Ilta alkoi lähestymään, kun Aamutäplä vihdoin suostui palaamaan pentutarhaan. Hän taapersi sammalpedilleen ja kävi maaten siihen ja antoi tuskastuneen huokaisun päästä ilmoille. Hän ei välttämättä näyttänyt sitä, mutta hänelle alkoi olla jo todella hankalaa ja raskasta kävellä. Itsepäinen, kun oli ei hän halunnut näyttää minkäänlaisia kipuja ja esitti kuin kaikki oli nykyisin todella helppoa, vaikkei se sitä tietenkään ollut. Ja vaikka kuinka paljonkin hän vihasi olla pentutarhassa yksinään, oli siinä edutkin, hänelle tuotiin riistaa ja moneen kertaan paranneltiin sammalia hänen alustanaan. Hän hymähti, pari päivää sitten Lumitassukin oli ilmestynyt pentutarhaan kala mukanaan ja pienen riitelyn jälkeen he olivat päätyneet jakamaan kalan vieretysten. Ehkei hän useasti näyttänytkään, kyllä hän silti välitti syvästi kahdesta hiirenaivoisesta veljestään eikä osannut kuvitellakaan minkälaista elämä olisi ilman heitä kahta. Häntä jopa hieman harmitti, kun ei ollut puhunut kummallekaan veljistään, varsinkaan Lumitassulle vaikka hekin olivat olleet läheisiä pentuaikoina. Ehkä tämä kaikki heidän ympärillään vaikutti heihin, Kultakuiskeen kuolema oli ollut kaikille todella kova pala, mutta Lumitassulle varmasti kivuliaampi kuin hänelle ja Kottaraissulalle, sillä olihan Kultakuiske huolehtinut myös Lumitassusta, kun he kaksi olivat päässeet Kottaraissulan kanssa oppilaiksi.
Aamutäplä säpsähti ajatuksistaan tuntiessaan pistän kivun vatsassaan ja hätääntyneenä nousi nopeasti jaloilleen. Hammasta purren ja varovaisilla askelilla kuningatar kulki pentutarhan suuaukolle ja pakotti itsensä jatkamaan ulos aukiolle, jossa hän sai katseita. Kuitenkin se oli Kotkamieli, joka sattui katsomaan häntä tarkemmin ja kollin huomattua naaraan irvistävän kivusta, tuo hypähti jaloilleen ja lähti juoksien parantajan pesälle. Aamutäplä yritti hengittää rauhallisemmin. Hän yritti rauhoitella itseään sillä tiedolla, että monet kuningattaret olivat tehneet sen ennenkin ja yleensä aina se meni hyvin eikä tapahtunut mitään pahaa ja myös sillä sivuseikalla, että Kotkamieli oli harvinaisen nopea jaloistaan ja oli jo parissa silmänräpäyksessä hakenut Yöturkin mukanaan ja johdatteli parantajaa hänen luokseen.
“Kaikki on hyvin Aamutäplä”, Yöturkki naukui kannustavasti, kun saapui hänen luokseen ja nyökkäsi pentutarhan suuntaan,
“Mutta sinun on mentävä pentutarhaan, jotta pääset makuulle.”
Aamutäplä ei saanut jalkojaan toimimaan, tuntui kuin kauhu olisi saanut hänen koko kehonsa jäätymään. Hän kyllä ymmärsi Yöturkin puheen, muttei pystynyt tekemään mitään. Hän nieleskeli hermostuneena ja käänsi katsettaan hieman huomaten katsovansa Kotkamieltä suoraan silmiin. Lumenvalkoinen soturi loi hänelle kannustavan katseen ja pienen lempeän hymyn, joka tuntui ihmeen kaupalla rauhoittavan häntä.
“Se menee hyvin”, Kotkamieli naukui koskettaen häntä nenällään päälaelle ja sitten varovaisesti pukkasi kohti pentutarhaa, joka sai Aamutäplän jalat taas toimimaan. Hän nyökkäsi kollille heikosti ja meni sitten edeltä pentutarhaan kuullen kuinka Yöturkki seurasi häntä yrtit mukanaan.
“Kotkamieli, voisitko hakea minulle kepin?” Yöturkki kuitenkin naukui saaden Aamutäplän katseen hetkeksi kääntymään Yöturkkiin. Hän pudisteli päätään ja päätti totella parantajan aikaisempia sanoja ja suunnisti omalle sammalpedilleen ja kävi siihen maaten.
“Annan sinulle ensin unikonsiemeniä, ne auttavat kipuun ja saattavat maistua hieman karvailta, mutta ne ovat vain sinun parhaaksi”, Yöturkki kertoi tiputtaen hänen etutassujensa väliin pari pientä mustaa siementä. Aamutäplä vilkaisi mustaraitaista kollia eikä viitsinyt alkaa väittelemään tämän kanssa, joten hän söi nopeasti siemenet ja pyrki olla irvistämättä karvaalle maulle.
Unikonsiemenet syötyään pahin kipuaalto tuntui hellittävän hieman, mutta hän pystyi silti tuntemaan voimakkaat kivut ja niistä johtuvat aaltomaiset väreet ihollaan. Hän kuunteli kuinka parantaja selitti hänelle jotain ja varovaisesti paineli tassullaan hänen vatsaansa. Kolli antoi hänelle myös jonkinlaisia muitakin yrttejä ja Aamutäplä seurasi hieman utuisella katseellaan kuinka Kotkamieli toi kepin hänelle ja sanoi jotain, muttei hän saanut siitä selvää. Näytti vain siltä, että kollin suu olisi liikkunut, muttei sanoja tullut ulos.
“Aamutäplä? Aamutäplä pure tätä keppiä, jos sinua sattuu”, Yöturkki naukui. Parantajan ääni tuntui tulevan ketunmittojen päästä. Aamutäplä nyökäytti päätään vastaukseksi aavistuksen.
Kun uusi, vahvempi kipuaalto tuli, hän puri keppiä ja ummisti silmänsä kiinni. Hän kuuli Yöturkin sanovan jotain iloisen kuuloisena ja hän kuuli vaimeasti kuinka jokin mätkähti sammalille. Kimeä naukaisu tuntui saavan hänen silmänsä hieman raottumaan. Hän huomasi kuinka Yöturkki nappasi pienen valkoruskean karvapallon itselleen ja alkoi nuolla sitä rivakkain vedoin. Aamutäplä ei osannut sanoa tai tehdä mitään, hän vain tuijotti mykistyneenä karvapalloa, joka hetken päästä alkoi pitämään kimakampaa ääntä. Yöturkki asetti sätkivän karvapallon hänen mahansa vierelle.
“Se on kolli.”
Aamutäplä ei huomionut Yöturkin vaimeita sanoja vaan jatkoi karvapallon tuijottamista, joka silmät ummessa kiemurteli lähemmäs ja painoi pienen päänsä hänen vatsaansa vasten. Pikkuruiset tassut painautuivat pään vierelle ja alkoivat painella saaden pennun vikisemään. Hän ei kuitenkaan kauaa kerennyt ihmetellä karvapalloa, kun tunsi seuraavan tulevan. Hän puraisi keppiä uudelleen niin, että se tuntui katkeavan hänen hampaissaan. Uusi pieni tömähdys sammalille ja nopeasti toinenkin karvapallo oli jo Yöturkin tassuissa. Kolli suki sitäkin ripein vedoin niin, että se virkosi ja alkoi inisemään niin kuin aikaisempikin.
“Naaras.”
Aamutäplä ei jaksanut edes luoda katsetta parantajaan, kun otti pennun vastaan. Hän seurasi keltaiset silmät väsyneinä kuinka toinenkin valkea pentu asettui sisaruksensa vierelle ja alkoi tyytyväisenä juomaan maitoa. Hän ei ymmärtänyt miten pennut olivat niin pieniä, ne olivat lähes pikkuruisia. Vaikkei hän ehkä alunperin olisi halunnutkaan pentuja, silti nämä kaksi tuntuivat näyttävän täydelliseltä hänen silmissään ja halu suojella tuntui syttyvän hänessä sillä samalla sekunnilla, kun oli saanut molemmat vatsansa suojiin. Uupuneena hän kietoi häntänsä pentujensa ympärille ja antoi päänsä laskeutua etutassuilleen. Yöturkki ymmärsi ilmeisemmin lähteä pentutarhasta, kun huomasi, ettei kuningatar kiinnittänyt tähän huomiota vaan tuijotteli vain pentujaan ja Aamutäplä oli kiitollinen siitä kollille. Hänen raukea katseensa kävi kahta pentua läpi ja nopeasti hän huomasi, että ensimmäiseksi syntynyt kollipentu oli sisarustaan hieman isompi ja näytti voimakkaammalta kuin vierellä ollut solakka siskonsa. Kollipentu oli melkeinpä kokonaan valkoinen ja näytti siltä, että siitä tulisi pitkäturkkinen. Kuitenkin valkoisen kanssa oli kullanruskeaa, mitä eniten esiintyi kollin kasvoissa ja selässä. Naaraspentu sen sijaan oli myös suurimmaksi osaksi valkoruskea. Tuolla oli vaalean- ja tummanruskeita laikkuja, jotka näyttivän vievän enimmäkseen kaiken tilan ja niiden seassa oli hieman vaaleampia mustia raitoja, joita ei pystynyt erottamaan ellei ollut todella lähellä. Hän katseli pentujaan hetken ja hymähti sitten hiljaa.
“Lumopentu ja Karviaispentu”, hän totesi itsekseen hetken mietittyään. Lumopennun nimi tuli siitä tunteesta, mikä syttyi hänessä nähtyään kollipentu ensimmäisen kerran ja Karviaispentu taas oli kaunis nimi hänen mielestään. Hän hymyili itsekseen, sulki silmänsä ja antoi unen viedä mukanaan.

