Sinitassu piti katseensa tassuissaan ja luimi hieman korviaan Tihkutäplän ja Hämäräaskeleen keskustelulle. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä, että kuuntelisi oikein tarkasti Hämäräaskeleen epäilytävää kysymystä ja Tihkutäplän taas toisella tavalla epäilyttävää vastausta, mutta se oli hankalaa kun kumpikin kissoista käveli hänen molemmilla puolilla. Oppilas sai ajatuksensa kyllä nopeasti muualle, sillä kollisoturi joka oli tukemassa haavan puoleista kylkeä nojautui Tihkutäplälle jutellessaan lähemmäs tuota ja painoi suoraan kipeään lapaan. Ruskeamerkkinen naaras puri hammasta ettei olisi sihahtanut ääneen ja huokaisikin henki väristen, kun soturi vetäytyi taaemmas kaksikon keskustelyn päättyessä. Hän ei missään nimessä kommentoisi silti yhtikäs mitään Hämäräaskeleelle, vaikka tuo tahallaan koskisikin seuraavalla kerralla hänen haavaansa. Oli soturin ja tuon veljen Salamaviillon asniota että valkoturkkinen kissa oli siinä kävelemässä leiriin päin ilman suurempia vammoja.
"Emme ole enää kaukana leiristä", Tihkutäplä sanoi kun he kiersivät leiriin johtavalle leveämmälle polulle, mitä monet tassuparit olivat vuosien saatossa kulkeneet ja leventäneet. Sinitassu oli helpottunut, vaikka haava ei kuolettava ollutkaan, se oli silti kipeä, kovan iskun ottaneesta selästä puhumattakaan. Lisäksi häntä oli hieman ruvennut pyörryttämään tai heikottamaan, mutta pystyi vielä kävelemään suoraan. Hämäräaskeleen viikset kutittelivat välillä hänen korvanpäitää, kun tuo kääntyi katsomaan ympärilleen, ehkäpä odottaen pikkuveljensä ilmestyvän pusikoista heidän seuraansa. Oppilas laski päätään hieman alemmas, kun sama oli tapahtunut jo kolmannen kerran ja vilkaisi siinä samalla Tihkutäplää. Hän oli näkevinään epäilystä täynnä olevan katseen mikä oli suunnattu kollisoturiin, mutta siniharmaan kissan laskiessa katseensa alas ruskeamerkkiseen naaraaseen, yritti hän saada tilanteen näyttämään kaikelta muulta kuin siltä, että oli juuri tuijottanut tuota.
"Minun pääskyseni!" Sinitassu yhtäkkiä huusi ja pysähtyi niille sijoilleen. Kaksi soturiakin pysähtyivät ja katsoivat ihmetellen häntä. Oppilaan aikaisemmin saama riista makasi yhä multaan peitettynä syvemmällä reviirillä, hän oli unohtanut kokonaan, että se vielä oli siellä. Tämän jälkeen ruskeamerkkisen naaraan vatsassa muljahti ja jokin kiven tapainen vieri alimpaan kohtaan hänen rinnassaan. Valkoturkkinen kissa olisi nyt ottanut enemmän Kuutamoklaanilta kuin antoi. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä metsästämään ja tuoda riistaa klaanileen, mutta sen sijaan että palaa tyhjin tassuin, hän kuluttaa vielä valmiiksi tyhjiä yrttivarastoja koska ei ollut taistellut paremmin mäyrää vastaan. Kyyneleet kihosivat sinisiin silmiin ja hän painoi päätään alemmas, etteivät Tihkutäplä ja Hämäräaskel olisi nähneet kyynelten saapumista.
"Mikä pääskynen?" Kollisoturi murahti ja Sinitassu tunsi kuinka tuon pistävä katse poltteli hänen niskassaan. Oppilasta hävetti, miten hän oli voinut unohtaa? Jos hän olisi muistanut siellä missä mäyrä oltiin tavattu, ei matka olisi ollut siitä pitkä ollenkaan.
"Sinitassu oli metsällä ennen tätä", Tihkutäplä selitti ja kurtisti kulmiaan kun Hämäräaskel päästi turhautuneen sihahduksen suustaan.
"Minä voin kyllä käydä hakemassa sen nyt, voi olen niin pahoillani, unohdin sen kokonaan ja nyt te olette turhaan auttaneet minut leiriin asti", ruskeamerkkinen naaras sopersi ja vain vaivoin pidätteli itseään pillahtamatta itkuun siinä ja nyt. Tilanne oli hänelle painostava, Sinitassu halusi onnistua niin kovin, nousta muiden klaanitovereidensa tasolle kovalla työllä ja nyt hän möhli koko homman ja ärsytti korkea-arvoisempia sotureja.
"Höpsis, me menemme nyt Lehtikuun ja Surutassun luokse, ei se pääskynen mihinkään ole karkaamassa. Joku muukin voi hakea sen", Tihkutäplä rauhoitteli tilannetta ja kehotti oppilasta lähtemään uudestaan liikkeelle. Kyyneliään niellen ja soturittaren sanoille nyökytellen hän otti tuon kanssa muutaman askeleen, vain huomatakseen, että Hämäräaskel oli yhä aloillaan ja kulmat hivenen kurtussa näytti nopeasti tekevän päätöksen asiaan, mikä tuon mielessä myllersi.
"Voin käydä hakemassa sen, hajumerkkisi ovat niiin tuoreet, että löydän sen luo kyllä. Varmistan samalla ettei Salamaviilto ole jäänyt suurempaan tassurysyyn sen mäyrän kanssa", kollisoturi naukaisi, eikä jäänyt odottamaan kummankaan naaraan vastausta vaan pyörähti ympäri ja alkoi ravata polkua takaisinpäin, pian kadoten näkyvistä tiheään aluskasvillisuuteen. Sinitassu oli huomannut Tihkutäplän jäykistyneen hänen vieressän ja tuon niskaturkki oli pörröllä. Oliko soturitar suuttunut kollille tuon katoamistempun takia vai mitä oli oikein tekeillä? Tuon ilme oli vaikeasti luettava, häivähdys paniikkia tai ahdistusta, mutta eniten kasvoilla näkyi määrätietoisuus ja tiedonjanoisuus.
