"Kiitos Aaltotähti. Puroklaani voi loistavasti, jokemme ovat tulvillaan kalaa ja jokainen kissa saa syötyä mahansa täyteen hyvillä mielin. Olemme saaneet klaaniimme uuden oppilaan Hallatassun, jonka mestarina toimii Leskenelehti. Olemme myös löytäneet reviiriltämme orpopennun, minkä olemme ottaneet klaanin hoivattavaksi ja koulutettavaksi. Hänet tunnetaan nimellä Loistetassu ja hänen mestarinsa on Puronlaulu. Puroklaanilla ei oikeastaan ole muuta ilmoitettavaa... Paitsi no, olemme tehneet havaintoa jokiemme tulvimisesta, mutta syynä on tietenkin ollut vain tämä viimeaikainen sade", Ututähti naukui Neljän virran tammen aukiolla istuville kissoille. Tähtitassu oli onnekseen saanut huomata, että Nummiklaanin kohahduksen aiheuttaneiden ilmoitusasioiden jälkeen muiden klaanien uutiset olivat olleet rauhallisempia, eikä siis ollenkaan odottanut Puroklaanin päällikön puheenvuoron jälkeen sitä hälinää mikä aukealla alkoi. Kissat supisivat keskenään, osa jopa keskusteli kovempaan ääneen, yrittäen kysyä kysymyksiä useammalta kissalta kerralla. Jopa vanhemmat parantajat olivat kumartuneet supisemaan keskenään, kun parantajaoppilaat katselivat hämmentyneinä toisiinsa. Punaviirullinen naaras ei aikonut avata suutaan kysyäkseen mitä oikein tapahtui, tuskin muut oppilaat tietäisivät kun itsekin näyttivät niin hämmentyneiltä ja Ketunkynsi olisi varmasti kertonut hänelle, tai vähintään kertoisi, jos asia olisi tärkeä. Tähtitassu siis istui muiden parantajien vierellä ryhdikkäästi suu supussa ja katseli ympärillään avautuvaa kaaosta viiruuntunein silmin. Joku päälliköistä ulvaisi kokoontumisen päättyneeksi ja yksitellen klaanien johtajat hyppäsivät alas tammen oksistosta varapäälliköidensä joukkoon. Osa kissoista, parantajat mukaan lukien yrittivät päästä puhumaan kunkin klaanin johtoportaalle, mutta ennen kuin enempää kaaosta saatiin aikaiseksi, hajaantuivat päälliköt ja kissojen oli pakko lähteä seuraamaan omaa johtajaansa pois aukealta. Punaviirullinen parantajaoppilas oli koko ajan pysynyt Ketunkynnen vierellä ja nyt hölkötteli tuon kanssa Sulkatähden ja Liekkitaivaan perässä, kun he neljä lähtivät kiertämään Neljän virran tammen taakse. Vilkaistessaan olkansa yli näki naaras onnekseen, että muu heidän kokoontumispartionsa seurasi heitä kyllä, vaikkakin hieman hajanaisena. Hän kuitenkin uskoi, että päällikkö keräisi koko porukan kasaan uusiksi, kun he olisivat vain ensiksi päässeet nummille, pois muiden klaanikissojen häkellyksen joukosta.

//Sitten ignoorataan se, että nää tuli 10min myöhässä

”Näittekö miten typertyneeltä se näytti, kun kaikki hyökkäsivät yhtä aikaa sen kimppuun? Mikä pelkuri, niin iso, mutta luikki karkuun häntä koipien välissä!” Pikkukotka naukui innokkaana ja katsoi vuorotellen kolmea kissaa lähellään. Tuhkakajo hengitti raskaasti, mutta ei voinut olla tuntematta suurta helpotuksen oloa, kun ketusta ei ollut enää jäljellä kuin veriroiskeita ja karvatuppoja. Hän päästi henkäyksen ja naurunsekaisen äännähdyksen joka kieli helpottunutta oloa ja kääntyi sitten katsomaan pikkusiskoaan. Kun hän näki siskonsa verta vuotavan selän, oli tämä huumaava helpottuneisuus valahtanut soturittaren tassuihin asti ja nyt ne tuntuivat painavilta. Kuin painovoima oikein yrittäisi vetää häntä maasta läpi. Hän sai vaivoin nostettua käpäliään kävellessään Pikkukotkan luokse ja nuuhkaisi tuon selkää. Kettu oli selvästi purrut Tuhkakajon siskoa selkään, hampaiden jälkien levätessä molemmin puolin tuon selkärankaa. Haavat vuotivat verta ja näyttivät todella kivuliailta. Luultavasti ainoa syy mikä vielä piteli mustaturkkista soturitarta jaloillaan oli adrenaliinin mukana tullut tunnottomuus. Hänet pitäisi saada pikaisesti parantajalle.
"Oletteko te kunnossa?" Tummanharmaa naaras kääntyi kysymään värisevällä henkäyksellä Paarmahehkulta ja Kaunotassulta. Hän ei kunnolla kuullut itsensä puhuvan, tuntui siltä kuin soturitar olisi ollut jonkun kuplan sisällä ja hänen äänensä olisi kuulunut sen ulkopuolelta. Mustaturkkinen soturi katsoi hymyillen Tuhkakajoa - mikä näytti suorastaan epänormaalilta - mutta tuon ilme valahti, kun hän tajusi mitä häneltä oli kysytty. Kolli käännähti etsimään Kaunotassua, joka puoliksi istui ja puoliksi makasi lehtipuun runkoa vasten, mihin sinisilmäinen kissa oli hänet taistelun tujakoinnissa raahannut ketun hampaiden ulottumattomiin. Oppilas kampesi itsensä irvistellen istumaan ja nyökytteli päätään.
"Ei minua satu muualle kuin tähän tassuun. En usko, että se kettu edes osui minuun kertaakaan", valkoturkkinen naaras selitti ja katseli silmät kiiluen suuntaan mihin petoeläin oli karannut. Tummanharmaa soturitar arveli, että jos tuon tassu olisi kunnossa, olisi ollut varmaa, että kettu olisi ajettu Vuoristoklaanin rajalle asti. Paarmahehku nyökkäsi ja väräytti sitten korviaan, kun Tuhkakajon katse siirtyi tuohon. Soturi murahti ja nuuhkaisi omaa runnottua etutassuaan.
"Olen ihan kunnossa", kolli sanoi pikaisesti ja testasi varovasti kuinka tassulle pystyisi varaamaan painoa, mikä näytti sattuvan, sillä käpälä nousi nopeammin takaisin ilmaan kuin se oli laskettu. Tummanharmaa soturitar luimi korviaan ja katsoi tuota epäileväisenä. Tassu näytti pahalta ja tiputti verta maahan.
*Koomista, nyt sekä mestarin että oppilaan etutassu on käyttökyvytön.* Tuhkakajo mietti.
"Varmasti? Tuo koipesi näyttää aika pahalta", tummanharmaa soturitar totesi, mutta ei ehtinyt kuulemaan mitä Paarmahehkulla oli sanottavana takaisin, kun Pikkukotka nojautui äkisti hänen kylkeään päin. Normaalisti äkillinen tönäys ja paino ei olisi hetkauttanut naarasta mitenkään, mutta nyt kova kipu suorastaan kipiöi hänen kyljestään, kun pikkusisar siihen nojasi. Hän sihahti kivusta ja puri hampaitaan yhteen, yrittäen totuuttaa itseään epämukavaan tunteeseen, muuten sinisilmä olisi töytäissyt pikkusiskonsa pois läheltään, mikä olisi sitten johtanut varmasti tuon kaatumiseen. Ei sisko muuten häneen nojailisi, ellei tuntuisi maan ja taivaan vaihtavan paikkoja. Tuhkakajo nosti häntänsä mustaturkkisen soturittaren alaselän päälle ja silitteli varovasti sitä.
"Pikkukotka?" Tummanharmaa soturitar kutsui sisartaan, joka äännähti vastauksena ja tapitti omia etutassujaan huonovointisen näköisenä. Tuo laskeutui takamukselleen ja nojautui vielä vahvemmin isosiskoonsa. Sinisilmäinen naaras olisi nyt varma, että jos häneltä ei tuosta kyseisestä kyljestä olisi luu murtunut, siinä oli aivan himskatin kipeä mustelma. Hämärä muisto ketun kanssa kamppailusta ja tuon terävään olkalapaan osumisesta kylki edellä häivähti Tuhkakajon mielessä.
"Anteeksi... Alkoi vain kamalasti pyörryttää", Pikkukotka mutisi ja kohotti katseensa hetkeksi siskoonsa. Hän nyökkäsi ja kosketti kuonollaan tuon mustaa otsaa, sipaisten samalla taistelun tuoksinnassa sekaisin menneet karvat suoriksi. Heidän kaikkien pitäisi päästä parantajan hoivaan nopeasti... Mutta miten he selviäisivät ylös vuoristoon asti, kun heistä jokainen oli jollakin tasolla loukkaantunut? Tummanharmaa soturitar sulki silmänsä ja laski leukansa pikkusisarensa pään päälle. Hän ei mitenkään jaksanut ajatella asiaa nyt...

