Oli yö ja Leijonakynsi oli ollut kauan poissa.
*Kunhan kukaan ei nyt tulisi häiritsemään... Leopardilaikku saattaisi paljastua.* Hän mietiskeli hätääntyneenä, sillä tiesi että Sulkatähti oli lähettänyt taas yhden yöpartion liikkeelle. Soturi oli viimeinkin tavannut Leopardilaikun ja tuo oli suorastaan innoissaan selittänyt miten oli saanut luopioita ja kulkukissoja liittymään hyökkäykseen Nummiklaanin johtoporrasta vastaan. Hän ei ollut itse vielä nähnyt yhtäkään kyseisistä liittolaisista, mutta hänen entinen mestarinsa oli kertonut ettei siihen olisi enää kauan aikaa, kun nummiklaanilainen pääsisi heidät näkemään. He eivät olleet vielä sopineet mitään hyökkäyksen tarkemmasta ajankohdasta, mutta se tulisi tapahtumaan pian. Laikukas kolli oli ollut hyvin tyytyväinen kuullessaan Sulkatähden taistelusta mäyrää vastaan ja sanoi, että ei tarvitsisi kuin odottaa, että päällikkö lähtisi yksin ulos niin puolet suunnitelmasta olisi jo suoritettu. Sitten Leijonakynsi kuuli juoksuaskelia jostain läheltä ja painautui maahan. Kohta hän näki kauempana edessään nummilla juoksevan kollin.
*Liekkitaivas!* Soturi tajusi, mutta miksi varapäällikkö oli tulossa rajalta näin myöhään? Tuo näytti juoksevan hätääntyneenä leiriä kohti. Eikai Liekkitaivas vaan ollut seurannut häntä ja kuullut Leopardilaikun suunnitelmasta? Mutta tuo näytti tulevan Kuutamoklaanin rajalta eikä niinkään Neljän virran tammen, missä kermanvaalea kolli ja luopio olivat tavanneet.
*Mitä on tapahtunut?* Leijonakynsi mietti ja alkoi juoksemaan. Oliko Kuutamoklaanin rajalla tapahtunut jotakin mikä olisi vaatinut ruskearaidallisen kollin läsnäoloa? Mutta jos jotain olisi tekeillä, tuo ei olisi varmasti juossut nummilla ilman partion saattoa. Sulkatähti ei varmasti antaisi seuraajansa riskeerata henkeään sillä tavalla. Joten miksi Liekkitaivas oli ulkona? Kova tuulenviima hytisytti häntä, muistuttaen alkavasta lehtikadosta ja sen mukana tuomista viileistä säistä. Nummet olivat yhä kosteat jatkuvista sateista, joten soturin piti olla tavallista varovaisempi juostessaan. Hän näki kaukana varapäällikön juoksevan heidän leiriinsä, joten kermanvaalea kolli hidasti askeliaan. Hän kuuli leiristä puheensorinaa ja mietti ettei hänen kannattaisi mennä hetkeen leiriin, jos vaikka paljastuisikin. Vihersilmä kuuli päällikön, Liekkitaivaan, Ketunkynnen ja Kuutassun äänet.
"Liekkitaivas missä sinä olit?" Hän kuuli Sulkatähden närkästyneen äänen.

"Ututähti missä sinä olet?" Tammisydän huusi, mutta vastausta ei kuulunut. Pimeys oli langennut hänen ympärilleen eikä soturitar nähnyt yhtään mitään. Hän haistoi etäisesti kumppaninsa ja kuuli vain Loistetassun nyyhkyttävän jossakin lähistöllä. Naaras oli yrittänyt jo kutsua oppilastakin, mutta tuokaan ei ollut vastannut hänelle. Mustan ja oranssin kirjava kissa pyöri ympyrää, yritäen suunnistaa siinä pimeässä maailmassa missä hän oli. Aluksi turkoosisilmäinen kissa ei erottanut mustasta ympäristöstään sitä, mutta tarkemmin katsottuna hän näki edessään mustaturkkisen kissan seisovan selkä häneen päin.
"Varjoturkki! On ihana nähdä sinua! Missä Ututähti ja Loistetassu o...", Tammisydän ehti naukua, kun kissa kääntyi. Hän oli mustaturkkinen naaras, mutta vihreiden silmien sijaan tilalla oli oranssit viirusilmät. Kissa ei ollut Varjoturkki. Tuo näytti uhkaavalta ja hymyili ivallisesti. Puroklaanilainen luimi korviaan ja pörhisti karvansa. Kyllä hänkin osaisi näyttää uhkaavalta.
"Tervetuloa Luuklaaniin Tammisydän", kissa naukui. Mustaoranssi soturitar jähmettyi ja tunsi pelon virtaavan itsensä läpi kun huomasi kissan tassujen alla pienen oppilaan.
*Loistetassu...* Hän mietti kauhuissaan ja alkoi tuntemaan vihaa sisällään. Kuinka tuo kapinen kirppusäkki kehtasikin koskea Loistetassuun?
"Päästä oppilas menemään tai olet variksenruokaa!" Tammisydän sähisi ja astui askeleen eteenpäin, valmiina hyökkäämään mustaturkkisen kissan kimppuun. Tuohan ei pääsisi tilanteesta pois naarmuitta, ei kun oli uskaltanutkin satuttaa kollia. Kissa katsoi häntä ilkeästi ja upotti kyntensä mustaturkkisen oppilaan selkään. Raivon liekki leimahti mustaoranssin soturittaren sisällä, mutta hän ei saanut jalkojaan liikkumaan. Oppilas ulvoi kivusta ja valahti sitten veltoksi. Kyyneleet valuivat puroklaanilaisnaaraan silmistä, kun mustaturkkinen naaras heitti Loistetassun ruumiin valkoturkkisen naaraan ruumiin päälle. Tajutessaan kuka toinen kissa oli, alkoivat turkoosisilmäisen kissan tassut viimeinkin toimimaan.
"Ututähti!" Tammisydän ulvoi ja juoksi naarasta päin, joka oli tappanut hänen kumppaninsa ja ottopoikansa. Mustaoranssi soturitar oli valmis surmaamaan tuon mahdollisimman raa'alla tavalla ja viha oli sumentanut kaikki puroklaanilaisen ajatukset. Mustaturkkinen naaras oli kuitenkin nopeampi ja väistäessään turkoosisilmäisen naaraan iskua, oli jo vetäissyt hänen kaulansa auki. Kissa oli tappanut Tammisydämenkin, joka oli hyvää vauhtia menossa kohti Tähtiklaanin metsästysmaita Ututähden ja Loistetassun luo. Mutta perillä häntä odottikin siellä pieni valkoturkkinen naaraspentu. Ympäristö näytti yhä mustalta eikä vaikuttanut ollenkaan Tähtiklaanimaiselta. Mustaoranssi naaras kurtisti kulmiaan hämmennyksestä.
"Olenko kuollut?" Hän naukaisi ja pentu pudisti päätään.
"Et, tämä on vain uni. Mutta jos ette ota Luuklaanin uhkaa tosissanne, tämä voisi olla enneuni", tuo maukui ja alkoi haihtumaan pikkuhiljaa.

Tammisydän heräsi ja tarkisti nopeasti Ututähden olevan hänen vierellään. Siinähän tuo makasi ja soturitar nuolaisi kumppaninsa korvaa. Sitten hän alkoi miettimään outoa untaan.

Jääsilmä istui Luuklaanin leirin edessä ja katseli hajamielisen oloisena suojamuureihin, pohtien uskaltaisiko hän astua sisään. Taistelun ääniä leiristä ei enää kuulunut, joten puroklaanilaiset olisivat varmasti jo lähteneet, luultavasti taistelun hävinneinä. Soturitar ei uskaltanut ottaa askeltakaan lähemmäs leiriä sillä sinä hetkenä haavoittumattomana paikalle saapuminen aiheuttaisi hänelle varmasti jonkin sortin rangaistuksen, varsinkin kun hänellä oli mukanaan uutiset Matukan kuolemasta. Naaras puri huultaan, hänen olisi vain pitänyt lähteä pois kanjonista silloin kun hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus. Miksi ihmeessä punaoranssin kissan oli pitänyt yrittää leikkiä sankaria, kun nyt saisi vain kärsiä sen takia? Leirin sisäänkäynti vavahti ja sinisilmä jähmettyi kauhusta. Esiin astui Arpikynsi. Päällikköparin yksi 'uskottu'.
