Yöpentu mökötti. Uskosielu oli ottanut tavakseen muistutella häntä leirin jättämisen vaaroista, eikä pienen pennun mielessä ollut tällä hetkellä mitään ärsyttävämpää kuin Uskosielun holhoaminen tai mitään kiinnostavampaa kuin hyppyharjoitukset. Hän kuunteli turhautuneena Seittitassun huutoa, joka kuului kaukaa riistakasan suunnilta. Nuori oppilas oli ilmeisesti saanut hyvän saaliin.
"Hei! Haluaisitko leikkiä kanssani?"
Yöpentu käänsi katseensa kysymyksen suuntaan. Liljapentu silmäili häntä makuupaikaltaan.
Yöpentu nousi tassuilleen ja katsoi Voimasydäntä kysyvästi. Hän ei haluaisi aiheuttaa Uskosielulle enempää huolta.
"Voitaisiinko me mennä pesän ulkopuolelle? Ihan tuohon suulle vain!" Yöpentu kysyi itselleen epäluonnollisen varovasti. Uhkaus oppilaaksi pääsemisen viivästymisestä kummitteli yhä pienen mielessä.
Liljapentukin oli noussut tassuilleen ja odotti ottoemonsa vastausta. Vanhempi naaras silmäili kaksikkoa hetken, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
"Pysykää kuuloetäisyydellä", hän vahvisti, ja pennut syöksyivät Yöpentu edellä pesän aukosta ulos.
"Ootko sä jo harjoitellut oppilaaksi nimitystä varten? Me voitaisiin kokeilla muutamaa taistelujuttua, mä näin kun Kultatassu ja Mustikkasielu harjoitteli niillä!" Yöpentu ehdotti innoissaan yrittäen kuitenkin pitää äänensä matalalla, ettei kukaan soturi luulisi hänen aikovan riehua tai tehdä mitään muuta typerää.

//Ruska, voit jatkaa tästä. Kuten sanottu, mä kirjoittelen itse aika harvoin, joten en suosittele odottamista joka tarinan välillä. Voit käyttää Yöpentua vapaasti sääntöjen ja kissan oman luonteen rajoissa!

Tuhkakajo lähti Mustikkasielun johdolla pois Vuoristoklaanin leiristä, Tomukukka, Kultatassu ja Seittitassu mukanaan. Heidät oltiin määrätty illan rajapartioon, mutta riistakannan ollessa vielä hyvä, he olivat saaneet luvan myös metsästää. Sää oli vielä lämmin vaikka lehtisade olikin tuloillaan, mutta vuoristossa pauhaava tuuli sai jopa tummanharmaan soturittarenkin pudistelemaan turkkiaan. Muut partion jäsenet eivät kuitenkaan olleet moksiskaan pienestä viileydestä, vaan he verkkaisesti laskeutuivat sateen kastelemia vuoristopolkuja pitkin, lyöden pikkukiviä alas poluilta. Seittitassu oli oppinut nopeasti käyttämään häntäänsä kapeilla poluilla ja liikkuikin jo paljon sulavammin partioiden mukana verrattaessa kahden kuun takaiseen aikaan kun tuosta oltiin vasta nimitetty oppilas. Sinisilmäinen naaras ei kuitenkaan voinut olla aina välillä varmistamatta, että oppilas tosiaankin pysyi heidän perässään ja ennen kaikkea vuoristopolulla. Hän tiesi kyllä huolestuneiden katseidensa ärsyttävän kollia. Päästessään alas vuoristosta, oli partio aistinut heti hiiren ja usuttanut kahden oppilaan katsomaan kumpi saisi napattua sen ensimmäiseksi. Kultatassu oli saanut näköyhteyden ensimmäisenä jyrsijään ja oli ruvennut vaanimaan sitä, kun Seittitassu koukkasikin naarasoppilaan edelle ja nappasi sen nopeammin itselleen.
*Hiirenpapanat!* Tuhkakajo ajatteli hieman nolostuneena, hänen oppilaansa ei tuntunut tietävän tuossa tapauksessa riistan nappaamisen olevan törkeää, vaikka kyseessä olikin kisa. Tummanharmaa soturitar katsoi pahoittelevasti Mustikkasielua, joka katsoi nyrpistettyä nenänvarttaan pitkin kollia, joka kantoi ylpeänä hiirtä leuoissaan. Kilpikonnakuvioinen soturitar kuitenkin jatkoi rajapartion johdattamista kohti Puroklaanin rajaa mitään sanomatta, sillä sen lisäksi että heidän oli määrä tarkistaa reviirin sen puoleinen raja, olisi veden läheisyydessä yleensä eniten riistaa. He kulkivat rajaa kohti ja nappasivat aina välillä riistaa jostakin matkan varrelta. Sinisilmäinen naaras kuuli rapinaa läheisestä pensaikosta ja haistoi hiiren. Hän pudottautui vaanimisasentoon ja alkoi hiljaa ja sulavasti hiipiä kohti ääntä, loikaten sitten ilmaan nähdessään jyrsijän tekevän syöksyn pois pensaikon varjoista. Tuhkakajo tappoi saaliinsa nopealla puraisulla ja nousi pystyyn. Pian heidän partionsa olikin saanut aikalailla napattua ruokaa klaanilleen. Mustikkasielu oli saanut myyrän ja variksen, Tomukukka kaksi hiirtä, kuten Tuhkakajokin, Kultatassu oli saanut yhden hiiren ja Seittitassu talitintin. Yllättäen tummanharmaa soturitar haistoi ilmassa pahaaenteilevän hajun. Se ei ollut hänelle tuttu, mutta jokin siinä kuitenkin häiritsi sinisilmäistä naarasta. Sitten hän tajusi sen, Luuklaani! Tuhkakajon silmät revähtivät auki ja hän pomppasi pystyyn niin, että muut partion jäsenet katsoivat klaanitoveriinsa ihmeissään.
*Ei kai vain...* Tummanharmaa soturitar ajatteli kauhuissaan ja viittoi muita partion jäseniä kerääntymään yhteen. Mustikkasielu ja Tomukukkakin olivat haistaneet vihollisklaanin löyhkän ja asettuivat suojelevasti oppilaiden eteen. Sitten pusikoiden varjoista heidän eteensä ilmestyi suuri, musta naaraskissa, joka oli suunnilleen Mustikkasielun kokoinen. Hieman ehkä pienempi. Heidän katseensa kohtasivat ja luuklaanilainen virnisti pahaenteisesti. Sinisilmäisen naaraan aivot raksuttivat kuumeisesti. Hän ei tiennyt, mitä tilanteessa oikein piti tehdä, sillä jos he kävisivät luuklaanilaisten kimppuun, olisi raju tappelu varma. Vaikka muita luuklaanilaisia ei näköpiirissä ollutkaan, tämä yksilö ei varmasti olisi yksinään toisen klaanin reviirillä. Heitä väijyttiin pusikkojen ja kivirykelmien varjoista, Tuhkakajo oli siitä varma. Ja kuin vaaran aistien, hänen kylkensä ilmoitti taas kerran kärsineen tarpeeksi rasituksesta ja sitä vihlaisi ikävästi. Mustaturkkinen naaras astahti eteenpäin ja sihahti haastavasti. Tuhkakajo tunsi lamaantuvansa täysin. Hän kuuli Seittitassun uhkaavan mouruamisen, mutta kaksi vanhempaa soturitarta heilauttivat häntäänsä merkkinä olla hiljaa.
"Kuolontähti-" Kilpikonnakuvioinen soturitar naukaisi varoittavasti, mutta Luuklaanin päällikkö ei ottanut varoitusta kuuleviin korviinsa. Keltainen hyytävän kylmä katse kävi läpi jokaisen vuoristoklaanilaisen ja musta häntä heilui uhkaavasti puolelta toiselle. Jo pelkällä länsäolollaan tuo naaras ilmoitti olevansa niskan päällä, hallussa tilanteesta. Tomukukan korvat nousivat pystyyn ja hän sähisi. "Häivy mailtamme Kuolontähti."
Mustaturkkinen naaras virnisti ja maukaisi häijysti. "Enpä taida. Olen täällä jos huvittaa."

