"Ei! Ne ovat sormustinkukan siemeniä! Ne ovat myrkyllisiä, et voi viedä niitä Kaniinisydämelle, hän tarvitsee unikonsiemeniä!" Ketunkynsi komensi Tähtitassua, joka luimituin korvin nyökkäsi häpeästä. Hän ei ymmärtänyt miten olikaan pystynyt tekemään niin typerän virheen, että oli sekoittanut siemenlajikkeet keskenään. Ja kyseessä oli vielä unikosiemenet, yrtti mikä parantajaoppilaalla oli tähän mennessä ollut eniten käytössä, luulisi siis jo ettei hän sekoittaisi sitä muihin siemeniin. Tämä oli kaiken lisäksi ollut punaviirullisen naaraan ensimmäinen itsenäinen yrttienkeruu reissu ja hän oli onnistunut möhlimään sen. Seuraavaa itsenäistä keruureissua saisikin sitten taas odotella, kun vanhempi parantaja tulisi mukaan varmistamaan oikeiden lajikkeiden noutamisen. Mustanharmaa kissa vei siemenet pois leiristä ja hautasi ne hiekkaiseen maahan, mistä ne tuskin lähtisivät hiirenkorvan saapuessa kasvamaan huonon maaperän takia.
"Ai hei Sulkatähti, mitä sinulle on sattunut?" Tähtitassu kuuli Ketunkynnen naukaisevan kun hän palasi takaisin parantajien pesälle. Parantajaoppilas asteli varovasti sisälle ja näki Sulkatähden istuvan punaruskean naaraan kanssa pesän keskellä. Päällikkö käänsi katseensa häneen, milloin punaviirullinen naaras kumarsi kunnioittavasti. Hopeanharmaa naaras katseli hetken häntä, ennen kuin kääntyi puhuttelemaan vanhempaa parantajaa.
"Tuntuu, kuin minusta tulisi pian klaanivanhin! Mutta haluan kouluttaa ainakin ensin Nummitassun loppuun asti!" Sulkatähti vinkaisi ja mustanharmaa kissa pystyi heti kuulemaan, että aihe oli arka ja ikävä tuolle. Hän ei pystynyt kuvittelemaan päällikköään jossakin muussa asemassa kuin päällikkönä, toki olihan tuo jo todella vanha ja kaikki olivat huomanneet naaraan hidastuneen liikkumisen. Että jos jonkun niin hopeanharmaan kissan olisi aika siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon. Ketunkynsi kuitenkin nyökkäsi kuuliaisena, kasvot ilmeettöminä ja alkoi tutkimaan tuota. Yötuuli ja Tähtitassu seurasivat molemmat tarkkaavaisina vierestä minkälaisia testejä kissalle piti tehdä tietääkseen olisiko tuon jo aika eläköityä. Vanhempi parantaja testasi Sulkatähden nivelten toiminnan, kuulon, näön ja reaktionopeuden.
"Voit kouluttaa Nummitassun loppuun, mutta sitten sinun on mentävä klaanivanhimpien pesään!" Ketunkynsi maukui ja kaikki kolme naarasta kumarsivat päällikölleen, kun tuo lähti pois pesästä. Parantajaoppilas sai luvan käydä syömässä, joten hän käveli tuoresaaliskasalle ja otti siitä kaninpoikasen. Naaras söi pitkäkorvan muutamalla haukkauksella ja meni sitten takaisin parantajien pesään. Siellä hän asettui makuusijalleen ja makoili siinä hetken, ennen kuin painoi päänsä etutassujensa päälle ja nukahti.