"Arpikynsi?" Jääsilmä yritti olla änkyttämättä katsoessaan siniset silmät levällään kollia. Hän oli jäänyt kiinni, enää olisi turha yrittää karata yhtään mihinkään. Tummanharmaan kissan turkki oli verinen ja karva sekaisin, tuo oli selvästi taistellut ankarasti puroklaanilaisia vastaan. Vielä vuotavat haavat koristelivat Arpikynnen arpista turkkia ja tuo näytti hetken ontuvan toista takajalkaansa. Luottosoturi näytti hetken yllättyneeltä törmätessään soturittareen heti leirin ulkopuolella, mutta hän pystyi miltei näkemään ajatusten muuttuvan tuon pään sisällä. Naaras oli vahingoittumaton likaisesta turkistaan huolimatta, jonka sade oli kyllä hyvin putsannut. Eli hän ei ollut taistellut, mutta nyt palaisi leiriin kun vaara olisi ohi. Punaoranssi kissa oli rikkonut verilakia, kun ei ollut suojellut leiriään ja sen kissoja vaaran uhatessa.
"Minäpä minä, petturi", Arpikynsi maukui uhkaavan kuuloisena. Jääsilmä nousi jaloilleen, aikeina lähteä pakoon, mutta luottosoturi oli nopeampi. Tuo kivuistaan huolimatta hyppäsi hänen päälleen ja iski soturittaren tainnoksiin. Hän ei ollut ehtinyt edes tassuaan nostaa puollustakseen itseään.

Tuhkakajo tuskasteli luuklaanilaisen painon alla ja tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä, kun tuo painoi kynsillään hänen kipeää kylkeään. Siniharmaa luuklaanilaisnaaras hykersi mielipuolisen kuuloisena ja painoi kynsiään vaan syvemmälle, milloin vuoristoklaanilaisen suusta pääsi heikko vaikerrus. Se vaikutti vain innostavan tuota lisää. Kuolontähti katseli tyytyväisenä tilannetta, piirityksessä onnistuneita klaanitovereitaan ja loukkuun jääneitä Vuoristoklaanin kissoja. Tummanharmaan soturittaren katse käväisi Seittitassussa ja hän oli yllättynyt huomatessaan olevansa tyytyväinen tuon reagointiin vaaraa vastaan. Kultatassuun verrattaessa, joka valppaana mutta hermostuneena katsoi vastustajaansa oli sinisilmäisen naaraan oppilas vastaanottanut vihollisen uhkaavan ulkomuodon ja selvän taistelunhalukkuuden kera. Tuon silmissä ei näkynyt tippaakaan pelkoa, mitä hän itse tunsi sillä hetkellä tahattoman paljon. No heillähän oli vastassaan silkan huvin vuoksi kissoja tappavia sekopäitä, joten Tuhkakajo uskotteli itselleen pelon ja paniikin olevan oikeutettuja. Tomukukka vaati tietää mitä luuklaanilaiset oikein halusivat heistä, johon vastauksena Kuolontähti vain nauroi.
"Taidamme tehdä vain Aaltotähdelle selväksi että tiedän reviirinne pohjoisosa tulee vastedes olemaan... paremmassa käytössä", Luuklaanin päällikkö maukui hyytävän kuuloisena. Tummaharmaa soturitar näki miten kahden vuoristoklaanilaisnaaraan silmissä leimahti viha ja suojeluhalukkuus Vuoristoklaanin reviirin puolesta. Hän olisi varmasti itsekin ollut enemmän raivoissaan, mutta luuklaanilaisen kynnet puserrettuina kylkiinsä oli kaikesta muusta ajatteleminen todella hankalaa. Sitten, silmäkulmastaan, Tuhkakajo näki kahden hahmon hiipivän varjoissa, luuklaanilaisten selkien takana. Toivon kipinä syttyi hänen rintaansa, saisivatko he lisäapuja luopioklaanilaisten häätämiseksi? Mutta he eivät voineet olla pysyneet niin kauaa rajalla, että joku olisi kerennyt juoksemaan ylös vuoristoon hälyttämään apua. Oliko tämä vain parivaljakko, joka oli tullut muuten vain reviirille? Siirtäessään katsettaan klaanitovereihinsa, sinisilmäinen naaras huomasi Mustikkasielun vilkaisevan samaan suuntaan missä varjot olivat ja tuon katseen viipyessä kohdalla silmänräpäyksen verran normaalia pidempään. Sitten, sydämenlyönnin verran myöhemmin päästi kilpikonnakuvioinen soturitar hyökkäysulvahduksen suustaan.
"Senkin hiirenaivoiset tollot, hyökätkää!" Kuolontähti maukui tulistuneena omille klaanitovereilleen, jotka olivat jähmettyneet yllättävästä hyökkäyksestä. Luuklaanilainen Tuhkakajon selän päällä olisi ollut loistavassa kohdassa tekemään kohtalokkaan iskun hänen niskaansa, ellei tummanharmaa soturitar olisi tuon huomaamatta siirtänyt tassujaan parempaan asentoon, millä sai puserrettua itsensä nopeasti seisomaan ja tiputettua siniharmaan naaran selästään. Samalla kun tuo kompuroi itselleen tasapainoa, pääsi sinisilmäinen naaras kivusta sihisten jaloilleen. Hänen kylkensä säteili kipua koko kehoon ja pienet välkkyvät tähdet täplittivät Tuhkakajon näkökenttää. Hän yritti olla välittämättä siitä, joten teki ensimmäisenä hyökkäyksen ja raapaisi luuklaanilaisen kylkeä, mutta tummanharmaan soturittaren oma ei kestänyt ja hän horjahti. Siniharmaa naaras käytti tämän tilaisuuden hyväksi ja pukkasi vuoristoklaanilaisen kumoon, joka ähkäisi kovassa kivussa, sillä oli laskeutunut kipeän kylkensä päälle. Tuo oli tekemässä jatkoiskua, kun Mustikkasielu saapui paikalle ja hääsi luuklaanilaisen kauemmas. Sen jälkeen tuo tuli Tuhkakajon luokse.
"Sattuiko?" Kilpikonnakuvioinen soturitar sihisi. Hän pudisti päätään vaikka tiesi että hänen kivusta vääristyneiltä kasvoiltaan pystyi huomaamaan valehtelun. Sinisilmäinen naaras nousi hitaasti pystyyn ja nostaessaan katseensa näki, että tuo näytti hiukan hermostuneelta. Hän katsoi suuntaan missä Tomukukka oli juuri saanut oman vastustajansa pois kimpustaan ja näki tuonkin olevan hiukan huolestunut klaanitoverinsa kunnosta, vaikka mustaturkkinen soturitar rynnistikin sen jälkeen auttamaan Kultatassua. Tuhkakajo tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun tajusi ettei nähnyt Seittitassua missään. Samoin näytti myös siltä, että luuklaanilaisia olisi nyt vähemmän, verrattaessa piirityksen kissamäärään. Mitä se oppilas oli nyt mennyt tekemään?

"Ei! Ne ovat sormustinkukan siemeniä! Ne ovat myrkyllisiä, et voi viedä niitä Kaniinisydämelle, hän tarvitsee unikonsiemeniä!" Ketunkynsi komensi Tähtitassua, joka luimituin korvin nyökkäsi häpeästä. Hän ei ymmärtänyt miten olikaan pystynyt tekemään niin typerän virheen, että oli sekoittanut siemenlajikkeet keskenään. Ja kyseessä oli vielä unikosiemenet, yrtti mikä parantajaoppilaalla oli tähän mennessä ollut eniten käytössä, luulisi siis jo ettei hän sekoittaisi sitä muihin siemeniin. Tämä oli kaiken lisäksi ollut punaviirullisen naaraan ensimmäinen itsenäinen yrttienkeruu reissu ja hän oli onnistunut möhlimään sen. Seuraavaa itsenäistä keruureissua saisikin sitten taas odotella, kun vanhempi parantaja tulisi mukaan varmistamaan oikeiden lajikkeiden noutamisen. Mustanharmaa kissa vei siemenet pois leiristä ja hautasi ne hiekkaiseen maahan, mistä ne tuskin lähtisivät hiirenkorvan saapuessa kasvamaan huonon maaperän takia.
