Katajatassu katsoi kiinteästi Aaltotähteen, siniset silmät säihkyen leiriluolan hämärässä.
”Ilmoitan nyt tämän yön kokoontumiseen lähtijät.”
Katajatassu tunsi kynsiensä porautuvan maahan, samalla kun hänen musta häntänsä lakaisi maata puolelta toiselle. Valitsisiko päällikkö hänet mukaan hänen ensimmäiseen kokoontumiseensa?
”Mukaan lähtevät, minä, Myrskytuuli, Taivaslilja ja Opaalitassu”, päällikkö aloitti. Katajatassu katsoi kollin silmiin odottavasti.
”Lisäksi tällä kertaa mukaan tulevat Roihukorva, Neulasnenä, Mustikkasielu, Pisaraturkki, Sädeloiste, Jänisloikka, Unikkokukka, Piikkisammal, Tuhkakajo, Pikkukotka, Kultatassu, Pöllötassu, Kastetassu ja Katajatassu.”
Kun Aaltotähti lausui viimein hänen nimensä, Katajatassu saattoi huokaista helpotuksesta. Hän pääsisi kuin pääsisikin mukaan, vaikkakin ilman Seittitassua, joka oli joutunut parantajan pesälle haavojen takia, jotka oli saanut kahakassa luuklaanilaisten kanssa. Katajatassun selkää pitkin kulki edelleen kylmiä väristyksiä hänen ajatellessaan sitä, kuinka veli oli kuvaillut yhteenottoa luopioklaanin edustajien kanssa, joista Katajatassu oli aiemmin kuullut vain klaanivanhimpien tarinoista ja huolestuneiden sotureiden puheista. Oikeastaan hän oli kateellinenkin Seittitassulle, kun tuo oli saanut kokea oikean taistelun niin varhain oppilaan urallaan. Upottaa kynnet vihollisen turkkiin ja puristaa ote kiinni, tuntea taistelun huuma veren kuohintana korvissaan ja antaa lujia läimäisyjä luuklaanilaisen korville, kunnes vastustaja pinkoisi pakoon häntä koipiensa välissä – ajatus sai Katajatassun viikset värisemään innostuksesta. Jos vain Jänisloikka olisi sen sallinut, hän olisi harjoitellut taistelua päivittäin valmistautuakseen samanlaiseen taisteluun Luuklaanin kanssa. Sitä kautta hänestä tulisi yksi vahvimmista vuoristoklaanilaisista, sellainen soturi, jota klaani todella kunnioitti ja tarvitsi. Nyt he olivat kuitenkin vasta opetelleet pari melko mitätöntä perusliikettä, sillä Jänisloikan mielestä metsästysharjoitukset olivat nuorelle oppilaalle tärkeämpiä. Katajatassu kuunteli häntä, eikä edes uskaltautunut pyytämään lisää taisteluharjoituksia. Jänisloikka ei ollut ollut yhtä innoissaan Luuklaanin hyökkäyksestäkään siitä kuultuaan. Kolli oli vain katsonut häntä ilmeettömästi, kun hän oli arasti todennut olevansa hieman kateellinen Seittitassulle, kun veli oli päässyt kokemaan taistelun vimman omissa tassuissaan. No, Vuoristoklaanin edustaminen kokoontumisessa tuli hyvänä toisena hänen toivomuslistallaan, joten nyt naaras oli kuitenkin tyytyväinen tilanteeseensa.
#Voinhan ainakin rehvastella Seittitassulle vaihteeksi jostain#, oppilas ajatteli, kun klaanikokouksen päätyttyä kissat alkoivat hajaantua aukiolla.
”Katajatassu, nyt pääset ensimmäiseen kokoontumiseesi”, Unikkokukka hänen vierellään naukui imelästi, ja nuolaisi tyttärensä korvantaustaa. Oppilas pihahti myöntävästi ja työntäytyi vaistomaisesti kauemmas emostaan. Tuohan kohteli häntä vieläkin kuin pentua. Ei se oikeastaan häntä haitannut, mutta ei se myöskään antanut ulkopuoliselle hänestä kovin soturimaista kuvaa..
”Aivan. Voisit syödä jotain ennen lähtöä, tarvitset energiaa sen aiemman partion jälkeen”, Jänisloikka, joka istui hänen toisella puolellaan kumppaninsa Tuiskuturkin vierellä, huikkasi. Unikkokukka vilkaisi kollia silmät viiruina, kun Katajatassu nyökkäsi ja luikahti heidän välistään vikkelästi kohti tuoresaaliskasaa.

Kun kokoontumispartio lähti leiristä, täysikuu hohti suurena taivaalla tummanharmaiden pilvien takaa. Ilmassa tuoksui sade, ja astuessaan muiden oppilaiden perässä ulkoilmaan, Katajatassu tunsi oitis kevyen ropinan turkillaan. Onneksi hänen turkkinsa oli sen verran paksu, että se piti hänet kuivana hetken, ennen kuin hän joutuisi tuntemaan pisaroiden kylmyyden ihollaan.
”Odotatko innolla kokoontumista?” Katajatassu naukui Kastetassulle, joka kulki hänen vierellään. Naamiokuvioinen naaras nyökkäsi silmät kimmeltäen kuunvalossa.
”Minä myös”, Katajatassu huokaisi syvästi ja käänsi katseensa taas tiehen, ettei olisi sotkeutunut jännityksessä tassuihinsa.

Katajatassun silmät pyöristyivät, kun hän pitkältä taivallukselta tuntuneen matkan jälkeen näki jättiläismäisen puun häämöttävän heidän edessään. Hän saattoi kuvitella kuhisevan kissapaljouden, joka pian kokoontuisi sen ympärille. Tammen oksat kaartuivat taivaan ylle, ja niiden lehdet värisivät aukion läpi käyvässä yön viimassa. Katajatassu kallisti niskaansa ja katsoi oksaverkostoja hämmentyneenä. Rajoja kiertäessään hän oli kyllä nähnyt kaukaisuudessa paksurunkoisia ja korkeita kuusia Kuutamoklaanin reviirin tuntumassa, mutta näin valtavaa puuta hän ei ollut koskaan nähnyt.
”Olemme näköjään ensimmäisiä”, joku hänen klaanitovereistaan totesi tympääntyneenä ja Vuoristoklaanilaiset levittäytyivät aukiolle hiljaa.
”Tuo on Neljän virran tammi”, Jänisloikka naukui Katajatassulle, ja sujahti sitten hänen ohitseen. Katajatassu pakotti katseensa irti vaikuttavan näköisestä tammesta ja kiirehti hänen peräänsä. Hän ei missään nimessä halunnut joutua eroon mestaristaan, kun aukio alkaisi täyttyä kissoista.
Pian muut klaanit saapuivat yksitellen paikalle. Eri klaanien kissojen ominaistuoksut sekoittuivat toisiinsa hämmentävän hyvin. Vaikka Katajatassu tiesi rajoilla partioinnin perusteella, miltä Puroklaani ja Kuutamoklaani tuoksuivat, nyt hän erotti vain pieniä välähdyksiä sieltä täällä. Nummiklaanin hajua hän ei millään onnistunut erottamaan joukosta, vaikka Jänisloikka olikin kertonut kaneja syövän juoksijaklaanin tuoksuvan aivan reviirinsä nummilta. Eihän hän edes tiennyt, miltä nummi tuoksuisi, kun ei ollut siellä koskaan käynytkään. Katajatassu kurtisti kulmiaan ajatuksissaan, ja tunsi silloin kovan voiman iskeytyvän poskeensa. Naaras kaatui kumoon päästäen avuttoman inahduksen. Oudolta tuoksuva karvatuppo haroi hänen naamaansa, kun tuntemattoman kissan häntä hipoi hänen kasvojaan. Oksennus kävi Katajatassun kurkussa, ja naaras pyristeli vaivoin pystyyn, samalla kun hänen menetettyään tasapainonsa tuntemattomat hajut ja kovat äänet sekoittuivat yhä villimmin isoksi sekamelskaksi hänen ympärilleen.
”Varoisit vähän!” hän kuuli häneen törmänneen kissan sihisevän. Katajatassu huomasi pelästyksissään puristaneensa silmänsä kiinni, mutta raottaessaan niitä pakolla auki, hän näki suurikokoisemman, tummanruskean kollin mulkoilevan häntä, terävät hampaat paljaana.
”Mi..” Katajatassu yritti selittää sen olleen vahinko ja koitti hillitä vapinaansa, joka oli vallannut naaraan päästä varpaisiin.
”Etkö osaa edes pyytää anteeksi? Onpa siinäkin kunnioittava kakara”, tuntematon soturi sähähti ja sylkäisi Katajatassun käpälien eteen.
”Hei! Mitä täällä tapahtuu?” Jänisloikan ääni huudahti harvinaisen vihaisena, kun ruskeaturkkinen kolli pusersi itsensä parin kissan läpi, jotka olivat asettuneet istumaan kohdalle, josta hän oli juuri kulkenut luullen koko ajan, että hänen mustaturkkinen oppilaansa oli seurannut tapansa mukaan perässä kuuliaisesti.
Katajatassu oli sulaa helpotuksesta, kun Jänisloikka piti katseensa tiukasti kiinni häneen törmänneessä kollissa ja asetti itsensä oppilaan ja soturin väliin.
”Tuo pikku törppö törmäsi minuun”, kolli naukui halveksuvasti, muttei kuulostanut enää yhtä uhkaavalta kuin aiemmin. Katajatassun turkki pörhentyi.
#En minä sinuun törmännyt, vaan sinä minuun!# hän kiehahti mielessään. Jänisloikan lyhyt karva näytti kuitenkin siloittuvan, ja hän katsahti Katajatassuun merkitsevästi vihreät silmät loistaen hämärässä.
”Tämä on Katajatassun ensimmäinen kokoontuminen. Hän ei varmastikaan tehnyt sitä tarkoituksella.”
”Luulisi Vuoristoklaanin nulikoiden hallitsevan tassunsa paremmin”, kolli vastasi ja mulkaisi häneen. Katajatassun suu loksahti auki loukkauksesta. Jos hän ei olisi ollut niin tyrmistynyt aikuisen kissan käytöksestä, hän olisi loikannut oitis kynnet esillä kiinni hänen nahkaansa.
Harmaaturkkinen, runsaasti ruskeaturkkista kollia kookkaampi kolli ilmestyi hänen vierelleen, ja silmäili meripihkaisella katseellaan Katajatassua ja sitten Jänisloikkaa, joka seisoi hänen vierellään edelleen tyynenä.
”Oksakatse, anna jo olla”, paikalle saapunut kolli murisi matalasti. Katajatassu värähti. Tulijan silmissä oli häijy ja ivallinen katse. Tummanruskea soturi, Oksakatse, kohautti lyhyesti hartioitaan ja katosi paikalle saapuneen kissan perässä väkijoukkoon, josta Neljän virran tammen ympärys oli täyttynyt. Katajatassun sydän pamppaili. Hän halusi juosta tuon perään ja tehdä selväksi, ettei ollut tehnyt mitään väärää.
”Kuutamoklaanin Oksakatse ja Piikkiraita”, Jänisloikka naukui.
”Kummallista käytöstä kummaltakin.”
”Minä en törmännyt häneen!” Katajatassu huudahti ja kääntyi katsomaan mestariaan tulisesti. Jänisloikan olisi uskottava!
”Ei sillä ole mitään merkitystä”, ruskeaturkkinen soturi näpäytti.
”Unohda tuo.”
Katajatassun korvat luimistuivat, ja nolostuneena hän totteli, tai ainakin yritti työntää tapahtuneen pois mielestään. Epämiellyttävä tunne kipristeli hänen vatsanpohjassaan kuitenkin edelleen. Miten kuutamoklaanilainen oli kehdannut puhua Vuoristoklaanista sellaiseen sävyyn?
”Nyt mennään etsimään ikäisiäsi”, Jänisloikka naukui, kuin äskeistä välikohtausta ei olisi tapahtunut ollenkaan.
”Täällä on varmasti muitakin, jotka ovat ensimmäisessä kokoontumisessaan.”