Tihkutäplä kurkisti parantajan pesään kuollut jänis roikkuen leuoissaan. Pesän perukoilla, lähellä yrttivarastoja istuskeli Lehtikuu, jonka katse kääntyi valppaana tulijaan. Parantajan edessä seli Tihkutäplää istuskeli Surutassu, käpäliensä edessä kaksi yrttikääröä. Valkoinen naaras kääntyi katsomaan Tihkutäplään hämillään, mutta hermostunut katse oppilaan silmissä rauhoittui tuuman, kun hän tunnisti tulijan.
#Yrtintunnistusharjoitukset menossa#, soturitar päätteli ja nyökkäsi tervehdyksen. Naaraan keltaiset silmät siirtyivät sivulle, jossa potilaiden sammalpedit sijaitsivat. Yötassu makoili tutulla paikallaan. Vääräsydän hänen rinnallaan oli herännyt, ja heilautti häntäänsä pienesti Tihkutäplälle. Liekkiturkkisen naaraan kasvot olivat edelleen kireät ja väsyttävästä huolesta varjostuneet.
#Hän ei ole varmaan vieläkään saanut hyviä uutisia#, Tihkutäplä ajatteli, rinta puristuen sympatiasta, ja tassutteli syvemmälle pesään. Harmaa naaras tunsi luissaan pesän hiljaisen ja suruntäyteisen tunnelman.
”Toin teille kaikille riistaa”, Tihkutäplä selitti ja tiputti jäniksen keskelle pesää. Lehtikuu nousi jaloilleen ja venytti selkäänsä.
”Kiitoksia, Tihkutäplä”, parantaja naukui hiljaa ja nyökkäsi Surutassulle.
”Olet ansainnut ensimmäisen suupalan palkkioksi ahkeruudestasi.”
”Laikkutassu nappasi tämän aivan itse. Välillä minusta tuntuu, että hän on jo aikeissa ohittaa mestarinsa”, Tihkutäplä selitti, kun Surutassu kumartui varovaisesti nuuhkaisemaan saalista, ja iski sitten hampaasaan mehukkaaseen lihaan. Soturitar vilkaisi Vääräsydäntä, jonka toinen käpälä lepäsi suojelevasti Yötassun kyljen yllä.
”En ole nälkäinen”, hän ilmoitti mumisten, ja hautasi kuononsa sammaleeseen tyttärensä pään vierellä. Lehtikuu pudisti apeana päätään Tihkutäplälle. Keltasilmäinen naaras nyökkäsi huolestunut ilme kasvoillaan ystävälleen. Parantaja vaikutti viestivän, että olisi parempi jättää Vääräsydän omaan rauhaansa.
#Häntä on varmasti pyydetty valmistautumaan pahimpaan#, Tihkutäplä ajatteli, ja kääri häntänsä ympärilleen. Hän oli nähnyt, kuinka Yötassulle oltiin yritetty syöttää jauhettua tuoresaalista ja kuinka hänen suuhunsa oli yritetty valuttaa vettä sammalesta, mutta oli vaivalloista saada tajuton naarasoppilas nielaisemaan. Tihkutäplä kurtisti kulmiaan. Ja se aika, jonka kissa pystyisi olemaan ilman kunnollista ravintoa ja vettä, olisi hyvin rajallinen. Mustan naaraan kyljet olivat jo kääntyneet kuopille, ja Vääräsydämen itkuisat silmät olivat näyttäneet menettäneen viimeisetkin toivonrippeensä, joita niissä oli ollut vielä muutama päivä sitten.
#Ennen pitkää...# Tihkutäplä ajatteli ja kohtasi mietteissään Lehtikuun surusta kimmeltävät, pyöreät silmät.
”No.. Mainitsiko Laikkutassu mitään vatsanpuruistaan? Jos niitä on vielä, voisin pureskella valmiiksi hänelle maustekirveliä.”
”Kuulemma ne yrtit, joita annoit aiemmin, toimivat jo mainiosti”, Tihkutäplä naukui ja väräytti korvaansa.
”Laikkutassu ei tosin ole ensimmäinen kissa myöntämään-”
”VÄÄRÄSYDÄN! Onko Vääräsydän täällä?”
Äkillinen huuto sai parantajan pesän kissojen turkit pörhölle. Vääräsydänkin heräsi horroksestaan ja loikkasi ylös. Tuoresaaliin pala tippui maahan Surutassun suupielestä, kun naaras tuijotti herkeämättä pesän suulle. Tihkutäplä kääntyi katsomaan, kuinka Valkoturkki, Yötassun mestari, pölähti sisään pesään.
”Hämyviiksi… Hämyviiksi on...” kolli kakisteli nähdessään liekinvärisen pesätoverinsa.
Vääräsydämen eriväriset silmät, toinen vihreä ja toinen meripihkan värinen, laajenivat järkytyksestä, kun hän alkoi käsittää saavansa pian lisää huonoja uutisia.
”Hämyviiksi on kuollut. Olen pahoillani”, Valkoturkki inahti, ja lysähti paikoilleen. Lehtikuu avasi suunsa epäuskoisesti, ja Tihkutäplä vastasi ystävänsä katseeseen samalla mitalla surua ja äimistystä äkillisistä uutisista.
”Mitä?” Tihkutäplä henkäisi ja käänsi katseensa Valkoturkkiin. Valkea kolli nielaisi ja tuijotti harmaakuvioista naarasta hetken syvänsinisillä silmillään, ja nyökkäsi sitten. Tihkutäplä räpytteli silmiään hiljaisuudessa, kamppaillen kyyneliä vastaan. Valkoturkin vakavasta katseesta päätellen asiasta ei ollut epäilystäkään. Ruskeaturkkinen klaanivanhin, Vääräsydämen isä ja Keltasydämen rakastettu kumppani, oli poissa. Lehtikuu kapusi jaloilleen nopeasti, ja loikki Vääräsydämen luo. Parantaja asetti häntänsä soturin selälle ja silitti pehmeästi antaen haavoittuvaisen naaraan painautua itseään vasten. Vääräsydän hautasi kuononsa parantajan lapaan. Lehtikuu katsoi Valkoturkkiin ja Tihkutäplään merkitsevästi, ja soturit poistuivat pesästä pikaisesti. Tihkutäplän jalat tärisivät, kun naaras kääntyi pesätoverinsa puoleen, kun he olivat päässeet kuuloetäisyyden päähän parantajan pesästä. Leiriaukio oli autio – Tihkutäplä oletti suurimman osan kissoista olevan partioimassa.
”Hämyviiksi on siis kuollut.. Nyt, kaikista ajoista? Mitä Tähtiklaani oikein ajattelee?”
”Enpä usko että tämä oli Tähtiklaanin käpälissä”, Valkoturkki murisi synkästi.
”Tihkutäplä, Hämyviiksi murhattiin.”
”MITÄ?” Tihkutäplä huudahti.
”Nyt ymmärrän, miksi ryntäsit pesään sillä tavalla”, soturi henkäisi ja pudisteli päätään järkyttyneenä, pahoinvoiva tunne kiertäen vatsaansa. Kuka murhaisi puolustuskyvyttömän klaanivanhimman?
”Ajattelin olevani sen velkaa Vääräsydämelle, kun en pystynyt suojelemaan Yötassuakaan”, Valkoturkki naukui ja vilkuili ympärilleen, kunnes kuiskasi, kuin se olisi ollut salaista:
”Partiomme löysi ruumiin. Ja Varistähden.”
Tihkutäplän pää tulvi kysymyksiä, polttavia ja pelottavia.
”Tähtiklaanin tähden, onko Varistähtikin?”
”Ei, ei.. Hän on kaipati kunnossa useiden elämiensä ansiosta, sen mitä kerkesin häntä katsoa ennen kuin pingoin tänne”, Valkoturkki naukui ja nyökkäsi kohti metsää.
”He ovat täällä varmasti pian. Halusin vain tulla varoittamaan Vääräsydäntä, ennen kuin.. En tiedä, jalkani toimivat ennen päätäni”, kolli päästi hermostuneen naurahduksen.
”Keltasydän on heidän kanssaan”, valkoturkkinen kissa jatkoi, ja painoi leukansa rintaansa.
”En ymmärrä”, Tihkutäplä kakoi.
”Mitä siellä oikein tapahtui?”
”Minusta se näytti siltä, kuin joku olisi hyökännyt Hämyviiksen ja Varistähden kimppuun.”
”Kuka?” Tihkutäplä naukui kauhistuneena, ja siirteli tassujaan. Valkoturkki oli aikeissa sanoa jotain, mutta sulki sitten äkisti suunsa, niin kuin olisi melkein lipsauttanut jotain salattua. Tihkutäplä katsoi häntä hämmentyneenä, ja kolli vastasi katseeseen epäröiden.
”En tiedä kuinka salaisena tämä pitäisi pitää, mutta murhapaikalla oli Mustakynnen hajua. En tahtoisi sanoa tästä klaanitoveristani, en etenkään siksi että tiedän sen aiheuttavan vain lisää kaaosta klaanissa, mutta luulen että kaikkien ensimmäinen ajatus oli että hän teki… sen.”
Kylmät väreet levisivät pitkin Tihkutäplän selkää.
”Mustakynsi?” naaras toisti epäuskoisena, ja Valkoturkki nyökkäsi vakavana. Tihkutäplä katsoi kohti metsää ja tunsi mielensä haahuilevan järkytyksessä jonnekin kauas.
”Minä.. Näin hänen ehkä lähtevän Varistähden kanssa aiemmin, kun olin puhumassa Vääräsydämen kanssa”, harmaakuvioinen naaras naukui nielaisten, kun hämärä muistikuva, yhtäkkisesti tärkeä arkipäivän välähdys, pulpahti hänen mieleensä.
”Tietenkin. Se ketunmieli”, Valkoturkki sihisi puristaen kyntensä maahan. Tihkutäplä ei voinut uskoa pesätoveristaan oman klaanitoverinsa surmaajaa, mutta joka sydämenlyönnillä hänestä tuli varmempi asiasta.
”Varistähden ja Keltasydämen on vahvistettava asia. Voihan olla, että Mustakynsi taisteli heidän kanssaan hyökkääjää vastaan.”
Valkoturkki katsoi häntä silmät sirissä.
#Kumpikaan meistä ei usko tuota#, Tihkutäplä ajatteli nielaisten.
”Kuitenkin… Tarvitseeko Varistähti Lehtikuuta? Siinä tapauksessa hänen pitäisi alkaa jo valmistella yrttejään, jos haavat ovat pahat.”
Valkoturkki värähti.
”Sitä ne todellakin ovat. Hiirenpapanat, minä menen.”
Valkoturkkinen kolli singahti hänen ohitseen kohti parantajan pesää. Jäädessään yksin Tihkutäplän valtasi lohduton olo. Muistot tarinatuokioista pentuna ja oppilaana klaanivanhimpien kotoisassa pesässä tulvivat naaraan mieleen. Hiirensapen kirpeä tuoksu ja Hämyviiksen äkäinen tiuskinta, kun hän vahingossa näykkäisi hänen nahkaansa tai päästi kirpun menemään.

Kaoottisimman tilanteen rauhoituttua leirin tunnelma oli yhtä suruntäyteinen kuin aiemmin parantajan pesässä. Tihkutäplä istui uloskäynnillä vartiossa ja tarkkaili kissoja. Varistähti ja Hämyviiksen ruumis olivat parantajan pesässä parantajien tutkittavina, ja kissoja oli kerääntynyt ympärille suremaan. Leirin laitamilla kissat supisivat dramaattisista tapahtumista. Koko tarina oli vielä sumussa, eikä kukaan tuntunut tietävän koko totuutta tapahtumista, mikä innosti kissoja juoruilemaan. Aika ajoin käydessään läpi aukiota Tihkutäplän keltainen katse kohtasi Nummipyörteen, joka nyökkäsi aina lyhyesti, rohkaisten tietämättään Tihkutäplää jatkamaan velvollisuuksiaan. Naaraan mieli teki nimittäin vain juosta metsään selvittämään ajatuksiaan. Vielä parempi olisi ollut mahdollisuus kuulustella Mustakynttä tapahtumista. Ensimmäinen mustan naaraan perään lähetetty etsintäpartio oli palannut tyhjin tassuin – Tihkutäplän käpäliä syyhytti mennä auttamaan, mutta hänen olisi ensin hoidettava vahtivuoronsa pois alta.
”Ei täällä”, matala murahdus havahdutti harmaakuvioisen soturin mietteistään. Tihkutäplä valpastui, ja valmistautui tervehtimään Hämäräaskelta ja Salamaviiltoa, jotka löntystelivät rinnakkain häntä kohti matkallaan ulos leiristä. Hämäräaskeleen meripihkasilmät kiiluivat, kun soturit kävelivät ohi. Salamaviilto nakkeli niskojaan hieman ärtyneen oloisena.
#Mihin he ovat menossa, tällaisenä aikana?#
Tihkutäplä kääntyi katsomaan kaksikon perään ja näki, kuinka Hämäräaskel kumartui pikaisesti sihahtamaan jotain veljensä korvaan, kunnes kaksikko erkaantui taas. Tihkutäplä kurtisti kulmiaan, ja kääntyi leirin puoleen vilkuillen ympärilleen. Naaraan katse kirkastui, kun hän tunnisti Hopeaviiman istuskelevan lähistöllä.
”Hopeaviima!” soturi huudahti ja loikki nopeasti hänen luokseen. Lumenvalkea naaras katsahti häneen hieman yllättyneenä.
”Anteeksi kun kysyn tätä juuri tänään, mutta voisitko tehdä minulle palveluksen ja olla hetken vartiossa puolestani? Minun pitäisi, öh… Käydä tarpeidentekopaikalla”, Tihkutäplä naukui nopeasti, omatunto välittömästi soimaten valheestaan.
”Toki”, Hopeaviima naukui, ja vilkaisi uloskäynnille.
”Älä huolehdi, se sopii hyvin. Saanpahan jotain muuta ajateltavaa.”
”Kiitos Hopeaviima! Lupaan, että korvaan tämän”, Tihkutäplä kiitti helpottuneena, ja nyökkäsi naaraalle, ennen kuin livahti hänen ohitseen kohti tarpeidentekopaikkaa. Saniaismuurin taakse kadottuaan Tihkutäplä kuitenkin sukelsi syvemmälle aluskasvillisuuteen, ja lähti loikkimaan nopeasti kohti suuntaa, johon Salamaviilto ja Hämäräaskel olivat menneet.