"Ai hei Sulkatähti, mitä sinulle on sattunut?" Tähtitassu kuuli Ketunkynnen naukaisevan kun hän palasi takaisin parantajien pesälle. Parantajaoppilas asteli varovasti sisälle ja näki Sulkatähden istuvan punaruskean naaraan kanssa pesän keskellä. Päällikkö käänsi katseensa häneen, milloin punaviirullinen naaras kumarsi kunnioittavasti. Hopeanharmaa naaras katseli hetken häntä, ennen kuin kääntyi puhuttelemaan vanhempaa parantajaa.
"Tuntuu, kuin minusta tulisi pian klaanivanhin! Mutta haluan kouluttaa ainakin ensin Nummitassun loppuun asti!" Sulkatähti vinkaisi ja mustanharmaa kissa pystyi heti kuulemaan, että aihe oli arka ja ikävä tuolle. Hän ei pystynyt kuvittelemaan päällikköään jossakin muussa asemassa kuin päällikkönä, toki olihan tuo jo todella vanha ja kaikki olivat huomanneet naaraan hidastuneen liikkumisen. Että jos jonkun niin hopeanharmaan kissan olisi aika siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon. Ketunkynsi kuitenkin nyökkäsi kuuliaisena, kasvot ilmeettöminä ja alkoi tutkimaan tuota. Yötuuli ja Tähtitassu seurasivat molemmat tarkkaavaisina vierestä minkälaisia testejä kissalle piti tehdä tietääkseen olisiko tuon jo aika eläköityä. Vanhempi parantaja testasi Sulkatähden nivelten toiminnan, kuulon, näön ja reaktionopeuden.
"Voit kouluttaa Nummitassun loppuun, mutta sitten sinun on mentävä klaanivanhimpien pesään!" Ketunkynsi maukui ja kaikki kolme naarasta kumarsivat päällikölleen, kun tuo lähti pois pesästä. Parantajaoppilas sai luvan käydä syömässä, joten hän käveli tuoresaaliskasalle ja otti siitä kaninpoikasen. Naaras söi pitkäkorvan muutamalla haukkauksella ja meni sitten takaisin parantajien pesään. Siellä hän asettui makuusijalleen ja makoili siinä hetken, ennen kuin painoi päänsä etutassujensa päälle ja nukahti.

Tihkutäplä kurkisti parantajan pesään kuollut jänis roikkuen leuoissaan. Pesän perukoilla, lähellä yrttivarastoja istuskeli Lehtikuu, jonka katse kääntyi valppaana tulijaan. Parantajan edessä seli Tihkutäplää istuskeli Surutassu, käpäliensä edessä kaksi yrttikääröä. Valkoinen naaras kääntyi katsomaan Tihkutäplään hämillään, mutta hermostunut katse oppilaan silmissä rauhoittui tuuman, kun hän tunnisti tulijan.
#Yrtintunnistusharjoitukset menossa#, soturitar päätteli ja nyökkäsi tervehdyksen. Naaraan keltaiset silmät siirtyivät sivulle, jossa potilaiden sammalpedit sijaitsivat. Yötassu makoili tutulla paikallaan. Vääräsydän hänen rinnallaan oli herännyt, ja heilautti häntäänsä pienesti Tihkutäplälle. Liekkiturkkisen naaraan kasvot olivat edelleen kireät ja väsyttävästä huolesta varjostuneet.
#Hän ei ole varmaan vieläkään saanut hyviä uutisia#, Tihkutäplä ajatteli, rinta puristuen sympatiasta, ja tassutteli syvemmälle pesään. Harmaa naaras tunsi luissaan pesän hiljaisen ja suruntäyteisen tunnelman.
”Toin teille kaikille riistaa”, Tihkutäplä selitti ja tiputti jäniksen keskelle pesää. Lehtikuu nousi jaloilleen ja venytti selkäänsä.
”Kiitoksia, Tihkutäplä”, parantaja naukui hiljaa ja nyökkäsi Surutassulle.
”Olet ansainnut ensimmäisen suupalan palkkioksi ahkeruudestasi.”
”Laikkutassu nappasi tämän aivan itse. Välillä minusta tuntuu, että hän on jo aikeissa ohittaa mestarinsa”, Tihkutäplä selitti, kun Surutassu kumartui varovaisesti nuuhkaisemaan saalista, ja iski sitten hampaasaan mehukkaaseen lihaan. Soturitar vilkaisi Vääräsydäntä, jonka toinen käpälä lepäsi suojelevasti Yötassun kyljen yllä.
”En ole nälkäinen”, hän ilmoitti mumisten, ja hautasi kuononsa sammaleeseen tyttärensä pään vierellä. Lehtikuu pudisti apeana päätään Tihkutäplälle. Keltasilmäinen naaras nyökkäsi huolestunut ilme kasvoillaan ystävälleen. Parantaja vaikutti viestivän, että olisi parempi jättää Vääräsydän omaan rauhaansa.
#Häntä on varmasti pyydetty valmistautumaan pahimpaan#, Tihkutäplä ajatteli, ja kääri häntänsä ympärilleen. Hän oli nähnyt, kuinka Yötassulle oltiin yritetty syöttää jauhettua tuoresaalista ja kuinka hänen suuhunsa oli yritetty valuttaa vettä sammalesta, mutta oli vaivalloista saada tajuton naarasoppilas nielaisemaan. Tihkutäplä kurtisti kulmiaan. Ja se aika, jonka kissa pystyisi olemaan ilman kunnollista ravintoa ja vettä, olisi hyvin rajallinen. Mustan naaraan kyljet olivat jo kääntyneet kuopille, ja Vääräsydämen itkuisat silmät olivat näyttäneet menettäneen viimeisetkin toivonrippeensä, joita niissä oli ollut vielä muutama päivä sitten.
#Ennen pitkää...# Tihkutäplä ajatteli ja kohtasi mietteissään Lehtikuun surusta kimmeltävät, pyöreät silmät.
”No.. Mainitsiko Laikkutassu mitään vatsanpuruistaan? Jos niitä on vielä, voisin pureskella valmiiksi hänelle maustekirveliä.”
”Kuulemma ne yrtit, joita annoit aiemmin, toimivat jo mainiosti”, Tihkutäplä naukui ja väräytti korvaansa.
”Laikkutassu ei tosin ole ensimmäinen kissa myöntämään-”
”VÄÄRÄSYDÄN! Onko Vääräsydän täällä?”
Äkillinen huuto sai parantajan pesän kissojen turkit pörhölle. Vääräsydänkin heräsi horroksestaan ja loikkasi ylös. Tuoresaaliin pala tippui maahan Surutassun suupielestä, kun naaras tuijotti herkeämättä pesän suulle. Tihkutäplä kääntyi katsomaan, kuinka Valkoturkki, Yötassun mestari, pölähti sisään pesään.
”Hämyviiksi… Hämyviiksi on...” kolli kakisteli nähdessään liekinvärisen pesätoverinsa.
Vääräsydämen eriväriset silmät, toinen vihreä ja toinen meripihkan värinen, laajenivat järkytyksestä, kun hän alkoi käsittää saavansa pian lisää huonoja uutisia.
”Hämyviiksi on kuollut. Olen pahoillani”, Valkoturkki inahti, ja lysähti paikoilleen. Lehtikuu avasi suunsa epäuskoisesti, ja Tihkutäplä vastasi ystävänsä katseeseen samalla mitalla surua ja äimistystä äkillisistä uutisista.
