"Voitko kuvitella, että sinusta tulee kohta soturioppilas?" Sulkapentu kysyi pesätoveriltaan Laventelipennulta, kun he olivat tarkastuskäynnillä parantajien pesässä. Lehtikadon ollessa pahimmillaan, pentujen oli hyvä käydä säännöllisin väliajoin tarkastuttamassa itsensä pentuyskän varalta. Tähtitassu kuunteli puolella korvalla naaraspentujen keskustelua ja hymyili itsekin, kun Laventelipennun kasvoille levisi hymy. Pentu oli varmasti innoissaan päästessään pian opettelemaan soturioppillan tavoille. Tuon päässä pyöri varmasti monta innokasta kysymystä: kenet hän saisi mestarikseen, miten klaani ottaisi hänet vastaan oppilaasna, suuttuvatko muut pentutarhan pennut kun hän pääsisi oppilaaksi ensimmäisenä?
Tähtitassu veti naamansa peruslukemille ja muisteli omaa tilannettaan. He olivat Nummisielun kanssa olleet aika innoissaan oppilasnimityksistään, mutta siinä missä toinen naaras oli aina halunnut soturioppilaaksi, oli toinen tiennyt ettei se polku tuntunut oikealta. Ketunkynsi oli kertonut oppilaalleen, että oli aistinut Tähtitassun halun parantaa miltei heti kun tuo oli avannut silmänsä ja poistunut ensimmäistä kertaa pois pentutarhasta. Parantajaoppilas ei ymmärtänyt miten hänen mestarinsa pystyi tietämään sellaisia asioita niin pienellä näytöllä. Punaviirullinen naaras sai jauhettua pietaryrttiseoksen, mitä tarjosi pennuille. Laventelipentu maistoi seosta ja irvisti sen karvaan maun takia, mutta söi kiltisti oman osuutensa. Samaan aikaan Sulkapentu katseli pesätoveriaan kateellisena. Nuorempi pentu halusi varmasti itsekin kovasti oppilaaksi, mutta tuon pitäisi odottaa vielä vähän pidempään. Tummanharmaa kissa tarjosi tuollekin pietaryrttiseosta ja vahti, että kaksi pentua söisivät varmasti seoksen loppuun asti eivätkä karkaisisi pesästä ennen sitä.
"Ja muistakaa saapua heti luoksemme jos teille ilmenee vähänkin kurkkukipua tai kuumetta!" Ketunkynsi muistutti naaraspentuja, kun nuo kirmasivat syömisen jälkeen ulos parantajien pesästä.
"Mäkin tahdon oppilaaksi!" Oli ainoa vastaus mitä parantajat pennuilta kuulivat. Vanhempi parantaja pudisteli päätään huvittuneena ja katsoi kahta oppilastaan, kun nuo siivosivat paikkoja millä pennut olivat istuneet.
"Eiköhän aleta valmistautumaan klaaninvanhimpien tarkastusta varten?"

//Joku nummiklaanilainen jatkamaan?^^

”Kuule”, Paarmahehku aloitti.
”Lorvailemalla et pääse mihinkään. Olet varmaankin sattunut huomaamaan, miten paljon sinua taitavammaksi Salamatassu on kerennyt kehittyä?” hän selosti, ajatellen tummanruskean oppilaan itsevarmoja liikkeitä vuoristopoluilla liikkuessa, ihan niin kuin naaras luulisi olevansa joku taitavakin soturi jo, ja hänen nappaamiaan suuria saaliita ja Jäkäläaskeleen ylpeilevää katsetta, joka tuntui irvailevan hänelle.
Kaunotassu näytti napsahtavan jälleen todellisuuteen sisarensa nimen mainitsemisen jälkeen, ja tapitti nyt mestariaan suoraan antamatta katseen harhailla ympäröivissä kivissä, loskaisessa maassa ja tynkäisissä puissa. Paarmahehku epäili kuitenkin edelleen, ettei naaras kuunnellut.
#Jos hän haluaisi soturiksi niin kovasti kuin väittää, luulisi hänen myös panostavan koulutukseensa sen verran!# kolli ajatteli kipunoiden.
”No, kuten olin selittämässä”, soturi jatkoi sitten.
”Vaanimistaitosi ovat jääneet pahasti jälkeen.”
Kaunotassu nosti usemman kuun käytössä pois ollutta käpäläänsä orpona. Paarmahehku tuhahti.
”Tiedän, että et ole enää yhtä ketterä käyttämään tuota käpälääsi, mutta kettuhyökkäysestä on jo kauan.” Sanottuaan sen soturi pyöräytti silmiään. Mieluumin hän ei olisi muistellut niitä tapahtumia, ja halusi ne totta puhuen pois mahdollisimman nopeasti myös Kaunotassun mielestä.
”Mutta ehkä meidän pitäisi kokeilla harjoittaa tuota käpälää erityisen paljon, jos et tunne oloasi itsevarmaksi sen kanssa.. ” musta kolli lisäsi pohtivasti.
Mestarinsa yksinpuheluun kyllästyneenä Kaunotassu nyökkäsi vaisusti.
”No niin”, Paarmahehku totesi yrittäen valaa pirteyttä ääneensä.
”Haistatko mitään?”
Kaunotassun valkeat, pienet korvat pyöristyivät, kun naaras kuulosteli ympäristöään, raotti suutaan maistellakseen ilmaa ja nousi kömpelösti ylös.
”Ehkä.. rastaan”, oppilas sanoi hitaasti.
”Selvä, loistavaa”, Paarmahehku naukui ja asteli keskittyneesti hänen ympärillään.
”Tehdään sitten niin, että sinä etsit sen rastaan, vaanit, ja jossain kohtaa minä säikytän sen lentoon. Silloin sinä hyppäät sen perään ja ponnistat juuri”, mestari tökkäsi oppilaansa toista tassua, ”tuolla huonolla jalallasi.”
Kaunotassu nyökkäsi, ja naaraan valkea turkki pörhistyi. Oppilas lähti oitis tassuttelemaan kohti läheistä pusikkoa. Paarmahehku paikansi itsekin rastaan, ja lähti kiertämään pensasta toiselta puolelta. Sen takaa paljastui pieni tynkäpuiden rajaama metsäaukio. Rastas istuskeli yhden puun alimmilla oksilla nokkien höyhenpeitettään toisen ruskean siipensä alta, tietämättömänä lähestyvistä kissoista. Paarmahehku piti katseensa kiinni linnussa ja luikki puun toiselle puolelle ympäröivien kasvien heittämien varjojen turvin. Hän istui ketunmitan päähän linnusta ja näki sivusilmällään, kuinka Kaunotassu lähti varovasti lähestymään kohti kohdettaan. Pörröinen oppilas vilkuili sivuilleen ja uskaltautui nostamaan tahtiaan. Paarmahehku oli onnellinen, että naaras osasi varoa jaloissaan lukuisina lojuvia risuja, jotka räksähtäessään olisivat varmasti säikäyttäneet rastaan.
Kun Kaunotassu oli jo lähellä saalista, hän heitti kysyvän katseen mestarilleen. Paarmahehku nyökkäsi, ja murskasi käpälällään läheisestä puusta pudonneen oksan. Räsähtävä ääni sai rastaan nostamaan päänsä, ja silmänräpäyksessä lintu käänsi päätään niin että Paarmahehku kerkesi nähdä pakokauhun sen mustassa silmässä, ennen kuin saalis lehahti lentoon. Kaunotassu ponkaisi tukevasti loukkaantuneella käpälällään ja kurkotteli seuraavassa sekunnissa saaliin sätkiviä jalkoja molemmilla etutassuillaan. Hetken näytti siltä, että lintu kerkeäisi pakoon, mutta silloin oppilaan kaula ojentui eteen ja hampaat välähtivät, ja kaareva hyppy päättyi Kaunotassuun jaloillaan, pyristelevä rastas leuoissaan.
Paarmahehku ei voinut olla maukaisematta riemukkaasti, mutta vaihtoi tyytyväisen ilmeensä nopeasti tavanomaiseen. Kaunotassun antaessa tappopuraisua hän tassutteli lähemmäs.
”Eihän tuo näyttänyt niin vaikealta”, kolli totesi tylysti.
”Ei”, Kaunotassu myönsi ja pörhisteli turkkiaan intoa pursuava tuike vihertävissä silmissään.
”Mutta minusta tuntuu silti, että olisin saanut aikaan paremman loikan toisella tassulla.”
Paarmahehku miltei myhäili mielessään. Ehkä oppilaassa olisi sittenkin potentiaalia.
”Luultavasti ajan kanssa tasoerot eri käpälien välillä tasoittuvat. Nyt riittää, kun keskityt hiomaan loikkaamistekniikkaasi”, Paarmahehku sanoi ja alkoi selostaa seuraavaa keksimäänsä harjoitusta tuntien outoa, intoilevaa pistelyä selässään.