//Kuka tahansa saa tästä jatkaa!

Tähtitassu katseli ympärilleen Neljän virran tammen aukiolla, Nummiklaani oli taas kerran saapunut viimeisenä paikalle. Viime kerralla hän oli päässyt Ketunkynnen luvalla pikaisesti tutustumaan muiden klaanien jäseniin, mutta nyt Yötuulen ollessa parantajaoppilaan kaitsijana, ei tuo ollut antanut lupaa lähteä mihinkään aivan kokoontumisen alkaessa. He tassuttelivat muiden parantajien luo ja tervehtivät kunnioittavasti jokaista.
"Yötuuli, mukava nähdä sinuakin", Yöturkki maukui ja muut parantajat nyökkäilivät myötäilevinä. Valkotäpläinen naaras nyökkäsi kiitollisena ja asettui sitten Puroklaanin nuoremman parantajan Kylmähämärän viereen, Vuoristoklaanin parantajaoppilaan Opaalitassun istahtaessa tuon toiselle puolelle. Tähtitassu ja Kuutamoklaanin parantajaoppilas Surutassu istahtivat vierekkäin, vaikka kumpikaan heistä ei ollut ikinä kunnolla jutellut toiselleen. He vain sattuivat olemaan parantajaoppilaista nuorimmat ja olettivat olleensa tervetullut toisen seuraan. Nummiklaanin parantajaoppilas antoi katseensa käydä edessään olevassa kissamassassa ja yritti saada yksittäisistä keskusteluista selvää, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kaikkialla tuntui olevan hirveä hälinä päällä, suurimmalla osalla puheenaiheena varmasti olevan edellisen kokoontumisen Ututähden kertomus tulvista, jotka halkoivat Puroklaanin reviiriä. Sen aiheuttama kohahdus antoi ymmärtää ettei Puroklaani suinkaan ollut ainoa klaani joka oli kärsinyt ainaisista rankkasateista ja niiden paisuttamista joista.
"Arvon parantajat", kuului heidän läheltään arvoastava maukaisu ja Tähtitassu kääntyi katsomaan muiden kollegoidensa kanssa puhujaa. Ryhmän vieressä seisoi Puroklaanin johtoporras, Ututähti ja Hiiriturkki. Parantajat tervehtivät kahta arvovaltaista kissaa ja jäivät odottavina kuulemaan Puroklaanin päällikön asiaa, sillä miksi muutenkaan hän olisi näin lähellä kokoontumisen alkamista tullut heille juttelemaan. Valkoturkkisen naaraan katse oli kuitenkin Nummiklaanin parantajaoppilaassa ja hän katsoi mitäänsanomattomalla katseella takaisin päällikköä.
"Emme olekkaan tavannut sinua ennen...?" Ututähti sanoi kysyen ja Yötuuli asteli pikaisesti oppilaansa vierelle esitelläkseen tuon Puroklaanin johtajille. Punaviirullista naarasta ei olisi haitannut esitellä itse itseään, mutta antoi mestarinsa hoitaa puhumisen, kun tuo kerran oli sen jo aloittanut. Hiiriturkki ja Ututähti hymyillen nyökkäsivät uudemman kerran Tähtitassulle, joka naukaisi hiljaiset 'mukava tutustua' heille.
"Noniin, sitten asiaan. Oletan että te kaikki olette jo varmasti kuulleet ennustuksen sateista? Tulen jakamaan ennustuksen sisällön nyt tämän kokoontumisen aikana, sillä uskon tilanteen olevan vakava, uhkauksen tosi ja katastrofien alkavan piakkoin. Tämä tulee aiheuttamaan häkellyksen ja lietsomaan paniikkia, milloin oletan teidän hoitavan klaanitovereidenne rauhoittelun ja toimivan auttavina tassuina päälliköillenne, kun alamme selvittämään ongelmaa. Tämä on ratkaistava pian tai pelkään koko kanjonin hukkuvan sateiden alle", Ututähti naukaisi.

