Aarnipentu värjötteli kylmästä. Ei hän tiennyt, oliko virallisesti kylmää, mutta ylhäällä vuorella tuuli kovaa ja sade oli rankkaa. Klaani oli kiireinen, olihan kokoontuminen ihan nurkan takana. Kaikki pennut olivat kerääntyneet kuuntelemaan klaaninvanhempien tarinoita, mutta Aarnipentua ei enään miellyttänyt istua paikallaan tutisemassa kylmästä. Kun metsästyspartio palasi, pieni pentu nappasi märän, joskin lämpimän pikkulinnun ja vetäytyi nurkkaan syömään. Vanhemmat soturit puhuivat kiivaasti jostakin, joka kuulosti hieman vaaralliselta. Pian joku putkahti ulos pentutarhasta. Opaalitassu oli käynyt antamassa yrttejä hieman kipeähkölle Lumipennulle. Aarnipentu olisi halunnut leikkiä edellämainitun kanssa, mutta hän ei halunnut tulla myös kipeäksi. Pentu tyytyi katselemaan muitten pentujen leikkejä.
***
Aarnipentu avasi silmänsä. Ulkona ukkosti ja satoi kaatamalla. Tuuli tuiversi aamupartion turkkeja, kun he lähtivät matkaan. Aarnipentu katseli partion perään haikeasti. Naaras toivoi, että olisi itse ollut mukana. Joku loikki kohti sisäänkäyntiä huomaamattoman hiljaa. Aarnipentu pani merkille tuon olevan oppilas. Tosin, hän ei jaksanut välittää. Olihan oppilailla oikeus lähteä pois leiristä. Ainakin Aarnipentu luuli asian olevan näin. Aarnipentu olisi itsekin halunnut mennä ulos noin helposti. Oppilaana olo häämötti kuitenkin kaukaisuudessa, ei vielä lähelläkään Aarnipentua. Aarnipentu painautui takaisin petiinsä. Juuri nyt hän halusi vain lepuuttaa silmiään, vain hetken. Nopeasti pentu kuitenkin nukahti, ja näki unia, ties mistä.

Sade rummutti Puroklaanin leiriaukiolla samalla kun sen kissat kerääntyivät päällikkönsä pesän ympärille kuulemaan tämänöiseen klaanien kokoontumiseen lähtijöitä. Tammisydän ravisutti itseään ja likomärkää turkkiaan, ja loi tympeän katseen taivaalle. Lehtisade oli saapunut kanjoniin ja oli vaikea arvioida kuuluivatko nämä rankkasateet vuodenaikaan, vai olisivatko ne samoja outoja sääilmiöitä, mitä viherlehtenä tapahtui.
"Tänä yönä Neljän virran tammella on klaanien kokoontuminen. Vaikka sää ei olekkaan mieluinen, ei se ole syy jättää kokoontumisiin menemättä. Minun, Hiiriturkin, Yöturkin ja Kylmähämärän lisäksi mukaan tulevat Kielopuro, Ruskalehti, Ketturoihu, Sammalsade, Tammisydän, Punaliekki, Jänötuli, Jokitassu, Monnitassu ja Kajotassu. Lähdemme auringon laskiessa..."
Ututähti käänsi päätään katsoakseen harmaalle, valottomalle taivaalle ja näytti selvästi itsekin pinnistelevän päätelläkseen kuinka kauan aikaa heidän partionsa lähtöön oikein oli.
"... eli aika piakkoin. Saatte mennä", päällikkö naukui ja häntänsä huiskautuksella vapautti klaanitoverinsa omiin ilta-askareisiinsa. Tammisydän oli mieluisasti yllättynyt, kun hänen kumppaninsa oli valinnut soturittaren mukaan kokoontumiseen, mutta pieni huolen kipinä roihusi hänen rinnassaan. Tammisydämen turkki oli alkanut karvaa mustaa karvaa, joten nyt hän näytti aika hauskalta, mustan pohjakarvan ja paikottaisten oranssien laikkujen täplittämänä. Oranssin turkin kanssa kokoontumisissa käyminen oli ollut hieman helpompaa, ei tarvinnut kamalasti huolestua siitä, että kuutamoklaanilaisista joku olisi hänet tunnistanut. Mutta nyt kissat alkaisivat varmasti kiinnittämään huomiota radikaalisti väriä vaihtavaan turkkiin, menisikö enää kauaa että joku kuutamoklaanilainen äkkäisi Tammisydämen todellisen henkilöllisyyden? Hän pudisteli taas itseään, Varistähti olisi niin vallanjanoinen, että olisi ihme jos tuo sen tekosyyn pohjalta ei tekisi hyökkäystä Puroklaaniin.
"Tule Tammisydän, mennään!" Ututähden maukaisu kuului vähän matkan päästä ja kääntäessään katseensa päällikköönsä huomasi tuon odottelevan kokoontumispartion kanssa leirin uloskäynnillä. Ikävät ajatukset pois mielestään varistellen soturitar sai jäsenensä liikkeelle ja hän lähti kipittämään kohti leirin suuta. Ulos päästyään Puroklaanin partio lähti kipittämään kohti Neljän virran tammea. Matka taittui nopeasti, mutta Tammisydän oli jo hieman väsynyt, kun he saapuivat pieneen rinteeseen, joka johtaisi tammen aukiolle. Puroklaanilaiset kiipesivät rinteen yli ja siinä heidän edessään kasvoi mahtavana Neljän virran tammi.

"Noniin! Aika lähteä!" Tuhkakajo murisi repiessään luuklaanilaista irti Seittitassusta, joka yhä urheasti mouruten jakeli iskuja päällään olevaan kissaan. Luuklaanilainen oli ollut uhkaavan lähellä tuon kurkkua hampaidensa kanssa ja Tuhkakajo uskoi, että hän oli saapunut viime hetkellä paikalle pelastamaan oppilaansa.
"Alas laputtaa! Sinun muut klaanitoverisi ovat jo aikoja sitten kipittäneet hänä koipien välissä karkuun!" Mustikkasielu sanoi ja läimäisi kovalla iskulla ruskeaturkkista kollia kasvoihin, kun Tuhkakajo sai nostettua tuon niskanahasta ilmaan. He olivat tosiaankin saaneet Kuolontähden ja muut luuklaanilaiset perääntymään, kiitos Pisaraturkin ja Pöllötassun, ketkä olivat olleet harjoittelemassa rajan lähellä ja haistaneet luopioklaanilaiset. He olivat saaneet sotkettua noiden piirityshyökkäyksen ja ylivoimalla vuoristoklaanilaiset olivat päässeet niskan päälle, vaikka tummanharmaa soturitar kärsi yhä kipeästä kyljestä. Seittitassukaan ei ollut onneksi eksynyt kauas taistelutantereesta ja nuorelta oppilaalta oli oikeastaan ollut todella fiksua siirtyä loitommalle paljon kokeneemman vastustajan kanssa ja yrittää käyttää ympäristöään hyväkseen.
"Ovatko kaikki kunnossa?" Mustikkasielu kysyi, kun luuklaanilaisen ruskea hännänpää oli kadonnut näkyvistä ja he olivat palanneet takaisin rajalle, missä muut kissat huohottivat ja nuolivat sotkuisia turkkejaan tasaisemmiksi. Hiekka oli verestä värjääntynyt ja lähistöllä olevat pensaikot olivat tallaantuneet, kun kissat olivat lennelleet niihin. Kukaan ei onneksi näyttänyt sen vakavammin vahingoittuneelta, mutta he kaikki kyllä vaatisivat parantajan hoitoa. Ihan niin onnekkaita he eivät olleet, että olisivat selvinneet hyökkäyksestä vammoitta. Mustikkasielu ja Tomukukka olivat kerääntyneet Pisaraturkin luokse, ja kiittelivät tuota nyt vuolaasti avusta. Tuhkakajo keräsi oppilaat yhteen ja hetken päästä he lähtivät leiriä kohti, jokaisella toiveenaan päästä nopeasti lepämään.

~Pari päivää myöhemmin~

Tuhkakajo seisoi Neljän virran tammen aukiolla ja yritti pidätellä jännityksen pudistuksia turkissaan. Vuoristoklaani oli saapunut aukiolle ensimmäisenä ja nyt he odottelivat muiden klaanien paikalle saapumista. Aaltotähti oli halunnut lähteä hyvissä ajoin, sillä taivasta valloittivat harmaat pilvet joiden vuoksi sen hetkistä ajankohtaa oli hieman hankala arvioida. Soturitar kuuli kuinka Mustikkasielu ohjeisti Kultatassulle oikeantapaista kokoontumiskäyttäytymistä ja tummanharmaa soturitrar tunsi pienen syyllisyyden pistoksen rinnassaan. Seittitassu olisi Vuoristoklaanin leirisä vielä parantajien hoivattavana, tuo olikin saanut taistelun timmellyksessä yllättävän syviä haavoja kokeneemmalta vastustajaltaan. Ottaen huomioon Katajatassun läsnäolon kokoontumisessa, olisi Aaltotähti varmasti myös valinnut vanhimman tyttärensä oppilaankin mukaan, jos tuo terve olisi ollut.
"Kuutamoklaani", hän yhtäkkiä kuuli jonkun klaanitovereistaan sihahtavan. Tuhkakajo käänsi päätään nähdäkseen tammen toiselle puolelle ja toden totta, sieltä esiin ylväinä astelivat Kuutamoklaanin kissat. Hän tunsi jännittyvänsä, mutta ei kuitenkaan liikkunut vaihtaakseen paikkaa vaan antoi kuutamoklaanilaisten kävellä joko ohitseen tai jäädä lähelle istuskelemaan ja odottelemaan muiden klaanien tuloa. Tummanharmaa soturitar pyrki nyökkäämään kohteliaasti naapuriklaanin kissoille, mutta ei saanut juuri yhtäkään tervehdystä takaisin, ennen kuin punaturkkinen ruskearaidallinen naaras pienikokoisemman tumanruskean naaraan kanssa tervehti häntä kohteliaasti ja Tuhkakajon yllätykseksi käveli hänen luokseen.
"Iltaa, ikävä pitää kokouksia tällaisessa säässä. Sujuiko matkanne vuoristosta alas turvallisesti?" Vanhempi soturitar kysyi ja laski häntänsä oletetun oppilaansa tai pentunsa lavalle, kun tuo laski katseensa tassuihinsa, ilmeisesti ujoudesta kärsien. Tummanharmaa soturitar hymyili ja nyökkäsi.
"Kiitos kysymästä, pääsimme alas oikein mainiosti. Sadekin on laantunut tässä illan mittaan, mutta te olette näköjään selvinneet yllättävän kuivilla turkeilla tänne asti", Tuhkakajo naukui ja varovasti pudisteli vesipisaroita karvoituksestaan. Kuutamoklaanilaisten turkit olivat kuivat verrattuna hänen omaansa, vaikka taivaalta kyllä yhä satoi vettä, mutta ei kaatamalla vaan lähinnä tihuttamalla.
"Kiitos metsän lehtikaton. Olen Tiikerisydän ja tässä on oppilaani ja veljentyttäreni Toivetassu", kuutamoklaanilainen esitteli itsensä ja oppilaansa, joka nyt varovasti nosti katseensa hymyilläkseen tummanharmaalle soturittarelle.
"Olen Tuhkakajo. Hauksa tutustua Tiikerisydän ja Toivetassu."

