"Sain vapaapäivän!" Nummitassu naukaisi innoissaan kipittäessään Kuutassun viereen ja asettautuen sitten istumaan tuon kanssa leirin laidalle. Leijonakynsi nakkeli niskojaan heidän lähellään, halveksuen tuollaista vapaapäivien hakemista vaikka kummallakin oppilaalla olisi tassut täynnä harjoiteltavaa. Viherlehti oli pikkuhiljaa muuttumassa lehtisateeksi ja klaanin nuorimmat oppilaat olivat olleet soturikoulutuksessa miltei kahden kuun ajan. Tänään olisi tarkoitus nimittää Ratamopentu oppilaaksi, minkä jälkeen pentutarha jäisi tyhjilleen. Soturi käänsi katsettaan, kun Sulkatähti astui omasta pesästään ulos, näyttäen nyt entistä väsyneemmältä, vanhemmalta ja heikommalta kuin koskaan aikaisemmin. Päällikkö oli toiminut sankarina taannoiselle mäyrähyökkäykselle, pelastaen Liekkitaivaan petoeläimen hampaista ja uhraten yhden yhdeksästä hengestään siinä samalla. Hahtuvaturkki oli muutaman muun soturin - Leijonakynsi mukaan lukien - kanssa lähtenyt häätämään petoa pois leiristä samalla, kun parantajat olivat käyneet raahaamassa johtoportaan pesäänsä paikattavaksi. Sulkatähti oli ollut ulkona pesästä parissa päivässä, mutta varapäällikkö yhä makasi - toivottavasti vielä tajuttomana - siellä.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Päällikön nau'unta havahdutti soturin ajatuksistaan ja hän nousi paikaltaan askeltaakseen lähemmäs Seinämäkiveä. Kokouksen asia ei koskisi Leijonakynttä, olihan hänellä jo toinen oppilas koulutettavanaan, mutta jokin kollin sisällä janosi tietää kuka hänen entisen mestarinsa tyttären mestariksi tulisi. Nummiklaanilaiset saapuivat leiriaukiolle ja selvästi katselivat hieman harmissaan tyhjää varapäällikön paikkaa. Sulkatähti kertoi klaaniväelle Ratamopennun nimitysseremonian alkaneeksi ja kutsuikin pian kuuskikuista pentua klaaninsa eteen. Siniharmaa naaras kipitti turkki siististi suittuna hopeanharmaan naaraan väsyneen katseen alle.
"Ratamopentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Ratamotassuna", päällikkö maukui ja nimitti sen jälkeen tuoreen oppilaan mestariksi Varjokukan, joka oli juuri saanut Tiikerihännän opettamisen päätökseen. Klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä ja kävi vuoroin onnittelemassa tuota, sekä tuon emoa Valkotäplää.

Tammisydän tassutteli turkki märkänä leiriä kohti. Iltapäivä oli langennut kanjoniin ja sade alkanut, kyllä tässä vaiheessa Ututähden johtaman partion olisi pitänyt saapua takaisin leriin. Jos heistä siis olisi edes mitään jäljellä enää. Hän nielaisi ja huomasi samalla saaneensa vainun riistasta. Oikeastaan vain muutaman ketunmutan päässä näytti olevan hiiri nakertamassa pientä siementä, marjapusikossa sateensuojassa. Soturitar meni vaanimisasentoon, aikeinaan yrittää viedä ajatuksiaan muualle kasvavasta huolesta ja hiipi lähemmäs jyrsijää. Hän loikkasi, mutta ei onnistunut kuin raapaisemaan kynsiinsä sen tummanruskeaa turkkia.
"Hiirenpapanat!" Tammisydän sähisi, kun hiiri pakeni koloon. Hän jatkoi matkaansa pää painuksissa ja mieli alakuloisena. Kun naaras pääsi lähelle leiriä, kantautui sieltä valittelevia ulvahduksia ja sähähdyksiä. Hän kiihdytti askeliaan ja tunkeutui kaislamuurien läpi, haistaen veren katkun jo ennen leiriaukiolle astumista. Ja työntäessään viimeisetkin kaislanvarret edessään, odotti soturitarta järkyttävä näky. Ututähden partiossa mukana olleet kissat olivat pahasti haavoittuneita, veri värjäsi leirin hiekkapohjaa punertavaksi ja kivun aiheuttamaa mouruntaa kuului kaikkialta. Hän tiesi jo nyt, että Puroklaani oli hävinnyt taistelunsa Luuklaania vastaan, kukaan ei näyttänyt voitonriemuiselta saatikka sitten edes tyytyväiseltä.