"Mustakynttä tullaan tästälähin kohtelemaan luopiona ja hänet on lupa surmata lupia kyselemättä. Hän vei minulta kaksi henkeä, surmasi Hämyviiksen ja kertoi olevansa Tammiturkin ja Hiljaisuustassun kuolemien takana. En halua nähdä hänen kasvojaan enää ikinä Kuutamoklaanin reviirillä, en edes koko kanjonissa!" Varistähti naukui vihaisena ja katsoi edessään seisovia klaanitovereitaan totisempana kuin koskaan. Sinitassu suoristi ryhtiään, kun tuon katse lipui hänen ylitseen. Oli todella kauhistuttavaa ajatella, että Mustakynsi, heidän kaikkien klaanitoveri ja hänen käsityksensä mukaan kunnioitettu soturi oli tuosta noin vain kääntynyt omaa klaaniaan vastaan ja ruvennut pistämään sen jäseniä pois päiviltä. Oppilas ei ollut ikinä nähnyt Tammiturkkia, mutta tiesi tuon olleen Lehtikuun mestari. Hiljaisuustassu taas oli ollut Mustakynnen oppilas ja saanut surmansa samassa taistelussa missä hänen emonsa ja sisarensa oltiin tapettu, kun hän oli ollut vasta pentu. Muistot tuosta hirvittävästä taistelusta kummittelivat yhä naaraan mielessä ja hän ei tuntunut pystyvän uskomaan sitä, että Mustakynsi oli samaisessa taistelussa surmannut oman oppilaansa ja peittänyt tekonsa kertomalla luuklaanilaisten tappaneen Hiljaisuustassun. Kokous päättyi ja leiriaukio täyttyi hälinällä, kun kaikki päivittelivät Mustakynnen tekoja.
"Lähden metsästämään!" Sinitassu maukaisi Mustalammelle, joka nyökkäsi ohimennen oppilaalleen. Tuon ei tarvitsisi tulla mukaan, olihan hän ollut jo melkein kolme vuodenaikaa oppilaana ja sai käydä jo yksin metsällä, mestarin luottaessa siihen, että naaras pysyisi turvassa ja käyttäytyi järkevästi. Lisäksi Yötassun huononevan tilan takia hän halusi mestarinsa olevan mahdollisimman lähellä tytärtään... Ruskeamerkkinen kissa kipitti ulos leiristä ja antoi metsätuulen vietellä turkkiaan, kun hän lähti kävelemään poispäin leiristä. Metsä oli tumma, eivätkä pienetkään auringonsäteet läpäisseet puiden oksakattoa, saati sitten taivaalla roikkuvia harmaita sadepilviä. Valkoturkkinen kissa piti askeleensa ripeänä, sillä palaisi oikein mielellään takaisin leiriin ennen kuin sade puhkeaisi ja tekisi metsästämisestä hankalampaa. Reviirin pohjoisosassa itsekseen käymisen oli Mustalampi, kuten moni muukin mestari, ankarasti kieltänyt tulvivan joen takia, mutta yhden pääskysen napattuaan ja maahan haudattuaan veivät hänen tassunsa silti pidemmälle, kohti vuoristoa ja tulvivaa jokea. Riistaa olisi enemmän siellä. Haistellessaan ilmaa yllätti outo katku Sinitassun aistit. Hän haistoi... mäyrän.
"MÄYRÄ!" Oppilas huusi huomatessaan eläimen löntystelevän hänen takanaan. Naaras oli toivonut äänenvoimakkuudensa säikyttävän yleensä taisteluhaluttoman eläimen matkoihinsa, mutta tuo päästi muutaman haukahduksen ja murohduksen sekaista äännähdystä suustaan ja jatkoi matkaansa häntä kohti äänistä välittämättä. Ruskeamerkkinen kissa toivoi, että joku hänen klaanitoverinsa olisi myös tuntenut olonsa uhkarohkeaksi ja lähtenyt tulvivan joen lähelle kielloista huolimatta ja nyt kuulisi valkoturkkisen kissan avunpyynnöt. Sillä hänen olisi pakko hyökätä ja tiesi ettei selviäisi taistelusta omin avuin. Sinisilmä ponkaisi vauhtia ja hyökkäsi mäyrän kimppuun, mutta ei ehtinyt edes kunnolla takertumaan eläimeen, kun se jo huitaisi hänet maahan. Sinitassu tunsi kivun jyskyttävän oikeanpuoleisessa lavassaan ja tunsi kuinka jokin märkä valui sitä pitkin hänen jalalleen, hän oli saanut haavan. Oppilas ei kuitenkaan luovuttanut vaan nousi jaloilleen ja yritti käydä mäyrän kimppuun uudestaan. Seuraavalla iskullaan eläin oli vähällä tappaa hänet, jos isku olisi osunut selän sijasta päähän, olisi naaras ollut mennyttä. Nyt hän huohotti maassa ja pusersi silmiään kiinni, odottaen viimeistä tappoiskua pelosta kangistuneena.
"Jätä hänet rauhaan!" Joku huusi.