Leirissä, jonne he palasivat harjoiteltuaan Kaunotassun läkähtymiseen asti, heitä odotti yllättävän levoton ilmapiiri. Tavallista useampi kissa parveili sinne tänne ympäri leiriluolaa, huolestunut puheensorina oli täyttänyt luolan ja Paarmahehku sai kysyvälle ilmeelleen vastaukseksi vain harhailevia katseita. Soturi päätteli oitis, että jotain poikkeuksellista oli täytynyt tapahtua. Kaunotassun valkea häntä pörhistyi, ja naaras loikki luvatta pois Paarmahehkun luota, arvatenkin etsimään sisartaan. Hänenkin täytyi aistia rauhaton ilmapiiri ja outo kissapaljous, kun yleensä vain muutama kissa saattoi norkoilla aurinkohuippuun leirin laitamilla suurimman osan kissoista ollessa partioimassa.
Paarmahehku näki erityisen paljon kissoja sotureiden pesän edustalla, mutta hän ohitti heidät ja nähdessään Tikkatuulen, joka puheli Sorasydämen ja muutaman muun kanssa, hän uskaltautui hiipimään hänen luokseen.
”Mitä täällä tapahtuu?” Paarmahehku kysyi täysin suoraan silmät viiruina. Hänen oli vaikea piilottaa uteliaisuuttaan, joka kuitenkin näyttäytyi muille kissoille pienenä töykeytenä. Tikkatuuli ja Sorasydän vaihtoivat katseita.
”Tämä ei sitten ole vielä yleistä tietoa”, Tikkatuuli aloitti hiljaa, kumartuen kollin suuntaan.
”… mutta Tuhkakajo löysi tukkeuman vuoristosta.”
Hämmästyneenä kolli kallisti päätään, kunnes kokosi itsensä muodostaakseen vastakysymyksen:
”Tukkeuman? Mistä?”
Tikkatuuli murahti pesätoverinsa tivailulle, ja vastasi vakavasti:
”Tiedäthän sen suuren solan vuoriston keskiosissa?”
Paarmahehku nyökkäsi hitaasti.
”No, sen pohjalla ei enää virtaa vettä”, Tikkatuulen katse synkentyi, ”ilmeisesti tukkeuman syytä on myös tämä leirin tulviminen.”
Tummanruskea kolli viittasi lammikkoon heidän välissään, johon norui lisää vettä ohuena purona jostain monimutkaisten luolaverkostojen sopukoista. Paarmahehku tunsi saaneensa riittävän hyvän käsityksen tilanteesta, että pystyi liukenemaan pois keskustelusta, kun Sorasydän kääntyi supattamaan jotain veljelleen.
Väsyneenä hiilenmusta kolli lähti kohti soturien pesää, aikeissaan ottaa torkut ennen mahdollista iltapartiota. Kuitenkin, Unikkokukan inhosta säröilevä ääni kantutui hänen korviinsa:
”Miten meidän on tarkoitus nukkua tuolla?”
Paarmahehku kiersi pesätoverinsa ja siristeli silmiään nähdäkseen sisälle soturien pesään. Raosta, jossa klaanitoverit eivät parveilleet hänen silmiensä edessä, hän näki vilauksen hämärästä pesästä. Pesän lattia oli hänen yllätyksekseen peittynyt kokonaan veteen. Ei niin paljon, että sammalpedit olisivat vielä kelluneet, mutta tassunpohjat pesään mennessä varmasti kastuisivat. Mikä oli kaikkein huolestuttavinta, oli se, että vielä aamulla heidän pesänsä oli ollut kuiva.
”Tämä on ennenkuulumatonta! Nukkua nyt veden vallassa niin kuin mitkäkin puroklaanilaiset”, Unikkokukka kauhisteli ja pyöri ympyrää muiden kissojen nyökytellessä. Kotkasumu katseli kumppaniaan vakavana, eikä tapansa mukaan yrittänyt rauhoitella häntä. Paarmahehku katseli näytöstä mietteliäänä, kun Myrskytuuli asteli paikalle.
”Menkäähän nyt pesäänne siitä, jos haluatte! Mitä pieni märkyys haittaa, ollaanhan täällä kylmemmissäkin oloissa eletty”, leveälapainen soturi hoputti heitä kuin mitäkin oppilaita, kireys äänessään. Varapäällikkö sai osakseen happamia katseita, mutta suurin osa kissoita lähti nuristen lipumaan kohti tulvivaa pesää hänen arvovaltansa edessä. Paarmahehku tuhahti, vaikka laikukas kolli oli oikeassa. Ei tässä muu auttanut, mutta ei hän mielellään olisi märkään pesään astunut.