Kun kokoontuminen viimein alkoi, Katajatassu istui omien klaanitovereidensa joukossa, huomaamattaan tiiviimmin kiinni Jänisloikan kyljessä kuin yleensä. Ruskeaturkkinen mestari oli ohjannut hänet tuntemattomien, häntä isompien puroklaanilaisoppilaiden joukkoon ja ruvennut rupattelemaan heidän mestareilleen. Tuntemattomat, iljettävän kalantuoksuiset puroklaanilaiset olivat katsoneet häntä vaitonaisina, ja yksi heistä, valko-harmaan kirjava kolli, silmät tiukkoina viiruina. Katajatassu oli ujosti kysynyt noiden nimiä, mutta unohtanut ne jo hermostuksissaan. Oliko hän edes muistanut esitellä itseään? Läpi kiusallisen tökkivän keskustelun musta naaras oli vilkuillut sivuilleen, olisiko nähnyt mihin Kastetassu, Kultatassu ja Pöllötassu olivat menneet, mutta tutuista kasvoista ei näkynyt merkkiäkään sameassa turkkimeressä. Lopulta päälliköt olivat aloittaneet kokoontumisen ja Katajatassu oli seurannut Jänisloikkaa muiden vuoristoklaanilaisten luo korvat häpeästä kuumottaen. Hän ei ollut tajunnut puroklaanilaisten keskustelusta suunnilleen sanaakaan.. hän oletti että ahven ja särki olivat jonkinlaista riistaa, mutta hän ei ollut viitsinyt paljastaa tietämättömyyttään vanhemmille oppilaille.
Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö aloitti kokoontumisen klaaninsa kuulumisilla. Hopeanharmaa naaras näytti vanhahkolta mutta arvokkaalta muiden päällikköjen rinnalla. Katajatassu kuunteli jännitys rinnassan, kuinka päällikkö kertoi klaaninsa kohdanneen kettu- ja mäyrähyökkäyksen.
”Siltä näyttääkin!” Katajatassun korvat koppasivat kiinni Piikkisammaleen tokaisun, kun Sulkatähti puheenvuoronsa lopussa kiitti parantajiaan siitä, että hän ja hänen varapäällikkönsä olivat selvinneet vammoistaan. Katajatassu henkäisi yllättyneenä siitä, että pahansisuinen nuori soturi uskaltautui kommentoimaan noin keskellä vihollisklaanien joukkoja. Kokoontuminen tuntui kuitenkin jatkuvan normaalisti. Sulkatähti mainitsi Kostokynsi nimisen erakon ja ennustuksen, mikä sai aikaan supinaa kissajoukoissa. Jänisloikkakin liikahti. Katajakynsi katsoi mestariaan kysyvästi.
”Mikä ihmeen ennustus?” musta naaras naukui, mihin tummanruskea kolli vastasi kohauttamalla hartioitaan. Supinan laannuttua Sulkatähti kertoi vielä Nummiklaanin kohdannen Luuklaanin reviirillään. Katajatassun päässä pyöri.
Seuraava puheenvuoro kuului Kuutamoklaanin päällikölle Varistähdelle. Musta naaras katseli suurikokoista päällikköä, jonka silmät olivat yhtä häijjyt kuin niillä kuutamoklaanilaiskolleilla, jotka hän oli aiemmin joutunut tapaamaan. Kollin kaulan ympärillä näkyi kiedottuna sakea kerros hämähäkinseittiä.
#Tuo päällikkö näyttää yhtä ketunmieliseltä kuin klaanilaisensakin#, Katajatassu ajatteli kiukkuisesti nähdessään, kuinka vihamielisen oloisena harmaa kissa katseli alempiarvoisiaan.

