jos Puroklaani ja Luuklaani olisivat tosiaankin lyöttäytyneet yhteen, he olisivat uhaksi Nummiklaanille ollessaan rajanaapureita.
Hän saapui leiriin lähistölle ja löysi yllättäen johtajan tassuttelemassa lumista polkua pitkin, joka veisi leiristä maanalaiselle luolalle. Kermanvaalea kolli päästi äänekkään naukaisun, saaden Liekkitähden huomion itseensä. Sen enempää tervehtimättä tai päällikölle kunnioitusta osoittaen, hän alkoi puhumaan: "Olin äsken metsästämässä lähellä Kuutamoklaanin rajaa, kun löysin puoliksi syödyn hiiren. Jotkut ovat metsästäneet reviirillämme ja ne jotkut ovat hajuista päätellen Luuklaani ja Puroklaani. Heidän joukossaan oli selvästi ollut Puroklaanin Ututähti."
Ruskearaidallinen kolli nyökkäsi rauhallisena, aivan kuin ei olisi yhtään yllättynyt siitä, että Puroklaani olisi yhdistänyt voimansa luopioklaanilaisten kanssa. Leijonakynsi siristi silmiään, oliko tuo tummanpunertava kissa epäillyt liittoumaa aina siitä lähtien kun Puroklaani ilmoitti Luuklaanin asuttautuneen heidän reviirilleen?
"Oletko varma?" Johtaja kysyi. Soturi nyökkäsi ja heilautti häntäänsä nousevasta ärtymyksestä. Eikö Liekkitähti uskonut hänen kertomaansa? Luottanut hänen hajuaistiinsa? Välillä kolli mietti miten oikein jaksoi elää Nummiklaanissa päivästä toiseen, kun häntä ei selvästi arvostettu tarpeeksi sen joukossa. Jos hän liittyisi Leopardilaikun laumaan, häntä varmasti arvostettaisiin enemmän siellä kuin Nummiklaanissa ikinä.
"Minun täytyy ilmoittaa siitä sotureille ja yrittää löytää Hiiriturkki. Hänen täytyy joko pitää päällikkönsä kurissa tai meidän tietää klaaninvaihdosta", päällikkö mutisi itsekseen. He lähtivät sanaakaan toisille sanomatta kävelemään kohti leiriä.
*Onko tämä tottakaan?*

Tammisydän juoksi ja juoksi, mutta mustat kissat saavuttivat häntä. Soturitar oli liian kömpelö ja hidas jahtaajiinsa verrattuna. Yhtäkkiä hän tunsi tassunsa osuvan johonkin kovaan, naaras lensi selälleen ja ilma tyhjeni hänen keuhkoistaan. Mustaoranssi kissa oli kompastunut. Hän jäi maahan odottaen kuolemaa, kun musta kissajoukkio ympäröi hänet. Ne olivat kaksi kertaa niin suuria kuin puroklaanilainen, hänen mahdollisuutensa olivat hyvin vähäiset... Sitten heidän takaansa astui esiin hopeanharmaa, rotevahko kolli, jota ympäröi musta savu. Turkoosisilmä oli nähnyt tuon kissan jossakin ennenkin, eikä hän pitänyt tuosta... Tammisydän suorastaan kammosi kollin olemusta.
"Tammisydän...", hopeanharmaa kissa murisi hänelle.
"Mitä haluat minusta?" soturitar kysyi tuimana ja painautui vaistomaisesti yhä tiukemmin maata vasten.
"Ai mitäkö haluan?" tuo sähähti ja astui askeleen lähemmäs häntä. Naaras tunsi henkensä salpaantuvan.
"Varjotähti, Varjotähti, Varjotähti!" joukko mustia kissoja ulisi hopeanharmaan kollin astellessa lähemmäs häntä. Pian Varjotähti oli niin läellä puroklaanilaisen kasvoja, että hän tunsi tuon hengityksen korvansa juuressa. Mustaoranssi kissa tärisi ja käänsi kasvonsa poispäin kollista, puristaen hampaitaan kahusta yhteen.
"Mene ja kerro niille säälittäville klaanitovereillesi, että Pimeydenmetsä tulee vielä ja aloittaa Puroklaanista...", hopeanharmaa kissa murahti ja katsoi häntä ilkeästi. Tuon ääni oli niin kylmä, että turkoosisilmän pelko kasvoi yli maksimaalisen rajan. Varjotähti kääntyi ja kaikki kissat haihtuivat Tammisydämen ympäriltä. Hän huusi pimeyteen...

"Tammisydän? Oletko kunnossa?" Hiiriturkki kysyi, seisten Tammisydämen yläpuolella. Hän huohotti raskaasti ja oli kylmähiestä märkä. Soturitar käänsi vielä unesta väsyneen katseensa varapäällikköön ja naukaisi: "Tarvitsen vain hieman raikasta ilmaa..."
Hän nousi ylös ja laahusti ulos sotureiden pesästä. Raikas kylmä tunkeutui naaraan keuhkoihin ja rauhoitti hänen mieltään. Mitään ajattelematta puroklaanilainen säntäsi pimeään, ulos leiristä. Hän kuuli Hiiriturkin huudot perässään, mutta ei huomioinut niitä. Mustaoranssi kissa juoksi vain ja antoi viileän tuulen pörröttää turkkiaan...

