Lumisydän jälleen kerran heräsi, kun joku tökki hänen kylkeään. Soturi luimi korviaan ja murisi väsyneenä tökkijälleen. "Sinusta tulee variksenruokaa!"
Ja hän pomppasi pystyyn. Avatessaan silmänsä kolli näki edessään kauhusta kankeana istuvan Karviaisnenän. Hän siristi silmiään.
"Miksi herätit minut?" Lumisydän naukui ja tasoitteli pörhistynyttä karvoitustaan.
"Ututähti kutsui klaanin koolle...", soturin sisarentytär maukui ja viittoi hännällään sotureiden pesän suuaukkoa kohti. Kolli katseli ympärilleen ja tunsi hentoisen punan nousevan poskilleen, kun huomasi pesän olevan tyhjillään heitä lukuunottamatta. Miksei Liekkisade ollut herättänyt häntä? Harmaalaikukas kissa lähti soturittaren johdolla leiriaukiolle, jossa totta tosiaan oli jo klaanikokous käynnissä. Hän ja Karviaisnenä jäivät takimmaisiksi, sillä eivät halunneet häiritä muita työntymällä heidän ohitseen edemmäs.
"Henkitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?" Ututähti kysyi klaanin edessä seisovalta Henkitassulta, joka vastasi kuuluvasti 'lupaan'. Lumisydän nyökkäsi tyytyväisenä, Aamutäplä oli siis ehtinyt arvioimaan oppilaansa taistelutaidotkin jo heidän metsästysreissunsa jälkeen ja nähtävästi tuo valkokirjava kolli oli saanut täydet pisteet molemmista. Soturi yritti kurotella kaulaansa nähdäkseen isosiskoaan eturivistä, mutta ei tuntunut näkevän yksiäkään oransseja korvapareja. Mutta vaikkei kolli nähnytkään sisarensa ilmettä, uskoi hän varmasti tuon uhkuvan ylpeyttä.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Henkitassu, sinut tunnetaan tästälähin Henkituikkeena. Kunnioitamme seikkailunhalukkuuttasi ja rohkeuttasi ja sinut hyväksytään Puroklaanin täydeksi soturiksi", Ututähti julisti ja hypähti pois Päällikön pesän päältä, että pääsisi koskettamaan kuonollaan uuden soturin otsaa. Henkituike nuolaisi päällikkönsä lapaa kunnioituksen osoituksena ja kääntyi sitten vastaanottamaan hurjat suosionosoitukset.
"Henkituike! Henkituike! Henkituike!"

Ja taas kerran oli aika toivottaa lisää sotureita Nummiklaanin jo tarpeeksi ahtaaseen soturienpesään. Leijonakynsi istuskeli hieman tympääntyneenä kissajoukossa, joka pikkuhiljaa saapui paikalle, vaikka Sulkatähti ei ollut edes klaanikutsuakaan ehtinyt vielä kajauttaa. Soturi sekä varmasti moni muukin oli kuitenkin seurannut päälliköttären ja Liekkitaivaan keskustelua Seinämäkiven alla, mikä yleensä tarkoitti kokouksen pitoa. Lisäksi Kanervatassun ja Naakkatassun mestarit Timaliviiksi ja Kirkasaamu olivat koko illan phuneet siitä kuinka hienosti heidän oppilaansa olivat loppuarvioinnista selvinneet. Ja kuin käskystä, hopeanharmaa naaras kampesi itsensä Seinämäkiven päälle ja varapäällikkö hypähti omalle kivelleen.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!" Sulkatähti ulisi ja antoi väsyneeltä näyttävän katseensa kiertää klaanitovereidensa joukossa. Leijonakynsi käänsi päätään katsoakseen kuinka montaa kissaa tarvitsisi vielä odotella saapuvaksi, mutta leiriaukio oli aika täynnä ja päivänsankarit istuivat eturivissä turkit siististi suittuina. Päällikkö aloittikin sen jälkeen kokouksen aiheen kertomisella ja kysyi Timaliviikseltä ja Kirkasaamulta, olisivatko nuorukaiset valmiita soturin polulle. Kumpikin mestareista vastasi myöntävästi, minkä jälkeen hopeanharmaa naaras pyysi Kanervatassua ja Naakkatassua astumaan eteenpäin.
"Pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ankarasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa nousta sotureiksi", Sulkatähti ulisi koko Nummiklaanin väelle, minkä jälkeen kysyi oppilailta lupaisivatko nuo elää soturilakia noudattaen ja Nummiklaania suojellen. Kanervatassu ja Naakkatassu maukuivat urheana vannovansa elään näin. Leijonakynsi väräytti korvaansa, kaksikko pääsisi varmasti oletettua nopeammin todistamaan valojaan, jos Leopardilaikku olisi edistynyt suunitelmassaan. Soturia hieman kylmäsi, luopio ei ollut ilmestynytheidän viimeisimmälle tapaamiskerralle. Hän toivoi sen johtuvan siitä, että tuo olisi kanjonin ulkopuolella väärväämässä lisäapuja, eikä olisi joutunut surman suuhun.
"Siinä tapauksessa minulle suotujen voimien kanssa annan teille soturinimenne", Sulkatähti kähisi ja nimitti Kanervatassun Kanervakuopaksi ja Naakkatassun Naakkalaaksoksi. Leijonkynsi hymähti erikoisille nimille ja kuuli myös ympäriltään odottamattomia äännähdyksiä. Kaikki kuitenkin seurasivat vielä hiljaisina, kun päällikkö hypähti pois Seinämäkiveltä ja kävi koskettamassa kumpasenkin tuoreen soturin otsaa kuonollaan. Kaksikko nuolaisi kunnioittavasti hopeanharmaan naaraan lapaa ja kääntyivät sitten vastaanottamaan hurraukset klaanitovereiltaan.
"Kanervakuoppa! Naakkalaakso!"

