Sinitassu oli aivan täpinöissään istuessaan muiden klaanitovereidensa seurassa Neljän virran tammen aukiolla, kuuntelemassa kuinka Nummiklaain päällikkö Sulkatähti toivotti kissoja tervetulleeksi kokoontumiseen. Tämä oli hänen ensimmäisensä ja ensivaikutelmat olivat tähän mennessä olleet oikein miellyttävät. Hän ja Kuutassu olivat liikkuneet Surutassun kanssa, käyden ensiksi tervehtimässä parantajia ja sitten vetäytyneet Opaalitassun kanssa juttelemaan. Paikalle oli myös saapunut Nummiklaanin uusi parantajaoppilas Tähtitassu, joka oli vaikuttanut kylmähköltä ja välinpitämättömältä luonteelta, mutta ruskeamerkkinen oppilas ei voinut olla huomaamatta katsekontaktia mikä parantajaoppilaalla oli ollut Kuutassuun. Ihan kuin kaksi naarasta olisivat jotenkin tunnistaneet toisensa...

Koko aukea supisi, kun Sulkatähti oli saanut Nummiklaanin ilmoitusasiat sanottua. Sinitassukin suorastaan värisi jännityksestä, ensiksi kaksijalkoja ja siihen perään vielä klaanista erotettu vaarallinen luopio? Hän ei ollut ikinä nähnyt kaksijalkoja, joiden seurassa oppilaan emo oli viettänyt koko elämänsä. Klaanikissat puhuivat silkkaa pahaa noista mölisevistä, riistan karkottavista ja kissoja nappaavista kahdella jalalla kulkevista olioista, mutta jos Kinuski oli pystynyt heidän seurassaan asumaan, eivät ne niin pahoja voineet olla, eihän? Hän käänsi katseensa vieressään istuvaan Mustalampeen, aikeissaan kysyä tuolta asiasta, mutta toisen päällikön ääni kajahti oletettua kovemmin, saaden ruskeamerkkisen naaraan kiinnittämään huomionsa takaisin Neljän virran tammen oksille.
"Kiitos varoituksestanne Sulkatähti, Kuutamoklaani ainakin pitää silmänsä auki sekä kaksijalkojen, että Leopardilaikun varalta. Mutta meidän klaanillemme kuuluu myös hyvää, viherlehti on tuonut mukanaan mahtavasti riistaa, emmekä ole kokeneet nälänpuutetta. Olemme myös saaneet kaksi uutta oppilasta riveihimme, Kuutassun ja Sinitassun! Heidän mestareinaan toimivat Vääräsydän ja Mustalampi", Varistähti naukaisi aukean kissoille. Sinitassu kääntyi katsomaan hymyillen Mustalampea, joka hymyili takaisin, oppilaasta tuntui todella hurjalta, että päällikkö lausui hänen nimensä kaikkien näiden kissojen edessä!
"Sitten hieman surullisempiin uutisiin. Arvostettu soturimme Susisydän on menehtynyt ja metsästää nyt Tähtiklaanissa tyttärensä Iltatassun kanssa. Koko Kuutamoklaani ikävöi häntä ja tukee hänen taakse jättämäänsä perhettä. Hänen kuolemansa syynä oli Luuklaanin hyökkäys leiriimme, minkä onnistuimme kuitenkin voittamaan. Kuutamoklaania ei päihitetä tuosta noin vain, me olemme vielä vahvempia ja varautuneimpia uuden hyökkäyksen koittaessa, oli sitten kyseessä Luuklaani tai joku toinen klaani!"

Puropennun tassuja syyhysi, kun hän istui Kuupennun, Kottaraispennun, Oravapennun ja Solinapennun vieressä nätissä rivissä Seinämäkivellä seisovan Sulkatähden alla. Päällikkö oli kutsunut klaanin koolle ja ilmoittanut kourallisesta oppilasnimityksiä, mitä kokouksen aikana tulisi nimittämään. Sen jälkeen hän oli pyytänyt viisikkoa astumaan eteenpäin ja nyt he säteilivät jokainen Nummiklaanin kissojen odottavien katseiden alla. Kollipetu vilkaisi pikkusisartaan, joka vilkaisi takaisin säihkyvin silmin. Heistä tulisi viimeinkin oppilaita!
"Kuupentu, Kottaraispentu, Oravapentu, Puropentu ja Solinapentu, olette kaikki saavuttaneet kuuden kuun iän ja on teidän aikanne ryhtyä soturioppilaiksi. Tästälähin siihen päivään saakka kunnes ansaitsette soturinimenne, teidät tunnetaan Kuutassuna, Kottaraistassuna, Oravatassuna, Purotassuna ja Solinatassuna. Kottaraistassu, sinä saat mestariksesi Leijonakynnen", Sulkatähti maukui ja nyökkäsi Leijonakynnelle, joka asteli Kottaraistassun viereen.
"Leijonakynsi, teit erittäin hyvää työtä Murhesiiven koulutuksen kanssa ja olet osoittanut klaanille olevasi luotettava ja vahva soturi. Oletan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", päällikkö kähisi ja antoi kahden kollin koskettaa neniään ja astella sivummalle, ennen kuin jatkoi seuraavaan kissaan.
"Oravatassu, sinulle olen valinnut mestariksi Hahtuvaturkin. Hahtuvaturkki, olet osoittanut olevasi rohkea soturi, joten toivon sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle", Sulkatähti naukaisi ja jatkoi sitten nimittämällä Kuutassun mestariksi Liekkitaivaan ja Solinatassun mestariksi Saarnihännän. Purotassu pyöritteli silmiään, kun hänen isänsä sai jo kolmannen kissan oppilaakseen, mutta hymyili sisäisesti, sillä tiesi että Kuutassu olisi halunnut mestarikseen mielummin Leijonakynnen kuin Nummiklaanin varapäällikön. Hän jopa huomasi toivovansa, että heidän koulutuksensa alkaisi mahdollisimman kivikkoisesti. Vastanimitetty oppilas kuitenkin siirsi ajatuksensa sivuun, kun päällikön katse osui häneen.