"Minä pääsen tästä kyllä itse leiriin", oppilas naukaisi vaimeasti, olettaen että laikukas naaras haluaisin rynnätä pesätoverinsa perään. Siltä tuo ainakin näytti. Sinisen ja harmaankirjava kissa kuitenkin huokaisten pudisti päätään ja sitten paljon pirteämmin katsoi ruskeamerkkistä naarasta.
"Kyllä minä sinut Lehtikuun luokse saatan."

Kaksikon astuessa leiriaukiolle oli heitä ensimmäisenä vastassa Hopeaviima. Lumenvalkean soturittaren korvat ponnahtivat pystyyn kun tuo näki Tihkutäplän, mutta katseen siirtyessä Sinitassuun syttyi vihreisiin silmiin huoli.
"Tähtiklaani sentään, mitä tapahtui?"
"Mäyrä. Hämäräaskel ja Salamaviilto antoivat sille onneksi kunnolla kuonoon", siniharmaa soturitar vastasi oppilaan puolesta, joka katseli omiin tassuihinsa kun muiden leiriaukiolla olevien kissojen katseet siirtyivät heihin. Häpeän kuumuus tavoitteli jo korvanpäitä eikä hän tiennyt mitä oikein tekisi tai sanoisi kun näkisi Mustalammen. Mestari olisi varmasti todella pettynyt Sinitassuun, eikä varmastikkaan antaisi hänen lähteä metsälle yksin enää ikinä. Pieni pala ilmestyi taas kerran ruskeamerkkisen naaraan kurkkuun, samalla kun kaksi vanhempaa soturitarta päivitteli mäyräongelmaa.
"Parantajan pesässä saattaa olla tällä hetkellä hieman ruuhkaista. Jos kuulin oikein niin Yötassu oli herännyt hetkeksi", Hopeaviima naukaisi, mikä sai Tihkutäplän sekä oppilaan tuon vieressä hätkähtämään ja siirtävän katseensa pesään, jonka suuaukon yläpuolella kaatuneen puun runko makasi.
"Oikeasti? Tähtiklaanille kiitos ja vielä kerran kiitos myös sinulle Hopeaviima", Tihkutäplä henkäisi ja alkoi äkisti kuljettamaan heitä leiriaukion halki pesää kohti. Sinitassu odotti varmasti yhtä innokkaana kuin soturitarkin kuullakseen Yötassun hereillä olevaa ääntä tai jonkinlaista iloiselta kuulostavaa puhetta, mutta parantajan pesä oli hiljainen, kun he sen suuaukolle saapuivat.
"Lehtikuu?" Siniharmaa naaras huhuili Kuutamoklaanin parantajaa, yrittäen kurkotella katseellaan nähdäkseen pesään. Yhtäkkiä oppilas tajusi Mustalammen olevan varmasti pesässä, jos tuon tytär oli kerran äskettäin herännyt. Halu paeta piiloon oppilaiden pesään iski häneen kuin tassu ja Sinitassu alkoi miettimään miten selviäisi tilanteesta ilman, että näkisi mestarinsa ja joutuisi kertomaan tuolle mitä oikein oli tapahtunut.
Parantajan sijaan tuon oppilas Surutassu ilmestyi suuaukolle kulmat koholla. "Lehtikuu on kiireinen. Voinko minä auttaa?"
Ennen kuin Tihkutäplä ehti avaamaan suutaan oli ruskeamerkkinen oppilas astunut edemmäs ja saanut parantajaoppilaan huomion itseensä.
"Tarvitsen vain jotakin millä verenvuodon saisi lakkaamaan", Sinitassu miukaisi nopeasti ja yritti asettaa itsensä niin, ettei valkoturkkinen naaras näkisi haavaa hänen lavassaan. Tai lähinnä sen kokoa ja syvyyttä, sillä hänen koko lapansa ja etujalkansa oli kuivuneen veren peitossa. Tuo oli kuitenkin fiksumpi kuin soturioppilas ja viittoi Sinitassua seuraamaan häntä pesään. Sinitassu kirosi itsekseen, mutta ennen Surutassun seuraamista kääntyi vielä Tihkutäplän puoleen.
"Kiitos kaikesta. Olen sinulle niin paljon velkaa, minä yritän maksaa sen takaisin joskus", ruskeamerkkinen naaras kiitti ja vannoi, peläten että ei ehtisi hyvittää tuon tekoja ennen kuin soturittaren pitäisi olla taas pelastamassa häntä. Siniharmaa naaras kohotti kulmiaan päätään pudistellen ja hykersi. "Et sinä ole minulle mitään velkaa. Klaanitoverit auttavat toisiaan, se on meidän velvollisuutemme."

Sinitassu oli parantajan pesässä makuusijallaan ja oli edelleen masentunut Tihkutäplän vastauksesta. Miten niin hän ei olisi velkaa tuolle, soturihan oli pelastanut oppilaan hengen jo kahdesti! Hän puri huultaan ja vilkaisi muutaman makuusijan päähän missä Keltaysdän ja tuon tytär Vääräsydän makasivat molemmin puolin Yötassua, joka näytti olevan yhtä huonossa kunnossa kuin silloin kun ruskeamerkkinen naaras oli käynyt katsomassa tuota. Vaikka hänelle oltiin kerrottu, että hänen pesätoverinsa oli herännyt hetkeksi ja saanut juotua, vaikutti tuo olevan yhtä syvässä koomassa kuin aikaisemminkin. Mutta parantajat sanoivat oppilaan vain nukkuvan ja pystyvän heräämään sitten kun tuolle tulisi jano tai nälkä.
"Tähtiklaani on niin armollinen."
