Ei tämä voinut olla todellista. Koko Puroklaani oli ollut nauttimassa hyvistä yöunista, kun pentutarhalta kuuluva kiljaisu oli herättänyt koko leirin samalla hetkellä. Soturit olivat yhdessä rämpineet leiriaukiolle, Lumisydän mukaan lukien, ja kohdanneet kaksi Luuklaanilta haisevaa kissaa aukiolla, joista toisella oli pelosta tärisevä Taivaspentu leuoissaan. Toinen luuklaanilainen oli sähissyt tämän olevan kosto aikaisemmasta hyökkäyksestä ja jos he haluaisivat pennun takaisin, kannattaisi Ututähti pitää elossa.
"Ette edes katso Ututähteen tai revin sinulta ja koko Luuklaanilta silmät päästä!" Tammisydän ärisi kahden luuklaanilaisen perään, kun nuo pinkaisivat ulos leiristä.
"Heillä on veljeni, Taivaspentu!" Konnapentu vikisi. Lumisydän kipitti ulkona olevan pennun luo ja kävelytti tuon pentutarhaan. Hän näki hereillä olevan Tuulisydämen, jonka pelkotuoksu oli haistettavissa. Susivarjo oli lohduttamassa tuota ja heidän kolmikostaan keskimmäinen kipitti heidän luokseen.
"Emo, minä haen Taivaspennun takaisin!" Tuo ulisi.
"Ei! Konnapentu et mene, on jo liian myöhäistä. Emme halua menettää sinuakin!" Susivarjo sähisi Tuulisydämen puolesta. Lumisydän luimi korviaan perheen selkeälle ahdistukselle ja epätoivolle.
"Hän on veljeni!" Konnapentu sihisi ja näytti yllättyneeltä isänsä kiellolle.
"Susivarjo sanoi jo EI!" Kuningatar sähisi osittain raivoissaan. Harmaalaikkuinen soturi näki, että Ampiaispentu oli emonsa hännän takana, selkeästi suojattuna ja piilossa.
"Mutta...", kollipentu änkytti.
"Sanoimme jo EI!" Susivarjo sähisi. Silloin Hopeapentu juoksi pentutarhaan Lumisydämen takaa ja törmäsi äsken sähisevään soturiin. Kaikki jäivät tuijottamaan pientä kollipentua, joka oli keskeyttänyt painavan keskustelun. Konnapentu ei kuitenkaan jäänyt tiuskimaan pesätoverilleen vakavan asian keskeyttämisestä kuten Tuulisydän oli tehnyt vaan lähti surullisena pesästä. Harmaalaikkuinen soturi seurasi tuota, sillä ei takuulla haluaisi pennun suorittavan suunnittelemaansa pelastusyritystä. Sillä yritykseen se myös tulisi jäämään.
"Lumisydän, lähdetään etsimään veljeni! Ota mukaan Kottaraissulka, hän on luotettava eikä takuulla kerro Ututähdelle tai vanhemmilleni!" Kollipentu sähisi. Kermanvaalea kolli ei voinut väittää vastaan, kyllä hänkin halusi Taivaspennun pelastaa ennen kuin tuolle sattuisi mitään. Mutta hän lähtisi sitten vaikka yksin tälle pelastusretelle eikä vetäisi perheenjäseniään siihen mukaan. Lumisydän käveli Kottaraissulan luo, joka seisoi todella lähellä heitä leirin laitamassa ja ajatteli käydä tuon kanssa niin hiljaisen keskustelun jostakin turhanpäiväisestä asiasta. Konnapentu ei kuulisi mistä he puhuisivat ja harmaalaikkuinen soturi sanoisi ettei hänen veljensä suostunut lähtemään mukaan ilman isompaa partiota.
"Kuulin jo ja voin tulla mukaanne!" Isoveli sihisi päättäväisenä harmaalaikkuisen soturin korvaan, kun hän oli tepastellut tuon vierelle.
"Ei!" Kermanvaalea kolli sähisi.
"Miksi en, en ole enää oppilas, eivätkä nuoremmat minua määräile!" Kottaraissulka tulistui.
"Et voi tulla!" Lumisydän sihisi. Isoveli huokaisi ja katsoi nyt lempeämmällä katseella häntä.
"Tämä ei ole sitä mitä luulet. Olen ollut leirissä yhtenä tyhjänpanttina, minun on nyt autettava sinua, kun on kerrankin tilaisuus", tuo sähisi.
"Mutta Kottaraissulka et...", harmaalaikkuinen soturi aloitti, mutta Kottaraissulka peitti hänen suunsa hännällään.
"Ei siitä ole kyse että olisit heikko tai en uskoisi sinun pärjäävän yksin... En vain halua menettää sinua jos minulla olisi ollut mahdollisuus auttaa!" Tuo maukui ja ymmärrys hohkasi Lumisydämen ruskeissa silmissä.
"Hyvä on...", hän sähisi ja käveli takaisin Konnapennun luokse.
"Eikö Kottaraissulka...", pentu murisi ja tuon kasvoilla näkyi selvä turhautuminen. Harmaalaikkuinen soturi pudisti kuitenkin päätään ja pudottautui puhuakseen hiljaiseen sävyyn tuolle.
"Hän suostui, mutta me olemme menossa kaksin. Emme voi ottaa taistelutaidotonta pentua matkaamme, sinä vain hidastaisit meitä. Joten et puhu tästä kellekkään ja pysyt visusti leirin muurien sisäpuolella, ymmärrätkö?" Lumisydän sähisi ja näytti siltä, että kollipentu meni sanattomaksi.
"Mutta...", kuului vastaus. Kermanvaalea kolli tuijotti tuota niin pitkään, että Konnapentu sai nyökättyä, vaikka tuon kasvoilta ja silmistä paistoi selkeä valheen ilme.