”Mitä?” Tihkutäplä henkäisi ja käänsi katseensa Valkoturkkiin. Valkea kolli nielaisi ja tuijotti harmaakuvioista naarasta hetken syvänsinisillä silmillään, ja nyökkäsi sitten. Tihkutäplä räpytteli silmiään hiljaisuudessa, kamppaillen kyyneliä vastaan. Valkoturkin vakavasta katseesta päätellen asiasta ei ollut epäilystäkään. Ruskeaturkkinen klaanivanhin, Vääräsydämen isä ja Keltasydämen rakastettu kumppani, oli poissa. Lehtikuu kapusi jaloilleen nopeasti, ja loikki Vääräsydämen luo. Parantaja asetti häntänsä soturin selälle ja silitti pehmeästi antaen haavoittuvaisen naaraan painautua itseään vasten. Vääräsydän hautasi kuononsa parantajan lapaan. Lehtikuu katsoi Valkoturkkiin ja Tihkutäplään merkitsevästi, ja soturit poistuivat pesästä pikaisesti. Tihkutäplän jalat tärisivät, kun naaras kääntyi pesätoverinsa puoleen, kun he olivat päässeet kuuloetäisyyden päähän parantajan pesästä. Leiriaukio oli autio – Tihkutäplä oletti suurimman osan kissoista olevan partioimassa.
”Hämyviiksi on siis kuollut.. Nyt, kaikista ajoista? Mitä Tähtiklaani oikein ajattelee?”
”Enpä usko että tämä oli Tähtiklaanin käpälissä”, Valkoturkki murisi synkästi.
”Tihkutäplä, Hämyviiksi murhattiin.”
”MITÄ?” Tihkutäplä huudahti.
”Nyt ymmärrän, miksi ryntäsit pesään sillä tavalla”, soturi henkäisi ja pudisteli päätään järkyttyneenä, pahoinvoiva tunne kiertäen vatsaansa. Kuka murhaisi puolustuskyvyttömän klaanivanhimman?
”Ajattelin olevani sen velkaa Vääräsydämelle, kun en pystynyt suojelemaan Yötassuakaan”, Valkoturkki naukui ja vilkuili ympärilleen, kunnes kuiskasi, kuin se olisi ollut salaista:
”Partiomme löysi ruumiin. Ja Varistähden.”
Tihkutäplän pää tulvi kysymyksiä, polttavia ja pelottavia.
”Tähtiklaanin tähden, onko Varistähtikin?”
”Ei, ei.. Hän on kaipati kunnossa useiden elämiensä ansiosta, sen mitä kerkesin häntä katsoa ennen kuin pingoin tänne”, Valkoturkki naukui ja nyökkäsi kohti metsää.
”He ovat täällä varmasti pian. Halusin vain tulla varoittamaan Vääräsydäntä, ennen kuin.. En tiedä, jalkani toimivat ennen päätäni”, kolli päästi hermostuneen naurahduksen.
”Keltasydän on heidän kanssaan”, valkoturkkinen kissa jatkoi, ja painoi leukansa rintaansa.
”En ymmärrä”, Tihkutäplä kakoi.
”Mitä siellä oikein tapahtui?”
”Minusta se näytti siltä, kuin joku olisi hyökännyt Hämyviiksen ja Varistähden kimppuun.”
”Kuka?” Tihkutäplä naukui kauhistuneena, ja siirteli tassujaan. Valkoturkki oli aikeissa sanoa jotain, mutta sulki sitten äkisti suunsa, niin kuin olisi melkein lipsauttanut jotain salattua. Tihkutäplä katsoi häntä hämmentyneenä, ja kolli vastasi katseeseen epäröiden.
”En tiedä kuinka salaisena tämä pitäisi pitää, mutta murhapaikalla oli Mustakynnen hajua. En tahtoisi sanoa tästä klaanitoveristani, en etenkään siksi että tiedän sen aiheuttavan vain lisää kaaosta klaanissa, mutta luulen että kaikkien ensimmäinen ajatus oli että hän teki… sen.”
Kylmät väreet levisivät pitkin Tihkutäplän selkää.
”Mustakynsi?” naaras toisti epäuskoisena, ja Valkoturkki nyökkäsi vakavana. Tihkutäplä katsoi kohti metsää ja tunsi mielensä haahuilevan järkytyksessä jonnekin kauas.
”Minä.. Näin hänen ehkä lähtevän Varistähden kanssa aiemmin, kun olin puhumassa Vääräsydämen kanssa”, harmaakuvioinen naaras naukui nielaisten, kun hämärä muistikuva, yhtäkkisesti tärkeä arkipäivän välähdys, pulpahti hänen mieleensä.
”Tietenkin. Se ketunmieli”, Valkoturkki sihisi puristaen kyntensä maahan. Tihkutäplä ei voinut uskoa pesätoveristaan oman klaanitoverinsa surmaajaa, mutta joka sydämenlyönnillä hänestä tuli varmempi asiasta.
”Varistähden ja Keltasydämen on vahvistettava asia. Voihan olla, että Mustakynsi taisteli heidän kanssaan hyökkääjää vastaan.”
Valkoturkki katsoi häntä silmät sirissä.
#Kumpikaan meistä ei usko tuota#, Tihkutäplä ajatteli nielaisten.
”Kuitenkin… Tarvitseeko Varistähti Lehtikuuta? Siinä tapauksessa hänen pitäisi alkaa jo valmistella yrttejään, jos haavat ovat pahat.”
Valkoturkki värähti.
”Sitä ne todellakin ovat. Hiirenpapanat, minä menen.”
Valkoturkkinen kolli singahti hänen ohitseen kohti parantajan pesää. Jäädessään yksin Tihkutäplän valtasi lohduton olo. Muistot tarinatuokioista pentuna ja oppilaana klaanivanhimpien kotoisassa pesässä tulvivat naaraan mieleen. Hiirensapen kirpeä tuoksu ja Hämyviiksen äkäinen tiuskinta, kun hän vahingossa näykkäisi hänen nahkaansa tai päästi kirpun menemään.

Kaoottisimman tilanteen rauhoituttua leirin tunnelma oli yhtä suruntäyteinen kuin aiemmin parantajan pesässä. Tihkutäplä istui uloskäynnillä vartiossa ja tarkkaili kissoja. Varistähti ja Hämyviiksen ruumis olivat parantajan pesässä parantajien tutkittavina, ja kissoja oli kerääntynyt ympärille suremaan. Leirin laitamilla kissat supisivat dramaattisista tapahtumista. Koko tarina oli vielä sumussa, eikä kukaan tuntunut tietävän koko totuutta tapahtumista, mikä innosti kissoja juoruilemaan. Aika ajoin käydessään läpi aukiota Tihkutäplän keltainen katse kohtasi Nummipyörteen, joka nyökkäsi aina lyhyesti, rohkaisten tietämättään Tihkutäplää jatkamaan velvollisuuksiaan. Naaraan mieli teki nimittäin vain juosta metsään selvittämään ajatuksiaan. Vielä parempi olisi ollut mahdollisuus kuulustella Mustakynttä tapahtumista. Ensimmäinen mustan naaraan perään lähetetty etsintäpartio oli palannut tyhjin tassuin – Tihkutäplän käpäliä syyhytti mennä auttamaan, mutta hänen olisi ensin hoidettava vahtivuoronsa pois alta.
”Ei täällä”, matala murahdus havahdutti harmaakuvioisen soturin mietteistään. Tihkutäplä valpastui, ja valmistautui tervehtimään Hämäräaskelta ja Salamaviiltoa, jotka löntystelivät rinnakkain häntä kohti matkallaan ulos leiristä. Hämäräaskeleen meripihkasilmät kiiluivat, kun soturit kävelivät ohi. Salamaviilto nakkeli niskojaan hieman ärtyneen oloisena.
#Mihin he ovat menossa, tällaisenä aikana?#
Tihkutäplä kääntyi katsomaan kaksikon perään ja näki, kuinka Hämäräaskel kumartui pikaisesti sihahtamaan jotain veljensä korvaan, kunnes kaksikko erkaantui taas. Tihkutäplä kurtisti kulmiaan, ja kääntyi leirin puoleen vilkuillen ympärilleen. Naaraan katse kirkastui, kun hän tunnisti Hopeaviiman istuskelevan lähistöllä.
