Olin ihan puhki, vaikka olinkin viettänyt viimeisen neljäsosakuun parantajien pesässä. Olin satuttanut selkäni pahasti mäyrähyökkäyksessä ja siitä aiheutuva kipu oli pitänyt minua kooman kaltaisessa unessa miltei kolmen auringonkierron ajan. Enemmän olin kuitenkin ollut huolissani päälliköstämme Sulkatähdestä, joka oli menettänyt yhden yhdeksästä hengestään pelastaessaan minua mäyrältä. Ja jos yhtään osasin laskea, hän eli nyt viimeistä elämäänsä. Ajatus kouraisi vatsanpohjassani ikävästi. Kissa, joka oli koko minun ikäni johtanut Nummiklaania voisi olla poissa aivan yhtäkkiä, eikä hänen läsnäoloaan tuntisi ja viisaita sanojaan enää kuulisi, kun vasta Tähtiklaanin puolella. Mikä pahempaa, minusta tulisi sen jälkeen klaanin päällikkö, jos Tähtiklaanin kissat sen niin soisivat. Minustako päällikkö, ihan oikeasti? Olinhan ollut varapäällikkönä jo jonkin aikaa, mutta jo näin suuri määrä vastuuta oli saanut pääni pyörälle. En mitenkään voinut edes ajattella mitä kokonaisen klaanin johtaminen olisi.
"Onko kaikki hyvin?" Haukkakiito naukaisi vieressäni ja kallisti vaaleanharmaita kasvojaan kysyvänä. Vilkaisin sivusilmällä tuota ja nyökkäsi, jauhaen vieläkin sitä samaa hiirenpalasta, minkä olin puraissut jo aikapäiviä sitten. Eivätkä minun ongelmani ja murheeni tietenkään siihen vielä loppuneet. Puolisen kuuta sitten olin tavannut Kuutamoklaanin rajalla Linnunsiiven, kipakan ja uhmakkaan soturin, joka oli kiivaasti väitellyt kanssani rajamerkeistä, kunnes tuon partion soturit olivat joutuneet kirjaimellisesti raahaamaan hänet pois rajalta. Naaraan riidanhaluisuus oli sytyttänyt oman ilkikurisuuteni ja seuraavan kerran kun näimme, oli kinamme jatkunut, mutta nyt suoran vihan sijaa kiistamme oli ollut lähinnä täynnä hunajaisen kuuloisia uhkauksia ja ilkikurisuutta väärällään olevia kommentteja, eikä kumpikaan ollut näyttänyt tippaakaan vihamielisyyttä toista kohtaan.
"Ihan varmasti? Et ole syönyt omaa osaasi hiirestä ollenkaan", Haukkakiito naukaisi hätääntyneenä ja katsoi minua välkkyvin silmin. Nyökkäsin uudemman kerran ja pakotin itseäni nielaisemaan hiiren palasen. En voinut uskoa itseäni, olinko tosissaan ryhtymässä toista kertaa rikkomaan soturilakia omien tunteideni takia? Linnunsiivellä oli nimittäin ollut kasvoillaan samantyyppinen, lempeä katse millä Liljakin oli joskus minua katsonut. Katse oli saanut oudon raukeuden lankeamaan mieleeni ja ensimmäistä kertaa kumppanini kuoleman jälkeen olin tuntenut itseni olevan hieman ihastunut.

Hämyviiksi tärisi yhtenä pelokkaana karvakasana Mustakynnen edessä ja haparoiden otti askelia taaemmas. Sokeana ja vanhana kissana tuon liikkuminen ei ollut nopeaa tai sulavaa, joten soturitar sai tuon muutamalla äänettömällä loikalla kiinni ja oli nyt vain viiksenmitan päässä klaaninvanhimman kasvoista. Hän pystyi tuntemaan tuon värisevän hengityksen kuonollaan ja kissan pelkotuoksu leijui voimakkaana ilmassa. Kysymyksiä liikkui naaraan päässä mihin hän tarvitsisi vastauksia, nuo kysymykset olivat ainoa asia mitkä pitivät kollia elossa sillä hetkellä. Hän pystyi haistamaan Keltasydämen tuon turkissa, mutta toista klaaninvanhusta ei kuitenkaan näkynyt missään. Oliko tuoksu tuore vai vanha, sitä mustavalkea kissa ei pystynyt erottamaan, mutta hän ei saisi ottaa riskejä asian suhteen, muuten kaikki hänen suunnittelemansa olisi pilalla, aivan kaikki...