Vesi litisi ja lätisi jokaisella Jääsilmän ottamalla askeleella, kun tuo palasi Mustatassun kanssa metsätysretkeltä uuteen Luuklaanin leiriin Puroklaanin reviirillä. Heidän uusi leirinsä oli rakentaessa ollut hyvällä paikalla, mutta nyt soturitar pohti oliko Kuolontähti tehnyt suuren virheen valitessaan aukion, mikä oli todella lähellä yhtä niistä isoista joista, mitkä Puroklaanin reviiriä halkoivat. Lehtikato oli muuttumassa Hiirenkorvaksi ja lumi ja jää reviirillä oli alkanut sulaa, tehden maasta yhden ison kuravellilätäkön. Naaras odotti kauhulla niitä vesitulvia, mitä he olivat vuoristossa eläessään karanneet. Kaikki se jää ja lumi oli jokaisena hiirenkorvana valunut ryöppyinä kanjoniin, välillä aiheuttaen tulvia jokiin. Jos koko vuoristo oli tulvinut jo viime lehtisateen aikana, ja nyt se kaikki vesi olisi lehtikatona jäätynyt, minkälaisella määrällä se oikein tulisi alas hiirenkorvan aikaan?
Kaksikko saapui vetiseen leiriin ja kävi pudottamassa saaliinsa tuoresaaliskasaan, joka oltiin nostettu kivelle, kostean maan ulottumattomiin. Punaoranssi kissa huomasi kuinka Kuolontähti hyppäsi Luukummulle ja kajautti ilmoille klaanikutsun: "Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen!"
Sinisilmä tepasteli lähemmäs luukasaa ja istahti Puolikasvon ja Lumohampaan väliin, irvistäen tuntiessaan märän ja mutaisen maan sotkevan turkkinsa.
"Minulla on ilo kutsua eteen Tulitassu, joka on saanut oppilaskoulutuksensa päätökseen. Tulitassu, sinusta on aika tulla soturi. Pyydän Pimeydenmetsän henkiä kääntämään katseensa tähän oppilaaseen, joka on ahkerasti opetellut Luuklaanin tavoille. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Tulikaislana!" Kuolontähti lopetti puheen ja Jääsilmä katseli ympärilleen kuullessaan klaanitovereidensa huutavan soturin uutta nimeä: "Tulikaisla, Tulikaisla, Tulikaisla!"
Hän ei jäänyt seuraamaan onnitteluja, eikä sitä kuinka Kuolontähti lähtisi kuljettamaan uutta soturia Tulikammiolle. Sen sijaan soturitar etsi leiristä kuivinta paikkaa, missä voisi peseytyä ennen yöpuulle menoa. Ainoa kuiva paikka löytyi vankikuopan vierestä, missä majaili Puroklaanin päällikkö Ututähti. Naaras näytti riutuneelta ja sottaiselta, tuolle tuskin oltiin tarjottu lainkaan syötävää koko vankinaolon aikana. Punaoranssi naaras irvisti, kun puroklaanilainen kohotti terävän katseensa häneen. Sitten hän sai idean.
"Hei Mustatassu, haluatkos harjoittaa taistelutaitojasi vielä ennen nukkumaanmenoa?"

Tuhkakajo kuunteli isänsä ja oppilaansa keskustelua vain puolella korvalla, tuskin edes hätkähtäen Seittitassun mainitessa luuklaanilaisten metsästäneen Vuoristoklaanin reviirillä, Ututähti mukanaan. Hänelle ei tullut mitenkään yllätyksenä, että luuklaanilaiset olivat taas tekemässä pahuuksiaan. Se, että Puroklaanin päällikkö oltiin kaapattu Luuklaaniin oli yllättävää, mutta se ei olisi Vuoristoklaanin ongelma ratkaistavaksi, vaan Puroklaanin. Soturitar ei edes tajunnut kehua oppilastaan tuon löydöstä, kun tuo oli saanut selitettyä näkemänsä Aaltotähdelle. Naaraan surusta kimmeltävä katse oli suunnattuna leirin keskiaukiolle, missä Kaunokirjolle oltiin edellisenä yönä pidetty valvojaiset. Hän, Aaltotähti, Pikkukotka ja Kurkitassu olivat aamulla käyneet hautaamassa emon eikä tummanharmaa kissa ollut nukkunut sitten sen jälkeen.
"Kiitos, että ilmoitit tästä Seittitassu. Ilmoitan tästä klaanille heti", päällikkö naukaisi ja antoi kaksikolle luvan poistua. Seittitassu ei jäänyt kuuntelemaan mestarinsa ohjeistusta, sillä tuo varmasti tiesi ettei soturitar mitään hänelle sanoisikaan. Tuhkakajo oli liikaa omien ajatustensa, väsymyksen ja surun ympäröimä, ettei pystynyt edes ajattelemaan ympärillään touhuavia klaanitovereitaan. Hän vain seisoi aukion laidalla, tassut kosteina aukiolla olevasta jäästä ja vedestä. Soturittarella ei enää ollut emoa, toista vanhempaa ja kissaa kenen kaltaiseksi halusi kasvaa. Miten elämän kuuluisi jatkua tälläisten tapahtumien jälkeen, vai jatkuisiko se edes ollenkaan? Hän olisi nyt vanhin naaras heidän pienessä perheessään, miten Tähtiklaanin nimeen hänen edes kuuluisi paikata se kohta millä Kaunokirjo oli aikaisemmin ollut?