Sinitassu kuuli Vääräsydämen vapisevan henkäyksen, kun soturi nuoli vanhimman tyttärensä niskaturkkia suoraksi.
"Esi-isämme ovat ankaria silloin, kun olemme rikkoneet heidän lakejaan tai suututtaneet heidät. Mutta he antavat takaisin kaiken minkä ottavatkin. He veivät Hämyviiksen, että saivat Yötassun tuotua takaisin", Keltasydän maukui ja vaikka tuon äänestä kuulsi suru ja murhe, oli klaaninvanhin kuitenkin kääntänyt selkänsä menehtyneen kumppaninsa ruumiille - jota valmisteltiin yön valvojaisia varten - että voisi katsoa tyttärensä ja lapsenlapsensa vointia. Ruskeamerkkinen oppilas luimi korviaan ja laski päänsä etutassuilleen. Jos hänelle sattuisi jotakin noin kamalaa mitä Yötassullekin, valvoisiko kukaan hänen nukkuvan ruumiinsa vieressä? Mustalampi ehkä kävisi katsomassa oppilastaan, mutta ei kuluttaisi omaa aikaansa siihen, että olisi yötä päivää Sinitassun vierellä varmistamassa, että hän hengittäisi. Ikävä omaa emoaan kohtaan puristi valkoturkkisen kissan sydäntä ja varoen lavassaan olevaa yrttihauduketta ja kipeää selkäänsä, hän käpertyi enemmän kerälle ja yritti saada unta.

Pienen pieni pentu tuhisi ja hytisi viileässä tuulessa, nähden ympärillään kuitenkin vielä vain pelkkää pimeyttä. Vikinä, joka kuului kahden toisen pienen palleron suusta sai hänet huutamaan vain vielä kovemmin. Nuo tönivät ja kiljuvat takiaiset kävivät pennun hermoille. He kaikki kolme taistelivat lämmöstä ja tuosta huumaavan nesteen tuoksusta, joka täytti heidän vatsansa ja sai aikaan raukean olon. Hän kuitenkin tahtoi sen kaiken itselleen eikä jaettavaksi kahden muun pentuetoverinsa kanssa. Kolli töni ja potki kahta massaa hänen kummallakin puoellaan ja vikisi turhautuneena, kun ne eivät tuntuneet liikkuvan mihinkään. Ja kaiken lisäksi pentu sai tuntea kovan iskun päässään, joka aiheutti kyynel- ja äänikanavien avautumisen täysiin mittoihin.
"Voi luoja sentään, olkaa hiljaa!" Ääni sähisi jossakin heidän yläpuolellaan. Hän ei kunnolla tajunnut sanojen tarkoitusta, mutta tiesi että heille oltiin vihaisia. Ja että, jos sama kiukuttelu jatkuisi, tulisi seuraavasta lyönnistä vielä kovempi. Kolli käpersi itsensä kerälle ja painautui suurempaa massaa vasten, yrittäen kerätä kaikkea sitä lämpöä itseensä, ettei olisi niin kylmissään kaiken aikaa. Hiljalleen se hentoinen vikinä oli taas kasvamassa, kun epämiellyttävä kylmyys vain jatkui, mutta hän ei päässyt edes suutaan avaamaan, kun jokin karvainen peitti sen ja painoi pennun kahta muuta karvapalloa vasten.
"Miten minun olisi tarkoitus edes liikkua teidän kanssanne, ettehän te säälittävät nuljakkeet edes pysy omilla jaloillanne!"
Pentu ei taaskaan kerran tajunnut mitä tämä kovempi ja voimakkaampi ääni oikein sanoi, mutta huomasi kyllä että sen vihaisen sihinän sijaan tämä seuraava lausahdus oltiin mau'uttu surullisempaan sävyyn. Hän yritti koskea hännällään isompaa hahmoa, mutta ei niin tiiviissä tilassa kahden veljnsä takia siinä onnistunut. Kaiken lisäksi tämä isompi massa oli siirtynyt, kuin väistääkseen pienokaisensa kosketusta. Kolli veti korvansa luimuun ja tunsi kyyneleet poskillaan, vaikka hänen sisällään riehui ahdinko ja tyytymättömyys. Miksi hän ei saanut sitä mitä halusi?

Miksi juuri minulla täytyi olla niin huono tuuri, että jäin miltei joka kerta kiinni kun tein jotakin soturilain vastaista? Olin vain vaivoin päässyt viimeöisestä kuulustelusta ehjin nahoin läpi, selittänyt että olin kokootnumisessa ohimennen kuullut kahden Kuutamoklaanin oppilaan keskustelevan rajanylityksestä puolellemme ja olin vain tarkistamassa asiaa. Ja koska kyseessä olivat nuoret oppilaat, en kokenut tarpeelliseksi ottaa muita nummiklaanilaisia mukaani. Toivottavasti Linnunsiipi oli päässyt kenenkään huomaamatta takaisin leiriinsä. Nyt istuin silmät ristissä leiriaukiolla, odotellen päiväpartioiden palaavan ja yrittäen itse olla nukahtamatta siihen paikkaan. Yöuneni olivat jääneet vähäisiksi, sillä olin ollut tämänaamuisen rajapartion johdossa ja kiertäneet Kuutamoklaanin rajalta aina oman reviirimme etelärajajan länsipäähän. Kuulemma Purotassu oli aikaisemmin samana yönä haistanut kahden erakon siellä suunnilla, mutta aamulla ei hajuista ollut tietoakaan. Yöllinen kaatosade oli tehnyt jäljistä selvää.