”Hopeaviima!” soturi huudahti ja loikki nopeasti hänen luokseen. Lumenvalkea naaras katsahti häneen hieman yllättyneenä.
”Anteeksi kun kysyn tätä juuri tänään, mutta voisitko tehdä minulle palveluksen ja olla hetken vartiossa puolestani? Minun pitäisi, öh… Käydä tarpeidentekopaikalla”, Tihkutäplä naukui nopeasti, omatunto välittömästi soimaten valheestaan.
”Toki”, Hopeaviima naukui, ja vilkaisi uloskäynnille.
”Älä huolehdi, se sopii hyvin. Saanpahan jotain muuta ajateltavaa.”
”Kiitos Hopeaviima! Lupaan, että korvaan tämän”, Tihkutäplä kiitti helpottuneena, ja nyökkäsi naaraalle, ennen kuin livahti hänen ohitseen kohti tarpeidentekopaikkaa. Saniaismuurin taakse kadottuaan Tihkutäplä kuitenkin sukelsi syvemmälle aluskasvillisuuteen, ja lähti loikkimaan nopeasti kohti suuntaa, johon Salamaviilto ja Hämäräaskel olivat menneet.

"Mustakynttä tullaan tästälähin kohtelemaan luopiona ja hänet on lupa surmata lupia kyselemättä. Hän vei minulta kaksi henkeä, surmasi Hämyviiksen ja kertoi olevansa Tammiturkin ja Hiljaisuustassun kuolemien takana. En halua nähdä hänen kasvojaan enää ikinä Kuutamoklaanin reviirillä, en edes koko kanjonissa!" Varistähti naukui vihaisena ja katsoi edessään seisovia klaanitovereitaan totisempana kuin koskaan. Sinitassu suoristi ryhtiään, kun tuon katse lipui hänen ylitseen. Oli todella kauhistuttavaa ajatella, että Mustakynsi, heidän kaikkien klaanitoveri ja hänen käsityksensä mukaan kunnioitettu soturi oli tuosta noin vain kääntynyt omaa klaaniaan vastaan ja ruvennut pistämään sen jäseniä pois päiviltä. Oppilas ei ollut ikinä nähnyt Tammiturkkia, mutta tiesi tuon olleen Lehtikuun mestari. Hiljaisuustassu taas oli ollut Mustakynnen oppilas ja saanut surmansa samassa taistelussa missä hänen emonsa ja sisarensa oltiin tapettu, kun hän oli ollut vasta pentu. Muistot tuosta hirvittävästä taistelusta kummittelivat yhä naaraan mielessä ja hän ei tuntunut pystyvän uskomaan sitä, että Mustakynsi oli samaisessa taistelussa surmannut oman oppilaansa ja peittänyt tekonsa kertomalla luuklaanilaisten tappaneen Hiljaisuustassun. Kokous päättyi ja leiriaukio täyttyi hälinällä, kun kaikki päivittelivät Mustakynnen tekoja.
"Lähden metsästämään!" Sinitassu maukaisi Mustalammelle, joka nyökkäsi ohimennen oppilaalleen. Tuon ei tarvitsisi tulla mukaan, olihan hän ollut jo melkein kolme vuodenaikaa oppilaana ja sai käydä jo yksin metsällä, mestarin luottaessa siihen, että naaras pysyisi turvassa ja käyttäytyi järkevästi. Lisäksi Yötassun huononevan tilan takia hän halusi mestarinsa olevan mahdollisimman lähellä tytärtään... Ruskeamerkkinen kissa kipitti ulos leiristä ja antoi metsätuulen vietellä turkkiaan, kun hän lähti kävelemään poispäin leiristä. Metsä oli tumma, eivätkä pienetkään auringonsäteet läpäisseet puiden oksakattoa, saati sitten taivaalla roikkuvia harmaita sadepilviä. Valkoturkkinen kissa piti askeleensa ripeänä, sillä palaisi oikein mielellään takaisin leiriin ennen kuin sade puhkeaisi ja tekisi metsästämisestä hankalampaa. Reviirin pohjoisosassa itsekseen käymisen oli Mustalampi, kuten moni muukin mestari, ankarasti kieltänyt tulvivan joen takia, mutta yhden pääskysen napattuaan ja maahan haudattuaan veivät hänen tassunsa silti pidemmälle, kohti vuoristoa ja tulvivaa jokea. Riistaa olisi enemmän siellä. Haistellessaan ilmaa yllätti outo katku Sinitassun aistit. Hän haistoi... mäyrän.
"MÄYRÄ!" Oppilas huusi huomatessaan eläimen löntystelevän hänen takanaan. Naaras oli toivonut äänenvoimakkuudensa säikyttävän yleensä taisteluhaluttoman eläimen matkoihinsa, mutta tuo päästi muutaman haukahduksen ja murohduksen sekaista äännähdystä suustaan ja jatkoi matkaansa häntä kohti äänistä välittämättä. Ruskeamerkkinen kissa toivoi, että joku hänen klaanitoverinsa olisi myös tuntenut olonsa uhkarohkeaksi ja lähtenyt tulvivan joen lähelle kielloista huolimatta ja nyt kuulisi valkoturkkisen kissan avunpyynnöt. Sillä hänen olisi pakko hyökätä ja tiesi ettei selviäisi taistelusta omin avuin. Sinisilmä ponkaisi vauhtia ja hyökkäsi mäyrän kimppuun, mutta ei ehtinyt edes kunnolla takertumaan eläimeen, kun se jo huitaisi hänet maahan. Sinitassu tunsi kivun jyskyttävän oikeanpuoleisessa lavassaan ja tunsi kuinka jokin märkä valui sitä pitkin hänen jalalleen, hän oli saanut haavan. Oppilas ei kuitenkaan luovuttanut vaan nousi jaloilleen ja yritti käydä mäyrän kimppuun uudestaan. Seuraavalla iskullaan eläin oli vähällä tappaa hänet, jos isku olisi osunut selän sijasta päähän, olisi naaras ollut mennyttä. Nyt hän huohotti maassa ja pusersi silmiään kiinni, odottaen viimeistä tappoiskua pelosta kangistuneena.
"Jätä hänet rauhaan!" Joku huusi.

//Haluaako joku jatkaa tästä?^^

Purotassu käveli pitkin Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin rajaa. Kuuhuipun hetki oli mennyt hetki sitten ja hän katseli tähtiin, jotka vaivoin pilkistivät harmaiden sadepilvien takaa. Sen sijaan, että oppilas olisi mennyt näyttämään Kuutassulle taivaan merkit kun tuo hänestä pahaa muille oppilaille puhui, kolli oli lähtenyt luvatta yksinään reviirille kävelemään ja painimaan pahan olonsa - niin henkisen kuin fyysisenkin - kanssa. Yön kokoontuminen olisi luultavasti käynnissä para-aikaa, eikä siis Nummiklaanin reviirillä pitäisi kamalan monen kissan olla yökävelyllä joten hän käveli kaikessa rauhassa. Tummaraitainen kissa kyllä palaisi takaisin leiriin ennen kokoontumispartiota tai vasta heidän jälkeensä, hän ei ollut vielä kerennyt päättämään sitä. Tummanharmaa kissa kohotti katseensa taivaalle ja nielaisi.
*Emo, minulla on hirvittävän iso ikävä sinua.* Hän mietti surullisena, mutta joutui painautumaan äkisti maahan kuullessaan ääniä. Hieman kauempana nummilla liikkui kaksi mustaa hahmoa, joista Purotassu ei ainakaan sinne asti tunnistanut kumpaakaan. Hänet kuitenkin valtasi suuri uteliaisuuden tunne, keitä nämä kissat olivat? Olivatko he tunkeutumassa Nummiklaanin reviirille? Ja pystyisikö oppilas yksinään häätämään kaksi aikuiselta näyttävää kissaa ulos reviiriltä vai pitäisikö hänen lähteä kertomaan löydöstään leirissä oleville kissoille? Samalla kun kolli pohti vaihtoehtojaan, käveli tuntematon kissakaksikko yhä kauemmas ja hänen oli pakko ottaa jalat alleen ja lähteä varjostamaan heitä. Tummaraitainen kissa oli kuitenkin ollut vasta alle kolme kuuta oppilaana ja tajusi liian myöhään tuulen puhaltavan hänen suunnaltaan kahta kissaa kohti, sillä nuo olivat yhtäkkiä kääntyneet ympäri ja juoksivat nyt Purotassua kohti. Toinen muukalaisista, tummanharmaa naaras sähisi hänelle, mutta oranssisilmäinen kissa katsoi tuohon vain ilmeellä 'Yritäkkin hyökätä kimppuuni niin olet variksenruokaa!'.
