Parantajien pesään pääsy oli ollut suunnaton helpotus heille kaikille. Pikkukotka oli jo hoidettavana, kun Tuhkakajo muun porukan kanssa pääsivät leiriin ja Kaunokirjo oli ottamassa vanhinta tytärtään vastaan lempein nuolaisuin ja lämpimin sanoin. Hän ohjasi tuon vapaalle sammalpedille, Paarmahehkun ja Kaunotassun seuraten esimerkkiä. Pesä oli täynnä, joten Tomukukka muiden ylimääräisten oppilaiden kanssa hätisteltiin pois. Kaunotassu vikisi, sillä jopa tuen kanssa kävely oli selvästi ottanut kipeään jalkaan. Kun Taivaslilja paikkasi Pikkukotkaa, siirtyi Opaalitassu oppilan kimppuun, tyrkyttäen tuolle ensimmäisenä unikonsiemeniä kipua lieventämään. Vanhemmat soturit saivat odottaa omaa hoitamisvuoroaan, mutta kunhan soturitar oli löytänyt sopivan asennon, missä ei ollut kylkensä päällä, hänellä oli hyvä olla. Emo kyseli kaikkea aikaisemmin päivällä tapahtunutta ja sitten onnistui kysymään mihin Aaltotähti oli kadonnut. Tuhkakajo kertoi hiljaa isänsä tempusta.
"Se hiirenaivoinen tollo!" Kaunokirjo huusi, vaikka tiesi hyvin koko Vuoristoklaanin leirin olevan uinumassa. Tummanharmaa naaras irvisti häpeästä ja vilkaisi sivusilmällään tuijottaisiko koko parantajan pesän väki nyt heitä. Taivaslilja onneksi näytti olevan niin keskittynyt Pikkukotkan selän sitomiseen, ettei ollut nostanut katsettaan potilaastaan ja vaikutti siltä ettei olisi kuullut mitään, vaikka totuus oli tietenkin toinen. Hyvä jos koko leiri ei ollut herännyt. Vilkaistessaan Paarmahehkun suuntaan näky oli taas täysin vastakohtainen. Soturi käänsi katseensa vilkkaasti pois, kun tajusi Tuhkakajon katsovan hänen emoonsa kummastuneena. Soturittaren mustapilkullisille kasvoille nousi häpeän myötä myös hailakka puna, joka kiipesi korvanpäihin asti. Hän käänsi katseensa pikkusisareensa, joka näytti myös punastuvan mustan turkkinsa alla. Opaalitassukin oli keskeyttänyt työnsä ja katseli Kaunokirjoa arvioiden ja ehkä hieman epäluuloisesti. Kuin hän muokkaisi luottosoturittaren luonteesta uutta kuvaa mielessään.

Muutama päivä kului ja neljä kissaa viettivät päivänsä parantajan pesässä oleillen, ainoana virikkeenä ruoka-ajat ja haavahauteiden vaihdot. Tuhkakajo oli ensimmäinen joka sai palata takaisin normaaleihin soturitehtäviin, ollen kuitenkin varovainen kylkensä kanssa. Taivaslilja oli sanonut, että luussa tuskin murtumaa oli - ja jos oli se oli niin pieni, että se paranisi itsestään, kunhan kohtaa ei rasittaisi - ja käskytti kyllä käymään pesällään, jos muita kipuja ilmenisi. Nyt soturitar tapitti oppilaiden pesän suuaukkoa, tuntien hermostuneisuuden kiipeävän hänen selkärankaansa pitkin. Aaltotähti oli nimittänyt naaraasta edellispäivänä mestarin Seittitassulle, mikä oli tullut hänelle täysin puskista. Eihän tummanharmaa kissa ollut edes ollut kovinkaan kauaa soturina ja nyt hän olisi vastuussa oppilaan koulutuksesta? Kaunotassun sanat olivat saaneet hänet kyllä miettimään mestarina olemista toipilaana ollessaan, mutta Tuhkakajo oli tullut siihen tulokseen, että olisi vielä hieman liian nuori. Hän kaipaisi enemmän kokemusta. Mutta isä sitten ilmeisesti tunsi toisin.
Kuullessaan muiden sotureiden heräävän ja tassuttelevan leiriaukiolle, soturitar veti syvään henkeä ja kutsui Seittitassua. Eilispäivänä he olivat käyneet Jänisloikan ja Katajatassun kanssa kiertämässä Vuoristoklaanin reviirin rajat ja silloin Tuhkakajon ei ollut tarvinnut tehdä paljoa muuta kuin heittää yksittäinen kommentti sinne tänne. Soturille oppilaiden kouluttaminen oli jo vanhaa kauraa, olihan tuo toiminut juuri Pikkukotkan mestarina ja oli näin ottanut ohjakset ensimmäisen päivän ohjeistuksesta. Nyt naaraan tulisi kuitenkin toimia yksin oppilaansa kanssa ja hän ei ollut yöllä juurikaan saanut nukutuksi, kun oli miettinyt päänsä puhki tämän päivän kulusta. Vähäisiin yöuniin oli myös varmasti vaikuttanut äkillinen reviirien käynti, mikä oli aika lailla rasittanut tummanharmaan naaraan kylkeä. Hän oli käynyt ensiksi illalla, sitten kuuhuipun aikaan hakemassa parantajalta unikonsiemeniä, jääden toisella kerralla yöksi parantajien pesään, sillä ei halunnut herättää pesätovereitaan jatkuvalla ramppaamisellaan. Paarmahehkukin oli herännyt Tuhkakajon käynteihin ja he olivat käyneet lyhyen keskustelun, lähinnä puhuen siitä kuinka soturi ja tuon oppilas pääsisivät seuraavana päivänä jatkamaan koulutuksensa parissa, kun taas Pikkukotka jäisi vielä muutamaksi päiväksi pesään. Soturitar ei ollut maininnut ahdistuksestaan, sillä minkälaisena mestarina kolli häntä oikein pitäisi jos tietäisi tuon menettäneen yöunensa oppilaansa koulutuksen vuoksi.