*Voi Tähtiklaani, älä anna Konnapennun valehdella!* Hän ajatteli ja usutti pennun sitten takaisin pentutarhalle. Kottaraissulka odotti leirin varauloskäynnillä.
"Selvä, lähdetään ennen kuin joku tajuaa, että olemme menossa!"
Kaksi kollia poistuivat ja lähtivät kaislatunnelia pitkin ulos leiristä.

He juoksivat Kottaraissulan kanssa kohti Luuklaanin leiriä, isoveli oli näyttämässä suuntaa.
"Kiitos, kun tulit mukaani pelastamaan Taivaspennun", Lumisydän huusi. Raidallinen soturi katsoi häneen.
"Olet veljeni! Niinhän veljet tekevät!" Tuo huusi takaisin. Kun he pääsivät lähemmäs Vuoristoklaanin rajaa, heidän juoksuaskeleensa hidastuivat kävelyksi. Pian he olivat kävelleet lähelle Luuklaanin uutta leiriä Puroklaanin reviirillä ja laikukas soturi pystyi haistamaan Luuklaanin kissojen mädän, ja veren hajun. He eivät olleet ehtineet saamaan kaappaajia kiinni, joten heidän pitäisi käydä hakemassa pentu leiristä.
*Olemme pian perillä!* Hän ajatteli ja Lumisydämen naamalle levisi tyytyväinen, mutta vakava ilme. He kävelivät hiljaa lähemmäs leiriä, sitten Kottaraissulka ulvaisi hyökkäyskäskyn ja he ryntäsivät yhdessä Luuklaanin leiriin.
"ANTAKAA TAIVASPENTU TAKAISIN KETUNLÄJÄT!" Tuo ulisi.
"Miksi teitä pitäisi totella? Olette kaksin!" Luuklaanilaiset murisivat takaisin ja alkoivat piirittää kaksikkoa, selkeät hyökkäysaikeet mielessään. Taivaspentua ei näkynyt missään. Sitten Lumisydän hyökkäsi lähimmän luuklaanilaisen kimppuun ja näki että myös Kottaraissulka oli valinnut ensimmäisen uhrinsa. Kuitenkin, he olivat kaksistaan, luuklaanilaisia oli liikaa.
*Teimmekö oikein kun tulimme tänne? Onko tämä loppu...* Hän ajatteli raapiessaan vastustajansa lapaa.

Leijonakynsi katsoi silmät vihasta levinneinä kuinka Nummiklaanin uusi päällikkö Liekkitähti hypähti Seinämäkivelle, aikeinaan kajauttaa ensimmäinen klaaninkutsunsa ikinä. Tuon kirpunsyövän kollin ei sillä hetkellä kuuluisi seistä päällikölle kuuluvalla paikalla, eikä Valkotäplän varapäällikkönä. Ne paikat olivat varattuina Leopardilaikulle ja Leijonakynnelle, ja varmasti olisivat jo heidän jos nummiklaanilainen olisi päässyt mukaan entisen mestarinsa suunnitelmaan. Mutta ei, hänen piti mennä Liekkitähden, Ketunkynnen ja Sulkakuiskeen jahtaamisen sijaan takaisin Nummiklaanin leiriin. Olla valmiina pitämään järjestystä yllä leirissä, kun Leopardilaikku ja tuon erakkojoukko saapuisivat kuollutta johtoporrasta kantaen. Mutta niin ei ollut käynyt, Liekkitähti saapui entisen päällikön ja parantajan kanssa täysissä voimissaan takaisin leiriin. Luopioista ei ollut tietoakaan ja Leijonakynsi pystyi vain arvelemaan, etteivät he olleet saaneet kolmikkoa kiinni takaa-ajossa.
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Liekkitähti huusi. Kermanvaalea kolli oli varma, että uusi päällikkö katsoi alaisiaan virnuillen, pää sekaisin siitä uudesta voimasta ja vallasta mikä oli nyt tuon tassujen ulottuvilla. Se sai vihreäsilmäisen kollin veren kiehumaan.
"Tänä yönä on Neljän virran tammella klaanien kokoontuminen. Minun, Valkotäplän, Yötuulen ja Tähtitassun lisäksi mukaan tulevat Hämähäkkijalka, Kuurahohde, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Leijonakynsi, Tiikerihäntä, Kanervakuoppa, Naakkalaakso, Kuutassu, Kottaraistassu ja Oravatassu. Lähdemme auringonlaskun jälkeen, joten syökää ja levätkää nyt hyvin", Liekkitähti naukaisi. Leijonakynnen silmät lensivät suuremmiksi ja tuon kasvoille levisi mielipuolinen virnistys. Vaikka hän ei pääsisi enää surmaamaan uutta päällikköä heti, nyt kun tuolla oli yhdeksän elämää, pääsisi soturi ainakin mukaan klaanien kokoontumiseen, missä olisi helppoa pistää useampi ikävä juoru Nummiklaanin uudestä päälliköstä liikkeelle. Se olisi hyvä alku uusille kostosuunnitelmille, saada muiden klaanien jäsenet ja johtoportaat heti kättelyssä inhoamaan Liekkitähteä.

Tammisydän istui yksikseen leirin reunamalla ja katseli korvat luimittuina hätääntyneiden klaanitovereidensa ahdinkoa. Kottaraissulka ja Lumisydän olivat lähteneet, mutta sitä ei oltu vielä huomattu. Soturitarkin oli vain sattumalta nähnyt kuinka kahden soturin hännänpäät olivat kadonneet leirin varauloskäynnistä ja aivan varmasti kaksikko oli lähtenyt luuklaanilaisten perään hakemaan Taivaspentua takaisin. Sitten leirin pääsisäänkäynniltä kuului äänekäs mau'unta, joka ei todellakaan kuulunut puroklaanilaiselle. Siellä oli luuklaanilainen.
"Kuulkaa kaikki Puroklaanin kissat! Tulkaa tänne ja antakaa minun olla tai pentunne kuolee!" Luopioklaanilainen ärisi.
