Kävelin reippaaseen tahtiin kapeaa vuoristopolkua pitkin. Olin menossa tapaamaan sisartani Uskosielua, kuten meillä oli ollut joka puolikuu erakoitumiseni jälkeen tapana tehdä, että pääsisimme edes joskus juttelemaan toistemme kanssa. Alue missä tapaisimme olisi hyvin rauhallinen ja suojaisia, eikä se kuulemma ollut kauhean suosittu vuoristoklaanilaisten mielestä. Joten emme tulisi törmäämään keheenkään muihin kuin toisiimme siellä. Tällä kertaa kuitenkin seuraamme liittyisi uusi kissa, joka tällä hetkellä käveli yhtä reippaasti takanani polulla, kuin minä. Kostokynsi, kehen olin tutustunut alle neljäsosakuu sitten oli väkisin halunnut tulla mukaan tapaamaan sisartani, vaikka olinkin sanonut ettei idea olisi kannattava. Olihan Kostokynsi entinen luuklaanilainen ja Uskosielu inhosi luuklaanilaisia. Ajatusteni lipuessa taas tuohon mustavalkoiseen luopioon, en voinut olla tuntematta kuivaa kurkkua ja outoa kihelmöintiä rinnassa. Tuon aikaisempi outo kommentti yhteisistä pennuista oli saanut minut aivan pois tolaltani. Minulla ei ikinä edes ollut käynyt mielessä kumppanin tai pentujen hankinta, olin aina vain keskittynyt pitämään itseäni elossa ja silloin tällöin yrttien opetteluun. Mutta pentuja? Onneksi oli tullut tilaisuus vaihtaa puheenaihetta luuklaanilaisten väliseen kumppanuuteen, vaikka Kostokynnen selitys olikin saanut minut tuntemaan sääliä luuklaanilaisia kohtaan. Et saisi hankkia omia pentuja tai kumppania silloin kun haluaisit, se olisi ainoastaan päällikön päätettävissä. Huokaisin ääneen, en ymmärtänyt klaanien tapoja ollenkaan. Miksi vain tietyt kissat saivat olla päättämässä muiden asioista? Eikö se olisi paljon mukavempaa jos kukin kissa saisi itse päättää tekemisistään? Eivät he ikinä muuten saisi tuntea sitä vapautta, mitä elämisessä pitäisi tuntea. Kyyristyin pudottautumaan pieneltä kielekkeeltä leveämmälle polulle, Kostokynsi perässä seuraten. Varmistaessani, että hän pääsisi turvallisesti alas, katseemme kohtasivat enkä voinut olla antamatta pientä hymyä luopiolle. Hän vastasi hymyilemällä ja nyt polun ollessa leveämpi, jatkoimme rinnoittain matkaamme. En kehdannut enää katsoa kolliin, olin jo ihan tarpeeksi kysellyt tuolta kaikenlaista ja häirinnyt hänen omia rajojaan seurallani. Vaikka mustavalkea kissa ei ikinä ollut pistänyt pahitteeksi kyselyäni tai läheisyyttäni, oli hänkin kuitenkin kunnioittanut minun toiveitani olla yksin tai ihan vain omissa oloissani pääni sisällä. Olihan Kostokynsi myös itsekin sanonut ja tehnyt asioita, mitkä saivat minut jollakin tavalla tuntemaan oloni epämukavaksi, mutta näin jälkeenpäin ajatellen ei se minua niin kauheasti haitannut. Hänen läheisyytensä tuntui ihanalta, tapa miten hän puhui ja katsoi minua tuntui ihanalta, enkä tiennyt enää mitä ajatella hänestä. Luopion puheet yhteisestä tulevaisuudesta olivat tuntuneet ja kuulostaneet pöyristättäviltä, mutta tarkemmin ajateltuna... En haluaisi, että tiemme erkainesivat. Mutta ei minulla ole ollut minkäänlaista kokemusta seurustelusta - eihän minulla ole siihen koskaan ollut mahdollisuuksiakaan, olin koko elämäni ajan vältellyt muita kissoja parhaani mukaan. Mutta jotenkin olisin kuvitellut rakkauden oleva hieman... Hienovaraisempaa? Olin tavannut Kostokynnen alle neljäsosakuu sitten, tuskin edes tunsimme toisiamme. Ja se mitä tähtiklaanilainenkin oli sanonut... Mutta luopio tuntui jo parhaillaan miettivän yhteistä tulevaisuuttamme pariskuntana. Ja samassa, aivan yllättäen tajusin ettei minulla ollut mitään tuota ajatusta vastaan.
- Sielutassu, miksi oikein pysähdyit? Kollin ääni herätti minut ajatuksistani ja hämmentyneenä nostin päätäni katsoakseni häntä. Mustavalkean kissan vihreät silmät loistivat niin kauniisti, vaikka hänen kasvoillaan olikin kysyvä ilme. Samassa olin jo unohtanut kysymyksen, mikä oltiin vain hetki sitten kysytty.
- Ummm..., päästin miettivän äännähdyksen suustani ja annoin korvieni laskeutua hieman taaksepäin. Kuinka noloa!
- Olemme ihan kohta perillä, selitin ennen kuin Kostokynsi ehti avaamaan suutaan. Lähdin ripein askelin kulkemaan kohti tapaamispaikkaa, joka olikin vain muutaman käännöksen takana. Kuulin kuinka luopio lähti seuraamaan, kuitenkin jääden nyt muutaman askeleen taaemmas edellisestä kävelypaikastaan rinnallani.

Puolikuu paistoi kirkkaana yötaivaalla, luoden pientä valaistusta aukiolle, missä olimme Kostokynnen kanssa jo hyvän aikaa Uskosielua odottaneet. Luopio oli asettautunut makaamaan viileälle nurmelle kanervikon viereen, kun minä taas odotin istuen keskellä aukiota, väristen kylmästä. Turkkini karvapeite oli ohut, en tajunnut miten olin edes selvinnyt edellisen lehtikadon hengissä. Pakkaset olivat olleet kovia ja olin ollut niin nuori silloin... Ravistelin päätäni, yrittäen karkoittaa kylmyyttä iholtani. Missä sisareni oikein luuhasi? Hänen olisi pitänyt saapua jo. Nousin seisomaan ja otin muutaman edestakaisen askeleen, lieventääkseni hermostuneisuuttani. Tietenkin Uskosielulla piti olla jokin syy miksi hän ei ollut vielä saapunut paikalle. Ehkä hänellä oli tällä kertaa vaikeuksia poistua yksin leiristä? En uskonut, että sisareni olisi kauhean monelle vuoristoklaanilaiselle kertonut tapailuistaan kanssani. Tuskin kukaan muu Aaltotähden lisäksi edes muisti minua enää. Niin, Myrskytuuli on varmasti sanonut soturittarelle ettei leiristä enää poistuttaisi yksin mihinkään ja Uskosielu oli vain jäänyt odottamaan oikeaa hetkeä livahtaa salaa ulos leiristä. Niin sen varmasti piti olla. Heilautin häntääni ja avasin suuni, haistaakseni paremmin ympärilläni tuoksuvia hajuja. Kylmän ja kostean kallion, soran, nurmen ja kanervikon hajut Kostokynnen ja omani lisäksi olivat ainoat mitä haistoin. Luimin korviani ja käännyin tarkastelemaan jokaista sisäänkäyntiä, miltä aukiolle pääsisi.
- Onko jokin hätänä? Luopion kysymys sai karvani nousemaan äkillisen äänen seurauksena. Käännyin katsomaan kollia, joka yhä makasi nurmella, pitäen vihreitä silmiään juuri ja juuri raollaan. Oliko hän oikeasti yrittänyt nukkua? Kostokynsihän oli varta vasten ängennyt mukaan, että pääsisi tapaamaan Uskosielua, mutta nyt hän vain nukkui? Hymähdin hiljaa ja käännyin hiukan tympääntyneenä katsomaan tassujani, joihin kylmyys oli jo ehtinyt pureutumaan. Äskeinen kävely oli tuntunut kankealta, enkä oikeastaan edes tuntenut kylmää kalliopintaa tassujeni alla.
- Tule lämmittelemään, pystyn näkemään tärinäsi tänne asti, Kostokynsi hymähti ja venytellen teki tilaa viereensä. Käännyin katsomaan häntä, tuntien poskieni kuumenevan viileästä yöstä huolimatta. Miksi luopio oikein halusi minut viereensä? En ehtinyt ajattelemaan sen enempää, tassuni olivat jo kuljettamassa minua hänen luokseen. Kollin ilme oli muuttunut tyytyväiseksi ja hän hymyili, kun laskeuduin hänen viereensä nurmelle. Mustavalkea kissa siirtyi kehooni kiinni ja kiersi häntämme yhteen. Hänen kehonlämpönsä ja kosketuksensa saivat minut heti rauhoittumaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Tunsin Kostokynnen kuonon painautuvan poskeeni, hän veti syvän henkäyksen ja päästi sen jälkeen rinnastaan matalaa kehräystä. Luimin korviani hieman nolostuneena ja laskin pääni etukäpälieni päälle. En tiennyt mitä ajatella luopiosta, en olisi ikinä uskonut, että pystyisin vain makaamaan jonkun vierellä kylki kyljessä ja hännät toisiinsa solmittuina - mutta hänen kanssaan tämä kaikki tuntui oikealta. Ei pelottavalta tai epämiellyttävältä vaan siltä kuin näin pitäisikin tapahtua. Tunsin Kostokynnen laskevan päänsä omani viereen ja hetkeksi katseemme taas kohtasivat. Sanoja ei tarvittu, tiesin hänen silmiään ja ilmettään katsomalla, ettei luopio haluaisi tämän loppuvan. Ja hän aivan varmasti pystyi lukemaan samoin minun kasvoiltani, koska minäkin halusin tämän jatkuvan. Suljin silmäni tuntiessani väsymyksen aallon huokuvan ylitseni. Kylmyys ei tuntunut yhtä purevalta ja tämä rauhallisuus oli niin ihanaa, että koko kehoni vain rentoutui enkä pystynyt enää pitämään silmiäni auki.

