Lumisydän käpertyi kauemmas muista pehmeällä sammaleellaan ja katseli rauhallisena nukkuvaa perhettään vaitonaisena. Hänen lisäksi sotureiden pesässä hereillä siihen aikaan olivat vain Puronlaulu ja Täpläliito, jotkai vaihtoivat kieliä keskenään ja tuskin edes tiesivät tummalaikkuisen soturin veljenpojan olevan hereillä. Harmaalaikkuisen soturin ajatukset kuitenkin pian harhautuivat tätiinsä Ruskalehteen ja tuon aikaisempaan riitaan Kuplamyrskyn kanssa. Hän oli kuullut parhaalta ystävältään, että rajapartion loppupuolella kaksikko oli alkanut keskustelemaan sukujuuristaan ja ainakin kollin mukaan tuo olisi kohteliaasti koettanut ehdottaa, että olisiko ollut mahdollista, että naaraan isä olisi ollut luuklaanilainen ja siitäpäs se huutokilpailu olikin sitten alkanut. Kermanvaalea kolli ymmärsi, miksi hänen tätinsä olisi hieman ottanut itseensä kommentista, mutta aloittaa nyt sellainen karjuminen...
*Mitäköhän muut kissat ajattelevat tapahtuneesta?* Lumisydän ajatteli ja sulki onnettomana silmänsä, ainoastaan vain avatakseen ne samantien uudestaan. Hän oli äkkiä tajunnut, ettei ollut pitänyt oppilaalleen pitkään aikaan kunnon oppituntia... He olivat jäljessä muista! Luuklaanin ja Vuoristoklaanin tappeluiden vuoksi ei ollut jäänyt lainkaan aikaa ajatella Jalotassun koulutusta, niin ja sitten Liekkisadekin... Vaikka on vielä aamuyö ja ulkona sataa kaatamalla, soturi ryntää siitä huolimatta oppilaiden pesälle ja etsii tassuihinsa oppilaansa tuhisevan hahmon. Hän tökkää kollia rajusti kylkeen, yrittäen olla herättämättä muita pesässä nukkuvia. Vastauksena soturi kuulee vain hiljaisen vastaväitteen: "Mutta..."
Ja tuo kääntää vain kylkeään ja jatkaa uniaan. Lumisydän siristi silmiään ja saa otteen aivan harmaaturkkisen kissan hännänpäästä. Tuo pomppaa nopeasti pystyyn ja hämmennyksestään heräillen tuijottaa hiukan hölmistyneen näköisenä mestariaan.
"Anteeksi, tulen nyt."

Lumisydän ryntää tyytyväisenä itseensä ulos oppilaiden pesästä, ulos leiristä, aina syvälle metsikköön saakka. Hän pysähtyy vasta sitten ja vetää keuhkonsa täyteen sateen raikastamaa metsikköilmaa. Soturi jää tuijottamaan silmät hämmästyksestä laajentuneina valtavia ympäröiviä puita ja loputtomiin jatkuvia sammalmättäitä... Hän näkee kuitenkin kuinka metsikön takana siintää vuoristo, niin edessäpäin kuin myöskin kollin vasemmalla puolella. Jalotassun askelten äänet viimeinkin tavoittivat harmaalaikkuisen kollin korvat ja nyt jo unisuudestaan herännyt oppilas ilmestyi mestarinsa viereen. Tuon korvat pomppaavat kysyvinä pystyyn, tiedustellen syytä sille miksi he olivat tähän aikaan yöstä metsällä.
"Saalistamme tietenkin. Saat suorittaa itsenäisen harjoituksen, kisataan kumpi saa enemän riistaa", Lumisydän selitti oppilaalleen ja sen enempää asiaa avaamatta käännähti ja lähti kävelemään syvemmälle metsään, ja yritti löytää saalista. Tietenkin hän tulisi seuraamaan harmaaturkkisen kollin onnistumisia puiden varjoista, mutta eihän soturi nyt halunnut omalle haasteelleen hävitä. Sitten, hän näki kuinka aivan hänen nenänsä edestä loikki orava... Se ei aavistanut lainkaan kuinka vaarallinen vastustaja varjoissa oikein lymysi. Kolli pudottautui vaanimisasentoon, alkoi ottamaan niin hiljaisia askelia, ettei niitä edes itse kuullut ja lähestyi saalista sen sokeasta kulmasta. Harmaalaikkuinen kissa yritti pitää häntänsä avulla tasapainonsa ja hiipi lähemmäs... Sitten hän ottaa valtavan loikan, niin pitkän ettei edes ollut tiennyt pystyvänsä loikkaamaan niin pitkälle. Kermavaalea kissa laskeutuu ja tuntee kuinka jyrsijä yrittää kaikin keinoin kiemurrella irti hänen otteestaan. Lumisydän oli äärettömän tyytyväinen itseensä napatessaan saaliin näin nopeasti, ettei hänelle tullut mieleenkään hellittää otettaan, vaan päinvastoin, ruskeasilmäinen kissa tiukensi sitä ja päästi sitten oravan päiviltä. Päivän ensimmäinen saalis! Hän hautasi sen hiekkaan ja lähti onnellisena etsimään seuraavaa kohdettaan...

Lumisydän juoksee nenä kiinni maassa ja jäljittää luultavasti fasaania, tai jotain sen tapaista isoa lintua. Hän ei ollut hajusta aivan varma... Hän ei ollut ikinä syönyt, saatikka sitten saalistanut sellaista, vain haistanut etäisesti pesätovereiden sammalpedeistä koristeena olevista fasaaninsulista sen etäistä hajua. Fasaanin kiinnisaaminen olisi kuitenkin loistava tilaisuus paistatella klaanitovereiden kunniassa ja jos Jalotassu sattuisi olemaan lähistöllä, he voisivat kaataa sen yhdessä. Soturi oli nimittäin myös kuullut, että niin suuret saaliit eivät pelänneet puolustautua, joten homma olisi kahdelle kissalle helpompi kuin yhdelle. Hän kadottaa hajujäljen hetkeksi, mutta löydettyään sen jälleen kolli nopeuttaa tahtiaan, kunnes tömähtää täysillä johonkin. Törmäyksestä aiheutuneesta kivusta huolimatta hän laskee katseensa ja tajuaa tuijottavan suoraan oppilaansa kasvoja. Tuo nielaisee varsin kuuluvasti, vaikka ilmeestäkin jo näki ettei olisi niin halunnut tehdä. Harmaaturkkinen kolli ehkä luuli olevansa pulassa törmätessään mestariinsa ja keskeyttäessään tuon jäljittämisen. Lumisydän kuitenkin vain purskahtaa nauruun ja Jalotassu jää hölmistyneenä tuijottamaan häntä.
