Purotassu käveli pitkin Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin rajaa. Kuuhuipun hetki oli mennyt hetki sitten ja hän katseli tähtiin, jotka vaivoin pilkistivät harmaiden sadepilvien takaa. Sen sijaan, että oppilas olisi mennyt näyttämään Kuutassulle taivaan merkit kun tuo hänestä pahaa muille oppilaille puhui, kolli oli lähtenyt luvatta yksinään reviirille kävelemään ja painimaan pahan olonsa - niin henkisen kuin fyysisenkin - kanssa. Yön kokoontuminen olisi luultavasti käynnissä para-aikaa, eikä siis Nummiklaanin reviirillä pitäisi kamalan monen kissan olla yökävelyllä joten hän käveli kaikessa rauhassa. Tummaraitainen kissa kyllä palaisi takaisin leiriin ennen kokoontumispartiota tai vasta heidän jälkeensä, hän ei ollut vielä kerennyt päättämään sitä. Tummanharmaa kissa kohotti katseensa taivaalle ja nielaisi.
*Emo, minulla on hirvittävän iso ikävä sinua.* Hän mietti surullisena, mutta joutui painautumaan äkisti maahan kuullessaan ääniä. Hieman kauempana nummilla liikkui kaksi mustaa hahmoa, joista Purotassu ei ainakaan sinne asti tunnistanut kumpaakaan. Hänet kuitenkin valtasi suuri uteliaisuuden tunne, keitä nämä kissat olivat? Olivatko he tunkeutumassa Nummiklaanin reviirille? Ja pystyisikö oppilas yksinään häätämään kaksi aikuiselta näyttävää kissaa ulos reviiriltä vai pitäisikö hänen lähteä kertomaan löydöstään leirissä oleville kissoille? Samalla kun kolli pohti vaihtoehtojaan, käveli tuntematon kissakaksikko yhä kauemmas ja hänen oli pakko ottaa jalat alleen ja lähteä varjostamaan heitä. Tummaraitainen kissa oli kuitenkin ollut vasta alle kolme kuuta oppilaana ja tajusi liian myöhään tuulen puhaltavan hänen suunnaltaan kahta kissaa kohti, sillä nuo olivat yhtäkkiä kääntyneet ympäri ja juoksivat nyt Purotassua kohti. Toinen muukalaisista, tummanharmaa naaras sähisi hänelle, mutta oranssisilmäinen kissa katsoi tuohon vain ilmeellä 'Yritäkkin hyökätä kimppuuni niin olet variksenruokaa!'.
"Rauhoitu Routasydän, en usko hänestä olevan vaaraa", toinen, tummalaikukas kolli kertoi katsoessaan hämmentyneenä oppilasta, mutta viritti kasvoillensa hymyn. Naaras lopetti sähinän, mutta katsoi yhä uhmakkaasti nummiklaanilaista. Tummaraitainen kolli oli iloinen ja samalla jännittynyt, iloinen siitä ettei ainakaan toinen kissoista vaikuttanut hyökkäävältä ja jännittynyt, koska kyseessä oli kaksi Nummiklaanin reviirille tunkeutunutta erakkoa, joista toisella oli klaanikissan nimi. Hän heilautti häntäänsä ja antoi epäilevän katseensa pomppia kissasta toiseen. Muukalaiset selvästi odottivat Purotassun sanovan jotakin, mutta hän oli hiljaa, yhä pohtien tilannetta. Miksi kissat olivat Nummiklaanin reviirillä ja olisiko toinen heistä luopio? Olisivatko molemmat heistä luopioita? Silloin tästä tilanteesta tulisi monta kymmentä kertaa vaarallisempi, oranssisilmäiselle kissalle.
"Mitä teette Nummiklaanin reviirillä?" Oppilaan naukaisu oli kuulostanut enemmän hätääntyneeltä kuin uhmakkaalta, minkä kumpikin kissa oli varmasti huomannut. Hän katsoi laikukasta kollia eikä voinut olla värähtämättä, sillä vaikutti hyvin paljon siltä että tuon hymyilevien kasvojen taakse oli peitetty jokin voimakkaampi, agressiivisempi tunne. Asiaan ei auttanut se, että tuo oli koko interaktion ajan vain tuijottanut Purotassua silmiin, eikä esimerkiksi vilkaissutkaan toista kissaa heidän seurassaan. Tummaraitaisen kollin yllätykseksi tuo alkoi kehräämään... ilosta? Se jos mikä sai hänen ihollan kulkemaan kylmiä väreitä ja oranssisilmäinen kissa teki kaikkensa näyttääkseen vielä uhmakkaalta ja valmiina käymään molempien tunkeilijoiden kimppuun.
"Voi, me olemme vain läpikulku matkalla, asumme etelärajanne toisella puolen ja päätimme oikaista, kun lähistöllä ei tuntunut olevan ketään, eikö niin?" Tummalaikukas kolli naukui ja vilkaisi nyt ensimmäistä kertaa vierustoveriaan. Routasydän nyökkäsi ja katsoi yhä tarkkaillen Purotassua. Hän laski päätään hieman, tämä ei olisi ensimmäinen kerta kun erakot olisivat vain kulkemassa heidän reviirinsä läpi eikä ainakaan oppilaan eliniän aikana oltu kertaakaan hyökätty vain läpikulkevien kissojen kimppuun. Sellainen antaisi nummiklaanilaisista huonon kuvan. Tummaraitainen kolli pohti hetken mitä sanoisi, hän ei halunnut vaikuttaa liian töykeältä ja mietti pitäisikö hänen vain antaa kahden kissan jatkaa matkaansa. Mutta se vastuuntuntoisempi puoli oranssisilmäisestä kissasta kertoi, että näistä kahdesta kissasta pitäisi ilmoittaa aikuisille, ehkä viedä jopa klaanin eteen. Mutta silloin saataisiin myös selville Purotassun luvaton poissaolo.
"No menkää si...", hän maukui, mutta ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun nummilta alkoi kuulua partion ääniä. Routasydän ja tummalaikkuinen kolli pinkaisivat juoksuun ja olivat kadonneet näkyvistä silmänräpäyksessä. Oppilas hymähti ja pohti pitäisikö juosta partiota vastaan ja kertoa kahdesta tunkeilijasta, mutta ei tiennyt miten muut reagoisivat siihen jos saisivat kuulla, että hän oli ensitöikseen ruvennut juttelemaan kissoille niiden karkoittamisen sijaan. Joten kolli päätti jäädä aloilleen ja vain kertoa haistaneensa kahden erakon mennen siitä kohin. Äänet voimistuivat ja tummaraitaisen kissan takaa tulikin kohta Sadeläikkä Saarnihännän ja Solinatassun kanssa.
"Purotassu missä olet ollut?!" Hänen mestarinsa kysyi vihaisesti. Purotassu painoi päänsä alas ja käveli heidän luokseen. Hänen ei tehnyt mieli kertoa oikeaa syytä leiristä karkaamiselleen, joten sanoi vain ensimmäisen valheen mikä mieleen tuli.
"Anteeksi. En saanut unta joten päätin lähteä seikkailemaan. Löysin kahden tuntemattoman kissan hajujäljen ja seurasin niitä tähän asti", kollioppilas naukui ja värähti, kun valkoläikkäinen luottosoturi katsoi häneen. Tumaraitainen kissa ei saanut selvää tuon ilmeestä, mutta uskoi hyvin vahvasti Sadeläikän olevan vain entistä vihaisempi. Tai no kukapa mestari ei tälläisessä tilanteessa olisi ollut vihainen oppilaalleen. Ensin hän oli rikkonut sääntöjä ja nyt vielä leikki hengellään, kun lähti jahtaamaan kahta erakkoa.