Vaikka kuinka yritin etsiä Nummipyörteen katseesta edes vähäistä merkkiä huolesta tai pelosta karkoitettua klaanitoveriaan Mustakynttä kohtaan, olivat Kuutamoklaanin varapäällikön silmät lasittuneet kissajoukkoon edessään, eikä pienintäkään tunteenpaljastusta näkynyt. Oli karmaisevaa ajatella, että ensiksi Sulkatähti oli saanut erottaa Leopardilaikun ja muutama vuodenaika sen jälkeen naapuriklaanista erotetaan toinen kissa. Kuinka tiuhaan erotuksia alkaisi tapahtua lähitulevaisuudessa jos meno oli nyt tämä? Suoristin ryhtini ja annoin katseeni kulkea kissameren yli, samalla pudistellen vesipisaroita turkistani. Kotimatka nummien läpi tulisi olemaan hidas, sillä Sulkatähti tai klaaninvanhimmat tuskin pysyisivät kävelyvauhtia suuremmassa tahdissa tassuillaan liukkaalla nurmella.
- Kiitos ilmoituksestasi Varistähti, Puroklaani pitää silmänsä auki Mustakynnen varalta, Ututähti naukaisi terävästi, ennen kuin alkoi kertoa oman klaaninsa kuulumisista. Kuten muillakin kanjonin klaaneilla, Puroklaanillakin oli mennyt riistan, uusien pentujen ja oppilaiden koulutusten kannalta hyvin, vaikka rankkasateet vaikeuttivat heilläkin jokapäiväistä elämää. Kurtistin kulmiani ja raavin ajatuksissani Neljän virran tammen juurakkoa. Koska nämä sateet oikein otettaisiin tosissaan? Ne olivat nyt kahden vuodenajan häirinneet jokapäiväistä elämäämme, puhumattakaan siitä pelottavasta ennustuksesta minkä olin saanut viherlehden aikaan, joten miksi uhkaa ei kukaan tuntunut ottavan tosissaan?
- Olen varma, että kaikkien klaanien johtoportaat ja parantajat ovat kuulleet Tähtiklaanin lähettämästä ennustuksesta näihin rankkasateisiin liittyen ja koen, että nyt olisi hyvä aika tuoda ennustus julkiseen tietoon, Ututähti sanoi, vaikka olikin muotoillut lauseensa enemmän kysymysmäiseksi. Tunsin sydämeni hypähtävän ja katseeni kiisi oitis Sulkatähteen, joka oli ensimmäinen päälliköistä nyökkäämään vastauksensa Puroklaanin johtajalle. Hieman hopeanharmaan naaraan jälkeen nyökkäsivät myös Varistähti ja Aaltotähtikin. Koko aukio tuntui pidättävän hengitystään, kun puhtaanvalkea naaras kääntyi katsomaan eteenpäin ja avasi suunsa lausuakseen enteen.
- Enne kuuluu näin: Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen, Ututähti lausui ja kuulin heti kuinka kissajoukoissa haukottiin henkeä ja alettiin spekuloimaan ennustuksen tarkempaa tarkoitusta. Keitä olisivat nuo seitsemän valittua kissaa, ja tietäisivätkö he itsekkään sitä vielä?
- Sulkatähti, se reviirinne ylittänyt erakko Kostokynsi sanoi etsivänsä kissoja jotka tiesivät ennustuksesta. Voisiko hän olla yksi niistä valituista jotka enteessä mainitaan? Puroklaanin päällikkö kysyi silmät suurina esittäessään kysymyksen Sulkatähdelle, mikä ei ollut edes käynyt omassa mielessäni kertaakaan. Tietenkin, miten ihmeessä muuten erakko tietäisi Tähtiklaanin lähettämästä ennustuksesta, ellei erakko selvästikin liittynyt siihen jotenkin? Kurottelin kaulaani, kuin etsien kollia, jonka olin kuullut olevan mustavalkoinen karvoitukseltaan ja silmiltään vihreä, väkijoukosta tai aukion laitamilta.
- Väitättekö te tosiaankin, että joku erakko olisi kuullut Tähtiklaanilta ennustuksen! Tuo on aivan silkkaa pötypuhetta! Varistähti ärähti, saaden supisevan aukion hiljentymään. Nielaisin ja siirsin katseeni tammen oksille. Vaikka Kuutamoklaanin päällikkö ei olisi kertaakaan aikaisempien kokoontumisien aikana kenenkään kimppuun käynyt, ei tarkoittaisi sitä etteikö tämä voisi olla ensimmäinen kerta sille. Siirryin hieman lähemmäs Neljän virran tammen runkoa, suoraan linjaan oksan kanssa, millä Sulkatähti istui.
- Oikeastaan se saattaa hyvinkin käydä järkeen. Kostokynnellä on klaaninimi, mikä tarkoittaa sitä, että hän on syntynyt klaanissa tai hänen vanhempansa ovat olleet klaanikissoja ja erakoituneet, Nummiklaanin päällikkö vastasi rauhallisena. Jokin kuitenkin Kuutamoklaanin päällikön katseessa kertoi, ettei hän antaisi asian lipua läpi tassujen niin helposti.
- No Kuutamoklaanissa ei ole ainakaan minun elinikäni aikana ollut yhtäkään sen nimistä kissaa, Varistähti murisi ja siirsi katseensa Aaltotähteen, kuin vaatien saada tietää tuolta olisiko erakko kuulunut Vuoristoklaaniin aikaisemmin elämässään.
- Ei ole ollut Vuoristoklaanissakaan, Vuoristoklaanin päällikkö vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen päätään pudistellen.
- Eikä Puroklaanissa, Ututähti vastasi.
- Eikä Nummiklaanissakaan, Sulkatähti tokaisi.
Varistähti kuulosti päästävän jonkinlaisen oudon korahduksen, kun tuo käveli edestakaisin omalla oksallaan, häntä heiluen villisti edestakaisin.
- Eli te olette luottamassa luuklaanilaisen sanaan? Kuutamoklaanin päällikkö sylki ääni ivaa hehkuen ja aukiolla kuulosti kohahtavan. Tunsin omienkin karvojeni nousevan pystyyn tajutessani asian todennäköisyyden. Kostokynnen olisi lähes pakko olla Luuklaanista, vaikka olisikin erakko nykyään. Vai oliko kolli vain esittänyt erakkoa? Ei tuo ainakaan klaanitovereideni mukaan ollut haissut tippaakaan Luuklaanin mädältä ja vereltä. Tammen aukiolla taas supistiin ja muutama kissa uskaltautui kovempaan ääneen kyseenalaistamaan Kostokynnen aikeiden todellista tarkoitusperää.
- No jos kerran aiheessa hypättiin Luuklaaniin, niin koen, että nyt on hyvä ajankohta ilmoittaa seuraavasta asiastani. Muutama päivä Vuoristoklaanin kanssa tapahtuneen rajakiistan jälkeen löysimme luuklaanilaisten rakentaman uuden leirin reviiriltämme. Emme tiedä, miksi he ovat päättäneet siirtyä vuoristosta meidän reviirillemme, mutta häätämisyrityksemme tähän mennessä ovat kaikki epäonnistuneet, kohtalokkain menetyksin. Yksi oppilaistamme, Kastetassu menehtyi yhdessä näistä taisteluista, Ututähti murisi.

Tihkutäplä palasi vartiovuorolleen huojentuneena saatettuaan Sinitassun parantajan pesälle. Kiitollisena hän nyökkäsi hänen paikkaansa pitäneelle Hopeaviimalle ja keskusteli hetken tuon kanssa siitä, miten ihmeellistä oli, että Yötassu oli herännyt ja että kuoleman rajoilla käynyt naarasoppilas selviäisi kuitenkin. Kun Hopeaviima lähti, Tihkutäplä asettui vartioon ja katsoi, kuinka Vääräsydän astui ulos parantajan pesästä haukkaamaan hetkeksi happea. Naaraan kasvoilla oli kiitollinen ilme, täydellinen muutos aikaisempaan toivottomuuteen. Vaikka soturi oli menetänyt isänsä traagisesti, hän oli saanut tyttärensä takaisin kuin Tähtiklaanin siunauksesta. Tihkutäplä ei voinut olla tuntematta liikutusta koko perheen puolesta.