*Ei kai taas?* Tammisydän juoksi aukealle ja meni aika lähelle mädältä ja vereltä löyhkäävää kissaa. Tuon ympärille oli heti auennut ketunmitan kokoinen kehä. Onneksi tuolla ei ollut toista Puroklaanin pentua hampaissaan, tämä kissa oli pelkkä viestintuoja.
"Vähän aikaan sitten teiltä vietiin pentu ja mietitte varmaan miksi", luuklaanilainen kertoi. Aukiolle saapunut Tuulisydän alkoi huojua mustaoranssin soturittaren takana ja parin oppilaan oli juostava tuota auttamaan.
"Hänet vietiin syystä! Te hyökkäsitte leiriimme ja nyt saatte kärsiä seuraukset. Haluamme erään tietyn kissan vastineeksi, jotta saatte pentunne takaisin! Siis paremmassa kunnossa kuin ruumis!" Luopioklaanilainen kivahti. Kaikki olivat hiljaa, mutta turkoosisilmäinen naaras näki osan puroklaanilaisten katseista kääntyvän Ututähteen.
*Tämän täytyy olla unta.*
"Taidattekin jo tietää, ketä tarkoitan... Eikö niin, Ututähti?" Luuklaanilaisen ääni oli kylmä ja pilkkaava. Tammisydän nosti katseensa luuklaanilaiseen, hänen silmänsä leimusivat ja soturitar sähähti.
"Saatte aikaa kuuhuippuun miettiä kumpi on parempi, terve pentu, vai vanhempi, ei niin terve päällikkö!" Luopioklaanilainen huusi. Mustaoranssin naaraan sisällä kuohahti ja luopio luikahti tiehensä. Kaikki katsoivat Ututähteä. Turkoosisilmäinen kissa seisoi hiljaa katsoen luuklaanilaisen perään.
"Ala mennä! Haluan pentuni!" Tammisydän kuuli jonkun huutavan. Hän käännähti järkyttyneenä ympäri. Tavallisesti niin lempeä Tuulisydän katsoi päällikköä vihaisempana kuin kukaan aiemmin. Ja se on paljon, kun ottaa huomioon, että Puroklaani oli kasvanut koko mustaoranssin soturittaren eliniän ajan rauhallisena, johtajaansa kovasti kunnioittaen.
"Hei! Kottaraissulka ja Lumisydänkin ovat kadonneet! Ne ovat lähteneet ihan varmasti Taivaspennun perään! Kottaraissulkahan tietää reitin!" Ruskalehti huusi. Turkoosisilmäinen naaras nielaisi, kun muitakin kissoja kerääntyi kuningattaren tueksi ja alkoi huutaa Ututähdelle. Tammisydän katsoi anoen kumppaniaan, mutta tuo oli hiljaa elettäkään tekemättä. Hän huokaisi syvään, jos Ututähti ei saisi tassujaan liikkeelle vaan jäisi leiriin laatimaan jonkinlaista suunnitelmaa, se aiheuttaisi vain enemmän kipua Kottaraissulalle, Lumisydämelle ja Taivaspennulle.
"Minä menen!" Hän huusi.
*En voi antaa pennun kärsiä!* Mustaoranssi soturitar lähti loikkimaan ulos ja sai vielä Tuulisydämen huudon peräänsä; "Uskallappas palata ilman pentuani!"
Tammisydäntä puistatti, kun hän juoksi kovaa vauhtia kohti Vuoristoklaanin rajaa. Pitkän matkan jälkeen naaras saapui Luuklaanin jo liiankin tuttuun uuteen leiriin. Hän huokaisi ja astui sisään, vain kohdatakseen järkytyksen. Kottaraissulka ja Lumisydän olivat keskellä taistelua ja Taivaspentu istu leirin reunalla seuraamassa. Vartioituna.
"Teidän oli typerää tulla tänne puroklaanilaiset! Olisitte pysyneet klaanissanne, niin tietäisitte varman keinon saada pentunne!" Joku luuklaanilainen raakkui. Heidän varapäällikkönsä Ohramyrsky seisoi lähellä, antoi hännällään merkin ja kaikki kävivät kahden soturin kimppuun. Tammisydän ei kestänyt sitä enempää.
"SEIS!" Hän murisi ja raapaisi lähintä vihollista takajalkaan.
"Lisää Puroklaanin kissoja!" Tuo huusi muille klaanitovereilleen ja noita tuntui tulevan lisää aukiolle. Heitä oli paljon enemmän kuin puroklaanilaisia. Soturittaren kimppuun hyökkäsi siniharmaa naaras, joka ärisi hurjistuneena. Mustaoranssi naaras potkiasi tuota vatsaan ja luuklaanilainen kieri kohti pusikkoa. Tammisydän juoksi tuon perään.
"Kuka sinä olet?" Hän kysyi sylkien. Siniharmaa naaras ei vastannut, vaan kävi puroklaanilaisen päälle.
"Kuka itse olet?" Luuklaanilainen huusi raivoissaan.
"Tammisydän!" Tammisydän vastasi. Siniharmaa naaras yllättyi vastauksesta, milloin mustaoranssi soturitar sai raapaistua tuota selkään. Luuklaanilainen ulvahti ja juoksi pois. Sitten... hän näki Kottaraissulan makaavan maassa liikkumattomana ja verisenä.
"Eih! Kottaraissulka!" Lumisydämen miukaisu kuului leirin laidalle asti. Raidallisen puroklaanilaisen yläpuolella seisova luuklaanilainen tuijotti turkoosisilmäistä naarasta ja hän hyppäsi tuota päin. Tammisydän raapaisi vastustajaansa ja oli syöksymässä useampaa muutakin luuklaanilaista kohti, kun kova ulvaisu keskeytti aukiolla käydyn tappelun. Sitten hän näki Ututähden seisovan leirin sisäänkäynnillä.
