"Taivaspentu voisi olla... Taivasvalkea. Ja Hopeapentu...", Konnapennun ääneen pohtiminen herätti Lumisydämen huomion, joka oli juuri saapunut leiriin Jalotassun ja heidän yhdessä nappaaman fasaanin kanssa. Aamuaurinko oli jo noussut ja pentutarhan väki oli aamupartioiden lähdön jälkeen vallannut leiriaukion itselleen. Pennut seisoivat kaikki rivissä Konnapennun edessä, joka oltiin nähtävästi nimitetty leikinjohtajaksi. Tuulisydän ja Hunajavirta makoilivat pentutarhan edustalla ja keskustelivat keskenään, vaikka kummankin kuningattaren katse oli tiiviisti pennuissa.
"Olen Hopeatiikeri", Hopeapentu sanoi ja istahti pesätoverinsa viereen. Soturi pisti merkille kaksikon kokoeron, Hopeapentu läheni ikänsä puolesta jo nimityspäiviään, kun neljän kuun ikäiset Taivaspentu, Konnapentu ja Ampiaispentu olivat vielä päätä lyhyempiä. Puhumattakaan Hunajavirran veljeskaksikosta jotka täyttivät kolme kuuta muutama päivä sitten. He olivat puolet Hopeapennun koosta, mutta molemmat kollit näyttivät siltä etteivät antaisi pienen kokonsa haitata leikkiin osallistumisessa.
"Sitten on jäljellä vielä Ampiaispentu, Viiksipentu ja Timalipentu. Heidän nimensä voisivat olla Ampiaiskukka, Viiksikorsi ja Timalikallio. Itse olen tietenkin Konnatähti."
"Ampiaiskukka ja Viiksikorsi voivat tulla mukaani metsästyspartioon", Hopeapentu sanoi ja lähti kahden pennun kanssa hiipimään pitkin leirin reunoja. Lumisydän ei voinut olla pidättämättä hymyään, kun kolme pentua kömpelösti ryömi eteenpäin ja vaani tuulen mukana pyöriviä lehtisateen ruskistamia lehtiä. Konnapentu määräsi vielä 'rajapartion' ja lähti muiden pentujen kanssa kiertämään leiriä. Soturi pudisteli huvittuneena päätään ja oli matkaamassa etsimään Liekkisadetta kun yllätyksekseen huomasi Ruskalehden istuvan vähän matkan päässä, haikea katse leikkivissä pennuissa. Kolli ajatteli mennä tervehtimään tätiään, mutta jokin tuon olemuksessa kieli siitä, ettei hän halunnut tulla häirityksi. Että tuo oli juuri nyt syventynyt ajatuksiinsa. Harmaalaikkuinen kissa huokaisi ja käänsi katseensa takaisin pentuihin, Hopeapentu ja Taivaspentu näyttivät riitelevän.
"Konnatähti, mitä luopio tekee leirissämme?" Harmaalaikkuinen pentu ärisi.
"Kuka? Luopio, minäkö?" Mustavalkea pentu vikisi.
"Ala vetää", Hopeapentu sanoi ja pudottautui hyökkäysasentoon. Luvassa olisi leikkitappelu.

Leijonakynsi oli tajunnut tehtävänsä. Hän vielä kerran kumarsi Leopardilaikulle ja tuon rinnalla istuvalle Routasydämelle ennen kuin käännähti ympäri ja lähti juoksemaan takaisin Nummiklaanin nummille. Heidän alkuperäinen suunnitelmansa Nummiklaanin johtoportaan syrjäyttämisestä ja klaanin valtaamisesta oli rapissut tassuihin, kun Sulkatähti oli ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle aikaisemmin sinä iltana. Soturi oli ollut järkyttynyt ja heti kun Liekkitaivas oli saanut eläkeseremonian päätökseen, nimittänyt Valkotäplästä Nummiklaanin uuden varapäällikön ja ilmoittanut Sulkatähden, Ketunkynnen ja tulevan päällikön lähtevän samaisena yönä Tulikammiolle henkien hakemiseen, hän oli kiiruhtanut ulos leiristä ja matkannut kohti Nummiklaanin etelärajaa.
"Me kyllä ehdimme ajoissa", Leijonakynsi vakuutteli ääneen itselleen. Vaikka Leopardilaikku ei ollut ikinä maininnut tuon ja tulevien rikoskumppaniensa asuinpaikkaa, hän oli lähtenyt aistiensa varassa etsimään sitä ja jollakin ilveellä myös löytänyt heidät. Luopio oli ollut kaikkea muuta kuin mielessään entisen oppilaansa ilmoitusasiasta, mutta nopeasti keksinyt suunnitelman, millä he pystyisivät vielä saamaan Nummiklaanin itselleen. Jos Sulkatähti, Liekkitaivas ja Ketunkynsi olisivat kolmisin lähdössä Tulikammiolle, heillä ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta selvitä viiden kissan hyökkäyksestä. Varsinkin, kun vanhempi parantaja ei todellakaan omistaisi yhtä hyviä taistelutaitoja kuin päällikköpari.