"Ututähti!" Tammisydän kutsui kumppaniaan hätääntyneenä, kun päällikköä ei leiriaukiolla näkynyt. Hän tunkeutui läpi ympärillään vauhkoontuneina kipittävien kissojen ja huomasi ottaneeksi suunnakseen parantajien pesän, jonka ääreen kissat olivat tehneet tungoksen. Kanijalka seisoi pesän suuaukon edessä ja yritti pitää jonkinlaista järjestystä yllä, etteivät kaikki vain rynnisi yhtenä massana pesään. Hiiriturkki oli ottanut toisen pisteen Päällikön pesän edustalla, missä antoi ohjeita ja selitti taistelun tapahtumista lopuille puroklaanilaisista, jotka eivät parantajille pyrkineet. Huomatessaan tämän ja todetessaan ettei soturittarella ollut mitään mahdollisuutta päästä katsomaan taistelussa haavoittuneita, hän kipitti varapäällikkönsä luo.
"Missä Ututähti on?" Tammisydän naukui ja tunsi jonkun hännän laskeutuvan hänen lavalleen rauhoittelun eleenä. Oranssinmusta naaras kääntyi katsomaan Puronlaulua, jonka silmissä säihkyi suru, mutta samaan aikaan myötätunto.
"Ututähti on parantajien pesässä hoidettavana. Hän menetti yhden hengen, mutta ei ole muuten kauhen vakavasti vahingoittunut. Pesään ei kuitenkaan saa mennä, sillä parantajilla on hoidettavien lisäksi tassut täynnä töitä... Kastetassun valvojaisten takia."

Jääsilmä seisoi hievahtamatta paikoillaan ja värisytti viiksiään yrittäessään saada hajun ja nyt kuuluvien askelten suunnasta selvää. Paljon puroklaanilaisia, todella lähellä Vuoristoklaanin rajaa ja hänen olinpaikkaansa. Soturittaren aistit terävöityivät, kun hän hiipi lähemmäs rajaa, pystyen miltei kuulemaan kuinka puroklaanilaiset kuiskivat ohjeita toisilleen siitä miten... Miten hyökätä Luuklaanin uuteen leiriin! Naaras tunsi pienen hivenen pelon roihuavan rinnassaan. Hän voisi jäädä seisomaan aloilleen, säästyä taistelulta ja sen mukana tulevilta vammoilta tai sitten... Tai sitten hän voisi juosta henkensä edestä uuteen leiriin ja hälyttää klaanitoverinsa varustautumaan hyökkäystä varten. Mutta eihän Kuolontähti ollut aikaisemmastakaan varoituksesta välittänyt... Mutta vaikka kuinka Jääsilmä ajatteli inhoavansa klaanitovereitaan, klaaniaan ja sen mainetta ja etiikkaa, se oli myös ainoa asia mikä oli huolehtinut hänestä koko soturittaren elämän ajan. Hän olisi sen klaanilleen velkaa ja maksoikin sitä takaisin päivittäin - ainakin melkein päivittäin - käymällä partioissa ja nytkin auttamalla uuden leirin rakentamisessa. Joten varoittaa klaanitovereitaan tuholta oli tällä hetkellä päällimmäisenä asioista mikä naaraasta tuntui oikealta tehdä, mutta siltikin jokin hänen sisällään ei saanut jalkoja liikkeelle. Taistelu olisi hyvä kohtaus, jonka varjolla punaoranssi kissa voisi hiljaisin askelin kadota, ilman että saisi vihaisia luuklaanilaisia peräänsä. Hänen pitäisi vain käydä joen toisella puolella, sekoittaa hajuaan puroklaanilaisten hajuun, rikkoa pari pusikkoa näyttämään siltä että paikalla oltaisiin tapeltu ja sitten hivuttaa itsensä jokeen ja uida sinne minne virta veisi. Jääsilmän klaanitoverit luulisivat, että hän olisi vain ollut ensimmäinen uhri puroklaanilaisten hyökkäyksessä. Sen jälkeen soturitar voisi mennä minne lystää, ehkäpä jopa kaksijalkalaan elämään leppoisaa kotikisuelämää. Hän puri hammasta ja puristi silmiään kiinni, naaras ei tiennyt mitä oikein tekisi. Mutta kohtalo, tai esi-isät päättivät hänen puolestaan. Jostakin kaukaa kuului varoitusulvaisu, joka katkaistiin yhtäkkiä. Mutta punaoranssi kissa oli tunnistanut huutajan.