//Nyt on vihdoin Aamun pennut syntyny :D Meni vähän liian kauan aikaa xd

Aurinko oli alkanut laskemaan vuorien taakse, kun Ututähti tassutteli valkoinen karvapeite siistiksi suittuna leirin uloskäynnin luokse ja katseli ympärilleen mietteliään oloisena. Tummakajo katsoi naarasta hetken ennen kuin kääntyi katsomaan Sädetaivasta, joka seisoi hänen vierellään kauniina niin kuin aina. Tummanharmaan soturin silmät menivät sirilleen, kun hän tutkaili kumppaniaan lempeällä katseellaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi voinut katsella naarasta vaikka koko loppuelämänsä kyllästymättä.
“Ututähti taitaa kutsua kokoontumiseen lähtevät ihan kohta”, Sädetaivas totesi siirtäen taivaansinisen katseensa Tummakajoon ja katsoi häntä sillä samalla itsevarmalla katseellaan, josta hän tuntui saavan olonsa rauhoittuneemmaksi. Kuin naaraan katse olisi tuntunut todella turvalliselta ja sellaiselta, mikä tulisi vielä auttamaan häntä monen vuodenajan jaksamaan ja kamppailemaan.
“Uskon samaa”, Tummakajo naukui vastaukseksi ja väräytti hieman korviaan,
“Oletko puhunut viime aikoina Aamutäplän kanssa?”
“Itseasiassa”, Sädetaivas aloitti saaden Tummakajon katseen liukumaan takaisin kermanvaaleaan naaraaseen nopeasti,
“Puhuin hänen kanssaan muutama päivä sitten ja vietimme aikaa kahdestaan melkein koko päivän.”
“No mitäs hän? Onko hänellä kaikki hyvin?” Tummakajo uteli tapittaen soturitarta.
“Kyllä hänellä kaikki on kunnossa ja eilen kävin katsomassa hänen pentujaan. Ne ovat oikein somia ja uskon, että heistä tulee yhtä vahvoja taistelijoita kuin emostaankin”, Sädetaivas naukui hymy kasvoillaan, mutta vakavoitui sitten hieman,
“Kyllä sinä sen tiedät, ettet voi enään kauaa olla puhumatta hänelle. Ette te voi olla puhumatta ja tiedätte molemmat aivan mainiosti sen, että vain puhuminen auttaa ja se on tehtävä jossain vaiheessa.”
“Tiedän tiedän”, hän naukui huokaisten samalla, kun siirsi katseensa kumppanistaan pentutarhalle, missä Aamutäplä nykyisin oleskeli. Hän olisi halunnut käydä katsomassa ja tervehtimässä Aamutäplää ja tämän päivän ikäisiä pentuja, muttei ollut viitsinyt. Kaipa hän sitten pelkäsi, että tulisi torjutuksi tai saisi tyttärensä vihat niskaansa. Hän oli jopa hieman näreissään siitä, että Kotkamieli oli saanut vierailla hänen tyttärensä luona, mutta hän ei. Olisi Kotkamieli saanut painua kuuseen ja jättää Aamutäplä rauhaan!
“Aikaisemmin kokoukseen valitut kissat tulkaahan tänne! Lähdemme aivan kohta!” Ututähti ilmoitti kovaan ääneen, mikä sai Tummakajon huomion siirtymään pentutarhasta ja Aamutäplästä päällikköön, joka seisoi odottavan näköisenä aloillaan.
“Puhutaan tästä myöhemmin”, Sädetaivas naukui ja nousi tassuilleen. Naaras huiskautti häntäänsä viittoen hänet mukaansa ja vieretysten he kulkivat suurikokoisen päällikön luokse.
Tummakajo vilkaisi taakseen vain huomatakseen kuinka Täpläliito ja Puronlaulu tassuttelivat heidän luokseen vierekkäin ja jäivät hieman reunempaan juttelemaan jostain. Täpläliito sanoi jotain hieman vakavan oloisena kumppanilleen ja Puronlaulu vastasi korvat aavistuksen taaksepäin vedettyinä. Tummakajo tarkasteli kaksikkoa ihmeissään, oliko heillä riitaa? Hän kuuli askelia ja huomasi Kotkamielen, Räntäturkin ja Kottaraissulka saapuvan heidän luokseen Lumitassu, Savitassu, Liljatassu ja Kuplatassu aivan kintereillään. Lopuksi myös heidän seuraansa tulivat parantajat, Hunajavirta, Kanijalka ja Varjoturkki. Ututähti nyökkäsi hyväksyvästi ja heilautti häntäänsä.
“Mennään!”
Tummakajo lähti seuraamaan päällikköä Sädetaivas vierellään ja nopeasti vilkaisi vielä pentutarhan suuntaan, missä huomasi Aamutäplän seisovan apean oloisena. Hän kohtasi aivan pariksi sekunniksi tyttärensä katseen ennen kuin pudisteli päätään, rikkoi katsekontaktin ja jatkoi Ututähden seuraamista ulos leiristä. Ehkä hän pääsisi vielä juttelemaan Aamutäplän kanssa jonakin lähipäivänä..

Neljän virran tammelle oli kerääntynyt jonkin verran kissoja, hajuista päätellen Nummiklaani ja Kuutamoklaani olivat kerenneet jo paikalle. Tummakajo käänteli päätään ja avasi suunsa haistaakseen paremmin. Hän ei erottanut yhtäkään Vuoristoklaanin kissaa. Hän uskoi, että jälleen kerran Vuoristoklaani olisi viimeinen paikalla oleva klaani. Ehkä heillä meni aikaa, kun he laskeutuivat ylhäältä vuoristoista ja siksi olivatkin aina viimeisiä? Tummakajo pudisteli hieman päätään ja seurasi Sädetaivasta kissojen sekaan ja istahti naaraan viereen niin, että heidän turkkinsa koskettivat koko ajan toisiaan. Tummakajosta tuntui aina hieman hölmistyneeltä saapua kaikkien klaanien kissojen sekaan ja olla heidän kanssaan niinkin lähekkäin. Ainoa asia, mikä sai hänet rauhoittumaan oli Sädetaivaan läheisyys ja tuon ominaistuoksu ympärillään leijuen. Ehkä se oli hieman noloa myöntää, että hänestä tuntui todella eksyneeltä ilman kumppaniaan.
“Kottaraissulka, Lumitassu!” Sädetaivas hihkaisi kahdelle pojalleen ja nyökkäsi paikkoja heidän viereltään. Kottaraissulka nyökäytti päätään ja Lumitassu ja Kuplatassu vierellään kulkeutui kissojen välistä heidän luokseen ja istuutui alas Tummakajon viereen. Tummakajo seurasi katseellaan kuinka Lumitassu istui veljensä viereen ja Kuplatassu Lumitassun viereen. Kaksikko näytti hänen silmissään läheisiltä. Ehkä he olivat hyviäkin ystäviä?
Hän haisteli ilmaa ja haistoi aivan läheltä tutun hajun, joka kuului nummiklaanilaiselle Taivashallalle. Hän hieman käänsi päätään ja erotti nopeasti siniharmaan naaraan kissalaumasta tulenpunaisen kissan seurassa. Oliko kolli myöskin nummiklaanilainen?
“Taivashalla! Mikä ilo nähdä taas!” Sädetaivas naukui iloisen kuuloisena, kun huomasi myöskin Taivashallan, joka oli askel askeleelta päätynyt lähemmäs heitä. Siniharmaa soturittaren korvat värähtivät, kun hän erotti Sädetaivaan äänen ja nosti päätään hieman.
“Sädetaivas!” Taivashalla hihkaisi ilahtuneena ja varovaisesti pujotteli kissojen läpi se tulenpunainen kolli kintereillään ja heidän luokseen päästyään kosketti puroklaanilaisen päälakea. Sädetaivas vastasi koskettamalla toisen naaraan poskea.
“Mikä ilo, että näemme uudelleen näin pienen ajan sisällä”, Taivashalla sanoi hymyillen ja Tummakajo pystyi helposti toteamaan, että nummiklaanilainen tarkoitti sanojaan.
“On mukavaa nähdä sinutkin taas täällä”, Sädetaivas sanoi myöskin hymyillen. Tummakajo katsoi hetken kaksikkoa ennen kuin antoi asian olla ja käänsi katseensa toiseen nummiklaanilaiseen, joka sivusilmällä tarkasteli heitä ja Taivashallaa.
“Olen Tummakajo”, harmaa soturi esitteli itsensä ja nyökäytti päätään selvästi nuoremmalle kollille. Punertava kolli katsoi häntä hetken mietteliään oloisena, mutta lopulta kuitenkin nyökäytti päätään,
“Liekkitaivas.”
Tummakajo räpäytti silmiään Liekkitaivaalle ennen kuin käänsi katseensa päällikköihin ja antoi Sädetaivaan ja Taivashallan keskutelujen mennä korvasta sisään ja toisesta ulos.