Seittitassu saapui yllättävän valppaan näköisenä ulos ja Tuhkakajo selitti lyhyesti, että he lähtisivät lähelle leiriä harjoittelemaan. Kun soturitar johdatti uuden oppilaansa leirin lähellä olevalle pienelle aukiolle, he molemmat istuivat vastakkani. Naaras mietti hetken miten alottaisi päivän harjoituksen, tuntien kollin tarkkailevan häntä. Kuin arvioiden, tietäisikö naaras ollenkaan mitä teki.
"Noniin... Katson nyt mitä teet kun yrität saalistaa vaikkapa hiirtä", tummanharmaa kissa opasti ja seurasi katseellaan, kuinka tummaraitainen kissa rupesi hiipimään niin kuin olisi nähnyt hiiren. Tuon saalistusasennossa ei oikeastaan ollut juuri moitittavaa, selvästi vaaleanruskea kissa oli harjoitellut jo pentuaikoinaan jonkin verran. Tuhkakajon kulmat kuitenkin kurtistuivat, kun Seittitassu lähti hieman turhan pitkälle hänestä vaanimisasennossaan. Soturitar oli jo kutsumassa oppilasta takaisin, kun huomasi tuon oikeasti väijyvän hiirtä. Pienikokoinen jyrsijä mutusteli pientä oksanpalasta selkä heihin kohdistettuna. Kolli nappasi hiiren nopeasti ja kantoi sitten häntä korkealla saaliinsa mestarinsa eteen. Mestari katsoi aluksi suu ammollaan tuota, mutta tajutessaan näyttävänsä täysin hölmöltä, naaras kehui hurjasti tummaraitaista kissaa. Seuraavaksi hän pyysi tuota näyttämään miten vaanittaisiin lintua. Vaaleanruskea kissa alkoi sitten hiipiä kuin olisi nähnyt linnun, mutta tällä kertaa vaanimisasento ei ollut niin hyvä. Tummanharmaa naaras sanoi näyttävänsä miten oikeaoppisesti saalistettaisiin lentävää riistaa ja he hetken kiertelivät vuoristossa etsien lintuja. Yhden löytäessään Tuhkakajo nappasi sen oikein sulavasti kyljessä palavasta kivusta huolimatta ja palasi hieman kauempana katselleen Seittitassun luokse.
"Jos lupaat olla kertomatta muille niin voisimme jakaa tämän varpusen", soturitar ehdotti tuntiessaan nälän kurisevan vatsassaan. Oppilaalla olisi varmasti myös nälkä, sillä eihän tuokaan ollut syönyt. Heillä sitä paitsi olisi hiiri vietävänään leiriin, joten miksi varpusta ei voisi syödä nyt, tukahduttamaan kahden kissan nälkää? Kolli nyökkäsi ja yhdessä kaksi nälkäistä kissaa söivät linnun. Sen jälkeen he harjoittelivat vielä hieman vaanimisasentoja ja lähtivät sitten kohti leiriä. Vähän ennen kuin he olivat leirissä naaras sanoi: "Mene vaikka päiväunille. Herätän sinut kun meidän on aika lähteä metsästyspartioon."
He juoksivat leiriin ja Seittitassu juoksi tuoresaaliskasan kautta nukkumaan.

Viimeinkin viherlehti oli kunnolla saapunut. Ilma oli lämmin ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Hento tuulenvire kuitenkin pelasti Tähtitassun paahtumiselta. Luontokin alkoi olla hereillä ja saniaiset avautuivat spiraalistaan. Voikukat täyttivät nummia keltaisella värillään ja parantajaoppilas pystyi haistamaan viherlehden tuoksun. Kissoilla asiat eivät kuitenkaan olleet yhtä hyvin. Kokoontuminen oli aiheuttanut aika hässäkän ja hermostunut ilmapiiri oli entänyt Nummiklaaniinkin asti. Kissat supattelivat toisilleen sateesta ja kyselivät useita kertoja päivässä parantajilta josko nuo olisivat nähneet Tähtiklaanin lähettämiä unia tai enteitä. Naaras ei tietenkään ollut nähnyt yhtään mitään, mutta klaanitoverit eivät siltikään tuntuneet uskovan häntä vaikka kuinka monta kertaa heille siitä jankuttaisi. Punaviirullinen kissa oli siis päättänyt olla kokonaan vastaamatta ja ei ollut kuulevinaankaan muiden kysymyksiä. Ja se Luuklaanikin vaani yhä jossakin. Tähtitassu oli oikeastaan aika pihalla tuosta julmasta klaanista ja mitä menneisyydessä oli tapahtunut, hän oli ollut liian keskittynyt parantajakoulutukseensa jäädäkseen kuuntelemaan klaanivanhimpien tarinoita.