"Aamupartio saa tarkastaa tilanteen. Me lähdemme nyt leiriin", harmaaturkkinen naaras maukui ja lähti kävelemään poispäin Saarnihäntä rinnallaan. Solinatassu käveli isoveljensä luokse.
"Mennään", tuo sanoi surullisena ja he katsoivat yhdessä mestariensa perässä piikkipensaikkoon.

Hyökkäyskäsky ulvaistiin ja Seittitassu oli jo saman sydämenlyönnin aikana vastustajansa kimpussa. Luuklaanilainen oli ollut niin kauhuissaan vastustajansa uhkaavasta olemuksesta, että ei ollut edes ehtinyt väistää alta, kun tummaraitainen oppilas oli kynnet ojossa tömähtänyt tuota päin. Harmaaturkkinen kolli päästi kivun ja säikähdyksen sekaisen naukaisun, ja alkoi takomaan takajaloillaan hänen vatsaansa, pitäen etutassuillaan vuoristoklaanilaisen kaulaa ja teräviä hampaita kauempana omasta kurkustaan. Vaaleanruskea kissa yllättyi hieman, ensin tuon voimakkuudesta ja sitten iskujen lujuudesta. Luuklaanilainen oli vaikuttanut heiveröiseltä pelkonsa takia ja selvästi Tuhkakajo ei ollut heidän vähäisissä taisteluharjoituksissaan käyttänyt kunnolla voimaa lyödessään häntä. Iskut mitä sinsisilmä sai vatsaansa aiehuttivat heti mustelmia ja varpaiden kynnet sekoittuivat pitkään karvaan, repien niitä kivuliaasti irti, välillä päästen nirhaisemaan turkin alla olevaa herkkää ihoa.
"Seittitassu, var-"
Jokin suuri mätkähti hänen kylkeensä ja Seittitassu lennähti irti vastustajastaan. Hän iskeytyi kompuroiden maahan, mutta onnistui pitämään tasapainonsa jotenkuten. Vihaisesti sihisten oppilas käännähti katsomaan kuka oli oikein keskeyttänyt hänen hyökkäyksensä, Kultatassun huudon lisäksi. Ruskea, pörröturkkinen kolli joka oli aikaisemmin hyökännyt naarasoppilaan kimppuun - ja selvästi voittanut ensimmäisen erän - seisoi uhkaavan näköisenä sen harmaaturkkisen luuklaanilaisen vieressä, kenen kanssa tummaraitainen kolli äsken ollut tassukähmässä. Tämä kissa oli täysi vastakohta klaanitoveriinsa verrattuna. Tuosta uhkui sama taistelunjanoisuus ja verenhimoisuus, mikä vaaleanruskeasta kissastakin, mutta ainoa ero heidän välillää on se, että luuklaanilainen vaikutti olevan jo täysikasvuisen kissan kokoinen ja tuon turkkia koristelevat arvet ja selvästi näkyvät lihakset kielivät siitä, että tämä kissa oli joko soturi tai viimeisiä päiviään oppilaana. Sinisilmä siristi omaa katsettaan, mutta ei suostunut tuntemaan pelkoa.
"No mitä sinä siinä odotat senkin ketunläjä? Käy kiinni jos uskallat!" Hän naukaisi pilkallisesti ja valmistautui vastaanottamaan uuden vastustajansa. Meni sydämenlyönti, ehkä kaksi, kun kaksi kollia olivat lujaa toisiinsa räsähtäen iskeytyneet toisiinsa ja kierineet pois muiden kissojen luota, nakellen iskuja puolin ja toisin.

Tihkutäplä hyppi kantojen päälle ja sukelsi kaatuneiden puunrunkojen alta sukkelasti, tuntien reitit reviirin läpi kuin omat käpälänsä. Hän oli saanut kiinni Hämäräaskeleen ja Salamaviillon hajujäljen, ja seurasi nyt sitä pitäen itsensä matalana ja huomaamattomana välttäen aiheuttamasta ääniä, jotka voisivat paljastaa soturikaksikolle, että heitä seurattiin. Tihkutäplä ei vielä erottanut pesätoveriensa hahmoja, mutta joka askeleella heidän hajunsa voimistui. Hetken kuluttua naaras alkoi hidastaa tahtiaan, ettei vain olisi innostuksissaan rynnännyt kiinni heidän häntiinsä. Olisikin ollut noloa yrittää selitellä, minkä takia sattui törmäämään veljeksiin syvällä metsässä, vielä kun he olivat juuri nähneet hänet vahtivuorossa leirin uloskäynnillä.
Tovin kuluttua Tihkutäplä pani merkille, että hänen seurattavansa olivat kaartaneet yhtäkkiä sivulle ja lähteneet kulkemaan kohti jokea. Kollit kulkivat epätavallisia reittejä, joita partiot eivät yleensä käyttäneet ja lähestyivät vielä jokea, joka tulvi viimeaikojen rankkasateiden vuoksi vaarallisuuteen asti. Jännitys kiristyi solmuksi Tihkutäplän vatsassa.
#Mitä ihmettä he oikein tekevät täällä?# naaras ajatteli, ja pysähtyi erään tiheän vatukkapensaan taakse. Hän haistoi jo jokiveden ja saven, jotka muistuttivat häntä varoittavasti Yötassun onnettomuudesta. Harmaa soturi ryömi pensaan alle ja raotti käpälällään varovasti yhtä oksaa. Sen läpi hän näki kauempana villisti kuohuvan joen, ja kaksi kissaa, jotka tassuttelivat lähemmäs sen piennarta mutta pysähtyivät turvallisen etäisyyden päähän. Jännittyneenä naaras veti käpälänsä pois piikikkäältä oksalta, joka jäi hyvään asentoon, josta hän näki juuri ja juuri lehtien siimeksestä Hämäräaskeleen ja Salamaviillon istuvat hahmot.
”Täällä kukaan ei kuule eikä näe meitä”, Hämäräaskel totesi latteasti ja veti paksun, tummanharmaan häntänsä käpäliensä ylle. Kollin ryhti oli huono ja hänen meripihkasilmissään kipunoi tulisesti. Soturi vaikutti olevan sekä varuillaan että hiukan ärtynyt. Salamaviilto nakkeli niskojaan ja asettui rennompaan asentoon.
#Tietenkin#, Tihkutäplä ajatteli ja nielaisi. Miksi muutenkaan kukaan tulisi näin lähelle jokea juttelemaan, ellei keskustelunaihe olisi jotenkin salainen? Naaraan sydän pamppaili, kun hän mietti, mitä sellaista kollit olisivat voineet suunnitella, joka ei sopisi omien klaanitoverien korville.
”En tajua, miksi olet niin tarkka tästä. Ihan hyvin olisimme voineet jää-”
”Koskaan ei voi olla liian tarkka. Jos väärät kissat saavat tästä vihiä, olemme mennyttä”, Hämäräaskel ärähti katkaisten Salamaviillon lauseen. Musta kolli kurtisti kulmiaan, vaihtoi asentoaan ja irvisti. Rivi valkoisia hampaita paljastui. Tihkutäplä värähti näylle ja siristeli silmiään. Hän joutui todella pinnistelemään kuullakseen joen pauhun alta, mistä kollit keskustelivat.
”Tämä päivä on kuitenkin muuttanut tilannettamme”, Hämäräaskel jatkoi ja siloitti turkkinsa. Salamaviilto katsoi veljeään silmät viiruina.
”Hiirenaivokin sen tajuaa. Varistähti..” Joki vei loput mustan kollin sanoista mukanaan. Hämäräaskel näytti kuitenkin nyökkäävän merkiksi siitä, että oli samaa mieltä veljensä kanssa.