"Liekkitaivas, Liekkitaivas!" Iloinen nau'unta kuului viereltäni ja yritin näyttää mahdollisimman iloiselta nähdessäni Mustapennun. Tummat silmänaluseni olisivat varmasti säikyttäneet pikkuisen, joten yritin hymyillä niin leveästi, että ne peittyivät poskipäideni alle. Pentu oli klaaninvanhimman Kuurahohteen ja kuningatar Kirkasaamun jälkeläinen, kaksikon suhde oli tullut täysin yllätyksenä koko klaanille, kuten myös hetkeä myöhemmin ilmennyt tiineys. Olin kuullut osan paheksuneen Kirkasaamua suhteestaan niin vanhaan kissaan, mutta Kuurahohde oli nuorin klaanimme vanhuksista ja oli eläköitynyt kun Purotassu ja Solinatassu olivat olleet parin kuun ikäisiä. Pentuni olivat nyt yhdeksän kuun ikäisiä, joten Kuurahohde oli ollut hieman yli kaksi vuodenaikaa vanhuksien pesässä. Minusta ikäero ei ollut paha, ottaen huomioon, että naaras oli sotureidemme vanhimmasta päästä itsekin.
"Sitten, kun minusta tulee oppilas, voitko olla mestarini?" Mustapentu kysyi innoissaan. Pidin hymyäni yhä yllä ja laskin häntäni pennun lavan päälle. Ei olisi mitenkään mahdollista minulle kouluttaa Kuutassusta kuudessa kuussa soturia.
"Voi pieni Mustapentu, en voi olla. Minulla on..."
Mutta en saanut lausettani loppuun kun näin Sulkatähden poistuvan parantajien pesästä. Mikä päälliköllä oli hätänä? Pennusta välittämättä nousin tassuilleni ja juoksin päällikköni luokse.

Mustakynsi raahautui lähemmäs Tulikammiota, kävellen Vuoristoklaanin puoleisella rajalla valppaana tavoittamaan pienimmänkin merkin lähestyvästä partiosta. Raja oli kuitenkin autio, Vuoristoklaanin kissat varmasti harvemmin kokivat tarpeelliseksi lähettää partioita yöaikaan rajalle, ellei sitten jotakin normaalista poikkeavaa olisi tapahtunut. Luopio oli kuitenkin huolestunut, hänen liikkumisensa oli hidasta kahden pennun maatessa hänen selkänsä päällä, vähän väliä toisen luisuen alas milloin naaraan piti laskeutua alas, pudottaa hampaissaan kantamansa pentu maahan ja jotenkin saada selästä pudonnut takaisin kyytiin ilman, että kolmas luisuisi alas. Hänen hermonsa olivat hyvin kireällä, eikä asiaan auttanut pentujen jatkuvat itkeminen, oma nälkä, jano ja väsymys. Ainoa asia mikä sai mustavalkean kissan kulkemaan eteenpäin oli kostonhimo Varistähteä kohtaan.
- Näyttää hieman hankalalta tuo sinun liikkumisesi, naukaisu puiden varjoista hätkähdytti hänet ja Mustakynsi oli silmänräpäyksessä taisteluvalmiina, kolmen pennun maatessa nyt kasassa hänen takanaan. Luopion selkä oli kaarella, karva sojotti kohti tummaa taivasta, korvat olivat luimitut, irvistyksen takaa paljastui vielä Kuutamoklaanin päällikön verestä rusehtuneet hampaat, kynnet pureutuivat multaiseen maahan ja keltaisissa silmissä leimusi. Häntähän ei yllätettäisi ihan tuosta noin vain! Naaras äkkäsi pimeydestä kiiluvan silmäparin ja nopealla vilkaisulla ei erottanut toisia mistään lähistöltä. Hän ei missään tapauksessa olettaisi vielä varjoissa piileskelevän kissan olevan yksin, mutta piti kuitenkin katseensa ja hyökkäyslinjansa tuossa. Mustavalkea kissa mietti hetken ennen kuin avasi suunsa. Jos kissa olisi vuoristoklaanilainen, tuo tuskin piileskelisi varjoissa omalla reviirillään.
- Ja kuka sinä olet säikyttelemään emoa ja hänen pentujaan? Mustakynsi iski takaisin silmät pelkkinä mustina viiruina. Varjoissa kiiluvat silmät näyttivät hetken ajan laskeutuvan kolmeen karvapalleroon luopion takana, ennen kuin ne nousivat takaisin hänen keltaisiin silmiinsä. Sitten pusikko kahahti, kun mustaturkkinen kissa astui esiin.

//Magic?

"Harmi, että Ututähdelläkin on jo oppilas. Kuutamotassulla kävi hyvä tuuri."
Lumisydän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen. Hunajavirta nukkui Timalipennun ja Viiksipennun kanssa pesän perällä, vähän matkan päästä Punalehdestä, muuten pentutarha oli sillä hetkellä tyhjä. Tai no, hän, Mesipentu ja Ukksopentukin olivat siellä. Aamutäplä ja Kotkamieli olivat lähteneet kaksin kävelylle ja harmaalaikkuinen soturi oli ilmoittanut voivansa vahtia isosiskonsa pentuja sillä aikaa. Kaksikko oli juuri ennen vanhempiensa lähtöä leikkinyt, joten he olivat tyytyneet menemään pentutarhaan keskustelemaan setänsä kanssa mahdollisista mestarivaihtoehdoista. Heidän keskustelunsa oli kuitenkin näyttänyt herättelevän pesässä nukkuvaa kuningatarta, joten kermanvaalea kolli oli sitä mieltä, että he voisivat lähteä ulos viettämään aikaa.
"EI OLISI PITÄNYT LUOTTAA SINUUN SITTEN OLLENKAAN!"
Lumisydämen korvat ponnahtivat pystyyn, kun jonkun raivoava ääni kantautui äkisti pentutarhalle. Hän ei ihan saanut selvää kuka huutaja oli, mutta tyytyväinen tuo ei ainakaan ollut. Mesipentu ja Ukkospentu näyttivä myös kuulleen sen, sillä kummankin hämmentynyt katse oli suunnattuna pentutarhan suuaukolle. Harmaalaikkuinen soturi sisarenpentujensa kanssa olivat kaikki alta aikayksikön tassuillaan ja matkalla tarhan suuaukolle. He hiipivät ulos ja jäivät varjoihin vahtiin. He näkivät ja ennen kaikkea kuulivat miten Ruskalehti taas vaihteen vuoksi raivosi jollekulle, tällä kertaa Kuplamyrskylle. Kaksikon ympärille oli kerääntynyt pieni kissajoukko, joista osa sähisi Ruskalehdelle. He kaikki kuulivat helposti, mitä asia koski.
