Seittitassu käveli pitkin Vuoristoklaanin reviiriä ja haisteli tuulta. Hän oli aivan Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajalla metsästämässä, tietäen Tuhkakajon olevan vain muutaman puunmitan päässä taaempana, mutta siltikin poissa näkyvistä. Oppilas katseli jokena toimivaa rajaviivaa ja nosti ylähuultaan katsellen sen toiselle puolelle. Tuo alue kuuluisi Vuoristoklaanille, he olivat sen voittaneet reilusti rajatappelussa. Sen ajatuksen säestämänä kolli loikkasi tyynesti rajan yli ja lähti nyt Puroklaanin puolelta etsimään saalista. Hän sai heikon vainun myyrästä, mutta hajun avulla pysyi suunnassaan, kunnes oli jo aivan lähellä. Tummaraitainen kissa nimittäin kuuli eläimen tepsutuksesta lähtevän rapinan. Hän loikki viimeiset ketunmitat, päätyen takaisin joen ääreen ja näki jyrsijän kurottautuneen lipittämään vettä joesta. Seittitassu suorastaan säntäsi saaliinsa luo, eikä myyrä ehtinyt kuin kääntää päänsä kissaa kohti, kun roikkuikin jo hengettömänä tuon leuoissa.
"Seittitassu!" Ääni, joka ei tiennyt hyvää, huusi. Hän oli kuullut sen aikaisemminkin emonsa suusta, kun hän Katajatassun kanssa teki jotain mitä ei saanut tehdä. Nyt puhujana toimi kuitenkin Tuhkakajo, joka järkyttyneen näköisenä seisoi joen toisella puolella. Mestarin suu oli taas kerran auki ja niskakarva pörrössä. Oppilas nosti kysyvänä toista kulmaansa.
"Tule heti paikalla pois sieltä!" Naaras naukaisi hätääntyneenä ja vilkuili Seittitassun selän taakse, kuin etsien puroklaanilaisia. Kolli suuntasi omalle alueelleen ja pudotti sitten myyrän tummanharmaan kissan tassuihin.
"Mitä sinä oikein teit siellä?" Tuhkakajo kysyi ja tummaraitainen kissa yllättyi tuon tyyneyttä, vaikka olihan hän juuri ollut toisen klaanin reviirillä. Tai no, Vuoristoklaanin se olisi, mutta päälliköt olivat eri mieltä.
"Olin metsästämässä. Vuoristoklaanihan voitti tuon alueen itselleen ihan reilusti", oppilas nau'ukui hilpeästi ja ei voinut olla tuntematta pientä iloa nähdessään raivon välähtävän mestarinsa silmissä. Hän ei ollut vielä kertaakaan nähnyt tuota vihaisena ja halusi siis tietää kuinka pulassa nyt olisi, vai olisiko naaras niin lepsu mitä antoi ymmärtää.
"Sitten sinä olet myös varmasti kuullut kuinka Aaltotähti luovutti alueen takaisin Puroklaanille!" Tuhkakajo huusi ja katsoi Seittitassua tuimasti. Hän oli avaamassa suutaan vastalauseeseen, kertoakseen kuinka Aaltotähti ei selvästikkään tiennyt miten klaania johdettiin oikeaoppisesti, kun mestari jäykistyi ja katsoi kauhistuneena jonnekin oppilaansa taakse. Kolli käänsi katseensa ja huomasi Jänisloikan sekä Katajatassun, heidän partionsa jäsenten, ilmestyvän myöskin rajalle ja katsellen kaksikkoa kummissaan.
"Hei! Kauanko olette oikein olleet siinä?"

//Katajalla jatkoa?

Olin Puroklaanin rajalla nuuskimassa ilmaa, kun kuulin takaani huutoja. Vaimeita, mutta huutaja kuulosti olevan hädässä. Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin juoksemaan äänen suuntaan, joka johdatti minut Vuoristoklaanin alueelle. En välittänyt rajaviivoista, en silloin kun joku olisi hädässä. Lähdin kulkemaan joen vartta lähdemmäs vuoristoa, kun yhtäkkiä näin räpiköivän tassuparin ja pään pulpahtavan esiin villisti aaltoilevasta joesta.
- Voi Tähtiklaani sentään, mitä sinulle on käynyt? Naukaisin ja juoksin joen ääreen mahdollisimman lähelle kissaa. Ja sen enempää ajattelematta, loikkasin pauhaavaan veteen. Olin viimeksi uintu viime viherlehtenä järvessä Sielutaivaan kanssa, joten pinnalla pysyminen tuotti aluksi myös minulle vaikeuksia, mutta lopulta sain pidettyä pääni vesirajan yläpuolella ja lähdin kauhomaan kissanaarasta kohti.
- Kestä vielä hetki! Nau'uin, kun ruskeavalkean kissan voimat näyttivät ruvenneen loppumaan. Käpäläni potkivat tyhjää, kun yritin parhaani mukaan päästä toisen luo. Viimeinkin sain otteen naaraan niskanahasta ja tuokin vaikutti havahtuvan ja saavan uutta voimaa, sillä rupesi nyt kanssani kauhomaan joen piennarta kohti. Voisin vaikka vannoa, etteivät joet ole aikaisemmin olleet näin leveitä, sillä olimme kulkeneet virran mukana Neljän virran tammelle, missä joen kuohunta rauhoittui hetkeksi. Saimme kuin saimmekin tassumme kiinni kiinteään maahan ja viimeisillä voimillamme räpiköimme kuivalle maalle, molemmat henkeämme haukkoen.