"Ihan oikeasti, sinun on uskottava minua! Olen varma, että se orava vikisi 'Apua!' juuri ennen kuin tapoin sen!" Kaunotassun kimeä sähinä kantautui leiriin johtavasta tunnelista ja Tuhkakajo ehti juuri parahikseen nostaa katseensa nähdäkseen Paarmahehkun ja tuon oppilaan palaavan leiriin metsätysreissultaan. Soturi kantoi leuoissaan oravaa ja kottaraista, pyöritellen tumman meripihkaisia silmiään vieressään kävelevän naaraan selitykselle.
"Ihan oikeasti!"
"Kaunotassu, pitäisiköhän sinun käydä näyttämässä päätäsi Taivasliljalle?" Paarmahehku sähisi pudottaessaan saaliit tuoresaaliskasaan. Tuhkakajo tunsi viiksiensä värisevän ja suupieliensä nousevan vienoon hymyyn, kaksikon keskustelunaihe huvitti häntä. Samalla soturitar huomasi ikävöivänsä tätä kuplivaa ilon tunnetta, mikä sai kaiken negatiivisen hetkeksi katoamaan. Tummanharmaa naaras ei kuitenkaan ehtinyt kauaa seuraamaan hassua sananvaihtoa, kun Aaltotähti kutsui klaanin koolle.

"Klaanitoverini... Puroklaanin päällikkö Ututähti on joko vaihtanut leiriä tai kaapattu Luuklaanin toimesta. Itse uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon niin pitkään kun saamme parempia todisteita tilanteesta. Luuklaani kasvattaa klaaniaan laittomin tavoin. Pyydän teitä olemaan varuillanne. Kukaan ei poistu leiristä ilman minun tai Myrskytuulen lupaa, eikä oppilas saa lähteä ilman soturin seuraa tunneleita pidemmälle! Tämä on teidän turvaksenne", Aaltotähti naukaisi ja loi vakavia katseita ympärilleen kerääntyville vuoristoklaanilaisille. Tuhkakajo katsoi huolissaan leirin suuaukolle. Luuklaanista oli tulossa suuri uhka.
"Aaltotähti", joku sihisi Puhujankiven edessä. Soturitar kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin.
"Ei nyt Hiutaletassu", Aaltotähti sähisi ja oli jatkamassa puhettaan, mutta oppilas keskeytti hänet.
"Kurkitassu lähti yksin metsään...", Hiutaletassu sihisi hiljaisella äänellä, mutta Tuhkakajo kuuli tuon. Tuntui kuin tummanharmaan naaraan sydän olisi pudonnut pohjattomaan kuiluun muiden sisäelimien kanssa. Hän sai kylmästä kohmettuneet tassunsa liikkeelle ja kiiruhti Puhujankiven eteen. Päällikkö heilautti hännällään kokoontumisen päättymisen merkiksi ja hyppäsi alas kiveltä ja kysyi sähisten mustaturkkiselta naaraalta: "Koska?"
"Ihan hetki sitten", oppilas naukaisi. Aaltotähti nyökkäsi tuolle poistumisen merkiksi ja kääntyi luokseen kiiruhtavan Tuhkakajon puoleen.
"Kurkitassu on lähtenyt yksin metsään...", isä sähisi tyttärelleen ja katsoi tuon huolesta sumeneviin silmiin.
"Minä etsin hänet! Sinä voit jäädä tänne odottamaan, jos hän palaakin ennen kuin olen löytänyt hänet", soturitar naukaisi ja kääntyi lähteäkseen kiiruhtamaan sotureiden pesään apujoukkoja kokoamaan.
"Mutta...", Aaltotähti aloitti turhautuneena.
"Ei muttia!" Tuhkakajo naukaisi ja jatkoi matkaansa. Huoli painoi hänen rinnassaan, mutta klaani tarvitsisi mielummin päällikkönsä leiriin, kuin tuon helposta hermoilevan vanhimman tyttären. Naaras veti syvään henkeä ja yritti vetää naamaansa peruslukemille, ryhdistäytyä. Ei hän voisi antaa muiden enää nähdä hermoheikkoisuuttaan. Ei, kun hänen pitäisi nyt itse käyttäytyä aikuisen lailla heidän perheessään.
*Minä uskon Kurkitassuun. Hänellä on rohkeutta ja taitoa, hän selviää tiukan paikan tullen!* Tummanharmaa kissa toisteli mielessään ja juoksi sotureiden pesän luo.
"Uskosielu, sinä saat luvan huolehtia illan partioista. Valitse jokaiseen partioon yksi soturi lisää kuin normaalisti. Lisäksi partioiden tahtia on tihennettävä, sillä Luuklaani on häädettävä heti kun on mahdollista pois reviiriltämme jos sitä täällä näkyy", Myrskytuuli komensi sotureiden pesän edustalla olevia sotureita, kun Tuhkakajo syvään huokaisten saapui paikalle. Murattituuli, joka oli hänen lähellään kallisti päätään ja kumartui lähemmäs.
