"Linnunsiipi, en voi vastata tunteisiisi. Olen aina ollut yksin, enkä sovellu kumppaniksi. Ja olet eri klaanista. Paljon nuorempi ja kokemattomampi. Ei sillä, että sillä olisi väliä. Olen pahoillani", sihisin katsomatta kuutaoklaanilaisen silmiin. Kuulin terävän henkäyksen ja oikein odotin kuutamoklaanilaisen vähät välittävän rajamerkeistä ja käyvän minun kimppuuni. Naaras ei kuitenkaan ottanut askeltakaan, mutta ei myöskään sanonut mitään. Olin päättänyt jäädä kokoontumisen jälkeen vitkastelemaan rajalle, sillä Linnunsiipi oli halunnut jutella minulle. Tiesin etteivät nämä laittomat tapaamiset tuottaneet mitään muuta kuin harmia meille molemmille, enkä voisi enää uudestaan riskeerata arvoani varapäällikkönä. Uskallettuani nostaa katseeni takaisin tuohon, katsoi naaras minua synkkänä ja murheellisena.
"Ai... Okei. Ymmärrän kyllä. Ajattelin vain... Minä olen jo tiineenä sinun pennuillesi...", kuutamoklaanilainen murisi ja nyt oli tuon vuoro katsella muualle. Jähmetyin ja tunsi sydämeni heittävän kuperkeikan, oliko... oliko tuo oikeasti tiineenä? Minun pennuilleni? Purin huultani ja päästin sitten tukahdetun syvän huokaisun. Pennut olivat niin väärä asia tapahtuvaksi tällä hetkellä. Emme edes itsekään tietäneet miten jatkaa tästä, mitä me tulevaisuudessa haluaisimme toisiltamme. Miten siihen kaikkeen mahtuisi vielä pennutkin? Kiitin Tähtiklaania siitä, ettei Linnunsiipi ollut huutanut tai aloittanut isompaa kohtausta vaan käyttäytyi selvästi todellisia tunteitaan piilotellen, pitäen keskustelun ainakin vielä aika suorasukaisena. Yhtäkkiä sisälläni leimahti jotakin. Näin sisimmässäni Pöllönlennon, joka sanoi: "Aina voi rakastaa sitoutumatta."
Päästin aivoni vapaaksi, antaen sydämelleni ohjat ja siinä samassa tajusin, että oikeasti, pidin Linnunsiivestä. Pidin tuon luonteesta ja kärkkäästä kielestä, uhmakkuudesta ja haastavasta ylimielisyydestä. Siinä missä Lilja oli ollut herkkä, hento ja suloinen, kuutamoklaanilainen oli täysi vastakohta rosoisen terävällä persoonallaan ja halusin tosissani tutustua paremmin tuohon. Oppia tuntemaan kaikki naaraan rakastamat ja inhoamat asiat, keskustella pitkään synkemmistäkin asioista, mihin aikaisempi kumppanini ei ollut pystynyt. Keskustella meidän klaaneistamme, niiden eroista ja samankaltaisuuksista ja ehkä joku päivä elätellä toiveitaan siitä, että saisimme molemmat asua Nummiklaanin leirissä. Ja jos soturitar tosiaankin olisi tiineenä, kyllä pennut siihen elämäntilanteeseen mahtuisivat mukaan. Mutta nyt, nyt tilanne oli toinen ja meidän pitäisi vain odottaa, että se paranisi meistä riippumattomien tekijöiden puolesta.
"Kuule, oikeastaan, minäkin tykkään sinusta. Mutta en voi nyt ryhtyä kumppaniksi. Sovitaanko, että olemme läheisiä ystäviä, koskan en usko että suhteemme pysyisi piilossa niin pitkään, että voisimme rauhallisin mielin olla kumppaneita", kerroin. Linnunsiipi näytti pettyneeltä ja turhautuneelta, mutta nyökkäsi lopulta. Kosketin tuota kuonollani, sitten vakavoituen taas, kun kuutamoklaanilainen astui askeleen kauemmas minusta. Odotin hännänpää vääntyillen mitä tuolla olisi sanottavana. En halunnut meidän eroavan, mutta ymmärsin kyllä että tässä tilanteessa se saattaisi soturittaren mielestä olla parempi vaihtoehto. Meidän pentujensa kasvattaminen yksin olisi varmasti raskasta, varsinkin jos niiden isä leikki vain perhetuttua, eikä osallistuisi niiden kasvattamiseen, vaikka olisin tietenkin halunnut.
"Muista, Liekkitaivas, että vaikka emme olisikaan kumppaneita, tunteeni ovat mitä ovat. Ehkä sinunkin sisimpäsi pehmenee joskus", Linnunsiipi murisi, mutta ei vaikuttanut enää yhtä hyökkäävältä ja tuon äänensävyssä kuului hento pehmeys. Nyökkäsin. Mutta juuri nyt minun täytyisi palata takaisin leiriin ennen kuin Sulkatähti alkaisi kyselemään miksi varapäällikkö oli jäänyt rajalle niin pitkäksi aikaa. Kosketin kuutamoklaanilaisen poskea uudemman kerran kuonollani ja kiedoin oman häntäni tuon oman kanssa yhteen. Soturitar painautui turkkiini ja hetken seisoimme niin, nauttien toistemme lämmöstä ja läsnäolosta, hengittäen toisen tuoksua, toivoen sen jäävän mahdollisimman pitkäksi aikaa muistiin. Hieroin kuonoani tuon poskeen kehräten, nostaen sitten suuni tuon korvan juureen.
"Olen kiitollinen avustasi ja ymmärtäväisyydestäsi", sanoin vakavana. Linnunsiipi ryhdistäytyi ja nyökkäsi. Me lähdimme kumpikin kovaa vauhtia juoksemaan kohti omia leirejämme.

Raskaasti hengittäen ja näkökenttä raivon punasta vääristyen katsoin nuorta soturitarta edessäni. Taistovaara saisoi jäykkänä, kauhusta kangistuneena aloillaan ja katsoi silmät suurina tassuissani makaavaa ruumista. Veritipat putosivat maassa makaavan kollin punaturkkiselle ruumiille, eikä aluksi tuosta edes huomaisi veristä ulkomuotoa. Tulipyörre vain näytti makaavan maassa, liikkumattomana.
- Miksi sinä...? Taistovaara kysyi minulta, yhä järkyttyneenä äskeisestä tapahtumasta. Kohensin ryhtiäni ja katsoin minua van muutamaa kuuta nuorempaa soturitarta silmät viiruina, pelottavaa tyyneyttä ja neutraaliutta olemukseeni etsien. Olin saanut kostoni, tappanut Kyyhampaan surmaajan. Jokin korkeampi taho oli varmasti ollut mukana pelissä, en keksinyt muuta selitystä sille että olin juuri sopivasti saapunut tähän syrjäiseen reviirinurkkaukseen kuuloetäisyydelle Tulipyörteestä ja Taistovaarasta, jotka olivat keskustelleet siitä miten Tulipyörrettä kadutti Luuklaanin päällikön kumppanin tappo. Hymyilin vinosti ja tunsin karvojeni sähköistyvän, kun tiikeriraitainen kissa edessäni näytti pääsevän yli järkytyksestä ja katsoi minua vihaisesti silmät viiruina. Katsoin takaisin naaraaseen palavin silmin.