"An... Anteeksi...", oppilas pyysi anteeksi ihmetellen, kun tuon mestari oli saanut vakavoitettua ilmeensä.
"Ei se mitään, emmehän voineet sille mitään, että olimme molemmat täysin tuoksujen vietävissä", soturi vastasi, iskee silmää ja lisää sitten: "No nyt kun olet täällä niin jäljitämmekö yhdessä tuon fasaanin olinpaikan ja viemme sen mukanamme leiriin, vai?"
Jalotassu vaikutti olevan yhä ihmeissään, mutta nyökkäsi tajutessaan heidän molempien olevan jäljittämässä tuota samaa saalista.

Leijonakynsi kävelee Kottaraistassun rinnalla kohti leiriä ja kuunteli todella ärsyyntyneenä yhä uudestaan ja uudestaan kuinka innostuneena tuo kertoi ensimmäisestä nappaamastaan oravasta. Soturi kantoi suussaan sekä omaa, että Kottaraistassun oravaa, eikä siksi pystynyt keskeyttämään tuon kertomusta, vaan tyytyi nyökkäilemään mukana. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi leiriin ja saisi karistella oppilaansa muihin hommiin ja samalla huomauttaa, että tuon ikäisenä mustavalkean kollin olisi kuulunut jo pitkään olla osana metsästyspartioita. Kun leirin suuaukkoa suojaava pusikko oli sitten lopulta heidän edessään, Kottaraistassu otti oravansa mestariltaan ja pinkaisi onnelisena juoksuun, ajattelematta lainkaan sitä oliko sisäänkäyntitunnelissa ketään sinä hetkenä.

"Tänään voisimme ottaa taas kerran juoksukokeen", Leijonakynsi jatkoi samana iltana ja sanoillaan selvästi keskeytti Kottaraistassun mietinnän, tuon uurteisesta otsasta ja poissaolevasta katseesta päätellen.
"Joo käyhän se. Mikä matka?" Oppilas lopulta kysyi hiljaa. Soturi siristi silmiään ja päätti, että aikoi tuplata alkuperäisen matkan vain tuon piiperryksen takia.
"Juokse järvelle ja siitä takaisin kohti Neljän virran tammea. Odotan sinua siellä. Äläkä yritäkkään huijata, saan yrityksesi kyllä selville!" Hän totesi ja heilautettua häntäänsä, lähti mustavalkea kolli juoksuun. Kun kermanvaalea kolli pääsi itse Neljän virran tammelle, hän piiloutui sen isoimman juuren taakse ja jäi odottamaan Kottaraistassun saapumista. Viimein kun oppilas oli Neljän virran tammella, Leijonakynsi jännitti lihaksensa yllätyshyökkäystä varten. Kottaraistassu pysähtyessään huohotti niin raivokkaasti, että näytti miltei siltä ettei tuo olisi saanut koko elämänsä aikana hengitettyä kunnolla. Ja sitten oppilaan päälle kävi kermanvaalea kolli. Tuo käännähti nopeasti ja rupesi sähisemään. Soturi tunsi silmänsä yläpuolella napakan raapaisun ja oli hieman yllättynyt siitä kuinka tarkasti mustavalkea kolli pystyi vielä iskemään niin pitkäaikaisen rasituksen jälkeenkin. Niinpä hän sanoi: "Hyvä Kottaraistassu!"
Vasta silloin Kottaraistassu tunnisti hyökkääjän mestarikseen.
"Leijonakynsi! Olisit antanut minun levätä", tuo puuskutti. Leijonakynsi vain nauroi pilkallisesti.
"Vihollinen voi yllättää koska vain!" Hän selitti. He kävelivät leiriin ja sisääkäyntitunneliin sapuessaan oli kuu noussut taivaalle ja yö saapunut sateidensa kanssa kanjoniin.
"Menehän nukkumaan!" Soturi sanoi. Kottaraistassu nyökkäsi ja kipitti oppilaiden pesälle. Kermanvaalea kolli sen sijaan nappasi päästäisen tuoresaaliskasasta ja alkoi jyrsiä sitä.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Päällikön pesän edustalle klaanikokoukseen!" Ututähden käsky kaikui Puroklaanin leiriaukella ja havahdutti Tammisydämen syvästä pohdiskeluhetkestään. Siitä lähtien kun viime Neljän virran tammen kokoontuminen oli päättynyt, ei hän ollut saanut mielestään kumppaninsa klaaneille kertomaa ennustusta saatikka sitten tuota mystistä erakkoa, josta Nummiklaanin päällikkö Sulkatähti oli maininnut. Soturitar oli yrittänyt aloittaa päällikkönsä kanssa keskustelua aiheesta, mutta tuo oli vaikuttanut poissaolevalta, eikä ollut suonut heille lainkaan kaksinkeskeistä aikaa.
"Olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään kaksi nuorukaista soturioppilaan polulle", Ututähti naukui lempeästi, kun puroklaanilaiset olivat kerääntyneet sateesta kostealle aukealle ja kohottaneet katseensa tuohon. Tammisydän nyökkäsi hajamielisenä, kumppani oli maininnut nimittävänsä tänään Kotkamielen ja Aamutäplän pennut oppilaiksi. Hän ei suoraan sanottuna hyväksynyt valkeaturkkisen naaraan käyttäytymistä. Jos kanjonia uhkasi vaara ja klaanien reviireillä käyskentelisi erakko, joka tietäisi enteestä, eikö silloin pitäisi keskittyä erakon etsintään ja enteen purkamiseen oppilasnimitysten sijaan?
"Mesipentu ja Ukkospentu, astuisitteko tännemmäs?" Ututähti kysyi kahdelta eturivissä istuvalta pennulta, jotka turkit siistiksi suittuina astelivat päällikkönsä katseen alle. Mesipennun tuuhea ja tummaraitainen turkki oli hieman sekavamman näköinen, kun naaras seisoi veljensä myöskin pitkän turkin, mutta ihonmyötäisemmän ja harmaasilkoisemman hahmon vieressä. Tammisydän kallisti päätään vilkaistessaan sisaruksien vanhempia, kumpikaan pennuista ei näyttänyt suoranaisesti isältään Kotkamieleltä, vaan väritykset ja karvanlaatu vaikuttivat kaikki tulevan Aamutäplän suvun puolelta.