Tovin kuluttua Tihkutäplä kohtasi Hämäräaskeleen katseen, kun kolli astui esiin leirin laitamilla sijaitsevista saniaispehkoista Sinitassun pääskynen leuoissaan, Salamaviilto perässään löntystäen. Naaras suoristi häntänsä kerättyään rohkeutta ja marssi Hämäräaskeleen luo, kun soturi laski Sinitassun saaliin tuoresaaliskasan huipulle. Naaras oli punonut päässään suunnitelman kolleja odotellessaan. Se ei ollut mitenkään erityisen nerokas, hänen päätelmiensä mukaan riittävän uskottava, mutta silti epävarmuus ja halu paeta tilanteesta kolkuttelivat hänen takaraivossaan.
”Oletko sinä..?”
Tihkutäplä katsahti kolliin kysyvästi.
”Olenko minä mitä?”
Hämäräaskel tuijotti häntä värähtämättä, ja siirteli sitten tassujaan kiusaantuneena.
”Ei mitään”, tumma kolli mutisi.
Itsevarmuus Tihkutäplän sisällä roihahti.
#Hän on enemmän hermona kuin minä! Pystyn tähän.#
”Mentäisiinkö sivummalle?” Hämäräaskel murahti ja viittoi läheistä pensasta. Tihkutäplä nyökkäsi, ja kaksikko hiipi rönsyilevien oksien suojiin, minne uteliaiden klaanitoverien katseet eivät yltäneet.
”Olen miettinyt..” Tihkutäplä aloitti. Hämäräaskeleen odottava katse tuntui tavallistakin kuumottavammalta, ja naaras toivoi, että soturi olisi keskeyttänyt hänet ja sanonut jotain hiirenaivoista, mikä olisi saanut hänet nauramaan ja unohtamaan jäykkyytensä. Mutta Hämäräaskel ei ollut sitä tyyppiä.
”En jaksaisi enää riidellä. Voisimmeko vain puhua asiat selviksi?” harmaakuvioinen naaras naukui pyytävän sävyyn. Hän valoi äänensä täyteen vilpittömyyttä, ja yritti työntää pois mielestään sen, että Hämäräaskel oli suunnitellut mahdollisesti jotain kauheaa klaanitovereidensa selkien takana.
Hämäräaskel nyökkäsi.
”Mitä puhuttavaa meillä on?” kolli lausui.
#Eikö sinulla tosiaan ole minulle mitään sanottavaa?# Tihkutäplä ajatteli ja puristi halunsa huutaa sanat ja pakottaa Hämäräaskel tajuamaan. Mutta naaras hillitsi itsensä, ja sanoi sen sijaan sen, mitä oli suunnitellutkin sanovansa:
”Minä en kestä sitä, kun et katso minuun. Kaipaan sitä, kun kävimme metsällä yhdessä, ja kun nukuimme vielä vierekkäin, ja kun kiedoit häntäsi häntääni ja.. sellaista.”
Hämäräaskel näytti hetken mykistyneeltä.
”Sitten aina sanot jotain, ja minä suutun, ja sitten sinä välttelet minua”, naaras naukui, ja tuntui kuuntelevan onttoa ääntään jonkun ulkopuolisen näkökulmasta. Eivät ne olleet valheitakaan, eivät aivan, mutta sanat tuntuivat vääriltä, aivan kuin hän olisi huijannut Hämäräaskelta saavuttaakseen omat, epäilyttävät päämääränsä.
”Ai.. En minä ajatellut, että sinä ajattelisit noin. En minä ajatellut, että sinä pitäisit minusta.”
”No, minä pidän”, Tihkutäplä naukui ääni värähtäen. Hämäräaskel näytti helpottuneelta ja Tihkutäplän sydäntä särki.
”Minä luulin koko ajan, etten ole sinulle mitenkään erityinen”, Hämäräaskel mutisi mietteliäänä. Kynsiä Tihkutäplän vatsassa väännettiin, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Hän oli kuvitellut tämän hetken päässään jo kauan aiemmin, leikitellyt ajatuksella siitä, kuinka tunnustaisi tunteensa Hämäräaskeleelle. Höpsöä nuorten oppilaiden puuhaa, hän oli ajatellut.
#Miksen tehnyt sitä jo aiemmin?# Tihkutäplä nielaisi. Nyt kaikki oli niin tahmeaa ja ikävää, joka sana pisti hänen kylkeään. Hän huijasi Hämäräaskelta. Petti. Hän oli kuullut jotain kaameaa, mutta esitti, ettei ollut. Salaisuus kyti hänen sisällään raskaana.
”Sinä olet.. erityinen minulle”, naaras naukui.
Hämäräaskel liikahti.
”Sinäkin olet minulle.” Tihkutäplän päässä soi. Hämäräaskel piti hänestä myös. Hän oli kuvitellut, että sellaisen kuuleminen Hämäräaskeleen suusta olisi lämmittänyt, niin kuin viherlehden aurinko, mutta nyt häntä vain kylmäsi. Huomaamaton hymynkare käväisi tummanharmaan kollin kasvoilla.
”Minun pitäisi varmaan mennä.”
”Niin minunkin..”
Tihkutäplä marssi klaanitoverinsa perässä mykistyneenä, mielikuva Hämäräaskeleen onnellisesta ilmeestä liimautuneena verkkokalvoilleen.
#Minä huijasin häntä#, naaras nieleskeli ja yritti valaa kehonkieleensä normaaliutta, yritti seurata Hämäräaskelta niin reippaasti kuin olisi muutoinkin tehnyt ja pysähtyi sukimaan itseään tavanomaisesti soturien pesän edustalle, kun kolli suuntasi Syreenikukan luo puhumaan jostain partiointiin liittyvästä.
#Mitä minä juuri tein?# Tihkutäplä ajatteli toivottomana suoristaessaan kylkiensä takkuja, huojentuneena siitä, että lyijynraskas olo oli keventynyt hiukan.
#Ainakaan Hämäräaskeleella ei ole mitään epäilystä siitä, että olisin kuullut jotain hänen ja Salamaviillon keskustelusta#, hän totesi mielessään, ennen kuin kuuli sivultaan rasahduksen ja kääntyi katsomaan tulijaa. Naaraan sydän jätti lyönnin välistä, kun hän näki Ruostehallan tassuttelevan Salamaviillon perässä ulos sotureiden pesästä. Musta kolli luikki omille teilleen, ja Ruostehalla kääntyi sisarensa nähdessään kävelemään tuon luokse. Tihkutäplä räpäytti hämmentyneenä silmiään nopeaksi tervehdykseksi.
”Mitä asiaa Salamaviillolla oli?” naaras naukui hieman hermostuneena. Ruostehalla kohautti hartioitaan.
”Ei mitään erityistä. Kyseli pyyntionnea ja sellaista. Minä tietysti halusin tietää kaiken mäyrähyökkäyksestä. Kävikö sinulle muuten mitenkään?”
”Ei, tuskin edes kerkesin iskeä kynsiäni siihen, kun se luikki jo karkuun”, Tihkutäplä naurahti helpottuneena. Kaipati Ruostehalla olisi kertonut hänelle, jos Salamaviilto olisi puhunut jostain kyseenalaisesta?

//pieni aikapomppu kokoontumiseen ^^

Tihkutäplä tunsi värähtävänsä, kun Varistähti lausui hänen nimensä kaikkien klaanien edessä. Hän värjötteli syrjäisemmässä kuin yleensä, klaanitoveriensa suojaisten selkien takana. Päälliköiden kantavat äänet kiirivät kuitenkin sinnekin. Laikkutassu istui hänen vierellään, Salamatassu, Piikkiraita ja Oksakatse myös heidän lähellään. Vaikka Varistähti ei maininnutkaan oranssiturkkista oppilasta kertoessaan Yötassun onnettomuudesta, Tihkutäplä oli näkevinään hänenkin värähtävän kuullessaan nuoremman naarasoppilaan nimen.
Kun Varistähti paljasti uutiset Mustakynnestä, Tihkutäplä tunsi ilmapiirin aukiolla kiristyvän. Jos kissat eivät olleet järkyttyneet tarpeeksi jo kuultuaan Nummiklaanin mäyrä- ja kettuhyökkäyksistä, Luuklaanista tai Yötassun koomasta, heidän entisen klaanitoverinsa paljastuminen verenhimoiseksi murhaajaksi teki sen viimeistään. Kun Varistähti lateli Mustakynnen tappamien kissojen nimiä, Tihkutäplän oli puristettava kyntensä maahan ettei olisi huojunut huonosta olosta. Hämyviiksi, Hiljaisuustassu ja Tammiturkkikin? Suru pusersi naaraan rintaa. Kaikki olivat luulleet parantajan kuolemaa onnettomuudeksi. Eikä kukaan olisi uskonut mestarin tappaneen omaa oppilastaan. Tihkutäplä kääntyi katsomaan olansa yli vaikea ilme kasvoillaan, ja näki muiden klaanien kissojen supsisevan villisti ja vilkuilevan heitä päin silmät epäuskoisesti kiiluen. Kuutamoklaanilaisten ryhmittymä tuntui painuvan kasaan, kissat siirtyivät vaistomaisesti toisiaan lähemmäs. Tihkutäplä huokaisi vaivalloisesti, niin kuin ei olisi kyennyt hengittämään. Laikkutassu vilkaisi mestariaan huolestuneena.
”Kuvittelenko vain, vai tuijottavatko kaikki meitä?” naaras lohkaisi ja katsoi sitten anteeksipyytävästi pois päin. Laikkutassu ynähti vastaukseksi, samalla kun Tihkutäplä taas näki jonkun hyvän päivän tutun tuijottavan häntä ja kääntävän katseensa pikaisesti pois, kun huomasi hänen huomanneen. Tihkutäplä toivoi, että hänen ystävänsä toisista klaaneista ymmärtäisivät, miksei hän ollut ollut tavanomainen oma, pirteä itsensä sinä yönä kokoontumisessa. Oli vaikeaa mennä iloisin mielin jutustelemaan tuttavuuksien kanssa, kun mielessä pyöri.. muuta. Yksi hänen pesätovereistaan oli paljastunut petturiksi, ja vain hän yksin tiesi, että ainakin kaksi muuta pesätoveria suunnittelivat kenties lisää petollisia asioita klaanin päänmenoksi.
Varistähden ilme oli hapan ja hänen häntänsä huiski raivoissaan hänen puhuessaan Mustakynnestä. Kolli näytti rauhoittuvan hieman luovuttaessaan puheenvuoronsa Ututähdelle, mutta Tihkutäplä tiesi että hän oli ollut tosissaan julistaessaan, että kenellä tahansa kanjonin kissalla olisi lupa tappaa hänen entinen soturinsa, jos tilaisuus kohdalle sattuisi.
”Kiitos ilmoituksestasi Varistähti, Puroklaani pitää silmänsä auki Mustakynnen varalta”, puroklaanin valkeaturkkinen päällikkö naukui. Tihkutäplä korjasi asentoaan, ja päätti keskittyä kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan. Välillä on räpäytti korvaansa, johon osui tasaisin väliajoin vesipisara jostain suuren tammen latvoista. Yhtäkkiä Tihkutäplä oli epämukavan tietoinen märästä, mutaisesta maasta käpäliensä alla.
”Olen varma, että kaikkien klaanien johtoportaat ja parantajat ovat kuulleet Tähtiklaanin lähettämästä ennustuksesta näihin rankkasateisiin liittyen ja koen, että nyt olisi hyvä aika tuoda ennustus julkiseen tietoon.”
Tihkutäplä aisti aukion kissojen valpastuvan. Tihkutäplän silmät laajenivat.
#Ennustus? Rankkasateihin liittyen?#
Puroklaanin päällikkö astui eteen, ja klaanien kissat tuntuivat pidättävän hengityksiään yhtä aikaa.
”Enne kuuluu näin: Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen.”
Supina valtasi aukion jälkeen. Tihkutäplä tunsi heikotuksen palaavan.
#Minun uneni!# hän huusi päässään. Ututähden sanat olivat juuri ne pahenteiset sanat, jotka Tammiturkki oli lausunut hänen todentuntuisessa unessaan pari kuuta sitten.
”’Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen’.. Mitä se tarkoittaa? Onko jotain pahaa tapahtumassa?” Laikkutassu naukui epäluuloisena.
”En tosiaan tiedä”, Tihkutäplä henkäisi, kovalla äänellä, että hänen oppilaansa kuulisi puheensorinan yli.
#Mitä täällä tapahtuu?# naaras ajatteli ja etsi katseellaan vaistomaisesti Lehtikuuta, jolle oli kertonut unestaan Yötassun tapaturman aikoihin. Hänen ystävänsä tietäisi, mitä tehdä.
”Sulkatähti, se reviirinne ylittänyt erakko Kostokynsi sanoi etsivänsä kissoja, jotka tiesivät ennustuksesta. Voisiko hän olla yksi niistä valituista, jotka enteessä mainitaan?” Ututähti kääntyi Nummiklaanin päällikön puoleen.
#Kostokynsi.. Valitut..#
Vilunväreet kulkivat pitkin Tihkutäplän selkää, ja nostattivat hänen niskakarvansa pystyyn. Ei kai hän vain voisi olla yksi valituista?