//Haluaako joku jatkaa tästä?^^

Purotassu käveli pitkin Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin rajaa. Kuuhuipun hetki oli mennyt hetki sitten ja hän katseli tähtiin, jotka vaivoin pilkistivät harmaiden sadepilvien takaa. Sen sijaan, että oppilas olisi mennyt näyttämään Kuutassulle taivaan merkit kun tuo hänestä pahaa muille oppilaille puhui, kolli oli lähtenyt luvatta yksinään reviirille kävelemään ja painimaan pahan olonsa - niin henkisen kuin fyysisenkin - kanssa. Yön kokoontuminen olisi luultavasti käynnissä para-aikaa, eikä siis Nummiklaanin reviirillä pitäisi kamalan monen kissan olla yökävelyllä joten hän käveli kaikessa rauhassa. Tummaraitainen kissa kyllä palaisi takaisin leiriin ennen kokoontumispartiota tai vasta heidän jälkeensä, hän ei ollut vielä kerennyt päättämään sitä. Tummanharmaa kissa kohotti katseensa taivaalle ja nielaisi.
*Emo, minulla on hirvittävän iso ikävä sinua.* Hän mietti surullisena, mutta joutui painautumaan äkisti maahan kuullessaan ääniä. Hieman kauempana nummilla liikkui kaksi mustaa hahmoa, joista Purotassu ei ainakaan sinne asti tunnistanut kumpaakaan. Hänet kuitenkin valtasi suuri uteliaisuuden tunne, keitä nämä kissat olivat? Olivatko he tunkeutumassa Nummiklaanin reviirille? Ja pystyisikö oppilas yksinään häätämään kaksi aikuiselta näyttävää kissaa ulos reviiriltä vai pitäisikö hänen lähteä kertomaan löydöstään leirissä oleville kissoille? Samalla kun kolli pohti vaihtoehtojaan, käveli tuntematon kissakaksikko yhä kauemmas ja hänen oli pakko ottaa jalat alleen ja lähteä varjostamaan heitä. Tummaraitainen kissa oli kuitenkin ollut vasta alle kolme kuuta oppilaana ja tajusi liian myöhään tuulen puhaltavan hänen suunnaltaan kahta kissaa kohti, sillä nuo olivat yhtäkkiä kääntyneet ympäri ja juoksivat nyt Purotassua kohti. Toinen muukalaisista, tummanharmaa naaras sähisi hänelle, mutta oranssisilmäinen kissa katsoi tuohon vain ilmeellä 'Yritäkkin hyökätä kimppuuni niin olet variksenruokaa!'.
"Rauhoitu Routasydän, en usko hänestä olevan vaaraa", toinen, tummalaikukas kolli kertoi katsoessaan hämmentyneenä oppilasta, mutta viritti kasvoillensa hymyn. Naaras lopetti sähinän, mutta katsoi yhä uhmakkaasti nummiklaanilaista. Tummaraitainen kolli oli iloinen ja samalla jännittynyt, iloinen siitä ettei ainakaan toinen kissoista vaikuttanut hyökkäävältä ja jännittynyt, koska kyseessä oli kaksi Nummiklaanin reviirille tunkeutunutta erakkoa, joista toisella oli klaanikissan nimi. Hän heilautti häntäänsä ja antoi epäilevän katseensa pomppia kissasta toiseen. Muukalaiset selvästi odottivat Purotassun sanovan jotakin, mutta hän oli hiljaa, yhä pohtien tilannetta. Miksi kissat olivat Nummiklaanin reviirillä ja olisiko toinen heistä luopio? Olisivatko molemmat heistä luopioita? Silloin tästä tilanteesta tulisi monta kymmentä kertaa vaarallisempi, oranssisilmäiselle kissalle.
"Mitä teette Nummiklaanin reviirillä?" Oppilaan naukaisu oli kuulostanut enemmän hätääntyneeltä kuin uhmakkaalta, minkä kumpikin kissa oli varmasti huomannut. Hän katsoi laikukasta kollia eikä voinut olla värähtämättä, sillä vaikutti hyvin paljon siltä että tuon hymyilevien kasvojen taakse oli peitetty jokin voimakkaampi, agressiivisempi tunne. Asiaan ei auttanut se, että tuo oli koko interaktion ajan vain tuijottanut Purotassua silmiin, eikä esimerkiksi vilkaissutkaan toista kissaa heidän seurassaan. Tummaraitaisen kollin yllätykseksi tuo alkoi kehräämään... ilosta? Se jos mikä sai hänen ihollan kulkemaan kylmiä väreitä ja oranssisilmäinen kissa teki kaikkensa näyttääkseen vielä uhmakkaalta ja valmiina käymään molempien tunkeilijoiden kimppuun.
"Voi, me olemme vain läpikulku matkalla, asumme etelärajanne toisella puolen ja päätimme oikaista, kun lähistöllä ei tuntunut olevan ketään, eikö niin?" Tummalaikukas kolli naukui ja vilkaisi nyt ensimmäistä kertaa vierustoveriaan. Routasydän nyökkäsi ja katsoi yhä tarkkaillen Purotassua. Hän laski päätään hieman, tämä ei olisi ensimmäinen kerta kun erakot olisivat vain kulkemassa heidän reviirinsä läpi eikä ainakaan oppilaan eliniän aikana oltu kertaakaan hyökätty vain läpikulkevien kissojen kimppuun. Sellainen antaisi nummiklaanilaisista huonon kuvan. Tummaraitainen kolli pohti hetken mitä sanoisi, hän ei halunnut vaikuttaa liian töykeältä ja mietti pitäisikö hänen vain antaa kahden kissan jatkaa matkaansa. Mutta se vastuuntuntoisempi puoli oranssisilmäisestä kissasta kertoi, että näistä kahdesta kissasta pitäisi ilmoittaa aikuisille, ehkä viedä jopa klaanin eteen. Mutta silloin saataisiin myös selville Purotassun luvaton poissaolo.
"No menkää si...", hän maukui, mutta ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun nummilta alkoi kuulua partion ääniä. Routasydän ja tummalaikkuinen kolli pinkaisivat juoksuun ja olivat kadonneet näkyvistä silmänräpäyksessä. Oppilas hymähti ja pohti pitäisikö juosta partiota vastaan ja kertoa kahdesta tunkeilijasta, mutta ei tiennyt miten muut reagoisivat siihen jos saisivat kuulla, että hän oli ensitöikseen ruvennut juttelemaan kissoille niiden karkoittamisen sijaan. Joten kolli päätti jäädä aloilleen ja vain kertoa haistaneensa kahden erakon mennen siitä kohin. Äänet voimistuivat ja tummaraitaisen kissan takaa tulikin kohta Sadeläikkä Saarnihännän ja Solinatassun kanssa.
"Purotassu missä olet ollut?!" Hänen mestarinsa kysyi vihaisesti. Purotassu painoi päänsä alas ja käveli heidän luokseen. Hänen ei tehnyt mieli kertoa oikeaa syytä leiristä karkaamiselleen, joten sanoi vain ensimmäisen valheen mikä mieleen tuli.
"Anteeksi. En saanut unta joten päätin lähteä seikkailemaan. Löysin kahden tuntemattoman kissan hajujäljen ja seurasin niitä tähän asti", kollioppilas naukui ja värähti, kun valkoläikkäinen luottosoturi katsoi häneen. Tumaraitainen kissa ei saanut selvää tuon ilmeestä, mutta uskoi hyvin vahvasti Sadeläikän olevan vain entistä vihaisempi. Tai no kukapa mestari ei tälläisessä tilanteessa olisi ollut vihainen oppilaalleen. Ensin hän oli rikkonut sääntöjä ja nyt vielä leikki hengellään, kun lähti jahtaamaan kahta erakkoa.
"Aamupartio saa tarkastaa tilanteen. Me lähdemme nyt leiriin", harmaaturkkinen naaras maukui ja lähti kävelemään poispäin Saarnihäntä rinnallaan. Solinatassu käveli isoveljensä luokse.
"Mennään", tuo sanoi surullisena ja he katsoivat yhdessä mestariensa perässä piikkipensaikkoon.

Hyökkäyskäsky ulvaistiin ja Seittitassu oli jo saman sydämenlyönnin aikana vastustajansa kimpussa. Luuklaanilainen oli ollut niin kauhuissaan vastustajansa uhkaavasta olemuksesta, että ei ollut edes ehtinyt väistää alta, kun tummaraitainen oppilas oli kynnet ojossa tömähtänyt tuota päin. Harmaaturkkinen kolli päästi kivun ja säikähdyksen sekaisen naukaisun, ja alkoi takomaan takajaloillaan hänen vatsaansa, pitäen etutassuillaan vuoristoklaanilaisen kaulaa ja teräviä hampaita kauempana omasta kurkustaan. Vaaleanruskea kissa yllättyi hieman, ensin tuon voimakkuudesta ja sitten iskujen lujuudesta. Luuklaanilainen oli vaikuttanut heiveröiseltä pelkonsa takia ja selvästi Tuhkakajo ei ollut heidän vähäisissä taisteluharjoituksissaan käyttänyt kunnolla voimaa lyödessään häntä. Iskut mitä sinsisilmä sai vatsaansa aiehuttivat heti mustelmia ja varpaiden kynnet sekoittuivat pitkään karvaan, repien niitä kivuliaasti irti, välillä päästen nirhaisemaan turkin alla olevaa herkkää ihoa.
"Seittitassu, var-"
Jokin suuri mätkähti hänen kylkeensä ja Seittitassu lennähti irti vastustajastaan. Hän iskeytyi kompuroiden maahan, mutta onnistui pitämään tasapainonsa jotenkuten. Vihaisesti sihisten oppilas käännähti katsomaan kuka oli oikein keskeyttänyt hänen hyökkäyksensä, Kultatassun huudon lisäksi. Ruskea, pörröturkkinen kolli joka oli aikaisemmin hyökännyt naarasoppilaan kimppuun - ja selvästi voittanut ensimmäisen erän - seisoi uhkaavan näköisenä sen harmaaturkkisen luuklaanilaisen vieressä, kenen kanssa tummaraitainen kolli äsken ollut tassukähmässä. Tämä kissa oli täysi vastakohta klaanitoveriinsa verrattuna. Tuosta uhkui sama taistelunjanoisuus ja verenhimoisuus, mikä vaaleanruskeasta kissastakin, mutta ainoa ero heidän välillää on se, että luuklaanilainen vaikutti olevan jo täysikasvuisen kissan kokoinen ja tuon turkkia koristelevat arvet ja selvästi näkyvät lihakset kielivät siitä, että tämä kissa oli joko soturi tai viimeisiä päiviään oppilaana. Sinisilmä siristi omaa katsettaan, mutta ei suostunut tuntemaan pelkoa.
"No mitä sinä siinä odotat senkin ketunläjä? Käy kiinni jos uskallat!" Hän naukaisi pilkallisesti ja valmistautui vastaanottamaan uuden vastustajansa. Meni sydämenlyönti, ehkä kaksi, kun kaksi kollia olivat lujaa toisiinsa räsähtäen iskeytyneet toisiinsa ja kierineet pois muiden kissojen luota, nakellen iskuja puolin ja toisin.

