"Harmi, että Ututähdelläkin on jo oppilas. Kuutamotassulla kävi hyvä tuuri."
Lumisydän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen. Hunajavirta nukkui Timalipennun ja Viiksipennun kanssa pesän perällä, vähän matkan päästä Punalehdestä, muuten pentutarha oli sillä hetkellä tyhjä. Tai no, hän, Mesipentu ja Ukksopentukin olivat siellä. Aamutäplä ja Kotkamieli olivat lähteneet kaksin kävelylle ja harmaalaikkuinen soturi oli ilmoittanut voivansa vahtia isosiskonsa pentuja sillä aikaa. Kaksikko oli juuri ennen vanhempiensa lähtöä leikkinyt, joten he olivat tyytyneet menemään pentutarhaan keskustelemaan setänsä kanssa mahdollisista mestarivaihtoehdoista. Heidän keskustelunsa oli kuitenkin näyttänyt herättelevän pesässä nukkuvaa kuningatarta, joten kermanvaalea kolli oli sitä mieltä, että he voisivat lähteä ulos viettämään aikaa.
"EI OLISI PITÄNYT LUOTTAA SINUUN SITTEN OLLENKAAN!"
Lumisydämen korvat ponnahtivat pystyyn, kun jonkun raivoava ääni kantautui äkisti pentutarhalle. Hän ei ihan saanut selvää kuka huutaja oli, mutta tyytyväinen tuo ei ainakaan ollut. Mesipentu ja Ukkospentu näyttivä myös kuulleen sen, sillä kummankin hämmentynyt katse oli suunnattuna pentutarhan suuaukolle. Harmaalaikkuinen soturi sisarenpentujensa kanssa olivat kaikki alta aikayksikön tassuillaan ja matkalla tarhan suuaukolle. He hiipivät ulos ja jäivät varjoihin vahtiin. He näkivät ja ennen kaikkea kuulivat miten Ruskalehti taas vaihteen vuoksi raivosi jollekulle, tällä kertaa Kuplamyrskylle. Kaksikon ympärille oli kerääntynyt pieni kissajoukko, joista osa sähisi Ruskalehdelle. He kaikki kuulivat helposti, mitä asia koski.
"MISTÄ TIEDÄN, ETTÄ ET OLE LUUKLAANIN KÄTYRI? ET VOI VAI TODISTAA SITÄ SAANEN ARVATA?"
Lumisydän haistoi Kuplamyrskyn pelkotuoksun, mutta silti tuo seisoi kasvot tyyniksi pakotettuna järkähtämättä klaanitoverinsa vihan alla. Hän ei ymmärtänyt mistä tämä raivoaminen oli saanut alkunsa, sillä vaikka Ruskalehti osasi olla piikittelevä, helposti syttyvä ja kipakka, tälläinen käytös veljenpoikansa parasta ystävää kohtaan ei ollut normaalia. Oliko Kuplamyrsky tehnyt jotakin väärin tai loukannut Ruskalehteä jotenkin? Harmaalaikkuinen soturi puri hammasta, hänen pitäisi saada tietää koko tarina ennenkuin päättäisi astuisiko perheenjäsenensä vai parhaan ystävänsä puolelle riidassa.
"En voi todistaa sitä. Sinun täytyy vain luottaa. Mutta voin vannoa henkeni kautta, että en ole Luuklaanin asialla! Olen aina uskollien Puroklaanille!"
Muutama kissa sähisi taas. Osa Ruskalehdelle ja osa Kuplamyrskylle. Lumisydämen tädin pinna oli todella lyhyt ja kollisoturi oli saanut tuon pillastumaan kunnolla. Harmaalaikkuinen soturi luimi korviaan ja yritti kerrata päässään kaikkea kuulemaansa ja tehdä niistä jonkinlaista päätelmää. Soturitar syytti hänen parasta ystäväänsä väittämällä että tuo olisi Luuklaanin käytri. Mutta sehän ei pitänyt paikkaansa, valkoturkkisen kissan vanhemmat olivat olleet erakkoja eikä heistä oltu nähty jälkeäkään sen jälkeen, kun he olivat jättäneet poikansa Puroklaanin reviirille.
"MITEN SIIS VOIN USKOA, ETTÄ OLISIT PUROKLAANILLE USKOLLINEN, JOS ET EDES TIEDÄ SYNTYPERÄÄSI?
"NYT RIITTÄÄ!"
Hiiriturkin karjaisu sai koko leiriaukion hiljentymään ja väistämään syrjään, kun varapäällikkö asteli riitapukarien väliin. Vain muutamalla uhkaavalla sanalla tuo sai Ruskalehden ja Kuplamyrskyn lähtemään eri suuntiin ja kertoi sitten, että ainoastaan kissojen joidenka olisi tarkoitus lähteä seuraavaan partioon saisivat olla leiriaukiolla ja kaikkien muiden pitäisi mennä omiin pesiinsä. Lumisydän pyörähti ympäri ja palautti Mesipennun ja Ukkospennun takaisin petutarhaan. Hänen täytyisi saada Kuplamyrsky kiinni ja kysyä mistä huutokilpailu oli oikein sanut alkunsa.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Sulkatähti raakkui ja antoi väsyneeltä näyttävän katseensa kiertää läpi koko leiriaukion, mille nummiklaanilaiset ripeästi kokoontuivat. Leijonakynsi istui tuttuun tapaansa aukion seinustalla, selvästi näyttäen siltä, että kokouksen puheenaihe ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa. Kottaraistassu istui jo emonsa ja sisartensa luona, eikä hän viitsinyt mennä enää karjumaan tuolle, että oppilaan pitäisi istua mestarinsa vieressä kokouksien aikana. Olihan tuo ollut jo kahden vuodenajan hänen koulutettavana, ei siis voinut olla enää soturin vika ettei mustavalkea kolli oppinut edes tavallisille käytöstavoille. Vian olisi oltava tuon typerässä päässä tai sitten Viiksihännässä. Kuka tietää, ehkä soturitar oli sanonut pojalleen että kokouksien aikana saa istua perheensä seurassa.
"Olemme kokoontuneet tänään nimittämään uuden oppilaan riveihimme. Mustapentu, astuisitko esiin?" Sulkatähti pyysi ja katseli säihkyvin silmin kuinka mustaturkkinen pentu asteli Kirkasaamun ja Kuurahohteen viereltä koko klaanin eteen. Oli siinä taas pariskunta, klaaninvanhin ja rutkasti nuorempi soturi. Leijonakynsi ei käsittänyt, ei keksinyt miten kummassa nämä kaksi kissaa olivat löytäneet elämänsä rakkauden toisistaan ja päättäneet hankkia sitten vielä yhteisen pennunkin. Hän ei varsinaisesti tietänyt syytä sille miksi oikein halveksi tätä suhdetta, ehkäpä sen takia, että Kuurahohteella olisi ollut koko soturi-ikänsä aikaa hankkia kumppani ja päätti tehdä sen vasta eläkepäivinään, mutta hyvällä soturi ei sitä katsonut ja pörhistikin niskaturkkiaan seuratessaan Mustapennun tepastelua klaanin eteen. Pentu ei varmastikkaan kuuluisi nummiklaanilaisten priimajoukkooon, vaikka olikin puhtaasti vereltään nummiklaanilainen. Ei niin vanhan isän kanssa.
"Mustapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on sinun aikasi ruveta soturikoulutukseen. Tästä päivästä lähtien aina siihen hetkeen asti kunnes saat soturinimesi, sinua kutsutaan Mustatassuksi. Mestariksesi olen valinnut Timaliviiksen", Sulkatähti naukui ja käänsi katseensa mustaturkkiseen soturittareen, joka käveli klaanitovereidensa ohitse uuden oppilaansa viereen. Leijonakynsi irvisti mielissään, hän oli ollut näkevinään kylmien väreiden - toivottavasti inhosta kumpuen - kulkevan naaraan selkärankaa pitkin. Selvästi tuotakin hirvitti ottaa oppilaakseen kissa, jonka vanhempi oli jo ohittanut sopivan iän missä pentuja hankkia. Timaliviiksi ei vilkaissutkaan oppilasta vaan piti katseensa tiukasti päällikössä, toivoen tuon antavan kunniallisia sanoja teoistaan tai luonteestaan joidenka voimalla sitten aloittaisi uuden oppilaansa kouluttamisen.
"Timaliviiksi, olet osoittanut olevasi fiksu ja uskollinen kissa ja haluan sinun opettavan tämän kissan hyväksi soturiksi, joka palvelee Nummiklaania kunnialla ja jokaisella solullaan", Sulkatähti maukui hieman kaunistellun version seremonian loppuosasta, ennen kuin antoi luvan kahdelle kissalle koskettaa kuonojaan. Leijonakynsi sai vain vaivoin pidäteltyä huvittunutta mourahdusta, kun mustaturkkinen soturitar vain hipaisi Mustatassun kuonoa omallaan.
"Mustatassu! Mustatassu!" Nummiklaanin leiriaukiolla huudettiin, vaikka Leijonakynsi kyllä huomasi yksilöitä, jotkapitivät suunsa tiukasti supussa.

"Oletko aivan varma, että hän teki niin, Arpikynsi?"
Jääsilmä roikkui tietoisuuden rajamailla ja yritti selvitä sen tykyttävän kivun kanssa, mikä hänen takaraivossaan tuntui. Mitä oikein tapahtui, kuka oikein puhui? Soturitar päästi tuskaisen henkäyksen, mutta ei viitsinyt liikkua maasta siitä asennusta missä makasi. Hän pyrki saamaan tietoisuudestaan kiinni, kokoamaan ajatuksia yhteen ja rekisteröimään ääniä ympärillään. Missä naaras oikeastaan edes oli sillä hetkellä? Sitten epätoivon tunne valtasi hänet ja toinen tuskaisempi henkäys pääsi ilmoille. Jotkain kamalaa oli tapahtunut, sitten kuva Matukan ruumiista räjähti punaoranssin kissan mieleen ja hän värisi kauttaaltaan. Epätoivon tunne vain lisääntyi, kun sinisilmän mieleen pompahti valinta, mikä hänen oli pitänyt tehdä.
"Kyllä. Olen varma. Sanoinhan nähneeni kaiken, Ohramyrsky", joku sanoi ja jotenkin tuon kissan ääni sai epätoivon kasvamaan miltei paniikinomaseksi. Sitten Jääsilmä sai raotettua toista silmäänsä ja hän tajusi makaavansa märässä maassa. Tihutti ja kevyet vesihiutaleet tuntuivat virkistäviltä, kun ne hellästi laskeutuivat soturittaren kuonolle. Hänen yläpuolellaan seisoi kaksi hahmoa, joista toisen naaras tunnisti heti Ohramyrskyksi, varapäällikökseen. Ja toinen oli tietenkin Arpikynsi, joka oli löytänyt hänet leirin ulkopuolelta ja... Aivan niin! Viha kumpusi punaoranssin kissan suonista hänen lihaksiinsa ja herätteli häntä tarpeeksi. Tarpeeksi muistamaan mitä oli tapahtunut, tarpeeksi keksimään suunnitelman tilanteesta ulospääsyyn.
"Arpikynsi", Jääsilmä sihisi ja sai vaivoin kammettua itsensä jaloilleen. Kukaa ei onneksi yrittänyt estellä hänen nousemistaan, joten soturitar sai tarpeeksi aikaa totutella jaloillaan seisomiseen ja heikon olon kestoon. Ohramyrskyn katse oli vaikeasti luettava, mutta kun tuo ei näyttänyt olevan aivan räjähdyspisteessään punaoranssi naaras olisi vielä hetken selvillä vesillä. Sillä jos varapäällikö olisi sokeasti uskonut Arpikynnen selitykset petturuudesta, olisi Jääsilmä jo vainaa. Hän yritti saada kasvoilleen arvostusta mustaturkkista naarasta kohtaan, mutta kun ei siinä onnistunut, kääntyi katsomaan 'klaanitoveriaan' siniset silmät vihasta leiskuen.
"Miten sinä oletat minun kertovan elintärkeistä asioista yhtään kellekkään, jos lyöt minulta tajun kankaalle ennen kuin edes saan suutani auki?" Jääsilmä murisi ja veti syvään henkeä. Hän tulisi täysin maalaamaan leirin sisäänkäynnillä tapahtuneet asiat ja vain toivoi, että hänen sanansa uppoaisivat enemmän Ohramyrskyyn kuin Arpikynnen.
"Sinä yritit karata, petturi!" Soturi sihisi ja katsoi yhtä leiskuavin silmin takaisin.
"Niin, heti sen jälkeen kun yritit hyökätä kimppuuni! Minä olin tulossa pyytämään apua täältä, sillä löysin piestyn Matukan matkallani leiriin, mutta sinä pysäytät minut ja keksit että minä olen petturi koska en ollut leirissä taistelemassa? Olin keräämässä rakennusaineita senkin sammakkoaivo!" Jääsilmä mourusi raivoissaan, mutta oli tyytyväinen nähdessään reaktion Ohramyrskyssä, Arpikynnessä sekä muutamassa muussa kissassa, jotka olivat tätä keskustelua kuuntelemassa, kun hän mainitsi Matukan. Soturi ei olisi vielä saapunut leiriin - ei tetenkään olisi sillä tuo oli jo kuollut - joten tarina kuulosti uskottavalta.
"Sinun takiasi Matukka on varmasti jo vuotanut kuiviin, sillä en oleta että hän on itse päässyt ryömimään tänne asti!" Soturitar sihisi ja oli tirauttavinaan yhden myötätunnon kyyneleenkin tehdäkseen esityksestään uskottavamman.
"Missä Matukka on? Näytä tietä!" Ohramyrsky murisi Jääsilmälle hätääntyneenä, keskeyttänet kinaamisen ja punaoranssin naaraan johdolla leiristä lähtien, Mustakipinä mukana.