"Täällähän te olette!"
Tuhkakajo havahtui horteestaan kuullessaan tutun äänen jostakin läheltään. Hän avasi silmänsä ja joutui hetken totuttelemaan pimeässä näkemiseen, ennen kuin näki partion kokoisen rykelmän juoksevan puiden lomasta heidän luokseen. Etunenässä juoksi pienikokoinen musta kolli Aaltotähti, rinnallaan huolestuneen näköinen Kaunokirjo ja toisella puolella kulmat kurtussa juokseva Tomukukka. Partion perää pitivät Hiutaletassu ja Salamatassu, jonka kumpaisenkin ilme kirkastui, kun he saivat Kaunotassun näköpiiriinsä.
"Me aloimme jo olla huolissamme!"
Tuhkakajo kurtisti omia kulmiaan ja nosti päänsä puskeakseen luokseen juossutta emoaan tuon poskeen. Hän oli hämmentynyt, tuntui siltä, että hän olisi pitänyt silmiään kiinni ehkä muutaman sydämenlyönnin, mutta samaan aikaan hänestä tuntui siltä kuin olisi nukahtanut pidemmäksi aikaa. Tummanharmaa soturitar nousi jaloilleen ja asteli muutaman askeleen taaemmas, kun Kaunokirjo alkoi hössöttämään Pikkukotkan ympärillä, kysellen tuon vointia ja varmistaen, että tuo olisi vielä kunolla tajuissaan. Hän käänsi katseensa emostaan Paarmahehkuun, joka keskusteli Tomukukan kanssa. Soturin emo ei näyttänyt yhtä hysteeriseltä kuin Kaunokirjo, mutta tuon kasvoja uursi huoli, vaikka naaras muuten pysyi rauhallisena.
"Mitä teille oikein tapahtui? Haistoimme todella tuoreen ketunjäljen ja lähdimme seuraamaan sitä, päätyen sitten tänne", Aaltotähti kysyi heiltä, vilkaisten sitten Tuhkakajon suuntaan, joka tassutteli johtajansa ja isänsä luo. Päällikkö hipaisi hännällään vanhimman tyttärensä lapaa ja silmäili tuon kehoa kuin vammojaetsien. Samalla naaras kuuli kuinka Kaunotassu hehkutti nyrjäyttämästään tassustaan hieman kauempana heistä. Kuulemma oli saanut sen taistelun tuoksinnassa vuoristopolulla liukastumisen sijaan. Tummanharmaa soturitar hymähti ja katsahti taivaalle. Kuu oli nousemassa huippuunsa, olivatko he olleet leiristä jo niin kauan poissa, että oli ehtinyt tulemaan yö?
"Se kettu kävi meidän kimppuumme, oli ilmeisesti etsimässä ruokaa täältäpäin. Lähti kyllä häntä koipien välissä pois ja tuskin uskaltaa astua tassullansakkaan uudestaan näin syvälle reviirillemme", Paarmahehku selitti yksitoikkoisena ja väräytti korvaansa. Päällikön katse kävi vuorotellen kummassakin kissassa ja isänsä katseen huomatessaan tummanharmaa soturitar nyökkäsi myötäilevänä.
"Ollaan kuitenkin kaikki ainakin jotenkin kunnossa", hän sanoi ja kääntyi katsomaan Pikkukotkaa ja Kaunokirjoa, jotka olivat hitaaseen tahtiin lähteneet tassuttelemaan vuoristoon johtavaa polkua kohti. Mustan naaraan turkki sulautui varjoihin, mutta Tuhkakajo näki kuinka paljon tukea pikkusisar tarvitsi emoltaan kävelyyn. Tuon selkä aiheutti varmasti huimat kivut kävellessä.
"Hyvä, lähtekääpäs te edeltäpäin leiriin niin käyn varmistamassa, että se kettu on varmasti luikkinut tiehensä eikä ole yllättämässä huomisaamun partioita. Tulen myöhemmin pyytämään teitä jokaista vuorotellen raportoimaan tapahtumasta minulle, kertomaan siis tarkasti alusta loppuun mitä oikein tapahtui", Aaltotähti selitti ja viittoi väkeä lähtemään kumppaninsa ja toisen tyttärensä perään. Tummanharmaa soturitar tunsi sydämensä heittävän kuperkeikan, kun hän kuuli isänsä aikovan lähteä yksin ketun perään. Jos Kaunokirjo olisi ollut tarpeeksi lähellä kuullakseen, olisi tuo varmasti esittänyt vastalauseensa, varmasti varsin äänekkäästi. Kieltämättä ei Tuhkakajokaan halunnut päällikön vain karkaavan paikalta vaan saattavan heidät, hänet, leiriin. Sitten tuo voisi lähettää toisen partion selvittämään petoeläimen pakoreittiä ja jäädä heidän lepopetiensä viereen valvomaan. Sinisilmäinen naaras ei kuitenkaan sanonut tätä ääneen, vaan katseli kollin suuntaan anovasti, tuntien kyynelten tekevän tuloaan.
"Selvä, varmistan että pääsemme kaikki leiriin ja lähetämme partion jos olet hälyttävän pitkään poissa", Tomukukka naukaisi ja tassutteli oppilaiden luokse ohjastamaan noita Kaunotassun talutuksessa leiriin. Aaltotähti nyökkäsi Paarmahehkulle, sekä Tuhkakajolle - kiinnittämättä sen kummemmin huomiota tuon anovaan ilmeeseen - ja lähti jolkottamaan takaisin suuntaan, mistä heidän partionsa oli äsken saapunut. Soturitar katseli nyt kyyneliä täynnä olevin silmin isänsä menoa ja ei voinut olla tuntematta sitä yksinäisyyden tunnetta minkä tuo jätti jälkeensä. Vilkaistessaan muihin kissoihin hän huomasi Paarmahehkun tuijottavan häntä mitäänsanomattomalla katseella, mikä sai naaraan nopeasti kääntämään päänsä pois ja niiskaisemaan jo poskille valuvia kyyneleitään. He, hän, oli juuri päihittänyt ketun ja sai ilman suurempia vammoja jatkaa elämäänsä, eikö sellaisen jälkeen pitäisi olla iloinen ja kiitollinen? Miksi tämä suru ja katkeruus sitten kaiversivat niin kovin?
Hammasta purren Tuhkakajo lähti hitaasti liikkeelle, kävellen suuntaan mihin Kaunokirjo ja Pikkukotka olivat kadonneet. Ajatukset myllersivät ja metsän äänet tuntuivat ajautuvan jonnekin kauas, hänen kuplansa toiselle puolelle.

