”Lähdetään takaisin leiriin. Jos Puroklaanin rajapartio ilmestyy jostain nyt, saattaa syntyä ongelmia”, Jänisloikka naukaisi ja käännähti katsomaan Tuhkakajoa, joka tunsi hermostuneisuuden liekkien palavan sisällään. Hän tiesi, ettei vanhempi soturi ollut tyhmä ja tuon äskeiset tokaukset olivat vain varmistaneet soturittaren ajatuksia siitä, että ruskeaturkkinen kolli oli saanut tarpeeksi todisteita itselleen tehdäkseen omat päätelmänsä siitä mitä oli käynyt joella ennen kuin he olivat törmänneet toisiinsa. Hän antoi Katajatassun ja tuon mestarin kulkea edellään, hänen ja Seittitassun pitäessä partion perää. Tummanharmaa naaras kulki miltei koko matkan vuorille korvat luimussa. Kävisikö Jänisloikka heti kertomassa heidän kotiin palattua epäilyksensä Myrskytuulelle?
*Väliäkö sillä? Minä voin valehdella, kertoa että Seittitassu sekoitti rajahajut ja kipaisi vahingossa Puroklaanin puolelle. Ja että hän oli myyränsä saanut jo aiemmin. Kyllä Myrskytuulen ja isän on pakko uskoa minua.* Tuhkakajo ajatteli ja nyökytteli itselleen. Niin, niin tilanteessa tulisi käymään, jos Jänisloikka kantelisi. Eikä johtoporras nyt rajalle partiota lähettäisi asiaa tarkistamaan vaikka soturia uskoisikin, ei rajarike olisi niin suuri ja vakava, eikä Puroklaanin puolella ollut edes ollut ketään kuka tilannetta olisi edes nähnyt, eikä...
Jänisloikan häntä heilahti merkkinä pysäyttää partio. He olivat aivan kulman takana leiriin johtavan luolaston suuaukolta ja soturitar kallisti päätään ihmeissään, miettien pysäytyksen syytä. Eihän ruskeaturkkinen kolli nyt ottaisi joella tapahtunutta uudestaan puheeksi?
"Kai tekin kuulette tuon?" Soturi naukui ja siirsi katsettaan luolaston vastakkaiselle puolelle, missä heidän leirinsä oli. Tuhkakajo höristi korviaan ja totta tosiaan, hän kuuli pientä nyyhkytystä ja vaikerointia. Katajatassu ja Seittitassu kurtistelivat kulmiaan ja heidän päänsä kääntyilivät, korvien yhä totutellessa luolastossa oleviin kaikuihin. Soturitar oli ensimmäisenä liikkeellä ja sipsutti käytävän luo, mistä suunnasta vikinä tuli ja sieltä hän löysi maassa kyhjöttävän Tummapennun. Naaras henkäisi ja kosketti kuonollaan pennun otsaa, tiedustellen samalla mikä tuolla oli hätänä ja miksi hän oli leirin ulkopuolella. Jänisloikka seurasi muutaman askeleen perässä, mutta oli viittonut oppilaat pysymään aloillaan.
"Leikimme Yöpennun ja Liljapennun kanssa täällä ja minä kompastuin kiveen!" Mustaturkkinen kolli ulisi ja näytti kyljen haavaansa. Se näytti syvältä ja vuosi verta. Tuhkakajo voivotteli ja nuuhkaisi pienokaisen haavaa, silitellen tuon niskaa hännänpäällään rauhoittelevin elein. Pentu pitäisi saada parantajalle, haavahan pitäisi kunnolla parsia kuntoon. Hän vilkaisi Jänisloikkaa joka nyökkäsi ja ilmoitti vievänsä Katajatassun ja Seittitassun leiriin ja antavan noille loput iltapäivästä vapaaksi. Soturitar nyökkäsi ja nuolaisi sitten Tummapennun korvantaustoja, auttaen sitten tuota kampeamaan itsensä pystyyn.
"Voin viedä sinut Taivasliljan luokse", Tuhkakajo naukaisi ja tarttui pienokaista varovasti niskanahasta. Hän lähti kiikuttamaan tuota leiriin, yrittäen pitää kyydin mahdollisimman tasaisena, ettei kolliin vain sattuisi yhtään sen enempää. Leiriaukiolle astuessaan sai kaksikko muutaman kysyvän katseen suuntaansa, mutta soturitar ei jäisi kenenkään kysymysten takia selittelemään tilannetta vaan veisi pennun suoraan hoitoon. Sen verran hän kuitenkin vilkaisi ympärilleen, että näki missä Jänisloikka menisi. Tuo seisoi tuoresaaliskasalla Katajatassun ja Seittitassun kanssa, eikä naaraan onneksi Myrskytuulta tai Aaltotähteä näkynyt lähimain. Eli naaras olisi oppilaansa kanssa vielä selvillä vesillä. Pian he olivat parantajan pesällä.