Havahduin tuntiessani Kostokynnen vaihtavan asentoaan vieressäni. Räpyttelin silmiäni hiukan hämmentyneenä ja käännyin katsomaan vieressäni makaavan luopion omia vihreitä. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy ja hän kumartui nuolaisemaan päälakeani.
- Olet kaunis nukkuessasi, kolli kehräsi ja nousi venytelläkseen raajojaan. Hymy nousi väkisin huulilleni ja kumarruin nuolaisemaan tassuani.
- Tiedän. Olen kaunis myös hereillä, napautin huvittuneena. En edes tiedä mistä yhtäkkinen huomautukseni oli tullut, mutta peitin punastuneet kasvoni tassullani, jota nostin korvani korkeudelle ja vedin otsaani pitkin kuonolleni. Kuulin Kostokynnen naurahtavan vieressäni ja sitten tassuttelevan kauemmas, kadoten kallion taakse. En viitsinyt lähteä seuraamaan, hän varmaankin meni vain etsimään puroa tai lätäkköä mistä voisi juoda. Nousin istumaan ja käänsin katseeni yötaivaalle, missä tähdet loistivat kirkkania. Henkäisin lumoutuneena, kun tajusin, että pilvettömältä taivaalta pystyi myöskin erottamaan hopeahännän. Kuu, tähdet ja hopeahäntä kaikki erottuivat selvästi yötaivaalta kirkkaina, luoden valoa kanjoniin loistollaan. Olin sanaton, näky oli niin kaunis ja lumoava... Silmäni siristyivät, kun katselin yötaivasta tarkemmin. Puolikuu, joka oli aivan äskettäin loistanut keskellä taivasta oli laskenut huomattavasti alemmas. Kostokynnen lause muistui mieleeni ja tunsin rinnassani puristavan tunteen. Olinko nukahtanut? Kuinka paljon aikaa oli kulunut? Missä ihmeessä Uskosielu oiken oli? Olisimme normaalisti tähän aikaan jo lähteneet eri teillemme tapaamisemme päätyttyä, mutta sisartani ei kuulunut eikä näkynyt missään. Hengitykseni tiheni paniikin kasvaessa ja katselin hätääntyneenä ympärilleni. Erilaiset kauhuajatukset pyörivät ympyrää päässäni, mutta yksi ajatus nousi päällimmäiseksi mieleeni. Sen tähtiklaanilaisen sanat ja varoitus vaarasta joka uhkaisi minua ja perhettäni. Oliko hän varoittanut minua juuri tästä? Että kermanvaalea naaras olisi nyt jossakin pulassa? Oltiinko hänet tapettu vaiko viety jonnekin pois... Siinähän tapauksessa minun pitäisi hakea hänet takaisin kanjoniin. En kuullut Kostokynnen lähestyviä askelia, mutta hänen tuoksunsa sai pääni kääntymään salamana luopion suuntaan. Hän katsoi minua huolestuneena, mutta hänen olemuksestaan näki että hän vaati vastausta käyttäytymiselleni.
- Perheeni... Siis Uskosielun kimppuun on hyökätty. Aivan varmasti. Hänen olisi pitänyt olla täällä jo, mutta hän ei ole täällä... Se tähtiklaanilainen puhui totta. Hänet on tapettu tai vangittu ja viety pois... Minun pitää auttaa häntä! Sanat pulppusivat suustani enkä paniikiltani tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Kostokynsi kuitenkin laski häntänsä rauhoittelevasti selälleni ja kosketti kuonollaan päälakeani. Hengitykseni rauhoittui hieman hänen läsnäolonsa avulla ja ajatukset kulkivat taas selvinä päässäni.
- Minä tulen mukaasi. En voi laske sinua minnekkään hengenvaaraan omin päin, luopio sanoi ja katsoi minua suoraan silmiini, osoittaakseen että oli tosissaan. Nyökkäsin ja yhdessä poistuimme aukiolta ja lähdimme kulkemaan kohti Vuoristoklaanin leiriä. Siellä tiedettäisiin milloin Uskosielu olisi lähtenyt ja hänen hajujälkeään pystyisi sieltä seuraamaan. Kävellessämme mieleeni juolahti emoni. Oltiinko hänetkin saatu kiinni? Se olisi kuitenkin melko epätodennäköistä, Taistovaara kulki milloin missäkin, häntä olisi miltei mahdoton jäljittää. Ja naaras osaisi kyllä puollustaa itseään. Kyynel vierähti alas poskeltani. Miksi juuri minulle ja perheelleni oli käynyt näin? Heidät oltaisiin tapettu tai siepattu, enkä ollenkaan tiennyt että kenen toimesta. Luuklaani olisi yksi vaihtoehto, mutta mitä jos he eivät olisikaan tämän takana? Kuka sitten-
- Sielutassu väistä! Uskosielun ääni kajahti yläpuoleltamme. Pääni kääntyi katsomaan ylös vuoristoon ja näin sisareni hyppäävän minua ja Kostokynttä kohti. Mutta liiaan myöhään huomasin, että hänen kyntensä olivat esillä ja kermanvaalea naaras oli tähdännyt laskunsa suoraan Kostokynnen päälle. Hetkeä myöhemmin tömähdyksen jälkeen kahden kissan sähinä ja murina rikkoivat äänettömän yön.

“Soratassu! Herää, herää!” Purotassun ääni kantautui Soratassun makoisiin uniin, - jossa hän oli juuri nappaamassa hiirtä kiinni - ja sai naaraan unet keskeytymään. Hän päästi pienen tyytymättömän urahduksen hampaidensa välistä ja raotteli silmiään vain huomatakseen valkoisen hopeajuovaisen oppilaan aivan hänen edessään. Purotassun meripihkaiset silmät kiiluivat innosta, mikä sai Soratassun kurtistamaan kulmiaan. Mikä siskolla oli, kun noin intona oli näin aikaisin?
“Lähdemme kiertämään Tikkatassun, Kiepputassun ja mestareidemme kanssa rajoja! Tule jo tai muuten he lähtevät ilman meitä!” Purotassu kailotti aivan liian kovaan ääneen Soratassun mielestä.
“Tuskinpa he ilman meitä lähtevät”, hän tuhahti itsekseen ja seurasi sisarustaan ulos pesästä.
Heidän päästyä ulos aukiolle Soratassu huomasi heti ensimmäiseksi Kiepputassun ja Tikkatassun, jotka seisioivat innostuneen oloisina mestareidensa vieressä ja kuultuaan ääniä, molempien päät kääntyivät heidän suuntaansa. Soratassu tutkiskeli kahta oppilasta samalla, kun tassutteli Purotassun kanssa heidän luokseen pikkuhiljaa. Kiepputassu näytti energiseltä ja siltä, että olisi valmis vaikka hyökkäämään kokonaisen vihollisjoukon kimppuun. Tikkatassu sen sijaan seisoi vaitonaisena ja maltillisena siskonsa vierellä ja katsoi häntä vihreillä silmillään. Soratassu pystyi kuitenkin näkemään vakavan ilmeen taakse ja pystyi helposti sanomaan, että velikin oli todella innoissaan tulevasta partiosta. Hän antoi hymyn nousta kasvoilleen, kun puski hellästi Tikkatassua ja kolli vastasi nuolaisemalla hänen päälakeaan.
“Luulin, ettei Purotassu saisi sinua koskaan ylhäälle. Ehdotinkin Pisataturkille, että lähtisimme ilman sinua”, Kiepputassu kommentoi ja Soratassun kääntäessä katsettaan punertavaan kilpikonnakuvioiseen naaraaseen, hän pystyi näkemään selvän ivan toisen oppilaan kasvoilla.
“Jos olit epävarma, etteikö Purotassu saisi minua hereille niin olisit itse tullut”, Soratassu vastasi takaisin. Häntä turhautti Kiepputassun käytös eikä hän jaksanut kuunnella siskonsa nakkeluita heti aamusta.
“Ei minulla ole mitään syytä tai velvollisuutta tulla herättelemään sinua, jos et itse osaa herätä oikeaan aikaan”, Kiepputassu laukoi vastaukseksi. Soratassu tuijotti siskoaan ärtyneenä eikä voinut mitään huiskivalle hännälleen. Jokainen vaisto kehotti häntä repimään Kiepputassulta korvat päästä, jotta tuo saisi pienen opetuksen olla käymättä hänen hermoilleen.
“No niin lopettakaapas nyt te molemmat”, Uskosielu naukaisi tiukasti astuen kahden sisaruksen väliin, jotteivat he pahimmassa tapauksessa hyökkäisi toistensa kimppuun. Soturitar loi tiukan katseen molempiin oppilaisiin,
“Ei ole mitään syytä alkaa riitelemään. Soratassu seuraavan kerran ymmärtää nousta aikaisemmin ja Kiepputassu käyttäytyä.”
“Mu-”
“Onko selvä?” Uskosielu kysyi katkaisten Kiepputassun valituksen ja katsoi tomerampaa sisarusta pidempään silmiin ennen kuin kääntyi Soratassun puoleen. Soratassu katsoi mestariaan ja nyökäytti päätään luimistunein korvin.
“Kyllä on.”
“Hyvä”, kermanvaalea naaras pukahti ennen kuin kääntyi Mustikkasielun, Pisaraturkin ja Korpinkutsun puoleen.
“Lähdetään”, soturitar naukui, huiskautti häntäänsä ja lähti johtamaan partiota ulos leiristä.
Soratassu huokaisi syvään, mutta lähti lopulta seuraamaan aivan partion hännillä. Miksi aina Kiepputassun piti olla sellainen ärsyttävä karvapallo? Eikö kilpikonnakuvioisella naaraalla ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa vai oliko tuo muuten vain niin itsepäinen nähdäkseen, että hänelle olisi voinut tapahtua jotain pahaakin? Jos Soratassu olisi menettänyt kokonaan hermonsa siskoonsa eikä mestareita olisi ollut siinä olisi ollut takuuvarmaa, ettei lopputulos olisi ollut mitään kauneinta katseltavaa.