- Minä kuulin mistä te keskustelitte, murisin vastauksena ja lipaisin verta pois kuonostani.
- Kuulin kuinka Tulipyörre kertoi katuvansa Kyyhampaan tappamista, tulin vain kostamaan ystäväni puolesta! Huusin ja katsoin Taistovaaran nyt epäuskosta palaviin silmiin. Tuon aivot tuntuivat raksuttavan kuumeisesti, kuin yrittääkseen ymmärtää sanojeni tarkoitusta ja sitten hän... Naurahti? Astuin edemmäs kohti soturitarta, huulieni vääntyessä irvistykseen. Mikä ihmeen reaktio tuo nyt oli? Sisiälläni kihelmöi, sillä minut valtasi epävarmuus. Ei tuo nauraisi jollei sitten...
- Sinä olet väärässä... Tulipyörre keskusteli siitä kuinka häntä kadutti ettei ollut ikinä ollut läheinen siskonsa Nummipyörteen kanssa, sillä oli nuorempana vahingossa tappanut heidän yhteisen ystävänsä ja luuli ettei Nummipyörre halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Minä yritin lohduttaa häntä ja kertoa että olen myöskin tappanut kissan... Kyyhampaan. Sinä tapoit väärän kissan, Taistovaara nauroi epäuskoisena, ja tuon katseessa yhä kipinöi viha. Jäykistyin paikalleni ja yritin kerrata sitä kaikkea päässäni mitä olin juuri kuullut. Tulipyörrekö ei ollut surmannut Kyyhammasta...? Olinko todella ymmärtänyt tilanteen niin pahasti väärin? Oliko vielä aloillaan seisova soturitar ainoa syy, miksi vielä olin klaanissa, hengissä, vapaana, koska tuo ei ollut vielä lähtenyt juoksemaan leiriin ilmoittamaan minun tappaneen täysin syyttömän kissan? Naaras katsoi minua todella vihaisena ja sähisi.
- Mustakynsi... Olisit jo variksenruokaa, jos minun ei tarvitsisi käydä ilmoittamassa tätä Ukkostähdelle. Ole onnellinen, että säälin sinua ja haluan sinun selittävän itse tapahtuneen hänelle! Taistovaara mutisi ärsyyntyneenä. Sähähdin ja olin valmistautumassa hyökkäämään tuon kimppuun, mutta kaukaa kuuluva puheensorina jähmetti meidät molemmat. Miksi kaikki yhtäkkiä halusivat juuri tälle puolelle reviiriä tänään? Soturitar käytti herpaantuneen huomioni hyväkseen ja otti jalat alleen, kadoten tiheästi kasvavaan aluskasvillisuuteen. Jäin yksikseni - Tulipyörteen ruumis yhä tassujeni juuressa - metsikköön, kantautuvien äänten tullessa yhä lähemmäs. Mitä minä pystyisin enää tekemään tässä tilanteessa? Olin murhannut oman klaanitoverini, en saisi sysättyä syytä kenenkään muun niskoille ja paikalle saapuisi kohta lisää silminnäkijöitä. Ja Ukkostähden tuntien hän pistäisi minut teloitettavaksi keskellä leiriä. Minun pitäisi paeta. Nyt.

~~~~

Nipistykset mahan alueella herättivät Mustakynnen taas yhdestä todentuntuisesta unesta. Tasainen sateen ropina kuului ympärillä olevasta luonnosta ja oli kastellut hänet, sillä harvat lehdet hänen yläpuolellaan eivät toimineet hyvänä suojana. Hän ei aluksi tiennyt missä oli ja mitä naaraan ympärillä oikein tapahtui, mutta särkevä kipu ja liikehdintä hänen vatsansa alueella palautti edellispäivän muistot ikävinä mieleen. Hämyviiksi makaamassa kuolleena hänen tassuissaan, klaaninvanhimman kurkku oli katkennut kuin oksa hänen painonsa alla. Keltasydän olisi varmasti hälyttänyt jo koko Kuutamoklaanin paikalle, joten Varistähdestä piti tehdä selvää ennen sitä. Ja sitten ne alkoivat. Kovat aaltoilevat kivut mustavalkean kissan sisuksissa, jotka saivat hänet haukkomaan henkeään ja jäämään väristen paikoilleen, kykenemättömänä liikkumaan, saatikka sitten hyökkäämään enää pikkuhiljaa heräilevän päällikön kimppuun. Yksi ajatus oli vallanut Mustakynnen mielen, pako. Niillä viimeisillä voimilla mitkä adrenaliini oli hänelle suonut, naaras kompuroi näkö kivusta sumentuen pois Kuutamoklaanin reviiriltä. Hän ei tiennyt mitä olisi käynyt, jos kuutamoklaanilaiset olisivat löytäneet hänet tapahtumapaikalta, eikä haluaisikaan tietää. Ensimmäisen suojaisan kolosen löydettyään hän käpertyi sinne, kärsimään elämänsä kovimmista kivuista.
Nyt kolme pientä ruipeloa kissanpentua hakivat lämpöä emonsa kehosta ja Mustakynsi teki kaikkensa pidätelläkseen itseään työntämästä niitä kauemmas. Hän halveksi kolmea kollia ja olisi mielihyvin jättänyt ne keskenään kuolemaan siihen pieneen suojaisaan juurakkoon, missä he nyt olivat. Mutta kaiken sen kivun ja tuskan keskellä naaras oli laatinut uuden suunnitelman. Ei hän päästäisi Varistähteä niin helpolla, hän veisi työnsä loppuun ja surmaisi tuon. Luopiona teon toteuttaminen olisi hankala, yksinään hän tuskin pääsisi Kuutamoklaanin reviirin läpi surmaamaan heidän päällikköään, mutta jonkun toisen klaanin kissat apunaan... Ja soturilaissakin se sanotaan, ettei pentua saa jättää oman onnensa nojaan. Mitäs sitten kun niitä olisi kolme ja heikkona oleva emo ei pystyisi niistä huolehtimaan?
*Toivotaan vain, että tässä klaanissa se menee läpi.* Mustakynsi ajatteli ja suuntasi katseensa Tulikammiota kohti.

"Mesipentu, mitä sinä oikein teit oppilaiden pesässä?" Lumisydän murahti ja seurasi katseellaan, kuinka Mesipentu laski omansa tassuihinsa. Kastetassun valvojaiset olivat alkaneet ja kesken kaiken niitä Aamutäplä oli tullut pyytämään apua vanhimman pentunsa etsinnässä. Tuo oli kenenkään huomaamatta karannut pentutarhasta, tai no helppoahan se siinä vaiheessa oli ollut kun suurin osa puroklaanilaisista oli kerääntynyt edesmenneen oppilaan ruumiin ylle suremaan tuota, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota leirin laidalla kipittävään naaraspentuun. Soturi oli lopulta löytänyt sisarentyttärensä oppilaiden pesästä ja pyytänyt tuota hiljaisella äänellä poistumaan, sillä ei halunnut aiheuttaa minkäänlaista kohtausta kesken valvojaisten.