Mustakynsi onnistui livahtamaan leiriaukiolta kenenkään huomaamatta ja Varistähti perässään. Päällikölle ei ollut tullut mieleenkään kysyä miksi Lehtikuu tapaisi heidät joen pohjoispuolella eikä pesässään, saatikka sitten ilmoittaa Nummipyörteelle lähdöstään. Kukaan ei tietäsi, että päällikkö oli poistunut leiristä. Soturittaresta tuntui siltä kuin joku korkeampi voima olisi varmistanut sen, että he pääsisivät huomaamatta leiristä, sillä varapäällikkö yleensä tarkkaili leiriaukiota kuin haukka seuraavaa saalistaan. Nyt aukea oli ollut melkein tyhjillään, ainoastaan Vääräsydän ja Tihkutäplä olivat olleet parantajan pesän edustalla juttelemassa eikä naaras uskonut noita kiinnostavan mihin hän ja kolli olivat oikein menossa. Mustavalkea kissa varmisti, että he kulkisivat joen pohjoispuolelle sellaista reittiä, mitä partiot eivät normaalisti kulkisi.
- En voi uskoa, että minusta tulee isä... Pennuistamme tulee Kuutamoklaanin mahtavimpia sotureita! Varistähti naukaisi ja vaikutti olevan ylpeimmillään. Mustakynsi puristi hampaitaan yhteen ettei olisi sättinyt tuota hengiltä, hän ei ymmärtänyt miten oli oppilasaikoinaan kestänyt päällikön jatkuvaa mahtailua. Hän luimi korviaan ja kiristi vauhtia, mitä kauemmas he pääsisivät leiristä ja mahdollisilta ylimääräisiltä korvilta, sen parempi. Pian kaksikko saapui paisuneelle joelle, missä Tihkutäplä ja Yötassu olivat saaneet taistella hengestään ja kiersivät joen vartta niin pitkälle, että tuon yli pääsi menemään aistinkiviä pitkin. Soturitar ei ollut onnekseen haistanut joen toisella puolella tuoreita hajumerkkejä muista klaanitovereistaan, joten he olivat kulkeneet ainakin tähän asti huomaamatta. Heidän pitäisi päästä enää vähän matkaa pohjoisempaan...
- Miksi Lehtikuu haluaa tavata meidät juuri täällä? Varistähti yhtäkkiä naukui ja haisteli ilmaa, yrittäen ilmeisesti saada vainua parantajasta, joka ei tietenkään olisi lähelläkään heitä. Mustakynsi nielaisi ja katsahti taivaalle. Tiheät havupuut olivat jääneet taaemmas ja taivaan erotti paljon selkeämmin. Aurinkohuippu läheni, Oksakatse olisi varmaankin jo lähtenyt leiristä häntä etsimään, mutta jos tuo tarkistaisi alueen kunnolla ja varmisti ettei häntä seurata, olisi aikaa vielä hyvin.
*Tee se, tee se nyt! Tapa hänet, tapa hänet vaikka yhdeksän kertaa jos on tarve!* Ääni naaraan pään sisällä kuiski ja hitaasti hän pysäytti vauhtinsa ja kääntyi katsomaan päällikköään utuisella katseella, ennen kuin hänen keltaiset silmänsä roihahtivat raivosta liekkeihin ja hän hyökkäsi entisen mestarinsa kimppuun.

Näkyi pelkästään tukahduttavaa pimeyttä, kun Murattituuli kieppui virtaavan veden mukana. Naaras pelkäsi jokainen sekunti, että iskeytyisi vuorenseinämään ja menettäisi henkensä. Hänen näkönsä sumeni yhtäkkiä, ja koko maailma pimeni.

Murattituuli heräsi. Hänen turkkinsa oli märkä, aivan kuin uni olisi ollut totta. Naaras vilkuili ympärilleen tarkistaakseen että mitään ei ollut käynyt. Pesän lattia melkein lainehti. "Nähtävästi sisään on päässyt vettä", hän huokaisi ja alkoi kuivaamaan turkkiaan.