"Päätit siis tulla... hyvä", Ohramyrsky maukui pilkallisesti.
"Ei! Ututähti! Juokse!" Tammisydän ulisi.

Jääsilmä makasi sotureiden pesän edustalla ja katseli täysin pöllämystyneenä, kun kolme puroklaanilaista taisteli Luuklaanin koko soturijoukkoa vastaan. Se sai soturittaren varmistumaan omasta teoriastaan Puroklaanin kissojen mielenterveyden kannalta, sen lisäksi että nuo vapaaehtoisesti uivat hyytävän kylmissä vesistöissä, söivät iljettävintä riistaa koko kanjonista, olivat he myös halukkaita tapattamaan itsensä heti kun tilanne sen heille soisi. Täysiä sekopäitä koko klaani täynnä. Punaoranssi naaras seurasi taistelua, kuten teki moni muukin luuklaanilainen. Ainoastaan vanhemmat ja kokeneimmat soturit terästivät taistelutaitojaan tunkeutujien kanssa. Hän ei voinut olla pidättelemättä hymyään nähdessään kuinka Varpuskynsi ja Arpikynsi raatelivat raidallista puroklaanilaista ja tuo ulisi tuskissaan, valahtaen sitten maahan liikkumattomana. Kaksi muuta kalanhajuista kissaa tajusivat tämän ja lähtivät raivokkaina vastahyökkäykseen, kun leiriaukiolle ilmestyi uusi hahmo.
"SEIS!" Jääsilmä kuuli Ututähden huutavan ja kissat lopettivat taistelun, kaikkien katseiden kääntyessä Puroklaanin päällikköön. Samalla kun Ohramyrsky jakeli pilkkauksiaan, ja mustaoranssi puroklaanilaisnaaras heitti omia kommenttejaan päällikölleen, huomasi punaoranssi soturitar kuinka harmaalaikukas puroklaanilaiskolli hiipi lähemmäs maassa makaavaa klaanitoveriaan ja painautui peloissan tuon turkkiin.
"Tammisydän, minun täytyy", puhtaanvalkea naaras sanoi surullisena ja hätyytteli klaanitoverinsa pois luotaan.
"Tuokaa pentu!" Ohramyrsky kivahti ja Hallaroiske vei Taivaspennun maassa kyyhöttävien puroklaanilaiskollien luo. Varpuskynnen ja Arpikynnen saattamina, Ututähti vietiin Jääsilmän yllätykseksi päällikön pesään eikä vankikuoppaan. Kuolontähti ei nimittäin ollut palannut leiriin viimeöiseltä metsästysretkeltään ja tämän päivän pentukaappauskin oli ollut pelkästään varapäällikön järjestämä. Sitten mustaturkkinen naaras kääntyi katsomaan aukiolle jääneitä puroklaanilaisia.
"Lähtekää ennen kuin muutan mieltäni!" Tuo naukaisi hivenen kylmästi. Puroklaanilaiset lähtivät kohti leirin sisäänkäyntiä, ilmeisesti raidallinen kolli ei ollutkaan kuollut. Punaoranssi soturitar vilkaisi lapansa yli ja näki, että Ohramyrsky meni päällikön pesään, minne Puroklaanin päällikkö oli mennyt kahden soturin kanssa. Hän oli nähnyt Arpikynnen katseessa epävarmuutta, mutta uskoi sen olevan vain epämukavuutta kun Kuolontähden sijaan joutui ottamaan niinkin tärkeitä ohjeita vastaan pelkältä varapäälliköltä, eikä Jääsilmä siksi jäänyt miettimään asiaa sen enempää.

Tähtitassu juoksi muun kokoontumispartion kanssa läpi kosteiden ja kylmätuulisten nummien, määränpäänään Neljän virran tammi. Tämä olisi heidän ensimmäinen kokoontumisensa uuden päällikön kanssa ja parantajaoppilas valehtelisi jos hän sanoisi ettei nummiklaanilaisia asia jännittänyt lainkaan. Pelkotuoksut ja jännittynyt ilmapiiri säkenöivät heidän ympärillään ja koko partio oli vaiennut. Ympäriltä kuului ainoastaan kevyet juoksuaskeleet, sateen ropina ja korvissa pauhaava viima. Hän oli muutaman kerran yrittänyt ottaa katsekontaktia Yötuuleen, mutta nuorempi parantaja piti oman katseensa visusti edessäpäin. Punaviirullinen naaras ei ollut omia juoksutaitojaan kamalasti harjoittanut omien opintojensa nojalla, mutta hän oli tuskin edes hengästynyt, kun Liekkitähti hidasti vauhtia ja heilautti hännällään muulle partiolle merkiksi pysähtyä. He olivat saapuneet tammelle.
"Olemme näköjään ensimmäisiä", päällikkö maukui ja rupesi hetken tarkkailun jälkeen johdattamaan klaanitovereitaan Neljän virran tammen aukiolle. Tähtitassu väräytti korvanpäitään, sentään heidän ei tarvitsisi ilmaantua aukiolle muiden kissojen tuijotusten alaisena, vaan he voisivat olla hetken keskenään rauhassa. Hän partion peräpäässä kävellessään kiinnitti huomiota tammen toisella puolella aaltoilevaan lampeen, mihin vesi virtasi kaukana seisovilta vuorilta. Virta oli voimakasta ja lampi oli selvästi suurentunut sitten viimenäkemän. Joet, mitkä virtasivat lammesta muiden klaanien reviireille virtasivat myös kovaan tahtiin ja muistelma viime kokoontumisesta välähti parantajaoppilaan mieleen. Kuutamoklaanissa oppilas oli pudonnut kauempana virtaavaan jokeen ja miltei hukkunut, hän ei haluaisi todellakaan kokea samaa kohtaloa, joten naaras kiersi lammen hyvin kaukaa.