Tammisydän heräsi seuraavana päivänä normaalisti, mutta lähti heti herättyään metsästyspartioon. Häntä ei kiinnostanut jäädä toivottelemaan Ututähdelle huomenia tai kuuntelemaan, kuinka tuon johtama normaalia isompi rajapartio lähtisi tarkistamaan Luuklaanin uuden leirin sijaintia. Päällikkö ei ollut ottanut heidän sanomisiaan selvästikkäään kauhean tosissaan, sillä oli lähtenyt normaalisti kokoontumiseen ja sen lisäksi viivyttänyt mahdollisen häätöpartion lähtöä aamuun. Oranssiturkkisen soturittaren mielestä yöaikaan tapahtunut hyökkäys olisi ollut parhain ja Puroklaanin kannalta voitokkani, mutta lumenvalkean naaraan mieli ei ollut muuttunut vaikka turkoosisilmäinen naaras oli miltei koko illan sitä hänelle jankuttanut. Tammisydän tassutteli partionsa luo, johon kuuluivat Kanijalka, Täpläliito ja heidän oppilaansa Kaislatassu ja Susitassu. He lähtivät matkaan reviirin länsipuolelle, järvelle päin. Pian heidän partionsa hajaantui ja soturitar alkoi saalistamaan. Viherlehtenä riista suorastaan juoksi tassujen väliin ja hieman ennen aurinkohuippua hän palasi sovitulle kokoontumispaikalle mukanaan rastas, kaksi vesimyyrää ja hiiri. Kun partion muutkin jäsenet saapuivat - heilläkin mukanaan enemmän tai vähemmän riistaa - he veivät saaliinsa leiriin tuoresaaliskasaan. Oranssiturkkiselle naaraalle näin lyhyt leiristä poissaolo ei riittänyt, joten hän lähti takaisin reviirille, ennen kuin Hiiriturkki keksi pistää häntä muihin partioihin.
Tammisydämen tassut johdattivat hänet takaisin kohti järveä ja päästyään sinne hän meni uimaan. Vaikka jatkuva kaatosade oli tehnyt ilmastosta todella kostean, lämpiminä päivinä oli aina mukava pulahtaa viileään veteen raikastumaan. Soturitar sukelteli vedessä ja nappasi muutaman kalankin. Päästessään takaisin rantaan saaliidensa kanssa, hänen mieleensä palasi Ututähden törkeä käyttäytyminen ja aamupartio, joka olisi päässyt Luuklaanin leirille asti jo silloin, kun naaras oli ollut aamun metsästyspartion kanssa liikkeessä. Hän ei voinut olla pohtimatta, mitä partiolle oli tapahtunut ja ennen kaikkea olisivatko siihen kuuluvat kissat kunnossa.
*Voi Tähtiklaani, AUTA heitä!* Tammisydän ajatteli.

Jääsilmä makasi sotureiden pesässä ja kuunteli kuinka Ohramyrsky ja Kuolontähti jakelivat sen aamun leirinrakennushommia Luuklaanin väelle. Soturitarta ei olisi huvittanut yhtään mennä klaanitovereiensa avuksi ahertamaan, eiköhän hän ollut eilispäivänä tehnyt tarpeeksi. Johtoporras ei tietenkään olisi naaraan kanssa samaa mieltä ja varmasti passittaisi tuon töihin heti kun hän astuisi ulos pesästä. Sitten hän keksi.
*Karkaan!* Punaoranssi kissa ajatteli ja hiipi sotureiden pesän suuaukolle. Varmistettuaa reitin olevan selvä, hän hiipi pois pesästä kohti lähintä uloskäyntiä. Sinisilmä hiipi lähemmäs leirin uloskäyntiä, kun yhtäkkiä törmäsi Matukkaan, joka oli ilmeisesti kantamassa rakennusosia leiriä ympäröivälle muurille.
"Et kai ole karkaamassa, ethän?" Soturi kysyi ja Jääsilmä pudisti päätään.
*Hiirenpapanat!* Soturitar kuitenkin kirosi mielessään. Miten tuo kolli oli ehtinyt juuri hänen reittinsä eteen, vaikka hän oli ollut niin lähellä ulospääsyä!
"Menen etsimään lisää rakennusmateriaaleja, mutta et kerro tästä kenellekkään!" Jääsilmä sihisi Matukan korvaan, yrittäen pitää kuitenkin kasvoillaan jokseekin iloista ilmettä. Luottosoturi väistyi pois tuon tieltä, mutta katsoi viiruuntunein silmin häntä. Ei varmasti uskonut äskeistä.
"Pelkurit, pakenevat aina...", hän kuuli soturin murisevan hiljaa, kun naaras lähti pois leiristä, kohti Neljän virran tammea. Häntä ei kiinnostanut raidallisen kissan pilkka, pääasia oli että tuo oli päästänyt punaoranssin kissan lähtemään. Hän uskoi, että Matukka kertoisi Ohramyrskylle soturittaren karkaamisesta, mutta se olisi sitten sen ajan ongelma, kun hän leiriin palaisi takaisin. Sinisilmä juoksi kohti suurta puuta. Hän tunsi itsensä vapaaksi, mutta samaan aikaan ahdistuneeksi. No, olihan Jääsilmä yksin vihollisklaanien reviirillä, ketä ei silloin hieman ahdistaisi? Sitten hän haistoi jotain.