”Mustakynsi teki meille palveluksen. Voisimme hänen ansiostaan ehkä alkaa jo värväämään kissoja. Vaikka en voikkaan hyväksyä, mitä hän teki Hämyviikselle”, Hämäräaskel murahti kiristellen hampaitaan. Salamaviilto lipaisi rintaansa. Veri humisi Tihkutäplän korvissa – hän ei voinut uskoa, mitä oli todistamassa.
”Nyt”, Hämäräaskel naukui ja kumartui pienesti veljensä suuntaan.
”Tarvitsemme lisää luotettavia kissoja. Mutta meidän täytyy olla varovaisia, sillä yksikin lipsahdus, ja paljastumme.”
”Selvä selvä...” Salamaviilto murahti ja kysyi:
”Ketä olit ajatellut Kaamosyön lisäksi?”
”.. Meidän kaltaisiamme kissoja. Todellisia kuutamoklaanilaisia, jotka asettavat klaanin etusijalle.”
”Varmaan viisasta olla mainitsematta alussa tulevista suunnitelmista mitään”, Salamaviilto tokaisi. Hämäräaskel nyökkäsi silmät viiruina.
”Totta. Kuutamoklaanilaiset ovat uskollisia kissoja, ja hyvä niin. Alkushokki voisi olla liian suuri. Parempi..”
Tihkutäplä kirosi jokea, joka vei taas yhden palan olennaista infoa kollien keskustelusta pois hänen korviensa ulottuvilta. Hän siristeli silmiään lukiakseen pesätoveriensa huulilta heidän sanojaan, mutta se tuntui mahdottomalta, kun kaksikko painoi päänsä lähes yhteen, kääntäen puoliksi selkänsä pensaalle, jonka suojassa Tihkutäplä makaili. Naaras kerkesi jo pelätä, että ei saisi kuulla yhtään lisää siitä, mitä kolleilla oli puhuttavanaan. He olivat keskustelleet jo hyvän aikaa niin, että Tihkutäplä kuuli vain yksittäisiä sanoja ja lauseenpätkiä, kun Salamaviillon ääni kohosi joen pauhun ylle kirkkaana:
”Entäs Tihkutäplä?”
Tihkutäplä jähmettyi ja pidätti hetken hengitystään.
”…”
Hämäräaskel katseli heinikkoa edessään, ja yhtäkkiä leveälapaisen kollin katse näytti lähtevän vaeltamaan kohti metsää. Samassa Tihkutäplän sydän hypähti kurkkuun. Hän oli ollut liian keskittynyt kuuntelemaan keskustelua, ettei ollut edes kerennyt huolehtia kiinni jäämisestä. Mitä jos hänen turkkinsa olisikin pilkistänyt koko ajan jostain oksien lomasta, tai hänen hajunsa olisi onnistunut leijumaan vatukan läpi jokea kohti?
Silloin kimeä huuto, nuoren naaraskissan ääni, halkoi ilmaa:
”MÄYRÄ!”
Tihkutäplä tukahdutti hyppyrefleksin jaloissaan ja vaistomaisen tahtonsa rynnätä ulos pensaasta.
#Sinitassu!?# naaras ajatteli hätääntyneenä ajatellen tunnistavansa kuutamoklaanilaisoppilaan äänen. Salamaviilto ja Hämäräaskel vaihtoivat yllättyneitä katseita, ja lähtivät enempää jossittelematta juoksemaan ääntä kohti. Tihkutäplä puristi silmänsä umpeen, kun kollit ryntäsivät aluskasvillisuutta talloen hänen ohitseen niin, että maahan varisseet vatukanoksat ratisivat. Sydän pamppaillen naaras hiipi esiin piilostaan, kun he olivat menneet, ja lähti loikkimaan vilkkaasti heidän menosuuntaansa. Pian hän erotti puiden välistä, kuinka kaksi soturia juoksivat rinta rinnan. Vaivihkaa Tihkutäplä loikki sivulle, ettei näyttäisi tulevan täsmälleen samasta suunnasta kuin kaksikko.
”Jätä hänet rauhaan!” naaras kuuli Salamaviillon karjaisevan. Kauhusta jähmeänä naaras asteli lähemmäs ja sammaleeseen painautuneena näki, kuinka kaksi soturia hyökkäsivät suurikokoisen mäyrän kimppuun. Pedon edessä köyristelevä Sinitassu näytti hetken avuttomalta pennulta. Verta vuosi vuolaasti hänen toisesta lavastaan.
#Tähtiklaani#, Tihkutäplä henkäisi mielessään ja hiippaili lähemmäs toivoen, ettei oppilas olisi loukkaantunut kovin pahasti. Salamaviilto hyppäsi sivusta kiinni mäyrän kuonoon, mikä sai sen kääntymään pois päin oppilaasta. Hämäräaskel ponkaisi kiinni olennon kylkeen ja raastoi. Se sai mustavalkoisen eläimen ärisemään ja nousemaan takajaloilleen. Tihkutäplä sukelsi esiin saniaspehkosta Hämäräaskeleen ja Salamaviillon vierelle, ja sähisi villisti eläimelle pörhistäen turkkiaan, jotta näyttäisi isommalta. Mäyrä tömähti jaloilleen selvästi hämmentyneenä uhrinsa äkillisistä apujoukoista. Salamaviilto iski varoittamatta raivokkaasti kiinni sen kuonoon ja veti pitkän, syvän viillon siihen kynsillään ennen kuin tiputtautui Hämäräaskeleen tieltä, joka loikkasi sivusta roikkumaan kiinni pitkäkuonoisen eläimen niskaan. Tihkutäplä syöksyi kohti mäyrän jalkaa, kun se yhtäkkiä ravisti Hämäräaskeleen irti itsestään ja ryntäsi kohti aluskasvillisuutta. Salamaviilto ryntäsi sen perään häntä pörröllä, sähisten varoittavasti.
”Oletko kunnossa?” Tihkutäplä huudahti ja kiirehti Sinitassun vierelle. Lumenvalkea naaras räpäytti hämillään silmiään kiitollisena ja kumartui nuolaisemaan lapansa. Tihkutäplä nuuhkaisi haavaa.
”Ei vaikuta kuolettavalta, mutta tuo verenvuoto pitää saada tyrehtymään pian”, soturi totesi kireänä ja kauhaisi aluskasvillisuudesta kynsillään tupon sammalta, jota painoi nyt oppilaan lapaa vasten. Vihertävä sammal mustui tummanruskeaksi pian, ja Tihkutäplä heitti sen menemään.
#En olisi koskaan tässä yhtä hyvä kuin Lehtikuu#, naaras ajatteli nolona katsellen, kuinka ohut verinoro lähti taas pian valumaan haavasta.
”Kiitos”, Sinitassu kähisi ja nousi suorille jaloilleen. Tihkutäplä kiirehti seisomaan hänen vierelleen niin, että naaras pystyi nojaamaan häneen vapaasti.
”Eipä mitään. Meidän pitää nyt päästä nopeasti leiriin.”
”Minä autan”, Hämäräaskel murahti ja asettui oppilaan toiselle puolelle.
”Salamaviillolla on tuskin ongelmia sen mäyrän kanssa.”
Tihkutäplä yritti vilkaista kollia mahdollisimman tavanomaisesti ja hymyillä, mutta hänen kasvoilleen tuntui ilmestyvän vain väkinäinen ilme. Kylmä, ahdistava tunne painosti naarasta joka puolella hänen ruumistaan, ja joka askel tuntui jäykältä. Se, mitä hän oli kuullut aiemmin joella pyöri hänen päässään. Hän toivoi vain, että olisi voinut unohtaa kuulemansa.