Lumisydän käpertyi kauemmas muista pehmeällä sammaleellaan ja katseli rauhallisena nukkuvaa perhettään vaitonaisena. Hänen lisäksi sotureiden pesässä hereillä siihen aikaan olivat vain Puronlaulu ja Täpläliito, jotkai vaihtoivat kieliä keskenään ja tuskin edes tiesivät tummalaikkuisen soturin veljenpojan olevan hereillä. Harmaalaikkuisen soturin ajatukset kuitenkin pian harhautuivat tätiinsä Ruskalehteen ja tuon aikaisempaan riitaan Kuplamyrskyn kanssa. Hän oli kuullut parhaalta ystävältään, että rajapartion loppupuolella kaksikko oli alkanut keskustelemaan sukujuuristaan ja ainakin kollin mukaan tuo olisi kohteliaasti koettanut ehdottaa, että olisiko ollut mahdollista, että naaraan isä olisi ollut luuklaanilainen ja siitäpäs se huutokilpailu olikin sitten alkanut. Kermanvaalea kolli ymmärsi, miksi hänen tätinsä olisi hieman ottanut itseensä kommentista, mutta aloittaa nyt sellainen karjuminen...
*Mitäköhän muut kissat ajattelevat tapahtuneesta?* Lumisydän ajatteli ja sulki onnettomana silmänsä, ainoastaan vain avatakseen ne samantien uudestaan. Hän oli äkkiä tajunnut, ettei ollut pitänyt oppilaalleen pitkään aikaan kunnon oppituntia... He olivat jäljessä muista! Luuklaanin ja Vuoristoklaanin tappeluiden vuoksi ei ollut jäänyt lainkaan aikaa ajatella Jalotassun koulutusta, niin ja sitten Liekkisadekin... Vaikka on vielä aamuyö ja ulkona sataa kaatamalla, soturi ryntää siitä huolimatta oppilaiden pesälle ja etsii tassuihinsa oppilaansa tuhisevan hahmon. Hän tökkää kollia rajusti kylkeen, yrittäen olla herättämättä muita pesässä nukkuvia. Vastauksena soturi kuulee vain hiljaisen vastaväitteen: "Mutta..."
Ja tuo kääntää vain kylkeään ja jatkaa uniaan. Lumisydän siristi silmiään ja saa otteen aivan harmaaturkkisen kissan hännänpäästä. Tuo pomppaa nopeasti pystyyn ja hämmennyksestään heräillen tuijottaa hiukan hölmistyneen näköisenä mestariaan.
"Anteeksi, tulen nyt."

Lumisydän ryntää tyytyväisenä itseensä ulos oppilaiden pesästä, ulos leiristä, aina syvälle metsikköön saakka. Hän pysähtyy vasta sitten ja vetää keuhkonsa täyteen sateen raikastamaa metsikköilmaa. Soturi jää tuijottamaan silmät hämmästyksestä laajentuneina valtavia ympäröiviä puita ja loputtomiin jatkuvia sammalmättäitä... Hän näkee kuitenkin kuinka metsikön takana siintää vuoristo, niin edessäpäin kuin myöskin kollin vasemmalla puolella. Jalotassun askelten äänet viimeinkin tavoittivat harmaalaikkuisen kollin korvat ja nyt jo unisuudestaan herännyt oppilas ilmestyi mestarinsa viereen. Tuon korvat pomppaavat kysyvinä pystyyn, tiedustellen syytä sille miksi he olivat tähän aikaan yöstä metsällä.
"Saalistamme tietenkin. Saat suorittaa itsenäisen harjoituksen, kisataan kumpi saa enemän riistaa", Lumisydän selitti oppilaalleen ja sen enempää asiaa avaamatta käännähti ja lähti kävelemään syvemmälle metsään, ja yritti löytää saalista. Tietenkin hän tulisi seuraamaan harmaaturkkisen kollin onnistumisia puiden varjoista, mutta eihän soturi nyt halunnut omalle haasteelleen hävitä. Sitten, hän näki kuinka aivan hänen nenänsä edestä loikki orava... Se ei aavistanut lainkaan kuinka vaarallinen vastustaja varjoissa oikein lymysi. Kolli pudottautui vaanimisasentoon, alkoi ottamaan niin hiljaisia askelia, ettei niitä edes itse kuullut ja lähestyi saalista sen sokeasta kulmasta. Harmaalaikkuinen kissa yritti pitää häntänsä avulla tasapainonsa ja hiipi lähemmäs... Sitten hän ottaa valtavan loikan, niin pitkän ettei edes ollut tiennyt pystyvänsä loikkaamaan niin pitkälle. Kermavaalea kissa laskeutuu ja tuntee kuinka jyrsijä yrittää kaikin keinoin kiemurrella irti hänen otteestaan. Lumisydän oli äärettömän tyytyväinen itseensä napatessaan saaliin näin nopeasti, ettei hänelle tullut mieleenkään hellittää otettaan, vaan päinvastoin, ruskeasilmäinen kissa tiukensi sitä ja päästi sitten oravan päiviltä. Päivän ensimmäinen saalis! Hän hautasi sen hiekkaan ja lähti onnellisena etsimään seuraavaa kohdettaan...

Lumisydän juoksee nenä kiinni maassa ja jäljittää luultavasti fasaania, tai jotain sen tapaista isoa lintua. Hän ei ollut hajusta aivan varma... Hän ei ollut ikinä syönyt, saatikka sitten saalistanut sellaista, vain haistanut etäisesti pesätovereiden sammalpedeistä koristeena olevista fasaaninsulista sen etäistä hajua. Fasaanin kiinnisaaminen olisi kuitenkin loistava tilaisuus paistatella klaanitovereiden kunniassa ja jos Jalotassu sattuisi olemaan lähistöllä, he voisivat kaataa sen yhdessä. Soturi oli nimittäin myös kuullut, että niin suuret saaliit eivät pelänneet puolustautua, joten homma olisi kahdelle kissalle helpompi kuin yhdelle. Hän kadottaa hajujäljen hetkeksi, mutta löydettyään sen jälleen kolli nopeuttaa tahtiaan, kunnes tömähtää täysillä johonkin. Törmäyksestä aiheutuneesta kivusta huolimatta hän laskee katseensa ja tajuaa tuijottavan suoraan oppilaansa kasvoja. Tuo nielaisee varsin kuuluvasti, vaikka ilmeestäkin jo näki ettei olisi niin halunnut tehdä. Harmaaturkkinen kolli ehkä luuli olevansa pulassa törmätessään mestariinsa ja keskeyttäessään tuon jäljittämisen. Lumisydän kuitenkin vain purskahtaa nauruun ja Jalotassu jää hölmistyneenä tuijottamaan häntä.
"An... Anteeksi...", oppilas pyysi anteeksi ihmetellen, kun tuon mestari oli saanut vakavoitettua ilmeensä.
"Ei se mitään, emmehän voineet sille mitään, että olimme molemmat täysin tuoksujen vietävissä", soturi vastasi, iskee silmää ja lisää sitten: "No nyt kun olet täällä niin jäljitämmekö yhdessä tuon fasaanin olinpaikan ja viemme sen mukanamme leiriin, vai?"
Jalotassu vaikutti olevan yhä ihmeissään, mutta nyökkäsi tajutessaan heidän molempien olevan jäljittämässä tuota samaa saalista.