Aarnipentu värjötteli kylmästä. Ei hän tiennyt, oliko virallisesti kylmää, mutta ylhäällä vuorella tuuli kovaa ja sade oli rankkaa. Klaani oli kiireinen, olihan kokoontuminen ihan nurkan takana. Kaikki pennut olivat kerääntyneet kuuntelemaan klaaninvanhempien tarinoita, mutta Aarnipentua ei enään miellyttänyt istua paikallaan tutisemassa kylmästä. Kun metsästyspartio palasi, pieni pentu nappasi märän, joskin lämpimän pikkulinnun ja vetäytyi nurkkaan syömään. Vanhemmat soturit puhuivat kiivaasti jostakin, joka kuulosti hieman vaaralliselta. Pian joku putkahti ulos pentutarhasta. Opaalitassu oli käynyt antamassa yrttejä hieman kipeähkölle Lumipennulle. Aarnipentu olisi halunnut leikkiä edellämainitun kanssa, mutta hän ei halunnut tulla myös kipeäksi. Pentu tyytyi katselemaan muitten pentujen leikkejä.
***
Aarnipentu avasi silmänsä. Ulkona ukkosti ja satoi kaatamalla. Tuuli tuiversi aamupartion turkkeja, kun he lähtivät matkaan. Aarnipentu katseli partion perään haikeasti. Naaras toivoi, että olisi itse ollut mukana. Joku loikki kohti sisäänkäyntiä huomaamattoman hiljaa. Aarnipentu pani merkille tuon olevan oppilas. Tosin, hän ei jaksanut välittää. Olihan oppilailla oikeus lähteä pois leiristä. Ainakin Aarnipentu luuli asian olevan näin. Aarnipentu olisi itsekin halunnut mennä ulos noin helposti. Oppilaana olo häämötti kuitenkin kaukaisuudessa, ei vielä lähelläkään Aarnipentua. Aarnipentu painautui takaisin petiinsä. Juuri nyt hän halusi vain lepuuttaa silmiään, vain hetken. Nopeasti pentu kuitenkin nukahti, ja näki unia, ties mistä.

Sade rummutti Puroklaanin leiriaukiolla samalla kun sen kissat kerääntyivät päällikkönsä pesän ympärille kuulemaan tämänöiseen klaanien kokoontumiseen lähtijöitä. Tammisydän ravisutti itseään ja likomärkää turkkiaan, ja loi tympeän katseen taivaalle. Lehtisade oli saapunut kanjoniin ja oli vaikea arvioida kuuluivatko nämä rankkasateet vuodenaikaan, vai olisivatko ne samoja outoja sääilmiöitä, mitä viherlehtenä tapahtui.
"Tänä yönä Neljän virran tammella on klaanien kokoontuminen. Vaikka sää ei olekkaan mieluinen, ei se ole syy jättää kokoontumisiin menemättä. Minun, Hiiriturkin, Yöturkin ja Kylmähämärän lisäksi mukaan tulevat Kielopuro, Ruskalehti, Ketturoihu, Sammalsade, Tammisydän, Punaliekki, Jänötuli, Jokitassu, Monnitassu ja Kajotassu. Lähdemme auringon laskiessa..."
Ututähti käänsi päätään katsoakseen harmaalle, valottomalle taivaalle ja näytti selvästi itsekin pinnistelevän päätelläkseen kuinka kauan aikaa heidän partionsa lähtöön oikein oli.
"... eli aika piakkoin. Saatte mennä", päällikkö naukui ja häntänsä huiskautuksella vapautti klaanitoverinsa omiin ilta-askareisiinsa. Tammisydän oli mieluisasti yllättynyt, kun hänen kumppaninsa oli valinnut soturittaren mukaan kokoontumiseen, mutta pieni huolen kipinä roihusi hänen rinnassaan. Tammisydämen turkki oli alkanut karvaa mustaa karvaa, joten nyt hän näytti aika hauskalta, mustan pohjakarvan ja paikottaisten oranssien laikkujen täplittämänä. Oranssin turkin kanssa kokoontumisissa käyminen oli ollut hieman helpompaa, ei tarvinnut kamalasti huolestua siitä, että kuutamoklaanilaisista joku olisi hänet tunnistanut. Mutta nyt kissat alkaisivat varmasti kiinnittämään huomiota radikaalisti väriä vaihtavaan turkkiin, menisikö enää kauaa että joku kuutamoklaanilainen äkkäisi Tammisydämen todellisen henkilöllisyyden? Hän pudisteli taas itseään, Varistähti olisi niin vallanjanoinen, että olisi ihme jos tuo sen tekosyyn pohjalta ei tekisi hyökkäystä Puroklaaniin.
"Tule Tammisydän, mennään!" Ututähden maukaisu kuului vähän matkan päästä ja kääntäessään katseensa päällikköönsä huomasi tuon odottelevan kokoontumispartion kanssa leirin uloskäynnillä. Ikävät ajatukset pois mielestään varistellen soturitar sai jäsenensä liikkeelle ja hän lähti kipittämään kohti leirin suuta. Ulos päästyään Puroklaanin partio lähti kipittämään kohti Neljän virran tammea. Matka taittui nopeasti, mutta Tammisydän oli jo hieman väsynyt, kun he saapuivat pieneen rinteeseen, joka johtaisi tammen aukiolle. Puroklaanilaiset kiipesivät rinteen yli ja siinä heidän edessään kasvoi mahtavana Neljän virran tammi.

"Noniin! Aika lähteä!" Tuhkakajo murisi repiessään luuklaanilaista irti Seittitassusta, joka yhä urheasti mouruten jakeli iskuja päällään olevaan kissaan. Luuklaanilainen oli ollut uhkaavan lähellä tuon kurkkua hampaidensa kanssa ja Tuhkakajo uskoi, että hän oli saapunut viime hetkellä paikalle pelastamaan oppilaansa.
"Alas laputtaa! Sinun muut klaanitoverisi ovat jo aikoja sitten kipittäneet hänä koipien välissä karkuun!" Mustikkasielu sanoi ja läimäisi kovalla iskulla ruskeaturkkista kollia kasvoihin, kun Tuhkakajo sai nostettua tuon niskanahasta ilmaan. He olivat tosiaankin saaneet Kuolontähden ja muut luuklaanilaiset perääntymään, kiitos Pisaraturkin ja Pöllötassun, ketkä olivat olleet harjoittelemassa rajan lähellä ja haistaneet luopioklaanilaiset. He olivat saaneet sotkettua noiden piirityshyökkäyksen ja ylivoimalla vuoristoklaanilaiset olivat päässeet niskan päälle, vaikka tummanharmaa soturitar kärsi yhä kipeästä kyljestä. Seittitassukaan ei ollut onneksi eksynyt kauas taistelutantereesta ja nuorelta oppilaalta oli oikeastaan ollut todella fiksua siirtyä loitommalle paljon kokeneemman vastustajan kanssa ja yrittää käyttää ympäristöään hyväkseen.
"Ovatko kaikki kunnossa?" Mustikkasielu kysyi, kun luuklaanilaisen ruskea hännänpää oli kadonnut näkyvistä ja he olivat palanneet takaisin rajalle, missä muut kissat huohottivat ja nuolivat sotkuisia turkkejaan tasaisemmiksi. Hiekka oli verestä värjääntynyt ja lähistöllä olevat pensaikot olivat tallaantuneet, kun kissat olivat lennelleet niihin. Kukaan ei onneksi näyttänyt sen vakavammin vahingoittuneelta, mutta he kaikki kyllä vaatisivat parantajan hoitoa. Ihan niin onnekkaita he eivät olleet, että olisivat selvinneet hyökkäyksestä vammoitta. Mustikkasielu ja Tomukukka olivat kerääntyneet Pisaraturkin luokse, ja kiittelivät tuota nyt vuolaasti avusta. Tuhkakajo keräsi oppilaat yhteen ja hetken päästä he lähtivät leiriä kohti, jokaisella toiveenaan päästä nopeasti lepämään.