//Mutta mitä? Saa vapaasti jatkaa^^

Sinitassu heräsi, kun joku tökki häntä kylkeen. Oppilas murahti väsyneenä ja avasi silmänsä.
"Mitä asiaa?" Hän naukaisi ja huomasi Kiurutassun istuvan vierellään.
"Mustalampi haluaa sinut mukaan aamupartioon", naarasoppilas naukui ja tassutti tiehensä. Ruskeamerkkinen naaras oli nyökännyt tuolle, nousi venytellen jaloilleen ja käveli aukiolle.
"Te menette raapartioon ja te riistapartioon", Nummipyörre naukui ohjeita ja kissat lähtivät pienissä ryhmissä kukin omaan suuntaansa. Sinitassu etsi katseellaan Mustalampea ja nähdessään tuon odottelevan Linnunsiiven, Valkoturkin ja Ratamotassun kanssa, hän kiristi vauhtiaan ja saapui pahoittelevan näköisenä muun partion luokse. Oli niin noloa olla viimeisenä paikalla, kun kaikki joutuivat odottamaan.

*Missäköhän Mustalampi on?* Sinitassu ajatteli kulkiessaan Kuutamoklaanin ja Nummiklaanin reviirin lähistöllä. Linnunsiipi oli päättänyt johdattaa partionsa aika lähelle rajaa metsästämään ja pistänyt sitten heidät levittäytymään koko rajan pituudelta. Yhtäkkiä hän haistoi jäniksen.
*Olen aika lähellä rajaa... Voisin silti vaikka yrittää metsästää sen.* Oppilas ajatteli ja lähti hiipimään kohti hajua. Hän yllättyi nähtyään pitkäkorvan loikkimassa muutama ketunmitta edellään täysin tietämättömänä vaarasta selkänsä takana. Naaras lähti hurjaan juoksuun ja sai jäniksen takajalasta kiinni, mutta hänen otteensa irtautui kurvissa ja pitkäkorva katosi aluskasvillisuuteen, viilettäen jo varmasti rajan yli Nummiklaanin puolelle.
*Kaikki menee pieleen! Hiirenpapanat!* Sinitassu mietti harmistuneena, mutta jatkoi silti riistan etsintää. Käveltyään vain muutaman ketunmitan hän näki toisenkin jäniksen, mikä oli kyllä edeltäjäänsä paljon pienempi. Ehkäpä sen poikanen? Ruskeamerkkinen kissa puri hammasta, hän ei millään olisi halunnut tappaa poikasta, mutta klaani olisi ruokittava, eikä hän voisi pettää Mustalampea saapumalla takaisin tapaamispaikalle ilman riistaa. Niinpä oppilas hipsi jäniksenpoikasen lähelle ja lähti sitten juoksemaan sitä kohti, kun pitkäkorva lähti karkuun. Poikanen se tosiaankin oli, ei ollut läheskään yhtä nopea kuin aikaisempi ja naaras sai tapettua sen nopeasti puraisulla niskaan.
*Viimeinkin onnistuin!* Hän ajatteli ja kuopi saaliin päälle multaa. Yhtäkkiä Sinitassu huomasi, että oli ajautunut nyt todella lähelle rajaa, Nummiklaanin nummet oikeastaan jo näkyivät pensaikkojen takaa. Lisäksi, hän kuuli läheltään ääniä. Kurkistaessaan varovasti ympärilleen ruskeamerkkinen kissa huomasi Linnunsiiven juttelevan... Nummiklaanilaiselle? Kyllä, ruskearaidallinen kolli seisoi rajamerkkien tuolla puolen ja piti tassuissaan jänistä... Hetkonen, sehän oli se sama jänis minkä hän oli miltei saanut kiinni!
"No, etkö uskalla tulla hakemaan vai?" Nummiklaanilainen puhui hunajaisen kiusoittelevalla äänellä ja virnisteli soturittarelle rajan toisella puolella. Tuo näytti sangen vihastuneelta, mutta naaraan äkkipikaisesta luonteesta poiketen tuo ei ollut vielä käynyt kollin kimppuun, mitä oppilas oli odottanut.
"Jos minä tulen sinne niin olet mennyttä", mustaraitainen kissa maukui eikä Sinitassu voinut olla kuulematta samanlaista kiusoittelua nyt myös klaanitoverinsa äänessä. Hän punastui ja perääntyi, tuntui siltä kun ruskeamerkkinen kissa olisi nähnyt jotakin mitä hänen ei iki maailmassa olisi pitänyt nähdä. Mutta kuka tuo nummiklaanilainen oikein oli joka noin hempeästi puhui Linnunsiivelle, valkoturkkinen kissa oli varma että oli nähnyt tuon jossakin... Kokoontumisessa! Kolli oli istunut muiden varapäälliköiden joukossa, oliko hän siis Nummiklaanin varapäällikkö?
Sinitassu ei uskaltanut ajatella enempää vaan yritti keskittyä metsästämiseen. Hän hiukan hajamielisenä yritti saada eläinten hajuista kiinni ja kohta näkikin mustarastaan vetämässä matoa pois maasta. Oppilas hiipi sitä kohti kevein askelin ja kun oli tarpeeksi lähellä, hyppäsi ja sai linnun kiinni. Kääntyessään ympäri hän säikähti nähdessään Mustalammen seisovan puun varjoissa, tuon musta turkki peittyi niin hyvin muuhun ympäristöön.
"Vakoilin sinua, hyvin napattu!" Tuo naukaisi ja käveli oppilaansa luo. Naaras tunsi olonsa äkkiä todella tukalaksi.
"Näitkö... Muuta?" Hän kysyi, sillä ei halunnut että hänen mestarinsa tiesi, mitä Sinitassu oli äsken ollut todistamassa. Ikävä tunne kouraisi hänen vatsaansa, kun ruskeamerkkinen kissa ajatteli millaiseen pulaan Linnunsiipi joutuisi, vaan sen takia, että hän oli nähnyt tuon. Kolli pudisti päätään.
"Mitä minun olisi pitänyt nähdä?" Tuo kysyi huolestuneena ja oppilas hätääntyi.
"Öö... Nappasin myös jäniksen!" Hän naukaisi ja johdatti Mustalammen ensimmäisen saaliinsa luo. Ja tuo nyökkäsi tyytyväisenä.