Kun hän oli saanut turkkinsa kuivattua, hän tassutti aukiolle. Naaras työnsi päänsä uloskäynnin raosta ja veti päänsä sitten nopeasti takaisin. Hänen viiksistään roikkui sadepisaroita, jotka hän nopealla tassunpyyhkäisyllä otti pois. Tuoresaaliskasa oli juuri ja juuri matalan vedenpinnan yläpuolella. Hän koukkasi kostean myyrän kasasta kynnellään, mutta laittoi sen sitten takaisin. "Ei herätä ruokahalua tuo", hän mutisi itsekseen ja kääntyi. Murattituuli käveli ulos leiristä ja pörhisti karvansa suojaksi tihkusateelta. Hän lähti tassuttamaan eteenpäin kohti vuoristopolkuja. Naaras tähyili taivaalle kotkien varalta, ja vaelsi eteenpäin rankkenevassa tihkusateessa keskellä vuoria. Hän tarvitsi nyt omaa aikaa tuon kamalan painajaisen jälkeen.

"On kyllä osuvaan aikaan tullut tuo painajainen", hän ajatteli ääneen ja istuutui pienen kallionulkoneman alle, jossa oli hieman tuulen- ja sateensuojaa. Hän katseli virtaavaa vettä joka huuhtoutui rinteiltä vuoriston pohjalle. Vaikka olikin viherlehti, vuoristossa oli siltikin purevan kylmä. *Kohta pitää lähteä takaisin, jotta en huuhtoudu aivan pohjalle*, hän ajatteli synkästi. Naaras nousi ylös ja lähti takaisin kohti Vuoristoklaanin leiriin.

Sitten se tapahtui. Viereisen kallioseinämän takaa tuli valtava aalto, joka tempaisi polulla tasapainottelevan Murattituulen mukanaan. Hänen rääkäisynsä tukahtui veden mukana. *Aivan kuin siinä unessa*, naaras ajatteli paniikissa ja räpiköi tassuillaan. Äkkiä, aivan odottamatta, Murattituuli tömähti johonkin kovaan ja koko maailma pimeni.

// Haluaisin Muratille ehkä sen roolin tossa ennustuksessa joka niiku sovittelee klaanien välillä tai sillee :)

Lumisydäntä väsytti aivan hirveästi ja hänestä tuntui siltä kuin ei olisi kunnolla päässyt kävelemään. Aamu oli ollut ihan tavallinen, ainakin aluksi. Aamutäplä oli saapunut sotureiden pesään herättämään pikkuveljeään ja oli vaikuttanut kumman iloiselta. Kun soturi oli ihmetellyt isosiskonsa kummallista käytöstä, tuo oli sanonut saaneensa luvan Ututähdeltä lähteä arvioimaan Henkitassun metsästystä, kunhan ottaisi toisen soturin mukaan ja Kotkamieli huolehtisi sen ajan Mesipennusta ja Ukkospennusta. Kuningatar halusi lähteä harmaalaikkuisen veljensä kanssa, olihan tuon oppilas auttanut pentutarhan rakentamisessa ja Jalotassu oli niin hyvällä mallilla koulutuksessaan, että hänenkin metsästystään pystyi arvioimaan. Kun he sitten kertoivat uutisensa oppilailleen, Lumisydämen yhä heräillen alkavaan päivään, olivat molemmat kollit hypätä taivaisiin odotuksesta.
"Ututähden mielestä meidän on aika tarkkailla teidän metsästystaitojanne. Tämä tarkoittaa sitä, että te kumpikin metsästätte yksin teille annetuilla alueilla. Aikaa on auringonlaskuun", Aamutäplä selitti.
"Lähdemme sitten heti!" Henkitassu kehräsi ja kumpikin oppilas lähti leirin suuaukolta eri suuntiin, annetuille metsästysalueille. Lumisydän oli pistänyt Jalotassun metsästämään aika lähelle vanhempaa oppilasta, sillä halusi pitää samalla silmällään sisartaan. Tuo oli viimeiset kuusi kuuta oleskellut pentutarhassa ja tuon taistelutaidot olisivat varmasti ruosteessa, jos jokin keksisikin hyökätä hänen kimppuunsa, puhumattakaan surkastuneista lihaksista ja kestävyyden laskemisesta. Jalotassu alkoi juosta Neljän virran tammen suuntaan, kun Henkitassu taas lähtisi Puroklaanin ja Nummiklaanin rajan lähettyville. Harmaaturkkisen oppilaan päästessä perille, tuon mestarin seuraten huomaamatta tuon kannoilla, tuo hidasti vauhtiaan ja rupesi selkeästi kuuntelemaan ympäristöään ja mitä kaikkea alueella olisi. Soturi sai ainakin itse vainun vesimyyrästä ja muutama hetki myöhemmin myös Jalotassu äkkäsi sen ja rupesi hiipimään hajun lähdettä kohti. Yhtäkkiä oppilas hyppäsi ja päästi ulvahduksen suustaan. Harmaalaikkuinen kolli hätkähti, hän ei osannut odottaa harmaaturkkisen kollin päästävän minkäänlaisia ääniä metsästäessään. Ehkä tuo oli ollut vain liian innoissaan ja vahingossa päästänyt älähdyksen. Vesimyyrä oli kuitenkin huomannut hänet, mutta ei ehtinyt pakoon, kun Jalotassu oli jo tappanut sen. Onneksi, sillä nyt kaikki riista tästä lähistöltä Neljän virran tammelle saakka olisi karkoitettu. Toivotavasti ääni ei ollut kuulunut Henkitassun alueelle asti ja ehtinyt sabotoida tuon arviota. Jalotassu yritti saada uutta vainua maariistasta, mutta tajusi sen jälkeen virheensä ja kyykistyi lähellä kulkevan joen ääreen hetkeksi kalastamaan. Oppilas ei selvästi napannut suomueläimiä täydellä keskittymisellä, sillä hän pysähtyi aina hetkeksi vilkuilemaan ympärilleen ja haistelemaan, josko lisää maariistaa olisi saapunut paikalle. Aurinko ehti kohoamaan huippuunsa, kun Lumisydän sai haistettua vilauksen oravasta, minkä hänen oppilaansa oli jo saanut jäljitettyä. Harmaaturkkinen kolli näki riistaeläimen ja kiipesi varovasti, eläimen huomaamatta puuhun ja tappoi sitten senkin, kun orava oli kiipeämässä takaisin alas ja sai huomata olevansa vastakkain kissan kanssa. Jalotassu hautasi jyrsijät maahan ja peitti ne mullalla, ennen kuin vaihtoi maisemaa ja lähti kulkemaan syvemmälle sisäreviirille. Soturi kiersi taas oppilaansa taakse, ennen kuin alkoi seuraamaa tuon metsästystä. Harmaaturkknen kolli oli vaanimassa hiirtä, mikä oli helppo pala hänelle.
Ilalla, kun heidän nelikkonsa palasi leiriin, oli Jalotassulla saaliinaan orava, vesimyyrä ja hiiri, kun taas Henkitassu oli saanut kiinni jäniksen, kaksi rastasta ja pääskysen. Tietenkin kummallakin oppilaalla oli myös mukanaan kasapäin kaloja, joita Aamutäplä ja Lumisydän sai kantaa, niin että leukoja varmasti särkisi vielä huomenna. Kissat veivät saaliit tuoresaaliskasaan ja Jalotassu höpötti siitä, kuinka hurjan hauska päivä hänellä oli ollut.