"Anna Tähtitassun olla! Kokoontuinen on alkamassa", Taivaslilja mutisi oppilaalleen Opaalitassulle, joka ei millään meinannut saada suutaan kiinni, vaan kyseli Tähtitassulta kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Miten Nummiklaanilla oli mennyt kulunut kuu, oliko sateesta koitunut ongelmaa, olisiko hän kuullut Tähtiklaanin ennustusta ja ennen kaikkea miten Sulkatähti oikein voi. Nummiklaanin päällikkö ei ollut koskaan näyttänyt yhtä huonolta ja riutuneelta kuin tässä kokoontumisessa. Punaviirullinen parantajaoppilas oli omaksi harmikseen joutunut vastaamaan suurimpaan osaan kollegansa kysymyksistä 'en tiedä, kysy Ketunkynneltä', mikä oli hänen mielestään outoa sillä toimi kuitenkin Nummiklaanin parantajaoppilaana. Miksi hän ei ollut siis perillä suurimmasta osasta tärkeistä asioista? Aukiolla hiljenyttiin, kun neljästä klaanipäälliköstä yksi ulvaisi hiljaisuutta.
"Tervetuloa klaanien kokoontumiseen! Jos muut päälliköt sallivat niin voisin aloittaa Nummiklaanin ilmoitusasioilla", Sulkatähti huusi vanhuuden kähentämällä äänellään ja sai aukiolla aikaan pientä kuiskuttelua. Tähtitassu tunsi selkärangassaan outoa pistelyä ja yhtäkkiä Ketunkynnen diagnoosi Nummiklaanin päällikön vanhuudesta ja lähellä olevasta eläköitymisestä pulpahti hänen mieleensä. Kauhistuttava ajatus siitä, että voisiko tämä olla yksi viimeisimmistä kokoontumisista, missä hopeanharmaa naaras puhui Neljän virran tammen oksilla sai parantajaoppilaan nielaisemaan ja vilkaisemaan mestarian, joka neutraalilla ilmeellä katsoi johtajaansa. Jos Nummiklaanin parantajista vanhempi olisi yhtään huolissaan Sulkatähdestä, ei tuo ainakaan näyttänyt sitä kasvoillaan. Punaviirullinen naaras yritti siis ottaa mallia mestaristaan ja pitää omat kasvonsa täysin nollalukemilla.
"Nummiklaani on voinut hyvin kuluneen kuun ajan. Vesisateet luovat tietenkin omat riskinsä nummilla juoksemiseen, mutta olemme tähän asti selvinneet ilman säästä johtuvia vammoja. Kaneja on riittänyt hyvin ja oppilaamme harjoittelevat ankarasti tulevaa lehtikatoa varten. Uusin oppilaamme on Mustatassu ja hän on saanut mestarikseen Timaliviiksen", Sulkatähti ilmoitti ja odotti kissojen onnittelevan Nummiklaanin nuorinta oppilasta. Nummiklaanin joukosta hurraahuutoihin yhtyi normaalia vähemmän kissoja, vaikka Tähtitassu yritti kyllä korvata vajaita huutoja omalla äänenvoimakkuudellaan. Onneksi muidenkin klaanien kissoista osa halusi kunnioittaa perinteisiä tapoja ja ulvoi Mustatassun ja Timaliviiksen nimiä. Parantajaoppilas etsi katseellaan väkijoukosta mustaturkkista klaanitoveriaan, haluten nähdä tuon ilmeen, mutta kollioppilasta ei näkynyt ainakaan eturivissä.
"Sitten hieman ikävempiin uutisiin. Olemme kokeneet sekä, kettu- että mäyrähyökkäyksen kuluneen kuun aikana. Ensimmäisen kanssa kukaan ei loukkaantunut, mistä saamme kiittää Tähtiklaania ja sotureidemme taidokkaita hyökkäysliikkeitä. Mäyrän kanssa kuitenkin minä sekä varapäällikköni loukkaannuimme. Olemme onneksi selvinneet vammoistanne, mistä kiitän taidokkaita parantajiamme", Sulkatähti huutaa ja nyökkäsi parantajien suuntaan. Ketunkynsi sekä Tähtitassu nyökkäsivät takaisin ja kiittivät pikaisesti parantajatovereitaan, jotka kehuivat heidän taitojaan.
"Siltä näyttääkin."
Tähtitassun pää kääntyi välittömästi sivulle, kissamassaan päin. Kuka sen oli oikein sanonut? Hänen takaraivossaan pisteli kipakka vastakommentti tuo´n hiirenaivon typerään lausahdukseen. Parantajaoppilaan katse kävi läpi hajusta päätellen lähellä istuvan vuoristoklaanilaisjoukkion läpi, missä istui kaksi naarasta ja yksi kolli. Tuo kermanvaalea kolli oli varmasti ollut se joka oli avannut suunsa päästäkseen tuon idioottimaisen kommentin ilmoille. Punaviirullinen naaras tuijotti vihaisen terävällä katseella vuoristoklaanilaista eikä ymmärtänyt miten tuo kehtasi puhua päälliköstä noin.
"Meitä suuremmat petoeläimet ovat vakava uhka. Sateiden takia niidenkin on yhtä vaikea haistaa riistaa kuin meidänkin ja siksi ne saattavat uskaltaa normaalia lähemmäs leirejä. Muistutan teitä olemaan varuillanne oman sekä klaanitovereidenne turvallisuuden kannalta... Ja sateista puheenollen, reviirimme halki vaelsi Kostokynsi niminen erakko, aikeinaan ilmeisesti etsiä joidenkin klaanien parantajia johonkin... Enneuneen liittyen", Sulkatähden ääni hiipui lauseen loppua kohti, mutta se ei johtunut enää vanhuudesta. Yllättävä hiljentyminen oli ollut tarkoituksellinen ja Tähtitassu ei selvästi ollut ainoa joka sen oli huomannut. Hetkessä aukion täytti älämölö, kun kissat rupesivat keskustelemaan keskenään ja huutelivat kysymyksiä parantajille, olisivatko nuo tavanneet Kostokynttä, tai pyysivät noita kertomaan lisää ennustuksesta. Parantajaoppilas tunsi lännän koskettavan selkäänsä ja päätään kääntäessä näki Ketunkynnen, joka pudisti päätään minimaalisin liikkein. Nyt ei olisi parantajien aika puhua, ellei joku päällikkö niin haluaisi ja pyytäisi. Äänet rauhoittuivat, kun varapäälliköiden luota kuului ulvaisu, joka tietenkin oli kuulunut Liekkitaivalle.
"Ja viimeinen asiani koskee Luuklaania. Heidän partionsa on käynyt nummilla metsästämässä ja olemme ottaneet yhteen heidän kanssaan. He ovat vakava uhka, minkä ratkaisemiseksi meidän on pian tehtävä jotakin. Mutta ei Nummiklaanista sen enempää, mitä Kuutamoklaanille kuuluu, Varistähti?"

