”Herätys!” Joku naukui. Donitsi pysyi paikallaan. ”Ihan oikeasti”, sama kissa jatkoi. Donitsi ei vieläkään liikkunut. Pian Donitsi tunsi jonkun käpälän tökkivän kylkeään. Vihdoin hän nousi ylös. ”Näin hyvää unta”, Donitsi puhahti ärtyneenä. ”No anteeksi, mutta tänään saamme sitä hyvää ruokaa, tiedäthän, sitä vaaleanpunaista joka maistuu mahtavalta, ajattelin että haluaisit tietää sen ennen kuin syön sinun osuutesi”, Donitsin pesätoveri Vinha naukui loukkaantuneesti. ”Anteeksi”, Donitsi vastasi anteeksipyytävänä. ”Odota hetki, tulen kohta.” Hän naukui ”Selvä.” Vinha vastasi loikkien pois huoneesta. Donitsi haukotteli. Elämä Vinhan kanssa oli joskus rasittavaa. Vaaleanruskea kotikisunaaras nousi ylös pedistään. Hän kipitti keittiöön. Vinha oli jo ahmimassa ruokaa omasta ruokakupistaan. Donitsi kyyristyi oman ruokakuppinsa ääreen. Kuten Vinha oli kertonut, he olivat tänään saaneet sitä erikoisruokaa. Kun kotikisut olivat syöneet ruokansa loppuun, he tassuttivat olohuoneeseen. ”Öh”, Vinha aloitti. ”Onko sinulla mitään tietoa mitä vanhemmillesi kävi? Et yleensä puhu heistä.” Ruskea kolli kysyi epävarmasti. Donitsin katse synkkeni. Vinha katseli häntä uteliaasti, mutta selvästikin jännittyneenä vastauksesta. Vihdoin Donitsi vastasi: ”Kuolleet.”
”Mitä tapahtui?” Viima kysyi järkyttyneenä. ”En muista”, Donitsi naukui. ”Etkö mitään?” ”Ainoastaan pamauksen, ja kaksijalanääniä. Seuraavaksi tunsin että minut nostetaan maasta. Muuta en muista.”
”Anteeksi. Otan osaa.”
”Ei se mitään. Hei, tiesitkö että kotiväki lähtee tänään kotoa ainakin päiväksi? Saamme tehdä kaikkea mitä haluamme.” Donitsi naukui vaihtaen puheenaihetta.
”En! Mutta mistä saamme ruokamme?”
”Tietysti kotiväki jättää meille paljon ruokaa. Lisäksi osaan saalistaa vähän”, Donitsi vastasi röyhistäen rintaansa. Juuri silloin kaksijalkauros tömisteli huoneeseen. Se leperteli jotakin ja kohotti käpälänsä silittääkseen Donitsia. Donitsi kehräsi kaksijalankäpälän liukuessa hänen turkillaan. Vinha päästi kateellisen nau’un:
”Entä minä?” Kaksijalka näytti ymmärtävän, sillä se alkoi silittää Vinhaa. *Turha minun on muistella menneisyyttä, minulla on kaikki mitä haluan.*

- Ei kai...
- Kuka tuo oikein on?
- Mitä Kuolontähti oikein suunnittelee?
Mustakynnen epäilyksestä siristyneet keltaiset silmät kävivät läpi irvistävien kasvojen ja kuolemalta löyhkäävän leirin laidasta laitaan. Hän ei näyttänyt pelkoaan, vaan antoi sivaltavan katseensa iskostua jokaiseen joka yritti päästä liian lähelle tutkimaan leiriin Kuolontähden mukana saapunutta muukalaista. Suurin osa luuklaanilaisista perääntyi ja ymmärsi pitää muutaman ketunmitan pituisen välimatkan mustavalkeaan naaraaseen ja tuon tassujen juuressa kyhjöttäviin kolmeen vielä sokeaan pentuun. Hän huomasi leiriaukiolla tuoreita veripisaroita ja karvatuppoja, sekä vahvan puroklaanilaisten hajun. Olivatko uimariklaanin jäsenet juuri hyökänneet Luuklaanin uuteen leiriin? Keltasilmä tiesi ettei luopioklaanin leiri normaalisti sijainnut Puroklaanin reviirillä ja Luuklaanin päällikkö oli maininnut jotakin leirin äskettäisestä siirrosta alas vuorilta... Mustakynsi etsi katseellaan tuon pikimustan naaraan ja huomasi, että tuo kutsui kissoja klaanikokoukseen.
- Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juureen klaanikokoukseen! Kuolontähden juhlallinen naukaisu kiiri läpi Luuklaanin leirin. Suurin osa kissoista kiisi eturiviin, sähisten, muristen ja näykkien pitääkseen oman paikkansa. Mustavalkea naaras pysyi aloillaan ja tarkasteli kissoja paremmin, kun niin moni tuntui unohtavan hänen olemassaolonsa. Eturivissä, siellä istui Varpuskynsi. Entinen puroklaanilainen ja nykyinen uskollinen Luuklaanin soturi. Keltasilmä muisti kauan aikaa sitten tavanneensa soturittaren klaanien kokoontumisessa, kun tuo vielä kuului nykyisen Luuklaanin varapäällikön Ohramyrskyn kanssa Puroklaaniin. Hän mietti mikä oli saanut naaraskaksikon vaihtamaan normaalista klaanielämästä sekopäiseen ja murhanhimoiseen laumaan, missä johtajaa vastustavat tapettaisiin.
- Ohramyrsky kertoi, että suunnitelmamme Ututähden nappaamisessa onnistui! Ne hölmöt kala-aivot eivät mahtaneet meille mitään ja nyt meillä on keino millä kiristää heitä! Lupaan teille, että ei mene kauaa, kun koko Puroklaanin reviiri on meidän! Kuolontähti ulisi. Luuklaanilaiset ulvoivat kannustustaan ja hiljenivät, kun päällikkö heilautti häntäänsä. Mustakynnen silmät siristyivät entisestään. Oliko Puroklaanin päällikkö Ututähti tällä hetkellä leirissä vankina, luuklaanilaisten armoilla? Hän nielaisi ja vaistomaisesti vilkaisi taaksensa, leirin suuaukolle. Puroklaanin tulisi hyvin todennäköisesti suorittamaan suuren hyökkäyksen pelastaakseen johtajansa ja Luuklaani ei ollut vielä kissamäärältään yhtä iso, kuin normaali klaani olisi. Taistelusta tulisi haastava, eikä leirissä olo sinä hetkenä tulisi olemaan turvallista mustavalkealle naaraalle ja tuon pennuille.
- Lisäksi olen päättänyt ottaa erään luopion koeajalle klaaniimme. Tuossa on Mustakynsi. Hän oli entinen kuutamoklaanilainen, ennen kuin joutui pakenemaan klaanistaan viedessään kaksi henkeä omalta päälliköltään, tappaen klaanin parantajan, klaaninvanhimman ja jopa oman oppilaansa. Kuten varmasti myös huomaatte, on hänellä kolme pentua, joten virallisesti hänen koeaikansa alkaa vasta silloin, kun pennut pystyvät elämään ilman emonsa läsnäoloa, eli noin kolmen kuun päästä, Kuolontähti maukui ja samassa hetkessä oli koko Luuklaanin katse Mustakynnessä. Hän ei värähtänyt niin monen silmäparin edessä, hän ei suostunut näyttämään tippaakaan epämukavuutta, pelkoa tai hermostuneisuutta. Pieni leuan kohotus merkkinä ettei tämän mustavalkean naaraan kanssa kannattaisi ryppyillä oli ainoa reaktio mitä hän antoi uusille klaanitovereilleen. Kissat eivät näyttäneet yllättyneiltä, kun uusi klaanin jäsen olisi murhaaja, minkä keltasilmä koki omaksi yllätyksekseen helpotuksena. Hän pystyisi ainakin seuraavat kolme kuuta elämään suhtkoht normaalisti ilman syytöksiä niistä kamalista asioista mitä oli tehnyt.
- Minulla on tällä hetkellä niin tyytyväinen olo klaanimme tilanteeseen, että haluan palkita teitä. Raivotassusta tehdään soturi! Kuolontähti maukaisi ja sai taas koko klaanin huomion itseensä. Mustakynsi näki kuinka soturin kokoinen, tummanharmaa kolli naukaisi hiljaiset onnittelunsa vieressään istuvalle ruskeaturkkiselle kollille. Oppilas oli ilmeisesti Raivotassu, sillä hyvin nopeasti pörröturkkinen kolli oli tassuillaan ja kipittänyt Luukummun eteen, johtoportaan arvioivan katseen alle.
- Pimeydenmetsä! Kääntäkää katseenne tähän oppilaaseen, joka on opiskellut jaloa lakianne ja harjoittanut taitojaan! Hän on nyt valmis soturiksi! Raivotassu, lupaakin kunnioittaa klaaniani ja olla sille täysin uskollinen! Luuklaanin päällikkö sanoi. Oppilas nyökkäsi ja ilmoitti kovaan ääneen lupaavansa elää Luuklaanille ja Kuolontähdelle.
- Siinä tapauksessa annan sinulle soturinimesi. Raivotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan...