"Vuoristoklaani!" Joku nummiklaanilaisista sähisi. Tähtitassu ei ollut edes ehtinyt tassutella Neljän virran tammen juurakon lähelle, kun vuoristoklaanilaisten märän kallion ja tunkkaisten kivikkojen haju tunki aukiolle. Hän kiinnitti katseensa lehtimetsään, jonka takana jylhät vuoret kasvoivat ja pystyi selkeästi näkemään useammat kiiluvat silmäparit lehtipuiden varjoissa.

"Kuinka hän voi?" Sinitassu kysyi onnettomana Lehtikuulta ja katselin sammalpedillä makaavaa Yötassua, joka oli taas kerran viettänyt suurimman osan päivästä tiedottomassa tilassa. Mustaturkkisen oppilaan olo oli hetkeksi kohonnut ensimmäisen heräämisen jälkeen, mutta romahtanut uudelleen seuraavana päivänä. Nyt tuo heräsi muutamaksi hetkeksi juomaan ja syömään, ja parantajille tuntemattomista syistä vaipui sitten takaisin tiedottomuuteen. Parantaja käänsi katseensa sammaleella makaavaan naaraaseen ja katsoi tuon hitaasti ja suorastaan huomaamattomasti kohoilevaa kylkeä. Vaaleanharmaan naaraan katse oli täynnä surua ja ahdinkoa, ja oli epämukavan pitkän ajan hiljaa, ehti jopa kääntää katseensa takaisin työnsä pariin ennen kuin vastasi ruskeamerkkisen oppilaan kysymykseen.
"Huonosti! Mutta uskomme, että Yötassu jää henkiin. Hän on vahva kissa ja haluaa elää. Muuten, Nummipyörre pyysi sinut luokseen. Menehän sitten!" Lehtikuu maukui. Sinitassu kohotti katseensa tuohon kysyvänä, mitä ihmettä Nummipyörre voisi muka häneltä haluta? Parantaja ei kuitenkaan enää noteerannut oppilasta, vaan keskittyi omaan työhönsä. Kulmiaan kurtistellen ruskeamerkkinen naaras lähti kohti parantajan pesän suuaukkoa, käyden mielessään läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot mistä klaanin varapäällikkö voisi hänelle sanoa. Oliko valkoturkkinen kissa tehnyt jotakin väärin tai sanonut jotakin sopimatonta? Vai voisiko hänen kasvoiltaan niin selvästi lukea kateuden muita pesätovereita kohtaan, että siitä seuraisi nyt puhuttelu? Sinisilmä lähti parantajan pesältä ja tassutteli sotureiden pesän suuaukolle.
"Sinäkö siellä, Sinitassu?" Nummipyörre kysyi. Sinitassu jähmettyi eikä hetkeen saanut sanoja ulos suustaan. Kuinka hyvä haju- ja kuuloaisti tuolla oikein oli, juurihan hän oli ehtinyt vasta kävellä pesän ulkopuolelle! Oppilas varoi katsomasta sotureiden pesän sisään, siinä pelossa että loukkaisi häntä vanhempia sotureita häiritsemällä noiden yksityisyyttä. Ja jotenkin pesään katsominen tuntui väärältä, kun oli itse vasta nuori oppilas. Silmät kiinni ruskeamerkkinen naaras kumarsi pesässä oleville ja noustessaan katseli omia tassujaan.
"Minä", hän mutisi nolostuneena, kun ei ääntään saanut selväksi vanhempien kissojen läsnäollessa. Sotureiden pesässä oli nimittäin varmasti muitakin kuin vaaleanruskea naaras.
"Minun on pakko kertoa sinulle jotain ikävää. Mustalammen on levättävä vähän aikaa, eikä hän voi siis opettaa sinua", Nummipyörre sanoi pahoitellen. Sinitassu tunsi sydämensä putoavan vatsalaukkuun saakka ja hän päästi tuskaisen henkäyksen. Ei voinut olla totta! Mustalampi oli mitä parhain mestari ja juuri sopiva opettaja oppilaalle. Kenen kanssa hänen kuuluisi nyt harjoitella, vai pitäisikö naaraan jäädä myös tauolle? Katsoa sivusta kun muut pesätoverit terästävät ja vahventavat kykyjään kuutamoklaanilaisina samalla, kun hän putsaisi päivästä toiseen omaa petiään? Ruskeamerkkinen kissa halusi harjoitella kuten kaikki muutkin Kuutamoklaanin oppilaat, mutta hän oli varma ettei kukaan muu mestari tai oppilas haluaisi häntä mukaan omiin harjoituksiin. Valkoturkkinen kissa nielaisi ja heilautti häntäänsä levottomana edestakaisin leirin havupohjalla.
"Ei se haittaa! Voin harjoitella yksin. Tein niin aina kun olin yksin. Silloin kun... kun Yötassu oli koomassa", Sinitassu maukui. Hän olisi varmasti myös harjoitellut yksin, mutta ei ollut kertaakaan mäyrähyökkäyksen jälkeen uskaltanut pyytää Mustalammelta lupaa lähteä itsenäisesti metsälle. Mestari olisi varmasti sanonut ei, joten oppilas oli vain suorilta osallistunut tarvittaviin partioihin ja loput ajasta istuskellut omalla sammalpedillään, sen ensiksi tietenkin siivottuaan. Hän tunsi pahan olon vellovan kurkussaan, kun ajatteli kollia ja sitä kuinka masentunut tuo varmasti oli Yötassun tilan takia.
"Etkö halua uutta mestaria? Tyhmä kysymys, ethän tietenkään!" Nummipyörre vastasi itselleen. Sinitassun katse nousi salamana ylös ja hän suuntasi sen pimeän pesän syvyyksiin. Miten varapäällikkö pystyi edes ehdottamaan tuollaista? Oppilas tunsi karvojensakin pörhistyvän ehdotuksesta ja sen tuomasta paniikista.