Tuhkapennun, Pikkupennun ja Kurkipennun etu- ja takatassut oltiin sidottu kaislalla pakenemisen estämiseksi. Tai niin he ainakin kuvittelivat. Kolmikko kiemurteli pentutarhan kylmällä kallioalustalla, yrittäen saada tassujaan vapaiksi.
"Melkein!" Tummanharmaa pentu ähisi, taistellessaan itseään irti kaislojen otteesta. Hänen sisaruksensa myös kierivät ja ähkivät maassa. Sinisilmäinen naaras kääntyi vilkaisemaan pentutarhan suuaukkoa, ja huomasi, että kaksi kissaa - jotka eivät todellakaan olleet Aaltotähti ja Kaunokirjo - vartioivat vieläkin heitä.
"Päästäkää minut näistä solmuista!" Pikkupentu kiljui ja toinen vartijoista käänsi päätään pikimustaa pentua kohti. Tuhkapentu huomasi hymyn nousevan vartijakissan kasvoille, mutta tummanharmaa pentu ajatteli mielessään tuon kissan käskevän hänen sisartaan olemaan hiljaa.
"Kuka tämän teki Tuhkapentu? Miksi meidät on solmittu näin?" Kurkipentu kysyi, maaten selällään kallioalustalla ja tapittaen kieriviä sisaruksiaan vihreillä silmillään. Tuhkapentu tajusi, että hänen veljensä varmasti haluaisi heidän leikilleen syvempää tarkoitusta ja juonta. Eihän siinä nyt olisi mitään hauskaa, jos heidän pitäisi ainoastaan kuvitella pääsevänsä irti näkymättömistä kaisloista. Tummanharmaa pentu mietti hetken, kunnes keksi mielestään loistavan idean syyksi heidän vangitsemiselleen.
"Minä en... En voi kertoa miksi meidät on vangittu! Mutta teidän pitää ymmärtää että se kissa joka meidät vangitsi on sairas. Pahasti sairas", Tuhkapentu selitti dramaattisesti, katsellen tyytyväisenä kuinka hänen sisaruksiensa silmät laajenivat jännityksestä.
"Sairas? Millä tavalla?" Pikkupentu ihmetteli. Kaikki kolme olivat lopettaneet kierimisen ja katselivat toisiaan totisina.
"Mieleltään sairas. Hän on... Kokenut kovia, ja hänellä ei ole pitkään aikaan ollut tajua todellisuudesta - siksi hän on ryhtynyt jahtaamaan meitä ja saanut meidät nyt vangittua", Tuhkapentu puhui vakuuttavasti pentuetovereilleen, jotka nyt huolestuneina vilkuilivat vuorotellen pentutarhan suuaukolle. Tarina alkoi ilmeisesti tuntumaan todelliselta.
"Kuka hän on?" Kurkipentu kysyi kuiskaten, antaen korviensa painua niskaansa vasten. Tummanharmaa pentu pudisti päätänsä.
"En voi kertoa", hän sanoi vielä dramaattisemmin, kääntäen katseensa pois sisaruksistaan ja puristaen simiään tiukasti kiinni, näyttäen kärsivältä.
"Miksi et? Me kestämme sen kyllä", Pikkupentu sanoi, katsoen pikaisesti veljeään, joka nyökkäsi hänen sanoilleen. Tuhkapentu kääntyi turhautuneena huokaisten katsomaan pentuetovereitaan.
"Valitettavasti sisareni, en voi kertoa. Mutta te tulette saamaan sen selville. Tämä kissa on hyvin vaarallinen, ja hän on koonnut ympärilleen joukon luopioita, jotka kutsuvat häntä... Jääksi", Tuhkapentu kertoi. Salaperäisen kissan nimen lausuessaan, valahtivat hänen sisarustensa ilmeet jännittyneistä ja pelokkaista tylsistyneiksi.
"Oikeasti? Jää? Ei tuo kuulosta ollenkaan pelottavalta", Kurkipentu tuhahti, kierähtäen kyljelleen. Tummanharmaa pentu luimi korviaan ja nyrpisti nenäänsä.
"No keksikää itse parempi!" Hän tiuskaisi ja mutristi huuliaan loukkaantuneena.
"No miten olisi Aurinko?" Pikkupentu ehdotti. Tuhkapentu ja hänen veljensä vilkaisivat toisiaan, kyseenalaistaen sisarensa ehdotusta.
"Aurionko ei oikein... Kuulosta myöskään pelottavalta", Kurkipentu sanoi varovasti, yrittäen olla pahoittamatta mustaturkkisen pennun mieltä. Puolisokea naaras kuitenkin luimi korviaan harmistuneena. Tummanharmaa pentu nielaisi ja yritti nopeasti keksiä jotakin sanottavaa, mikä nostaisi vihreäsilmäisen kissan mielialaa.
"Entäpä Aamu?" Hän ehdotti, tietäen että tämäkin ehdotus olisi huono. Pikkupentu käänsi katseensa Tuhkapentuun tympääntyneenä. Tummanharmaa pentu luimi hiukan korviaan kohdatessaan sisarensa katseen.
"No se ei ainakaan kuulosta pelottavalta!" Pikimusta pentu sähähti ärtyneenä, heilautellen häntäänsä. Sinisilmäinen naaras nyökkäsi ymmärtävänä ja toivoi, ettei puolisokeasta naaraasta tuntunut nyt niin pahalta, kun ei ollut ainoa joka oli huonoa nimeä ehdottanut.
"Minäpäs keksin loistavan nimen!" Kurkipentu yhtäkkiä naukaisi, innostuksen kiilto silmissään. Sisaret kääntyivät katsomaan veljeään odottavana.
"Tämän hullun kissan nimi olkoon... Ukkonen!" Kuin kutsuttuna, leirin ulkopuolelta kuului juuri silloin kova jyrähdys, mikä sai kaikki kolme pentua kiljahtamaan ja juoksemaan toistensa kylkiin kiinni. He tärisivät toisiaan vasten, pelokkaina äskeisestä kovasta äänestä.
"Rauhoittukaa, ei ole mitään hätää. Ukkonen ei yllä leiriimme asti", Kunokirjon rauhoitteleva mau'unta kuului pentutarhan suulta. Tuhkapentua eivät sanat auttaneet, hän tärisi Pikkupennussa kiinni, pystymättä liikkumaan paniikkinsa takia. Tämä oli tummanharmaan pennun ensimmäinen ukkosmyrsky, ei hän tiennyt kuinka vaaraton se loppujen lopuksi olisi, vaikka olikin kuullut vanhemmiltaan etteivät ukkosmyrskyt olisi vaarallisia, jos niiden aikana pystytelee leirissä. Sinisilmäinen naaras seurasi kauhuissaan sivusta kuinka hänen mustaturkkinen sisarensa nousi rohkeana ylös ja asteli irti sisaruksiensa turvallisesta kosketuksesta. Tuhkapentu heittäytyi Kurkipentua vasten, joka ei onneksi siirtynyt yhtään mihinkään, vaan antoi sisarensa täristä vieressään. Hän vielä kiersi oman häntänsä tummanharmaan pennun hännän kanssa, yrittäen luoda tuolle turvallista oloa. Sen kyllä huomasi kuka kolmesta pennusta pelkäsi eniten. Pikkupentu kääntyi katsomaan pentuetovereitaan ja virnisti ilkikurisesti.
"Saanko jatkaa tarinaa Ukkosesta?" Saatuaan kysymyksensä kysyttyä, välähti koko Vuoristoklaanin leiri kirkkaan salamaniskun takia. Vain muutaman sydämenlyönnin jälkeen kuului suunnattoman kova jyrähdys, vielä kovempi kuin se aikaisempi. Tuhkapentu vinkaisi ja kaikki karvat pystyssä raastoi kynsillään kalliopintaa allaan. Kurkipennun turvaa tuova läheisyys ei enää auttanut. Vaikka veli yrittikin rauhoitella sisartaan, tuon kauhunsekaista olemusta ei saatu hävitettyä. Pikkupentu tuntui olevan vain tyytyväinen tummanharmaan pennun käytökseen, joten hän myös päätti ottaa ohjat tarinankerronnassa.
"Nämä luopiot, seuraavat ja kunnioittavat Ukkosta, he tekevät kyselemättä kaiken mitä hän käskee - jopa surmaavat ja sieppaavat jos hän niin haluaa", mustaturkkinen pentu kertoi dramaattisesti naukuen. Ulkona pauhaava ukkonen sai Tuhkapennun tuntemaan itsensä niin heikoksi ja pelokkaaksi, että häneltä meni kokonaan ohi Pikkupennun selitys Ukkosesta ja hänen luopiolaumastaan.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujakiven juurelle klaanikokoukseen!" Aaltotähden käsky kuului juuri ja juuri vuoristoa hakkaavan sateen yli. Pikkupentu ja Kurkipentu unohtivat leikkinsä ja ukkosmyrskyn ja kirmasivat pentutarhasta ulos kuuntelemaan isänsä julistusta klaanille. Tuhkapentu jäi kyyhöttämään pentutarhaan, painaen itseään kallioseinämää vasten ja hengittäen todella nopeaan tahtiin. Jokainen jyrähdys ja välähdys sai hänet vinkaisemaan hädästä. Pentu oli kauttaaltaan paniikissa, vaikka tiesikin ukkosen kestävän vain hetken, eikä se yltäisi leiriin asti. Äänetkin alkoivat pikkuhiljaa kaikkonemaan, mutta tummanharmaa kissa ei saanut hätisteltyä pelkotilaansa pois. Hän tärisi pesässä ja säikähti, kun Kaunokirjo kurkisti sen sisälle.
"Tuhkapentu, mikä hätänä?" Emo kysyi huolissaan ja nopeasti peitti Tuhkapennun näkökentän. Ajatus juosta pois kuningattaren luota välähti pennun mielessä, mutta hän ei ehtinyt liikahtamaan, kun tunsi jo rauhoittelevat nuolaisut päällään ja niskassaan. Samalla tummanharmaa naaras sai kerättyä itsensä ja vetäytyi pois pentutarhan seinämästä, painautuen Kaunokirjon kehoon kiinni. Hetken rauhoituttuaan tajusi sinisilmäinen kissa ettei mitään sen suurempaa hätää enää ollut. Kaikki olisi hyvin nyt.
"Ukkonen vain säikäytti minut", Tuhkapentu mumisi ja veti keuhonsa täyteen emonsa ominaistuoksua, joka sekoittui vahvaan maidon hajuun.
"Minähän sanoin jo, ettei ukkosta kannata pelätä, kun ollaan leirissä", kuningatar muistutti kehräten, jatkaen pentunsa turkin nuolemista. Tummanharmaa naaras sulki silmänsä ja päästi itsekin kimeää kehräystä rinnastaan. Hän rakasti pesuhetkiä, ne olivat niin rauhoittavia. Sinisilmäinen kissa myös tykkäsi olla ainoa Kaunokirjon huomio kohde tuolloin. Vaikka hän tietenkin välitti sisaruksistaan, ei Tuhkapentu voinut itselleen mitään, kun yritti aina olla se kolmikosta, joka saisi eniten heidän vanhemmiltaan huomiota.
"Mitä isä kertoi?" Pentu kysyi hiljaisuuden laskeutuessa heidän välilleen. Sade oli lakannut, joten nyt hän pystyi tarkemmin kuulemaan kaiken sen hälinän, mitä leiriaukiolla tapahtui. Monien kissojen äänet peittyivät toistensa alle, eikä tummanharmaa naaras voinut olla miettimättä, mitä Aaltotähti oli Vuoristoklaanille kuuluttanut.
"Hän ilmoitti klaanien kokoontumiseen lähtijät", Kunokirjo vastasi lyhyesti, nostaen päätänsä korkeammalle kuullessaan pentutarhaa lähestyvät askeleet. Tuhkapentukin kääntyi katsomaan pesän suuaukolle kuullessaan sisariensa innostuneen pälpätyksen. Isä johdatti Pikkupentua ja Kurkipentua emoaan kohden, päällikön kasvoista huokui lempeys ja rakkaus pentujaan kohtaan. Tummanharmaa pentu ei voinut olla harmistumatta, kun Aaltotähti ei tällä kertaa katsonut häntä samoin.
"Toin nämä kaksi päänvaivaa takaisin sinun huomaasi", päällikkö vitsaili ja virnisti pennuilleen, jotka alkoivat kovaan ääneen väittämään vastaan.
"Emme me ole mitään päänvaivoja!" Pikkupentu äyskäisi ja siristi silmiään, katsoakseen isäänsä tuimasti. Mustaturkkisen kollin virne ei kadonnut mihinkään, se tuntui vain levenevän puolisokean pennun sanojen myötä.
"Emme olekkaan! Emmehän?" Kurkipentukin yhtyi vastustukseen, mutta kääntyi kuitenkin vielä varmistamaan Kaunokirjolta asian, joka pudisti päätänsä hymyillen.
"Ette ole", emo kehräsi. Tuhkapentu antoi mulkoilevia katseita kummallekin sisarukselleen, jotka eivät kuitenkaan niitä huomanneet. Häntä ärsytti, kun kaiken huomion piti taas olla noissa kahdessa. Tummanharmaa pentu nousi pois kuningattaren hellästä otteesta ja käveli isänsä luo.
"Mikä kokoontuminen on?" Hän kysyi, keskeyttäen Pikkupennun ja Kurkipennun huutamisen. Aaltotähti sulki silmänsä ja nyökkäsi, hyrähtäen tyytyväisenä pentunsa mielenkiinnolle klaaneja kohtaan. Tuhkapentu odotti päälliköltä vastausta siniset silmät hohtaen.
"Olen pahoillani, minä en sitä juuri nyt ehdi kertomaan. Mutta emonne voi sen varmasti selittää teille", isä naukui pahoittelevasti ja vuorotellen puski jokaista pentuaan Kaunokirjoa kohti, joka pudisti päätänsä hymyillen. Tummanharmaa pentu inahti harmistuneena, kun ei saanutkaan vastausta kysymykseensä Aaltotähdeltä. Emo otti kaikki kolme pentua itseään vasten, mutta kääntyi vielä koskettamaan kumppaninsa kanssa neniä.
"Olettehan varovaisia? Vuoristopolut ovat liukkaita sateen takia", kuningatar sanoi huolestuneena. Isä naurahti ja nuolaisi naaraan korvanpäätä.
"Tietenkin olemme. Korpinkutsu ja Purotassu ovat käytettävissänne koko yön yli. Nähdään!" Aaltotähti sanoi ja poistui pentutarhasta. Pennut huusivat hyvästejään päällikölle, kunnes tuo oli poistunut heidän näköpiiristään. Sen jälkeen kaikki kolme sisarusta kääntyivät Kaunokirjon puoleen.
"Kerro meille klaanien kokoontumisista!" Kaikki kolme pyysivät yhteen ääneen.