Tihkutäplä hyppi kantojen päälle ja sukelsi kaatuneiden puunrunkojen alta sukkelasti, tuntien reitit reviirin läpi kuin omat käpälänsä. Hän oli saanut kiinni Hämäräaskeleen ja Salamaviillon hajujäljen, ja seurasi nyt sitä pitäen itsensä matalana ja huomaamattomana välttäen aiheuttamasta ääniä, jotka voisivat paljastaa soturikaksikolle, että heitä seurattiin. Tihkutäplä ei vielä erottanut pesätoveriensa hahmoja, mutta joka askeleella heidän hajunsa voimistui. Hetken kuluttua naaras alkoi hidastaa tahtiaan, ettei vain olisi innostuksissaan rynnännyt kiinni heidän häntiinsä. Olisikin ollut noloa yrittää selitellä, minkä takia sattui törmäämään veljeksiin syvällä metsässä, vielä kun he olivat juuri nähneet hänet vahtivuorossa leirin uloskäynnillä.
Tovin kuluttua Tihkutäplä pani merkille, että hänen seurattavansa olivat kaartaneet yhtäkkiä sivulle ja lähteneet kulkemaan kohti jokea. Kollit kulkivat epätavallisia reittejä, joita partiot eivät yleensä käyttäneet ja lähestyivät vielä jokea, joka tulvi viimeaikojen rankkasateiden vuoksi vaarallisuuteen asti. Jännitys kiristyi solmuksi Tihkutäplän vatsassa.
#Mitä ihmettä he oikein tekevät täällä?# naaras ajatteli, ja pysähtyi erään tiheän vatukkapensaan taakse. Hän haistoi jo jokiveden ja saven, jotka muistuttivat häntä varoittavasti Yötassun onnettomuudesta. Harmaa soturi ryömi pensaan alle ja raotti käpälällään varovasti yhtä oksaa. Sen läpi hän näki kauempana villisti kuohuvan joen, ja kaksi kissaa, jotka tassuttelivat lähemmäs sen piennarta mutta pysähtyivät turvallisen etäisyyden päähän. Jännittyneenä naaras veti käpälänsä pois piikikkäältä oksalta, joka jäi hyvään asentoon, josta hän näki juuri ja juuri lehtien siimeksestä Hämäräaskeleen ja Salamaviillon istuvat hahmot.
”Täällä kukaan ei kuule eikä näe meitä”, Hämäräaskel totesi latteasti ja veti paksun, tummanharmaan häntänsä käpäliensä ylle. Kollin ryhti oli huono ja hänen meripihkasilmissään kipunoi tulisesti. Soturi vaikutti olevan sekä varuillaan että hiukan ärtynyt. Salamaviilto nakkeli niskojaan ja asettui rennompaan asentoon.
#Tietenkin#, Tihkutäplä ajatteli ja nielaisi. Miksi muutenkaan kukaan tulisi näin lähelle jokea juttelemaan, ellei keskustelunaihe olisi jotenkin salainen? Naaraan sydän pamppaili, kun hän mietti, mitä sellaista kollit olisivat voineet suunnitella, joka ei sopisi omien klaanitoverien korville.
”En tajua, miksi olet niin tarkka tästä. Ihan hyvin olisimme voineet jää-”
”Koskaan ei voi olla liian tarkka. Jos väärät kissat saavat tästä vihiä, olemme mennyttä”, Hämäräaskel ärähti katkaisten Salamaviillon lauseen. Musta kolli kurtisti kulmiaan, vaihtoi asentoaan ja irvisti. Rivi valkoisia hampaita paljastui. Tihkutäplä värähti näylle ja siristeli silmiään. Hän joutui todella pinnistelemään kuullakseen joen pauhun alta, mistä kollit keskustelivat.
”Tämä päivä on kuitenkin muuttanut tilannettamme”, Hämäräaskel jatkoi ja siloitti turkkinsa. Salamaviilto katsoi veljeään silmät viiruina.
”Hiirenaivokin sen tajuaa. Varistähti..” Joki vei loput mustan kollin sanoista mukanaan. Hämäräaskel näytti kuitenkin nyökkäävän merkiksi siitä, että oli samaa mieltä veljensä kanssa.
”Mustakynsi teki meille palveluksen. Voisimme hänen ansiostaan ehkä alkaa jo värväämään kissoja. Vaikka en voikkaan hyväksyä, mitä hän teki Hämyviikselle”, Hämäräaskel murahti kiristellen hampaitaan. Salamaviilto lipaisi rintaansa. Veri humisi Tihkutäplän korvissa – hän ei voinut uskoa, mitä oli todistamassa.
”Nyt”, Hämäräaskel naukui ja kumartui pienesti veljensä suuntaan.
”Tarvitsemme lisää luotettavia kissoja. Mutta meidän täytyy olla varovaisia, sillä yksikin lipsahdus, ja paljastumme.”
”Selvä selvä...” Salamaviilto murahti ja kysyi:
”Ketä olit ajatellut Kaamosyön lisäksi?”
”.. Meidän kaltaisiamme kissoja. Todellisia kuutamoklaanilaisia, jotka asettavat klaanin etusijalle.”
”Varmaan viisasta olla mainitsematta alussa tulevista suunnitelmista mitään”, Salamaviilto tokaisi. Hämäräaskel nyökkäsi silmät viiruina.
”Totta. Kuutamoklaanilaiset ovat uskollisia kissoja, ja hyvä niin. Alkushokki voisi olla liian suuri. Parempi..”
Tihkutäplä kirosi jokea, joka vei taas yhden palan olennaista infoa kollien keskustelusta pois hänen korviensa ulottuvilta. Hän siristeli silmiään lukiakseen pesätoveriensa huulilta heidän sanojaan, mutta se tuntui mahdottomalta, kun kaksikko painoi päänsä lähes yhteen, kääntäen puoliksi selkänsä pensaalle, jonka suojassa Tihkutäplä makaili. Naaras kerkesi jo pelätä, että ei saisi kuulla yhtään lisää siitä, mitä kolleilla oli puhuttavanaan. He olivat keskustelleet jo hyvän aikaa niin, että Tihkutäplä kuuli vain yksittäisiä sanoja ja lauseenpätkiä, kun Salamaviillon ääni kohosi joen pauhun ylle kirkkaana:
”Entäs Tihkutäplä?”
Tihkutäplä jähmettyi ja pidätti hetken hengitystään.
”…”
Hämäräaskel katseli heinikkoa edessään, ja yhtäkkiä leveälapaisen kollin katse näytti lähtevän vaeltamaan kohti metsää. Samassa Tihkutäplän sydän hypähti kurkkuun. Hän oli ollut liian keskittynyt kuuntelemaan keskustelua, ettei ollut edes kerennyt huolehtia kiinni jäämisestä. Mitä jos hänen turkkinsa olisikin pilkistänyt koko ajan jostain oksien lomasta, tai hänen hajunsa olisi onnistunut leijumaan vatukan läpi jokea kohti?
Silloin kimeä huuto, nuoren naaraskissan ääni, halkoi ilmaa:
”MÄYRÄ!”
Tihkutäplä tukahdutti hyppyrefleksin jaloissaan ja vaistomaisen tahtonsa rynnätä ulos pensaasta.
#Sinitassu!?# naaras ajatteli hätääntyneenä ajatellen tunnistavansa kuutamoklaanilaisoppilaan äänen. Salamaviilto ja Hämäräaskel vaihtoivat yllättyneitä katseita, ja lähtivät enempää jossittelematta juoksemaan ääntä kohti. Tihkutäplä puristi silmänsä umpeen, kun kollit ryntäsivät aluskasvillisuutta talloen hänen ohitseen niin, että maahan varisseet vatukanoksat ratisivat. Sydän pamppaillen naaras hiipi esiin piilostaan, kun he olivat menneet, ja lähti loikkimaan vilkkaasti heidän menosuuntaansa. Pian hän erotti puiden välistä, kuinka kaksi soturia juoksivat rinta rinnan. Vaivihkaa Tihkutäplä loikki sivulle, ettei näyttäisi tulevan täsmälleen samasta suunnasta kuin kaksikko.
”Jätä hänet rauhaan!” naaras kuuli Salamaviillon karjaisevan. Kauhusta jähmeänä naaras asteli lähemmäs ja sammaleeseen painautuneena näki, kuinka kaksi soturia hyökkäsivät suurikokoisen mäyrän kimppuun. Pedon edessä köyristelevä Sinitassu näytti hetken avuttomalta pennulta. Verta vuosi vuolaasti hänen toisesta lavastaan.
#Tähtiklaani#, Tihkutäplä henkäisi mielessään ja hiippaili lähemmäs toivoen, ettei oppilas olisi loukkaantunut kovin pahasti. Salamaviilto hyppäsi sivusta kiinni mäyrän kuonoon, mikä sai sen kääntymään pois päin oppilaasta. Hämäräaskel ponkaisi kiinni olennon kylkeen ja raastoi. Se sai mustavalkoisen eläimen ärisemään ja nousemaan takajaloilleen. Tihkutäplä sukelsi esiin saniaspehkosta Hämäräaskeleen ja Salamaviillon vierelle, ja sähisi villisti eläimelle pörhistäen turkkiaan, jotta näyttäisi isommalta. Mäyrä tömähti jaloilleen selvästi hämmentyneenä uhrinsa äkillisistä apujoukoista. Salamaviilto iski varoittamatta raivokkaasti kiinni sen kuonoon ja veti pitkän, syvän viillon siihen kynsillään ennen kuin tiputtautui Hämäräaskeleen tieltä, joka loikkasi sivusta roikkumaan kiinni pitkäkuonoisen eläimen niskaan. Tihkutäplä syöksyi kohti mäyrän jalkaa, kun se yhtäkkiä ravisti Hämäräaskeleen irti itsestään ja ryntäsi kohti aluskasvillisuutta. Salamaviilto ryntäsi sen perään häntä pörröllä, sähisten varoittavasti.
”Oletko kunnossa?” Tihkutäplä huudahti ja kiirehti Sinitassun vierelle. Lumenvalkea naaras räpäytti hämillään silmiään kiitollisena ja kumartui nuolaisemaan lapansa. Tihkutäplä nuuhkaisi haavaa.
”Ei vaikuta kuolettavalta, mutta tuo verenvuoto pitää saada tyrehtymään pian”, soturi totesi kireänä ja kauhaisi aluskasvillisuudesta kynsillään tupon sammalta, jota painoi nyt oppilaan lapaa vasten. Vihertävä sammal mustui tummanruskeaksi pian, ja Tihkutäplä heitti sen menemään.
#En olisi koskaan tässä yhtä hyvä kuin Lehtikuu#, naaras ajatteli nolona katsellen, kuinka ohut verinoro lähti taas pian valumaan haavasta.
”Kiitos”, Sinitassu kähisi ja nousi suorille jaloilleen. Tihkutäplä kiirehti seisomaan hänen vierelleen niin, että naaras pystyi nojaamaan häneen vapaasti.
”Eipä mitään. Meidän pitää nyt päästä nopeasti leiriin.”
”Minä autan”, Hämäräaskel murahti ja asettui oppilaan toiselle puolelle.
”Salamaviillolla on tuskin ongelmia sen mäyrän kanssa.”
Tihkutäplä yritti vilkaista kollia mahdollisimman tavanomaisesti ja hymyillä, mutta hänen kasvoilleen tuntui ilmestyvän vain väkinäinen ilme. Kylmä, ahdistava tunne painosti naarasta joka puolella hänen ruumistaan, ja joka askel tuntui jäykältä. Se, mitä hän oli kuullut aiemmin joella pyöri hänen päässään. Hän toivoi vain, että olisi voinut unohtaa kuulemansa.
#Hämäräaskel ja Salamaviilto suunnittelevat jonkinlaista.. vallankaappausta?# naaras yhteenveti päässään ja mietti kuumeisesti, mitä hänen pitäisi tiedolla tehdä. Tietenkään hän ei halunnut suunnitelman onnistuvan, koko ajatus tuntui hullulta. Mutta ei hän voinut myöskään kuvitella kertovansa asiasta kenellekkään. Jos hän päättäisi olla tekemättä mitään, ja jos ja kun totuus tulisi esille, miten hän kykenisi pysymään puolueettomana? Tihkutäplä kirosi mielessään ja pidätteli vuodattamasta tuskastuneisuuden kyyneliään siihen paikkaan.
#En minä halua menettää Hämäräaskelta!#
”Mitäs sinä teit täällä asti yksin?” Tihkutäplä sai kysyttyä hermostuksissaan Sinitassulta. Hän kuunteli naaraan vastauksen ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Ollaan kiitollisia siitä, että apua oli lähellä”, hän naukui hiljaa.
”Siitä puheenollen..” Hämäräaskel naukui kireästi. Paine Tihkutäplän sisällä räjähti, ja naaras joutui pinnistelemään, ettei olisi pysähtynyt siihen paikkaan ja kakistanut salaisuuttaan ulos suustaan välittömästi.
”Tihkutäplä, mitä sinä teit täällä päin reviiriä? Luulin että olit vartiossa leirissä.”
”Mi-minä..” Tihkutäplä kirosi änkytystä äänessään. Se ei ollut tavanomaista käytöstä hänelle ollenkaan.
#Siinä meni mahdollisuus näytellä, ettei mikään ole vialla!#
Tihkutäplä toivoi ettei Sinitassu pannut merkille hänen lihastensa kireyttä ja sydämensä tiheää tykytystä. Oppilaan läsnäolo tuntui kuitenkin antavan hänelle sen verran turvaa, ettei hän lamaantunut kokonaan.
#Minun on pakko valehdella#, Tihkutäplä ajatteli ahdistuneena ja mietti kuumeisesti, mitä keksisi, kunnes soveliaalta tuntuva selitys putkahti hänen päähänsä ajassa, joka tuntui ikuisuudelta mutta kesti vain silmänräpäyksiä.
”Itseasiassa.. Olin etsimässä sinua. Minulla oli asiaa”, naaras naukui ja helpottui hiukan, kun sanat soljuivat odotettua sujuvammin ulos hänen suustaan. Hämäräaskel näytti hetken olevan hämillään, kunnes kolli ravisti päätään ja käänsi katseensa metsään päin.
”Ai.”
”Puhutaan, kun päästään leiriin, jooko?”
”Sopii.”
Mielessään Tihkutäplä maukaisi voitonriemuisena. Hän tunsi päässeensä taas tilanteessa niskan päälle. Jos hän asettelisi sanansa oikein, Hämäräaskel tuskin epäilisi, että hän olisi sattunut kuulemaan hänen ja Salamaviillon keskustelun.
#Kyllä minä selviän tästä#, naaras ajatteli päättäväisesti ja huiski häntäänsä.