"Taivaslilja!" Tuhkakajo huusi ja parantaja ilmestyi. Tuon harmaalaikkuisessa turkissa oli muutama yrtinlehti sotkeutuneena ja valkoiset kohdat tassuista olivat hieman punertavat. Oliko tuo juuri vaihtanut Pikkukotkan haavasidoksen? Soturitar laski Tummapennun hampaistaan varovasti maahan ja antoi tuolle rohkaisevan nuolaisun takaraivolle. Pienokainen tarkkaili valkoturkkista naarasta pelokkaan epäilevästi. Taivasliljan kysyvä katse poukkoili tummanharmaan naaraan ja kollin väliä.
"Mikä hätänä?" Parantaja kysyi ja kyyristyi haistelemaan pentua. Tuo äkkäsi haavan ja pyöräytti mustaturkkisen kissan varovasti niin, että tuon kylki olisi harmaalaikkuista naarasta kohti. Tuon silmät siristyivät, kun hän katseli ja haisteli haavaa ja otsaan syntyivät pienet juurteet Taivasliljan jo pohtiessa minkälaisella yrttisekoituksella lähtisi Tummapentua hoitamaan. Tuhkakajo hieman yllättyi, kun valkoturkkisen kissan silmät nousivat katsomaan häntä, milloin soturitar tajusi ettei vieläkään ollut kertonut mitä oikein oli käynyt.
"Tummapentu kompastui kiveen ja satutti itsensä", tummanharmaa naaras maukui ja silitteli hännällään pennun tervettä kylkeä. Parantaja hymisi hajamielisen vastauksen ja nousi sitten.
"Katsotaan vähän tarkemmin", Taivaslilja naukui ja kiersi häntänsä Tummapennun toiselle puolelle, johdattaakseen tuon pesäänsä. Tuhkakajo töytäisi pienokaisen lempeästi liikkeelle, kun tuo kääntyi katsomaan häntä epävarmana. Harmaalaikkuinen naaras vei kollin pesäänsä.
"Kiitos Tuhkakajo kun toit hänet!" Parantaja maukui soturittaren perään, kun tuo oli lähtenyt kävelemään takaisin leirin sisäänkäyntiä kohti. Hän oli nimittäin nähnyt Seittitassun odottavan siellä yksinään, katse tiukasti mestarissaan. Tummanharmaan naaraan vatsaa kouraisi huoli, kun hän ei enää nähnyt Jänisloikkaa leiriaukiolla. Oliko tuo kävellyt jo päällikön pesälle lavertelemaan? Tuhkakajo luimi korviaan nähdessään isänsä pesäluolan, mutta ei pysähtynyt katselemaan tulisiko soturi sieltä ulos. Jotenkin hänestä tuntui siltä, että ei juuri nyt halunnut jäädä leiriin odottamaan mitä tilanteen kanssa kävisi.
"Mikä sinulla kesti?" Seittitassu tuhahti, kun hänen mestarinsa käveli tuon luokse. Soturitar kohotti toista kulmaansa kysyvänä ja nuolaisi rinnustaansa peittääkseen hämmentyneen ilmeensä.
"Tummapentu loukkaantui kun hän leikki ja vein hänet Taivasliljan luokse. Olemmeko me menossa jonnekin? Sanoin Jänisloikalle, että antaa sinulle loppu iltapäivän vapaaksi-", Tuhkakajo naukaisi ja yritti peittää hämmennystä äänessään, mutta ei edes ehtinyt naukumaan lausettaan loppuun, kun kolli päästi tuohtuneen murahduksen.
"En minä halua odotella leirissä ja seurata kuinka sammal kasvaa, haluan harjoittelemaan!"

//Tästä saa jatkaa jos joku haluaa^^

Varistähti oli pakokauhun vallassa, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Mustakynsi ei ollut kadonnut mihinkään ja soturitar oli ensimmäisestä elämänpilkahduksesta painanut tassunsa tuon kaulan kohdalle, aikeinaan tällä kertaa tukehduttaa päällikkönsä ihan itse. Kolli yritti nyt kerätyillä voimillaan työntää, potkia ja riuhtoa naarasta pois päältään, mutta tuon kerääntyneen painon takia tehtävä oli hankala.
- Sinä saat kärsiä! Minä erotan sinut, käsken sotureitani tappamaan sinut! Varistähti naukui hurjistuneena, mutta joutui keskeyttämään uhkailunsa haukkoakseen henkeä. Mustakynsi päästi naurahduksen ja tuntui menettävän kokonaan huomionsa ympäristöönsä, katsoessaan kuinka taas yksi yhdeksästä elämästä lipui pois olemattomiin. Tämä tuntui soturittaren mielestä suoralta huumalta, mikä laantui vasta kun Varistähti makasi taas maassa liikkumattomana. Silloin naaras kohotti katseensa taivaalle nähdäkseen kuinka paljon aikaa hänellä vielä olisi. Silloin hän myös haistoi klaanitoverinsa tuoksun, joka ei kuitenkaan kuulunut Oksakatseelle. Hänen turkkinsa pörhistyi paniikissa ja Mustakynsi loikkasi pois piilopaikastaan ja sitten hän näki liiankin tutun kissan.