- Mi... miksi täällä haisee veri...? Ja missä Varistähti on...? Hämyviiksi naurahti ääni pelosta väristen ja tuo yhä yritti peruuttaa kauemmaksi Mustakynnestä, siinä kuitenkaan hyvin onnistumatta. Monta ajatusta ja kysymystä poukkoili ympäri soturittaren aivoja, mutta kaksi kysymystä rummutti hänen päässään ylitse muiden. Tappaakko Hämyviiksi nyt heti siihen paikkaan vai ei? Pystyisikö kolli muka todistamaan juuri naaraan tappaneen Varistähden, sillä eihän tuolla olisi mitään todisteita, ellei sitten Keltasydän olisi ollut paikalla myös ja lähtenyt vain lipettiin. Ja se tarkoittaisi luultavasti sitä, että mustavalkean kissan peli olisi pelattu. Hän ei mitenkään ehtisi riistää päälliköltä tuon jäljellä olevia henkiä ja lähteä sitten vielä metsästämään klaaninvanhuksia, ennen kuin paikalle saapuva Oksakatse ehtisi hälyttää koko klaanin paikalle. Ellei Keltasydän olisi sitä jo tehnyt.
- Missä Keltasydän on? Mustakynsi huusi takaisin, mutta enää Hämyviiksen säikähtäneet reaktiot eivät tuottaneet hänelle minkäänlaista iloa tai tyydytystä. Soturitar tiesi, että ainoa asia mikä hänellä olisi jäljellä näiden kahden kollin kanssa olisi aika ennen kuin muut kuutamoklaanilaiset rynnivät paikalle tuhoamaan hänet. Naaras halusi elää sen täyteen mittaansa. Joten hän nopeilla liikkeillä kamppasi klaaninvanhimmalta jalat alta ja painoi etutassunsa tuon henkitorvelle, kuullen kuinka sokean kissan hengityksestä tuli pelkkää pihinää. Jos Mustakynsi kaatuisi, hän ottaisi mahdollisimman monta kissaa mukanaan tuonpuoleiseen.

Lumisydämen käpälät rummuttivat kosteaa maata, kun hän juoksi muun kokoontumispartion perässä kohti Neljän virran tammea. Siitä oli jo kulunut hetki aikaa kun hän viimeksi oli saanut luvan osallistua kokoontumiseen, joten kaiken Luuklaanin aiheuttaman huolen ja murheen keskellä tämä oli oikein positiivinen yllätys, mistä soturi nauttisi täysin rinnoin. Hän katsahti eteenpäin, suuntaan missä Ututähti ja Hiiriturkki juoksivat partion etunenässä ja totesi ettei matkaa tammelle olisi enää kauaa. Kollin katse lipusi sitten muihin edessä oleviin sotureihin, Kanijalka ja Varjoturkki juoksivat aivan johtoportaan takana, pitäen verkkaista keskustelua yllään. Hän vilkaisi kissaa joka oli hidastanut vauhtinsa hänen rinnallaan juosten ja mietti jos hän ikinä tulisi juttelemaan Leskenlehdelle, heillä ei näet ollut mitään yhteistä, eikä mitään noussut harmaalaikkuisen kissan mieleen kun hän mietti keskustelun avaajaa.
"Onkos Kottarasissulka puhunut sinulle siitä, että koska he Liljatuulen kanssa aikovat hankkia oman pentueen? Hänhän on sinun isoveljesi."
Nähtävästi Lumisydämen ei tarvinnut enää pohdiskella ongelmaansa. Tuon sorttinen kysymys ei ollut käynyt edes hänen mielessään, ei edes itsenäiseä ajatuksenakaan. Mutta tosiaankin, Kottaraissulka ja Liljatuuli olivat olleet kauan yhdessä, niinkin kauan, että Aamutäplä oli ehtinyt pyöräyttää kaksi pentuetta itselleen, joista viimeisimmät siirtyisivät aivan lähipäivinä oppilaiksi. Mutta he eivät pariskuntana ainakaan soturin kuullen olleet edes maininneet haluavansa perheenlisäystä. Hän luimi korviaan, asia olisi tietenkin heidän kaksinkeskeinen, eikä kolli olisi halunnut spekuloida sitä kenenkään, varsinkaan Liljatuulen emon kanssa.
"Ei oikeastaan", Lumisydän vastasi ja toivoi heidän pääsevän nopeasti Neljän virran tammelle, sillä tiesi tai ainakin toivoi keskustelun lopahtavan siihen ja kiusaantuneen hiljaisuuden laskeutuvan heidän välilleen. Leskelnehti päästi hymähdyksen tapaisen äännähdyksen ja kiristi sitten vauhtiaan päästäkseen Sädetaivaan rinnalle, ilmeisesti kysymään tuolta samasta aiheesta.