"Rauhoitu Routasydän, en usko hänestä olevan vaaraa", toinen, tummalaikukas kolli kertoi katsoessaan hämmentyneenä oppilasta, mutta viritti kasvoillensa hymyn. Naaras lopetti sähinän, mutta katsoi yhä uhmakkaasti nummiklaanilaista. Tummaraitainen kolli oli iloinen ja samalla jännittynyt, iloinen siitä ettei ainakaan toinen kissoista vaikuttanut hyökkäävältä ja jännittynyt, koska kyseessä oli kaksi Nummiklaanin reviirille tunkeutunutta erakkoa, joista toisella oli klaanikissan nimi. Hän heilautti häntäänsä ja antoi epäilevän katseensa pomppia kissasta toiseen. Muukalaiset selvästi odottivat Purotassun sanovan jotakin, mutta hän oli hiljaa, yhä pohtien tilannetta. Miksi kissat olivat Nummiklaanin reviirillä ja olisiko toinen heistä luopio? Olisivatko molemmat heistä luopioita? Silloin tästä tilanteesta tulisi monta kymmentä kertaa vaarallisempi, oranssisilmäiselle kissalle.
"Mitä teette Nummiklaanin reviirillä?" Oppilaan naukaisu oli kuulostanut enemmän hätääntyneeltä kuin uhmakkaalta, minkä kumpikin kissa oli varmasti huomannut. Hän katsoi laikukasta kollia eikä voinut olla värähtämättä, sillä vaikutti hyvin paljon siltä että tuon hymyilevien kasvojen taakse oli peitetty jokin voimakkaampi, agressiivisempi tunne. Asiaan ei auttanut se, että tuo oli koko interaktion ajan vain tuijottanut Purotassua silmiin, eikä esimerkiksi vilkaissutkaan toista kissaa heidän seurassaan. Tummaraitaisen kollin yllätykseksi tuo alkoi kehräämään... ilosta? Se jos mikä sai hänen ihollan kulkemaan kylmiä väreitä ja oranssisilmäinen kissa teki kaikkensa näyttääkseen vielä uhmakkaalta ja valmiina käymään molempien tunkeilijoiden kimppuun.
"Voi, me olemme vain läpikulku matkalla, asumme etelärajanne toisella puolen ja päätimme oikaista, kun lähistöllä ei tuntunut olevan ketään, eikö niin?" Tummalaikukas kolli naukui ja vilkaisi nyt ensimmäistä kertaa vierustoveriaan. Routasydän nyökkäsi ja katsoi yhä tarkkaillen Purotassua. Hän laski päätään hieman, tämä ei olisi ensimmäinen kerta kun erakot olisivat vain kulkemassa heidän reviirinsä läpi eikä ainakaan oppilaan eliniän aikana oltu kertaakaan hyökätty vain läpikulkevien kissojen kimppuun. Sellainen antaisi nummiklaanilaisista huonon kuvan. Tummaraitainen kolli pohti hetken mitä sanoisi, hän ei halunnut vaikuttaa liian töykeältä ja mietti pitäisikö hänen vain antaa kahden kissan jatkaa matkaansa. Mutta se vastuuntuntoisempi puoli oranssisilmäisestä kissasta kertoi, että näistä kahdesta kissasta pitäisi ilmoittaa aikuisille, ehkä viedä jopa klaanin eteen. Mutta silloin saataisiin myös selville Purotassun luvaton poissaolo.
"No menkää si...", hän maukui, mutta ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun nummilta alkoi kuulua partion ääniä. Routasydän ja tummalaikkuinen kolli pinkaisivat juoksuun ja olivat kadonneet näkyvistä silmänräpäyksessä. Oppilas hymähti ja pohti pitäisikö juosta partiota vastaan ja kertoa kahdesta tunkeilijasta, mutta ei tiennyt miten muut reagoisivat siihen jos saisivat kuulla, että hän oli ensitöikseen ruvennut juttelemaan kissoille niiden karkoittamisen sijaan. Joten kolli päätti jäädä aloilleen ja vain kertoa haistaneensa kahden erakon mennen siitä kohin. Äänet voimistuivat ja tummaraitaisen kissan takaa tulikin kohta Sadeläikkä Saarnihännän ja Solinatassun kanssa.
"Purotassu missä olet ollut?!" Hänen mestarinsa kysyi vihaisesti. Purotassu painoi päänsä alas ja käveli heidän luokseen. Hänen ei tehnyt mieli kertoa oikeaa syytä leiristä karkaamiselleen, joten sanoi vain ensimmäisen valheen mikä mieleen tuli.
"Anteeksi. En saanut unta joten päätin lähteä seikkailemaan. Löysin kahden tuntemattoman kissan hajujäljen ja seurasin niitä tähän asti", kollioppilas naukui ja värähti, kun valkoläikkäinen luottosoturi katsoi häneen. Tumaraitainen kissa ei saanut selvää tuon ilmeestä, mutta uskoi hyvin vahvasti Sadeläikän olevan vain entistä vihaisempi. Tai no kukapa mestari ei tälläisessä tilanteessa olisi ollut vihainen oppilaalleen. Ensin hän oli rikkonut sääntöjä ja nyt vielä leikki hengellään, kun lähti jahtaamaan kahta erakkoa.
"Aamupartio saa tarkastaa tilanteen. Me lähdemme nyt leiriin", harmaaturkkinen naaras maukui ja lähti kävelemään poispäin Saarnihäntä rinnallaan. Solinatassu käveli isoveljensä luokse.
"Mennään", tuo sanoi surullisena ja he katsoivat yhdessä mestariensa perässä piikkipensaikkoon.

Hyökkäyskäsky ulvaistiin ja Seittitassu oli jo saman sydämenlyönnin aikana vastustajansa kimpussa. Luuklaanilainen oli ollut niin kauhuissaan vastustajansa uhkaavasta olemuksesta, että ei ollut edes ehtinyt väistää alta, kun tummaraitainen oppilas oli kynnet ojossa tömähtänyt tuota päin. Harmaaturkkinen kolli päästi kivun ja säikähdyksen sekaisen naukaisun, ja alkoi takomaan takajaloillaan hänen vatsaansa, pitäen etutassuillaan vuoristoklaanilaisen kaulaa ja teräviä hampaita kauempana omasta kurkustaan. Vaaleanruskea kissa yllättyi hieman, ensin tuon voimakkuudesta ja sitten iskujen lujuudesta. Luuklaanilainen oli vaikuttanut heiveröiseltä pelkonsa takia ja selvästi Tuhkakajo ei ollut heidän vähäisissä taisteluharjoituksissaan käyttänyt kunnolla voimaa lyödessään häntä. Iskut mitä sinsisilmä sai vatsaansa aiehuttivat heti mustelmia ja varpaiden kynnet sekoittuivat pitkään karvaan, repien niitä kivuliaasti irti, välillä päästen nirhaisemaan turkin alla olevaa herkkää ihoa.