Varistähti luetteli kokoontumiseen lähteviä kissoja. Suuren kollin ylpeä katse kävi läpi aukiota. Tihkutassu erotti savunharmaan päällikön kiiluvista silmistä kokeneen soturin kovuutta sekä äärimmäistä, melkein pelottavaa tiukkuutta. Naarasoppilas säpsähti, kun nuo silmät pysähtyivät pieneksi hetkeksi hänen kohdalleen – samassa kissa erotti myös oman nimensä karkaavan päällikön suusta. Nuori kuutamoklaanilainen tunsi häntänsä nykivän innosta.
Klaani oli kokoontunut täydenkuun alle. Himmeä valo karkaili paksujen kuusienoksien välistä ja täplitti maan valaisten myös aukiota.
Tihkutassu nousi ylös ja seurasi muita kokoontumiseen valikoituja kissoja, jotka olivat lähteneet kerääntymään uloskäynnin edustalle. Jokaisen kissan olemus oli erilainen; osa laahusti haukotellen jopa tylsistyneenä, osa taas kihisi innosta kuten Tihkutassukin. Valonlaikut kissojen turkeilla kimmelsivät tähtipölyä, kun he järjestäytyivät jonoon ja lähtivät Varistähden johdolla kohti Neljän virran tammea.
Klaanin nuorekas varapäällikkö Nummipyörre katsahti taakseen, ja lähetti lämpimän hymyn joukkion perukoilla kulkeville oppilaille. Tihkutassu vastasi hymyyn ja koitti nielaista alas pientä, ahdistuksen kylmää möykkyä rinnassaan. Vaikka hän tunsi olonsa malttamattoman innokkaaksi ja energiseksi, kuumapäisyys ei poistanut sitä, että tänä yönä oppilas kohtaisi toisten klaanien kissoja ensimmäistä kertaa. Uteliaisuus sai naaraan sydämen pamppailemaan, kun hän vilkaisi ympärilleen. Klaanin soturit ympäröivät oppilaita. Tihkutassu aisti Vasanloikan, Linnunsiiven, Piikkiraidan, Kuiskauspyynnön ja monen muun kissan läsnäolon. Hän kuuli etäisesti heidän puheensorinansa ja tunsi silloin tällöin heidän turkkiensa kosketuksen silmänräpäysten verran kyljellään. Jännityksen yksinäinen tunne helpotti hieman.
”Pidätät taas hengitystäsi”, Ruostetassu murahti. Tihkutassu vilkaisi oikealla puolellaan kulkevaa veljeään. Kolli ei vaikuttanut rauhattomalta, ja tuon silmäkulmassa loisti ilkikurinen pilke:
”Aivan niin kuin taistellessakin.”
”Hei! Olen korjaamassa asiaa!” Tihkutassu huudahti ja napautti hännällään veljensä selkää. Harmaakuvioinen naaras käänsi katseensa toisesta päätäänsä huvittuneena pudistelevasta oppilaasta ja hymyili salaa, rentouttaen vaivihkaa jännittyneet hartiansa jotta hengitys sujuisi helpommin.
Pian klaani saapui Neljän virran tammelle johtavalle polulle, jolle ylsivät jo vieraiden kissojen ominaistuoksut. Hajut saivat Tihkutassun niskakarvat ponnahtamaan kohti pilvetöntä yötaivasta. Ilma muuttui painostavammaksi kun ylpeät kissat virittäytyivät kuin taisteluun, piilottaakseen mahdolliset heikkoutensa.
”Nummiklaani.” Vasanloikan kuiva toteamus kaikui Tihkutassun korviin, kun Kuutamoklaani pöllähti aukiolle, jossa kokoontuminen pidettiin. Uteliaisuus iski naarasoppilasta kasvoihin. Hän näki tuntemattomia kissoja joka puolella, ja hämmentyi entistä enemmän kun muutama niistä tuli lähemmäs ja alkoi sosiaalisoida hänen klaanitovereidensa kanssa.
Ruostetassu huokaisi nähdessään loiston sisarensa silmissä.
”Miten vaivaannuttavaa...”
Tihkutassu tarkkaili näitä kissoja, joita näki ensimmäisen kerran. He erosivat ruumiinrakenteiltaan kuutamoklaanilaisista selvästi. Suurimmalla osalla kissoista oli pitkät ja hoikat jalat, jotka näyttivät kuitenkin voimakkailta. Olivathan he klaanien parissa parhaita ja nopeimpia juoksijoita.
Tihkutassu tuskin huomasi alueella pyöriessään ja tervehtiessään kissoja muidenkin klaanien saapuneen. Aukio pakkautui nopeasti kissoista.
”Kokoontumisen alkuun pitäisi kestää vielä jonkin aikaa”, Ruostetassu naukui ja vilkaisi hohtavaa kuuta. Tihkutassu nyökkäsi punaruskealle kollille.
”Toivottavasti tapaamme vielä monia kissoja! Ystävyyssiteet klaanien välillä ovat tärkeitä”, naaras sanoi itsevarmasti.
”Niin kait, mutta entäs taistelun tullessa?” Ruostetassu kysyi haukotellen, niin kuin ei olisi välittänyt aiheesta kovinkaan. Kollin punaiselle kuonolle oli kertynyt pölyä, ja kuunvalo toi haaleat juovat hänen turkissaan esille. Tämä saattoikin olla ensi kerta, kun Tihkutassu oli astunut Kuutamoklaanin reviirin pimeydestä ja nähnyt klaanitovereidensa turkit täydessä valossa.
”No silloin jokainen taistelee klaanilleen, luonnollisesti. Sitä paitsi, ystävyyssuhteet varmasti auttavat ehkäisemään taisteluita.”
”En tiedä olisiko Varistähti samaa mieltä kanssasi.”
Tihkutassu oli aikeissa lausua vastaväitteen, kun aisti vieraan kissan lähestyvän itseään. Hän kääntyi kohtaamaan tulijan pää kallellaan.

//Noniin! Alussa ja paikoittain oli vähän tönkköä mutta tätä oli ihan mukava kirjoittaa. ^^ Olis tosi kiva jos joku haluais jatkaa tästä!

Kävelin reippaaseen tahtiin kapeaa vuoristopolkua pitkin. Olin menossa tapaamaan sisartani Uskosielua, kuten meillä oli ollut joka puolikuu erakoitumiseni jälkeen tapana tehdä, että pääsisimme edes joskus juttelemaan toistemme kanssa. Alue missä tapaisimme olisi hyvin rauhallinen ja suojaisia, eikä se kuulemma ollut kauhean suosittu vuoristoklaanilaisten mielestä. Joten emme tulisi törmäämään keheenkään muihin kuin toisiimme siellä. Tällä kertaa kuitenkin seuraamme liittyisi uusi kissa, joka tällä hetkellä käveli yhtä reippaasti takanani polulla, kuin minä. Kostokynsi, kehen olin tutustunut alle neljäsosakuu sitten oli väkisin halunnut tulla mukaan tapaamaan sisartani, vaikka olinkin sanonut ettei idea olisi kannattava. Olihan Kostokynsi entinen luuklaanilainen ja Uskosielu inhosi luuklaanilaisia. Ajatusteni lipuessa taas tuohon mustavalkoiseen luopioon, en voinut olla tuntematta kuivaa kurkkua ja outoa kihelmöintiä rinnassa. Tuon aikaisempi outo kommentti yhteisistä pennuista oli saanut minut aivan pois tolaltani. Minulla ei ikinä edes ollut käynyt mielessä kumppanin tai pentujen hankinta, olin aina vain keskittynyt pitämään itseäni elossa ja silloin tällöin yrttien opetteluun. Mutta pentuja? Onneksi oli tullut tilaisuus vaihtaa puheenaihetta luuklaanilaisten väliseen kumppanuuteen, vaikka Kostokynnen selitys olikin saanut minut tuntemaan sääliä luuklaanilaisia kohtaan. Et saisi hankkia omia pentuja tai kumppania silloin kun haluaisit, se olisi ainoastaan päällikön päätettävissä. Huokaisin ääneen, en ymmärtänyt klaanien tapoja ollenkaan. Miksi vain tietyt kissat saivat olla päättämässä muiden asioista? Eikö se olisi paljon mukavempaa jos kukin kissa saisi itse päättää tekemisistään? Eivät he ikinä muuten saisi tuntea sitä vapautta, mitä elämisessä pitäisi tuntea. Kyyristyin pudottautumaan pieneltä kielekkeeltä leveämmälle polulle, Kostokynsi perässä seuraten. Varmistaessani, että hän pääsisi turvallisesti alas, katseemme kohtasivat enkä voinut olla antamatta pientä hymyä luopiolle. Hän vastasi hymyilemällä ja nyt polun ollessa leveämpi, jatkoimme rinnoittain matkaamme. En kehdannut enää katsoa kolliin, olin jo ihan tarpeeksi kysellyt tuolta kaikenlaista ja häirinnyt hänen omia rajojaan seurallani. Vaikka mustavalkea kissa ei ikinä ollut pistänyt pahitteeksi kyselyäni tai läheisyyttäni, oli hänkin kuitenkin kunnioittanut minun toiveitani olla yksin tai ihan vain omissa oloissani pääni sisällä. Olihan Kostokynsi myös itsekin sanonut ja tehnyt asioita, mitkä saivat minut jollakin tavalla tuntemaan oloni epämukavaksi, mutta näin jälkeenpäin ajatellen ei se minua niin kauheasti haitannut. Hänen läheisyytensä tuntui ihanalta, tapa miten hän puhui ja katsoi minua tuntui ihanalta, enkä tiennyt enää mitä ajatella hänestä. Luopion puheet yhteisestä tulevaisuudesta olivat tuntuneet ja kuulostaneet pöyristättäviltä, mutta tarkemmin ajateltuna... En haluaisi, että tiemme erkainesivat. Mutta ei minulla ole ollut minkäänlaista kokemusta seurustelusta - eihän minulla ole siihen koskaan ollut mahdollisuuksiakaan, olin koko elämäni ajan vältellyt muita kissoja parhaani mukaan. Mutta jotenkin olisin kuvitellut rakkauden oleva hieman... Hienovaraisempaa? Olin tavannut Kostokynnen alle neljäsosakuu sitten, tuskin edes tunsimme toisiamme. Ja se mitä tähtiklaanilainenkin oli sanonut... Mutta luopio tuntui jo parhaillaan miettivän yhteistä tulevaisuuttamme pariskuntana. Ja samassa, aivan yllättäen tajusin ettei minulla ollut mitään tuota ajatusta vastaan.
- Sielutassu, miksi oikein pysähdyit? Kollin ääni herätti minut ajatuksistani ja hämmentyneenä nostin päätäni katsoakseni häntä. Mustavalkean kissan vihreät silmät loistivat niin kauniisti, vaikka hänen kasvoillaan olikin kysyvä ilme. Samassa olin jo unohtanut kysymyksen, mikä oltiin vain hetki sitten kysytty.
- Ummm..., päästin miettivän äännähdyksen suustani ja annoin korvieni laskeutua hieman taaksepäin. Kuinka noloa!
- Olemme ihan kohta perillä, selitin ennen kuin Kostokynsi ehti avaamaan suutaan. Lähdin ripein askelin kulkemaan kohti tapaamispaikkaa, joka olikin vain muutaman käännöksen takana. Kuulin kuinka luopio lähti seuraamaan, kuitenkin jääden nyt muutaman askeleen taaemmas edellisestä kävelypaikastaan rinnallani.

Puolikuu paistoi kirkkaana yötaivaalla, luoden pientä valaistusta aukiolle, missä olimme Kostokynnen kanssa jo hyvän aikaa Uskosielua odottaneet. Luopio oli asettautunut makaamaan viileälle nurmelle kanervikon viereen, kun minä taas odotin istuen keskellä aukiota, väristen kylmästä. Turkkini karvapeite oli ohut, en tajunnut miten olin edes selvinnyt edellisen lehtikadon hengissä. Pakkaset olivat olleet kovia ja olin ollut niin nuori silloin... Ravistelin päätäni, yrittäen karkoittaa kylmyyttä iholtani. Missä sisareni oikein luuhasi? Hänen olisi pitänyt saapua jo. Nousin seisomaan ja otin muutaman edestakaisen askeleen, lieventääkseni hermostuneisuuttani. Tietenkin Uskosielulla piti olla jokin syy miksi hän ei ollut vielä saapunut paikalle. Ehkä hänellä oli tällä kertaa vaikeuksia poistua yksin leiristä? En uskonut, että sisareni olisi kauhean monelle vuoristoklaanilaiselle kertonut tapailuistaan kanssani. Tuskin kukaan muu Aaltotähden lisäksi edes muisti minua enää. Niin, Myrskytuuli on varmasti sanonut soturittarelle ettei leiristä enää poistuttaisi yksin mihinkään ja Uskosielu oli vain jäänyt odottamaan oikeaa hetkeä livahtaa salaa ulos leiristä. Niin sen varmasti piti olla. Heilautin häntääni ja avasin suuni, haistaakseni paremmin ympärilläni tuoksuvia hajuja. Kylmän ja kostean kallion, soran, nurmen ja kanervikon hajut Kostokynnen ja omani lisäksi olivat ainoat mitä haistoin. Luimin korviani ja käännyin tarkastelemaan jokaista sisäänkäyntiä, miltä aukiolle pääsisi.
- Onko jokin hätänä? Luopion kysymys sai karvani nousemaan äkillisen äänen seurauksena. Käännyin katsomaan kollia, joka yhä makasi nurmella, pitäen vihreitä silmiään juuri ja juuri raollaan. Oliko hän oikeasti yrittänyt nukkua? Kostokynsihän oli varta vasten ängennyt mukaan, että pääsisi tapaamaan Uskosielua, mutta nyt hän vain nukkui? Hymähdin hiljaa ja käännyin hiukan tympääntyneenä katsomaan tassujani, joihin kylmyys oli jo ehtinyt pureutumaan. Äskeinen kävely oli tuntunut kankealta, enkä oikeastaan edes tuntenut kylmää kalliopintaa tassujeni alla.
- Tule lämmittelemään, pystyn näkemään tärinäsi tänne asti, Kostokynsi hymähti ja venytellen teki tilaa viereensä. Käännyin katsomaan häntä, tuntien poskieni kuumenevan viileästä yöstä huolimatta. Miksi luopio oikein halusi minut viereensä? En ehtinyt ajattelemaan sen enempää, tassuni olivat jo kuljettamassa minua hänen luokseen. Kollin ilme oli muuttunut tyytyväiseksi ja hän hymyili, kun laskeuduin hänen viereensä nurmelle. Mustavalkea kissa siirtyi kehooni kiinni ja kiersi häntämme yhteen. Hänen kehonlämpönsä ja kosketuksensa saivat minut heti rauhoittumaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Tunsin Kostokynnen kuonon painautuvan poskeeni, hän veti syvän henkäyksen ja päästi sen jälkeen rinnastaan matalaa kehräystä. Luimin korviani hieman nolostuneena ja laskin pääni etukäpälieni päälle. En tiennyt mitä ajatella luopiosta, en olisi ikinä uskonut, että pystyisin vain makaamaan jonkun vierellä kylki kyljessä ja hännät toisiinsa solmittuina - mutta hänen kanssaan tämä kaikki tuntui oikealta. Ei pelottavalta tai epämiellyttävältä vaan siltä kuin näin pitäisikin tapahtua. Tunsin Kostokynnen laskevan päänsä omani viereen ja hetkeksi katseemme taas kohtasivat. Sanoja ei tarvittu, tiesin hänen silmiään ja ilmettään katsomalla, ettei luopio haluaisi tämän loppuvan. Ja hän aivan varmasti pystyi lukemaan samoin minun kasvoiltani, koska minäkin halusin tämän jatkuvan. Suljin silmäni tuntiessani väsymyksen aallon huokuvan ylitseni. Kylmyys ei tuntunut yhtä purevalta ja tämä rauhallisuus oli niin ihanaa, että koko kehoni vain rentoutui enkä pystynyt enää pitämään silmiäni auki.