~Pari päivää myöhemmin~

Tuhkakajo seisoi Neljän virran tammen aukiolla ja yritti pidätellä jännityksen pudistuksia turkissaan. Vuoristoklaani oli saapunut aukiolle ensimmäisenä ja nyt he odottelivat muiden klaanien paikalle saapumista. Aaltotähti oli halunnut lähteä hyvissä ajoin, sillä taivasta valloittivat harmaat pilvet joiden vuoksi sen hetkistä ajankohtaa oli hieman hankala arvioida. Soturitar kuuli kuinka Mustikkasielu ohjeisti Kultatassulle oikeantapaista kokoontumiskäyttäytymistä ja tummanharmaa soturitrar tunsi pienen syyllisyyden pistoksen rinnassaan. Seittitassu olisi Vuoristoklaanin leirisä vielä parantajien hoivattavana, tuo olikin saanut taistelun timmellyksessä yllättävän syviä haavoja kokeneemmalta vastustajaltaan. Ottaen huomioon Katajatassun läsnäolon kokoontumisessa, olisi Aaltotähti varmasti myös valinnut vanhimman tyttärensä oppilaankin mukaan, jos tuo terve olisi ollut.
"Kuutamoklaani", hän yhtäkkiä kuuli jonkun klaanitovereistaan sihahtavan. Tuhkakajo käänsi päätään nähdäkseen tammen toiselle puolelle ja toden totta, sieltä esiin ylväinä astelivat Kuutamoklaanin kissat. Hän tunsi jännittyvänsä, mutta ei kuitenkaan liikkunut vaihtaakseen paikkaa vaan antoi kuutamoklaanilaisten kävellä joko ohitseen tai jäädä lähelle istuskelemaan ja odottelemaan muiden klaanien tuloa. Tummanharmaa soturitar pyrki nyökkäämään kohteliaasti naapuriklaanin kissoille, mutta ei saanut juuri yhtäkään tervehdystä takaisin, ennen kuin punaturkkinen ruskearaidallinen naaras pienikokoisemman tumanruskean naaraan kanssa tervehti häntä kohteliaasti ja Tuhkakajon yllätykseksi käveli hänen luokseen.
"Iltaa, ikävä pitää kokouksia tällaisessa säässä. Sujuiko matkanne vuoristosta alas turvallisesti?" Vanhempi soturitar kysyi ja laski häntänsä oletetun oppilaansa tai pentunsa lavalle, kun tuo laski katseensa tassuihinsa, ilmeisesti ujoudesta kärsien. Tummanharmaa soturitar hymyili ja nyökkäsi.
"Kiitos kysymästä, pääsimme alas oikein mainiosti. Sadekin on laantunut tässä illan mittaan, mutta te olette näköjään selvinneet yllättävän kuivilla turkeilla tänne asti", Tuhkakajo naukui ja varovasti pudisteli vesipisaroita karvoituksestaan. Kuutamoklaanilaisten turkit olivat kuivat verrattuna hänen omaansa, vaikka taivaalta kyllä yhä satoi vettä, mutta ei kaatamalla vaan lähinnä tihuttamalla.
"Kiitos metsän lehtikaton. Olen Tiikerisydän ja tässä on oppilaani ja veljentyttäreni Toivetassu", kuutamoklaanilainen esitteli itsensä ja oppilaansa, joka nyt varovasti nosti katseensa hymyilläkseen tummanharmaalle soturittarelle.
"Olen Tuhkakajo. Hauksa tutustua Tiikerisydän ja Toivetassu."

"Anna Tähtitassun olla! Kokoontuinen on alkamassa", Taivaslilja mutisi oppilaalleen Opaalitassulle, joka ei millään meinannut saada suutaan kiinni, vaan kyseli Tähtitassulta kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Miten Nummiklaanilla oli mennyt kulunut kuu, oliko sateesta koitunut ongelmaa, olisiko hän kuullut Tähtiklaanin ennustusta ja ennen kaikkea miten Sulkatähti oikein voi. Nummiklaanin päällikkö ei ollut koskaan näyttänyt yhtä huonolta ja riutuneelta kuin tässä kokoontumisessa. Punaviirullinen parantajaoppilas oli omaksi harmikseen joutunut vastaamaan suurimpaan osaan kollegansa kysymyksistä 'en tiedä, kysy Ketunkynneltä', mikä oli hänen mielestään outoa sillä toimi kuitenkin Nummiklaanin parantajaoppilaana. Miksi hän ei ollut siis perillä suurimmasta osasta tärkeistä asioista? Aukiolla hiljenyttiin, kun neljästä klaanipäälliköstä yksi ulvaisi hiljaisuutta.
"Tervetuloa klaanien kokoontumiseen! Jos muut päälliköt sallivat niin voisin aloittaa Nummiklaanin ilmoitusasioilla", Sulkatähti huusi vanhuuden kähentämällä äänellään ja sai aukiolla aikaan pientä kuiskuttelua. Tähtitassu tunsi selkärangassaan outoa pistelyä ja yhtäkkiä Ketunkynnen diagnoosi Nummiklaanin päällikön vanhuudesta ja lähellä olevasta eläköitymisestä pulpahti hänen mieleensä. Kauhistuttava ajatus siitä, että voisiko tämä olla yksi viimeisimmistä kokoontumisista, missä hopeanharmaa naaras puhui Neljän virran tammen oksilla sai parantajaoppilaan nielaisemaan ja vilkaisemaan mestarian, joka neutraalilla ilmeellä katsoi johtajaansa. Jos Nummiklaanin parantajista vanhempi olisi yhtään huolissaan Sulkatähdestä, ei tuo ainakaan näyttänyt sitä kasvoillaan. Punaviirullinen naaras yritti siis ottaa mallia mestaristaan ja pitää omat kasvonsa täysin nollalukemilla.
"Nummiklaani on voinut hyvin kuluneen kuun ajan. Vesisateet luovat tietenkin omat riskinsä nummilla juoksemiseen, mutta olemme tähän asti selvinneet ilman säästä johtuvia vammoja. Kaneja on riittänyt hyvin ja oppilaamme harjoittelevat ankarasti tulevaa lehtikatoa varten. Uusin oppilaamme on Mustatassu ja hän on saanut mestarikseen Timaliviiksen", Sulkatähti ilmoitti ja odotti kissojen onnittelevan Nummiklaanin nuorinta oppilasta. Nummiklaanin joukosta hurraahuutoihin yhtyi normaalia vähemmän kissoja, vaikka Tähtitassu yritti kyllä korvata vajaita huutoja omalla äänenvoimakkuudellaan. Onneksi muidenkin klaanien kissoista osa halusi kunnioittaa perinteisiä tapoja ja ulvoi Mustatassun ja Timaliviiksen nimiä. Parantajaoppilas etsi katseellaan väkijoukosta mustaturkkista klaanitoveriaan, haluten nähdä tuon ilmeen, mutta kollioppilasta ei näkynyt ainakaan eturivissä.