"Mesipentu ja Ukkospentu, olette saavuttaneet kuuden kuun iän. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, kunnes te saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Mesitassuna ja Ukkostassuna", Ututähti naukui vakavalla äänellä. Nimitysseremonia jatkui ja Mesitassu sai mestarikseen Varjoturkin, mustaturkkisen naaraan, joka oli Tammisydämen muistikuvien ja kokemuksien mukaan käyttäytynyt aina lempeästi klaanitovereitaan kohtaan. Ukkostassu taas pääsi Liekkisateen oppiin, mistä punaraitainen naaras oli näyttänyt ilahtuvan kovin, sillä Tammisydämen käsityksen mukaan tämä olisi soturittaren ensimmäinen oppilas.

"Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummun juureen klaanikokoukseen!" Kuolontähden nau'unta kaikui Luuklaanin uudella leiriaukealla. Jääsilmä kohotti katseensa aamupalastaan ja hieman yllättyneenä seurasi kuinka aamutoimilleen ruvenneet kissat kerääntyivät luukasan eteen, jonka päällä heidän päällikkönsä seisoi. Luukasaa ei soturittaren mielestä pystynyt kutsumaan Luukummuksi, sillä se oli ainakin puolet pienempi heidän vuoristoleirinsä kumpuun verrattaessa. Oikeastaan niin pieni ettei Luuklaanin päällikkö edes mahtunut sen alle nukkumaan vaan sen sijaan tuo nukkui pienessä onkalossa kallionkupeessa. Punaoranssi naaras pudisteli vesipisaroitaan turkistaan ja silmäili väsyneenä klaanitovereitaan, joilla suurimmalla osalla tummat silmäpussit paistoivat silmien alapuolella.
"Tänään nimitän riveihimme uuden soturioppilaan", Kuolontähti maukui ja naulitsi katseensa Varpuskynnen ja Käärmeeniskun keskellä istuvaan Mustapentuun. Jääsilmä sai vain vaivoin peiteltyä haukoituksen ja venytteli niskojaan herätelläkseen itseään paremmin. Edellisyönä oli ollut Matukan valvojaiset, milloin suurin osa luuklaanilaisista oli vaeltanut Tulikammiolle pudottamaan kuolleen klaanitoverinsa ruumiin laavaan ja kunnioittamaan Pimeydenmetsän henkiä uhrauksella. Matka kammiolle oli kuitenkin ollut normaalia pidempi, sillä jostakin syystä he olivat joutuneet kiertämään sen yleisen reitin kulkemisen sijaan. Soturitar oli itse kulkenut joukon perukoilla, joten hän ei ollut tietoinen siitä miksi reitiltä oltiin poikettu.
"Mustapentu, astu eteenpäin", Kuolontähti naukaisi ja tuon oranssit silmät vain kiiluivat, kun valkoturkkinen pentu kipitti päällikkönsä eteen. Jääsilmä sai pidäteltyä vielä toisenkin haukoituksen, hän ei ollut saanut silmällistäkään unta viimeyönä, koska heidän valvojaisporukkansa oli saapunut takaisin leiriin vain hetkeä aikaisemmin. Soturitar olisi toivonut pääsevänsä aamupalansa jälkeen suoraan nukkumaan, mutta tietenkin tuon mustaturkkisen naaraan oli pitänyt kituuttaa alamaisiaan valvottamalla noita nimitysmenoilla. Voi sitä raukkaa, joka päätyisi Mustapennun mestariksi, sillä tuo saisi lähteä heti harjoittelemaan uuden oppilaan kanssa. Johtoporrasta ei kiinnostaisi olisiko mestari nukkunut tai ei.
"Olet saavuttanut kuuden kuun iän ja sinusta on aika tulla oppilas. Tästälähin sinut tunnetaan Mustatassuna, aina siihen saakka kunnes saat soturinimesi", Kuolontähti maukui ja Mustatassun tummat silmät kiiluivat innosta ja kunnioituksesta. Jääsilmä sai vain vaivoin pidettyä omat silmänsä auki ja vaikka taivaalta ripottelikin vettä, ei se häntä virkistänyt.
"Mestariksesi olen valinnut Jääsilmän", mustaturkkisen naaraan naukaisu sai epämukavan hiljaisuuden laskeutuman leiriin. Luuklaanilaiset tuntuivat pidättelevän hengitystään ja osan katseet kääntyivät aloilleen jähmettyneeseen soturittareen. Ei, hän ei mitenkään voinut kuulla oikein. Miksi Pimeydenmetsän henkien nimeen Kuolontähti oli nimittänyt HÄNESTÄ mestarin!? Punaoranssi naaras oli pitänyt huolen siitä, ettei ylisuorittaisi yhtäkään tehtävää, sillä viimeinen asia mitä hän klaanielämältään halusi oli lisää työtä. Kukaan ei pystyisi suosittelemaan Jääsilmää mestariksi tai vastuutehtäviin, sillä kaikki tiesivät, että olisi hyvin epätodennäköistä, että hän saisi niitä kunnolla suoritettua. Joten miksi...?
"Kuolontähti!" Varpuskynsi maukui hätääntyneenä, selvästi peläten ainoan pentunsa tulevaisuuden puolesta. Luottosoturitar oli ottanut askeleen eteenpäin ja katsoi epäuskoisena Kuolontähteä, toivoen, että kyseessä olisi pelkkä vitsi, tai erehdys. Mustatassu kääntyi katsomaan emoaan ja se aikaisempi innokkuus nuoren oppilaan silmistä oli kadonnut. Tuo tuskin vielä tiesi syytä sille miksi mestarin nimen lausuminen oli saanut kaikissa aikaan sellaisen reaktion. Jääsimä oli kääntänyt katseensa keltalaikukkaaseen naaraaseen ja suorastaan toivoi, että tuon anelut ja pyynnöt iskisivät päällikköön ja tuo nimittäisi toisen kissan valkoturkkisen naaraan mestariksi. Hän kyllä avaisi suunsa väittääkseen vastaan, jos mustaturkkinen naaras vielä tosissaan jatkaisi seremoniaa mestaria vaihtamatta.
"Minä pyydän, valitse Mustatassulle toinen mestari...", Varpuskynsi maukui hiljaa ja kumartui kunnioittamaan Kuolontähteä. Jääsilmä nyökkäsi myötäilevästi, mutta tiesi tehneensä virheen, kun päällikön katse tuntui kovettuvan nyökkäyksen jälkeen ja ilkeä hohde alkoi loistamaan tuon oransseista silmistä. Soturitar luimi korviaan ja he odottivat hiljaisuudessa, sillä hän ei liikkuisi paikaltaan, ei ennen kuin...