"Seittitassu, var-"
Jokin suuri mätkähti hänen kylkeensä ja Seittitassu lennähti irti vastustajastaan. Hän iskeytyi kompuroiden maahan, mutta onnistui pitämään tasapainonsa jotenkuten. Vihaisesti sihisten oppilas käännähti katsomaan kuka oli oikein keskeyttänyt hänen hyökkäyksensä, Kultatassun huudon lisäksi. Ruskea, pörröturkkinen kolli joka oli aikaisemmin hyökännyt naarasoppilaan kimppuun - ja selvästi voittanut ensimmäisen erän - seisoi uhkaavan näköisenä sen harmaaturkkisen luuklaanilaisen vieressä, kenen kanssa tummaraitainen kolli äsken ollut tassukähmässä. Tämä kissa oli täysi vastakohta klaanitoveriinsa verrattuna. Tuosta uhkui sama taistelunjanoisuus ja verenhimoisuus, mikä vaaleanruskeasta kissastakin, mutta ainoa ero heidän välillää on se, että luuklaanilainen vaikutti olevan jo täysikasvuisen kissan kokoinen ja tuon turkkia koristelevat arvet ja selvästi näkyvät lihakset kielivät siitä, että tämä kissa oli joko soturi tai viimeisiä päiviään oppilaana. Sinisilmä siristi omaa katsettaan, mutta ei suostunut tuntemaan pelkoa.
"No mitä sinä siinä odotat senkin ketunläjä? Käy kiinni jos uskallat!" Hän naukaisi pilkallisesti ja valmistautui vastaanottamaan uuden vastustajansa. Meni sydämenlyönti, ehkä kaksi, kun kaksi kollia olivat lujaa toisiinsa räsähtäen iskeytyneet toisiinsa ja kierineet pois muiden kissojen luota, nakellen iskuja puolin ja toisin.

Tihkutäplä hyppi kantojen päälle ja sukelsi kaatuneiden puunrunkojen alta sukkelasti, tuntien reitit reviirin läpi kuin omat käpälänsä. Hän oli saanut kiinni Hämäräaskeleen ja Salamaviillon hajujäljen, ja seurasi nyt sitä pitäen itsensä matalana ja huomaamattomana välttäen aiheuttamasta ääniä, jotka voisivat paljastaa soturikaksikolle, että heitä seurattiin. Tihkutäplä ei vielä erottanut pesätoveriensa hahmoja, mutta joka askeleella heidän hajunsa voimistui. Hetken kuluttua naaras alkoi hidastaa tahtiaan, ettei vain olisi innostuksissaan rynnännyt kiinni heidän häntiinsä. Olisikin ollut noloa yrittää selitellä, minkä takia sattui törmäämään veljeksiin syvällä metsässä, vielä kun he olivat juuri nähneet hänet vahtivuorossa leirin uloskäynnillä.
Tovin kuluttua Tihkutäplä pani merkille, että hänen seurattavansa olivat kaartaneet yhtäkkiä sivulle ja lähteneet kulkemaan kohti jokea. Kollit kulkivat epätavallisia reittejä, joita partiot eivät yleensä käyttäneet ja lähestyivät vielä jokea, joka tulvi viimeaikojen rankkasateiden vuoksi vaarallisuuteen asti. Jännitys kiristyi solmuksi Tihkutäplän vatsassa.
#Mitä ihmettä he oikein tekevät täällä?# naaras ajatteli, ja pysähtyi erään tiheän vatukkapensaan taakse. Hän haistoi jo jokiveden ja saven, jotka muistuttivat häntä varoittavasti Yötassun onnettomuudesta. Harmaa soturi ryömi pensaan alle ja raotti käpälällään varovasti yhtä oksaa. Sen läpi hän näki kauempana villisti kuohuvan joen, ja kaksi kissaa, jotka tassuttelivat lähemmäs sen piennarta mutta pysähtyivät turvallisen etäisyyden päähän. Jännittyneenä naaras veti käpälänsä pois piikikkäältä oksalta, joka jäi hyvään asentoon, josta hän näki juuri ja juuri lehtien siimeksestä Hämäräaskeleen ja Salamaviillon istuvat hahmot.
”Täällä kukaan ei kuule eikä näe meitä”, Hämäräaskel totesi latteasti ja veti paksun, tummanharmaan häntänsä käpäliensä ylle. Kollin ryhti oli huono ja hänen meripihkasilmissään kipunoi tulisesti. Soturi vaikutti olevan sekä varuillaan että hiukan ärtynyt. Salamaviilto nakkeli niskojaan ja asettui rennompaan asentoon.
#Tietenkin#, Tihkutäplä ajatteli ja nielaisi. Miksi muutenkaan kukaan tulisi näin lähelle jokea juttelemaan, ellei keskustelunaihe olisi jotenkin salainen? Naaraan sydän pamppaili, kun hän mietti, mitä sellaista kollit olisivat voineet suunnitella, joka ei sopisi omien klaanitoverien korville.
”En tajua, miksi olet niin tarkka tästä. Ihan hyvin olisimme voineet jää-”
”Koskaan ei voi olla liian tarkka. Jos väärät kissat saavat tästä vihiä, olemme mennyttä”, Hämäräaskel ärähti katkaisten Salamaviillon lauseen. Musta kolli kurtisti kulmiaan, vaihtoi asentoaan ja irvisti. Rivi valkoisia hampaita paljastui. Tihkutäplä värähti näylle ja siristeli silmiään. Hän joutui todella pinnistelemään kuullakseen joen pauhun alta, mistä kollit keskustelivat.
”Tämä päivä on kuitenkin muuttanut tilannettamme”, Hämäräaskel jatkoi ja siloitti turkkinsa. Salamaviilto katsoi veljeään silmät viiruina.
”Hiirenaivokin sen tajuaa. Varistähti..” Joki vei loput mustan kollin sanoista mukanaan. Hämäräaskel näytti kuitenkin nyökkäävän merkiksi siitä, että oli samaa mieltä veljensä kanssa.
”Mustakynsi teki meille palveluksen. Voisimme hänen ansiostaan ehkä alkaa jo värväämään kissoja. Vaikka en voikkaan hyväksyä, mitä hän teki Hämyviikselle”, Hämäräaskel murahti kiristellen hampaitaan. Salamaviilto lipaisi rintaansa. Veri humisi Tihkutäplän korvissa – hän ei voinut uskoa, mitä oli todistamassa.
”Nyt”, Hämäräaskel naukui ja kumartui pienesti veljensä suuntaan.
”Tarvitsemme lisää luotettavia kissoja. Mutta meidän täytyy olla varovaisia, sillä yksikin lipsahdus, ja paljastumme.”
”Selvä selvä...” Salamaviilto murahti ja kysyi:
”Ketä olit ajatellut Kaamosyön lisäksi?”
”.. Meidän kaltaisiamme kissoja. Todellisia kuutamoklaanilaisia, jotka asettavat klaanin etusijalle.”
”Varmaan viisasta olla mainitsematta alussa tulevista suunnitelmista mitään”, Salamaviilto tokaisi. Hämäräaskel nyökkäsi silmät viiruina.
”Totta. Kuutamoklaanilaiset ovat uskollisia kissoja, ja hyvä niin. Alkushokki voisi olla liian suuri. Parempi..”
Tihkutäplä kirosi jokea, joka vei taas yhden palan olennaista infoa kollien keskustelusta pois hänen korviensa ulottuvilta. Hän siristeli silmiään lukiakseen pesätoveriensa huulilta heidän sanojaan, mutta se tuntui mahdottomalta, kun kaksikko painoi päänsä lähes yhteen, kääntäen puoliksi selkänsä pensaalle, jonka suojassa Tihkutäplä makaili. Naaras kerkesi jo pelätä, että ei saisi kuulla yhtään lisää siitä, mitä kolleilla oli puhuttavanaan. He olivat keskustelleet jo hyvän aikaa niin, että Tihkutäplä kuuli vain yksittäisiä sanoja ja lauseenpätkiä, kun Salamaviillon ääni kohosi joen pauhun ylle kirkkaana:
”Entäs Tihkutäplä?”
Tihkutäplä jähmettyi ja pidätti hetken hengitystään.
”…”
Hämäräaskel katseli heinikkoa edessään, ja yhtäkkiä leveälapaisen kollin katse näytti lähtevän vaeltamaan kohti metsää. Samassa Tihkutäplän sydän hypähti kurkkuun. Hän oli ollut liian keskittynyt kuuntelemaan keskustelua, ettei ollut edes kerennyt huolehtia kiinni jäämisestä. Mitä jos hänen turkkinsa olisikin pilkistänyt koko ajan jostain oksien lomasta, tai hänen hajunsa olisi onnistunut leijumaan vatukan läpi jokea kohti?