//Kuolo?

Donitsi heräsi koviin ääniin. Hän haukotteli. Olikohan jo aurinkohuippu? *Hetkinen, miksi kaksijalat pitävät tavallista enemmän meteliä?* Hän ihmetteli. *Pitäisikö minun mennä selvittämään? Jos pitäisi, herättäisinkö Vinhan?* Donitsi mietti. Hän päätyi siihen lopputulokseen, että menisi suorittamaan asian yksin. Vaaleanruskea kotikisu tassutti ulos olohuoneesta, missä hänen petinsä oli, ja suuntasi eteiseen mistä meteli tuli. Hänen kotiväkensä puhelivat jotain toisilleen samalla kun etsivät erilaisia esineitä. Hetkinen. Donitsi tunnisti suuren osan esineistä. Leluja, kuljetuslaatikko, ja ruokakuppi? Mihin ihmeeseen kotiväki sellaisia tarvitsi? Donitsilla ja Vinhalla oli jo ne. ”Mitä ne tekevät?” Kuului jonkun hiljainen ääni Donitsin viereltä. Kotikisunaaras hyppäsi säikähdyksestä ilmaan. ”Anteeksi!”, kuului Vinhan säikähtänyt nauku. ”Ei ollut tarkoitus säikäyttää!” ”Ei se mitään”, Donitsi mutisi toipuen säikähdyksestä. ”En ymmärrä mihin ne tarvitsevat noita, meillä on jo kaikki tuo”, Vinha naukui Donitsin ajatukset ääneen. Sitten kaksijalat huomasivat kissat. Ne lepertelivät jotain, ja sitten tassuttivat ovesta ulos. Vinha ja Donitsi katsahtivat toisiinsa. ”Tuo ei varmana ole normaali retki”, Donitsi naukui. ”Mitä väliä sillä on mitä kaksijalat tekevät, ne kuitenkin ruokkivat meidät ja leikkivät kanssamme”, Vinha kysyi iloisesti. ”Niin, mutta minusta tuntuu että tapahtuu jotain”, Donitsi yritti selittää. ”Rauhoitu, ei mitään tapahdu, ja olemme nyt yksin kotona, saamme tehdä kaikkea. Ei tarvitse pelätä että kotiväki sanoo ettei pöydälle saa mennä.” ”Niin”, Donitsi naukui edelleen epävarmasti. ”Tule, emme ole syöneet aamupalaa”, Vinha maukui.