#Hämäräaskel ja Salamaviilto suunnittelevat jonkinlaista.. vallankaappausta?# naaras yhteenveti päässään ja mietti kuumeisesti, mitä hänen pitäisi tiedolla tehdä. Tietenkään hän ei halunnut suunnitelman onnistuvan, koko ajatus tuntui hullulta. Mutta ei hän voinut myöskään kuvitella kertovansa asiasta kenellekkään. Jos hän päättäisi olla tekemättä mitään, ja jos ja kun totuus tulisi esille, miten hän kykenisi pysymään puolueettomana? Tihkutäplä kirosi mielessään ja pidätteli vuodattamasta tuskastuneisuuden kyyneliään siihen paikkaan.
#En minä halua menettää Hämäräaskelta!#
”Mitäs sinä teit täällä asti yksin?” Tihkutäplä sai kysyttyä hermostuksissaan Sinitassulta. Hän kuunteli naaraan vastauksen ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Ollaan kiitollisia siitä, että apua oli lähellä”, hän naukui hiljaa.
”Siitä puheenollen..” Hämäräaskel naukui kireästi. Paine Tihkutäplän sisällä räjähti, ja naaras joutui pinnistelemään, ettei olisi pysähtynyt siihen paikkaan ja kakistanut salaisuuttaan ulos suustaan välittömästi.
”Tihkutäplä, mitä sinä teit täällä päin reviiriä? Luulin että olit vartiossa leirissä.”
”Mi-minä..” Tihkutäplä kirosi änkytystä äänessään. Se ei ollut tavanomaista käytöstä hänelle ollenkaan.
#Siinä meni mahdollisuus näytellä, ettei mikään ole vialla!#
Tihkutäplä toivoi ettei Sinitassu pannut merkille hänen lihastensa kireyttä ja sydämensä tiheää tykytystä. Oppilaan läsnäolo tuntui kuitenkin antavan hänelle sen verran turvaa, ettei hän lamaantunut kokonaan.
#Minun on pakko valehdella#, Tihkutäplä ajatteli ahdistuneena ja mietti kuumeisesti, mitä keksisi, kunnes soveliaalta tuntuva selitys putkahti hänen päähänsä ajassa, joka tuntui ikuisuudelta mutta kesti vain silmänräpäyksiä.
”Itseasiassa.. Olin etsimässä sinua. Minulla oli asiaa”, naaras naukui ja helpottui hiukan, kun sanat soljuivat odotettua sujuvammin ulos hänen suustaan. Hämäräaskel näytti hetken olevan hämillään, kunnes kolli ravisti päätään ja käänsi katseensa metsään päin.
”Ai.”
”Puhutaan, kun päästään leiriin, jooko?”
”Sopii.”
Mielessään Tihkutäplä maukaisi voitonriemuisena. Hän tunsi päässeensä taas tilanteessa niskan päälle. Jos hän asettelisi sanansa oikein, Hämäräaskel tuskin epäilisi, että hän olisi sattunut kuulemaan hänen ja Salamaviillon keskustelun.
#Kyllä minä selviän tästä#, naaras ajatteli päättäväisesti ja huiski häntäänsä.

//Sini? Jos jatkat, niin kun ne pääsee leiriin, joku voisi tulla ilmoittamaan että Yötassu on herännyt :D Ihanasti draamaa ja käänteitä parille päivälle!

Sinitassu piti katseensa tassuissaan ja luimi hieman korviaan Tihkutäplän ja Hämäräaskeleen keskustelulle. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä, että kuuntelisi oikein tarkasti Hämäräaskeleen epäilytävää kysymystä ja Tihkutäplän taas toisella tavalla epäilyttävää vastausta, mutta se oli hankalaa kun kumpikin kissoista käveli hänen molemmilla puolilla. Oppilas sai ajatuksensa kyllä nopeasti muualle, sillä kollisoturi joka oli tukemassa haavan puoleista kylkeä nojautui Tihkutäplälle jutellessaan lähemmäs tuota ja painoi suoraan kipeään lapaan. Ruskeamerkkinen naaras puri hammasta ettei olisi sihahtanut ääneen ja huokaisikin henki väristen, kun soturi vetäytyi taaemmas kaksikon keskustelyn päättyessä. Hän ei missään nimessä kommentoisi silti yhtikäs mitään Hämäräaskeleelle, vaikka tuo tahallaan koskisikin seuraavalla kerralla hänen haavaansa. Oli soturin ja tuon veljen Salamaviillon asniota että valkoturkkinen kissa oli siinä kävelemässä leiriin päin ilman suurempia vammoja.
"Emme ole enää kaukana leiristä", Tihkutäplä sanoi kun he kiersivät leiriin johtavalle leveämmälle polulle, mitä monet tassuparit olivat vuosien saatossa kulkeneet ja leventäneet. Sinitassu oli helpottunut, vaikka haava ei kuolettava ollutkaan, se oli silti kipeä, kovan iskun ottaneesta selästä puhumattakaan. Lisäksi häntä oli hieman ruvennut pyörryttämään tai heikottamaan, mutta pystyi vielä kävelemään suoraan. Hämäräaskeleen viikset kutittelivat välillä hänen korvanpäitää, kun tuo kääntyi katsomaan ympärilleen, ehkäpä odottaen pikkuveljensä ilmestyvän pusikoista heidän seuraansa. Oppilas laski päätään hieman alemmas, kun sama oli tapahtunut jo kolmannen kerran ja vilkaisi siinä samalla Tihkutäplää. Hän oli näkevinään epäilystä täynnä olevan katseen mikä oli suunnattu kollisoturiin, mutta siniharmaan kissan laskiessa katseensa alas ruskeamerkkiseen naaraaseen, yritti hän saada tilanteen näyttämään kaikelta muulta kuin siltä, että oli juuri tuijottanut tuota.
"Minun pääskyseni!" Sinitassu yhtäkkiä huusi ja pysähtyi niille sijoilleen. Kaksi soturiakin pysähtyivät ja katsoivat ihmetellen häntä. Oppilaan aikaisemmin saama riista makasi yhä multaan peitettynä syvemmällä reviirillä, hän oli unohtanut kokonaan, että se vielä oli siellä. Tämän jälkeen ruskeamerkkisen naaraan vatsassa muljahti ja jokin kiven tapainen vieri alimpaan kohtaan hänen rinnassaan. Valkoturkkinen kissa olisi nyt ottanut enemmän Kuutamoklaanilta kuin antoi. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä metsästämään ja tuoda riistaa klaanileen, mutta sen sijaan että palaa tyhjin tassuin, hän kuluttaa vielä valmiiksi tyhjiä yrttivarastoja koska ei ollut taistellut paremmin mäyrää vastaan. Kyyneleet kihosivat sinisiin silmiin ja hän painoi päätään alemmas, etteivät Tihkutäplä ja Hämäräaskel olisi nähneet kyynelten saapumista.
"Mikä pääskynen?" Kollisoturi murahti ja Sinitassu tunsi kuinka tuon pistävä katse poltteli hänen niskassaan. Oppilasta hävetti, miten hän oli voinut unohtaa? Jos hän olisi muistanut siellä missä mäyrä oltiin tavattu, ei matka olisi ollut siitä pitkä ollenkaan.
"Sinitassu oli metsällä ennen tätä", Tihkutäplä selitti ja kurtisti kulmiaan kun Hämäräaskel päästi turhautuneen sihahduksen suustaan.
"Minä voin kyllä käydä hakemassa sen nyt, voi olen niin pahoillani, unohdin sen kokonaan ja nyt te olette turhaan auttaneet minut leiriin asti", ruskeamerkkinen naaras sopersi ja vain vaivoin pidätteli itseään pillahtamatta itkuun siinä ja nyt. Tilanne oli hänelle painostava, Sinitassu halusi onnistua niin kovin, nousta muiden klaanitovereidensa tasolle kovalla työllä ja nyt hän möhli koko homman ja ärsytti korkea-arvoisempia sotureja.