*Matukka!*

Tähtitassu tarkkaili terävin silmin ympäristöään ja tassuullaan hivutti varovasti maassa kasvavaa kasvin kukintoa sivummalle, napatakseen muutaman purasruohon lehden talteen, vahingoittamatta kuitenkin kaunista kukkaa, missä ne olivat kiinni. Hän kuuli Yötuulen siirtelevän tassuillaan lähellä olevia pusikkoja ja napsivan hampaillaan irti tarvitsemiaan yrttejä. Ketunkynsi oli lähettänyt heidät yrttienkeruu matkalle, sillä heidän pesässään oli tällä hetkellä kaksi potilasta, jotka kuluttivat heidän varastojaan. Viimeinkin koomastaan herännyt varapäällikkö Liekkitaivas, sekä tuon vanhin poika Purotassu, joka kärsi todella pahasta valkoyskästä. Suoraan sanottuna elo parantajien pesässä ei ole ollut minkäänäköistä lystiä, kun kaksi kollia pitävät mykkäkoulua toisilleen tai jos erehtyvät puhumaan, he saavat riidan aikaiseksi alta aikayksikön. Tähtitassun olisi tehnyt mieli huutaa useamman kerran noita pitämään suunsa supussa, mutta itsepintaisesti oli painautunut työntekoonsa ja antanutn Ketunkynnen toimia välienselvittelijänä.
"Käännytään takaisin, olemme melkein Kuutamoklaanin puolella", Yötuulen naukaisu kiiri parantajaoppilaan korviin ja hän nopeasti nappasi lehdet mukaansa, lähtien sitten kipittämään toisen mestarinsa luo, kun kuuli lähellä olevien saniaisten kahahtavan. Tähtitassun pää kääntyi katsomaan naapuriklaanin puolelle ja aluksi hän ei nähnyt muuta kuin sateen kastelemaa aluskasvillisuutta ja metsää, joka pidemmälle katsottaessa muuttui yhä pimeämäksi, kunnes puiden välistä ei näkynyt muuta kuin pelkkää mustaa. Mutta sitten aivan rajan tuntumassa olleet saniaiset värähtivät uudestaan ja naaras näki kuinka useamman silmäparin kimmellys piili kasvien keskeltä.
"Tähtitassu!" Tuntemattoman kissan ääni naukui parantajaoppilasta, joka hämmentyneenä yritti katsella kuka oikein puhui. Kuka kuutamoklaanilainen hänet muka tunsi...? Sitten valkoturkkinen kissa asteli kasvien välistä ja tuli häntä päin, mutta pysähtyi aivan rajan eteen. Kyseessä oli se sama valkoturkkinen kuutamoklaanin oppilas, jonka Opaalitassu oli esitellyt Tähtitassulle viime kokoontumisessa. Se joka oli katsonut häntä todella oudolla katseella. Punaviirullinen naaras heilautti häntänsä tervehdyksenä, samalla kun laski yrttinsä saadakseen suunsa tyhjäksi että pystyisi vastaamaan. Nostaessaan katseensa takaisin valkeaan naaraaseen, oli tuon taakse ilmestynyt muutama muu kuutamoklaanilainen.
"Kuutassu!" Tähtitassu naukui ja nyökkäsi tervehdyksiä muille kissoille, jotka katselivat epäileväisinä häntä. Parantajaoppilas ei näyttänyt hermostuneelta, vaikka olikin kuullut kauhutarinoita naapuriklaanin kissojen lyhyestä pinnasta ja lujasta tahdosta häätää rajalla oleskelevia nummiklaanilaisia. Mutta hän ei ollut tehnyt rajanylitystä, joten ei antanut niskakarvojensa nousta pystyyn vaan katseli rauhallisena kissapartiota edessään. Kaikkien muiden paitsi Kuutassun karvat olivat pystyssä ja suut raollaan, näyttäen terävät kulmahampaat. Punaviiruinen naaras kuuli askeleita takanaan ja huomasi Yötuulen saapuneen. Parantaja tervehti asiallisesti kuutamoklaanilaisia, ennen kuin kääntyi oppilaansa puoleen.
"Meidän pitää nyt lähteä Tähtitassu", valkotäpläinen naaras naukaisi ja kääntyi jo lähteäkseen. Tähtitassu nyökkäsi mestarilleen ja nappasi yrtit takaisin suuhunsa, kääntyen kuitenkin vielä lapansa yli, kun Kuutassu huikkasi: "Sinitassulla ja minulla menee hyvin!"