Klaanikokous oli päättynyt ja aurinko alkoi laskemaan. Lumisydän otti itselleen hyvän, lumettoman paikan leiriaukiolta ja kävi siihen istumaan. Hiiriturkki oli juuri ilmoittanut klaanille Ututähden kohtalosta Luuklaanin vankina, sekä suunnitelmasta hakea päällikkö takaisin käyttäen ensin rauhanomaisia keinoja eli neuvotteluja. Soturi ei uskonut, että Kuolontähti, saatikka kukaan muu luuklaanilainen rupeaisi rauhanomaisin mielin ja hyvässä hengessä puhuen käymään asiaa läpi. Jompi kumpi klaani tekisi aggressiivisen hyökkäyksen ja kolli uskoi - ja toivoi - sen tulevan ensimmäiseksi Puroklaanilta. Heillä oli tällä hetkellä liika lähipäivinä haavoittuneita kissoja, joten he eivät tulisi selviämään, jos Puroklaanin leiriin tehtäisiin hyökkäys ensin.
Lumisydän huomasi, että Liekkisade tuli myös istumaan hangettomalle paikalle, vaikka tuon ei tarvinnutkaan. Moni soturi ja oppilas oli mennyt jo pesiinsä nukkumaan. He olivat hiljaa ja katselivat taivaalla loistavaa kuuta. Kollisoturi kääntyi katsomaan kumppaniaan silmiin ja näki niistä paistavan rakkauden ja ylpeyden. Siinä missä Sädetaivas oli raivonnut kahdelle pojalleen noiden typerästä yrityksestä lähteä kaksin hakemaan Taivaspentua pois Luuklaanilta, oli tummanoranssi naaras ollut ylpeä kumppaninsa rohkeudesta ja urhoollisuudesta. Harmaalaikkuinen kissa kuuli kaukaisuudessa lintujen laulua, pöllön huhuilua, alastomien puiden oksien rapinaa ja kylmän lehtikatotuulen tuiverruksen. Vaikka vuodenaika oli ikävä, hänestä sen mukana tulleet äänet tässä harmonisessa tilanteessa olivat ihania! Lumisydän voisi valvoa ikuisuuden kuunnellen metsän ääniä ja istuen Liekkisateen vieressä. Kumppani katsoi taas häneen, mutta nyt tuon ilme oli muuttunut vakavemmaksi. Soturi jähmettyi kauhusta. Mitä hän oli nyt tehnyt? Oliko soturitar sittenkin vihainen kumppaninsa yrityksestä tappaa itsensä kun lähti Luuklaaniin ilman kunnon apuvoimia?
"Olen kuullut huhuja tädistäsi ja Kuplamyrskystä", tuo sanoi. Kolli hämmästyi. Oliko tuon kaksikon välillä syttymässä uusi riita? Hän kurtisti kulmiaan ja odotti kärsivällisesti, kun naaras yritti selkeästi miettiä miten ilmaisisi asian parhaiten. Oliko tilanne todella niin paha, jos tuon piti niin kauan miettiä miten kertoisi asian Lumisydämelle?
"Kuulemma Ruskalehti... Tätisi on ihastunut Kuplamyrskyyn", Liekkisade naukui kumppanilleen. Hänen sisällään kuohahti. Soturin tätikö olisi ihastunut hänen parhaaseen ystäväänsä? Ei se voinut olla totta. Juurihan Ruskalehti oli julkisesti osoittanut vihaavansa Kuplamyrskyä koko sielullaan heidän riitansa takia... Miten ihmeessä tuo olisi nyt ihastunut häntä nuorempaan soturiin? Kolli ravisteli päätään, kieltäytyen uskomasta sanoihin mitkä hänen kumppaninsa oli juuri lausunut. Värisevän hengityksen puhaltuessa ulos Lumisydämen suusta hän käänsi katseensa tuosta sotureiden pesään, missä kumpikin, hänen tätinsä ja paras ystävänsä, sillä hetkellä nukkuivat. Yhtäkkiä harmaalaikkuiselle kissalle tuli hirveä tarve käydä repimässä Kuplamyrsky niskavilloista ulos tuosta pesästä ja raahata tuo niin kauas Ruskalehdestä kuin mahdollista.

Siitä oli kulunut pari päivää kun Kottaraissulka, Lumisydän ja Tammisydän olivat loukkaantuneet Luuklaanissa. Heidän haavansa paranivat yhä, mutta he pystyivät halutessaan osallistumaan kevyisiin soturitehtäviin. Kunhan vain kävisivät kaksi kertaa päivässä vaihdattamassa lääkehauteet Yöturkin ja Kylmähämärän luona. Nyt harmaalaikkuinen soturi lepäili parantajien pesän edustalla ja katseli kuinka aamun rajapartio saapui leiriin. Mukana olivat Kuutamotassu ja Kaislatassu, kaksi Puroklaanin vanhinta naarasoppilasta. Hänen mielestään kaksikko oli ollut valmis soturititteliin jo kauan ja luultavasti heidät oltaisiin nimitetty jo pari päivää sitten, jos Ututähti olisi ollut leirissä eikä Luuklaanissa vankina. Samassa Hiiriturkki tassutteli kollin luokse.
"Lähde metsästämään. Tuoresaaliskasa on tavallista pienempi!" Varapäällikkö komensi. Lumisydän nyökkäsi ja poistuttuaan leiristä hän lähti jolkottamaan kohti järveä. Viimeinen asia mitä hän kuuli leiristä oli kuinka Hiiriturkki huusi Kanijalkaa luokseen. Soturi ei tiennyt mitä asiaa naaraalla oli luottosoturille, mutta hän toivoi noiden alkavan suunnittelemaan hyökkäystä Luuklaaniin. Ututähti oli ollut liian kauan poissa leiristä ja vaikka varapäällikkö saikin pidettyä klaanin kasassa, alkoi levottomuus päällikön kohtalosta näkymään monien kissojen käytöksessä. Hermostuneisuus, äkkipikaisuus ja hyökkääväisyys hohkasi miltei jokaisessa, ja kolli oli kuullut miten edellispäivän illan metsätyspartiossa oli miltei syntynyt kahakka, kun osa partiosta halusi metsästämisen sijaan lähteä Luuklaaniin noutamaan johtajansa takaisin kotiin.
Järvelle päästyään Lumisydän huokaisi helpotuksesta huomatessaan veden olevan vielä sula. Ohut jääkerros koristi järven rantaa, mutta hän sai sen helposti rikottua. Soturi nappasi muutaman kalan ja nautti viileän veden tunteesta haavoillaan, vaikka tiesi jäätyvänsä sillä samaisella hetkellä kun lähtisi takaisin leiriä kohti. Hänen vatsansa kurni valtavan nälän osoituksena ja varmistaessaan että olis varmasti yksin järven tuntumassa, kolli hotkaisi pienen särjen suuhunsa. Se ei maistunut miltään, mutta oli tyhjää parempi. Kun keskipäivän aikaan hän palasi leiriin oli harmaalaikkuisella kissalla hiukan vähemmän saalista kuin yleensä mukanaan. Lehtikato oli totisesti karkottanut maariistan piiloihinsa. Sillä hän oli loistava metsästäjä, eli syy ei löytynyt Lumisydämen taidoista. Ja oli hänellä sentään mukana jänis, kolme kalaa ja hiiri. Samaan aikaan soturin kanssa leiriin palasi kaksi metsästyspartiota. Heillä oli käynyt tuuri.
"Kaksi jänistä, viisi hiirtä, kolme vesimyyrää ja neljä kalaa", Varjoturkki selitti Hiiriturkille hymyillen iloisesti.
"Siis kaikilta partioilta", tuo täsmensi vielä.
"Hyvin tehty teiltä kaikilta!" Varapäällikkö naukui. Tyytyväisenä omaan suoritukseensa Lumisydän söi hiiren ja meni vaihtamaan kieliä Liekkisateen kanssa.