"Onko kaikki kunnossa? Vaikutat huolestuneelta", tummanruskea soturitar kuiskasi ja katsoi pesätoveriaan silmiin ymmärrystä ja lempeyttä täynnä olevalla katseella.
"Kurkitassu lähti yksin metsään...", tummanharmaa naaras vastasi ja värähti, kun tunsi toisella puolellaan kevyen hännänkosketuksen. Hän käänsi katseensa ja kohtasi Paarmahehkun meripihkaiset silmät.
"Hän selviää, se kissa on nimitystä vaille soturi", kolli murahti. Tuon varma olemus kohotti Tuhkakajon mielialaa ja hän nyökkäsi. Kyllä hän siltikin veljeään lähtisi etsimään, sillä pystyi kyllä arvaamaan ainakin yhden syyn sille miksi tuo luvatta ja yksinään lähti ulos.

Katajatassu ravisteli tummaa turkkiaan, yritti saada levottomuuden pistelevän tunteen poistumaan nahoistaan. Naaras ei tuntenut jaloissaan samaa voimaa ja varmuutta, joka niissä yleensä asui, kun hän kulki kapeimmillakin vuoristopoluilla – nyt hänen laukkaavat ajatuksensa ja epämiellyttävä tunne rinnan kohdalla, voimattomuuden ja kärsimättömyyden ahdistavana sykkivä paino, tekivät keskittymisestä mahdotonta. Mielessään hän muisteli sitä myräkkää, jonka Seittitassu oli saanut aikaan leirissä tuodessaan uutisen kohtaamisestaan luuklaanilaisjoukkion kanssa. Aaltotähti oli oitis kutsunut klaanin koolle ja määrännyt, ettei kukaan saisi poistua leiristä ilman päällikön tai varapäällikön suomaa lupaa. Oppilaiden liikkumista ilman soturin seuraa rajattiin vielä enemmän. Katajatassu ymmärsi rajoitukset, mutta mietti samaan aikaan kärsimättömästi, miksei Aaltotähti ollut jo koonnut sotajoukkoa ja lähtenyt metsästämään vihollisklaania. Hän oli varma, että jos Vuoristoklaani ja Luuklaani ottaisivat mittaa toisistaan, murhaajaklaani ei enää koskaan uskaltaisi näyttää naamojaan vuoristossa. Toisaalta, ihailu klaanipäällikköä kohtaan esti Katajatassua arvostelemasta häntä edes ajatuksissaan. Varmastikin Aaltotähti suunnittelikin parhaillaan seuraavaa peliliikettään Luuklaanin suhteen; mitä enemmän tietoa Luuklaanin asemista heillä olisi ja mitä huolellisemmin hyökkäys olisi suunniteltu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä luuklaanilaiset pysyisivät poissa ikuisesti. Toinenkin asia vaivasi Katajatassua. Salaa, vaikka hän piti sitä pentumaisena, naaras toivoi että hänellekin olisi tapahtunut jotakin yhtä jännittävää kuin Seittitassulle, joka oli päässyt tapahtumien keskiöön. Huomattavasti Seittitassun varjoon jäämistä enemmän Katajatassu kuitenkin inhosi ajatusta siitä, että joukko kirpputurkkisia luuklaanilaisia majaili ehkä parhaillaan Vuoristoklaanin mailla ja varasti heidän arvokasta riistaansa.
#Mitä ketunmieliä! Ketä he luulevat olevansa, kun uskaltavat asettaa käpälänsä Vuoristoklaanin rajamerkkien sisäpuolelle?# oppilas ajatteli suunnaten kiukkunsa vihollisklaania kohti.
Käydessään sotasuunnitelmia läpi päässään Katajatassu huomasi vain juuri ja juuri, kuinka edellä kulkeva Jänisloikka vilkaisi häntä. Mestarin korva värähti levottomana, ja ruskea soturi vilkaisi muita heidän partionsa sotureita, Mustikkasielua, Marjaleukaa ja Jäkäläaskelta, jotka kulkivat leveällä polulla heidän rinnallaan oppilaansa Kultatassu, Mustatassu ja Salamatassu vanavedessään. He olivat matkalla pikaisesti järjestettyihin taisteluharjoituksiin, jotka tulisivat etenkin tarpeen jos he joskus kohtaisivat luuklaanilaisia reviirillään. Katajatassu oli ylpeä, että harjoitukset olivat olleet hänen mestarinsa idea, ja siitä, kuinka nopeasti Aaltotähden ilmoituksen kuullessaan kolli oli viittonut muutaman muun paikalla olleen mestarin luokseen ja hakenut vielä hyväksynnän heidän lähdölleen päälliköltä itseltään. Katsellessaan pehmeitä lumihiutaleita, joita tippui hiljalleen kaikkialla heidän ympärillään vasten harmaata maisemaa, Katajatassu niiskahti.
”Et kai ole vilustamassa?” Jänisloikka tiedusteli leppoisella äänellä, ja Katajatassu kohtasi hänen katseensa hämillään. Naaras vastasi ääni karheana onnistuen kuulostamaan paljon sairaammalta, kuin olisi halunnut:
”E-en, se johtuu vain tästä säästä.”