Leijonakynsi heräsi kuuhuipun hetkellä ja raahasi vielä unisesti vastustelevan Kottaraistassun ulos leiristä. He aloittivat oppilaan kouluttamisen - ja herättämisen - juoksukilpailulla reviirin läpi. Sen jälkeen he pysähtyivät harjoittelemaan metsästystä ja saivat napattua riistaakin samalla. He palasivat takaisin leiriin kauan kuuhuipun jälkeen, aamu aurinkokin oli melkein jo nousemassa. Soturi antoi oppilaansa mennä edeltä leiriin heidän saaliinsa kanssa, kun kermanvaalea kolli jäi vielä itse ulos.
*Missäköhän Leopardilaikku on?* Hän mietti ja jäi katselemaan kaunista kuuta taivaalla, ennen kuin käveli sitten itsekin soturieden pesään ja nukahti.

*Missäköhän Kottaraistassu on?* Leijonakynsi ajatteli seuraavana päivänä, kun ei löytänytkään Kottaraistassua oppilaiden pesästä nukkumasta. Hän lähti leiristä, katseli ympärilleen ja näki Sulkatähden sekä Nummitassun harjoittelevan taisteluliikkeitä alemmalla nummilla. Näytti siltä, että päällikkö oli viimein toipunut kunnolla mäyrähyökkäyksestä. Sitten hopeanharmaa naaras pääsikin taistelussa voitolle.
"Sinun täytyy pitää kynnet esillä, Nummitassu. Ja olen tosissani! Olen vihollisesi!" Sulkatähti huusi ja oppilas livahti mestarinsa alta ja pääsi voitolle. Sitten tuon painoi päällikön maahan.
"Ai näinkö?!" Nummitassu naukaisi ja hopeanharmaa naaras nousi ylös.
"Juuri noin, hyvä", Sulkatähti naukui ja ravisti tomua pois turkistaan. Vaaleanruskean naaraan silmät loistivat iloisina. Leijonakynsi seurasi vielä hetken, kuinka päällikkö ja tuon oppilas harjoittelivat taisteluliikkeitä. Sitten hän havahtui siihen, että aurinko porotti korkealla harmaiden sadepilvien takaa ja auringonhuipun hetki lankesi kanjoniin. Soturi käveli takaisin leiriin, ajatellen että Kottaraistassu olisi varmasti nyt jo ilmaantunut sinne missä ikinä sitten olikaan ollut. Hän meni tuoresaaliskasalle, otti siitä itselleen jäniksen ja raahsi sen leirin laitamalle. Syödessään hän tarkkaili leirin menoa, kuinka Hahtuvaturkki ja Sadeläikkä torkkuivat sotureiden pesän lähellä turkit toisissaan kiinni ja kuinka Haukkakiito käveli surulliselta ja alakuloiselta näyttävänä pois parantajien pesästä.
*Mitä tuollekin on sattunut?* Leijonakynsi ajatteli ja näki sitten kuinka Sulkatähti ja Nummitassu saapuivat leiriin. Heidän turkkinsa olivat märkinä, kaatosade oli ilmeisesti alkanut taas. He kävelivät ruokailevan soturin ohitse ja hän kuuli oppilaan maukuvan: "Tuleeko minusta pian soturi?"
Kolli näki päällikön ilmeestä jo vastauksen.
"Ei, ei vielä, mutta olet jo päässyt puolivälin yli", hopeanharmaa naaras naukaisi kääntäessään katseensa vaaleanruskeaan naaraaseen. Nummitassu nyökkäsi.

Auringonlaskun punainen hohka värjäsi Puroklaanin reviirin, mutta ei yltänyt aivan Puroklaanin leiriin asti. Tammisydän kuuli huuhkajan huhuilevan jossakin kaukana. Vaikka leiri oli varjoisa ja vuodenaika muuttumassa lehtisateeksi, oli leirissä silti lämmin.
*Lehtisade tulee pian.* Soturitar ajatteli tyytyväisenä ja antoi lämpimän tuulen pörröttää lyhyttä turkkiaan. Hän nousi jaloilleen ja meni parantajien pesään etsiäkseen Ututähteä, mutta sai huomata ettei päällikkö ollut enää pesässä. Naaras naukaisi tympääntyneenä itsekseen, eikö hänen kumppaninsa viitsinyt edes sen vertaa olla hänen kanssaan kontaktissa että olisi kertonut päässeensä pois sairastuvasta? Oranssinmusta kissa oli kävelemässä Päällikön pesälle, kun yhtäkkiä tunsi jonkun kuonon kyljessään. Hän värähti ja pomppasi ympäri nähdäkseen kuka halusi oikein päästä hengestään. Se oli Ruusulaulu, joka katsoi vinksahtanut hymy kasvoillaan ystäväänsä.