"Purotassu, sinun mestariksesi tulee Sadeläikkä", Sulkatähti naukui ja kolli kääntyi katsomaan kuinka valkotäplikäs soturitar asteli hänen viereensä ja loi lempeän katseen uuteen oppilaaseensa. Purotassu ei tuntenut mitään muuta kuin iloa sillä hetkellä.
"Sadeläikkä, olet suojelevainen soturi ja toivon sinun opettavan kaiken oppimasi tälle oppilaalle", päällikkö maukui. Purotassu kääntyi Sadeläikkää kohti ja kosketti kepeästi tuon kuonoa, hymyillen sitten leveästi, kun koko leiriaukea alkoi huutamaan uusien oppilaiden nimiä. "Kuutassu! Kottaraistassu! Oravatassu! Purotassu! Solinatassu!"

"Onkohan Myrskytuulella pentuja?" Yöpentu ajatteli ääneen istuessaan Katajapennun kanssa pentutarhan ulkopuolella, seuraten kuinka Myrskytuuli jakeli tavalliseen tapaansa ohjeita vuoristoklaanilaisille. Seittipentu makoili sivummalla ja yritti näyttää siltä kuin hänen koko huomionsa olisi kiinnittyneenä etutassujen sukimiseen eikä leirin tarkkailuun. Mutta miksi ihmeessä kaksi naaraspentua keskusteli varapäällikön mahdollisesta jälkikasvusta?
"En tiedä, ei ainakaan meidän ikäisiä", sinertävänmusta kissa naukui ja vaikutti kollin mielestä siltä, että haluaisi kiireesti vaihtaa puheenaihetta. Hän ajatteli hetken menevänsä sisarensa avuksi, pelastamaan tuo tukalasta keskustelusta, mutta pysyi kuitenkin aloillaan. Katajapentu ei ollut puolustanut häntä millään tavalla heidän emonsa ilkeitä väittämiä vastaan ja oikeastaan oli katsonut veljeään yhtä hämmentyneellä ilmeellä kuin millä Yöpentukin oli tuota katsonut. Sinertävänmusta pentu saisi nyt kärsiä tekonsa seuraukset, vaikkei tämä rangaistus ollut todellakaan pahimmasta päästä.
"Minä vain mietin... Hän on ollut todella paljon Uskosielun seurassa kun Uskosielun on tullut katsomaan minua... No ehkä he ovat vain hyviä kavereita ja siksi viettävät paljon aikaa keskenään", mustavalkea pentu yritti pähkäillä itsekseen syytä varapäällikön 'oudolle' käyttäytymiselle. Seittipentu päästi tuhahduksen, jota kumpikaan naaraista ei kuitenkaan kuullut. Hän sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun tuttu hahmo alkoi tekemään tietään pentutarhan suuntaan kahden muun hieman vähemmän tutun hahmon kanssa.
"Isä!" Katajapentu maukui onnellisena, kun Kotkasumu kävi nuolaisemassa tyttärensä päälakea, kehräten silkasta onnesta nähdessään tuon. Kaksi muuta kissaa, Pöllönkynsi ja Kiurusara, seisoivat soturin takana ja kurkistivat sitten tuon ohi tervehtiäkseen naaraspentua.
"Hei... En tiedä muistatko meitä, kun olemme viimeksi käyneet katsomassa teitä kun olitte ihan pikkuisia. Mutta me olemme Kotkasumun sisaruksia, sinun setäsi ja tätisi", Pöllänkynsi naukaisi sinimustalle pennulle, joka hieman varautuneesti tarkkaili sukulaisiaan. Kyllähän Seittipentu muisti kahden kissan olevan heidän setänsä ja tätinsä, kuinka tyhminä heitä taas pidettiin? Tummaraitainen kolli käveli poikansa luo ja tervehti tuota leikkisällä tökkäyksellä kylkeen, mikä sai kollipennun kaatumaan kyljelleen ja käymään jokaisella tassullaan, sekä hampaillaan kiinni isänsä käpälään.

- Aa... Kuutamo, Tähti... Mitä teette täällä tämän ystävänne kanssa? Hopeanharmaa naaras murisi, seistessään muiden nummiklaanilaisten seurassa, antaen piikikkään katseensa käydä läpi jokaista meistä kolmesta. Itse yritin saada henkeni taas kulkemaan, ilmani olivat lentäneet pihalle useamman kerran sen kermanvaalean kollin käsittelyssä ja olin hyvin varma, että hän olisi saattanut jopa rikkoa jotakin. Nousin täriseville jaloilleni ja katsahdin ympärilleni. Kuutamo ja Tähti seisoivat ketunmitan päässä minusta, olivat ilmeisesti aikeissaan tulla auttamaan, mutta se vaaleanruskea naaras oli ehtinyt ensimmäisenä. Tuo kyseinen nummiklaanilainen seisoi toisella puolellani, pitäen itseään minun ja sen kermanvaalean kollin välissä, kuin varmistaakseen ettei tuo hyökkäisi uudestaan kimppuuni. Siirtäessä katsettani nummen harjanteelle, huomasin siellä useamman, ainakin viiden eri silmäparin tuijottavan minua.
- Olimme... Ööh... Tavallaan odottamassa teitä. Kostokynsi tässä haluaisi luvan reviirinne ylitykselle, Kuutamo naukaisi hieman takellellen ja vilkaisten minua sitten kuin varmistaakseen, että oli sanonut oikein. Nyökyttelin erakon sanoille, en pystynyt itse vielä saamaan sanaa suustani. Mustaturkkisen kollin sanat saivat aikaan hiljaisuuden, minkä aikana onnistuin saamaan hengitykseni tasaiseksi. Huomasin olevani hieman yllättynyt siitä kuinka yhteistyöhaluinen kumpikin erakoista oli ollut, ottaen huomioon sen, että Kuutamon entinen kumppani oli ollut Loimun ja Mustan emo - mikä teki Tähdestä heidän sisarpuolensa - Mutta siltikään kolli ei ollut huolinut kaksikkoa oman siipensä alle Pisaran kuoltua Mustaa synnyttäessään eikä erakkonaaras nyt vanhetessaan ollut edes yrittänyt ottaa kontaktia velipuoliinsa.