//Etselku, haluatkos jatkaa tästä Murattituulella?

”Pidä häntä vaakatasossa”, Jänisloikka muistutti, mikä sai Katajatassun suoristamaan huomaamatta kerälle käpristyneen, tuuhean häntänsä. Mestari nyökkäsi lyhyesti oppilaalleen merkiksi jatkaa. Katajatassu jatkoi mielikuvitushiiren vaanimista astellen hitaasti eteen päin. Jänisloikan vihreät silmät tuntuivat arvioivina hänen selässään.
Kaksikko oli Katajatassun ensimmäisessä metsästyspartiossa lähellä Puroklaanin rajaa Seittitassun ja Tuhkakajon kanssa. Katajatassu oli lähtenyt seuraamaan oravan tuoksua ja säikäyttänyt saaliin tiehensä viime hetkillä, mikä oli saanut Jänisloikan vetämään oppilaansa sivuun. Huoli kalvoi Katajatassun mieltä – naaras ei halunnut mestarinsa luulevan, että hän olisi tyystin unohtanut heidän aiemmat metsästysharjotuksensa tai ollut kuuntelematta, vaikkei ollutkaan vielä onnistunut nappaamaan mitään.
”Oravat ovat vaikeita napattavia”, ruskeaturkkinen kolli oli todennut, ja heilauttanut häntäänsä. Nyt soturi kallisti päätään pienesti ja näytti mietteliäältä, kun Katajatassu pysäytti liikkeensä ja kääntyi katsomaan kohti mestariaan.
”Kokeile uudelleen, mutta pidä nyt koko ajan ruumiisi alhaalla, näin”, Jänisloikka selosti, ja lähti vaanimaan vikkelästi eteen päin, raajat koukussa, leuka ja vatsakarvat hipoen aluskasvillisuutta. Katajatassu pörhisti mustaa turkkiaan, ja tarkkaili vanhempaa kissaa silmät pyöreinä.
#Enkö minä juuri tehnyt noin?# naaras ajatteli kiusaantuneena, ja valahti samaan asentoon, kun Jänisloikka kääntyi taas hänen puoleensa.
”Rentouta itsesi”, kolli neuvoi. Katajatassun korva värähti, kun oppilas yritti kuunnella, oliko mestarin äänessä sävy kärsimättömyyttä. Hän ei todella halunnut tuottaa pettymystä, ei varsinkaan näin alussa koulutustaan. Jos hän ei antaisi nyt hyvää ensivaikutelmaa Jänisloikalle, se saattaisi vaikuttaa kollin näkemykseen hänestä myöhemminkin.
”Juuri noin, mutta pidä selkäsi alhaalla”, Jänisloikka naukui, käveli Katajatassun vierelle ja asetti käpälänsä naaraan selälle painaen pienesti. Katajatassu puri hammastaan. Asento tuntui jäykältä, mutta hän lähti vaanimaan eteen päin. Jänisloikka kurtisti kulmiaan.
”Pidetään pieni tauko, ja kokeillaan sitten uudestaan”, kolli totesi, ja raapi takajalallaan korvantaustaansa. Katajatassu suoristautui harmistunut ilme kasvoillaan.
”Anteeksi. En tajua, miksei se onnistu”, naaras naukui ja käänsi päänsä kohti maata.
#Seittitassun häntää minä kyllä osaan vaania#, hän ajatteli. Miksei mikään onnistunut, kun hänen tarkoituksensa oli tehdä vaikutus Jänisloikkaan?
”Älä turhaan pyytele anteeksi. Joskus uusien asioiden oppimisen eteen on tehtävä paljon töitä”, Jänisloikka totesi ja räpäytti silmiään. Katajatassu istui alas ja siirsi käpäliään lähemmäs toisiaan. Ne tuntuivat kömpelöiltä eivätkä tuntuneet auttavan häntä yhtään vaanimisen oppimisessa.
”Koskaan ei voi olettaa, että asiat tapahtuvat heti tismalleen niin kuin tahtoo. Eihän?”
Katajatassu nosti katseensa Jänisloikkaan, häntä nykien hermostuksesta, ja pudisti päätään.
”No, kerrataanhan sitten soturilakia”, Jänisloikka päätti. Katajatassu pörhisti turkkiaan valmiina imaisemaan tiedon itseensä kuin vesipyörre lehden joen virtauksessa.
”Sanotaan, että olisit napannut sen oravan aiemmin”, Jänisloikka aloitti, mikä sai Katajatassun vilkaisemaan sivulle nolostuneena.
”Olisimme olleet molemmat hyvin nälkäisiä. Olisimmeko voineet syödä sen oravan?”
Katajatassu pudisti päätään tiukasti.
”Soturilain mukaan pennut ja klaanivanhimmat on ruokittava ensin”, musta naaras naukui ja pörhisteli turkkiaan. Miten hän voisi syödä hyvällä omallatunnolla tietäen, että leirissä oli edelleen tyhjävatsaisia kissoja, jotka eivät itse pystyneet hankkimaan ruokaansa JA että hän rikkoisi samalla soturilakia?
”Oikein vastattu”, Jänisloikka myönsi nyökäten.
