Purotassu seurasi katseellaan kuinka Ketunkynsi keräsi hienoisessa hermostuksessa yrttejä mukaansa, mutisten itsekseen siitä kuinka ikävään ajankohtaan Kirkasaamun poikiminen oli osunut. Oli kokoontumisyö ja parantajan opastettavat Yötuuli ja Tähtitassu olivat molemmat kokoontumisessa, jättäen vanhemman parantajan yksin huolehtimaan Purotassusta, sekä nyt Kirkasaamun synnytyksestä. Oppilaalla itsellä oli jo huomattavasti parempi olo, mutta parantajat olivat pyytäneet häntä olemaan vielä päivän pesässä, tarkkailussa. Nyt kolli seurasi katseellaan kuinka vanhempi parantajat otti leukansa täyteen yrttejä ja kiiruhti sitten ulos pesästä pentutarhaa kohti. Sitten hän tajusi, tämä olisi loistava mahdollisuus päästä ulos haukkaamaan happea, asia mitä tummaraitainen kissa ei ollut saanut tehdä neljäsosakuuhun.
*Se on nyt tai vasta huomenna!* Sanoi pieni ääni Purotassun päässä ja hän veti syvän henkeä. Oppilasta jännitti hiukan, mutta eikö kaikkia jännittänyt aina kun he olivat tekemässä jotakin kiellettyä? Hän hiippaili ulos, aukiolla ei ollut paljoa väkeä, muutama kissa vaihtamassa kieliä tai norkoilemassa pentutarhan edustalla, mistä aina välillä kuului vaimea ulvaisu tai vikinää. Kolli ei kuitenkaan halunnut jäädä norkoilemaan, jos Ketunkynsi keksisikin lähteä uudestaan pesälleen hakemaan lisää yrttejä. Hänen pitäisi mennä nyt ulos, pois muiden näkyvistä. Tummaraitainen kissa otti suunnakseen leirin uloskäyntitunnelin, mutta oppilaiden pesän ohi hiipiessään hän kuuli vaimeaa puhetta sen sisältä.
"Harmi, että Purotassu on pian terve, en jaksaisi katsella hänen naamaansa täällä", mutisi Purotassulle tuttu ääni pesässä. Hän luimi korviaan ja hautaisi ulos vedettyjä kynsiään leirin multapohjaan. Puhuiko Kuutassu juuri hänestä pahaa muiden oppilaiden kuullen?

"Kuinka te oikein voitte? Entä klaaninne?" Piikittelevään sävyyn puhuva mustaturkkinen naaras kysyi ja oranssinkeltaiset silmät viiruuntuneina tuijotti vuoristoklaanilaisia edessään. Seittitassu ei tietänyt kuka tämä kissa oikein oli, mutta muiden klaanitovereidensa kommenteista päätellen kyseessä oli Luuklaanin päällikkö Kuolontähti. Into hänen sisällään levisi, pääsisikö hän viimeinkin antamaan kuonoon luuklaanilaiselle, vieläpä oikein päällikölle? Oppilas pystyi jo kuvittelemaan kuinka palaisi leiriin ja soturit kertoisivat muille vuoristoklaanilaisille kuinka urheasti ja hyvin hän oli taistellut, vaikka Tuhkakajo ja hän eivä olleet vielä kertaakaan edes pitäneet taisteluharjoituksia, ainoastaan keskittyneet vain muutamaan puolustusliikkeeseen.
"Voimme kaikki ihan hyvin", Mustikkasielu vastasi kylmän viileästi. Vuoristoklaanilaiset katsoivat kaikki vihaisina heidän reviirillään patsastelevaan Kuolontähteen, joka vastasi heidän katseisiinsa rohkealla ylimielisyydellä. Seittitassu odotti kärsimättömänä, että joku aikuisista antaisi merkin hyökätä, kun taas Kultatassu hänen vierellään vaikutti todella hermostuneelta. Tuhkakajo, joka oli hieman erillään muista näytti myös enemmän varautuneelta ja huolestuneelta kuin vihaiselta. Kollioppilas kurotteli nähdäkseen Tomukukan takaa paremmin Kuolontähteen ja tuon takana olevaan metsikköön. Luuklaanilainenhan oli yksin, miksi he eivät olleet jo hyökänneet? Yhtäkkiä tuo heilautti häntäänsä ja pusikon varjoista Tuhkakajon kimppuun hyppäsi kissa, samalla kun neljä muuta asteli esiin ympäröivän luonnon varjoista, piirittäen heidät.
Seittitassu pörhisti pitkäkarvaista turkkiaan ja murisi uhkaavasti, lukittaen katseensa häntä lähimpänä olevaan luuklaanilaiseen, pienikokoiseen harmaaturkkiseen kolliin. Tummaraitainen oppilas oli näkevinään pelon häivähdyksen tuon keltaisessa katseessa, mikä uhosi häneen enemmän itsevarmuutta ja taistelutahtoa. Vaaleanruskean kollin vastustaja pelkäsi häntä eivätkä he olleet edes ottaneet yhteen vielä!
"Kuolontähti! Mitä sinä oikein haluat meistä?" Tomukukka kysyi mustaturkkiselta naaraalta.

//Saa jatkaa!