- Kostokynsi? Hopeanharmaa naaras sähähti, saaden huomioni nyt keskittymään häneen. Oletin tämän kissan olevan Nummiklaanin päällikkö tai varapäällikkö, ehkä nimeltään Sulkatähti? Muistini muiden klaanien johtajista oli hämärä. Yskähdin ennen kuin avasin suuni.
- Kuutamo sen jo kertoikin, toivoisin pääseväni reviirinne lävitse Neljän virran tammelle ja Tulikammiolle. Olen vastikää nähnyt... Unen... Joka kehottaa minua auttamaan klaanikissoja nousevan hädän edessä. Liityyi jotenkin sateeseen, kähisin, yrittäen olla kuulostamatta siltä kuin olisin kuullut enteen suoraan tähtiklaanilaiselta. Nummiklaanilaiset varmasti luulisivat minua koko elämänsä erakkona eläneeksi kulkuriksi, joten syyni käyskennellä heidän reviirillään käyttäen Tähtiklaania verukeena vaikuttaisi varmasti todella epäilyttävältä.

Epämiellyttävä tunne painoi Paarmahehkun rinnassa, kun kolli katseli Pikkukotkan hiipivän pitkin varjoja ketun taakse. Punaturkkisen eläimen kuono värisi vasten maata, kunnes se nosti laakean päänsä ylös niin, että sen suipot silmät tuntuivat osuvan juuri heidän piilopaikkansa kohdalle.
”Liikkumatta”, Paarmahehku kuiskasi Tuhkakajolle ja Kaunotassulle käheästi kuivasta kurkustaan. Kollin keltaiset silmät kaventuivat viiruiksi, kun hän näki vilauksen Pikkukotkan vikkelästä hahmosta varjoissa ketun takana. Paarmahehku jähmettyi paikoilleen, ja jäi tuijottamaan eteensä, kun kettu alkoi ottaa verkkaisia askelia kohti pensaikkoa. Soturin kynnet liukuivat esiin ja pusertuivat pehmeään multamaahan. Ketun pistävä haju voimistui, ja Paarmahehku tunsi turkkinsa nousevan pystyyn.
#Tämän on mentävä suunnitelman mukaan. Muuten kuolemme.#
”HEI HIIRENAIVO!”
Pikkukotkan rääkäisy kävi läpi ilman, ja hämmästyneen näköinen kettu pyörähti ympäri ja lähti löntystämään takaisin päin. Paarmahehku singahti ulos puskasta Tuhkakajo vierellään. Kolli vilkaisi tummanharmaata naarasta, ja näki hänen silmistään loistavan pelon.
”Hyppää sinä sen selkään, minä yritän päästä sen vatsan alle”, Paarmahehku henkäisi ja liukui kohti kettua. Jokainen karva hänen ruumissaan käski juosta pois, mutta silti hän työnsi itseään kohti vaarallista petoa. Kettu pysäytti kulkunsa ja jäi tuijottamaan edessään Pikkukotkaa, joka sähisi rajusti karvat pörrössä niin, että naaras näytti paljon suuremmalta, mutta silti hyvin pieneltä ketun edessä. Tuhkakajo loikkasi ketun selkään, mikä sai eläimen ulvahtamaan. Paarmahehku sähähti tyytyväisenä.
”Käy kiinni sen kurkkuun!” hän huusi Pikkukotkalle, ja hyppäsi kohti ketun kylkeä. Hän tunsi kynsiensä raastavaan syvään pitkin punaista, karheaa turkkia niin, että verta tulvahti hänen kynsilleen. Pelko ja huojennus sekoittuivat pieneksi helpotukseksi, ja kolli jatkoi pitkien viiltojen tekemistä pitkin ketun kylkeä.
#Tämä menee paremmin kuin odotin#, kolli ajatteli mielessään.
#Ehkä meillä on oikeasti mahdollisuus voittaa!#
Kettu ulahti uudelleen, ja Paarmahehku näki sivusilmällään, että Tuhkakajo oli upottanut hampaansa pedon niskaan. Punaturkin silmissä välähti, kun se ravisteli itseään voimakkaasti voimalla niin, että Paarmahehku ja Pikkukotka joutuivat irrottautumaan ja hyppäämään kauemmas. Tuhkakajo hypähti irti pedon niskasta, jolloin kettu keikahti kyljelleen.
”Kaunotassu, pysy kauempana!” harmaaturkkinen soturi huusi. Paarmahehku henkäisi huomatessaan, että valkea oppilas oli ryöminyt pois pensaan alta ja piteli nyt hampaillaan tiukasti kiinni ketun hännästä, raapien samalla villisti kynsillään.
Kettu ponkaisi jaloilleen ja käänsi vihaisen katseensa kissoihin. Paarmahehkun karvat pörhistyivät, ja kolli tunsi jähmettyvänsä pahansuopaisen katseen alla. Pikkukotka murisi ja hoiperteli kauemmas ketusta kohti klaanitovereitaan. Mustan naaraan selästä valui verta kohdasta, johon ketun hampaat olivat iskeytyneet. Paarmahehku puri huultaan. Ei kai naaras ollut päässyt haavoittumaan jo liian pahasti?