Kaksi kissaa suuntasivat kohti leiriä, ylittäen pöllötasangon ja sen tuntumassa olevan suositun harjoitteluaukean, missä tälläkin hetkellä Nummitassu ja Kottaraistassu ottelivat, mestareidensa katsellessa arvioivasti vieressä. Nummitassu voitti ja sai tepasteli iloisena kuulemaan Sulkatähden arviointia, kun taas Kottaraistassu sai moitteita Leijonakynneltä. Tähtitassu pyysi lupaa käydä keskustelemassa nopeasti naarasoppilaalle, mihin sai Yötuulelta luvan ja parantaja otti oppilaansa yrtit kantoon. Parantajaoppilas sipsutti harjoitteluaukiolle ja kun vaaleanruskea kissa näki hänet, tuon pyysi mestariltaan lupaa poistua hetkeksi. Punaviirullinen naaras tervehti ainoaa ystäväänsä koko klaanissa.
"Nummitassu! Arvaa kenet näin äsken rajalla, sen kuutamoklaanin Kuutassun kenestä kerroin!" Tähtitassu huudahti kun Nummitassu tuli hänen luokseen. Harmaanmusta kissa oli kertonut Kuutassusta ja tuon oudosta katseestaan ystävälleen ja he olivat siitä asti pohtineet mitä se voisi tarkoittaa. Kuutamoklaanin oppilas ei vaikuttanut vihamieliseltä vaan pikemminkin ystävälliseltä ja halukkaalta tutustumaan. Olisiko tuon mestari laukonut ikäviä asioita nummiklaanilaisista, mitkä valkoturkkinen naaras sitten halusi väittää vääriksi? Vai muistuttiko parantajaoppilas ulkonäöltään jotakuta kissaa jonka hän tai joku hänen klaanitoverinsa tunsi? Liikaa kysymyksiä mihin oli liian vähän vastauksia.
"Kysyitkö kuka on hänen mestarinsa?" Nummitassu kysyi heidän pohdintojensa keskellä. Tähtitassu pudisti päätään. "En tiedä, en kysynyt."
Tähtitassu palasi leiriin ja saatuaa luvan mestareiltaan mennä syömään, hän käveli tuoresaaliskasalle. Parantajaoppilas otti siitä hiiren ja päätti sitten mennä ulos syömään, kun ei kerran kunnolla satanut, vaan pieni tihkusade piti luonnon virkeänä. Hän asettui leirin suuaukon lähelle ja alkoi syömään, katsellen samalla maisemaa edessään. Taivas oli kaunis, laskeva aurinko värjäsi sen punertavaksi. Syötyään hän vei riistantähteet kauemmas leiristä, hautasi ne ja meni sitten parantajien pesään nukkumaan.

Sinitassu katsoi hieman arasti Mustalammen loittonevaa selkää. Tämä olisi hänen ensimmäinen metsästyspartionsa ilman mestarinsa läsnäoloa ja ajatus kyllä kauhistutti häntä. Mutta Mustalampi oli menossa katsomaan Vääräsydäntä sekä Yötassua, joka vieläkin makasi tajuttomana parantajan pesässä. Oppilaan katse kierteli ympäri leiriä, kun he odottivat Kotkakanjonin kanssa muita metsästyspartion jäseniä mukaansa. Nummipyörteen oli alunperin tarkoitus johtaa partiota, mutta huomatessaan ettei Varistähti ollutkaan leirissä, päätti varapäällikkö jäädä leiriin pitämään järjestystä yllä.
"Valkoturkki, Tuuliturkki ja Viherkatse, te tulette meidän mukaamme metsästyspartioon", päällikön luottosoturi naukaisi, kun soturit saapuivat aukiolle heidän eteensä. Sinitassu katsoi kutakin soturia vuorotellen eikä oikein osannut lukea olivatko he mitä mieltä siitä, että hän oli myös yksi partion jäsenistä. Kissat alkoivat tekemään lähtöä ja oppilas pysyi visusti partion mukana, vilkuillen hieman hermostuksissaan muihin klaanitovereihinsa. Vaikka kukaan ei vaikuttanut mitenkään erityisen ärsyyntyneeltä, kireältä tai muuten vain pahalla päällä olleelta, ei naaras voinut kuin huolestua. Tuntuisiko hän taakalta noille, kun oli partionsa ainoa oppilas? Tihuttavassa metsässä kävely virkisti mukavasti hänen aistejaan ja rentoutti hieman. Varmistettuaan, että kaikki olivat päässeet määrätylle metsästyspaikalle, alkoi Kotkakanjoni jakamaan ryhmää puoliksi.