Leijonakysi kihisi kiukusta, kun Nummiklaanin partio, Kostokynsi mukanaan, lähti juoksemaan Nummiklaanin reviirin halki. Sulkatähti oli antanut erakolle luvan reviirin ylitykselle, kunhan Nummiklaanin partio olisi tuota saattamassa. Ilmeisesti Nummiklaanin päälliköstä oli tulossa niin vanhuudenhöperö, että tuo ilman sen kummempia kyselyitä päästi erakkoja vaeltamaan heidän reviirinsä läpi. Soturi tiesi, että kun tämä tieto leviäisi, heidän reviirinsä tulisi kuhisemaan yhtenään muka vain 'reviirin ylittäviä' kissoja. Samalla hupenisivat kanit sekä muu riista ja he näyttäisiät heikoilta, jopa erakkojen silmissä. Tulisi valtataisteluita, yllätyshyökkäyksiä ja niin paljon murhia... He olisivat pian leirissä. Haukkakiito oli vaihtanut kollin kanssa paikkoja, kermanvaalea kissa palaisi Sulkatähden, Timaliviiksen ja Kanervatassun kanssa leiriin, kun Varjokukan johtama yöpartio saattaisi Kostokynnen rajalle.
"Missä olette olleet?" Liekkitaivaan kehräys kuului pimeältä leiriaukiolta, kun hän oli ottamassa kotiinpalaajia vastaan yölliseltä tehtävältään. Leijonakynsi ei suuttumukseltaan pystynyt puhumaan, tai jos hän olisi avannut suunsa, hän olisi aloittanun sellaisen rähjäyksen, mikä jatkuisi aamuun asti. Soturi marssi niin äkäisenä sotureiden pesään, että oli vähällä törmätä Kanervatassuun, mutta oppilas oli omaksi onnekseen ehtinyt pompata pois alta.
*Täysin hiirenaivoisia ketunläjiä kaikki!* Kolli ajatteli tömistellessään pesään.

Seuraava päivä onneksi saapui pian ja Leijonakynsi pääsi purkamaan turhautumistaan ojentamalla uusinta oppilastaan Kottaraistassua. Yöllisessä unessaan hän oli muitta mutkitta surmannut Leopardilaikun ennen kuin tuo oli edes ehtinyt avaamaan suutaan siihen tavalliseen repliikkiin, mutta unessa tapahtunut rääkkäys ei riittänyt soturille, ainakaan sen perusteella miten hän huusi ja karjui oppilaalleen kun tuo ei tuntunut tajuavan oikean vaanimisasennon tärkeyttä.
"Sinä et voi näyttää tuolta vaaniessasi maariistaa, jopa sokea siili näkisi sinut monen puunmitan päästä! Ja pidä se häntäsi kurissa tai joudun muuten puraisemaan sen irti!"

Tämä olisi sota!
"Ututähti! Luuklaani on rakentamassa uutta leiriä Puroklaanin reviirille! Voin vannoa, että puhun totta!" Tammisydän huusi päästessään Puroklaanin leiriin ensimmäisenä. He olivat muutama hetki sitten kömpineet ylös joesta ja lähteneet siitä sitten kiireen vilkkaa Puroklaanin leiriä kohti kertomaan luuklaanilaisista jotka rakensivat uutta leiriään heidän alueelleen. Oranssiturkkinen soturitar ei ollut edes tarkistanut oliko Ututähti vielä palannut Vuoristoklaanista vaan oli heti alkanut kailottamaan, kun oli saanut etutassunsa leirin sisäänkäynnistä sisälle. Päällikkö kuitenkin seisoi leiriaukealla, oli ilmeisesti ollut juuri juttelemassa Hiiriturkille, mutta oli nyt kääntänyt silmänsä kumppaniinsa ja nyt katseli tuota epäilevästi.
"En usko. Kuolontähti on aina pitänyt leirinsä vuoristossa, ei hän olisi niin typerä, että alkaisi rakentamaan toista Puroklaanin reviirille", lumenvalkea naaras naukui ja tutkaili Tammisydäntä kysyvästi. Turkoosisilmäinen naaras mulkaisi tuota pahasti. Hänen päässään alkoi sumeta kiukun kasvaessa. Eikö hänen oma kumppaninsa uskonut häntä? Vaikka tilanne oli selvästi tärkeä ja kiireinen? Oranssiturkkinen soturitar kuuli juoksuaskeleita takaansa ja käänsi päätään katsoakseen Sädetaivasta, joka oli päässyt hänen viereensä leiriaukiolle.
"Hän puhuu totta!" Sädetaivas naukui ja katsahti Tammisydämeen lempeästi. Vaan Tammisydän ei katseesta leppynytkään. Hän sihisi kiukusta. Turkoosisilmäinen naaras ei voinut uskoa, että Ututähti ei ollut uskonut häntä. Päällikkö siristi silmiään.
"Oppilaat, menkää pesiinne! Heti!" Lumenvalkea naaras ärjäisi ja kääntyi vasta sitten katsomaan paikalle saapunutta partiota, kun oli ensiksi varmistanut etteivät klaanin nuorimmat olleet kuuntelemassa. Oranssiturkkinen soturitar tunsi itsensä voimattomaksi. Hänen kumppaninsa oli sitten kai aina luottanut Sädetaivaaseen häntä itseään enemmän.

Jääsilmä hurjistui kuullessaan miten Kuolontähti vähät välitti Luuklaania kohtaavasta uhkasta.
"Rauhoitu", Matukka yritti tyynnytellä klaanitoveriaan, sillä oli huomannut tuon hurjistuneen ilmeen ja aikeen huutaa vastalauseita päin päällikön naamaa. Luottosoturi ohjasi ärtyneen soturittaren uuteen sotureiden pesään ja ohjasi tuon omalle makuualuselleen, naaras ei ollut 'kerennyt' tuomaan uutta petiään pesään. Kolli kehotti punaoranssia kissaa nukkumaan ärtyyntyneisyytensä pois, varsinkin kun Kuolontähti ei ollut vielä keksinyt rankaista entistä oppilastaan tuon ilmoitusasialla. Kuka tahansa muu olisi varmasti vihastunut vielä enemmän siitä, että heidän tunteitaan vähäteltiin ja yritettiin saada aisoihin ohjaamalla kissa nukkumaan, mutta sinisilmä ei ikinä sanoisi ei päiväunille. Niinpä hän käpriintyi sammaleelle ja nukahti nopeasti.