Sinitassu heitteli Säröpennun kanssa sammalpalloa leirissä, pitäen huomionsa kumminkin koko ajan parantajan pesässä. Hän näki kuinka Nummipyörre istui vakavan näköisenä pesän edustalla, muiden kuutamoklaanilaisten luodessa hieman outoja katseita varapäällikköön ja pesään. Mustalampi, Kaikutassu ja Soratassu istuivat vaaleanruskean naaraan seurassa, tiiviisti toisiinsa painautuneina ja oppilaat hiljaa itkien. Ruskeamerkkinen oppilas oli nähnyt kuinka Keltasydän ja Vääräsydän oltiin päästetty pesään Hämyviiksen ruumiin perässä. Valkoturkkinen naaras värähti muistellessaan kuinka oli juossut henkensä edestä metsässä etsimässä Valkoturkkia, Tuuliturkkia ja Viherkatsetta Kotkakanjonin pyynnöstä... Huomaamattaan hän oli unohtanut lyödä sammalpallon takaisin pennulle, joten tympääntyneenä naaraspentu hyökkäsi leikkikaverinsa kimppuun ja puri tuon häntää.
"AUU! Säröpentu! Ei noin saa tehdä!" Sinitassu sähisi ja läimäisi leikillään Säröpentua kynnet piilossa. Hän tiesi, että kissat parantajan pesän edustalla katselivat paheksuvasti häneen päin, joten ei edes kehdannut kääntyä katsomaan heitä pahoitellakseen kohtauksen aiheuttamista. Oppilas kuitenkin vilkaisi muita leiriaukiolla olevia ja he eivät näyttäneet reagoivan äskettäiseen huutoon mitenkään. Sammalpuro ja Kotkakanjoni seisoivat molemmin puolin Oksakatsetta, joka typertyneen näköisenä ja huonoryhtisenä istui aloillaan. Ruskeamerkkinen naaras muisti kuinka soturi oli saapunut Hämyviiksen ruumiin luokse hieman heidän metsästyspartionsa jälkeen ja järkyttyvän, sanoen että hänen oli määrä tavata Mustakynsi siellä eikä kuollutta klaaninvanhinta tai hetkeä myöhemmin pusikosta pois rämpivää henkihievereissä olevaa Varistähteä.
"Leikitäänkö jotakin muuta?" Säröpentu kysyi tylsistyneenä. Sinitassu havahtui ajatuksistaan ja nyökkäsi. Hän kaipaisi tällä hetkellä muuta ajateltavaa, asiaa olisi turha lähteä itsekeen ratkomaan kun koko tarinaa ei edes tiennyt. Kun päällikkö pääsisi pois parantajan pesästä parannuttuaan, tuo varmasti ilmoittaisi klaanille kaiken tarvittavan tiedon ja samalla varmasti kertoo tarkemmin mitä oikein oli tapahtunut. Miksi Hämyviiksi oltiin löydetty kuolleena metsästä, miksi Keltasydän oli tuntunut tietävän Kotkakanjonin löydettäessään kumppaninsa olevan jo mennyttä, miksi Varistähti oli ollut paikalla ja siinä kunnossa, miksi Oksakatse oli saapunut paikalle mitään tietämättömänä ja missä ihmeessä Mustakynsi, kissa jonka hajujälki löytyi myös tapahtumapaikalta, oikein oli?
"Kyllä se käy. Oliko sinulla jokin tietty leikki mielessä?" Sinitassu vastasi ja vilkaisi taas vaivihkaa parantajan pesälle. Kukaan muu Kuutamoklaanin jäsenistä ei tuntunut pitävän klaanin ainoasta pennusta huolta tälläisenä aikana, joten oppilas kyllä suorittaisi tehtävää mielellään. Hän ei vain haluaisi aiheuttaa enää yhtään lisää paheksuvia katseita klaanitovereissaan, joten ruskeamerkkinen naaras toivoi, että Säröpennun seuraava leikkiehdotus olisi jokin hieman huomaamattomampi muiden kuutamoklaanilaisten silmissä.
"Ollaan piilosta ja sinä etsit!" Pentu huusi ja innokkaana pomppi jaloillaan. Sinitassu näytti hetken leikkimielisesti tyytymättömältä, mutta nyökkäsi sitten ja alkoi laskemaan, pitäen silmänsä visusti kiinni.
"Yksi, kaksi, kolme...", oppilas mutisi itsekseen ja kuuli kuinka Säröpentu juoksi salaiseen piilopaikkaansa.