“Ajattelin, että voisimme tässä samalla opettaa oppilaillemme metsästämistä, joka tietenkin olisi helpointa pienissä ryhmissä tai sitten vain kahdestaan oman oppilaan kanssa. He tulevat kuitenkin nopeasti oppimaan Vuoristoklaanin rajat liikkuessaan mukana muissa partioissa, joten siitä ei ole varmasti haittaakaan ettemme vie heitä koko alueen läpi”, Uskosielu selitti samalla, kun he kulkivat melko leveää vuoristopolkua. Soratassu varoi jokaista askeltaan eikä voinut olla miettimättä sitä yhtä yötä milloin Kiepputassu oli halunnut mennä seikkailemaan, liukastunut ja melkein tippunut kuolemaansa. Onneksi hän ja Tikkatassu olivat saaneet nostettua naaraan niskavilloista ylös takaisin turvaan, muttei hän silti vieläkään voinut olla soimaamatta itseään siitä, kun ei ollut pystynyt liikkumaan tai auttamaan. Vaikka Kiepputassu oli nyt mitä oli ei se silti tarkoittanut, että hän olisi toivonut pääsevänsä naaraasta eroon. Olihan Kiepputassu kuitenkin hänen siskonsa, olipa se sitten kuinka ärsyttävää tai ei.
Hän hieman säpsähti tuntiessaan veljensä tuuhean hännän koskettavan etujalkaansa saaden hänen katseen nousemaan ylös. Hän kohtasi aivan hetkeksi kollin lempeät, ymmärtävät silmät, jotka vakuuttivat ettei se pentuaikana tapahtunut ollut hänen syytään. Hän huokaisi syvään ja nyökkäsi veljelleen aavistuksen. Kolli räpäytti silmiään ennen kuin käänsi päätään takaisin edespäin.
“Se on hyvä idea”, Pisataturkki naukui ja jatkoi,
“Minunkaan mielestä se ei ole haitallista ettemme nyt heti käy koko aluetta läpi, koska tulevathan he sen näkemään partioissa. Jos menisimme siis pienissä porukoissa?”
“Käy hyvin”, Uskosielu sanoi selvästi tyytyväisenä, että Pisataturkki oli hänen kanssaan samaa mieltä ja käänsi katsettaan Korpinkutsuun ja Mustikkasieluun.
“Entäs te? Käykö se teille?”
“Ilman muuta! Miksipä ei?” Korpinkutsu hihkaisi ja virnisti hieman, mikä sai Soratassun viikset väpättämään huvittuneisuudesta ja halusta nauraa. Hän ei kuitenkaan viitsinyt naurahtaa, koska ei tiennyt miten Uskosielu olisi saattanut reagoida ja olisiko naaras ottanut sen huumorilla vastaan vai ei. Hän ei tuntenut mestariaan vielä niin hyvin.
“Kyllä se minullekin sopii”, Mustikkasielu naukui viimeiseksi ja kohtasi Uskosielun katseen,
“Tulemme Tikkatassun kanssasi niin Pisaraturkki ja Korpinkutsu saavat mennä keskenään.”
“Etkö halua lähteä kanssani?” Korpinkutsu kiusasi se samainen pieni virne kasvoillaan. Valkoturkkinen laikukas naaras vilkaisi kollia.
“Eipä nyt oikein taida kiinnostaa, kiitos kuitenkin tarjouksesta.”
Soratassu katseli kahden soturin pientä kinastelua ja vilkaisi sitten mestariaan, joka katseli myös kaksikkoa. Naaraan katse oli huvittunut, mutta kasvot olivat neutraalit.
“Mennäänpä sitten Mustikkasielu, Tikkatassu ja Soratassu niin pääsemme metsästämään”, soturitar naukui hetken päästä, kun oli saanut tarpeekseen Mustikkasielun ja Korpinkutsun kinastelusta ja lähti johdattamaan kolmea kissaa perässään muualle. Soratassu vilkaisi lapansa yli ja huomasi, että Purotassu, Kiepputassu, Korpinkutsu ja Pisaraturkki lähtivät toiseen suuntaan. Hän pudisteli päätään ja jolkutteli oman pienen partionsa perään ja vannoi jäämättä muista jälkeen.
He kulkivat hetken aikaa aluskasvillisuuden seassa ja Soratassun nostettua katsettaan ylemmäs hän näki isoja puita, jotka kumartuivat heidän ylleen ja saivat aikaiseksi maahan syntymään valopilkkuja. Hän oli lumoissaan kuinka kaunista alhaalla vuoristossa saattoikaan olla, kaikki näytti niin vihreältä ja elolliselta, kun taas leirissä oli vain kiveä ympärillä. Hän kuuli lintujen visertelyä ja pystyi jopa kuulemaan kuinka hieman heistä kauempana jokin pieni eläin, ehkä hiiri tai metsämyyrä rapisteli lehtien seassa. Hänen korvansa liikkuivat innostuneina hieman joka paikkaan eikä hän pystynyt hillitsemään innostustaan. Kaikki oli niin erilaista ja ihanaa! Miksei aina voinut olla tällaista? Muiden klaanien kissat olivat varmasti todella onnekkaita, kun saivat nähdä joka päivä kauniin vihreän metsän ja sen elämän.
“Soratassu, mitä sinä haistat?” Uskosielun kysymys sai nuoren naaraan hetkahtamaan ja siirtämään katseensa nopeasti mestariinsa, joka tutkaili häntä kysyvästi. Vanhempi naaras oli hidastanut hänen vierelleen ja odotti selvästi vastausta mitä nopeimmin.
“Hiiren”, hän kertoi hetken haisteltuaan ympärilleen. Uskosielu katsoi häntä hetken hiljaisena.
“Aivan, mutta on täällä muitakin saaliseläimiä. Avaa suutasi niin haistat paremmin”, naaras ohjeisti. Soratassu nyökytteli päätään hieman ihmeissään, mutta päätti kuitenkin totella mukisematta ja avasi suutaan hieman ja hänen yllätyksekseen hän pystyi haistamaan niin paljon enemmän! Hän katsoi mestariaan hetken hämmästyksissään ennen kuin keskittyi haistelemaan paremmin ja selvittämään mitä muita saaliseläimiä kuin vain yksi hiiri olisi lähettyvillä.
“Haistan linnun ja metsämyyrän”, Soratassu kertoi ja huomasi hetkellisen hymyn mestarinsa kasvoilla. Hän hymyili itsekin, kun huomasi olevansa oikeassa.
“Aivan”, mestari hymähti ja huiskautti häntäänsä,
“Miten luulisit, että oikea vaanimisasento menisi?”
Soratassu ei halunnut saada mestariaan pettymään, joten hän päätti yrittää ihan kunnolla ja saada täydellisen vaanimisasennon nopeasti. Hän laskeutui aivan maan tasolle ja asetteli tassujaan mukavaan asentoon, sellaiseen missä ne tuntuivat luontevalta. Hän oli monesti yrittänyt matkia isänsä vaanimisasentoa ja muisti kuinka Jäkäläaskel aina jaksoi muistuttaa siitä, että häntää piti pitää hieman ilmassa eikä saanut antaa sen laahata maassa tai muuten se saattaisi aiheuttaa ääntä ja saisi riistan pakenemaan. Myöskin metsästyksessä piti jaksaa olla rauhallinen ja odottaa hyvää hetkeä eikä antaa kehon viedä mukanaan. Hän nosti hieman häntäänsä ylemmäs niin, että se oli maanpintaa aavistuksen ylempänä ja aivan paikoillaan. Hänen siniset silmänsä liikkuivat takaisin Uskosieluun, joka katsoi häntä ihmeissään, mikä sai hänen korvansa luimistumaan ja hännän lopsahtamaan maahan. Tekikö hän jotain väärin? Hän oli yrittänyt muistaa kaiken, mitä isä aina muistutti ja olla rauhallinen ja vakaa, mutta eikö se ollutkaan hyvä niin?
“Tuo on todella erinomainen vaanimisasento Soratassu”, kermanvaalea naaras henkäisi ja katsoi häntä ylpeästi,
“Joku varmasti on auttanut sinua jo hiomaan vaanimiasentoasi. Jäkäläaskel taitaa olla tämän harjoituksen takana eikö niin?”
“Hän halusi, että olisimme kaikki hieman oppineita jo ennen soturikoulutuksen alkua.”
“Se on todella vaikuttavaa”, Uskosielu naukui tyytyväisenä, sen pystyi helposti lukemaan naaraan kasvoilta ja silmistä. Soratassu nosti riemukkaan hymyn kasvoilleen. Ehkei se kaikki harjoittelu isän kanssa ihan turhaa ollut.
Uskosielu viittoi hänet mukaansa aluskasvillisuuden sekaan ja kyyristyi hieman. Soratassu yritti kurotella, jotta olisi nähnyt miksi soturitar kyyristyi, mutta tajusi itsekin tehdä samoin, kun tunsi naaraan hännän vetävän hänetkin kyyryyn. Hiljaisin askelin hän hiipi Uskosielun vierelle ja kieritti katseensa eteenpäin vain nähdäkseen linnun nokkivan maata ilman huolen häivääkään. Lintu oli pieni ja todella siro, lähes pikkuruinen. Sen väritys oli enimmäkseen vaaleanruskea ja sen päälaki suklaanruskea.
“Kun metsästämme lintuja on todella tärkeää, että olemme hiljaisia ja varovaisia, ettemme astu minkään rapisevan päälle niin se ei pääse karkuun”, Uskosielu selitti hiljaisesti. Soratassu piti katseensa kiinteästi varpusessa, mutta kuunteli silti mestariaan tarkkaavaisesti.
“Mutta jos se päättää lähteä lentoon, kun olet lähellä sitä, on sinun silloin hypättävä ja läpsäistävä se maahan, jotta voit tappaa se. Ymmärsitkö?”
“Ymmärsin”, Soratassu sihisi hampaidensa välistä.
“Hyvä, sitten voitkin kokeilla saada sen kiinni”, Uskosielu naukaisi ja Soratassun vilkaistessa soturitarta, antoi tuo hänelle rohkaisevan katseen.
“Jos et saa sitä kiinni niin se ei haittaa. Olen kuitenkin lähellä, jos se saattaisi lentää suuntaani.”
Soratassu nyökkäsi mestarinsa sanoille ja lähti mahdollisimman hiljaa kiertämään lintua. Hän yritti piiloutua aluskasvillisuuden sekaan ja olla välittämättä häiritsevistä kasvien lehdistä, jotka tuntuivat osuvan häntä koko ajan kasvoille. Hän kuitenkin yritti työntää epämukavan tunteen pois mielestään ja jatkoi varovaisia askelia eteenpäin lähemmäs lintua. Hän seurasi kuinka varpunen nokki maata ja aina välillä hieman kohotti päätään katsoakseen oliko minkäänlaisia vaaroja lähellä ja niitä, kun se ei huomannut se laski päätään ja jatkoi puuhiaan. Soratassu tunsi olonsa onnekkaaksi, kun ei vielä heti ollut astunut minkään kepin tai risun päälle ja saanut varpusta epäilemään, että lähellä olisi petoeläin. Hän otti vielä pari askelta eteenpäin ennen kuin madaltui entisestään niin, että oli melkein kokonaan maata vasten. Hän tunsi vatsakarvojensa hipovan maata.
*Uskosieluhan sanoi, ettei se haittaa, jos en saa sitä kiinni*, hän yritti rauhoitella itseään ennen kuin otti vielä yhden kohtalokkaan askeleen eteenpäin eikä huomannut risua, joka räsähti äänekkäästi, kun hänen tassunsa laskeutui sen päälle. Varpunen nosti päätään ja pelästyneenä se levitti siipensä ja hypähti ilmaan. Soratassu ähkäisi ja nousi äkkiä tassuilleen ja lähti juoksemaan kohti varpusta. Hänen tassunsa kerkesivät nopeasti hipaista maanpintaa ja kerätä voimaa loikkaan, kun hän hyppäsi ilmaan etutassut ojollaan. Kynnet kurkottelivat lintua ja osuivat sen pyrstösulkiin. Hän irvisti ja huitaisi tassullaan niin kovaa kuin vain pystyikään kohti lintua ja henkäisi, kun tunsi sen osuvan tassuunsa. Lintu mäiskähti maahan eikä hän jäänyt odottelemaan, kun hän jo syöksyikin linnun kimppuun ja iski kyntensä siihen ihan kuin kaikissa niissä pentuajan leikeissäkin ja antoi hampaidensa pureutua varpusen lihaan. Varpunen yritti pyristellä hänen otteestaan ja Soratassu tiesi, että se taisteli elämästään. Hän puristi silmänsä kiinni samalla, kun painoi sen maata vasten ja tiukensi otettaan kynsillään. Hetken aikaa olento vielä pyristeli ja haukkoi happeaan ennen kuin se lyyhistyi maata vasten. Hän piti tassuaan sen päällä vielä jonkin aikaa ennen kuin nappasi sen hampaisiinsa ja nousi ylös. Turkkinsa pudisteltuaan hän palasi Uskosielun luokse.
“Todella vaikuttavaa”, naaras kertoi ylpeys paistaen äänestään. Soratassu hymyili kirkkaasti, hän oli onnistunut.