Aarnipentu mökötti pentutarhan nurkassa. Metsästyspartio oli juuri lähtenyt matkaan, ja Aarnipentu olisi kovasti halunnut mukaan. Varsinkin nyt, kun riista oli parhaimmillaan. Aarnipentu ei malttanut odottaa oppilaaksi pääsyä. Hän toivoi hartaasti hyvää mestaria, joka ei pakottaisi häntä tekemään tylsiä oppilaan hommia. Aarnipentu ihaili suuresti klaanin päällikköä, Aaltotähteä, joka oli luonteeltaan oikeudenmukainen.
'' Aarnipentu? '' Voimasydän herätti Aarnipennun ajatuksistaan. Naaras hätkähti ja kääntyi kuningatarta päin.
''Tuletko syömään? Aamupartio palasi juuri ja he olivat saaneet myös jotain saalista. Metsästyspartiokin saattaa palata pian. '' Voimasydän kysyi ystävällisesti. Aarnipentu nyökkäsi hämillään, koska ei ollut tajunnnut partion palaavan. Naaras seurasi Voimasydäntä pois pentutarhasta. Muut pennut olivat jo kerääntyneet kasan ympärille, ja Aarnipentu myönsi, että aamupartio oli kerännyt paljon riistaa.

***

Kun Aarnipentu oli syömässä lintua, jonka hän ja Lumipentu jakoivat, metsästyspartio asteli sisään leiriin. Jokaisella oli ainakin yksi tuoresaaliskasaan menevä lisäys ja partion johtaja Mutakoipi asteli suoraan päällikön puheille. He jakoivat muutaman hiljaisen sanan. Astuessaan erilleen Aaltotähden katse oli täynnä huolta. Aarnipentu ei kuitenkaan jaksanut huolehtia, koska muut pennut olivat keksineet hauskan leikin. Hieman vanhemmatkin pennut innostuivat helposti ja muut olivat jo odottamassa. Muut pennut kertoivat säännot, joista Aarnipentu ei saanut oikein selvää, mutta kuulosti siltä, että Yöpentu oli nykyään Yötähti ja Tummapentu hänen varapäällikkönsä.

Oli Aarnipennun ja Lumipennun nimittämisen aika.

''Äh, en minä muista sitä'' Yöpentu valitti, koska hän ei tosiaankaan muistanut oppilasseremoniaa kunnollan. Kukaan muukaan pentu ei muistanut.
''Mennään kysymään Aaltotähdeltä!'' Aarnipentu keksi. Se ei todellakaan ollut maailman paras idea, mutta muut pennut suostuivat siihen heti. Koko sakki pinkoi kilpaa päällikön pesälle.
''Aaltotähti, miten oppilasseremonia menee?''Aarnipentu vinkui. Aaltotähti ei noteerannut pieniä pentuja, jotka hyppivät kilpaa pesän edessä. Hänellä oli kesustelu kesken, varapäällikön kanssa.
''Mennäänkö kysymään Roihukorvalta ja Neulasnenältä?'' Liljapentu ehdotti. Aarnipentu, Lumipentu, Tummapentu ja Yöpentu seurasivat Liljapentua, joka tassutti päättäväisesti kohti klaaninvanhimpien pesää. Pesän sisällä Roihukorva makasi vuoteellaan ja Neulasnenä venytteli koipiaan.
''Roihukorva, Roihukorva! Tiedätkö sinä, miten oppilasseremonia menee?'' Yöpentu huudahti, heti vanhuksen nähtyään.
''Tiedänhän minä. Se menee siis näin...''

// Eka tarina Aarnipennulla, jeij! Ja siis ketään ei nyt varmaan toivottavasti haittaa jos käytin sun hahmoa :) Joku voi jatkaa, jos haluu

"Linnunsiipi, en voi vastata tunteisiisi. Olen aina ollut yksin, enkä sovellu kumppaniksi. Ja olet eri klaanista. Paljon nuorempi ja kokemattomampi. Ei sillä, että sillä olisi väliä. Olen pahoillani", sihisin katsomatta kuutaoklaanilaisen silmiin. Kuulin terävän henkäyksen ja oikein odotin kuutamoklaanilaisen vähät välittävän rajamerkeistä ja käyvän minun kimppuuni. Naaras ei kuitenkaan ottanut askeltakaan, mutta ei myöskään sanonut mitään. Olin päättänyt jäädä kokoontumisen jälkeen vitkastelemaan rajalle, sillä Linnunsiipi oli halunnut jutella minulle. Tiesin etteivät nämä laittomat tapaamiset tuottaneet mitään muuta kuin harmia meille molemmille, enkä voisi enää uudestaan riskeerata arvoani varapäällikkönä. Uskallettuani nostaa katseeni takaisin tuohon, katsoi naaras minua synkkänä ja murheellisena.
"Ai... Okei. Ymmärrän kyllä. Ajattelin vain... Minä olen jo tiineenä sinun pennuillesi...", kuutamoklaanilainen murisi ja nyt oli tuon vuoro katsella muualle. Jähmetyin ja tunsi sydämeni heittävän kuperkeikan, oliko... oliko tuo oikeasti tiineenä? Minun pennuilleni? Purin huultani ja päästin sitten tukahdetun syvän huokaisun. Pennut olivat niin väärä asia tapahtuvaksi tällä hetkellä. Emme edes itsekään tietäneet miten jatkaa tästä, mitä me tulevaisuudessa haluaisimme toisiltamme. Miten siihen kaikkeen mahtuisi vielä pennutkin? Kiitin Tähtiklaania siitä, ettei Linnunsiipi ollut huutanut tai aloittanut isompaa kohtausta vaan käyttäytyi selvästi todellisia tunteitaan piilotellen, pitäen keskustelun ainakin vielä aika suorasukaisena. Yhtäkkiä sisälläni leimahti jotakin. Näin sisimmässäni Pöllönlennon, joka sanoi: "Aina voi rakastaa sitoutumatta."