"Hiirenpapanat!" Leijonakynsi sihisi päästessään takaisin Nummiklaanin leirin suuaukolle. Kolmikko oli jo lähtenyt matkaan, heidän tuoksunsa olivat vahvoja ja suuntasivat nummille. Nyt hänen pitäisi juosta takaisin Leopardilaikun ja tuon uusien ystävien luokse, ja ilmoittaa heidän lähtevän takaa-ajoon.

Tammisydän nukkui syvää, jännittynyttä unta, kun Ututähti töni hänet karkeasti hereille.
"Mitä nyt?" Soturitar kysyi haukoitellen ja räpytellen silmiään. Hän näki Päällikön pesästä nousevan auringon ja kääntyi katsomaan kumppaniaan vielä väsyneenä.
"Aamupartiot", päällikkö komensi, mihin mustaoranssi naaras nyökkäsi vastauksena. Hän nousi jaloilleen ja tepasteli ulos, venytellen sitten itseään viileässä ja kosteassa aamukasteessa. Sivusilmällään Tammisydän huomasi pentutarhan asukkien makaavan jännittyneinä pesänsä luona, tarkkaillen klaanin heräämistä ja aamupartioiden jakoa. Ututähti oli puhunut, että hän saisi oppilaakseen Hopeapennun tai jonkun Tuulisydämen kolmikosta, kun he olisivat tarpeeksi vanhoja soturioppilaiksi. Ajatus miellytti, sillä oman oppilaan saaminen oli ollut pitkään toiveena soturittarella. Hän saisi enemmän tekemistä ja haastetta päivilleen, ja samalla osoittaisi muille klaanitovereilleen olevansa tarpeeksi luotettava kissa muiden puroklaanilaisten kouluttamiseen. Kääntäessään katseensa Tammisydän näki Hiiriturkin tekemässä partioita. "Tammisydän, mene partioon Kanijalan, Täpläliidon, Kaislatassun ja Susitassun kanssa."
Hän näki, että Kanijalka ja Kaislatassu olivat jo valmiudessa, mutta Täpläliitoa tai Susitassua ei näkynyt vielä. Sitten soturitar näki heidän astelevan oppilaiden pesästä ulos. Hänen huomionsa kiinnittyi soturin kauniisiin, meripihkaisiin silmiin ja hetken naaras vain katseli niitä. Klaanissa oli muutama muukin joilla oli meripihkaiset silmät, mutta Täpläliidon olivat astetta tummemmat ja jotenkin joukosta erottuvat. Hänen poikansa Sammalsade oli tietenkin perinyt samat silmät ja ne näyttivät oikeastaan vielä paremmilta nuoremmalla soturilla, tummanruskea turkki mustilla raidoilla korosti meripihkan sävyä aivan erityisellä tavalla.
"Lähdetäänkö sitten?" Kanijalka kysyi ja johdatti partion ulos leiristä. Tammisydän tunsi tuulen turkissaan ja kalan haju viereisestä joesta haisi vahvana. Päivä oli sateinen ja kolea. Taivaalta tihutti miltei olemattomasti, mutta jo hetken päästä hän oli märkä ja kylmissään. Soturitar inhosi tällaista ilmaa, varsinkin kun siitä oli saanut kärsiä tarpeeksi jo koko lehtisateen ajan. Kastumiselta ei voi säästyä ja saaliseläimetkin ovat piiloissaan kuivattelemassa. Se siis merkkaisi sitä, että tänä päivänä tulisi syötyä pelkkää kalaa.

Jääsilmä heräsi sotureiden pesästä ja haukoitteli makeasti. Hänen harmikseen soturitar ei ollut ainoa joka oli tullut pesään lepäämään. Hallaroiske löhösi sammaleellaan ja katsoi häntä inhottava virne kasvoillaan. Punaoranssi naaras ei olisi voinut ikäväpää asiaa nähdä heti herättyään ja nakkelikin niskojaan herätelläkseen itseään. Nopealla vilkaisulla hän huomasi ulkona vieläkin satavan ja nyt toivoi, että olisi vain saanut nukuttua pidempään.
"No mutta hei, Hallaroiske", hän sanoi ivallisesti.