Kuljin muiden kokoontumiseen lähtijöiden seurassa, Taivastassu vierelläni. Sade, mikä oli onneksi äskeisestä ukkosmyrskystä laantunut, hakkasi vuoristopolkua ja turkkejamme. Aaltotähti oli maininnut lähtiessä, että tämä olisi ensimmäinen kokoontuminen hetkeen missä sataisi ja yllättyneenä tajusin, että näinhän asia oli. Viimeinen kokoontuminen missä satoi taisi olla viime hiirenkorvan aikaan.
*Kiitos Tähtiklaanille siitä.* Ajattelin hymyillen. Matka alas vuoristosta kului rupatellen ja muita varoitellen. Päällikkö ja Myrskytuuli, jotka joukkoa johtivat, olivat miltei koko matkan vuoristosta laskeutuessa äänessä, huutaen liukkaista kivistä tai mutaisesta sorasta. Minun ja Tavastassun oli kaikista helpointa kulkea, joukon perällä kun olimme. Kuljimme muiden tassunjäljissä ja välttelimme kohtia, missä kallio tai kivet olivat jonkun tassun alta pettäneet tai olivat muuten vain liukkaita. Kenellekkään ei onneksi tapahtunut mitään sen vakavampaa, Sädeloistekin oli pudonnut liukastuessaan, mutta oli saanut otteen kalliosta ja hänet oltiin vedetty takaisin polulle. Tarkastimme hänen vointinsa, mutta mitään muuta säikähdyksen lisäksi ei ollut käynyt. Aaltotähti oli muistuttanut, että vuoristo on vaarallinen kaikille, jopa sotureille jotka olisivat koko elämänsä siellä asuneet, eikä omia taitojaan kannata yliarvioida. Vuorilta alas päästessämme vuoristoklaanilaisten kulkuvauhti ripeni, olimme laskeutuneet odotettua kauemmin ja muut klaanit odottaisivat meitä varmasti jo Neljän virran tammella. Ruskatassu ja Soratassu olivat molemmat innoissaan ensimmäisen kokoontumisensa takia mikä sai minut muistelemaan omaa oppilasaikaani ja ensimmäistä kokoontumistani. Olin itsekin ollut yhtä innoissani, en malttanut pysyä paikallani ollenkaan. Tammelle päästyämme olin vain pinkaissut muiden kissojen joukkoon ja alkanut tekemään uusia tuttavuuksia. Olisipa minulla vieläkin tuota samaa intoa ja energiaa kuin silloin...
"Olisiko se outoa, jos haluaisin tavata kuutamoklaanilaisen tai puroklaanilaisen ja ehkä ystävystyä heidän kanssaan? Ja myöhemmin ehkä nähdä heitä rajoillamme?" Ruskatassu kysyi vieressään kulkevalta Soratassulta. Nuorempi oppilas kohautti olkiaan.
"En tiedä, mutta ei tuo ajatus hullummalta kuulosta. Se saattaisi olla aika mukavaa!" Hän hihkaisi.
"Teinä en uskaltaisi edes ajatella tuollaista. Jos näen teitä kumpaakaan tapaamassa rajoillamme muita klaanikissoja, revin korvanne päästänne!" Oppilaiden edellä kulkeva Marjaleuka sihahti, mikä sai kummankin nuoremman kissan säikähtämään ja luimimaan korviaan. He pyysivät anteeksi ja olivat koko loppumatkan ääneti. En voinut olla tuntematta pientä sääliä heitä kohtaan ja sivulle vilkaistuani, myös Taivastassukin kasvoilla oli surumielinen katse.
"Parantajina meidän kuuluu olla hyvissä väleissä muiden klaanien parantajien kanssa. Eikä soturilaissakaan kielletä ystävien hankkimista muista klaaneista. Mutta aina pitää muistaa se, että oma klaani menee etusijalle missä tilanteessa tahansa", sanoin oppilaalleni, tarkoituksellisesti hieman kovemmalla äänellä, että edessämme kulkevat oppilaat myöskin kuulisivat sen. Taivastassu nyökkäsi ja hänen ilmeensä kirkastui takaisin siihen innokkaaseen ja positiiviseen ilmeeseen, mikä hänellä aina kasvoillaan oli.