"Tuletko kävelylle kanssani?" Vaalea soturitar maukui ja viittoi Tammisydäntä seuraamaan häntä. Turkoosisilmäinen kissa tasoitti karvansa ja nyökkäsi tuolle. Kävely tekisi tällä hetkellä oikein hyvää hänelle.
He olivat kävelleet jo jonkin aikaa, rupatelleet pinnallisista asioista ja nyt heidän välilleen oli laskeutunut hiljaisuus. Ruusulaulu loi kysyviä ja ehkä jopa huolestuneita katseita Tammisydämeen, joka parhaansa mukaan jätti katseet huomiotta. Mutta jokin hänen sisällään pyysi mustaoranssia soturitarta avaamaan suunsa ja kertomaan mikä hänen mieltään oikein vaivasi.
"En tunne oloani kotoisaksi Puroklaanissa...", turkoosisilmäinen naaras sitten murisi, kun ei osannut omalta epämukavuudeltaan päästää yhtään rauhallisempaa ääntä. Vaalea soturitar katsoi ensin hieman säikähtäneenä ystävätärtään ja sitten kosketti tuon kuonoa omallaan.
"Kuinka sinä nyt noin tunnet, onhan sinulla Ututähti ja minut täällä, hän on kumppanisi ja minä ystäväsi", hän kysyi Tammisydämeltä ja painautui tuon mustan ja oranssinkirjavaan turkkiin kiinni, pysäyttäen heidän kävelynsä.
"No en tiedä... Ututähti on alkanut olemaan aika etäinen", mustaoranssi soturitar maukui hiljaa ja veti syvään henkeä. Omista tunteista toiselle puhuminen oli todella raskasta ja aiheutti vain lisää ikäviä tunteita, mitkä meinasivat purkautua ulos yhtenä ryöppynä, kaikki kerralla. Hän mietti hetkisen, että paljastaisiko Ruusulaululle syntyneensä alunperin Kuutamoklaanissa eikä kaksijalkalassa, että hänen oikea perheensä yhä asui siellä, ellei sitten Villituuli olisi saanut uutta raivokohtausta ja tappanut Hopeaviimaa. Ainoastaan Ututähti tiesi turkoosisilmäisen naaraan oikean menneisyyden koko Puroklaanin väestä.
"Uskon, että syynä on vain Luuklaanin tunkeutuminen meidän reviirillemme. Heidän häätönsä jälkeen kaikki palautuu ennalleen", vaalea soturitar naukaisi ja nuolaisi rohkaisevasti ystävättärensä korvaa.

Jääsilmän tassut rummuttivat maaperää, kun hän pinkoi lähemmäksi Luuklaanin uutta leiriä. Se oli ilmiselvästi ollut Matukan päästämä ulvaisu, joka oli katkennut epäluonnollisen terävästi. Joku oli käynyt kollin kimppuun, siitä soturitar oli varma. Hänen olisi pakko mennä auttamaan klaanitovereitaan, joidenka kimppuun puroklaanilaiset olivat käyneet. Vesisade oli alkanut ja hetkessä kissan punaoranssi turkki oli litimärkä ja ihoon liimaantunut. Sadepisarat tippuivat kuonolle ja silmille ja sokaisivat aika ajoin hänen näköpiirinsä, ja pian sateen ropina oli ainoa asia mitä naaras kuuli omien juoksuaskeltensa lisäksi.
*Pimeydenmetsän henget sentään, miksi en pysty juoksemaan yhtään kovempaa?* Hän ajatteli tuskastuneena ja kiljaisi, kun loikatessaan kivirykelmän yli meinasi laskeutuessaan liukastua. Sade oli tehnyt maasta hetkessä mutaisen ja rapa roiskui kaikkialle, kun punaoranssiturkkinen kissa juoksi kohti Luuklaanin uutta leiriä. Ilkeät ajatukset Matukan sen hetkisestä tilasta valtasivat hänen mielensä ja outo puristuksen tunne räjähti Jääsilmän rintaan. Eihän hän nyt tietenkään luetellut luottosoturia ystäväkseen, tuo oli vain aikansa haikaillut soturittaren perään ja kun hän ei ollut antanut vastarakkautta, oli kolli päättänyt kuitenkin kohdella naarasta ystävällisesti sen jälkeen. Vaikka sinisilmä ei asiaa itselleen suostunut myöntämään, ei hän tässä tilanteessa olisi juoksemassa tarkistamaan raidallisen kissan tilaa, jos ei välittäisi. Edes hiukkaa.