”Entä jos se orava olisi juossut Puroklaanin puolelle rajaa – mitä olisit sitten tehnyt?”
Katajatassun niskavillat nousivat pystyyn ajatuksestakin.
”Olisin antanut sen mennä”, musta naaras naukui kohauttaen olkiaan.
”Saalistaminen toisen klaanin reviirillä on soturilain vastaista. En olisi voinut tehdä muutakaan.”
”Juuri niin. Hyvän saaliin menettäminen on harmi, mutta rajat ovat paikoillaan syystäkin.”
Katajatassu nyökkäsi kuuliaisesti. Tyytyväisyys levisi lämpimänä tunteena naaraan rinnassa. Jänisloikka vilkaisi taivasta. Se oli vaaleanharmaiden pilvien peittämä. Aurinko puski heikosti niiden verhon takaa. Katajatassu raotti suutaan, ja maistoi sateen.
”Illemmalla taitaa alkaa sataa taas”, ruskeaturkkinen soturi totesi hieman synkkään sävyyn.
”Kokeillaan sitä vaanimista vielä kerran.”
”Selvä”, Katajatassu vastasi ja asettui asemiin. Hän yritti pysyä rentona, kuten Jänisloikka oli neuvonut, ja pysyä lähellä maata.
”Näyttää jo paremmalta”, Jänisloikka huusi sivulta.
”Kuvittele vielä, että tuo lehtikasa on saalis, ja kokeile hypätä sen päälle.”
Katajatassu jatkoi vaanimista, ja keskitti katseensa kohti lehtikasaa. Vähän lisää harjoitusta, ja hän liikkuisi sulavasti kuin varjo eikä kankeasti, niin kuin hänen raajansa olisivat olleet tikkuja.

Jänisloikka ja Katajatassu olivat lähteneet etsimään muita partionsa jäseniä. Nähdessään heidät Katajatassu heilautti häntäänsä tervehdykseksi veljelleen, joka seisoskeli oudonkin lähellä rajaa mestarinsa Tuhkakajon rinnalla. Kaksikon käpälissä lepäsi tapettu myyrä. Katajatassu jolkotti Jänisloikan edellä kohti kahta kissaa ja nuuhkaisi tuoresaalista.
”Nappasitko sinä tuon?” hän naukui kiinnostuneena. Naaras toivoi mielessään, ettei Seittitassu olisi vielä päässyt niin paljon edelle häntä soturikoulutuksessaan.
”Tietenkin”, raidallinen kolli murahti.
”Hyvä saalis”, Katajatassu totesi ja nyökkäsi hyväksyvästi, mainitsematta sitä, kuinka ei ollut vielä itse saanut napattua mitään. Jänisloikka tassutteli hänen perässään paikalle katsellen arvioivasti Tuhkakajoa ja Seittitassua. Hän toivoi ettei mestarikaan toisi asiaa esille. Kolli haisteli kuitenkin ilmaa ja tähyili Puroklaanin reviirin suuntaan valppaasti. Tuhkakajo tuijotti toista soturia värähtämättä. Katajatassu vilkaisi tummanharmaata naarasta ja sitten mestariaan kummastuneena.
#Kaipa Jänisloikka on niin kokenut, että Tuhkakajonkin täytyy kuunnella häntä.# Mustaturkkinen naaras oli pannut merkille, että nuorempi soturi oli antanut hänen mestarinsa ottaa ohjat käpäliinsä silloinkin, kun he olivat ensi kerran kiertäneet reviirit läpi.
#Mitenköhän Seittitassu pärjää hänen ohjauksessaan?# Katajatassu mietti, ja karisti sitten ajatuksen mielestään.
#No, ei häntä tyhjänkään takia olisi soturiksi päästetty. Hän on varmasti pätevä soturi.#
”Vähän huono pyyntionni tänään, eikö?” Jänisloikka naukui kääntäen katseensa Tuhkakajoon. Tummanharmaa soturi mumisi myöntävän vastauksen. Katajatassu huomasi hänen korvansa värähtävän levottomana. Ilmassa oli outoa jännitystä, joka sai naaraan niskavillat pörhölle.
#Minun takiani emme saaneet melkein mitään napattua#, musta oppilas ajatteli jälleen häpeissään, ja katseli Vuoristoklaanin reviirin puolen pensaita, jotka reunustivat syvemmälle reviirille johtavaa polkua. Hänen tassujaan syyhytti päästä kokeilemaan uutta vaanimistekniikkaa.
”Raja tuoksuu jotenkin kummalliselta. Rajamerkit eivät varmaan ole vieläkään asettuneet kunnolla sen kahakan jälkeen”, Jänisloikka jatkoi.
”Niin, totta”, Tuhkakajo naukui. Seittitassun silmät kiilsivät ja tuuhea häntä viuhtoi puolelta toiselle. Katajatassu vilkaisi Jänisloikkaa, joka katsoi rajan taakse mietteliäänä. Tuulenvire puhalsi kissojen turkkeihin, mikä sai mustan naaraan värähtämään kylmien väreiden vaikutuksesta.
#Voisin olla juuri nappaamassa ensimmäistä saalistani#, oppilas ajatteli kärsimättömänä.