Saavuimme pienelle kielekkeelle, jonka alas laskeuduttuamme pääsisimme Neljän virran tammen juurelle. Kuten kaikki olivat arvelleet, oli Vuoristoklaani kissajoukon suuruudesta ja muiden klaanien hajuista päätellen viimeisenä paikalla. Vuoristoklaanilaiset laskeutuivat ja hajaantuivat miltei heti omiin suuntiinsa, etsimään tuttujaan tai tutustumaan uusiin kissoihin. Seurasin Taivastassua, meidän molempien ensimmäinen tehtävä olisi löytää Kuutamoklaanin parantajat. Kissojen ohi ja pienien joukkioiden läpi pujotellessamme ehdimme tervehtimään monia tuttuja ja vähemmän tuttuja kasvoja.
*Todella moni nuori kissa on täällä tänään.* Ajattelin huomatessani asian. Toivottavasti nuoret osaisivat pitää tunteensa ja tekonsa kurissa ja muistavat, että täysikuun aikaan kaikki klaanit ovat rauhassa eikä turhia kahakoita haluttu.
"Hurrekukka, Taivastassu, täällä!" Tammiturkin tuttu ääni kuului läheltä ja pääni kohotettuani pystyin näkemään mustaturkkisen parantajan aukion laidalla, Lehtitassu vierellään. Ohjasin Taivastassun heidän luokseen ja hetkeä myöhemmin oppilaskaksikko olikin jo kulkemassa takaisin kissajoukkioon.
"Haluaisin esitellä sinut uusille ystävilleni Tihkutassulle ja Ruostetassulle", kuutamoklaanin parantajaoppilas oli sanonut, ennen kuin he olivat kadonneet näkyvistä. Istahdin Tammiturkin vierelle ja nyökkäsin tervehtiäkseni häntä.
"Miten riistaa on riittänyt Kuutamoklaanissa?" Kysyin kohteliaasti, kuten oli tapana. Mustaturkkinen parantaja hymyili ja nyökkäsi itsekin.
"Hyvin, kuten aina. Toki nyt lehtikadon lähestyessä vähemmän viherlehteen verrattuna. Kai teillä kaikki saavat syödäkseen?" Sinisilmäinen kolli kysyi ja katseli edessään olevia kissoja.
"Vuoristoklaanissakin riistaa riittää. Toivottavasti tämä lehtikato olisi leudompi kuin edellinen", vastasin ja käänsin katseeni samaan suuntaan, mihin Tammiturkkikin katsoi. Mustaturkkinen parantaja hymähti vastaukseksi, hänen koko keskittymisensä oli kiinnittynyt seuraamaan omien klaanilaistensa menoa. Yritin myöskin seurata, miksi sinisilmäinen kolli seurasi noin tiiviisti klaanitovereidensa menoa. Oliko hänkin huolissaan siitä, että nuoremmat soturit ja oppilaat kävisivät toistensa kimppuun? Emme kauaa ehtineet seuraamaan muita klaanikissoja, kun Sulkatähden ulvaisu hiljensi koko aukion. Kaikki kerääntyivät lähemmäs Neljän virran tammea, jonka oksille kunkin klaanin päällikkö oli kiivennyt. Tammen juurakkoon kipittivät varapäälliköt ottamaan omia paikkojaan. Käänsin itsekin katseeni hopeanharmaaseen Nummiklaanin päällikköön, joka selvästi odotti, että kaikki olisivat keskittyneitä alkavaan kokoukseen.
"Kaikkien klaanien kissat, tervetuloa!" Sulkatähti huusi uudestaan ja antoi katseensa käydä koko kissajoukon läpi.
"Vaikka tämänhetkinen sää ei ole varmastikkaan monelle mieluinen, toivoisin, että kaikki kuitenkin nauttisivat tästä yöstä ja muistavat pitää rauhan mielessään. Nyt jos sallitte, voisin kertoa Nummiklaanin kuulumisista?" Selostuksen loppuosa oli tarkoitettu kysymyksenä muille päälliköille, jotka nyökyttelivät, antaen luvan jatkaa puhettaan hopeanharmaalle naaraalle. Sulkatähti kertoi ensin Nummiklaanin hyvinvoinnista ja uusista nimityksistä, joita oli muutama.
"Meidän oppilaallamme oli myös pieni välikohtaus kuutamoklaanilaisen partion kanssa, josta hän saa syyttää vain itseään. Kuitenkin Varistähti toivoisin, etteivät partionne enää käy yksinäisten oppilaiden kimppuun. Se ei anna teistä hyvää kuvaa ollenkaan", Sulkatähti puhui kaikkien klaanien kuullen, mutta hänen katseensa oli Varistähteä päin. Siirryin hieman nähdäkseni Kuutamoklaanin päällikön reaktion muiden kissojen ylitse ja yllätyin, kun savunharmaan kollin kasvoilla näkyi hämmennys, mutta myös viha.
"Minä en ole kuullut tälläisestä ollenkaan. Nummipyörre!" Varistähti murisi ja kutsui varapäällikköään. Nummipyörre, jonka turkkiin oli kaikkien paikallaolijoiden silmät nauliutuneet, näytti itsekin yhtä hämmentyneeltä.
"Anteeksi Varistähti, tämä on ensimmäinen kerta kun kuulen tällaisesta", vaaleanruskea naaras sanoi pahoittelevasti. Koko aukio kajahti supinaan ja epäkunnioittaviin huutoihin.
"Eivätkö kuutamoklaanilaiset enää kunnioita päällikköjään, kun pitävät partioissa tapahtuneet asiat itsellään?"
"Jo oli aikakin!"
"Te Nummiklaanin valehtelijat! Ei tuollaista ole tapahtunutkaan!"
Kuuntelin kauhuissani erilaisia huutoja, mitä ympäri aukiota ladeltiin. Kokoontuminen oli vasta alkanut ja kissat olivat jo nyt valmiita käymään toistensa kimppuun. Aloin hädissäni etsimään mahdollisia tappelun alkuja ja lähdin nopeaan tahtiin kävelemään sellaista kohti, kun sen näin. Kaksi kissaa, täplikäs kolli, jonka nopeasti tunnistin Leopardilaikuksi ja tummanruskea raidallinen naaras, joka ilmeisesti oli kuutamoklaanilainen, olivat nenäkkäin pienen kissajoukon ympäröimänä. Molemmat osapuolet olivat valmiina käymään toistensa kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Siksi pusersin itseni kissojen ohi ja tungin kehoni kaksikon väliin ennen kuin he ehtivät kahakkaansa aloittamaan.
"Ei ole mitään syytä alkaa tappelemaan. Vaikka sataakin, kuu paistaa taivaalla mikä tarkoittaa, että Tähtiklaani on luonut meille rauhallisen kokoontumisen. Joten olkaa hyvä ja kunnioittakaa sitä", naukaisin toruvasti ja katsoin tiukasti molempia osapuolia.
"Tule Linnunsiipi", perässäni juossut Tammiturkki naukaisi naaraalle, joka mumisten tallusti parantajan ohi muiden kuutamoklaanilaisten luo. Leopardilaikkukin vetäytyi, kuitenkin vaihtaen vielä varoittavan katseen kanssani. Hymähdin ja kävelin takaisin mustaturkkisen parantajan luokse, huokaisten helpotuksesta. Nopeasti myös ympärillämme kuuluva ulina loppui, kun Ututähti pyysi kaikkia olemaan hiljaa. Sinisilmäinen kolli edessäni näytti pahoittelevalta. Nyökkäsin ymmärtäväisenä ja istahdin hänen viereensä. En syyttänyt häntä kuutamoklaanilaisten käyttäytymisestä, eihän hän heitä voinut käskyttää parantajana. Käänsin katseeni takaisin tammelle ja jäin odottamaan tilanteen ratkeamista.

Valkoruskea pentu vinkaisi tyytymättömänä. Hän ei tuntenut enään emonsa lämmintä kehoa lähellään ja ainut asia minkä hän pystyi tuntemaan oli kylmyys, joka tuntui uppoavan ihan luuytimiin asti. Hän yritti liikkua löytääkseen emoaan, muttei tuntenut eikä kuullut emonsa läsnäoloa missään. Naaraan suusta pakeni pelokas älähdys, kun hän kietoi häntänsä ympärilleen yrittäen lämmittää itseään. Juuri, kun hän oli vinkaisemassa uudelleen, tunsi hän jonkin liikahtavan vierellään. Hän ei kahta kertaa miettinyt, kun mönki liikkuvan olennon luokse ja painautui tämän kylkeä vasten. Hänen vierellään ollut olento oli mukavan lämmin ja tuntui rauhoittuvan samanlailla kuin hänkin.
“Aamutäplä! Et sinä nyt noin vain voi jättää heitä yksinään pentutarhaan! Entä jos jokin olento olisi tullut ja napannut heidät?” hän kuuli aivan läheltä kauhistuneen oloisen naukaisun ja höristi korviaan. Miksi puhuja oli niin kauhistuneen oloinen? Ja keistä hän puhui?
“Ihan totta, ei mikään olento heitä sieltä nappaa. Pentutarha on yksi leirin turvallisin paikka ja muutenkaan en jaksa olla siellä koko ajan. Saanhan nyt minäkin välillä tulla jalottelemaan vai enkö saa tehdä enään sitäkään?” toinen ääni äyskäisi takaisin, mikä sai naaras pennun kurkottamaan kaulaansa äänen suuntaan. Puhuja selvästi oli emo. Vaikkei hän ehkä ollut vielä nähnyt emoaan, kyllä hän silti tuon äänen pystyi erottamaan. Hänen mielestään emon ääni oli aina todella pippurinen ja sähäkkä, mutta omalla tavalla lempeä ja turvallinen.
“Älä ole hupsu, en minä koskaan noin sanonut.”
“Siltä kuitenkin sait sen kuulostamaan. Nyt ole kiltti ja lakkaa pörräämästä ympärilläni”, emo tuhahti, mutta tällä kertaa hieman lempeämmin. Kenelle emo oikein puhui?
Hän kuuli kuinka emo asteli sisälle pentutarhaan tai miksi he ikinä tätä pesää nyt kutsuivatkaan ja tassutteli hänen ja sen olennon luokse.
“Ettehän te nyt kuole silmänräpäyksessä, jos en ole täällä?” emo enemmänkin totesi kuin kysyi ja huokaisi syvään. Kuningatar laskeutui maaten ja hän tunsi kuinka häntä kiertyi hänen ympärilleen.
“Milloin te kaksi hiirenaivoa edes avaatte silmänne? Tuntuu kuin puhuisin sammalpalloille”, emo ärisi itsekseen ja tuhahti pyöritellen päätään, “saatte minut näyttämään ihan kahjolta.”
Naaras pentu kallisti päätään aavistuksen emonsa oudoille puheille ja yritti avata silmiään ihan vain lohduttaakseen emoaan. Ei hän halunnut, että emo näyttäisi typerältä vain ja ainoastaan sen takia, ettei hän saanut niitä vimmatun silmiä auki. Hän yritti ja yritti, kunnes pimeys alkoi pikkuhiljaa valaistua ja hänen näkökenttäänsä ilmestyi pesä, joka näytti todella isolta. Häntä ympäröi isot seinämät ja hänen tassujensa alla oli sammaleesta tehty vuode. Ei ihme, että siinä oli ollut todella mukavaa olla, kun se oli niin pehmeäkin. Hänen vihertävän keltaiset silmänsä siirtyivät varovasti katsomaan ylöspäin, missä hän huomasi kermanvaalean naaraan, jolla oli kellertävän ruskeita laikkuja turkissaan. Hän tapitti naarasta isoilla silmillään tovin ennen kuin kuningatar edes huomasi. Huomattuaan hänen katseensa vanhempi naaras avasi silmänsä ja käänsi kolean katseensa häneen.
“Nytkö vasta avasit silmäsi? Kun olin periaatteessa anellut sitä niinkö?” emo naukui ivallisesti, mikä sai hänet hieman säpsähtämään. Eikö silmien avaaminen enään ollutkaan hyvä juttu? Oliko hän saanut emonsa näyttämään tyhmältä?
“O-onko se huono juttu?” hän kysyi hiljaa tuijottaen emoaan isoilla silmillään. Hän ei osannut kertoa emostaan oliko tuo hyvällä vai huonolla tuulella. Kuningatar jollain tasolla näytti uhkaavalta viiruuntunein silmiensä kanssa, mutta toisaalta kasvot olivat neutraalit.
“No ei se mikään huono juttu ole”, emo naukui huvittuneena ja pudisteli päätään,
“Miksi olisin puhunut siitä, jos se olisi ollut huono juttu?”
Hän kohautti olkapäitään. Ei hän tiennyt.
“On se hyvä, että sinä avasit silmäsi, mutta on vielä odotettava Lumopentua”, emo sanoi huokaisten ja käänsi katseensa hänen viereensä. Hän kurtisti kulmiaan ja seurasi emonsa katsetta. Kuka ihmeen Lumopentu?
Hän yllättyi nähdessään pitkäturkkisen valkoisen, häntä hieman isomman kollin nukkuvan vierellään. Kollin turkissa oli kullanruskeita laikkuja. Oliko se äskeinen liikkuva olento ollut Lumopentu.
“Lumopentu?” hän toisti pyörein silmin eikä peittänyt tuijotustaan. Lumopentu nukkui sikeästi eikä selvästikään kuunnellut. Ainakaan kollin korvat eivät liikkuneet.
“Aivan, hän on veljesi Karviaispentu.”
*Karviaispentu?* hän toisti nimeään päässään ja siirsi katseensa veljestään emoonsa ja tutkiskeli tuon katsetta. Hän siis oli Karviaispentu ja tuo möykky hänen vierellään oli Lumopentu.
“Kuten varmasti oletkin jo kerennyt huomaamaan olen emonne Aamutäplä”, emo kertoi. Karviaispentu katsoi emoaan hetken ennen kuin nyökytteli. Aamutäplä, Lumopentu ja Karviaispentu.