"Halusin olla oppilas, en mikään typerä pentu!" Mesipentu vikisi ja kohotti katseensa setäänsä, kun tuo päästi hiljaisen naurahduksen suustaan. Hän kuitenkin yhä katsoi pentuun vihaisesti hiljetessään, mutta yritti rauhoitella itseään. Naaras oli vielä niin nuori eikä siksi ymmärtänyt ettei valvojaisten aikana sopinut tehdä tälläistä.
"Olet vielä muutaman päivän ajan pentu, ellei emosi pyydä Ututähteä venyttämään oppilasnimitystäsi tämän jälkeen. Sinun on nyt vain totuttava siihen!" Lumisydämen teki mieli huutaa, mutta hän sai sähinänsä pidettyä matalalla äänenvoimakkuudella. Soturi nappasi sisarentyttärensä mukaansa ja kiikutti tuon Aamutäplälle nuhdeltavaksi.

"Lumisydän! Aamun metsästyspartio jäi yhden kissan vajaaksi, mutta he päättivät lähteä kumminkin metsälle. Käskin heidät vuoriston suuntaan, menisitkö heidän mukaansa? Uskon kyllä sinun saavan heidät kiinni", Hiiriturkki naukaisi Lumisydämen työntyessä leiriaukiolle huonosti nukutun yön jälkeen. Hän oli valvonut emonsa kanssa aina siihen asti, kun kuu oli jo melkein alkamassa painua mailleen. Heidän jälkeen ainoastaan Varjoturkki, johtoporras ja muutama Kastetassun ystävistä olivat jääneet valvomaan aamuun asti. Soturi nyökkäsi kuuliaisena varapäällikölleen ja alkoi jäljittämään metsästyspartiota. Hän pääsi vuoriston juurelle ja lähti kulkemaan sitä pitkin, törmäten matkallaan emonsa johtamaan rajapartioon. He tervehtivät toisiaan ja kolli kertoi pikaisesti etsivänsä metsästyspartion jäseniä, sillä hänet oltiin määrätty jälkikäteen mukaan.
"Jos en nää sinun palaavan metsästyspartion mukana, olet variksenruokaa!" Sädetaivas naukaisi piikitellen ja tökkäisi hännänpäällään poikansa kuonoa. Lumisydän nyökkäsi naurahtaen ja lähti rajapartion hyvästeltyään juoksemaan suuntaan, missä oman partionsa jäsenet haistoi. Hänellä kesti hetki löytää heidät, mutta sai kun saikin partion pian näkyviinsä. Heillä oli suut täynnä riistaa ja kolli kiitti Tähtiklaania mielessään, ennen kuin käveli heidän luokseen.
"Olette saaneet paljon riistaa, ette te olisi edes tarvinnut viidettä kissaa mukaanne", harmaalaikkuinen kissa naukaisi ja katsoi jokaista partion jäsentä vuorotelle hymyillen. Kanijalka, partion johtaja, laski saaliinsa ja nyökkäsi.
"Meillä oli hyvä pyyntionni tänään. Tarvitsisimme kuitenkin apua riistan kannossa, tuonne jäi vielä haudattuja saaliita", Kanijalka naukui ja osoitti hännällään takanaan olevaa pöpelikköä. Lumisydän nyökkäsi ja käveli muun metsästyspartion ohi, haistellen maata. Pian hän haistoikin paikan johon saalis oltiin haudattu. Soturi kaivoi sen esiin ja lähti juoksemaan muun metsästyspartion perässä leiriin. Hän tiputti riistan tuoresaaliskasaan ja näki Liekkisateen syövän jänistä leirin laidalla. Kolli kipitti kumppaninsa seuraksi ja yhdessä he mutustivat jänistä, kysellen toisiltaan päivän kuulumisia. Kun he olivat saaneet syötyä, harmaalaikkuinen kissa käveli leirin aurinkoisimmalle kohdalle ja jäi siihen makoilemaan. Soturitar tuli kohta hänen vierelleen ja alkoi vaihtaa kieliä kumppaninsa kanssa.

Oli yö ja Leijonakynsi oli ollut kauan poissa.
*Kunhan kukaan ei nyt tulisi häiritsemään... Leopardilaikku saattaisi paljastua.* Hän mietiskeli hätääntyneenä, sillä tiesi että Sulkatähti oli lähettänyt taas yhden yöpartion liikkeelle. Soturi oli viimeinkin tavannut Leopardilaikun ja tuo oli suorastaan innoissaan selittänyt miten oli saanut luopioita ja kulkukissoja liittymään hyökkäykseen Nummiklaanin johtoporrasta vastaan. Hän ei ollut itse vielä nähnyt yhtäkään kyseisistä liittolaisista, mutta hänen entinen mestarinsa oli kertonut ettei siihen olisi enää kauan aikaa, kun nummiklaanilainen pääsisi heidät näkemään. He eivät olleet vielä sopineet mitään hyökkäyksen tarkemmasta ajankohdasta, mutta se tulisi tapahtumaan pian. Laikukas kolli oli ollut hyvin tyytyväinen kuullessaan Sulkatähden taistelusta mäyrää vastaan ja sanoi, että ei tarvitsisi kuin odottaa, että päällikkö lähtisi yksin ulos niin puolet suunnitelmasta olisi jo suoritettu. Sitten Leijonakynsi kuuli juoksuaskelia jostain läheltä ja painautui maahan. Kohta hän näki kauempana edessään nummilla juoksevan kollin.
*Liekkitaivas!* Soturi tajusi, mutta miksi varapäällikkö oli tulossa rajalta näin myöhään? Tuo näytti juoksevan hätääntyneenä leiriä kohti. Eikai Liekkitaivas vaan ollut seurannut häntä ja kuullut Leopardilaikun suunnitelmasta? Mutta tuo näytti tulevan Kuutamoklaanin rajalta eikä niinkään Neljän virran tammen, missä kermanvaalea kolli ja luopio olivat tavanneet.
*Mitä on tapahtunut?* Leijonakynsi mietti ja alkoi juoksemaan. Oliko Kuutamoklaanin rajalla tapahtunut jotakin mikä olisi vaatinut ruskearaidallisen kollin läsnäoloa? Mutta jos jotain olisi tekeillä, tuo ei olisi varmasti juossut nummilla ilman partion saattoa. Sulkatähti ei varmasti antaisi seuraajansa riskeerata henkeään sillä tavalla. Joten miksi Liekkitaivas oli ulkona? Kova tuulenviima hytisytti häntä, muistuttaen alkavasta lehtikadosta ja sen mukana tuomista viileistä säistä. Nummet olivat yhä kosteat jatkuvista sateista, joten soturin piti olla tavallista varovaisempi juostessaan. Hän näki kaukana varapäällikön juoksevan heidän leiriinsä, joten kermanvaalea kolli hidasti askeliaan. Hän kuuli leiristä puheensorinaa ja mietti ettei hänen kannattaisi mennä hetkeen leiriin, jos vaikka paljastuisikin. Vihersilmä kuuli päällikön, Liekkitaivaan, Ketunkynnen ja Kuutassun äänet.
