“Kuro? Oletko sinä täällä?” Aamutäplä kysyi purren hammasta. Hän katseli ympärilleen lähes hurjistuneena ja naaraan korvat liikahtivat pienenkin äänen suuntaan. Oli jälleen kerran pimeää ja hän oli lähes juossut hänen ja Kuron tapaamispaikalle, missä yleensä kolli oleilikin. Kuro ei paljoa tainnut liikkua, kun siellä tuntui aina olevan.
“Aamutäplä? En olisi uskonut, että näkisimme uudelleen jo näin nopeasti”, tummaturkkisen kollin ääni sanoi ylhäältä puusta pöyhkeästi. Aamutäplän kellertävä katse suuntautui ylemmäs ja hänen oli hieman kallistettava päätään, jotta pystyi olla satuttamatta niskojaan.
“Enpä olisi minäkään”, hän sihahti huiskauttaen häntäänsä. Naaraan kireä äänensävy sai Kuron kurtistamaan kulmiaan ja laskeutumaan nopeammin alas puusta.
Kollin päästyä maahan, Aamutäplä jännitti lihaksensa ja loikkasi pitkän loikan tuon kimppuun. Kuro ähkäisi pelästyneenä eikä kerennyt panna naaraalle vastaan, kun tunsi jo olevansa maata vasten painettuna. Soturittaren toinen etutassu oltiin aseteltu tuon pään päälle eikä Kuro voinut olla tuntematta hänen piikin teräviä kynsiä päälakeaan vasten. Erakko yritti pinnistellä pois pienemmän kissan otteesta, mutta huomasi nopeasti, ettei mitään ollut enään tehtävissä. Hän henkäisi hieman, mutta rentoutti ruumiinsa. Eihän Aamutäplä hänelle mitään pahaa voisi tehdä? Eihän?
“Aamu- Aamutäplä mitä sinä-”
“Kuono kiinni”, Aamutäplä sähähti painaen kynsiään toisen päälakea vasten. Kuro sävähti jo selvästi enemmän pelästyneenä. Kolli tunsi kuinka terävät kynnet pureutuivat hitaasti hänen ihoonsa. Ei kestäisi enään kauaa, kun veri alkaisi pulputa.
“M-minä sain tietää, että olen tiineenä. Minä odotan sinun hiirenläjän pentuja”, Aamutäplä puhui matalalla äänellä, mistä pystyi kuulemaan selkeän pelon ja ahdistuksen. Hän ei edes jaksanut peittää hohkavaa pelkoa sanoistaan vaan jatkoi puhumista aivan kollin korvan juurella, jotta tuo varmasti kuulisi jokaikisen sanan, minkä hän kollille kertoisi.
“En halua niitä, ymmärrätkö? En ole valmis miksikään emoksi enkä halua vain istua sisällä pentutarhassa ja katsoa joitakin hiirenaivoisia pentuja, jotka ovat riippuvaisia minusta.”
“M-mutta eikö se ole hieno asia? Se, että saamme pentuja?”
“Mahtavaa? Se ei todellakaan ole mahtavaa ja helppohan sinun on sanoa, kun kykit täällä Puroklaanin reviirillä ja piilottelet kuin jokin pikku pentu. Sinun ei tarvitse mitenkään osallistua pentujemme elämään ja minä jään niiden armoille”, Aamutäplä lähes sähisi loppua kohden. Epätoivo sai naaraan hölläämään otettaan, mutta Kuro ei aikonut liikkua senttiäkään. Hänestä tuntui pahalle kuunnella yleensä niin tarmokkaan ja elämää täynnä olevan naaraan onnettomia sanoja.
“Minähän voisin jättäää ne sinulle.. Sehän olisi hyvä idea! Niistä tulisi samanlaisia vätyksiä kuin sinusta”, soturitar henkäisi ja hypähti sivuun, jotta Kuro pääsisi tassuilleen. Hän ei ymmärtänyt miksei ollut tajunnut äskeistä ideaa aikaisemmin päivällä. Miksei hän vain voisi jättää pentuja erakon huovaan ja kertoa klaanilleen, että kettu tappoi pennut? Eihän hän edes halunnut pentuja.. Näin hän pääsisi niistä eroon ja voisi jatkaa elämäänsä normaalisti.
“Kuunteletko edes itseäsi?” Kuro kysyi järkyttyneenä naaraan puheista. Kolli nousi varovaisesti tassuilleen ja kiinnitti katseensa soturittareen. Hänestä tuntui kuin olisi leikkinyt tulella, muttei antanut sen vaikuttaa. Hän halusi puhua naaraalle järkeä. Ei pennut hänen kanssaan tulisi pärjäämään ja ne kaipasivat emoaan yhtä paljon kuin Aamutäplä heitäkin tulisi kaipaamaan. Ehkä idea tällä hetkellä kuulosti hyvälle, mutta Kuro tiesi ettei lopulta asia todellakaan olisi niin ja Aamutäplä tulisi katumaan sitä, kun hylkäsi pentunsa hänelle. Hän sävähti hieman kolkkoa katsetta, minkä naaras hänelle loi.
“Pennut eivät tule pärjäämään minun kanssani ja sinähän sanoit, olen vain hiirenaivoinen mäntti, joka oleilee klaanisi reviirillä. Ei minusta ole kasvattamaan pentuja”, Kuro naukui varovaisesti ja harkitsevasti liikkui lähemmäs kermanvaaleaa naarasta, joka katsoi erakkoa varuillaan.
“Luuletko, että minusta sitten olisi yhtään paremmaksi kasvattajaksi?” Aamutäplä sihahti luimien korviaan ja tuijotti Kuroa edessään vihaisena.
“Kyllä minä sen tiedän, että sinusta on paremmaksi kasvattajaksi”, Kuro naukui ja pysähtyi aloilleen, kun näki kuinka Aamutäplän karvat pörhistyivät ja silmät viiruuntuivat.
“Sinä tiedät sen vai?” Aamutäplä kysyi vihaisena. Hänen kyntensä liukuivat ulos ja olivat valmiit pureutumaan kollin ihoon ja saamaan sen veriseksi. Hän olisi vain halunnut repiä korvat Kuron päästä.
“Olen vain siksi parempi kasvattaja, koska olen heidän emonsa vai? Siksikö olen parempi, kun olen naaras?” hän sähisi hurjistuneena ja sai Kuron perääntymään. Kolli ei ollut koskaan nähnyt häntä niin vihastuneena eikä pitänyt yhtään näkemästään. Kurosta tuntui, että hänen edessään seisova soturitar oli kymmenen kertaa pelottavampi kuin normaalisti.
“En minä sitä tarkoittanut!” musta kolli älähti säikähtäneenä ja otti askelia taaksepäin ihan varmuuden vuoksi, ettei saisi raivoisaa puroklaanilaista kimppuunsa.
“Kyllä sinä näytit tarkoittavan”, Aamutäplä mourusi. Hän ei voinut mitään vihalleen, joka tuntui kumpuavan aivan hänen sydämestään asti.
“En halua nähdä sinua enää, ymmärrätkö? Sinun on ihan turhaa odottaa minua täällä”, hän kertoi katsoen erakkoa suoraan silmin. Kuro katsoi takaisin äimistyneenä ja näytti siltä kuin ei olisi ymmärtänyt äskeisiä sanoja, mitä hän tuolle kertoi.
“Toivon, että seuraava partio löytää sinut ja häätää alueeltamme. Opithan sitten olla tulematta toisten reviireille ja etsimään omasi”, hän jatkoi, mulkaisi kollia roihuavin silmin ja kääntyi ympäri lähtien ripein askelin kohti Puroklaanin leiriä. Hän kuuli Kuron epätoivoiset huudot takanaan, muttei jäänyt kuuntelemaan. Ei hänen tarvinnut kuunnella toisen ulinoita, kun tiesi mitä mieltä tuo oli. Häntä ei voinut kiinnostaa hiirenläjän vertaa.

“Aamutäplä? Mitä sinä näin myöhään vielä leirin ulkopuolella olit?” Yöturkin ääni kysyi saaden kermanvaalean naaraan hetkeksi jäätymään paikoilleen ja nielaisemaan. Viha tuntui roihuavan hänessä vieläkin, vaikka hän oli jo kerennyt hetken rauhoittua. Parantajan yllättävä kysymys sai hänet melkein kertomaan kaiken, mutta hän pudisteli itsekseen päätään ja hitaasti käänsi katseensa kolliin, joka tutkaili häntä pähkinänruskeilla silmillään.
“Eikö täällä enää edes saa lähteä kävelylle yksinään?” hän pukahti ja huomasi selvästi kuinka parantaja hieman sävähti. Kolli tassutteli hänen luokseen lähes painottomin askelein, mistä ei kuulunut melkein ollenkaan ääntä.
“Kyllä tietenkin saa, mutta nyt on jo niin pimeää ja myöhäistä ja sitä paitsi sinä odotat pentuja”, Yöturkki naukui pehmeästi.
“Ei tarvitse muistuttaa niistä hiirenläjistä”, Aamutäplä tuhahti vastaukseksi saaden Yöturkin viikset väpättämään huvittuneisuudesta. Parantaja vaikutti siltä, ettei heidän välillään ollut aamulla ollut minkäänlaista riitaa ja käyttäytyi taas kuin oma itsensä hänen seurassaan. Hän tutki kollia katsellaan. Ehkä se vain kuului parantajien luonteeseen tai sitten ehkä he vain antoivat anteeksi nopeasti?
“Mutta, koska odotat niitä hiirenläjiä on sinun myös huolehdittava itsestäsi entistä paremmin”, mustaraitainen kissa kertoi huvittunut pilke silmäkulmassaan. Aamutäplä tuhahti vastaukseksi.
“Pyysin Kuplatassua ja Kettutassua tuomaan sinulle hieman sammalta pentutarhaan ja he mielellään tekivätkin sen. He toivat sammaleen pesääsi sillä aikaa, kun olit poissa.”
“Ai?” hän naukui tönkösti, vilkaisi pentutarhalle päin ja siirsi sitten katseensa takaisin harmaaseen kolliin.
“Toivon, että sinä pidät uudesta pesästäsi ja uskon ihan tosissani, että sinusta tulee todella hyvä emo. Ymmärrän kyllä sen, että sinua pelottaa ja voit tuntea, ettei sinusta ole siihen, mutta muista että olen täällä tukenasi aina”, Yöturkki naukui lempeästi ja kosketti hänen selkäänsä hännällään ennen kuin hymyillen lähti kohti omaa pesäänsä. Aamutäplä katseli kollin perään vaitonaisena. Yöturkin kadottua pesäänsä hän päästi pienen hymyn kasvoilleen. Ehkei siitä nyt niin kamalaa tulisi..
Hän huokaisi syvään, loi katseen metsään miettien Kuroa ja sen jälkeen lähti tallustelemaan kohti pentutarhaa. Hän hieman nyrpisti nenäänsä ajatukselle, että hänen pitäisi nukkua hämärässä pentutarhassa, muttei pannut pahakseen sitä, että hänelle oltiin tuotu sammaleet valmiiksi. Hän astui pentutarhaan ja meni sammaleen luokse. Hän muovasi sammaleesta itselleen hyvän alustan ja kävi siihen kerälle ja jo hetken päästä nukahti.

"Anteeksi... Viiltokynsi on kuollut", Myrkkymarja kertoi pahoittelevasti Tappotahdolle, joka odottavana seisoi parantajan pesän ulkopuolella.
"Voi, rakas kumppanini!" Vanha soturi kiljui - tai pikemminkin kähisi. Jäätassu oli näkevinään kyyneleen vierähtävän alas maahan kollin silmästä, ennen kuin tuo katosi parantajan perässä pesään, missä Viiltokynsi oli viimeiset henkäyksensä henkäissyt. Oppilas käänsi katsettaan päällikön pesälle, missä Kuolontähti oli vain hetkeä aikaisemmin ollut, mutta nyt päällikkö oli kadonnut, luultavimmin pesänsä sisälle suremaan. Naaras vetäytyi itsekin oppilaiden pesän varjoihin ja käveli sammalpedilleen. Häntä harmitti vanhan soturittaren kuolema, olihan tuo ollut ainoa kissa koko klaanissa, kenen seurassa Jäätassu oli ollut mestarinsa ja Pakkasviiman lisäksi. Punaoranssi kissa alkoi sukimaan itseään ja samalla kosketti silmäänsä, jonka turvotus väheni päivä päivältä. Haava, mikä oli Kuolontähden aiheuttama, oli lopettanut vuotamisen ja tilalle oli nyt tullut arpi. Vaikka sinisilmäinen kissa ei ollut vielä kertaakaan nähnyt kasvojaan taisteluharjoituksen jälkeen, hän tiesi ettei jälki ollut kaunis. Naaras upotti kyntensä sammalpetiinsä ja suutuspäissään alkoi repimään sitä hajalle. Hän tunsi kyynelvirran virtaavan repimisen ohella toista poskeansa pitkin, mutta sillä puolella millä haava oli, ei Jäätassu tuntenut mitään.
*En ole enää kaunis.*
*Kukaan ei halua minua nyt.*
*Pakkasviima ei enää edes kehtaa katsoa minua kohti!* Jäätassun itseinhon täyttämät ajatukset valtasivat hänen koko ruumiinsa ja oppilas huitoi sammalpaloja ympäri oppilaiden pesää, raapien kynsillään kallio seinämää ja alustaa. Hän halusi päästä iskemään kyntensä jonkun turkkiin, mieluiten Kuolontähden, mutta se pieni ripaus järkeä piti naaraan riehumassa vain pesän sisällä eikä säntäämään päällikönsä luo ja käyden tuon kimppuun. Hän tietäisi ettei selviäisi silmänräpäystä pidempään hengissä taistelussa mestariaan vastaan. Saadessaan viimeisetkin vihan rippeet purettua pesän tuhoamiseen, Jäätassu lysähti hengästyneenä istumaan ja purskahti holtittomaan itkuun. Miten hän pystyisi elämään enää? Oppilaan tarkoitus oli olla kaunein kissa koko Luuklaanissa, kaikkien kollien oli tarkoitus tehdä mitä tahansa saadakseen edes hetken hänen huomiostaan. Miten naaras siihen pystyisi, jos hänen toisen silmänsä kohdalla olisi arpi? Arvet olivat hirveitä! Punaoranssi kissa makasi kylmällä kalliopohjalla itkien siihen saakka kunnes nukahti levottomaan uneen.