Ketun likaisen punaruskean turkin vilahdus katkaisi kollin pahaenteisen ajatuksen. Peto kurotti kohti häntäänsä leuat louskuen. Kaunotassu päästi irti hännästä ja astui taakse päin, huomaamattaan käyttäen loukkaamaansa jalkaa, mikä sai oppilaan kaatumaan kyljelleen ketun lähelle. Paarmahehku rääkäisi, ja heittäytyi kynnet esillä kohti ketun kuonoa. Kynnet upoten pitkään kuonoon hän tarrasi kiinni ketusta. Sivusilmällään hän näki, kuinka Tuhkakajo raahasi Kaunotassua kauemmas.
”TÄÄLLÄ, SENKIN KIRPPUSÄKKI!” Paarmahehku kuuli Pikkukotkan huutavan. Kettu avasi suuren kitansa ammolleen ja ulisi. Oksettava haju ja korviasärkevä huuto sai Paarmahehkun pään pyörimään, ja kolli heittäytyi alas. Maan pintaan osuessaan soturi ponkaisi taas ylös ja tarrasi hampaillaan kiinni ketun kurkkuun, potkien samalla takajaloillaan.
”Ala painua reviiriltämme!” kolli ärisi hampaittensa välistä. Kettu sätki villisti saadakseen kissat irti itsestään. Paarmahehkun kynsien ote lipsui ja soturi valui huohottaen irti. Hän näki, että Tuhkakajo ja Pikkukotka olivat edelleen ketun kimpussa. Peto yritti ravistella hyökkääjiä irti itsestään kuin kirppuja. Klaanikissat olivat tarrautuneet kiinni niin tiukasti, ettei se pystynyt keskittymään tekemään vastaiskuja. Paarmahehku syöksähti sivulle, kun ketun kuono kävi taas hänen päänsä lähellä. Kolli horjahti eteen päin ja sähähti kivusta, kun peto sai otteen hänen etukäpälästään.
Paarmahehku kynsi toisella käpälällään jälleen ketun kuonoa, joka oli jo verestä kirkkaanpunainen aiemmista raapimisjäljistä.
Kettu riuhtaisi päänsä ylös ja päästi sitten irti Paarmahehkusta. Kolli tömähti maahan korkealta, ja kouristui kasaan. Ilma pakeni hänen keuhkoistaan, ja hän haukkasi henkeä maailman pyöriessä ympärillä.
Punainen turkki vilisi soturin silmien edessä, ja hän kynsi puolustuskyvyttömänä eteensä toivoen, ettei kettu hyökkäisi nyt hänen kimppuunsa. Pelko kouraisi hänen vatsaansa, kun hän näki sielunsa silmin ketun hampaiden puristuvan kaulansa ympärille.
”Siitäs sait!”
Voitonriemuisia ulvaisuja kaikui Paarmahehkun korviin. Kolli ravisteli päätään ja näki ketun kierivän maassa. Tuhkakajo ja Pikkukotka olivat hypänneet sivummalle ja mourusivat uhkauksia hysteerisenä maassa rimpuilevalle vastustajalleen. Paarmahehku kampesi itsensä jaloilleen, ja veti itsensä kahden soturittaren vierelle silmät pyöristyneinä. Pian kettu nousi ylös, ja lähti pinkomaan kohti pensaita edes vilkaisematta vuoristoklaanilaisiin. Paarmahehku toljotti eteensä ja kääntyi sitten katsomaan klaanitovereitaan.
”Me ajoimme sen pois”, Paarmahehku totesi hiljaa ja ravisteli etukäpäläänsä, joka oli rusentunut ketun leukoihin. Hampaidenjäljistä norui verta.
”Niin teimme!” Pikkukotka hihkui ja katsoi onnellisena Tuhkakajoa. Harmaa naaras näytti hetken edelleen huolestuneelta, kunnes onnellinen hymy levisi hänenkin naamalleen. Kaunotassu kiirehti paikalle valkoiset karvat edelleen pörrössä.
”Mikä taistelu! Näittekö, miten Tuhkakajo roikkui kiinni sen selässä?” oppilas puhisi innostuneena. Paarmahehku vilkaisi ketun menosuuntaan ja koitti siloitella turkkiaan. Hän ei pystynyt käskemään oppilastaan olemaan hiljaa tai huutamaan tälle siitä, että oli vaarantanut turvallisuutensa tunkiessaan mukaan taisteluun. Intoilu ei tuntunut sopivalta miettien kauhistuttavaa tilannetta, jossa kissat olivat juuri olleet, mutta nyt Paarmahehkun olo oli kevyempi kuin aikoihin – tuntematon voima tuntui pitelevän hänen käpäliään sentin maanpinnan yläpuolella. He olivat selviytyneet. Tunne oli uskomaton.
”Näittekö miten typertyneeltä se näytti, kun kaikki hyökkäsivät yhtä aikaa sen kimppuun? Mikä pelkuri, niin iso, mutta luikki karkuun häntä koipien välissä!” Pikkukotka hykersi. Paarmahehku hymähti, eikä kyennyt peittelemään hymyään.

Tuuli vinkui Murattituulen korvissa, kun hän tassutti hiirenhiljaa vuorten poluilla. Hän oli tullut katsomaan, jos ulkoa löytyisi riistaa koska hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. Päivän partiot olivat jo lähteneet, eikä Murattituulta valittu mukaan. Hänen esillä olevat kyntensä raapivat kiveä hänen hiipiessä eteenpäin. "Kunpa edes jotain löytyisi", naaras naukaisi hiljaa itsekseen.
Äkkiä hän haistoi sen. Pieni rastas nokki kivenrakoa muutama ketunmitta edessäpäin. Hän kyyristyi ja hiipi eteenpäin. Yksi loikka, huitaisu ja rastaan henki oli jättänyt sen ruumiin.
Murattituuli nappasi elottoman linnun ruumiin maasta tyytyväisenä, kiitti Tähtiklaania ja hautasi linnun sen vähäisen mullan alle, mitä vuorilla nyt sattui olemaan.