"Sitten hieman ikävempiin uutisiin. Olemme kokeneet sekä, kettu- että mäyrähyökkäyksen kuluneen kuun aikana. Ensimmäisen kanssa kukaan ei loukkaantunut, mistä saamme kiittää Tähtiklaania ja sotureidemme taidokkaita hyökkäysliikkeitä. Mäyrän kanssa kuitenkin minä sekä varapäällikköni loukkaannuimme. Olemme onneksi selvinneet vammoistanne, mistä kiitän taidokkaita parantajiamme", Sulkatähti huutaa ja nyökkäsi parantajien suuntaan. Ketunkynsi sekä Tähtitassu nyökkäsivät takaisin ja kiittivät pikaisesti parantajatovereitaan, jotka kehuivat heidän taitojaan.
"Siltä näyttääkin."
Tähtitassun pää kääntyi välittömästi sivulle, kissamassaan päin. Kuka sen oli oikein sanonut? Hänen takaraivossaan pisteli kipakka vastakommentti tuo´n hiirenaivon typerään lausahdukseen. Parantajaoppilaan katse kävi läpi hajusta päätellen lähellä istuvan vuoristoklaanilaisjoukkion läpi, missä istui kaksi naarasta ja yksi kolli. Tuo kermanvaalea kolli oli varmasti ollut se joka oli avannut suunsa päästäkseen tuon idioottimaisen kommentin ilmoille. Punaviirullinen naaras tuijotti vihaisen terävällä katseella vuoristoklaanilaista eikä ymmärtänyt miten tuo kehtasi puhua päälliköstä noin.
"Meitä suuremmat petoeläimet ovat vakava uhka. Sateiden takia niidenkin on yhtä vaikea haistaa riistaa kuin meidänkin ja siksi ne saattavat uskaltaa normaalia lähemmäs leirejä. Muistutan teitä olemaan varuillanne oman sekä klaanitovereidenne turvallisuuden kannalta... Ja sateista puheenollen, reviirimme halki vaelsi Kostokynsi niminen erakko, aikeinaan ilmeisesti etsiä joidenkin klaanien parantajia johonkin... Enneuneen liittyen", Sulkatähden ääni hiipui lauseen loppua kohti, mutta se ei johtunut enää vanhuudesta. Yllättävä hiljentyminen oli ollut tarkoituksellinen ja Tähtitassu ei selvästi ollut ainoa joka sen oli huomannut. Hetkessä aukion täytti älämölö, kun kissat rupesivat keskustelemaan keskenään ja huutelivat kysymyksiä parantajille, olisivatko nuo tavanneet Kostokynttä, tai pyysivät noita kertomaan lisää ennustuksesta. Parantajaoppilas tunsi lännän koskettavan selkäänsä ja päätään kääntäessä näki Ketunkynnen, joka pudisti päätään minimaalisin liikkein. Nyt ei olisi parantajien aika puhua, ellei joku päällikkö niin haluaisi ja pyytäisi. Äänet rauhoittuivat, kun varapäälliköiden luota kuului ulvaisu, joka tietenkin oli kuulunut Liekkitaivalle.
"Ja viimeinen asiani koskee Luuklaania. Heidän partionsa on käynyt nummilla metsästämässä ja olemme ottaneet yhteen heidän kanssaan. He ovat vakava uhka, minkä ratkaisemiseksi meidän on pian tehtävä jotakin. Mutta ei Nummiklaanista sen enempää, mitä Kuutamoklaanille kuuluu, Varistähti?"

Purotassu istui jännittyneenä Sadeläikän rinnalla ja katseli haltioituneena Neljän virran tammen latvustoon, missä Sulkatähti oli juuri lopettanut puheenvuoronsa ja antanut seuraavan Varistähdelle. Tämä olisi oppilaan ensimmäinen kokoontuminen ja tähän mennessä kaikki oli ollut sellaista millaiseksi hän oli kokoontumisien olettanutkin olevan. Paikalla oli paljon kissoja, jotka tuoksuivat ja näyttivät erilaisilta hänen omiin klaanitovereihinsa verrattuina ja vaikka tänä yönä aukiolla olisi rauha, oli ilmapiiri silti pingottunut ja osa kissoista oli aukiolla selvästi varpaillaan, ja sen näköisinä etteivät ottaisi kontaktia muiden klaanien kissoihin edes käskettäessä. Kolli olisi kovasti halunnut käydä tekemässä tuttavuuksia muiden kissojen kanssa, mutta hänen mestarinsa oli sanonut, että ensimmäisessä kokoontumisessa he kaksi tulisivat istumaan rauhassa vierekkäin ja vain katselisivat tapahtumia. Se oli kovasti harmittanut Purotassua.
"Kuutamoklaani on kokenut yllättäviä takaiskuja viime kuun aikana. Reviirimme pohjoisosassa sijaitsevan joen vedenpinta on noussut ja joki on ilmennyt vaaralliseksi. Oppilaamme Yötassu tippui tähän kyseiseen jokeen eikä olisi päässyt itse ylös sen kovan virran takia. Onneksi yksi sotureistamme, Tihkutäplä, sai pelastettua oppilaan ja vietyä tuon parantajien huomaan. Yötassu oli koomassa noin puolikuuta tapahtuman johdosta, mutta muutama päivä sitten hän heräsi", Varistähti aloitti ja aukiolla kuului kauhistuneita henkäyksiä Kuutamoklaanin oppilaan tapaturman takia. Kollioppilas tunsi ihonsa menevän kananlihalle ja joutui pudistelemaan turkkiaan hävittääkseen epämiellyttävän tunteen. Hän ei pystynyt kuvittelemaan sitä kauhua mitä tuntisi jos itse joutuisi vuolaasti virtaavan joen aaltoihin kamppailemaan hengestään. Hän ei osannut uida, joten peli olisi hyvin nopesti pelattu, mutta jokin tummaraitaisen kissan mielessä kertoi, että vaikka uimataitoa löytyisikin, olisi silkkaa onnea jos rannalle pääsisi hengissä sellaisesta virrasta. Mutta mikä kumma oli aiheuttanut joessa yhtäkkisen voimakkaan virtauksen? Hän katsahti Sadeläikkään kysyvänä, mutta tuo pudisti hennosti päätään nopeasti oppilastaan vilkaistua ja suuntasi katseensa takaisin tammen latvustoon. Kysymysten aika olisi myöhemmin.
"Mustakynsi, entinen soturimme on erotettu klaanista ja minä annan täysivaltaisesti jokaiselle kanjonin kissalle luvan tappaa hänet, jos sitä ketunmieltä näkee. Hän muutama auringonkierto sitten houkutteli minut mukaansa kävelylle ja kävi kimppuuni, aikeinaan surmata minut. Samalla hän kertoi olevansa klaanimme edellisen parantajan Tammiturkin sekä oman oppilaansa Hiljaisuustassun murhaaja. Lisäksi, kun paikalle sattui saapumaan yksi klaaninvanhimmistamme, Hämyviiksi, surmasi Mustakynsi hänetkin ja lähti sitten pelkurimaisesti karkuun reviiriltämme. Emme tiedä hänen tämänhetkistä olinpaikkaansa", Varistähti murisi ja oli kaikkien nähtävänä selkeästi sen näköinen, että olisi itse valmis surmaamaan jonkun jos nuo vähääkään ärsyttäisivät tuota. Aukiolla henkäiltiin taas kerran kauhusta ja sen myötä alkoi myös vauhkoontunut supina. Purotassun karvoitus nousi pystyyn, kun hän ajatteli massamurhaajan liikkuvan tällä hetkellä kanjonin alueella, eikä kukaan tietäisi missä tuo oikein milläkin hetkellä lymysi. Oppilas vilkaisi vaistomaisesti taakseen ja hieman sävähti tuntiessaan Sadeläikän hännän laskeutuvan alaselkänsä päälle. Kolli tuijotti oranssit silmät suurina mestariaan, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme.