"Eikö erakkoturkkisi kestänyt sadetta? Pitikö tulla vähän lämmittelemään? Vapisetkin kuin haavan lehti!" Jääsilmä jatkoi ärsyttävästi ja revahti nauruun. Tummaläiskäistä soturitarta oli ihan mukava hiukan piikitellä, kun tuo niin ikävästi ja alentavasti aina katsoi häntä.
"Minä sentään jaksan liikkua ja edes yrittää tehdä jotain klaanin hyväksi, sateesta riippumatta. Mitäs itse olet tehnyt koko päivän? Mistä vetoa ettet ole työntänyt viiksikarvaasikaan ulos tästä pesästä?" Hallaroiske sanoi ja selvästi yritti päästä äänensävyssään samaan ivallisuuteen, mikä oli ollut punaoranssin soturittarenkin puheessa. Jääsilmä päästi pilkallisen naurahduksen tuon köyhälle yritykselle matkia häntä ja veti sitten vienon hymyn kasvoilleen.
"Minä olin yöllä metsästämässä Mustatassun kanssa", punaoranssi soturitar sanoi kohottaen leukaansa. Väite oli tietenkin valetta, mutta ei tummaläiskäisen soturittaren tarvitsisi sitä tietää.
"Sain silloin flunssan ja minulle annettiin vapaapäivä", hän jatkoi omahyväisesti ja yskäisi äkkiä, mutta ei voinut olla huomaamatta Hallaroiskeen epäuskoista ilmettä. Yskäisyn epäaitous oltiin huomattu.
"No mitäs sait saaliiksi?" Tuo kysyi. Jääsilmä jähmettyi ja yhtäkkiä hänen päänsä löi tyhjää.
"Tuota... Kaksi hiirtä ja yhden vesimyyrän. Mustatassu vasta opetteli saalistusasentoa", punaoranssi soturitar sanoi ylpeästi epävarman alun jälkeen. Hän kyllä huomasi tummaläikkäisen soturittaren arvelevan sanojen aitoutta, mutta tuo ei vaikuttanut jaksavan enää väittää vastaan. Jääsilmä laski päänsä tassuilleen ja sulki silmänsä.

"Jääsilmä, heti tänne!" Joku huusi vihaisesti pesän ulkopuolelta. Jääsilmä nosti päänsä ihmeissään ja aukaisi suunsa haukoitukseen. Hänen unensa oli kestänyt korkeintaan muutaman hetken.
"JÄÄSILMÄ!" Karjaisu kuului uudestaan ja Varpuskynsi ilmestyi pesän suuaukolle silmät leimuten.
"Etkö kuule kun sinua kutsutaan?" Luottosoturitar kysyi vihaisesti, muttei odottanut vastausta.
"Ohramyrsky valitsi sinut mukaan johtamaani metsätyspartioon Mustatassun kanssa, joten ala tulla sieltä!" Tuo huusi pesätoverilleen.
"Mutta minulla on hirveä flunssa! Mustakipinä sanoi etten voi mennä tänään ulos. En voi siis tulla", Jääsilmä julisti mikä oli jo hänenkin mielestä aika uhkarohkeaa, sillä Varpuskynsi näytti entistä vihaisemmalta.
"No kylläpä sinä todella sairaalta näytätkin! Nyt alkaa pikkuhiljaa riittää tuo sinun laiskottelusi! Minä etsin Mustakipinän tassuihini ja takaan että pääset mukaan partioon!" Luottosoturitar raivosi ja lähti luultavasti kohti parantajan pesää. Soturitar väräytti hermostuksissaan korvaansa, hän ei mielellään pitänyt tästä sopasta mihin oli joutunut, sillä tuo keltalaikkuinen naaras pystyisi kyllä järjestämään ongelmia klaanitovereilleen halutessaan. Kääntäessään katseensa pois sotureiden pesän suuaukolta, naaras näki Hallaroiskeen tyytyväisen ilmeen kanssa. Häntä inhotti nähdä klaanitoverinsa noin mielissään, kun oli itse alkavassa ahdingossa.
"Huh! Läheltä liippasi! Vaikka hän tulisi tänne vielä yrittäen saada minut liikkeelle, ei hän voi onnistua! Minun taitoni ja viekkauteni saavat hänet ärsyyntymään niin paljon, ettei hän enää halua lähteä kanssani partioon. Ja näin ollen hän luovuttaa!" Jääsilmä sanoi voitonriemuisesti, mutta samassa Varpuskynsi saapui pesään Liekkisydämen ja Mustatassun kanssa.