"Liekkitaivas missä sinä olit?" Hän kuuli Sulkatähden närkästyneen äänen.

"Ututähti missä sinä olet?" Tammisydän huusi, mutta vastausta ei kuulunut. Pimeys oli langennut hänen ympärilleen eikä soturitar nähnyt yhtään mitään. Hän haistoi etäisesti kumppaninsa ja kuuli vain Loistetassun nyyhkyttävän jossakin lähistöllä. Naaras oli yrittänyt jo kutsua oppilastakin, mutta tuokaan ei ollut vastannut hänelle. Mustan ja oranssin kirjava kissa pyöri ympyrää, yritäen suunnistaa siinä pimeässä maailmassa missä hän oli. Aluksi turkoosisilmäinen kissa ei erottanut mustasta ympäristöstään sitä, mutta tarkemmin katsottuna hän näki edessään mustaturkkisen kissan seisovan selkä häneen päin.
"Varjoturkki! On ihana nähdä sinua! Missä Ututähti ja Loistetassu o...", Tammisydän ehti naukua, kun kissa kääntyi. Hän oli mustaturkkinen naaras, mutta vihreiden silmien sijaan tilalla oli oranssit viirusilmät. Kissa ei ollut Varjoturkki. Tuo näytti uhkaavalta ja hymyili ivallisesti. Puroklaanilainen luimi korviaan ja pörhisti karvansa. Kyllä hänkin osaisi näyttää uhkaavalta.
"Tervetuloa Luuklaaniin Tammisydän", kissa naukui. Mustaoranssi soturitar jähmettyi ja tunsi pelon virtaavan itsensä läpi kun huomasi kissan tassujen alla pienen oppilaan.
*Loistetassu...* Hän mietti kauhuissaan ja alkoi tuntemaan vihaa sisällään. Kuinka tuo kapinen kirppusäkki kehtasikin koskea Loistetassuun?
"Päästä oppilas menemään tai olet variksenruokaa!" Tammisydän sähisi ja astui askeleen eteenpäin, valmiina hyökkäämään mustaturkkisen kissan kimppuun. Tuohan ei pääsisi tilanteesta pois naarmuitta, ei kun oli uskaltanutkin satuttaa kollia. Kissa katsoi häntä ilkeästi ja upotti kyntensä mustaturkkisen oppilaan selkään. Raivon liekki leimahti mustaoranssin soturittaren sisällä, mutta hän ei saanut jalkojaan liikkumaan. Oppilas ulvoi kivusta ja valahti sitten veltoksi. Kyyneleet valuivat puroklaanilaisnaaraan silmistä, kun mustaturkkinen naaras heitti Loistetassun ruumiin valkoturkkisen naaraan ruumiin päälle. Tajutessaan kuka toinen kissa oli, alkoivat turkoosisilmäisen kissan tassut viimeinkin toimimaan.
"Ututähti!" Tammisydän ulvoi ja juoksi naarasta päin, joka oli tappanut hänen kumppaninsa ja ottopoikansa. Mustaoranssi soturitar oli valmis surmaamaan tuon mahdollisimman raa'alla tavalla ja viha oli sumentanut kaikki puroklaanilaisen ajatukset. Mustaturkkinen naaras oli kuitenkin nopeampi ja väistäessään turkoosisilmäisen naaraan iskua, oli jo vetäissyt hänen kaulansa auki. Kissa oli tappanut Tammisydämenkin, joka oli hyvää vauhtia menossa kohti Tähtiklaanin metsästysmaita Ututähden ja Loistetassun luo. Mutta perillä häntä odottikin siellä pieni valkoturkkinen naaraspentu. Ympäristö näytti yhä mustalta eikä vaikuttanut ollenkaan Tähtiklaanimaiselta. Mustaoranssi naaras kurtisti kulmiaan hämmennyksestä.
"Olenko kuollut?" Hän naukaisi ja pentu pudisti päätään.
"Et, tämä on vain uni. Mutta jos ette ota Luuklaanin uhkaa tosissanne, tämä voisi olla enneuni", tuo maukui ja alkoi haihtumaan pikkuhiljaa.

Tammisydän heräsi ja tarkisti nopeasti Ututähden olevan hänen vierellään. Siinähän tuo makasi ja soturitar nuolaisi kumppaninsa korvaa. Sitten hän alkoi miettimään outoa untaan.

Jääsilmä istui Luuklaanin leirin edessä ja katseli hajamielisen oloisena suojamuureihin, pohtien uskaltaisiko hän astua sisään. Taistelun ääniä leiristä ei enää kuulunut, joten puroklaanilaiset olisivat varmasti jo lähteneet, luultavasti taistelun hävinneinä. Soturitar ei uskaltanut ottaa askeltakaan lähemmäs leiriä sillä sinä hetkenä haavoittumattomana paikalle saapuminen aiheuttaisi hänelle varmasti jonkin sortin rangaistuksen, varsinkin kun hänellä oli mukanaan uutiset Matukan kuolemasta. Naaras puri huultaan, hänen olisi vain pitänyt lähteä pois kanjonista silloin kun hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus. Miksi ihmeessä punaoranssin kissan oli pitänyt yrittää leikkiä sankaria, kun nyt saisi vain kärsiä sen takia? Leirin sisäänkäynti vavahti ja sinisilmä jähmettyi kauhusta. Esiin astui Arpikynsi. Päällikköparin yksi 'uskottu'.
"Arpikynsi?" Jääsilmä yritti olla änkyttämättä katsoessaan siniset silmät levällään kollia. Hän oli jäänyt kiinni, enää olisi turha yrittää karata yhtään mihinkään. Tummanharmaan kissan turkki oli verinen ja karva sekaisin, tuo oli selvästi taistellut ankarasti puroklaanilaisia vastaan. Vielä vuotavat haavat koristelivat Arpikynnen arpista turkkia ja tuo näytti hetken ontuvan toista takajalkaansa. Luottosoturi näytti hetken yllättyneeltä törmätessään soturittareen heti leirin ulkopuolella, mutta hän pystyi miltei näkemään ajatusten muuttuvan tuon pään sisällä. Naaras oli vahingoittumaton likaisesta turkistaan huolimatta, jonka sade oli kyllä hyvin putsannut. Eli hän ei ollut taistellut, mutta nyt palaisi leiriin kun vaara olisi ohi. Punaoranssi kissa oli rikkonut verilakia, kun ei ollut suojellut leiriään ja sen kissoja vaaran uhatessa.
"Minäpä minä, petturi", Arpikynsi maukui uhkaavan kuuloisena. Jääsilmä nousi jaloilleen, aikeina lähteä pakoon, mutta luottosoturi oli nopeampi. Tuo kivuistaan huolimatta hyppäsi hänen päälleen ja iski soturittaren tainnoksiin. Hän ei ollut ehtinyt edes tassuaan nostaa puollustakseen itseään.