Päästin aivoni vapaaksi, antaen sydämelleni ohjat ja siinä samassa tajusin, että oikeasti, pidin Linnunsiivestä. Pidin tuon luonteesta ja kärkkäästä kielestä, uhmakkuudesta ja haastavasta ylimielisyydestä. Siinä missä Lilja oli ollut herkkä, hento ja suloinen, kuutamoklaanilainen oli täysi vastakohta rosoisen terävällä persoonallaan ja halusin tosissani tutustua paremmin tuohon. Oppia tuntemaan kaikki naaraan rakastamat ja inhoamat asiat, keskustella pitkään synkemmistäkin asioista, mihin aikaisempi kumppanini ei ollut pystynyt. Keskustella meidän klaaneistamme, niiden eroista ja samankaltaisuuksista ja ehkä joku päivä elätellä toiveitaan siitä, että saisimme molemmat asua Nummiklaanin leirissä. Ja jos soturitar tosiaankin olisi tiineenä, kyllä pennut siihen elämäntilanteeseen mahtuisivat mukaan. Mutta nyt, nyt tilanne oli toinen ja meidän pitäisi vain odottaa, että se paranisi meistä riippumattomien tekijöiden puolesta.
"Kuule, oikeastaan, minäkin tykkään sinusta. Mutta en voi nyt ryhtyä kumppaniksi. Sovitaanko, että olemme läheisiä ystäviä, koskan en usko että suhteemme pysyisi piilossa niin pitkään, että voisimme rauhallisin mielin olla kumppaneita", kerroin. Linnunsiipi näytti pettyneeltä ja turhautuneelta, mutta nyökkäsi lopulta. Kosketin tuota kuonollani, sitten vakavoituen taas, kun kuutamoklaanilainen astui askeleen kauemmas minusta. Odotin hännänpää vääntyillen mitä tuolla olisi sanottavana. En halunnut meidän eroavan, mutta ymmärsin kyllä että tässä tilanteessa se saattaisi soturittaren mielestä olla parempi vaihtoehto. Meidän pentujensa kasvattaminen yksin olisi varmasti raskasta, varsinkin jos niiden isä leikki vain perhetuttua, eikä osallistuisi niiden kasvattamiseen, vaikka olisin tietenkin halunnut.
"Muista, Liekkitaivas, että vaikka emme olisikaan kumppaneita, tunteeni ovat mitä ovat. Ehkä sinunkin sisimpäsi pehmenee joskus", Linnunsiipi murisi, mutta ei vaikuttanut enää yhtä hyökkäävältä ja tuon äänensävyssä kuului hento pehmeys. Nyökkäsin. Mutta juuri nyt minun täytyisi palata takaisin leiriin ennen kuin Sulkatähti alkaisi kyselemään miksi varapäällikkö oli jäänyt rajalle niin pitkäksi aikaa. Kosketin kuutamoklaanilaisen poskea uudemman kerran kuonollani ja kiedoin oman häntäni tuon oman kanssa yhteen. Soturitar painautui turkkiini ja hetken seisoimme niin, nauttien toistemme lämmöstä ja läsnäolosta, hengittäen toisen tuoksua, toivoen sen jäävän mahdollisimman pitkäksi aikaa muistiin. Hieroin kuonoani tuon poskeen kehräten, nostaen sitten suuni tuon korvan juureen.
"Olen kiitollinen avustasi ja ymmärtäväisyydestäsi", sanoin vakavana. Linnunsiipi ryhdistäytyi ja nyökkäsi. Me lähdimme kumpikin kovaa vauhtia juoksemaan kohti omia leirejämme.

Raskaasti hengittäen ja näkökenttä raivon punasta vääristyen katsoin nuorta soturitarta edessäni. Taistovaara saisoi jäykkänä, kauhusta kangistuneena aloillaan ja katsoi silmät suurina tassuissani makaavaa ruumista. Veritipat putosivat maassa makaavan kollin punaturkkiselle ruumiille, eikä aluksi tuosta edes huomaisi veristä ulkomuotoa. Tulipyörre vain näytti makaavan maassa, liikkumattomana.
- Miksi sinä...? Taistovaara kysyi minulta, yhä järkyttyneenä äskeisestä tapahtumasta. Kohensin ryhtiäni ja katsoin minua van muutamaa kuuta nuorempaa soturitarta silmät viiruina, pelottavaa tyyneyttä ja neutraaliutta olemukseeni etsien. Olin saanut kostoni, tappanut Kyyhampaan surmaajan. Jokin korkeampi taho oli varmasti ollut mukana pelissä, en keksinyt muuta selitystä sille että olin juuri sopivasti saapunut tähän syrjäiseen reviirinurkkaukseen kuuloetäisyydelle Tulipyörteestä ja Taistovaarasta, jotka olivat keskustelleet siitä miten Tulipyörrettä kadutti Luuklaanin päällikön kumppanin tappo. Hymyilin vinosti ja tunsin karvojeni sähköistyvän, kun tiikeriraitainen kissa edessäni näytti pääsevän yli järkytyksestä ja katsoi minua vihaisesti silmät viiruina. Katsoin takaisin naaraaseen palavin silmin.