//Toivottavasti oli ok, että käytin Säröpentua!

Purotassu seurasi katseellaan kuinka Ketunkynsi keräsi hienoisessa hermostuksessa yrttejä mukaansa, mutisten itsekseen siitä kuinka ikävään ajankohtaan Kirkasaamun poikiminen oli osunut. Oli kokoontumisyö ja parantajan opastettavat Yötuuli ja Tähtitassu olivat molemmat kokoontumisessa, jättäen vanhemman parantajan yksin huolehtimaan Purotassusta, sekä nyt Kirkasaamun synnytyksestä. Oppilaalla itsellä oli jo huomattavasti parempi olo, mutta parantajat olivat pyytäneet häntä olemaan vielä päivän pesässä, tarkkailussa. Nyt kolli seurasi katseellaan kuinka vanhempi parantajat otti leukansa täyteen yrttejä ja kiiruhti sitten ulos pesästä pentutarhaa kohti. Sitten hän tajusi, tämä olisi loistava mahdollisuus päästä ulos haukkaamaan happea, asia mitä tummaraitainen kissa ei ollut saanut tehdä neljäsosakuuhun.
*Se on nyt tai vasta huomenna!* Sanoi pieni ääni Purotassun päässä ja hän veti syvän henkeä. Oppilasta jännitti hiukan, mutta eikö kaikkia jännittänyt aina kun he olivat tekemässä jotakin kiellettyä? Hän hiippaili ulos, aukiolla ei ollut paljoa väkeä, muutama kissa vaihtamassa kieliä tai norkoilemassa pentutarhan edustalla, mistä aina välillä kuului vaimea ulvaisu tai vikinää. Kolli ei kuitenkaan halunnut jäädä norkoilemaan, jos Ketunkynsi keksisikin lähteä uudestaan pesälleen hakemaan lisää yrttejä. Hänen pitäisi mennä nyt ulos, pois muiden näkyvistä. Tummaraitainen kissa otti suunnakseen leirin uloskäyntitunnelin, mutta oppilaiden pesän ohi hiipiessään hän kuuli vaimeaa puhetta sen sisältä.
"Harmi, että Purotassu on pian terve, en jaksaisi katsella hänen naamaansa täällä", mutisi Purotassulle tuttu ääni pesässä. Hän luimi korviaan ja hautaisi ulos vedettyjä kynsiään leirin multapohjaan. Puhuiko Kuutassu juuri hänestä pahaa muiden oppilaiden kuullen?

"Kuinka te oikein voitte? Entä klaaninne?" Piikittelevään sävyyn puhuva mustaturkkinen naaras kysyi ja oranssinkeltaiset silmät viiruuntuneina tuijotti vuoristoklaanilaisia edessään. Seittitassu ei tietänyt kuka tämä kissa oikein oli, mutta muiden klaanitovereidensa kommenteista päätellen kyseessä oli Luuklaanin päällikkö Kuolontähti. Into hänen sisällään levisi, pääsisikö hän viimeinkin antamaan kuonoon luuklaanilaiselle, vieläpä oikein päällikölle? Oppilas pystyi jo kuvittelemaan kuinka palaisi leiriin ja soturit kertoisivat muille vuoristoklaanilaisille kuinka urheasti ja hyvin hän oli taistellut, vaikka Tuhkakajo ja hän eivä olleet vielä kertaakaan edes pitäneet taisteluharjoituksia, ainoastaan keskittyneet vain muutamaan puolustusliikkeeseen.
"Voimme kaikki ihan hyvin", Mustikkasielu vastasi kylmän viileästi. Vuoristoklaanilaiset katsoivat kaikki vihaisina heidän reviirillään patsastelevaan Kuolontähteen, joka vastasi heidän katseisiinsa rohkealla ylimielisyydellä. Seittitassu odotti kärsimättömänä, että joku aikuisista antaisi merkin hyökätä, kun taas Kultatassu hänen vierellään vaikutti todella hermostuneelta. Tuhkakajo, joka oli hieman erillään muista näytti myös enemmän varautuneelta ja huolestuneelta kuin vihaiselta. Kollioppilas kurotteli nähdäkseen Tomukukan takaa paremmin Kuolontähteen ja tuon takana olevaan metsikköön. Luuklaanilainenhan oli yksin, miksi he eivät olleet jo hyökänneet? Yhtäkkiä tuo heilautti häntäänsä ja pusikon varjoista Tuhkakajon kimppuun hyppäsi kissa, samalla kun neljä muuta asteli esiin ympäröivän luonnon varjoista, piirittäen heidät.
Seittitassu pörhisti pitkäkarvaista turkkiaan ja murisi uhkaavasti, lukittaen katseensa häntä lähimpänä olevaan luuklaanilaiseen, pienikokoiseen harmaaturkkiseen kolliin. Tummaraitainen oppilas oli näkevinään pelon häivähdyksen tuon keltaisessa katseessa, mikä uhosi häneen enemmän itsevarmuutta ja taistelutahtoa. Vaaleanruskean kollin vastustaja pelkäsi häntä eivätkä he olleet edes ottaneet yhteen vielä!
"Kuolontähti! Mitä sinä oikein haluat meistä?" Tomukukka kysyi mustaturkkiselta naaraalta.

//Saa jatkaa!