Illalla:

Kuu oli jo noussut kun Hiiriturkki naukaisi: "Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä klaanikokoukseen!"
Lumisydän ihmetteli miksi varapäällikkö kutsui klaania koolle. Hän istui aukiolla, nojaten Liekkisateeseen ja katsellen kuinka raidallinen naaras seisoi Ututähden paikalla Päällikön pesän päällä.
"Huomisaamuna me lähetämme partion neuvottelemaan Kuolontähden kanssa Ututähden vapauttamisesta!" Tuo jatkoi kun koko klaani oli kuuntelemassa. Soturi henkäisi syvään ja kääntyi katsomaan kumppaniaan. Neuvottelut eivät tulisi johtamaan mihinkään, he molemmat tiesivät sen.

Perhossäde heräsi siihen, että joku tökki häntä kylkeen. Hän räpytteli silmiään ja näki Kivivyöryn häijyt kasvot. *sinä!* hän ajatteli. "Me lähdemme nyt aamupartioon, Kivivyöry sanoi. "Mekö vain?" Perhossäde kysyi. "No ei, nouse jo!" Kivivyöry tuhahti ja löi Perhossädettä korville. "Uskomatonta, veli inhoaa siskoaan noin paljon!" Kuului ääni soturien pesän toiselta puolelta. Perhossäde ei tunnistanut ääntä, eikä häntä kiinnostanutkaan. Kivivyöry irvisti, veti Perhossäteen seisomaan ja potkaisi hänet ulos pesästä. Siellä muu aamupartio jo odotti. "Lähdetään." Sanoi Kivivyöry tullessaan pesästä pois. Ja niin aamupartio lähti matkaan. Muut pinkaisivat edelle, ja Perhossäde ja Kivivyöry lähtivät toiseen suuntaan Nummiklaanin rajalle. "No niin pelkuri, minä menen edeltä, Kivivyöry päätti. Perhossädettä kismitti, mutta hän ei uskaltanut sanoa vastaan. Veli osasi olla myös väkivaltainen. Kivivyöry meni edeltä, ja Perhossäde jäi uusimaan rajamerkkejä. Yhtäkkiä hän haistoi jotain-nummiklaanin hajumerkit heidän puolellaan rajaa! Haju oli tuore, ja Kivivyöry tuntui huomanneen sen myös. Samassa hän näki joukon nummiklaanilaisia omalla puolellaan rajaa. Kivivyöry oli heti hampaat irvessä ja niskakarvat pystyssä, vaikka ei ollut järkeä hypätä taistelemaan toisen klaanin reviirille. Kivivyöry hyppäsi silti. Voi miten erilaisia sisko ja veli voivatkaan olla! Perhossäde piiloutui pensaan taakse. Vähän kauempaa kuului taistelevien kissojen ääniä. Vaivihkaa hän kipitti kauemmas, vaihtoi juoksuun ja pinkoi takaisin leiriin. Leirissä hän painui heti soturien pesään lepäämään. Jonkin ajan päästä sinne tuli myös Kivivyöry. "Pelkuri!" Hän sähisi ohittaessaan Perhossäteen nukkumapaikan. "Ovatko nummiklaanilaiset tosiaan niin pelottavia? Hän jatkoi. Onneksi hän häipyi vain muutaman moitteen jälkeen. Perhossäde vajosi ajatuksiinsa. *miksen minä voi olla pelottava niin kuin muut? Miksi olen tällainen pelkuri? Miten pärjään Kuutamoklaanissa?* Hän yritti pitää itselleen rohkeusharjoituksia: hän ajatteli kissan mille hänen pitäisi sähistä. Mutta ei hän kertakaikkiaan osannut! *kyllä minä pärjään täällä, olen kuitenkin ihan hyvä saalistaja,*Perhossäde ajatteli. Mutta ei voinut olla asiasta ihan varma.