Tuhkakajo tuskasteli luuklaanilaisen painon alla ja tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä, kun tuo painoi kynsillään hänen kipeää kylkeään. Siniharmaa luuklaanilaisnaaras hykersi mielipuolisen kuuloisena ja painoi kynsiään vaan syvemmälle, milloin vuoristoklaanilaisen suusta pääsi heikko vaikerrus. Se vaikutti vain innostavan tuota lisää. Kuolontähti katseli tyytyväisenä tilannetta, piirityksessä onnistuneita klaanitovereitaan ja loukkuun jääneitä Vuoristoklaanin kissoja. Tummanharmaan soturittaren katse käväisi Seittitassussa ja hän oli yllättynyt huomatessaan olevansa tyytyväinen tuon reagointiin vaaraa vastaan. Kultatassuun verrattaessa, joka valppaana mutta hermostuneena katsoi vastustajaansa oli sinisilmäisen naaraan oppilas vastaanottanut vihollisen uhkaavan ulkomuodon ja selvän taistelunhalukkuuden kera. Tuon silmissä ei näkynyt tippaakaan pelkoa, mitä hän itse tunsi sillä hetkellä tahattoman paljon. No heillähän oli vastassaan silkan huvin vuoksi kissoja tappavia sekopäitä, joten Tuhkakajo uskotteli itselleen pelon ja paniikin olevan oikeutettuja. Tomukukka vaati tietää mitä luuklaanilaiset oikein halusivat heistä, johon vastauksena Kuolontähti vain nauroi.
"Taidamme tehdä vain Aaltotähdelle selväksi että tiedän reviirinne pohjoisosa tulee vastedes olemaan... paremmassa käytössä", Luuklaanin päällikkö maukui hyytävän kuuloisena. Tummaharmaa soturitar näki miten kahden vuoristoklaanilaisnaaraan silmissä leimahti viha ja suojeluhalukkuus Vuoristoklaanin reviirin puolesta. Hän olisi varmasti itsekin ollut enemmän raivoissaan, mutta luuklaanilaisen kynnet puserrettuina kylkiinsä oli kaikesta muusta ajatteleminen todella hankalaa. Sitten, silmäkulmastaan, Tuhkakajo näki kahden hahmon hiipivän varjoissa, luuklaanilaisten selkien takana. Toivon kipinä syttyi hänen rintaansa, saisivatko he lisäapuja luopioklaanilaisten häätämiseksi? Mutta he eivät voineet olla pysyneet niin kauaa rajalla, että joku olisi kerennyt juoksemaan ylös vuoristoon hälyttämään apua. Oliko tämä vain parivaljakko, joka oli tullut muuten vain reviirille? Siirtäessään katsettaan klaanitovereihinsa, sinisilmäinen naaras huomasi Mustikkasielun vilkaisevan samaan suuntaan missä varjot olivat ja tuon katseen viipyessä kohdalla silmänräpäyksen verran normaalia pidempään. Sitten, sydämenlyönnin verran myöhemmin päästi kilpikonnakuvioinen soturitar hyökkäysulvahduksen suustaan.
"Senkin hiirenaivoiset tollot, hyökätkää!" Kuolontähti maukui tulistuneena omille klaanitovereilleen, jotka olivat jähmettyneet yllättävästä hyökkäyksestä. Luuklaanilainen Tuhkakajon selän päällä olisi ollut loistavassa kohdassa tekemään kohtalokkaan iskun hänen niskaansa, ellei tummanharmaa soturitar olisi tuon huomaamatta siirtänyt tassujaan parempaan asentoon, millä sai puserrettua itsensä nopeasti seisomaan ja tiputettua siniharmaan naaran selästään. Samalla kun tuo kompuroi itselleen tasapainoa, pääsi sinisilmäinen naaras kivusta sihisten jaloilleen. Hänen kylkensä säteili kipua koko kehoon ja pienet välkkyvät tähdet täplittivät Tuhkakajon näkökenttää. Hän yritti olla välittämättä siitä, joten teki ensimmäisenä hyökkäyksen ja raapaisi luuklaanilaisen kylkeä, mutta tummanharmaan soturittaren oma ei kestänyt ja hän horjahti. Siniharmaa naaras käytti tämän tilaisuuden hyväksi ja pukkasi vuoristoklaanilaisen kumoon, joka ähkäisi kovassa kivussa, sillä oli laskeutunut kipeän kylkensä päälle. Tuo oli tekemässä jatkoiskua, kun Mustikkasielu saapui paikalle ja hääsi luuklaanilaisen kauemmas. Sen jälkeen tuo tuli Tuhkakajon luokse.
"Sattuiko?" Kilpikonnakuvioinen soturitar sihisi. Hän pudisti päätään vaikka tiesi että hänen kivusta vääristyneiltä kasvoiltaan pystyi huomaamaan valehtelun. Sinisilmäinen naaras nousi hitaasti pystyyn ja nostaessaan katseensa näki, että tuo näytti hiukan hermostuneelta. Hän katsoi suuntaan missä Tomukukka oli juuri saanut oman vastustajansa pois kimpustaan ja näki tuonkin olevan hiukan huolestunut klaanitoverinsa kunnosta, vaikka mustaturkkinen soturitar rynnistikin sen jälkeen auttamaan Kultatassua. Tuhkakajo tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun tajusi ettei nähnyt Seittitassua missään. Samoin näytti myös siltä, että luuklaanilaisia olisi nyt vähemmän, verrattaessa piirityksen kissamäärään. Mitä se oppilas oli nyt mennyt tekemään?

"Ei! Ne ovat sormustinkukan siemeniä! Ne ovat myrkyllisiä, et voi viedä niitä Kaniinisydämelle, hän tarvitsee unikonsiemeniä!" Ketunkynsi komensi Tähtitassua, joka luimituin korvin nyökkäsi häpeästä. Hän ei ymmärtänyt miten olikaan pystynyt tekemään niin typerän virheen, että oli sekoittanut siemenlajikkeet keskenään. Ja kyseessä oli vielä unikosiemenet, yrtti mikä parantajaoppilaalla oli tähän mennessä ollut eniten käytössä, luulisi siis jo ettei hän sekoittaisi sitä muihin siemeniin. Tämä oli kaiken lisäksi ollut punaviirullisen naaraan ensimmäinen itsenäinen yrttienkeruu reissu ja hän oli onnistunut möhlimään sen. Seuraavaa itsenäistä keruureissua saisikin sitten taas odotella, kun vanhempi parantaja tulisi mukaan varmistamaan oikeiden lajikkeiden noutamisen. Mustanharmaa kissa vei siemenet pois leiristä ja hautasi ne hiekkaiseen maahan, mistä ne tuskin lähtisivät hiirenkorvan saapuessa kasvamaan huonon maaperän takia.
"Ai hei Sulkatähti, mitä sinulle on sattunut?" Tähtitassu kuuli Ketunkynnen naukaisevan kun hän palasi takaisin parantajien pesälle. Parantajaoppilas asteli varovasti sisälle ja näki Sulkatähden istuvan punaruskean naaraan kanssa pesän keskellä. Päällikkö käänsi katseensa häneen, milloin punaviirullinen naaras kumarsi kunnioittavasti. Hopeanharmaa naaras katseli hetken häntä, ennen kuin kääntyi puhuttelemaan vanhempaa parantajaa.