Purotassu istui jännittyneenä Sadeläikän rinnalla ja katseli haltioituneena Neljän virran tammen latvustoon, missä Sulkatähti oli juuri lopettanut puheenvuoronsa ja antanut seuraavan Varistähdelle. Tämä olisi oppilaan ensimmäinen kokoontuminen ja tähän mennessä kaikki oli ollut sellaista millaiseksi hän oli kokoontumisien olettanutkin olevan. Paikalla oli paljon kissoja, jotka tuoksuivat ja näyttivät erilaisilta hänen omiin klaanitovereihinsa verrattuina ja vaikka tänä yönä aukiolla olisi rauha, oli ilmapiiri silti pingottunut ja osa kissoista oli aukiolla selvästi varpaillaan, ja sen näköisinä etteivät ottaisi kontaktia muiden klaanien kissoihin edes käskettäessä. Kolli olisi kovasti halunnut käydä tekemässä tuttavuuksia muiden kissojen kanssa, mutta hänen mestarinsa oli sanonut, että ensimmäisessä kokoontumisessa he kaksi tulisivat istumaan rauhassa vierekkäin ja vain katselisivat tapahtumia. Se oli kovasti harmittanut Purotassua.
"Kuutamoklaani on kokenut yllättäviä takaiskuja viime kuun aikana. Reviirimme pohjoisosassa sijaitsevan joen vedenpinta on noussut ja joki on ilmennyt vaaralliseksi. Oppilaamme Yötassu tippui tähän kyseiseen jokeen eikä olisi päässyt itse ylös sen kovan virran takia. Onneksi yksi sotureistamme, Tihkutäplä, sai pelastettua oppilaan ja vietyä tuon parantajien huomaan. Yötassu oli koomassa noin puolikuuta tapahtuman johdosta, mutta muutama päivä sitten hän heräsi", Varistähti aloitti ja aukiolla kuului kauhistuneita henkäyksiä Kuutamoklaanin oppilaan tapaturman takia. Kollioppilas tunsi ihonsa menevän kananlihalle ja joutui pudistelemaan turkkiaan hävittääkseen epämiellyttävän tunteen. Hän ei pystynyt kuvittelemaan sitä kauhua mitä tuntisi jos itse joutuisi vuolaasti virtaavan joen aaltoihin kamppailemaan hengestään. Hän ei osannut uida, joten peli olisi hyvin nopesti pelattu, mutta jokin tummaraitaisen kissan mielessä kertoi, että vaikka uimataitoa löytyisikin, olisi silkkaa onnea jos rannalle pääsisi hengissä sellaisesta virrasta. Mutta mikä kumma oli aiheuttanut joessa yhtäkkisen voimakkaan virtauksen? Hän katsahti Sadeläikkään kysyvänä, mutta tuo pudisti hennosti päätään nopeasti oppilastaan vilkaistua ja suuntasi katseensa takaisin tammen latvustoon. Kysymysten aika olisi myöhemmin.
"Mustakynsi, entinen soturimme on erotettu klaanista ja minä annan täysivaltaisesti jokaiselle kanjonin kissalle luvan tappaa hänet, jos sitä ketunmieltä näkee. Hän muutama auringonkierto sitten houkutteli minut mukaansa kävelylle ja kävi kimppuuni, aikeinaan surmata minut. Samalla hän kertoi olevansa klaanimme edellisen parantajan Tammiturkin sekä oman oppilaansa Hiljaisuustassun murhaaja. Lisäksi, kun paikalle sattui saapumaan yksi klaaninvanhimmistamme, Hämyviiksi, surmasi Mustakynsi hänetkin ja lähti sitten pelkurimaisesti karkuun reviiriltämme. Emme tiedä hänen tämänhetkistä olinpaikkaansa", Varistähti murisi ja oli kaikkien nähtävänä selkeästi sen näköinen, että olisi itse valmis surmaamaan jonkun jos nuo vähääkään ärsyttäisivät tuota. Aukiolla henkäiltiin taas kerran kauhusta ja sen myötä alkoi myös vauhkoontunut supina. Purotassun karvoitus nousi pystyyn, kun hän ajatteli massamurhaajan liikkuvan tällä hetkellä kanjonin alueella, eikä kukaan tietäisi missä tuo oikein milläkin hetkellä lymysi. Oppilas vilkaisi vaistomaisesti taakseen ja hieman sävähti tuntiessaan Sadeläikän hännän laskeutuvan alaselkänsä päälle. Kolli tuijotti oranssit silmät suurina mestariaan, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme.

Seittitassu herää sateen ropinaan leirin, samalla oppilaiden pesän, kivikattoa vasten... Kukaan muu ei ollut vielä avannut silmiään ja hän kuuleekin ympäriltään vain rauhallista tuhinaa. Hetkessä oppilaan sisällä kuitenkin kohahtaa kiukku. Hän oli haavoittunut luuklaanilaisia vastaan hyökätessään, mutta olisi kyllä omasta mielestään voinut ihan hyvin mennä Tuhkakajon ja Katajatassun mukana Neljän virran tammen kokoontumiseen. Kolli oltiin nimittäin passitettu vain hetki kokoontumispartion lähdön jälkeen oppilaiden pesään ja tulemaan takaisin parantajan luo, jos harjoituksissa jokin liike avaisi haavat. Hän oli äärimmäisen katkera parantajan teosta.
"Ylös laiskimus! Me lähdemme nyt harjoittelemaan!" Ilmoitus kajahtaa pesän suuaukolta, mikä saa Seittitassun pomppaamaan salamana pystyyn ja käännähtämään nopeasti ympäri. Pesän suuaukolla seisoi Tuhkakajo, jonka tunnisti vielä pimeässä leirissä hehkuvista sinisistä silmistä. Oppilas siristää omiaan ja nyrpistää nenäänsä ärtyneenä. Millä perusteella hän oli muka laiskimus? Kyllä kolli olisi lähtenyt harjoittelemaan vaikka heti luuklaanilaisten rökittämisen jälkeen, mutta korkeammalta taholta oli tullut käsky olla toipilaana muutama päivä. Yrittikö hänen mestarinsa olla hauska kommenttinsa kanssa vai? Soturitar ei olisi voinut huonompaa aihetta tai ajankohtaa valita, eikä tummaraitainen kissa lähtisi ilman vastusteluja.
"Miksi? Siellähän sataa ja ei sinua ole ainakaan eilen kiinnostanut kouluttamiseni", Seittitassu sanoi ja nyt kääntyivät Sirkkatassun, Kurkitassun ja Hiutaletassun päät kohti Tuhkakajoa ja ne siirtyivät sen jälkeen tuon oppilaaseen. Mestari huokaisi ja katsahti vanhempiin oppilaisiin, eikä tummaraitainen oppilas voinut olla virnistämättä kun näki tuon luimitut korvat ja nolostuneen ilmeen.
"HETI!"
Tuhkakajon ankara naukaisu saan nyt kaikkien oppilaiden päät kääntymään pesän suuaukkoa kohti. Seittitassu maukaisi närkästyneenä, mutta käsitti hävinneensä. Hänen ei kannattaisi ruveta oppilasaikoinaan kauhean kovaan sotaan mestarinsa kanssa, sillä tuo oli Aaltotähden vanhin tytär ja saisi varmasti helposti lykättyä oppilaansa soturinimityksen useammalla kuulla eteenpäin. Ja olihan tuo kokenut soturi, siinä missä kolli oli pelkkä oppilas, eikä korkea-arvoisemmille sopinut kiukutella. Naaras katsoi tummaraitaista kissaa merkitsevästi, mutta hän oli huomaavinaan tuon sinisissä silmissä pienen pilkkeen. Oliko tummanharmaa kissa tyytyväinen siitä, että sai kerrankin puhutella ankarasti vaaleanruskeaa kollia? Hän laski päänsä peitelläkseen vihasta vääristyneet kasvonsa ja käveli Tuhkakajon vierelle.
"Anteeksi", Seittitassu mutisi niin matalalla äänellä, että vain hänen mestarinsa kuulisi sen, samalla kun antoi ulos vedettyjen kynsiensä raapia leirin kalliopohjaa.
"Hyvä, suuntaamme koillisen puoleiselle metsäalueelle", soturitar mutisi ja asteli väsynyt ja ärtynyt oppilas perässään kaatosateeseen...

Tuhkakajo ja Seittitassu olivat harjoitelleet jo tuntikausia ja aurinkokin oli nousemassa taivaalle, kun he lopulta olivat onnistuneet suorittamaan kaikki mestarin matkan varrella kehitelleet taisteluliikeharjotukset. Nyt kaksikko testasi niitä käytännössä, siis 'taistelivat'. Soturitar kiersi kehää oppilaansa ympärillä ja valmistautui hyppäämään hänen kimppuun, mutta tuon yllätykseksi kolli oli naarasta nopeampi ja yhdellä napakasti ajoitetulla iskulla hän sai tuon tasapainon horjumaan, minkä jälkeen tummaraitainen kissa painaa tummanharmaan kissan maahan terävällä otteella. Tuhkakajo yrittää kiemurrella vapaaksi ja vapautua otteesta... Tuo saa vaaleanruskean kissan otteen heltiämään niin, että onnistuu vapautumaan ja suuntaa napakan lyönnin päin hänen kasvoja. Seittitassu vingahtaa kivusta ja kääntää katseensa hetkeksi muualle. Mestari käytää tämän sokean hetken hyväkseen ja vetää häneltä nopeasti tassut alta, ja oppilas kaatuu rähmälleen maahan. Tuo painaa hänet maata vasten ja toteaa pystyvänsä antamaan surmaniskun, joten soturitar antaa hävinneen kollin pudistella hetken hiekkaa turkistaan, ennen kuin lausuu mielipiteensä...
"Olit suorastaan naurettavan helppo vastus sen jälkeen, kun menetit yllätyksen suoman asemasi! Sinun täytyy pitää yliotettasi kauemmin hallussa!! Et voi antaa hienon alun vesittää lopputaistelua... Jos olisimme olleet tosissamme, sinulle olisi voinut käydä todella kehnosti!" Naaras selitti. Tummaraitainen kissa murahtaa turhautuneena ja painaa päänsä peittääksen raivoavan katseensa, mutta ei jää suremaan tappiotaan pitkäksi aikaa, kun he vaan aloittavat jo seuraava taistelun... Ja kolmannen ja neljännen... Kaksikko jatkaa harjoittelua aina niin pitkälle iltaan, ettei kumpikaan meinaa enää nälältään ja väsymykseltään pysyä pystyssä... Jokainen harjoituskerta oli mennyt aina hiukan edellistä paremmin ja Seittitassu oli varma, että Tuhkakajo oli ollut äärettömän ylpeä oppilaastaan, kun hän oli kolme kertaa putkeen rökittänyt tuon. Sadekin oli loppunut jo auringonnousun aikoihin ja nyt he suuntaavat huojuen kohti leiriä.

//tapahtuu ennen kokoontumista!