Naaras pysähtyi hetkeksi katselemaan maisemaa, joka näkyi korkeilta vuorilta ja haisteli viileää ilmaa. Alhaalla näkyi silmänkantamattomiin vehreitä metsiä ja laajoja nummia, ja Puroklaanin joetkin erottuivat. *Kyllä maailma on sitten iso...* Murattituuli tuumi, sulki silmänsä hetkeksi ja avasi me sitten.
Hän otti rastaan kuopasta. Pikkuinen sadepisara tipahti hänen kuonolleen. Hän nosti katseensa harmaalle pilvienpeittämälle taivaalle. "Taitaa alkaa sataa", hän huokaisi, nosti rastaan kuopasta ja lähti tassuttamaan kohti Vuoristoklaanin leiriä joka oli monen kapean vuoripolun, monen puron ylityksen ja monen pitkän loikan päässä.
Murattituuli älähti, kun terävä kivi tökkäsi hänen polkuanturaansa. "Hiirenpapanat", hän mumisi suu täynnä höyheniä.
Kun Vuoristoklaanin leirin suuaukko tuli näköetäisyydelle, raju tuulenpuuska oli heittää naaraan nurin. Hän vain naurahti hiljaa ja tassutti leiriin rastas suussaan. Naaras nyökkäsi leiritovereillaan tervehdykseksi, kovin puhelias kun hän ei ollut, ja heitti rastaan tuoresaaliskasaan. Alkoi olla jo myöhä, joten Murattituuli tassutti soturien pesään, meni kerälle makaamaan sammalpedilleen ja sulki silmänsä.

"Ikävä kuulla, että Luuklaani on taas käynyt kimppuunne Varistähti. Vuoristoklaani pitää silmänsä auki heidän varaltaa ja häätää heidät muitta mutkitta pois reviiriltämme jos he sille sattuvat", Aaltotähti lupaili Varistähdelle ja sitten selvitteli kurkkuaan kertoakseen Vuoristoklaanin ilmoitusasioista. Seisoin mahdollisimman uljaan oloisena varapäällikkökollegoideni kanssa Neljän virran tammen juurakossa, muttaen voinut olla pohtimatta sitälyhyttä keskustelua minkä olin muiden varapäälliköiden kanssa käynyt. Se en edes ollut minä, joka asian oli puheeksi ottanut vaan asiastakeskusteltiin jo kun olin saapunut paikalle. He puhuivat enteestä, sade enteestä minkä minäkin olin nähnyt. Ja yhtäkkiä tammen ympärillä olevien jokien paisuminen saikin syyn ja selityksen, mikä olisi johtanut hyvinkin kiihtyneeseen keskusteluun meidän varapäälliköiden välillä, mutta kokoontuminen oli juuri sillä hetkellä alkanut ja olimme joutuneet hiljentymään.
"Vuoristoklaani voi hyvin ja on voimissaan. Klaanimme uusimpia oppilaita ovat Mustatassu ja Kastetassu, heidän mestareinaan toimivat Marjaleuka ja Sädeloiste", Aaltotähti kehuskeli samalla, kun aukion vuoristoklaanilaiset ylistivät uusien oppilaidensa nimiä. En itse oikein kerinnyt hurraa-huutoihin mukaan, kun vain ajattelin ennustusta. Jos enne oli kuultu myös kolmessa muussa klaanissa, tilanteen täytyi olla silloin vakava, eikö niin? Miksi sitten Sulkatähti ja Varistähti eivät olleet maininneet outoja säätiloja sanallakaan? Eikö tilanne ole sitten vielä niin paha mitä muut varapäälliköt olivat antaneet ymmärtää? Myrskytuuli oli ainakin maininnut miten sadevedet olivat alkaneet tulvimaan Vuoristoklaanin leiriin sisälle ja Hiiriturkki oli kertonut Puroklaanin reviirin paisuneista joki- ja puroväylistä. Eivätkö nämä olleet päälliköiden mielestä ilmoitettavia asioita vai?
"Koimme noin puoli kuuta sitten ikävän tapahtuman. Riistakasaamme oli päässyt variksenruokaa, mikä oli saastuttanut sitten jokaisen riistanpalan kasasta. Onneksi oli viherlehti, sillä saimme kasan normimittoihinsa päivässä. Mutta kehotan teitä kaikkia pitämään silmänne auki tuoresaaliiden saastumisien varalta. Nämä lämpimät päivät tekevät yllättävän nopeaa jälkeä liian vanhoista saaliista. Lisäksi toinen tuoreimmista oppilaistamme, Mustatassu siis, oli joutua kotkan evääksi, mutta hän onneksi pelastui ja on toipunut tapauksesta loistokkaasti."