Leijonakynsi istui sotureiden pesässä ja tuijotteli kattoa. Hänellä oli vilu, sillä päivä oli hirveän kylmä, vaikka paksu kermanvaalea turkki suojasikin pahemmilta pakkasilta. Soturilla oli tylsää, illan viimeinen partio oli juuri lähtenyt, joten päivän partot oltiin jo suoritettu eikä häntä väsyttänyt tarpeeksi edes yrittääkseen nukkumista. Kottaraistassunkin kanssa ulos lähteminen tuntui pikemmin ajan haaskaukselta kuin houkuttelevalta idealta. Kolli mietti sitä mitä kävisi, jos tarpeeksi kissoja ei enää auttaisi Leopardilaikkua Liekkitähden ja Valkotäplän surmaamisessa. Uudella päälliköllä olisi nyt yhdeksän elämää, eikä olisi helppoa saada vietyä niitä lyhyessä ajassa tuon tajuamatta juonta. Kermanvaalea kolli tiesi että hänen pitäisi tehdä kaikki pohjatyö omin nokkinensa, mikä vaikeuttaisi asiaa.
*Tai löytää joku pahantahtoinen kissa ja saada hänet auttamaan. Liian haastavaa.* Leijonakynsi ajatteli. Lehtijalava ei ollut vielä osoittanut uskollisuuttaan entiselle mestarilleen, joten hän ei voisi pyytää ainakaan tuolta apua. Murhesiipi olisi liian nuori, Pikkusielu liian herkkä, Kottaraistassu vasta oppilas... Soturi murahti ja nousi jaloilleen, tassutellen ulos sotureiden pesästä. Leiriaukiolla oli vielä muutama aikuinen soturi vaihtamassa kieliä ja pentukaksikko painimassa. Kermanvaalean kollin katse ajautui kahteen pentuun. Kumpikin oli alle viiden kuun, mutta tavasta miten nuo kierivät pitkin tomuista maata, pitivät tiukasti kiinni toistensa lavoista ja potkivat takajaloillaan vastustajansa vatsoja minkä kerkesivät, kieli siitä että vaikka he olivat nuoria he olivat molemmat erittäin hakoja tappeluissa. Naaraspentu oli puolet pienempi kuin tuon vastustajana oleva kollipentu, mutta siitä oli tietysti etujakin. Naaras oli ketterämpi. Kierähtämällä irti kollin otteesta ja puskemalla kaikella voimalla tuon kyljelleen, ilmoitti pentu kovalla naukaisulla olevansa leikin voittaja. Tuo nosti leukansa ylväästi korkeammalle ja hypähti läheisen kiven päälle.
"Kuka tahtoo haastaa minut tappeluun?" Laventelipentu sanoi vakaasti ja odotti seuraavaa vastustajaansa. Leijonakynsi jäi seuraamaan kuinka oppilaiden pesästä astui esiin harmaaturkkinen naaras, joka naukaisi: "Otan haasteen vastaan."
Pentu hihkaisi innoissaan. Tuo pomppasi alas kiveltä ja asettui vaanimisasentoon. Naaraspennun katse oli itsevarma, kun tuo kajautti ilmoille karmean karjaisun ja juoksi täyttä vauhtia Oravatassun jalkoihin. Vaaleanharmaa kissa potkaisi takajaloillaan vastustajansa vasenta takajalkaa niin, että tuon tasapaino huojui ja sitten Laventelipentu jysäytti vauhdilla naarasta kylkeen. Leijonakynsi seurasi nyt hyvin kiinnostuneena kuinka kolmekuinen pentu pääsi jo kaksi vuodenaikaa oppilaana olleen kissan niskan päälle. Oppilas haparoi pari askelta ja kääntyi pentua päin. Ilmeestä päätellen myös harmaaturkkinen naaras oli vaikuttunut naaraspennun taidoista. Vaaleanharmaa kissa sähähti ja syöksyi uudelleen kohti Oravatassua. Tuo ehti väistää ja Laventelipentu törmäsi voimalla kiveen, minkä päällä oli vain hetkeä aikaisemmin uhonnut itselleen haastajaa. Pentu kaatui selälleen ja kohotti tokkuraisen katseensa ylös. Hän kohtasi vastustajansa kasvot eikä tajunnut väistää ennen kuin se oli jo liian myöhäistä. Leijonakynsi hymähti katsoessaan kuinka vaaleanharmaa naaras vieri iskun voimasta leirin suuaukolle.
"Oravatassu!" Viiksihäntä huusi.
"Jätä Laventelipentu rauhaan...", oppilaan emon ääni huusi moittivasti jostakin kollisoturin takaa.

//Laventelipennulla jatkoa?^^

*Miten menikään häviämään Oravatassulle?* Laventelipentu ajatteli vihaisena itselleen. Tai, no, ei se niin paha asia ollut, mutta Laventelipentua ärsytti se, että Viiksihäntä yritti suojella häntä. Oravatassu ei ollut tehnyt mitään hänelle. Kyllä hän selviäisi, vaikka hänen emonsa ja isänsä olivat kuolleet. Ei häntä sen takia pitänyt ylisuojella. "Hei, haluaisitko taistella minua vastaan?" Kuului Aamupennun, Laventelipennun sisaren nauku. "Okei!" Laventelipentu vastasi piristyneenä. "Än, yy, tee, NYT!" Sisar kiljaisi innostuneena. Aamupentu loikkasi Laventelipennun suuntaan, mutta Laventelipentu oli nopeampi. Hän syöksyi sivulle, ja hyppäsi takaisin hölmistyneen Aamupennun päälle. "Ei olisi kannattanut kertoa milloin hyppäät", Laventelipentu naukui hilpeästi. Yhtäkkiä naaras värähti. Ihan kuin joku olisi katsellut häntä. Laventelipentu kiepsahti ympäri; ei ketään. "Mitä nyt", Aamupentu kysyi. "Ei mitään..." Laventelipentu vastasi hiljaisesti. "Mennäänkö pesään, minulla on vähän kylmä", hän kysyi, vieläkin sitä mieltä että joku olisi katsellut häntä. "Okei?" Aamupentu vastasi hämmentyneenä. Pentukaksikko tassutti pentutarhaan. "Voimme suoraan mennä nukkumaan, on jo ilta", Laventelipentu sanoi. Hän asettui makuulle, ja Aamupentu kiipesi hänen päällensä. "Hei!" Laventelipentu maukaisi närkästyneenä. "Sinä sait viime yönä, nyt on minun vuoroni!" Aamupentu naukui ylimielisenä, mutta ystävällisenä.


Yöllä Laventelipentu ei saanut unta. Hänen päässään pyöri se outo tunne. *Jos minä vain pääsisin ulos kävelylle, mutta Aamupentu on päälläni, enkä halua herättää häntä!* Lopulta Laventelipentu oli varmaan nukahtanut, sillä hän avasi aamulla silmänsä, unohtaneena eilisen. Mutta heti kun hän astuisi pesästä ulos, muistaisi hän kaiken edellispäivänä tapahtuneen.