"En! Rakastan häntä!" Ruskeamerkkinen naaras sähisi. Hän oli viimeinkin löytänyt pimeydestä vaaleanruskean naaraan ja näki kuinka tuon silmät suurenivat valkoturkkisen kissan yllättävän käytöksen takia. Sinisilmä oli kyllä myös itse yllättynyt omasta hyökkääväisyydestään, mutta ehdotus oli ollut aivan kamala, vaikka se olisikin ollut vain vitsi. Hän olisi mielummin syönyt pelkkiä havunneulaisia kokonaisen vuodenajan kuin olisi vaihtanut Mustalammen johonkuhun toiseen. Tuo oli aivan ihana mestari, niin lempeä, rohkaiseva ja oikeudenmukainen. Tuo oli huolehtivainen, tarvittaessa myös tiukka ja suorapuheinen mutta ennen kaikkea kolli kohteli Sinitassua kuin vertaistaan ja välillä kuin omaa tytärtään. Siinä missä hänen pentuaikana Vääräsydän oli toiminut hänen emohahmonaan, oli Mustalampi toiminut oppilasajan isähahmona. Ruskeamerkkinen naaras oli siirtämässä katsettaan pois Nummipyörteestä, kun huomasi sivusilmällään tuttujen kasvojen nousseen varapäällikön takaa esiin.
"Anteeksi Mustalampi!" Valkoturkkinen kissa kiljaisi mestarilleen, joka oli tietenkin koko keskustelun ajan maannut taaempana pesässä, vaaleanruskean naaraan toimien näköesteenä. Kollin kasvoilla oli erittäin lempeä katse, josta kuitenkin hohkasi väsymys ja surumielisyys. Sinisilmä taas tunsi kuumotuksen nousevan rinnastaan poskille ja sieltä aivan korvanpäihin asti. Tämä oli niin hänen tuuriaan. Kuinka noloa! Sinitassu halusi kovasti juosta johonkin piiloon tältä häpeältä, mutta ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan ilman johtoportaan tai Mustalammen lupaa. Hän pudotti katseensa takaisin tassuihinsa, piilottaen punaisena hohkaavat kasvonsa. Miten ihmeessä ruskeamerkkisen naaraan pitäisi pystyä enää kohtaamaan yhtään ketään kasvokkain tämän katastrofin jälkeen?
"Voit mennä!" Nummipyörre kehräsi huvittuneena. Valkoturkkinen kissa rämpi jaloilleen, kumarsi nopeasti ja juoksi oppilaiden pesään piiloon.

//sijoittuu siis vielä edellisen kokoontumisen jälkeen D:

Katajatassun naama venyi leveään haukotukseen. Musta naaras tunsi silmäluomiensa painavan hetki hetkeltä raskaampina ja tajuntansa sumentuvan jonnekin unen ja valveen rajamaille. Aamuauringon pehmeästi lämmittävät säteet hänen kasvoillaan ja tasainen, partion tassujen töminä alla kulkevaa polkua vasten tuntuivat tuudittavan häntä syvemmälle tiedottomaan tilaan. Juuri, kun oppilas oli aikeissa antautua väsymykselle ja sulkea silmänsä, hän tunsi yhtäkkisen lämmön poskellaan, kun Kultatassun kimeä ääni sihahti hänen korvaansa:
”Varo Katajatassu, kotka!”
Mielikuva petolinnusta, jonka valtavat siivet peittäsivät taivaan ja jonka koukkukynnet kävisivät kiinni hänen selkäänsä ja veisivät hänet mennessään, tulvahti Katajatassun mieleen. Oppilas pongahti ylös niskavillat pörröllä ja vilkuili villinä taivaalle. Mistä suunnasta vihollinen oli tulossa?
”Sainpas!” pieni, ruskeaturkkinen naaras hykersi ja loikkasi hänen viereltään. Katajatassu katsoi hämmästyneenä Kultatassua, joka vaihtoi hilpeitä katseita vierellään kulkevan sisarensa Pöllötassun kanssa. Kaksikko hihitti makeasti. Katajatassu luimisti korviaan. Hän ei tiennyt miten olisi reagoinut järjettömältä vaikuttaneeseen vitsiin. Vielä vähemmän hän ymmärsi, miten Kultatassulla saattoi riittää energiaa pilailuun, vaikka hänkin oli ollut mukana eilisen yön kokoontumisessa ja joutunut heräämään yhtä aikaisin kuin Katajatassukin. Naaras vilkaisi Mustatassua ja Kastetassua, jotka kulkivat hänen toisella puolellaan. Mustatassu hymyili hänelle myötätuntoisesti, mikä sai Katajatassun kääntämään katseensa vaivaantuneena soramaahan. Hän ei tuntunut oloaan parhaaksi oppilastovereidensa kanssa, mutta klaanitovereiden seura voitti aina kokoontumisen kissamyrskyn ja kuutamoklaanilaisten ivalliset, halveksuvat katseet.
Mustatassun mestari Marjaleuka, Mutakoipi ja Jänisloikka olivat viemässä heitä jonkinlaisiin yhteisharjoituksiin. Kolme soturia näyttivät syventyneen keskusteluunsa, ja tuskin vilkuilivat taakseen tarkistaakseen, että koko oppilaskatras oli vielä mukana matkassa. Katajatassun olo vuoristossa oli hieman orvompi ilman Jänisloikan tarkkailevaa katsetta, joka aina ohjeisti hänet oikealle polulle, jos hän oli aikeissa astua harhaan. Naaras vilkuili ympärilleen. Kastetassu ja Kultatassu olivat pienemmän puoleisia ja heiveröisempiä. Hän toivoi että Mustatassulla ja Pöllötassulla olisi riittävästi voimaa auttaa hänet ylös, jos hän missään vaiheessa astuisi harhaan. Levottomuus vaivasi Katajatassun mieltä. Mitä jos Kultatassu tai joku muu oppilaista tekisi jotain holtitonta, eikä hän pystyisi auttamaan? Joka tapauksessa, nyt kun mestarit vaikuttivat luottavan heihin niin paljon, että antoivat heidän kulkea lähes vahtimatta, oli heidän oltava erityisen varmoja askeleissaan.