Tähtitassu oli lähtenyt Ketunkynnen kanssa harjoittelemaan metsästystä. Parantajaoppilas huomasi aluskasvillisuudessa liikettä ja pudottautui mestarinsa opettamaan vaanimisasentoon. Hän hiipi kohti pientä eläintä, jonka tunnisti peltomyyräksi. Naaras haki hyvän asennon ja ponnisti loikkaan. Hänen uhrinsa kuitenkin huomasi punaviirullisen kissan ja ehti liikahtaa sen verran, että hän kerkesi vain raapaista sitä. Tuhkaturkkinen kissa lähti takaa-ajoon, mutta yhtäkkiä peltomyyrä hävisi. Vihersilmä ehti liian myöhään tajuamaan sen menneen maan alla sijaitsevaan koloon.
"Hiirenpapanat!" Hän naukui ärsytystään purkaen.
"Älä huoli, onnistut varmasti ensikerralla", Ketunkynsi naukui lohduttavasti, mutta kannustaen. Tähtitassun mieliala nousi hiukan ja hän ryhtyi haistelemaan ilmaa uusien saaliiden varalta.

Mustalampi herätti Sinitassun niin aikaisin aamulla, että melkein koko muu klaani vielä nukkui. Oppilas haukoitteli astellessaan mestarinsa perässä leiriaukiolle ja yritti parhaansa mukaan pitää silmiään auki. Viimeyönä oli ollut Neljän virran tammen kokoontuminen mihin Sinitassukin oli Mustalammen kanssa osallistunut, joten puolenyön jälkeen palaaminen leiriin ja nyt herätys ennen auringonnousua, hyvä että naaras oli edes ehtinyt pistää silmänsä kiinni! Hän ravisti turkkiaan ja kiri itsensä kollin rinnalle. Yllättäen ruskeamerkkisellä kissalla ei ollut nälkä, mutta hän oli kyllä syönyt aika myöhään viime iltana kokoontumisen takia joten se varmasti oli syy yllättävän hyvälle ololle.
"Olet muista jäljessä joten meidän täytyy harjoittaa sinua aikaisesta aamusta myöhään yöhön, kunnes saat muut kiinni", mustaturkkinen kissa naukui ja hänen oppilaansa katsoi tuota hämmentyneenä. Oppilasko oli muita jäljessä? Eihän hän ollut ehtinyt olemaan oppilaana kuin vasta neljäsosakuun! Ja nyt jo jäljessä? Hän oli oppinut vasta kunnolla Kuutamoklaanin rajaviivat, oli osallistunut muutamaan rajapartioon ja vasta harjoitteli oikeantyyppisiä vaanimisasentoja. Mitä kaikkea muuta tässä ajassa olisi muka pitänyt oppia?
"Nyt, näytä miten osaat taistella, kun esitän kettua", Mustalampi sähisi haastavasti ja asettui vastakkain Sinitassun kanssa kun he olivat päässeet Kuutamoklaanin yleisimmälle taisteluaukealle. Mestari piiskasi ilmaa hännällään ja päästi hassun kuuloista murinaa kurkustaan eikä oppilas voinut olla hihittämättä. Kollin leikkisä ote ensimmäisestä taisteluharjoituksesta sai naaraan onneksi tuon unohtamaan väsymyksen, sekä huolen jälkeen jäämisestä. Hän yritti kuvitella mustaturkkisesta kissasta kettua ja päästi riemukkaan kiljaisun kun tuo jo syöksähti hyökkäykseen. He taistelivat leikkisästi pitkän aikaa, Mustalammen iskujen tuskin tuntuvan missään ja ruskeamerkkisen kissan lähinnä opetellen väistämään ja puolustautumaan hyökkäyksiltä. Suunnilleen aurinkohuipun hetkellä he lopettivat. Useampi oppilas mestareineen oli saapunut aukealle harjoittelemaan kunnon taisteluliikeitä, joten mustaturkkinen kolli oli ohjannut oman oppilaansa aukean reunoille aluskasvillisuuteen ja vaihtanut heidän harjoituksensa piiloleikin tyyliseen. Kun he palasivat leiriin, Sinitassu ehti tuskin istua alas, kun Nummipyörre passitti heidät samantien rajapartioon. Oppilas oli voihkaissut tuskastuneena mielessään, mutta lähtenyt ilman mutinoita partioon. Nyt hänelle oli kasvanut aivan valtava nälkä ja hän oli kuluttanut niin paljon energiaa ja voimaa harjoituksessa ettei tiennyt miten jaksaisi rajapartion heti siihen perään.
Vaikka partio olikin rajapartio, antoi partion johtaja Linnunsiipi muille jäsenille luvan metsästää, kun he näkivät pienen rastasparven kököttelevän läheisessä puussa. Sinitassu katseli ihailleni kuinka Linnunsiipi ja Kuiskauspyyntö kiipesivät puuhun ja napsivat ensimmäiset linnut suuhunsa, Mustalammen, Ratamotassun ja Sinitassun sitten yrittäessä loikkia matalimmalla lentävimmät kiinni. He saivat jonkin verran saalista, mutta eivät pysähtyneet niitä syömään - vaikka Sinitassu olisikin sitä toivonut - vaan veivät ne leiriin, pullollaan olevan tuoresaaliskasaan.