Sinä yönä Paarmahehkun uni oli katkonaista. Hänestä tuntui siltä, että hän oli unohtanut jotain tärkeää, ja se kalvoi nyt hänen mieltään, mutta sen lisäksi ohuesti kosteat sammaleet hänen turkkinsa alla tekivät rentoutumisesta mahdotonta. Lisäksi hän kuuli muidenkin pyörivän unissaan tai valittavan vierustovereilleen vaimeasti siitä, kuinka he vielä vilustuisivat. Luovutettuaan nukahtamisen kanssa Paarmahehku nousi ylös, väisteli nukkuvia pesätovereitaan ja irvisti, kun hänen käpälänsä saivat veteen osuessaan aikaan lotisevan äänen. Ulkona pesästä oli viileä. Luikkiessaan ulos Paarmahehku näki Tuhkakajon istuskelevan keskellä aukiota onnettoman näköisenä. Hetken kolli tunsi sydämensä läpättävän lujempaa, kun hän kohtasi soturittaren siniset silmät ja pisamaiset kasvot. Kolli pohti, miksi naaras istui yksin siellä siihen aikaan, ennen kuin huomasi muutaman oppilaan soturin seurassa ja muisti, että juuri hän oli ollut se, joka oli Tikkatuulen mukaan havainnut tukkeuman vuoristossa. Siltikään kolli ei löytänyt mielessään järkevää selitystä sille, miksi hän vaikutti olevan niin huolissaan. Paarmahehku vilkaisi vielä muutaman kerran kolmea kissaa päin ja asettui sitten kerälle läheisen kivenmurikan taakse. Kivilattia oli hyytävän kylmä ja kova nukkumisalusta, mutta hän päätti yrittää onneaan sen sijaan että palaisi takaisin sotureiden pesään.

Painajaismaisen yön jälkeen Paarmahehku sai vielä painajaisemman herätyksen. Hän heräsi klaanitovereidensa juoksenteluun ja raottaessaan kyllästyneenä silmiään, paikat kolottaen huonolla alustalla nukutun yön jälkeen, hän huomasi leirin olevan todellisessa kaaoksessa. Kissoja oli kokoontunut leirin keskelle ja noustessaan ylös Paarmahehku oli pelästyä heidän surullisia ilmeitään. Useampi kyynelehti, ja pusertuessaan läpi muutaman soturin läpi kolli näki kauhukseen kissojen keskellä ruumiin. Se oli Kaunokirjo, jonka ympärillä kissat kävivät nyt viemässä viimeisiä terveisiään.
”Mitä Tähtiklaanin tähden..” Paarmahehku mutisi järkyttyneenä ja perääntyi, antaen tilaa muille kissoille. Hän vilkuili ympärilleen löytääkseen jonkun, jolta pyytää selvennystä tilanteeseen.
”Voi Kurkitassu, Pikkukotka ja Tuhkakajo parkoja, menettää nyt emonsa noin”, Paarmahehku kuuli jonkun sanovan surkutellen, ja käänsi päätään nähdäkseen Tomukukan lähellään, silmät kyyneleistä kosteina. Paarmahehkun valtasi tyhjä tunne.
#Minä tiedän, miltä tuntuu menettää vanhempi#, hän ajatteli yllättäen, ja yritti oitis työntää pois päistään moiset ajatukset, jotka saisivat hänen tunteensa kuohumaan.

//Tapahtuu ennen kokoontumista!