"Höpsis, me menemme nyt Lehtikuun ja Surutassun luokse, ei se pääskynen mihinkään ole karkaamassa. Joku muukin voi hakea sen", Tihkutäplä rauhoitteli tilannetta ja kehotti oppilasta lähtemään uudestaan liikkeelle. Kyyneliään niellen ja soturittaren sanoille nyökytellen hän otti tuon kanssa muutaman askeleen, vain huomatakseen, että Hämäräaskel oli yhä aloillaan ja kulmat hivenen kurtussa näytti nopeasti tekevän päätöksen asiaan, mikä tuon mielessä myllersi.
"Voin käydä hakemassa sen, hajumerkkisi ovat niiin tuoreet, että löydän sen luo kyllä. Varmistan samalla ettei Salamaviilto ole jäänyt suurempaan tassurysyyn sen mäyrän kanssa", kollisoturi naukaisi, eikä jäänyt odottamaan kummankaan naaraan vastausta vaan pyörähti ympäri ja alkoi ravata polkua takaisinpäin, pian kadoten näkyvistä tiheään aluskasvillisuuteen. Sinitassu oli huomannut Tihkutäplän jäykistyneen hänen vieressän ja tuon niskaturkki oli pörröllä. Oliko soturitar suuttunut kollille tuon katoamistempun takia vai mitä oli oikein tekeillä? Tuon ilme oli vaikeasti luettava, häivähdys paniikkia tai ahdistusta, mutta eniten kasvoilla näkyi määrätietoisuus ja tiedonjanoisuus.
"Minä pääsen tästä kyllä itse leiriin", oppilas naukaisi vaimeasti, olettaen että laikukas naaras haluaisin rynnätä pesätoverinsa perään. Siltä tuo ainakin näytti. Sinisen ja harmaankirjava kissa kuitenkin huokaisten pudisti päätään ja sitten paljon pirteämmin katsoi ruskeamerkkistä naarasta.
"Kyllä minä sinut Lehtikuun luokse saatan."

Kaksikon astuessa leiriaukiolle oli heitä ensimmäisenä vastassa Hopeaviima. Lumenvalkean soturittaren korvat ponnahtivat pystyyn kun tuo näki Tihkutäplän, mutta katseen siirtyessä Sinitassuun syttyi vihreisiin silmiin huoli.
"Tähtiklaani sentään, mitä tapahtui?"
"Mäyrä. Hämäräaskel ja Salamaviilto antoivat sille onneksi kunnolla kuonoon", siniharmaa soturitar vastasi oppilaan puolesta, joka katseli omiin tassuihinsa kun muiden leiriaukiolla olevien kissojen katseet siirtyivät heihin. Häpeän kuumuus tavoitteli jo korvanpäitä eikä hän tiennyt mitä oikein tekisi tai sanoisi kun näkisi Mustalammen. Mestari olisi varmasti todella pettynyt Sinitassuun, eikä varmastikkaan antaisi hänen lähteä metsälle yksin enää ikinä. Pieni pala ilmestyi taas kerran ruskeamerkkisen naaraan kurkkuun, samalla kun kaksi vanhempaa soturitarta päivitteli mäyräongelmaa.
"Parantajan pesässä saattaa olla tällä hetkellä hieman ruuhkaista. Jos kuulin oikein niin Yötassu oli herännyt hetkeksi", Hopeaviima naukaisi, mikä sai Tihkutäplän sekä oppilaan tuon vieressä hätkähtämään ja siirtävän katseensa pesään, jonka suuaukon yläpuolella kaatuneen puun runko makasi.
"Oikeasti? Tähtiklaanille kiitos ja vielä kerran kiitos myös sinulle Hopeaviima", Tihkutäplä henkäisi ja alkoi äkisti kuljettamaan heitä leiriaukion halki pesää kohti. Sinitassu odotti varmasti yhtä innokkaana kuin soturitarkin kuullakseen Yötassun hereillä olevaa ääntä tai jonkinlaista iloiselta kuulostavaa puhetta, mutta parantajan pesä oli hiljainen, kun he sen suuaukolle saapuivat.
"Lehtikuu?" Siniharmaa naaras huhuili Kuutamoklaanin parantajaa, yrittäen kurkotella katseellaan nähdäkseen pesään. Yhtäkkiä oppilas tajusi Mustalammen olevan varmasti pesässä, jos tuon tytär oli kerran äskettäin herännyt. Halu paeta piiloon oppilaiden pesään iski häneen kuin tassu ja Sinitassu alkoi miettimään miten selviäisi tilanteesta ilman, että näkisi mestarinsa ja joutuisi kertomaan tuolle mitä oikein oli tapahtunut.
Parantajan sijaan tuon oppilas Surutassu ilmestyi suuaukolle kulmat koholla. "Lehtikuu on kiireinen. Voinko minä auttaa?"
Ennen kuin Tihkutäplä ehti avaamaan suutaan oli ruskeamerkkinen oppilas astunut edemmäs ja saanut parantajaoppilaan huomion itseensä.
"Tarvitsen vain jotakin millä verenvuodon saisi lakkaamaan", Sinitassu miukaisi nopeasti ja yritti asettaa itsensä niin, ettei valkoturkkinen naaras näkisi haavaa hänen lavassaan. Tai lähinnä sen kokoa ja syvyyttä, sillä hänen koko lapansa ja etujalkansa oli kuivuneen veren peitossa. Tuo oli kuitenkin fiksumpi kuin soturioppilas ja viittoi Sinitassua seuraamaan häntä pesään. Sinitassu kirosi itsekseen, mutta ennen Surutassun seuraamista kääntyi vielä Tihkutäplän puoleen.
"Kiitos kaikesta. Olen sinulle niin paljon velkaa, minä yritän maksaa sen takaisin joskus", ruskeamerkkinen naaras kiitti ja vannoi, peläten että ei ehtisi hyvittää tuon tekoja ennen kuin soturittaren pitäisi olla taas pelastamassa häntä. Siniharmaa naaras kohotti kulmiaan päätään pudistellen ja hykersi. "Et sinä ole minulle mitään velkaa. Klaanitoverit auttavat toisiaan, se on meidän velvollisuutemme."

Sinitassu oli parantajan pesässä makuusijallaan ja oli edelleen masentunut Tihkutäplän vastauksesta. Miten niin hän ei olisi velkaa tuolle, soturihan oli pelastanut oppilaan hengen jo kahdesti! Hän puri huultaan ja vilkaisi muutaman makuusijan päähän missä Keltaysdän ja tuon tytär Vääräsydän makasivat molemmin puolin Yötassua, joka näytti olevan yhtä huonossa kunnossa kuin silloin kun ruskeamerkkinen naaras oli käynyt katsomassa tuota. Vaikka hänelle oltiin kerrottu, että hänen pesätoverinsa oli herännyt hetkeksi ja saanut juotua, vaikutti tuo olevan yhtä syvässä koomassa kuin aikaisemminkin. Mutta parantajat sanoivat oppilaan vain nukkuvan ja pystyvän heräämään sitten kun tuolle tulisi jano tai nälkä.
"Tähtiklaani on niin armollinen."
Sinitassu kuuli Vääräsydämen vapisevan henkäyksen, kun soturi nuoli vanhimman tyttärensä niskaturkkia suoraksi.