Aarnipentu mökötti pentutarhan nurkassa. Metsästyspartio oli juuri lähtenyt matkaan, ja Aarnipentu olisi kovasti halunnut mukaan. Varsinkin nyt, kun riista oli parhaimmillaan. Aarnipentu ei malttanut odottaa oppilaaksi pääsyä. Hän toivoi hartaasti hyvää mestaria, joka ei pakottaisi häntä tekemään tylsiä oppilaan hommia. Aarnipentu ihaili suuresti klaanin päällikköä, Aaltotähteä, joka oli luonteeltaan oikeudenmukainen.
'' Aarnipentu? '' Voimasydän herätti Aarnipennun ajatuksistaan. Naaras hätkähti ja kääntyi kuningatarta päin.
''Tuletko syömään? Aamupartio palasi juuri ja he olivat saaneet myös jotain saalista. Metsästyspartiokin saattaa palata pian. '' Voimasydän kysyi ystävällisesti. Aarnipentu nyökkäsi hämillään, koska ei ollut tajunnnut partion palaavan. Naaras seurasi Voimasydäntä pois pentutarhasta. Muut pennut olivat jo kerääntyneet kasan ympärille, ja Aarnipentu myönsi, että aamupartio oli kerännyt paljon riistaa.

***

Kun Aarnipentu oli syömässä lintua, jonka hän ja Lumipentu jakoivat, metsästyspartio asteli sisään leiriin. Jokaisella oli ainakin yksi tuoresaaliskasaan menevä lisäys ja partion johtaja Mutakoipi asteli suoraan päällikön puheille. He jakoivat muutaman hiljaisen sanan. Astuessaan erilleen Aaltotähden katse oli täynnä huolta. Aarnipentu ei kuitenkaan jaksanut huolehtia, koska muut pennut olivat keksineet hauskan leikin. Hieman vanhemmatkin pennut innostuivat helposti ja muut olivat jo odottamassa. Muut pennut kertoivat säännot, joista Aarnipentu ei saanut oikein selvää, mutta kuulosti siltä, että Yöpentu oli nykyään Yötähti ja Tummapentu hänen varapäällikkönsä.

Oli Aarnipennun ja Lumipennun nimittämisen aika.

''Äh, en minä muista sitä'' Yöpentu valitti, koska hän ei tosiaankaan muistanut oppilasseremoniaa kunnollan. Kukaan muukaan pentu ei muistanut.
''Mennään kysymään Aaltotähdeltä!'' Aarnipentu keksi. Se ei todellakaan ollut maailman paras idea, mutta muut pennut suostuivat siihen heti. Koko sakki pinkoi kilpaa päällikön pesälle.
''Aaltotähti, miten oppilasseremonia menee?''Aarnipentu vinkui. Aaltotähti ei noteerannut pieniä pentuja, jotka hyppivät kilpaa pesän edessä. Hänellä oli kesustelu kesken, varapäällikön kanssa.
''Mennäänkö kysymään Roihukorvalta ja Neulasnenältä?'' Liljapentu ehdotti. Aarnipentu, Lumipentu, Tummapentu ja Yöpentu seurasivat Liljapentua, joka tassutti päättäväisesti kohti klaaninvanhimpien pesää. Pesän sisällä Roihukorva makasi vuoteellaan ja Neulasnenä venytteli koipiaan.
''Roihukorva, Roihukorva! Tiedätkö sinä, miten oppilasseremonia menee?'' Yöpentu huudahti, heti vanhuksen nähtyään.
''Tiedänhän minä. Se menee siis näin...''

// Eka tarina Aarnipennulla, jeij! Ja siis ketään ei nyt varmaan toivottavasti haittaa jos käytin sun hahmoa :) Joku voi jatkaa, jos haluu