- Minä kuulin mistä te keskustelitte, murisin vastauksena ja lipaisin verta pois kuonostani.
- Kuulin kuinka Tulipyörre kertoi katuvansa Kyyhampaan tappamista, tulin vain kostamaan ystäväni puolesta! Huusin ja katsoin Taistovaaran nyt epäuskosta palaviin silmiin. Tuon aivot tuntuivat raksuttavan kuumeisesti, kuin yrittääkseen ymmärtää sanojeni tarkoitusta ja sitten hän... Naurahti? Astuin edemmäs kohti soturitarta, huulieni vääntyessä irvistykseen. Mikä ihmeen reaktio tuo nyt oli? Sisiälläni kihelmöi, sillä minut valtasi epävarmuus. Ei tuo nauraisi jollei sitten...
- Sinä olet väärässä... Tulipyörre keskusteli siitä kuinka häntä kadutti ettei ollut ikinä ollut läheinen siskonsa Nummipyörteen kanssa, sillä oli nuorempana vahingossa tappanut heidän yhteisen ystävänsä ja luuli ettei Nummipyörre halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Minä yritin lohduttaa häntä ja kertoa että olen myöskin tappanut kissan... Kyyhampaan. Sinä tapoit väärän kissan, Taistovaara nauroi epäuskoisena, ja tuon katseessa yhä kipinöi viha. Jäykistyin paikalleni ja yritin kerrata sitä kaikkea päässäni mitä olin juuri kuullut. Tulipyörrekö ei ollut surmannut Kyyhammasta...? Olinko todella ymmärtänyt tilanteen niin pahasti väärin? Oliko vielä aloillaan seisova soturitar ainoa syy, miksi vielä olin klaanissa, hengissä, vapaana, koska tuo ei ollut vielä lähtenyt juoksemaan leiriin ilmoittamaan minun tappaneen täysin syyttömän kissan? Naaras katsoi minua todella vihaisena ja sähisi.
- Mustakynsi... Olisit jo variksenruokaa, jos minun ei tarvitsisi käydä ilmoittamassa tätä Ukkostähdelle. Ole onnellinen, että säälin sinua ja haluan sinun selittävän itse tapahtuneen hänelle! Taistovaara mutisi ärsyyntyneenä. Sähähdin ja olin valmistautumassa hyökkäämään tuon kimppuun, mutta kaukaa kuuluva puheensorina jähmetti meidät molemmat. Miksi kaikki yhtäkkiä halusivat juuri tälle puolelle reviiriä tänään? Soturitar käytti herpaantuneen huomioni hyväkseen ja otti jalat alleen, kadoten tiheästi kasvavaan aluskasvillisuuteen. Jäin yksikseni - Tulipyörteen ruumis yhä tassujeni juuressa - metsikköön, kantautuvien äänten tullessa yhä lähemmäs. Mitä minä pystyisin enää tekemään tässä tilanteessa? Olin murhannut oman klaanitoverini, en saisi sysättyä syytä kenenkään muun niskoille ja paikalle saapuisi kohta lisää silminnäkijöitä. Ja Ukkostähden tuntien hän pistäisi minut teloitettavaksi keskellä leiriä. Minun pitäisi paeta. Nyt.

~~~~

Nipistykset mahan alueella herättivät Mustakynnen taas yhdestä todentuntuisesta unesta. Tasainen sateen ropina kuului ympärillä olevasta luonnosta ja oli kastellut hänet, sillä harvat lehdet hänen yläpuolellaan eivät toimineet hyvänä suojana. Hän ei aluksi tiennyt missä oli ja mitä naaraan ympärillä oikein tapahtui, mutta särkevä kipu ja liikehdintä hänen vatsansa alueella palautti edellispäivän muistot ikävinä mieleen. Hämyviiksi makaamassa kuolleena hänen tassuissaan, klaaninvanhimman kurkku oli katkennut kuin oksa hänen painonsa alla. Keltasydän olisi varmasti hälyttänyt jo koko Kuutamoklaanin paikalle, joten Varistähdestä piti tehdä selvää ennen sitä. Ja sitten ne alkoivat. Kovat aaltoilevat kivut mustavalkean kissan sisuksissa, jotka saivat hänet haukkomaan henkeään ja jäämään väristen paikoilleen, kykenemättömänä liikkumaan, saatikka sitten hyökkäämään enää pikkuhiljaa heräilevän päällikön kimppuun. Yksi ajatus oli vallanut Mustakynnen mielen, pako. Niillä viimeisillä voimilla mitkä adrenaliini oli hänelle suonut, naaras kompuroi näkö kivusta sumentuen pois Kuutamoklaanin reviiriltä. Hän ei tiennyt mitä olisi käynyt, jos kuutamoklaanilaiset olisivat löytäneet hänet tapahtumapaikalta, eikä haluaisikaan tietää. Ensimmäisen suojaisan kolosen löydettyään hän käpertyi sinne, kärsimään elämänsä kovimmista kivuista.