"Jääsilmä, ole hyvä ja tule oppilaasi vierelle!" Kuolontähti sähisi ja väläytteli hampaitaan entiselle oppilaalleen. Punaoranssi naaras nielaisi ja lähti kankein askelin kohti Mustatassua. Hän ei kehdannut katsoa tuon emoa kohti, mutta pystyi hyvin kuulemaan kuinka tuo ja Käärmeenisku jupisivat toisilleen pentunsa huonosta tulevaisuudesta. Oppilas taas katsoi hyvin ahdistuneena mestariaan ja liikahtikin hieman kauemmas, kun sinisilmä saapui klaanin eteen. Hän ei myöskään kohottanut katsettaan päällikköönsä, vaan lähinnä tuijotteli omia varpaitaan korvat yhä luimittuina.
"Jääsilmä, annan sinulle nyt ensimmäisen oppilaan koulutettavaksesi. Toivon sinun opettavan kaiken sen, mitä minä sinulle opetin, Mustatassulle", Kuolontähti maukui taas normaaliin sävyyn ja pudottautui sitten alas Luukummulta, tassutellen omaan pesäänsä ketään huomioimatta. Jääsilmä tunsi kylmien väreiden pudistelevan selkäänsä ja niskaansa kuullessaan, kuinka Varpuskynnen ja Käärmeeniskun tassujen askeleet lähestyivät takaapäin. Samalla hän päätti ettei todellakaan jäisi enää yhtään pidemmäksi aikaa leiriaukiolle toisten pilkattavaksi, joten soturitar kääntyi kannoillaan ja ainoa silmä viirulla katsoi Mustatassun vanhempia.
"Jos minun koulutuksessani on jotakin vikaa, niin saatte itse kouluttaa oman tyttärenne!" Punaoranssi naaras maukui ennen kuin kumpikaan toisista ehti omaa suutaan avaamaan.

Käpälä tökki Tuhkakajon kylkeä, joka havahtui unestaan ja raotti silmiään. Hän avasi silmänsä ja näki Pikkukotkan.
"Herätys! Oletko siili, kun kerran nukut lehtikatounta?" Pikkusisar kysyi veikeä pilke silmissään. Tummanharmaa soturitar nyökkäsi unenpöpperöisenä, mikä sai sisaressa aikaan naurunhelähdyksen. Hän nousi pystyyn, ravisteli turkkiaan ja alkoi sukimaan sitä suoraksi.
"Miksi sinä minut herätit? Viimeyön kokoontumisesta palaaminen venyi ja menin todella myöhään nukkumaan", Tuhkakajo kysyi ja haukoittelikin heti suunsa sulkemisen jälkeen.
"Tule! Tuolle ei nyt ole aikaa", Pikkukotka maukui ja puski isosiskonsa tassuilleen ja rupesi työntämään häntä ulos sotureiden pesästä. Vastusteluista huolimatta sinsisilmäinen naaras huomasi pian olevansa vielä nukkumisen jäljiltä olevan sotkuisen turkin kanssa matkalla kohti leiriaukeaa, missä istuskeli kissoja jonkinlaisessa puolikaaressa. Hän ja mustaturkkinen soturitar jäivät takariviin, yrittäen kurkotella nähdäkseen paremmin kissamassan yli. Tilanne vaikutti tavalliselta partioiden jaolta, mutta paikalla oli miltei kolme kertaa enemmän kissoja, mitä normaalisti aamupartioiden jaon aikana.
"Kiitos, että olette saapuneet paikalle näinkin aikaisin. Tämä päivä tulee poikkeamaan normaalista käskynjaosta, sillä kaikki partiot tulevat raportoimaan tänään suoraan Aaltotähdelle. Päällikkömme on suonut minulle ja Mustikkasielulle tänään vapaapäivän sillä... Me odotamme pentuja", Myrskytuuli naukaisi ja kissajoukosta kuului iloisia henkäyksiä ja onnitteluja. Tuhkakajo oli ymmällään, hän ei ollut kertaakaan huomannut varapäällikön tai kilpikonnakuvioisen soturittaren vaikuttavan olevan ystäviä läheisempiä ja nyt he tulisivat saamaan pentuja keskenään?
*Eli Myrskytuulen pentujen emo tulee siis olemaan Mustikkasielu.* Hän ajatteli ja katsoi vielä hoikalta näyttävää naarasta, joka istui varapäällikön rinnalla. Tiineys tuskin olisi vielä pitkällä. Ja kuvitella, että vain muutama päivä aikaisemmin kilpikonnakuvioinen naaras oli ollut taistelemassa luuklaanilaisia vastaan, mitä jos tuolle olisi käynyt pahasti ja pennut olisivat menehtyneet...
"Onnea teille molemmille, teistä tulee varmasti loistavat vanhemmat ja koko Vuoristoklaani saa olla ylpeä jälkikasvustanne!" Kaunokirjon naukaisu havahdutti Tuhkakajon ajatuksistaan. Hän ravisteli päätään ja soimasi itseään, miksi kummassa soturitar oli edes ruvennut ajattelemaan kaikkea negatiivista, kun tämä tilanne oli pelkkää onnea täynnä?
"Kiitos Kaunokirjo. Mutta juuri siksi minä tai Mustikksaielu emme tule osallistumaan tänään ollenkaan partioihin, joten kerron aamun, päivän sekä illan partioiden kokoonpanot jo nyt. Joten, olisiko kokoonpanotoiveita?" Myrskytuuli kysyi ja antoi katseensa käydä kissajoukossa samalla, kun tuon häntä silitteli Mustikkasielun alaselkää.
"Minä ja Sorasydän emme pääse osallistumaan, oppilaillamme on tänään tärkeä taisteluharjoitus", Tummavarjo maukui ja varapäällikkö nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Minun ja Jäkäläaskeleen oppilailla on metsästysharjoitus mikä kestää pitkälle yöhön, heidän tarvitsee levätä hyvin ennen harjoitukseen lähtöä", Kaunokirjo maukui.