"Auuh!" Naaras ulvaisi kompastuessaan johonkin ja lentäessään pärställeen mutaiseen maahan. Hänen kuononsa ja poskensa iskeytyivät ikävästi kovaa maata vasten ja kipu sokaisi punaoranssin kissan hetkellisesti. Hän tunsi veren maun suussaan ja yskikin punaista nestettä, sekä mutaa pois suustaan, hieroen kielellään avohaavaa poskessaan, jonka oli purrut rikki maahan kaatuessaan. Kipu jyskytti Jääsilmän kasvoilla ja säteili kaulaa pitkin oikeanpuoleiseen lapaan. Mitä oikein oli tapahtunut? Hän oli kompastunut johonkin ja nyt makasi liejuisessa maassa märkänä ja likaisena, kaiken lisäksi vielä kovasta kivusta kärsien. Soturitar kompuroi jaloilleen, sylkäisten maahan vielä kerran ennen kuin avasi varovasti tervettä silmäänsä. Sentään hän oli lyönyt kasvoistaan sen puolen, missä oli jo valmiiksi huonokuntoinen silmä, joten terve puoli jäi koskemattomaksi. Punaoranssi kissa kääntyi varovasti katselemaan ympärilleen, etsien sitä kirottua asiaa mihin hän oli juostessaan kompastunut. Sitten sinisilmä näki sen ja tunsi sydämensä, muidenkin sisuskalujen mukana putoavan vatsalaukussa olevasta suuresta reiästä tyhjyyteen, mikä sinne oli ilmestynyt.
"Ma-matukka?" Naaras maukaisi kimeästi ja joutui suorastaan haukkomaan henkeään nähdessään Matukan makaavan liikkumattomana maassa. Mutainen maapohja tuon alla oli vetinen sateen ja veren takia, värjäten alueen ruskean ja punaisen sekaiseksi. Luottosoturi makasi kasvot häneen päin, joten punaoranssi kissa näki heti lasittuneen katseen, suupielestä valuvan verivanan, punaisena hohkavat hampaat ja auki revityn kaulan.

Yöpentu mökötti. Uskosielu oli ottanut tavakseen muistutella häntä leirin jättämisen vaaroista, eikä pienen pennun mielessä ollut tällä hetkellä mitään ärsyttävämpää kuin Uskosielun holhoaminen tai mitään kiinnostavampaa kuin hyppyharjoitukset. Hän kuunteli turhautuneena Seittitassun huutoa, joka kuului kaukaa riistakasan suunnilta. Nuori oppilas oli ilmeisesti saanut hyvän saaliin.
"Hei! Haluaisitko leikkiä kanssani?"
Yöpentu käänsi katseensa kysymyksen suuntaan. Liljapentu silmäili häntä makuupaikaltaan.
Yöpentu nousi tassuilleen ja katsoi Voimasydäntä kysyvästi. Hän ei haluaisi aiheuttaa Uskosielulle enempää huolta.
"Voitaisiinko me mennä pesän ulkopuolelle? Ihan tuohon suulle vain!" Yöpentu kysyi itselleen epäluonnollisen varovasti. Uhkaus oppilaaksi pääsemisen viivästymisestä kummitteli yhä pienen mielessä.
Liljapentukin oli noussut tassuilleen ja odotti ottoemonsa vastausta. Vanhempi naaras silmäili kaksikkoa hetken, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
"Pysykää kuuloetäisyydellä", hän vahvisti, ja pennut syöksyivät Yöpentu edellä pesän aukosta ulos.
"Ootko sä jo harjoitellut oppilaaksi nimitystä varten? Me voitaisiin kokeilla muutamaa taistelujuttua, mä näin kun Kultatassu ja Mustikkasielu harjoitteli niillä!" Yöpentu ehdotti innoissaan yrittäen kuitenkin pitää äänensä matalalla, ettei kukaan soturi luulisi hänen aikovan riehua tai tehdä mitään muuta typerää.

//Ruska, voit jatkaa tästä. Kuten sanottu, mä kirjoittelen itse aika harvoin, joten en suosittele odottamista joka tarinan välillä. Voit käyttää Yöpentua vapaasti sääntöjen ja kissan oman luonteen rajoissa!