”Lähdetään takaisin leiriin. Jos Puroklaanin rajapartio ilmestyy jostain nyt, saattaa syntyä ongelmia”, Jänisloikka totesi ja katsoi Tuhkakajoa tiiviisti. Ajatukset liittyen saalistukseen kaikkosivat Katajatassun päästä, ja oppilas vilkaisi Seittitassua viikset väristen. Oliko tässä rajakahakka lähellä? Ajatus ensimmäisestä taistelusta Vuoristoklaanin rajojen puolustamiseksi oli rutkasti jännittävämpi, kuin ajatus ensimmäisen saaliin nappaamisesta. Hän oli toivonut saavansa napata Unikkokukalle ja Kotkasumulle näytettäväksi ensimmäisen saaliinsa vielä tänään, mutta mitä jos kyseessä olisivatkin ensimmäiset taisteluarvet?
Katajatassu vilkaisi Puroklaanin rajalle päin, kun nelikko lähti tassuttelemaan kohti vuoria. Hän oli näkevinään liikettä jossain toisen klaanin reviirillä. Naaras siristeli silmiään nähdäkseen paremmin pensaiden läpi, mutta tuoresaaliin tuoksu sai hänet kääntämään päänsä kohti menosuuntaa. Ehkä hän nappaisikin vielä jotain tänään.

Nuolin punertavaa turkkiani ja samalla silmäilin leiriaukiota tarkkaavaisena. Illan partiot olivat juuri lähteneet, mutta suurin osa nummiklaanilaisista oli levittäytynyt leiriaukiolle rupattelemaan. Ulkona oli taas alkanut sade, mikä ei houkutellut kissoja viettämään vapaa-aikaansa nummilla. Valkotäplä torui Ratamopentua klaaninvanhinten härnäämisestä ja Naavasulka ja Havukuikka kävelivät hiljaa aukiolle sotureiden pesästä, luultavasti valmistautumaan yövartiotaan varten. Kaikki oli hyvin hetken, kunnes kirpeä ja pahanhajuinen löyhkä täytti sieraimeni. Käännyin ympäri katsoakseni leirin suuaukolle ja tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Isot keltaiset silmät tuijottivat pimeän tunnelin keskeltä ja pitkä mustavalkea kuono puski esiin pieniin valoläikkiin, mitä leirin katosta tuli. En ehtinyt avata suutani, kun joku jo ulisi: "Apua! MÄYRÄ!"
Kissat yrittivät juosta karkuun, mutta ahtaassa leirissämme ei oikein ollut siihen tilaa. Mäyrä änkesi itsensä leiriaukiolle muristen ja huitaisi lähimpiä kissoja suurella käpälällään. Satuin itse kuulumaan tähän tiettyyn kissaryhmään ja huomasin pian makaavani maassa viiltävä kipu lavassani. Mutta minun oli pakotettava itseni nousemaan, leiriä olisi suojeltava.
*Nyt taistelen elämästä ja kuolemasta!* Ehdin ajattelemaan, kun hyppäsin petoeläimen päälle. Ulisin hurjasti ja purin mäyrän kuonoa. Peto ärisi ja yritti saada minua irti sen kuonosta, mutta pidin otteeni tiukkana, enkä siis hetkahtanut yrityksestä. Mutta sitten otteeni irtosi, tiedä sitten olinko tahrinut tassuni jo liialti verellä, että otteeni liposi, mutta löysin itseni puuskuttamassa maassa.
*En selviä, mutta pakko yrittää!* Ajattelin ja pakotin itseni uudelleen nousemaan. Katsoin lapani yli ja näin Sulkatähden ja Hahtuvaturkin seisovan järkytyksestä paikoillaan hieman taaempana.
"Auttakaa!" Ulvaisin ja kaksikon päät kääntyivät mäyrän sijasta minua päin.
"Liekkitaivas, mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet? Keskity mäyrään!" Sulkatähti ulisi ja lähti sitten juoksemaan minua ja vaaraa kohti. Käänsin huomioni takaisin eläimeen ja syöksähdin raapaisemaan sen kylkeä. Petoeläin ärisi ja läimäytti minut maahan. Tunsin kuinka kyljestäni ja otsastani valui nestettä ja päätäni huimasi aika lailla. Maailma pyöri ympärilläni.
*En halua kuolla!* Ajattelin ja kuulin ympärilläni Sulkatähden kaikuvan äänen: "Liekkitaivas? Liekkitavas!"
"Varo, varo, varo!" Kuului Hahtuvaturkin ääni. Yritin nousta, mutta kaaduin maahan kun jalkani eivät tuntuneet kannattelevan minua. Suljin silmäni, sillä näkökentässäni ei näkynyt muuta kuin leirin ruskea, pyörivä katto.
*Tähtiklaani, ottakaa minut vastaan hyvin.* Ajattelin enkä enää tuntenut kipua kehossani tai maata ruumiini alla. En tuntenut mitään.

”Lähdetään takaisin leiriin. Jos Puroklaanin rajapartio ilmestyy jostain nyt, saattaa syntyä ongelmia”, Jänisloikka naukaisi ja käännähti katsomaan Tuhkakajoa, joka tunsi hermostuneisuuden liekkien palavan sisällään. Hän tiesi, ettei vanhempi soturi ollut tyhmä ja tuon äskeiset tokaukset olivat vain varmistaneet soturittaren ajatuksia siitä, että ruskeaturkkinen kolli oli saanut tarpeeksi todisteita itselleen tehdäkseen omat päätelmänsä siitä mitä oli käynyt joella ennen kuin he olivat törmänneet toisiinsa. Hän antoi Katajatassun ja tuon mestarin kulkea edellään, hänen ja Seittitassun pitäessä partion perää. Tummanharmaa naaras kulki miltei koko matkan vuorille korvat luimussa. Kävisikö Jänisloikka heti kertomassa heidän kotiin palattua epäilyksensä Myrskytuulelle?