*Hämyviiksi!* Mustakynsi ajatteli ja hänen kasvoilleen levisi yllättynyt ilme. Miten ihmeessä sokea klaaninvanhin oli päässyt tänne asti, jopa Oksakatseen ohi, eikö Keltasydän kuskannutkin sokeaa kattia kaikkialle? Ja kuinka paljon tuo tiesi, tai oli kuullut?
- Mustakynsi...? Hämyviiksen äänensävy oli kysyvä, kun tuo karvat pörröllä seisoi aloillaan. Hänen oli pakko haistaa veri, tuo oli tuskin puunmitan päässä Varistähden ruumiista. Mustakynsi puri hammastaan, hänen suunnitelmiinsa ei ollut kuulunut klaaninvanhimman tappaminen, mutta hän ei saisi jäädä kiinni.

Lumisydän käveli tuoresaaliskasalle ja otti sieltä laulurastaan. Jalotassu tepasteli myös paikalle ja katsoi mestariaan.
"Saisinko tämän päivän vapaaksi?" Tuo naukui. Soturi näytti mietteliäältä, mutta nyökkäsi kuitenkin.
"Kyllä se varmaan käy, ei meillä mitään uutta opittavaa tänään ollutkaan", hän naukaisi hiljaa ja katseli kuinka oppilas kipitti oppilaiden pesälle, minkä ulkopuolella istui Kastetassu.
"Kastetassu! Voitko kysyä Varjoturkilta sinullekin vapaapäivän?" Jalotassu naukui ja tuon oppilastoveri nyökkäsi vastauksena, nousten sitten tassuilleen ja ottaen suunnakseen sotureiden pesän. Lumisydän oli näkevinään vilauksen Varjoturkin mustasta turkista, mutta kääntyi sitten ympäri mennäkseen syömään rastaansa rauhassa loppuun. Hän oli saanut lintunsa melkein järsittyä, kun Sädetaivas tepasteli hänen luokseen, istuutui nuorimman poikansa viereen ja kosketti tuon otsaa kuonollaan.
"Mennäänkö katsomaan Aamutäplän ja Tuulisydämen pentuja?" Emo naukui ja varmasti huomasi Lumisydämen silmien laajenevan, kun tuo loi ihmettelevän katseen soturittareen.
"Selvä?" Hän sanoi ja Sädetaivas hymyili pojalleen. He nousivat jaloilleen ja menivät pentutarhaan. Kun soturi sai ängettyä itsensä sisälle, juoksi Hopeapentu, Taivaspentu, Konnapentu ja Ampiaispentu vastaanottamaan vieraita. Harmaalaikkuinen kolli katseli pentuja, Tuulisydämen kolmikko näytti niin paljon pienemmältä verrattaessa kohta viisikuiseen Hopeapentuun.
*Missäköhän se ongelmakaksikko on?* Lumisydän ajatteli kun huomasi etteivät Mesipentu ja Ukkospentu olleet pentutarhassa.
"He menivät leikkimään", Aamutäplä naukaisi kärttyisästi, kuin olisi lukenut veljensä ajatukset.

"Sain vapaapäivän!" Nummitassu naukaisi innoissaan kipittäessään Kuutassun viereen ja asettautuen sitten istumaan tuon kanssa leirin laidalle. Leijonakynsi nakkeli niskojaan heidän lähellään, halveksuen tuollaista vapaapäivien hakemista vaikka kummallakin oppilaalla olisi tassut täynnä harjoiteltavaa. Viherlehti oli pikkuhiljaa muuttumassa lehtisateeksi ja klaanin nuorimmat oppilaat olivat olleet soturikoulutuksessa miltei kahden kuun ajan. Tänään olisi tarkoitus nimittää Ratamopentu oppilaaksi, minkä jälkeen pentutarha jäisi tyhjilleen. Soturi käänsi katsettaan, kun Sulkatähti astui omasta pesästään ulos, näyttäen nyt entistä väsyneemmältä, vanhemmalta ja heikommalta kuin koskaan aikaisemmin. Päällikkö oli toiminut sankarina taannoiselle mäyrähyökkäykselle, pelastaen Liekkitaivaan petoeläimen hampaista ja uhraten yhden yhdeksästä hengestään siinä samalla. Hahtuvaturkki oli muutaman muun soturin - Leijonakynsi mukaan lukien - kanssa lähtenyt häätämään petoa pois leiristä samalla, kun parantajat olivat käyneet raahaamassa johtoportaan pesäänsä paikattavaksi. Sulkatähti oli ollut ulkona pesästä parissa päivässä, mutta varapäällikkö yhä makasi - toivottavasti vielä tajuttomana - siellä.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Päällikön nau'unta havahdutti soturin ajatuksistaan ja hän nousi paikaltaan askeltaakseen lähemmäs Seinämäkiveä. Kokouksen asia ei koskisi Leijonakynttä, olihan hänellä jo toinen oppilas koulutettavanaan, mutta jokin kollin sisällä janosi tietää kuka hänen entisen mestarinsa tyttären mestariksi tulisi. Nummiklaanilaiset saapuivat leiriaukiolle ja selvästi katselivat hieman harmissaan tyhjää varapäällikön paikkaa. Sulkatähti kertoi klaaniväelle Ratamopennun nimitysseremonian alkaneeksi ja kutsuikin pian kuuskikuista pentua klaaninsa eteen. Siniharmaa naaras kipitti turkki siististi suittuna hopeanharmaan naaraan väsyneen katseen alle.
"Ratamopentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Ratamotassuna", päällikkö maukui ja nimitti sen jälkeen tuoreen oppilaan mestariksi Varjokukan, joka oli juuri saanut Tiikerihännän opettamisen päätökseen. Klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä ja kävi vuoroin onnittelemassa tuota, sekä tuon emoa Valkotäplää.

Tammisydän tassutteli turkki märkänä leiriä kohti. Iltapäivä oli langennut kanjoniin ja sade alkanut, kyllä tässä vaiheessa Ututähden johtaman partion olisi pitänyt saapua takaisin leriin. Jos heistä siis olisi edes mitään jäljellä enää. Hän nielaisi ja huomasi samalla saaneensa vainun riistasta. Oikeastaan vain muutaman ketunmutan päässä näytti olevan hiiri nakertamassa pientä siementä, marjapusikossa sateensuojassa. Soturitar meni vaanimisasentoon, aikeinaan yrittää viedä ajatuksiaan muualle kasvavasta huolesta ja hiipi lähemmäs jyrsijää. Hän loikkasi, mutta ei onnistunut kuin raapaisemaan kynsiinsä sen tummanruskeaa turkkia.
"Hiirenpapanat!" Tammisydän sähisi, kun hiiri pakeni koloon. Hän jatkoi matkaansa pää painuksissa ja mieli alakuloisena. Kun naaras pääsi lähelle leiriä, kantautui sieltä valittelevia ulvahduksia ja sähähdyksiä. Hän kiihdytti askeliaan ja tunkeutui kaislamuurien läpi, haistaen veren katkun jo ennen leiriaukiolle astumista. Ja työntäessään viimeisetkin kaislanvarret edessään, odotti soturitarta järkyttävä näky. Ututähden partiossa mukana olleet kissat olivat pahasti haavoittuneita, veri värjäsi leirin hiekkapohjaa punertavaksi ja kivun aiheuttamaa mouruntaa kuului kaikkialta. Hän tiesi jo nyt, että Puroklaani oli hävinnyt taistelunsa Luuklaania vastaan, kukaan ei näyttänyt voitonriemuiselta saatikka sitten edes tyytyväiseltä.
"Ututähti!" Tammisydän kutsui kumppaniaan hätääntyneenä, kun päällikköä ei leiriaukiolla näkynyt. Hän tunkeutui läpi ympärillään vauhkoontuneina kipittävien kissojen ja huomasi ottaneeksi suunnakseen parantajien pesän, jonka ääreen kissat olivat tehneet tungoksen. Kanijalka seisoi pesän suuaukon edessä ja yritti pitää jonkinlaista järjestystä yllä, etteivät kaikki vain rynnisi yhtenä massana pesään. Hiiriturkki oli ottanut toisen pisteen Päällikön pesän edustalla, missä antoi ohjeita ja selitti taistelun tapahtumista lopuille puroklaanilaisista, jotka eivät parantajille pyrkineet. Huomatessaan tämän ja todetessaan ettei soturittarella ollut mitään mahdollisuutta päästä katsomaan taistelussa haavoittuneita, hän kipitti varapäällikkönsä luo.
"Missä Ututähti on?" Tammisydän naukui ja tunsi jonkun hännän laskeutuvan hänen lavalleen rauhoittelun eleenä. Oranssinmusta naaras kääntyi katsomaan Puronlaulua, jonka silmissä säihkyi suru, mutta samaan aikaan myötätunto.
"Ututähti on parantajien pesässä hoidettavana. Hän menetti yhden hengen, mutta ei ole muuten kauhen vakavasti vahingoittunut. Pesään ei kuitenkaan saa mennä, sillä parantajilla on hoidettavien lisäksi tassut täynnä töitä... Kastetassun valvojaisten takia."