***

"Sinäkö se olet, joka ei ole oppinut yhtään mitään Kuolontähden oppilaana?" Hyytävä ja pilkkaava ääni kaikui Jäätassun korvissa. Oppilas katseli ympärilleen hämmentyneenä, kenelle tuo tuntematon ääni oikein kuului? Samassa hän tajusi ettei ollutkaan tutun pesän sisällä vaan keskellä pimeää metsää. Naaras pyöri ympyrää, etsien puhujaa sekä jonkinlaista maamerkkiä tietääkseen missä oli.
*Vuorten pitäisi näkyä tänne, jos olisin Puroklaanin tai Vuoristoklaanin metsikössä.* Jäätassu mietti ja kohotti katseensa nähdäkseen puiden latvojen ohi kaukaisuuteen. Hänen yllätyksekseen ei latvojen välistä näkynyt mitään, ei edes valon pilkahdusta.
"Nytkö jo tahtoisit lähteä?" Se samainen ääni ilkkui oppilaan ympärillä. Naaras kääntyi katsomaan taakseen ja näki puiden tummien varjojen välissä hahmon, jonka kirkkaan vihreät silmät loistivat pimeydessä. Jäätassu siristi silmiään.
"Ja kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?" Punaoranssi kissa sihisi ja nosti huuliaan näyttääkseen hampaitaan. Sinisilmää ei ikinä ollut yksikään pilkkaava kommentti vaivannut, hän antoi kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joten tämäkään ilkkuminen ei häntä haitannut, puhuja kuitenkin olisi itse enemmän haukkumisen arvoinen - niinhän ne kaikki muutkin olivat olleet.
"Terävän kielen ainakin omistat ja itseraukkautesi haisee tänne asti, kyllä sinä luuklaanilaisesta menisit", tumma hahmo sanoi arvostelevaan äänensävyyn. Jäätassu luimi korviaan ja paljasti kyntensä. Hän ei pitänyt vihreäsilmäisen kissan arvostelusta, joten oppilas ei myöskään tulisi kuulemaan sitä enää. Naaras ei kuitenkaan uskaltanut askeltaa lähemmäs puhujaa, tuo saisi tulla hänen luokseen.
"Näytä itsesi, vai oletko niin hirvittävän ruma ettet kehtaa?" Jäätassu huudahti pilkkaavaan sävyyn, vaikka kommentti ei hirveän tasokas ollut. Kolkko nauru kaikui ympäri metsää ja oppilas pörhisti niskakarvojaan. Hän aisti, että tappelu olisi tulossa. Puskien keskeltä askelsi hänen eteensä hopeinen naaras, jonka kaula oli sivallettu auki. Punaoranssi kissa tuijotti tuota silmät ammollaan ja hänellä kesti hetki tajuta, ettei vihreäsilmäinen kissa ollut enää elossa.
*Onko hän Pimeydenmetsän henki...?* Jäätassu kysyi miltei ääneen.
"Näytänkö mielestäsi rumalta?" Hopeaturkkinen naaras kysyi istahtaessaan ja läpitunkevalla katseella tuijotti oppilasta. Punaoranssi naaras nielaisi eikä tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa.
*Olenko minä Pimeydenmetsässä?* Jäätassu tajusi yhtäkkiä ja katseli ympärilleen. Hän ainakin oli hyvin pimeässä metsässä, mutta miten sinisilmä oli sinne oikein päätynyt? Oliko hän kuollut? Oppilas tunsi kylmien väreiden käyvän hänen kehonsa läpi.
"No? Etkö enää osaa puhua?" Hopea naaras kysyi ilkikurisesti ja nauroi pilkkaavasti kysymyksensä perään. Punaoranssi naaras tuhahti ja paljasti taas hampaitaan.
"Olet juuri ja juuri siedettävää katseltavaa", Jäätassu sanoi ja asteli hermostuneena muutaman askeleen sivulleen. Jos tämä vihreäsilmäinen kissa tosiaankin olisi hänen esi-isiensä henki, haukkuminen ei tuntunut kauhean hyvältä idealta. Mutta oppilas ei ikinä pystyisi sanomaan, että yksikään naaras olisi kauniimpi kuin hän, eihän se olisi totta! Punaoranssi naaras katsoi viiltoa hopeaturkkisen naaraan kaulassa ja nopealla vilkaisulla kävi oman kehonsa läpi. Hän ei nähnyt minkäänlaisia haavoja ja oli kuullut, että tapetut kissat jotka Pimeydenmetsään joutuvat, saivat kantaa kuolonvammojaan ikuisesti. Kuitenkin Jäätassun ruumiin ollessa silmää lukuunottamatta täysin haavaton, ei hän uskonut, että oli kuollut. Mutta miksi oppilas sitten oli täällä? Mielummin hän nukkuisi omassa pedissään kuin kävisi tylsiä ja turhia keskusteluja kuolleiden kanssa. Vihreäsilmäinen kissa hymähti, mikä sai naaraan heräämään mietteistään.
"Etkö aio kysyä miksi olet täällä?" Hopea naaras kysyi siirtämättään katsetta hetkeksikään pois Jäätassun omasta. Oppilas murahti, kyllä häntä kiinnosti miksi oli tänne joutunut, mutta hän haluaisi pois metsästä eikä keskustella asiasta.
"No miksi olen täällä?" Naaras sähähti ja käveli takaisin alkuperäiselle paikalleen. Hän ei halunnut myöntää, mutta punaoranssia kissaa hermostutti olla vihreäsilmäisen kissan seurassa. Tuo haisi raa'alta pahuudelta, hän ei ikinä ollut haistanut mitään noin väkevää, ja se tunne mikä hajun mukana tuli sai Jäätassun pelkäämään henkensä puolesta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan, vaikka hopeaturkkinen naaras pelkotuoksun varmasti haistaisi. Pystyivätkö kuolleet edes haistamaan?
"Koska tarvitset selvästi selityksen sille mitä tulee tapahtumaan jos jatkat samalla tavalla koulutuksesi kanssa", vihreäsilmäinen kissa sihisi takaisin ja nousi jaloilleen. Oppilas jännitti kehonsa ja valmistautui väistämään mahdollista hyökkäystä.
"Mitä tarkoitat?" Jäätassu kysyi ihmeissään. Eikai Pimeydenmetsän henkiä hänen koulutuksensa kiinnostanut?
*Eikö heillä pitäisi olla jotakin muuta ajateltavaa, vaikkapa kanjonin valloitus?* Hän ajatteli tuhahtaen. Oppilas ei hievahtanutkaan, kun hopean naaraan silmät viiruuntuivat.
"Jos minä saisin päättää, sinä olisit kuollut jo kun et tee mitään koulutuksesi eteen, mutta Kuolontähti uskoo, että sinusta tulisi vielä jotakin", vihreäsilmäinen kissa kertoi ja paljasti hampaansa. Jäätassu sävähti ja paljasti omia hampaitaan enemmän.
"Minun koulutkseni ei kuulu sinulle!" Hän sihisi ja heilautti häntäänsä ilmassa, laskien yläruumistaan alemmas. Hopeaturkkisen naaraan viiruuntuvissa silmissä kävi ilkikurinen pilkahdus, minkä oppilas huomasi heti.
"No, jos sinä et kerran suostu ottamaan koulutustasi tosissaan...", vihreäsilmäinen kissa mourusi ja hymyili ilkeästi. Jäätassu nosti päätään ja kohotti kulmiaan.
"Niin mitä?" Hän sylki ja katsoi hopeaa naarasta epäilevästi. Mitä tuo aikoi?
"No, seuraa minua", tuo sanoi ilkikurinen sävy äänessään ja katosi viereisten puskien väliin. Oppilas jäi katsomaan kuolleen menoa ja hetken mietittyään lähti varovaisin askelin seuraamaan tuota.
*En kai minä muutenkaan pois täältä pääse.* Hän ajatteli hammasta purren. Pusikkojen läpi päästessään naaras näki edessään aukion ja aukiolla sammalmättään päällä makaavan todella laihan näköisen Pakkasviiman. Jäätassun silmät suurenivat ja ajattelemattaan hän oli lähtenyt juoksuun.
"Pakkasviima!" Oppilas kiljaisi kauhusta. Mitä tuolle oli käynyt? Hän pääsi varapäällikön luo ja kumartui tuon puoleen. Kolli hengitti pinnallisesti, eikä tuon silmät olleet auki.
"Ei! Älä kuole! Ole kiltti!" Naaras itki, kuitenkaan koskematta tuon ruumiiseen. Mikä ikinä mustaturkkisella kissalla olikaan, punaoranssi kissa ei haluaisi samaa. Hän kääntyi katsomaan silmät leimuten takanaan istuvaa hopeista naarasta.
"Mitä tämä on?" Jäätassu murisi ja nosti häntäänsä korkealle, paljastaen kyntensä. Vihreäsilmäinen kissa katsoi häntä ilmeettömänä ja samassa ympäristö heidän ympärillään muuttui. Heidän ympärilleen ilmestyi kissoja, luuklaanilaisia. He kaikki olivat jollakin tapaa haavoittuneita, varsinkin Pakkasviima, joka yhä makasi sammalmättäällä oppilaan vieressä. Naaras katsoi vauhkoontuneena ympärilleen, yrittäen saada jonkinlaista kontaktia klaanitovereihinsa, mutta he kaikki tuntuivat jättävän hänet huomiotta. Samassa pusikoista hyökkäsi heidän kimppuunsa lauma kissoja. Heitä oli ainakin kymmenen, kenties enemmänkin ja he kaikki olivat isoja, tummia hahmoja. Kuolontähti, Käärmeenisku, Ohramyrsky ja kaikki muut paitsi Jäätassu ja Pakkasviima taistelivat urheasti ja raa'asti vihollisen kanssa. Mutta Luuklaani ei voinut mitään suurta ylivoimaa vastaan. Yksitellen heidät kaikki painettiin maahan. Oppilas ei ehtinyt edes nostaa omaa käpäläänsä, kun hänkin makasi maassa valtavan painon alla. Naaras makasi pää maahan painettuna ja katse lukittuna klaanitovereihin, jotka murhattiin yksitellen. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään kenenkään muun kuoleman kohdalla, paitsi Pakkasviiman. Nähdessään tuon valahtavan veltoksi, punaoranssi kissa päästi hyytävän vaikerruksen ja käänsi kyynelistä täyttyneen katseensa hopeaturkkiseen naaraaseen, joka oli hänen viereensä astellut.
"Näin käy, jos et ala harjoittelemaan kunnolla", vihreäsilmäinen kissa sähisi. Jäätassu sihisi takaisin ja yritti päästä liikkumaan, mutta paino hänen päällään ei antanut periksi. Pieni pelko hiipi oppilaan mieleen, tulisiko oikeasti käymään näin? Luuklaani joutuisi tuhoon?
"Kerro Käärmeeniskulle, että hänen emonsa on ylpeä hänestä kun on pysynyt hengissä noin pitkään", hopea naaras huikkasi kääntyessään kävelläkseen pois aukiolta.
"Emolta? Keneltä?" Jäätassu kähisi itku kurkussaan. Kirkkaan vihreät silmät kääntyivät katsomaan maahan painettua Jäätassua ja yhtäkkiä tuo vihreä hohto oli ainoa mitä oppilas näki pimeyden keskeltä.
"No minulta, Helmilaineelta."

Luku 1 - Kaikella on tarkoituksensa

Hajuja oli paljon. Ääniä myös, mutta en nähnyt mitään. Vieressäni oli jotain lämmintä, jotain, mikä tuoksui makealle.
Joku tökkäsi minua eteenpäin. Sitten maistoinkin jo ihanan, kutkuttavan maun.
"Emo, voidaanko jo mennnä?" kuului jonkun ääni. Kukakohan se oli?
"Ei vielä Kurkipentu. Pikkupentu ei ole vielä avannut silmiään", kuului rauhoittava, ihana ääni, joka kuului emolleni. Ja se ensimmäinen ääni oli veljeni ääni!
Silmiä? Miksi ne pitäisi avata? Näinhän oli mukava olla, emon vatsan suojissa.
"Avaa ne jo äkkiä!" kuului jonkun hoputtava ääni. Hmm, se oli varmaan siskoni.
"Mites pikkuiset voivat?" kuului ääni, jonka muistin kuuleeni joskus. Se oli möreä ja kuului varmaan jollekin soturille tai vanhalle kissalle.
Minä avasin silmäni, koska tuo kissa oli hyvin mielenkiintoinen. Se oli musta ja iso. Kissa ei huomannut, että minulla oli silmät auki. Tai huomasi vasta, kun mau'uin:
"Katso emo! Joku tuntematon kissa on vallanut pesämme!"
Kissa käänsi katseensa minuun. Se oli melko iloinen ja mukavan näköinen, eikä pelottava, niin kuin olin kuvitellut.
"Pikkuinen avasi silmänsä", se kertoi.
"Jee, nyt mennään!" huudahti joku tummanharmaa. Se oli luultavasti Tuhkapentu, siskoni.
"Ettehän te mene. Pikkuinen saa totutella ihan rauhassa", emo maukui. Hänen äänensä oli yhtä ihana, kuin tuoksu.
Mutta jotain kummalista tässä kaikessa oli. Olinko avannut vain toisen silmäni?
"Emo, toinen silmäni ei vielä auennut", emolle ja toiselle, mustalle ja isolle kissalle.
Emo ja iso kissa katsoivat toisiaan. Mikä oli? Minähän yritin avata toisenkin, mutta se ei lähtenyt.
"Se ei aukea!" huusin jo peloissani. Emo katsoi minua lempeästi ja veti minut takaisin vatsansa suojiin. Olin nimittäin hypänyt hädissäni tassuilleen ja kaatunut takaisin kumoon.
"Ei mitään hätää. Varmasti Huurrekukka osaa auttaa", iso kissa maukui lempeästi.
"Kuka sinä olet?" kysyin isolta kissalta. Miksi en ollut aiemmin sitä kysynyt?
"Pöhkö, se on isä! Isä on suuri klaanipäällikkö, Aaltotähti!" Kurkipentu huudahti.
Aaltotähti? Oliko isä päällikkö? Mikä on klaani?
"Ja minä olen emosi Kaunokirjo", maukui emo lempeästi.
Siis Kaunokirjo ja Aaltotähti? Mutta eikö vain isä ja emo riittänyt?
"Entä kuka on se Huurre...Huurre...", ihmettelin.
"Huurrekukka. Huurrekukka on parantaja ja hän osaa parantaa haavoja", emo kertoi.
"Silmänkin? Osaako Huurrekukka avata silmäni, kun se ei aukea?" ihmettelin.
Taas Kaunokirjo ja Aaltomikälie katsoivat toisiaan.
"Toivotaan niin. Mutta yritäpä nousta tassuillesi", emo pyysi.
Tassuilleni? No voisinhan minä nousta.
Yritin. Mutta ne typerät kaatoivat minut vaan maahan. Yritin uudestaan. Nyt pysyin jo hetkisen pystyssä.
"Auts!" kiljaisin. Olin nimittäin kaatunut maahan.
"Ei hätää, yritä vaan vielä, niin kohta pystyt jo kävelemään", isä kannusti.
Yritin vielä komlmannen kerran. Nyt pysyinkin jo pystyssä. Sitten otin varovasti yhden askeleen, ja toisen ja komannen....
"Katsokaa! Osaan juosta!" huudahdin iloisena. Mutta sitten tuli joku lämmin karvamöntti vastaan.
"Älä nyt minun päälleni juokse", emo torui lempeästi.
Itku nousi jo kurkkuuni. En voinut mitään, en nähnyt emoa kunnolla, koska toinen silmäni ei vielä auennut.
"Katsokaa! Pikkupennulla on ollut kokoajan toinenkin silmä auki!" Kurkipentu huudahti.
Minähän olen Pikkupentu. Mutta jos silmäni oli auki, niin miksi en nähnyt sillä mitään?
"Lähdetäänpäs nyt Huurrekukan luokse. jospa hän osaisi sanoa tuosta silmästä jotain", maukui emo ja nousi tassuilleen.
Ja ohhoh, emokin oli aika iso. Mutta ei niin iso kuin isä.
Nousin uudestaan tassuilleni. Tällä kertaa en juossut vaan liikuin varovasti emon vierellä.
Tulimme jollekin, mistä tuli pesäämme valoa.
"Se on suuaukko. Siitä pääsee ulos ja sisään", emo maukui, kun huomasi hämmennykseni.
Ensin Aaltotähti, sitten Kaunokirjo, Huurrekukka ja nyt suuaukko. Miten monta asiaa maailmassa oli?
Mutta ihmetyin vielä enemmän, kun tulimme siitä suuaukosta pois. Näin kissoja, niin monta että huhhuh.
"Emo, isä keitä nuo ovat?" kysyin ihmeissäni. Turkkini paisui kaksinkertaiseksi, kun näin, että yksi kissa lähestyi minua.
"Häivy! Et saa syödä minua, emoa isää tai sisaruksia", ärjähdin ja näytin hampaitani.
Mutta se kissakin oli ystävällinen ja katsoi minua silmiin.
"Hei! Minä olen Huurrekukka, parantaja. Kukas sinä olet?" parantaja, Huurrekukka kysyi.
"Pikkupentu. Minä olen suurin soturi koko klaanissa!" mau'uin ja istuin ylpeästi.
Emo, isä ja Huurrekukka kehräsivät.
"Mitä? Minähän olen suuri soturi, mutta toinen silmäni ei aukea", valitin närkästyneenä.
Kaikki kolme isoa kissaa katsoivat toisiaan.
"Mitä jos tulisit minun pesälleni, niin katsottaisiin sitä silmääsi vähän?" Huurrekukka ehdotti lopulta.
Nyökkäsin. Olisi hienoa nähdä toinenkin suuaukko ja pesä!
Tassutin emon ja isän vierellä. Kun tulimme suuaukon kohdalle, melkein hypin riemusta.
Mutta pesä ei ollut samallainen, kuin meidän pesämme. Se pesä oli nimittäin aivan erihajuinen ja täynnä kaikkia vihreitä, ruskeita ja kaikllaisia juttuja.
"Yrttejä. Nillä voidaan parantaa haavoja", Huurrekukka kertoi, kun kysyin asiasta.
Taas uusi asia! Tassutin yhden kasan luokse ja haistelin. Aivastin, koska haju oli kutittava.
"Selvä. Tulepas tänne", parantaja maukui ja osoitti sammalpetiä vieressään.
Kävelin sinne varoen, etten rikkonut yrttejä. Ne olivat varmasti arvokkaita, koska niillä pysty PARANTAMAAN!
Kävin istumaan parnatjan viereen. Parantaja tutki minua joka puoleta ja tutki silmääni.
"Voi kuule. Sinä olet puolisokea, eli et nää ikinä toisella silmälläsi", parantaja kertoi surullisesti. Hänestä tuli jotain tuoksua, joka oli... Sääliä?
"Ei! Ei, ei voi olla!" kiljuin ja juoksin takaisin pesäämme. Emo ja isä seurasivat perässä.
"Kuule nyt", emo maukui lohduttavasti. Hänestäkin huokui sääliä.
"Enkä kuule!" tiuskaisin ja painuin lämpöisiä sammalia vasten.
Miksi olin puolisokea? Oliko siinä joku idea? Ehkä siinä oli? Tai ei?
Ajatukset pyörivät päässäni. Mitä jos minusta ei tulisikaan suurin soturi?
Vaivuin uneen. Näin unta, että en nähnyt mitään. Oli vain aivan pimeää. Jotkut tökkivät minua sivultani.
Mutta sitten ilmestyi joku kissa. Säikähdin niin, että pomppasin ilmaan.
"Kuka sinä olet?" kysyin peloissani. Työnsin kynnet ulos ja olin varuillani.
"Älä pelkää. Olen esi-isäsi, emosi emo Hallakirjo. Olen ystävä", hän kertoi.
"Mitä haluat?" kysyin katsoen valkoista, keltasilmäistä kissaa.
"Kuuntele tarkkaan. Sinussa ei ole mitään vikaa. Puolisokeuteesi on syyt. Mutta pääset silti soturiksi, lupaan sen. Älä ole vihainen emollesi, isällesi tai kenelekään muullekkaan. Sinä kyllä pärjäät, sanoi kuka tahansa, mitä tahansa. Minä olen tukenasi", kissa kertoi.
Sitten oli pimeää. Heräsin emon vatsan suojissa.
"Emo ei se ole vikasi. Siis minun puolisokeuteni. Hallakirjo sanoi niin", kerroin emolle.
Emo katdoi minua kummastuneena. Ehkä hiukan pelokkaanakin.
"Siis... Sinä näit emoni ja hän sanoi sinulle niin?" emo kakisteli.
"Joo'o. Hän sanoi, että pääsen kyllä soturiksi ja, että hän on tukenani", kerroin emolle.
Emp näytti hetken kummastuneelta. Sitten häne turkkinsa sileni ja hän veti minut lähelleen.
"Tietenkin pääset soturkiksi. Luota vain esi-isiin, he puhuvat totta", emo kertoi hiljaa.
"Uskon minä. Uskon heihin ja kovasti", vakuutin emolle.
Siitä hetkestä lähtien, minua ei haitannut puolisokeuteni. Kaikessa oli jotain hyvää, minussakin. Ja totta, kyllä tulevaisuus näyttäisi syyt tälle kaikelle.
//Nyt tuli tämmöinen aloitus. Aika pitkä kieltämättä, mutta sai kunnolla alkuun. Ja hyvöä kesän alkua kaikille!