"Esi-isämme ovat ankaria silloin, kun olemme rikkoneet heidän lakejaan tai suututtaneet heidät. Mutta he antavat takaisin kaiken minkä ottavatkin. He veivät Hämyviiksen, että saivat Yötassun tuotua takaisin", Keltasydän maukui ja vaikka tuon äänestä kuulsi suru ja murhe, oli klaaninvanhin kuitenkin kääntänyt selkänsä menehtyneen kumppaninsa ruumiille - jota valmisteltiin yön valvojaisia varten - että voisi katsoa tyttärensä ja lapsenlapsensa vointia. Ruskeamerkkinen oppilas luimi korviaan ja laski päänsä etutassuilleen. Jos hänelle sattuisi jotakin noin kamalaa mitä Yötassullekin, valvoisiko kukaan hänen nukkuvan ruumiinsa vieressä? Mustalampi ehkä kävisi katsomassa oppilastaan, mutta ei kuluttaisi omaa aikaansa siihen, että olisi yötä päivää Sinitassun vierellä varmistamassa, että hän hengittäisi. Ikävä omaa emoaan kohtaan puristi valkoturkkisen kissan sydäntä ja varoen lavassaan olevaa yrttihauduketta ja kipeää selkäänsä, hän käpertyi enemmän kerälle ja yritti saada unta.

Pienen pieni pentu tuhisi ja hytisi viileässä tuulessa, nähden ympärillään kuitenkin vielä vain pelkkää pimeyttä. Vikinä, joka kuului kahden toisen pienen palleron suusta sai hänet huutamaan vain vielä kovemmin. Nuo tönivät ja kiljuvat takiaiset kävivät pennun hermoille. He kaikki kolme taistelivat lämmöstä ja tuosta huumaavan nesteen tuoksusta, joka täytti heidän vatsansa ja sai aikaan raukean olon. Hän kuitenkin tahtoi sen kaiken itselleen eikä jaettavaksi kahden muun pentuetoverinsa kanssa. Kolli töni ja potki kahta massaa hänen kummallakin puoellaan ja vikisi turhautuneena, kun ne eivät tuntuneet liikkuvan mihinkään. Ja kaiken lisäksi pentu sai tuntea kovan iskun päässään, joka aiheutti kyynel- ja äänikanavien avautumisen täysiin mittoihin.
"Voi luoja sentään, olkaa hiljaa!" Ääni sähisi jossakin heidän yläpuolellaan. Hän ei kunnolla tajunnut sanojen tarkoitusta, mutta tiesi että heille oltiin vihaisia. Ja että, jos sama kiukuttelu jatkuisi, tulisi seuraavasta lyönnistä vielä kovempi. Kolli käpersi itsensä kerälle ja painautui suurempaa massaa vasten, yrittäen kerätä kaikkea sitä lämpöä itseensä, ettei olisi niin kylmissään kaiken aikaa. Hiljalleen se hentoinen vikinä oli taas kasvamassa, kun epämiellyttävä kylmyys vain jatkui, mutta hän ei päässyt edes suutaan avaamaan, kun jokin karvainen peitti sen ja painoi pennun kahta muuta karvapalloa vasten.
"Miten minun olisi tarkoitus edes liikkua teidän kanssanne, ettehän te säälittävät nuljakkeet edes pysy omilla jaloillanne!"
Pentu ei taaskaan kerran tajunnut mitä tämä kovempi ja voimakkaampi ääni oikein sanoi, mutta huomasi kyllä että sen vihaisen sihinän sijaan tämä seuraava lausahdus oltiin mau'uttu surullisempaan sävyyn. Hän yritti koskea hännällään isompaa hahmoa, mutta ei niin tiiviissä tilassa kahden veljnsä takia siinä onnistunut. Kaiken lisäksi tämä isompi massa oli siirtynyt, kuin väistääkseen pienokaisensa kosketusta. Kolli veti korvansa luimuun ja tunsi kyyneleet poskillaan, vaikka hänen sisällään riehui ahdinko ja tyytymättömyys. Miksi hän ei saanut sitä mitä halusi?

Miksi juuri minulla täytyi olla niin huono tuuri, että jäin miltei joka kerta kiinni kun tein jotakin soturilain vastaista? Olin vain vaivoin päässyt viimeöisestä kuulustelusta ehjin nahoin läpi, selittänyt että olin kokootnumisessa ohimennen kuullut kahden Kuutamoklaanin oppilaan keskustelevan rajanylityksestä puolellemme ja olin vain tarkistamassa asiaa. Ja koska kyseessä olivat nuoret oppilaat, en kokenut tarpeelliseksi ottaa muita nummiklaanilaisia mukaani. Toivottavasti Linnunsiipi oli päässyt kenenkään huomaamatta takaisin leiriinsä. Nyt istuin silmät ristissä leiriaukiolla, odotellen päiväpartioiden palaavan ja yrittäen itse olla nukahtamatta siihen paikkaan. Yöuneni olivat jääneet vähäisiksi, sillä olin ollut tämänaamuisen rajapartion johdossa ja kiertäneet Kuutamoklaanin rajalta aina oman reviirimme etelärajajan länsipäähän. Kuulemma Purotassu oli aikaisemmin samana yönä haistanut kahden erakon siellä suunnilla, mutta aamulla ei hajuista ollut tietoakaan. Yöllinen kaatosade oli tehnyt jäljistä selvää.
"Liekkitaivas, Liekkitaivas!" Iloinen nau'unta kuului viereltäni ja yritin näyttää mahdollisimman iloiselta nähdessäni Mustapennun. Tummat silmänaluseni olisivat varmasti säikyttäneet pikkuisen, joten yritin hymyillä niin leveästi, että ne peittyivät poskipäideni alle. Pentu oli klaaninvanhimman Kuurahohteen ja kuningatar Kirkasaamun jälkeläinen, kaksikon suhde oli tullut täysin yllätyksenä koko klaanille, kuten myös hetkeä myöhemmin ilmennyt tiineys. Olin kuullut osan paheksuneen Kirkasaamua suhteestaan niin vanhaan kissaan, mutta Kuurahohde oli nuorin klaanimme vanhuksista ja oli eläköitynyt kun Purotassu ja Solinatassu olivat olleet parin kuun ikäisiä. Pentuni olivat nyt yhdeksän kuun ikäisiä, joten Kuurahohde oli ollut hieman yli kaksi vuodenaikaa vanhuksien pesässä. Minusta ikäero ei ollut paha, ottaen huomioon, että naaras oli sotureidemme vanhimmasta päästä itsekin.
"Sitten, kun minusta tulee oppilas, voitko olla mestarini?" Mustapentu kysyi innoissaan. Pidin hymyäni yhä yllä ja laskin häntäni pennun lavan päälle. Ei olisi mitenkään mahdollista minulle kouluttaa Kuutassusta kuudessa kuussa soturia.
"Voi pieni Mustapentu, en voi olla. Minulla on..."
Mutta en saanut lausettani loppuun kun näin Sulkatähden poistuvan parantajien pesästä. Mikä päälliköllä oli hätänä? Pennusta välittämättä nousin tassuilleni ja juoksin päällikköni luokse.

Mustakynsi raahautui lähemmäs Tulikammiota, kävellen Vuoristoklaanin puoleisella rajalla valppaana tavoittamaan pienimmänkin merkin lähestyvästä partiosta. Raja oli kuitenkin autio, Vuoristoklaanin kissat varmasti harvemmin kokivat tarpeelliseksi lähettää partioita yöaikaan rajalle, ellei sitten jotakin normaalista poikkeavaa olisi tapahtunut. Luopio oli kuitenkin huolestunut, hänen liikkumisensa oli hidasta kahden pennun maatessa hänen selkänsä päällä, vähän väliä toisen luisuen alas milloin naaraan piti laskeutua alas, pudottaa hampaissaan kantamansa pentu maahan ja jotenkin saada selästä pudonnut takaisin kyytiin ilman, että kolmas luisuisi alas. Hänen hermonsa olivat hyvin kireällä, eikä asiaan auttanut pentujen jatkuvat itkeminen, oma nälkä, jano ja väsymys. Ainoa asia mikä sai mustavalkean kissan kulkemaan eteenpäin oli kostonhimo Varistähteä kohtaan.