Jääsilmä seisoi hievahtamatta paikoillaan ja värisytti viiksiään yrittäessään saada hajun ja nyt kuuluvien askelten suunnasta selvää. Paljon puroklaanilaisia, todella lähellä Vuoristoklaanin rajaa ja hänen olinpaikkaansa. Soturittaren aistit terävöityivät, kun hän hiipi lähemmäs rajaa, pystyen miltei kuulemaan kuinka puroklaanilaiset kuiskivat ohjeita toisilleen siitä miten... Miten hyökätä Luuklaanin uuteen leiriin! Naaras tunsi pienen hivenen pelon roihuavan rinnassaan. Hän voisi jäädä seisomaan aloilleen, säästyä taistelulta ja sen mukana tulevilta vammoilta tai sitten... Tai sitten hän voisi juosta henkensä edestä uuteen leiriin ja hälyttää klaanitoverinsa varustautumaan hyökkäystä varten. Mutta eihän Kuolontähti ollut aikaisemmastakaan varoituksesta välittänyt... Mutta vaikka kuinka Jääsilmä ajatteli inhoavansa klaanitovereitaan, klaaniaan ja sen mainetta ja etiikkaa, se oli myös ainoa asia mikä oli huolehtinut hänestä koko soturittaren elämän ajan. Hän olisi sen klaanilleen velkaa ja maksoikin sitä takaisin päivittäin - ainakin melkein päivittäin - käymällä partioissa ja nytkin auttamalla uuden leirin rakentamisessa. Joten varoittaa klaanitovereitaan tuholta oli tällä hetkellä päällimmäisenä asioista mikä naaraasta tuntui oikealta tehdä, mutta siltikin jokin hänen sisällään ei saanut jalkoja liikkeelle. Taistelu olisi hyvä kohtaus, jonka varjolla punaoranssi kissa voisi hiljaisin askelin kadota, ilman että saisi vihaisia luuklaanilaisia peräänsä. Hänen pitäisi vain käydä joen toisella puolella, sekoittaa hajuaan puroklaanilaisten hajuun, rikkoa pari pusikkoa näyttämään siltä että paikalla oltaisiin tapeltu ja sitten hivuttaa itsensä jokeen ja uida sinne minne virta veisi. Jääsilmän klaanitoverit luulisivat, että hän olisi vain ollut ensimmäinen uhri puroklaanilaisten hyökkäyksessä. Sen jälkeen soturitar voisi mennä minne lystää, ehkäpä jopa kaksijalkalaan elämään leppoisaa kotikisuelämää. Hän puri hammasta ja puristi silmiään kiinni, naaras ei tiennyt mitä oikein tekisi. Mutta kohtalo, tai esi-isät päättivät hänen puolestaan. Jostakin kaukaa kuului varoitusulvaisu, joka katkaistiin yhtäkkiä. Mutta punaoranssi kissa oli tunnistanut huutajan.
*Matukka!*

Tähtitassu tarkkaili terävin silmin ympäristöään ja tassuullaan hivutti varovasti maassa kasvavaa kasvin kukintoa sivummalle, napatakseen muutaman purasruohon lehden talteen, vahingoittamatta kuitenkin kaunista kukkaa, missä ne olivat kiinni. Hän kuuli Yötuulen siirtelevän tassuillaan lähellä olevia pusikkoja ja napsivan hampaillaan irti tarvitsemiaan yrttejä. Ketunkynsi oli lähettänyt heidät yrttienkeruu matkalle, sillä heidän pesässään oli tällä hetkellä kaksi potilasta, jotka kuluttivat heidän varastojaan. Viimeinkin koomastaan herännyt varapäällikkö Liekkitaivas, sekä tuon vanhin poika Purotassu, joka kärsi todella pahasta valkoyskästä. Suoraan sanottuna elo parantajien pesässä ei ole ollut minkäänäköistä lystiä, kun kaksi kollia pitävät mykkäkoulua toisilleen tai jos erehtyvät puhumaan, he saavat riidan aikaiseksi alta aikayksikön. Tähtitassun olisi tehnyt mieli huutaa useamman kerran noita pitämään suunsa supussa, mutta itsepintaisesti oli painautunut työntekoonsa ja antanutn Ketunkynnen toimia välienselvittelijänä.
"Käännytään takaisin, olemme melkein Kuutamoklaanin puolella", Yötuulen naukaisu kiiri parantajaoppilaan korviin ja hän nopeasti nappasi lehdet mukaansa, lähtien sitten kipittämään toisen mestarinsa luo, kun kuuli lähellä olevien saniaisten kahahtavan. Tähtitassun pää kääntyi katsomaan naapuriklaanin puolelle ja aluksi hän ei nähnyt muuta kuin sateen kastelemaa aluskasvillisuutta ja metsää, joka pidemmälle katsottaessa muuttui yhä pimeämäksi, kunnes puiden välistä ei näkynyt muuta kuin pelkkää mustaa. Mutta sitten aivan rajan tuntumassa olleet saniaiset värähtivät uudestaan ja naaras näki kuinka useamman silmäparin kimmellys piili kasvien keskeltä.
"Tähtitassu!" Tuntemattoman kissan ääni naukui parantajaoppilasta, joka hämmentyneenä yritti katsella kuka oikein puhui. Kuka kuutamoklaanilainen hänet muka tunsi...? Sitten valkoturkkinen kissa asteli kasvien välistä ja tuli häntä päin, mutta pysähtyi aivan rajan eteen. Kyseessä oli se sama valkoturkkinen kuutamoklaanin oppilas, jonka Opaalitassu oli esitellyt Tähtitassulle viime kokoontumisessa. Se joka oli katsonut häntä todella oudolla katseella. Punaviirullinen naaras heilautti häntänsä tervehdyksenä, samalla kun laski yrttinsä saadakseen suunsa tyhjäksi että pystyisi vastaamaan. Nostaessaan katseensa takaisin valkeaan naaraaseen, oli tuon taakse ilmestynyt muutama muu kuutamoklaanilainen.