"MISTÄ TIEDÄN, ETTÄ ET OLE LUUKLAANIN KÄTYRI? ET VOI VAI TODISTAA SITÄ SAANEN ARVATA?"
Lumisydän haistoi Kuplamyrskyn pelkotuoksun, mutta silti tuo seisoi kasvot tyyniksi pakotettuna järkähtämättä klaanitoverinsa vihan alla. Hän ei ymmärtänyt mistä tämä raivoaminen oli saanut alkunsa, sillä vaikka Ruskalehti osasi olla piikittelevä, helposti syttyvä ja kipakka, tälläinen käytös veljenpoikansa parasta ystävää kohtaan ei ollut normaalia. Oliko Kuplamyrsky tehnyt jotakin väärin tai loukannut Ruskalehteä jotenkin? Harmaalaikkuinen soturi puri hammasta, hänen pitäisi saada tietää koko tarina ennenkuin päättäisi astuisiko perheenjäsenensä vai parhaan ystävänsä puolelle riidassa.
"En voi todistaa sitä. Sinun täytyy vain luottaa. Mutta voin vannoa henkeni kautta, että en ole Luuklaanin asialla! Olen aina uskollien Puroklaanille!"
Muutama kissa sähisi taas. Osa Ruskalehdelle ja osa Kuplamyrskylle. Lumisydämen tädin pinna oli todella lyhyt ja kollisoturi oli saanut tuon pillastumaan kunnolla. Harmaalaikkuinen soturi luimi korviaan ja yritti kerrata päässään kaikkea kuulemaansa ja tehdä niistä jonkinlaista päätelmää. Soturitar syytti hänen parasta ystäväänsä väittämällä että tuo olisi Luuklaanin käytri. Mutta sehän ei pitänyt paikkaansa, valkoturkkisen kissan vanhemmat olivat olleet erakkoja eikä heistä oltu nähty jälkeäkään sen jälkeen, kun he olivat jättäneet poikansa Puroklaanin reviirille.
"MITEN SIIS VOIN USKOA, ETTÄ OLISIT PUROKLAANILLE USKOLLINEN, JOS ET EDES TIEDÄ SYNTYPERÄÄSI?
"NYT RIITTÄÄ!"
Hiiriturkin karjaisu sai koko leiriaukion hiljentymään ja väistämään syrjään, kun varapäällikkö asteli riitapukarien väliin. Vain muutamalla uhkaavalla sanalla tuo sai Ruskalehden ja Kuplamyrskyn lähtemään eri suuntiin ja kertoi sitten, että ainoastaan kissojen joidenka olisi tarkoitus lähteä seuraavaan partioon saisivat olla leiriaukiolla ja kaikkien muiden pitäisi mennä omiin pesiinsä. Lumisydän pyörähti ympäri ja palautti Mesipennun ja Ukkospennun takaisin petutarhaan. Hänen täytyisi saada Kuplamyrsky kiinni ja kysyä mistä huutokilpailu oli oikein sanut alkunsa.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Sulkatähti raakkui ja antoi väsyneeltä näyttävän katseensa kiertää läpi koko leiriaukion, mille nummiklaanilaiset ripeästi kokoontuivat. Leijonakynsi istui tuttuun tapaansa aukion seinustalla, selvästi näyttäen siltä, että kokouksen puheenaihe ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa. Kottaraistassu istui jo emonsa ja sisartensa luona, eikä hän viitsinyt mennä enää karjumaan tuolle, että oppilaan pitäisi istua mestarinsa vieressä kokouksien aikana. Olihan tuo ollut jo kahden vuodenajan hänen koulutettavana, ei siis voinut olla enää soturin vika ettei mustavalkea kolli oppinut edes tavallisille käytöstavoille. Vian olisi oltava tuon typerässä päässä tai sitten Viiksihännässä. Kuka tietää, ehkä soturitar oli sanonut pojalleen että kokouksien aikana saa istua perheensä seurassa.
"Olemme kokoontuneet tänään nimittämään uuden oppilaan riveihimme. Mustapentu, astuisitko esiin?" Sulkatähti pyysi ja katseli säihkyvin silmin kuinka mustaturkkinen pentu asteli Kirkasaamun ja Kuurahohteen viereltä koko klaanin eteen. Oli siinä taas pariskunta, klaaninvanhin ja rutkasti nuorempi soturi. Leijonakynsi ei käsittänyt, ei keksinyt miten kummassa nämä kaksi kissaa olivat löytäneet elämänsä rakkauden toisistaan ja päättäneet hankkia sitten vielä yhteisen pennunkin. Hän ei varsinaisesti tietänyt syytä sille miksi oikein halveksi tätä suhdetta, ehkäpä sen takia, että Kuurahohteella olisi ollut koko soturi-ikänsä aikaa hankkia kumppani ja päätti tehdä sen vasta eläkepäivinään, mutta hyvällä soturi ei sitä katsonut ja pörhistikin niskaturkkiaan seuratessaan Mustapennun tepastelua klaanin eteen. Pentu ei varmastikkaan kuuluisi nummiklaanilaisten priimajoukkooon, vaikka olikin puhtaasti vereltään nummiklaanilainen. Ei niin vanhan isän kanssa.
"Mustapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja nyt on sinun aikasi ruveta soturikoulutukseen. Tästä päivästä lähtien aina siihen hetkeen asti kunnes saat soturinimesi, sinua kutsutaan Mustatassuksi. Mestariksesi olen valinnut Timaliviiksen", Sulkatähti naukui ja käänsi katseensa mustaturkkiseen soturittareen, joka käveli klaanitovereidensa ohitse uuden oppilaansa viereen. Leijonakynsi irvisti mielissään, hän oli ollut näkevinään kylmien väreiden - toivottavasti inhosta kumpuen - kulkevan naaraan selkärankaa pitkin. Selvästi tuotakin hirvitti ottaa oppilaakseen kissa, jonka vanhempi oli jo ohittanut sopivan iän missä pentuja hankkia. Timaliviiksi ei vilkaissutkaan oppilasta vaan piti katseensa tiukasti päällikössä, toivoen tuon antavan kunniallisia sanoja teoistaan tai luonteestaan joidenka voimalla sitten aloittaisi uuden oppilaansa kouluttamisen.
"Timaliviiksi, olet osoittanut olevasi fiksu ja uskollinen kissa ja haluan sinun opettavan tämän kissan hyväksi soturiksi, joka palvelee Nummiklaania kunnialla ja jokaisella solullaan", Sulkatähti maukui hieman kaunistellun version seremonian loppuosasta, ennen kuin antoi luvan kahdelle kissalle koskettaa kuonojaan. Leijonakynsi sai vain vaivoin pidäteltyä huvittunutta mourahdusta, kun mustaturkkinen soturitar vain hipaisi Mustatassun kuonoa omallaan.
"Mustatassu! Mustatassu!" Nummiklaanin leiriaukiolla huudettiin, vaikka Leijonakynsi kyllä huomasi yksilöitä, jotkapitivät suunsa tiukasti supussa.

"Oletko aivan varma, että hän teki niin, Arpikynsi?"
Jääsilmä roikkui tietoisuuden rajamailla ja yritti selvitä sen tykyttävän kivun kanssa, mikä hänen takaraivossaan tuntui. Mitä oikein tapahtui, kuka oikein puhui? Soturitar päästi tuskaisen henkäyksen, mutta ei viitsinyt liikkua maasta siitä asennusta missä makasi. Hän pyrki saamaan tietoisuudestaan kiinni, kokoamaan ajatuksia yhteen ja rekisteröimään ääniä ympärillään. Missä naaras oikeastaan edes oli sillä hetkellä? Sitten epätoivon tunne valtasi hänet ja toinen tuskaisempi henkäys pääsi ilmoille. Jotkain kamalaa oli tapahtunut, sitten kuva Matukan ruumiista räjähti punaoranssin kissan mieleen ja hän värisi kauttaaltaan. Epätoivon tunne vain lisääntyi, kun sinisilmän mieleen pompahti valinta, mikä hänen oli pitänyt tehdä.
"Kyllä. Olen varma. Sanoinhan nähneeni kaiken, Ohramyrsky", joku sanoi ja jotenkin tuon kissan ääni sai epätoivon kasvamaan miltei paniikinomaseksi. Sitten Jääsilmä sai raotettua toista silmäänsä ja hän tajusi makaavansa märässä maassa. Tihutti ja kevyet vesihiutaleet tuntuivat virkistäviltä, kun ne hellästi laskeutuivat soturittaren kuonolle. Hänen yläpuolellaan seisoi kaksi hahmoa, joista toisen naaras tunnisti heti Ohramyrskyksi, varapäällikökseen. Ja toinen oli tietenkin Arpikynsi, joka oli löytänyt hänet leirin ulkopuolelta ja... Aivan niin! Viha kumpusi punaoranssin kissan suonista hänen lihaksiinsa ja herätteli häntä tarpeeksi. Tarpeeksi muistamaan mitä oli tapahtunut, tarpeeksi keksimään suunnitelman tilanteesta ulospääsyyn.
"Arpikynsi", Jääsilmä sihisi ja sai vaivoin kammettua itsensä jaloilleen. Kukaa ei onneksi yrittänyt estellä hänen nousemistaan, joten soturitar sai tarpeeksi aikaa totutella jaloillaan seisomiseen ja heikon olon kestoon. Ohramyrskyn katse oli vaikeasti luettava, mutta kun tuo ei näyttänyt olevan aivan räjähdyspisteessään punaoranssi naaras olisi vielä hetken selvillä vesillä. Sillä jos varapäällikö olisi sokeasti uskonut Arpikynnen selitykset petturuudesta, olisi Jääsilmä jo vainaa. Hän yritti saada kasvoilleen arvostusta mustaturkkista naarasta kohtaan, mutta kun ei siinä onnistunut, kääntyi katsomaan 'klaanitoveriaan' siniset silmät vihasta leiskuen.
"Miten sinä oletat minun kertovan elintärkeistä asioista yhtään kellekkään, jos lyöt minulta tajun kankaalle ennen kuin edes saan suutani auki?" Jääsilmä murisi ja veti syvään henkeä. Hän tulisi täysin maalaamaan leirin sisäänkäynnillä tapahtuneet asiat ja vain toivoi, että hänen sanansa uppoaisivat enemmän Ohramyrskyyn kuin Arpikynnen.
"Sinä yritit karata, petturi!" Soturi sihisi ja katsoi yhtä leiskuavin silmin takaisin.
"Niin, heti sen jälkeen kun yritit hyökätä kimppuuni! Minä olin tulossa pyytämään apua täältä, sillä löysin piestyn Matukan matkallani leiriin, mutta sinä pysäytät minut ja keksit että minä olen petturi koska en ollut leirissä taistelemassa? Olin keräämässä rakennusaineita senkin sammakkoaivo!" Jääsilmä mourusi raivoissaan, mutta oli tyytyväinen nähdessään reaktion Ohramyrskyssä, Arpikynnessä sekä muutamassa muussa kissassa, jotka olivat tätä keskustelua kuuntelemassa, kun hän mainitsi Matukan. Soturi ei olisi vielä saapunut leiriin - ei tetenkään olisi sillä tuo oli jo kuollut - joten tarina kuulosti uskottavalta.
"Sinun takiasi Matukka on varmasti jo vuotanut kuiviin, sillä en oleta että hän on itse päässyt ryömimään tänne asti!" Soturitar sihisi ja oli tirauttavinaan yhden myötätunnon kyyneleenkin tehdäkseen esityksestään uskottavamman.