*Miksi hän ei tule kertomaan minulle aikooko hän auttaa Ututähteä vai ei?* Tammisydän pohti. Hiiriturkki oli juuri ilmoittanut aamulla lähtevän neuvottelupartion jäsenet, mutta ei ollut kertonut lähtisikö itse mukaan. Soturitar ei tietenkään ollut itse päässyt partioon, sillä hän paranteli yhä haavojaan jotka oli saanut luuklaanilaisia vastaan käydyssä taistelussa. Naaras murahti itsekseen ja käänsi katseensa pentutarhan edustalla käyvään leikkitappeluun. Hopeapentu oli päihittänyt kaikki kolme Tuulisydämen pentua jo kahteen otteeseen. Nyt tuo kamppaili Viiksipennun kanssa. Nuorempi pentu pisti loistavasti hanttiin jo taistelujen rasittamalle pesätoverilleen ja nousikin ripeästi ylös harmaalaikkuisen pennun tönäisyn jälkeen. Tummanruskea pentu juoksi läheisille kiville ja pomppi kömpelösti möhkäleeltä toiselle, kunnes oli tarpeeksi korkealla. Sieltä tuo hyppäsi vastustajansa niskaan ja tarrasi hampaillaan tuon niskasta kiinni. Tammisydän väräytti korviaan kun ilmassa kajahti kimeä kirkaisu. Yhtäkkiä hän tunsi töytäisyn kyljessään. Taivaspentu oli kaikella voimalla iskeytynyt soturittaren kylkeä vasten, aikeinaan saada hänet kumoon. Naaraalla kesti hetki tajuta että kyseessä oli leikkitappelu ja hetken ajan hän meinasi häätää pennun luotaan, mutta innokkaan katseen ja kyseisen kollipennun äskettäin koetun hirvittävän traumaattisen kokemuksen jälkeen kellahti mustaoranssi kissa kumoon. Hän antoi kollin mukiloida vatsaansa ja rinnustaansa, läpsien itse välilllä kevyin huitaisuin tuon korvia.
"Taivaspentu!" Tuulisydämen naukaisu keskeytti heidän leikkinsä. Kuningatar alkoi puhisten moittimaan vanhinta poikaansa haavoittuneen kissan häirinnästä, mutta Tammisydän keskeytti: "Minä itse suostuin tähän. Pentusi on aivan mahtavaa soturiainesta."
Oranssiturkkinen naaras katsoi häntä ja soturitar katsoi takaisin. Hetken ajan Taivaspentu istui vain mustaoranssin naaraan rinnan päällä ja vahtasi ihmeissään kahden naaraan hiljaista katsekontaktia. Turkoosisilmäinen kissa ei näyttänyt tunteita kasvoillaan, mutta oli todellisuudessa todella hämmentynyt Tuulisydämen kylmästä käyttäytymisestä.
"Mene sisarustesi luo, minulla on asiaa Tammisydämelle...", Tuulisydän mutisi. Pentu hyppäsi alas turkoosisilmäisen kissan rinnustalta ja tallusti kuuloetäisyydelle kaksikosta.

"Minä kielsin sinua olemasta yhteyksissä minun pentuihini, varsinkin Taivaspentuun!" Tuulisydän kivahti ja katsoi murhaavasti Tammisydäntä. Hän puhahti ja nousi tassuilleen. Tuo oli monta kuuta sitten ohimennen sähissyt soturittarelle, kun hän oli matkalla parantajien pesälle kävellyt liian läheltä kuningattaren pentuja. Ei mustaoranssi naaras tajunnutkaan, että käsky päti yhä.
"Minä en satuttanut häntä! En ikinä tekisi sellaista!" hän sähähti takaisin ja näytti loukkaantuneelta.
"Miksi sitten olet hänen seurassaan? Luuletko että olisin unohtanut sinun tulleen Puroklaaniin sen ulkopuolelta?" Tuulisydän jatkoi. Hyytävän kylmä hiljaisuus lankesi heidän välilleen ja sivustaseuraajat katsoivat jännittyneinä mitä tapahtuisi seuraavaksi. Tammisydän luimi korviaan ja puri hammasta. Voi kunpa kuningatar vain tietäisikin hänen menneisyydestään ja siitä missä klaanissa oli oikeasti syntynyt. Soturitar tiesi ettei tilannetta pitäisi kuitenkaan räjäyttää tassuihin, varsinkin kun Ututähtikään ei olisi leirissä, joten hän yritti puheenaiheen vaihdolla lieventää tuon vihaa.
"Taivaspentu on kehittynyt aivan hirvittävää vauhtia, hän on mielestäni valmis soturioppilaaksi... Tahtoisin hänet oppilaak-", mustaoranssi naaras aloitti, mutta oranssiturkkinen keskeytti tuon: "EI MISSÄÄN NIMESSÄ! Ei tämän kaiken jälkeen... Ei!"
Tammisydän järkyttyi nähdessään tuon ilmeen, hän ei ollut ikinä nähnyt Tuulisydäntä noin vihaisena, ei edes silloin kun tuo käskytti turkoosisilmäisen kissan hakemaan Taivaspennun pois Luuklaanista. Hän oli äimistynyt, eikä tajunnut lähteä pois ajoissa, kun kuningatar jo muksautti soturitarta poskeen.