"Kiitos Aaltotähti. Puroklaani voi loistavasti, jokemme ovat tulvillaan kalaa ja jokainen kissa saa syötyä mahansa täyteen hyvillä mielin. Olemme saaneet klaaniimme uuden oppilaan Hallatassun, jonka mestarina toimii Leskenelehti. Olemme myös löytäneet reviiriltämme orpopennun, minkä olemme ottaneet klaanin hoivattavaksi ja koulutettavaksi. Hänet tunnetaan nimellä Loistetassu ja hänen mestarinsa on Puronlaulu. Puroklaanilla ei oikeastaan ole muuta ilmoitettavaa... Paitsi no, olemme tehneet havaintoa jokiemme tulvimisesta, mutta syynä on tietenkin ollut vain tämä viimeaikainen sade", Ututähti naukui Neljän virran tammen aukiolla istuville kissoille. Tähtitassu oli onnekseen saanut huomata, että Nummiklaanin kohahduksen aiheuttaneiden ilmoitusasioiden jälkeen muiden klaanien uutiset olivat olleet rauhallisempia, eikä siis ollenkaan odottanut Puroklaanin päällikön puheenvuoron jälkeen sitä hälinää mikä aukealla alkoi. Kissat supisivat keskenään, osa jopa keskusteli kovempaan ääneen, yrittäen kysyä kysymyksiä useammalta kissalta kerralla. Jopa vanhemmat parantajat olivat kumartuneet supisemaan keskenään, kun parantajaoppilaat katselivat hämmentyneinä toisiinsa. Punaviirullinen naaras ei aikonut avata suutaan kysyäkseen mitä oikein tapahtui, tuskin muut oppilaat tietäisivät kun itsekin näyttivät niin hämmentyneiltä ja Ketunkynsi olisi varmasti kertonut hänelle, tai vähintään kertoisi, jos asia olisi tärkeä. Tähtitassu siis istui muiden parantajien vierellä ryhdikkäästi suu supussa ja katseli ympärillään avautuvaa kaaosta viiruuntunein silmin. Joku päälliköistä ulvaisi kokoontumisen päättyneeksi ja yksitellen klaanien johtajat hyppäsivät alas tammen oksistosta varapäälliköidensä joukkoon. Osa kissoista, parantajat mukaan lukien yrittivät päästä puhumaan kunkin klaanin johtoportaalle, mutta ennen kuin enempää kaaosta saatiin aikaiseksi, hajaantuivat päälliköt ja kissojen oli pakko lähteä seuraamaan omaa johtajaansa pois aukealta. Punaviirullinen parantajaoppilas oli koko ajan pysynyt Ketunkynnen vierellä ja nyt hölkötteli tuon kanssa Sulkatähden ja Liekkitaivaan perässä, kun he neljä lähtivät kiertämään Neljän virran tammen taakse. Vilkaistessaan olkansa yli näki naaras onnekseen, että muu heidän kokoontumispartionsa seurasi heitä kyllä, vaikkakin hieman hajanaisena. Hän kuitenkin uskoi, että päällikkö keräisi koko porukan kasaan uusiksi, kun he olisivat vain ensiksi päässeet nummille, pois muiden klaanikissojen häkellyksen joukosta.

//Sitten ignoorataan se, että nää tuli 10min myöhässä

”Näittekö miten typertyneeltä se näytti, kun kaikki hyökkäsivät yhtä aikaa sen kimppuun? Mikä pelkuri, niin iso, mutta luikki karkuun häntä koipien välissä!” Pikkukotka naukui innokkaana ja katsoi vuorotellen kolmea kissaa lähellään. Tuhkakajo hengitti raskaasti, mutta ei voinut olla tuntematta suurta helpotuksen oloa, kun ketusta ei ollut enää jäljellä kuin veriroiskeita ja karvatuppoja. Hän päästi henkäyksen ja naurunsekaisen äännähdyksen joka kieli helpottunutta oloa ja kääntyi sitten katsomaan pikkusiskoaan. Kun hän näki siskonsa verta vuotavan selän, oli tämä huumaava helpottuneisuus valahtanut soturittaren tassuihin asti ja nyt ne tuntuivat painavilta. Kuin painovoima oikein yrittäisi vetää häntä maasta läpi. Hän sai vaivoin nostettua käpäliään kävellessään Pikkukotkan luokse ja nuuhkaisi tuon selkää. Kettu oli selvästi purrut Tuhkakajon siskoa selkään, hampaiden jälkien levätessä molemmin puolin tuon selkärankaa. Haavat vuotivat verta ja näyttivät todella kivuliailta. Luultavasti ainoa syy mikä vielä piteli mustaturkkista soturitarta jaloillaan oli adrenaliinin mukana tullut tunnottomuus. Hänet pitäisi saada pikaisesti parantajalle.
"Oletteko te kunnossa?" Tummanharmaa naaras kääntyi kysymään värisevällä henkäyksellä Paarmahehkulta ja Kaunotassulta. Hän ei kunnolla kuullut itsensä puhuvan, tuntui siltä kuin soturitar olisi ollut jonkun kuplan sisällä ja hänen äänensä olisi kuulunut sen ulkopuolelta. Mustaturkkinen soturi katsoi hymyillen Tuhkakajoa - mikä näytti suorastaan epänormaalilta - mutta tuon ilme valahti, kun hän tajusi mitä häneltä oli kysytty. Kolli käännähti etsimään Kaunotassua, joka puoliksi istui ja puoliksi makasi lehtipuun runkoa vasten, mihin sinisilmäinen kissa oli hänet taistelun tujakoinnissa raahannut ketun hampaiden ulottumattomiin. Oppilas kampesi itsensä irvistellen istumaan ja nyökytteli päätään.
"Ei minua satu muualle kuin tähän tassuun. En usko, että se kettu edes osui minuun kertaakaan", valkoturkkinen naaras selitti ja katseli silmät kiiluen suuntaan mihin petoeläin oli karannut. Tummanharmaa soturitar arveli, että jos tuon tassu olisi kunnossa, olisi ollut varmaa, että kettu olisi ajettu Vuoristoklaanin rajalle asti. Paarmahehku nyökkäsi ja väräytti sitten korviaan, kun Tuhkakajon katse siirtyi tuohon. Soturi murahti ja nuuhkaisi omaa runnottua etutassuaan.
"Olen ihan kunnossa", kolli sanoi pikaisesti ja testasi varovasti kuinka tassulle pystyisi varaamaan painoa, mikä näytti sattuvan, sillä käpälä nousi nopeammin takaisin ilmaan kuin se oli laskettu. Tummanharmaa soturitar luimi korviaan ja katsoi tuota epäileväisenä. Tassu näytti pahalta ja tiputti verta maahan.
*Koomista, nyt sekä mestarin että oppilaan etutassu on käyttökyvytön.* Tuhkakajo mietti.