"Mustalampi, voinko syödä yhden oravan? Olen niin nälkäinen", oppilas huusi jo sotureiden pesään tassuttelevalle mestarilleen, kun he olivat saaneet saaliinsa pois leuoistaan. Nyt naarasta oli jo alkanut pyörryttää nälästä ja hän oli miltei ruvennut itkemään maistaessaan koko kotimatkan ajan rastaan herkullisen lihan suussaan. Sinitassu ei tiennyt mistä oli kerännyt niin paljon itsehillintää, että oli selvinnyt leiriin asti syömättä saalistaan.
"Syö pois, MUTTA vain yhden oravan. Meillä on vielä paljon työtä tekemättä ennen kuin olemme ansainneet kunnon aterian", Mustalampi huusi takaisin. Ruskeamerkkinen kissa valitsi kasasta oravan, minkä Linnunsiipi oli myös saanut napattua edellisen parion aikana. Oppilas meni syömään oppilaiden pesään ja kohta olikin hotkinut eläimen parempiin suihin. Hän oli varonut ettei vain sotkisi omaansa tai kenenkään muun petipaikkaa ja kävi sitten viemässä oravan kalvatut luut tarpeidentekopaikalle. Naaraalla kävi mielessä käydä nappaamasta kasasta vielä yksi hiiri ja popsia se poskeensa nopeasti, mutta hänen epäonnekseen mestari asteli sotureiden pesästä ja heilautti hännällään oppilaansa luokseen. Sinitassu kipitti pikaisesti tuon luo. Kaksikko lähti jo kolmannen kerran päivän sisällä pois leiristä ja suuntasi nyt kulkunsa joelle.
"Nyt on aika tehdä juoksukoe sinulle. Juokse tämä joki päästä päähän, eli käy pyörähtämässä rajalla ja sitten takaisin. Katson kuinka nopeasti juokset ja millainen kestävyytesi on. Pidä kiirettä!" Mustalampi naukaisi tiukasti ja katseli naarasta arvioivasti. Ruskeamerkkinen kissa nyökkäsi, toivoi, että orava oli ehtinyt laskeutumaan tarpeeksi ja lähti sitten juoksemaan. Hän rummutti tassuillaan aluskasvillisuuden täyttämää metsämaata, vilkuillen välillä vieressään solisevalle tulvivalle joelle ja vaistomaisesti siirtyi hieman kauemmas tuosta. Sinitassu oli jo ihan poikki päästessään Nummiklaanin rajalle, mutta kävi pyörähtämässä rajamerkkien luona ja jatkoi silti juosten takaisin samaa reittiä mitä oli tullutkin. Viimein hän saapui takaisin kohdalle mihin hänen mestarinsa oli jäänyt odottamaan, mutta kollia ei näkynyt missään. Oppilas katseli hätääntyneenä ja hengästymisestä puuskuttaen ympärilleen ja säikähti, kun hänen kimppuunsa hyppäsi puusta kissa. Viimeisillä voimillaan naaras huitaisi tassullaan tuota, osuen suoraan kissan poskeen ja sai huomata tuon olevankin Mustalampi.
"Huh... Hyvin tähdätty", mestari maukui ja nosti oman tassunsa kipeälle poskelleen. Sinitassu ei voinut peittää hymyään vaikka olikin todella nolona iskusta. Kolli pudisti päätään ja näytti selvinneen äkillisestä kivusta, sillä tuo laski katseensa naaraaseen.
"Kuinka nopea olin?" Hän kysyi jännittyneenä.
"Riittävän nopea. Otamme uusiksi kyllä pian", Mustalampi maukui.

Ja ensimmäinen päivä oppilaana oli alkanut sillä kamalimmalla tavalla. Sadeläikkä oli passittanut Purotassun heti ensimmäisenä siivoamaan klaaninvanhimpien pesää, eikä syynä tietenkään mitenkään voinut olla se kahakka, minkä hän oli aloittanut Kuutassun kanssa nimitysseremoniansa jälkeen. Naarasoppilas oli koko illan valittanut, mutta myös kehuskellut päästessään Liekkitaivaan oppilaaksi. Vaikka tuon ensimmäinen mestaritoive oli ollut Leijonakynsi - joka oli päätynyt kouluttamaan Kuutassun pikkuveljeä Kottaraistassua - ei naaras saanut pidettyä suutaan kiinni siitä kuinka varapäällikkö oli varmasti itse ehdottanut kouluttavansa Kuutassua, olihan tuo niin 'lupaava' soturinalku. Ja Purotassulla meni hermot. Häntä kismitti se, että hänen oma isänsä ei antanut edes omille pennuilleen huomiota ja nyt Kuutassu kehtasi väittää, että HÄN olisi ainoa asia Liekkitaivaan mielessä. Ehän se tietenkään voinut pitää paikkaansa... Mutta mitä jos pitikin? Mitä jos heidän isänsä piti uutta oppilaansa tärkeämpänä kuin omia pentujaan?