”Viimeinkin”, Paarmahehku kuuli tuhahtavansa hiljaa, kun Taivaslilja veti kynsillään viimeisen harson hämähäkinseittiä hänen tassunsa ympäriltä. Hidaste oli roikkunut hänen käpälällään kettuhyökkäyksen jälkeen vielä monta kuuta, vaikka kipu olikin onneksi hellittänyt jo aikaisemmin.
”Aristaako vielä?” Taivaslilja naukui. Paarmahehku asetti käpälänsä maahan ja nojasi hieman eteen päin, eikä tuntenut mitään erityistä. Niinpä hän pudisti päätään, mikä sai parantajan hymähtämään tyytyväisen oloisena.
”Entä Kaunotassu? Onko hän käynyt?” Paarmahehku uskaltautui kysymään.
Taivaslilja pyörähti ympäri viemään valmistelemansa yrttihauteen pois, ja huikkasi samalla:
”Kyllä. Hän voi aloittaa harjoittelun lähiaikoina, mutta ei mitään liian rasittavaa!”
Paarmahehku nyökkäsi hitaasti, vaikkei häntä selin oleva parantaja sitä voinutkaan nähdä. Hiilenmustan kollin mielessä pyörivät jo kaikki asiat, jotka häneltä olivat jääneet tekemättä ja mitä hänen oli vielä Kaunotassulle opetettava, että he saisivat otettua Salamatassun ja Jäkäläaskeleen kiinni. Ensin Paarmahehku oli ollut onnellinen saamastaan tauosta oppilaansa koulutuksessa, etenkin Kaunotassun ja hänen riitansa jälkeen, mutta toipilasaikanaan jokin oli saanut hänet kadehtimaan muita mestareita. Pelkkää leirissä makoilua hän ei pannut pahakseen, ja olihan hän yksikseen uskaltautunut muutaman kerran vuoristoon tuulettamaan turkkiaan, mutta hänen mielialansa ei ollut kohonnut odotetulla tavalla. Kateuden kaltainen tunne oli pahimmillaan, kun musta kolli sattui sotureiden pesän varjosta tai tuoresaaliskasalta näkemään vilauksen jostakusta mestarista, esimerkiksi Tuhkakajosta, joka oli pian kettuhyökkäyksen jälkeen saanut koulutettavakseen hänen sisarenpoikansa Seittitassun. Pelkkä näky tummanharmaasta naaraasta ja tummaraidallisesta oppilaasta sai hänet tuntemaan olonsa oudon ulkopuoliseksi ja sivuun työnnetyksi. Ajatus tuntui vaikealta myötää, mutta hän olisi mieluusti ollut neuvomassa tuoretta mestaria uudessa pestissään, ja antanut Kaunotassun näyttää esimerkkiä hänen ylimieliselle sisarenpojalleen. Paarmahehkun korva värähti ärtyneisyydestä. Tuhkakajon kasvot hänen verkkokalvoillaan tuntuivat pinttyneen kiinni, eikä hän saanut enään aina halutessaan ajatuksiaan irti naaraasta. Aivan kuin Tuhkakajo olisi jatkuvasti astunut hänen hännälleen. Kait hän pelkäsi hitusen nuoremman soturin saavuttavan hänet klaanin näkymättömällä arvoasteikolla, tai jotain sellaista. Tunne lähtisi varmasti, kun hän pääsisi viimeinkin ulos leiristä Kaunotassun kanssa ja pystyisi näyttämään naamaansa partiossa, kenties samassa kuin Tuhkakajo, ja uskaltautuisi puhumaan naaraalle tai sopimaan yhteisistä taisteluharjoituksista, nyt kun oppilaissa oli sopiva keskustelunaihekin.. Sitten hänen olonsa olisi taas yhtä levollinen kuin ennen kettuhyökkäystäkin ja hän voisi keskittyä koulimaan Kaunotassusta vuoristoklaanilaista, jota ei tarvitsisi hävetä, jos naaraasta olisi vielä sellaiseen.

Pieni jännitys riipi kollin vatsaa, kun hän hiipi kohti oppilaiden pesää odottaen, että löytäisi oppilaansa sisältä. Muut oppilaat olivat jo päivän askareissaan, joten pesä oli tyhjä.
”Kaunotassu?” Paarmahehku huhuili luolan edustalla, vaivaantumatta työntymään sisään tiheiden sammalpehkujen väliin. Valkea turkki kahisi maata vasten, kun vihreäsilmäinen naaras käänsi kylkeään ja nosti päänsä käpäliltään katsoakseen tulijaa silmät siristellen, vaikka varmasti tunnistikin mestarinsa äänen. Oppilas rämpi jaloilleen, enempää aristelematta aiemmin vuoristossa loukkaamaansa käpälää.
”Mitä Taivasliljalta kuulin”, Paarmahehku aloitti hiljaa saatuaan Kaunotassun huomion.
”Voisimme alkaa jo jatkaa koulutustasi.”
Kaunotassu nyökkäsi pienesti ja ravisteli valkeaa turkkiaan, ennen kuin asteli ulos sammalpetinsä reunojen yli. Paarmahehku huomasi, että oppilas näytti kasvaneen toipilasaikanaan.
”O.. Oletko valmis?” musta soturi naukui, kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Vaaleaturkkinen naaras kohautti hartioitaan, ja käänsi nokkansa kohti leirin uloskäyntiä, josta viileä ilma virtasi leiriin. Naaraan mitäänsanomaton reaktio kismitti Paarmahehkua. Luulisi, että Kaunotassun kaltaista hiirenaivoa olisi kiinnostanut oppilaan askareisiin palaaminen ja etenkin taisteluharjoitukset enemmän kuin ketään.
Lyhyt, kiusallinen hetki hiljaisuutta laskeutui kaksikon ympärille, ennen kuin terävä tervehdys halkoi ilmaa, kun solakan soturin hahmo tupsahti jostain Paarmahehkun rinnalle.
”Ai, Loskaliito..” Paarmahehku mutisi nähdessään sisarensa. Kaunotassu korjasi asentoaan ja räpytteli silmiään vaaleajuovaiselle naaraalle.
”Oletteko lähdössä metsälle?” paikalle yllättäen saapunut soturitar kysyi ja nakkeli niskojaan siirrellen samalla siroja käpäliään, kuin valmiina säntäämään ulos leiristä hetkenä minä hyvänsä. Paarmahehku nyökkäsi hitaasti. Hänen sisarellaan ei näyttänyt edelleenkään olevan taitoa tulkita tilanteita tai toisten kissojen tuntemuksia, saati sitä, milloin oli sopivaa tunkea kuononsa toisten keskusteluun.
”Tänään Kaunotassu lähtee ensimmäistä kertaa ulos loukkaantumisensa jälkeen”, Paarmahehku naukui, mikä sai Loskaliidon korvat pyöristymään uteliaana.
”Oikeasti? Sittenhän yksi pari lisäkäpäliä ei varmaan haittaisi?”
Paarmahehku oli irvistää - mieluummin hän olisi ottanut jopa hänen ja Kaunotassun kahdenkeskisen kiusallisen ja oudon painostavan ilmapiirin, kuin olisi luovuttanut tilanteen hallinnan Loskaliidolle, joka oli tottunut dominoimaan kohtaamisia veljensä kanssa puhumalla suurimman osan ajasta. Kolli tyytyi kuitenkin nyökkäämään jälleen aistiessaan, että sisar oli mielessään jo päättänyt liittäytyä mukaan.
”Siitä olisi apua”, hän sihisi hampaidensa välistä tietoisena siitä, ettei peitellyt vastahakoisuuttaan juurikaan.
”Mainiota”, naaras kehrähti ja sipaisi sukimatta jäänyttä kylkeään nopeasti.
”Mennäänkö jo?”
Paarmahehku huomasi pelon välähtävän Kaunotassun silmissä.
”Sopii”, musta soturi murahti kurkustaan ja antoi Loskaliidon lähteä johdattelemaan heitä kohti leirin uloskäyntiä, samalla kun silmäili oppilastaan kummastuneena. Kaunotassu lähti seuraamaan häntä sanomatta sanaakaan.
”Onko jokin vialla?” hän mutisi hiljaa niin, ettei Loskaliito kuullut, kun he astuivat ulkoilmaan. Hämyiset, harmaat pilvet peittivät taivasta kuin sankka savuverho metsäpalon jäljiltä, ja ilmassa tulevan sateen tuoksu ja kosteus tunkivat turkille. Kaunotassu räpäytti silmiään niin kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta näytti tärisevän jaloistaan. Paarmahehkun keltaiset silmät kaventuivat viiruiksi. Loskaliito mumisi itsekseen ja pohti, minne kolmikon pitäisi suunnata seuraavaksi.
”Kaunotassu, koska tämä on sinulle erityinen päivä, haluaisitko päättää minne mennään?” Loskaliito naukui kääntyen kohti naarasta keksittyään ideansa.
”Vaikka.. tuonne päin”, Kaunotassu ynähti ja nyökkäsi vasemmalle, jossa vuoristopolku lähti viemään partiota alas päin. Paarmahehku potki soraa seuratessaan naaraita ja tarkkaili Kaunotassun häntää, joka nyki hermostuneena. Oppilaan innottomuus oli luonnotonta verrattuna siihen, mihin hän oli aiemmissa partioissa tottunut. Yleensä Kaunotassu ainakin tarkkaili ympäristöään, ellei jopa koko ajan kysellyt typeriä kysymyksiään. Oliko valkea naaras vieläkin vihoissaan hänelle?
#Tarkoitin vain, että hänen pitäisi.. Hänen pitäisi olla.. En minä tuollaista tarkoittanut..# Paarmahehku mutisi mielessään nähdessään, kuinka naaras kiersi kivermurikan heidän tiellään kömpelösti, vain nipin napin välttäen sivulla olevan pudotuksen alemmalle polulle.
”Hei!” Paarmahehku murahti.
”Oletko unohtanut kokonaan, miten vuoristossa kävellään?”
Kaunotassu loi häneen pelokkaan silmäyksen. Samassa Paarmahehku tunsi ikävän, viiltävän tunteen rinnassaan. Oppilas ei reagoinut hänen ohjeisiinsa yhtään, niin kuin kolli odotti. Loskaliito vilkaisi taakseen huolestuneena. Paarmahehku katsahti häneen lannistuneena.
”Olet välillä aivan kuin isämme Salamanteriloikka. Hän oli kiltti, mutta ankara, mitä vuoristossa kulkemiseen tuli”, Loskaliito totesi hymyillen, mikä sai Paarmahehkun niskakarvat nousemaan pystyyn. Kolli kohotti kulmiaan sisarelleen. Hän ei muistanut isästään juurikaan, paitsi epämääräisiä välähdyksiä, jotka saivat hänen sydämensä aina pamppailemaan villisti, kun ne aika ajoin pulpahtivat hänen mieleensä. Musta soturi oli suunnitellut pysyvänsä vaiti aiheesta, kunnes hän huomasi, että Kaunotassu katsoi hieman valppaampana Loskaliitoa kuin olisi odottanut kuulevansa lisää tiedonmuruja.
”Minä en ainakaan muista hänestä mitään”, Paarmahehku naukui.
”Etkö? Olimme kyllä pieniä, mutta on minulla joitakin muistoja”, Loskaliito naukui ihmetellen ja vilkaisi Kaunotassua, joka käänsi katseensa taas nopeasti käpäliinsä. Paarmahehku nieli palan kurkustaan.
”Mitä, esimerkiksi? Jos virkistäisit minunkin muistiani.”
Sellainen pyyntö Paarmahehkulta sai Loskaliidon näyttämään enemmän kuin innostuneelta jatkamaan juttuaan.
”Noo.. vaikka silloin, kun satoi ensilumi, ja meidän oli pakko päästä katsomaan, miltä se näytti! Yritimme lähteä leiristä, mutta isä sai meidät kiinni juuri ennen kuin pääsimme livahtamaan ulos”, Loskaliito kehräsi.
”Mutta lopulta, kun kinusimme tarpeeksi, hän katsoi meitä ärtyneenä ja vei meidät leirin edustalle. Lumi oli niin kylmää ja pehmeää samaan aikaan, olimme aivan innoissamme! Isä vahti meitä, ja kun Paarmahehku kaatui nokalleen, isä nosti hänet pystyyn, ja Paarmahehkun naama oli aivan lumessa, ja me kaikki nauroimme..”
Paarmahehku murahti ja vilkaisi sivusilmällään Kaunotassua, joka näytti kuuntelevan tarkasti.
”Tomukukka ei tykännyt siitä yhtään, kun meidän kaikkien turkit olivat täynnä lunta ja kastelimme koko pentutarhan”, Loskaliito totesi hilpeästi.
”Muistatko sen, kun meistä oli juuri tullut oppilaita, ja sinä veit meidät luvatta ulos ja julistit olevasi seuraava päällikkö, ja Unikkokukka oli niin huvittunut että oli tippua jyrkänteeltä alas, ja meidän oli vedettävä hänet ylös niin ettei hän tippunut kuolemaansa? Minusta se on paljon mielenkiintoisempi tarina”, Paarmahehku tuhahti.
”Kerro Salamanteriloikasta lisää”, Kaunotassu pyysi katse tiiviisti Loskaliidossa. Paarmahehku sulki suunsa, kun hänen sisarensa alkoi kertoa toista tarinaa heidän isästään.
”Onko hän kuollut?” Kaunotassu kysyi ihmetellen, nyt avoimesti kiinnostuneena. Loskaliito nyökkäsi, surun kiilto silmissään.
”En tiennytkään että Tomukukalla oli sellainen kumppani.”
”Eikö Paarmahehku ole maininnut?”
Kaunotassu vilkaisi kysyvästi mestariaan, jonka sydäntä katse riipi.
”Miksi olisin?” hän pakotti kurkustaan ja nakkeli niskojaan.
”Hän vain kuulostaa mielenkiintoiselta soturilta”, Kaunotassu naukui ja kohautti hartioitaan. Paarmahehku tunsi helpotusta, kun oppilas viimein katsoi häneen taas astetta normaalimmin.
”Oli miten oli, minä en ole YHTÄÄN niin kuin hän..” hän murahti, ja antoi käpäliensä johdattaa itsensä partion johtoon. Loskaliito ja Kaunotassu vaihtoivat kysyviä katseita.