"Minä, Tuuliturkki ja Sinitassu menemme pohjoisrajan suuntaan, te muut menette enemmäksi Neljän virran tammea ja Nummiklaanin rajaa", luottosoturi naukaisi ja kissat lähtivät käskystä ryhmineen omille alueilleen. Sinitassu meni oman ryhmänsä kanssa lähelle Vuoristoklaanin rajaa eivätkä he olleet edes ehtineet kunnolla levittäytymään, kun Kotkakanjoni näkikin heti rastaan ja kävi sen tikkujalkoihin kiinni, kun lintu oli lennähtänyt ilmaan kissat nähdessään. Siivekäs eläin menetti tasapainonsa ja tippui hetken maahan, silloin kolli nappasi linnun ja puri sen niskat poikki. Mustaraitainen kissa jäi kaivamaan saalilleen kuoppaa, kun Tuuliturkki ja oppilas alkoivat paikantaa muun riistan hajua. Mutta niin lähellä rajaa ei tuntunut olevan paljoa mitään. Soturitar sanoi käyvänsä kokeilemassa olisiko kalaonni myötä ja ruskeamerkkinen naaras jäi katselemaan puuhun, jossa istui orava. Sinitassu hiipi puun toiselle puolelle ja lähti Mustalammen opettamalla tavalla kiipeämään runkoa ylöspäin. Päästessään tarpeeksi lähelle, hän läimäisi oravan alas puusta. Valkoturkkinen kissa hyppäsi tökertyneen oravan eteen ja nappasi sen. Hän oli juuri kääntymässä kaivaakseen kuopan puun juurelle, mihin hautaisi saaliinsa, kun Kotkakanjoni ja sinisilmän yllätykseksi Keltasydän ilmestyivät aluskasvillisuuden joukosta hänen luokseen.
"Käy hakemassa muut", luottosoturi sihisi hampaidensa välistä ja näytti äärimmäisen vihaiselta, sekä jännittyneeltä. Klaaninvanhin taas näytti olevan suorastaan hysteerinen ja itkikin kollin turkkiin, pyytäen heitä menemään nopeasti johonkin. Mihin, sitä oppilas ei kuullut, sillä hän nyökkäsi mustaraitaiselle kissalle ja lähti juoksemaan jokea kohti, mihin Tuuliturkki oli sanonut menevänsä.

Purotassu heräsi huohottaen. Hän ei oikeastaan tiennyt mihin oli herännyt, mutta sen kyllä tiesi ettei huono olo ollut vieläkään oikein kadonnut mihinkään. Oppilas murahti tympääntyneenä ja puristui tiukemmin kerälle, yrittäen vielä saada nukutuksi. Uni ei kuitenkaan enää tuntunut maistuvan hänelle, joten kolli makasi kippurassa, pitäen silmänsä kuitenkin auki ja kuunnellen parantajan pesän sekä ulkoa leiriaukiolta kuuluvia ääniä. Kissat olivat vielä hereillä, eli hän ei sentään ollut herännyt keskellä yötä.
"Kissanminttua", Ketunkynnen naukaisu kuului tummaraitaisen kissan vierestä. Hän nosti katseensa vanhempaan parantajaan ja alkoi sitten syömään huumaavan hyvältä tuoksuvaa yrttiä. Se ei oikein maistunut miltään, oli kuitenkin sen verran syötävää, että tummanharmaa kissa olisi ottanut sitä mielellään lisää. Hieman kissanmintun syömisen jälkeen Purotassu oli varma, että hänen kuumeensa olisi laskenut hiukan, niin paljon parempi olo valtasi oppilaan. Käännähtäessään katsomaan toista potilasta parantajien pesässä, ei oppilas edes oikein jaksanut suuttua isänsä nähdessään. He eivät olleet tehneet oikein mitään muuta kuin riidelleet ollessaan yhdessä saman pesän sisällä ja kolli oli varma, että parantajilla keittäisi kohta yli. Mutta Liekkitaivas ärsytti häntä jo pelkällä läsnäolollaan, minkä hän sille olisi voinut?
"Huomenta, minulla olisi teille hieman aamupalaa täällä", naaraskissan ääni kuului arasti pesän suuaukolta ja pian Haukkakiito saapui parantajien pesään mukanaan kaksi hiirtä. Tuo pudotti toisen hiiristä ensiksi tummaraitaiselle kissalle, joka nyökäten vastaanotti riistansa. Hänen kulmansa kuitenkin kurtistuivat hetken päästä. Eivätkös parantajat yleensä pitäneet huolen potilaidensa syömisestä, eivätkä muut klaanikissat? Mitä ihmettä soturitar sitten täällä oikein teki? Purotassu sai vastauksensa kysymykseensä vilkaistessaan isänsä suuntaan, jonka luokse vaaleanharmaa kissa oli nyt mennyt. Kun tuo laski hiirtä Liekkitaivaan eteen, heidän kuononsa näyttivät koskettavan toisiaan. Kumpikin hätkähti hieman taaemmas ihmetyksestä silmiään räpytellen.