Lehti hiipi kohti pusikkoa.Yhtäkkiä hän kuuli rasahdukssen ja pysähtyi.Pusikosta astui esiin vieras kolli.*Voi hitsi*Lehti ajatteli.*Tuo kissa säikäytti sen oravan tiehensä.”Ai hei” kolli naukaisi kun näki Lehden. ”No hei vaan senkin typerä karvapallo”Kolli sähähti ja maukaisi,”Itse olet vain vaivainen kulkukissa” *Kuka tuo kolli yrittää olla?* ”Et taida olla täältäpäin vai kuinka?” Kysymys sai Lehden sähähtämään kiukkuisesti. ”No en ole senkin hiirenaivo” Kollin jäänsiniset silmät porautuivat Lehden selkään kun hän kääntyi. Kolli jatkoi”Minä olen Mustatassu” *Mustatassu?Mitä täälläpäin ajatellaan kun se antavat pennuille nimiä?* ”Jaaha ”Mustatassu” minä olen sitten varmaan ”Lehtitassu” vai kuinka?” Sähähdin kollille. ”Luultavasti olet vain ”Lehti”.Typerä nimi”Kolli ilkkui. ”Minä tästä lähden niin en ole ”herra Mustatassun" tiellä” Mau’uin vihaisena Mustatassulle ja lähdin pois kohti pientä saarta jota ympyröi pieni puro.

//Tässä tälläinen lyehkö tarina.

Luikin kohti Ututähden pesää.Olin menossa kysymään yhtä asiaa.

Kun tupsahdin perille Ututähti oli venyttelemässä.”Niin?Mitä asiaa Lumihäntä?” Aloitin varovasti”No siis... ymmmm.... Voisinko lähteä kävelylle?” Kun Ututähti katseli minua tunsin hän arvasi että lähtisin joka päivä tutkimaan reviiriä.”Jos tuot riistaa Aamutäplälle ja pennuille” Ututähti vastasi yllättäen. *Ihan uskomatonta!* ajattelin riemuissani. ”Tottakai Ututähti”Päätin sanoa hänen mielikseen. Sitten lähdin kohti uloskäyntiä.Kun olin päässyt ulos lähdin kohti puroa.

Kun olin saapunut purolle pulahdin uimaan.Vesi virkisti.Se oli ihanan viileää.Lopulta lähdin kohti kasijalkojen pesiä. Matkalla nappasin kalan purosta sekä oravan.

Katselin pesiä ja huomasin harmaaturkkisen kollin jolla oli meripihkan väriset silmät. Kolli suki turkkiaan nopeilla vedoilla. Kuulin kuinka hiiri hyppäsi aidalle. Kolli nappasi hiiren kahdella nopealla liikkeillä. Sen jälkeen kolli hyppäsi aidan yli pihalle. *Pitäisikö katsoa mitä kotikisut tekevät?* mietin. Mutta jo kahden silmän räpäyksen päästä istuin aidalla katselemassa kollia. Silloin tämä huomasi minut ja jähmettyi paikalleen. ”Hei” Mau’uin varovasti. Kolli takelteli "Öömm.... hei?” Jatkoin ”Minä olen Lumihäntä” ”Minä ymmm… olen Harmaa” Huomasin että kotikisun silmissä näkyi kysyvä hämmentynyt katse. Juttelimme kunnes oli aurinkohuipun aika. Puhuimme mm: Luuklaanista ja muista klaaneista.

”Nyt minun täytyy lähteä tulen ylihuomenna uudestaan” Huomasin lupaavani kollille. Sitten nousin ja lähdin pois.

//Kotikisu pulmia?

Lehtisateen päivä alkoi leppoisasti.Kyselin Rähjältä vaikka mitä kysymyksiä ja uskokaa tai älkää hän vastasi niihin kaikkiin. Lopulta hän lähti saalistamaan ja jäin yksin pesään. Silloin muistin miksi tulin tänne. Halusin tavata sisareni Lumen. Lumi oli jäänyt kanjoniin myrskyssä. Olin tuntenut hänet vain puoli päivää.Hän oli varmasti oli jossain niin sanotussa "klaaninsa". Yhtäkkiä näin kauempana aidalla kotikisun. Hän varmasti tietäisi Lumesta. Olin ihan varma. Loikin aidalle. ”Tunnetko sinä ketään kissaa jolla on sisko nimeltään Lehti? Kummakyllä kotikisu sanoi ”No yhden” "Kerro!" huusin kissalle. Hän aloitti....