"Minä ja Sädeloiste pyytäisimme vapautusta tämän päivän työtehtävistä. Meillä on... tärkeää tekemistä. Sovimme, että Marjaleuka kouluttaisi tänään Pöllötassua ja Kastetassua oman oppilaansa lisäksi", Pisaraturkki naukaisi oudolla äänellä ja loi katseen vieressään istuvaan Sädeloisteeseen, joka nyökkäsi. Tuhakajo kurtisti kulmiaan, mitäköhän kahdella soturilla oli oikein mielessään? Marjaleuka ei näyttänyt järin tyytyväiseltä sopimukseen, mutta ei sanonut vastaväitteitä. Myrskytuuli oli hetken hiljaa, otsa hienoisella rypyllä, kun tuo selvästi pohti kollien ehdotusta.
"Kyllä uskon sen sopivan. Marjaleuka, ottaisitko myös Täplätassun ja Kultatassun siipiesi suojiin täksi päiväksi? Voisitte pitää jonkinlaisen ryhmäharjoituksen tai kisan oppilaille. Ota toki Mutakoipi ja Jänisloikka avuksesi, niin Katajatassukin pääsee osallistumaan", varapäällikkö lopulta naukaisi ja antoi luvan osalle kissoista poistua.
"Eli sitten te jäljelle jääneet pääsette tänään partioimaan. Ampiaispisto ja Tomukukka, pistän teidät suorittamaan aamupartiot. Ampiaispisto voisi johtaa metsätyspartiota, ota mukaasi Kotkasumu ja Aurinkomyrsky. Tomukukka, hoida sinä rajapartio ja ota mukaasi Pöllönkynsi sekä Loskaliito. Kiertäkää Puroklaanin raja ja pitäkää silmänne auki luuklaanilaisten varalta", Myrskytuuli painotti sanojaan lauseen loputtua ja lähetti sitten aamupartiot matkaan. Tuhkakajo tunsi sydämensä putoavan jonnekin vatsan perukoille asti kuullessaan, että joutuisi illan metsästyspartioon Tikkatuulen ja Lehtituulen kanssa. Kaksi häntä vanhempaa kollia olisi koko illan arvioimassa kuinka hän suoriutuisi Seittitassun koulutuksesta, sekä tietenkin omasta suorituksestaan. Ehtisisikö hän vielä jotenkin luistamaan partiosta?

Tähtitassu lähti pois parantajien pesästä sillä ei kerta kaikkiaan vain jaksanut sellaista paikoillaan istumista, mitä tämä päivä oli siihen asti ollut. Hän käveli pentutarhan ohi ja näki Purotassun istuvan yksinään sen suuaukon vieressä, piikikäs katse kohdistettuina leiriaukiolla keskenään leikkiviin oppilaisiin. Parantajaoppilas muisti Ketunkynnen opetukset siitä, että parantajat pitivät huolta klaanitovereidensa fyysisestä olemuksesta, mutta hoitivat myös heidän psyykkisiä ongelmiaan. Niinpä hän otti muutaman askeleen lähemmäs oppilasta ja yskäisi saadakseen tuon huomion itseensä. Naaras halusi suorittaa parantajanvelvollisuuksiaan, vaikka kyseessä olisikin sitten epämieluisampi tehtävä kuin haavojen hoitaminen.
"Miksi et ole leikkimässä muiden kanssa?" Naaras naukaisi kulmat koholla. Kolli hymähti ja nopeasti klaanitoveriaan vilkaistuaan tuo laski katseensa omiin tassuihinsa.
"En halua olla heidän kanssaan, haluan olla yksin", Purotassu maukui katkerasti. Tähtitassu pystyi kuulemaan heti valheen tuon äänensävystä, eikä kukaan niin nuori oppilas tosissaan haluaisi olla yksin samalla kun pesätoverit leikkivät nenän edessä. Hän otti taas muutaman askeleen lähemmäs tummaraitaista kissaa ja nyt seisoi jo tuon vierellä. Oranssisilmäinen kissa ei liikahtanut kauemmas vaan näytti hyväksyvän klaanitoverinsa lohdutusyrityksen.
"Eivätkö he halua olla SINUN kanssasi?" Parantajaoppilas naukaisi tietämättä, mitä oli juuri sanonut, sillä kolli loi mulkaisevan katseen häneen ja väisti häntää, minkä naaras oli yrittänyt laskea tuon lavalle. Sitten Solinatassu tuli surullisen näköisenä paikalle ja 'rikkoi' pingottuneen tunnelman.
"Mikä nyt on?" Purotassu kysyi pikkusisareltaan, joka korvat luimittuina istahti isoveljensä eteen.
"He häätivät minut pois leikistä!" Vaalearaitainen oppilas parkaisi ja laski surumielisen katseensa maahan. Tähtitassu tiesi mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, mutta ei ehtinyt reagoimaan, kun kollioppilas oli jo tassuillaan marssimassa kohti muita oppilaita. Punaviirullinen kissa ei nähnyt tuon ilmettä, mutta uskoi sen olevan vihaa täynnä.

*Mikä minuun on tullut?* Sinitassu ajatteli epätoivoisena ja vilkaisi poispäin oppilastovereistaan oppilaiden pesässä. Hän nousi pystyyn ja käveli pois pesästä leiriaukealle, yrittäen pidätellä itseään joko purskahtamasta itkuun tai repimästä omia korvia pois päästään. Oppilas oli päässyt samaisena aamuna pois parantajan pesästä, mutta koska Mustalampea ei ollut näkynyt mailla halmeilla, oli hän päättänyt mennä oppilaiden pesään lepäämään ja mahdollisesti keskustelemaan viime kokoontumisen tapahtumista muiden oppilaiden kanssa. Mutta pesässä oli oleskellut vain kolme oppilasta hänen lisäkseen, Kiurutassu, Havutassu ja Aurinkotassu. Kolme oppilasta olivat paljon vanhempia kuin ruskeamerkkinen naaras eikä hän ollut uskaltanut liittyä noiden puheenaiheisiin mukaan. Mutta kun Sinitassu oli hetken kuunnellut kolmikon jutustelua sivusta, nähnyt kuinka he olivat nauraneet keskenään ja valittaneet oppilaiden töistä niin luontevasti toisilleen, katkera mustasukkaisuus oli vallannut hänen ajatuksensa. Oppilas halusi myös ympärilleen ystäviä joille puhua noin luontevasti, jakaa ilot sekä surut. Vaikka Vääräsydämen ja Mustalammen kolmikko sekä Kuutassu olivat eläneet hänen kanssaan samaan aikaan pentutarhassa, ei naaras kokenut olevansa lainkaan pesätoveruutta paremmissa väleissä heidän kanssaan. Ja hetken ruskeamerkkinen kissa oli toivonut pahojen asioiden tapahtuvan vanhemmille oppilaille, mikä oli nopeasti järkyttänyt hänet, sillä hän ei ollut ikinä tuntenut mitään sellaista klaanitovereitaan kohtaan. Sitten Sinitassu näki Sammalpuron ja hetken mielijohteesta päätti käydä kysymässä tuolta olisiko Mustalampea näkynyt.