"Hups...", Haukkakiito maukaisi hämmentyneenä ja oppilas näki kuinka tuon kasvoille kiiri vaaleanhehkuinen puna. Hän meinasi oksentaa siihen paikkaan, ja työnsi ruokahalunsa menettäneenä hiirtä kauemmas itsestään. Miksi kaikki tuntuivat yhtäkkiä vain lääppivän toisiaan tai julistavan kauan piiloteltua rakkautta toisilleen?

"Seittitassu, vahtisitko pentuja hetken... Minun täytyy etsiä Uskosielu", Voimasydän kuiskasi hiljempaa Seittitassulle, joka oli hyvillään jäänyt lepäämään oppilaiden pesän viereen ruokailunsa jälkeen. Oppilas ei ollut edes huomannut kuningattaren lähestyvän häntä eikä siksi ollut aluksi tiennyt että hänelle edes puhuttiin. Ja rekisteröitäessään naaraan sanat, oli tuo jo pitkällä leiriaukion toisella puolella, eikä kolli enää saanut huudettua ettei todellakaan rupeaisi kenenkään lapsenvahdiksi. Tummaraitainen kissa voihkaisi ja heilautti häntäänsä turhautuneena. Missä Katajatassu olisi nyt kun häntä tarvittaisiin? Sisko viettäisi aikaansa varmasti paljon mielummin pentujen seurassa kuin hän. Vaaleanruskea kissa jätti riistantähteensä sikseen ja vilkaisi kärsivä ilme kasvoillaan pentutarhaa päin. Hän oli juuri kuullut ääniä sen suuaukolta.
"Hysss! Kuulitteko?" Pennun ääni kuului tiuskaavan tarhan puolelta. Hetkeksi tuli taas hiljaista ja sitten Seittitassu näki kolmen silmäparin katsovan odottavasti häneen. Sitten kolme pentua riensivät pesän perukoille, kun olivat huomanneet että oppilas oli kuullut heidät. Hampaitaan yhteen kirskutellen kolli kampesi itsensä jaloilleen ja maleksivin askelin raahasi itsensä pentutarhaan. Hänen täytyisi vastedes valita suojaisampi ruokailupaikka, jos muiden olisi noin helppoa käskyttää häntä pentuvahdiksi. Sitäpaitsi, eikö pennuista huolehtiminen kuulunut naaraille?
Tummapentu leikki Seittitassun hännällä, seuraten katseellaan kuinka se liikkui puolelta toiselle kiinnostavan näköisesti hänen ärsytyksensä myötä. Sitten pentu rupesi vaanimaan raidallista saalistaan ja yhtäkkiä loikkasi, ja tarrasi kynsillään kiinni puuhkamaisesta hännänpäästä. Raidallinen kolli ähkäisi ja vetäisi häntänsä pois mustaturkkisen kollin ulottumattomiin.
"Olisiko mahdollista, että keksisit jotain muuta tekemistä, kuin häntäni telomista?" Vaaleanruskea kissa naukaisi kylmänviileästi ja katsoi Tummapentua terävästi. Yöpentu ja Liljapentu - jotka olivat kyyristyneet sammalpedin päälle katsomaan kahden kollin touhuja - kikattivat ja kuiskuttelivat jotakin toisilleen. Kollipentu nyökkäsi kuuliaisen oloisesti ja Seittitassu oli jo kääntämässä selkäänsä uudestaan pennuille, kun mustaturkkinen kiusankappale hyökkäsi hänen takajalkaansa kiinni. Terävät kynnet ja hampaat yrittivät repiä pitkää karvaa pois tieltään, päästäkseen kiinni oppilaan ihoon.
"Tarkoitin jotain muuta kuin minua...", tummaraitainen kolli sähähti ja Tummapentu irroitti otteensa. Tuo tuhahti vihaisena ja nelisti pesätovereidensa pariin, hyökäten Yöpennun kimppuun lujaa ulvaisten.
*Mokomakin hiirenläjä...* Seittitassu ajatteli.