"Kuutassu!" Tähtitassu naukui ja nyökkäsi tervehdyksiä muille kissoille, jotka katselivat epäileväisinä häntä. Parantajaoppilas ei näyttänyt hermostuneelta, vaikka olikin kuullut kauhutarinoita naapuriklaanin kissojen lyhyestä pinnasta ja lujasta tahdosta häätää rajalla oleskelevia nummiklaanilaisia. Mutta hän ei ollut tehnyt rajanylitystä, joten ei antanut niskakarvojensa nousta pystyyn vaan katseli rauhallisena kissapartiota edessään. Kaikkien muiden paitsi Kuutassun karvat olivat pystyssä ja suut raollaan, näyttäen terävät kulmahampaat. Punaviiruinen naaras kuuli askeleita takanaan ja huomasi Yötuulen saapuneen. Parantaja tervehti asiallisesti kuutamoklaanilaisia, ennen kuin kääntyi oppilaansa puoleen.
"Meidän pitää nyt lähteä Tähtitassu", valkotäpläinen naaras naukaisi ja kääntyi jo lähteäkseen. Tähtitassu nyökkäsi mestarilleen ja nappasi yrtit takaisin suuhunsa, kääntyen kuitenkin vielä lapansa yli, kun Kuutassu huikkasi: "Sinitassulla ja minulla menee hyvin!"
Kaksi kissaa suuntasivat kohti leiriä, ylittäen pöllötasangon ja sen tuntumassa olevan suositun harjoitteluaukean, missä tälläkin hetkellä Nummitassu ja Kottaraistassu ottelivat, mestareidensa katsellessa arvioivasti vieressä. Nummitassu voitti ja sai tepasteli iloisena kuulemaan Sulkatähden arviointia, kun taas Kottaraistassu sai moitteita Leijonakynneltä. Tähtitassu pyysi lupaa käydä keskustelemassa nopeasti naarasoppilaalle, mihin sai Yötuulelta luvan ja parantaja otti oppilaansa yrtit kantoon. Parantajaoppilas sipsutti harjoitteluaukiolle ja kun vaaleanruskea kissa näki hänet, tuon pyysi mestariltaan lupaa poistua hetkeksi. Punaviirullinen naaras tervehti ainoaa ystäväänsä koko klaanissa.
"Nummitassu! Arvaa kenet näin äsken rajalla, sen kuutamoklaanin Kuutassun kenestä kerroin!" Tähtitassu huudahti kun Nummitassu tuli hänen luokseen. Harmaanmusta kissa oli kertonut Kuutassusta ja tuon oudosta katseestaan ystävälleen ja he olivat siitä asti pohtineet mitä se voisi tarkoittaa. Kuutamoklaanin oppilas ei vaikuttanut vihamieliseltä vaan pikemminkin ystävälliseltä ja halukkaalta tutustumaan. Olisiko tuon mestari laukonut ikäviä asioita nummiklaanilaisista, mitkä valkoturkkinen naaras sitten halusi väittää vääriksi? Vai muistuttiko parantajaoppilas ulkonäöltään jotakuta kissaa jonka hän tai joku hänen klaanitoverinsa tunsi? Liikaa kysymyksiä mihin oli liian vähän vastauksia.
"Kysyitkö kuka on hänen mestarinsa?" Nummitassu kysyi heidän pohdintojensa keskellä. Tähtitassu pudisti päätään. "En tiedä, en kysynyt."
Tähtitassu palasi leiriin ja saatuaa luvan mestareiltaan mennä syömään, hän käveli tuoresaaliskasalle. Parantajaoppilas otti siitä hiiren ja päätti sitten mennä ulos syömään, kun ei kerran kunnolla satanut, vaan pieni tihkusade piti luonnon virkeänä. Hän asettui leirin suuaukon lähelle ja alkoi syömään, katsellen samalla maisemaa edessään. Taivas oli kaunis, laskeva aurinko värjäsi sen punertavaksi. Syötyään hän vei riistantähteet kauemmas leiristä, hautasi ne ja meni sitten parantajien pesään nukkumaan.

Sinitassu katsoi hieman arasti Mustalammen loittonevaa selkää. Tämä olisi hänen ensimmäinen metsästyspartionsa ilman mestarinsa läsnäoloa ja ajatus kyllä kauhistutti häntä. Mutta Mustalampi oli menossa katsomaan Vääräsydäntä sekä Yötassua, joka vieläkin makasi tajuttomana parantajan pesässä. Oppilaan katse kierteli ympäri leiriä, kun he odottivat Kotkakanjonin kanssa muita metsästyspartion jäseniä mukaansa. Nummipyörteen oli alunperin tarkoitus johtaa partiota, mutta huomatessaan ettei Varistähti ollutkaan leirissä, päätti varapäällikkö jäädä leiriin pitämään järjestystä yllä.