Sinitassu juoksi täyttä vauhtia kohti Kiurutassua, aikeinaan olla tähtäävinään tuon vasempaan lapaan, vaikka oikeasti ajatteli tähdätä syöksynsä oppilaan jalkoihin. Kiplikonnakuvoinen naaras osasi kuitenkin odottaa sitä ja ruskeamerkkinen oppilas lensi selälleen maahan, kun tuon vastustaja väisti ja pukkasi häntä takajaloillaan kylkeen. Sinitassu sai Kiurutassun päälleen ja he kierivät päin harjoittelukuopan seinämää. He olisivat varmaan taistelleet siitä aina iltaan asti, mutta sitten heidän mestarinsa tulivat erottamaan heidät.
"Kiurutassu, hyvää työtä. Näit Sinitassun aikeet jo kaukaa. Mustalampi, Sinitassun koulutusta pitää rutkasti parantaa jos ikinä ajattelit saada hänestä soturia", Varistähti naukaisi ja hipaisi oppilaansa lapaa ylpeyden merkkinä. Ruskeamerkkinen oppilas sen sijaan pudisteli häpeissään lunta, hiekkaa ja likaa turkistaan, minkä jälkeen kohtasi oman mestarinsa katseen korvat luimittuina.
"Ensi kerralla menee sitten paremmin", Mustalampi naukaisi hiljaa ja hymyili lohduttavasti oppilaalleen, niin ettei päällikkö sitä nähnyt. Sinisilmäinen naaras ei ymmärtänyt miksi Varistähden läsnäollessa mustaturkkinen kolli ei voinut kehua häntä, mutta ei avannut suutaan kysyäkseen asiasta. Tuolla olisi varmasti syy oudolle käytökselleen, syy minkä Sinitassu tulisi varmasti vanhempana ymmärtämään. He lähtivät pois harjoituskuopalta, sillä aurinko oli jo miltei laskenut vuorten taakse ja Kuutamoklaanin reviiri täyttyi pimeydellä. Tänä yönä olisi sitäpaitsi kokoontuminen, eikä päällikön sopinut olla myöhässä leiristä. Ruskeamerkkinen oppilas nousi muun kolmen perässä kuopalta ja katseli ympärilleen. Suuret havupuut olivat lumesta valkeat, kuten oli maa heidän tassujensa alla. Kylmä viima ravisutti kuusipuita ja jossakin lähellä suuri kinos lunta putosi oksalta maahan, sävähdyttäen hänet. Taas. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun lumikinosten putoamisesta lähtevät äänet saivat sinisilmäisen naaraan säikähtämään metsässä ollessaan.
"Varistähti, voinko lähteä vielä metsästämään?" Kiurutassun sanat saivat Sinitassun kääntämään katseensa edessään oleviin kissoihin. Varistähti näytti miettivän hetken ja siirsi sitten pelottavan kylmän katseensa Mustalammen oppilaaseen.
"Toki, miksi ette pitäisi Sinitassun kanssa kisaa siitä kumpi tuo enemmän saalista?" Päällikkö sihisi ja katsoi haastavasti ruskeamerkkistä naarasta. Se alkoi hermostuttaa häntä, mutta hän nyökkäsi savunharmaalle kollille. Haaste oli hyväksyttävä, sen verran Sinitassu ymmärsi Kuutamoklaanin hierarkiasta. Varistähden suusta kuuluvat ehdotukset olivat aina käskyjä, ei väliä kuinka väsynyt, loukkaantunut tai uupunut kissa oli kyseessä.
"Kiitos, Varistähti!" Kiurutassu sanoi ja lähti tepastelemaan syvemmälle metsään, odottamatta pesätoveriaan.
*Jes.* Sinitassu puhahti ja tunsi värähtävänsä, kun kahden kollin katseet olivat nyt hänessä. Oppilas ravisteli loput roskat pois turkistaan, yrittäen näin peittää kananlihalla olevaa olemustaan. Hän lähti ripein askelin kipittämään oppilaan perään, yrittäen olla ajattelematta kylmästä tunnottomia polkuanturoitaan. Kyllä naaras haasteeseen osallistuisi ja yrittäisi tehdä parhaansa, hän halusi osoittaa klaanitovereilleen olevansa yhtä hyvä metsästäjä kuin muutkin kuutamoklaanin jäsenet vaikka hänellä ei klaaniverta ollutkaan.

//Tapahtuu ennen kokoontumista!

Purotassu sähisi melko voimattomasti ja kohottautui seisomaan. Sadeläikän siristyneet silmät kielivät pettymyksestä ja tuon äskeisestä lyönnistä palautuva hahmo seisoi ketunmitan päässä oppilaasta, eikä antanut kollille juurikaan armonaikaa, ennen kuin hyökkäsi uudestaan. Mestari ponkaisi eteenpäin ja oli hetkessä tummaraitaisen kissan päällä, mutta hän sai rimpuiltua itsensä naaraan alta helposti pois. Valkoläikikäs kissa loikkasi uudestaan tummanharmaan kissan päälle ja painoi hänen kuononsa maahan.
"Sinun pitää yllättää vastustajasi, et voi olla ennalta arvattava!" Harmaa kissa sihisi. Oranssisilmäinen kissa nousi pystyyn, ravisteli turkkinsa tomusta ja lumesta, ja kääntyi katsomaan Sadeläikkää. Hänen silmissään paloi oppimisen halu, Purotassu ei varmasti lähtisi harjoittelukuopalta ennen kuin olisi oppinut täydellisesti väistämään mestarinsa iskuja. Myös Liekkitähti ja Kuutassu olivat harjoittelemassa kuopan toisessa päässä, mutta päällikön katse oli oman oppilaansa sijaan pojassaan.
*Mitäs nyt herra pilipalijohtaja?* Kollioppilas ajatteli, kun johtaja otti muutaman askeleen lähemmäs heitä.
"Sadeläikkä, mitäs sanoisit jos Kuutassu voisi otella Purotassua vastaan?" Ruskearaidallinen kolli naukaisi.
"Kyllä se käy, mutta oletko varma, että Purotassu pärjää Kuutassulle, hänhän ei ole niin kokenut?" Sadeläikkä maukaisi ja ehti välttää sen piikikkään ja loukkaantuneen katseen minkä Purotassu mestarilleen loi. Kyllä hän löisi Kuutassun taistelussa mennen tullen, hehän olivat saman ikäisiä! Liekkitähtikin näytti olevan samaa mieltä sillä tuo nyökkäsi ja teki tilaa kahdelle oppilaalle harjoitusaukion keskellä. Tummaraitainen kolli ja oranssiturkkinen naaras alkoivat kiertää toisiaan aukion keskellä, mouruten uhkaavasti toisilleen. Sitten tummanharmaa kissa juoksi pesätoveriaan päin, mutta tuo väisti ja raapaisi oranssisilmäisen kissan kylkeä. Purotassu ulisi kivusta ja Kuutassu hyppäsi hänen päällensä.
"Hyvä!" päällikkö maukui, kun Kuutassu pompahteli voitonriemun voimalla mestarinsa luo. Sadeläikkä käveli oman oppilaansa luo.
"Hyvin se meni!" mestari naukui ja käveli sitten kollin kanssa harjoituskuopan ulkopuolelle.