Pian he loikkasivat polulta alas pienelle tasanteella, hypähtelivät muutaman kivenjärkäleen yli ja liukuivat alas tasaiselle nurmimaalle.
”Tämä näyttää sopivalta paikalta”, Marjaleuka totesi ja nyökkäsi Mutakoivelle ja Jänisloikalle. Katajatassu ravisteli viimeiset väsymyksen rippeet itsestään ja raotti suutaan maistaakseen ilmaa. Hän haistoi raikkaan, sateen jälkeisen tuoksun ja jossain läheisen metsikön siimeksessä riistaa. Naaras kuitenkin ajatteli, että he olivat tuskin tulleet metsästämään niin suurella porukalla, ja sulki hiiren mehukkaan hajujäljen pois mielestään. Kultatassu tökkäsi kevyesti hänen kylkeään tunkiessaan hänen ja Mustatassun väliin. Hämmästyneenä Katajatassu siirtyi sivummalle ja oli törmätä Pöllötassuun kunnes tajusi, että joku mestareista oli pyytänyt heitä asettumaan riviin.
”Koska osa mestareistanne on tänään poissa, meillä on loistava mahdollisuus pitää vähän erilaisemmat harjoitukset kuin yleensä”, Jänisloikka aloitti. Katajatassu keskittyi kuuntelemaan mestarinsa ääneen uteliaana korvat höröllä. Sisältäisivätkö nämä ”erilaiset harjoitukset” jotain kiinnostavaa, kenties uusia taisteluliikkeitä?
”Jaamme teidät kahteen ryhmään”, Mutakoipi naukaisi. Soturin kasvoille levisi pieni hymy, kun hän huomasi lapsenlapsensa luimistavan korviaan epäluuloisena.
”Jänisloikka piilottaa tämän”, kolli potkaisi esiin vankan kepin, ”ja se joukkue, joka löytää sen ensimmäisenä, voittaa.”
Katajatassu siristeli silmiään ja katsoi vuoroin Jänisloikkaa, Mutakoipea ja keppiä mestareiden edessä. Miten tuollaisen edes erottaisi maastosta?
”Keppi on itseasiassa erään marjapensaan oksa, joka tuoksuu hyvin voimakkaalle”, Jänisloikka kiirehti kertomaan kuin lukien oppilaansa ajatuksia.
”Tulkaahan haistamaan, haju auttaa teitä sen löytämisessä.”
Oppilaat astelivat rivissä eteen päin. Katajatassu kumartui nuuhkimaan oksaa varovasti ensimmäisenä, kunnes Kultatassun kyljen koskettaessa hänen kylkeään musta naaras liikahti pikaisesti pois muiden alta. Haju oli ruusuinen ja multainen. Katajatassu maisteli sitä kielellään ja pyrki painamaan tuoksun mieleensä.
Kun jokainen oppilas oli vuorollaan tutkinut keppiä, Jänisloikka poimi sen leukoihinsa ja katosi aluskasvillisuuteen. Marjaleuka käänsi katseensa oppilaisiin.
”Sitten jako.”
Valkoinen, laikukas naaras silmäili heitä hetken, ja palautti sitten katseensa Mutakoipeen.
”Annetaanko heidän päättää itse, vai?”
Katajatassu rukoili hiljaa mielessään, että he saisivat päättää itse. Mutakoipi kohautti hartioitaan.
”Minusta hyvät joukkueet olisivat Katajatassu, Kastetassu ja Kultatassu ja Mustatassu ja Pöllötassu”, Jänisloikan ääni ilmoitti, kun kolli sujahti taas esiin. Oppilaat vaihtoivat katseita hämmentyneinä siitä, kuinka nopeasti Katajatassun mestari oli piilotusretkeltään palannut, ennen kuin hänen sanansa rekisteröityivät heidän tajuntaansa.
#Äh! Samassa tiimissä Kultatassun kanssa. No, ainakin Kastetassulla on hyvä nenä#, Katajatassu ajatteli ja väräytti viiksiään tummamerkkiselle naarasoppilaalle, joka siirtyi hänen ja Kultatassun rinnalle.

"Siis Havukuikkako sai jonkinlaisen kohtauksen vai?" Solinatassu naukui ja hermostuksissaan pyöritteli sammalpalloa tassusta toiseen. Purotassu nyökkäsi ja tassutteli omalle sammalpedilleen, istahtaen sitten sille. Hän oli juuri palannut parantajien pesältä, nyt kun sinne oli viimeinkin voinut mennä Havukuikan viimeiltaisen oudon kohtauksen jälkeen. Soturi oli maannut heikossa hapessa toipilaspedeillä ja Ketunkynsi oli selvästi kierrellyt asian vakavuutta ja todenmukaisuutta, kun oppilas oli siitä kysynyt. Nyt heidän pitäisi vain odottaa ja jatkaa normaalia soturiooppilaselämää. Ainoana ongelmana sillä hetkellä oli se, että Sadeläikkä oli Neljän virran tammen kokoontumisessa ja tuon oppilas homehtui itsekseen oppilaiden pesässä. Tai tietenkin hänen seuranaan olivat Solinatassu ja Ratamotassu, joiden kummankin mestarit olivat Havukuikan vanhemmat ja mielummin valvoivat tuon vierellä kuin kouluttivat oppilaitaan.
"Hei Mustatassu", Purotassu naukaisi pesätoverilleen, kun tuo tallusteli heidän pesäänsä. Mustaturkkisella oppilaalla oli jotakin suussaan ja tuo kaivoi matalan kuopan oman petinsä vierelle ennen kuin laski kantamuksensa siihen.Tummaraitainen oppilas liikkui kiinnostuneena lähemmäs.