"Linnunsiipi, en voi vastata tunteisiisi. Olen aina ollut yksin, enkä sovellu kumppaniksi. Ja olet eri klaanista. Paljon nuorempi ja kokemattomampi. Ei sillä, että sillä olisi väliä. Olen pahoillani", sihisin katsomatta kuutaoklaanilaisen silmiin. Kuulin terävän henkäyksen ja oikein odotin kuutamoklaanilaisen vähät välittävän rajamerkeistä ja käyvän minun kimppuuni. Naaras ei kuitenkaan ottanut askeltakaan, mutta ei myöskään sanonut mitään. Olin päättänyt jäädä kokoontumisen jälkeen vitkastelemaan rajalle, sillä Linnunsiipi oli halunnut jutella minulle. Tiesin etteivät nämä laittomat tapaamiset tuottaneet mitään muuta kuin harmia meille molemmille, enkä voisi enää uudestaan riskeerata arvoani varapäällikkönä. Uskallettuani nostaa katseeni takaisin tuohon, katsoi naaras minua synkkänä ja murheellisena.
"Ai... Okei. Ymmärrän kyllä. Ajattelin vain... Minä olen jo tiineenä sinun pennuillesi...", kuutamoklaanilainen murisi ja nyt oli tuon vuoro katsella muualle. Jähmetyin ja tunsi sydämeni heittävän kuperkeikan, oliko... oliko tuo oikeasti tiineenä? Minun pennuilleni? Purin huultani ja päästin sitten tukahdetun syvän huokaisun. Pennut olivat niin väärä asia tapahtuvaksi tällä hetkellä. Emme edes itsekään tietäneet miten jatkaa tästä, mitä me tulevaisuudessa haluaisimme toisiltamme. Miten siihen kaikkeen mahtuisi vielä pennutkin? Kiitin Tähtiklaania siitä, ettei Linnunsiipi ollut huutanut tai aloittanut isompaa kohtausta vaan käyttäytyi selvästi todellisia tunteitaan piilotellen, pitäen keskustelun ainakin vielä aika suorasukaisena. Yhtäkkiä sisälläni leimahti jotakin. Näin sisimmässäni Pöllönlennon, joka sanoi: "Aina voi rakastaa sitoutumatta."
Päästin aivoni vapaaksi, antaen sydämelleni ohjat ja siinä samassa tajusin, että oikeasti, pidin Linnunsiivestä. Pidin tuon luonteesta ja kärkkäästä kielestä, uhmakkuudesta ja haastavasta ylimielisyydestä. Siinä missä Lilja oli ollut herkkä, hento ja suloinen, kuutamoklaanilainen oli täysi vastakohta rosoisen terävällä persoonallaan ja halusin tosissani tutustua paremmin tuohon. Oppia tuntemaan kaikki naaraan rakastamat ja inhoamat asiat, keskustella pitkään synkemmistäkin asioista, mihin aikaisempi kumppanini ei ollut pystynyt. Keskustella meidän klaaneistamme, niiden eroista ja samankaltaisuuksista ja ehkä joku päivä elätellä toiveitaan siitä, että saisimme molemmat asua Nummiklaanin leirissä. Ja jos soturitar tosiaankin olisi tiineenä, kyllä pennut siihen elämäntilanteeseen mahtuisivat mukaan. Mutta nyt, nyt tilanne oli toinen ja meidän pitäisi vain odottaa, että se paranisi meistä riippumattomien tekijöiden puolesta.
"Kuule, oikeastaan, minäkin tykkään sinusta. Mutta en voi nyt ryhtyä kumppaniksi. Sovitaanko, että olemme läheisiä ystäviä, koskan en usko että suhteemme pysyisi piilossa niin pitkään, että voisimme rauhallisin mielin olla kumppaneita", kerroin. Linnunsiipi näytti pettyneeltä ja turhautuneelta, mutta nyökkäsi lopulta. Kosketin tuota kuonollani, sitten vakavoituen taas, kun kuutamoklaanilainen astui askeleen kauemmas minusta. Odotin hännänpää vääntyillen mitä tuolla olisi sanottavana. En halunnut meidän eroavan, mutta ymmärsin kyllä että tässä tilanteessa se saattaisi soturittaren mielestä olla parempi vaihtoehto. Meidän pentujensa kasvattaminen yksin olisi varmasti raskasta, varsinkin jos niiden isä leikki vain perhetuttua, eikä osallistuisi niiden kasvattamiseen, vaikka olisin tietenkin halunnut.
"Muista, Liekkitaivas, että vaikka emme olisikaan kumppaneita, tunteeni ovat mitä ovat. Ehkä sinunkin sisimpäsi pehmenee joskus", Linnunsiipi murisi, mutta ei vaikuttanut enää yhtä hyökkäävältä ja tuon äänensävyssä kuului hento pehmeys. Nyökkäsin. Mutta juuri nyt minun täytyisi palata takaisin leiriin ennen kuin Sulkatähti alkaisi kyselemään miksi varapäällikkö oli jäänyt rajalle niin pitkäksi aikaa. Kosketin kuutamoklaanilaisen poskea uudemman kerran kuonollani ja kiedoin oman häntäni tuon oman kanssa yhteen. Soturitar painautui turkkiini ja hetken seisoimme niin, nauttien toistemme lämmöstä ja läsnäolosta, hengittäen toisen tuoksua, toivoen sen jäävän mahdollisimman pitkäksi aikaa muistiin. Hieroin kuonoani tuon poskeen kehräten, nostaen sitten suuni tuon korvan juureen.
"Olen kiitollinen avustasi ja ymmärtäväisyydestäsi", sanoin vakavana. Linnunsiipi ryhdistäytyi ja nyökkäsi. Me lähdimme kumpikin kovaa vauhtia juoksemaan kohti omia leirejämme.