Seittitassu herää sateen ropinaan leirin, samalla oppilaiden pesän, kivikattoa vasten... Kukaan muu ei ollut vielä avannut silmiään ja hän kuuleekin ympäriltään vain rauhallista tuhinaa. Hetkessä oppilaan sisällä kuitenkin kohahtaa kiukku. Hän oli haavoittunut luuklaanilaisia vastaan hyökätessään, mutta olisi kyllä omasta mielestään voinut ihan hyvin mennä Tuhkakajon ja Katajatassun mukana Neljän virran tammen kokoontumiseen. Kolli oltiin nimittäin passitettu vain hetki kokoontumispartion lähdön jälkeen oppilaiden pesään ja tulemaan takaisin parantajan luo, jos harjoituksissa jokin liike avaisi haavat. Hän oli äärimmäisen katkera parantajan teosta.
"Ylös laiskimus! Me lähdemme nyt harjoittelemaan!" Ilmoitus kajahtaa pesän suuaukolta, mikä saa Seittitassun pomppaamaan salamana pystyyn ja käännähtämään nopeasti ympäri. Pesän suuaukolla seisoi Tuhkakajo, jonka tunnisti vielä pimeässä leirissä hehkuvista sinisistä silmistä. Oppilas siristää omiaan ja nyrpistää nenäänsä ärtyneenä. Millä perusteella hän oli muka laiskimus? Kyllä kolli olisi lähtenyt harjoittelemaan vaikka heti luuklaanilaisten rökittämisen jälkeen, mutta korkeammalta taholta oli tullut käsky olla toipilaana muutama päivä. Yrittikö hänen mestarinsa olla hauska kommenttinsa kanssa vai? Soturitar ei olisi voinut huonompaa aihetta tai ajankohtaa valita, eikä tummaraitainen kissa lähtisi ilman vastusteluja.
"Miksi? Siellähän sataa ja ei sinua ole ainakaan eilen kiinnostanut kouluttamiseni", Seittitassu sanoi ja nyt kääntyivät Sirkkatassun, Kurkitassun ja Hiutaletassun päät kohti Tuhkakajoa ja ne siirtyivät sen jälkeen tuon oppilaaseen. Mestari huokaisi ja katsahti vanhempiin oppilaisiin, eikä tummaraitainen oppilas voinut olla virnistämättä kun näki tuon luimitut korvat ja nolostuneen ilmeen.
"HETI!"
Tuhkakajon ankara naukaisu saan nyt kaikkien oppilaiden päät kääntymään pesän suuaukkoa kohti. Seittitassu maukaisi närkästyneenä, mutta käsitti hävinneensä. Hänen ei kannattaisi ruveta oppilasaikoinaan kauhean kovaan sotaan mestarinsa kanssa, sillä tuo oli Aaltotähden vanhin tytär ja saisi varmasti helposti lykättyä oppilaansa soturinimityksen useammalla kuulla eteenpäin. Ja olihan tuo kokenut soturi, siinä missä kolli oli pelkkä oppilas, eikä korkea-arvoisemmille sopinut kiukutella. Naaras katsoi tummaraitaista kissaa merkitsevästi, mutta hän oli huomaavinaan tuon sinisissä silmissä pienen pilkkeen. Oliko tummanharmaa kissa tyytyväinen siitä, että sai kerrankin puhutella ankarasti vaaleanruskeaa kollia? Hän laski päänsä peitelläkseen vihasta vääristyneet kasvonsa ja käveli Tuhkakajon vierelle.
"Anteeksi", Seittitassu mutisi niin matalalla äänellä, että vain hänen mestarinsa kuulisi sen, samalla kun antoi ulos vedettyjen kynsiensä raapia leirin kalliopohjaa.
"Hyvä, suuntaamme koillisen puoleiselle metsäalueelle", soturitar mutisi ja asteli väsynyt ja ärtynyt oppilas perässään kaatosateeseen...

Tuhkakajo ja Seittitassu olivat harjoitelleet jo tuntikausia ja aurinkokin oli nousemassa taivaalle, kun he lopulta olivat onnistuneet suorittamaan kaikki mestarin matkan varrella kehitelleet taisteluliikeharjotukset. Nyt kaksikko testasi niitä käytännössä, siis 'taistelivat'. Soturitar kiersi kehää oppilaansa ympärillä ja valmistautui hyppäämään hänen kimppuun, mutta tuon yllätykseksi kolli oli naarasta nopeampi ja yhdellä napakasti ajoitetulla iskulla hän sai tuon tasapainon horjumaan, minkä jälkeen tummaraitainen kissa painaa tummanharmaan kissan maahan terävällä otteella. Tuhkakajo yrittää kiemurrella vapaaksi ja vapautua otteesta... Tuo saa vaaleanruskean kissan otteen heltiämään niin, että onnistuu vapautumaan ja suuntaa napakan lyönnin päin hänen kasvoja. Seittitassu vingahtaa kivusta ja kääntää katseensa hetkeksi muualle. Mestari käytää tämän sokean hetken hyväkseen ja vetää häneltä nopeasti tassut alta, ja oppilas kaatuu rähmälleen maahan. Tuo painaa hänet maata vasten ja toteaa pystyvänsä antamaan surmaniskun, joten soturitar antaa hävinneen kollin pudistella hetken hiekkaa turkistaan, ennen kuin lausuu mielipiteensä...
"Olit suorastaan naurettavan helppo vastus sen jälkeen, kun menetit yllätyksen suoman asemasi! Sinun täytyy pitää yliotettasi kauemmin hallussa!! Et voi antaa hienon alun vesittää lopputaistelua... Jos olisimme olleet tosissamme, sinulle olisi voinut käydä todella kehnosti!" Naaras selitti. Tummaraitainen kissa murahtaa turhautuneena ja painaa päänsä peittääksen raivoavan katseensa, mutta ei jää suremaan tappiotaan pitkäksi aikaa, kun he vaan aloittavat jo seuraava taistelun... Ja kolmannen ja neljännen... Kaksikko jatkaa harjoittelua aina niin pitkälle iltaan, ettei kumpikaan meinaa enää nälältään ja väsymykseltään pysyä pystyssä... Jokainen harjoituskerta oli mennyt aina hiukan edellistä paremmin ja Seittitassu oli varma, että Tuhkakajo oli ollut äärettömän ylpeä oppilaastaan, kun hän oli kolme kertaa putkeen rökittänyt tuon. Sadekin oli loppunut jo auringonnousun aikoihin ja nyt he suuntaavat huojuen kohti leiriä.

//tapahtuu ennen kokoontumista!