//Aika loppu joten aika lyhyt

Karviaispentu oli jämähtänyt paikoilleen. Hän tuijotti silmät pyöristyneinä eteenpäin eikä voinut uskoa näkemäänsä. Iso aukio avartui hänen silmiensä edessä, kaikki näytti niin isolta! He olivat tulleet emon ja Lumopennun kanssa tänne heti, kun veli oli saanut silmänsä auki ja oppinut ottamaan askelia. Lumopentu ei ollut kauaa horjunutkaan, kun oli jo ottanut vankkoja askeleita kuin olisi harjoitellut sitä jo todella kauan. Hän käänsi päätään vierelleen huomatakseen Lumopennun seisovan vieressään tutkaillen ympäristöään.
“Jos olisin teidän takianne joutunut vielä kauankin olemaan pentutarhassa ja homehtumaan siellä, olisitte aivan vallan hyvin saaneet jäädä sinne keskenänne”, emo sihahti varoittavan kuuloisena, loi tiukan katseen molempiin saaden Karviaispennun korvat luimistumaan ja änkeytyi sitten pentujen ohi aukiolle. Hän seurasi kuinka emo istui alas ja alkoi sukimaan turkkiaan ja nyppi sammaleen paloja turkistaan.
“Onkohan emo aina noin vihainen?” Karviaispentu kysyi hiljaa ja kääntyi katsomaan Lumopentua, joka oli kääntynyt hänen puoleensa. Veli katseli häntä haalean meripihkaisilla silmillään ja näytti hieman apealta.
“En tiedä, ehkä hän on sellainen kaikille?” Lumopentu ehdotti. Karviaispentu katsoi hetken veljeään ennen kuin nyökäytti päätään epävarmasti. Ehkä tosiaan emo oli kaikille tuollainen eivätkä he olleet erikoistapauksia. Eihän nyt emo heitä vihaisi? Eihän?
“Lähdetäänkö tutkimaan leiriä ja tutustumaan muihin?” Lumopentu kysyi yrittäen vaihtaa aihetta ja piristää tunnelmaa. Kolli huiskautti häntäänsä ja viittoi epävarman Karviaispennun mukanaan.
“Muistakaa olla häiritsemättä ketään!” he kuulivat emon huudahduksen. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen, koska ei halunnut nähdä emon kolkkoa katsetta vaan huiskautti häntäänsä merkiksi ymmärtämisestä.
He kulkivat vierekkäin kulkemaan kohti pesää, joka näytti ja muistutti pentutarhaa. He eivät tienneet sen virkaa, mutta uteliaina kulkivat lähemmäs. Karviaispentu seurasi veljeään hieman taaempana ja liikutteli korviaan hermostuneena joka suuntaan vain varmistaakseen, ettei mikään tai kukaan voisi yllättää häntä. Häntä pelotti olla kaukana emosta, vaikka ei he olleet niinkään kaukana emosta. Jos he olisivat vain kurkanneet olkapäidensä yli niin olisivat he nähneet pienessä valopilkussa lepäävän emonsa.
“Mikäköhän pesä tämä on?” Lumopentu kysyi vilkaisten häntä. Hän vastasi kohauttaen olkapäitään.
“Oletteko te Aamutäplän pennut?” iloinen ääni kysyi heidän viereltään, mikä sai Karviaispennun säpsähtämään ja kääntämään nopeasti katseensa punaruskeaan naaraaseen eikä hän voinut olla pörhistämättä hieman turkkiaan. Hän ei tiennyt kuka tämä kissa oli ja miksi se puhui heille. Mistä se edes tiesi heidän emonsa?
“Kyllä me olemme”, Lumopentu vastasi ja osoitti häntä hännällään ja sitten itseään,
“Olen Lumopentu ja hän on siskoni Karviaispentu.”
Karviaispentu katsoi veljeään kuin hullua. Miten Lumopentu viitsi kertoa heidän nimensä aivan tuntemattomalle kissalle? Eivät he edes tienneet oliko kissa paha vai ei! Lumopentu taisi olla aivan kajahtanut hiirenaivo niin kuin emokin aina sanoi.
“Olen Kettutassu, hauska tavata”, naaras esitteli itsensä reipas hymy kasvoillaan. Karviaispentu tuijotti naarasta epäluuloisena. Hän ei osannut luottaa tuohon, vaikka Kettutassu näyttikin todella mukavalta ja kivalta kissalta. Jokin kuitenkin sai hänen ottamaan askeleen taaksepäin. Hänen korvansa olivat miltein liimautuneet hänen niskaansa.
“Olette varmasti ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella? Eikö olekin upeaa ensimmäistä kertaa nähdä ympärilleen?” Kettutassu kysyi katsoen enimmäkseen Lumopentua.
“Joo, olemme ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella ja saimme tulla tänään katsomaan ympärillemme”, Lumopentu naukui vastaukseksi. Kollin kasvoilla oli pieni hymy.
“Aamutäplä antoi teidän tutustua leiriin aivan yksin?” naaras kysyi hieman hämmentyneen oloisena saaden Karviaispennun silmät viiruuntumaan. Hän tiesi, että täällä oli jotain vaarallista!
“No hän varmasti katsoo teidän peräänne”, Kettutassu hymähti ja nyökkäsi pesää,
“Tuo on oppilaiden pesä, siellä kaikki oppilaat nukkuvat. Minäkin olen oppilas ja mestarini on Tummakajo, joka on Aamutäplän isä ja minun setäni.”
“Mestari ja oppilas?” Lumopentu kysyi uteliaana. Karviaispentu oudoksui sitä, että veli täysin jätti huomioimatta sitä, että täällä oli joku Tummakajo, joka oli heidän emonsa isä ja sitä, että tämä Tummakajo oli Kettutassun setä. Tarkoittiko se siis, että he olivat jotain sukua Kettutassun kanssa?
“Oppilaat harjoittelevat mestareidensa eli sotureiden kanssa tullakseen sotureita. Soturit puolustavat klaaniaan ja hankkivat ruokaa klaanilleen. On todella mahtavaa olla oppilas! Opettelemme Tummakajon kanssa kaikenlaista, hän opettaa minulle kalastamista, metsästystä, taistelua ja jäljittämistä!” naaras oppilas kertoi innostuneena, mikä tarttui ilmiselvästi myös Lumopentuun, jonka korvat ponnahtivat ylös ja häntä huiski levottomana.
“Kuinka upeaa! En malta odottaa, kunnes minusta tulee oppilas niin pääsen opettelemaan samoja asioita kuin sinä!” veli kailotti hehkuvin silmin. Karviaispentu tuijotti veljensä takaraivoa mykistyneenä. Velikö halusi oppia taistelemaan? Eikö se tarkoittanut sitä, että kolli tulisi vahingoittumaan jossain vaiheessa? Entä, jos Lumopentu taistelisi niin paljon, että se tappaisi hänet?
“Kettutassu?” hän kysyi hiljaa saaden molempien katseet kääntymään itseensä. Hän nielaisi hieman hermostuneena. Hän ei pitänyt siitä, kun tunsi Kettutassun polttavan katseen itsessään. Eihän hän edes tuntenut naarasta ja tuo oli saanut jo Lumopennun omalle puolelleen.
“Sanoit, että Tummakajo on emomme isä ja sinun setäsi?” hän kysyi viitaten aikaisempiin naaraan sanoihin. Kettutassu katsoi häntä hetken ennen kuin nyökäytti päätään innostuneena.
“Aivan, Tummakajo eli emonne isä on minun isäni veli. Täpläliito, tuo kissa tuolla-”, Kettutassu kertoi viitaten kauempana olevaan isokokoiseen vaaleanharmaaseen kolliin, jonka turkia koristi tummemmat laikut ja jatkoi sitten,
“Hän on isäni.”
Karviaispentu katsoi isokokoista kissaa hetken ennen kuin nyökytteli päätään pienesti. Eli siis Täpläliito oli heidän emonsa isän veli ja Kettutassu tuon tytär? Hän kääntyi katsomaan Kettutassua uudelleen, mutta huomasi jo veljensä ja naaraan keskustelevan jostain kiihtyneinä. Hän huokaisi hiljaa ja istui alas. Ehkä Kettutassusta tulisi Lumopennun hyvä ystävä..

Soratassu ja muu partio palasivat pitkältä metsästys- ja rajapartioltaan. Soratassu kulki ylpeänä leiriin suussaan varpunen ja metsämyyrä, jotka hän oli saanut. Hän oli tehnyt metsästystaidoillaan vaikutuksen mestariinsa Uskosieluun, joka oli kehunut häntä todella paljon. Hän oli todella tyytyväinen itseensä, että oli jaksanut kuunnella ja harjoitella Jäkäläaskeleen kanssa todella paljon pentuaikoinaan ja oli oppinut pitämään isänsä opettamat asiat mielessään.
Hän vilkaisi Kiepputassua, jonka naamalla oli hapan ilme. Sisko ei ollut saanut mitään napattua, mikä oli saanut Soratassun leijailemaan pilvissä. Hänestä tuntui niin hyvältä olla parempi kuin siskonsa ja tieto sai hänen hymynsä levenemään. Kyllä hän sen tiedosti, ettei olisi saanut olla iloinen siitä, että hän oli parempi ja Kiepputassu huonompi, mutta se silti tuntui todella hyvältä. Yleensä kilpikonnakuvioinen naaras ilkkui ja pilkkasi häntä, mutta tällä kertaa hän sai tehdä saman siskolleen.
“No Kiepputassu”, hän naukui, kun oli tiputtanut saaliinsa tuoresaaliskasaan ja kääntyi Kiepputassun puoleen. Naaras katsoi häntä pahantuulisena, mikä sai Soratassun kasvoille nousemaan vinon virneen.
“Silloin pentuna jaksoit aina mielistellä itseäsi kuinka hyvä olit kaikessa, mutta miten sinulla nyt ei ole mitään saalistamaasi mukana?” hän kysyi saaden Kiepputassun silmät viiruuntumaan.
“Vaikken ehkä tällä kertaa saanut mitään napattua, ei se tarkoita, että olisin huono metsästämisessä”, Kiepputassu sihahti vastaukseksi luimistunein korvin.
“Ehkei, mutta kyllä se jotain kertoo”, hän kommentoi huiskauttaen häntäänsä ja hymähti,
“Suot varmasti anteeksi, kun menen kertomaan isälle saalistustaidoistani?”
Kiepputassun silmät tuntuivat roihahtavan tuleksi tuon kuultua hänen sanansa. Soratassu kerkesi huomata kuinka naaraan kynnet liukuivat ulos ennen kuin tuo loikkasi hänen kimppuunsa. Soratassu älähti pelästyneenä ja kerkesi juuri ja juuri väistää siskonsa kynsiä, jotka vilahtivat aivan hänen silmiensä ohi. Hän tunsi seuraavaksi kynsien sivaltavan poskeaan, joka sai hänet toimimaan ja potkaisemaan voimakkaasti takajaloillaan toisen oppilaan mahaan saaden Kiepputassun kimpustaan. Hän järkyttyneenä pyörähti jaloilleen ja tuijotti epäuskoisena siskoaan.
“Mitä Tähtiklaanin tähden sinä teet?” hän puuskahti tyrmistyneenä.
Kiepputassu tuijotti takaisin kiihtyneenä ja hengitti raskaasti. Soratassu katsoi siskoaan hämmentyneenä, kun tuo katsoi ensin häntä, sitten hieman verisiä kynsiään ja takaisin häntä. Naaraan silmät olivat laajentuneet samanlaisesta järkytyksestä kuin hänelläkin.
“Kiepputassu?” hän kysyi varovaisesti yrittäen saada kiinni toisen oppilaan katseesta.
Kiepputassu puri hammasta, pyörähti ympäri ja loikki kohti oppilaiden pesälle. Soratassu tuijotti mykistyneenä ja järkyttyneenä naaraan perään.