//Ennen kokoontumista tämäkin

Seittitassu lähti tassuttelemaan kohti vuoria, kun Jäkäläaskeleen johtama metsästyspartio hajaantui etsimään päivän aterioita. Oppilasta kalvasi ikävästi tassuissa edellisillan epäonnistunut metsästysreissu vuoristossa ja hän halusi tänään ottaa uusintayrityksen ja testata taitojaan liukkailla kalliopoluilla. Ihme Tuhkakajo ja tuon ihmeelliset huolet jostakin jäätyneestä massasta vuoristossa, jonka luona edes harvemmin käytiin. Veden tulviminenkin leiriaukealla oli aikalailla lakannut, kun ilma oli kylmennyt ja vesi jäätynyt. Toki pesät olivat aika ajoin märkiä kun niin monen kissan ruumiinlämpö vettä sulatti, mutta tilanne ei ollut yhtä paha kuin ennen lehtikatoa. Kolli ei siksi ymmärtänyt mestarinsa eilistä vauhkoa käyttäytymistä, mikä keskeytti heidän metsätysreissunsa vuoristossa. No, naaraillahan oli tapana ylireagoida kaikesta.
Hän lähti seuraamaan vuoristosopulin hajua sellaiselle vuoristoalueelle, missä harvemmin partioitiin. Uhka Luuklaaniin törmäämisestä oli liian suuri, mutta tummaraitaista kissaa ei sellaiset uhat pelottanut. Ei, ennen kuin vuoristosopulin hajuun sekoittui tuota tuttua, yököttävää mädän ja veren hajua. Hän painautui matalaksi harjanteelle, josta hän näki hyvin alemmas vuoristoon. Siellä Seittitassu näki partion, joka ei kuulunut Puroklaaniin, eikä varsinkaan Vuoristoklaaniin.
"Jos suunnitelma menee oikein, muut klaanit aavistavat Ututähden nyt olevan meillä vapaaehtoisesti. Kierrämme kaikki kolme klaania ja katsotaan miten kissat reagoivat haistaessaan Puroklaanin hajun Luuklaanin kanssa", tuntemattoman kissan murina kantautui vuoristoseinämiä pitkin ylös, missä Seittitassu sen kuuli. Oppilas kurtisti kulmiaan ja haistoi ilmaa uudelleen, ja toden totta, vaimea Puroklaanin kalalöyhkä erottui luuklaanilaisten kuvottavan hajun seasta. Kollin niskakarva oli innosta pörröllä, luuklaanilaisia Vuoristoklaanin reviirillä! Vaikka partion neljä jäsentä löisivät ruskearaidallisen kissan taistelussa, jos hän olisi tarpeeksi nopea hakeakseen metsätyspartionsa jäsenet tuekseen, olisi heillä hyvä mahdollisuus lyödä tunkeilijat! Ja se määrä kunnioitusta klaanitovereilta... Voisiko Aaltotähti jopa nimittää vaaleanruskean kissan soturiksi? Sinisilmä joutui kuitenkin heittämään haaveensa sivuun, kun yksi partion jäsenistä kohotti katseensa ylemmälle vuoristoharjanteelle. Tämä kyseinen kissa partiosta huusi: "Sinä! Pysy paikallasi niin emme välttämättä tapa sinua!"
Seittitassu katsoi ilkeästi katseitaan kohottavia luuklaanilaisia ja pyörähti yhdellä nopealla liikkeellä ympäri, lähtien sitten juoksemaan tulosuuntaansa.

Punapentu käveli hoippuvin askelin emonsa eteen, toivoen saavansa tuolta huomiota ja ehkäpä jopa ruokaakin. Mustakynsi ei kuitenkaan edes laskenut katsettaan häneen, ainoastaan hipaisi pentua hännällään, ohjaten hänet taapertamaan pentutarhan suuaukkoa kohti. Kolli pysähtyi ja mulkaisi tuota, miksi naaras ei halunnut omaa poikaansa lähelleen? Hän sihisi ärtymyksestä ja mustavalkea kissa nousi uhkaavasti pystyyn, kielien käyttäytymisellään ettei kiplikonnakuvioisen kissan reaktio ollut sallittu. Hän näytti pettyneeltä, mutta nyökkäsi, jatkaen matkaansa pentutarhan suuaukolle. Meripihkasilmäinen kissa tiesi, että varoituksen jälkeen emo ottaisi kovemmat ohjeistukset käyttöön ja vain hieman alle kuun ikäisenä oli Punapentukin oppinut ettei sitä rajaa tulisi ylittää. Silmäkulmastaan hän näki mustan hahmon hiippailevan viereensä.
"Pysähdy. Tule mukaani", Aavepentu murisi. Kilpikonnakuvioinen pentu kääntyi ja jäi tuijottamaan isoveljeään silmiin. Mitä tuo oikein meinasi? Mihin heidän piti mennä? Veli vain katsoi nuorempaa vakavana ja antoi hännällään merkin seurata. Kaksi alle kuun ikäistä pentua hiippaili pentutarhan takaseinämälle, mitä suojasi piikkiherneen oksista kasattu muuri. Mustaturkkinen kolli suuntasi muurin nurkkaan ja Punapennun yllätykseksi työntyi pienestä kolosta ulos! Hän jäi empimään, he eivät saaneet lähteä luvatta pentutarhasta, Mustakynsi inhoaisi heitä vielä enemmän sen jälkeen. Mutta Aavepentu oli vaikuttanut niin varmalta lähtiessään möngertämään piikkiherneiden läpi, tuosta elämä pentutarhan ulkopuolella oli rangaistuksen veroinen. Pentu veti henkeä ja puski itsensä terävien piikkiherneiden läpi, tupsahtaen ainoastaan miltei vastakkain suuren mustan kissan kanssa. Musta kissa tuli hänen luokseen ja painoi kollin maahan yhdellä tassulla.
"Kukas sinä olet?" kissa naukui ja tuon silmiin syttyi hullun kiilto. Punapentu irvisti ja yritti rimpuilla painon alta pois.
"O-o-olen Punapentu...", hän änkytti ja etsi hätäisesti katseellaan Aavepentua, mutta tuota ei näkynyt.