//Sini? Jos jatkat, niin kun ne pääsee leiriin, joku voisi tulla ilmoittamaan että Yötassu on herännyt :D Ihanasti draamaa ja käänteitä parille päivälle!

Sinitassu piti katseensa tassuissaan ja luimi hieman korviaan Tihkutäplän ja Hämäräaskeleen keskustelulle. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä, että kuuntelisi oikein tarkasti Hämäräaskeleen epäilytävää kysymystä ja Tihkutäplän taas toisella tavalla epäilyttävää vastausta, mutta se oli hankalaa kun kumpikin kissoista käveli hänen molemmilla puolilla. Oppilas sai ajatuksensa kyllä nopeasti muualle, sillä kollisoturi joka oli tukemassa haavan puoleista kylkeä nojautui Tihkutäplälle jutellessaan lähemmäs tuota ja painoi suoraan kipeään lapaan. Ruskeamerkkinen naaras puri hammasta ettei olisi sihahtanut ääneen ja huokaisikin henki väristen, kun soturi vetäytyi taaemmas kaksikon keskustelyn päättyessä. Hän ei missään nimessä kommentoisi silti yhtikäs mitään Hämäräaskeleelle, vaikka tuo tahallaan koskisikin seuraavalla kerralla hänen haavaansa. Oli soturin ja tuon veljen Salamaviillon asniota että valkoturkkinen kissa oli siinä kävelemässä leiriin päin ilman suurempia vammoja.
"Emme ole enää kaukana leiristä", Tihkutäplä sanoi kun he kiersivät leiriin johtavalle leveämmälle polulle, mitä monet tassuparit olivat vuosien saatossa kulkeneet ja leventäneet. Sinitassu oli helpottunut, vaikka haava ei kuolettava ollutkaan, se oli silti kipeä, kovan iskun ottaneesta selästä puhumattakaan. Lisäksi häntä oli hieman ruvennut pyörryttämään tai heikottamaan, mutta pystyi vielä kävelemään suoraan. Hämäräaskeleen viikset kutittelivat välillä hänen korvanpäitää, kun tuo kääntyi katsomaan ympärilleen, ehkäpä odottaen pikkuveljensä ilmestyvän pusikoista heidän seuraansa. Oppilas laski päätään hieman alemmas, kun sama oli tapahtunut jo kolmannen kerran ja vilkaisi siinä samalla Tihkutäplää. Hän oli näkevinään epäilystä täynnä olevan katseen mikä oli suunnattu kollisoturiin, mutta siniharmaan kissan laskiessa katseensa alas ruskeamerkkiseen naaraaseen, yritti hän saada tilanteen näyttämään kaikelta muulta kuin siltä, että oli juuri tuijottanut tuota.
"Minun pääskyseni!" Sinitassu yhtäkkiä huusi ja pysähtyi niille sijoilleen. Kaksi soturiakin pysähtyivät ja katsoivat ihmetellen häntä. Oppilaan aikaisemmin saama riista makasi yhä multaan peitettynä syvemmällä reviirillä, hän oli unohtanut kokonaan, että se vielä oli siellä. Tämän jälkeen ruskeamerkkisen naaraan vatsassa muljahti ja jokin kiven tapainen vieri alimpaan kohtaan hänen rinnassaan. Valkoturkkinen kissa olisi nyt ottanut enemmän Kuutamoklaanilta kuin antoi. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä metsästämään ja tuoda riistaa klaanileen, mutta sen sijaan että palaa tyhjin tassuin, hän kuluttaa vielä valmiiksi tyhjiä yrttivarastoja koska ei ollut taistellut paremmin mäyrää vastaan. Kyyneleet kihosivat sinisiin silmiin ja hän painoi päätään alemmas, etteivät Tihkutäplä ja Hämäräaskel olisi nähneet kyynelten saapumista.
"Mikä pääskynen?" Kollisoturi murahti ja Sinitassu tunsi kuinka tuon pistävä katse poltteli hänen niskassaan. Oppilasta hävetti, miten hän oli voinut unohtaa? Jos hän olisi muistanut siellä missä mäyrä oltiin tavattu, ei matka olisi ollut siitä pitkä ollenkaan.
"Sinitassu oli metsällä ennen tätä", Tihkutäplä selitti ja kurtisti kulmiaan kun Hämäräaskel päästi turhautuneen sihahduksen suustaan.
"Minä voin kyllä käydä hakemassa sen nyt, voi olen niin pahoillani, unohdin sen kokonaan ja nyt te olette turhaan auttaneet minut leiriin asti", ruskeamerkkinen naaras sopersi ja vain vaivoin pidätteli itseään pillahtamatta itkuun siinä ja nyt. Tilanne oli hänelle painostava, Sinitassu halusi onnistua niin kovin, nousta muiden klaanitovereidensa tasolle kovalla työllä ja nyt hän möhli koko homman ja ärsytti korkea-arvoisempia sotureja.
"Höpsis, me menemme nyt Lehtikuun ja Surutassun luokse, ei se pääskynen mihinkään ole karkaamassa. Joku muukin voi hakea sen", Tihkutäplä rauhoitteli tilannetta ja kehotti oppilasta lähtemään uudestaan liikkeelle. Kyyneliään niellen ja soturittaren sanoille nyökytellen hän otti tuon kanssa muutaman askeleen, vain huomatakseen, että Hämäräaskel oli yhä aloillaan ja kulmat hivenen kurtussa näytti nopeasti tekevän päätöksen asiaan, mikä tuon mielessä myllersi.
"Voin käydä hakemassa sen, hajumerkkisi ovat niiin tuoreet, että löydän sen luo kyllä. Varmistan samalla ettei Salamaviilto ole jäänyt suurempaan tassurysyyn sen mäyrän kanssa", kollisoturi naukaisi, eikä jäänyt odottamaan kummankaan naaraan vastausta vaan pyörähti ympäri ja alkoi ravata polkua takaisinpäin, pian kadoten näkyvistä tiheään aluskasvillisuuteen. Sinitassu oli huomannut Tihkutäplän jäykistyneen hänen vieressän ja tuon niskaturkki oli pörröllä. Oliko soturitar suuttunut kollille tuon katoamistempun takia vai mitä oli oikein tekeillä? Tuon ilme oli vaikeasti luettava, häivähdys paniikkia tai ahdistusta, mutta eniten kasvoilla näkyi määrätietoisuus ja tiedonjanoisuus.
"Minä pääsen tästä kyllä itse leiriin", oppilas naukaisi vaimeasti, olettaen että laikukas naaras haluaisin rynnätä pesätoverinsa perään. Siltä tuo ainakin näytti. Sinisen ja harmaankirjava kissa kuitenkin huokaisten pudisti päätään ja sitten paljon pirteämmin katsoi ruskeamerkkistä naarasta.
"Kyllä minä sinut Lehtikuun luokse saatan."