"Tammiturkki!" Pilvipyrstön ääni huusi leirin ulkopuolelta. Mustatassu nosti kiinnostuneena katsettaan ateriastaan ja näki kuinka kokenut soturi saapui Kotkakanjonin kanssa leiriin, selvästi kantaen jotain. Heidän perässään kipittivät huolestuneen näköiset Sammalpuro, Kaamostassu ja Salamatassu.
"Hämärätassu, hänelle on saatava hoitoa! Äkkiä!" Mustaraitainen soturi huusi parantajalle, joka oli ilmestynyt pesänsä suuaukolle. Mustaturkkinen kolli nyökkäsi ja kääntyi pesäänsä, pyytäen Lehtitassua pistämään pedin valmiiksi. Mustatassu vasta silloin tajusi, että Pilvipyrstö ja Kotkakanjoni kantoivat Hämärätassua, joka irvisteli kuin olisi kivuissaan.
"Mitä tapahtui?" Tammiturkki kysyi juostessaan kokeneiden sotureiden luo ja alkaen tutkimaan hiljaa vaikeroivaa oppilasta.
"Hän putosi puusta", Kaamostassu kertoi ja katseli korvat luimittuina tummanharmaata veljeään. Parantaja mumisi jotakin ja nyökkäsi.
"Kuljettakaa hänet varovasti pesääni", mustaturkkinen kolli käski ja kiiruhti nopeasti pesäänsä, Pilvipyrstö ja Kotkakanjoni hitaasti perässä seuraten.
"Onkohan hän pahasti loukkaantunut?" Salamatassu kysyi sisareltaan, joka kohautti lapojaan.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Väristähden jykevä ääni kuului hänen pesänsä suunnalta. Mustatassu kääntyi katsomaan mestariaan, jota hän oli koko päivän odottanut ilmentyväksi. Oppilaan silmät viiruuntuivat, kun hän katseli päällikönsä kulkua Sammalpuron luo. Oliko tuo ainoa tapa miten savunharmaan kollin sai ulos pesästään? Kun tapahtuisi jotakin normaalista poikkeavaa? Entä hänen oppilaansa koulutus?
*Eikö häntä kiinnosta opettaa minua?* Mustatassu ajatteli näreissään ja katseli ärsyyntyneenä Varistähden ja kokeneen soturittaren keskustelua.
"Olimme harjoittelemassa puuhun kiipeämistä ja sieltä vihollisen selkään hyppäämistä. Kaamostassu ja minä olimme vielä maassa, kun muut olivat jo kiivenneet puuhun...", Sammalpuro kertoi ja joutui pitämään pienen tauon, saadakseen äänensä tasaiseksi.
"Alimmalla oksalla ei ollut tilaa, joten pyysi Hämärätassua kiipeämään korkeammalle, että Kaamostassukin pääsisi oksalle... Hän oli juuri saamassa otetta ylemmästä oksasta, kun hänen tassunsa lipesi ja hän putosi...", kokenut soturitar kertoi ja luimi korviaan. Hänestä pystyi selvästi huomaamaan, että tilanne tuntui todella pahalta. Varistähti katsoi naarasta kylmästi, mutta ei kuitenkaan vastannut mitään.
"Minun olisi pitänyt olla alempana ottamassa häntä vastaan oksalle", Pilvipyrstön ääni kuului parantajan pesän edustalta. Mustatassu kääntyi katsomaan, kuinka kokenut soturi käveli Sammalpuron viereen Kotkakanjonin kanssa.
"Vika ei siis ole yksin hänen. Jos aiot rankaista häntä, rankaise myös minua", kellanpunainen kolli jatkoi. Varistähden ilme ei muuttunut ollenkaan koko selityksen aikana, tai sen jälkeen. Mustatassu ja moni muu kuutamoklaanilainen ketkä leiriaukealla olivat, seurasivat kiinnostuneina tilannetta. Päällikkö oli pitkän aikaa hiljaa ja katseli arvioivasti jokaista hänen edessään seisovaa kissaa.
"Rangaistukseksi saatte paikata leirin pesiä loppupäivän. Jokaikinen teistä", Varistähti lopulta sanoi ja lähti tassuttelemaan pois aukealta.
"Mutta emme me tehnee-", Kaamostassu aloitti, mutta hänen lauseensa keskeytyi, kun Pilvipyrstö löi häntänsä tuon kuonon eteen.
"Ymmärretty", kokenut soturi sanoi pois kävelevälle päällikölle ja kääntyi sitten muiden puoleen. Mustatassu ei jäänyt kuuntelemaan miten mestarit oppilaineen alkaisivat pesiä kunnostamaan, hän oli jo juoksemassa omansa perään.
"Lähdemmekö harjoittelemaan?" Oppilas kysyi päästessään Varistähden rinnalle. Savunharmaa kolli vilkaisi oppilastaan ja tuhahti.
"Kai se sitten on pakko", mestari mutisi ja muutti suuntansa pesältään leirin ulkopuolelle. Mustatassu seurasi tuota nyt omakin mieli maassa. Ei naaras nyt niin huono voinut olla että päällikkö vältteli hänen kanssaan harjoittelemista, eihän?