Havahduin tuntiessani Kostokynnen vaihtavan asentoaan vieressäni. Räpyttelin silmiäni hiukan hämmentyneenä ja käännyin katsomaan vieressäni makaavan luopion omia vihreitä. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy ja hän kumartui nuolaisemaan päälakeani.
- Olet kaunis nukkuessasi, kolli kehräsi ja nousi venytelläkseen raajojaan. Hymy nousi väkisin huulilleni ja kumarruin nuolaisemaan tassuani.
- Tiedän. Olen kaunis myös hereillä, napautin huvittuneena. En edes tiedä mistä yhtäkkinen huomautukseni oli tullut, mutta peitin punastuneet kasvoni tassullani, jota nostin korvani korkeudelle ja vedin otsaani pitkin kuonolleni. Kuulin Kostokynnen naurahtavan vieressäni ja sitten tassuttelevan kauemmas, kadoten kallion taakse. En viitsinyt lähteä seuraamaan, hän varmaankin meni vain etsimään puroa tai lätäkköä mistä voisi juoda. Nousin istumaan ja käänsin katseeni yötaivaalle, missä tähdet loistivat kirkkania. Henkäisin lumoutuneena, kun tajusin, että pilvettömältä taivaalta pystyi myöskin erottamaan hopeahännän. Kuu, tähdet ja hopeahäntä kaikki erottuivat selvästi yötaivaalta kirkkaina, luoden valoa kanjoniin loistollaan. Olin sanaton, näky oli niin kaunis ja lumoava... Silmäni siristyivät, kun katselin yötaivasta tarkemmin. Puolikuu, joka oli aivan äskettäin loistanut keskellä taivasta oli laskenut huomattavasti alemmas. Kostokynnen lause muistui mieleeni ja tunsin rinnassani puristavan tunteen. Olinko nukahtanut? Kuinka paljon aikaa oli kulunut? Missä ihmeessä Uskosielu oiken oli? Olisimme normaalisti tähän aikaan jo lähteneet eri teillemme tapaamisemme päätyttyä, mutta sisartani ei kuulunut eikä näkynyt missään. Hengitykseni tiheni paniikin kasvaessa ja katselin hätääntyneenä ympärilleni. Erilaiset kauhuajatukset pyörivät ympyrää päässäni, mutta yksi ajatus nousi päällimmäiseksi mieleeni. Sen tähtiklaanilaisen sanat ja varoitus vaarasta joka uhkaisi minua ja perhettäni. Oliko hän varoittanut minua juuri tästä? Että kermanvaalea naaras olisi nyt jossakin pulassa? Oltiinko hänet tapettu vaiko viety jonnekin pois... Siinähän tapauksessa minun pitäisi hakea hänet takaisin kanjoniin. En kuullut Kostokynnen lähestyviä askelia, mutta hänen tuoksunsa sai pääni kääntymään salamana luopion suuntaan. Hän katsoi minua huolestuneena, mutta hänen olemuksestaan näki että hän vaati vastausta käyttäytymiselleni.
- Perheeni... Siis Uskosielun kimppuun on hyökätty. Aivan varmasti. Hänen olisi pitänyt olla täällä jo, mutta hän ei ole täällä... Se tähtiklaanilainen puhui totta. Hänet on tapettu tai vangittu ja viety pois... Minun pitää auttaa häntä! Sanat pulppusivat suustani enkä paniikiltani tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Kostokynsi kuitenkin laski häntänsä rauhoittelevasti selälleni ja kosketti kuonollaan päälakeani. Hengitykseni rauhoittui hieman hänen läsnäolonsa avulla ja ajatukset kulkivat taas selvinä päässäni.
- Minä tulen mukaasi. En voi laske sinua minnekkään hengenvaaraan omin päin, luopio sanoi ja katsoi minua suoraan silmiini, osoittaakseen että oli tosissaan. Nyökkäsin ja yhdessä poistuimme aukiolta ja lähdimme kulkemaan kohti Vuoristoklaanin leiriä. Siellä tiedettäisiin milloin Uskosielu olisi lähtenyt ja hänen hajujälkeään pystyisi sieltä seuraamaan. Kävellessämme mieleeni juolahti emoni. Oltiinko hänetkin saatu kiinni? Se olisi kuitenkin melko epätodennäköistä, Taistovaara kulki milloin missäkin, häntä olisi miltei mahdoton jäljittää. Ja naaras osaisi kyllä puollustaa itseään. Kyynel vierähti alas poskeltani. Miksi juuri minulle ja perheelleni oli käynyt näin? Heidät oltaisiin tapettu tai siepattu, enkä ollenkaan tiennyt että kenen toimesta. Luuklaani olisi yksi vaihtoehto, mutta mitä jos he eivät olisikaan tämän takana? Kuka sitten-
- Sielutassu väistä! Uskosielun ääni kajahti yläpuoleltamme. Pääni kääntyi katsomaan ylös vuoristoon ja näin sisareni hyppäävän minua ja Kostokynttä kohti. Mutta liiaan myöhään huomasin, että hänen kyntensä olivat esillä ja kermanvaalea naaras oli tähdännyt laskunsa suoraan Kostokynnen päälle. Hetkeä myöhemmin tömähdyksen jälkeen kahden kissan sähinä ja murina rikkoivat äänettömän yön.

“Soratassu! Herää, herää!” Purotassun ääni kantautui Soratassun makoisiin uniin, - jossa hän oli juuri nappaamassa hiirtä kiinni - ja sai naaraan unet keskeytymään. Hän päästi pienen tyytymättömän urahduksen hampaidensa välistä ja raotteli silmiään vain huomatakseen valkoisen hopeajuovaisen oppilaan aivan hänen edessään. Purotassun meripihkaiset silmät kiiluivat innosta, mikä sai Soratassun kurtistamaan kulmiaan. Mikä siskolla oli, kun noin intona oli näin aikaisin?
“Lähdemme kiertämään Tikkatassun, Kiepputassun ja mestareidemme kanssa rajoja! Tule jo tai muuten he lähtevät ilman meitä!” Purotassu kailotti aivan liian kovaan ääneen Soratassun mielestä.
“Tuskinpa he ilman meitä lähtevät”, hän tuhahti itsekseen ja seurasi sisarustaan ulos pesästä.
Heidän päästyä ulos aukiolle Soratassu huomasi heti ensimmäiseksi Kiepputassun ja Tikkatassun, jotka seisioivat innostuneen oloisina mestareidensa vieressä ja kuultuaan ääniä, molempien päät kääntyivät heidän suuntaansa. Soratassu tutkiskeli kahta oppilasta samalla, kun tassutteli Purotassun kanssa heidän luokseen pikkuhiljaa. Kiepputassu näytti energiseltä ja siltä, että olisi valmis vaikka hyökkäämään kokonaisen vihollisjoukon kimppuun. Tikkatassu sen sijaan seisoi vaitonaisena ja maltillisena siskonsa vierellä ja katsoi häntä vihreillä silmillään. Soratassu pystyi kuitenkin näkemään vakavan ilmeen taakse ja pystyi helposti sanomaan, että velikin oli todella innoissaan tulevasta partiosta. Hän antoi hymyn nousta kasvoilleen, kun puski hellästi Tikkatassua ja kolli vastasi nuolaisemalla hänen päälakeaan.
“Luulin, ettei Purotassu saisi sinua koskaan ylhäälle. Ehdotinkin Pisataturkille, että lähtisimme ilman sinua”, Kiepputassu kommentoi ja Soratassun kääntäessä katsettaan punertavaan kilpikonnakuvioiseen naaraaseen, hän pystyi näkemään selvän ivan toisen oppilaan kasvoilla.
“Jos olit epävarma, etteikö Purotassu saisi minua hereille niin olisit itse tullut”, Soratassu vastasi takaisin. Häntä turhautti Kiepputassun käytös eikä hän jaksanut kuunnella siskonsa nakkeluita heti aamusta.
“Ei minulla ole mitään syytä tai velvollisuutta tulla herättelemään sinua, jos et itse osaa herätä oikeaan aikaan”, Kiepputassu laukoi vastaukseksi. Soratassu tuijotti siskoaan ärtyneenä eikä voinut mitään huiskivalle hännälleen. Jokainen vaisto kehotti häntä repimään Kiepputassulta korvat päästä, jotta tuo saisi pienen opetuksen olla käymättä hänen hermoilleen.
“No niin lopettakaapas nyt te molemmat”, Uskosielu naukaisi tiukasti astuen kahden sisaruksen väliin, jotteivat he pahimmassa tapauksessa hyökkäisi toistensa kimppuun. Soturitar loi tiukan katseen molempiin oppilaisiin,
“Ei ole mitään syytä alkaa riitelemään. Soratassu seuraavan kerran ymmärtää nousta aikaisemmin ja Kiepputassu käyttäytyä.”
“Mu-”
“Onko selvä?” Uskosielu kysyi katkaisten Kiepputassun valituksen ja katsoi tomerampaa sisarusta pidempään silmiin ennen kuin kääntyi Soratassun puoleen. Soratassu katsoi mestariaan ja nyökäytti päätään luimistunein korvin.
“Kyllä on.”
“Hyvä”, kermanvaalea naaras pukahti ennen kuin kääntyi Mustikkasielun, Pisaraturkin ja Korpinkutsun puoleen.
“Lähdetään”, soturitar naukui, huiskautti häntäänsä ja lähti johtamaan partiota ulos leiristä.
Soratassu huokaisi syvään, mutta lähti lopulta seuraamaan aivan partion hännillä. Miksi aina Kiepputassun piti olla sellainen ärsyttävä karvapallo? Eikö kilpikonnakuvioisella naaraalla ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa vai oliko tuo muuten vain niin itsepäinen nähdäkseen, että hänelle olisi voinut tapahtua jotain pahaakin? Jos Soratassu olisi menettänyt kokonaan hermonsa siskoonsa eikä mestareita olisi ollut siinä olisi ollut takuuvarmaa, ettei lopputulos olisi ollut mitään kauneinta katseltavaa.