*Väliäkö sillä? Minä voin valehdella, kertoa että Seittitassu sekoitti rajahajut ja kipaisi vahingossa Puroklaanin puolelle. Ja että hän oli myyränsä saanut jo aiemmin. Kyllä Myrskytuulen ja isän on pakko uskoa minua.* Tuhkakajo ajatteli ja nyökytteli itselleen. Niin, niin tilanteessa tulisi käymään, jos Jänisloikka kantelisi. Eikä johtoporras nyt rajalle partiota lähettäisi asiaa tarkistamaan vaikka soturia uskoisikin, ei rajarike olisi niin suuri ja vakava, eikä Puroklaanin puolella ollut edes ollut ketään kuka tilannetta olisi edes nähnyt, eikä...
Jänisloikan häntä heilahti merkkinä pysäyttää partio. He olivat aivan kulman takana leiriin johtavan luolaston suuaukolta ja soturitar kallisti päätään ihmeissään, miettien pysäytyksen syytä. Eihän ruskeaturkkinen kolli nyt ottaisi joella tapahtunutta uudestaan puheeksi?
"Kai tekin kuulette tuon?" Soturi naukui ja siirsi katsettaan luolaston vastakkaiselle puolelle, missä heidän leirinsä oli. Tuhkakajo höristi korviaan ja totta tosiaan, hän kuuli pientä nyyhkytystä ja vaikerointia. Katajatassu ja Seittitassu kurtistelivat kulmiaan ja heidän päänsä kääntyilivät, korvien yhä totutellessa luolastossa oleviin kaikuihin. Soturitar oli ensimmäisenä liikkeellä ja sipsutti käytävän luo, mistä suunnasta vikinä tuli ja sieltä hän löysi maassa kyhjöttävän Tummapennun. Naaras henkäisi ja kosketti kuonollaan pennun otsaa, tiedustellen samalla mikä tuolla oli hätänä ja miksi hän oli leirin ulkopuolella. Jänisloikka seurasi muutaman askeleen perässä, mutta oli viittonut oppilaat pysymään aloillaan.
"Leikimme Yöpennun ja Liljapennun kanssa täällä ja minä kompastuin kiveen!" Mustaturkkinen kolli ulisi ja näytti kyljen haavaansa. Se näytti syvältä ja vuosi verta. Tuhkakajo voivotteli ja nuuhkaisi pienokaisen haavaa, silitellen tuon niskaa hännänpäällään rauhoittelevin elein. Pentu pitäisi saada parantajalle, haavahan pitäisi kunnolla parsia kuntoon. Hän vilkaisi Jänisloikkaa joka nyökkäsi ja ilmoitti vievänsä Katajatassun ja Seittitassun leiriin ja antavan noille loput iltapäivästä vapaaksi. Soturitar nyökkäsi ja nuolaisi sitten Tummapennun korvantaustoja, auttaen sitten tuota kampeamaan itsensä pystyyn.
"Voin viedä sinut Taivasliljan luokse", Tuhkakajo naukaisi ja tarttui pienokaista varovasti niskanahasta. Hän lähti kiikuttamaan tuota leiriin, yrittäen pitää kyydin mahdollisimman tasaisena, ettei kolliin vain sattuisi yhtään sen enempää. Leiriaukiolle astuessaan sai kaksikko muutaman kysyvän katseen suuntaansa, mutta soturitar ei jäisi kenenkään kysymysten takia selittelemään tilannetta vaan veisi pennun suoraan hoitoon. Sen verran hän kuitenkin vilkaisi ympärilleen, että näki missä Jänisloikka menisi. Tuo seisoi tuoresaaliskasalla Katajatassun ja Seittitassun kanssa, eikä naaraan onneksi Myrskytuulta tai Aaltotähteä näkynyt lähimain. Eli naaras olisi oppilaansa kanssa vielä selvillä vesillä. Pian he olivat parantajan pesällä.
"Taivaslilja!" Tuhkakajo huusi ja parantaja ilmestyi. Tuon harmaalaikkuisessa turkissa oli muutama yrtinlehti sotkeutuneena ja valkoiset kohdat tassuista olivat hieman punertavat. Oliko tuo juuri vaihtanut Pikkukotkan haavasidoksen? Soturitar laski Tummapennun hampaistaan varovasti maahan ja antoi tuolle rohkaisevan nuolaisun takaraivolle. Pienokainen tarkkaili valkoturkkista naarasta pelokkaan epäilevästi. Taivasliljan kysyvä katse poukkoili tummanharmaan naaraan ja kollin väliä.
"Mikä hätänä?" Parantaja kysyi ja kyyristyi haistelemaan pentua. Tuo äkkäsi haavan ja pyöräytti mustaturkkisen kissan varovasti niin, että tuon kylki olisi harmaalaikkuista naarasta kohti. Tuon silmät siristyivät, kun hän katseli ja haisteli haavaa ja otsaan syntyivät pienet juurteet Taivasliljan jo pohtiessa minkälaisella yrttisekoituksella lähtisi Tummapentua hoitamaan. Tuhkakajo hieman yllättyi, kun valkoturkkisen kissan silmät nousivat katsomaan häntä, milloin soturitar tajusi ettei vieläkään ollut kertonut mitä oikein oli käynyt.