Siitä oli vain muutama pari päivää kun Purotassu oli putsannut klaaninvanhimpien pesän ja siitä asti hän oli yskinyt koko ajan.
"Sinun on parasta mennä näyttämään tuota yskääsi parantajille", Sadeläikkä naukui, kun he palasivat rajojenkierto reissultaan. Oppilas nyökkäsi ja lähti kohti parantajien pesään. Päästessään sisälle, karvakka yrttien haju täytti hänen sieraimensa ja haju sai aikaan uuden yskäkohtauksen, mikä toi jo kyyneleet hänen silmiinsä. Vai olikohan se vain yrttien hajusta kiinni? Kollin yskintä hälytti parantajat paikalle ja selittäessään vaivaansa, Yötuuli jo ohjasi hänet sammalpedille.
"Pysy mahdollisimman paikoillasi seuraavan yskäkohtauksen tullessa", Ketunkynsi tokaisi laskiessan päänsä Purotassun rinnalle, kuunnellakseen tuon keuhkoja. He joutuivat odottelemaan hetken ennen hänen seuraavaa yskänpuuskaa ja tummaraitaisen kollin kavoille oli hiipinyt kiusaantunut puna, kun vanha parantaja vain kökötti pää hänen rintaansa vasten.
"Hmmm... Huoh", oranssinruskea naaras huokaisi ja kääntyi katsomaan Yötuulta ja Tähtitassua.
"Yötuuli ja Tähtitassu, hakisitteko hunajaa sekä kissanminttua?" Ketunkynsi kysyi parantajaoppilailtaan, jotka kumpanenkin nyökkäsivät ja katosivat pesän perukoille etsimään yrttejä.
"Onko jota-", Purotassu aloitti, mutta Tähtitassu palasi hunajan kanssa ja huokaisullaan keskeytti oppilaan lauseen ja sanoi: "Sinulla on... Hyvä on, sinulla on valkoyskä."
"Ei!" Kolli sihisi ja pudisti päätään epäuskoisena. Valkoyskä saattoi yltyä viheryskäksi, joka voisi johtaa keltayskään, punayskään ja mustayskään, johon voi kuolla. Hänen täytyisi jäädä parantajien pesään syömään hunajaa ja kissanminttua.
"Minun on pakko jatkaa koulutustani! Olen jo päivän jäljessä muita!" Tummaraitainen kissa ulisi ja pomppasi jaloilleen, sännäten ulos pesästä. Eihän hän tietenkään yskäänsä karkuun päässyt juoksemalla ja kohta lyyhistyikin ja alkoi taas köhimään. Yötuuli oli pinkaissut potilaan perään.
"Näetkö? Sinulla on valkoyskä, mutta vielä heiko sellainen. Sen saa helposti hoidettua", nuorempi parantaja sihisi ja auttoi Purotassun jaloilleen. Hän nyökkäsi ja tassutteli takaisin parantajien pesään. Siellä oppilas söi hunajansa ja kissanminttunsa, samalla kun Yötuuli kävi ilmoittamassa Sadeläikälle siitä, että tummanharman kissan pitäisi jäädä petilepoon päiväksi tai pariksi. Solinatassu kävi katsomassa isoveljeään ja illan tullen hän nukahti.