"Voimmeko harjoitella puhuin kiipeämistä?" Mustatassu kysyi saadessaan happea keuhkoihinsa. Hän lupasi, että jokainen taisteluharjoitus Varistähden kanssa oli toinen toistaan pahempi. Oppilas istahti aloilleen ja nuoli lapaansa saanutta naarmua. Hän huomasi sivusilmällä, että mestarikin kumartui nuolaisemaan tassua, mistä valui ohut verinoro. Ylpeys omien taistelutaitojensa kehityksestä sai naaraan hymyilemään. Viimeksihän hän oli saanut kynsiinsä vain savunharmaita karvoja, nyt mustaturkkinen kissa oli päässyt jo useampaan kertaan raapaisemaan Varistähteä.
"Ehkäpä sitten, kun taistelet niin kuin oikea kuutamoklaanilainen", mestari sanoi kääntäessään päätään Mustatassua kohti. Oppilas huokaisi hiljaa, mutta nousi kuitenkin jaloilleen. Kyllä hän taisteluharjoituksista piti, mutta Hämärätassun puusta putoaminen oli herättänyt naaraalle halun itsekin kokeilla kiipeilyä. Ja olisihan se kai mukavaa tehdä jotakin muutakin kuin taistella. Varistähti nousi jaloilleen ja lähti samalla sydämenlyönnillä hurjaa vauhtia juoksemaan mustaturkkista kissaa kohti. Nopealla ponkaisulla keltasilmä pääsi pois mestarinsa tieltä ja tasapainon saadessaan loikkasi itse tuota kohti. Hän potkaisi takajalallaan päällikön kohotetun etutassun alemmas ja tarrasi omilla kynsillään tuon selkään. Mustatassu oli juuri puraisemassa kollin niskaa, kun tuo heittäytyi kyljelleen maahan, lennättäen oppilaan pois selästään. Koko loppu harjoitukset menivät aikalailla samaa rataa. Varistähti hyökkäisi, naaras väistäisi ja yrittäisi itse hyökätä, mutta savunharmaa kissa sai hänet aina ajettua pois kimpustaan.
"Lopetetaan tähän kun et näytä enää onnistuvan", mestari huokaisi ja ravisteli sekaista turkkiaan. Oppilas huohotti ja hammasta purren sai päästettyä hyväksyvän äännähdyksen suustaan.
*Että minä inhoan häntä!* Mustatassu ajatteli ärsyyntyneenä. Varistähti nuolaisi haavojaan muutaman kerran ja kohotti sitten katseensa ylhäällä huojuvien lehtipuiden latvoihin.
"Puiden kaarnan ja oksien ollessa märkiä tai jäisiä, ei kiipeäminen ole kannattavaa", mestari yhtäkkiä kommentoi, mikä sai oppilaan siirtämään katseensa tuohon ja hänen mielialansa nousemaan.
"Yritä päästä nopeasti ylös tukevalle oksalle, mitä kauemmin roikut paikallasi, sitä nopeammin voimasi hupenevat", Varistähti sanoi ja otti suuren loikan vieressä olevaa puuta kohti. Päällikkö sai otteen rungosta kaikilla neljällä tassullaan ja voimakkaaalla kiipeämisellä sai vedettyä itsensä oksalle. Mustatassu katsoi innokkaana mestarinsa esimerkkiä. Tassutellessaan samaisen puun luo ja hetken runkoa katsottuaan, hänkin valmistautui loikkaan. Oppilas katsoi runkoon jääneitä mestarinsa tekemiä kynnenjälkiä ja päätti, että yrittäisi loikata suurinpiirtein samalle kohdalle. Hän ponnisti ja ojensi etutassujaan eteenpäin. Ne läimäytyivät puun runkoon ja hetken naaras roikkui pelkkien etukäpäliensä varassa, kunnes sai takatassuillaan varman otteen kaarnasta.
*Varistähti ei valehdellut, tämä todellakin vie voimia nopeasti!* Mustatassu ajatteli tuntiessaan voimiensa katoavan. Hän nopeasti irroitti toisen etutassunsa ja haki sille korkeammalta paikkaa. Nopeilla ja vahvoilla ponkaisuilla ja vedoilla sai oppilaskin itsensä tukevalle oksalle. Hän otti pari henkäystä ja hymyili sitten. Omasta mielestään naaras oli onnistunut täydellisesti ja vilkaistessaan Varistähteä, joka istui vastakkaisella oksalla, ei tuollakaan ollut mitään kommentoitavaa asiaan. Sen sijaan mestari nousi jaloilleen ja ponkaisi korkeammalle oksalle. Mustatassu väräytti korvaansa ja oletti, että päällikkö näytti esimerkkiä miten puussa kiipeltäisiin ylemmäs. Mustaturkkinen kissa hyppäsi ketterästi korkeammalle oksalle, vaikka joutuikin hetken tasapainottelemaan sen päällä. Hän oli hiukan hämillään. Oppilaasta puussa kiipeily ja hyppiminen tuntui yllättävän helpolta ja siltä... Kuin olisi joskus aikaisemminkin tehnyt sitä.
"Kun olet hyppäämässä puusta puuhun, sinun on oltava täysin varma siitä, että oksa mille hyppäät kantaa painosi", Varistähti kertoi, kun Mustatassu oli päässyt hänen kanssaan samalle oksalle.
"Mistä minä sen saan selville?" Oppilas kysyi hämillään.
"No kaikki tuota paksummat oksat-" Varistähti osoitti hännällään oksaa heidän lähellään.
"Aivan varmasti kantavat painavempaakin kissaa. Mutta parhain tapa on kokeilla alemmilla ja ohuemmilla oksilla, että pudotessa matka maahan ei olisi niin pitkä", mestari selitti ja samassa ponnisti kohti vieressä olevaa puuta. Mustatassu katsoi silmät ammollaan päällikönsä loikkaa, tuon liitoa ilmassa ja kuinka kolli laskeutui oranssien lehtien ja hauraiden oksien läpi paksummalle oksalle. Hyppy oli ollut aivan uskomaton! Oppilas käveli lähemmäs oksan reunaa, niin että se vajosi hänen painonsa takia hiukan alemmas.
"Yritä hypätä tuohon ylempänä olevalle oksalle", Varistähti huudahti viereisestä puusta ja nosti kuonoaan ylemmäs. Naaras nielaisi ja valmistautui ponnistukseen. Oksa näytti olevan hiukan ohuempi, kuin se millä hän tällä hetkellä oli, mutta Mustatassu uskoi sen kestävän. Hän loikkasi ja tunsi kylmän ilman kasvoillaan ja nautti painottomasta tunteesta, mikä ilman halki liitämisestä tuli. Jos oppilas olisi ehtinyt, hän olisi varmasti sulkenut silmänsä ja vain nauttinut menosta. Mustaturkkinen kissa laskeutui tukevasti kaikille neljälle jalalleen, mutta oksa hänen allaan laskeutui odotettua enemmän alaspäin.
RÄKS!
Mustatassu ponnisti päin puun runkoa etutassut ojennettuina ja antoi itsensä läimäytyä kovaa runkoa vasten. Hän sai takajaloillaan onneksi heti otteen kaarnasta, joten ne eivät tällä kertaa jääneet sutimaan puun pintaa vasten. Oppilas käänsi päätään katsoakseen oksaa allaan. Oksa oli katkennut noin puolesta välistä, kohdasta mihin hän oli laskeutunut. Naaras nielaisi ja yritti rauhoitella lujasti hakkaavaa sydäntään.
"Sinustahan voisi tuolla hyppimisellä tulla vuoristoklaanilainen", Varistähden jäinen ääni kuului hänen altaan. Mustatassu varovasti laskeutui katkenneen oksan paksuimpaan päähän ja huokaisi sen pitäessä.
"Tiesitkö, että se katkeaisi?!" Oppilas sihisi vihoissaan. Oliko hänen mestarinsa tahallaan yrittänyt tapattaa häntä? Miksi ihmeessä? Naaras antoi kynsiensä viiltää kaarnaa. Päällikkön silmät viiruuntuivat ja hänen häntänsä heilahti muutaman kerran.
"Miksi minä sellaista yrittäisin? Tappaa omiani? Tuo oli vain esimerkki siitä, ettei kaikkiin oksiin pitäisi luottaa!" Varistähti murisi takaisin ja nousi jaloilleen, näyttäen siltä, että kävisi Mustatassun kimppuun. Kolli kuitenkin pysähtyi aikeissaan ja käänsi toista korvaansa. Kohta oppilaskin kuuli heidän alla olevien puskien kahisevan.
"Varistähti!" Nummipyörteen ääni kuului heidän altaan. Varapäällikkö tunkeutui pusikon läpi ja hänen perässään tulivat Oksakatse, Vasanloikka ja Tihkutassu. Neljä kissaa olivat luultavimmin olleet iltapartiossa.
"Törmäsimme Linnunsiipeen ja Ruostetassuun, he kertoivat, että Hämärätassulle oli tapahtunut jotakin?" Vaaleanruskea naaras jatkoi selitystään, samalla kun Varistähti alkoi laskeutumaan puusta.
"Raukka oli pudonnut puusta, ei sen kummempaa", Mustatassun mestari sanoi laskeutuessaan maahan.
"Ettehän käyneet vielä Vuoristoklaanin puolella?" Varistähti kysyi, mihin sai vastaukseksi Nummipyörteeltä pään pudistuksen. Päällikkö nyökkäsi ja tassutteli partion luo.
"Menemme tarkistamaan sen nyt. En hyväksy ensimmäistäkään luuklaanilaista tai muutakaan luopiota reviirillämme", kolli käski kuutamoklaanilaisia, jotka nyökkäsivät vuorotellen.
*Eikö tunkeilijaongelmaa oltu vieläkään selvitetty?* Mustatassu ajatteli kummissaan.
"Minä voisin käydä hakemassa sen hiiren minkä nappasimme partiointikierroksella", Oksakatse sanoi nopeasti väliin. Varapäällikkö antoi hyväksyvän nyökkäyksen ennen kuin hänen oli kiirehdittävä jo edellä kulkevan Varistähden, Vasanloikan ja Tihkutassun luo. Mustatassu katseli partion menoa ja valmistautui laskeutumaan alas. Häntä ei haitannut, ettei Varistähti pyytänyt häntä mukaan, lepo tuntuisi tällä hetkellä paremmalta kuin Vuoristoklaanin rajalle lähtö. Naaras kuitenkin kohtasi maassa seisovan soturin katseen ja pysähtyi aloilleen. Kolli katsoi häntä todella intensiivisesti, vaikka kaksikon välillä oli monia ketunmittoja. Oksakatse alkoi ottamaan rentoja askelia puuta kohti, katkaisematta heidän välistä katsekontaktia. Mustatassu katsoi tuota ihmetellen. Mitä soturi oikein aikoi?
"En tiennytkään, että Varistähti opettaisi omia klaanilaisiaan käyttäytymään kuin vuoristoklaanilaiset", soturi sanoi alhaalta ja kyyristyi loikkaamaan samaiseen puuhun, missä oppilas jo oli. Naaras kurtisti kulmiaan ja katsoi Oksakatseen haastavalta näyttävää puuhun kiipeämistä.
"Mutta jos meilläkin on puita reviirillämme, miksi emme käyttäisi niitä?" Mustatassu kysyi, kun kolli oli päässyt hänen alapuolellaan olevalle oksalle.
"Koska meidän kuuluisi olla taistelijota, eikä kiipeilijöitä", soturi napautti hänen alapuoleltaan. Oppilas huitaisi häntäänsä tympääntyneenä. Ei hän korkeampiarvoisen kanssa yhteen haluaisi ottaa, mutta tuon sanoissa ei ollut mitään järkeä. Miksi he eivät saisi kiipeillä? Sehän olisi vain heidän etunsa taistella alueella missä olisi puita, jotte he pystyisivät käyttämään niitä hyödyksi.
"Hei, mehän voisimme ottaa pienen taisteluharjotuksen tuossa alhaalla, haluaisin nähdä miten olet kehittynyt", Oksakatse maukui, selvä imeläisyys kuuluen hänen äänessään. Mustatassu siristi silmiään ja huokaisi. Häntä ei todellakaan olisi kiinnostanut viettää soturin kanssa yhtään enempää aikaa, varsinkin kun tuo käyttäytyi noin oudosti.
"Anteeksi Ruskohaukka, mutta minulla on-",
"RUSKOHAUKKA?" Oksakatse huudahti. Oppilas sävähti tuon yllättävää huudahdusta, mutta samantien sen tilalle tuli hämmennys. Ruskohaukka? Oliko hän todellakin sanonut niin? Mutta ei hän edes tuntenut ketään Ruskohaukkaa. Miksi sitten-
"Kuka tämä Ruskohaukka on? Joku nummiklaanilainen kenen kanssa olet alkanut kaveeraamaan?" Soturi alemmalla oksalla sihisi ja antoi kynsiensä pureutua kaarnaan. Mustatassu katsoi hämmentyneenä Oksakatsetta. Hän ei ymmärtänyt mitä oikein oli tapahtunut.
"En minä-"
"Aiotko pettää Kuutamoklaanin?!" Soturi murisi ja näytti valmistautuvan hyppäämään oppilaan kimppuun.
"Oksakatse, tuki kuonosi! Kaikotat riistan koko Kuutamoklaanin reviiriltä tuolla huudollasi", heidän altaan kuului jäinen sihahdus. Molemmat puussa olevat kissat käänsivät katseitaan alas ja näkivät kolmen kissan joukon seisovan puun vieressä. Syreenikukka, Piikkiraita ja Lehmusvarjo kaikki vastasivat kahden kissan katseeseen.
"Kuulitko sinä tätä Syreenikukka? Mustatassu aikoo pettää Kuutamoklaanin!" Oksakatse selitti sisarelleen hurjastuneena. Kissat alhaalla kurtistivat kulmiaan ja supisivat hetken keskenään.
"Mistä sinä noin päättelet?" Piikkiraita kysyi katsoessaan veljensä puusta laskeutumista. Oppilas, joka vieläkin seisoi samalla oksalla heilautteli häntäänsä odottavana. Uskoisivatko muut Oksakatseen selitystä? Mitä siitä seuraisi hänelle?
"Hän kutsui minua Ruskohaukaksi! Tämä on varmasti joku nummiklaanilainen tai vuoristoklaanilainen kenen kanssa Mustatassu on tapaillut!" Soturi sihisi ja käveli muun kissajoukkion luo päästessään maan kamaralle. Mustatassu luimi korviaan nähdessään Piikkiraidan ja Lehmusvarjon epäilevät ilmeet häntä kohtaan, kävisivätkö he kaikki neljä oppilaan kimppuun? Syreenikukka oli heistä ainoa, jonka ilme ei muuttunut, mutta hän huokaisi syvään ja pudisti päätään.
"Oksakatse sinä hiirenaivo! Sinun olisi pitänyt kuunnella paremmin klaanivanhusten tarinoita, kun olimme pentuja. Olisit saattanut oppia jotakin", soturitar sanoi, mikä sai muut kissat hämmentymään, varsinkin Mustatassun.
"Ruskohaukka oli yksi Kuutamoklaanin parhaimmista sotureista Ukkostähden aikaan, eikä kukaan nummiklaanilainen!" Syreenikukka sihisi ja piiskasi hännällään ilmaa. Oksakatseen ilme muuttui hölmistyneeksi, eikä hän ilmeisesti enää keksinyt mitään sanottavaa. Oppilas laskeutui nopeasti puusta alas ja käveli muiden sotureiden luo.
"Kertoisitko lisää Ruskohaukasta?" Mustatassu kysyi Syreenikukalta, selvästi kiinnostuneena aiheesta. Soturitar katsoi naarasta kulmiensa alta ja vilautti hampaitaan.
"Näytänkö minä mielestäsi niin vanhalta, että olisin elänyt hänen aikanaan? Mene kysymään joltakin toiselta!" Tuo sihisi ja kääntyi Piikkiraidan ja Lehmusvarjon puoleen.
"Jatketaan matkaa, nämä hiirenaivot aiheuttavat minulle päänsärkyä", Mustaturkkinen naaras sanoi ja lähti kävelemään poispäin muista.
"Mihin te olette menossa?" Oksakatse kysyi uteliaana, innostus paistaen silmissä.
"Harjoittelemaan tulevaa taistelua varten", Piikkiraita sanoi lyhyesti jä lähti sisarensa perään.
"Hei, voinko minäkin tulla mukaan? HEI!" Ruskeaturkkinen soturi kysyi, mutta joutui nopeasti kipittämään sisarustensa perään, että kuulisi heidän vastauksensa. Lehmusvarjo ja Mustatassu jäivät kaksin. Oppilas katseli omiin tassuihinsa ja mietti, pitäisikö hänen sanoa jotakin. Tietenkin naaras haluaisi tietää luulisiko nuori soturi häntä petturiksi, mutta ei osannut muodostaa oikeanlaista kysymystä.
"Sinun kannattaisi lähteä takaisin leiriin, alkaa olla myöhä", Lehmusvarjo naukaisi ja lähti kävelemään samaan suuntaan, mihin muut olivat lähteneet. Mustaturkkinen kissa jäi katselemaan soturin perään, kunnes tuo katosi puiden ja puskien taakse. Niin monta kysymystä, ajatusta ja arvoitusta pyöri hänen päässään, ettei Mustatassu todellakaan haluaisi niitä kaikkia alkaa selvittämään nyt. Hän kääntyi lähteäkseen leiriin ja päätti heti sinne päästyään kävellä jonkun vanhemman kissan luo ja kysyä Ruskohaukasta. Oppilasta hämmensi nimittäin todella paljon miksi oli sanonut kissan nimen jota ei ollut ikinä aikaisemmin kuullutkaan.

Leijonatassu koetti parhaansa mukaan muistella edellispäivän tapahtumia. Leijonatassu ja Leopardilaikku olivat puhuneet, keskustelu oli muuttunut riidaksi ja Leopardilaikku oli vihoissaan lähtenyt leiristä omille teilleen. Oppilas oli seurannut mestariaan, ja nähnyt tuon kulkevan Kuutamoklaanin rajalle ja jääden istumaan aivan rajan tuntumaan. Hänkin oli kiertänyt rajalle, hiukan kauemmas kokeneesta soturista. Kolli oli nähnyt, miten tummalaikkuinen kissa oli alkanut kutsumaan jotakuta luokseen, Kuutamoklaanin puolelta. Mutta ennen kuin hän oli saanut tietää syyn kollin käytökseen, oltiin hänen kimppuunsa käyty. Leijonatassu ei ehtinyt tunnistaa vastustajaansa, hänen kaikki keskittymisensä meni terävien kynsien ja hampaiden hätyyttämiseen turkistaan. Hetken tapeltuaan oli oppilas saanut iskun päähänsä, ja siitä eteenpäin kaikki tapahtumat olivat olleet hämärän peitossa. Kolli käänsi päätään parantajan pesän suulle, ja havaitsi, että Leopardilaikku odotti sen vierellä hyvin kräsimättömän oloisena. Keltaturkkinen kissa nielaisi, pesästä lähteminen ei tuntunut enää kauhean turvalliselta idealta. Hän aavisti ettei mestari ollut vain tervehtimässä vanhoja ystäviään rajalla, joten mitä ikinä siellä tapahtuikaan, ei se saisi levitä muiden korviin. Leijonatassu henkäisi syvään ja varovasti nousi sammalpediltä. Ketunkynsi ei näyttänyt vastustelevan ollenkaan oppilaan lähtöä, vaikka haavoihin ja hänen päähänsä vielä sattui. Kolli käveli leiriin, suoraan Leopardilaikun ohi ja lähti kulkemaan kohti tunnelin suuaukkoa. Hän ei vilkaissut taakseen, mutta kuuli kollin seuraavan häntä. Ulos päästessään tunki tummalaikkuinen kissa hänen ohitseen ja lähti kuljettamaan keltaturkkista kissaa kohti lähintä suojaisaa aluetta heidän reviirillään. He joutuivat kävelemään hetken, koska nimensä mukaisesti Nummiklaanin alue oli melkein kokonaan pelkkää tasaista nummea. Päästessään suojaisan pensasjoukon keskelle, kääntyi ruskeaturkkinen kolli hänen puoleensa hyvin vihaisena.
"Ole onnellinen, että olet elossa. Piikkiraita olisi voinut tappaa sinut yhdellä iskulla, mutta onneksi olen armollinen ja pyysin häntä jättämään sinut eloon. Toistaiseksi", Leopardilaikku sähisi raivon vallassa. Leijonatassu katsoi viiruuntunein silmin mestariaan.
"Miksi edes teet näin? Keitä ne muut kuutamoklaanilaiset olivat?!" Oppilas tivasi kokeneelta soturilta, joka antoi kynsiensä kaivautua nurmikkoon ja multaan. Kolli muisti hämärästi nähneensä useampiakin kissoja rajalla, ja oletti heidän olleen kuutamoklaanilaisia.
"Tuki kuonosi kakara!" Leopardilaikku tokaisi kovaan ääneen ja näytti vain juuri ja juuri pitävän itsehillinnästään kiinni.
"Se ei kuulu sinulle", mestari sanoi kylmän viileästi ja kääntyi poispäin. Leijonatassu ei voinut uskoa tätä. Mitä kokenut soturi oikein aikoi, kun hänen reaktionsa oli ollut tällainen? Että tummalaikkuinen kissa joutui uhkaamaan hänen tappamisellaan osoittaakseen tilanteen vakavuutta?
"Sinä pihahdat tästä jollekin toiselle, olet kuollut!" Leopardilaikku sihisi ja antoi ilmeensä ja olemuksensa muuttua neutraaliksi. Oppilas korvat luimittuina ihmetteli tuon nopeaa olemuksen vaihdosta, mutta kohta kuulikin askelia pusikon läheltä.
"Hei te siellä!" Sulkatähden tervehdys kuului ja hetkeä myöhemmin päällikkö olikin ilmestynyt pusikkoon heidän kanssaan. Leijonatassu yritti parhaansa mukaan olla rauhallinen ja ajatteli kuinka paljon Leopardilaikkua tilanne stressasi. Mitä jos naaras olikin kuullut kaiken?
"Näin kuinka lähditte leiristä, minun oli pakko tarkistaa ettette vain lähteneet uusintaotteluun kuutamoklaanilaisten kanssa", hopeanharmaa kissa kertoi ja katseli epäilevänä kaksikkoa. Leijonatassu oli hämillään. Tiesikö Sulkatähti rajalla tapahtuneesta ja hänen mestarinsa aikeista?
"Emme suinkaan. Tulin vain nuhtelemaan Leijonatassua hänen typerästä käyttäytymisestään. Kaikki tietävät ettei Kuutamoklaanin partion kimppuun käydä yksin, vaikka he vähän ilkkuvatkin", Leopardilaikku sanoi tuhahtaen ja heilautti maassa makaavaa häntäänsä, antaen varoittavan katseen oppilaalleen. Keltaturkkinen kolli ymmärsi nopeasti, että hänen mestarinsa oli keksinyt nopean hätävaleen. Sulkatähti olisi varmasti tajunnut sen, jos olisi lukenut molempien kollien kehonliikkeitä. Vaikka Leijonatassu enemmän liikehti hermostuneisuuden takia, tummalaikkuisen kollin viikset väpättivät koko sen ajan, kun päällikkö heidän keskuudessaan oli. Naaras nyökkäsi ja kääntyi katsomaan vihreäsilmäistä kissaa.
"Leopardilaikku varmasti sen jo kertoi, mutta tekosi oli todella typerästi tehty. Me emme halua enempää ongelmia kuutamoklaanilaisten kanssa, mikä tarkoittaa sitä ettemme myöskään käy partioiden kimppuun ilman syytä. Mestarisi antaa sinulle hänestä tuntuvan sopivan rangaistuksen, mutta sinuna miettisin käyttäytymistäsi muiden klaanikissojen seurassa tulevaisuudessa", Sulkatähti läksytti Leijonatassua, joka nyökkäsi ymmärtäväisenä puheen loputtua.
"Olen pahoillani", oppilas mumisi katsoen tassuihinsa. Päällikkö kääntyi sanomaan hiljaisella äänellä Leopardilaikulle jotakin, ennen kuin poistui pusikosta. Keltaturkkinen kolli nosti päätään ja kohtasi mestarinsa varoittavan katseen.
"Me tulemme keskustelemaan tästä vielä", kolli murisi ja häntäänsä huiskauttamalla lähti Sulkatähden perään. Leijonatassu jäi hetkeksi pusikkoon yksin ja antoi karvojensa pörhistyä. Hän tajusi, että nyt olisi tosi kyseessä. Hänen pitäisi olla todella varovainen liikkeidensä ja sanojensa kanssa, Leopardilaikun selitys ei saisi missään vaiheessa muuttua, muuten kollin hengenlähtö olisi lähellä. Keltaturkkinen kissa huiskautti häntäänsä ja ihmetteli hiukan käytöstään. Hänen mestarinsa teki jotakin todella hämärää, mutta vihersilmästä tuntui, että hänelle oli tärkeämpää pitää teko salassa eikä kertoa sitä jollekin, vaikka turvallinen tilaisuus sille tulisikin. Leijonatassu huokaisi, pudisti päätänsä ja irvisti. Hänen niskassaan olevaan haavaan särki, oppilaan pitäisi mennä takaisin parantajien luo tarkistuttamaan haavansa.