"Sammalpuro, anteeksi häirintäni, mutta oletko nähnyt Mustalampea?" Oppilas kysyi ja yritti vaikuttaa mahdollisimman kunnioittavalta kokeneen soturittaren edessä. Ruskeaturkkisen naaraan katse oli lempeä ja tuo päästi pitkän hyminän miettiessään missä viimeksi oli pesätoverinsa nähnyt.
"Hän taisi lähteä kävelylle perheensä kanssa. Yötassu pääsi viimeinkin jaloittelemaan ja jos oikein ymmärsin niin koko perhe oli mukana. He palaavat kyllä varmasti pian leiriin joten sinun tuskin tarvitsee odotella pitkään", Sammalpuro naukaisi ja sipaisi hännänpäällään Sinitassun kylkeä. Ele tai sanat eivät kuitenkaan parantaneet hänen oloaan.

"Te, ette ole lähdössä ulos leiristä enää tämän päivän aikana. Onko selvä?" Liekkitaivas jatkoi luentoaan määräilevään sävyyn, antaen ankaran katseensa lipua edessään istuvissa oppilaissa. Purotassu hymähti tympäätnyneenä, kun taas Kuutassu, Kottaraistassu ja Oravatassu kaikki nyökkäsivät alakuloisina. Tummaraitainen oppilas tiesi, että varapäällikkö lähetti katseellaan teräviä piikkejä poikansa suuntaan, mutta häntä ei tippaakaan kiinnostanut. Tummanharmaa kolli pystyi vielä joissain määrin kestämään sen pahanpuhumisen, mitä tuo oppilaskolmikko - tai ainakin Kuutassu - harrasti häntä kohtaan, mutta hän ei katselisi sivusta, kun nuo tahallaan jättivät Solinatassun ulos porukasta.
"Mutta Purotassu kävi ensiksi minuun käsiksi!" Kuutassu huusi ja otti askeleen lähemmäs Liekkitaivasta, mutta joutui sävähtämään taaemmas, kun tuon piikikäs katse siirtyi oranssiturkkiseen naarasoppilaaseen. Varapäällikkö näytti olevan räjähtämispisteessä, mutta katumuksen tai häpeän sijaan Purotassu tunsi tyytyväisyyttä, kun hänen lisäkseen myös muita oppilaita rangaistiin.
"Minua ei kiinnosta kuka aloitti ja mitä. Te neljä tappelitte keskellä leiriaukeaa, häiriten muita ja näyttäen kuinka kurittomia te oikein olette!" Liekkitaivas henkäisi vihaa tihkuvalla sävyllä ja alkoi sitten luettelemaan vielä yksittäisiä rankaisuja kullekkin oppilaalle. He joutuisivat siivoamaan pesiä, vaihtaman vanhoja sammalia ja huomispäivä kuluisi uusien sammalien tuomisessa leiriin. Mutta Purotassua ei rangaistus haitannut, hän oli jakanut oman tassun oikeutta pikkusiskonsa kiusaajille ja saanut noille kaikille kunnollisen rangaistuksen.

Musta ja sankka savu ympäröi Seittitassua ja hyytävän kylmä ilma tuntui pureutuvan luuytimiin asti. Hän katseli ympärilleen tuossa pimeässä ympäristössä, yrittäen nähdä tuttuja maamerkkejä Vuoristoklaanin reviiriltä, mutta metsä oli kuolleen ja aution näköistä, eikä todellakaan muistuttanut Vuoristoklaanin lehtipuumetsää. Näkymä oli suorastaan aavemainen, mutta oppilas ei suostunut antamaan pelolle valtaa vaan otti varmoja askelia eteenpäin, katsellen kiinnostuneena lahonneita, lehdittömiä puita. Missä hän oikein oli? Ilmassa ei haissut muu kuin kalvakan mädän metsän haju eikä mitään merkkiä elollisesta elämästä kollin lisäksi ollut. Sitten, hän tunsi jonkun katselevan häntä varjoista, tarkkailevan kuin peto saaliseläintä. Tummaraitainen kissa pyörähti ympäri ja yritti tavoittaa pimeydestä jonkinlaista merkkiä toisesta olennosta, kiiluvasta silmäparista, varjoihin piirtyvästä hahmosta tai askelten äänestä.
"Kuka siellä?" Hän huusi pimeyteen, mutta vastausta ei kuulunut. Seittitassu oli kuitenkin aivan varma ettei hän ollut yksin tuossa aavemaisessa metsässä. Oppilas otti muutaman askeleen kohti pimeyttä, kun kuuli aivan selvän askelparin vastakkaisesta suunnasta. Hän pyörähti taas ympäri ja tunsi jännityksen säkenöivän turkissa kun nyt sankan sumun syövereistä piirtyi esiin hahmo. Toisen kissan hahmo, aikuisen kissan hahmo, jonka kirkkaan vihreät silmät heijastuivat sankan sumun läpi kuin auringonsäde pilviverhon takaa. Tummaraitainen kolli pyöristi hieman selkäänsä ja pörhisti karvansa näyttääkseen suuremmalta ja uhkaavammalta tuntemattoman hahmon edessä. Kissa ei kuitenkaan liikkunut sumussa, tuo tuntui vain tarkkailevan vuoristoklaanilaisen liikkeitä. Vaaleanruskea kissa siristi sinisiä silmiään ja otti muutaman askeleen lähemmäs hahmoa.
"Minä näen sinut! Kuka olet?" Seittitassu kysyi silmät sirrissä, yrittäen erottaa jonkinlaista yksityiskohtaa hahmosta, mikä paljastaisi tuon henkilöllisyyden. Turkkia puistattava naurahdus kiiri läpi sankan sumun ja olisi saanut kenen tahansa kissan ihon kananlihalle. Oppilas väräytti korviaan herätelläkseen itsensä äkkinäisestä heikkouden ja pelon tunteesta, minkä tuo pimeydessä seisova hahmo aiheutti. Hänhän ei näyttäisi pelkoaan kenenkään edessä, sillä hän ei tuntisi pelkoa kenenkään edessä. Muiden kuuluisi pelätä häntä. Ja tuo tuntematon mysteerikissa saisi kohta itse tuntea mitä kunnon pelko oikeasti oli.