"Arvaappa mitä Mustakipinä sanoi? Että sinulla on pientä yskää, joka ei vaikuta tekemisiisi. Vapaapäivästä ei kuulemma ollut puhettakaan, joten sitä suuremmalla syyllä; Tule kanssamme partioon. Jos ei tämä tarjous kelpaa, niin voin käydä keskustelemassa asiasta Kuolontähden kanssa. Saat valita ihan vapaasti", luottosoturitar sanoi yllättävän rauhallisesti, vaikka Jääsilmä huomasi tuon sisällä kiehuvan kiukun. Hän ei tosiaankaan haluaisi Kuolontähden saavan tietää asiasta, mutta vielä vähemän soturitar halusi mennä partioon.
"No minäpä valitsen lepäämisen. Mustakipinä varmaankin huijasi sinua, sillä olen oikeasti hyvin sairas. Voi olla vaikka valkoyskää! Minun on pakko käydä vielä parantajan luona. Ihan vain tarkistuttamassa", hän sanoi, vaikka ei edes ajatellutkaan liikkumista. Varpuskynsi sen sijaan hurjistui. Tuon karvat sojottivat joka suuntaan ja keltalaikukas naaras näytti räjähtäneeltä.
"NYT RIITTI!" Tuo huusi ja marssi Jääsilmän luo. Hän ei ehtinyt liikahtaakkaan, kun luottosoturitar otti kiinni soturittaren niskanahasta ja alkoi raahaamaan häntä pois pesästä. Punaoranssi naaras valitti ja saneli uhkauksia, mutta tuo ei välittänyt.

Tihkusade ropisi kevyinä pisaroina Tuhkakajon turkille, kun tuo tallusti Tikkatuulen, Lehtituulen ja Seittitassun kanssa vuoristossa. Hän olisi mielummin mennyt metsästämään metsään, missä pääsisi helpommin eroon partiotovereidensa uteliailta katseilta, mutta partion johtajana toimiva Tikkatuuli oli vaatinut että heidän pitäisi ehdottomasti metsästää sinä iltana vuoristossa. Soturitar pysytteli hiljaa, kuten hänen oppilaansakin. Kaksi vanhempaa soturia sen sijaan juttelivat tuttavallisesti; päivän kuulumisista, Tummapennusta, Sarasydämestä... Hän olisi mielellään osallistunut keskusteluun, pahoitellut Sarasydämen kuolemasta ja kysellyt Tummapennusta. Mutta naaras ei uskaltanut avata suutaan kokeneempien sotureiden seurassa, jos hän sekoaisi sanoissaan tai vahingossa loukkaisi heitä jotenkin. Tummanharmaa kissa tiesi, että Tikkatuuli ei ainakaan pitänyt hänestä täysin, soturi oli aina Seittitassun nimittämisestä lähtien luonut tuimia katseita hänen suuntaansa.
"Hajaannutaan tässä", tummanruskea kolli pyysi, mihin Tuhkakajo vastasi pelkällä nyökkäyksellä. Häntänsä heilautuksella hän pyysi oppilastaan seuraamaan itseään syvemmälle vuoristoon, kun kaksi muuta kollia lähti vuoriston ulkosyrjämiä kohti. Kallioseinämien sisällä oli hiljaista ja sade oli aika hyvin saanut eläinten hajujäljet peitettyä. Seittitassusta oli kuitenkin näiden neljän kuun aikana ilmennyt aikamoinen metsästäjä, eikä tuon jäljitystaidotkaan olleet huonoimmasta päästä. Soturitar tiesi, että heillä olisi parempi mahdollisuus saada riistaa jos he hajaantuisivat, mutta häntä hieman hermostutti päästää kolli itsekseen vuoristoon. Tuo oli vielä niin nuori ja niin helposti innostuva, että uhkarohkeat tepmut saisivat varmasti heti otteen tummaraitaisesta kissasta, kun kukaan ei olisi vahtimassa tuota. Niinpä naaraan tassut veivät heitä yhä kauemmas ja kauemmas muusta partiosta, kunnes he tulivat kuivuneen solan tapaiseen kanjoniasetelmaan. Pitkät vuoristoseinämät seisoivat molemmin puolin suhtkoht tasaista vuoristomaastoa, eikä salakavalista reunamista ollut tietoakaan.
"Tämä vaikuttaa sopivalta paikalta. Ota sinä kanjonin tämä pää niin minä menen tuonnemmas. Pysytään kuitenkin kuuloetäisyydellä toisistamme", Tuhkakajo naukaisi ja kääntyi juuri parahiksi eikä nähnyt Seittitassun äkäistä ilmettä. Soturitar käveli loivasti ylöspäin vievää tietä pitkin ja katseli aistit valppaina ympärilleen. Hän yritti keskittyä saamaan merkkejä riistasta, mutta jokin naaraan takaraivossa kutitteli hänen ajatuksiaan ja herpaannutti huomiota. Tummanharmaa kissa ei ollut useasti käynyt näin syvällä vuoristossa, viimeksi omina oppilasaikoinaan, mutta jotenkin hänestä tuntui siltä että jokin oli muuttunut. Lähellä pitäisi virrata leveä vuoristosola, aivan samantapainen minkä pohjalla hän ja Seittitassu kävelivät nyt. Joten miksi veden lotinaa ei kuulunut? Voisiko vuoristopuro sijaita noiden pitkien kallioseinämien toisella puolella ja sinsisilmä vain itse muisteli väärin sen sijainnin? Polku kääntyi ja pian oppilaan hahmo katosi kallioseinämän taakse, kun Tuhkakajo jatkoi eteenpäin.