"Missä Matukka on? Näytä tietä!" Ohramyrsky murisi Jääsilmälle hätääntyneenä, keskeyttänet kinaamisen ja punaoranssin naaraan johdolla leiristä lähtien, Mustakipinä mukana.

Aarnipentu värjötteli kylmästä. Ei hän tiennyt, oliko virallisesti kylmää, mutta ylhäällä vuorella tuuli kovaa ja sade oli rankkaa. Klaani oli kiireinen, olihan kokoontuminen ihan nurkan takana. Kaikki pennut olivat kerääntyneet kuuntelemaan klaaninvanhempien tarinoita, mutta Aarnipentua ei enään miellyttänyt istua paikallaan tutisemassa kylmästä. Kun metsästyspartio palasi, pieni pentu nappasi märän, joskin lämpimän pikkulinnun ja vetäytyi nurkkaan syömään. Vanhemmat soturit puhuivat kiivaasti jostakin, joka kuulosti hieman vaaralliselta. Pian joku putkahti ulos pentutarhasta. Opaalitassu oli käynyt antamassa yrttejä hieman kipeähkölle Lumipennulle. Aarnipentu olisi halunnut leikkiä edellämainitun kanssa, mutta hän ei halunnut tulla myös kipeäksi. Pentu tyytyi katselemaan muitten pentujen leikkejä.
***
Aarnipentu avasi silmänsä. Ulkona ukkosti ja satoi kaatamalla. Tuuli tuiversi aamupartion turkkeja, kun he lähtivät matkaan. Aarnipentu katseli partion perään haikeasti. Naaras toivoi, että olisi itse ollut mukana. Joku loikki kohti sisäänkäyntiä huomaamattoman hiljaa. Aarnipentu pani merkille tuon olevan oppilas. Tosin, hän ei jaksanut välittää. Olihan oppilailla oikeus lähteä pois leiristä. Ainakin Aarnipentu luuli asian olevan näin. Aarnipentu olisi itsekin halunnut mennä ulos noin helposti. Oppilaana olo häämötti kuitenkin kaukaisuudessa, ei vielä lähelläkään Aarnipentua. Aarnipentu painautui takaisin petiinsä. Juuri nyt hän halusi vain lepuuttaa silmiään, vain hetken. Nopeasti pentu kuitenkin nukahti, ja näki unia, ties mistä.

Sade rummutti Puroklaanin leiriaukiolla samalla kun sen kissat kerääntyivät päällikkönsä pesän ympärille kuulemaan tämänöiseen klaanien kokoontumiseen lähtijöitä. Tammisydän ravisutti itseään ja likomärkää turkkiaan, ja loi tympeän katseen taivaalle. Lehtisade oli saapunut kanjoniin ja oli vaikea arvioida kuuluivatko nämä rankkasateet vuodenaikaan, vai olisivatko ne samoja outoja sääilmiöitä, mitä viherlehtenä tapahtui.
"Tänä yönä Neljän virran tammella on klaanien kokoontuminen. Vaikka sää ei olekkaan mieluinen, ei se ole syy jättää kokoontumisiin menemättä. Minun, Hiiriturkin, Yöturkin ja Kylmähämärän lisäksi mukaan tulevat Kielopuro, Ruskalehti, Ketturoihu, Sammalsade, Tammisydän, Punaliekki, Jänötuli, Jokitassu, Monnitassu ja Kajotassu. Lähdemme auringon laskiessa..."
Ututähti käänsi päätään katsoakseen harmaalle, valottomalle taivaalle ja näytti selvästi itsekin pinnistelevän päätelläkseen kuinka kauan aikaa heidän partionsa lähtöön oikein oli.
"... eli aika piakkoin. Saatte mennä", päällikkö naukui ja häntänsä huiskautuksella vapautti klaanitoverinsa omiin ilta-askareisiinsa. Tammisydän oli mieluisasti yllättynyt, kun hänen kumppaninsa oli valinnut soturittaren mukaan kokoontumiseen, mutta pieni huolen kipinä roihusi hänen rinnassaan. Tammisydämen turkki oli alkanut karvaa mustaa karvaa, joten nyt hän näytti aika hauskalta, mustan pohjakarvan ja paikottaisten oranssien laikkujen täplittämänä. Oranssin turkin kanssa kokoontumisissa käyminen oli ollut hieman helpompaa, ei tarvinnut kamalasti huolestua siitä, että kuutamoklaanilaisista joku olisi hänet tunnistanut. Mutta nyt kissat alkaisivat varmasti kiinnittämään huomiota radikaalisti väriä vaihtavaan turkkiin, menisikö enää kauaa että joku kuutamoklaanilainen äkkäisi Tammisydämen todellisen henkilöllisyyden? Hän pudisteli taas itseään, Varistähti olisi niin vallanjanoinen, että olisi ihme jos tuo sen tekosyyn pohjalta ei tekisi hyökkäystä Puroklaaniin.
"Tule Tammisydän, mennään!" Ututähden maukaisu kuului vähän matkan päästä ja kääntäessään katseensa päällikköönsä huomasi tuon odottelevan kokoontumispartion kanssa leirin uloskäynnillä. Ikävät ajatukset pois mielestään varistellen soturitar sai jäsenensä liikkeelle ja hän lähti kipittämään kohti leirin suuta. Ulos päästyään Puroklaanin partio lähti kipittämään kohti Neljän virran tammea. Matka taittui nopeasti, mutta Tammisydän oli jo hieman väsynyt, kun he saapuivat pieneen rinteeseen, joka johtaisi tammen aukiolle. Puroklaanilaiset kiipesivät rinteen yli ja siinä heidän edessään kasvoi mahtavana Neljän virran tammi.