”Viimeinkin”, Paarmahehku kuuli tuhahtavansa hiljaa, kun Taivaslilja veti kynsillään viimeisen harson hämähäkinseittiä hänen tassunsa ympäriltä. Hidaste oli roikkunut hänen käpälällään kettuhyökkäyksen jälkeen vielä monta kuuta, vaikka kipu olikin onneksi hellittänyt jo aikaisemmin.
”Aristaako vielä?” Taivaslilja naukui. Paarmahehku asetti käpälänsä maahan ja nojasi hieman eteen päin, eikä tuntenut mitään erityistä. Niinpä hän pudisti päätään, mikä sai parantajan hymähtämään tyytyväisen oloisena.
”Entä Kaunotassu? Onko hän käynyt?” Paarmahehku uskaltautui kysymään.
Taivaslilja pyörähti ympäri viemään valmistelemansa yrttihauteen pois, ja huikkasi samalla:
”Kyllä. Hän voi aloittaa harjoittelun lähiaikoina, mutta ei mitään liian rasittavaa!”
Paarmahehku nyökkäsi hitaasti, vaikkei häntä selin oleva parantaja sitä voinutkaan nähdä. Hiilenmustan kollin mielessä pyörivät jo kaikki asiat, jotka häneltä olivat jääneet tekemättä ja mitä hänen oli vielä Kaunotassulle opetettava, että he saisivat otettua Salamatassun ja Jäkäläaskeleen kiinni. Ensin Paarmahehku oli ollut onnellinen saamastaan tauosta oppilaansa koulutuksessa, etenkin Kaunotassun ja hänen riitansa jälkeen, mutta toipilasaikanaan jokin oli saanut hänet kadehtimaan muita mestareita. Pelkkää leirissä makoilua hän ei pannut pahakseen, ja olihan hän yksikseen uskaltautunut muutaman kerran vuoristoon tuulettamaan turkkiaan, mutta hänen mielialansa ei ollut kohonnut odotetulla tavalla. Kateuden kaltainen tunne oli pahimmillaan, kun musta kolli sattui sotureiden pesän varjosta tai tuoresaaliskasalta näkemään vilauksen jostakusta mestarista, esimerkiksi Tuhkakajosta, joka oli pian kettuhyökkäyksen jälkeen saanut koulutettavakseen hänen sisarenpoikansa Seittitassun. Pelkkä näky tummanharmaasta naaraasta ja tummaraidallisesta oppilaasta sai hänet tuntemaan olonsa oudon ulkopuoliseksi ja sivuun työnnetyksi. Ajatus tuntui vaikealta myötää, mutta hän olisi mieluusti ollut neuvomassa tuoretta mestaria uudessa pestissään, ja antanut Kaunotassun näyttää esimerkkiä hänen ylimieliselle sisarenpojalleen. Paarmahehkun korva värähti ärtyneisyydestä. Tuhkakajon kasvot hänen verkkokalvoillaan tuntuivat pinttyneen kiinni, eikä hän saanut enään aina halutessaan ajatuksiaan irti naaraasta. Aivan kuin Tuhkakajo olisi jatkuvasti astunut hänen hännälleen. Kait hän pelkäsi hitusen nuoremman soturin saavuttavan hänet klaanin näkymättömällä arvoasteikolla, tai jotain sellaista. Tunne lähtisi varmasti, kun hän pääsisi viimeinkin ulos leiristä Kaunotassun kanssa ja pystyisi näyttämään naamaansa partiossa, kenties samassa kuin Tuhkakajo, ja uskaltautuisi puhumaan naaraalle tai sopimaan yhteisistä taisteluharjoituksista, nyt kun oppilaissa oli sopiva keskustelunaihekin.. Sitten hänen olonsa olisi taas yhtä levollinen kuin ennen kettuhyökkäystäkin ja hän voisi keskittyä koulimaan Kaunotassusta vuoristoklaanilaista, jota ei tarvitsisi hävetä, jos naaraasta olisi vielä sellaiseen.

Pieni jännitys riipi kollin vatsaa, kun hän hiipi kohti oppilaiden pesää odottaen, että löytäisi oppilaansa sisältä. Muut oppilaat olivat jo päivän askareissaan, joten pesä oli tyhjä.
”Kaunotassu?” Paarmahehku huhuili luolan edustalla, vaivaantumatta työntymään sisään tiheiden sammalpehkujen väliin. Valkea turkki kahisi maata vasten, kun vihreäsilmäinen naaras käänsi kylkeään ja nosti päänsä käpäliltään katsoakseen tulijaa silmät siristellen, vaikka varmasti tunnistikin mestarinsa äänen. Oppilas rämpi jaloilleen, enempää aristelematta aiemmin vuoristossa loukkaamaansa käpälää.
”Mitä Taivasliljalta kuulin”, Paarmahehku aloitti hiljaa saatuaan Kaunotassun huomion.
”Voisimme alkaa jo jatkaa koulutustasi.”
Kaunotassu nyökkäsi pienesti ja ravisteli valkeaa turkkiaan, ennen kuin asteli ulos sammalpetinsä reunojen yli. Paarmahehku huomasi, että oppilas näytti kasvaneen toipilasaikanaan.
”O.. Oletko valmis?” musta soturi naukui, kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Vaaleaturkkinen naaras kohautti hartioitaan, ja käänsi nokkansa kohti leirin uloskäyntiä, josta viileä ilma virtasi leiriin. Naaraan mitäänsanomaton reaktio kismitti Paarmahehkua. Luulisi, että Kaunotassun kaltaista hiirenaivoa olisi kiinnostanut oppilaan askareisiin palaaminen ja etenkin taisteluharjoitukset enemmän kuin ketään.
Lyhyt, kiusallinen hetki hiljaisuutta laskeutui kaksikon ympärille, ennen kuin terävä tervehdys halkoi ilmaa, kun solakan soturin hahmo tupsahti jostain Paarmahehkun rinnalle.
”Ai, Loskaliito..” Paarmahehku mutisi nähdessään sisarensa. Kaunotassu korjasi asentoaan ja räpytteli silmiään vaaleajuovaiselle naaraalle.
”Oletteko lähdössä metsälle?” paikalle yllättäen saapunut soturitar kysyi ja nakkeli niskojaan siirrellen samalla siroja käpäliään, kuin valmiina säntäämään ulos leiristä hetkenä minä hyvänsä. Paarmahehku nyökkäsi hitaasti. Hänen sisarellaan ei näyttänyt edelleenkään olevan taitoa tulkita tilanteita tai toisten kissojen tuntemuksia, saati sitä, milloin oli sopivaa tunkea kuononsa toisten keskusteluun.
”Tänään Kaunotassu lähtee ensimmäistä kertaa ulos loukkaantumisensa jälkeen”, Paarmahehku naukui, mikä sai Loskaliidon korvat pyöristymään uteliaana.
”Oikeasti? Sittenhän yksi pari lisäkäpäliä ei varmaan haittaisi?”
Paarmahehku oli irvistää - mieluummin hän olisi ottanut jopa hänen ja Kaunotassun kahdenkeskisen kiusallisen ja oudon painostavan ilmapiirin, kuin olisi luovuttanut tilanteen hallinnan Loskaliidolle, joka oli tottunut dominoimaan kohtaamisia veljensä kanssa puhumalla suurimman osan ajasta. Kolli tyytyi kuitenkin nyökkäämään jälleen aistiessaan, että sisar oli mielessään jo päättänyt liittäytyä mukaan.