”Käännytäänkö takaisin? Edessä on rankat harjoitukset. Jos et voi hyvin, niin ne tekevät enemmän hallaa kuin hyvää..”
Katajatassu pudisteli päätään.
”Muut pärjäävät kyllä ilman meitäkin”, Jänisloikka totesi.
”Ei, olen kunnossa, ihan tosi!” Katajatassu sihahti epätoivon kaiku äänessään hiljaa, etteivät muut partion jäsenet kiinnittäisi heidän keskusteluunsa sen enempää huomiota. Leiriin palaaminen oli viimeinen asia, jonka hän halusi tehdä.
”Selvä, jos olet varmasti voimissasi”, Jänisloikka naukui vakavana. Katajatassu tuhahti harmissaan, kun mestari käänsi päänsä pois. Vaikuttiko hän niin heikolta, että Jänisloikka luuli hänen sairastuneen? Naaraan jäseniin alkoi virrata lisää voimaa, kun hän ajatteli vielä näyttävänsä mestarilleen, että ei vain ollut elämänsä kunnossa, mutta myös valmis taistelemaan oikeassa taistelussa Luuklaania vastaan.

Pian he saapuivat puiden ympäröimälle sulalle hiekka-aukiolle, jonka Marjaleuka totesi olevan riittävän suuri neljälle oppilaalle. Kultatassu kuiskasi jotain Mustatassun korvaan, ja kun naamiokuvioinen kolli raapaisi ilmaa oppilastoverinsa edessä ärtynyt ilme kasvoillaan, ruskeaturkkinen naaras irvisti leikkisästi ja loikkasi sivulle. Katajatassu mulkaisi heitä.
#Eikö Kultatassu tajua, miten tärkeät nämä harjoitukset ovat?#
Kultatassua päinvastaisesti, kuten Katajatassukin, Salamatassu seisoi hiljaa odottaen mestareiden ohjeita. Tummanharmaan naaraan kasvoilla oli päättäväinen ilme ja Katajatassu huomasi hänen pitkän turkkinsa alta väreilevät, lähes soturinomaiset lihakset – meripihkasilmä oli selvästi ollut paljon kauemmin oppilaana, ja oli varmasti loistava taistelija. Lisäksi hänen mestarinaan toimi Jäkäläaskel, yksi klaanin arvostetuimmista ja vanhimmista sotureista. Katajatassun käpäliä syyhytti mitata, kumpi heistä olisi voimakkaampi. Silloin Jänisloikka tassutteli hänen edelleen.
”No niin, aloitetaanpa. Kultatassu ja Katajatassu voisivat olla ensin vastakkain, jos se vain käy.” Mustikkasielu nyökkäsi vailla vastaväitteitä ja viittoi Kultatassun luokseen tiukalla hännänliikkeellä. Mustatassu ja Salamatassu lipuivat mestareineen toiselle puolelle aukeaa. Katajatassu pidätteli pettynyttä huokausta. Miksi Jänisloikka halusi asettaa hänet juuri Kultatassua vastaan, miksei Salamatassua?
”Asettukaapa vastakkain”, Mustikkasielu käski ja istuutui läheisen puun juurelle Jänisloikan vierelle. Kultatassu hyppelehti paikoilleen, ja Katajatassu suuntasi toiseen reunaan koukistellen kynsiään kimpaantuneena. Kultatassu ei koskaan kuunnellut vanhempiaan ja pilaili jatkuvasti hänen kustannuksellaan eikä Katajatassu edes tajunnut, miksi. Naaraan turkki pörhistyi, kun hän ajatteli, että pääsisi viimein antamaan pesätoverilleen opetuksen.
Vastakkaisella puolella aukiota Kultatassu rapsutti korvantaustaansa kullankeltaiset silmät kimmellellen. Oppilaan katse oli suunnattu taivaalle.
#Tästä tulee yhtä helppoa kuin sokean hiiren nappaaminen! Hän ei edes keskity!# Katajatassu ajatteli katkerana.
”Yrittäkää aluksi saada vain vastustaja kaatumaan. Se, joka saa ensin toisen selän koskettamaan maata, on voittaja”, Jänisloikka selitti. Katajatassu nyökkäili ja taivutti jalkojaan katse tiukasti kiinni vastustajassaan, joka venytteli selkäänsä pirteästi ja asettui sitten itsekin valmiusasentoon. Kultatassu näytti erityisen pieneltä ympäröivien puiden heittäessä varjojaan hänen lyhyelle turkilleen. Katajatassu ei voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa naaras olisi saanut hänet selälleen.
”Nyt!” Jänisloikan ääni kajahti.
Kultatassu pinkaisi eteenpäin välittömästi, ja Katajatassun oli myönnettävä mielessään, että hänen oppilastoverillaan oli kyllä nopeutta. Ruskea naaras syöksyi häntä päin yllättäen ja voimalla, käpälät hänen rintaansa kohti ojennettuna. Vaistojensa varassa, juuri ajattelematta mitään, Katajatassu loikkasi sivulle. Kultatassu näytti odottaneen sitä, ja syöksyi jälleen hänen sivulleen.