"Voi luoja!" Hän huomasi yhtäkkiä huutavansa. Soturittaren ääni kaikui kuivassa solassa, mutta hän oli kulkenut jo niin pitkälle, että tuskin sen toisessa päässä metsästävä kolli sitä kuuli. Suuri patoutuma oli tukkinut solan ja sen huippu sijaitsi useamman ketunmitan naaraan pään yläpuolella. Muutamasta raosta valui pieniä puroja vettä, sekä reunan yli näytti välillä aaltoilevan, mutta muuten kuivunut saviaines, oksat, hiekka ja kivet olivat täysin tukkineet reitin ja vaikuttivat olevan visusti kiinni molemmissa kallioseinämissä. Hän tuijotti patoa suu aummollaan, tuntien ahdistuksen ja paniikin kasvavan sisällään. Ei tummanharmaa kissa ollut muistanut solan sijaintia väärin, he tosiaankin kävelivät sen kuivuneella pohjalla ja kaikki se kadonnut vesi oli pakkautunut padon tuolle puolelle. Hän otti varovasti askelia lähemmäs ja pelkäsi jokaisella sydämenlyönnillä että pato vain räjähtäisi auki ja hän huuhtoutuisi suuressa vesiryöpyssä alas vuoristosta. Oliko tässä nyt syy sille miksi Vuoristoklaanin leiriin aaltoili vettä?

//Haluaakos joku jatkaa tästä?

Tähtitassu istui parantajien pesässä ja hajamielisesti pyöritteli tassuissaan katajanmarjoja ja kehäkukan lehtiä. Oli niin kummallista ajatella, että tulevan yön jälkeen Nummiklaanin päällikkönä ei enää toimisi Sulkatähti vaan Liekkitaivas. Vaikka hän oli ollut Nummiklaanissa vain hieman yli neljän vuodenaikaa ja klaanissa oli aikuisia sotureita joille Sulkatähti oli aina ollut päällikkö, tuntui vallavnvaihto silti maailmaa mullistavalta parantajaoppilaallekkin. Kuinka paljon klaani tulisi muuttumaan, kun ruskearaidallinen kolli tulisi olemaan vallassa? Vaikka tuo oli tehnyt hyvää työtä varapäällikkönä ollessaan ja tuntui vain luontevalta, että joku päivä oranssiturkkinen kissa olisi Nummiklaanin päällikkö, olisiko klaanielämä enää samanlaista kuin Sulkatähden aikana?
"Mikä hätänä?" Yötuuli ihmetteli ja herätteli Tähtitassun ajatuksistaan. Hän nosti katseensa mestariinsa ja kohautti olkiaan. Parantajaoppilas ei kokenut tarpeelliseksi selittää mietteitään tuolle, sillä mitä he pystyisivät tekemään asialle kuin vain hyväksymään sen? Eikä hän ollut mitenkään Liekkitaivaan arvonnousua vastaan, se vain tuntui oudolta. Punaviirullinen naaras lajitteli yrittnsä ja nousi sitten jaloilleen, tassutellen pesän suuaukolle. Leiriaukiolla oli enää vain muutama kissa nauttimassta alkavasta yöstä. Nummisielu istui vartiopaikallaan yksin ja klaanin uusi varapäällikkö Valkotäplä oli pentunsa Ratamotassun sekä Hahtuvaturkin ja Sadeläikän kanssa. Valkoinen naaras oli ollut nimityksetsään lähtien yhtenä hymynä, kuten oli ollut tuon tytärkin.
"Tulemme nyt työskentelemään tulevaisuudessa enemmän Valkotäplän kanssa", Yötuuli naukaisi kävellessään oppilaansa rinnalle ja katsellen itsekin aukion menoa. Tähtitassu nyökkäsi ja vaivihkaa vilkaisi mestarinsa kasvoja, sillä tuon äänensävy oli ollut normaalia kylmempi. Eikö tuo ollut mielissään uudesta varapäällikkövalinnasta?