Aamulla Purotassu heräsi siihen, että hänen olonsa oli outo ja vielä huonompi kuin edellispäivänä.
"Tässä sinulle purasruohoa. Kuumeen laskemiseksi", Ketunkynsi totesi ja työnsi karvaisia lehtiä oppilaan eteen. Hieman epäilevänä hän söi ne ja oli miltei heti sylkäistä ne pois. Ne olivat olleet hirveän makuisia. Sadeläikkä tuli sen jälkeen katsomaan oppilastaan.
"Kuinka voit?" Mestari sanoi ja katsoi kysyvästi häntä.
"Huonosti", Purotassu totesi. Se oli totta. Häntä yskitti ja väsytti. Kollin nenä vuosi ja päätä särki. Kaiken lisäksi häntä vielä oksettikin.
"Syö nyt nämä", Ketunkynsi käski oppilasta ja työnsi kissanminttua häntä kohti.
"Selvä", tummaraitainen kissa sanoi ja alkoi syömään lehtiä.

Seittitassu käveli pitkin Vuoristoklaanin reviiriä ja haisteli tuulta. Hän oli aivan Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajalla metsästämässä, tietäen Tuhkakajon olevan vain muutaman puunmitan päässä taaempana, mutta siltikin poissa näkyvistä. Oppilas katseli jokena toimivaa rajaviivaa ja nosti ylähuultaan katsellen sen toiselle puolelle. Tuo alue kuuluisi Vuoristoklaanille, he olivat sen voittaneet reilusti rajatappelussa. Sen ajatuksen säestämänä kolli loikkasi tyynesti rajan yli ja lähti nyt Puroklaanin puolelta etsimään saalista. Hän sai heikon vainun myyrästä, mutta hajun avulla pysyi suunnassaan, kunnes oli jo aivan lähellä. Tummaraitainen kissa nimittäin kuuli eläimen tepsutuksesta lähtevän rapinan. Hän loikki viimeiset ketunmitat, päätyen takaisin joen ääreen ja näki jyrsijän kurottautuneen lipittämään vettä joesta. Seittitassu suorastaan säntäsi saaliinsa luo, eikä myyrä ehtinyt kuin kääntää päänsä kissaa kohti, kun roikkuikin jo hengettömänä tuon leuoissa.
"Seittitassu!" Ääni, joka ei tiennyt hyvää, huusi. Hän oli kuullut sen aikaisemminkin emonsa suusta, kun hän Katajatassun kanssa teki jotain mitä ei saanut tehdä. Nyt puhujana toimi kuitenkin Tuhkakajo, joka järkyttyneen näköisenä seisoi joen toisella puolella. Mestarin suu oli taas kerran auki ja niskakarva pörrössä. Oppilas nosti kysyvänä toista kulmaansa.
"Tule heti paikalla pois sieltä!" Naaras naukaisi hätääntyneenä ja vilkuili Seittitassun selän taakse, kuin etsien puroklaanilaisia. Kolli suuntasi omalle alueelleen ja pudotti sitten myyrän tummanharmaan kissan tassuihin.
"Mitä sinä oikein teit siellä?" Tuhkakajo kysyi ja tummaraitainen kissa yllättyi tuon tyyneyttä, vaikka olihan hän juuri ollut toisen klaanin reviirillä. Tai no, Vuoristoklaanin se olisi, mutta päälliköt olivat eri mieltä.
"Olin metsästämässä. Vuoristoklaanihan voitti tuon alueen itselleen ihan reilusti", oppilas nau'ukui hilpeästi ja ei voinut olla tuntematta pientä iloa nähdessään raivon välähtävän mestarinsa silmissä. Hän ei ollut vielä kertaakaan nähnyt tuota vihaisena ja halusi siis tietää kuinka pulassa nyt olisi, vai olisiko naaras niin lepsu mitä antoi ymmärtää.
"Sitten sinä olet myös varmasti kuullut kuinka Aaltotähti luovutti alueen takaisin Puroklaanille!" Tuhkakajo huusi ja katsoi Seittitassua tuimasti. Hän oli avaamassa suutaan vastalauseeseen, kertoakseen kuinka Aaltotähti ei selvästikkään tiennyt miten klaania johdettiin oikeaoppisesti, kun mestari jäykistyi ja katsoi kauhistuneena jonnekin oppilaansa taakse. Kolli käänsi katseensa ja huomasi Jänisloikan sekä Katajatassun, heidän partionsa jäsenten, ilmestyvän myöskin rajalle ja katsellen kaksikkoa kummissaan.
"Hei! Kauanko olette oikein olleet siinä?"

//Katajalla jatkoa?

Olin Puroklaanin rajalla nuuskimassa ilmaa, kun kuulin takaani huutoja. Vaimeita, mutta huutaja kuulosti olevan hädässä. Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin juoksemaan äänen suuntaan, joka johdatti minut Vuoristoklaanin alueelle. En välittänyt rajaviivoista, en silloin kun joku olisi hädässä. Lähdin kulkemaan joen vartta lähdemmäs vuoristoa, kun yhtäkkiä näin räpiköivän tassuparin ja pään pulpahtavan esiin villisti aaltoilevasta joesta.
- Voi Tähtiklaani sentään, mitä sinulle on käynyt? Naukaisin ja juoksin joen ääreen mahdollisimman lähelle kissaa. Ja sen enempää ajattelematta, loikkasin pauhaavaan veteen. Olin viimeksi uintu viime viherlehtenä järvessä Sielutaivaan kanssa, joten pinnalla pysyminen tuotti aluksi myös minulle vaikeuksia, mutta lopulta sain pidettyä pääni vesirajan yläpuolella ja lähdin kauhomaan kissanaarasta kohti.
- Kestä vielä hetki! Nau'uin, kun ruskeavalkean kissan voimat näyttivät ruvenneen loppumaan. Käpäläni potkivat tyhjää, kun yritin parhaani mukaan päästä toisen luo. Viimeinkin sain otteen naaraan niskanahasta ja tuokin vaikutti havahtuvan ja saavan uutta voimaa, sillä rupesi nyt kanssani kauhomaan joen piennarta kohti. Voisin vaikka vannoa, etteivät joet ole aikaisemmin olleet näin leveitä, sillä olimme kulkeneet virran mukana Neljän virran tammelle, missä joen kuohunta rauhoittui hetkeksi. Saimme kuin saimmekin tassumme kiinni kiinteään maahan ja viimeisillä voimillamme räpiköimme kuivalle maalle, molemmat henkeämme haukkoen.