Tuhkakajo lähti Mustikkasielun johdolla pois Vuoristoklaanin leiristä, Tomukukka, Kultatassu ja Seittitassu mukanaan. Heidät oltiin määrätty illan rajapartioon, mutta riistakannan ollessa vielä hyvä, he olivat saaneet luvan myös metsästää. Sää oli vielä lämmin vaikka lehtisade olikin tuloillaan, mutta vuoristossa pauhaava tuuli sai jopa tummanharmaan soturittarenkin pudistelemaan turkkiaan. Muut partion jäsenet eivät kuitenkaan olleet moksiskaan pienestä viileydestä, vaan he verkkaisesti laskeutuivat sateen kastelemia vuoristopolkuja pitkin, lyöden pikkukiviä alas poluilta. Seittitassu oli oppinut nopeasti käyttämään häntäänsä kapeilla poluilla ja liikkuikin jo paljon sulavammin partioiden mukana verrattaessa kahden kuun takaiseen aikaan kun tuosta oltiin vasta nimitetty oppilas. Sinisilmäinen naaras ei kuitenkaan voinut olla aina välillä varmistamatta, että oppilas tosiaankin pysyi heidän perässään ja ennen kaikkea vuoristopolulla. Hän tiesi kyllä huolestuneiden katseidensa ärsyttävän kollia. Päästessään alas vuoristosta, oli partio aistinut heti hiiren ja usuttanut kahden oppilaan katsomaan kumpi saisi napattua sen ensimmäiseksi. Kultatassu oli saanut näköyhteyden ensimmäisenä jyrsijään ja oli ruvennut vaanimaan sitä, kun Seittitassu koukkasikin naarasoppilaan edelle ja nappasi sen nopeammin itselleen.
*Hiirenpapanat!* Tuhkakajo ajatteli hieman nolostuneena, hänen oppilaansa ei tuntunut tietävän tuossa tapauksessa riistan nappaamisen olevan törkeää, vaikka kyseessä olikin kisa. Tummanharmaa soturitar katsoi pahoittelevasti Mustikkasielua, joka katsoi nyrpistettyä nenänvarttaan pitkin kollia, joka kantoi ylpeänä hiirtä leuoissaan. Kilpikonnakuvioinen soturitar kuitenkin jatkoi rajapartion johdattamista kohti Puroklaanin rajaa mitään sanomatta, sillä sen lisäksi että heidän oli määrä tarkistaa reviirin sen puoleinen raja, olisi veden läheisyydessä yleensä eniten riistaa. He kulkivat rajaa kohti ja nappasivat aina välillä riistaa jostakin matkan varrelta. Sinisilmäinen naaras kuuli rapinaa läheisestä pensaikosta ja haistoi hiiren. Hän pudottautui vaanimisasentoon ja alkoi hiljaa ja sulavasti hiipiä kohti ääntä, loikaten sitten ilmaan nähdessään jyrsijän tekevän syöksyn pois pensaikon varjoista. Tuhkakajo tappoi saaliinsa nopealla puraisulla ja nousi pystyyn. Pian heidän partionsa olikin saanut aikalailla napattua ruokaa klaanilleen. Mustikkasielu oli saanut myyrän ja variksen, Tomukukka kaksi hiirtä, kuten Tuhkakajokin, Kultatassu oli saanut yhden hiiren ja Seittitassu talitintin. Yllättäen tummanharmaa soturitar haistoi ilmassa pahaaenteilevän hajun. Se ei ollut hänelle tuttu, mutta jokin siinä kuitenkin häiritsi sinisilmäistä naarasta. Sitten hän tajusi sen, Luuklaani! Tuhkakajon silmät revähtivät auki ja hän pomppasi pystyyn niin, että muut partion jäsenet katsoivat klaanitoveriinsa ihmeissään.
*Ei kai vain...* Tummanharmaa soturitar ajatteli kauhuissaan ja viittoi muita partion jäseniä kerääntymään yhteen. Mustikkasielu ja Tomukukkakin olivat haistaneet vihollisklaanin löyhkän ja asettuivat suojelevasti oppilaiden eteen. Sitten pusikoiden varjoista heidän eteensä ilmestyi suuri, musta naaraskissa, joka oli suunnilleen Mustikkasielun kokoinen. Hieman ehkä pienempi. Heidän katseensa kohtasivat ja luuklaanilainen virnisti pahaenteisesti. Sinisilmäisen naaraan aivot raksuttivat kuumeisesti. Hän ei tiennyt, mitä tilanteessa oikein piti tehdä, sillä jos he kävisivät luuklaanilaisten kimppuun, olisi raju tappelu varma. Vaikka muita luuklaanilaisia ei näköpiirissä ollutkaan, tämä yksilö ei varmasti olisi yksinään toisen klaanin reviirillä. Heitä väijyttiin pusikkojen ja kivirykelmien varjoista, Tuhkakajo oli siitä varma. Ja kuin vaaran aistien, hänen kylkensä ilmoitti taas kerran kärsineen tarpeeksi rasituksesta ja sitä vihlaisi ikävästi. Mustaturkkinen naaras astahti eteenpäin ja sihahti haastavasti. Tuhkakajo tunsi lamaantuvansa täysin. Hän kuuli Seittitassun uhkaavan mouruamisen, mutta kaksi vanhempaa soturitarta heilauttivat häntäänsä merkkinä olla hiljaa.