“Ajattelin, että voisimme tässä samalla opettaa oppilaillemme metsästämistä, joka tietenkin olisi helpointa pienissä ryhmissä tai sitten vain kahdestaan oman oppilaan kanssa. He tulevat kuitenkin nopeasti oppimaan Vuoristoklaanin rajat liikkuessaan mukana muissa partioissa, joten siitä ei ole varmasti haittaakaan ettemme vie heitä koko alueen läpi”, Uskosielu selitti samalla, kun he kulkivat melko leveää vuoristopolkua. Soratassu varoi jokaista askeltaan eikä voinut olla miettimättä sitä yhtä yötä milloin Kiepputassu oli halunnut mennä seikkailemaan, liukastunut ja melkein tippunut kuolemaansa. Onneksi hän ja Tikkatassu olivat saaneet nostettua naaraan niskavilloista ylös takaisin turvaan, muttei hän silti vieläkään voinut olla soimaamatta itseään siitä, kun ei ollut pystynyt liikkumaan tai auttamaan. Vaikka Kiepputassu oli nyt mitä oli ei se silti tarkoittanut, että hän olisi toivonut pääsevänsä naaraasta eroon. Olihan Kiepputassu kuitenkin hänen siskonsa, olipa se sitten kuinka ärsyttävää tai ei.
Hän hieman säpsähti tuntiessaan veljensä tuuhean hännän koskettavan etujalkaansa saaden hänen katseen nousemaan ylös. Hän kohtasi aivan hetkeksi kollin lempeät, ymmärtävät silmät, jotka vakuuttivat ettei se pentuaikana tapahtunut ollut hänen syytään. Hän huokaisi syvään ja nyökkäsi veljelleen aavistuksen. Kolli räpäytti silmiään ennen kuin käänsi päätään takaisin edespäin.
“Se on hyvä idea”, Pisataturkki naukui ja jatkoi,
“Minunkaan mielestä se ei ole haitallista ettemme nyt heti käy koko aluetta läpi, koska tulevathan he sen näkemään partioissa. Jos menisimme siis pienissä porukoissa?”
“Käy hyvin”, Uskosielu sanoi selvästi tyytyväisenä, että Pisataturkki oli hänen kanssaan samaa mieltä ja käänsi katsettaan Korpinkutsuun ja Mustikkasieluun.
“Entäs te? Käykö se teille?”
“Ilman muuta! Miksipä ei?” Korpinkutsu hihkaisi ja virnisti hieman, mikä sai Soratassun viikset väpättämään huvittuneisuudesta ja halusta nauraa. Hän ei kuitenkaan viitsinyt naurahtaa, koska ei tiennyt miten Uskosielu olisi saattanut reagoida ja olisiko naaras ottanut sen huumorilla vastaan vai ei. Hän ei tuntenut mestariaan vielä niin hyvin.
“Kyllä se minullekin sopii”, Mustikkasielu naukui viimeiseksi ja kohtasi Uskosielun katseen,
“Tulemme Tikkatassun kanssasi niin Pisaraturkki ja Korpinkutsu saavat mennä keskenään.”
“Etkö halua lähteä kanssani?” Korpinkutsu kiusasi se samainen pieni virne kasvoillaan. Valkoturkkinen laikukas naaras vilkaisi kollia.
“Eipä nyt oikein taida kiinnostaa, kiitos kuitenkin tarjouksesta.”
Soratassu katseli kahden soturin pientä kinastelua ja vilkaisi sitten mestariaan, joka katseli myös kaksikkoa. Naaraan katse oli huvittunut, mutta kasvot olivat neutraalit.
“Mennäänpä sitten Mustikkasielu, Tikkatassu ja Soratassu niin pääsemme metsästämään”, soturitar naukui hetken päästä, kun oli saanut tarpeekseen Mustikkasielun ja Korpinkutsun kinastelusta ja lähti johdattamaan kolmea kissaa perässään muualle. Soratassu vilkaisi lapansa yli ja huomasi, että Purotassu, Kiepputassu, Korpinkutsu ja Pisaraturkki lähtivät toiseen suuntaan. Hän pudisteli päätään ja jolkutteli oman pienen partionsa perään ja vannoi jäämättä muista jälkeen.
He kulkivat hetken aikaa aluskasvillisuuden seassa ja Soratassun nostettua katsettaan ylemmäs hän näki isoja puita, jotka kumartuivat heidän ylleen ja saivat aikaiseksi maahan syntymään valopilkkuja. Hän oli lumoissaan kuinka kaunista alhaalla vuoristossa saattoikaan olla, kaikki näytti niin vihreältä ja elolliselta, kun taas leirissä oli vain kiveä ympärillä. Hän kuuli lintujen visertelyä ja pystyi jopa kuulemaan kuinka hieman heistä kauempana jokin pieni eläin, ehkä hiiri tai metsämyyrä rapisteli lehtien seassa. Hänen korvansa liikkuivat innostuneina hieman joka paikkaan eikä hän pystynyt hillitsemään innostustaan. Kaikki oli niin erilaista ja ihanaa! Miksei aina voinut olla tällaista? Muiden klaanien kissat olivat varmasti todella onnekkaita, kun saivat nähdä joka päivä kauniin vihreän metsän ja sen elämän.
“Soratassu, mitä sinä haistat?” Uskosielun kysymys sai nuoren naaraan hetkahtamaan ja siirtämään katseensa nopeasti mestariinsa, joka tutkaili häntä kysyvästi. Vanhempi naaras oli hidastanut hänen vierelleen ja odotti selvästi vastausta mitä nopeimmin.
“Hiiren”, hän kertoi hetken haisteltuaan ympärilleen. Uskosielu katsoi häntä hetken hiljaisena.
“Aivan, mutta on täällä muitakin saaliseläimiä. Avaa suutasi niin haistat paremmin”, naaras ohjeisti. Soratassu nyökytteli päätään hieman ihmeissään, mutta päätti kuitenkin totella mukisematta ja avasi suutaan hieman ja hänen yllätyksekseen hän pystyi haistamaan niin paljon enemmän! Hän katsoi mestariaan hetken hämmästyksissään ennen kuin keskittyi haistelemaan paremmin ja selvittämään mitä muita saaliseläimiä kuin vain yksi hiiri olisi lähettyvillä.
“Haistan linnun ja metsämyyrän”, Soratassu kertoi ja huomasi hetkellisen hymyn mestarinsa kasvoilla. Hän hymyili itsekin, kun huomasi olevansa oikeassa.
“Aivan”, mestari hymähti ja huiskautti häntäänsä,
“Miten luulisit, että oikea vaanimisasento menisi?”
Soratassu ei halunnut saada mestariaan pettymään, joten hän päätti yrittää ihan kunnolla ja saada täydellisen vaanimisasennon nopeasti. Hän laskeutui aivan maan tasolle ja asetteli tassujaan mukavaan asentoon, sellaiseen missä ne tuntuivat luontevalta. Hän oli monesti yrittänyt matkia isänsä vaanimisasentoa ja muisti kuinka Jäkäläaskel aina jaksoi muistuttaa siitä, että häntää piti pitää hieman ilmassa eikä saanut antaa sen laahata maassa tai muuten se saattaisi aiheuttaa ääntä ja saisi riistan pakenemaan. Myöskin metsästyksessä piti jaksaa olla rauhallinen ja odottaa hyvää hetkeä eikä antaa kehon viedä mukanaan. Hän nosti hieman häntäänsä ylemmäs niin, että se oli maanpintaa aavistuksen ylempänä ja aivan paikoillaan. Hänen siniset silmänsä liikkuivat takaisin Uskosieluun, joka katsoi häntä ihmeissään, mikä sai hänen korvansa luimistumaan ja hännän lopsahtamaan maahan. Tekikö hän jotain väärin? Hän oli yrittänyt muistaa kaiken, mitä isä aina muistutti ja olla rauhallinen ja vakaa, mutta eikö se ollutkaan hyvä niin?
“Tuo on todella erinomainen vaanimisasento Soratassu”, kermanvaalea naaras henkäisi ja katsoi häntä ylpeästi,
“Joku varmasti on auttanut sinua jo hiomaan vaanimiasentoasi. Jäkäläaskel taitaa olla tämän harjoituksen takana eikö niin?”
“Hän halusi, että olisimme kaikki hieman oppineita jo ennen soturikoulutuksen alkua.”
“Se on todella vaikuttavaa”, Uskosielu naukui tyytyväisenä, sen pystyi helposti lukemaan naaraan kasvoilta ja silmistä. Soratassu nosti riemukkaan hymyn kasvoilleen. Ehkei se kaikki harjoittelu isän kanssa ihan turhaa ollut.
Uskosielu viittoi hänet mukaansa aluskasvillisuuden sekaan ja kyyristyi hieman. Soratassu yritti kurotella, jotta olisi nähnyt miksi soturitar kyyristyi, mutta tajusi itsekin tehdä samoin, kun tunsi naaraan hännän vetävän hänetkin kyyryyn. Hiljaisin askelin hän hiipi Uskosielun vierelle ja kieritti katseensa eteenpäin vain nähdäkseen linnun nokkivan maata ilman huolen häivääkään. Lintu oli pieni ja todella siro, lähes pikkuruinen. Sen väritys oli enimmäkseen vaaleanruskea ja sen päälaki suklaanruskea.
“Kun metsästämme lintuja on todella tärkeää, että olemme hiljaisia ja varovaisia, ettemme astu minkään rapisevan päälle niin se ei pääse karkuun”, Uskosielu selitti hiljaisesti. Soratassu piti katseensa kiinteästi varpusessa, mutta kuunteli silti mestariaan tarkkaavaisesti.
“Mutta jos se päättää lähteä lentoon, kun olet lähellä sitä, on sinun silloin hypättävä ja läpsäistävä se maahan, jotta voit tappaa se. Ymmärsitkö?”
“Ymmärsin”, Soratassu sihisi hampaidensa välistä.
“Hyvä, sitten voitkin kokeilla saada sen kiinni”, Uskosielu naukaisi ja Soratassun vilkaistessa soturitarta, antoi tuo hänelle rohkaisevan katseen.
“Jos et saa sitä kiinni niin se ei haittaa. Olen kuitenkin lähellä, jos se saattaisi lentää suuntaani.”
Soratassu nyökkäsi mestarinsa sanoille ja lähti mahdollisimman hiljaa kiertämään lintua. Hän yritti piiloutua aluskasvillisuuden sekaan ja olla välittämättä häiritsevistä kasvien lehdistä, jotka tuntuivat osuvan häntä koko ajan kasvoille. Hän kuitenkin yritti työntää epämukavan tunteen pois mielestään ja jatkoi varovaisia askelia eteenpäin lähemmäs lintua. Hän seurasi kuinka varpunen nokki maata ja aina välillä hieman kohotti päätään katsoakseen oliko minkäänlaisia vaaroja lähellä ja niitä, kun se ei huomannut se laski päätään ja jatkoi puuhiaan. Soratassu tunsi olonsa onnekkaaksi, kun ei vielä heti ollut astunut minkään kepin tai risun päälle ja saanut varpusta epäilemään, että lähellä olisi petoeläin. Hän otti vielä pari askelta eteenpäin ennen kuin madaltui entisestään niin, että oli melkein kokonaan maata vasten. Hän tunsi vatsakarvojensa hipovan maata.
*Uskosieluhan sanoi, ettei se haittaa, jos en saa sitä kiinni*, hän yritti rauhoitella itseään ennen kuin otti vielä yhden kohtalokkaan askeleen eteenpäin eikä huomannut risua, joka räsähti äänekkäästi, kun hänen tassunsa laskeutui sen päälle. Varpunen nosti päätään ja pelästyneenä se levitti siipensä ja hypähti ilmaan. Soratassu ähkäisi ja nousi äkkiä tassuilleen ja lähti juoksemaan kohti varpusta. Hänen tassunsa kerkesivät nopeasti hipaista maanpintaa ja kerätä voimaa loikkaan, kun hän hyppäsi ilmaan etutassut ojollaan. Kynnet kurkottelivat lintua ja osuivat sen pyrstösulkiin. Hän irvisti ja huitaisi tassullaan niin kovaa kuin vain pystyikään kohti lintua ja henkäisi, kun tunsi sen osuvan tassuunsa. Lintu mäiskähti maahan eikä hän jäänyt odottelemaan, kun hän jo syöksyikin linnun kimppuun ja iski kyntensä siihen ihan kuin kaikissa niissä pentuajan leikeissäkin ja antoi hampaidensa pureutua varpusen lihaan. Varpunen yritti pyristellä hänen otteestaan ja Soratassu tiesi, että se taisteli elämästään. Hän puristi silmänsä kiinni samalla, kun painoi sen maata vasten ja tiukensi otettaan kynsillään. Hetken aikaa olento vielä pyristeli ja haukkoi happeaan ennen kuin se lyyhistyi maata vasten. Hän piti tassuaan sen päällä vielä jonkin aikaa ennen kuin nappasi sen hampaisiinsa ja nousi ylös. Turkkinsa pudisteltuaan hän palasi Uskosielun luokse.
“Todella vaikuttavaa”, naaras kertoi ylpeys paistaen äänestään. Soratassu hymyili kirkkaasti, hän oli onnistunut.