"Noniin! Aika lähteä!" Tuhkakajo murisi repiessään luuklaanilaista irti Seittitassusta, joka yhä urheasti mouruten jakeli iskuja päällään olevaan kissaan. Luuklaanilainen oli ollut uhkaavan lähellä tuon kurkkua hampaidensa kanssa ja Tuhkakajo uskoi, että hän oli saapunut viime hetkellä paikalle pelastamaan oppilaansa.
"Alas laputtaa! Sinun muut klaanitoverisi ovat jo aikoja sitten kipittäneet hänä koipien välissä karkuun!" Mustikkasielu sanoi ja läimäisi kovalla iskulla ruskeaturkkista kollia kasvoihin, kun Tuhkakajo sai nostettua tuon niskanahasta ilmaan. He olivat tosiaankin saaneet Kuolontähden ja muut luuklaanilaiset perääntymään, kiitos Pisaraturkin ja Pöllötassun, ketkä olivat olleet harjoittelemassa rajan lähellä ja haistaneet luopioklaanilaiset. He olivat saaneet sotkettua noiden piirityshyökkäyksen ja ylivoimalla vuoristoklaanilaiset olivat päässeet niskan päälle, vaikka tummanharmaa soturitar kärsi yhä kipeästä kyljestä. Seittitassukaan ei ollut onneksi eksynyt kauas taistelutantereesta ja nuorelta oppilaalta oli oikeastaan ollut todella fiksua siirtyä loitommalle paljon kokeneemman vastustajan kanssa ja yrittää käyttää ympäristöään hyväkseen.
"Ovatko kaikki kunnossa?" Mustikkasielu kysyi, kun luuklaanilaisen ruskea hännänpää oli kadonnut näkyvistä ja he olivat palanneet takaisin rajalle, missä muut kissat huohottivat ja nuolivat sotkuisia turkkejaan tasaisemmiksi. Hiekka oli verestä värjääntynyt ja lähistöllä olevat pensaikot olivat tallaantuneet, kun kissat olivat lennelleet niihin. Kukaan ei onneksi näyttänyt sen vakavammin vahingoittuneelta, mutta he kaikki kyllä vaatisivat parantajan hoitoa. Ihan niin onnekkaita he eivät olleet, että olisivat selvinneet hyökkäyksestä vammoitta. Mustikkasielu ja Tomukukka olivat kerääntyneet Pisaraturkin luokse, ja kiittelivät tuota nyt vuolaasti avusta. Tuhkakajo keräsi oppilaat yhteen ja hetken päästä he lähtivät leiriä kohti, jokaisella toiveenaan päästä nopeasti lepämään.

~Pari päivää myöhemmin~

Tuhkakajo seisoi Neljän virran tammen aukiolla ja yritti pidätellä jännityksen pudistuksia turkissaan. Vuoristoklaani oli saapunut aukiolle ensimmäisenä ja nyt he odottelivat muiden klaanien paikalle saapumista. Aaltotähti oli halunnut lähteä hyvissä ajoin, sillä taivasta valloittivat harmaat pilvet joiden vuoksi sen hetkistä ajankohtaa oli hieman hankala arvioida. Soturitar kuuli kuinka Mustikkasielu ohjeisti Kultatassulle oikeantapaista kokoontumiskäyttäytymistä ja tummanharmaa soturitrar tunsi pienen syyllisyyden pistoksen rinnassaan. Seittitassu olisi Vuoristoklaanin leirisä vielä parantajien hoivattavana, tuo olikin saanut taistelun timmellyksessä yllättävän syviä haavoja kokeneemmalta vastustajaltaan. Ottaen huomioon Katajatassun läsnäolon kokoontumisessa, olisi Aaltotähti varmasti myös valinnut vanhimman tyttärensä oppilaankin mukaan, jos tuo terve olisi ollut.
"Kuutamoklaani", hän yhtäkkiä kuuli jonkun klaanitovereistaan sihahtavan. Tuhkakajo käänsi päätään nähdäkseen tammen toiselle puolelle ja toden totta, sieltä esiin ylväinä astelivat Kuutamoklaanin kissat. Hän tunsi jännittyvänsä, mutta ei kuitenkaan liikkunut vaihtaakseen paikkaa vaan antoi kuutamoklaanilaisten kävellä joko ohitseen tai jäädä lähelle istuskelemaan ja odottelemaan muiden klaanien tuloa. Tummanharmaa soturitar pyrki nyökkäämään kohteliaasti naapuriklaanin kissoille, mutta ei saanut juuri yhtäkään tervehdystä takaisin, ennen kuin punaturkkinen ruskearaidallinen naaras pienikokoisemman tumanruskean naaraan kanssa tervehti häntä kohteliaasti ja Tuhkakajon yllätykseksi käveli hänen luokseen.
"Iltaa, ikävä pitää kokouksia tällaisessa säässä. Sujuiko matkanne vuoristosta alas turvallisesti?" Vanhempi soturitar kysyi ja laski häntänsä oletetun oppilaansa tai pentunsa lavalle, kun tuo laski katseensa tassuihinsa, ilmeisesti ujoudesta kärsien. Tummanharmaa soturitar hymyili ja nyökkäsi.
"Kiitos kysymästä, pääsimme alas oikein mainiosti. Sadekin on laantunut tässä illan mittaan, mutta te olette näköjään selvinneet yllättävän kuivilla turkeilla tänne asti", Tuhkakajo naukui ja varovasti pudisteli vesipisaroita karvoituksestaan. Kuutamoklaanilaisten turkit olivat kuivat verrattuna hänen omaansa, vaikka taivaalta kyllä yhä satoi vettä, mutta ei kaatamalla vaan lähinnä tihuttamalla.
"Kiitos metsän lehtikaton. Olen Tiikerisydän ja tässä on oppilaani ja veljentyttäreni Toivetassu", kuutamoklaanilainen esitteli itsensä ja oppilaansa, joka nyt varovasti nosti katseensa hymyilläkseen tummanharmaalle soturittarelle.
"Olen Tuhkakajo. Hauksa tutustua Tiikerisydän ja Toivetassu."