Leijonakynsi kävelee Kottaraistassun rinnalla kohti leiriä ja kuunteli todella ärsyyntyneenä yhä uudestaan ja uudestaan kuinka innostuneena tuo kertoi ensimmäisestä nappaamastaan oravasta. Soturi kantoi suussaan sekä omaa, että Kottaraistassun oravaa, eikä siksi pystynyt keskeyttämään tuon kertomusta, vaan tyytyi nyökkäilemään mukana. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi leiriin ja saisi karistella oppilaansa muihin hommiin ja samalla huomauttaa, että tuon ikäisenä mustavalkean kollin olisi kuulunut jo pitkään olla osana metsästyspartioita. Kun leirin suuaukkoa suojaava pusikko oli sitten lopulta heidän edessään, Kottaraistassu otti oravansa mestariltaan ja pinkaisi onnelisena juoksuun, ajattelematta lainkaan sitä oliko sisäänkäyntitunnelissa ketään sinä hetkenä.

"Tänään voisimme ottaa taas kerran juoksukokeen", Leijonakynsi jatkoi samana iltana ja sanoillaan selvästi keskeytti Kottaraistassun mietinnän, tuon uurteisesta otsasta ja poissaolevasta katseesta päätellen.
"Joo käyhän se. Mikä matka?" Oppilas lopulta kysyi hiljaa. Soturi siristi silmiään ja päätti, että aikoi tuplata alkuperäisen matkan vain tuon piiperryksen takia.
"Juokse järvelle ja siitä takaisin kohti Neljän virran tammea. Odotan sinua siellä. Äläkä yritäkkään huijata, saan yrityksesi kyllä selville!" Hän totesi ja heilautettua häntäänsä, lähti mustavalkea kolli juoksuun. Kun kermanvaalea kolli pääsi itse Neljän virran tammelle, hän piiloutui sen isoimman juuren taakse ja jäi odottamaan Kottaraistassun saapumista. Viimein kun oppilas oli Neljän virran tammella, Leijonakynsi jännitti lihaksensa yllätyshyökkäystä varten. Kottaraistassu pysähtyessään huohotti niin raivokkaasti, että näytti miltei siltä ettei tuo olisi saanut koko elämänsä aikana hengitettyä kunnolla. Ja sitten oppilaan päälle kävi kermanvaalea kolli. Tuo käännähti nopeasti ja rupesi sähisemään. Soturi tunsi silmänsä yläpuolella napakan raapaisun ja oli hieman yllättynyt siitä kuinka tarkasti mustavalkea kolli pystyi vielä iskemään niin pitkäaikaisen rasituksen jälkeenkin. Niinpä hän sanoi: "Hyvä Kottaraistassu!"
Vasta silloin Kottaraistassu tunnisti hyökkääjän mestarikseen.
"Leijonakynsi! Olisit antanut minun levätä", tuo puuskutti. Leijonakynsi vain nauroi pilkallisesti.
"Vihollinen voi yllättää koska vain!" Hän selitti. He kävelivät leiriin ja sisääkäyntitunneliin sapuessaan oli kuu noussut taivaalle ja yö saapunut sateidensa kanssa kanjoniin.
"Menehän nukkumaan!" Soturi sanoi. Kottaraistassu nyökkäsi ja kipitti oppilaiden pesälle. Kermanvaalea kolli sen sijaan nappasi päästäisen tuoresaaliskasasta ja alkoi jyrsiä sitä.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Päällikön pesän edustalle klaanikokoukseen!" Ututähden käsky kaikui Puroklaanin leiriaukella ja havahdutti Tammisydämen syvästä pohdiskeluhetkestään. Siitä lähtien kun viime Neljän virran tammen kokoontuminen oli päättynyt, ei hän ollut saanut mielestään kumppaninsa klaaneille kertomaa ennustusta saatikka sitten tuota mystistä erakkoa, josta Nummiklaanin päällikkö Sulkatähti oli maininnut. Soturitar oli yrittänyt aloittaa päällikkönsä kanssa keskustelua aiheesta, mutta tuo oli vaikuttanut poissaolevalta, eikä ollut suonut heille lainkaan kaksinkeskeistä aikaa.
"Olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään kaksi nuorukaista soturioppilaan polulle", Ututähti naukui lempeästi, kun puroklaanilaiset olivat kerääntyneet sateesta kostealle aukealle ja kohottaneet katseensa tuohon. Tammisydän nyökkäsi hajamielisenä, kumppani oli maininnut nimittävänsä tänään Kotkamielen ja Aamutäplän pennut oppilaiksi. Hän ei suoraan sanottuna hyväksynyt valkeaturkkisen naaraan käyttäytymistä. Jos kanjonia uhkasi vaara ja klaanien reviireillä käyskentelisi erakko, joka tietäisi enteestä, eikö silloin pitäisi keskittyä erakon etsintään ja enteen purkamiseen oppilasnimitysten sijaan?
"Mesipentu ja Ukkospentu, astuisitteko tännemmäs?" Ututähti kysyi kahdelta eturivissä istuvalta pennulta, jotka turkit siistiksi suittuina astelivat päällikkönsä katseen alle. Mesipennun tuuhea ja tummaraitainen turkki oli hieman sekavamman näköinen, kun naaras seisoi veljensä myöskin pitkän turkin, mutta ihonmyötäisemmän ja harmaasilkoisemman hahmon vieressä. Tammisydän kallisti päätään vilkaistessaan sisaruksien vanhempia, kumpikaan pennuista ei näyttänyt suoranaisesti isältään Kotkamieleltä, vaan väritykset ja karvanlaatu vaikuttivat kaikki tulevan Aamutäplän suvun puolelta.
"Mesipentu ja Ukkospentu, olette saavuttaneet kuuden kuun iän. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, kunnes te saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Mesitassuna ja Ukkostassuna", Ututähti naukui vakavalla äänellä. Nimitysseremonia jatkui ja Mesitassu sai mestarikseen Varjoturkin, mustaturkkisen naaraan, joka oli Tammisydämen muistikuvien ja kokemuksien mukaan käyttäytynyt aina lempeästi klaanitovereitaan kohtaan. Ukkostassu taas pääsi Liekkisateen oppiin, mistä punaraitainen naaras oli näyttänyt ilahtuvan kovin, sillä Tammisydämen käsityksen mukaan tämä olisi soturittaren ensimmäinen oppilas.

"Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juureen klaanikokoukseen!" Kuolontähden nau'unta kaikui Luuklaanin uudella leiriaukealla. Jääsilmä kohotti katseensa aamupalastaan ja hieman yllättyneenä seurasi kuinka aamutoimilleen ruvenneet kissat kerääntyivät luukasan eteen, jonka päällä heidän päällikkönsä seisoi. Luukasaa ei soturittaren mielestä pystynyt kutsumaan Luukummuksi, sillä se oli ainakin puolet pienempi heidän vuoristoleirinsä kumpuun verrattaessa. Oikeastaan niin pieni ettei Luuklaanin päällikkö edes mahtunut sen alle nukkumaan vaan sen sijaan tuo nukkui pienessä onkalossa kallionkupeessa. Punaoranssi naaras pudisteli vesipisaroitaan turkistaan ja silmäili väsyneenä klaanitovereitaan, joilla suurimmalla osalla tummat silmäpussit paistoivat silmien alapuolella.
"Tänään nimitän riveihimme uuden soturioppilaan", Kuolontähti maukui ja naulitsi katseensa Varpuskynnen ja Käärmeeniskun keskellä istuvaan Mustapentuun. Jääsilmä sai vain vaivoin peiteltyä haukoituksen ja venytteli niskojaan herätelläkseen itseään paremmin. Edellisyönä oli ollut Matukan valvojaiset, milloin suurin osa luuklaanilaisista oli vaeltanut Tulikammiolle pudottamaan kuolleen klaanitoverinsa ruumiin laavaan ja kunnioittamaan Pimeydenmetsän henkiä uhrauksella. Matka kammiolle oli kuitenkin ollut normaalia pidempi, sillä jostakin syystä he olivat joutuneet kiertämään sen yleisen reitin kulkemisen sijaan. Soturitar oli itse kulkenut joukon perukoilla, joten hän ei ollut tietoinen siitä miksi reitiltä oltiin poikettu.
"Mustapentu, astu eteenpäin", Kuolontähti naukaisi ja tuon oranssit silmät vain kiiluivat, kun valkoturkkinen pentu kipitti päällikkönsä eteen. Jääsilmä sai pidäteltyä vielä toisenkin haukoituksen, hän ei ollut saanut silmällistäkään unta viimeyönä, koska heidän valvojaisporukkansa oli saapunut takaisin leiriin vain hetkeä aikaisemmin. Soturitar olisi toivonut pääsevänsä aamupalansa jälkeen suoraan nukkumaan, mutta tietenkin tuon mustaturkkisen naaraan oli pitänyt kituuttaa alamaisiaan valvottamalla noita nimitysmenoilla. Voi sitä raukkaa, joka päätyisi Mustapennun mestariksi, sillä tuo saisi lähteä heti harjoittelemaan uuden oppilaan kanssa. Johtoporrasta ei kiinnostaisi olisiko mestari nukkunut tai ei.
"Olet saavuttanut kuuden kuun iän ja sinusta on aika tulla oppilas. Tästälähin sinut tunnetaan Mustatassuna, aina siihen saakka kunnes saat soturinimesi", Kuolontähti maukui ja Mustatassun tummat silmät kiiluivat innosta ja kunnioituksesta. Jääsilmä sai vain vaivoin pidettyä omat silmänsä auki ja vaikka taivaalta ripottelikin vettä, ei se häntä virkistänyt.
"Mestariksesi olen valinnut Jääsilmän", mustaturkkisen naaraan naukaisu sai epämukavan hiljaisuuden laskeutuman leiriin. Luuklaanilaiset tuntuivat pidättelevän hengitystään ja osan katseet kääntyivät aloilleen jähmettyneeseen soturittareen. Ei, hän ei mitenkään voinut kuulla oikein. Miksi Pimeydenmetsän henkien nimeen Kuolontähti oli nimittänyt HÄNESTÄ mestarin!? Punaoranssi naaras oli pitänyt huolen siitä, ettei ylisuorittaisi yhtäkään tehtävää, sillä viimeinen asia mitä hän klaanielämältään halusi oli lisää työtä. Kukaan ei pystyisi suosittelemaan Jääsilmää mestariksi tai vastuutehtäviin, sillä kaikki tiesivät, että olisi hyvin epätodennäköistä, että hän saisi niitä kunnolla suoritettua. Joten miksi...?
"Kuolontähti!" Varpuskynsi maukui hätääntyneenä, selvästi peläten ainoan pentunsa tulevaisuuden puolesta. Luottosoturitar oli ottanut askeleen eteenpäin ja katsoi epäuskoisena Kuolontähteä, toivoen, että kyseessä olisi pelkkä vitsi, tai erehdys. Mustatassu kääntyi katsomaan emoaan ja se aikaisempi innokkuus nuoren oppilaan silmistä oli kadonnut. Tuo tuskin vielä tiesi syytä sille miksi mestarin nimen lausuminen oli saanut kaikissa aikaan sellaisen reaktion. Jääsimä oli kääntänyt katseensa keltalaikukkaaseen naaraaseen ja suorastaan toivoi, että tuon anelut ja pyynnöt iskisivät päällikköön ja tuo nimittäisi toisen kissan valkoturkkisen naaraan mestariksi. Hän kyllä avaisi suunsa väittääkseen vastaan, jos mustaturkkinen naaras vielä tosissaan jatkaisi seremoniaa mestaria vaihtamatta.
"Minä pyydän, valitse Mustatassulle toinen mestari...", Varpuskynsi maukui hiljaa ja kumartui kunnioittamaan Kuolontähteä. Jääsilmä nyökkäsi myötäilevästi, mutta tiesi tehneensä virheen, kun päällikön katse tuntui kovettuvan nyökkäyksen jälkeen ja ilkeä hohde alkoi loistamaan tuon oransseista silmistä. Soturitar luimi korviaan ja he odottivat hiljaisuudessa, sillä hän ei liikkuisi paikaltaan, ei ennen kuin...
"Jääsilmä, ole hyvä ja tule oppilaasi vierelle!" Kuolontähti sähisi ja väläytteli hampaitaan entiselle oppilaalleen. Punaoranssi naaras nielaisi ja lähti kankein askelin kohti Mustatassua. Hän ei kehdannut katsoa tuon emoa kohti, mutta pystyi hyvin kuulemaan kuinka tuo ja Käärmeenisku jupisivat toisilleen pentunsa huonosta tulevaisuudesta. Oppilas taas katsoi hyvin ahdistuneena mestariaan ja liikahtikin hieman kauemmas, kun sinisilmä saapui klaanin eteen. Hän ei myöskään kohottanut katsettaan päällikköönsä, vaan lähinnä tuijotteli omia varpaitaan korvat yhä luimittuina.
"Jääsilmä, annan sinulle nyt ensimmäisen oppilaan koulutettavaksesi. Toivon sinun opettavan kaiken sen, mitä minä sinulle opetin, Mustatassulle", Kuolontähti maukui taas normaaliin sävyyn ja pudottautui sitten alas Luukummulta, tassutellen omaan pesäänsä ketään huomioimatta. Jääsilmä tunsi kylmien väreiden pudistelevan selkäänsä ja niskaansa kuullessaan, kuinka Varpuskynnen ja Käärmeeniskun tassujen askeleet lähestyivät takaapäin. Samalla hän päätti ettei todellakaan jäisi enää yhtään pidemmäksi aikaa leiriaukiolle toisten pilkattavaksi, joten soturitar kääntyi kannoillaan ja ainoa silmä viirulla katsoi Mustatassun vanhempia.
"Jos minun koulutuksessani on jotakin vikaa, niin saatte itse kouluttaa oman tyttärenne!" Punaoranssi naaras maukui ennen kuin kumpikaan toisista ehti omaa suutaan avaamaan.