Katajatassu katsoi kiinteästi Aaltotähteen, siniset silmät säihkyen leiriluolan hämärässä.
”Ilmoitan nyt tämän yön kokoontumiseen lähtijät.”
Katajatassu tunsi kynsiensä porautuvan maahan, samalla kun hänen musta häntänsä lakaisi maata puolelta toiselle. Valitsisiko päällikkö hänet mukaan hänen ensimmäiseen kokoontumiseensa?
”Mukaan lähtevät, minä, Myrskytuuli, Taivaslilja ja Opaalitassu”, päällikkö aloitti. Katajatassu katsoi kollin silmiin odottavasti.
”Lisäksi tällä kertaa mukaan tulevat Roihukorva, Neulasnenä, Mustikkasielu, Pisaraturkki, Sädeloiste, Jänisloikka, Unikkokukka, Piikkisammal, Tuhkakajo, Pikkukotka, Kultatassu, Pöllötassu, Kastetassu ja Katajatassu.”
Kun Aaltotähti lausui viimein hänen nimensä, Katajatassu saattoi huokaista helpotuksesta. Hän pääsisi kuin pääsisikin mukaan, vaikkakin ilman Seittitassua, joka oli joutunut parantajan pesälle haavojen takia, jotka oli saanut kahakassa luuklaanilaisten kanssa. Katajatassun selkää pitkin kulki edelleen kylmiä väristyksiä hänen ajatellessaan sitä, kuinka veli oli kuvaillut yhteenottoa luopioklaanin edustajien kanssa, joista Katajatassu oli aiemmin kuullut vain klaanivanhimpien tarinoista ja huolestuneiden sotureiden puheista. Oikeastaan hän oli kateellinenkin Seittitassulle, kun tuo oli saanut kokea oikean taistelun niin varhain oppilaan urallaan. Upottaa kynnet vihollisen turkkiin ja puristaa ote kiinni, tuntea taistelun huuma veren kuohintana korvissaan ja antaa lujia läimäisyjä luuklaanilaisen korville, kunnes vastustaja pinkoisi pakoon häntä koipiensa välissä – ajatus sai Katajatassun viikset värisemään innostuksesta. Jos vain Jänisloikka olisi sen sallinut, hän olisi harjoitellut taistelua päivittäin valmistautuakseen samanlaiseen taisteluun Luuklaanin kanssa. Sitä kautta hänestä tulisi yksi vahvimmista vuoristoklaanilaisista, sellainen soturi, jota klaani todella kunnioitti ja tarvitsi. Nyt he olivat kuitenkin vasta opetelleet pari melko mitätöntä perusliikettä, sillä Jänisloikan mielestä metsästysharjoitukset olivat nuorelle oppilaalle tärkeämpiä. Katajatassu kuunteli häntä, eikä edes uskaltautunut pyytämään lisää taisteluharjoituksia. Jänisloikka ei ollut ollut yhtä innoissaan Luuklaanin hyökkäyksestäkään siitä kuultuaan. Kolli oli vain katsonut häntä ilmeettömästi, kun hän oli arasti todennut olevansa hieman kateellinen Seittitassulle, kun veli oli päässyt kokemaan taistelun vimman omissa tassuissaan. No, Vuoristoklaanin edustaminen kokoontumisessa tuli hyvänä toisena hänen toivomuslistallaan, joten nyt naaras oli kuitenkin tyytyväinen tilanteeseensa.
#Voinhan ainakin rehvastella Seittitassulle vaihteeksi jostain#, oppilas ajatteli, kun klaanikokouksen päätyttyä kissat alkoivat hajaantua aukiolla.
”Katajatassu, nyt pääset ensimmäiseen kokoontumiseesi”, Unikkokukka hänen vierellään naukui imelästi, ja nuolaisi tyttärensä korvantaustaa. Oppilas pihahti myöntävästi ja työntäytyi vaistomaisesti kauemmas emostaan. Tuohan kohteli häntä vieläkin kuin pentua. Ei se oikeastaan häntä haitannut, mutta ei se myöskään antanut ulkopuoliselle hänestä kovin soturimaista kuvaa..
”Aivan. Voisit syödä jotain ennen lähtöä, tarvitset energiaa sen aiemman partion jälkeen”, Jänisloikka, joka istui hänen toisella puolellaan kumppaninsa Tuiskuturkin vierellä, huikkasi. Unikkokukka vilkaisi kollia silmät viiruina, kun Katajatassu nyökkäsi ja luikahti heidän välistään vikkelästi kohti tuoresaaliskasaa.

Kun kokoontumispartio lähti leiristä, täysikuu hohti suurena taivaalla tummanharmaiden pilvien takaa. Ilmassa tuoksui sade, ja astuessaan muiden oppilaiden perässä ulkoilmaan, Katajatassu tunsi oitis kevyen ropinan turkillaan. Onneksi hänen turkkinsa oli sen verran paksu, että se piti hänet kuivana hetken, ennen kuin hän joutuisi tuntemaan pisaroiden kylmyyden ihollaan.
”Odotatko innolla kokoontumista?” Katajatassu naukui Kastetassulle, joka kulki hänen vierellään. Naamiokuvioinen naaras nyökkäsi silmät kimmeltäen kuunvalossa.
”Minä myös”, Katajatassu huokaisi syvästi ja käänsi katseensa taas tiehen, ettei olisi sotkeutunut jännityksessä tassuihinsa.