Olin ihan puhki, vaikka olinkin viettänyt viimeisen neljäsosakuun parantajien pesässä. Olin satuttanut selkäni pahasti mäyrähyökkäyksessä ja siitä aiheutuva kipu oli pitänyt minua kooman kaltaisessa unessa miltei kolmen auringonkierron ajan. Enemmän olin kuitenkin ollut huolissani päälliköstämme Sulkatähdestä, joka oli menettänyt yhden yhdeksästä hengestään pelastaessaan minua mäyrältä. Ja jos yhtään osasin laskea, hän eli nyt viimeistä elämäänsä. Ajatus kouraisi vatsanpohjassani ikävästi. Kissa, joka oli koko minun ikäni johtanut Nummiklaania voisi olla poissa aivan yhtäkkiä, eikä hänen läsnäoloaan tuntisi ja viisaita sanojaan enää kuulisi, kun vasta Tähtiklaanin puolella. Mikä pahempaa, minusta tulisi sen jälkeen klaanin päällikkö, jos Tähtiklaanin kissat sen niin soisivat. Minustako päällikkö, ihan oikeasti? Olinhan ollut varapäällikkönä jo jonkin aikaa, mutta jo näin suuri määrä vastuuta oli saanut pääni pyörälle. En mitenkään voinut edes ajattella mitä kokonaisen klaanin johtaminen olisi.
"Onko kaikki hyvin?" Haukkakiito naukaisi vieressäni ja kallisti vaaleanharmaita kasvojaan kysyvänä. Vilkaisin sivusilmällä tuota ja nyökkäsi, jauhaen vieläkin sitä samaa hiirenpalasta, minkä olin puraissut jo aikapäiviä sitten. Eivätkä minun ongelmani ja murheeni tietenkään siihen vielä loppuneet. Puolisen kuuta sitten olin tavannut Kuutamoklaanin rajalla Linnunsiiven, kipakan ja uhmakkaan soturin, joka oli kiivaasti väitellyt kanssani rajamerkeistä, kunnes tuon partion soturit olivat joutuneet kirjaimellisesti raahaamaan hänet pois rajalta. Naaraan riidanhaluisuus oli sytyttänyt oman ilkikurisuuteni ja seuraavan kerran kun näimme, oli kinamme jatkunut, mutta nyt suoran vihan sijaa kiistamme oli ollut lähinnä täynnä hunajaisen kuuloisia uhkauksia ja ilkikurisuutta väärällään olevia kommentteja, eikä kumpikaan ollut näyttänyt tippaakaan vihamielisyyttä toista kohtaan.
"Ihan varmasti? Et ole syönyt omaa osaasi hiirestä ollenkaan", Haukkakiito naukaisi hätääntyneenä ja katsoi minua välkkyvin silmin. Nyökkäsin uudemman kerran ja pakotin itseäni nielaisemaan hiiren palasen. En voinut uskoa itseäni, olinko tosissaan ryhtymässä toista kertaa rikkomaan soturilakia omien tunteideni takia? Linnunsiivellä oli nimittäin ollut kasvoillaan samantyyppinen, lempeä katse millä Liljakin oli joskus minua katsonut. Katse oli saanut oudon raukeuden lankeamaan mieleeni ja ensimmäistä kertaa kumppanini kuoleman jälkeen olin tuntenut itseni olevan hieman ihastunut.

Hämyviiksi tärisi yhtenä pelokkaana karvakasana Mustakynnen edessä ja haparoiden otti askelia taaemmas. Sokeana ja vanhana kissana tuon liikkuminen ei ollut nopeaa tai sulavaa, joten soturitar sai tuon muutamalla äänettömällä loikalla kiinni ja oli nyt vain viiksenmitan päässä klaaninvanhimman kasvoista. Hän pystyi tuntemaan tuon värisevän hengityksen kuonollaan ja kissan pelkotuoksu leijui voimakkaana ilmassa. Kysymyksiä liikkui naaraan päässä mihin hän tarvitsisi vastauksia, nuo kysymykset olivat ainoa asia mitkä pitivät kollia elossa sillä hetkellä. Hän pystyi haistamaan Keltasydämen tuon turkissa, mutta toista klaaninvanhusta ei kuitenkaan näkynyt missään. Oliko tuoksu tuore vai vanha, sitä mustavalkea kissa ei pystynyt erottamaan, mutta hän ei saisi ottaa riskejä asian suhteen, muuten kaikki hänen suunnittelemansa olisi pilalla, aivan kaikki...