"Saapukoon jokainen tappamiseen pystyvä Luukummulle klaanikokoukseen!" Kuolontähti murisi ja Jääsilmä heräsi yhtä nopeasti kuin oli nukahtanutkin. Kissoja virtasi pienelle leiriaukealle joistakin valmiista pesistä, osa oli ollut makoilemassa aukealla jo valmiiksi. Soturitar venytteli unisena ja sipaisi muutaman kerran turkkiaan, astellen sitten ulos aikeinaan jatkaa turkkinsa pesua siellä. Ilta oli saapunut ja tummat sadepilvet olivat peittäneet taivaanrantaan laskeutuneen auringon, sekä toiselta puolelta nousevan kuun. Eikö tämä sadejakso tulisi ikinä loppumaan? Naaras tassutteli takariviin ja alkoi sukia turkkiaan, kuunnellen vain puolella korvalla päällikkönsä ilmoitusasiaa.
"Klaanini. Olemme joutuneet pakenemaan Tulikammion läheisyydestä ja tekemään uuden leirin vihollisklaanin reviirille. Vaikka joudummekin elämään tästälähin varpaillamme puroklaanilaisten takia, on tässä myös hyviäkin puolia. Vuoristossa oli vähän riistaa, mutta nyt tassujemme ulottuvilla ovat Puroklaanin kalarikkaat joet ja vieressämme kasvaa metsä mikä kuhisee elämää. Anastamme puroista kaloja ja haravoimme metsästä jänikset, hiiret rastaat ja oravat. Me emme tästä hevillä liikahda, vaikka Puroklaani kuinka yrittäisi meitä pois häätää! Noniin... Haluan myös nimittää kaksi uutta soturia. Pajutassu ja Pihlajatassu", Kuolontähti huusi. Kaksi oppilasta pinkoivat päällikönsä hyytävän katseen alle.
"Pyydän Pimeydenmetsän henkiä kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ankarasti Luuklaanin tavoille ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Pajutassu ja Pihlajatassu, lupaatteko noudattaa Verilakia ja suojella tätä klaania kuolemaanne saakka?"
Jääsilmän keskittyminen herpaantui, sillä taivaalta alkoi taas ripottamaan ja hän perääntyi läheisen puun lehtien alle suojaan. Hän ehti kuulemaan miten Pajutassusta tuli Pajumuta - erikoinen nimivalinta - ja Pihlajatassusta Pihlajamyrsky - joka onneksi oli edeltäjäänsä parempi - ja kuinka Kuolontähti ilmoitti lähtevänsä kahden tuoreen soturin kanssa Tulikammiolle pikimmiten.

Näky Tuhkakajon kyynelevistä kasvoista sai Paarmahehkun jähmettymään sijoilleen. Kolli tuijotti klaanitoverieen, ja kun tummanharmaa naaras huomasi tämän ja käänsi päänsä pois, hän korjasi hämmentyneen ilmeensä ja syventyi tutkimaan katseellaan läheisen pensaan vahapintaisia lehtiä, ja köynnöskasvin rosoisia reunoja. Tuntui siltä, että hän oli nähnyt jotain yksityistä, jotain mitä ei olisi pitänyt. Mistä Tuhkakajo edes itki? Purkautuiko taistelun huuma tunnereaktiona, vai oliko soturi huolissaan loukkaantuneesta sisarestaan?
Lehdet värisivät vielä Aaltotähden jäljiltä, kun päällikkö oli lähtenyt varmistamaan, että heidän päihittämänsä kettu oli varmasti lähtenyt Vuoristoklaanin reviiriltä. Paarmahehku katsoi suuntaan hajamielisenä, kun he lähtivät viimein kohti leiriä. Oliko Aaltotähti tehnyt jotain suututtaakseen tyttärensä? Paarmahehku uskaltautui vilkaisemaan Tuhkakajoa, mutta näki vain naaraan takaraivon. Tomukukka ja Hiutaletassu ja Salamatassu kannatellen Kaunotassua kulkivat heidän edellään, ja Kaunokirjo ja Pikkukotka olivat jo kadonneet edelle päin. Paarmahehku huokaisi syvään, ja kiristi kulkutahtiaan, joka oli loukkaantuneen käpälän takia tavallista hitaampi.
”Sattuiko sinulla minnekkään?” kolli kysyi jäykästi yrittäen parhaansa mukaan pehmentää äänensävyään, ja yritti katsoa vaivihkaa, itkikö sinisilmäinen naaras vielä.
”Kylkeen vain vähän”, Tuhkakajo vastasi irrottamatta katsettaan menosuunnasta.
”Vai niin..”
Musta kolli vilkaisi pyöreää kuuta ja kirosi mielessään. Mitä hän oikein yritti? Sekaantua asioihin, jotka eivät kuuluneet hänelle?
”Paarmahehku, tarvitsetko apua?” Tomukukka naukui kauempaa, kun polku lähti kaartamaan ylös päin. Paarmahehku pudisti päätään emolleen, joka jättäytyi taaemmas niin, että oli pian keskustelumatkan päässä hänestä ja Tuhkakajosta.
”Miten Kaunotassu pärjää?” Paarmahehku kysyi hiljaa, ja puri huomaamattomasti hammastaan. Hänen oli varottava varaamasta liikaa painoa ketun rusentamalle tassulleen, sillä kipu oli sietämätön. Tasapainottelu kolmen käpälän välillä lähes normaalin kävelytahdin näköisesti ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut kovin vaikeaa, olihan kolli joutunut tasapainottelemaan koko elämänsä vuoristopoluilla kulkiessaan.
”Hiutaletassun ja Salamatassun avulla hän pääsee leiriin kyllä. Hän on kyllä rohkea oppilas, en voi kuvitella että monikaan hänen ikäisistään uskaltautuisi taisteluun kettua vastaan.”
”Niin”, Paarmahehku mumisi. Nuorina kissoina he olivat aluksi kaikki olleet kauhuissaan, mutta lopulta kaikki oli kääntynyt hyvin. Myös Kaunotassu oli käyttäytynyt pelottomasti käydessään kiinni ketun häntään, vaikka olikin ollut vaarassa loukkaantua raajarikkona vieläkin pahemmin. Parasta kaikessa kuitenkin oli, että muut luulivat Kaunotassun loukanneen tassunsa taistelussa kettua vastaan. Kukaan ei saisi selville, että Paarmahehku oli käytännössä toiminnallaan aiheuttanut koko kettuskandaalin.
”Toivottavasti ette joudu olemaan liian kauan noiden käpälävammojen takia poissa tehtävistänne”, Tomukukka naukui ja silmäili tietäväisesti Paarmahehkun välissä roikottamaa tassua.
”En usko että ne ovat niin pahoja”, hiilenmusta kolli vakuutti ja pinnisteli, ettei olisi päästänyt kivusta kielivää pihinää hampaittensa välistä.
”Haluaisin kuitenkin jo leiriin lepäämään”, hän jatkoi.
”Tästä tuli pitkä päivä.”
”Älä muuta sano. Olin todella huolissani, kun huomasime, että olitte poissa näin myöhään, eikä kukaan tiennyt mihin olitte menneet”, Tomukukka jatkoi juttelua. Paarmahehku nakkeli niskojaan. Hänen olisi kai pitänyt pahoitella tapahtunutta emolleen. Toivottavasti kukaan ei keksisi kysyä, mitä he ylipäätään olivat olleet tekemässä vuoristossa neljästään. Toivottavasti hänen ei ylipäätään tarvitsisi kertoa joka kissalle erikseen tapahtuneesta. Olihan aika erikoista, että he olivat kohdanneet ketun ja ajaneetkin sen pois, ainakin melkein. Tarinassa ei ollut kuitenkaan paljoa kehuttavaa, ottaen huomioon sen, että hän oli mennyt telomaan käpälänsäkin.
”Olen ylpeä teistä kaikista”, Tomukukka naukui ja katsoi poikaansa keltaiset silmät hohtaen pimeässä.
”Kerro vielä kerran, miten se kaikki tapahtuikaan.”
Paarmahehku kurtisti kulmiaan, ja aloitti jälleen selonteon siitä, kuinka he haistoivat ketun ollessaan kävelemässä metsäpolkua pitkin kohti leiriä.