#Sopii yrittää#, Katajatassu sähisi mielessään, ja tarttui hampaillaan kiinni Kultatassun niskasta, varoen kuitenkaan upottamasta hampaitaan liian syvälle. Kultatassu nousi kevyesti takajaloilleen ja työnsi hänen kylkeensä yrittäen horjuttaa hänen tasapainoaan, mutta ajatuksissaan Katajatassu pyöritteli hänelle silmiään. Mustaturkkiselta oppilalta ei vaadittu suuria pinnistyksiä siihen, että hän pystyi vastustamaan Kultatassun työntövoimaa. Katajatassu veti pesätoveriaan ensin sivulle, ja heitti hänet sitten kevyesti kauemmas niin, että hiekkaa pölähti ilmaan pienikokoisen Kultatassun alta, kun hänen selkänsä tömähti maahan. Ruskeaturkkisen naaraan suu pyöristyi yllätyksestä, mutta hän loikkasi oitis jaloilleen.
”Tämähän on ihan mahdotonta!” Kultatassu valitti.
”Katajatassu on paljon isompi, eihän minulla ollut mitään mahdollisuuksia!”
Katajatassu kurtisti kulmiaan ja katsoi toista oppilasta loukkaantuneena. Mustikkasielu tassutti lähemmäs oppilastaan ja mittaili heitä kumpaakin arvostelevalla katseellaan.
”Kokoero on toki huomattava, mutta oikeassa taistelutilanteessa joudut kohtaamaan vielä oppilastovereitasikin suurempia kissoja”, laikukas soturi huomautti, ja lisäsi pistelevästi:
”Sinun kannattaisi alkaa palautella mieleesi tällaisiin tilanteisiin tarkoitettuja liikkeitä, joita olemme harjoitelleet, jos vielä muistat.”
Kultatassu nyökkäsi, nyt aivan uudenlainen, pahantuulinen ilme kasvoillaan.
”Katajatassu”, Jänisloikka sanoi kireästi, ja musta naaras käänsi päänsä mestariinsa päin hämmentyneenä hänen vakavasta ilmeestään. Hänhän oli voittanut selvästi, minkä tosin olisi voinut etanakin ennustaa, mutta eikö Jänisloikka ollut iloinen?
”On totta, että Kultatassu on paljon pienempi kissa. Sinun olisi pitänyt ottaa se huomioon. Klaanitovereita ei roikoteta noin – Kultatassu olisi voinut satuttaa selkänsä vakavasti.”
Katajatassun suu loksahti auki.
”Mu-mutta..” sinimusta naaras aloitti hiljaa, mutta tunsi pienentyvänsä kokoajan Jänisloikan ankaran katseen alla. Mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin? Eihän hän ollut edes käyttänyt kaikkia voimiaan, ei lähellekään! Kyse oli vain harjoituksesta, ei hän koskaan satuttaisi toista vuoristoklaanilaista tarkoituksellisesti.
”Selvä”, Katajatassu naukui katsellen maata häpeillen.
”Tämä harjoitus oli kenties liian vaikea Kultatassulle Katajatassua vastaan”, Mustikkasielu totesi viileästi katse Jänisloikassa.
”Vaihdettaisiinko pareja kuitenkin?”
Jänisloikka huokaisi.
”Se olisi varmasti molemmille parempi. Kun Mustatassu ja Salamatassu ovat valmiita, Mustatassu voi harjoitella Kultatassua vastaan ja Salamatassu Katajatassua.”
Katajatassu nuolaisi rintaansa edelleen nolostuneena ja hämmentyneenä Jänisloikan sanoista, mutta siirsi sitten katseensa toiselle puolelle aukiota tummaharmaaseen oppilaaseen, joka painoi juuri käpälällään Mustatassun posken vasten maata voitonriemuinen ilme kasvoillaan.
#Häntä vastaan en ainakaan voi yrittää liikaa#, naaras ajatteli helpottuneena, ja pikkuhiljaa innostus palasi häneen.

Kokoontuminen oli alkanut. Neljän virran tammen aukio oli täynnä kaikkien neljän klaanin kissoja, jotka kulkivat toistensa seassa, tehden uusia tuttavuuksia ja päivittäen kuulumisia vanhojen kanssa. Tähtitassu istui muiden parantajien seurassa, mutta keskustelemisen sijaan he kaikki seurasivat jännittyneinä aukion kissoja ja välillä supattelivat toistensa korviin jotakin. Nummiklaani ei nimittäin ollut ainoa klaani, jonka kokoonpanossa oli ilmennyt selvä muutos sen jälkeen kun Sulkakuiske eläköityi ja Liekkitähti astui päällikön paikalle. Puroklaani oli saapunut paikalle ilman Ututähden läsnäoloa, eikä kumpikaan Puroklaanin parantajista suostunut kertomaan mitä tilanne oikein tarkoitti.
"Hiljaisuutta kiitos!"
Ääni kajahti Neljän virran tammen oksastosta. Aukiolla hiljennyttiin ja kaikkien katseet kohottautivat katsomaan klaanien johtohahmoja, joista jokainen istui omalla oksallaan.