Käpälä tökki Tuhkakajon kylkeä, joka havahtui unestaan ja raotti silmiään. Hän avasi silmänsä ja näki Pikkukotkan.
"Herätys! Oletko siili, kun kerran nukut lehtikatounta?" Pikkusisar kysyi veikeä pilke silmissään. Tummanharmaa soturitar nyökkäsi unenpöpperöisenä, mikä sai sisaressa aikaan naurunhelähdyksen. Hän nousi pystyyn, ravisteli turkkiaan ja alkoi sukimaan sitä suoraksi.
"Miksi sinä minut herätit? Viimeyön kokoontumisesta palaaminen venyi ja menin todella myöhään nukkumaan", Tuhkakajo kysyi ja haukoittelikin heti suunsa sulkemisen jälkeen.
"Tule! Tuolle ei nyt ole aikaa", Pikkukotka maukui ja puski isosiskonsa tassuilleen ja rupesi työntämään häntä ulos sotureiden pesästä. Vastusteluista huolimatta sinsisilmäinen naaras huomasi pian olevansa vielä nukkumisen jäljiltä olevan sotkuisen turkin kanssa matkalla kohti leiriaukeaa, missä istuskeli kissoja jonkinlaisessa puolikaaressa. Hän ja mustaturkkinen soturitar jäivät takariviin, yrittäen kurkotella nähdäkseen paremmin kissamassan yli. Tilanne vaikutti tavalliselta partioiden jaolta, mutta paikalla oli miltei kolme kertaa enemmän kissoja, mitä normaalisti aamupartioiden jaon aikana.
"Kiitos, että olette saapuneet paikalle näinkin aikaisin. Tämä päivä tulee poikkeamaan normaalista käskynjaosta, sillä kaikki partiot tulevat raportoimaan tänään suoraan Aaltotähdelle. Päällikkömme on suonut minulle ja Mustikkasielulle tänään vapaapäivän sillä... Me odotamme pentuja", Myrskytuuli naukaisi ja kissajoukosta kuului iloisia henkäyksiä ja onnitteluja. Tuhkakajo oli ymmällään, hän ei ollut kertaakaan huomannut varapäällikön tai kilpikonnakuvioisen soturittaren vaikuttavan olevan ystäviä läheisempiä ja nyt he tulisivat saamaan pentuja keskenään?
*Eli Myrskytuulen pentujen emo tulee siis olemaan Mustikkasielu.* Hän ajatteli ja katsoi vielä hoikalta näyttävää naarasta, joka istui varapäällikön rinnalla. Tiineys tuskin olisi vielä pitkällä. Ja kuvitella, että vain muutama päivä aikaisemmin kilpikonnakuvioinen naaras oli ollut taistelemassa luuklaanilaisia vastaan, mitä jos tuolle olisi käynyt pahasti ja pennut olisivat menehtyneet...
"Onnea teille molemmille, teistä tulee varmasti loistavat vanhemmat ja koko Vuoristoklaani saa olla ylpeä jälkikasvustanne!" Kaunokirjon naukaisu havahdutti Tuhkakajon ajatuksistaan. Hän ravisteli päätään ja soimasi itseään, miksi kummassa soturitar oli edes ruvennut ajattelemaan kaikkea negatiivista, kun tämä tilanne oli pelkkää onnea täynnä?
"Kiitos Kaunokirjo. Mutta juuri siksi minä tai Mustikksaielu emme tule osallistumaan tänään ollenkaan partioihin, joten kerron aamun, päivän sekä illan partioiden kokoonpanot jo nyt. Joten, olisiko kokoonpanotoiveita?" Myrskytuuli kysyi ja antoi katseensa käydä kissajoukossa samalla, kun tuon häntä silitteli Mustikkasielun alaselkää.
"Minä ja Sorasydän emme pääse osallistumaan, oppilaillamme on tänään tärkeä taisteluharjoitus", Tummavarjo maukui ja varapäällikkö nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Minun ja Jäkäläaskeleen oppilailla on metsästysharjoitus mikä kestää pitkälle yöhön, heidän tarvitsee levätä hyvin ennen harjoitukseen lähtöä", Kaunokirjo maukui.
"Minä ja Sädeloiste pyytäisimme vapautusta tämän päivän työtehtävistä. Meillä on... tärkeää tekemistä. Sovimme, että Marjaleuka kouluttaisi tänään Pöllötassua ja Kastetassua oman oppilaansa lisäksi", Pisaraturkki naukaisi oudolla äänellä ja loi katseen vieressään istuvaan Sädeloisteeseen, joka nyökkäsi. Tuhakajo kurtisti kulmiaan, mitäköhän kahdella soturilla oli oikein mielessään? Marjaleuka ei näyttänyt järin tyytyväiseltä sopimukseen, mutta ei sanonut vastaväitteitä. Myrskytuuli oli hetken hiljaa, otsa hienoisella rypyllä, kun tuo selvästi pohti kollien ehdotusta.
"Kyllä uskon sen sopivan. Marjaleuka, ottaisitko myös Täplätassun ja Kultatassun siipiesi suojiin täksi päiväksi? Voisitte pitää jonkinlaisen ryhmäharjoituksen tai kisan oppilaille. Ota toki Mutakoipi ja Jänisloikka avuksesi, niin Katajatassukin pääsee osallistumaan", varapäällikkö lopulta naukaisi ja antoi luvan osalle kissoista poistua.
"Eli sitten te jäljelle jääneet pääsette tänään partioimaan. Ampiaispisto ja Tomukukka, pistän teidät suorittamaan aamupartiot. Ampiaispisto voisi johtaa metsätyspartiota, ota mukaasi Kotkasumu ja Aurinkomyrsky. Tomukukka, hoida sinä rajapartio ja ota mukaasi Pöllönkynsi sekä Loskaliito. Kiertäkää Puroklaanin raja ja pitäkää silmänne auki luuklaanilaisten varalta", Myrskytuuli painotti sanojaan lauseen loputtua ja lähetti sitten aamupartiot matkaan. Tuhkakajo tunsi sydämensä putoavan jonnekin vatsan perukoille asti kuullessaan, että joutuisi illan metsästyspartioon Tikkatuulen ja Lehtituulen kanssa. Kaksi häntä vanhempaa kollia olisi koko illan arvioimassa kuinka hän suoriutuisi Seittitassun koulutuksesta, sekä tietenkin omasta suorituksestaan. Ehtisisikö hän vielä jotenkin luistamaan partiosta?

Tähtitassu lähti pois parantajien pesästä sillä ei kerta kaikkiaan vain jaksanut sellaista paikoillaan istumista, mitä tämä päivä oli siihen asti ollut. Hän käveli pentutarhan ohi ja näki Purotassun istuvan yksinään sen suuaukon vieressä, piikikäs katse kohdistettuina leiriaukiolla keskenään leikkiviin oppilaisiin. Parantajaoppilas muisti Ketunkynnen opetukset siitä, että parantajat pitivät huolta klaanitovereidensa fyysisestä olemuksesta, mutta hoitivat myös heidän psyykkisiä ongelmiaan. Niinpä hän otti muutaman askeleen lähemmäs oppilasta ja yskäisi saadakseen tuon huomion itseensä. Naaras halusi suorittaa parantajanvelvollisuuksiaan, vaikka kyseessä olisikin sitten epämieluisampi tehtävä kuin haavojen hoitaminen.
"Miksi et ole leikkimässä muiden kanssa?" Naaras naukaisi kulmat koholla. Kolli hymähti ja nopeasti klaanitoveriaan vilkaistuaan tuo laski katseensa omiin tassuihinsa.
"En halua olla heidän kanssaan, haluan olla yksin", Purotassu maukui katkerasti. Tähtitassu pystyi kuulemaan heti valheen tuon äänensävystä, eikä kukaan niin nuori oppilas tosissaan haluaisi olla yksin samalla kun pesätoverit leikkivät nenän edessä. Hän otti taas muutaman askeleen lähemmäs tummaraitaista kissaa ja nyt seisoi jo tuon vierellä. Oranssisilmäinen kissa ei liikahtanut kauemmas vaan näytti hyväksyvän klaanitoverinsa lohdutusyrityksen.
"Eivätkö he halua olla SINUN kanssasi?" Parantajaoppilas naukaisi tietämättä, mitä oli juuri sanonut, sillä kolli loi mulkaisevan katseen häneen ja väisti häntää, minkä naaras oli yrittänyt laskea tuon lavalle. Sitten Solinatassu tuli surullisen näköisenä paikalle ja 'rikkoi' pingottuneen tunnelman.
"Mikä nyt on?" Purotassu kysyi pikkusisareltaan, joka korvat luimittuina istahti isoveljensä eteen.
"He häätivät minut pois leikistä!" Vaalearaitainen oppilas parkaisi ja laski surumielisen katseensa maahan. Tähtitassu tiesi mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, mutta ei ehtinyt reagoimaan, kun kollioppilas oli jo tassuillaan marssimassa kohti muita oppilaita. Punaviirullinen kissa ei nähnyt tuon ilmettä, mutta uskoi sen olevan vihaa täynnä.

*Mikä minuun on tullut?* Sinitassu ajatteli epätoivoisena ja vilkaisi poispäin oppilastovereistaan oppilaiden pesässä. Hän nousi pystyyn ja käveli pois pesästä leiriaukealle, yrittäen pidätellä itseään joko purskahtamasta itkuun tai repimästä omia korvia pois päästään. Oppilas oli päässyt samaisena aamuna pois parantajan pesästä, mutta koska Mustalampea ei ollut näkynyt mailla halmeilla, oli hän päättänyt mennä oppilaiden pesään lepäämään ja mahdollisesti keskustelemaan viime kokoontumisen tapahtumista muiden oppilaiden kanssa. Mutta pesässä oli oleskellut vain kolme oppilasta hänen lisäkseen, Kiurutassu, Havutassu ja Aurinkotassu. Kolme oppilasta olivat paljon vanhempia kuin ruskeamerkkinen naaras eikä hän ollut uskaltanut liittyä noiden puheenaiheisiin mukaan. Mutta kun Sinitassu oli hetken kuunnellut kolmikon jutustelua sivusta, nähnyt kuinka he olivat nauraneet keskenään ja valittaneet oppilaiden töistä niin luontevasti toisilleen, katkera mustasukkaisuus oli vallannut hänen ajatuksensa. Oppilas halusi myös ympärilleen ystäviä joille puhua noin luontevasti, jakaa ilot sekä surut. Vaikka Vääräsydämen ja Mustalammen kolmikko sekä Kuutassu olivat eläneet hänen kanssaan samaan aikaan pentutarhassa, ei naaras kokenut olevansa lainkaan pesätoveruutta paremmissa väleissä heidän kanssaan. Ja hetken ruskeamerkkinen kissa oli toivonut pahojen asioiden tapahtuvan vanhemmille oppilaille, mikä oli nopeasti järkyttänyt hänet, sillä hän ei ollut ikinä tuntenut mitään sellaista klaanitovereitaan kohtaan. Sitten Sinitassu näki Sammalpuron ja hetken mielijohteesta päätti käydä kysymässä tuolta olisiko Mustalampea näkynyt.
"Sammalpuro, anteeksi häirintäni, mutta oletko nähnyt Mustalampea?" Oppilas kysyi ja yritti vaikuttaa mahdollisimman kunnioittavalta kokeneen soturittaren edessä. Ruskeaturkkisen naaraan katse oli lempeä ja tuo päästi pitkän hyminän miettiessään missä viimeksi oli pesätoverinsa nähnyt.
"Hän taisi lähteä kävelylle perheensä kanssa. Yötassu pääsi viimeinkin jaloittelemaan ja jos oikein ymmärsin niin koko perhe oli mukana. He palaavat kyllä varmasti pian leiriin joten sinun tuskin tarvitsee odotella pitkään", Sammalpuro naukaisi ja sipaisi hännänpäällään Sinitassun kylkeä. Ele tai sanat eivät kuitenkaan parantaneet hänen oloaan.