"Mitä nuo ovat?" Hän maukui ja osoitti mustaa etanaa, mikä kuopassa makasi muiden ötököiden seassa.
"Se on lehtokotilo, niitä voi syödä. Haluatko maistaa?" Mustatassu kysyi ja vieritti yhden lehtokotilon pois kuopasta. Purotassu haisteli sitä ja sitten irvisti kuvotuksesta. Vaikka eliö oli kuollut, kiiltelevä lima oli yhä näkyvissä, puhumattakaan kivikovasta kuoresta. Miten tuollainen pitäisi edes syödä?
"Mutta sillä on kuori!" Tummaraitainen oppilas sihisi ja nosti epäuskoisen katseensa pesätoveriinsa. Tuo vastasi katseeseen hymyillen, otti sitten lähellä maassa olevan kiven hampaidensa väliin ja heitti sen lehtokotilon kuoreen. Se meni rikki.
"Noin", Mustatassu naukaisi ja jäi odottavana katsomaan Purotassua. Hän irvisti uudemman kerran ja nielaisi. Vaikka jokainen aisti oppilaan sisällä huusi kieltoja, jokin uhmakkuus ja itsensä todistaminen saivat vallan hänen kehostaan. Hyvin hitaasti kolli kumartui etanan ylle ja söi sen, yrittäen olla yökkäämättä. Tummanharmaa kissa irvisti ensin, mutta sitten hänen naamalleen levisi irvistyksen perään hymy ja oranssisilmäinen kissa nuoli huuliaan.
"Se oli itse asiassa todella hyvää!" Tummaraitainen kissa naukaisi.
"Mennäänpä sitten nukkumaan ennen kuin te kaksi ehditte sekoamaan lisää", Solinatassu naukaisi omalta paikaltaan. Purotassu naurahti ja tepasteli takaisin omalle pedilleen, sulkien silmänsä ja nukahtaen miltei samana hetkenä.

// Takaumatarina pt1

Juoksin nummilla, tuntien keveyn sateen ropinan turkillani ja viileän lehtisadetuulen kasvoillani. Lähestyimme Neljän virran tammea, missä Sulkatähti ottaisi ohjat meidän pienestä partiosta ja ohjastaisi meidät Tulikammiolle. Olimme kulkeneet hiljaisuudessa leiristä lähdön jälkeen ja ilmapiiri tuntui todella painavalta ja jännittyneeltä. Asiaa ei auttanut koko ajan yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuleva tammi, minkä kohdalla horisontissamme olisi pelkkä Tulikammio ja se, mikä siellä odottaisi. Hidastimme vauhtiamme vasta, kun kiersimme Neljän virran tammen takana olevan lammen.
"Olemme seuraavaksi siirtymässä vihollisklaanien reviirille. Kuljetaan Vuoristoklaanin puoleista rajaa, uskon että Aaltotähden kissat ovat rauhallisemmalla tuulella kuin puroklaanilaiset koko Luuklaanihössötyksen takia", Sulkatähti naukaisi ja katsahti suuntaani. Hätkähdin päällikköni utuista katsetta, tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli jäänyt katsomaan minua silmiin vilkaisua pidemmäksi ajaksi sitten sopimuksen siitä, että hän eläköityisi tänään. Naaraan katse oli selkeästi surullinen, mutta osa minusta uskoi katseessa olleen myös helpotusta ja varmuutta, vaikka en sitä halunnutkaan itselleni myöntää. Tuntui väärältä ajatella, että hopeanharmaa kissa olisi mielissään tapahtuneesta.
"Kuulostaa järkevältä, sinun jälkeesi Sulkatähti", Ketunkynsi naukaisi ja katsoi Sulkatähteä, väläyttäen meille iloisen, oikeastaan riemuisan ilmeen. Ymmärsin, että vanhempi parantaja yritti vain keventää tunnelmaa, saada tilanteen vaikuttamaan mieluisalta kuin raskauttavalta tapahtumalta. En vain tiennyt olisimmeko johtoportaana samaa mieltä.

"Herätys!" Kuului Laventelipennun sisaren, Aamupennun pirteä nauku. "Ei, kun minä nukun..." Laventelipentu mumisi. "Meistä tulee tänään oppilaita!" Sisar kiljaisi innokkaana. "Eikä tule, olemme vasta kolme kuuta vanhoja", Laventelipentu maukaisi tympääntyneenä. "Ööh, no... Meistä tulee silti!" Aamupentu naukui. "Ei tule. Onko aurinko edes noussut vielä?" Laventelipentu kysyi. "En tiedä. Tule silti leikkimään!" Vaaleanharmaa sisar naukui. "Enkä tule." "Tulet tai muuten..." "Tai muuten mitä?" "Minä hyökkää kimppuusi!" Laventelipentu haukotteli. "No hyvä on." Pentuetoverukset tassuttivat ulos pesästä. "Mitä tehdään?" Laventelipentu kysyi. "Mennään tutkimusmatkalle!" Aamupentu maukaisi innokkaana. "Mihin muka, olemme käyneet leirin joka kolkassa." Yhtäkkiä jonkun ääni maukui: "Minä tiedän mitä voitte tehdä jos vain annatte meidän ohjata teitä." Puhuja oli Mutapentu jonka vierellä oli Kotkapentu, Mutapennun veli. Mutapentu ja Kotkapentu oli Laventelipentua ja Aamupentua kuuta vanhempia pentuja, jonka takia kiusasivat nuorempia pentuja. Laventelipentu ja Aamupentu katsahtivat epäillen toisiinsa. Yleensä kun Mutapentu ja Kotkapentu näytti heille jotain, he vain huijasivat heitä tekemään jotain typerää. "Mitä te näyttäisitte?" "Se on salaisuus." Aamupentu katsahti Laventelipentuun epäilevästi, mutta Laventelipennun silmät loistivat. "Minä menen!"