Silloin kimeä huuto, nuoren naaraskissan ääni, halkoi ilmaa:
”MÄYRÄ!”
Tihkutäplä tukahdutti hyppyrefleksin jaloissaan ja vaistomaisen tahtonsa rynnätä ulos pensaasta.
#Sinitassu!?# naaras ajatteli hätääntyneenä ajatellen tunnistavansa kuutamoklaanilaisoppilaan äänen. Salamaviilto ja Hämäräaskel vaihtoivat yllättyneitä katseita, ja lähtivät enempää jossittelematta juoksemaan ääntä kohti. Tihkutäplä puristi silmänsä umpeen, kun kollit ryntäsivät aluskasvillisuutta talloen hänen ohitseen niin, että maahan varisseet vatukanoksat ratisivat. Sydän pamppaillen naaras hiipi esiin piilostaan, kun he olivat menneet, ja lähti loikkimaan vilkkaasti heidän menosuuntaansa. Pian hän erotti puiden välistä, kuinka kaksi soturia juoksivat rinta rinnan. Vaivihkaa Tihkutäplä loikki sivulle, ettei näyttäisi tulevan täsmälleen samasta suunnasta kuin kaksikko.
”Jätä hänet rauhaan!” naaras kuuli Salamaviillon karjaisevan. Kauhusta jähmeänä naaras asteli lähemmäs ja sammaleeseen painautuneena näki, kuinka kaksi soturia hyökkäsivät suurikokoisen mäyrän kimppuun. Pedon edessä köyristelevä Sinitassu näytti hetken avuttomalta pennulta. Verta vuosi vuolaasti hänen toisesta lavastaan.
#Tähtiklaani#, Tihkutäplä henkäisi mielessään ja hiippaili lähemmäs toivoen, ettei oppilas olisi loukkaantunut kovin pahasti. Salamaviilto hyppäsi sivusta kiinni mäyrän kuonoon, mikä sai sen kääntymään pois päin oppilaasta. Hämäräaskel ponkaisi kiinni olennon kylkeen ja raastoi. Se sai mustavalkoisen eläimen ärisemään ja nousemaan takajaloilleen. Tihkutäplä sukelsi esiin saniaspehkosta Hämäräaskeleen ja Salamaviillon vierelle, ja sähisi villisti eläimelle pörhistäen turkkiaan, jotta näyttäisi isommalta. Mäyrä tömähti jaloilleen selvästi hämmentyneenä uhrinsa äkillisistä apujoukoista. Salamaviilto iski varoittamatta raivokkaasti kiinni sen kuonoon ja veti pitkän, syvän viillon siihen kynsillään ennen kuin tiputtautui Hämäräaskeleen tieltä, joka loikkasi sivusta roikkumaan kiinni pitkäkuonoisen eläimen niskaan. Tihkutäplä syöksyi kohti mäyrän jalkaa, kun se yhtäkkiä ravisti Hämäräaskeleen irti itsestään ja ryntäsi kohti aluskasvillisuutta. Salamaviilto ryntäsi sen perään häntä pörröllä, sähisten varoittavasti.
”Oletko kunnossa?” Tihkutäplä huudahti ja kiirehti Sinitassun vierelle. Lumenvalkea naaras räpäytti hämillään silmiään kiitollisena ja kumartui nuolaisemaan lapansa. Tihkutäplä nuuhkaisi haavaa.
”Ei vaikuta kuolettavalta, mutta tuo verenvuoto pitää saada tyrehtymään pian”, soturi totesi kireänä ja kauhaisi aluskasvillisuudesta kynsillään tupon sammalta, jota painoi nyt oppilaan lapaa vasten. Vihertävä sammal mustui tummanruskeaksi pian, ja Tihkutäplä heitti sen menemään.
#En olisi koskaan tässä yhtä hyvä kuin Lehtikuu#, naaras ajatteli nolona katsellen, kuinka ohut verinoro lähti taas pian valumaan haavasta.
”Kiitos”, Sinitassu kähisi ja nousi suorille jaloilleen. Tihkutäplä kiirehti seisomaan hänen vierelleen niin, että naaras pystyi nojaamaan häneen vapaasti.
”Eipä mitään. Meidän pitää nyt päästä nopeasti leiriin.”
”Minä autan”, Hämäräaskel murahti ja asettui oppilaan toiselle puolelle.
”Salamaviillolla on tuskin ongelmia sen mäyrän kanssa.”
Tihkutäplä yritti vilkaista kollia mahdollisimman tavanomaisesti ja hymyillä, mutta hänen kasvoilleen tuntui ilmestyvän vain väkinäinen ilme. Kylmä, ahdistava tunne painosti naarasta joka puolella hänen ruumistaan, ja joka askel tuntui jäykältä. Se, mitä hän oli kuullut aiemmin joella pyöri hänen päässään. Hän toivoi vain, että olisi voinut unohtaa kuulemansa.
#Hämäräaskel ja Salamaviilto suunnittelevat jonkinlaista.. vallankaappausta?# naaras yhteenveti päässään ja mietti kuumeisesti, mitä hänen pitäisi tiedolla tehdä. Tietenkään hän ei halunnut suunnitelman onnistuvan, koko ajatus tuntui hullulta. Mutta ei hän voinut myöskään kuvitella kertovansa asiasta kenellekkään. Jos hän päättäisi olla tekemättä mitään, ja jos ja kun totuus tulisi esille, miten hän kykenisi pysymään puolueettomana? Tihkutäplä kirosi mielessään ja pidätteli vuodattamasta tuskastuneisuuden kyyneliään siihen paikkaan.
#En minä halua menettää Hämäräaskelta!#
”Mitäs sinä teit täällä asti yksin?” Tihkutäplä sai kysyttyä hermostuksissaan Sinitassulta. Hän kuunteli naaraan vastauksen ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Ollaan kiitollisia siitä, että apua oli lähellä”, hän naukui hiljaa.
”Siitä puheenollen..” Hämäräaskel naukui kireästi. Paine Tihkutäplän sisällä räjähti, ja naaras joutui pinnistelemään, ettei olisi pysähtynyt siihen paikkaan ja kakistanut salaisuuttaan ulos suustaan välittömästi.
”Tihkutäplä, mitä sinä teit täällä päin reviiriä? Luulin että olit vartiossa leirissä.”
”Mi-minä..” Tihkutäplä kirosi änkytystä äänessään. Se ei ollut tavanomaista käytöstä hänelle ollenkaan.
#Siinä meni mahdollisuus näytellä, ettei mikään ole vialla!#
Tihkutäplä toivoi ettei Sinitassu pannut merkille hänen lihastensa kireyttä ja sydämensä tiheää tykytystä. Oppilaan läsnäolo tuntui kuitenkin antavan hänelle sen verran turvaa, ettei hän lamaantunut kokonaan.
#Minun on pakko valehdella#, Tihkutäplä ajatteli ahdistuneena ja mietti kuumeisesti, mitä keksisi, kunnes soveliaalta tuntuva selitys putkahti hänen päähänsä ajassa, joka tuntui ikuisuudelta mutta kesti vain silmänräpäyksiä.
”Itseasiassa.. Olin etsimässä sinua. Minulla oli asiaa”, naaras naukui ja helpottui hiukan, kun sanat soljuivat odotettua sujuvammin ulos hänen suustaan. Hämäräaskel näytti hetken olevan hämillään, kunnes kolli ravisti päätään ja käänsi katseensa metsään päin.
”Ai.”
”Puhutaan, kun päästään leiriin, jooko?”
”Sopii.”
Mielessään Tihkutäplä maukaisi voitonriemuisena. Hän tunsi päässeensä taas tilanteessa niskan päälle. Jos hän asettelisi sanansa oikein, Hämäräaskel tuskin epäilisi, että hän olisi sattunut kuulemaan hänen ja Salamaviillon keskustelun.
#Kyllä minä selviän tästä#, naaras ajatteli päättäväisesti ja huiski häntäänsä.

//Sini? Jos jatkat, niin kun ne pääsee leiriin, joku voisi tulla ilmoittamaan että Yötassu on herännyt :D Ihanasti draamaa ja käänteitä parille päivälle!