Kaksikon astuessa leiriaukiolle oli heitä ensimmäisenä vastassa Hopeaviima. Lumenvalkean soturittaren korvat ponnahtivat pystyyn kun tuo näki Tihkutäplän, mutta katseen siirtyessä Sinitassuun syttyi vihreisiin silmiin huoli.
"Tähtiklaani sentään, mitä tapahtui?"
"Mäyrä. Hämäräaskel ja Salamaviilto antoivat sille onneksi kunnolla kuonoon", siniharmaa soturitar vastasi oppilaan puolesta, joka katseli omiin tassuihinsa kun muiden leiriaukiolla olevien kissojen katseet siirtyivät heihin. Häpeän kuumuus tavoitteli jo korvanpäitä eikä hän tiennyt mitä oikein tekisi tai sanoisi kun näkisi Mustalammen. Mestari olisi varmasti todella pettynyt Sinitassuun, eikä varmastikkaan antaisi hänen lähteä metsälle yksin enää ikinä. Pieni pala ilmestyi taas kerran ruskeamerkkisen naaraan kurkkuun, samalla kun kaksi vanhempaa soturitarta päivitteli mäyräongelmaa.
"Parantajan pesässä saattaa olla tällä hetkellä hieman ruuhkaista. Jos kuulin oikein niin Yötassu oli herännyt hetkeksi", Hopeaviima naukaisi, mikä sai Tihkutäplän sekä oppilaan tuon vieressä hätkähtämään ja siirtävän katseensa pesään, jonka suuaukon yläpuolella kaatuneen puun runko makasi.
"Oikeasti? Tähtiklaanille kiitos ja vielä kerran kiitos myös sinulle Hopeaviima", Tihkutäplä henkäisi ja alkoi äkisti kuljettamaan heitä leiriaukion halki pesää kohti. Sinitassu odotti varmasti yhtä innokkaana kuin soturitarkin kuullakseen Yötassun hereillä olevaa ääntä tai jonkinlaista iloiselta kuulostavaa puhetta, mutta parantajan pesä oli hiljainen, kun he sen suuaukolle saapuivat.
"Lehtikuu?" Siniharmaa naaras huhuili Kuutamoklaanin parantajaa, yrittäen kurkotella katseellaan nähdäkseen pesään. Yhtäkkiä oppilas tajusi Mustalammen olevan varmasti pesässä, jos tuon tytär oli kerran äskettäin herännyt. Halu paeta piiloon oppilaiden pesään iski häneen kuin tassu ja Sinitassu alkoi miettimään miten selviäisi tilanteesta ilman, että näkisi mestarinsa ja joutuisi kertomaan tuolle mitä oikein oli tapahtunut.
Parantajan sijaan tuon oppilas Surutassu ilmestyi suuaukolle kulmat koholla. "Lehtikuu on kiireinen. Voinko minä auttaa?"
Ennen kuin Tihkutäplä ehti avaamaan suutaan oli ruskeamerkkinen oppilas astunut edemmäs ja saanut parantajaoppilaan huomion itseensä.
"Tarvitsen vain jotakin millä verenvuodon saisi lakkaamaan", Sinitassu miukaisi nopeasti ja yritti asettaa itsensä niin, ettei valkoturkkinen naaras näkisi haavaa hänen lavassaan. Tai lähinnä sen kokoa ja syvyyttä, sillä hänen koko lapansa ja etujalkansa oli kuivuneen veren peitossa. Tuo oli kuitenkin fiksumpi kuin soturioppilas ja viittoi Sinitassua seuraamaan häntä pesään. Sinitassu kirosi itsekseen, mutta ennen Surutassun seuraamista kääntyi vielä Tihkutäplän puoleen.
"Kiitos kaikesta. Olen sinulle niin paljon velkaa, minä yritän maksaa sen takaisin joskus", ruskeamerkkinen naaras kiitti ja vannoi, peläten että ei ehtisi hyvittää tuon tekoja ennen kuin soturittaren pitäisi olla taas pelastamassa häntä. Siniharmaa naaras kohotti kulmiaan päätään pudistellen ja hykersi. "Et sinä ole minulle mitään velkaa. Klaanitoverit auttavat toisiaan, se on meidän velvollisuutemme."

Sinitassu oli parantajan pesässä makuusijallaan ja oli edelleen masentunut Tihkutäplän vastauksesta. Miten niin hän ei olisi velkaa tuolle, soturihan oli pelastanut oppilaan hengen jo kahdesti! Hän puri huultaan ja vilkaisi muutaman makuusijan päähän missä Keltaysdän ja tuon tytär Vääräsydän makasivat molemmin puolin Yötassua, joka näytti olevan yhtä huonossa kunnossa kuin silloin kun ruskeamerkkinen naaras oli käynyt katsomassa tuota. Vaikka hänelle oltiin kerrottu, että hänen pesätoverinsa oli herännyt hetkeksi ja saanut juotua, vaikutti tuo olevan yhtä syvässä koomassa kuin aikaisemminkin. Mutta parantajat sanoivat oppilaan vain nukkuvan ja pystyvän heräämään sitten kun tuolle tulisi jano tai nälkä.
"Tähtiklaani on niin armollinen."
Sinitassu kuuli Vääräsydämen vapisevan henkäyksen, kun soturi nuoli vanhimman tyttärensä niskaturkkia suoraksi.
"Esi-isämme ovat ankaria silloin, kun olemme rikkoneet heidän lakejaan tai suututtaneet heidät. Mutta he antavat takaisin kaiken minkä ottavatkin. He veivät Hämyviiksen, että saivat Yötassun tuotua takaisin", Keltasydän maukui ja vaikka tuon äänestä kuulsi suru ja murhe, oli klaaninvanhin kuitenkin kääntänyt selkänsä menehtyneen kumppaninsa ruumiille - jota valmisteltiin yön valvojaisia varten - että voisi katsoa tyttärensä ja lapsenlapsensa vointia. Ruskeamerkkinen oppilas luimi korviaan ja laski päänsä etutassuilleen. Jos hänelle sattuisi jotakin noin kamalaa mitä Yötassullekin, valvoisiko kukaan hänen nukkuvan ruumiinsa vieressä? Mustalampi ehkä kävisi katsomassa oppilastaan, mutta ei kuluttaisi omaa aikaansa siihen, että olisi yötä päivää Sinitassun vierellä varmistamassa, että hän hengittäisi. Ikävä omaa emoaan kohtaan puristi valkoturkkisen kissan sydäntä ja varoen lavassaan olevaa yrttihauduketta ja kipeää selkäänsä, hän käpertyi enemmän kerälle ja yritti saada unta.