Tiikeritassu oli livahtanut hakemaan aikuisia paikalle, kun tuoreet oppilaat olivat ruvenneet mukiloimaan toisiaan. Kanervatassua harmitti, hän olisi halunnut lyödä vetoa siitä kumpi oppilaista olisi voittanut. Kuutassu ja Purotassu saivat kumpanenkin kunnon saarnan mestareiltaan ja kollioppilas hymyili kun kuuli kuinka pettynyt Liekkitaivas naarasoppilaaseen oikein oli. Ja kumpikin sai tietenkin rangaistuksen huonosta käytöksestä. Purotassu lakaisi hännällään klaaninvanhimpien pesän lattiaa, viskoen pölypallot ja karvatupot suuaukolle, mihin keräsi ne vanhojen sammalten kanssa samaan kekoon ja veisi päivän lopuksi tarpeidentekopaikalle. Kaniinisydän ja Hämähäkkijalka olivat molemmat poistuneet pesästä siivouksen ajaksi, mutta Kuurahohde oli jäänyt paikalleen, sillä Kirkasaamu oli tullut juttelemaan tuolle. Oppilas ei kuullut puoliakaan kaksikon keskustelusta ja totta puhuen häntä ei myöskään kiinnostanut mistä he puhuivat, mutta tummaraitainen kolli jähmettyi, kun saikin yhtäkkiä selvää soturittaren sanoista, vaikka tuo selkeästi yritti puhua hiljaa.
"Kuurahohde... Haluaisin kertoa yhden jutun, kun siis tämä on hieman liian myöhäistä, mutta minä rakastan sinua", Kirkasaamu naukui ja Purotassu pörhisti turkkinsa tajutessaan mitä naaras oli sanonut. Hänestä tuntui todella epämukavalta, pesä ei todellakaan ollut suuri ja kaksi vanhempaa kissaa varmasti tiesivät oppilaan siivoavan aivan heidän lähellään... Miksi häntä nyt rankaistiin näin? Kuurahohde sanoi: "Oikeastikko?"
Sivusilmällään tummaraitainen kolli huomasi klaaninvanhimman pudistelevan päätään katsoessaan soturitarta, kuitenkin pitäen hymyn huulillaan. Jossain kaukaisessa hiljaisuudessa kuului vastaus: "Kyllä..."
Purotassu hivuttautui pois pesästä, tietäen kyllä kahden kissan nähneen hänet ja ulos päästessään oli oppilaalta lähellä lähteä yökkäysrefleksi. Miten hän enää ikinä kehtaisi mennä takaisin pesään siivoamaan?

Seittitassu istui muiden klaanitovereidensa joukossa ja katseli Aaltotähteä tarkkaavaisena, kun tuo seisoi Puhujakivellä ja puhutteli kolmea edessään istuvaa oppilasta. Perhostassun, Siilitassun ja Keltatassun soturinimitys oli ollut heti Seittitassun oppilasmenojen jälkeen ja kolli vielä hohkasi ylpeyttä uudesta asemastaan klaanin joukossa. Nyt hän pääsisi kunnolla osallistumaan Vuoristoklaanin suojeluun ja ylläpitoon. Hän pääsisi rajoille taistelemaan kaikkia tunkeilijoita vastaan, metsästämään eniten riistaa kaikkiin muihin verrattuna ja saisi klaanitovereidensa kunnioituksen ja ihailun. Elämä vain paranisi tästäeteenpäin. Tunkkainen pentutarha jäisi taakse ja uudet mahdollisuudet ilmiintyivät eteen.
"Pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ankarasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Perhostassu, Siilitassu ja Keltatassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania henkenne uhalla?" Aaltotähti kysyi kolmikolta. Jokainen vastasi vuorotellen 'lupaan' ja Seittitassu ei voinut olla tuntematta pientä muljaisua vatsassaan. Vai vasta soturinimityksessään hän vasta pääsisi puhumaan päällikölleen mielipiteistään tuon johtamistyyliin.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin minulle suomien voimien kautta annan teille soturinimenne. Perhostassu, tästälähin sinut tunnetaan Perhosiltana. Kunnioitamme mukavuuttasi ja hyväntahtoisuuttasi ja hyväksymme sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi. Siilitassu, Tästälähtien sinut tunnetaan Siiliviiksenä. Kunnioitamme uskollisuuttasi sekä seikkailunhaluisuuttasi ja hyväksymme sinut Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi. Keltatassu, tästälähin sinut tunnetaan Keltahavuna. Kunnioitamme sisukkuuttasi ja ystävällisyyttäsi ja sinut hyväksytään Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi!" Aaltotähti maukui ja hypähti alas Puhujakiveltä, että kolme tuoretta soturia pääsisivät osoittamaan kunnioituksensa päällikölleen. Vuoristoklaanin leirissä raikusi: "Perhosilta! Siiliviiksi! Keltahavu!"

Lilja pentu makasi pentutarhassa. Hänellä oli hiukan tylsää. Liljapentu olisi halunnut kysyä muita pentuja leikkimään muttei uskaltanut. Yöpentu olisi varmaan hyvä leikkikaveri. Liljapentu käänsi katseensa Yöpentuun joka makoili vieressäni. Voimasydän oli ottoemoni. Yöpentu makoili hiukan kyllästyneen näköisenä. Seittitassu ja Katajatassu olivat päässeet oppilaiksi ja Liljapennusta se oli ärsyttävää.
"Hei, haluaisitko leikkiä kanssani?" Sanoin hiljaa Yöpennulle.

Värähdin muistellessani miten keskusteluni Sulkatähden kanssa oli mennyt, ennen kuin hän oli antanut minulle luvan astua Nummiklaanin reviirille. Olin katsonut päällikön ilmettä ja nähnyt siinä jotain. Tuon äänensävykin oli muuttunut ja olin sitäkin ehtinyt pohtimaan ennen kuin tuo avasi suunsa naukaistakseen:
- Haiset kummalliselle... Haiset Luuklaanille.