"Tuntuu, kuin minusta tulisi pian klaanivanhin! Mutta haluan kouluttaa ainakin ensin Nummitassun loppuun asti!" Sulkatähti vinkaisi ja mustanharmaa kissa pystyi heti kuulemaan, että aihe oli arka ja ikävä tuolle. Hän ei pystynyt kuvittelemaan päällikköään jossakin muussa asemassa kuin päällikkönä, toki olihan tuo jo todella vanha ja kaikki olivat huomanneet naaraan hidastuneen liikkumisen. Että jos jonkun niin hopeanharmaan kissan olisi aika siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon. Ketunkynsi kuitenkin nyökkäsi kuuliaisena, kasvot ilmeettöminä ja alkoi tutkimaan tuota. Yötuuli ja Tähtitassu seurasivat molemmat tarkkaavaisina vierestä minkälaisia testejä kissalle piti tehdä tietääkseen olisiko tuon jo aika eläköityä. Vanhempi parantaja testasi Sulkatähden nivelten toiminnan, kuulon, näön ja reaktionopeuden.
"Voit kouluttaa Nummitassun loppuun, mutta sitten sinun on mentävä klaanivanhimpien pesään!" Ketunkynsi maukui ja kaikki kolme naarasta kumarsivat päällikölleen, kun tuo lähti pois pesästä. Parantajaoppilas sai luvan käydä syömässä, joten hän käveli tuoresaaliskasalle ja otti siitä kaninpoikasen. Naaras söi pitkäkorvan muutamalla haukkauksella ja meni sitten takaisin parantajien pesään. Siellä hän asettui makuusijalleen ja makoili siinä hetken, ennen kuin painoi päänsä etutassujensa päälle ja nukahti.

Tihkutäplä kurkisti parantajan pesään kuollut jänis roikkuen leuoissaan. Pesän perukoilla, lähellä yrttivarastoja istuskeli Lehtikuu, jonka katse kääntyi valppaana tulijaan. Parantajan edessä seli Tihkutäplää istuskeli Surutassu, käpäliensä edessä kaksi yrttikääröä. Valkoinen naaras kääntyi katsomaan Tihkutäplään hämillään, mutta hermostunut katse oppilaan silmissä rauhoittui tuuman, kun hän tunnisti tulijan.
#Yrtintunnistusharjoitukset menossa#, soturitar päätteli ja nyökkäsi tervehdyksen. Naaraan keltaiset silmät siirtyivät sivulle, jossa potilaiden sammalpedit sijaitsivat. Yötassu makoili tutulla paikallaan. Vääräsydän hänen rinnallaan oli herännyt, ja heilautti häntäänsä pienesti Tihkutäplälle. Liekkiturkkisen naaraan kasvot olivat edelleen kireät ja väsyttävästä huolesta varjostuneet.
#Hän ei ole varmaan vieläkään saanut hyviä uutisia#, Tihkutäplä ajatteli, rinta puristuen sympatiasta, ja tassutteli syvemmälle pesään. Harmaa naaras tunsi luissaan pesän hiljaisen ja suruntäyteisen tunnelman.
”Toin teille kaikille riistaa”, Tihkutäplä selitti ja tiputti jäniksen keskelle pesää. Lehtikuu nousi jaloilleen ja venytti selkäänsä.
”Kiitoksia, Tihkutäplä”, parantaja naukui hiljaa ja nyökkäsi Surutassulle.
”Olet ansainnut ensimmäisen suupalan palkkioksi ahkeruudestasi.”
”Laikkutassu nappasi tämän aivan itse. Välillä minusta tuntuu, että hän on jo aikeissa ohittaa mestarinsa”, Tihkutäplä selitti, kun Surutassu kumartui varovaisesti nuuhkaisemaan saalista, ja iski sitten hampaasaan mehukkaaseen lihaan. Soturitar vilkaisi Vääräsydäntä, jonka toinen käpälä lepäsi suojelevasti Yötassun kyljen yllä.
”En ole nälkäinen”, hän ilmoitti mumisten, ja hautasi kuononsa sammaleeseen tyttärensä pään vierellä. Lehtikuu pudisti apeana päätään Tihkutäplälle. Keltasilmäinen naaras nyökkäsi huolestunut ilme kasvoillaan ystävälleen. Parantaja vaikutti viestivän, että olisi parempi jättää Vääräsydän omaan rauhaansa.
#Häntä on varmasti pyydetty valmistautumaan pahimpaan#, Tihkutäplä ajatteli, ja kääri häntänsä ympärilleen. Hän oli nähnyt, kuinka Yötassulle oltiin yritetty syöttää jauhettua tuoresaalista ja kuinka hänen suuhunsa oli yritetty valuttaa vettä sammalesta, mutta oli vaivalloista saada tajuton naarasoppilas nielaisemaan. Tihkutäplä kurtisti kulmiaan. Ja se aika, jonka kissa pystyisi olemaan ilman kunnollista ravintoa ja vettä, olisi hyvin rajallinen. Mustan naaraan kyljet olivat jo kääntyneet kuopille, ja Vääräsydämen itkuisat silmät olivat näyttäneet menettäneen viimeisetkin toivonrippeensä, joita niissä oli ollut vielä muutama päivä sitten.
#Ennen pitkää...# Tihkutäplä ajatteli ja kohtasi mietteissään Lehtikuun surusta kimmeltävät, pyöreät silmät.
”No.. Mainitsiko Laikkutassu mitään vatsanpuruistaan? Jos niitä on vielä, voisin pureskella valmiiksi hänelle maustekirveliä.”
”Kuulemma ne yrtit, joita annoit aiemmin, toimivat jo mainiosti”, Tihkutäplä naukui ja väräytti korvaansa.
”Laikkutassu ei tosin ole ensimmäinen kissa myöntämään-”
”VÄÄRÄSYDÄN! Onko Vääräsydän täällä?”
Äkillinen huuto sai parantajan pesän kissojen turkit pörhölle. Vääräsydänkin heräsi horroksestaan ja loikkasi ylös. Tuoresaaliin pala tippui maahan Surutassun suupielestä, kun naaras tuijotti herkeämättä pesän suulle. Tihkutäplä kääntyi katsomaan, kuinka Valkoturkki, Yötassun mestari, pölähti sisään pesään.
”Hämyviiksi… Hämyviiksi on...” kolli kakisteli nähdessään liekinvärisen pesätoverinsa.
Vääräsydämen eriväriset silmät, toinen vihreä ja toinen meripihkan värinen, laajenivat järkytyksestä, kun hän alkoi käsittää saavansa pian lisää huonoja uutisia.
”Hämyviiksi on kuollut. Olen pahoillani”, Valkoturkki inahti, ja lysähti paikoilleen. Lehtikuu avasi suunsa epäuskoisesti, ja Tihkutäplä vastasi ystävänsä katseeseen samalla mitalla surua ja äimistystä äkillisistä uutisista.