"Varmasti? Tuo koipesi näyttää aika pahalta", tummanharmaa soturitar totesi, mutta ei ehtinyt kuulemaan mitä Paarmahehkulla oli sanottavana takaisin, kun Pikkukotka nojautui äkisti hänen kylkeään päin. Normaalisti äkillinen tönäys ja paino ei olisi hetkauttanut naarasta mitenkään, mutta nyt kova kipu suorastaan kipiöi hänen kyljestään, kun pikkusisar siihen nojasi. Hän sihahti kivusta ja puri hampaitaan yhteen, yrittäen totuuttaa itseään epämukavaan tunteeseen, muuten sinisilmä olisi töytäissyt pikkusiskonsa pois läheltään, mikä olisi sitten johtanut varmasti tuon kaatumiseen. Ei sisko muuten häneen nojailisi, ellei tuntuisi maan ja taivaan vaihtavan paikkoja. Tuhkakajo nosti häntänsä mustaturkkisen soturittaren alaselän päälle ja silitteli varovasti sitä.
"Pikkukotka?" Tummanharmaa soturitar kutsui sisartaan, joka äännähti vastauksena ja tapitti omia etutassujaan huonovointisen näköisenä. Tuo laskeutui takamukselleen ja nojautui vielä vahvemmin isosiskoonsa. Sinisilmäinen naaras olisi nyt varma, että jos häneltä ei tuosta kyseisestä kyljestä olisi luu murtunut, siinä oli aivan himskatin kipeä mustelma. Hämärä muisto ketun kanssa kamppailusta ja tuon terävään olkalapaan osumisesta kylki edellä häivähti Tuhkakajon mielessä.
"Anteeksi... Alkoi vain kamalasti pyörryttää", Pikkukotka mutisi ja kohotti katseensa hetkeksi siskoonsa. Hän nyökkäsi ja kosketti kuonollaan tuon mustaa otsaa, sipaisten samalla taistelun tuoksinnassa sekaisin menneet karvat suoriksi. Heidän kaikkien pitäisi päästä parantajan hoivaan nopeasti... Mutta miten he selviäisivät ylös vuoristoon asti, kun heistä jokainen oli jollakin tasolla loukkaantunut? Tummanharmaa soturitar sulki silmänsä ja laski leukansa pikkusisarensa pään päälle. Hän ei mitenkään jaksanut ajatella asiaa nyt...

"Täällähän te olette!"
Tuhkakajo havahtui horteestaan kuullessaan tutun äänen jostakin läheltään. Hän avasi silmänsä ja joutui hetken totuttelemaan pimeässä näkemiseen, ennen kuin näki partion kokoisen rykelmän juoksevan puiden lomasta heidän luokseen. Etunenässä juoksi pienikokoinen musta kolli Aaltotähti, rinnallaan huolestuneen näköinen Kaunokirjo ja toisella puolella kulmat kurtussa juokseva Tomukukka. Partion perää pitivät Hiutaletassu ja Salamatassu, jonka kumpaisenkin ilme kirkastui, kun he saivat Kaunotassun näköpiiriinsä.
"Me aloimme jo olla huolissamme!"
Tuhkakajo kurtisti omia kulmiaan ja nosti päänsä puskeakseen luokseen juossutta emoaan tuon poskeen. Hän oli hämmentynyt, tuntui siltä, että hän olisi pitänyt silmiään kiinni ehkä muutaman sydämenlyönnin, mutta samaan aikaan hänestä tuntui siltä kuin olisi nukahtanut pidemmäksi aikaa. Tummanharmaa soturitar nousi jaloilleen ja asteli muutaman askeleen taaemmas, kun Kaunokirjo alkoi hössöttämään Pikkukotkan ympärillä, kysellen tuon vointia ja varmistaen, että tuo olisi vielä kunolla tajuissaan. Hän käänsi katseensa emostaan Paarmahehkuun, joka keskusteli Tomukukan kanssa. Soturin emo ei näyttänyt yhtä hysteeriseltä kuin Kaunokirjo, mutta tuon kasvoja uursi huoli, vaikka naaras muuten pysyi rauhallisena.
"Mitä teille oikein tapahtui? Haistoimme todella tuoreen ketunjäljen ja lähdimme seuraamaan sitä, päätyen sitten tänne", Aaltotähti kysyi heiltä, vilkaisten sitten Tuhkakajon suuntaan, joka tassutteli johtajansa ja isänsä luo. Päällikkö hipaisi hännällään vanhimman tyttärensä lapaa ja silmäili tuon kehoa kuin vammojaetsien. Samalla naaras kuuli kuinka Kaunotassu hehkutti nyrjäyttämästään tassustaan hieman kauempana heistä. Kuulemma oli saanut sen taistelun tuoksinnassa vuoristopolulla liukastumisen sijaan. Tummanharmaa soturitar hymähti ja katsahti taivaalle. Kuu oli nousemassa huippuunsa, olivatko he olleet leiristä jo niin kauan poissa, että oli ehtinyt tulemaan yö?
"Se kettu kävi meidän kimppuumme, oli ilmeisesti etsimässä ruokaa täältäpäin. Lähti kyllä häntä koipien välissä pois ja tuskin uskaltaa astua tassullansakkaan uudestaan näin syvälle reviirillemme", Paarmahehku selitti yksitoikkoisena ja väräytti korvaansa. Päällikön katse kävi vuorotellen kummassakin kissassa ja isänsä katseen huomatessaan tummanharmaa soturitar nyökkäsi myötäilevänä.
"Ollaan kuitenkin kaikki ainakin jotenkin kunnossa", hän sanoi ja kääntyi katsomaan Pikkukotkaa ja Kaunokirjoa, jotka olivat hitaaseen tahtiin lähteneet tassuttelemaan vuoristoon johtavaa polkua kohti. Mustan naaraan turkki sulautui varjoihin, mutta Tuhkakajo näki kuinka paljon tukea pikkusisar tarvitsi emoltaan kävelyyn. Tuon selkä aiheutti varmasti huimat kivut kävellessä.