Olin jähmettynyt ja säikähänyt naaraan kommentista. En minä ollut ollut osana Luuklaania moneen vuodenaikaan, eikö sen hajun olisi siis jo pitäyt kadota?
- Öö... Minä taistelin luuklaanilaisia vastaan aikaisemmin tänään, olin naukaissut vastauksena. Sulkatähden arvioiva katse oli pysynyt minussa epämukavan pitkään ennen kuin hän nyökkäsi ja antoi minulle luvan ylittää reviiri Nummiklaanin partion saattamana.

Nyt istuskelin Nummiklaanin reviirin toisella puolella, Neljän virran tammen kohoten suurena edessäni. Nielaisin. Siitä oli pitkä aika kun viimeksi olin ollut kanjonissa... Olin viimeksi käynyt Taistovaaran ja Uskosielun kanssa viemässä pentuni klaaneihin... Ravistin päätäni, minun pitäisi olla varuillani. Nummiklaanilaiset eivät ainakaan olleet reagoineet mitenkään, kun olin maininnut enteen ja sateen, joten jonkun muun klaanin kissojen pitäisi olla kuullut tästä... Mikäköhän olisi parhain vaihtoehto, vain mennä rajoille istumaan ja odottelemaan partion saapumista, pyytää lupaa puhutella heidän parantajiaan? Nielaisin ja katsoin taakseni nummille. Miksi en ollut älynnyt pyytää nähdä Nummiklaanin parantajaa? No, se joutuisi nyt odottamaan huomiseen, partiot harvemmin kiersivät öisin. Kävelin Neljän virran tammen juurakkoon, joka oli täynnä sammalta ja käperryin nukkumaan.

//Jatkoa perhaps joltakulta?

Sulkatähti hyppäsi Seinämäkivelle ja kajautti klaanikokouksen. Olin jo valmiiksi istumassa omalla paikallani Seinämäkiven vieressä ja katselin kuinka klaanitoverini saapuivat ilta askareiltaan johtoportaansa eteen. En tiedä mistä se johtui, ehkä siitä että vuodenajat olivat tuntuneet kuluvan vauhdilla tai siitä, että olin saanut jo kolmannen oppilaan koulutettavakseni, mutta minusta alkoi viimeinkin tuntumaan siltä, että aloin tottua rooliini klaanin varapäällikkönä. Käskyjen jakelemisesta oli tullut helpompaa, kuten koko homman pyörittämisestä. Partiot oli helppo jakaa ja olisinkin toivonut jo jotakin normaalista poikkeavaa tapahtuvaksi, että saisin pistää taitoni kunnolla testiin.
"Hyvät nummiklaanilaiset, olemme taas kokoontuneet toivottamaan yhtä kissaa joukossamme aikuisuuden polulle. Varjokukka, olet kertonut Tiikeritassun olevan valmis aloittamaan soturiuransa?" Sulkatähti naukui ja vastauksena eturivissä istuva tummaturkkinen soturitar nyökkäsi, vilkaisten hymyillen vieressään istuvaan Tiikeritassuun, joka hymyili takaisin. Päällikkö pyysi oppilasta astumaan klaaninsa eteen ja katselin kuinka tuo vaaleanruskea kolli asteli itsevarmoin askelin eteemme. Hopeanharmaa naaras piti normaalia pidemmän hiljaisuuden katsoessaan Tiikeritassua, jopa minä käänsin kysyvän katseeni tuohon ennen kuin hän avasi suunsa.
"Pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ankarasti ymmärtääkseen jalot tapamme ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tiikeritassu, lupaatko elää soturilakia noudattaen ja suojella Nummiklaania henkesi uhalla?" Sulkatähti mourusi ja katsoi silmät viirussa Tiikeritassua. Käänsin katseeni itsekin oppilaaseen ja näin innostuksen väreilevän tuon kehossa. Turkki oli hivenen pörröllä ja hännänpää nytkähteli puolelta toiselle. Vaaleanruskea kolli vastasi itsevarmana 'lupaan' ja päällikön suupielet kääntyivät hivenen ylöspäin.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin minulle suomien voimien avulla annan sinulle soturinimesi. tiikeritassu, tästälähin sinut tunnetaan Tiikerihäntänä. Kunnioitamme rohkeuttasi ja ystävällisyyttäsi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin soturiksi", Sulkatähti sanoi ja hypähti kankeasti Seinämäkiveltä alas, tassutellen sitten Tiikerihännän eteen. Hopeanharmaa naaras kosketti kuonollaan uuden soturin otsaa ja vaaleanruskea kolli nuolaisi kunnioittavasti päällikkönsä lapaa. Sen jälkeen Sulkatähti ilmoitti Tiikerihännän hiljaisuudessa käytävästä yövuorosta, minkä uusi soturi näytti innokkaana ottamaan vastaan. Aukiolla raikasi Tiikerihännän uusi nimi.

”Voimme vain toivoa parasta”, Tihkutäplä naukui hiljaa, ja asetti häntänsä myötätunnon merkiksi Vääräsydämen lavalle. Liekkiturkkinen soturinaaras nyökkäsi riutuneen näköisenä. Hän oli viettänyt yön Yötassun vierellä, mutta oppilaan kunto ei ollut vielä lähtenyt paranemaan päin. Lehtikuu lääkitsi häntä taukoamatta, mutta edes parantajalla ei ollut vastauksia siihen, heräisikö nuori naaras enää koskaan.