Katajatassun silmät pyöristyivät, kun hän pitkältä taivallukselta tuntuneen matkan jälkeen näki jättiläismäisen puun häämöttävän heidän edessään. Hän saattoi kuvitella kuhisevan kissapaljouden, joka pian kokoontuisi sen ympärille. Tammen oksat kaartuivat taivaan ylle, ja niiden lehdet värisivät aukion läpi käyvässä yön viimassa. Katajatassu kallisti niskaansa ja katsoi oksaverkostoja hämmentyneenä. Rajoja kiertäessään hän oli kyllä nähnyt kaukaisuudessa paksurunkoisia ja korkeita kuusia Kuutamoklaanin reviirin tuntumassa, mutta näin valtavaa puuta hän ei ollut koskaan nähnyt.
”Olemme näköjään ensimmäisiä”, joku hänen klaanitovereistaan totesi tympääntyneenä ja Vuoristoklaanilaiset levittäytyivät aukiolle hiljaa.
”Tuo on Neljän virran tammi”, Jänisloikka naukui Katajatassulle, ja sujahti sitten hänen ohitseen. Katajatassu pakotti katseensa irti vaikuttavan näköisestä tammesta ja kiirehti hänen peräänsä. Hän ei missään nimessä halunnut joutua eroon mestaristaan, kun aukio alkaisi täyttyä kissoista.
Pian muut klaanit saapuivat yksitellen paikalle. Eri klaanien kissojen ominaistuoksut sekoittuivat toisiinsa hämmentävän hyvin. Vaikka Katajatassu tiesi rajoilla partioinnin perusteella, miltä Puroklaani ja Kuutamoklaani tuoksuivat, nyt hän erotti vain pieniä välähdyksiä sieltä täällä. Nummiklaanin hajua hän ei millään onnistunut erottamaan joukosta, vaikka Jänisloikka olikin kertonut kaneja syövän juoksijaklaanin tuoksuvan aivan reviirinsä nummilta. Eihän hän edes tiennyt, miltä nummi tuoksuisi, kun ei ollut siellä koskaan käynytkään. Katajatassu kurtisti kulmiaan ajatuksissaan, ja tunsi silloin kovan voiman iskeytyvän poskeensa. Naaras kaatui kumoon päästäen avuttoman inahduksen. Oudolta tuoksuva karvatuppo haroi hänen naamaansa, kun tuntemattoman kissan häntä hipoi hänen kasvojaan. Oksennus kävi Katajatassun kurkussa, ja naaras pyristeli vaivoin pystyyn, samalla kun hänen menetettyään tasapainonsa tuntemattomat hajut ja kovat äänet sekoittuivat yhä villimmin isoksi sekamelskaksi hänen ympärilleen.
”Varoisit vähän!” hän kuuli häneen törmänneen kissan sihisevän. Katajatassu huomasi pelästyksissään puristaneensa silmänsä kiinni, mutta raottaessaan niitä pakolla auki, hän näki suurikokoisemman, tummanruskean kollin mulkoilevan häntä, terävät hampaat paljaana.
”Mi..” Katajatassu yritti selittää sen olleen vahinko ja koitti hillitä vapinaansa, joka oli vallannut naaraan päästä varpaisiin.
”Etkö osaa edes pyytää anteeksi? Onpa siinäkin kunnioittava kakara”, tuntematon soturi sähähti ja sylkäisi Katajatassun käpälien eteen.
”Hei! Mitä täällä tapahtuu?” Jänisloikan ääni huudahti harvinaisen vihaisena, kun ruskeaturkkinen kolli pusersi itsensä parin kissan läpi, jotka olivat asettuneet istumaan kohdalle, josta hän oli juuri kulkenut luullen koko ajan, että hänen mustaturkkinen oppilaansa oli seurannut tapansa mukaan perässä kuuliaisesti.
Katajatassu oli sulaa helpotuksesta, kun Jänisloikka piti katseensa tiukasti kiinni häneen törmänneessä kollissa ja asetti itsensä oppilaan ja soturin väliin.
”Tuo pikku törppö törmäsi minuun”, kolli naukui halveksuvasti, muttei kuulostanut enää yhtä uhkaavalta kuin aiemmin. Katajatassun turkki pörhentyi.
#En minä sinuun törmännyt, vaan sinä minuun!# hän kiehahti mielessään. Jänisloikan lyhyt karva näytti kuitenkin siloittuvan, ja hän katsahti Katajatassuun merkitsevästi vihreät silmät loistaen hämärässä.
”Tämä on Katajatassun ensimmäinen kokoontuminen. Hän ei varmastikaan tehnyt sitä tarkoituksella.”
”Luulisi Vuoristoklaanin nulikoiden hallitsevan tassunsa paremmin”, kolli vastasi ja mulkaisi häneen. Katajatassun suu loksahti auki loukkauksesta. Jos hän ei olisi ollut niin tyrmistynyt aikuisen kissan käytöksestä, hän olisi loikannut oitis kynnet esillä kiinni hänen nahkaansa.
Harmaaturkkinen, runsaasti ruskeaturkkista kollia kookkaampi kolli ilmestyi hänen vierelleen, ja silmäili meripihkaisella katseellaan Katajatassua ja sitten Jänisloikkaa, joka seisoi hänen vierellään edelleen tyynenä.
”Oksakatse, anna jo olla”, paikalle saapunut kolli murisi matalasti. Katajatassu värähti. Tulijan silmissä oli häijy ja ivallinen katse. Tummanruskea soturi, Oksakatse, kohautti lyhyesti hartioitaan ja katosi paikalle saapuneen kissan perässä väkijoukkoon, josta Neljän virran tammen ympärys oli täyttynyt. Katajatassun sydän pamppaili. Hän halusi juosta tuon perään ja tehdä selväksi, ettei ollut tehnyt mitään väärää.
”Kuutamoklaanin Oksakatse ja Piikkiraita”, Jänisloikka naukui.
”Kummallista käytöstä kummaltakin.”
”Minä en törmännyt häneen!” Katajatassu huudahti ja kääntyi katsomaan mestariaan tulisesti. Jänisloikan olisi uskottava!
”Ei sillä ole mitään merkitystä”, ruskeaturkkinen soturi näpäytti.
”Unohda tuo.”
Katajatassun korvat luimistuivat, ja nolostuneena hän totteli, tai ainakin yritti työntää tapahtuneen pois mielestään. Epämiellyttävä tunne kipristeli hänen vatsanpohjassaan kuitenkin edelleen. Miten kuutamoklaanilainen oli kehdannut puhua Vuoristoklaanista sellaiseen sävyyn?
”Nyt mennään etsimään ikäisiäsi”, Jänisloikka naukui, kuin äskeistä välikohtausta ei olisi tapahtunut ollenkaan.
”Täällä on varmasti muitakin, jotka ovat ensimmäisessä kokoontumisessaan.”

Kun kokoontuminen viimein alkoi, Katajatassu istui omien klaanitovereidensa joukossa, huomaamattaan tiiviimmin kiinni Jänisloikan kyljessä kuin yleensä. Ruskeaturkkinen mestari oli ohjannut hänet tuntemattomien, häntä isompien puroklaanilaisoppilaiden joukkoon ja ruvennut rupattelemaan heidän mestareilleen. Tuntemattomat, iljettävän kalantuoksuiset puroklaanilaiset olivat katsoneet häntä vaitonaisina, ja yksi heistä, valko-harmaan kirjava kolli, silmät tiukkoina viiruina. Katajatassu oli ujosti kysynyt noiden nimiä, mutta unohtanut ne jo hermostuksissaan. Oliko hän edes muistanut esitellä itseään? Läpi kiusallisen tökkivän keskustelun musta naaras oli vilkuillut sivuilleen, olisiko nähnyt mihin Kastetassu, Kultatassu ja Pöllötassu olivat menneet, mutta tutuista kasvoista ei näkynyt merkkiäkään sameassa turkkimeressä. Lopulta päälliköt olivat aloittaneet kokoontumisen ja Katajatassu oli seurannut Jänisloikkaa muiden vuoristoklaanilaisten luo korvat häpeästä kuumottaen. Hän ei ollut tajunnut puroklaanilaisten keskustelusta suunnilleen sanaakaan.. hän oletti että ahven ja särki olivat jonkinlaista riistaa, mutta hän ei ollut viitsinyt paljastaa tietämättömyyttään vanhemmille oppilaille.
Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö aloitti kokoontumisen klaaninsa kuulumisilla. Hopeanharmaa naaras näytti vanhahkolta mutta arvokkaalta muiden päällikköjen rinnalla. Katajatassu kuunteli jännitys rinnassan, kuinka päällikkö kertoi klaaninsa kohdanneen kettu- ja mäyrähyökkäyksen.
”Siltä näyttääkin!” Katajatassun korvat koppasivat kiinni Piikkisammaleen tokaisun, kun Sulkatähti puheenvuoronsa lopussa kiitti parantajiaan siitä, että hän ja hänen varapäällikkönsä olivat selvinneet vammoistaan. Katajatassu henkäisi yllättyneenä siitä, että pahansisuinen nuori soturi uskaltautui kommentoimaan noin keskellä vihollisklaanien joukkoja. Kokoontuminen tuntui kuitenkin jatkuvan normaalisti. Sulkatähti mainitsi Kostokynsi nimisen erakon ja ennustuksen, mikä sai aikaan supinaa kissajoukoissa. Jänisloikkakin liikahti. Katajakynsi katsoi mestariaan kysyvästi.
”Mikä ihmeen ennustus?” musta naaras naukui, mihin tummanruskea kolli vastasi kohauttamalla hartioitaan. Supinan laannuttua Sulkatähti kertoi vielä Nummiklaanin kohdannen Luuklaanin reviirillään. Katajatassun päässä pyöri.
Seuraava puheenvuoro kuului Kuutamoklaanin päällikölle Varistähdelle. Musta naaras katseli suurikokoista päällikköä, jonka silmät olivat yhtä häijjyt kuin niillä kuutamoklaanilaiskolleilla, jotka hän oli aiemmin joutunut tapaamaan. Kollin kaulan ympärillä näkyi kiedottuna sakea kerros hämähäkinseittiä.
#Tuo päällikkö näyttää yhtä ketunmieliseltä kuin klaanilaisensakin#, Katajatassu ajatteli kiukkuisesti nähdessään, kuinka vihamielisen oloisena harmaa kissa katseli alempiarvoisiaan.