Nyt kolme pientä ruipeloa kissanpentua hakivat lämpöä emonsa kehosta ja Mustakynsi teki kaikkensa pidätelläkseen itseään työntämästä niitä kauemmas. Hän halveksi kolmea kollia ja olisi mielihyvin jättänyt ne keskenään kuolemaan siihen pieneen suojaisaan juurakkoon, missä he nyt olivat. Mutta kaiken sen kivun ja tuskan keskellä naaras oli laatinut uuden suunnitelman. Ei hän päästäisi Varistähteä niin helpolla, hän veisi työnsä loppuun ja surmaisi tuon. Luopiona teon toteuttaminen olisi hankala, yksinään hän tuskin pääsisi Kuutamoklaanin reviirin läpi surmaamaan heidän päällikköään, mutta jonkun toisen klaanin kissat apunaan... Ja soturilaissakin se sanotaan, ettei pentua saa jättää oman onnensa nojaan. Mitäs sitten kun niitä olisi kolme ja heikkona oleva emo ei pystyisi niistä huolehtimaan?
*Toivotaan vain, että tässä klaanissa se menee läpi.* Mustakynsi ajatteli ja suuntasi katseensa Tulikammiota kohti.

"Mesipentu, mitä sinä oikein teit oppilaiden pesässä?" Lumisydän murahti ja seurasi katseellaan, kuinka Mesipentu laski omansa tassuihinsa. Kastetassun valvojaiset olivat alkaneet ja kesken kaiken niitä Aamutäplä oli tullut pyytämään apua vanhimman pentunsa etsinnässä. Tuo oli kenenkään huomaamatta karannut pentutarhasta, tai no helppoahan se siinä vaiheessa oli ollut kun suurin osa puroklaanilaisista oli kerääntynyt edesmenneen oppilaan ruumiin ylle suremaan tuota, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota leirin laidalla kipittävään naaraspentuun. Soturi oli lopulta löytänyt sisarentyttärensä oppilaiden pesästä ja pyytänyt tuota hiljaisella äänellä poistumaan, sillä ei halunnut aiheuttaa minkäänlaista kohtausta kesken valvojaisten.
"Halusin olla oppilas, en mikään typerä pentu!" Mesipentu vikisi ja kohotti katseensa setäänsä, kun tuo päästi hiljaisen naurahduksen suustaan. Hän kuitenkin yhä katsoi pentuun vihaisesti hiljetessään, mutta yritti rauhoitella itseään. Naaras oli vielä niin nuori eikä siksi ymmärtänyt ettei valvojaisten aikana sopinut tehdä tälläistä.
"Olet vielä muutaman päivän ajan pentu, ellei emosi pyydä Ututähteä venyttämään oppilasnimitystäsi tämän jälkeen. Sinun on nyt vain totuttava siihen!" Lumisydämen teki mieli huutaa, mutta hän sai sähinänsä pidettyä matalalla äänenvoimakkuudella. Soturi nappasi sisarentyttärensä mukaansa ja kiikutti tuon Aamutäplälle nuhdeltavaksi.

"Lumisydän! Aamun metsästyspartio jäi yhden kissan vajaaksi, mutta he päättivät lähteä kumminkin metsälle. Käskin heidät vuoriston suuntaan, menisitkö heidän mukaansa? Uskon kyllä sinun saavan heidät kiinni", Hiiriturkki naukaisi Lumisydämen työntyessä leiriaukiolle huonosti nukutun yön jälkeen. Hän oli valvonut emonsa kanssa aina siihen asti, kun kuu oli jo melkein alkamassa painua mailleen. Heidän jälkeen ainoastaan Varjoturkki, johtoporras ja muutama Kastetassun ystävistä olivat jääneet valvomaan aamuun asti. Soturi nyökkäsi kuuliaisena varapäällikölleen ja alkoi jäljittämään metsästyspartiota. Hän pääsi vuoriston juurelle ja lähti kulkemaan sitä pitkin, törmäten matkallaan emonsa johtamaan rajapartioon. He tervehtivät toisiaan ja kolli kertoi pikaisesti etsivänsä metsästyspartion jäseniä, sillä hänet oltiin määrätty jälkikäteen mukaan.
"Jos en nää sinun palaavan metsästyspartion mukana, olet variksenruokaa!" Sädetaivas naukaisi piikitellen ja tökkäisi hännänpäällään poikansa kuonoa. Lumisydän nyökkäsi naurahtaen ja lähti rajapartion hyvästeltyään juoksemaan suuntaan, missä oman partionsa jäsenet haistoi. Hänellä kesti hetki löytää heidät, mutta sai kun saikin partion pian näkyviinsä. Heillä oli suut täynnä riistaa ja kolli kiitti Tähtiklaania mielessään, ennen kuin käveli heidän luokseen.
"Olette saaneet paljon riistaa, ette te olisi edes tarvinnut viidettä kissaa mukaanne", harmaalaikkuinen kissa naukaisi ja katsoi jokaista partion jäsentä vuorotelle hymyillen. Kanijalka, partion johtaja, laski saaliinsa ja nyökkäsi.