- Näyttää hieman hankalalta tuo sinun liikkumisesi, naukaisu puiden varjoista hätkähdytti hänet ja Mustakynsi oli silmänräpäyksessä taisteluvalmiina, kolmen pennun maatessa nyt kasassa hänen takanaan. Luopion selkä oli kaarella, karva sojotti kohti tummaa taivasta, korvat olivat luimitut, irvistyksen takaa paljastui vielä Kuutamoklaanin päällikön verestä rusehtuneet hampaat, kynnet pureutuivat multaiseen maahan ja keltaisissa silmissä leimusi. Häntähän ei yllätettäisi ihan tuosta noin vain! Naaras äkkäsi pimeydestä kiiluvan silmäparin ja nopealla vilkaisulla ei erottanut toisia mistään lähistöltä. Hän ei missään tapauksessa olettaisi vielä varjoissa piileskelevän kissan olevan yksin, mutta piti kuitenkin katseensa ja hyökkäyslinjansa tuossa. Mustavalkea kissa mietti hetken ennen kuin avasi suunsa. Jos kissa olisi vuoristoklaanilainen, tuo tuskin piileskelisi varjoissa omalla reviirillään.
- Ja kuka sinä olet säikyttelemään emoa ja hänen pentujaan? Mustakynsi iski takaisin silmät pelkkinä mustina viiruina. Varjoissa kiiluvat silmät näyttivät hetken ajan laskeutuvan kolmeen karvapalleroon luopion takana, ennen kuin ne nousivat takaisin hänen keltaisiin silmiinsä. Sitten pusikko kahahti, kun mustaturkkinen kissa astui esiin.

//Magic?

"Harmi, että Ututähdelläkin on jo oppilas. Kuutamotassulla kävi hyvä tuuri."
Lumisydän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen. Hunajavirta nukkui Timalipennun ja Viiksipennun kanssa pesän perällä, vähän matkan päästä Punalehdestä, muuten pentutarha oli sillä hetkellä tyhjä. Tai no, hän, Mesipentu ja Ukksopentukin olivat siellä. Aamutäplä ja Kotkamieli olivat lähteneet kaksin kävelylle ja harmaalaikkuinen soturi oli ilmoittanut voivansa vahtia isosiskonsa pentuja sillä aikaa. Kaksikko oli juuri ennen vanhempiensa lähtöä leikkinyt, joten he olivat tyytyneet menemään pentutarhaan keskustelemaan setänsä kanssa mahdollisista mestarivaihtoehdoista. Heidän keskustelunsa oli kuitenkin näyttänyt herättelevän pesässä nukkuvaa kuningatarta, joten kermanvaalea kolli oli sitä mieltä, että he voisivat lähteä ulos viettämään aikaa.
"EI OLISI PITÄNYT LUOTTAA SINUUN SITTEN OLLENKAAN!"
Lumisydämen korvat ponnahtivat pystyyn, kun jonkun raivoava ääni kantautui äkisti pentutarhalle. Hän ei ihan saanut selvää kuka huutaja oli, mutta tyytyväinen tuo ei ainakaan ollut. Mesipentu ja Ukkospentu näyttivä myös kuulleen sen, sillä kummankin hämmentynyt katse oli suunnattuna pentutarhan suuaukolle. Harmaalaikkuinen soturi sisarenpentujensa kanssa olivat kaikki alta aikayksikön tassuillaan ja matkalla tarhan suuaukolle. He hiipivät ulos ja jäivät varjoihin vahtiin. He näkivät ja ennen kaikkea kuulivat miten Ruskalehti taas vaihteen vuoksi raivosi jollekulle, tällä kertaa Kuplamyrskylle. Kaksikon ympärille oli kerääntynyt pieni kissajoukko, joista osa sähisi Ruskalehdelle. He kaikki kuulivat helposti, mitä asia koski.
"MISTÄ TIEDÄN, ETTÄ ET OLE LUUKLAANIN KÄTYRI? ET VOI VAI TODISTAA SITÄ SAANEN ARVATA?"
Lumisydän haistoi Kuplamyrskyn pelkotuoksun, mutta silti tuo seisoi kasvot tyyniksi pakotettuna järkähtämättä klaanitoverinsa vihan alla. Hän ei ymmärtänyt mistä tämä raivoaminen oli saanut alkunsa, sillä vaikka Ruskalehti osasi olla piikittelevä, helposti syttyvä ja kipakka, tälläinen käytös veljenpoikansa parasta ystävää kohtaan ei ollut normaalia. Oliko Kuplamyrsky tehnyt jotakin väärin tai loukannut Ruskalehteä jotenkin? Harmaalaikkuinen soturi puri hammasta, hänen pitäisi saada tietää koko tarina ennenkuin päättäisi astuisiko perheenjäsenensä vai parhaan ystävänsä puolelle riidassa.
"En voi todistaa sitä. Sinun täytyy vain luottaa. Mutta voin vannoa henkeni kautta, että en ole Luuklaanin asialla! Olen aina uskollien Puroklaanille!"
Muutama kissa sähisi taas. Osa Ruskalehdelle ja osa Kuplamyrskylle. Lumisydämen tädin pinna oli todella lyhyt ja kollisoturi oli saanut tuon pillastumaan kunnolla. Harmaalaikkuinen soturi luimi korviaan ja yritti kerrata päässään kaikkea kuulemaansa ja tehdä niistä jonkinlaista päätelmää. Soturitar syytti hänen parasta ystäväänsä väittämällä että tuo olisi Luuklaanin käytri. Mutta sehän ei pitänyt paikkaansa, valkoturkkisen kissan vanhemmat olivat olleet erakkoja eikä heistä oltu nähty jälkeäkään sen jälkeen, kun he olivat jättäneet poikansa Puroklaanin reviirille.
"MITEN SIIS VOIN USKOA, ETTÄ OLISIT PUROKLAANILLE USKOLLINEN, JOS ET EDES TIEDÄ SYNTYPERÄÄSI?
"NYT RIITTÄÄ!"
Hiiriturkin karjaisu sai koko leiriaukion hiljentymään ja väistämään syrjään, kun varapäällikkö asteli riitapukarien väliin. Vain muutamalla uhkaavalla sanalla tuo sai Ruskalehden ja Kuplamyrskyn lähtemään eri suuntiin ja kertoi sitten, että ainoastaan kissojen joidenka olisi tarkoitus lähteä seuraavaan partioon saisivat olla leiriaukiolla ja kaikkien muiden pitäisi mennä omiin pesiinsä. Lumisydän pyörähti ympäri ja palautti Mesipennun ja Ukkospennun takaisin petutarhaan. Hänen täytyisi saada Kuplamyrsky kiinni ja kysyä mistä huutokilpailu oli oikein sanut alkunsa.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Sulkatähti raakkui ja antoi väsyneeltä näyttävän katseensa kiertää läpi koko leiriaukion, mille nummiklaanilaiset ripeästi kokoontuivat. Leijonakynsi istui tuttuun tapaansa aukion seinustalla, selvästi näyttäen siltä, että kokouksen puheenaihe ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa. Kottaraistassu istui jo emonsa ja sisartensa luona, eikä hän viitsinyt mennä enää karjumaan tuolle, että oppilaan pitäisi istua mestarinsa vieressä kokouksien aikana. Olihan tuo ollut jo kahden vuodenajan hänen koulutettavana, ei siis voinut olla enää soturin vika ettei mustavalkea kolli oppinut edes tavallisille käytöstavoille. Vian olisi oltava tuon typerässä päässä tai sitten Viiksihännässä. Kuka tietää, ehkä soturitar oli sanonut pojalleen että kokouksien aikana saa istua perheensä seurassa.