"Valkoturkki, Tuuliturkki ja Viherkatse, te tulette meidän mukaamme metsästyspartioon", päällikön luottosoturi naukaisi, kun soturit saapuivat aukiolle heidän eteensä. Sinitassu katsoi kutakin soturia vuorotellen eikä oikein osannut lukea olivatko he mitä mieltä siitä, että hän oli myös yksi partion jäsenistä. Kissat alkoivat tekemään lähtöä ja oppilas pysyi visusti partion mukana, vilkuillen hieman hermostuksissaan muihin klaanitovereihinsa. Vaikka kukaan ei vaikuttanut mitenkään erityisen ärsyyntyneeltä, kireältä tai muuten vain pahalla päällä olleelta, ei naaras voinut kuin huolestua. Tuntuisiko hän taakalta noille, kun oli partionsa ainoa oppilas? Tihuttavassa metsässä kävely virkisti mukavasti hänen aistejaan ja rentoutti hieman. Varmistettuaan, että kaikki olivat päässeet määrätylle metsästyspaikalle, alkoi Kotkakanjoni jakamaan ryhmää puoliksi.
"Minä, Tuuliturkki ja Sinitassu menemme pohjoisrajan suuntaan, te muut menette enemmäksi Neljän virran tammea ja Nummiklaanin rajaa", luottosoturi naukaisi ja kissat lähtivät käskystä ryhmineen omille alueilleen. Sinitassu meni oman ryhmänsä kanssa lähelle Vuoristoklaanin rajaa eivätkä he olleet edes ehtineet kunnolla levittäytymään, kun Kotkakanjoni näkikin heti rastaan ja kävi sen tikkujalkoihin kiinni, kun lintu oli lennähtänyt ilmaan kissat nähdessään. Siivekäs eläin menetti tasapainonsa ja tippui hetken maahan, silloin kolli nappasi linnun ja puri sen niskat poikki. Mustaraitainen kissa jäi kaivamaan saalilleen kuoppaa, kun Tuuliturkki ja oppilas alkoivat paikantaa muun riistan hajua. Mutta niin lähellä rajaa ei tuntunut olevan paljoa mitään. Soturitar sanoi käyvänsä kokeilemassa olisiko kalaonni myötä ja ruskeamerkkinen naaras jäi katselemaan puuhun, jossa istui orava. Sinitassu hiipi puun toiselle puolelle ja lähti Mustalammen opettamalla tavalla kiipeämään runkoa ylöspäin. Päästessään tarpeeksi lähelle, hän läimäisi oravan alas puusta. Valkoturkkinen kissa hyppäsi tökertyneen oravan eteen ja nappasi sen. Hän oli juuri kääntymässä kaivaakseen kuopan puun juurelle, mihin hautaisi saaliinsa, kun Kotkakanjoni ja sinisilmän yllätykseksi Keltasydän ilmestyivät aluskasvillisuuden joukosta hänen luokseen.
"Käy hakemassa muut", luottosoturi sihisi hampaidensa välistä ja näytti äärimmäisen vihaiselta, sekä jännittyneeltä. Klaaninvanhin taas näytti olevan suorastaan hysteerinen ja itkikin kollin turkkiin, pyytäen heitä menemään nopeasti johonkin. Mihin, sitä oppilas ei kuullut, sillä hän nyökkäsi mustaraitaiselle kissalle ja lähti juoksemaan jokea kohti, mihin Tuuliturkki oli sanonut menevänsä.

Purotassu heräsi huohottaen. Hän ei oikeastaan tiennyt mihin oli herännyt, mutta sen kyllä tiesi ettei huono olo ollut vieläkään oikein kadonnut mihinkään. Oppilas murahti tympääntyneenä ja puristui tiukemmin kerälle, yrittäen vielä saada nukutuksi. Uni ei kuitenkaan enää tuntunut maistuvan hänelle, joten kolli makasi kippurassa, pitäen silmänsä kuitenkin auki ja kuunnellen parantajan pesän sekä ulkoa leiriaukiolta kuuluvia ääniä. Kissat olivat vielä hereillä, eli hän ei sentään ollut herännyt keskellä yötä.
"Kissanminttua", Ketunkynnen naukaisu kuului tummaraitaisen kissan vierestä. Hän nosti katseensa vanhempaan parantajaan ja alkoi sitten syömään huumaavan hyvältä tuoksuvaa yrttiä. Se ei oikein maistunut miltään, oli kuitenkin sen verran syötävää, että tummanharmaa kissa olisi ottanut sitä mielellään lisää. Hieman kissanmintun syömisen jälkeen Purotassu oli varma, että hänen kuumeensa olisi laskenut hiukan, niin paljon parempi olo valtasi oppilaan. Käännähtäessään katsomaan toista potilasta parantajien pesässä, ei oppilas edes oikein jaksanut suuttua isänsä nähdessään. He eivät olleet tehneet oikein mitään muuta kuin riidelleet ollessaan yhdessä saman pesän sisällä ja kolli oli varma, että parantajilla keittäisi kohta yli. Mutta Liekkitaivas ärsytti häntä jo pelkällä läsnäolollaan, minkä hän sille olisi voinut?