Tihkutäplä havahtui hereille jostain kaameasta. Naaras tunsi pehmeän kosketuksen lavallaan ja kierähti ympärille säkkipimeässä pesässä, yhä huohottaen painajaisen tuoman paniikin takia.
”Tihkutäplä?” Hämäräaskeleen karhea, uninen ääni kysyi. Tihkutäplä luimisti korviaan yllättyneenä, niin kuin ei olisi odottanut löytävänsä kollia viereltään. Totta, tummanharmaa soturi oli siirtänyt sammalpetinsä jälleen hänen vierelleen.
Hämäräaskeleen meripihkasilmät hohtivat pimeässä, yhtäkkiä valppaina.
”Sinä sätkit unissasi.”
Tihkutäplän sydän hakkasi yhä, mutta pesän lämpö, tutut tuoksut ja klaanitovereiden tasainen tuhina ympärillä rauhoittivat häntä hiukan.
”Taisin nähdä pahaa unta”, Tihkutäplä selitti ja väräytti viiksiään, yrittäen peittää järkytystään.
”Mistä?” Hämäräaskel kysyi uteliaana, ja siirtyi lähemmäs niin, että hänen kylkensä koski Tihkutäplän kylkeä. Naaras teki kaikkensa, ettei tärähtänyt hallitsemattomasti kauemmas.
”En muista.. jostain hölmöstä varmasti”, hän kuiskasi ja hautasi kuononsa varovasti sammaleeseen. Hämäräaskel murahti vaimeasti painaessaan päänsä takaisin käpälilleen. Tihkutäplä näki, että hän ummisti hitaasti silmänsä uudelleen. Silloin naaras tunsi kykenevänsä jälleen hengittämään. Tosiasiassa hän muisti, mitä unessa oli tapahtunut – se oli piirtynyt yksityiskohtia myöten hänen verkkokalvoilleen.
Oli ollut taas Luuklaanin hyökkäys sinä yönä, kun hänen mestarinsa Vasanloikka kuoli. Silloinkin he olivat koisineet näin, sikeästi ja tietämättöminä ulkona liikkuvasta vaarasta, joka livahti sisään leiriin kuin myrkyllinen kyykäärme. Joku oli repinyt hänet ulos pesästään, mutta se ei ollutkaan ollut luuklaanilainen, vaan kissan turkissa oli ollut hänen oman klaaninsa tuoksu. Tihkutäplä oli hätääntynyt, eikä ollut pystynyt puolustautumaan omaa klaanitoveriansa vastaan, jonka kasvot olivat sakeiden varjojen peitossa. Silloin punainen kuu oli pakottanut kuuset väistymään edestään, ja verestävä valo oli täyttänyt leirin. Tihkutäplä oli jämähtänyt paikoilleen hyökkääjän painon alla nähdessään, että siinä oli Hämäräaskel, pelottavan kylmä katse ilmeettömillä kasvoillaan, samalla kun kolli raastoi Tihkutäplän kylkeä. Rimpuileva naaras oli tuijottanut hetken klaanitoveriaan järkyttyneenä, petettynä, ja kääntynyt sitten katsomaan sivulleen, josta kuului sydäntäsärkevää kirkunaa. Mustakynsi ja Salamaviilto olivat raadelleet parin ketunmitan päässä taistelun tuoksinnan keskellä Laikkutassua, jonka huudot olivat vaimentuneet siinä samassa avuttomaksi ulinaksi samalla kun mielipuolinen nauru oli täyttänyt ilman. Tihkutäplä oli pyristellyt avuttomana irti Hämäräaskeleen otteesta, mutta joka liikkeellä hänen poskensa oli vain tuntunut uppoavan syvemmälle mustaan, kylmään mutaan. Hänen näkökenttänsä oli alkanut sumentua kun hän oli ulvonut, anonut heitä lopettamaan, mutta hänen tajuntaansa täyttäneet huudot ja repimisen äänet eivät olleet lakanneet.
Sitten oli jälleen tullut pimeää ja hänet oltiin tempaistu mukaan taisteluun. Hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin pimeää, mutta hän oli juossut eteen päin sokeana etsien Laikkutassua. Joka suunnassa kynnet ja hampaat olivaat repineet häntä. Silloin Tihkutäplä oli horjahtanut ja katsoessaan alas hän oli nähnyt mytyn Ruostehallan tummanpunaista karvaa. Hänen veljensä vierellä oli maannut Lehtikuu epäluonnollisessa asennossa, elottomat silmät ammollaan. Kun Tihkutäplän suu oli avautunut äänettömään huutoon, rähinä hänen päässään oli selkeytynyt hetkeksi.
”Sinä olet yksi valituista”, ontto ääni oli sanonut.
”Ennustus”, toinen oli kuiskannut salaperäisesti.
”Tammiturkki toi ennustuksen”, sama ääni jatkoi, liikkuen hänen toiselle puolelleen.
”Varo keneen luotat.”
”Ole rohkea.”
”Sinä petät kaikki lähimmäisesi.”
Äänet olivat täyttäneet Tihkutäplän pään, ja naaras oli tuntunut vajoavansa jonnekin kylmään ja pimeään, mutta hirveät kaiut eivät olleet lopettaneet, ennen kuin hän huomasi taas olevansa pesässään.
Tihkutäplä tukahdutti kitkerät voimattomuuden kyyneleensä sammaleeseen.
#He ovat kunnossa, se oli pelkkää unta, he ovat kunnossa, nukkuvat omissa pesissään...# hän toisteli itselleen ja kaivautui syvemmälle sammalpetiinsä.

Kun klaanitoverit ympärillä alkoivat hereillä, Tihkutäpläkin päätti, että oli aika nousta, vaikka hänen silmäluomensa painoivat raskaina. Kylmä tuuli pusersi hänen turkkiinsa heti, kun naaras astui ulos pesän suojista. Loikkiessaan eteen päin harmaaturkkinen soturi oli liukastua, ja katsahdettuaan maahan hän huomasi hämmästyksekseen, että se oli jääkerroksen peitossa. Tihkutäplä veti syvään henkeä, jolloin höyrypilvi karkasi ilmaan. Hänen tassujaan kylmäsi seisoa paikallaan, joten hän lähti tassuttelemaan kohti oppilaiden pesää. Lehtikato oli hiipinyt kanjoniin aivan hänen huomaamattaan.
Ennen kuin Tihkutäplä kerkesi kutsua oppilastaan, Laikkutassu ilmestyi pesänsä suuaukolta ja sujahti Tihkutäplän rinnalle korvat uteliaina pystyssä. Oppilaan turkki oli edelleen sekaisa ja hänen käpälistään varisi maahan sammalhahtuvia, mutta Laikkutassu näytti pirteältä. Tihkutäplä poti melkein huonoa omaatuntoa pahasta tunteesta, joka velloi hänen vatsassaan.
”Mihin tänään, Tihkutäplä?” Laikkutassu naukui katsoen mestariaan tiiviisti.
”Ajattelin että olisi mukava mennä metsälle”, Tihkutäplä vastasi ja koitti peitellä häntänsä hermostunutta nykinää. Hän oli tyystin unohtanut suunnitella oppilalleen tekemistä täksi päiväksi.
”Selvä”, Laikkutassu vastasi haukotellen ja venytti selkäänsä.
”Menemmekö partioon vai?”
Tihkutäplä vilkaisi nopeasti aukion keskelle, missä Nummipyörre jakoi juuri päivän partioita. Hämäräaskeleen tummanharmaa turkki oli pörhöllä, kun kolli lähti johtamaan kissajoukkoa ulos leiristä.
”Mennään tänään kahdestaan”, Tihkutäplä naukui vaisusti ja viittoi oppilasta seuraamaan itseään aluskasvillisuuteen. Ohut kerros kuuraa kimmelteli saniaisten pinnalla, kun Tihkutäplä työntyi pehkon läpi. Ilman kosteus värisytti hänen selkäpiitään.
”Länsipuolella ei olla käyty pitkään aikaan.. Kuule, oliko täällä näin jäistä vielä eilen?”
Perässä kulkeva Laikkutassu heitti hänelle kysyvän katseen ja kohautti sitten hartioitaan.
”Kotkakanjoni sanoi, että kun yöpakkaset tulevat, niin näin märällä säällä kaikki paikat jäätyvät.”
”Vai niin”, Tihkutäplä naukui hitaasti ja vilkaisi tasaisen harmaata taivasta. Hän tunsi helpotusta siitä, että villinä kuohuava joki saattaisi vielä jossain vaiheessa jäätyä ja rauhoittua.
”Toivottavasti riista ei katoa kovin nopeasti..” Laikkutassu toivoi hiljaa, ottaen esille lehtikadon väistämättömän haittapuolen.
”Ainakin toistaiseksi riistaonni on hyvä!” Tihkutäplä naukui, sillä oli juuri raottanut suutaan heidän kulkiessaan ja napannut kiinni hiiren hajujäljestä.
”Minäkin haistan myyrän”, Laikkutassu totesi innostus äänessään, ja loikki eteen päin.
”Tavataan harjoituskuopalla ennen aurinkohuippua!” Tihkutäplä huikkasi laikukkaan naaraan perään, ennen kuin hän kerkesi livahtaa pois näköpiiristä. Huojentuneena yleensä niin tarkasti ohjeita noudattavan naaraan oma-aloitteisuudesta hän kääntyi jälleen oman hiirensä puoleen, ja lähti seuraamaan tuoretta hajujälkeä jäisten neulasten peittämää polkua pitkin.