Raskaasti hengittäen ja näkökenttä raivon punasta vääristyen katsoin nuorta soturitarta edessäni. Taistovaara saisoi jäykkänä, kauhusta kangistuneena aloillaan ja katsoi silmät suurina tassuissani makaavaa ruumista. Veritipat putosivat maassa makaavan kollin punaturkkiselle ruumiille, eikä aluksi tuosta edes huomaisi veristä ulkomuotoa. Tulipyörre vain näytti makaavan maassa, liikkumattomana.
- Miksi sinä...? Taistovaara kysyi minulta, yhä järkyttyneenä äskeisestä tapahtumasta. Kohensin ryhtiäni ja katsoin minua van muutamaa kuuta nuorempaa soturitarta silmät viiruina, pelottavaa tyyneyttä ja neutraaliutta olemukseeni etsien. Olin saanut kostoni, tappanut Kyyhampaan surmaajan. Jokin korkeampi taho oli varmasti ollut mukana pelissä, en keksinyt muuta selitystä sille että olin juuri sopivasti saapunut tähän syrjäiseen reviirinurkkaukseen kuuloetäisyydelle Tulipyörteestä ja Taistovaarasta, jotka olivat keskustelleet siitä miten Tulipyörrettä kadutti Luuklaanin päällikön kumppanin tappo. Hymyilin vinosti ja tunsin karvojeni sähköistyvän, kun tiikeriraitainen kissa edessäni näytti pääsevän yli järkytyksestä ja katsoi minua vihaisesti silmät viiruina. Katsoin takaisin naaraaseen palavin silmin.
- Minä kuulin mistä te keskustelitte, murisin vastauksena ja lipaisin verta pois kuonostani.
- Kuulin kuinka Tulipyörre kertoi katuvansa Kyyhampaan tappamista, tulin vain kostamaan ystäväni puolesta! Huusin ja katsoin Taistovaaran nyt epäuskosta palaviin silmiin. Tuon aivot tuntuivat raksuttavan kuumeisesti, kuin yrittääkseen ymmärtää sanojeni tarkoitusta ja sitten hän... Naurahti? Astuin edemmäs kohti soturitarta, huulieni vääntyessä irvistykseen. Mikä ihmeen reaktio tuo nyt oli? Sisiälläni kihelmöi, sillä minut valtasi epävarmuus. Ei tuo nauraisi jollei sitten...
- Sinä olet väärässä... Tulipyörre keskusteli siitä kuinka häntä kadutti ettei ollut ikinä ollut läheinen siskonsa Nummipyörteen kanssa, sillä oli nuorempana vahingossa tappanut heidän yhteisen ystävänsä ja luuli ettei Nummipyörre halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Minä yritin lohduttaa häntä ja kertoa että olen myöskin tappanut kissan... Kyyhampaan. Sinä tapoit väärän kissan, Taistovaara nauroi epäuskoisena, ja tuon katseessa yhä kipinöi viha. Jäykistyin paikalleni ja yritin kerrata sitä kaikkea päässäni mitä olin juuri kuullut. Tulipyörrekö ei ollut surmannut Kyyhammasta...? Olinko todella ymmärtänyt tilanteen niin pahasti väärin? Oliko vielä aloillaan seisova soturitar ainoa syy, miksi vielä olin klaanissa, hengissä, vapaana, koska tuo ei ollut vielä lähtenyt juoksemaan leiriin ilmoittamaan minun tappaneen täysin syyttömän kissan? Naaras katsoi minua todella vihaisena ja sähisi.
- Mustakynsi... Olisit jo variksenruokaa, jos minun ei tarvitsisi käydä ilmoittamassa tätä Ukkostähdelle. Ole onnellinen, että säälin sinua ja haluan sinun selittävän itse tapahtuneen hänelle! Taistovaara mutisi ärsyyntyneenä. Sähähdin ja olin valmistautumassa hyökkäämään tuon kimppuun, mutta kaukaa kuuluva puheensorina jähmetti meidät molemmat. Miksi kaikki yhtäkkiä halusivat juuri tälle puolelle reviiriä tänään? Soturitar käytti herpaantuneen huomioni hyväkseen ja otti jalat alleen, kadoten tiheästi kasvavaan aluskasvillisuuteen. Jäin yksikseni - Tulipyörteen ruumis yhä tassujeni juuressa - metsikköön, kantautuvien äänten tullessa yhä lähemmäs. Mitä minä pystyisin enää tekemään tässä tilanteessa? Olin murhannut oman klaanitoverini, en saisi sysättyä syytä kenenkään muun niskoille ja paikalle saapuisi kohta lisää silminnäkijöitä. Ja Ukkostähden tuntien hän pistäisi minut teloitettavaksi keskellä leiriä. Minun pitäisi paeta. Nyt.

~~~~

Nipistykset mahan alueella herättivät Mustakynnen taas yhdestä todentuntuisesta unesta. Tasainen sateen ropina kuului ympärillä olevasta luonnosta ja oli kastellut hänet, sillä harvat lehdet hänen yläpuolellaan eivät toimineet hyvänä suojana. Hän ei aluksi tiennyt missä oli ja mitä naaraan ympärillä oikein tapahtui, mutta särkevä kipu ja liikehdintä hänen vatsansa alueella palautti edellispäivän muistot ikävinä mieleen. Hämyviiksi makaamassa kuolleena hänen tassuissaan, klaaninvanhimman kurkku oli katkennut kuin oksa hänen painonsa alla. Keltasydän olisi varmasti hälyttänyt jo koko Kuutamoklaanin paikalle, joten Varistähdestä piti tehdä selvää ennen sitä. Ja sitten ne alkoivat. Kovat aaltoilevat kivut mustavalkean kissan sisuksissa, jotka saivat hänet haukkomaan henkeään ja jäämään väristen paikoilleen, kykenemättömänä liikkumaan, saatikka sitten hyökkäämään enää pikkuhiljaa heräilevän päällikön kimppuun. Yksi ajatus oli vallanut Mustakynnen mielen, pako. Niillä viimeisillä voimilla mitkä adrenaliini oli hänelle suonut, naaras kompuroi näkö kivusta sumentuen pois Kuutamoklaanin reviiriltä. Hän ei tiennyt mitä olisi käynyt, jos kuutamoklaanilaiset olisivat löytäneet hänet tapahtumapaikalta, eikä haluaisikaan tietää. Ensimmäisen suojaisan kolosen löydettyään hän käpertyi sinne, kärsimään elämänsä kovimmista kivuista.