Leijonatassu laski päänsä maahan syötyään Ketunkynnen antamat yrtit, ja mietti joitakin syitä, miksi Leopardilaikku olisi kuutamoklaanilaisten kanssa keskustellut. Mitään järkevää ja todenmukaista ei kuitenkaan hänelle tullut mieleen. Kaikki oppilaan keksimät syyt loppujen lopuksi päättyivät siihen, että päällikön olisi myöskin pitänyt olla keskustelemassa, eikä vain Leopardilaikun. Mutta Sulkatähti ei edes saanut tietää asiasta, joten mikään järkevää selitystä ei selvinnyt. Hän huokaisi tuskaisena ja sulki silmänsä. Jos kolli nyt jotakin järkevää voisi tehdä, niin kerätä voimia päästäkseen taas harjoittelemaan mestarinsa kanssa. Mitä enemmän hän viettäisi aikaa kollin kanssa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tuo saattaisi kertoa jotakin asiaan liittyvää. Leijonatassu väräytti korvaansa ja huokaisi syvään. Nyt hänen pitäisi vain nukkua. Hitaasti oppilas vaipui levottomaan uneen.

”Tihkutassu, onko sinulla kiirettä?” Ruostetassu kysyi.
Kolmikko oli lajitellut yrttejä eri pinoihin ja kasoihin jo tovin. Lehtitassu ohjeisti oppilastovereitaan jatkuvasti, ja työ näytti olevan piakkoin valmis.
”Vasanloikka mainitsi, että menemme vielä illalla metsästämään”, Tihkutassu vastasi ja vilkaisi ylös kuin tarkistaakseen ajan vaikka aurinkoa ei oksien ja pilvien läpi nähnyt.
”Siihen taitaa kuitenkin olla vielä aikaa.”
”Jaa. Linnunsiipi ei maininnut vielä mitään, mutta ehkä hänkin on sitten suunnitellut jotain.”
Tihkutassu nyökkäsi, ja jäi vielä katsomaan veljeään jolla näytti olevan vielä jotain sanottavaa. Ovela kiilto silmissään Ruostetassu naukui:
”Nyt olisi hyvä aika niille taisteluharjoituksille.”
”Ai niin”, Tihkutassu lausahti innostuneena. Lisää energiaa alkoi virrata naarasoppilaan kankeisiin jäseniin kun hän loikkasi ylös, varoen kuitenkin, ettei tarkasti lajiteltuja yrttejä lennellyt.
”Jos se vain sopii Lehtitassulle”, Ruostetassu sanoi noustessaan itsekin ylös, ravistellen paksua turkkiaan. Harmaa parantajaoppilas nyökkäsi vaivaantuneena.
”Selvä sitten”, Tihkutassu hihkaisi ja loikki aukion toiselle reunalle. Naaras koukisti jalkojaan ja asettautui taisteluasentoon. Ruostetassu teki samoin, ja lähti perinteisellä tavalla kiertämän aukiota. Tihkutassu seurasi veljeään jatkuvasti ja kynsi silloin tällöin hiekkaa kärsimättömänä ja melkein hermostuneena. Hän halusi vain taistella paremmin – Vasanloikan kylmää katsetta hän ei enää kestäisi.
Ruostetassu teki ensimmäisen siirron, ja ponnisti eteenpäin. Tihkutassun oli helppo ennakoida toisen oppilaan liike, ja näin naaras kerkesikin väistää kollin iskun. Vaistomaisesti Tihkutassu tyrkkäsi veljeänsä rintaan. Ruostetassu horjahti mutta sai pidettyä asentonsa, sillä vaikka isku oli ollut nopea, Tihkutassu ei ollut saanut kerättyä pienessä ajassa siihen kaikkia voimiaan.
#Pidä tasapaino.. Juuri noin...#
Tihkutassu keskittyi ankarasti, ja sivalsi veljensä rintaan sarjan teräviä iskuja. Ruostetassu vastasi perääntymällä hiukan. Puristaen hampaitaan tiukasti yhteen Tihkutassu jatkoi hyökkäystään voimakkaalla potkulla. Kuullessaan rusahduksen vastustajastaan naaras uskalsi päästää vapaaksi pidättämänsä hengityksen.
”Ei huono”, Ruostetassu naurahti hengästyneenä. Tihkutassu korjasi asentonsa ja kyyristyi taas valmiina väistämään tulevan iskun. Ruostetassu luimisti korviaan ja virnisti.
Kollin seuraava liike tuntui Tihkutassusta salamannopealta. Suuri, tummanpunainen käpälä läimäytti naarasta poskeen. Häkeltyneenä harmaa oppilas loikkasi sivulle ravistellen päätänsä. Ennen kuin tuo kerkesi kerätä itseään, Ruostetassu syöksyi sivulta ja yrityksestään huolimatta Tihkutassu ei saanut pidettyä tasapainoaan.
”Ehkä joitakin kissoja ei vain ole tarkoitettu taistelijoiksi”, Ruostetassu murahti maassa huohottavalle sisarelleen. Tihkutassu tasasi hengitystään ja pudisti päätään väsynyt mutta päättäväinen kiilto silmissään. Naaras todellakin toivoi, että taisteluliikkeiden toistaminen toisi ne vähitellen lihasmuistiin.

Tihkutassu hiipi hiljaa kohti saniaisten alla kyyryssä värjöttelenyttä hiirtä. Sen pyöreähköt korvat olivat painuneet sivuille, ja sen tarkka nenäkin oli keskittynyt lehtien möyhimiseen. Katsellessaan pahaa-aavistamattomia, tyhjiä nappisilmiä Tihkutassu tunsi olonsa vääräksi tappaessaan puolustuskyvyttömän olennon. Nostaessaan elottoman saalinsa hän kuitenkin vain kohautti hartioitaan ja ajatteli:
#Pitäähän klaaninkin syödä.#
”Pidin Ruostetassun kanssa taisteluharjoituksen aiemmin”, naaras naukui mestarilleen Vasanloikalle loikkiessaan kaksikon tapaamispaikalle. Itseään puhdistanut ruskea soturi kohotti katseensa ja nyökkäsi hiljaa. Tihkutassu kohahti nähdessään oravan, pienen tumman käärmeen ja päästäisen mestarinsa jalkojen juuressa.
”Näin lyhyessä ajassa? Miten?” oppilas naukui ihmetellen.
”Kokemus. Harjoitus tekee mestarin”, Vasanloikka tokaisi, ja kiersi pitkän raidallisen häntänsä ympärilleen. Tihkutassu katsoi vanhempaa naarasta keltaiset silmät pyöreinä.
”Ruostetassu sanoi, ettei kaikkia kissoja ole tehty taistelijoiksi. Mutta jos...”
”En tiedä onko tuo totta, mutta sinulla taistelu on veressä. Kuutamoklaanilaiset ovat poikkeuksetta taistelijoita”, mestari tuhahti ja silmäili oppilastaan. Tihkutassu räpytteli silmiään takaisin.
”Älä siis huoli. Olet vasta nuori oppilas etkä suinkaan toivoton tapaus”, Vasanloikka naukui pyöritellen silmiään.
”Nyt, ota sinä tuo orava ja hiiresi niin minä kannan loput, klaani ei odota ikuisesti.”
Tihkutassu nyökkäsi, ja teki työtä käskettyä jännittynyt pistely tassujensa pohjissa.

//Noniin, saatiimpa tämäkin pätkä kirjotettua. Nyt on taas enemmän aikaa kirjotella aktiivisemmin ^^’

Lumitassu oli seuraavana aamuna Kultakuiskeen hautajaisten jälkeen seurannut sivusta kuinka Tummakajo, Ruskalehti ja Täpläliito olivat kiireesti alkaneet suunnittelemaan lähtöä leiristä. Hän oli miltei heti arvannut, että sisarukset haluaisivat saada selville emonsa tappajan. Kukaan, ei edes Ututähti ollut estänyt heidän lähtöään, vaikkakin Sädetaivas ja Puronlaulu olivat kovasti yrittäneet saada kolmikon mieliä muuttumaan. Oppilas katseli hermostuneena sivusta, heidän naukaistessaan jäähyväisiä kumppaneilleen ja pennuilleen. Kyllä hänkin olisi ensimmäisenä etsimässä Sädetaivaan tappajaa, aivan varmasti. Mutta Lumitassu ei halunnut menettää enää toista perheenjäsentään, varsinkin jos se olisi Tummakajo. Puroklaani seurasi vaitonaisina sisarusten poistumista leiristä ja heidän kadottuaan kaislikkoon, lähti leiri taas liikkeelle. Ututähti lähti oppilaiden pesää kohti ja kollin ohittaessa, harmaalaikkuinen kissa kumarsi tuolle, ja päällikkö nyökkäsi vastauksena takaisin. Naaras kutsui pesässä makaavaa Kuplatassua, joka laahusti selvästi murtuneen oloisena ulos. Ututähti kertoi, että he lähtisivät harjoittelemaan ja ensimmäisen kerran Lumitassu näki kuinka oppilas ei muuttunut innostuessaan normaaliksi, kuplivaksi ja itsevarmaksi itsekseen vaan nyökkäsi vaitonaisena ja tassutti häntä maata laahaten Ututähden perässä ulos leiristä. Oppilas katsoi harmistuneena ystävänsä menoa ja toivoi, että harjoittelu luonnonvalkean kissan kanssa auttaisi hänen surumielisyyteensä. Kolli käänsi katseensa pois kaislikosta mihin kaksikko oli kadonnut ja huomasi Sädetaivaan juttelevan Puronlaulun kanssa, kunnes kaksikko erkani. Harmaalaikkuisen kissan emo käveli suoraan pentutarhaan, ilmeisesti juttelemaan Aamutäplän kanssa. Lumitassu ei vieläkään voinut uskoa, että hänen sisarensa oli tiineenä, eikä oppilas ollut ollenkaan varma kuka pentujen isä oikein oli. Kotkamieli ja Räntäturkki olivat tietenkin ainoat vaihtoehdot, mutta kolli ei oikein jaksanut uskoa, että naaras aloittaisi kumppanuutta kummankaan kanssa. Valkomusta soturi ja soturitar ottivat koko ajan yhteen ja heidän välinsä tuntuivat todella viileiltä, tai ainakin sillä tavalla kermanvalkea kissa oli nähnyt heidän käyttäytyvän leirissä. Harmaaturkkisen soturin kanssa Aamutäplä tuskin oli edes puhunut, Lumitassu ei ikinä ollut nähnyt kaksikon välillä minkäänlaista keskustelua. Hän kiersi häntänsä tassujensa ympärille miettiessään asiaa. Jomman kumman oli kuitenkin pakko olla pentujen isä, eikö niin? Oppilas luimi korviaan ajatusten vaellellessa muihin vaihtoehtoihin ja kääntäessään päätään hän huomasi Hiiriturkin tuijottavan kollia. Lumitassu sävähti hieman tuon katsetta ja yritti sysäistä Aamutäplän pentujen isän päänsä perukoille. Varapäällikkö käveli hänen luokseen ja harmaalaikkuinen kissa kumarsi tuolle.
"Oletko nähnyt Savitassua missään? Haluaisin jutella hänelle", naaras kysyi ja katseli ympärilleen, tarkastellen muiden puroklaanilaisten tekemisiä. Lumitassu kohautti lapojaan.
"Näin hänet viimeksi Jänötassun kanssa joen lähellä, en tiedä missä he nyt ovat", hän vastasi katsomatta raidallista kissaa. Miksi kaikki olivat huolissa kaikista muista paitsi hänestä? Kultakuiske oli ollut hänen isänsä emo ja soturitar oli hoitanutkin häntä ylimääräisen kuun, mutta kukaan muu paisti Sädetaivas ei ollut antanut hänelle minkäänlaista tukea suruun tai kysynyt hänen vointiaan naaraan kuoleman jälkeen. Lumitassu vaihtoi asentoaan, yrittäen olla vihastumatta asiasta. Hiiriturkki katsoi häntä hetken kunnes nyökkäsi silmät suljettuina.
"Selvä", varapäällikkö sanoi ja kääntyi mennäkseen Hunajavirran, Kanijalan ja Punalehden luo, jotka makasivat vierekkäni pienessä kasassa auringonpaisteessa. Oppilas huomasi valkoturkkisen soturittaren nyyhkyttävän hiljaa, kun soturit hänen vierellään taas olivat äänettömiä, ja aina välillä antoivat rauhoittelevia nuolaisuja naaraalle. Hiiriturkki vaihtoi muutaman sanan punaruskean naaraan kanssa, ennen kuin poistui leiristä. Lumitassu käänsi katseensa pois keskittyessään takanaan kuuluvaan keskusteluun.
"Hakeeko Tähtiklaani meidät kaikki varmasti Hopeahäntään kuoltuamme?" Kettutassu kysyi Puronlaululta huolestuneena. Soturitar oli pentujensa kanssa käpertynyt oppilaiden pesän edustalle ja he kävivät keskustelua Tähtiklaanista ja miten kissoja sinne valittaisiin.
"Tietenkin. Kaikki jotka ovat eläneet soturilain mukaan ja palvelleet klaaniaan niin hyvin kuin ovat pystyneet", naaras kehräsi ja nuolaisi tyttärensä päälakea.
"Mutta jos minun on pakko rikkoa soturilakia? Enkö sitten pääse Tähtiklaaniin?" Sammaltassu kysyi ääni väristen. Puronlaulu pudisti päätään ja laski häntänsä poikansa selän päälle.
"Tähtiklaani kyllä ymmärtää, että sinun oli pakko tehdä niin", soturitar naukui lohduttavasti. Lumitassu käänsi päänsä poispäin kolmikosta ja väräytti korvaansa. Häntä alkoi taas ärsyttämään, oppilas oli varma, että olisi kommentoinut jotakin nasevaa Puronlaululle, jos olisi vielä jatkanut keskustelun kuuntelemista. Hän kohotti katseensa taivaalle ja antoi silmiensä viiruuntua. Jos Tähtiklaani todellakin olisi olemassa ja heidän tarkoituksensa olisi opastaa ja auttaa klaanikissoja, miksi he sitten antoivat kaiken pahan tapahtua kollin elämässä? Miksi muille ei käynyt niin? Hän laski katseensa takaisin alas ja antoi sen vaeltaa leiriaukiolla.
*Harmi, etteivät Yöturkki ja Kylmätassu ole opettelemassa yrttejä ulkona.* Lumitassu ajatteli huomatessaan parantajien puuttuvan. Hänestä tuntui, että kaksikosta olisi saanut parempaa seuraa kuin kenestäkään muusta puroklaanilaisesta. Oppilas tuhahti hiljaa ja antoi katseensa taas lipua leiriaukion läpi. Hänen päänsä kuitenkin pysähtyi ja tummanruskeat silmät viiruuntuivat samaisella sydämenlyönnillä. Kolli tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Sotureiden pesän varjossa makasivat Kottaraissulka ja Liljatassu, kyljet kiinni toisissaan. Kaksikko pitivät silmiään kiinni ja vain nauttivat toistensa seurasta. Lumitassu luimi korviaan ja käänsi katsettaan poispäin. Hänen tunteensa kävivät taas hurjaa taistelua keskenään. Oppilas halusi kehrätä, veli selvästi näytti olevan tyytyväinen vieressään makaavaan oppilaaseen ja tuon läheisyyteen. Mutta miksi kaikilla, jopa Kottaraissulalla oli joku jonka kanssa sai surra? Kollin häntä heilui, antaen hiekan takanaan pöllytä ja laskeutua turkkiinsa, sekä oppilaiden pesän päälle. Harmaalaikkuisen kissan oli todella vaikea pitää itsensä kurissa, hänen olisi tehnyt mieli mennä ensin huutamaan Kottaraissulalle ja sitten sanoa koko Puroklaanin kuullen kuinka ketunläjiä kaikki olivat.
"Lumitassu?" Lumitassu käänsi hurjistuneen katseensa viereensä, mistä hänet yllättänyt ääni oli kuulunut. Oppilas kohtasi siniset silmät ja hänen ilmeensä muuttui samantien normaaliksi, nolostuneeksi jopa, kun tajusi kissan vierellään olevan Savitassu. Oppilas katsoi kollia kysyvänä, varmasti ihmetellen hänen käytöstään.
"Hiiriturkki pyysi sinua meidän mukaamme metsästämään... Tule, ellei sinulla ole parempaa tekemistä", naaras sanoi nopeasti ja kääntyi jo lähteäkseen takaisin varauloskäyntiä kohti, mistä oli tullutkin. Lumitassu kirosi Tähtiklaania, hän oli onnistunut taas saamaan itsensä naurunalaiseksi.
"Juu, minä tulen", oppilas mumisi ja kipitti Savitassun perään. Hän sai tuon kiinni kaislikossa ja hiljensi vauhtinsa samantahtiseksi oppilaan kanssa. Kolli vilkaisi sivusilmällään valkoharmaata kissaa. Tuo ei näyttänyt ollenkaan masentuneelta Kultakuiskeen kuoleman takia, mikä oli outoa. Olihan soturitar ollut naaraan ottoemo. Ehkä hän vain osasi piilottaa todelliset tunteensa hyvin?
"Lumitassu, mukavaa että pääsit mukaamme", Hiiriturkin kehräys kuului edestäpäin ja päästessään pois kaislikosta, näki Lumitassu varapäällikön ja Jänötässun seisovan vierekkäin.
"Ajattelin, että nyt kun leirissä on todella hiljainen päivä, voisimme mennä kaikki yhdessä kalastamaan", naaras jatkoi selitystään, näyttäen oppilaasta ärsyttävän pirteältä. Eikö Hiiriturkkia kiinnostanut, että Kultakuiske oltiin edellispäivänä löydetty kuolleena?
"Samalla pystyn arvioimaan kalastustekniikkojanne", varapäällikkö naukui jo kävellen kohti jokea, mihin oli päättänyt kaikki kolme oppilasta viedä. Lumitassu luimi korviaan, mutta seurasi suu supussa naarasta pesätovereidensa kanssa.
*Haluaako hän todellakin testata meitä nyt? Luuleeko hän, että pystyisimme kunnolla keskittymään, Kultakuiske kuoli juuri! Miksi hän käyttäytyy niin kuin mitään pahaa ei olisi edes tapahtunut?* Kolli ajatteli ja upotti kynsiään jokaisella askeleella maahan, kauhaisten mukaansa joko hiekkaa tai mutaa, maaperästä riippuen.