”Mitä?” Tihkutäplä henkäisi ja käänsi katseensa Valkoturkkiin. Valkea kolli nielaisi ja tuijotti harmaakuvioista naarasta hetken syvänsinisillä silmillään, ja nyökkäsi sitten. Tihkutäplä räpytteli silmiään hiljaisuudessa, kamppaillen kyyneliä vastaan. Valkoturkin vakavasta katseesta päätellen asiasta ei ollut epäilystäkään. Ruskeaturkkinen klaanivanhin, Vääräsydämen isä ja Keltasydämen rakastettu kumppani, oli poissa. Lehtikuu kapusi jaloilleen nopeasti, ja loikki Vääräsydämen luo. Parantaja asetti häntänsä soturin selälle ja silitti pehmeästi antaen haavoittuvaisen naaraan painautua itseään vasten. Vääräsydän hautasi kuononsa parantajan lapaan. Lehtikuu katsoi Valkoturkkiin ja Tihkutäplään merkitsevästi, ja soturit poistuivat pesästä pikaisesti. Tihkutäplän jalat tärisivät, kun naaras kääntyi pesätoverinsa puoleen, kun he olivat päässeet kuuloetäisyyden päähän parantajan pesästä. Leiriaukio oli autio – Tihkutäplä oletti suurimman osan kissoista olevan partioimassa.
”Hämyviiksi on siis kuollut.. Nyt, kaikista ajoista? Mitä Tähtiklaani oikein ajattelee?”
”Enpä usko että tämä oli Tähtiklaanin käpälissä”, Valkoturkki murisi synkästi.
”Tihkutäplä, Hämyviiksi murhattiin.”
”MITÄ?” Tihkutäplä huudahti.
”Nyt ymmärrän, miksi ryntäsit pesään sillä tavalla”, soturi henkäisi ja pudisteli päätään järkyttyneenä, pahoinvoiva tunne kiertäen vatsaansa. Kuka murhaisi puolustuskyvyttömän klaanivanhimman?
”Ajattelin olevani sen velkaa Vääräsydämelle, kun en pystynyt suojelemaan Yötassuakaan”, Valkoturkki naukui ja vilkuili ympärilleen, kunnes kuiskasi, kuin se olisi ollut salaista:
”Partiomme löysi ruumiin. Ja Varistähden.”
Tihkutäplän pää tulvi kysymyksiä, polttavia ja pelottavia.
”Tähtiklaanin tähden, onko Varistähtikin?”
”Ei, ei.. Hän on kaipati kunnossa useiden elämiensä ansiosta, sen mitä kerkesin häntä katsoa ennen kuin pingoin tänne”, Valkoturkki naukui ja nyökkäsi kohti metsää.
”He ovat täällä varmasti pian. Halusin vain tulla varoittamaan Vääräsydäntä, ennen kuin.. En tiedä, jalkani toimivat ennen päätäni”, kolli päästi hermostuneen naurahduksen.
”Keltasydän on heidän kanssaan”, valkoturkkinen kissa jatkoi, ja painoi leukansa rintaansa.
”En ymmärrä”, Tihkutäplä kakoi.
”Mitä siellä oikein tapahtui?”
”Minusta se näytti siltä, kuin joku olisi hyökännyt Hämyviiksen ja Varistähden kimppuun.”
”Kuka?” Tihkutäplä naukui kauhistuneena, ja siirteli tassujaan. Valkoturkki oli aikeissa sanoa jotain, mutta sulki sitten äkisti suunsa, niin kuin olisi melkein lipsauttanut jotain salattua. Tihkutäplä katsoi häntä hämmentyneenä, ja kolli vastasi katseeseen epäröiden.
”En tiedä kuinka salaisena tämä pitäisi pitää, mutta murhapaikalla oli Mustakynnen hajua. En tahtoisi sanoa tästä klaanitoveristani, en etenkään siksi että tiedän sen aiheuttavan vain lisää kaaosta klaanissa, mutta luulen että kaikkien ensimmäinen ajatus oli että hän teki… sen.”
Kylmät väreet levisivät pitkin Tihkutäplän selkää.
”Mustakynsi?” naaras toisti epäuskoisena, ja Valkoturkki nyökkäsi vakavana. Tihkutäplä katsoi kohti metsää ja tunsi mielensä haahuilevan järkytyksessä jonnekin kauas.
”Minä.. Näin hänen ehkä lähtevän Varistähden kanssa aiemmin, kun olin puhumassa Vääräsydämen kanssa”, harmaakuvioinen naaras naukui nielaisten, kun hämärä muistikuva, yhtäkkisesti tärkeä arkipäivän välähdys, pulpahti hänen mieleensä.
”Tietenkin. Se ketunmieli”, Valkoturkki sihisi puristaen kyntensä maahan. Tihkutäplä ei voinut uskoa pesätoveristaan oman klaanitoverinsa surmaajaa, mutta joka sydämenlyönnillä hänestä tuli varmempi asiasta.
”Varistähden ja Keltasydämen on vahvistettava asia. Voihan olla, että Mustakynsi taisteli heidän kanssaan hyökkääjää vastaan.”
Valkoturkki katsoi häntä silmät sirissä.
#Kumpikaan meistä ei usko tuota#, Tihkutäplä ajatteli nielaisten.
”Kuitenkin… Tarvitseeko Varistähti Lehtikuuta? Siinä tapauksessa hänen pitäisi alkaa jo valmistella yrttejään, jos haavat ovat pahat.”
Valkoturkki värähti.
”Sitä ne todellakin ovat. Hiirenpapanat, minä menen.”
Valkoturkkinen kolli singahti hänen ohitseen kohti parantajan pesää. Jäädessään yksin Tihkutäplän valtasi lohduton olo. Muistot tarinatuokioista pentuna ja oppilaana klaanivanhimpien kotoisassa pesässä tulvivat naaraan mieleen. Hiirensapen kirpeä tuoksu ja Hämyviiksen äkäinen tiuskinta, kun hän vahingossa näykkäisi hänen nahkaansa tai päästi kirpun menemään.

Kaoottisimman tilanteen rauhoituttua leirin tunnelma oli yhtä suruntäyteinen kuin aiemmin parantajan pesässä. Tihkutäplä istui uloskäynnillä vartiossa ja tarkkaili kissoja. Varistähti ja Hämyviiksen ruumis olivat parantajan pesässä parantajien tutkittavina, ja kissoja oli kerääntynyt ympärille suremaan. Leirin laitamilla kissat supisivat dramaattisista tapahtumista. Koko tarina oli vielä sumussa, eikä kukaan tuntunut tietävän koko totuutta tapahtumista, mikä innosti kissoja juoruilemaan. Aika ajoin käydessään läpi aukiota Tihkutäplän keltainen katse kohtasi Nummipyörteen, joka nyökkäsi aina lyhyesti, rohkaisten tietämättään Tihkutäplää jatkamaan velvollisuuksiaan. Naaraan mieli teki nimittäin vain juosta metsään selvittämään ajatuksiaan. Vielä parempi olisi ollut mahdollisuus kuulustella Mustakynttä tapahtumista. Ensimmäinen mustan naaraan perään lähetetty etsintäpartio oli palannut tyhjin tassuin – Tihkutäplän käpäliä syyhytti mennä auttamaan, mutta hänen olisi ensin hoidettava vahtivuoronsa pois alta.