"Huomenta, minulla olisi teille hieman aamupalaa täällä", naaraskissan ääni kuului arasti pesän suuaukolta ja pian Haukkakiito saapui parantajien pesään mukanaan kaksi hiirtä. Tuo pudotti toisen hiiristä ensiksi tummaraitaiselle kissalle, joka nyökäten vastaanotti riistansa. Hänen kulmansa kuitenkin kurtistuivat hetken päästä. Eivätkös parantajat yleensä pitäneet huolen potilaidensa syömisestä, eivätkä muut klaanikissat? Mitä ihmettä soturitar sitten täällä oikein teki? Purotassu sai vastauksensa kysymykseensä vilkaistessaan isänsä suuntaan, jonka luokse vaaleanharmaa kissa oli nyt mennyt. Kun tuo laski hiirtä Liekkitaivaan eteen, heidän kuononsa näyttivät koskettavan toisiaan. Kumpikin hätkähti hieman taaemmas ihmetyksestä silmiään räpytellen.
"Hups...", Haukkakiito maukaisi hämmentyneenä ja oppilas näki kuinka tuon kasvoille kiiri vaaleanhehkuinen puna. Hän meinasi oksentaa siihen paikkaan, ja työnsi ruokahalunsa menettäneenä hiirtä kauemmas itsestään. Miksi kaikki tuntuivat yhtäkkiä vain lääppivän toisiaan tai julistavan kauan piiloteltua rakkautta toisilleen?

"Seittitassu, vahtisitko pentuja hetken... Minun täytyy etsiä Uskosielu", Voimasydän kuiskasi hiljempaa Seittitassulle, joka oli hyvillään jäänyt lepäämään oppilaiden pesän viereen ruokailunsa jälkeen. Oppilas ei ollut edes huomannut kuningattaren lähestyvän häntä eikä siksi ollut aluksi tiennyt että hänelle edes puhuttiin. Ja rekisteröitäessään naaraan sanat, oli tuo jo pitkällä leiriaukion toisella puolella, eikä kolli enää saanut huudettua ettei todellakaan rupeaisi kenenkään lapsenvahdiksi. Tummaraitainen kissa voihkaisi ja heilautti häntäänsä turhautuneena. Missä Katajatassu olisi nyt kun häntä tarvittaisiin? Sisko viettäisi aikaansa varmasti paljon mielummin pentujen seurassa kuin hän. Vaaleanruskea kissa jätti riistantähteensä sikseen ja vilkaisi kärsivä ilme kasvoillaan pentutarhaa päin. Hän oli juuri kuullut ääniä sen suuaukolta.
"Hysss! Kuulitteko?" Pennun ääni kuului tiuskaavan tarhan puolelta. Hetkeksi tuli taas hiljaista ja sitten Seittitassu näki kolmen silmäparin katsovan odottavasti häneen. Sitten kolme pentua riensivät pesän perukoille, kun olivat huomanneet että oppilas oli kuullut heidät. Hampaitaan yhteen kirskutellen kolli kampesi itsensä jaloilleen ja maleksivin askelin raahasi itsensä pentutarhaan. Hänen täytyisi vastedes valita suojaisampi ruokailupaikka, jos muiden olisi noin helppoa käskyttää häntä pentuvahdiksi. Sitäpaitsi, eikö pennuista huolehtiminen kuulunut naaraille?
Tummapentu leikki Seittitassun hännällä, seuraten katseellaan kuinka se liikkui puolelta toiselle kiinnostavan näköisesti hänen ärsytyksensä myötä. Sitten pentu rupesi vaanimaan raidallista saalistaan ja yhtäkkiä loikkasi, ja tarrasi kynsillään kiinni puuhkamaisesta hännänpäästä. Raidallinen kolli ähkäisi ja vetäisi häntänsä pois mustaturkkisen kollin ulottumattomiin.
"Olisiko mahdollista, että keksisit jotain muuta tekemistä, kuin häntäni telomista?" Vaaleanruskea kissa naukaisi kylmänviileästi ja katsoi Tummapentua terävästi. Yöpentu ja Liljapentu - jotka olivat kyyristyneet sammalpedin päälle katsomaan kahden kollin touhuja - kikattivat ja kuiskuttelivat jotakin toisilleen. Kollipentu nyökkäsi kuuliaisen oloisesti ja Seittitassu oli jo kääntämässä selkäänsä uudestaan pennuille, kun mustaturkkinen kiusankappale hyökkäsi hänen takajalkaansa kiinni. Terävät kynnet ja hampaat yrittivät repiä pitkää karvaa pois tieltään, päästäkseen kiinni oppilaan ihoon.
"Tarkoitin jotain muuta kuin minua...", tummaraitainen kolli sähähti ja Tummapentu irroitti otteensa. Tuo tuhahti vihaisena ja nelisti pesätovereidensa pariin, hyökäten Yöpennun kimppuun lujaa ulvaisten.
*Mokomakin hiirenläjä...* Seittitassu ajatteli.