”Mikseivät nämä sateet, Tähtiklaanin tähden, voisi jo loppua”, Vääräsydän niiskahti, ja nosti vihreäsinisen katseensa taivaalle. Tihkutäplä vilkaisi parantajan pesää, jonka vierellä he seisoivat puhumassa. Sisällä Yötassu makoili edelleen yrtintuoksuisella sammalpedillä kuin kuollut, heikkoa hengitystään lukuunottamatta.
”Eivät ne ikuisesti voi jatkua”, Tihkutäplä naukui valaen parhaansa mukaan toivoa ääneensä.
”Viimeistään lehtikadon tullessa-”
”Mutta vahinko on jo tapahtunut”, Vääräsydän totesi lohduttomasti ja pudisteli päätään. Tihkutäplä nyökkäsi vaisusti. Vastuu tapahtuneesta vaivasi häntä edelleen, eikä hän edes kyennyt kuvittelemaan, miten hulluna huolesta Vääräsydämen täytyi olla. Heti herätessään pitkiltä päiväuniltaan hän oli selventänyt naaraalle mitä oli tapahtunut, kuinka Salamatassu ja Yötassu olivat juosseet metsään ja kuinka hän oli pinnistellyt pelastaakseen Yötassun kuohuvasta joesta, kunnes apujoukot olivat saapuneet paikalle.
”Meidän pitäisi varmistaa, että tällaista ei tapahdu enää. Kissojen ei ole hyvä mennä joen lähelle, kun se vielä tulvii. Etenkään oppilaiden, ei yksin”, Tihkutäplä vuodatti.
”Varistähteä tai Nummipyörrettä voisi pyytää tiedottamaan kaikkia mestareita asiasta”, Vääräsydän jupisi ja puri huultaan. Tihkutäplä näki, että naaras oli lähellä purskahtaa itkuun.
”Kenenkään ei tulisi menettää pentuaan näin”, soturi jatkoi, ääni särähtäen murheellisesti. Tihkutäplä nielaisi.
”Minun täytyy mennä taas Yötassun luo”, Vääräsydän naukui hiljaa, ja kääntyi äkisti kohti parantajan pesää.
”Tietenkin”, Tihkutäplä vastasi ohuesti.
”Minä haen sinulle ja Lehtikuulle tuoresaalista”, hän huikkasi vielä klaanitoverinsa perään.

”Tihkutäplä, kerkeätkö iltapäivän rajapartioon?”
Tihkutäplä nyökkäsi Nummipyörteelle kuuliaisesti. Olisi hyväksi saada vähän tuulettaa ajatuksiaan ja saada raikasta ilmaa. Vaikka hän ei ollutkaan loukkantunut jokireissullaan, tuntui jo, että hän oli kököttänyt liian kauaa leirissä. Hän siirtyi pois aukion keskustalta sivummalle, ja ryhtyi suoristamaan sojottavaa karvoitustaan, ettei näyttäisi edelleen siltä, että oli vasta päässy pois joen virran pauhauksesta.
Tihkutäplän sydämessä läikähti iloisesti, kun hän huomasi tutun hahmon työntyvän esiin aluskasvillisuudesta ja loikkivan hänen luokseeen. Hämäräaskeleen tummanharmaa turkki oli paikoittain pörröllä selästä. Kollista näki, että hän oli juuri tullut metsältä.
”Kuulin mitä tapahtui”, harmaa kissa naukui ja nyökäytti päätään.
”Oletko kunnossa?”
”Olen, kiitos kysymästä”, Tihkutäplä vastasi hymyillen, kun kolli ilmaisi kiinnostuksensa hänen voinnistaan. Hämäräaskeleen silmät poukkoilivat sinne tänne, mikä sai naaraan hymähtämään huvittuneena. Tuntui kuluneen jo ikuisuus siitä, kun he olivat viettäneet aikaa yhdessä korjaillessaan soturienpesää.
”Oletko nähnyt muuten Laikkutassua? Olin juu-”
Hämäräaskel väräytti korvaansa.
”Hän etsi sinua aamulla”, tummanharmaa kolli totesi.
”Lähetin hänet lopulta metsästyspartioon”, soturi jatkoi hieman kiusaantuneena.
”Ai”, Tihkutäplä tokaisi. Hänen aamupäivänsä oli vierähtänyt Lehtikuun ja Vääräsydämen kanssa tapahtuneita purkaessa. Laikkutassu oli ollut varmasti tylsistynyt.
”Hyvä juttu. Hänen pitää oppia myös itsenäisyyttä, jos mielii soturiksi lähiaikoina”, harmaakuvioinen naaras naukui ja röyhisti rintaansa. Hämäräaskel nyökkäsi ja vilkaisi oppilaiden pesälle. Tihkutäplä tiesi kollin odottavan omaa oppilasta kuin kuuta nousevaa.
”Entä Salamatassu? Puhuiko Piikkiraita mitään?”
Hämäräaskeleen silmät näyttivät synkkenevän, ja Tihkutäplä katui oitis sanojaan. Hän oli valinnut väärän kissan, jolta tiedustella asiaa. Piikkiraidan mainitseminen tuntui vievän Hämäräaskeleen hyvän tuulen välittömästi mennessään.