"Tervetuloa Neljän virran tammen kokoontumiseen! En viitsi kuluttaa aikaanne sääntöjen kertaamisella, sillä muilla päälliköillä on paljon asioita kerrottavinaan. Kuutamoklaani voi tällä hetkellä erinomaisesti, reviirillämme riittää riistaa ja olemme saaneet kuusi uutta soturia riveihimme ja yhden uuden parantajan klaanitovereitaan hoitamaan", Varistähti naukui ja Tähtitassu kuuli kuinka Leijonaturkin, Viimaroihun, Perhossäteen, Kivivyöryn, Kylmäsilmän, Pikkuaskeleen ja Voimalitistyksen nimiä huudettiin kuutamoklaanilaisten joukosta. Tähtitassu kävi katseellaan läpi heidän parantajajoukkonsa, mutta ei nähnyt yksiäkään uusia kasvoja. Kuutamoklaanin uusi parantaja oli ilmeisesti jäänyt leiriin, parantajaoppilas tapaisi tuon luultavasti seuraavassa puolenkuun kokoontumisessa.
"Vuoristoklaanikin voi hyvin olosuhteisiin nähden. Sirkkalehti on uusin soturimme ja olemme saaneet pentutarhaamme lisäystä. reviirillämme liikkuu paljon riistaa eikä yksikään suu jää ruokkimatta. Leirimme alkaa kuitenkin käymään asuinkelvottomaksi. Sadevesi tulvii pesiimme asti ja kissat eivät pysty nukkumaan yöuniaan kunnolla kastuessaan ja sairastuessaan viheryskään. Lisäksi olemme kokeneet Sarasydämen, sekä kumppanini Kaunokirjon äkilliset kuolemat ja klaani suree heitä kovin. Sarasydän kuoli pentuaan synnyttäessä ja Kaunokirjo hukkui tukkeumaan, minkä olemme löytäneet vuoristosta. Yksi suurimmista vuoristosolistamme on kiuivunut, eikä virtaa kanjoniin vettä lainkaan. vesi on pakkautunut solan toiselle puolelle ja tulvii sitä kautta leiriimme. Pelkään pahoin hiirenkorvan mukana tuomien sulamisvesien aiheuttavan tulvan vuoristoon, milloin Vuoristoklaanin on pakko jättää leirinsä", Aaltotähti maukui ja aukiolla kajahti kissojen yllättyneet henkäykset. Tähtitassu ei voinut uskoa korviaan. Oliko Vuoristoklaanin tilanne noin paha, vaikka sade ei Nummiklaanin reviirillä vaikuttanut lähes mihinkään muuhun kuin nurmen liukkauteen. Mutta jättää oma leirinsä, koska se tulvii? Parantajaoppilas värähti ajatuksesta, mihin ihmeeseen vuoristoklaanin kissojen pitäisi sitten mennä pesiytymään? Jos vuorilla ei olisi enää turvallista, joutuisivatko he siirtymään metsään? Naaras ei itse pystynyt kuvittelemaan suurten puiden alla elämistä, kun avoimet nummet olivat aina olleet hänelle koti. Vuoristoklaanin jäsenet tuntisivat varmasti samoin, jos joutuisivat lähtemään vuorilta.
"Nummiklaani on valmis auttamaan teitä, jos tarve vaatii. Vanhimpanne ja pentunne mahtuvat hyvin leiriimme ja nummeilla riittää tilaa väliaikaisten pesien teolle", Liekkitähti avasi ensimmäistä kertaa äänensä kaikkien klaanien kuullen. Aukiolle laskeutui hiljaisuus ja hämmentyneet katseet olivat kohdistettuina Nummiklaanin päällikköön, jota kaikki muut klaanit luulivat varmasti vielä varapäälliköksi. Aaltotähti nyökkäsi kiitollisena ja viittoi hännällään ruskearaidallista kollia jatkamaan puheenvuoroaan.
"Nummiklaanikin voi hyvin. Olemme saaneet joukkoomme uuden soturin Nummisielun, sekä kaksi uutta oppilasta. Kettutassu ja Joutsentassu aloittivat koulutuksensa Valkotäplän ja Kirkasaamun koulutuksessa. Lisäksi mekin olemme saaneet pentutarhaamme lisäystä kolmen pennun verran", Liekkitähti aloitti ja sai osakseen onnitteluhurraukset Nummiklaanin jäsenten puolelta, kun muut klaanit odottivat yhä hiljaisina tuota kertomaan asian, mistä he kaikki halusivat kuulla eniten.
"Sulkatähti päätti eläköityä ja viettää nyt eläkepäiviään Sulkakuiskeena klaaninvanhimpiemme seurassa. Olen saanut päällikkönimeni ja yhdeksän henkeäni ja lupaan toimia Nummiklaanin johtajana niin hyvin kuin osaan. Olen valinnut myös varapäällikökseni Valkotäplän ja olemme molemmat valmiita toimimaan yhteistyössä muiden klaanipäälliköiden kanssa", Nummiklaanin päällikkö lopetti puheensa ja nyökkäsi kiitollisena, kun nummiklaanilaiset alkoivat mouruamaan johtoparinsa nimiä. Tähtitassukin yhti huutoon mukaan, mutta nopea kosketus Ketunkynnen hännänpäältä kertoi, ettei se ollut parantajalle sopivaa käytöstä. Parantajaoppilas hiljeni ja siirsi katseensa päälliköstään Hiiritrukkiin, joka oli saanut yön viimeisen puheenvuoron.