”Siitä olisi apua”, hän sihisi hampaidensa välistä tietoisena siitä, ettei peitellyt vastahakoisuuttaan juurikaan.
”Mainiota”, naaras kehrähti ja sipaisi sukimatta jäänyttä kylkeään nopeasti.
”Mennäänkö jo?”
Paarmahehku huomasi pelon välähtävän Kaunotassun silmissä.
”Sopii”, musta soturi murahti kurkustaan ja antoi Loskaliidon lähteä johdattelemaan heitä kohti leirin uloskäyntiä, samalla kun silmäili oppilastaan kummastuneena. Kaunotassu lähti seuraamaan häntä sanomatta sanaakaan.
”Onko jokin vialla?” hän mutisi hiljaa niin, ettei Loskaliito kuullut, kun he astuivat ulkoilmaan. Hämyiset, harmaat pilvet peittivät taivasta kuin sankka savuverho metsäpalon jäljiltä, ja ilmassa tulevan sateen tuoksu ja kosteus tunkivat turkille. Kaunotassu räpäytti silmiään niin kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta näytti tärisevän jaloistaan. Paarmahehkun keltaiset silmät kaventuivat viiruiksi. Loskaliito mumisi itsekseen ja pohti, minne kolmikon pitäisi suunnata seuraavaksi.
”Kaunotassu, koska tämä on sinulle erityinen päivä, haluaisitko päättää minne mennään?” Loskaliito naukui kääntyen kohti naarasta keksittyään ideansa.
”Vaikka.. tuonne päin”, Kaunotassu ynähti ja nyökkäsi vasemmalle, jossa vuoristopolku lähti viemään partiota alas päin. Paarmahehku potki soraa seuratessaan naaraita ja tarkkaili Kaunotassun häntää, joka nyki hermostuneena. Oppilaan innottomuus oli luonnotonta verrattuna siihen, mihin hän oli aiemmissa partioissa tottunut. Yleensä Kaunotassu ainakin tarkkaili ympäristöään, ellei jopa koko ajan kysellyt typeriä kysymyksiään. Oliko valkea naaras vieläkin vihoissaan hänelle?
#Tarkoitin vain, että hänen pitäisi.. Hänen pitäisi olla.. En minä tuollaista tarkoittanut..# Paarmahehku mutisi mielessään nähdessään, kuinka naaras kiersi kivermurikan heidän tiellään kömpelösti, vain nipin napin välttäen sivulla olevan pudotuksen alemmalle polulle.
”Hei!” Paarmahehku murahti.
”Oletko unohtanut kokonaan, miten vuoristossa kävellään?”
Kaunotassu loi häneen pelokkaan silmäyksen. Samassa Paarmahehku tunsi ikävän, viiltävän tunteen rinnassaan. Oppilas ei reagoinut hänen ohjeisiinsa yhtään, niin kuin kolli odotti. Loskaliito vilkaisi taakseen huolestuneena. Paarmahehku katsahti häneen lannistuneena.
”Olet välillä aivan kuin isämme Salamanteriloikka. Hän oli kiltti, mutta ankara, mitä vuoristossa kulkemiseen tuli”, Loskaliito totesi hymyillen, mikä sai Paarmahehkun niskakarvat nousemaan pystyyn. Kolli kohotti kulmiaan sisarelleen. Hän ei muistanut isästään juurikaan, paitsi epämääräisiä välähdyksiä, jotka saivat hänen sydämensä aina pamppailemaan villisti, kun ne aika ajoin pulpahtivat hänen mieleensä. Musta soturi oli suunnitellut pysyvänsä vaiti aiheesta, kunnes hän huomasi, että Kaunotassu katsoi hieman valppaampana Loskaliitoa kuin olisi odottanut kuulevansa lisää tiedonmuruja.
”Minä en ainakaan muista hänestä mitään”, Paarmahehku naukui.
”Etkö? Olimme kyllä pieniä, mutta on minulla joitakin muistoja”, Loskaliito naukui ihmetellen ja vilkaisi Kaunotassua, joka käänsi katseensa taas nopeasti käpäliinsä. Paarmahehku nieli palan kurkustaan.
”Mitä, esimerkiksi? Jos virkistäisit minunkin muistiani.”
Sellainen pyyntö Paarmahehkulta sai Loskaliidon näyttämään enemmän kuin innostuneelta jatkamaan juttuaan.
”Noo.. vaikka silloin, kun satoi ensilumi, ja meidän oli pakko päästä katsomaan, miltä se näytti! Yritimme lähteä leiristä, mutta isä sai meidät kiinni juuri ennen kuin pääsimme livahtamaan ulos”, Loskaliito kehräsi.
”Mutta lopulta, kun kinusimme tarpeeksi, hän katsoi meitä ärtyneenä ja vei meidät leirin edustalle. Lumi oli niin kylmää ja pehmeää samaan aikaan, olimme aivan innoissamme! Isä vahti meitä, ja kun Paarmahehku kaatui nokalleen, isä nosti hänet pystyyn, ja Paarmahehkun naama oli aivan lumessa, ja me kaikki nauroimme..”
Paarmahehku murahti ja vilkaisi sivusilmällään Kaunotassua, joka näytti kuuntelevan tarkasti.
”Tomukukka ei tykännyt siitä yhtään, kun meidän kaikkien turkit olivat täynnä lunta ja kastelimme koko pentutarhan”, Loskaliito totesi hilpeästi.
”Muistatko sen, kun meistä oli juuri tullut oppilaita, ja sinä veit meidät luvatta ulos ja julistit olevasi seuraava päällikkö, ja Unikkokukka oli niin huvittunut että oli tippua jyrkänteeltä alas, ja meidän oli vedettävä hänet ylös niin ettei hän tippunut kuolemaansa? Minusta se on paljon mielenkiintoisempi tarina”, Paarmahehku tuhahti.
”Kerro Salamanteriloikasta lisää”, Kaunotassu pyysi katse tiiviisti Loskaliidossa. Paarmahehku sulki suunsa, kun hänen sisarensa alkoi kertoa toista tarinaa heidän isästään.
”Onko hän kuollut?” Kaunotassu kysyi ihmetellen, nyt avoimesti kiinnostuneena. Loskaliito nyökkäsi, surun kiilto silmissään.
”En tiennytkään että Tomukukalla oli sellainen kumppani.”
”Eikö Paarmahehku ole maininnut?”
Kaunotassu vilkaisi kysyvästi mestariaan, jonka sydäntä katse riipi.
”Miksi olisin?” hän pakotti kurkustaan ja nakkeli niskojaan.
”Hän vain kuulostaa mielenkiintoiselta soturilta”, Kaunotassu naukui ja kohautti hartioitaan. Paarmahehku tunsi helpotusta, kun oppilas viimein katsoi häneen taas astetta normaalimmin.
”Oli miten oli, minä en ole YHTÄÄN niin kuin hän..” hän murahti, ja antoi käpäliensä johdattaa itsensä partion johtoon. Loskaliito ja Kaunotassu vaihtoivat kysyviä katseita.