"Eli kertauksena vielä, Jänötassu aloittaa ja yrittää saada kalaparven ensimmäisiä kaloja kiinni. Kalat vaihtavat Jänötassun huomatessaan joen puolta Lumitassun kohdalle, jolloin on hänen vuoronsa saada kaloja kiinni. Kalat vaihtavat uudestaan joen puolta, jolloin on Savitassun vuoro napata niitä", Hiiriturkki selitti suunnitelmaansa. Jänötassu ja Savitassu olivat painautuneet joen reunaa vasten, ollen noin puunmitan päässä toisistaan. Lumitassukin oli jo valmiusasennossa, mutta vain toisella puolella jokea, yrittäen olla mahdollisimman keskellä muiden oppilaiden välimatkaan verrattuna.
"Jänötassu saa aloittaa silloin, kun hän haluaa", Hiiriturkki vielä mainitsi, ennen kuin ponkaisi joen varressa olevan suuren kivilohkareen päälle, alkaen tarkkailemaan kolmea oppilasta ja heidän kalastustaitojaan. Lumitassu odotti kärsivällisesti, tai niin kärsivällisesti kuin pystyi. Hän näki miten hopeasuomuiset kalat vain uivat hänen ohitseen, kohti Savitassua ja lopulta tuonkin ohi. Kollin teki mieli huutaa Jänötassulle, että aloittaisi kalastuksen jo, hehän vain antoivat riistan uida pois! Mutta kovat äänet saisivat kalat varmasti säikähtämään ja muuttamaan uintisuuntaansa ja syvyyttä. Hännänpää nykien ja katse naulittuna tabbykuvioiseen oppilaaseen, hän odotti tuon liikettä. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen meripihkasilmäinen kolli viimeinkin nosti käpäläänsä, iskeäkseen sen veteen. Lumitassukin nosti omansa jo valmiiksi, mutta muisti Täpläliidon sanat heidän aikaisemmalta kalastuskerraltaan. Harmaalaikkuinen oppilas laski oman tassunsa vielä hetkeksi alas ja odotti, että kalat uisivat Jänötassua pelästyessään hänen luokseen. Kyllä hän vielä joskus saisi kolmellla tassulla seistessään kalan napattua.
Kävellessään leiriä kohti, saaliit suussaan, Lumitassu miltei ontui etutassunsa takia. Vesi oli ollut todella viileää, ja hän oli vähän väliä saanut pieniä kramppeja tassuunsa. Nyt siihen sattui astua sen tunnottomuuden takia. Kolli huomasi kyllä ettei ollut aino oppilas joka ontui. Savitassu ja Jänötassu molemmat yrittivät välttää kalastuskäpälälleen astumista. Se näytti huvittavalta, varsinkin tabbykuvioisen kollin kohdalla, joka kantoi miltei itsensä kokoista kalaa, minkä oli saanut napattua. Hiiriturkki oli sanonut, että oppilaat saisivat yhdessä syödä ison kalan, mikä oli antanut heille kovan halun päästä takaisin leiriin kurnivien vatsojensa takia. Leirin sisäänkäynnin kaislojen läpi tunkeutuessaan he nopeasti veivät saaliinsa tuoresaaliskasaan. Jänötassu alkoi jo kokoamaan leirissä olevia oppilaita yhteen ja Lumitassu oli menossa mukaan, mutta tunsi jonkun hännän kyljessään. Oppilas kääntyi katsomaan Hiiriturkkia, jonka jalkojen juuressa makasi heidän äsken metsästämänsä kala.
"Voisitko viedä tämän Aamutäplälle?" Varapäällikkö pyysi, vaikka äänensävy kuulosti enemmän käskevältä. Kolli nyökkäsi ja nopeasti napattuaan kalan, kipitti hän pentutarhalle. Hän odotti hetken pesän lähellä ja valmistautui kohtaamaan Aamutäplän. Lumitassulla ei ollut mitään käsitystä mitä sisar ajatteli hänestä nykyään, eivät he olleet ehtineet juttelemaan hänen sisarustensa soturinimittäjäisten älkeen. Sietäisikö soturitar, siis kuningatar, enää hänen seuraansa? Oppilas nielaisi, keräsi itsensä ja asteli varovasti pentutarhaan. Kellertävälaikkuinen naaras makasi sammalpedillään ja avasi keltaiset silmänsä, tuijottaen pistävästi veljeään. Kolli laski kalan maahan sanomatta sanaakaan ja oli kääntymässä lähteäkseen, kun huomasi Aamutäplän vatsan.
"Sinä olet lihonut!" Lumitassu henkäisi ääneen ja hetkeä myöhemmin sai tuntea kovan läppäisyn korvallaan. Oppilas älähti ja kääntyi katsomaan sisartaan, joka silmät viiruina tuijotti takaisin.
"En ole!" Aamutäplä sihisi ja veti maassa olevan kalan itselleen, heilutellen häntäänsä ärsyyntyneenä.
"No olethan! Vatsasi on kasvanut-" Lumitassu ei saanut sanottua lausettaan loppuun, kun kuningatar otti syöksyn häntä päin ja puraisi oppilasta tuon etujalasta. Kolli älähti toisen kerran ja läppäisi sisarensa niskaa, kynnet piilotettuna. Ei hän tuota tietenkään haluaisi satuttaa, kauhean pahasti ainakaan. Naaras päästi nopeasti irti ja siirtyi takaisin sammalpedilleen makaamaan, yhä katsoen veljeään silmät viiruuntuneina. Kolli käänsi katsettaan poispäin tuosta, kuitenkin yhä seisoen paikallaan. Hän oli taas onnistunut sanomaan ajattelemansa asiat, ennen kuin oli ehtinyt sen enempää niitä ajattelemaan. Hän antoi katseensa käydä koko pentutarhan läpi, kunnes käänsi sen takaisin Aamutäplään. Tuo ei kuitenkaan enää vastannut siihen, kuningatar oli kääntänyt katseensa pois tuosta. Lumitassu lähti varovasti ja hitain askelin kiertämään sisareensa ympäri. Ei hän keskustelua haluaisi tähän jättää.
"En olisi uskonut, että olisit näin nopeasti halunnut emoksi", oppilas totesi ja varautui seuraavaan iskuun, mitä ei onneksi tullut. Naaras oli keskittynyt edessään olevan kalan syömiseen ja murahti vain vastaukseksi. Kun häätöä pentutarhasta ei vielä ollut tullut, Lumitassu päätti jatkaa uteluaan.
"Tiedätkö kuinka monta niitä on?"
"En tiedä, eikä minua kiinnosta se."
"Oletko miettinyt nimiä?"
"En."
"Kuka on pentujen isä? Kotkamieli vai Räntäturkki?" Lumitassu sai juuri ja juuri väistettyä potkaisun, minkä Aamutäplä oli tähdännyt veljensä naamaan. Oppilas otti hyvin välimatkaa - tai niin paljon kuin pentutarhassa pystyi ottamaan - heidän välilleen. Naaras antoi taas tuttua murhaavaa katsetta, mutta kollia se ei kauheasti säikyttänyt.
"Tämä asia ei kuulu sinulle!" Sisar sihisi ja kääntyi kalansa puoleen, kuitenkaan nyt syömättä. Harmaalaikkuinen kissa oli hetken hiljaa, mutta päätti kysyä vielä varovasti:
"Mitä mieltä emo ja isä olivat?" Aamutäplä tuhahti ja väräytti korviaan kysymykselle.
"Emo on ihan iloinen, isän kanssa en ole vielä jutellut", kuningatar vastasi ja hakkasi hännän päällään muutaman kerran pentutarhan alustaa. Lumitassu kurtisti kulmiaan ja asteli lähemmäs.
"Pelkäätkö mitä mieltä hän on asiasta?" Oppilas kysyi, mutta ei saanut vastausta. Hän huokaisi ja istahti Aamutäplän viereen.
"Tiedäthän ettei hän määräile sinua enää? Olet soturi, saat itse päättää mitä teet elämälläsi ja milloin", Lumitassu sanoi, yrittäen kuulostaa järkevältä ja sisarensa tekoja tukevalta. Naaras hymähti jotakin vastauksena, mistä kolli ei kunnolla saanut selvää. Sen jälkeen kaksikon välille laskeutui taas hiljaisuus. Harmaalaikkuinen kissa ihmetteli, miten sisar ei vetäytynyt pois heidän häntiensä ja kylkiensä koskettaessa. Aamutäplähän oli aina ollut vähiten kontaktista nauttiva heidän pentueestaan, ainakin nyt näin isompana.
"Haluatko syödä tämän kalan kanssani?" Naaras kysyi rikkoen hiljaisuuden heidän välillään. Lumitassun kasvoilla oli ensin hämmennys, mutta sitten hänen silmänsä kirkastuivat ja oppilas päästi hyväksyvän kehräyksen. Ilmeisesti hänen mielipiteensä asiasta oli saanut myöskin Aamutäplän paremmalle tuulelle. Hän asettautui sisarensa viereen makaamaan eikä voinut olla hymyilemättä tilanteelle. Saadessa kalan syötyään ja pienen keskustelun käytyään, lähti Lumitassu hyvillä mielin pois pentutarhasta. Ei tämä päivä ollutkaan niin paha, miltä se oli aluksi vaikuttanut. Ei se ainakaan siltä tuntunut enää.

Aamu alkoi sarastaa ja aurinko kiivetä taivaalle, kun Aamutäplä säpsähti hereille. Hänen utuinen katseensa kävi läpi pesää, jossa hän oleili ja haikea huokaus pääsi hänen suustaan. Hän ei olisi halunnut vain maata ja olla pentutarhassa turhanpanttina. Hänestä tuntui haikealta nukkua hiljaisessa pesässä aivan yksin, olihan hän tottunut nukkumaan kaikkien Puroklaanin sotureiden kanssa kylki kyljessä sotureiden pesässä. Kuitenkin naaraan ajatukset katkesivat nopeasti, kun hän kuuli askelia pentutarhan ulkopuolelta ja hiljalleen askeleet lähestyivät sen suuaukkoa. Soturitar väräytti korviaan ja siirsi täyden huomionsa suuaukolle, mistä lumenvalkoinen häntä isompi kissa asteli pesään. Kotkamielen oli pakko hieman kumartua, jotta hän pääsisi sisälle maidolta tuoksuvaan pesään. Pesään, missä pystyi selvästi haistamaan Kultakuiskeen ominaistuoksun.. Olihan kuitenkin edesmennyt kuningatar ollut monet kuut pesässä ja hoitanut pentuja, niin omiaan kuin muidenkin.
Aamutäplä siristi silmiään eikä voinut pienelle inhon murahdukselleen mitään.
“Sinä.”
Kotkamieli nosti nopeasti katsettaan laikukkaaseen naaraaseen ja näytti hetken hämmästyneelle kuin ei olisi ajatellut, että hän olisi ollut hereillä. Kuitenkin kolli kokosi silmänräpäyksessä itsensä kasaan ja katsoi häntä meripihkaisilla silmillään tuimasti.
*Miksi sinä minua mulkoilet? Sinähän se tänne tunkeuduit..*, Aamutäplä tuhahti samalla, kun kohtasi kollin väkevän katseen, mikä kieltämättä sai hänen turkillaan juoksemaan kylmiä väreitä.
“Mitä haluat?” hän kysyi tutkaillen kissaa edessään.
“Haluan tietää totuuden”, kolli naukui takaisin ja asteli hieman lähemmäs. Aamutäplä ei voinut mitään pienelle paniikin tunteelle, joka syttyi hänessä. Tiesikö Kotkamieli hänestä ja Kurosta? Tiesikö hän kaiken ja nyt menisi lavertelemaan Ututähdelle kaiken?
“Mitä sinä tarkoitat hiirenaivo?” Aamutäplä sihahti ja hieman vaivalloisesti nousi neljälle tassulleen ja hiljalleen liikkui lähemmäs Kotkamieltä, joka silmäili häntä mietteliäänä. Kuningatar otti vielä pari askelta eteenpäin niin, ettei heidän välillään ollut melkeinpä mitään. He olivat vain hiirenmitan päässä toisistaan.
“Totuuden tästä kaikesta Aamutäplä”, Kotkamieli ärähti viitaten sanoillaan hänen tiineyteen ja hieman vaivalloisesti nosti katseensa takaisin häneen. Kolli näytti jännittyneeltä ja turhautuneelta, kun soturi puri hammasta ja katsoi häntä syvälle silmiin niin, että oli vaikeaa rikkoa heidän kahden välistä katsekontaktia.
“Missä vaiheessa sinua muka on kiinnostanut pennut? Et sinä ole koskaan ollut kiinnostunut mistään pennuita tai kumppaneista ja nyt yllättäen olet tiineenä.. Kuka on pentujen isä? Kerro minulle.”
“Se ei kuulu sinulle viiksen vertaa kuka heidän isänsä on tai kenen kanssa minä olen sillä tavalla. Sinun ei kuuluisi edes olla kiinnostunut mitä minä teen ja miksi teen”, Aamutäplä vastasi muristen silmät viiruuntuneina. Kotkamieli hieman säpsähti, muttei näyttänyt perääntyvän.
“Totta kai se kuuluu minulle, olen sinun klaanitoverisi!” Kotkamieli yritti, mutta hiljentyi nopeasti soturittaren hännän huiskautukseen.
“Vaikka oletkin klaanitoverini se ei silti kuulu sinulle. Se ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle tai sille, jolle sen haluan kertoa. Joten anna olla ja keskity omiin asioihisi!” hän tokaisi lähes silmät palaen. Miksei Kotkamieli voinut olla puuttumatta hänen asioihinsa? Miksi kaikkia yhtäkkiä kiinnosti hänen olemassaolonsa eikä kukaan voinut olla murehtimatta omia asioitaan eikä hänen?
“Mutta-”
“Mutta mutta”, hän imitoi kollia ja pienellä liikkeellä läheni kollin kasvoja. Heidän nenänsä melkein osuivat toisiinsa,
“Sanon tämän vielä kerran, koska ilmeisemmin et osaa kuunnella tai sitten sinulla vain on ongelmia kuulosi kanssa. Pidä huoli omista asioistasi ja ole puuttumatta minun.”
Hän loi pitkän katseen lumenvalkoiseen kissaan ja ohitti sitten tämän hieman tönäisten tieltään. Hän ärtyneenä tunkeutui ulos pentutarhasta ja lähti lampsimaan mahdollisimman kauas pentutarhasta ja hiirenaivoisesta Kotkamielestä. Kaikkea sitä saikin kestää.