//Etselku, haluatkos jatkaa tästä Murattituulella?

”Pidä häntä vaakatasossa”, Jänisloikka muistutti, mikä sai Katajatassun suoristamaan huomaamatta kerälle käpristyneen, tuuhean häntänsä. Mestari nyökkäsi lyhyesti oppilaalleen merkiksi jatkaa. Katajatassu jatkoi mielikuvitushiiren vaanimista astellen hitaasti eteen päin. Jänisloikan vihreät silmät tuntuivat arvioivina hänen selässään.
Kaksikko oli Katajatassun ensimmäisessä metsästyspartiossa lähellä Puroklaanin rajaa Seittitassun ja Tuhkakajon kanssa. Katajatassu oli lähtenyt seuraamaan oravan tuoksua ja säikäyttänyt saaliin tiehensä viime hetkillä, mikä oli saanut Jänisloikan vetämään oppilaansa sivuun. Huoli kalvoi Katajatassun mieltä – naaras ei halunnut mestarinsa luulevan, että hän olisi tyystin unohtanut heidän aiemmat metsästysharjotuksensa tai ollut kuuntelematta, vaikkei ollutkaan vielä onnistunut nappaamaan mitään.
”Oravat ovat vaikeita napattavia”, ruskeaturkkinen kolli oli todennut, ja heilauttanut häntäänsä. Nyt soturi kallisti päätään pienesti ja näytti mietteliäältä, kun Katajatassu pysäytti liikkeensä ja kääntyi katsomaan kohti mestariaan.
”Kokeile uudelleen, mutta pidä nyt koko ajan ruumiisi alhaalla, näin”, Jänisloikka selosti, ja lähti vaanimaan vikkelästi eteen päin, raajat koukussa, leuka ja vatsakarvat hipoen aluskasvillisuutta. Katajatassu pörhisti mustaa turkkiaan, ja tarkkaili vanhempaa kissaa silmät pyöreinä.
#Enkö minä juuri tehnyt noin?# naaras ajatteli kiusaantuneena, ja valahti samaan asentoon, kun Jänisloikka kääntyi taas hänen puoleensa.
”Rentouta itsesi”, kolli neuvoi. Katajatassun korva värähti, kun oppilas yritti kuunnella, oliko mestarin äänessä sävy kärsimättömyyttä. Hän ei todella halunnut tuottaa pettymystä, ei varsinkaan näin alussa koulutustaan. Jos hän ei antaisi nyt hyvää ensivaikutelmaa Jänisloikalle, se saattaisi vaikuttaa kollin näkemykseen hänestä myöhemminkin.
”Juuri noin, mutta pidä selkäsi alhaalla”, Jänisloikka naukui, käveli Katajatassun vierelle ja asetti käpälänsä naaraan selälle painaen pienesti. Katajatassu puri hammastaan. Asento tuntui jäykältä, mutta hän lähti vaanimaan eteen päin. Jänisloikka kurtisti kulmiaan.
”Pidetään pieni tauko, ja kokeillaan sitten uudestaan”, kolli totesi, ja raapi takajalallaan korvantaustaansa. Katajatassu suoristautui harmistunut ilme kasvoillaan.
”Anteeksi. En tajua, miksei se onnistu”, naaras naukui ja käänsi päänsä kohti maata.
#Seittitassun häntää minä kyllä osaan vaania#, hän ajatteli. Miksei mikään onnistunut, kun hänen tarkoituksensa oli tehdä vaikutus Jänisloikkaan?
”Älä turhaan pyytele anteeksi. Joskus uusien asioiden oppimisen eteen on tehtävä paljon töitä”, Jänisloikka totesi ja räpäytti silmiään. Katajatassu istui alas ja siirsi käpäliään lähemmäs toisiaan. Ne tuntuivat kömpelöiltä eivätkä tuntuneet auttavan häntä yhtään vaanimisen oppimisessa.
”Koskaan ei voi olettaa, että asiat tapahtuvat heti tismalleen niin kuin tahtoo. Eihän?”
Katajatassu nosti katseensa Jänisloikkaan, häntä nykien hermostuksesta, ja pudisti päätään.
”No, kerrataanhan sitten soturilakia”, Jänisloikka päätti. Katajatassu pörhisti turkkiaan valmiina imaisemaan tiedon itseensä kuin vesipyörre lehden joen virtauksessa.
”Sanotaan, että olisit napannut sen oravan aiemmin”, Jänisloikka aloitti, mikä sai Katajatassun vilkaisemaan sivulle nolostuneena.
”Olisimme olleet molemmat hyvin nälkäisiä. Olisimmeko voineet syödä sen oravan?”
Katajatassu pudisti päätään tiukasti.
”Soturilain mukaan pennut ja klaanivanhimmat on ruokittava ensin”, musta naaras naukui ja pörhisteli turkkiaan. Miten hän voisi syödä hyvällä omallatunnolla tietäen, että leirissä oli edelleen tyhjävatsaisia kissoja, jotka eivät itse pystyneet hankkimaan ruokaansa JA että hän rikkoisi samalla soturilakia?
”Oikein vastattu”, Jänisloikka myönsi nyökäten.
”Entä jos se orava olisi juossut Puroklaanin puolelle rajaa – mitä olisit sitten tehnyt?”
Katajatassun niskavillat nousivat pystyyn ajatuksestakin.
”Olisin antanut sen mennä”, musta naaras naukui kohauttaen olkiaan.
”Saalistaminen toisen klaanin reviirillä on soturilain vastaista. En olisi voinut tehdä muutakaan.”
”Juuri niin. Hyvän saaliin menettäminen on harmi, mutta rajat ovat paikoillaan syystäkin.”
Katajatassu nyökkäsi kuuliaisesti. Tyytyväisyys levisi lämpimänä tunteena naaraan rinnassa. Jänisloikka vilkaisi taivasta. Se oli vaaleanharmaiden pilvien peittämä. Aurinko puski heikosti niiden verhon takaa. Katajatassu raotti suutaan, ja maistoi sateen.
”Illemmalla taitaa alkaa sataa taas”, ruskeaturkkinen soturi totesi hieman synkkään sävyyn.
”Kokeillaan sitä vaanimista vielä kerran.”
”Selvä”, Katajatassu vastasi ja asettui asemiin. Hän yritti pysyä rentona, kuten Jänisloikka oli neuvonut, ja pysyä lähellä maata.
”Näyttää jo paremmalta”, Jänisloikka huusi sivulta.
”Kuvittele vielä, että tuo lehtikasa on saalis, ja kokeile hypätä sen päälle.”
Katajatassu jatkoi vaanimista, ja keskitti katseensa kohti lehtikasaa. Vähän lisää harjoitusta, ja hän liikkuisi sulavasti kuin varjo eikä kankeasti, niin kuin hänen raajansa olisivat olleet tikkuja.