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Suurkiven juureen klaanikokoukseen!" Varistähti ärisi seistessään pesänsä päällä. Sinitassu oli juuri saapunut iltapartiosta ja kipittikin nopeasti mestarinsa Mustalammen rinnalla aukiolle kokoontuvien kissojen luo. Hän oli kuullut, että Lehmusvarjon oppilaasta Leijonatassusta tulisi soturi aivan lähipäivien aikana ja uskoikin tuon nimitysseremonian olevan nyt. Onneksi oppilaasta tulisi soturi ja tuo lähtisi pois oppilaiden pesästä lopullisesti. Kolli oli ilkeä ja aggressiivinen, ja suoraan sanottuna tuo pelotti naarasoppilasta. Nyt heidän pesäänsä tulisi edes astetta rauhallisempaa, kun tuo ei olisi koko ajan haastamassa Kiurutassua, Salamatassua ja Kuutassua tassurysyyn. Luultavasti tämä nimitysseremonia myös antaisi Kiurutassulle ja Havutassulle kunnon motivaatioryöpyn ja nuo tulisivat tulevaisuudessa tuskin viettämään ollenkaan aikaan oppilaiden pesällä omien nimitysmenojensa toivossa. Sekin tarkoittaisi vain lisää rauhaa.
"On aika nimittää riveihimme uusi soturi. Lehmusvarjo, onko Leijonatassu mielestäsi valmis astumaan kuutamoklaanin soturin arvoon ja täyttämään kaikki soturilta vaadittavat työt ja vaatimukset?" Varistähti äyskähti ja jotenkin Sinitassu sai sellaisen käsityksen, että päällikkö haluaisi seremonian olevan mahdollisimman nopeasti ohi. Lehmusvarjo nyökkäsi ja Leijonatassu asteli klaanin eteen. Tuon musta hahmo oli jo täysikasvuisen soturin kokoinen, tai oikeastaan heistäkin suurinta osaa isompi. Tuleva soturi olisi paha vastus taisteluissa jo pelkän kokonsa puolesta ja tuosta suorastaan kipinöi kuutamoklaanilaisuus. Uhkaava ulkomuoto, kivikovat kasvot ja turkin alla piilevät voimakkaat lihakset. Naarasoppilas huomasi olevansa kateellinen entiselle pesätoverilleen ja tuosta uhkuvalle energialle.
"Minä, Varistähti, Kuutamoklaanin päällikkkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaakseen. Hän on opiskellut ankarasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja klaanimme tavat, ja nyt olisi hänen vuoronsa tulla soturiksi. Leijonatassu, lupaatko suojella ja palvella tätä klaania jopa henkesi uhalla?" Varistähti naukaisi ja siristi silmiään katsoessaan Leijonatassua. Tuo röyhisti rintaansa ja kurkotti kaulaansa näyttääkseen arvokkaalta ja mahtavalta. Sinitassu ei voinut olla hymähtämättä ja pyörittelemättä silmiään.
"Lupaan", kollioppilas naukaisi ja kumarsi syvään päällikölleen.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanien suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi; Leijonatassu, tästälähin sinut tunnetaan Leijonaturkkina. Kuutamoklaani arvostaa uskollisuuttasi ja rohkeuttasi ja sinut hyväksytään Kuutamoklaanin soturiksi", Varistähti naukaisi ja pudottautui alas Suurkiveltä. Tuo kosketti uuden soturin otsaa samalla kun Leijonaturkki kunnioittavasti nuolaisi savunharmaan kollin lapaa. Kun he olivat erkaantuneet, alkoivat huurraahuudot, onnittelut ja kunnionosoitukset.
"Leijonaturkki, Leijonaturkki, Leijonaturkki!" Kuutamoklaanilaiset ulisivat. Sinitassukin osallistui huutoon mukaan, kyllä hän halusi osoittaa olevansa kannustava ja hyvä klaanitoveri vaikka kuinka inhoaisikin Leijonaturkkia. Huudot laantuivat ja kissat menivät vuorotellen onnittelemaan tuoretta soturia. Naarasoppilas ehti nopeasti vikisemään omat onnittelunsa - joita Leijonaturkki tuskin edes kuuli - kun Varistähti hiljensi alaisensa.
"Leijonaturkin kuuluu nyt valvoa koko yö leiriä vartioiden totaalisessa hiljaisuudessa. Onnitelkaa häntä siis nopeasti", tuo julisti ja marssi sitten pesäänsä Suurkiven halkeamassa.

Purotassu istui hämillään oppilaiden pesässä, antaen muiden oppilaiden puheiden vain soljua hänen päänsä lävitse niitä rekisteröimättä. Hänen isästään tulisi klaanipäällikkö, Nummiklaanin päällikkö. Asia tuntui raskaalta, suorastaan ylitsepääsemättömältä. Miksi juuri Liekkitaivas? Miksi niin huono isä, saisi tassuihinsa niin paljon valtaa ja kunnioitusta kaiken sen jälkeen mitä tuo oli omille pennuilleen tehnyt? Oppilas pudisteli päätään ja oli asettautumassa omalle makuusijalleen, kun hätääntynyt karjaisu kantautui pesän ulkopuolelta.