"Tummapentu kompastui kiveen ja satutti itsensä", tummanharmaa naaras maukui ja silitteli hännällään pennun tervettä kylkeä. Parantaja hymisi hajamielisen vastauksen ja nousi sitten.
"Katsotaan vähän tarkemmin", Taivaslilja naukui ja kiersi häntänsä Tummapennun toiselle puolelle, johdattaakseen tuon pesäänsä. Tuhkakajo töytäisi pienokaisen lempeästi liikkeelle, kun tuo kääntyi katsomaan häntä epävarmana. Harmaalaikkuinen naaras vei kollin pesäänsä.
"Kiitos Tuhkakajo kun toit hänet!" Parantaja maukui soturittaren perään, kun tuo oli lähtenyt kävelemään takaisin leirin sisäänkäyntiä kohti. Hän oli nimittäin nähnyt Seittitassun odottavan siellä yksinään, katse tiukasti mestarissaan. Tummanharmaan naaraan vatsaa kouraisi huoli, kun hän ei enää nähnyt Jänisloikkaa leiriaukiolla. Oliko tuo kävellyt jo päällikön pesälle lavertelemaan? Tuhkakajo luimi korviaan nähdessään isänsä pesäluolan, mutta ei pysähtynyt katselemaan tulisiko soturi sieltä ulos. Jotenkin hänestä tuntui siltä, että ei juuri nyt halunnut jäädä leiriin odottamaan mitä tilanteen kanssa kävisi.
"Mikä sinulla kesti?" Seittitassu tuhahti, kun hänen mestarinsa käveli tuon luokse. Soturitar kohotti toista kulmaansa kysyvänä ja nuolaisi rinnustaansa peittääkseen hämmentyneen ilmeensä.
"Tummapentu loukkaantui kun hän leikki ja vein hänet Taivasliljan luokse. Olemmeko me menossa jonnekin? Sanoin Jänisloikalle, että antaa sinulle loppu iltapäivän vapaaksi-", Tuhkakajo naukaisi ja yritti peittää hämmennystä äänessään, mutta ei edes ehtinyt naukumaan lausettaan loppuun, kun kolli päästi tuohtuneen murahduksen.
"En minä halua odotella leirissä ja seurata kuinka sammal kasvaa, haluan harjoittelemaan!"

//Tästä saa jatkaa jos joku haluaa^^

Varistähti oli pakokauhun vallassa, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Mustakynsi ei ollut kadonnut mihinkään ja soturitar oli ensimmäisestä elämänpilkahduksesta painanut tassunsa tuon kaulan kohdalle, aikeinaan tällä kertaa tukehduttaa päällikkönsä ihan itse. Kolli yritti nyt kerätyillä voimillaan työntää, potkia ja riuhtoa naarasta pois päältään, mutta tuon kerääntyneen painon takia tehtävä oli hankala.
- Sinä saat kärsiä! Minä erotan sinut, käsken sotureitani tappamaan sinut! Varistähti naukui hurjistuneena, mutta joutui keskeyttämään uhkailunsa haukkoakseen henkeä. Mustakynsi päästi naurahduksen ja tuntui menettävän kokonaan huomionsa ympäristöönsä, katsoessaan kuinka taas yksi yhdeksästä elämästä lipui pois olemattomiin. Tämä tuntui soturittaren mielestä suoralta huumalta, mikä laantui vasta kun Varistähti makasi taas maassa liikkumattomana. Silloin naaras kohotti katseensa taivaalle nähdäkseen kuinka paljon aikaa hänellä vielä olisi. Silloin hän myös haistoi klaanitoverinsa tuoksun, joka ei kuitenkaan kuulunut Oksakatseelle. Hänen turkkinsa pörhistyi paniikissa ja Mustakynsi loikkasi pois piilopaikastaan ja sitten hän näki liiankin tutun kissan.
*Hämyviiksi!* Mustakynsi ajatteli ja hänen kasvoilleen levisi yllättynyt ilme. Miten ihmeessä sokea klaaninvanhin oli päässyt tänne asti, jopa Oksakatseen ohi, eikö Keltasydän kuskannutkin sokeaa kattia kaikkialle? Ja kuinka paljon tuo tiesi, tai oli kuullut?
- Mustakynsi...? Hämyviiksen äänensävy oli kysyvä, kun tuo karvat pörröllä seisoi aloillaan. Hänen oli pakko haistaa veri, tuo oli tuskin puunmitan päässä Varistähden ruumiista. Mustakynsi puri hammastaan, hänen suunnitelmiinsa ei ollut kuulunut klaaninvanhimman tappaminen, mutta hän ei saisi jäädä kiinni.

Lumisydän käveli tuoresaaliskasalle ja otti sieltä laulurastaan. Jalotassu tepasteli myös paikalle ja katsoi mestariaan.
"Saisinko tämän päivän vapaaksi?" Tuo naukui. Soturi näytti mietteliäältä, mutta nyökkäsi kuitenkin.
"Kyllä se varmaan käy, ei meillä mitään uutta opittavaa tänään ollutkaan", hän naukaisi hiljaa ja katseli kuinka oppilas kipitti oppilaiden pesälle, minkä ulkopuolella istui Kastetassu.