"Olemme kokoontuneet tänään nimittämään uuden oppilaan riveihimme. Mustapentu, astuisitko esiin?" Sulkatähti pyysi ja katseli säihkyvin silmin kuinka mustaturkkinen pentu asteli Kirkasaamun ja Kuurahohteen viereltä koko klaanin eteen. Oli siinä taas pariskunta, klaaninvanhin ja rutkasti nuorempi soturi. Leijonakynsi ei käsittänyt, ei keksinyt miten kummassa nämä kaksi kissaa olivat löytäneet elämänsä rakkauden toisistaan ja päättäneet hankkia sitten vielä yhteisen pennunkin. Hän ei varsinaisesti tietänyt syytä sille miksi oikein halveksi tätä suhdetta, ehkäpä sen takia, että Kuurahohteella olisi ollut koko soturi-ikänsä aikaa hankkia kumppani ja päätti tehdä sen vasta eläkepäivinään, mutta hyvällä soturi ei sitä katsonut ja pörhistikin niskaturkkiaan seuratessaan Mustapennun tepastelua klaanin eteen. Pentu ei varmastikkaan kuuluisi nummiklaanilaisten priimajoukkooon, vaikka olikin puhtaasti vereltään nummiklaanilainen. Ei niin vanhan isän kanssa.
"Mustapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on sinun aikasi ruveta soturikoulutukseen. Tästä päivästä lähtien aina siihen hetkeen asti kunnes saat soturinimesi, sinua kutsutaan Mustatassuksi. Mestariksesi olen valinnut Timaliviiksen", Sulkatähti naukui ja käänsi katseensa mustaturkkiseen soturittareen, joka käveli klaanitovereidensa ohitse uuden oppilaansa viereen. Leijonakynsi irvisti mielissään, hän oli ollut näkevinään kylmien väreiden - toivottavasti inhosta kumpuen - kulkevan naaraan selkärankaa pitkin. Selvästi tuotakin hirvitti ottaa oppilaakseen kissa, jonka vanhempi oli jo ohittanut sopivan iän missä pentuja hankkia. Timaliviiksi ei vilkaissutkaan oppilasta vaan piti katseensa tiukasti päällikössä, toivoen tuon antavan kunniallisia sanoja teoistaan tai luonteestaan joidenka voimalla sitten aloittaisi uuden oppilaansa kouluttamisen.
"Timaliviiksi, olet osoittanut olevasi fiksu ja uskollinen kissa ja haluan sinun opettavan tämän kissan hyväksi soturiksi, joka palvelee Nummiklaania kunnialla ja jokaisella solullaan", Sulkatähti maukui hieman kaunistellun version seremonian loppuosasta, ennen kuin antoi luvan kahdelle kissalle koskettaa kuonojaan. Leijonakynsi sai vain vaivoin pidäteltyä huvittunutta mourahdusta, kun mustaturkkinen soturitar vain hipaisi Mustatassun kuonoa omallaan.
"Mustatassu! Mustatassu!" Nummiklaanin leiriaukiolla huudettiin, vaikka Leijonakynsi kyllä huomasi yksilöitä, jotkapitivät suunsa tiukasti supussa.

"Oletko aivan varma, että hän teki niin, Arpikynsi?"
Jääsilmä roikkui tietoisuuden rajamailla ja yritti selvitä sen tykyttävän kivun kanssa, mikä hänen takaraivossaan tuntui. Mitä oikein tapahtui, kuka oikein puhui? Soturitar päästi tuskaisen henkäyksen, mutta ei viitsinyt liikkua maasta siitä asennusta missä makasi. Hän pyrki saamaan tietoisuudestaan kiinni, kokoamaan ajatuksia yhteen ja rekisteröimään ääniä ympärillään. Missä naaras oikeastaan edes oli sillä hetkellä? Sitten epätoivon tunne valtasi hänet ja toinen tuskaisempi henkäys pääsi ilmoille. Jotkain kamalaa oli tapahtunut, sitten kuva Matukan ruumiista räjähti punaoranssin kissan mieleen ja hän värisi kauttaaltaan. Epätoivon tunne vain lisääntyi, kun sinisilmän mieleen pompahti valinta, mikä hänen oli pitänyt tehdä.
"Kyllä. Olen varma. Sanoinhan nähneeni kaiken, Ohramyrsky", joku sanoi ja jotenkin tuon kissan ääni sai epätoivon kasvamaan miltei paniikinomaseksi. Sitten Jääsilmä sai raotettua toista silmäänsä ja hän tajusi makaavansa märässä maassa. Tihutti ja kevyet vesihiutaleet tuntuivat virkistäviltä, kun ne hellästi laskeutuivat soturittaren kuonolle. Hänen yläpuolellaan seisoi kaksi hahmoa, joista toisen naaras tunnisti heti Ohramyrskyksi, varapäällikökseen. Ja toinen oli tietenkin Arpikynsi, joka oli löytänyt hänet leirin ulkopuolelta ja... Aivan niin! Viha kumpusi punaoranssin kissan suonista hänen lihaksiinsa ja herätteli häntä tarpeeksi. Tarpeeksi muistamaan mitä oli tapahtunut, tarpeeksi keksimään suunnitelman tilanteesta ulospääsyyn.
"Arpikynsi", Jääsilmä sihisi ja sai vaivoin kammettua itsensä jaloilleen. Kukaa ei onneksi yrittänyt estellä hänen nousemistaan, joten soturitar sai tarpeeksi aikaa totutella jaloillaan seisomiseen ja heikon olon kestoon. Ohramyrskyn katse oli vaikeasti luettava, mutta kun tuo ei näyttänyt olevan aivan räjähdyspisteessään punaoranssi naaras olisi vielä hetken selvillä vesillä. Sillä jos varapäällikö olisi sokeasti uskonut Arpikynnen selitykset petturuudesta, olisi Jääsilmä jo vainaa. Hän yritti saada kasvoilleen arvostusta mustaturkkista naarasta kohtaan, mutta kun ei siinä onnistunut, kääntyi katsomaan 'klaanitoveriaan' siniset silmät vihasta leiskuen.
"Miten sinä oletat minun kertovan elintärkeistä asioista yhtään kellekkään, jos lyöt minulta tajun kankaalle ennen kuin edes saan suutani auki?" Jääsilmä murisi ja veti syvään henkeä. Hän tulisi täysin maalaamaan leirin sisäänkäynnillä tapahtuneet asiat ja vain toivoi, että hänen sanansa uppoaisivat enemmän Ohramyrskyyn kuin Arpikynnen.
"Sinä yritit karata, petturi!" Soturi sihisi ja katsoi yhtä leiskuavin silmin takaisin.
"Niin, heti sen jälkeen kun yritit hyökätä kimppuuni! Minä olin tulossa pyytämään apua täältä, sillä löysin piestyn Matukan matkallani leiriin, mutta sinä pysäytät minut ja keksit että minä olen petturi koska en ollut leirissä taistelemassa? Olin keräämässä rakennusaineita senkin sammakkoaivo!" Jääsilmä mourusi raivoissaan, mutta oli tyytyväinen nähdessään reaktion Ohramyrskyssä, Arpikynnessä sekä muutamassa muussa kissassa, jotka olivat tätä keskustelua kuuntelemassa, kun hän mainitsi Matukan. Soturi ei olisi vielä saapunut leiriin - ei tetenkään olisi sillä tuo oli jo kuollut - joten tarina kuulosti uskottavalta.
"Sinun takiasi Matukka on varmasti jo vuotanut kuiviin, sillä en oleta että hän on itse päässyt ryömimään tänne asti!" Soturitar sihisi ja oli tirauttavinaan yhden myötätunnon kyyneleenkin tehdäkseen esityksestään uskottavamman.
"Missä Matukka on? Näytä tietä!" Ohramyrsky murisi Jääsilmälle hätääntyneenä, keskeyttänet kinaamisen ja punaoranssin naaraan johdolla leiristä lähtien, Mustakipinä mukana.