"Katsoppas mitä tuuli toi tullessaan", ääni sumusta totesi kuulostaen samaan aikaan hyytävän kylmältä, mutta myös korisevalta. Kuin tuon ääni ei olisi päässyt kulkemaan kunnolla. Seittitassu luimi korvansa ja upotti kyntensä maahan, huomaten vasta sitten kuinka kuivaa ja kuollutta maaperäkin oli. Kuin paikassa ei olisi satanut ikuisuuksiin eikä mitään kasvanut vielä sitäkin pidempään aikaan. Hänen katseensa kuitenkin pomppasi samantien takaisin sumussa seisovaan hahmoon, kun tuo alkoi liikkumaan, ottamaan askelia lähemmäksi häntä. Oppilas paljasti hammasrivinsä huuliensa takaa ja päästi matalaa murinaa kurkustaan. Kissa ei vaikuttanut hyökkäävän, tuo vain otti laiskalta vaikuttavia askelia vuoristoklaanilaista kohti. Mitä lähemmäs hahmo tuli, sitä paremmin kolli alkoi näkemään yksityiskohtia tuosta. Hopeana kiiltävä turkki, ei kovin vankkarakenteinen naaras jonka kaulasta vuosi verta syvästä haavasta.
"Et vastannut kysymykseeni", Seittitassu sanoi automaattisesti, sillä haavan näkeminen oli saanut epämukavan tunteen pyörimään hänen sisällään ja äskeinen uhkaava olemus oli rapistunut. Oppilas ei saanut silmiään irti haavasta ja siitä loppumattomasta veren määrästä, mitä tihkui naaraan hopeiselle rintaturkille. Näky oli aavemainen ja epänormaali, ja hetkessä kollin valtasi paniikinomainen tunne, että hän oli sellaisessa paikassa missä hänen ei todellakaan kuuluisi olla.
"Kuinka töykeää minulta. Olen Helmilaine ja sinä olet Seittitassu, eikö niin?" Helmilaineen maukaisun oli varmasti tarkoitus kuulostaa kohteliaalta ja ehkä jopa hunajaiseltakin, mutta äänessä särähtävä korina sai sen kuulostamaan vain hirveältä. Tummaraitainen kissa tajusi samassa, että kaulassa oleva haava tietenkin aiheutti särinän, sillä kun naaras oli tarpeeksi lähellä, näkyi tuon suupielillä ja huulilla myös verta. Älynväläys oli kuitenkin nopeasti poissa sillä Seittitassu halusi nyt palavasti tietää mistä tuo oikein tunsi hänet.
"En tiennyt että tunnemme toisemme", oppilas sanoi ja paljasti hampaansa uudemman kerran, kun Helmilaine pysähtyi muutaman ketunmitan päähän hänestä. Tuo päästi korisevan naurahduksen ja laski ensimmäistä kertaa vihreät silmänsä pois kollista pudistellakseen päätään.
"Et sinä minua tunne, vielä. Mutta minulla on ollut kaikki aika maailmassa tarkkailla sinua", naaras naukaisi ja nosti uhkaavina hehkuvat silmänsä kolliin. Katse oli ahnas ja pahansuopa, mutta hopeaturkki ei tehnyt elettäkään kuroakseen ne muutamat ketunmitat umpeen mitä heidän välillään vielä oli. Seittitassu oli kuitenkin hämmentynyt ja huolestunut. Miten ja mistä tämä kissa häntä oikein tarkkaili? Tuo ei ollut vuoristoklaanilainen ja tuollaisen haavan kanssa ei henki pihisisi ruumiissa pitkään...
"Mitä minä teen täällä?" Oppilas naukaisi närkästyneenä ja heilautteli häntäänsä puolelta toisella turhautumisen merkkinä. Hän ei oikeasti ollut turhautunut tilanteeseen, ei vielä, mutta pelkoa ja huolta tummaraitainen kissa ei voisi tuntemattomalle kissalle näyttää. Joten hän mieluusti vaikuttaisi närkästyneeltä, kuin tilanne ärsyttäisi enemmän kuin pelottaisi. Helmilaineen pää kallistui, saaden kaulasta valuvan veren tippumaan suoraan kuolleelle maaperälle.
"Negatiiviset tunteet, huolet, pelot, mitä noita nyt onkaan. Mutta sinun tapauksessasi tyytymättömyys mestariisi ja halu oppia enemmän", naaras murahti vihreät silmät viirulla. Seittitassu tunsi turkkinsa kipinöivän uudestaan ja niin monta kysymystä pyöri hänen mielessään. Miten ihmeessä Helmilaine oikein tiesi tuosta kaikesta? Oppilas ei ollut ikinä edes maininnut Katajatassulle, pesätovereille tai vanhemmilleen siitä kuinka hänestä tuntui siltä ettei Tuhkakajon opit olleet tarpeeksi hyvät tavoittamaan kaikkea sitä potentiaalia mitä kolli oikein piti sisällään. Vaikka hän olikin ollut oppilaana vasta hieman yli neljä kuuta, hän tiesi, että pystyisi paljon parempiin harjoitussuorituksiin paremman mestarin kanssa.
"Enkö olekin oikeassa? Kerro vain", naaras sanoi, vaikka se olikin kuulostanut enemmän määräykseltä. Kolli puri huultaan ja hetken asiaa pohdittuaan hymähti. He olivat selvästi kaksin tilanteessa, kaukana Vuoristoklaanin reviiriltä. Miten hopeaturkki pääsisi ikinä paljastamaan mitään täällä tapahtunutta yhtään kellekkään?
"Olet oikeassa. Minulla on mestari joka ei tunnut edes yrittävän viedä minua äärirajoille harjoitteluissa", Seittitassu naukaisi.
"Sen lisäksi että uskon ettei hän hoida hommiaan kunnolla koska on päällikön tytär, tiedän klaanistamme paljon taidokkaampiakin sotureita jotka voisivat kouluttaa minusta paremman soturin kuin hän", oppilas kertoi vielä. Helmilaine nyökkäsi ja hetken he kaksi vain tuijottivat toisiaan ja kolli yritti kovasti lukea ilmeitä ja ajatuksia tuon kasvoilta. Naaras kuitenkin kääntyi pois ja alkoi tassutella kohti sankkaa sumua, tuo kuitenkin naukaisi vielä: "No katsotaan. Voin ehkä auttaa sinua!"
Seittitassu hätkähti hereille. Hänen silmänsä kiiluivat vielä äskeisen keskustelun innoittamana.