Kuljin muiden kokoontumiseen lähtijöiden seurassa, Taivastassu vierelläni. Sade, mikä oli onneksi äskeisestä ukkosmyrskystä laantunut, hakkasi vuoristopolkua ja turkkejamme. Aaltotähti oli maininnut lähtiessä, että tämä olisi ensimmäinen kokoontuminen hetkeen missä sataisi ja yllättyneenä tajusin, että näinhän asia oli. Viimeinen kokoontuminen missä satoi taisi olla viime hiirenkorvan aikaan.
*Kiitos Tähtiklaanille siitä.* Ajattelin hymyillen. Matka alas vuoristosta kului rupatellen ja muita varoitellen. Päällikkö ja Myrskytuuli, jotka joukkoa johtivat, olivat miltei koko matkan vuoristosta laskeutuessa äänessä, huutaen liukkaista kivistä tai mutaisesta sorasta. Minun ja Tavastassun oli kaikista helpointa kulkea, joukon perällä kun olimme. Kuljimme muiden tassunjäljissä ja välttelimme kohtia, missä kallio tai kivet olivat jonkun tassun alta pettäneet tai olivat muuten vain liukkaita. Kenellekkään ei onneksi tapahtunut mitään sen vakavampaa, Sädeloistekin oli pudonnut liukastuessaan, mutta oli saanut otteen kalliosta ja hänet oltiin vedetty takaisin polulle. Tarkastimme hänen vointinsa, mutta mitään muuta säikähdyksen lisäksi ei ollut käynyt. Aaltotähti oli muistuttanut, että vuoristo on vaarallinen kaikille, jopa sotureille jotka olisivat koko elämänsä siellä asuneet, eikä omia taitojaan kannata yliarvioida. Vuorilta alas päästessämme vuoristoklaanilaisten kulkuvauhti ripeni, olimme laskeutuneet odotettua kauemmin ja muut klaanit odottaisivat meitä varmasti jo Neljän virran tammella. Ruskatassu ja Soratassu olivat molemmat innoissaan ensimmäisen kokoontumisensa takia mikä sai minut muistelemaan omaa oppilasaikaani ja ensimmäistä kokoontumistani. Olin itsekin ollut yhtä innoissani, en malttanut pysyä paikallani ollenkaan. Tammelle päästyämme olin vain pinkaissut muiden kissojen joukkoon ja alkanut tekemään uusia tuttavuuksia. Olisipa minulla vieläkin tuota samaa intoa ja energiaa kuin silloin...
"Olisiko se outoa, jos haluaisin tavata kuutamoklaanilaisen tai puroklaanilaisen ja ehkä ystävystyä heidän kanssaan? Ja myöhemmin ehkä nähdä heitä rajoillamme?" Ruskatassu kysyi vieressään kulkevalta Soratassulta. Nuorempi oppilas kohautti olkiaan.
"En tiedä, mutta ei tuo ajatus hullummalta kuulosta. Se saattaisi olla aika mukavaa!" Hän hihkaisi.
"Teinä en uskaltaisi edes ajatella tuollaista. Jos näen teitä kumpaakaan tapaamassa rajoillamme muita klaanikissoja, revin korvanne päästänne!" Oppilaiden edellä kulkeva Marjaleuka sihahti, mikä sai kummankin nuoremman kissan säikähtämään ja luimimaan korviaan. He pyysivät anteeksi ja olivat koko loppumatkan ääneti. En voinut olla tuntematta pientä sääliä heitä kohtaan ja sivulle vilkaistuani, myös Taivastassukin kasvoilla oli surumielinen katse.
"Parantajina meidän kuuluu olla hyvissä väleissä muiden klaanien parantajien kanssa. Eikä soturilaissakaan kielletä ystävien hankkimista muista klaaneista. Mutta aina pitää muistaa se, että oma klaani menee etusijalle missä tilanteessa tahansa", sanoin oppilaalleni, tarkoituksellisesti hieman kovemmalla äänellä, että edessämme kulkevat oppilaat myöskin kuulisivat sen. Taivastassu nyökkäsi ja hänen ilmeensä kirkastui takaisin siihen innokkaaseen ja positiiviseen ilmeeseen, mikä hänellä aina kasvoillaan oli.

Saavuimme pienelle kielekkeelle, jonka alas laskeuduttuamme pääsisimme Neljän virran tammen juurelle. Kuten kaikki olivat arvelleet, oli Vuoristoklaani kissajoukon suuruudesta ja muiden klaanien hajuista päätellen viimeisenä paikalla. Vuoristoklaanilaiset laskeutuivat ja hajaantuivat miltei heti omiin suuntiinsa, etsimään tuttujaan tai tutustumaan uusiin kissoihin. Seurasin Taivastassua, meidän molempien ensimmäinen tehtävä olisi löytää Kuutamoklaanin parantajat. Kissojen ohi ja pienien joukkioiden läpi pujotellessamme ehdimme tervehtimään monia tuttuja ja vähemmän tuttuja kasvoja.
*Todella moni nuori kissa on täällä tänään.* Ajattelin huomatessani asian. Toivottavasti nuoret osaisivat pitää tunteensa ja tekonsa kurissa ja muistavat, että täysikuun aikaan kaikki klaanit ovat rauhassa eikä turhia kahakoita haluttu.
"Hurrekukka, Taivastassu, täällä!" Tammiturkin tuttu ääni kuului läheltä ja pääni kohotettuani pystyin näkemään mustaturkkisen parantajan aukion laidalla, Lehtitassu vierellään. Ohjasin Taivastassun heidän luokseen ja hetkeä myöhemmin oppilaskaksikko olikin jo kulkemassa takaisin kissajoukkioon.
"Haluaisin esitellä sinut uusille ystävilleni Tihkutassulle ja Ruostetassulle", kuutamoklaanin parantajaoppilas oli sanonut, ennen kuin he olivat kadonneet näkyvistä. Istahdin Tammiturkin vierelle ja nyökkäsin tervehtiäkseni häntä.
"Miten riistaa on riittänyt Kuutamoklaanissa?" Kysyin kohteliaasti, kuten oli tapana. Mustaturkkinen parantaja hymyili ja nyökkäsi itsekin.
"Hyvin, kuten aina. Toki nyt lehtikadon lähestyessä vähemmän viherlehteen verrattuna. Kai teillä kaikki saavat syödäkseen?" Sinisilmäinen kolli kysyi ja katseli edessään olevia kissoja.
"Vuoristoklaanissakin riistaa riittää. Toivottavasti tämä lehtikato olisi leudompi kuin edellinen", vastasin ja käänsin katseeni samaan suuntaan, mihin Tammiturkkikin katsoi. Mustaturkkinen parantaja hymähti vastaukseksi, hänen koko keskittymisensä oli kiinnittynyt seuraamaan omien klaanilaistensa menoa. Yritin myöskin seurata, miksi sinisilmäinen kolli seurasi noin tiiviisti klaanitovereidensa menoa. Oliko hänkin huolissaan siitä, että nuoremmat soturit ja oppilaat kävisivät toistensa kimppuun? Emme kauaa ehtineet seuraamaan muita klaanikissoja, kun Sulkatähden ulvaisu hiljensi koko aukion. Kaikki kerääntyivät lähemmäs Neljän virran tammea, jonka oksille kunkin klaanin päällikkö oli kiivennyt. Tammen juurakkoon kipittivät varapäälliköt ottamaan omia paikkojaan. Käänsin itsekin katseeni hopeanharmaaseen Nummiklaanin päällikköön, joka selvästi odotti, että kaikki olisivat keskittyneitä alkavaan kokoukseen.
"Kaikkien klaanien kissat, tervetuloa!" Sulkatähti huusi uudestaan ja antoi katseensa käydä koko kissajoukon läpi.
"Vaikka tämänhetkinen sää ei ole varmastikkaan monelle mieluinen, toivoisin, että kaikki kuitenkin nauttisivat tästä yöstä ja muistavat pitää rauhan mielessään. Nyt jos sallitte, voisin kertoa Nummiklaanin kuulumisista?" Selostuksen loppuosa oli tarkoitettu kysymyksenä muille päälliköille, jotka nyökyttelivät, antaen luvan jatkaa puhettaan hopeanharmaalle naaraalle. Sulkatähti kertoi ensin Nummiklaanin hyvinvoinnista ja uusista nimityksistä, joita oli muutama.
"Meidän oppilaallamme oli myös pieni välikohtaus kuutamoklaanilaisen partion kanssa, josta hän saa syyttää vain itseään. Kuitenkin Varistähti toivoisin, etteivät partionne enää käy yksinäisten oppilaiden kimppuun. Se ei anna teistä hyvää kuvaa ollenkaan", Sulkatähti puhui kaikkien klaanien kuullen, mutta hänen katseensa oli Varistähteä päin. Siirryin hieman nähdäkseni Kuutamoklaanin päällikön reaktion muiden kissojen ylitse ja yllätyin, kun savunharmaan kollin kasvoilla näkyi hämmennys, mutta myös viha.
"Minä en ole kuullut tälläisestä ollenkaan. Nummipyörre!" Varistähti murisi ja kutsui varapäällikköään. Nummipyörre, jonka turkkiin oli kaikkien paikallaolijoiden silmät nauliutuneet, näytti itsekin yhtä hämmentyneeltä.
"Anteeksi Varistähti, tämä on ensimmäinen kerta kun kuulen tällaisesta", vaaleanruskea naaras sanoi pahoittelevasti. Koko aukio kajahti supinaan ja epäkunnioittaviin huutoihin.
"Eivätkö kuutamoklaanilaiset enää kunnioita päällikköjään, kun pitävät partioissa tapahtuneet asiat itsellään?"
"Jo oli aikakin!"
"Te Nummiklaanin valehtelijat! Ei tuollaista ole tapahtunutkaan!"
Kuuntelin kauhuissani erilaisia huutoja, mitä ympäri aukiota ladeltiin. Kokoontuminen oli vasta alkanut ja kissat olivat jo nyt valmiita käymään toistensa kimppuun. Aloin hädissäni etsimään mahdollisia tappelun alkuja ja lähdin nopeaan tahtiin kävelemään sellaista kohti, kun sen näin. Kaksi kissaa, täplikäs kolli, jonka nopeasti tunnistin Leopardilaikuksi ja tummanruskea raidallinen naaras, joka ilmeisesti oli kuutamoklaanilainen, olivat nenäkkäin pienen kissajoukon ympäröimänä. Molemmat osapuolet olivat valmiina käymään toistensa kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Siksi pusersin itseni kissojen ohi ja tungin kehoni kaksikon väliin ennen kuin he ehtivät kahakkaansa aloittamaan.
"Ei ole mitään syytä alkaa tappelemaan. Vaikka sataakin, kuu paistaa taivaalla mikä tarkoittaa, että Tähtiklaani on luonut meille rauhallisen kokoontumisen. Joten olkaa hyvä ja kunnioittakaa sitä", naukaisin toruvasti ja katsoin tiukasti molempia osapuolia.
"Tule Linnunsiipi", perässäni juossut Tammiturkki naukaisi naaraalle, joka mumisten tallusti parantajan ohi muiden kuutamoklaanilaisten luo. Leopardilaikkukin vetäytyi, kuitenkin vaihtaen vielä varoittavan katseen kanssani. Hymähdin ja kävelin takaisin mustaturkkisen parantajan luokse, huokaisten helpotuksesta. Nopeasti myös ympärillämme kuuluva ulina loppui, kun Ututähti pyysi kaikkia olemaan hiljaa. Sinisilmäinen kolli edessäni näytti pahoittelevalta. Nyökkäsin ymmärtäväisenä ja istahdin hänen viereensä. En syyttänyt häntä kuutamoklaanilaisten käyttäytymisestä, eihän hän heitä voinut käskyttää parantajana. Käänsin katseeni takaisin tammelle ja jäin odottamaan tilanteen ratkeamista.