Jänisloikka ja Katajatassu olivat lähteneet etsimään muita partionsa jäseniä. Nähdessään heidät Katajatassu heilautti häntäänsä tervehdykseksi veljelleen, joka seisoskeli oudonkin lähellä rajaa mestarinsa Tuhkakajon rinnalla. Kaksikon käpälissä lepäsi tapettu myyrä. Katajatassu jolkotti Jänisloikan edellä kohti kahta kissaa ja nuuhkaisi tuoresaalista.
”Nappasitko sinä tuon?” hän naukui kiinnostuneena. Naaras toivoi mielessään, ettei Seittitassu olisi vielä päässyt niin paljon edelle häntä soturikoulutuksessaan.
”Tietenkin”, raidallinen kolli murahti.
”Hyvä saalis”, Katajatassu totesi ja nyökkäsi hyväksyvästi, mainitsematta sitä, kuinka ei ollut vielä itse saanut napattua mitään. Jänisloikka tassutteli hänen perässään paikalle katsellen arvioivasti Tuhkakajoa ja Seittitassua. Hän toivoi ettei mestarikaan toisi asiaa esille. Kolli haisteli kuitenkin ilmaa ja tähyili Puroklaanin reviirin suuntaan valppaasti. Tuhkakajo tuijotti toista soturia värähtämättä. Katajatassu vilkaisi tummanharmaata naarasta ja sitten mestariaan kummastuneena.
#Kaipa Jänisloikka on niin kokenut, että Tuhkakajonkin täytyy kuunnella häntä.# Mustaturkkinen naaras oli pannut merkille, että nuorempi soturi oli antanut hänen mestarinsa ottaa ohjat käpäliinsä silloinkin, kun he olivat ensi kerran kiertäneet reviirit läpi.
#Mitenköhän Seittitassu pärjää hänen ohjauksessaan?# Katajatassu mietti, ja karisti sitten ajatuksen mielestään.
#No, ei häntä tyhjänkään takia olisi soturiksi päästetty. Hän on varmasti pätevä soturi.#
”Vähän huono pyyntionni tänään, eikö?” Jänisloikka naukui kääntäen katseensa Tuhkakajoon. Tummanharmaa soturi mumisi myöntävän vastauksen. Katajatassu huomasi hänen korvansa värähtävän levottomana. Ilmassa oli outoa jännitystä, joka sai naaraan niskavillat pörhölle.
#Minun takiani emme saaneet melkein mitään napattua#, musta oppilas ajatteli jälleen häpeissään, ja katseli Vuoristoklaanin reviirin puolen pensaita, jotka reunustivat syvemmälle reviirille johtavaa polkua. Hänen tassujaan syyhytti päästä kokeilemaan uutta vaanimistekniikkaa.
”Raja tuoksuu jotenkin kummalliselta. Rajamerkit eivät varmaan ole vieläkään asettuneet kunnolla sen kahakan jälkeen”, Jänisloikka jatkoi.
”Niin, totta”, Tuhkakajo naukui. Seittitassun silmät kiilsivät ja tuuhea häntä viuhtoi puolelta toiselle. Katajatassu vilkaisi Jänisloikkaa, joka katsoi rajan taakse mietteliäänä. Tuulenvire puhalsi kissojen turkkeihin, mikä sai mustan naaraan värähtämään kylmien väreiden vaikutuksesta.
#Voisin olla juuri nappaamassa ensimmäistä saalistani#, oppilas ajatteli kärsimättömänä.
”Lähdetään takaisin leiriin. Jos Puroklaanin rajapartio ilmestyy jostain nyt, saattaa syntyä ongelmia”, Jänisloikka totesi ja katsoi Tuhkakajoa tiiviisti. Ajatukset liittyen saalistukseen kaikkosivat Katajatassun päästä, ja oppilas vilkaisi Seittitassua viikset väristen. Oliko tässä rajakahakka lähellä? Ajatus ensimmäisestä taistelusta Vuoristoklaanin rajojen puolustamiseksi oli rutkasti jännittävämpi, kuin ajatus ensimmäisen saaliin nappaamisesta. Hän oli toivonut saavansa napata Unikkokukalle ja Kotkasumulle näytettäväksi ensimmäisen saaliinsa vielä tänään, mutta mitä jos kyseessä olisivatkin ensimmäiset taisteluarvet?
Katajatassu vilkaisi Puroklaanin rajalle päin, kun nelikko lähti tassuttelemaan kohti vuoria. Hän oli näkevinään liikettä jossain toisen klaanin reviirillä. Naaras siristeli silmiään nähdäkseen paremmin pensaiden läpi, mutta tuoresaaliin tuoksu sai hänet kääntämään päänsä kohti menosuuntaa. Ehkä hän nappaisikin vielä jotain tänään.