- Mi... miksi täällä haisee veri...? Ja missä Varistähti on...? Hämyviiksi naurahti ääni pelosta väristen ja tuo yhä yritti peruuttaa kauemmaksi Mustakynnestä, siinä kuitenkaan hyvin onnistumatta. Monta ajatusta ja kysymystä poukkoili ympäri soturittaren aivoja, mutta kaksi kysymystä rummutti hänen päässään ylitse muiden. Tappaakko Hämyviiksi nyt heti siihen paikkaan vai ei? Pystyisikö kolli muka todistamaan juuri naaraan tappaneen Varistähden, sillä eihän tuolla olisi mitään todisteita, ellei sitten Keltasydän olisi ollut paikalla myös ja lähtenyt vain lipettiin. Ja se tarkoittaisi luultavasti sitä, että mustavalkean kissan peli olisi pelattu. Hän ei mitenkään ehtisi riistää päälliköltä tuon jäljellä olevia henkiä ja lähteä sitten vielä metsästämään klaaninvanhuksia, ennen kuin paikalle saapuva Oksakatse ehtisi hälyttää koko klaanin paikalle. Ellei Keltasydän olisi sitä jo tehnyt.
- Missä Keltasydän on? Mustakynsi huusi takaisin, mutta enää Hämyviiksen säikähtäneet reaktiot eivät tuottaneet hänelle minkäänlaista iloa tai tyydytystä. Soturitar tiesi, että ainoa asia mikä hänellä olisi jäljellä näiden kahden kollin kanssa olisi aika ennen kuin muut kuutamoklaanilaiset rynnivät paikalle tuhoamaan hänet. Naaras halusi elää sen täyteen mittaansa. Joten hän nopeilla liikkeillä kamppasi klaaninvanhimmalta jalat alta ja painoi etutassunsa tuon henkitorvelle, kuullen kuinka sokean kissan hengityksestä tuli pelkkää pihinää. Jos Mustakynsi kaatuisi, hän ottaisi mahdollisimman monta kissaa mukanaan tuonpuoleiseen.

Lumisydämen käpälät rummuttivat kosteaa maata, kun hän juoksi muun kokoontumispartion perässä kohti Neljän virran tammea. Siitä oli jo kulunut hetki aikaa kun hän viimeksi oli saanut luvan osallistua kokoontumiseen, joten kaiken Luuklaanin aiheuttaman huolen ja murheen keskellä tämä oli oikein positiivinen yllätys, mistä soturi nauttisi täysin rinnoin. Hän katsahti eteenpäin, suuntaan missä Ututähti ja Hiiriturkki juoksivat partion etunenässä ja totesi ettei matkaa tammelle olisi enää kauaa. Kollin katse lipusi sitten muihin edessä oleviin sotureihin, Kanijalka ja Varjoturkki juoksivat aivan johtoportaan takana, pitäen verkkaista keskustelua yllään. Hän vilkaisi kissaa joka oli hidastanut vauhtinsa hänen rinnallaan juosten ja mietti jos hän ikinä tulisi juttelemaan Leskenlehdelle, heillä ei näet ollut mitään yhteistä, eikä mitään noussut harmaalaikkuisen kissan mieleen kun hän mietti keskustelun avaajaa.
"Onkos Kottarasissulka puhunut sinulle siitä, että koska he Liljatuulen kanssa aikovat hankkia oman pentueen? Hänhän on sinun isoveljesi."
Nähtävästi Lumisydämen ei tarvinnut enää pohdiskella ongelmaansa. Tuon sorttinen kysymys ei ollut käynyt edes hänen mielessään, ei edes itsenäiseä ajatuksenakaan. Mutta tosiaankin, Kottaraissulka ja Liljatuuli olivat olleet kauan yhdessä, niinkin kauan, että Aamutäplä oli ehtinyt pyöräyttää kaksi pentuetta itselleen, joista viimeisimmät siirtyisivät aivan lähipäivinä oppilaiksi. Mutta he eivät pariskuntana ainakaan soturin kuullen olleet edes maininneet haluavansa perheenlisäystä. Hän luimi korviaan, asia olisi tietenkin heidän kaksinkeskeinen, eikä kolli olisi halunnut spekuloida sitä kenenkään, varsinkaan Liljatuulen emon kanssa.
"Ei oikeastaan", Lumisydän vastasi ja toivoi heidän pääsevän nopeasti Neljän virran tammelle, sillä tiesi tai ainakin toivoi keskustelun lopahtavan siihen ja kiusaantuneen hiljaisuuden laskeutuvan heidän välilleen. Leskelnehti päästi hymähdyksen tapaisen äännähdyksen ja kiristi sitten vauhtiaan päästäkseen Sädetaivaan rinnalle, ilmeisesti kysymään tuolta samasta aiheesta.