"Kastetassu! Voitko kysyä Varjoturkilta sinullekin vapaapäivän?" Jalotassu naukui ja tuon oppilastoveri nyökkäsi vastauksena, nousten sitten tassuilleen ja ottaen suunnakseen sotureiden pesän. Lumisydän oli näkevinään vilauksen Varjoturkin mustasta turkista, mutta kääntyi sitten ympäri mennäkseen syömään rastaansa rauhassa loppuun. Hän oli saanut lintunsa melkein järsittyä, kun Sädetaivas tepasteli hänen luokseen, istuutui nuorimman poikansa viereen ja kosketti tuon otsaa kuonollaan.
"Mennäänkö katsomaan Aamutäplän ja Tuulisydämen pentuja?" Emo naukui ja varmasti huomasi Lumisydämen silmien laajenevan, kun tuo loi ihmettelevän katseen soturittareen.
"Selvä?" Hän sanoi ja Sädetaivas hymyili pojalleen. He nousivat jaloilleen ja menivät pentutarhaan. Kun soturi sai ängettyä itsensä sisälle, juoksi Hopeapentu, Taivaspentu, Konnapentu ja Ampiaispentu vastaanottamaan vieraita. Harmaalaikkuinen kolli katseli pentuja, Tuulisydämen kolmikko näytti niin paljon pienemmältä verrattaessa kohta viisikuiseen Hopeapentuun.
*Missäköhän se ongelmakaksikko on?* Lumisydän ajatteli kun huomasi etteivät Mesipentu ja Ukkospentu olleet pentutarhassa.
"He menivät leikkimään", Aamutäplä naukaisi kärttyisästi, kuin olisi lukenut veljensä ajatukset.

"Sain vapaapäivän!" Nummitassu naukaisi innoissaan kipittäessään Kuutassun viereen ja asettautuen sitten istumaan tuon kanssa leirin laidalle. Leijonakynsi nakkeli niskojaan heidän lähellään, halveksuen tuollaista vapaapäivien hakemista vaikka kummallakin oppilaalla olisi tassut täynnä harjoiteltavaa. Viherlehti oli pikkuhiljaa muuttumassa lehtisateeksi ja klaanin nuorimmat oppilaat olivat olleet soturikoulutuksessa miltei kahden kuun ajan. Tänään olisi tarkoitus nimittää Ratamopentu oppilaaksi, minkä jälkeen pentutarha jäisi tyhjilleen. Soturi käänsi katsettaan, kun Sulkatähti astui omasta pesästään ulos, näyttäen nyt entistä väsyneemmältä, vanhemmalta ja heikommalta kuin koskaan aikaisemmin. Päällikkö oli toiminut sankarina taannoiselle mäyrähyökkäykselle, pelastaen Liekkitaivaan petoeläimen hampaista ja uhraten yhden yhdeksästä hengestään siinä samalla. Hahtuvaturkki oli muutaman muun soturin - Leijonakynsi mukaan lukien - kanssa lähtenyt häätämään petoa pois leiristä samalla, kun parantajat olivat käyneet raahaamassa johtoportaan pesäänsä paikattavaksi. Sulkatähti oli ollut ulkona pesästä parissa päivässä, mutta varapäällikkö yhä makasi - toivottavasti vielä tajuttomana - siellä.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Päällikön nau'unta havahdutti soturin ajatuksistaan ja hän nousi paikaltaan askeltaakseen lähemmäs Seinämäkiveä. Kokouksen asia ei koskisi Leijonakynttä, olihan hänellä jo toinen oppilas koulutettavanaan, mutta jokin kollin sisällä janosi tietää kuka hänen entisen mestarinsa tyttären mestariksi tulisi. Nummiklaanilaiset saapuivat leiriaukiolle ja selvästi katselivat hieman harmissaan tyhjää varapäällikön paikkaa. Sulkatähti kertoi klaaniväelle Ratamopennun nimitysseremonian alkaneeksi ja kutsuikin pian kuuskikuista pentua klaaninsa eteen. Siniharmaa naaras kipitti turkki siististi suittuna hopeanharmaan naaraan väsyneen katseen alle.
"Ratamopentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Ratamotassuna", päällikkö maukui ja nimitti sen jälkeen tuoreen oppilaan mestariksi Varjokukan, joka oli juuri saanut Tiikerihännän opettamisen päätökseen. Klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä ja kävi vuoroin onnittelemassa tuota, sekä tuon emoa Valkotäplää.

Tammisydän tassutteli turkki märkänä leiriä kohti. Iltapäivä oli langennut kanjoniin ja sade alkanut, kyllä tässä vaiheessa Ututähden johtaman partion olisi pitänyt saapua takaisin leriin. Jos heistä siis olisi edes mitään jäljellä enää. Hän nielaisi ja huomasi samalla saaneensa vainun riistasta. Oikeastaan vain muutaman ketunmutan päässä näytti olevan hiiri nakertamassa pientä siementä, marjapusikossa sateensuojassa. Soturitar meni vaanimisasentoon, aikeinaan yrittää viedä ajatuksiaan muualle kasvavasta huolesta ja hiipi lähemmäs jyrsijää. Hän loikkasi, mutta ei onnistunut kuin raapaisemaan kynsiinsä sen tummanruskeaa turkkia.