“Aamutäplä! Mikä iloinen yllätys”, Yöturkki naukui ilahtuneen kuuloisena, kun Aamutäplä läheni kollia, joka istui aterioimassa lähellä parantajan pesää. Kermanvaalea naaras loi vain nopean katseen parantajaan ja istui alas pienen matkan päähän kollista.
“Sinä taisit sanoa, että pentuni tulevat syntymään lähiaikoina vai kuulinko vain omiani?” hän kysyi hiljaisesti ja vilkaisi nopeasti mustaraitaista kissaa ennen kuin kiinnitti koko huomionsa eteenpäin tarkkaillakseen muita kissoja. Hän ei halunnut monen kissan tietävän hänen tiineydestään, vaikka se alkoikin olemaan jo aika näkyvää. Tai ehkä hän vain katsoi Tummakajon varalta ympärilleen, koska ei halunnut tuon alkavan pyörimään hänen ympärillään? Ehkä asia tosiaan oli niin..
“Et sinä omiasi kuullut, asia on aivan niin kuin sanoitkin. Uskon, että pentusi syntyvät neljäsosakuun sisällä”, Yöturkki kertoi ja nuoli huuliaan.
“Eli minun ei ole enään kannattavaa lähteä kauas leiristä?” Aamutäplä paremminkin totesi kuin kysyi masentuneen kuuloisena. Hän ei olisi halunnut jäädä vain kyykkimään leiriin... Hän kaipasi metsästyspartioita ja muita partioita tuomaan elämäänsä hieman menoa ja kipinää.
“Aivan. Sinun ei ole kannattavaa lähteä kauas yksinäsi, mutta jos todella haluat mennä hieman kauemmas niin suosittelisin ottamaan jonkun soturin mukaan”, Yöturkki myötäili pehmeästi. Aamutäplä siirsi katseensa parantajaan ja nyökäytti päätään. Yöturkki oikeasti vaikutti niin mukavalta ja lempeältä kissalta, jolle ei voisi ikimaailmassa suuttua, mutta oltiinhan sekin asia jo keretty kokeilla. Hän oli osannut jo suuttua hyvää tarkoittavalle parantajalle eikä edes koko asia ollut kollin aiheuttama vaan hänen omansa. Hän hieman pudisti päätään itsekseen ja loi harmaalle kissalle kiitollisen katseen ennen kuin kapusi itsensä jalkeille ja lähti kulkemaan kohti tunnelia, joka johtaisi ulos leiristä. Hänen aikeensa pysäytettiin, kun toinen kermanvalkoinen naaras kiirehti hänen rinnalleen.
“Emo?” hän älähti yllättyneenä, kun kohtasi tutut taivaansiniset silmät.
“Hei pikkuinen”, Sädetaivas kehräsi ja kosketti hänen poskeaan nenällään eikä Aamutäplä voinut olla kehräämättä. Hän puski emoaan. Oli niin outoa, että jotakuta pystyi ikävöimään, vaikka olikin tämän kanssa samassa paikassa ja näki monta kertaa päivässä.
“Miten voit tänään? Oletko lähdössä kävelylle?” emo uteli hymyillen. Hän katsoi vanhempaa naarasta hetken ennen kuin nyökäytti päätään.
“Voin ihan hyvin ja sitä juuri olin menossa tekemään.”
“Voinko lähteä kanssasi?” Sädetaivas kysyi ja vilkaisi taakseen, mikä sai Aamutäplänkin siirtämään katsettaan samaan suuntaan. Siellä seisoi Hiiriturkki Kanijalan, Liekkisateen, Kottaraissulan ja Kettutassun kanssa. Kurtistaen kulmiaan hän käänsi katseensa takaisin emoonsa. Mikä oli vialla? Miksi emo katsoi viisikkoa?
“Partio on ilmeisemmin lähtemässä aivan piakoin. Uskon Hiiriturkin kokoavan partiota, joten jos haluamme mennä kahdestaan, olisi meidän nyt mentävä”, Sädetaivas kertoi pilke silmäkulmassaan lisäten, “minua ei nimittäin juuri nyt kiinnostaisi mennä partioon.”
Aamutäplä katsoi hetken emoaan eikä voinut vastustaa olla virnistämättä. Eipä hän olisi uskonut tällaista puolta omasta emostaan, mutta totta puhuen ei kaikkea aina jaksanutkaan tehdä. Ja varmasti Hiiriturkki tulisi löytäään tarpeeksi kissoja tuleviin partiohin, joten siitä ei tarvinnut murehtia.
“No mennään sitten niin Hiiriturkki ei saa tilaisuutta kutsua sinua mukaan”, hän naukui huvittuneena ja lähti kulkemaan kohti tunnelia ja nopeasti kuuli emonsa askeleet perässään. Hän johdatteli kaksikon ulos aukiolta ja lähti kulkemaan eteenpäin tietämättä minne mennä. Sädetaivas parilla loikalla kiri hänet kiinni. Hän pystyi tuntemaan emonsa katseen turkillaan.
“Oliko sinulla suunnitelmia minne mennä? Vai ajattelitko mennä sinne, minne nenä vie?”
“Ei minulla ollut suunnitelmia sille varalle, halusin vain lähteä pois leiristä”, Aamutäplä kertoi ja huiskautti häntäänsä pienesti, “mutta olen avoin ehdotuksille.”
“No minäpä tiedän sitten täydellisen paikan! Se ei ole kaukana ja siellä minä ja isäsi vietimme paljon aikaa ennen kuin meistä tuli kumppaneita”, Sädetaivas kertoi hymyillen. Kuningatar katsoi emoaan hetken ennen kuin myöntyi tämän idealla ja lähti kulkemaan naaraan perässä kohti sitä paikkaa, missä hänen vanhempansa olivat viettäneet aikaa.
Hän seurasi emonsa kintereillä eikä voinut olla miettimättä minkälainen paikka mahtoi olla. Olihan paikka ilmeisemmin jotenkin maaginen ja varmasti kauniskin, jos Tummakajo ja Sädetaivas olivat siellä viihtyneet ja olleet paljonkin. Ei varmasti kukaan missään rumassa ja tylsässä paikassa jaksanut olla. Aamutäplä kurtisti kulmiaan ja laski hieman katsettaan. Oliko hänen ja Kuron paikka jollain tavalla kaunis ja erityinen paikka? Olihan se tietenkin siinä mielessä erityinen, koska siellä hän tapasi erakon ja jaksoi aina vain uudelleen ja uudelleen palata paikkaan näkemään kollia. Ja no.. olihan se kauniskin, kun puun oksilta ympärilleen katseli. Ylhäältä oksilta pystyi näkemään kuinka aurinko kipusi taivaalle ja värjäsi sen perässään kauniin punertavan ja oranssin sekoitukseksi. Kun taas ilta alkoi ja kuunhuippu lähestyä oksilta pystyi näkemään kuinka aurinko laski takaisin vuorten taakse. Hän pudisteli päätään ja aivan silmänräpäykseksi puristi silmänsä kiinni. Kuro oli yksi hiirenaivo, joka ei ansainnut olla hänen ajatuksissaan.
“Perillä olemme!” Sädetaivas hihkaisi saaden Aamutäplän ajatukset katkeamaan ja katseen kohottautumaan aukiolle, missä oli pieni yksinäinen puro, mikä pulputteli iloisena saadessaan seuraa. Täälläkö emo ja isä olivat viettäneet aikaa?
“Olimme todella paljon täällä ja ehkä juuri tämän paikan takia me myös lähennyimme”, Sädetaivas kertoi hyrähtäen ja istui alas ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille. Aamutäplä siristi silmiään hieman ja kulki sitten emonsa vierelle ja matki tämän esimerkkiä ja istui alas.
“Kuinka vanhoja te oikein olitte, kun aloitte olemaan kumppaneita?” hän kysyi hiljaisesti. Kyllä häntä kiinnosti, muttei hän kai ennen vain ollut tajunnut kysyä. Sädetaivas katsoi häntä hymyillen ja sulki hetkeksi silmänsä.
“Emme me kauhean vanhoja olleet, kun aloimme olemaan kumppaneita. Syy kumppanuuteen varmaan johtui sen takia, koska päästyäni soturiksi huomasin odottavani Tummakajon pentuja eli teitä ja menin tarkistuttamaan sen Yöturkilla, ja aivan oikeassahan olin ollut. Ei se tietenkään ollut ainoa syy, koska olimmehan me todella läheisiä ja kuka vain pystyi näkemään kaukaakin, että olimme aivan rakastuneita”, Sädetaivas kertoi ja Aamutäplä kuunteli korvat höröllä.
“Mutta mistä sinä tiesit, että rakastit isää? Entä jos se ei olisi ollutkaan rakkautta?” hän kysyi varovaisesti.
“Kun rakastuu ja löytää sen oikean, kyllä sen silloin tietää. Rakastuminen voi olla pelottavaa ja jännittävää, mutta myös todella ihanaa ja rohkaisevaa. Ja vaikka lopulta se ei olisikaan rakkautta, on silti aina kuunneltava itseään ja tehtävä niin kuin omaksi parhaakseen näkee”, emo kertoi ja avasi silmänsä. Naaraan taivaansiniset silmät tuntuivat porautuvan Aamutäplän kellertäviin eikä yhtäkkiä hän osannut hengittää. Vaikka katse, jolla Sädetaivas häntä katsoi oli hellä ja välittävä, se tuntui silti näkevän jokaisen pienenkin valheen läpi. Eikä Aamutäplä pitänyt siitä yhtään. Hän tunsi olonsa varautuneeksi polttavan katseen alla.
“Sinä kysyt tätä kaikkea varmistaaksesi eikö niin?”
“Varmistaakseni mitä? En tiedä mistä puhut”, Aamutäplä tuhahti ja kohautti olkapäitään mahdollisimman huolettoman oloisesti.
“Ei sinun ole pakko kertoa minulle mitään, mitä et halua. Mutta tarkoitan pentujen isää ja uskon, että kysyt tätä kaikkea, koska et ole varma mitä tunnet häntä kohtaan ja ehkä siksi kyseenalaistat rakastatko häntä vai et.”
Aamutäplä jännittyi ja tuijotti emoaan lasittunein silmin. Hän ei pystynyt esittämään rentoa ja sellaista, ettei asia olisi ollut yhtään juuri niin kuin emo oli juuri sanonut. Koska asiahan oli aivan niin kuin emo oli juuri sanonut ja ehkei hän ollut tajunnut sitä, kun oli kysynyt, että haluaisi vain vastauksia hänen ja Kuron suhteeseen. Ehkä jokin hänen sisällään halusi vain vastauksia ilman, että hän itse edes huomaisi sitä.
“M-mistä sinä tiesit?” hän kysyi järkyttyneenä. Sädetaivas hymähti ja katsoi häntä lannistuneen oloisena.
“Olen ollut samanlaisessa tilanteessa, kun olin oppilas eikä se ollut helppoa tunnistaa oliko se rakkautta vai eikö. On todella vaikeaa joskus nähdä asioiden oikeaa laitaa eikä sitä aina ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Mutta muista se, että joskus on oltava itsekäs ja ajateltava itseään ja omaa vointiaan", naaras kertoi. Aamutäplä huokaisi, kyllä hän tiesi sen. Hän tiesi aivan vallan hyvin, että Sädetaivas oli oikeassa.
"Ehkä olet oikeassa", hän naukui hiljaisesti ja siirsi katseensa hiljaa virtaavaan puroon. Emo oli aivan oikeassa, mutta olisipa ollut niin helppoa kuin emo sai ne kuulostamaan. Kaikki olisi ollut paljon helpompaa, jos Kuro vain olisi ollut puroklaanilainen soturi ja heidän suhteensa olisi ollut hyväksyttyä. Mutta kaiken piti aina olla niin vaikeaa..