”Koko soturienpesä kuuli hänen huutavan”, Hämäräaskel kertoi ja nosti huultaan.
”Salamatassu saa siivota klaanivanhimpien pesän seuraavan kuun ajan.”
Tihkutäplä olisi myhäillyt tyytyväisenä, jos Yötassun kohtalo ei olisi vieläkin mietityttänyt hänen takaraivossaan.
”Ei mikään huonoin rangaistus ottaen huomioon sen, miten monta avuliasta oppilasta meillä klaanissamme on. Ehkä hän ottaa opikseen.”
”Sinä myös”, Hämäräaskel naukui viileästi.
”Mitä?” Tihkutäplä räpäytti silmiään hämmentyneenä.
”Sinun ei pitäisi olla noin lepsu oppilaiden kanssa”, kolli jatkoi terävään sävyyn. Tihkutäplän suu aukesi yllättyneenä, mutta naaras sulki sen nopeasti, ettei olisi näyttänyt niin hölmistyneeltä.
”Tiedätkö edes mitä tapahtui?” hän kysyi ja puristi kyntensä maahan. Veden kylmyys tuntui ympäröivän hänet taas.
”Piikkiraidan selostuksesta, kyllä.”
”Sittenpähän tiedät, etten minä voinut tietää, mitä Salamatassulla oli mielessään!” naaras kivahti. Hämäräaskeleen silmissä kiilteli, kun hän katsoi Tihkutäplää nyt intensiivisesti silmiin. Soturi nosti kulmiaan kiukkuisesti.
”Voit alkaa arvostelemaan mestarintaitojani, kun saat viimein itse oppilaan”, hän mutisi katsellen käpäliään. Hämäräaskeleen silmät kaventuivat viiruiksi, ja leveät lavat näyttivät lysähtävän kasaan. Mitään sanomatta kolli käänsi hänelle selkänsä, ja marssi kohti sotureiden pesää. Katumus iski Tihkutäplän tajuntaan.
#Taas riita#, Tihkutäplä huokaisi mielessään, ja käveli edes takaisin kireänä. Miksi kaikki meni aina tähän pisteeseen Hämäräaskeleen kanssa? Nopeasti kiehahtaminen ei ollut hänen tyyppistään, ei missään tilanteessa, mutta hän oli kokenut Hämäräaskeleen piikittelevän hänen soturintaitojaan ja kykyjään ennenkin.
#Äh, mikä minua vaivaa?# naaras kysyi itseltään, ja ravisteli päätään harmissaan. Hän oli niin kaivannut keskusteluja Hämäräaskeleen kanssa, eikö yhden kiusallisen kommentin olisi voinut sivuuttaa? Arvostelu tuntui pahalta, mutta se nyt vain tuntui olevan Hämäräaskeleen tapa, josta ei päässyt eroon.

Varistähti kouristeli tuskissaan, tukehtuen omaan vereensä ja yrittäen rämpiä poispäin Mustakynnestä. Soturitar istui aloillaan, lipoen huulistaan verta ja katsoen silmät viirussa entisen mestarinsa jo täysin epäonnistunutta pakoyritystä. Ei tuo pääsisi pois naaraan kynsistä, vaikka kuinka yrittäisi ryömiä kauemmas. Tilassaan ei päällikkö pystyisi edes huutamaan apua, hän oli täysin entisen oppilaansa armoilla. Mustavalkea kissa nousi jaloilleen ja tassutteli kollin luokse, kumartuen sihisemään tuon korvaan.
- Luulitko tosissasi, että sinä saisit jatkaa eloasi kaikessa rauhassa sen jälkeen mitä teit minulle? Ehei, sinä kuolet tänne tänään, minua ei kiinnosta vaikka joutuisin riistämään henkesi yhdeksän kertaa!
Varistähden kasvoilla häivähti pelko ja hän kierähti selälleen, kun Mustakynsi tuon käänsi, upottaen kyntensä tuon rintaan, tuntien veren purskahtavan tassulleen. Veri valui päällikön kaulasta olevasta haavasta tuon alle maahan.
- Sinä... Et... Selviä... Tästä...! Kolli korisi ja sylki punaista nestettä suustaan. Soturitar päästi heleän naurahduksen, hän tunsi suunnatonta mielihyvää tietäessään, että hän oli tilanteesta hallussa ja jos suunnitelma onnistuisi, hän todellakin selviäisi tästä. Naaraan silmiin syntyi suorastaan hullu kiilto, kun hän kumartui jälleen lähemmäs.
- Voi, minä olen selvinnyt jo Tammiturkin ja Hiljaisuustassunkin tappamisesta, etköhän sinä käy yhtä helposti kuin he, Mustakynsi hyrisi ja hymyili leveämmin, kun Varistähden sumentuvaan katseeseen tuli hämmennys. Mustavalkealle kissalle tuli yhtäkkiä kumman vapautunut olo, kahden kissan murhan tunnustaminen kolmannen kuollessa hänen tassuissaan oli tuntunut hyvältä ja suorastaan oikealta. Hän tunnusti, mutta tieto ei pääsisi ikinä leviämään. Soturitar antoi kurkustaan kummuta kehräyksen, kun päällikön katse viimein lasittui ja yksi tuon yhdeksästä hengestä hiipui pois. Sitten miettimään, miten tappaisi tuon seuraavaksi.