"Hiirenpapanat!" Tammisydän sähisi, kun hiiri pakeni koloon. Hän jatkoi matkaansa pää painuksissa ja mieli alakuloisena. Kun naaras pääsi lähelle leiriä, kantautui sieltä valittelevia ulvahduksia ja sähähdyksiä. Hän kiihdytti askeliaan ja tunkeutui kaislamuurien läpi, haistaen veren katkun jo ennen leiriaukiolle astumista. Ja työntäessään viimeisetkin kaislanvarret edessään, odotti soturitarta järkyttävä näky. Ututähden partiossa mukana olleet kissat olivat pahasti haavoittuneita, veri värjäsi leirin hiekkapohjaa punertavaksi ja kivun aiheuttamaa mouruntaa kuului kaikkialta. Hän tiesi jo nyt, että Puroklaani oli hävinnyt taistelunsa Luuklaania vastaan, kukaan ei näyttänyt voitonriemuiselta saatikka sitten edes tyytyväiseltä.
"Ututähti!" Tammisydän kutsui kumppaniaan hätääntyneenä, kun päällikköä ei leiriaukiolla näkynyt. Hän tunkeutui läpi ympärillään vauhkoontuneina kipittävien kissojen ja huomasi ottaneeksi suunnakseen parantajien pesän, jonka ääreen kissat olivat tehneet tungoksen. Kanijalka seisoi pesän suuaukon edessä ja yritti pitää jonkinlaista järjestystä yllä, etteivät kaikki vain rynnisi yhtenä massana pesään. Hiiriturkki oli ottanut toisen pisteen Päällikön pesän edustalla, missä antoi ohjeita ja selitti taistelun tapahtumista lopuille puroklaanilaisista, jotka eivät parantajille pyrkineet. Huomatessaan tämän ja todetessaan ettei soturittarella ollut mitään mahdollisuutta päästä katsomaan taistelussa haavoittuneita, hän kipitti varapäällikkönsä luo.
"Missä Ututähti on?" Tammisydän naukui ja tunsi jonkun hännän laskeutuvan hänen lavalleen rauhoittelun eleenä. Oranssinmusta naaras kääntyi katsomaan Puronlaulua, jonka silmissä säihkyi suru, mutta samaan aikaan myötätunto.
"Ututähti on parantajien pesässä hoidettavana. Hän menetti yhden hengen, mutta ei ole muuten kauhen vakavasti vahingoittunut. Pesään ei kuitenkaan saa mennä, sillä parantajilla on hoidettavien lisäksi tassut täynnä töitä... Kastetassun valvojaisten takia."

Jääsilmä seisoi hievahtamatta paikoillaan ja värisytti viiksiään yrittäessään saada hajun ja nyt kuuluvien askelten suunnasta selvää. Paljon puroklaanilaisia, todella lähellä Vuoristoklaanin rajaa ja hänen olinpaikkaansa. Soturittaren aistit terävöityivät, kun hän hiipi lähemmäs rajaa, pystyen miltei kuulemaan kuinka puroklaanilaiset kuiskivat ohjeita toisilleen siitä miten... Miten hyökätä Luuklaanin uuteen leiriin! Naaras tunsi pienen hivenen pelon roihuavan rinnassaan. Hän voisi jäädä seisomaan aloilleen, säästyä taistelulta ja sen mukana tulevilta vammoilta tai sitten... Tai sitten hän voisi juosta henkensä edestä uuteen leiriin ja hälyttää klaanitoverinsa varustautumaan hyökkäystä varten. Mutta eihän Kuolontähti ollut aikaisemmastakaan varoituksesta välittänyt... Mutta vaikka kuinka Jääsilmä ajatteli inhoavansa klaanitovereitaan, klaaniaan ja sen mainetta ja etiikkaa, se oli myös ainoa asia mikä oli huolehtinut hänestä koko soturittaren elämän ajan. Hän olisi sen klaanilleen velkaa ja maksoikin sitä takaisin päivittäin - ainakin melkein päivittäin - käymällä partioissa ja nytkin auttamalla uuden leirin rakentamisessa. Joten varoittaa klaanitovereitaan tuholta oli tällä hetkellä päällimmäisenä asioista mikä naaraasta tuntui oikealta tehdä, mutta siltikin jokin hänen sisällään ei saanut jalkoja liikkeelle. Taistelu olisi hyvä kohtaus, jonka varjolla punaoranssi kissa voisi hiljaisin askelin kadota, ilman että saisi vihaisia luuklaanilaisia peräänsä. Hänen pitäisi vain käydä joen toisella puolella, sekoittaa hajuaan puroklaanilaisten hajuun, rikkoa pari pusikkoa näyttämään siltä että paikalla oltaisiin tapeltu ja sitten hivuttaa itsensä jokeen ja uida sinne minne virta veisi. Jääsilmän klaanitoverit luulisivat, että hän olisi vain ollut ensimmäinen uhri puroklaanilaisten hyökkäyksessä. Sen jälkeen soturitar voisi mennä minne lystää, ehkäpä jopa kaksijalkalaan elämään leppoisaa kotikisuelämää. Hän puri hammasta ja puristi silmiään kiinni, naaras ei tiennyt mitä oikein tekisi. Mutta kohtalo, tai esi-isät päättivät hänen puolestaan. Jostakin kaukaa kuului varoitusulvaisu, joka katkaistiin yhtäkkiä. Mutta punaoranssi kissa oli tunnistanut huutajan.
*Matukka!*