Olin yksin Kuutamoklaanin rajalla. Toivoin löytäväni hajujäljen tuoksusta, jonka olin viimeksi miltei yhdeksän kuuta sitten haistanut, ja ehkä jopa nähdä vilauksen vitivalkeasta, tutusta turkista. Kuupennun... ei, Kuutassun pitäisi olla jo ollut hyvän aikaa oppilaana mikä tarkoitti sitä, että tuo kulkisi ahkerasti rajapartioissa. Vanhimman tyttäreni näkemisestä oli tullut suorastaan pakkomielteinen tehtävä mikä suorittaa ja samaan aikaan se loi toivoa sille, että muutkin pentuni olisivat selvinneet oppilasikään. Valkea lumi peitti ympäristön ja loi hieman valoakin, mutta vaikka kuinka yritin siristellä silmiäni, ei Kuutamoklaanin reviirin puolella kasvavien puiden runkojen ja oksien lomitse meinannut nähdä puunmittaa pidemmälle. Edellisen rajapartion hajujälkikin oli suhteellisen valju, joten edessä avautuvassa metsikössä ei näyttänyt olevan tippaakaan elämää. Lähestyin rajaa, kun huomasin tuoreen Luuklaanin hajun.
*Eikä!*Älysin sen heti. Entisen klaanini hajun tunnisti mistä tahansa, niin voimakkaasti erottuva se oli. Tunsin niskavillojeni pörhistyvän ja vaistomaisesti katselin ympärilleni, ettei lähistöllä ollutkaan vaanimassa vanhoja tuttuja, jotka varmasti tekisivät minusta mielellään selvää. Varmistettuani olevani ainakin vielä itsekseni, keskityin takaisin hajumerkkeihin, pyrkimään erottamaan jonkun tietyn luuklaanilaisen ominaistuoksun hajumerkkien seasta. Olisi helpompi arvioida riskit Luuklaanin partion lähistöllä oleskeluun, jos tietäisin keitä partioon kuuluisi. Jos kyseessä olisi nuoria sotureita, jotka eivät välttämättä muistaisi minua, voisin vielä jatkaa rajalla oleskelua ja Kuutassun metsästystä. Mutta josmukana olisi Kuolontähti, pitäisi minun ottaa kiireen vilkkaa jalat alleni ja jättää hajumerkits sikseen. Kuitenkin hajun joukossa oli jokin... Outo, mutta tuttu haju. Pengoin muistiani ja sitten loksahtivat palat kohdalleen. Se oli Puroklaanin haju! Mitä ihmettä se teki Luuklaanin kanssa samassa hajumerkissä?
*Eivät kai he ole vaihtaneet leiriä ja lyöttäytyneet Kuolontähden kanssa samaan porukkaan...? Puroklaani on täynnä kokeneita sotureita, ei heitä niin vain päihitetä! Mutta toisaalta...*Keskeytin ajatuksenjuoksuni ennen kuin pääsin tarkemmin pohtimaan mitä Luuklaani olisi Puroklaanille oikein tehnyt, että oli saanut nuo pakotettua alaisuuteensa. Olin jättänyt ainoan poikani Hopeapennun Puroklaanille, enkä kestänyt ajatella mitä kauheuksia tuo olisi joutunut kokemaan Luuklaani kynsissä.