"Kuolontähti-" Kilpikonnakuvioinen soturitar naukaisi varoittavasti, mutta Luuklaanin päällikkö ei ottanut varoitusta kuuleviin korviinsa. Keltainen hyytävän kylmä katse kävi läpi jokaisen vuoristoklaanilaisen ja musta häntä heilui uhkaavasti puolelta toiselle. Jo pelkällä länsäolollaan tuo naaras ilmoitti olevansa niskan päällä, hallussa tilanteesta. Tomukukan korvat nousivat pystyyn ja hän sähisi. "Häivy mailtamme Kuolontähti."
Mustaturkkinen naaras virnisti ja maukaisi häijysti. "Enpä taida. Olen täällä jos huvittaa."

//Kuka tahansa saa tästä jatkaa!

Tähtitassu katseli ympärilleen Neljän virran tammen aukiolla, Nummiklaani oli taas kerran saapunut viimeisenä paikalle. Viime kerralla hän oli päässyt Ketunkynnen luvalla pikaisesti tutustumaan muiden klaanien jäseniin, mutta nyt Yötuulen ollessa parantajaoppilaan kaitsijana, ei tuo ollut antanut lupaa lähteä mihinkään aivan kokoontumisen alkaessa. He tassuttelivat muiden parantajien luo ja tervehtivät kunnioittavasti jokaista.
"Yötuuli, mukava nähdä sinuakin", Yöturkki maukui ja muut parantajat nyökkäilivät myötäilevinä. Valkotäpläinen naaras nyökkäsi kiitollisena ja asettui sitten Puroklaanin nuoremman parantajan Kylmähämärän viereen, Vuoristoklaanin parantajaoppilaan Opaalitassun istahtaessa tuon toiselle puolelle. Tähtitassu ja Kuutamoklaanin parantajaoppilas Surutassu istahtivat vierekkäin, vaikka kumpikaan heistä ei ollut ikinä kunnolla jutellut toiselleen. He vain sattuivat olemaan parantajaoppilaista nuorimmat ja olettivat olleensa tervetullut toisen seuraan. Nummiklaanin parantajaoppilas antoi katseensa käydä edessään olevassa kissamassassa ja yritti saada yksittäisistä keskusteluista selvää, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kaikkialla tuntui olevan hirveä hälinä päällä, suurimmalla osalla puheenaiheena varmasti olevan edellisen kokoontumisen Ututähden kertomus tulvista, jotka halkoivat Puroklaanin reviiriä. Sen aiheuttama kohahdus antoi ymmärtää ettei Puroklaani suinkaan ollut ainoa klaani joka oli kärsinyt ainaisista rankkasateista ja niiden paisuttamista joista.
"Arvon parantajat", kuului heidän läheltään arvoastava maukaisu ja Tähtitassu kääntyi katsomaan muiden kollegoidensa kanssa puhujaa. Ryhmän vieressä seisoi Puroklaanin johtoporras, Ututähti ja Hiiriturkki. Parantajat tervehtivät kahta arvovaltaista kissaa ja jäivät odottavina kuulemaan Puroklaanin päällikön asiaa, sillä miksi muutenkaan hän olisi näin lähellä kokoontumisen alkamista tullut heille juttelemaan. Valkoturkkisen naaraan katse oli kuitenkin Nummiklaanin parantajaoppilaassa ja hän katsoi mitäänsanomattomalla katseella takaisin päällikköä.
"Emme olekkaan tavannut sinua ennen...?" Ututähti sanoi kysyen ja Yötuuli asteli pikaisesti oppilaansa vierelle esitelläkseen tuon Puroklaanin johtajille. Punaviirullista naarasta ei olisi haitannut esitellä itse itseään, mutta antoi mestarinsa hoitaa puhumisen, kun tuo kerran oli sen jo aloittanut. Hiiriturkki ja Ututähti hymyillen nyökkäsivät uudemman kerran Tähtitassulle, joka naukaisi hiljaiset 'mukava tutustua' heille.
"Noniin, sitten asiaan. Oletan että te kaikki olette jo varmasti kuulleet ennustuksen sateista? Tulen jakamaan ennustuksen sisällön nyt tämän kokoontumisen aikana, sillä uskon tilanteen olevan vakava, uhkauksen tosi ja katastrofien alkavan piakkoin. Tämä tulee aiheuttamaan häkellyksen ja lietsomaan paniikkia, milloin oletan teidän hoitavan klaanitovereidenne rauhoittelun ja toimivan auttavina tassuina päälliköillenne, kun alamme selvittämään ongelmaa. Tämä on ratkaistava pian tai pelkään koko kanjonin hukkuvan sateiden alle", Ututähti naukaisi.