"Meillä oli hyvä pyyntionni tänään. Tarvitsisimme kuitenkin apua riistan kannossa, tuonne jäi vielä haudattuja saaliita", Kanijalka naukui ja osoitti hännällään takanaan olevaa pöpelikköä. Lumisydän nyökkäsi ja käveli muun metsästyspartion ohi, haistellen maata. Pian hän haistoikin paikan johon saalis oltiin haudattu. Soturi kaivoi sen esiin ja lähti juoksemaan muun metsästyspartion perässä leiriin. Hän tiputti riistan tuoresaaliskasaan ja näki Liekkisateen syövän jänistä leirin laidalla. Kolli kipitti kumppaninsa seuraksi ja yhdessä he mutustivat jänistä, kysellen toisiltaan päivän kuulumisia. Kun he olivat saaneet syötyä, harmaalaikkuinen kissa käveli leirin aurinkoisimmalle kohdalle ja jäi siihen makoilemaan. Soturitar tuli kohta hänen vierelleen ja alkoi vaihtaa kieliä kumppaninsa kanssa.

Oli yö ja Leijonakynsi oli ollut kauan poissa.
*Kunhan kukaan ei nyt tulisi häiritsemään... Leopardilaikku saattaisi paljastua.* Hän mietiskeli hätääntyneenä, sillä tiesi että Sulkatähti oli lähettänyt taas yhden yöpartion liikkeelle. Soturi oli viimeinkin tavannut Leopardilaikun ja tuo oli suorastaan innoissaan selittänyt miten oli saanut luopioita ja kulkukissoja liittymään hyökkäykseen Nummiklaanin johtoporrasta vastaan. Hän ei ollut itse vielä nähnyt yhtäkään kyseisistä liittolaisista, mutta hänen entinen mestarinsa oli kertonut ettei siihen olisi enää kauan aikaa, kun nummiklaanilainen pääsisi heidät näkemään. He eivät olleet vielä sopineet mitään hyökkäyksen tarkemmasta ajankohdasta, mutta se tulisi tapahtumaan pian. Laikukas kolli oli ollut hyvin tyytyväinen kuullessaan Sulkatähden taistelusta mäyrää vastaan ja sanoi, että ei tarvitsisi kuin odottaa, että päällikkö lähtisi yksin ulos niin puolet suunnitelmasta olisi jo suoritettu. Sitten Leijonakynsi kuuli juoksuaskelia jostain läheltä ja painautui maahan. Kohta hän näki kauempana edessään nummilla juoksevan kollin.
*Liekkitaivas!* Soturi tajusi, mutta miksi varapäällikkö oli tulossa rajalta näin myöhään? Tuo näytti juoksevan hätääntyneenä leiriä kohti. Eikai Liekkitaivas vaan ollut seurannut häntä ja kuullut Leopardilaikun suunnitelmasta? Mutta tuo näytti tulevan Kuutamoklaanin rajalta eikä niinkään Neljän virran tammen, missä kermanvaalea kolli ja luopio olivat tavanneet.
*Mitä on tapahtunut?* Leijonakynsi mietti ja alkoi juoksemaan. Oliko Kuutamoklaanin rajalla tapahtunut jotakin mikä olisi vaatinut ruskearaidallisen kollin läsnäoloa? Mutta jos jotain olisi tekeillä, tuo ei olisi varmasti juossut nummilla ilman partion saattoa. Sulkatähti ei varmasti antaisi seuraajansa riskeerata henkeään sillä tavalla. Joten miksi Liekkitaivas oli ulkona? Kova tuulenviima hytisytti häntä, muistuttaen alkavasta lehtikadosta ja sen mukana tuomista viileistä säistä. Nummet olivat yhä kosteat jatkuvista sateista, joten soturin piti olla tavallista varovaisempi juostessaan. Hän näki kaukana varapäällikön juoksevan heidän leiriinsä, joten kermanvaalea kolli hidasti askeliaan. Hän kuuli leiristä puheensorinaa ja mietti ettei hänen kannattaisi mennä hetkeen leiriin, jos vaikka paljastuisikin. Vihersilmä kuuli päällikön, Liekkitaivaan, Ketunkynnen ja Kuutassun äänet.
"Liekkitaivas missä sinä olit?" Hän kuuli Sulkatähden närkästyneen äänen.

"Ututähti missä sinä olet?" Tammisydän huusi, mutta vastausta ei kuulunut. Pimeys oli langennut hänen ympärilleen eikä soturitar nähnyt yhtään mitään. Hän haistoi etäisesti kumppaninsa ja kuuli vain Loistetassun nyyhkyttävän jossakin lähistöllä. Naaras oli yrittänyt jo kutsua oppilastakin, mutta tuokaan ei ollut vastannut hänelle. Mustan ja oranssin kirjava kissa pyöri ympyrää, yritäen suunnistaa siinä pimeässä maailmassa missä hän oli. Aluksi turkoosisilmäinen kissa ei erottanut mustasta ympäristöstään sitä, mutta tarkemmin katsottuna hän näki edessään mustaturkkisen kissan seisovan selkä häneen päin.
"Varjoturkki! On ihana nähdä sinua! Missä Ututähti ja Loistetassu o...", Tammisydän ehti naukua, kun kissa kääntyi. Hän oli mustaturkkinen naaras, mutta vihreiden silmien sijaan tilalla oli oranssit viirusilmät. Kissa ei ollut Varjoturkki. Tuo näytti uhkaavalta ja hymyili ivallisesti. Puroklaanilainen luimi korviaan ja pörhisti karvansa. Kyllä hänkin osaisi näyttää uhkaavalta.
"Tervetuloa Luuklaaniin Tammisydän", kissa naukui. Mustaoranssi soturitar jähmettyi ja tunsi pelon virtaavan itsensä läpi kun huomasi kissan tassujen alla pienen oppilaan.