"Lupaan palvella sinua ja Luuklaania!" Raivotassu vastasi onnellisena Kuolontähdelle. Jääsilmä pyöräytteli taas kerran silmiään Luuklaanin jäsenten sekopäiselle mieliteolle seurata ja palvoa sokeasti päällikköään. Johtaja sattui vain tälläkin kertaa olemaan hyvällä tuulella ja siksi oli päättänyt nimittää oppilaasta soturin, ei tuo oikeasti ollut kiinnostunut oppilaiden koulutuksesta. Hän pyöräytti katseensa leirin sisäänkäynnin lähellä istuvaan Mustakynteen ja tarkkaili kuningatarta ja tuon pentuja korvanpäistä varpaisiin. Kuutamoklaanin koulima lihaksisto ja kylmä katse olivat ensimmäiset asiat mitkä tuosta huomasi, mutta soturitar kiinnitti huomiota myös muuhun. Vaikka kyseessä oli emo pentujensa kanssa, ei luopio käyttäytynyt mitenkään emollisesti kolmikkoaan kohtaan. Kyllähän tuo pentunsa piti aloillaan, mutta lämpöä tai edes pienen pienen välityksen osoitusta ei näkynyt. Aivan kuin pentujen kanssa oleminen vaikutti mustavalkealle naaraalle raastavalta työurakalta mitä hän koko sydämestään inhosi, kuin tehtävältä, minkä jokainen naaraskissa vaistomaisesti suorittaa. Punaoranssi naaras oli hyvin hämmentynyt ja kiinnostunut tästä käyttäytymisestä.
"Siinä tapauksessa annan sinulle soturinimesi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan... Raivoruskana!" Kuolontähti jatkoi. Tuo pudottautui alas Luukummulta, milloin Raivoruska nuolaisi kunnioituksen osoituksena johtajansa lapaa ja muu klaani alkoi huutaa: "Raivoruska! Raivoruska!"
Jääsilmä oli hiukan hämillään, kun onnittelujen tulva saartoi tuoreen soturin. Kaikki vaikuttivat jo täysin unohtaneen Mustakynnen ja Ututähden olemassaolon. Tappomieli, Arpikynsi ja Kultakyyhky onnittelivat kollia ensimmäisenä. Heillä kaikilla vaikutti olevan kova luotto tuon hyppäämistaitoihin. Soturitar livahti ensimmäisten joukossa pois leiriaukealta ja jäi odottamaan väsymyksen saapumista leirin laidalle, luiseva hiiri seuranaan.
"Nyt on aika!" Kuolontähti sanoi kun onnittelijat ja muu klaani olivat menossa nukkumaan. Päällikkö otti tuoreen soturin mukaansa ja yhdessä he lähtivät Tulikammiolle. Punaoranssi naaras ei ollut vieläkään kokenut olevansa väsynyt, joten hän nousi tassuilleen ja alkoi ottamaan askelia lähemmäs leirin sisäänkäyntiä. Mustatassu ponkaisi heti pystyyn ja tassutti mestarinsa luokse.
"Hei. Tulisitko kanssani metsästämään?" tämä kysyi ja pysähtyi Jääsilmän hakemaan väsymystä eikä metsästämään ja nyt piikki soturittaren lihassa oli änkeämässä mukaan. Ja tehnyt siitä vielä metsätysreissun. Hän tiesi hyvin, että saisi kokea että Käärmeeniskun, myös Varpuskynnen vihat taas niskassaan jos jatkaisi oppilaansa kouluttamisen laiminlyöntiä. Joten punaoranssi naaras nyökkäsi, mutta ei katsonut Mustatassua. Hän lähti valkoturkkinen naaras vierellään juoksemaan kohti Vuoristoklaanin aluetta. Siellä sinisilmä sai kiinni yhden ainoan oravan, mutta hän ajatteli eläinten olevan piilossa kylmältä pakkaselta. Siltikin, yksi orava ei olisi hyvä tulos, varsinkin kun Mustatassukaan ei ollut saanut yhtään riistaa. He kävelivät Kuutamoklaanin alueelle, missä mestari sai huokaista helpotuksesta. Oppilas oli saanut napattua vesimyyrän. He jäivät hetkeksi makoilemaan yhden puun alle, sillä kumpikaan heistä ei olisi jaksanut lämmittelemättä ja lepäämättä kävellä takaisin leiriin.
"No eiköhän jatketa matkaa?" Jääsilmä sähähti haistaessaan Kuutamoklaanin partion lähestyvän ja käveli valkoturkkisen naaraan luo, potkien tuon ylös aikaisilta yöunilta. He kävelivät Nummiklaanin reviirin halki riistan toivossa, mutta kun sitä ei löytynyt he menivät sieltä leiriin.