Ilta alkoi lähestymään, kun Aamutäplä vihdoin suostui palaamaan pentutarhaan. Hän taapersi sammalpedilleen ja kävi maaten siihen ja antoi tuskastuneen huokaisun päästä ilmoille. Hän ei välttämättä näyttänyt sitä, mutta hänelle alkoi olla jo todella hankalaa ja raskasta kävellä. Itsepäinen, kun oli ei hän halunnut näyttää minkäänlaisia kipuja ja esitti kuin kaikki oli nykyisin todella helppoa, vaikkei se sitä tietenkään ollut. Ja vaikka kuinka paljonkin hän vihasi olla pentutarhassa yksinään, oli siinä edutkin, hänelle tuotiin riistaa ja moneen kertaan paranneltiin sammalia hänen alustanaan. Hän hymähti, pari päivää sitten Lumitassukin oli ilmestynyt pentutarhaan kala mukanaan ja pienen riitelyn jälkeen he olivat päätyneet jakamaan kalan vieretysten. Ehkei hän useasti näyttänytkään, kyllä hän silti välitti syvästi kahdesta hiirenaivoisesta veljestään eikä osannut kuvitellakaan minkälaista elämä olisi ilman heitä kahta. Häntä jopa hieman harmitti, kun ei ollut puhunut kummallekaan veljistään, varsinkaan Lumitassulle vaikka hekin olivat olleet läheisiä pentuaikoina. Ehkä tämä kaikki heidän ympärillään vaikutti heihin, Kultakuiskeen kuolema oli ollut kaikille todella kova pala, mutta Lumitassulle varmasti kivuliaampi kuin hänelle ja Kottaraissulalle, sillä olihan Kultakuiske huolehtinut myös Lumitassusta, kun he kaksi olivat päässeet Kottaraissulan kanssa oppilaiksi.
Aamutäplä säpsähti ajatuksistaan tuntiessaan pistän kivun vatsassaan ja hätääntyneenä nousi nopeasti jaloilleen. Hammasta purren ja varovaisilla askelilla kuningatar kulki pentutarhan suuaukolle ja pakotti itsensä jatkamaan ulos aukiolle, jossa hän sai katseita. Kuitenkin se oli Kotkamieli, joka sattui katsomaan häntä tarkemmin ja kollin huomattua naaraan irvistävän kivusta, tuo hypähti jaloilleen ja lähti juoksien parantajan pesälle. Aamutäplä yritti hengittää rauhallisemmin. Hän yritti rauhoitella itseään sillä tiedolla, että monet kuningattaret olivat tehneet sen ennenkin ja yleensä aina se meni hyvin eikä tapahtunut mitään pahaa ja myös sillä sivuseikalla, että Kotkamieli oli harvinaisen nopea jaloistaan ja oli jo parissa silmänräpäyksessä hakenut Yöturkin mukanaan ja johdatteli parantajaa hänen luokseen.
“Kaikki on hyvin Aamutäplä”, Yöturkki naukui kannustavasti, kun saapui hänen luokseen ja nyökkäsi pentutarhan suuntaan,
“Mutta sinun on mentävä pentutarhaan, jotta pääset makuulle.”
Aamutäplä ei saanut jalkojaan toimimaan, tuntui kuin kauhu olisi saanut hänen koko kehonsa jäätymään. Hän kyllä ymmärsi Yöturkin puheen, muttei pystynyt tekemään mitään. Hän nieleskeli hermostuneena ja käänsi katsettaan hieman huomaten katsovansa Kotkamieltä suoraan silmiin. Lumenvalkoinen soturi loi hänelle kannustavan katseen ja pienen lempeän hymyn, joka tuntui ihmeen kaupalla rauhoittavan häntä.
“Se menee hyvin”, Kotkamieli naukui koskettaen häntä nenällään päälaelle ja sitten varovaisesti pukkasi kohti pentutarhaa, joka sai Aamutäplän jalat taas toimimaan. Hän nyökkäsi kollille heikosti ja meni sitten edeltä pentutarhaan kuullen kuinka Yöturkki seurasi häntä yrtit mukanaan.
“Kotkamieli, voisitko hakea minulle kepin?” Yöturkki kuitenkin naukui saaden Aamutäplän katseen hetkeksi kääntymään Yöturkkiin. Hän pudisteli päätään ja päätti totella parantajan aikaisempia sanoja ja suunnisti omalle sammalpedilleen ja kävi siihen maaten.
“Annan sinulle ensin unikonsiemeniä, ne auttavat kipuun ja saattavat maistua hieman karvailta, mutta ne ovat vain sinun parhaaksi”, Yöturkki kertoi tiputtaen hänen etutassujensa väliin pari pientä mustaa siementä. Aamutäplä vilkaisi mustaraitaista kollia eikä viitsinyt alkaa väittelemään tämän kanssa, joten hän söi nopeasti siemenet ja pyrki olla irvistämättä karvaalle maulle.
Unikonsiemenet syötyään pahin kipuaalto tuntui hellittävän hieman, mutta hän pystyi silti tuntemaan voimakkaat kivut ja niistä johtuvat aaltomaiset väreet ihollaan. Hän kuunteli kuinka parantaja selitti hänelle jotain ja varovaisesti paineli tassullaan hänen vatsaansa. Kolli antoi hänelle myös jonkinlaisia muitakin yrttejä ja Aamutäplä seurasi hieman utuisella katseellaan kuinka Kotkamieli toi kepin hänelle ja sanoi jotain, muttei hän saanut siitä selvää. Näytti vain siltä, että kollin suu olisi liikkunut, muttei sanoja tullut ulos.
“Aamutäplä? Aamutäplä pure tätä keppiä, jos sinua sattuu”, Yöturkki naukui. Parantajan ääni tuntui tulevan ketunmittojen päästä. Aamutäplä nyökäytti päätään vastaukseksi aavistuksen.
Kun uusi, vahvempi kipuaalto tuli, hän puri keppiä ja ummisti silmänsä kiinni. Hän kuuli Yöturkin sanovan jotain iloisen kuuloisena ja hän kuuli vaimeasti kuinka jokin mätkähti sammalille. Kimeä naukaisu tuntui saavan hänen silmänsä hieman raottumaan. Hän huomasi kuinka Yöturkki nappasi pienen valkoruskean karvapallon itselleen ja alkoi nuolla sitä rivakkain vedoin. Aamutäplä ei osannut sanoa tai tehdä mitään, hän vain tuijotti mykistyneenä karvapalloa, joka hetken päästä alkoi pitämään kimakampaa ääntä. Yöturkki asetti sätkivän karvapallon hänen mahansa vierelle.
“Se on kolli.”
Aamutäplä ei huomionut Yöturkin vaimeita sanoja vaan jatkoi karvapallon tuijottamista, joka silmät ummessa kiemurteli lähemmäs ja painoi pienen päänsä hänen vatsaansa vasten. Pikkuruiset tassut painautuivat pään vierelle ja alkoivat painella saaden pennun vikisemään. Hän ei kuitenkaan kauaa kerennyt ihmetellä karvapalloa, kun tunsi seuraavan tulevan. Hän puraisi keppiä uudelleen niin, että se tuntui katkeavan hänen hampaissaan. Uusi pieni tömähdys sammalille ja nopeasti toinenkin karvapallo oli jo Yöturkin tassuissa. Kolli suki sitäkin ripein vedoin niin, että se virkosi ja alkoi inisemään niin kuin aikaisempikin.
“Naaras.”
Aamutäplä ei jaksanut edes luoda katsetta parantajaan, kun otti pennun vastaan. Hän seurasi keltaiset silmät väsyneinä kuinka toinenkin valkea pentu asettui sisaruksensa vierelle ja alkoi tyytyväisenä juomaan maitoa. Hän ei ymmärtänyt miten pennut olivat niin pieniä, ne olivat lähes pikkuruisia. Vaikkei hän ehkä alunperin olisi halunnutkaan pentuja, silti nämä kaksi tuntuivat näyttävän täydelliseltä hänen silmissään ja halu suojella tuntui syttyvän hänessä sillä samalla sekunnilla, kun oli saanut molemmat vatsansa suojiin. Uupuneena hän kietoi häntänsä pentujensa ympärille ja antoi päänsä laskeutua etutassuilleen. Yöturkki ymmärsi ilmeisemmin lähteä pentutarhasta, kun huomasi, ettei kuningatar kiinnittänyt tähän huomiota vaan tuijotteli vain pentujaan ja Aamutäplä oli kiitollinen siitä kollille. Hänen raukea katseensa kävi kahta pentua läpi ja nopeasti hän huomasi, että ensimmäiseksi syntynyt kollipentu oli sisarustaan hieman isompi ja näytti voimakkaammalta kuin vierellä ollut solakka siskonsa. Kollipentu oli melkeinpä kokonaan valkoinen ja näytti siltä, että siitä tulisi pitkäturkkinen. Kuitenkin valkoisen kanssa oli kullanruskeaa, mitä eniten esiintyi kollin kasvoissa ja selässä. Naaraspentu sen sijaan oli myös suurimmaksi osaksi valkoruskea. Tuolla oli vaalean- ja tummanruskeita laikkuja, jotka näyttivän vievän enimmäkseen kaiken tilan ja niiden seassa oli hieman vaaleampia mustia raitoja, joita ei pystynyt erottamaan ellei ollut todella lähellä. Hän katseli pentujaan hetken ja hymähti sitten hiljaa.
“Lumopentu ja Karviaispentu”, hän totesi itsekseen hetken mietittyään. Lumopennun nimi tuli siitä tunteesta, mikä syttyi hänessä nähtyään kollipentu ensimmäisen kerran ja Karviaispentu taas oli kaunis nimi hänen mielestään. Hän hymyili itsekseen, sulki silmänsä ja antoi unen viedä mukanaan.

//Nyt on vihdoin Aamun pennut syntyny :D Meni vähän liian kauan aikaa xd

Aurinko oli alkanut laskemaan vuorien taakse, kun Ututähti tassutteli valkoinen karvapeite siistiksi suittuna leirin uloskäynnin luokse ja katseli ympärilleen mietteliään oloisena. Tummakajo katsoi naarasta hetken ennen kuin kääntyi katsomaan Sädetaivasta, joka seisoi hänen vierellään kauniina niin kuin aina. Tummanharmaan soturin silmät menivät sirilleen, kun hän tutkaili kumppaniaan lempeällä katseellaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi voinut katsella naarasta vaikka koko loppuelämänsä kyllästymättä.
“Ututähti taitaa kutsua kokoontumiseen lähtevät ihan kohta”, Sädetaivas totesi siirtäen taivaansinisen katseensa Tummakajoon ja katsoi häntä sillä samalla itsevarmalla katseellaan, josta hän tuntui saavan olonsa rauhoittuneemmaksi. Kuin naaraan katse olisi tuntunut todella turvalliselta ja sellaiselta, mikä tulisi vielä auttamaan häntä monen vuodenajan jaksamaan ja kamppailemaan.
“Uskon samaa”, Tummakajo naukui vastaukseksi ja väräytti hieman korviaan,
“Oletko puhunut viime aikoina Aamutäplän kanssa?”
“Itseasiassa”, Sädetaivas aloitti saaden Tummakajon katseen liukumaan takaisin kermanvaaleaan naaraaseen nopeasti,
“Puhuin hänen kanssaan muutama päivä sitten ja vietimme aikaa kahdestaan melkein koko päivän.”
“No mitäs hän? Onko hänellä kaikki hyvin?” Tummakajo uteli tapittaen soturitarta.
“Kyllä hänellä kaikki on kunnossa ja eilen kävin katsomassa hänen pentujaan. Ne ovat oikein somia ja uskon, että heistä tulee yhtä vahvoja taistelijoita kuin emostaankin”, Sädetaivas naukui hymy kasvoillaan, mutta vakavoitui sitten hieman,
“Kyllä sinä sen tiedät, ettet voi enään kauaa olla puhumatta hänelle. Ette te voi olla puhumatta ja tiedätte molemmat aivan mainiosti sen, että vain puhuminen auttaa ja se on tehtävä jossain vaiheessa.”
“Tiedän tiedän”, hän naukui huokaisten samalla, kun siirsi katseensa kumppanistaan pentutarhalle, missä Aamutäplä nykyisin oleskeli. Hän olisi halunnut käydä katsomassa ja tervehtimässä Aamutäplää ja tämän päivän ikäisiä pentuja, muttei ollut viitsinyt. Kaipa hän sitten pelkäsi, että tulisi torjutuksi tai saisi tyttärensä vihat niskaansa. Hän oli jopa hieman näreissään siitä, että Kotkamieli oli saanut vierailla hänen tyttärensä luona, mutta hän ei. Olisi Kotkamieli saanut painua kuuseen ja jättää Aamutäplä rauhaan!
“Aikaisemmin kokoukseen valitut kissat tulkaahan tänne! Lähdemme aivan kohta!” Ututähti ilmoitti kovaan ääneen, mikä sai Tummakajon huomion siirtymään pentutarhasta ja Aamutäplästä päällikköön, joka seisoi odottavan näköisenä aloillaan.
“Puhutaan tästä myöhemmin”, Sädetaivas naukui ja nousi tassuilleen. Naaras huiskautti häntäänsä viittoen hänet mukaansa ja vieretysten he kulkivat suurikokoisen päällikön luokse.
Tummakajo vilkaisi taakseen vain huomatakseen kuinka Täpläliito ja Puronlaulu tassuttelivat heidän luokseen vierekkäin ja jäivät hieman reunempaan juttelemaan jostain. Täpläliito sanoi jotain hieman vakavan oloisena kumppanilleen ja Puronlaulu vastasi korvat aavistuksen taaksepäin vedettyinä. Tummakajo tarkasteli kaksikkoa ihmeissään, oliko heillä riitaa? Hän kuuli askelia ja huomasi Kotkamielen, Räntäturkin ja Kottaraissulka saapuvan heidän luokseen Lumitassu, Savitassu, Liljatassu ja Kuplatassu aivan kintereillään. Lopuksi myös heidän seuraansa tulivat parantajat, Hunajavirta, Kanijalka ja Varjoturkki. Ututähti nyökkäsi hyväksyvästi ja heilautti häntäänsä.
“Mennään!”
Tummakajo lähti seuraamaan päällikköä Sädetaivas vierellään ja nopeasti vilkaisi vielä pentutarhan suuntaan, missä huomasi Aamutäplän seisovan apean oloisena. Hän kohtasi aivan pariksi sekunniksi tyttärensä katseen ennen kuin pudisteli päätään, rikkoi katsekontaktin ja jatkoi Ututähden seuraamista ulos leiristä. Ehkä hän pääsisi vielä juttelemaan Aamutäplän kanssa jonakin lähipäivänä..

Neljän virran tammelle oli kerääntynyt jonkin verran kissoja, hajuista päätellen Nummiklaani ja Kuutamoklaani olivat kerenneet jo paikalle. Tummakajo käänteli päätään ja avasi suunsa haistaakseen paremmin. Hän ei erottanut yhtäkään Vuoristoklaanin kissaa. Hän uskoi, että jälleen kerran Vuoristoklaani olisi viimeinen paikalla oleva klaani. Ehkä heillä meni aikaa, kun he laskeutuivat ylhäältä vuoristoista ja siksi olivatkin aina viimeisiä? Tummakajo pudisteli hieman päätään ja seurasi Sädetaivasta kissojen sekaan ja istahti naaraan viereen niin, että heidän turkkinsa koskettivat koko ajan toisiaan. Tummakajosta tuntui aina hieman hölmistyneeltä saapua kaikkien klaanien kissojen sekaan ja olla heidän kanssaan niinkin lähekkäin. Ainoa asia, mikä sai hänet rauhoittumaan oli Sädetaivaan läheisyys ja tuon ominaistuoksu ympärillään leijuen. Ehkä se oli hieman noloa myöntää, että hänestä tuntui todella eksyneeltä ilman kumppaniaan.
“Kottaraissulka, Lumitassu!” Sädetaivas hihkaisi kahdelle pojalleen ja nyökkäsi paikkoja heidän viereltään. Kottaraissulka nyökäytti päätään ja Lumitassu ja Kuplatassu vierellään kulkeutui kissojen välistä heidän luokseen ja istuutui alas Tummakajon viereen. Tummakajo seurasi katseellaan kuinka Lumitassu istui veljensä viereen ja Kuplatassu Lumitassun viereen. Kaksikko näytti hänen silmissään läheisiltä. Ehkä he olivat hyviäkin ystäviä?
Hän haisteli ilmaa ja haistoi aivan läheltä tutun hajun, joka kuului nummiklaanilaiselle Taivashallalle. Hän hieman käänsi päätään ja erotti nopeasti siniharmaan naaraan kissalaumasta tulenpunaisen kissan seurassa. Oliko kolli myöskin nummiklaanilainen?
“Taivashalla! Mikä ilo nähdä taas!” Sädetaivas naukui iloisen kuuloisena, kun huomasi myöskin Taivashallan, joka oli askel askeleelta päätynyt lähemmäs heitä. Siniharmaa soturittaren korvat värähtivät, kun hän erotti Sädetaivaan äänen ja nosti päätään hieman.
“Sädetaivas!” Taivashalla hihkaisi ilahtuneena ja varovaisesti pujotteli kissojen läpi se tulenpunainen kolli kintereillään ja heidän luokseen päästyään kosketti puroklaanilaisen päälakea. Sädetaivas vastasi koskettamalla toisen naaraan poskea.
“Mikä ilo, että näemme uudelleen näin pienen ajan sisällä”, Taivashalla sanoi hymyillen ja Tummakajo pystyi helposti toteamaan, että nummiklaanilainen tarkoitti sanojaan.
“On mukavaa nähdä sinutkin taas täällä”, Sädetaivas sanoi myöskin hymyillen. Tummakajo katsoi hetken kaksikkoa ennen kuin antoi asian olla ja käänsi katseensa toiseen nummiklaanilaiseen, joka sivusilmällä tarkasteli heitä ja Taivashallaa.
“Olen Tummakajo”, harmaa soturi esitteli itsensä ja nyökäytti päätään selvästi nuoremmalle kollille. Punertava kolli katsoi häntä hetken mietteliään oloisena, mutta lopulta kuitenkin nyökäytti päätään,
“Liekkitaivas.”
Tummakajo räpäytti silmiään Liekkitaivaalle ennen kuin käänsi katseensa päällikköihin ja antoi Sädetaivaan ja Taivashallan keskutelujen mennä korvasta sisään ja toisesta ulos.