"Puroklaani on saanut joukkoihinsa kaksi uutta oppilasta, Mesitassun ja Ukkostassun, ja heidän mestareinaan toimivat Varjoturkki ja Liekkisade!" Hiiriturkki naukaisi, mutta ei saanut sanoilleen kannatusta muualta kuin puroklaanilaisten joukosta.
"Luuklaani kidnappasi pennun leiristämme ja vaati saada vaihtokaupassa päällikkömme Ututähden vangikseen. Monet urheat puroklaanilaiset ovat viimeisen neljäsosakuun aikana taistelleet luuklaanilaisia vastaan henkiään uhaten, mutta Ututähti pysyy yhä heidän vankinaan. Puroklaani ei kuitenkaan kaipaa muiden klaanien apua Ututähden pelastamiseksi, mutta haluaisin meidän kaikkien pohtivan syytä sille miksi Luuklaani on hylännyt vuoristoleirinsä ja asettautunut Puroklaanin reviirille", Hiiriturkki maukui ja antoi katseensa käydä läpi jokaisen kissajoukon Neljän virran tammen aukealla. Tähtitassu nielaisi ja käänsi katseensa parantajakollegoihinsa. Hän oli kuullut ennen kokoontumisen alkua noiden puhuvan Tulikammion alueen olleen vesisateiden riivaama viime lehtisateen aikana, mikä teki vuoristossa kulkemisen hengenvaaralliseksi.
"Me uskomme, syynä olleen viime lehtisateen aikaiset vesisateet ja tulvat vuoristossa. Tulikammiolle oli silloin miltei mahdoton päästä. Ehkä Luuklaani ei kokenut oloaan enää turvalliseksi vuoristossa?" Ketunkynsi naukaisi ja sai osakseen myöntyviä mielipiteitä. Tähtitassun ajatukset siirtyivät sensijaan sateista kertovaan ennustukseen, Vuoristoklaanin tukkeumaan ja Luuklaanista koituvaan uhkaan... Sade hukuttaa kaiken alleen... Kanjonissa palavat liekit...
"Uskon rankkasateista kerrotun ennustuksen liittyvän kanjonin tilanteeseen", Aaltotähti yhtäkkiä maukui, saaden aukion taas hiljenemään. Tähtitassu ei ollut sitä huoannut, mutta päälliköt olivat pudottautuneet oksilta keskustellakseen varapäälliköiden kanssa ja nyt he kaikki seisoivat tammen juurakossa itsevarman näköisinä.
"Ehdotamme seuraavaa: Jokainen kissa, joka oli enneunen sateisiin liittyen saanut, ilmottautuu päällikölleen ja parantajalleen. Päälliköt, parantajat ja valitut kissat saavat tavata täällä puolen kuun kuluttua, parantajien kokoontumisen aikaan. Tulemme toivottavasti silloin keksimään miten pystymme pelastamaan kanjonin. Ja se erakko Kostokynsi on etsittävä, sillä hänellä saattaa olla enemmän tietoa asiasta kuin meillä kellään muulla."

Tähtitassu heräsi aamulla kissojen huutoon. Hän juoksi oitis ulos pesästä ja järkyttyi näystä leiriaukealla. Luopiojoukko oli työntymässä sisään Nummiklaanin leirin suuaukosta.
"Onko tuo Leopardilaikku, joka johtaa noita joukkoja?" Ketunkynsi tiuskaisi saapuessaan oppilaansa vierelle. Parantajaoppilas ravisti unen silmistään ja pörhisti turkkiaan uhkaavasti. Hän otti kyntensä esille ja sähähti raivokkaasti. Leiriaukea näytti nummiklaanilaisten osalta tyhjältä, eikä naaras ollut varma olivatko aamun partiot jo lähetetty partioimaan. He olisivat silti vahvoja ja puolustaisivat kotiaan loppuun asti! Hän näki kuinka Liekkitähti ryntäsi suuaukolle.
"No terveppä terve Leopardilaikku...", päällikkö sähähti ja virnisti vastassaan olevalle laikukkaalle kollille.
"Tapaamme jälleen", Leopardilaikku vastasi.
"Luulin sinun kuolleen, kun ei sinusta kuulunut niin moneen kuuhun mitään", Liekkitähti murahti. Tähtitassu seurasi silmät suurina kahden kollin vastakkainasettelua.
"Niin kaikki luulivatkin...", tummalaikukas kissa sähisi ja matala murina tunki ulos tuon kurkusta. Päällikkö virnisti ja syöksyi luopion kimppuun.
"Tähtitassu, tule tänne!" Ketunkynnen määräys kuului syvemmältä parantajien pesästä. Parantajaoppilas kääntyi ympäri ja jätti leiriaukiolla käyvän taistelun selkänsä taa.
"Yötuuli ja Tähtitassu, te olette pääasiassa vastuussa loukkaantuneiden hoitamisesta, minä suojelen parantajien pesän suuaukkoa ja käyn hakemassa haavoittuneita tänne", vanhempi parantaja kähisi. Pelko oli tavoittanut oranssinruskean naaraan äänenkin, mutta halasi molempia oppilaita pikaisesti ja kääntyi urheasti pesän suuaukkoa kohti, kadoten sitten aukiolle, missä avunhuudot ja karjaisut kaikuivat.