"Minun poikani!"
Purotassu jähmettyi, kuten jokainen muukin oppilas pesässä. Hän oli tunnistanut huutajan Saarnihännäksi ja ulvaisussa kuulunut hätäännys ja pelko saivat kollin niskakarvat sojottamaan kohti pesän kattoa. Mitä oli käynyt? Puhuiko soturi pojastaan Havukuikasta? Kuutassu, Kottaraistassu ja Oravatassu olivat ensimmäisinä ulkona, kun tummaraitainen kissa taas haki sisarensa Solinatassun katsetta. Pikkusiskon kasvot olivat huolesta väärällään ja tuo nielaisi kuuluvasti. Mustatassu oli nousemassa omalta makuusijaltaan mennäkseen katsomaan mitä oli oikein tapahtunut, mutta harmaaturkkinen kissa pysäytti tuon.
"Kuutassu, Kottaraistassu ja Oravatassu varmasti kertovat meille mitä on tapahtunut. Jos jotakin vakavaa on käynyt, mitä vähemmän aukiolla on kissoja pyörimässä tassuissa, sen parempi", Purotassu naukaisi ja ohjeisti nuoremman oppilaan takaisin omalle sammalpedilleen. Heidän tarvitsi tuskin muutamaa silmänräpäystä pidempään odotella, kun oppilaskolmikko Ratamotassu mukanaan palasi takaisin pesälle, jokaisella kasvoillaan huolestunut ilme. Tummaraitainen oppilas katsoi pesätovereitaan kysyvänä ja Solinatassukin nousi omalla pedillään istumaan, valmiina kuulemaan mitä oli oikein käynyt.

//Tapahuu ennen Tuhkan viimeisintä tarinaa

Seittitassu katseli kuinka Yöpentu ja Tummapentu painivat pentutarhan edustalla. Naaraspentu mäjäytti pesätoveriaan yllättävän kovalla iskulla ja tuo kellahti kumoon. Oppilas hymähti ja ravisteli päätään ylpeänä. Hän oli viimeinkin oppilas! Viimeinkin! Ei enää ahdistavaa pentutarhaa tai vikiseviä seuralaisia. Hetken mielijohteesta kolli päätti käydä piipahtamassa siellä. Vähän härnäämässä nykyisiä asukkeja. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun Aaltotähden kajauttama klaanikutsu keskeytti aikeet ja veti vuoristoklaanilaiset aukiolle päivän askareet keskeyttäen. Tummaraitainen kissa käännähti ympäri ja tassutteli klaanitovereidensa joukkoon, kuunnellen kuinka päällikkö ilmoitti olevan aika nimittää yhdestä oppilaasta soturi. Vaaleanruskea kissa tiesi heti, että kyseessä olisi Sirkkatassun nimitysmenot, olihan tuo vanhin Vuoristoklaanin oppilas. Hän yritti etsiä katseellaan hiekanvaaleaa pesätoveriaan ja oli huomaavinaan tuon pienirakenteisen hahmon eturivistä, Tummavarjon ja Kieppumyrskyn välistä.
"Tummavarjo, onko Sirkkatassu mielestäsi valmis?" Aaltotähti naukaisi nopeatahtisesti ja nyökkäsi pienesti, kun oppilaasn mestari antoi hyväksyvän vastauksensa. Seittitassu ei kuitenkaan enää kiinnittänyt huomiota nimitysmenoihin, vaan nimitettävään oppilaaseen, tuon emoon ja mestariin. Nyt kun kolmikko istui noin vierekkäin, hän ei voinut olla huomaamatta yksityiskohtia vanhemmista kissoista jotka näkyivät myös Sirkkatassussa. Punertava sävy oppilaan hiekanruskeassa turkissa oli tietenkin tullut tuon emon punertavasta kilpikonnavärityksestä, mutta ruumiinrakenteeltaan kaksikko ei muistuttanut lainkaan toisiaan. Oppilaan sulavalinjainen ja pieni rakenne muistutti enemmän Tummavarjoa ja vaaleanruskea kolli ei uskonut, että soturi olisi niin hyvä mestari että saisi louhittua pelkällä kouluttamisella oppilaastaan näköisensä. Ja jos hän muisteli oikein, molemmilta kolleilta löytyivät vihreänkeltaiset silmät, mitkä kylläkin löytyivät myös Kieppumyrskyn pikkuveljeltä Tikkatuulelta.