Kävelimme Timaliviiksen, Haukkakiidon, Kuutassun ja Mustatassun kanssa leiriin aamun metsätyspartion jälkeen. Riistaa ei ollut juurikaan ollut liikkeellä tähän aikaan aamusta ja meillä kaikilla oli ollut enemmän epäonnistuneita nappauksia kuin onnistuneita. Mustatassu ei ollut onnistunut nappaamaan mitään ja olin varma siitä että jos he olisivat olleet kaksin Timaliviiksen kanssa metsällä, olisi oppilas saanut kunnon löylytyksen. Muu partio seurasi minua tuoresaaliskasalle pudottaakseen köyhät kantamuksensa ja lähti sitten luvallani omiin aamutoimiinsa. Olin itsekin matkalla pesälleni, kun tunsin Haukkakiidon sipaisevan kylkeäni.
"Voisimmeko käydä metsästämässä yhdessä? Emme tuoneet juuri mitään leiriin ja minulla ainakin olisi vapaata nyt aamupäivällä", hän naukaisi.
"Valitettavasti ei nyt, minulla on tekemistä", nau'uin takaisin ja soturitar nyökkäsi ymmärtäväisesti, vaikka tuon silmissä kimmelsi kummallisella tavalla. Pesäni sijaan tassuni veivät minut mahdollisimman nopeasti pois leiriaukealta, pois tuon katseen ulottumattomiin, eli takaisin sisäänkäyntitunneliin. Värähdin kun lehtikadon viielä ilma iski kasvoilleni päästessäni ulos ja pörhistin turkkiani luodakseni parempaa suojaa iholleni, joka oli jo nyt kananlihalla. Vaikka minun oli tarkoitus käydä jututtamassa Ketunkynttä ja Valkotäplää klaaniin liittyvistä asioista, veivät tassuni silti minua kauemmas leiristä. Suuntasin ajatuksissani kohti pöllötasankoa ja sen takana olevaa rajaa, Kuutamoklaanin rajaa. En ollut nähnyt Linnunsiipeä ikuisuuksiin, olisikohan tuo poikinut jo? Olisiko meidän pentumme jo maailmassa, leikkimässä Kuutamoklaanin suurten havukuusien alla? Sydäntäni kylmäsi ajatella jälkikasvuni viettävän pentuaikansa niin turvattomassa ympäristössä, mutta luotin kyllä soturittareen ja tuon kasvatustaitoihin. Kävelin kohti Kuutamoklaanin rajaa ja haistoin tutun tuoksun.
*Linnunsiipi!* Ajattelin ja haistoin epäonnekseni myös muita kissoja.
*Hiirenpapanat!* Ajattelin ja piilouduin pusikkoon. Olisivatko kuutamoklaanilaiset jo saaneet vihiä läsnäolostani? Olin pudottautunut tuulen alapuolelle heti Linnunsiiven haistettuani, mutta olivatko he niin lähellä, että olisivat kyenneet haistamaan minut jo aikaisemminkin? Tassunääniä ei ainakaan kuulunut, enkä piilopaikastani nähnyt liikettä kitukasvuisten puiden lomassa.
"Valkoturkki! Otatko partion johdon! Näin tuolla pulskan jäniksen!" Kuulin Linnunsiiven maukuvan, hän selvästikin oli haistanut minut. Viikseni värisivät innostuksesta, pääsisin näkemään kumppanini taas!
"Kyllä se käy, voin myös samallla kouluttaa Ratamotassua!" kuulin kollin naukaisevan. Odotin vielä hetken piilossani ja nousin vasta silloin kun lähestyvät askeleet olivat pysähtyneet. Noustessani näin soturittaren, joka minut nähdessään luimi korvansa.
"Liekkitaivas! Miksi sinä tänne tulit?" Hän ärisi minulle.
"Se on LiekkiTÄHTI nykyään", sihisin takaisin, vastaten Linnunsiiven hyökkäävään käytökseen. Miten tuo osasi olla aina yhtä pahantuulisena, kun näimme?
"Mitäh?" Kuulin kumppanini naukuvan ihmeissään ja seurasin kuinka tuon ärtynyt katse muuttui järkyttyneeksi. Nyt luimin omia korviani ja istahdin lumiselle nummelle, tuollaista reaktiota en olisi toivonut. Kokisiko soturitar suhteemme nyt liian riskialttiiksi, kun toinen osapuoli ei enää olisi varapäällikkö vaan päällikkö? Asiaa pohtiessani vilkaisin tuon vatsaa ja tajusin sen olevan yhä pyöreä, eli pentumme eivät olleet vielä syntyneet. Ei varmasti menisi enää kauaa, kun naaras siirtyisi pentutarhaan. Oliko tuo jo sepittnyt klaanitovereilleen jonkinlaisen valhetarinan pentujensa isästä? Nostin katseeni tuon vatsasta takaisin järkyttyneille kasvoille ja väräytin korvaani hermostuksissani.
"Sulkatä-Sulkakuiske eläköityi", naukaisin ja jäin odottamaan mitä Linnunsiivellä olisi asiaan sanottavana.

- Onko tämä sinun pentusi? Kysyi ääni pentutarhan suuaukolla. Mustakynsi nosti päätään sammalmättäältään ja murahti tunnistaessaan keskimmäisensä kilpikonnakuvioisen turkin. Pentu suorastaan vapisi pelosta tuntemattoman luuklaanilaisen hampaissa eikä kuningatar voinut olla huomaamatta miten kohta tuon silmän yläpuolella punoitti, kuin iskun saaneena. Hän oli samassa hetkessä tassuillaan ja marssi klaanitoverinsa eteen, joka pudotti pennun kovalle maalle, vinkaisun säestämänä. Naaras katseli viiruuntunein silmin mustaturkkista kollia ja irvisti inhosta, kun Luuklaanin löyhkä oikein huokusi tuosta hänen nenäänsä. Vaikka hän olikin ollut Luuklaanissa jo muutaman päivän, ei sen hajuun ollut vielä tottunut.
- Minä en tarvitse sinua kaitsemaan jälkikasvuani enkä varsinkaan koskemaan heihin, ellet halua menettää näköäsi, Mustakynsi naukaisi uhkaavasti muristen ja samalla ohjasi Punapennun tassullaan taakseen, takaisin pentutarhan seinien sisälle. Kolli sähähti ja astui askeleen lähemmäs uhkaavana, kaksikon kasvojen välillä ollen enää vain hiirenmitta.
- Sitten ei kannata antaa pirpanoiden juoksennella vapaana leiriaukiolla, missä heille voi sattua vaikka mitä, tuo sihisi takaisin. He tuijottivat toisiaan lujasti silmiin ja kuningatar oli valmis tekemään kissan korvaan uuden viillon, mutta tuo astahtikin taaemmas, kun pentutarhan toinen aikuinen asukas astui heidän viereensä.
- Anna olla Arpikynsi, Tappomieli ärisi ja seurasi katseellaan kuinka kolli käännähti tuhahtaen ympäri ja katosi sotureiden pesään. Mustakynsi nakkeli niskojaan ja tuhahti itsekin, luoden sitten viileän katseen kolmijalkaiseen pesätoveriinsa.
- En tarvitse suojelustasi, hän irvaili. Mustaturkkisen naaraan siniset silmät siristyivät ja hän paljasti hampaitaan varoittavasti.
- Et, mutta haluat varmasti apuani. Minun laskujeni mukaan sinulla on kolme alle kuun ikäistä pentua joista vain kaksi on pentutarhassa. Voin katsoa noiden kahden perään, että pääset etsimään esikoisesi. Sillä hän ei kauaa pärjää muiden luuklaanilaisten keskuudessa, Tappomieli naukaisi ja käännähti ympäri konkatakseen takaisin pentutarhaan, Mustakynnen vastausta kuulematta. Hän tuhahti ja käänsi katseensa takaisin leiriaukiolle, ei hän apua kaivannut, mutta jos tuo noin hanakasti halusi pentuja katsoa niin katsokoon. Ja missä kirotussa se Aavepentu oikein piileskeli? Kuningatar ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun leiriaukiolla kajahti klaanikutsu.
- Tulkoon jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen!
Kissat kerääntyivät Mustakynnen eteen ja vaikenivat, hän mukaan lukien. Aavepennun etsintä saisi jatkua klaanikokouksen jälkeen.