*Voin ehkä auttaa sinua. Hän sanoi niin.*

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Sulkatähti käski alaisiaan seisten itse jo Seinämäkiven päällä. Pidin silmiäni kiinni ja yritin pitää päivällistä sisälläni, tuntien kuinka päässäni heitti. Tämän klaanikokouksen jälkeen elo Nummiklaanissa tulisi muuttumaan kaikilla. Ja niin suuri muutos ei tässä tapauksessa tulisi positiivisena uutisena klaanitovereilleni. Avasin silmäni ja suuntasin katseeni parantajien pesälle, mistä tavoitin Ketunkynnen määrätietoisen katseen. Vanhempi parantaja nyökkäsi katseeseeni vastattuaan ja loi rohkaisevan hymyn kasvoilleen. Vaikka hymy ei oloani parantanutkaan, oli hyvä tietää että edes joku seisoisi vieressäni tämän kokouksen jälkeen.
"Olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään yhdestä oppilaastamme soturin", Sulkatähti huusi ja antoi katseensa vaeltaa väkijoukossa ennen kuin ne tavoittivat Nummitassun kasvot. Oppilas vaikutti hieman hermostuneelta, mutta hymyili kuitenkin takaisin mestarilleen. Sydämeni tykytti rinnassa, niin ensiksi päällikkö tietenkin julistaisi oppilaastaan soturin, jotta huonot uutiset eivät iskisi niin lujaa...
"Nummitassu, olet ollut koulutuksessani viimeiset vuodenajat ja koen, että sinä olet nyt valmis soturin polulle. Joten, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania jopa hengelläsi?" Hopeanharmaa naaras naukaisi Seinämäkiveltä, kun Nummitassu oli tassutellut klaanitovereidensa eteen. Yritin pitää ryhtini suorana ja katseeni oppilaassa, enkä katsojamassassa tuon takana. Minua hirvitti ajatella klaanitovereideni reaktioita kokouksen toiseen ilmoitusasiaan ja tunsin taas kuinka päässäni heitti. Olisinko tosiaan valmis kaikkeen siihen mitä minulta tulevaisuudessa oikein odotettiin? Kaikki se vastuu, päätöksenteot, klaanin hyvinvoinnista huolehtiminen...
"Lupaan!" Oppilas naukaisi ja tuon ääni toi minut takaisin elävien kirjoihin. Niskaturkkini oli pystyssä hermostuksesta, mutta myös jännityksestä, näytin varmasti paljon hermostuneemmalta kuin pian soturiksi nimitetty naaras.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta minä annan sinulle soturinimesi. Nummitassu, tästälähin sinut tunnetaan Nummisieluna. Arvostamme uskollisuuttasi ja rohkeuttasi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin soturiksi", Sulkatähti naukaisi ja pudottautui Seinämäkiveltä koskettaakseen kuonollaan entisen oppilaansa otsaa. Klaanin hurraukset ja seremonian loppuosa menivät minulla ohi, korvissani humisi ja tein kaikkeni pysyäkseni tolpillani paikallani. Päällikkö hyppäsi takaisin Seinämäkivelle, viestien klaanille ettei kokous ollut vielä päättynyt. Kertasin seremoniasanoja päässäni, mitkä hopeanharmaa naaras oli minulle opettanut ja rukoilin Tähtiklaanilta etten unohtaisi niitä kesken puheeni. Kuinka loistava alku se olisikaan minun päällikköuralleni, unohtaa nyt eläkeseremonian sanat edellisen päällikön viran päättyessä.
"Sitten seuraavaan asiaani. Hyvät klaanitoverini, ystäväni ja perheeni. Olen ollut Nummiklaanin päällikkönä monien kymmenien vuodenaikojen ajan ja olen todella ylpeä tästä klaanista. Kuinka se on vuosien saatossa kasvanut, vahventunut ja viisaantunut. Olen nähnyt monien klaanitovereideni syntymän, kasvun aikuiseksi sekä kuoleman. Alan itsekin olemaan vanha ja tiedän etten ole kanssanne enää pitkään", Sulkatähti huusi, mutta hänen äänensä tuntui särähtävän puheen loppua kohden. Yritin niellä kurkkuuni ilmestynyttä palaa alas, tuloksetta. Nummiklaanilaiset supisivat ja nopealla vilkaisulla näin huolestuneita ilmeitä, luimittuja korvia ja ilmapiiri muuttui äskeisen riemukkaasta painavaksi ja hermostuneeksi.
"Olen keskustellut pitkään parantajiemme kanssa ja he olivat sitä mieltä, että minun olisi aika eläköityä, kun saisin Nummisielun koulutuksen valmiiksi", päällikön sanat olivat nyt pelkkä hiljainen naukaisu. Hän yritti selvästi itsekin pitää itsensä mahdollisimman kasassa, mutta aihe oli raskas ja olisin ihmetellyt, jos Sulkatähti ei olisi näyttänyt mitään herkistymisen merkkejä. Klaanitoverini päästivät yllättyneitä maukaisuja ja huudahduksia, suurin osa kieltäen parantajien antaman ohjeistuksen. He eivät olisi valmiita luopumaan loistavasta päälliköstä, joka oli niin monet vuodet palvellut Nummiklaania ja tuonut esiin sen paremmat puolet. Minua oksetti, en pystynyt uskomaan, että pääsisin ikinä samaan tulokseen kuin tuo hopeanharmaa naaras.
"Joten hyvät klaanitoverini, ilmoitan nyt astuvani sivuun päällikön tehtävistäni", hän naukaisi ja käänsi sitten kimaltavat silmänsä minua kohti. Tunsin jähmettyväni kun katsoin Sulkatähteä, mutta jokin hänen katseesaan alkoi yhtäkkiä luomaan minuun halua osoittaa taitoni tuolle. Osoittaa taitoni koko klaanille ja ylittää noiden odotukset. Korvani eivät tuntuneet enää nappaavan epätoivoisia äännähdyksiä kissamassasta ja keskityin nyt aivan täysin hopeaharmaaseen naaraaseen. Halusin tehdä hänet ylpeäksi, näyttää että minusta tulisi hyvä päällikkö Nummiklaanille. Joten selvitin kurkkuni, suoristin ryhtini ja kunnioittavan nyökkäyksen jälkeen avasin suuni.
"Sulkatähti, toiveesi on luopua Nummiklaanin päällikön asemasta ja siirtyä klaanin vanhimpien joukkoon?" Naukaisuni oli varma ja vahva, ja sen kuuleminen tuntui valavan minuun vain enemän varmuutta. Minä kyllä pystyisin tähän.