Katajapentu suki tuuheaa turkkiaan verkkaisesti pentutarhan edustalla. Joskus kohta oli ollut juuri oikea paikka auringossa kellimiseen, sillä auringonsäteet olivat ujottautuneet leiriluolan suulta juuri siihen kohtaan, mutta nyt leirissä ei oltu nähty aurinkoa muutamaan päivään. Kurotellessaan yltääkseen sukimaan selkäänsä naaras kuuli askelia sivultaan, mikä sai hänet lopettamaan touhunsa ja hyppäämään valmiusasentoon, jos joku muista pennuista yrittäisi tehdä yllätyshyökkäyksen. Katajapennun yllätykseksi pentutarhan edustalle astellut kissa oli Kotkasumu.
”Katajapentu! Miten sinä olet näin aikaisin hereillä?” soturi naukui leuoissaan pitelemänsä myyrän läpi ja tassutteli lähemmäs tytärtään. Katajapentu ponkaisi ylös ja loikkasi puskemaan isänsä lapaa.
”Tulitko juuri aamupartiosta?” musta naaras mumisi hänen turkkiinsa, ja katsoi arvioivasti tummaraidallisen kissan tuomisia. Kotkasumu nyökkäsi ja tiputti myyrän maahan.
”Oli varmaan hyvä riistaonni?” Katajapentu jatkoi vilkaisten leirin uloskäynnille.
”Siellä ei näytä satavan enää yhtä paljon.”
”Tänään näyttäisi olevan selkeämpi päivä, kiitos Tähtiklaanin”, Kotkasumu kehrähti.
”He taitavat tietää, että tänään on tärkeä päivä.”
”Miten niin?” Katajapentu kysyi. Pennun korvat pyöristyivät hörölle uteliaina.
”Juttelin juuri Aaltotähden kanssa. Sinusta ja Seittipennusta tulee tänään soturioppilaita”, Kotkasumu paljasti hymyillen. Ylpeys kiilteli leveäkasvoisen kollisoturin silmissä.
”Olin juuri tulossa kertomaan.”
”Oikeasti?” Katajapentu hypähti, ja juoksi sisälle pentutarhaan. Sen kylmät kiviseinät oli jo nähty, sillä tänään oli virallisesti se päivä, kun hän ja Seittipentu muuttaisivat oppilaiden pesään!
”Seittipentu! Unikkokukka!” musta naaras kiipesi sammalpedin reunalle, ja katsoi perheenjäseniään tiiviisti, ennen kuin ilmoitti uutisen mahtipontiseen äänensävyyn:
”Meistä tulee tänään oppilaita!”
Seittipentu nosti päänsä sammalista, ja näytti ensin ärtyneeltä, kunnes uutiset iskivät kollin tajuntaan. Pennun jäänsiniset silmät levisivät yllättyneinä. Unikkokukka käänsi kylkensä kissoihin päin, ja nosti päätään unenpöpperössä.
”No oli jo aikakin”, valkoturkkinen naaras naukui pisteliäästi, ja veti laiskan nuolaisun pitkin Seittipennun korvia, mikä sai pennun murahtamaan.
”Olette kasvaneet hirveästi”, emo jatkoi lempeämpään sävyyn.
Kotkasumu asteli syvemmälle pesään myyrä suussaan.
”Toin aamupalaa. Pitäähän hyviä uutisia juhlistaa jotenkin!”
Katajapentu räpäytti silmiään kiitokseksi isälleen, ja kipitti tuoresaaliin luo.