Kettutassu heräsi todella aikaisin. Häntä ei kuitenkaan väsyttänyt enää ollenkaan, koska hänen mestarinsa oli sanonut, että tänään voitaisiin harjoitella metsästystä, ja hän oli ihan liian innoissaan nukkuakseen. Kettutassu venytteli, melkein osuen ahtaassa pesässä toiseen oppilaaseen, Kottaraistassuun. *Ei, nyt minä herätin hänet,* säikähti Kettutassu, mutta Kottaraistassu ei herännyt. Kettutassu tassutti hiljaa pois pesästä. Samaan aikaan, Valkotäplä oli tulossa ulos soturien pesästä. Hän näytti yllättyneeltä, kun näki Kettutassun jo aukealla. “Olet jo hereillä? Aamupartiokaan ei ole lähtenyt!” hän ihmetteli, mutta jatkoi matkaa. Ei tuo valkoinen soturi ollut aikaisemmin nähnyt oppilasta hereillä ennen aamupartiota.
“Niin olen, ei minua väsyttänyt,” sanoi Kettutassu. “Mutta sanoitko partio? Voinko minäkin tulla mukaan?”
“Taidat olla vähän kokematon, kun olet ollut oppilaana tosi vähän aikaa,” vastasi Valkotäplä.
“Ole kiltti! Tee poikkeus!” pyysi Kettutassu.
“Ei, et voi, minä sanoin jo!” Valkotäplä tiuskaisi. Sen jälkeen hän alkoi järjestää ympärillä olevia kissoja partioiksi. Kettutassu harmistui. *Höh! Se olisi niin kivaa, mennä partioon. Eikä kukaan muu oppilaskaan ole vielä hereillä,* hän ajatteli myrtyneenä. Hän meni sukimaan itseään leirin nurkkaan, lähelle oppilaiden pesää. *No, ainakin pääsen tänään oppimaan metsästystä.* Se ajatus piristi Kettutassua hieman.

Kun partiot oli lähetetty matkaan, Valkotäplä tuli Kettutassun luo. Varapäällikkö itse ei ollut tällä kertaa lähtenyt mihinkään partioon. “Kerta olet noin aikaisin hereillä, voimme yhtä hyvin lähteä harjoittelemaan jo nyt,” hän sanoi.
Kettutassu ponkaisi ylös maasta ja lähti seuraamaan mestariaan. Kun he pääsivät ulos, Kettutassu kysyi: “Mihin me mennään? Voidaanko mennä Pöllötasangolle, sinä lupasit että opettaisit minulle metsästystä!”
“Sitä minä ajattelinkin. Seuraa minua,” vastasi Valkotäplä, ja lähti hölkkäämään vähän nopeampaa tahtia. Kettutassu ei kuitenkaan malttanut seurata Valkotäplää vaan lähti juoksemaan lujaa kohti Pöllötasankoa. Nummi oli kuitenkin liukas ja märkä sateen jäljiltä, joten Kettutassu liukasteli oikein kunnolla, ja lopulta kaatui lähes suoraan naamalleen. “Auts!” Kettutassu kiljaisi, mutta nousi kuitenkin. Hänelle ei onneksi käynyt kuinkaan. “Ole vähän varovaisempi,” Valkotäplä sanoi. He jatkoivat matkaa ja pian saapuivat Pöllötasangon reunoille. “Noniin. Ensimmäiseksi, opetan sinulle vaanimisasennon. Tällä asennolla vaanitaan pienriistaa ja lintuja.”
“Minä osaan sen jo, isot oppilaat ovat opettaneet!” hihkaisi Kettutassu, varmaan säikäyttäen kaiken pienriistan lähimailla. Kettutassu yritti mennä vaanimisasentoon, mutta hänen takapuolensa oli aivan liian ylhäällä ja häntä huiski innokkaasti. Kettutassu näytti kuitenkin siltä, että hän oli täysin varma, että se asento oli oikea.
“Sinulla on takapuoli ihan liian korkealla, sekä häntä. Häntä pitäisi olla melkein maata vasten, eikä huiskia ylhäällä. Minä näytän miten se pitäisi olla,” Valkotäplä korjasi Kettutassua. Sitten hän itse näytti, miltä vaanimisasennon kuuluisi näyttää. Tassut mahan alla, aivan matalana, häntä suorassa melkein maata viistäen. Kettutassu yritti matkia, mutta hänen häntänsä heilui ja oli aivan liian korkealla edelleen. Kettutassu olisi vain halunnut metsästää, hänen kärsivällisyys ei ihan riittänyt vaanimisasennon harjoitteluun. “Pidä häntä alhaalla ja paikoillaan,” Valkotäplä ohjeisti. Kettutassu yritti laskea häntäänsä, mutta se oli vaikea pitää paikoillaan. “Parempi. Mutta sinun pitää osata hiipiä hiljaa,” sanoi Valkotäplä. Kettutassu lähti hiipimään, mutta osui matkalla risuihin, jotka naksahtelivat hänen allaan. “Varo mihin astut. Riista huomaa sinut kauan ennen kuin ehdit edes sen lähelle jos hiivit tuolla tavalla!” Kettutassua alkoi ärsyttää. Eikö hän koskaan oppisi? *Miksi minulla on näin tiukka mestari?* hän ajatteli. Sinnikäs oppilas kuitenkin yritti uudestaan ja uudestaan. Lopulta Valkotäplä sanoi: “No nyt näytti ihan hyvältä. Osaat vaanimisasennon ainakin sillä tavalla että kaikki riista ei lähde karkuun sinun metelöinnistä.”
Kettutassu hämmästyi. Valkotäplä juuri melkein kehui häntä. Kettutassu oli tyytyväinen. Hän oli kuitenkin oppinut!