Nuolin punertavaa turkkiani ja samalla silmäilin leiriaukiota tarkkaavaisena. Illan partiot olivat juuri lähteneet, mutta suurin osa nummiklaanilaisista oli levittäytynyt leiriaukiolle rupattelemaan. Ulkona oli taas alkanut sade, mikä ei houkutellut kissoja viettämään vapaa-aikaansa nummilla. Valkotäplä torui Ratamopentua klaaninvanhinten härnäämisestä ja Naavasulka ja Havukuikka kävelivät hiljaa aukiolle sotureiden pesästä, luultavasti valmistautumaan yövartiotaan varten. Kaikki oli hyvin hetken, kunnes kirpeä ja pahanhajuinen löyhkä täytti sieraimeni. Käännyin ympäri katsoakseni leirin suuaukolle ja tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Isot keltaiset silmät tuijottivat pimeän tunnelin keskeltä ja pitkä mustavalkea kuono puski esiin pieniin valoläikkiin, mitä leirin katosta tuli. En ehtinyt avata suutani, kun joku jo ulisi: "Apua! MÄYRÄ!"
Kissat yrittivät juosta karkuun, mutta ahtaassa leirissämme ei oikein ollut siihen tilaa. Mäyrä änkesi itsensä leiriaukiolle muristen ja huitaisi lähimpiä kissoja suurella käpälällään. Satuin itse kuulumaan tähän tiettyyn kissaryhmään ja huomasin pian makaavani maassa viiltävä kipu lavassani. Mutta minun oli pakotettava itseni nousemaan, leiriä olisi suojeltava.
*Nyt taistelen elämästä ja kuolemasta!* Ehdin ajattelemaan, kun hyppäsin petoeläimen päälle. Ulisin hurjasti ja purin mäyrän kuonoa. Peto ärisi ja yritti saada minua irti sen kuonosta, mutta pidin otteeni tiukkana, enkä siis hetkahtanut yrityksestä. Mutta sitten otteeni irtosi, tiedä sitten olinko tahrinut tassuni jo liialti verellä, että otteeni liposi, mutta löysin itseni puuskuttamassa maassa.
*En selviä, mutta pakko yrittää!* Ajattelin ja pakotin itseni uudelleen nousemaan. Katsoin lapani yli ja näin Sulkatähden ja Hahtuvaturkin seisovan järkytyksestä paikoillaan hieman taaempana.
"Auttakaa!" Ulvaisin ja kaksikon päät kääntyivät mäyrän sijasta minua päin.
"Liekkitaivas, mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet? Keskity mäyrään!" Sulkatähti ulisi ja lähti sitten juoksemaan minua ja vaaraa kohti. Käänsin huomioni takaisin eläimeen ja syöksähdin raapaisemaan sen kylkeä. Petoeläin ärisi ja läimäytti minut maahan. Tunsin kuinka kyljestäni ja otsastani valui nestettä ja päätäni huimasi aika lailla. Maailma pyöri ympärilläni.
*En halua kuolla!* Ajattelin ja kuulin ympärilläni Sulkatähden kaikuvan äänen: "Liekkitaivas? Liekkitavas!"
"Varo, varo, varo!" Kuului Hahtuvaturkin ääni. Yritin nousta, mutta kaaduin maahan kun jalkani eivät tuntuneet kannattelevan minua. Suljin silmäni, sillä näkökentässäni ei näkynyt muuta kuin leirin ruskea, pyörivä katto.
*Tähtiklaani, ottakaa minut vastaan hyvin.* Ajattelin enkä enää tuntenut kipua kehossani tai maata ruumiini alla. En tuntenut mitään.