Nyt kolme pientä ruipeloa kissanpentua hakivat lämpöä emonsa kehosta ja Mustakynsi teki kaikkensa pidätelläkseen itseään työntämästä niitä kauemmas. Hän halveksi kolmea kollia ja olisi mielihyvin jättänyt ne keskenään kuolemaan siihen pieneen suojaisaan juurakkoon, missä he nyt olivat. Mutta kaiken sen kivun ja tuskan keskellä naaras oli laatinut uuden suunnitelman. Ei hän päästäisi Varistähteä niin helpolla, hän veisi työnsä loppuun ja surmaisi tuon. Luopiona teon toteuttaminen olisi hankala, yksinään hän tuskin pääsisi Kuutamoklaanin reviirin läpi surmaamaan heidän päällikköään, mutta jonkun toisen klaanin kissat apunaan... Ja soturilaissakin se sanotaan, ettei pentua saa jättää oman onnensa nojaan. Mitäs sitten kun niitä olisi kolme ja heikkona oleva emo ei pystyisi niistä huolehtimaan?
*Toivotaan vain, että tässä klaanissa se menee läpi.* Mustakynsi ajatteli ja suuntasi katseensa Tulikammiota kohti.

"Mesipentu, mitä sinä oikein teit oppilaiden pesässä?" Lumisydän murahti ja seurasi katseellaan, kuinka Mesipentu laski omansa tassuihinsa. Kastetassun valvojaiset olivat alkaneet ja kesken kaiken niitä Aamutäplä oli tullut pyytämään apua vanhimman pentunsa etsinnässä. Tuo oli kenenkään huomaamatta karannut pentutarhasta, tai no helppoahan se siinä vaiheessa oli ollut kun suurin osa puroklaanilaisista oli kerääntynyt edesmenneen oppilaan ruumiin ylle suremaan tuota, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota leirin laidalla kipittävään naaraspentuun. Soturi oli lopulta löytänyt sisarentyttärensä oppilaiden pesästä ja pyytänyt tuota hiljaisella äänellä poistumaan, sillä ei halunnut aiheuttaa minkäänlaista kohtausta kesken valvojaisten.
"Halusin olla oppilas, en mikään typerä pentu!" Mesipentu vikisi ja kohotti katseensa setäänsä, kun tuo päästi hiljaisen naurahduksen suustaan. Hän kuitenkin yhä katsoi pentuun vihaisesti hiljetessään, mutta yritti rauhoitella itseään. Naaras oli vielä niin nuori eikä siksi ymmärtänyt ettei valvojaisten aikana sopinut tehdä tälläistä.
"Olet vielä muutaman päivän ajan pentu, ellei emosi pyydä Ututähteä venyttämään oppilasnimitystäsi tämän jälkeen. Sinun on nyt vain totuttava siihen!" Lumisydämen teki mieli huutaa, mutta hän sai sähinänsä pidettyä matalalla äänenvoimakkuudella. Soturi nappasi sisarentyttärensä mukaansa ja kiikutti tuon Aamutäplälle nuhdeltavaksi.

"Lumisydän! Aamun metsästyspartio jäi yhden kissan vajaaksi, mutta he päättivät lähteä kumminkin metsälle. Käskin heidät vuoriston suuntaan, menisitkö heidän mukaansa? Uskon kyllä sinun saavan heidät kiinni", Hiiriturkki naukaisi Lumisydämen työntyessä leiriaukiolle huonosti nukutun yön jälkeen. Hän oli valvonut emonsa kanssa aina siihen asti, kun kuu oli jo melkein alkamassa painua mailleen. Heidän jälkeen ainoastaan Varjoturkki, johtoporras ja muutama Kastetassun ystävistä olivat jääneet valvomaan aamuun asti. Soturi nyökkäsi kuuliaisena varapäällikölleen ja alkoi jäljittämään metsästyspartiota. Hän pääsi vuoriston juurelle ja lähti kulkemaan sitä pitkin, törmäten matkallaan emonsa johtamaan rajapartioon. He tervehtivät toisiaan ja kolli kertoi pikaisesti etsivänsä metsästyspartion jäseniä, sillä hänet oltiin määrätty jälkikäteen mukaan.
"Jos en nää sinun palaavan metsästyspartion mukana, olet variksenruokaa!" Sädetaivas naukaisi piikitellen ja tökkäisi hännänpäällään poikansa kuonoa. Lumisydän nyökkäsi naurahtaen ja lähti rajapartion hyvästeltyään juoksemaan suuntaan, missä oman partionsa jäsenet haistoi. Hänellä kesti hetki löytää heidät, mutta sai kun saikin partion pian näkyviinsä. Heillä oli suut täynnä riistaa ja kolli kiitti Tähtiklaania mielessään, ennen kuin käveli heidän luokseen.
"Olette saaneet paljon riistaa, ette te olisi edes tarvinnut viidettä kissaa mukaanne", harmaalaikkuinen kissa naukaisi ja katsoi jokaista partion jäsentä vuorotelle hymyillen. Kanijalka, partion johtaja, laski saaliinsa ja nyökkäsi.
"Meillä oli hyvä pyyntionni tänään. Tarvitsisimme kuitenkin apua riistan kannossa, tuonne jäi vielä haudattuja saaliita", Kanijalka naukui ja osoitti hännällään takanaan olevaa pöpelikköä. Lumisydän nyökkäsi ja käveli muun metsästyspartion ohi, haistellen maata. Pian hän haistoikin paikan johon saalis oltiin haudattu. Soturi kaivoi sen esiin ja lähti juoksemaan muun metsästyspartion perässä leiriin. Hän tiputti riistan tuoresaaliskasaan ja näki Liekkisateen syövän jänistä leirin laidalla. Kolli kipitti kumppaninsa seuraksi ja yhdessä he mutustivat jänistä, kysellen toisiltaan päivän kuulumisia. Kun he olivat saaneet syötyä, harmaalaikkuinen kissa käveli leirin aurinkoisimmalle kohdalle ja jäi siihen makoilemaan. Soturitar tuli kohta hänen vierelleen ja alkoi vaihtaa kieliä kumppaninsa kanssa.