Tihkutassu liukui ulos oppilaiden pesästä, ja istahti uloskäynnin vierelle sukimaan unen takkuunnuttamaa turkkiaan. Hän huokaisi muistaessaan eilisyön tapahtumat - Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin väliset erimielisyydet olivat aiheuttaneet pienimuotoisen kahakan, jonka seurauksena klaanit olivat kokoontumisen päätyttyä poistuneet myrskyisästi. Tihkutassu pudisti päätään muistellessaan Sulkatähden syytöksiä.
#Mutta kyllä siinä kokoontumisessa oli hyviäkin puolia. Tapasin uusia kissoja, kuten sen Taivastassun.#
Tihkutassu kietautui häntäänsä, käänsi katseensa taivaalle ja hymyili pienesti ajatellessaan valkeaa vuoristoklaanilaista. Parantajaoppilas oli vaikuttanut ystävälliseltä.
”Siltikään, en tiedä...” harmaakuvioinen naaras mutisi itselleen, muistissa selvä kuva toisten klaanien vihamielisyydestä. Vesipisara tipahti tämän kuonolle, mikä sai hänet säpsähtämään.
”Ehkä Ruostetassu on oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Punertava kolli oli ilmestynyt sisarensa vierelle juuri oikeaan aikaan kuullakseen nimensä.
”Ei mistään”, Tihkutassu korjasi nopeasti, hieman pelästyneenä veljensä yhtäkkisestä ilmestymisestä. Ruostetassu kohautti olkiaan huokaisten, ja lähti tassuttelemaan rennosti pois päin. Tihkutassu katsahti pentuetoverinsa perään hengähtäen, ja antoi sitten katseensa kiertää leirin läpi. Aamun hämärään kyyristyneet kissat supisivat luultavasti eilisen tapahtumista, jotkut niskavillat pystyssä. Nummipyörre seisoi keskellä, jakaen heräileviä kissoja partioihin. Varapäällikön ilme oli tavallisesta poikkeavasti tuima, ja hän puhui kissoille normaalia tiukemmin. Tihkutassu etsi nopeasti Vasanloikkaa katseellaan, ja todettuaan naaraan olevan jossain muualla, hän loikki ripeästi Nummipyörteen luo.
”Nummipyörre, tiedätkö missä Vasanloikka on?”
Toffeenruskea varapäällikkö nyökkäsi.
”Lähetin hänet juuri aamupartioon.”
Tihkutassu nyökkäsi hihkaisten, ja oli kääntymässä pois, kun Nummipyörre huudahti:
”Älä huoli! Sammalpuron metsästyspartioon mahtuu vielä!”
Soturin kova ääni oli säikäyttänyt Tihkutassun ja saanut tuon karvat pystyyn. Nyt naaras antoi häntänsä laahata pitkin maata kipittäessään nöyrästi partionsa luokse, vilkaisten vielä kerran Nummipyörrettä ennen leiristä poistumista.
#Ketunläjä! Hän on todellakin huonolla tuulella tänään.#
Sammalpuro hymyili aurinkoisena, ja viittoi partiota hännällään haluamaansa suuntaan. Ruskean naaraan askeleet olivat varmat, kun hän johdatti klaanitovereitaan pitkin metsän polkuja.
”Katsokaas tuota taivasta. En yllättyisi jos tänään myrskyäisi”, partion johtaja kommentoi myhäillen. Tihkutassu käänsi katseensa ylös, ja erotti kuusten väleistä vain tummanharmaat pilvet. Luultavasti jo tihkutti, mutta paksut oksat suojasivat metsänpohjaa vedeltä tehokkaasti niin, etteivät kissatkaan tunteneet mitään satunnaisia pisaroita lukuun ottamatta.
”En minäkään”, Oksakatse huokaisi ja väräytti korvaansa tylsistyneen oloisena.
”Pieni sade ei olisi pahitteeksi”, Syreenikukka totesi.
”Eikö? Haluatko soturien pesän lainehtivan niin kuin viimeksikin?”
Syreenikukka pyöräytti silmiään ja lähetti murhaavan katseen veljelleen. Tihkutassu hymähti huvittuneena, kuitenkin vain itselleen niin etteivät soturit kuulleet. Hänen, Sammalpuron, Syreenikukan ja Oksakatseen lisäksi partioon kuului vielä Sammalpuron oppilas, suurikokoinen Hämärätassu, joka kulki nyt Tihkutassun vasemmalla puolella. Tummanharmaa, karhea turkki oli suittu huolellisesti, ja vahvan taistelijan lihakset väreilivät sen alla. Meripihkan väriset silmät kiiluivat vakavana ja tuijottivat maata. Kolli oli keskittynyt kävelyyn. Tihkutassu huokaisi ja käänsi katseensa vaivalloisesti toiselle puolelleen. Kissa ei halunnut toisen oppilaan aistivan tuijotustaan.
”Haistan paljon riistaa tällä alueella”, Sammalpuro lausahti, ja viittoi hännällään partiota pienten sekä isojen kivien täyttämälle aukiolle. Tihkutassu tasapainotteli tiensä isolle kivelle, ja istui kuuntelemaan partion johtajaa.
”Minä ja Hämärätassu jäämme tähän. Te muut voitte jakaantua eri suuntiin”, Sammalpuro sanoi.
”Selvä. Minä menen tänne – ja Oksakatseen on parempi olla seuraamatta”, Syreenikukka naukui jääkylmästi ja täysin vakavana. Musta, äärimmäisen siro naaras asetteli tassunsa pehmeästi kiville ja loikki osoittamaansa suuntaan.
”Hyvä on, hyvä on”, Oksakatse tuhahti, ja ravisteli turkkiaan ennen kuin sujahti päinvastaiseen suuntaan. Tihkutassu tunnusteli kynsillään kiven sammaleista pintaa katsellessaan tummanruskean, kuutamoklaanilaiseksi pienen kollin lähtöä.
”Minä menen sitten tänne”, Tihkutassu huikkasi hypätessään alas kiveltä ja lähtiessään seuraamaan leiristä pois kulkevaa polkua pitkin. Vaikka naaras saalisti ensimmäistä kertaa ilman mestariaan, hän koki jo tilanteen luonnolliseksi.
”Katsotaas...” Tihkutassu raotti suutaan ja maisteli metsän vihreää tuoksua. Harmaa kissa kiitti mielessään, ettei pieni tuulenvire ollut pyyhkinyt pois saaliin tuoksuja, vaan toi ne hänen luokseen.
#Orava!# oppilas hihkaisi mielessään tunnistaessaan hajun. Hän käveli hetken eteenpäin, ja käänsi sitten katseensa ylös. Pian erään kuusen kolosta pujahti oksalle harmahtava orava. Tupsut sen korvissa värisivät tuulessa, kun se vilkuili ympäristöään.
Tihkutassu loikkasi hipihiljaa kiinni paksun puun runkoon. Kynnet oli helppo upottaa vanhaan, halkeilevaan kaarnaan. Oppilas nielaisi pienen epävarmuutensa, ja keltaiset silmät kiiluen päättäväisyydestä hän lähti kiipeämään tasaisesti ylös.
Oravat eivät olleet helpointa riistaa. Huomatessaan vaaran ne voittaisivat kuutamoklaanilaisen kiipeilyssä milloin vain. Lisäksi oksa, jolla Tihkutassun merkitsemä orava istuskeli sijaitsi melko korkealla. Kiipeilysuorituksesta tulisi vaikea.
Tihkutassu veti jokaisella vedolla itseään ylemmäs, samalla kun tarkkaili, lähtisikö orava liikkeelle. Se vaikutti tyyneltä eikä ollenkaan tietoiselta lähestyvästä saalistajasta. Hengästyneenä Tihkutassu saavutti toiseksi viimeisen oksansa ennen sitä, jolla orava oli.
#Mitä jos tipun? Ei, niin ei tule käymään.# Tihkutassu vakuutti itselleen vilkaistuaan alas. Siltikään pamppailu naaraan rinnassa ei helpottanut, kun hän painoi kyntensä runkoon taas. Leveä polku alhaalla näytti epämääräiseltä viivalta, joka halkaisi haaleanvihreän kasviston. Tihkutassu ravisti päätään ärtyneenä ja maisema selkeytyi.
#Noin. Se on vain päässäni. Soturithan kiipeävät näin ylös joka päivä. Minulla ei ole mitään hätää.#
Oppilas veti itsensä oksalle, joka oli hieman alempana ja juuri vastakkaisella puolella oravasta. Tihkutassu hymyili vaivalloisesti – hän oli toiminut hiljaisesti ja nopeasti, eikä saalis ollut tehnyt vielä siirtoaan. Äänettömästi harmaa kissa veti itsensä puun toiselle puolelle, aivan oravan taakse. Silmänräpäyksen ajan hän punnitsi vaihtoehtojaan. Olisiko kannattavaa lukita riista käpälien väliin, vai olisiko älykästä tiputtaa se alas ja tehdä siitä näin liikuntakyvytön? Ei, sillä vaikka oravan loukkaantuminen olisi todennäköistä, voisi se silti toipua pudotuksesta ennen kuin Tihkutassu kerkeäisi reagoida, ja livistää. Lisäksi se olisi julmaa ja tarpeetonta, sillä oravahan oli umpikujassa Tihkutassun ja pudotuksen välissä.
#Hah! Tämähän on helppoa.#
Tihkutassu ponnisti takajaloillaan pienesti ja painoi oravan kiinni oksaan. Se ei kerennyt edes äännähtää, kun oppilas antoi sille nopean tappopuraisun. Mielissään kissa poimi saaliin hampaidensa väliin, ja liukui alas puunrunkoa pikaisesti. Maankamaralla hän huokaisi helpotuksesta. Tyytyväisenä itseensä naaras kaivoi kuopan, johon hautasi oravan odottamaan.
”No, mitä seuraavaksi?” hän kysyi itseltään, vieläkin jalat täristen korkeaan puuhun kiipeämisestä.