"Hyvä, lähtekääpäs te edeltäpäin leiriin niin käyn varmistamassa, että se kettu on varmasti luikkinut tiehensä eikä ole yllättämässä huomisaamun partioita. Tulen myöhemmin pyytämään teitä jokaista vuorotellen raportoimaan tapahtumasta minulle, kertomaan siis tarkasti alusta loppuun mitä oikein tapahtui", Aaltotähti selitti ja viittoi väkeä lähtemään kumppaninsa ja toisen tyttärensä perään. Tummanharmaa soturitar tunsi sydämensä heittävän kuperkeikan, kun hän kuuli isänsä aikovan lähteä yksin ketun perään. Jos Kaunokirjo olisi ollut tarpeeksi lähellä kuullakseen, olisi tuo varmasti esittänyt vastalauseensa, varmasti varsin äänekkäästi. Kieltämättä ei Tuhkakajokaan halunnut päällikön vain karkaavan paikalta vaan saattavan heidät, hänet, leiriin. Sitten tuo voisi lähettää toisen partion selvittämään petoeläimen pakoreittiä ja jäädä heidän lepopetiensä viereen valvomaan. Sinisilmäinen naaras ei kuitenkaan sanonut tätä ääneen, vaan katseli kollin suuntaan anovasti, tuntien kyynelten tekevän tuloaan.
"Selvä, varmistan että pääsemme kaikki leiriin ja lähetämme partion jos olet hälyttävän pitkään poissa", Tomukukka naukaisi ja tassutteli oppilaiden luokse ohjastamaan noita Kaunotassun talutuksessa leiriin. Aaltotähti nyökkäsi Paarmahehkulle, sekä Tuhkakajolle - kiinnittämättä sen kummemmin huomiota tuon anovaan ilmeeseen - ja lähti jolkottamaan takaisin suuntaan, mistä heidän partionsa oli äsken saapunut. Soturitar katseli nyt kyyneliä täynnä olevin silmin isänsä menoa ja ei voinut olla tuntematta sitä yksinäisyyden tunnetta minkä tuo jätti jälkeensä. Vilkaistessaan muihin kissoihin hän huomasi Paarmahehkun tuijottavan häntä mitäänsanomattomalla katseella, mikä sai naaraan nopeasti kääntämään päänsä pois ja niiskaisemaan jo poskille valuvia kyyneleitään. He, hän, oli juuri päihittänyt ketun ja sai ilman suurempia vammoja jatkaa elämäänsä, eikö sellaisen jälkeen pitäisi olla iloinen ja kiitollinen? Miksi tämä suru ja katkeruus sitten kaiversivat niin kovin?
Hammasta purren Tuhkakajo lähti hitaasti liikkeelle, kävellen suuntaan mihin Kaunokirjo ja Pikkukotka olivat kadonneet. Ajatukset myllersivät ja metsän äänet tuntuivat ajautuvan jonnekin kauas, hänen kuplansa toiselle puolelle.

Mustakynsi onnistui livahtamaan leiriaukiolta kenenkään huomaamatta ja Varistähti perässään. Päällikölle ei ollut tullut mieleenkään kysyä miksi Lehtikuu tapaisi heidät joen pohjoispuolella eikä pesässään, saatikka sitten ilmoittaa Nummipyörteelle lähdöstään. Kukaan ei tietäsi, että päällikkö oli poistunut leiristä. Soturittaresta tuntui siltä kuin joku korkeampi voima olisi varmistanut sen, että he pääsisivät huomaamatta leiristä, sillä varapäällikkö yleensä tarkkaili leiriaukiota kuin haukka seuraavaa saalistaan. Nyt aukea oli ollut melkein tyhjillään, ainoastaan Vääräsydän ja Tihkutäplä olivat olleet parantajan pesän edustalla juttelemassa eikä naaras uskonut noita kiinnostavan mihin hän ja kolli olivat oikein menossa. Mustavalkea kissa varmisti, että he kulkisivat joen pohjoispuolelle sellaista reittiä, mitä partiot eivät normaalisti kulkisi.
- En voi uskoa, että minusta tulee isä... Pennuistamme tulee Kuutamoklaanin mahtavimpia sotureita! Varistähti naukaisi ja vaikutti olevan ylpeimmillään. Mustakynsi puristi hampaitaan yhteen ettei olisi sättinyt tuota hengiltä, hän ei ymmärtänyt miten oli oppilasaikoinaan kestänyt päällikön jatkuvaa mahtailua. Hän luimi korviaan ja kiristi vauhtia, mitä kauemmas he pääsisivät leiristä ja mahdollisilta ylimääräisiltä korvilta, sen parempi. Pian kaksikko saapui paisuneelle joelle, missä Tihkutäplä ja Yötassu olivat saaneet taistella hengestään ja kiersivät joen vartta niin pitkälle, että tuon yli pääsi menemään aistinkiviä pitkin. Soturitar ei ollut onnekseen haistanut joen toisella puolella tuoreita hajumerkkejä muista klaanitovereistaan, joten he olivat kulkeneet ainakin tähän asti huomaamatta. Heidän pitäisi päästä enää vähän matkaa pohjoisempaan...
- Miksi Lehtikuu haluaa tavata meidät juuri täällä? Varistähti yhtäkkiä naukui ja haisteli ilmaa, yrittäen ilmeisesti saada vainua parantajasta, joka ei tietenkään olisi lähelläkään heitä. Mustakynsi nielaisi ja katsahti taivaalle. Tiheät havupuut olivat jääneet taaemmas ja taivaan erotti paljon selkeämmin. Aurinkohuippu läheni, Oksakatse olisi varmaankin jo lähtenyt leiristä häntä etsimään, mutta jos tuo tarkistaisi alueen kunnolla ja varmisti ettei häntä seurata, olisi aikaa vielä hyvin.
*Tee se, tee se nyt! Tapa hänet, tapa hänet vaikka yhdeksän kertaa jos on tarve!* Ääni naaraan pään sisällä kuiski ja hitaasti hän pysäytti vauhtinsa ja kääntyi katsomaan päällikköään utuisella katseella, ennen kuin hänen keltaiset silmänsä roihahtivat raivosta liekkeihin ja hän hyökkäsi entisen mestarinsa kimppuun.