*Loistetassu...* Hän mietti kauhuissaan ja alkoi tuntemaan vihaa sisällään. Kuinka tuo kapinen kirppusäkki kehtasikin koskea Loistetassuun?
"Päästä oppilas menemään tai olet variksenruokaa!" Tammisydän sähisi ja astui askeleen eteenpäin, valmiina hyökkäämään mustaturkkisen kissan kimppuun. Tuohan ei pääsisi tilanteesta pois naarmuitta, ei kun oli uskaltanutkin satuttaa kollia. Kissa katsoi häntä ilkeästi ja upotti kyntensä mustaturkkisen oppilaan selkään. Raivon liekki leimahti mustaoranssin soturittaren sisällä, mutta hän ei saanut jalkojaan liikkumaan. Oppilas ulvoi kivusta ja valahti sitten veltoksi. Kyyneleet valuivat puroklaanilaisnaaraan silmistä, kun mustaturkkinen naaras heitti Loistetassun ruumiin valkoturkkisen naaraan ruumiin päälle. Tajutessaan kuka toinen kissa oli, alkoivat turkoosisilmäisen kissan tassut viimeinkin toimimaan.
"Ututähti!" Tammisydän ulvoi ja juoksi naarasta päin, joka oli tappanut hänen kumppaninsa ja ottopoikansa. Mustaoranssi soturitar oli valmis surmaamaan tuon mahdollisimman raa'alla tavalla ja viha oli sumentanut kaikki puroklaanilaisen ajatukset. Mustaturkkinen naaras oli kuitenkin nopeampi ja väistäessään turkoosisilmäisen naaraan iskua, oli jo vetäissyt hänen kaulansa auki. Kissa oli tappanut Tammisydämenkin, joka oli hyvää vauhtia menossa kohti Tähtiklaanin metsästysmaita Ututähden ja Loistetassun luo. Mutta perillä häntä odottikin siellä pieni valkoturkkinen naaraspentu. Ympäristö näytti yhä mustalta eikä vaikuttanut ollenkaan Tähtiklaanimaiselta. Mustaoranssi naaras kurtisti kulmiaan hämmennyksestä.
"Olenko kuollut?" Hän naukaisi ja pentu pudisti päätään.
"Et, tämä on vain uni. Mutta jos ette ota Luuklaanin uhkaa tosissanne, tämä voisi olla enneuni", tuo maukui ja alkoi haihtumaan pikkuhiljaa.

Tammisydän heräsi ja tarkisti nopeasti Ututähden olevan hänen vierellään. Siinähän tuo makasi ja soturitar nuolaisi kumppaninsa korvaa. Sitten hän alkoi miettimään outoa untaan.

Jääsilmä istui Luuklaanin leirin edessä ja katseli hajamielisen oloisena suojamuureihin, pohtien uskaltaisiko hän astua sisään. Taistelun ääniä leiristä ei enää kuulunut, joten puroklaanilaiset olisivat varmasti jo lähteneet, luultavasti taistelun hävinneinä. Soturitar ei uskaltanut ottaa askeltakaan lähemmäs leiriä sillä sinä hetkenä haavoittumattomana paikalle saapuminen aiheuttaisi hänelle varmasti jonkin sortin rangaistuksen, varsinkin kun hänellä oli mukanaan uutiset Matukan kuolemasta. Naaras puri huultaan, hänen olisi vain pitänyt lähteä pois kanjonista silloin kun hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus. Miksi ihmeessä punaoranssin kissan oli pitänyt yrittää leikkiä sankaria, kun nyt saisi vain kärsiä sen takia? Leirin sisäänkäynti vavahti ja sinisilmä jähmettyi kauhusta. Esiin astui Arpikynsi. Päällikköparin yksi 'uskottu'.
"Arpikynsi?" Jääsilmä yritti olla änkyttämättä katsoessaan siniset silmät levällään kollia. Hän oli jäänyt kiinni, enää olisi turha yrittää karata yhtään mihinkään. Tummanharmaan kissan turkki oli verinen ja karva sekaisin, tuo oli selvästi taistellut ankarasti puroklaanilaisia vastaan. Vielä vuotavat haavat koristelivat Arpikynnen arpista turkkia ja tuo näytti hetken ontuvan toista takajalkaansa. Luottosoturi näytti hetken yllättyneeltä törmätessään soturittareen heti leirin ulkopuolella, mutta hän pystyi miltei näkemään ajatusten muuttuvan tuon pään sisällä. Naaras oli vahingoittumaton likaisesta turkistaan huolimatta, jonka sade oli kyllä hyvin putsannut. Eli hän ei ollut taistellut, mutta nyt palaisi leiriin kun vaara olisi ohi. Punaoranssi kissa oli rikkonut verilakia, kun ei ollut suojellut leiriään ja sen kissoja vaaran uhatessa.
"Minäpä minä, petturi", Arpikynsi maukui uhkaavan kuuloisena. Jääsilmä nousi jaloilleen, aikeina lähteä pakoon, mutta luottosoturi oli nopeampi. Tuo kivuistaan huolimatta hyppäsi hänen päälleen ja iski soturittaren tainnoksiin. Hän ei ollut ehtinyt edes tassuaan nostaa puollustakseen itseään.