Aamupäivä kului madellen. Katajapentu tarkkaili vääjäämättä kohti Puhujakiveä, odottaen hetkeä jolla Aaltotähti hyppäisi sen päälle ja huutaisi klaanikokouksen koolle. Ajoittain pieni Tummapentu potkaisi sammalpallon häntä kohti, jääden itse sammalpetinsä reunojen taakse tarkkailemaan Katajapennun reaktiota. Mustaturkkinen naaras vilkaisi pentua kiusaantuneena, mutta potkaisi palleron aina takaisin. Tuollaiset leikit olivat jo alkaneet tuntua liian pentumaisilta. Eikä hän olisi pystynyt sillä hetkellä leikkiin keskittymäänkään, kun tulevat nimitysmenot pyörivät hänen päässään jatkuvasti. Katajapentu oli jännittynyt, jopa hermostunut, ja hänen ajatuksensa poukkoilivat sinne tänne. Seittipentu tassutteli aika ajoin lähelle pentutarhan uloskäyntiä, ja jäi tarkkailemaan aukiolla liikkuvien kissojen liikkeitä. Jos tuon häntä sattui nykimään, Katajapentu siirtyi vaivihkaa kauemmas, kuvitteli ruskean hännänpään olevan hiiri, ja sulki sen käpäliensä väliin pitkän loikan päätteeksi. Unikkokukan kiellot kaikuivat pesän perukoilta – naaras oli kieltänyt pentujaan leikkitappelemasta, jotteivät heidän turkkinsa menisi sekaisin ennen seremonian alkua.
Tovin kuluttua Katajapentu huomasi kahden metsästyspartion lipuvan sisään leiriin. Katajapentu tassutteli pois pentutarhan suojista ja tähyili varovasti, näkyikö Aaltotähteä kenties tulijoiden joukossa.
”Klaanikokous taitaa alkaa pian”, pesän edustalle ilmestynyt Unikkokukka maukui ja tuuppasi pentuaan etukäpällään.
”Tulkaa! Mennään jo valmiiksi istumaan.”
Katajapentu tassutteli emonsa ja veljensä vierellä lähemmäs Puhujankiveä, ja asettui Seittipennun viereen, kun Unikkokukka patisti heidät istumaan. Valkeaturkkinen naaras alkoi sukia vuorotellen pentujensa turkkeja aloittaen Katajapennusta. Musta naaras puristi silmänsä kiinni ja istui liikkumatta. Olihan tämä oli viimeinen kerta, kun hänen tarvitsi kestää emonsa hössötystä. Vastedes hän putsaisi turkkinsa itse.
”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Puhujakivelle klaanikokoukseen!” huuto kaikui läpi leirin, kun Aaltotähti loikkasi Puhujakiven päälle. Katajapennun siniset silmät syttyivät jännittyneinä, ja naaras suuntasi herkeämättömän katseensa päällikköön. Kun mustaturkkinen kolli kuitenkin istuutui odottamaan kissojen kerääntymistä paikalle, naaras uskalsi alkaa vilkuilla ympärilleen. Hän näki Kotkasumun ja isänsä sisarusten Pöllönkynnen ja Kiurusaran tassuttelevan nopeasti lähemmäs heitä. Ampiaispisto ja Mutakoipi seurasivat pentujaan. Jokainen sukulainen tuntui katselevan Seittipentua ja Katajapentua, mikä alkoi pikkuhiljaa nolostuttamaan mustaturkkista naaraspentua.
”Valmistaudutaanko täällä jo nimitysmenoihin?” paikalle astellut Tomukukka naukui, ja istui Unikkokukan vierelle. Katajapentu nyökkäsi ujosti. Hänen emonsa veli Paarmahehku kinkkasi tuuheaturkkisen naaraan perässä, etukäpälä kiedottuna valkeaan hämähäkinseittikerrokseen. Katajapentu muisti keltasilmäisen kollin käyneen muutaman kerran pentutarhassa katsomassa heitä, kun he olivat olleet pienempiä. Soturin nenän poikki kulki näyttävä arpi, eikä Katajapentu voinut olla miettimättä, mistä hän oli saanut sen. Unikkokukan ja Paarmahehkun sisar Loskaliito loikkasi sisaruksiensa vierelle, ja lähetti lämpimän hymyn tuleville oppilaille. Katajapentu oli taittaa niskansa kurottaessaan katsomaan, keitä kaikia ympärille oli kerääntynyt.
#Klaanissa on enemmän kissoja, kuin muistin#, Katajapentu ajatteli jakaessaan katsekontakteja klaanitovereilleen, joita tuntui tulvivan pesistä loputtomasti. Hän oli oppinut tuntemaan jo lähes jokaisen nimeltä, mutta yhteen paikkaan kerääntyneenä kissamäärä tuntui hurjalta.
”Kaikki näyttävät löytäneen paikalla. Aloitetaan”, Aaltotähti huusi puheensorinan yli, jolloin joka kissan pää kääntyi taas Puhujakivelle päin.
”Tänään on aika nimittää Vuoristoklaanille kaksi uutta soturioppilasta. Katajapentu ja Seittipentu”, Aaltotähti naukui, ja heilautti häntäänsä pennuille merkiksi astua eteen. Kaksikko nousi seisomaan. Katajapentu vilkaisi Seittipentua, ja näki määrätietoisen katseen kollin sinisissä silmissä.
#Seittipentua ei näytä jännittävän#, naaras ajatteli.
#Miksi minunkaan pitäisi?#
Kaksikon astellessa eteen leiriaukiolla vallitsi hiljaisuus.
”Seittipentu”, Aaltotähti kutsui. Vaalearuskea-raidallinen kolli lähti Katajapennun rinnalta ja asteli muutaman askeleen eteenpäin.
”Te olette täyttäneet kuusi kuuta, ja ensiksi on sinun vuorosi tulla soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, että saat soturinimesi, sinut tunnetaan Seittitassuna”, päällikkö lausui. Katajapentu tunsi häntänsä huiskivan ylpeydestä.
”Mestarinasi toimikoon Tuhkakajo.”
Jännittyneen oloinen, tummanharmaa soturi asteli esiin kissarivistä. Naaraalla oli mustia läikkiä kasvoillaan ja siniset silmät. Solakan kissan katse kävi ensin Seittitassussa, ja siirtyi sitten Aaltotähteen.
”Tuhkakajo, olet osoittanut olevasi valmis ottamaan oppilaan. Kohdatessasi ketun osoitit kypsyyttä ja rohkeutta, ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.”
Seittitassu ja Tuhkakajo koskettivat neniä, ja klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä muutaman kerran.
#Viimein!# Katajapentu henkäisi mielessään. Kasvava innostus sai naaraan vatsanpohjassa kipristelemään ja viikset väpättämään, vaikka hän yritti pysytellä arvokkaasti liikkumatta seisoessaan keskellä klaanitovereidensa joukkoa. Juuri nimetty Seittitassu palasi hänen vierelleen. Katajapentu asteli eteen Aaltotähden kutsusta, ja tunsi tyyneyden tunteen valtaavan itsensä.
”Katajapentu. Tästä päivästä siihen päivään saakka, että saat soturinimesi, sinut tunnetaan Katajatassuna. Mestariksesi tulee Jänisloikka.”
Katajapentu oli hypähtää, kun ruskeaturkkinen soturi pujotteli esiin kissojen välistä. Vihreäsilmäinen kolli asteli hänen vierelleen itsevarmasti.
”Jänisloikka, on aikasi ottaa oppilas koulutukseesi. Olet soturilakia tarkasti noudattava kissa, johon klaanitoverisi voivat luottaa. Oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.”
Katajatassu käänsi haltioituneen katseensa uuteen mestariinsa. Kolli kumartui koskettamaan hänen kuonoaan omallaan.
”Seittitassu! Katajatassu!” uusien oppilaiden nimet kaikuivat leiraukiolla.