Sinitassu heitteli Säröpennun kanssa sammalpalloa leirissä, pitäen huomionsa kumminkin koko ajan parantajan pesässä. Hän näki kuinka Nummipyörre istui vakavan näköisenä pesän edustalla, muiden kuutamoklaanilaisten luodessa hieman outoja katseita varapäällikköön ja pesään. Mustalampi, Kaikutassu ja Soratassu istuivat vaaleanruskean naaraan seurassa, tiiviisti toisiinsa painautuneina ja oppilaat hiljaa itkien. Ruskeamerkkinen oppilas oli nähnyt kuinka Keltasydän ja Vääräsydän oltiin päästetty pesään Hämyviiksen ruumiin perässä. Valkoturkkinen naaras värähti muistellessaan kuinka oli juossut henkensä edestä metsässä etsimässä Valkoturkkia, Tuuliturkkia ja Viherkatsetta Kotkakanjonin pyynnöstä... Huomaamattaan hän oli unohtanut lyödä sammalpallon takaisin pennulle, joten tympääntyneenä naaraspentu hyökkäsi leikkikaverinsa kimppuun ja puri tuon häntää.
"AUU! Säröpentu! Ei noin saa tehdä!" Sinitassu sähisi ja läimäisi leikillään Säröpentua kynnet piilossa. Hän tiesi, että kissat parantajan pesän edustalla katselivat paheksuvasti häneen päin, joten ei edes kehdannut kääntyä katsomaan heitä pahoitellakseen kohtauksen aiheuttamista. Oppilas kuitenkin vilkaisi muita leiriaukiolla olevia ja he eivät näyttäneet reagoivan äskettäiseen huutoon mitenkään. Sammalpuro ja Kotkakanjoni seisoivat molemmin puolin Oksakatsetta, joka typertyneen näköisenä ja huonoryhtisenä istui aloillaan. Ruskeamerkkinen naaras muisti kuinka soturi oli saapunut Hämyviiksen ruumiin luokse hieman heidän metsästyspartionsa jälkeen ja järkyttyvän, sanoen että hänen oli määrä tavata Mustakynsi siellä eikä kuollutta klaaninvanhinta tai hetkeä myöhemmin pusikosta pois rämpivää henkihievereissä olevaa Varistähteä.
"Leikitäänkö jotakin muuta?" Säröpentu kysyi tylsistyneenä. Sinitassu havahtui ajatuksistaan ja nyökkäsi. Hän kaipaisi tällä hetkellä muuta ajateltavaa, asiaa olisi turha lähteä itsekeen ratkomaan kun koko tarinaa ei edes tiennyt. Kun päällikkö pääsisi pois parantajan pesästä parannuttuaan, tuo varmasti ilmoittaisi klaanille kaiken tarvittavan tiedon ja samalla varmasti kertoo tarkemmin mitä oikein oli tapahtunut. Miksi Hämyviiksi oltiin löydetty kuolleena metsästä, miksi Keltasydän oli tuntunut tietävän Kotkakanjonin löydettäessään kumppaninsa olevan jo mennyttä, miksi Varistähti oli ollut paikalla ja siinä kunnossa, miksi Oksakatse oli saapunut paikalle mitään tietämättömänä ja missä ihmeessä Mustakynsi, kissa jonka hajujälki löytyi myös tapahtumapaikalta, oikein oli?
"Kyllä se käy. Oliko sinulla jokin tietty leikki mielessä?" Sinitassu vastasi ja vilkaisi taas vaivihkaa parantajan pesälle. Kukaan muu Kuutamoklaanin jäsenistä ei tuntunut pitävän klaanin ainoasta pennusta huolta tälläisenä aikana, joten oppilas kyllä suorittaisi tehtävää mielellään. Hän ei vain haluaisi aiheuttaa enää yhtään lisää paheksuvia katseita klaanitovereissaan, joten ruskeamerkkinen naaras toivoi, että Säröpennun seuraava leikkiehdotus olisi jokin hieman huomaamattomampi muiden kuutamoklaanilaisten silmissä.
"Ollaan piilosta ja sinä etsit!" Pentu huusi ja innokkaana pomppi jaloillaan. Sinitassu näytti hetken leikkimielisesti tyytymättömältä, mutta nyökkäsi sitten ja alkoi laskemaan, pitäen silmänsä visusti kiinni.
"Yksi, kaksi, kolme...", oppilas mutisi itsekseen ja kuuli kuinka Säröpentu juoksi salaiseen piilopaikkaansa.

//Toivottavasti oli ok, että käytin Säröpentua!