Valkoruskea pentu vinkaisi tyytymättömänä. Hän ei tuntenut enään emonsa lämmintä kehoa lähellään ja ainut asia minkä hän pystyi tuntemaan oli kylmyys, joka tuntui uppoavan ihan luuytimiin asti. Hän yritti liikkua löytääkseen emoaan, muttei tuntenut eikä kuullut emonsa läsnäoloa missään. Naaraan suusta pakeni pelokas älähdys, kun hän kietoi häntänsä ympärilleen yrittäen lämmittää itseään. Juuri, kun hän oli vinkaisemassa uudelleen, tunsi hän jonkin liikahtavan vierellään. Hän ei kahta kertaa miettinyt, kun mönki liikkuvan olennon luokse ja painautui tämän kylkeä vasten. Hänen vierellään ollut olento oli mukavan lämmin ja tuntui rauhoittuvan samanlailla kuin hänkin.
“Aamutäplä! Et sinä nyt noin vain voi jättää heitä yksinään pentutarhaan! Entä jos jokin olento olisi tullut ja napannut heidät?” hän kuuli aivan läheltä kauhistuneen oloisen naukaisun ja höristi korviaan. Miksi puhuja oli niin kauhistuneen oloinen? Ja keistä hän puhui?
“Ihan totta, ei mikään olento heitä sieltä nappaa. Pentutarha on yksi leirin turvallisin paikka ja muutenkaan en jaksa olla siellä koko ajan. Saanhan nyt minäkin välillä tulla jalottelemaan vai enkö saa tehdä enään sitäkään?” toinen ääni äyskäisi takaisin, mikä sai naaras pennun kurkottamaan kaulaansa äänen suuntaan. Puhuja selvästi oli emo. Vaikkei hän ehkä ollut vielä nähnyt emoaan, kyllä hän silti tuon äänen pystyi erottamaan. Hänen mielestään emon ääni oli aina todella pippurinen ja sähäkkä, mutta omalla tavalla lempeä ja turvallinen.
“Älä ole hupsu, en minä koskaan noin sanonut.”
“Siltä kuitenkin sait sen kuulostamaan. Nyt ole kiltti ja lakkaa pörräämästä ympärilläni”, emo tuhahti, mutta tällä kertaa hieman lempeämmin. Kenelle emo oikein puhui?
Hän kuuli kuinka emo asteli sisälle pentutarhaan tai miksi he ikinä tätä pesää nyt kutsuivatkaan ja tassutteli hänen ja sen olennon luokse.
“Ettehän te nyt kuole silmänräpäyksessä, jos en ole täällä?” emo enemmänkin totesi kuin kysyi ja huokaisi syvään. Kuningatar laskeutui maaten ja hän tunsi kuinka häntä kiertyi hänen ympärilleen.
“Milloin te kaksi hiirenaivoa edes avaatte silmänne? Tuntuu kuin puhuisin sammalpalloille”, emo ärisi itsekseen ja tuhahti pyöritellen päätään, “saatte minut näyttämään ihan kahjolta.”
Naaras pentu kallisti päätään aavistuksen emonsa oudoille puheille ja yritti avata silmiään ihan vain lohduttaakseen emoaan. Ei hän halunnut, että emo näyttäisi typerältä vain ja ainoastaan sen takia, ettei hän saanut niitä vimmatun silmiä auki. Hän yritti ja yritti, kunnes pimeys alkoi pikkuhiljaa valaistua ja hänen näkökenttäänsä ilmestyi pesä, joka näytti todella isolta. Häntä ympäröi isot seinämät ja hänen tassujensa alla oli sammaleesta tehty vuode. Ei ihme, että siinä oli ollut todella mukavaa olla, kun se oli niin pehmeäkin. Hänen vihertävän keltaiset silmänsä siirtyivät varovasti katsomaan ylöspäin, missä hän huomasi kermanvaalean naaraan, jolla oli kellertävän ruskeita laikkuja turkissaan. Hän tapitti naarasta isoilla silmillään tovin ennen kuin kuningatar edes huomasi. Huomattuaan hänen katseensa vanhempi naaras avasi silmänsä ja käänsi kolean katseensa häneen.
“Nytkö vasta avasit silmäsi? Kun olin periaatteessa anellut sitä niinkö?” emo naukui ivallisesti, mikä sai hänet hieman säpsähtämään. Eikö silmien avaaminen enään ollutkaan hyvä juttu? Oliko hän saanut emonsa näyttämään tyhmältä?
“O-onko se huono juttu?” hän kysyi hiljaa tuijottaen emoaan isoilla silmillään. Hän ei osannut kertoa emostaan oliko tuo hyvällä vai huonolla tuulella. Kuningatar jollain tasolla näytti uhkaavalta viiruuntunein silmiensä kanssa, mutta toisaalta kasvot olivat neutraalit.
“No ei se mikään huono juttu ole”, emo naukui huvittuneena ja pudisteli päätään,
“Miksi olisin puhunut siitä, jos se olisi ollut huono juttu?”
Hän kohautti olkapäitään. Ei hän tiennyt.
“On se hyvä, että sinä avasit silmäsi, mutta on vielä odotettava Lumopentua”, emo sanoi huokaisten ja käänsi katseensa hänen viereensä. Hän kurtisti kulmiaan ja seurasi emonsa katsetta. Kuka ihmeen Lumopentu?
Hän yllättyi nähdessään pitkäturkkisen valkoisen, häntä hieman isomman kollin nukkuvan vierellään. Kollin turkissa oli kullanruskeita laikkuja. Oliko se äskeinen liikkuva olento ollut Lumopentu.
“Lumopentu?” hän toisti pyörein silmin eikä peittänyt tuijotustaan. Lumopentu nukkui sikeästi eikä selvästikään kuunnellut. Ainakaan kollin korvat eivät liikkuneet.
“Aivan, hän on veljesi Karviaispentu.”
*Karviaispentu?* hän toisti nimeään päässään ja siirsi katseensa veljestään emoonsa ja tutkiskeli tuon katsetta. Hän siis oli Karviaispentu ja tuo möykky hänen vierellään oli Lumopentu.
“Kuten varmasti oletkin jo kerennyt huomaamaan olen emonne Aamutäplä”, emo kertoi. Karviaispentu katsoi emoaan hetken ennen kuin nyökytteli. Aamutäplä, Lumopentu ja Karviaispentu.

Auringonsäteet valaisivat unissaan tuhisevan harmaan naaraan turkin. Nummiklaanin leirissä oli rauhallista lukuunottamatta pentuja, jotka juoksentelivat luolassa sinne sun tänne kiviä jahdaten. Suurin osa sotureista oli saalistamassa taikka partioimassa reviirin rajoilla vihamielisten riistavarkaiden ja viekkaiden kettujen varalta. Ainoastaan parantajaoppilas Yötassu hääräili parantajan pesässä sillä välin, kun Ketunkynsi oli keräämässä viimeisiä yrttejä, joita tuulisen lehtisateen aikaan löytyi.
Haukkakiito heräsi nopeisiin askeliin jotka viilettivät suoraan soturien pesän yli, jatkaen luolan suuaukolle ja siitä sisään. Hän venytteli pikaisesti kerkeämättä edes sukia turkkiaan, kun Punatassu loikkasi päättäväisesti Seinämäkivelle ja kutsui klaanin, tai sen pienen osan mitä siitä oli paikalla, koolle ja maukaisi:
“Kettu! Se hyökkäsi metsästyspartion kimppuun lähellä Puroklaanin rajaa! Sinne jäi vain neljä kissaa, sillä Kuisketassu lähti etsimään muita.”, Hän lopetti hieman rauhoittuen.
“Hyvä on”, Haukkakiito otti ohjat käsiinsä:”Tarvitsemme ainakin kolme kissaa täältä taistelemaan kettua vastaan, mutta toisaalta leiriinkin pitää jäädä puolustusjoukkoja. Leijonatassu, Leopardilaikku ja Hahtuvaturkki tulevat mukaamme. Naavatassu, Liekkitaivas, Varjokukka ja Valkotäplä jäävät tänne. Muut soturit ja oppilaat eivät ole paikalla, mutta saatte apua kuningattarilta ja minun puolestani Usvakarvakin saa auttaa jos se on tarpeen.”
Haukkakiito pinkoi luolasta Punatassun vierellä ja muut aivan heidän kintereillään. Pian he saapuivat taistelupaikalle, jonne Kuisketassu oli tuonut kaksi löytämäänsä partiota. Haukkakiito oli tuskin kerinnyt edes havainnoida taistelutilanteen, kun paikalle ryntäsi toinen kettu.
“N-Niitä on kaksi!”, Haukkakiito huudahti ennen kuin toinen ketuista hyökkäsi hänen päälleen. Naaras yritti turhaan taistella yksin miltein kolme kertaa häntä isompaa eläintä vastaan. Haukkakiito tunsi kuinka ketun hampaat tarttuivat hänen niskanahastaan kiinni uppoutuen aina vain syvemmälle ja syvemmälle.
Haukkakiito pelkäsi jo pahinta, mutta yhtäkkiä kettu päästi hänet kovaa riuhtaisten irti, niin, että naaras lensi pitkässä kaaressa Puroklaanin reviirin puolella olevaan jokeen, joka virtasi uhmakkaasti kohti järveä. Hän ei ollut tottunut uimaan, joten tunsi jo hukkuvansa, kun tumma hahmo sukelsi hänen viereensä, tarttui tämän niskasta kiinni ja veti naaraan kuivalle maalle.
“Et taida olla tottunut uimari.”, Kermanvalkea, laikukas kolli hymähti pilke silmäkulmassa.
“En tosiaankaan.”, Haukkakiito ravisteli itsensä kuivaksi. “Ja kiitos.”, Hän lisäsi, istahtaen kostealle nurmelle.
Seuraavaksi tämä mukavanoloinen kolli kysyi Haukkakiidolta uteliaana: ”Kuka olet?”
“Olen Haukkakiito Nummiklaanista”, Haukkakiito vastasi hieman hämillään.
“Kiva nimi! Minä olen Lumitassu. Puroklaanista tietenkin”, Lumitassu vastasi haistaen läheltä saapuvan rajapartion.
“Täytyy mennä”, hän huomautti lisäten vielä: “Tavataan tässä huomennakin”
“Selvä! Hei sitten!”, Haukkakiito huusi vielä Lumitassun perään ennen kun kääntyi leiriä kohti.
Juostessaan hän huomasi muutamia taistelun jäljiltä verta vuotavia haavoja ympäri kehoaan ja huomautti itselleen ääneen ajatellen: “Täytyy näyttää nämä Ketunkynnelle”.


// toivotaan ettei ollut liikaa muiden hahmojen tekemisien määräilyä, mutta sain ekan tarinan valmihiksi!

Lehti hiipi kohti pusikkoa.Yhtäkkiä hän kuuli rasahdukssen ja pysähtyi.Pusikosta astui esiin vieras kolli.*Voi hitsi*Lehti ajatteli.*Tuo kissa säikäytti sen oravan tiehensä.”Ai hei” kolli naukaisi kun näki Lehden. ”No hei vaan senkin typerä karvapallo”Kolli sähähti ja maukaisi,”Itse olet vain vaivainen kulkukissa” *Kuka tuo kolli yrittää olla?* ”Et taida olla täältäpäin vai kuinka?” Kysymys sai Lehden sähähtämään kiukkuisesti. ”No en ole senkin hiirenaivo” Kollin jäänsiniset silmät porautuivat Lehden selkään kun hän kääntyi. Kolli jatkoi”Minä olen Mustatassu” *Mustatassu?Mitä täälläpäin ajatellaan kun se antavat pennuille nimiä?* ”Jaaha ”Mustatassu” minä olen sitten varmaan ”Lehtitassu” vai kuinka?” Sähähdin kollille. ”Luultavasti olet vain ”Lehti”.Typerä nimi”Kolli ilkkui. ”Minä tästä lähden niin en ole ”herra Mustatassun" tiellä” Mau’uin vihaisena Mustatassulle ja lähdin pois kohti pientä saarta jota ympyröi pieni puro.

//Tässä tälläinen lyehkö tarina.