”Ei täällä”, matala murahdus havahdutti harmaakuvioisen soturin mietteistään. Tihkutäplä valpastui, ja valmistautui tervehtimään Hämäräaskelta ja Salamaviiltoa, jotka löntystelivät rinnakkain häntä kohti matkallaan ulos leiristä. Hämäräaskeleen meripihkasilmät kiiluivat, kun soturit kävelivät ohi. Salamaviilto nakkeli niskojaan hieman ärtyneen oloisena.
#Mihin he ovat menossa, tällaisenä aikana?#
Tihkutäplä kääntyi katsomaan kaksikon perään ja näki, kuinka Hämäräaskel kumartui pikaisesti sihahtamaan jotain veljensä korvaan, kunnes kaksikko erkaantui taas. Tihkutäplä kurtisti kulmiaan, ja kääntyi leirin puoleen vilkuillen ympärilleen. Naaraan katse kirkastui, kun hän tunnisti Hopeaviiman istuskelevan lähistöllä.
”Hopeaviima!” soturi huudahti ja loikki nopeasti hänen luokseen. Lumenvalkea naaras katsahti häneen hieman yllättyneenä.
”Anteeksi kun kysyn tätä juuri tänään, mutta voisitko tehdä minulle palveluksen ja olla hetken vartiossa puolestani? Minun pitäisi, öh… Käydä tarpeidentekopaikalla”, Tihkutäplä naukui nopeasti, omatunto välittömästi soimaten valheestaan.
”Toki”, Hopeaviima naukui, ja vilkaisi uloskäynnille.
”Älä huolehdi, se sopii hyvin. Saanpahan jotain muuta ajateltavaa.”
”Kiitos Hopeaviima! Lupaan, että korvaan tämän”, Tihkutäplä kiitti helpottuneena, ja nyökkäsi naaraalle, ennen kuin livahti hänen ohitseen kohti tarpeidentekopaikkaa. Saniaismuurin taakse kadottuaan Tihkutäplä kuitenkin sukelsi syvemmälle aluskasvillisuuteen, ja lähti loikkimaan nopeasti kohti suuntaa, johon Salamaviilto ja Hämäräaskel olivat menneet.

"Mustakynttä tullaan tästälähin kohtelemaan luopiona ja hänet on lupa surmata lupia kyselemättä. Hän vei minulta kaksi henkeä, surmasi Hämyviiksen ja kertoi olevansa Tammiturkin ja Hiljaisuustassun kuolemien takana. En halua nähdä hänen kasvojaan enää ikinä Kuutamoklaanin reviirillä, en edes koko kanjonissa!" Varistähti naukui vihaisena ja katsoi edessään seisovia klaanitovereitaan totisempana kuin koskaan. Sinitassu suoristi ryhtiään, kun tuon katse lipui hänen ylitseen. Oli todella kauhistuttavaa ajatella, että Mustakynsi, heidän kaikkien klaanitoveri ja hänen käsityksensä mukaan kunnioitettu soturi oli tuosta noin vain kääntynyt omaa klaaniaan vastaan ja ruvennut pistämään sen jäseniä pois päiviltä. Oppilas ei ollut ikinä nähnyt Tammiturkkia, mutta tiesi tuon olleen Lehtikuun mestari. Hiljaisuustassu taas oli ollut Mustakynnen oppilas ja saanut surmansa samassa taistelussa missä hänen emonsa ja sisarensa oltiin tapettu, kun hän oli ollut vasta pentu. Muistot tuosta hirvittävästä taistelusta kummittelivat yhä naaraan mielessä ja hän ei tuntunut pystyvän uskomaan sitä, että Mustakynsi oli samaisessa taistelussa surmannut oman oppilaansa ja peittänyt tekonsa kertomalla luuklaanilaisten tappaneen Hiljaisuustassun. Kokous päättyi ja leiriaukio täyttyi hälinällä, kun kaikki päivittelivät Mustakynnen tekoja.
"Lähden metsästämään!" Sinitassu maukaisi Mustalammelle, joka nyökkäsi ohimennen oppilaalleen. Tuon ei tarvitsisi tulla mukaan, olihan hän ollut jo melkein kolme vuodenaikaa oppilaana ja sai käydä jo yksin metsällä, mestarin luottaessa siihen, että naaras pysyisi turvassa ja käyttäytyi järkevästi. Lisäksi Yötassun huononevan tilan takia hän halusi mestarinsa olevan mahdollisimman lähellä tytärtään... Ruskeamerkkinen kissa kipitti ulos leiristä ja antoi metsätuulen vietellä turkkiaan, kun hän lähti kävelemään poispäin leiristä. Metsä oli tumma, eivätkä pienetkään auringonsäteet läpäisseet puiden oksakattoa, saati sitten taivaalla roikkuvia harmaita sadepilviä. Valkoturkkinen kissa piti askeleensa ripeänä, sillä palaisi oikein mielellään takaisin leiriin ennen kuin sade puhkeaisi ja tekisi metsästämisestä hankalampaa. Reviirin pohjoisosassa itsekseen käymisen oli Mustalampi, kuten moni muukin mestari, ankarasti kieltänyt tulvivan joen takia, mutta yhden pääskysen napattuaan ja maahan haudattuaan veivät hänen tassunsa silti pidemmälle, kohti vuoristoa ja tulvivaa jokea. Riistaa olisi enemmän siellä. Haistellessaan ilmaa yllätti outo katku Sinitassun aistit. Hän haistoi... mäyrän.
"MÄYRÄ!" Oppilas huusi huomatessaan eläimen löntystelevän hänen takanaan. Naaras oli toivonut äänenvoimakkuudensa säikyttävän yleensä taisteluhaluttoman eläimen matkoihinsa, mutta tuo päästi muutaman haukahduksen ja murohduksen sekaista äännähdystä suustaan ja jatkoi matkaansa häntä kohti äänistä välittämättä. Ruskeamerkkinen kissa toivoi, että joku hänen klaanitoverinsa olisi myös tuntenut olonsa uhkarohkeaksi ja lähtenyt tulvivan joen lähelle kielloista huolimatta ja nyt kuulisi valkoturkkisen kissan avunpyynnöt. Sillä hänen olisi pakko hyökätä ja tiesi ettei selviäisi taistelusta omin avuin. Sinisilmä ponkaisi vauhtia ja hyökkäsi mäyrän kimppuun, mutta ei ehtinyt edes kunnolla takertumaan eläimeen, kun se jo huitaisi hänet maahan. Sinitassu tunsi kivun jyskyttävän oikeanpuoleisessa lavassaan ja tunsi kuinka jokin märkä valui sitä pitkin hänen jalalleen, hän oli saanut haavan. Oppilas ei kuitenkaan luovuttanut vaan nousi jaloilleen ja yritti käydä mäyrän kimppuun uudestaan. Seuraavalla iskullaan eläin oli vähällä tappaa hänet, jos isku olisi osunut selän sijasta päähän, olisi naaras ollut mennyttä. Nyt hän huohotti maassa ja pusersi silmiään kiinni, odottaen viimeistä tappoiskua pelosta kangistuneena.
"Jätä hänet rauhaan!" Joku huusi.

//Haluaako joku jatkaa tästä?^^