Pienen pieni pentu tuhisi ja hytisi viileässä tuulessa, nähden ympärillään kuitenkin vielä vain pelkkää pimeyttä. Vikinä, joka kuului kahden toisen pienen palleron suusta sai hänet huutamaan vain vielä kovemmin. Nuo tönivät ja kiljuvat takiaiset kävivät pennun hermoille. He kaikki kolme taistelivat lämmöstä ja tuosta huumaavan nesteen tuoksusta, joka täytti heidän vatsansa ja sai aikaan raukean olon. Hän kuitenkin tahtoi sen kaiken itselleen eikä jaettavaksi kahden muun pentuetoverinsa kanssa. Kolli töni ja potki kahta massaa hänen kummallakin puoellaan ja vikisi turhautuneena, kun ne eivät tuntuneet liikkuvan mihinkään. Ja kaiken lisäksi pentu sai tuntea kovan iskun päässään, joka aiheutti kyynel- ja äänikanavien avautumisen täysiin mittoihin.
"Voi luoja sentään, olkaa hiljaa!" Ääni sähisi jossakin heidän yläpuolellaan. Hän ei kunnolla tajunnut sanojen tarkoitusta, mutta tiesi että heille oltiin vihaisia. Ja että, jos sama kiukuttelu jatkuisi, tulisi seuraavasta lyönnistä vielä kovempi. Kolli käpersi itsensä kerälle ja painautui suurempaa massaa vasten, yrittäen kerätä kaikkea sitä lämpöä itseensä, ettei olisi niin kylmissään kaiken aikaa. Hiljalleen se hentoinen vikinä oli taas kasvamassa, kun epämiellyttävä kylmyys vain jatkui, mutta hän ei päässyt edes suutaan avaamaan, kun jokin karvainen peitti sen ja painoi pennun kahta muuta karvapalloa vasten.
"Miten minun olisi tarkoitus edes liikkua teidän kanssanne, ettehän te säälittävät nuljakkeet edes pysy omilla jaloillanne!"
Pentu ei taaskaan kerran tajunnut mitä tämä kovempi ja voimakkaampi ääni oikein sanoi, mutta huomasi kyllä että sen vihaisen sihinän sijaan tämä seuraava lausahdus oltiin mau'uttu surullisempaan sävyyn. Hän yritti koskea hännällään isompaa hahmoa, mutta ei niin tiiviissä tilassa kahden veljnsä takia siinä onnistunut. Kaiken lisäksi tämä isompi massa oli siirtynyt, kuin väistääkseen pienokaisensa kosketusta. Kolli veti korvansa luimuun ja tunsi kyyneleet poskillaan, vaikka hänen sisällään riehui ahdinko ja tyytymättömyys. Miksi hän ei saanut sitä mitä halusi?

Miksi juuri minulla täytyi olla niin huono tuuri, että jäin miltei joka kerta kiinni kun tein jotakin soturilain vastaista? Olin vain vaivoin päässyt viimeöisestä kuulustelusta ehjin nahoin läpi, selittänyt että olin kokootnumisessa ohimennen kuullut kahden Kuutamoklaanin oppilaan keskustelevan rajanylityksestä puolellemme ja olin vain tarkistamassa asiaa. Ja koska kyseessä olivat nuoret oppilaat, en kokenut tarpeelliseksi ottaa muita nummiklaanilaisia mukaani. Toivottavasti Linnunsiipi oli päässyt kenenkään huomaamatta takaisin leiriinsä. Nyt istuin silmät ristissä leiriaukiolla, odotellen päiväpartioiden palaavan ja yrittäen itse olla nukahtamatta siihen paikkaan. Yöuneni olivat jääneet vähäisiksi, sillä olin ollut tämänaamuisen rajapartion johdossa ja kiertäneet Kuutamoklaanin rajalta aina oman reviirimme etelärajajan länsipäähän. Kuulemma Purotassu oli aikaisemmin samana yönä haistanut kahden erakon siellä suunnilla, mutta aamulla ei hajuista ollut tietoakaan. Yöllinen kaatosade oli tehnyt jäljistä selvää.
"Liekkitaivas, Liekkitaivas!" Iloinen nau'unta kuului viereltäni ja yritin näyttää mahdollisimman iloiselta nähdessäni Mustapennun. Tummat silmänaluseni olisivat varmasti säikyttäneet pikkuisen, joten yritin hymyillä niin leveästi, että ne peittyivät poskipäideni alle. Pentu oli klaaninvanhimman Kuurahohteen ja kuningatar Kirkasaamun jälkeläinen, kaksikon suhde oli tullut täysin yllätyksenä koko klaanille, kuten myös hetkeä myöhemmin ilmennyt tiineys. Olin kuullut osan paheksuneen Kirkasaamua suhteestaan niin vanhaan kissaan, mutta Kuurahohde oli nuorin klaanimme vanhuksista ja oli eläköitynyt kun Purotassu ja Solinatassu olivat olleet parin kuun ikäisiä. Pentuni olivat nyt yhdeksän kuun ikäisiä, joten Kuurahohde oli ollut hieman yli kaksi vuodenaikaa vanhuksien pesässä. Minusta ikäero ei ollut paha, ottaen huomioon, että naaras oli sotureidemme vanhimmasta päästä itsekin.
"Sitten, kun minusta tulee oppilas, voitko olla mestarini?" Mustapentu kysyi innoissaan. Pidin hymyäni yhä yllä ja laskin häntäni pennun lavan päälle. Ei olisi mitenkään mahdollista minulle kouluttaa Kuutassusta kuudessa kuussa soturia.
"Voi pieni Mustapentu, en voi olla. Minulla on..."
Mutta en saanut lausettani loppuun kun näin Sulkatähden poistuvan parantajien pesästä. Mikä päälliköllä oli hätänä? Pennusta välittämättä nousin tassuilleni ja juoksin päällikköni luokse.

Mustakynsi raahautui lähemmäs Tulikammiota, kävellen Vuoristoklaanin puoleisella rajalla valppaana tavoittamaan pienimmänkin merkin lähestyvästä partiosta. Raja oli kuitenkin autio, Vuoristoklaanin kissat varmasti harvemmin kokivat tarpeelliseksi lähettää partioita yöaikaan rajalle, ellei sitten jotakin normaalista poikkeavaa olisi tapahtunut. Luopio oli kuitenkin huolestunut, hänen liikkumisensa oli hidasta kahden pennun maatessa hänen selkänsä päällä, vähän väliä toisen luisuen alas milloin naaraan piti laskeutua alas, pudottaa hampaissaan kantamansa pentu maahan ja jotenkin saada selästä pudonnut takaisin kyytiin ilman, että kolmas luisuisi alas. Hänen hermonsa olivat hyvin kireällä, eikä asiaan auttanut pentujen jatkuvat itkeminen, oma nälkä, jano ja väsymys. Ainoa asia mikä sai mustavalkean kissan kulkemaan eteenpäin oli kostonhimo Varistähteä kohtaan.
- Näyttää hieman hankalalta tuo sinun liikkumisesi, naukaisu puiden varjoista hätkähdytti hänet ja Mustakynsi oli silmänräpäyksessä taisteluvalmiina, kolmen pennun maatessa nyt kasassa hänen takanaan. Luopion selkä oli kaarella, karva sojotti kohti tummaa taivasta, korvat olivat luimitut, irvistyksen takaa paljastui vielä Kuutamoklaanin päällikön verestä rusehtuneet hampaat, kynnet pureutuivat multaiseen maahan ja keltaisissa silmissä leimusi. Häntähän ei yllätettäisi ihan tuosta noin vain! Naaras äkkäsi pimeydestä kiiluvan silmäparin ja nopealla vilkaisulla ei erottanut toisia mistään lähistöltä. Hän ei missään tapauksessa olettaisi vielä varjoissa piileskelevän kissan olevan yksin, mutta piti kuitenkin katseensa ja hyökkäyslinjansa tuossa. Mustavalkea kissa mietti hetken ennen kuin avasi suunsa. Jos kissa olisi vuoristoklaanilainen, tuo tuskin piileskelisi varjoissa omalla reviirillään.
- Ja kuka sinä olet säikyttelemään emoa ja hänen pentujaan? Mustakynsi iski takaisin silmät pelkkinä mustina viiruina. Varjoissa kiiluvat silmät näyttivät hetken ajan laskeutuvan kolmeen karvapalleroon luopion takana, ennen kuin ne nousivat takaisin hänen keltaisiin silmiinsä. Sitten pusikko kahahti, kun mustaturkkinen kissa astui esiin.

//Magic?