"Siinä tapauksessa pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sirkkatassu, lupaatko elää soturilakia noudattaen ja suojellen klaaniasi jopa henkesi uhalla?" Aaltotähti maukui nyt tyynemmin ja katsoi arvioivasti Sirkkatassua. Tuo kohensi ryhtiään ja nyökkäsi. Seittitassu siristi silmiään ja myhäili mielessään, että pesätoverin tuntemattoman isän henkilöllisyyden selvittäminen voisi olla ajan arvoista. Ken tietää, jos hän selvittäisikin jonkin synkemmän salaisuuden ja johtaisi kaksikon huonoon maineeseen Vuoristoklaanin sisällä... Se voisi avata vaikka minkälaisia mahdollisuuksia.
"Lupaan", oppilas naukui ja pieni hymynkare nousi päällikön kasvoille.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi; Sirkkatassu, tästälähin sinut tunnetaan Sirkkalehtenä. Vuoristoklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja hyväntahtoisuuttasi, ja sinut hyväksytään klaanin soturiksi", Aaltotähti naukaisi ja pudottautui Puhujakiveltä koskettaakseen tuoreen soturin otsaa samalla, kun sai lapaansa nuolaisun tuolta. Leiriaukiolla raikui Sirkkalehden soturinimi, mutta Seittitassu ei osallistunut huutoon. Hänen katseensa oli yhä kohdistettuina kahteen vanhempaan soturiin, jotka pikaisen, hiljaisen keskustelunvaihdon jälkeen lähtivät vierekkäin kävelemään kohti uutta soturia.

Nummet haisivat märältä ruoholta ja kalvakka kosteus tuntui pureutuvan heti ulosastumisen jälkeen turkkini alle. Pidätin halun ravistella kehoani ja käännähdin katsomaan kahta perässäni tulevaa naarasta. Sulkatähden katse oli väsynyt ja kohdistettuna jonnekin kaukaisuuteen, tuon ajatukset olivat varmasti vielä äskeisessä seremoniassa, missä tuo oli virallisesti eläköitynyt asemastaan Nummiklaanin päällikkönä. Hopeanharmaan naaraan takana käveli Ketunkynsi, joka nyrpisti nenäänsä ikävälle säälle ja katseeni huomauttuaan loi rauhoittelevan hymyn. Yritin parhaani mukaan hymyillä takaisin ja jäin odottamaan, että kissat ehtivät rinnalleni.
Matkamme Tulikammiolle oli alkanut, mutta koska itse en ollut koskaan tuolla käynyt, osasin suunnistaa vain Neljän virran tammelle asti. Matka kammiolle hermostutti minua, olisi mahdollisuus törmätä puroklaanilaisiin, vuoristoklaanilaisiin ja pahimmassa tapauksessa jopa luuklaanilaisiin. Niin, ja kaiken lisäksi tulisin tapaamaa tänään Tähtiklaaninkin.
"Johdata sinä meidät Neljän virran tammelle saakka, vaihdetaan siellä sitten johtajaa", Sulkatähti naukaisi hiljaa tassutellessaan ohitseni. Hopeanharmaa naaras ei nähnyt nyökkäystäni, sillä tuon katse oli yhä suunnattuna jonnekin, mitä minä tai Ketunkynsi emme nähneet. Kohotin askellukseni rivakaksi hölkäksi ja otin suunnaksi nopeimman ja helppokulkuisimman reitin tammelle. Matkayrittien karvakka maku kummitteli yhä kielelläni, mutta oloni oli voimakas ja hyvä. En tiennyt kuinka pitkä matka meillä oli edessämme, mutta tunsin pystyväni kulkemaan sen helposti. Luultavasti Tulikammion suuaukko sijaitsi lähellä Luuklaanin leiriä missä olin kerran aikaisemmin käynyt, joten arvioni ja muistini mukaan olisimme vuoristossa luultavasti kuuhuipun aikoihin. Tietenkin asiaan vaikuttaisi se kuinka pitkään Sulkatähti pysyisi tässä nopeassa juoksutahdissa mukana.
"Jännittääkö?" Ketunkynsi kysyi uteliaana juostessaan rinnalleni. Naurahdin ja nyökkäsin silmiäni kiinni pidelleen. Ketä ei jännittäisi päällikönarvoon nouseminen ja taivaallisten esi-isien tapaaminen? Puhumattakaan klaanin tulevaisuuden huolehtimisesta. Pieni hermostuneisuus puristi rinnassani, mutta yritin ajaa sitä pois keskittymällä nopeimman reitin valitsemiseen. Mitä pikemmin olisimme Tulikammiolla, sen parempi, niin klaanin kuin minun henkisen hyvinvoinnin kannalta.