Tuhkakajo tuskasteli luuklaanilaisen painon alla ja tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä, kun tuo painoi kynsillään hänen kipeää kylkeään. Siniharmaa luuklaanilaisnaaras hykersi mielipuolisen kuuloisena ja painoi kynsiään vaan syvemmälle, milloin vuoristoklaanilaisen suusta pääsi heikko vaikerrus. Se vaikutti vain innostavan tuota lisää. Kuolontähti katseli tyytyväisenä tilannetta, piirityksessä onnistuneita klaanitovereitaan ja loukkuun jääneitä Vuoristoklaanin kissoja. Tummanharmaan soturittaren katse käväisi Seittitassussa ja hän oli yllättynyt huomatessaan olevansa tyytyväinen tuon reagointiin vaaraa vastaan. Kultatassuun verrattaessa, joka valppaana mutta hermostuneena katsoi vastustajaansa oli sinisilmäisen naaraan oppilas vastaanottanut vihollisen uhkaavan ulkomuodon ja selvän taistelunhalukkuuden kera. Tuon silmissä ei näkynyt tippaakaan pelkoa, mitä hän itse tunsi sillä hetkellä tahattoman paljon. No heillähän oli vastassaan silkan huvin vuoksi kissoja tappavia sekopäitä, joten Tuhkakajo uskotteli itselleen pelon ja paniikin olevan oikeutettuja. Tomukukka vaati tietää mitä luuklaanilaiset oikein halusivat heistä, johon vastauksena Kuolontähti vain nauroi.
"Taidamme tehdä vain Aaltotähdelle selväksi että tiedän reviirinne pohjoisosa tulee vastedes olemaan... paremmassa käytössä", Luuklaanin päällikkö maukui hyytävän kuuloisena. Tummaharmaa soturitar näki miten kahden vuoristoklaanilaisnaaraan silmissä leimahti viha ja suojeluhalukkuus Vuoristoklaanin reviirin puolesta. Hän olisi varmasti itsekin ollut enemmän raivoissaan, mutta luuklaanilaisen kynnet puserrettuina kylkiinsä oli kaikesta muusta ajatteleminen todella hankalaa. Sitten, silmäkulmastaan, Tuhkakajo näki kahden hahmon hiipivän varjoissa, luuklaanilaisten selkien takana. Toivon kipinä syttyi hänen rintaansa, saisivatko he lisäapuja luopioklaanilaisten häätämiseksi? Mutta he eivät voineet olla pysyneet niin kauaa rajalla, että joku olisi kerennyt juoksemaan ylös vuoristoon hälyttämään apua. Oliko tämä vain parivaljakko, joka oli tullut muuten vain reviirille? Siirtäessään katsettaan klaanitovereihinsa, sinisilmäinen naaras huomasi Mustikkasielun vilkaisevan samaan suuntaan missä varjot olivat ja tuon katseen viipyessä kohdalla silmänräpäyksen verran normaalia pidempään. Sitten, sydämenlyönnin verran myöhemmin päästi kilpikonnakuvioinen soturitar hyökkäysulvahduksen suustaan.
"Senkin hiirenaivoiset tollot, hyökätkää!" Kuolontähti maukui tulistuneena omille klaanitovereilleen, jotka olivat jähmettyneet yllättävästä hyökkäyksestä. Luuklaanilainen Tuhkakajon selän päällä olisi ollut loistavassa kohdassa tekemään kohtalokkaan iskun hänen niskaansa, ellei tummanharmaa soturitar olisi tuon huomaamatta siirtänyt tassujaan parempaan asentoon, millä sai puserrettua itsensä nopeasti seisomaan ja tiputettua siniharmaan naaran selästään. Samalla kun tuo kompuroi itselleen tasapainoa, pääsi sinisilmäinen naaras kivusta sihisten jaloilleen. Hänen kylkensä säteili kipua koko kehoon ja pienet välkkyvät tähdet täplittivät Tuhkakajon näkökenttää. Hän yritti olla välittämättä siitä, joten teki ensimmäisenä hyökkäyksen ja raapaisi luuklaanilaisen kylkeä, mutta tummanharmaan soturittaren oma ei kestänyt ja hän horjahti. Siniharmaa naaras käytti tämän tilaisuuden hyväksi ja pukkasi vuoristoklaanilaisen kumoon, joka ähkäisi kovassa kivussa, sillä oli laskeutunut kipeän kylkensä päälle. Tuo oli tekemässä jatkoiskua, kun Mustikkasielu saapui paikalle ja hääsi luuklaanilaisen kauemmas. Sen jälkeen tuo tuli Tuhkakajon luokse.
"Sattuiko?" Kilpikonnakuvioinen soturitar sihisi. Hän pudisti päätään vaikka tiesi että hänen kivusta vääristyneiltä kasvoiltaan pystyi huomaamaan valehtelun. Sinisilmäinen naaras nousi hitaasti pystyyn ja nostaessaan katseensa näki, että tuo näytti hiukan hermostuneelta. Hän katsoi suuntaan missä Tomukukka oli juuri saanut oman vastustajansa pois kimpustaan ja näki tuonkin olevan hiukan huolestunut klaanitoverinsa kunnosta, vaikka mustaturkkinen soturitar rynnistikin sen jälkeen auttamaan Kultatassua. Tuhkakajo tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun tajusi ettei nähnyt Seittitassua missään. Samoin näytti myös siltä, että luuklaanilaisia olisi nyt vähemmän, verrattaessa piirityksen kissamäärään. Mitä se oppilas oli nyt mennyt tekemään?