Vaikka kuinka yritin etsiä Nummipyörteen katseesta edes vähäistä merkkiä huolesta tai pelosta karkoitettua klaanitoveriaan Mustakynttä kohtaan, olivat Kuutamoklaanin varapäällikön silmät lasittuneet kissajoukkoon edessään, eikä pienintäkään tunteenpaljastusta näkynyt. Oli karmaisevaa ajatella, että ensiksi Sulkatähti oli saanut erottaa Leopardilaikun ja muutama vuodenaika sen jälkeen naapuriklaanista erotetaan toinen kissa. Kuinka tiuhaan erotuksia alkaisi tapahtua lähitulevaisuudessa jos meno oli nyt tämä? Suoristin ryhtini ja annoin katseeni kulkea kissameren yli, samalla pudistellen vesipisaroita turkistani. Kotimatka nummien läpi tulisi olemaan hidas, sillä Sulkatähti tai klaaninvanhimmat tuskin pysyisivät kävelyvauhtia suuremmassa tahdissa tassuillaan liukkaalla nurmella.
- Kiitos ilmoituksestasi Varistähti, Puroklaani pitää silmänsä auki Mustakynnen varalta, Ututähti naukaisi terävästi, ennen kuin alkoi kertoa oman klaaninsa kuulumisista. Kuten muillakin kanjonin klaaneilla, Puroklaanillakin oli mennyt riistan, uusien pentujen ja oppilaiden koulutusten kannalta hyvin, vaikka rankkasateet vaikeuttivat heilläkin jokapäiväistä elämää. Kurtistin kulmiani ja raavin ajatuksissani Neljän virran tammen juurakkoa. Koska nämä sateet oikein otettaisiin tosissaan? Ne olivat nyt kahden vuodenajan häirinneet jokapäiväistä elämäämme, puhumattakaan siitä pelottavasta ennustuksesta minkä olin saanut viherlehden aikaan, joten miksi uhkaa ei kukaan tuntunut ottavan tosissaan?
- Olen varma, että kaikkien klaanien johtoportaat ja parantajat ovat kuulleet Tähtiklaanin lähettämästä ennustuksesta näihin rankkasateisiin liittyen ja koen, että nyt olisi hyvä aika tuoda ennustus julkiseen tietoon, Ututähti sanoi, vaikka olikin muotoillut lauseensa enemmän kysymysmäiseksi. Tunsin sydämeni hypähtävän ja katseeni kiisi oitis Sulkatähteen, joka oli ensimmäinen päälliköistä nyökkäämään vastauksensa Puroklaanin johtajalle. Hieman hopeanharmaan naaraan jälkeen nyökkäsivät myös Varistähti ja Aaltotähtikin. Koko aukio tuntui pidättävän hengitystään, kun puhtaanvalkea naaras kääntyi katsomaan eteenpäin ja avasi suunsa lausuakseen enteen.
- Enne kuuluu näin: Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen, Ututähti lausui ja kuulin heti kuinka kissajoukoissa haukottiin henkeä ja alettiin spekuloimaan ennustuksen tarkempaa tarkoitusta. Keitä olisivat nuo seitsemän valittua kissaa, ja tietäisivätkö he itsekkään sitä vielä?
- Sulkatähti, se reviirinne ylittänyt erakko Kostokynsi sanoi etsivänsä kissoja jotka tiesivät ennustuksesta. Voisiko hän olla yksi niistä valituista jotka enteessä mainitaan? Puroklaanin päällikkö kysyi silmät suurina esittäessään kysymyksen Sulkatähdelle, mikä ei ollut edes käynyt omassa mielessäni kertaakaan. Tietenkin, miten ihmeessä muuten erakko tietäisi Tähtiklaanin lähettämästä ennustuksesta, ellei erakko selvästikin liittynyt siihen jotenkin? Kurottelin kaulaani, kuin etsien kollia, jonka olin kuullut olevan mustavalkoinen karvoitukseltaan ja silmiltään vihreä, väkijoukosta tai aukion laitamilta.
- Väitättekö te tosiaankin, että joku erakko olisi kuullut Tähtiklaanilta ennustuksen! Tuo on aivan silkkaa pötypuhetta! Varistähti ärähti, saaden supisevan aukion hiljentymään. Nielaisin ja siirsin katseeni tammen oksille. Vaikka Kuutamoklaanin päällikkö ei olisi kertaakaan aikaisempien kokoontumisien aikana kenenkään kimppuun käynyt, ei tarkoittaisi sitä etteikö tämä voisi olla ensimmäinen kerta sille. Siirryin hieman lähemmäs Neljän virran tammen runkoa, suoraan linjaan oksan kanssa, millä Sulkatähti istui.
- Oikeastaan se saattaa hyvinkin käydä järkeen. Kostokynnellä on klaaninimi, mikä tarkoittaa sitä, että hän on syntynyt klaanissa tai hänen vanhempansa ovat olleet klaanikissoja ja erakoituneet, Nummiklaanin päällikkö vastasi rauhallisena. Jokin kuitenkin Kuutamoklaanin päällikön katseessa kertoi, ettei hän antaisi asian lipua läpi tassujen niin helposti.
- No Kuutamoklaanissa ei ole ainakaan minun elinikäni aikana ollut yhtäkään sen nimistä kissaa, Varistähti murisi ja siirsi katseensa Aaltotähteen, kuin vaatien saada tietää tuolta olisiko erakko kuulunut Vuoristoklaaniin aikaisemmin elämässään.
- Ei ole ollut Vuoristoklaanissakaan, Vuoristoklaanin päällikkö vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen päätään pudistellen.
- Eikä Puroklaanissa, Ututähti vastasi.
- Eikä Nummiklaanissakaan, Sulkatähti tokaisi.
Varistähti kuulosti päästävän jonkinlaisen oudon korahduksen, kun tuo käveli edestakaisin omalla oksallaan, häntä heiluen villisti edestakaisin.
- Eli te olette luottamassa luuklaanilaisen sanaan? Kuutamoklaanin päällikkö sylki ääni ivaa hehkuen ja aukiolla kuulosti kohahtavan. Tunsin omienkin karvojeni nousevan pystyyn tajutessani asian todennäköisyyden. Kostokynnen olisi lähes pakko olla Luuklaanista, vaikka olisikin erakko nykyään. Vai oliko kolli vain esittänyt erakkoa? Ei tuo ainakaan klaanitovereideni mukaan ollut haissut tippaakaan Luuklaanin mädältä ja vereltä. Tammen aukiolla taas supistiin ja muutama kissa uskaltautui kovempaan ääneen kyseenalaistamaan Kostokynnen aikeiden todellista tarkoitusperää.
- No jos kerran aiheessa hypättiin Luuklaaniin, niin koen, että nyt on hyvä ajankohta ilmoittaa seuraavasta asiastani. Muutama päivä Vuoristoklaanin kanssa tapahtuneen rajakiistan jälkeen löysimme luuklaanilaisten rakentaman uuden leirin reviiriltämme. Emme tiedä, miksi he ovat päättäneet siirtyä vuoristosta meidän reviirillemme, mutta häätämisyrityksemme tähän mennessä ovat kaikki epäonnistuneet, kohtalokkain menetyksin. Yksi oppilaistamme, Kastetassu menehtyi yhdessä näistä taisteluista, Ututähti murisi.

Tihkutäplä palasi vartiovuorolleen huojentuneena saatettuaan Sinitassun parantajan pesälle. Kiitollisena hän nyökkäsi hänen paikkaansa pitäneelle Hopeaviimalle ja keskusteli hetken tuon kanssa siitä, miten ihmeellistä oli, että Yötassu oli herännyt ja että kuoleman rajoilla käynyt naarasoppilas selviäisi kuitenkin. Kun Hopeaviima lähti, Tihkutäplä asettui vartioon ja katsoi, kuinka Vääräsydän astui ulos parantajan pesästä haukkaamaan hetkeksi happea. Naaraan kasvoilla oli kiitollinen ilme, täydellinen muutos aikaisempaan toivottomuuteen. Vaikka soturi oli menetänyt isänsä traagisesti, hän oli saanut tyttärensä takaisin kuin Tähtiklaanin siunauksesta. Tihkutäplä ei voinut olla tuntematta liikutusta koko perheen puolesta.

Tovin kuluttua Tihkutäplä kohtasi Hämäräaskeleen katseen, kun kolli astui esiin leirin laitamilla sijaitsevista saniaispehkoista Sinitassun pääskynen leuoissaan, Salamaviilto perässään löntystäen. Naaras suoristi häntänsä kerättyään rohkeutta ja marssi Hämäräaskeleen luo, kun soturi laski Sinitassun saaliin tuoresaaliskasan huipulle. Naaras oli punonut päässään suunnitelman kolleja odotellessaan. Se ei ollut mitenkään erityisen nerokas, hänen päätelmiensä mukaan riittävän uskottava, mutta silti epävarmuus ja halu paeta tilanteesta kolkuttelivat hänen takaraivossaan.
”Oletko sinä..?”
Tihkutäplä katsahti kolliin kysyvästi.
”Olenko minä mitä?”
Hämäräaskel tuijotti häntä värähtämättä, ja siirteli sitten tassujaan kiusaantuneena.
”Ei mitään”, tumma kolli mutisi.
Itsevarmuus Tihkutäplän sisällä roihahti.
#Hän on enemmän hermona kuin minä! Pystyn tähän.#
”Mentäisiinkö sivummalle?” Hämäräaskel murahti ja viittoi läheistä pensasta. Tihkutäplä nyökkäsi, ja kaksikko hiipi rönsyilevien oksien suojiin, minne uteliaiden klaanitoverien katseet eivät yltäneet.
”Olen miettinyt..” Tihkutäplä aloitti. Hämäräaskeleen odottava katse tuntui tavallistakin kuumottavammalta, ja naaras toivoi, että soturi olisi keskeyttänyt hänet ja sanonut jotain hiirenaivoista, mikä olisi saanut hänet nauramaan ja unohtamaan jäykkyytensä. Mutta Hämäräaskel ei ollut sitä tyyppiä.
”En jaksaisi enää riidellä. Voisimmeko vain puhua asiat selviksi?” harmaakuvioinen naaras naukui pyytävän sävyyn. Hän valoi äänensä täyteen vilpittömyyttä, ja yritti työntää pois mielestään sen, että Hämäräaskel oli suunnitellut mahdollisesti jotain kauheaa klaanitovereidensa selkien takana.
Hämäräaskel nyökkäsi.
”Mitä puhuttavaa meillä on?” kolli lausui.
#Eikö sinulla tosiaan ole minulle mitään sanottavaa?# Tihkutäplä ajatteli ja puristi halunsa huutaa sanat ja pakottaa Hämäräaskel tajuamaan. Mutta naaras hillitsi itsensä, ja sanoi sen sijaan sen, mitä oli suunnitellutkin sanovansa:
”Minä en kestä sitä, kun et katso minuun. Kaipaan sitä, kun kävimme metsällä yhdessä, ja kun nukuimme vielä vierekkäin, ja kun kiedoit häntäsi häntääni ja.. sellaista.”
Hämäräaskel näytti hetken mykistyneeltä.
”Sitten aina sanot jotain, ja minä suutun, ja sitten sinä välttelet minua”, naaras naukui, ja tuntui kuuntelevan onttoa ääntään jonkun ulkopuolisen näkökulmasta. Eivät ne olleet valheitakaan, eivät aivan, mutta sanat tuntuivat vääriltä, aivan kuin hän olisi huijannut Hämäräaskelta saavuttaakseen omat, epäilyttävät päämääränsä.
”Ai.. En minä ajatellut, että sinä ajattelisit noin. En minä ajatellut, että sinä pitäisit minusta.”
”No, minä pidän”, Tihkutäplä naukui ääni värähtäen. Hämäräaskel näytti helpottuneelta ja Tihkutäplän sydäntä särki.
”Minä luulin koko ajan, etten ole sinulle mitenkään erityinen”, Hämäräaskel mutisi mietteliäänä. Kynsiä Tihkutäplän vatsassa väännettiin, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Hän oli kuvitellut tämän hetken päässään jo kauan aiemmin, leikitellyt ajatuksella siitä, kuinka tunnustaisi tunteensa Hämäräaskeleelle. Höpsöä nuorten oppilaiden puuhaa, hän oli ajatellut.
#Miksen tehnyt sitä jo aiemmin?# Tihkutäplä nielaisi. Nyt kaikki oli niin tahmeaa ja ikävää, joka sana pisti hänen kylkeään. Hän huijasi Hämäräaskelta. Petti. Hän oli kuullut jotain kaameaa, mutta esitti, ettei ollut. Salaisuus kyti hänen sisällään raskaana.
”Sinä olet.. erityinen minulle”, naaras naukui.
Hämäräaskel liikahti.
”Sinäkin olet minulle.” Tihkutäplän päässä soi. Hämäräaskel piti hänestä myös. Hän oli kuvitellut, että sellaisen kuuleminen Hämäräaskeleen suusta olisi lämmittänyt, niin kuin viherlehden aurinko, mutta nyt häntä vain kylmäsi. Huomaamaton hymynkare käväisi tummanharmaan kollin kasvoilla.
”Minun pitäisi varmaan mennä.”
”Niin minunkin..”
Tihkutäplä marssi klaanitoverinsa perässä mykistyneenä, mielikuva Hämäräaskeleen onnellisesta ilmeestä liimautuneena verkkokalvoilleen.
#Minä huijasin häntä#, naaras nieleskeli ja yritti valaa kehonkieleensä normaaliutta, yritti seurata Hämäräaskelta niin reippaasti kuin olisi muutoinkin tehnyt ja pysähtyi sukimaan itseään tavanomaisesti soturien pesän edustalle, kun kolli suuntasi Syreenikukan luo puhumaan jostain partiointiin liittyvästä.
#Mitä minä juuri tein?# Tihkutäplä ajatteli toivottomana suoristaessaan kylkiensä takkuja, huojentuneena siitä, että lyijynraskas olo oli keventynyt hiukan.
#Ainakaan Hämäräaskeleella ei ole mitään epäilystä siitä, että olisin kuullut jotain hänen ja Salamaviillon keskustelusta#, hän totesi mielessään, ennen kuin kuuli sivultaan rasahduksen ja kääntyi katsomaan tulijaa. Naaraan sydän jätti lyönnin välistä, kun hän näki Ruostehallan tassuttelevan Salamaviillon perässä ulos sotureiden pesästä. Musta kolli luikki omille teilleen, ja Ruostehalla kääntyi sisarensa nähdessään kävelemään tuon luokse. Tihkutäplä räpäytti hämmentyneenä silmiään nopeaksi tervehdykseksi.
”Mitä asiaa Salamaviillolla oli?” naaras naukui hieman hermostuneena. Ruostehalla kohautti hartioitaan.
”Ei mitään erityistä. Kyseli pyyntionnea ja sellaista. Minä tietysti halusin tietää kaiken mäyrähyökkäyksestä. Kävikö sinulle muuten mitenkään?”
”Ei, tuskin edes kerkesin iskeä kynsiäni siihen, kun se luikki jo karkuun”, Tihkutäplä naurahti helpottuneena. Kaipati Ruostehalla olisi kertonut hänelle, jos Salamaviilto olisi puhunut jostain kyseenalaisesta?

//pieni aikapomppu kokoontumiseen ^^

Tihkutäplä tunsi värähtävänsä, kun Varistähti lausui hänen nimensä kaikkien klaanien edessä. Hän värjötteli syrjäisemmässä kuin yleensä, klaanitoveriensa suojaisten selkien takana. Päälliköiden kantavat äänet kiirivät kuitenkin sinnekin. Laikkutassu istui hänen vierellään, Salamatassu, Piikkiraita ja Oksakatse myös heidän lähellään. Vaikka Varistähti ei maininnutkaan oranssiturkkista oppilasta kertoessaan Yötassun onnettomuudesta, Tihkutäplä oli näkevinään hänenkin värähtävän kuullessaan nuoremman naarasoppilaan nimen.
Kun Varistähti paljasti uutiset Mustakynnestä, Tihkutäplä tunsi ilmapiirin aukiolla kiristyvän. Jos kissat eivät olleet järkyttyneet tarpeeksi jo kuultuaan Nummiklaanin mäyrä- ja kettuhyökkäyksistä, Luuklaanista tai Yötassun koomasta, heidän entisen klaanitoverinsa paljastuminen verenhimoiseksi murhaajaksi teki sen viimeistään. Kun Varistähti lateli Mustakynnen tappamien kissojen nimiä, Tihkutäplän oli puristettava kyntensä maahan ettei olisi huojunut huonosta olosta. Hämyviiksi, Hiljaisuustassu ja Tammiturkkikin? Suru pusersi naaraan rintaa. Kaikki olivat luulleet parantajan kuolemaa onnettomuudeksi. Eikä kukaan olisi uskonut mestarin tappaneen omaa oppilastaan. Tihkutäplä kääntyi katsomaan olansa yli vaikea ilme kasvoillaan, ja näki muiden klaanien kissojen supsisevan villisti ja vilkuilevan heitä päin silmät epäuskoisesti kiiluen. Kuutamoklaanilaisten ryhmittymä tuntui painuvan kasaan, kissat siirtyivät vaistomaisesti toisiaan lähemmäs. Tihkutäplä huokaisi vaivalloisesti, niin kuin ei olisi kyennyt hengittämään. Laikkutassu vilkaisi mestariaan huolestuneena.
”Kuvittelenko vain, vai tuijottavatko kaikki meitä?” naaras lohkaisi ja katsoi sitten anteeksipyytävästi pois päin. Laikkutassu ynähti vastaukseksi, samalla kun Tihkutäplä taas näki jonkun hyvän päivän tutun tuijottavan häntä ja kääntävän katseensa pikaisesti pois, kun huomasi hänen huomanneen. Tihkutäplä toivoi, että hänen ystävänsä toisista klaaneista ymmärtäisivät, miksei hän ollut ollut tavanomainen oma, pirteä itsensä sinä yönä kokoontumisessa. Oli vaikeaa mennä iloisin mielin jutustelemaan tuttavuuksien kanssa, kun mielessä pyöri.. muuta. Yksi hänen pesätovereistaan oli paljastunut petturiksi, ja vain hän yksin tiesi, että ainakin kaksi muuta pesätoveria suunnittelivat kenties lisää petollisia asioita klaanin päänmenoksi.
Varistähden ilme oli hapan ja hänen häntänsä huiski raivoissaan hänen puhuessaan Mustakynnestä. Kolli näytti rauhoittuvan hieman luovuttaessaan puheenvuoronsa Ututähdelle, mutta Tihkutäplä tiesi että hän oli ollut tosissaan julistaessaan, että kenellä tahansa kanjonin kissalla olisi lupa tappaa hänen entinen soturinsa, jos tilaisuus kohdalle sattuisi.
”Kiitos ilmoituksestasi Varistähti, Puroklaani pitää silmänsä auki Mustakynnen varalta”, puroklaanin valkeaturkkinen päällikkö naukui. Tihkutäplä korjasi asentoaan, ja päätti keskittyä kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan. Välillä on räpäytti korvaansa, johon osui tasaisin väliajoin vesipisara jostain suuren tammen latvoista. Yhtäkkiä Tihkutäplä oli epämukavan tietoinen märästä, mutaisesta maasta käpäliensä alla.
”Olen varma, että kaikkien klaanien johtoportaat ja parantajat ovat kuulleet Tähtiklaanin lähettämästä ennustuksesta näihin rankkasateisiin liittyen ja koen, että nyt olisi hyvä aika tuoda ennustus julkiseen tietoon.”
Tihkutäplä aisti aukion kissojen valpastuvan. Tihkutäplän silmät laajenivat.
#Ennustus? Rankkasateihin liittyen?#
Puroklaanin päällikkö astui eteen, ja klaanien kissat tuntuivat pidättävän hengityksiään yhtä aikaa.
”Enne kuuluu näin: Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen.”
Supina valtasi aukion jälkeen. Tihkutäplä tunsi heikotuksen palaavan.
#Minun uneni!# hän huusi päässään. Ututähden sanat olivat juuri ne pahenteiset sanat, jotka Tammiturkki oli lausunut hänen todentuntuisessa unessaan pari kuuta sitten.
”’Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen’.. Mitä se tarkoittaa? Onko jotain pahaa tapahtumassa?” Laikkutassu naukui epäluuloisena.
”En tosiaan tiedä”, Tihkutäplä henkäisi, kovalla äänellä, että hänen oppilaansa kuulisi puheensorinan yli.
#Mitä täällä tapahtuu?# naaras ajatteli ja etsi katseellaan vaistomaisesti Lehtikuuta, jolle oli kertonut unestaan Yötassun tapaturman aikoihin. Hänen ystävänsä tietäisi, mitä tehdä.
”Sulkatähti, se reviirinne ylittänyt erakko Kostokynsi sanoi etsivänsä kissoja, jotka tiesivät ennustuksesta. Voisiko hän olla yksi niistä valituista, jotka enteessä mainitaan?” Ututähti kääntyi Nummiklaanin päällikön puoleen.
#Kostokynsi.. Valitut..#
Vilunväreet kulkivat pitkin Tihkutäplän selkää, ja nostattivat hänen niskakarvansa pystyyn. Ei kai hän vain voisi olla yksi valituista?