"Ja olet sitten rauhassa", Aaltotähti vannotti minua.
Naurahdin "mrrau!" ja läpsäisin häntä hellästi kuonoon.
"No olen olen! Hädintuskin jaksan liikkua ulos leiristä", mau'uin klaanipäällikölle, maha pennuista raskaana.
Löntystelin hidasta vauhtia, kuin vanha mäyrä ulos leiristä. Olin viimeistä päivää ulkona, ja pennut syntyisivät aivan muutaman päivän sisällä. Pentutarhaan olin jo muuttanut. Klaani oli ollut iloinen uusista pennuista, jotka olivat vieläpä päällikön.
"Kaipaatko seuraa?" maukui joku takanani.
Käänsin katseeni ja näin Ruskatassun. Hän näytti heränneen ihan hetkinen sitten.
"Mikäs siinä, jos jaksat mennä tätä mäyrävauhtiani", sanoin oppilaalle veikeästi.
Hän nyökkäsi kehräten. Olihan kollin pääsystä takaisin oppilastehtäviin vasta muutama päivä.
"Oletko ikinä ajatellut, että lentäminen olisi kivaa?" Ruskatassu kysyi.
"No, minusta se olisi kyllä pelottavaa. Tai saattasi se olla hauskaakin", vastasin.
Jokainen klaanissa tiesi, että pelkäsin isoja lintuja. Pelottavia ne otukset!
Kävelimme yhtämatkaa lempipaikalleni, eräälle suurrelle kivelle. Hyppäsimme sen päälle, minä vähän horjuen. Ruskatassu otti minut vastaan pitäen niskavilloista, aivan kuten pentua.
"Kaunista, eikö olekin?" kysyin hopeiselta kollilta, joka vastasi nyökäten.
Maisema oli nimittäin hulppea. Täältä näki kaikki puut, joet ja purot, järvenkin. Kaiken kauneuden keskellä oli Neljän virran Tammi.
"On. Vaikka toisinaan minulla on ikävä myös perhettäni, ja sitä kaksijalkalaa, jossa asuin", Ruskatassu kertoi.
Nyökkäsin. Minullakin oli ikävä emoani Hallakirjoa, joka oli kuollut tippuessaan jyrkänteeltä ja isääni Ikimustaa, joka oli uhrautunut puolestani ja syöksynyt mäyrän eteen.
"Minullakin on ikävä emoani ja isääni. Ja uskon hyvin, että varmasti sinullakin. On raskasta luopua sellaisesta, jota rakastaa", mau'uin Ruskatassulle.
Hän nuoli tassujaan ja kysyi hepottuneena:
"Eikö sinusta ole soturilain vastaista, että haaveilee siitä, mikä on kiellettyä? Niinkuin minä perheestäni ja kaksijalkalastani. Sehän tarkoittaa, että en ole uskollinen!"
Nuolaisin kollin selkää kielelläni ja sanoin lempeästi:
"Elä kehtaa! Sinua uskollisempaa ja avoimempaa kissaa on hankala löytää. Ja tietenkään se ei haittaa, jos ikävöi perhettään ja entistä kotiaan. Sinusta oli varmasti hankalaa luopua siitä kaikesta."
Ruskatassu nyökkäsi.
"Niin oli. Joskus haluaisin vain olla pelkkä Ruska ja elää perheeni kanssa. Ajattelin niin silloin, kun olin jumissa parantajan pesässä", hän maukui.

Juttelimme pitkän aikaa. Oli jo hyvinkin auringonlaskun aika, kun palasimme leiriin.
"Vihdoin palasit! Ajattelin lähettää jo partion perääsi, kun olit niin kauan", Aaltotähti maukui astuttuamme sisälle leiriin.
"No älä nyt sentään! Minähän olin ihan turvassa, kun Ruskatassu oli kanssani", sanoin kumppanilleni.
Otin tuoresaaliskasasta kanin, ja kannoin sen päällikön pesän eteen. Aaltotähti seurasi perässä.
"Voi sinua kulta. Kohta saat pentuja ja olet vain koko päivän ulkona. Palellut kohat", hän kuiski korvaani.
Painoin pääni hänen pehmeisiin rinatkarvoihin ja mutisin:
"En palellu. Hyvä saada vain vähän raitista ilmaa".
Joku pieni karvapallo potkaisi mahaani. Sitten toinen.
"Voi, meidän pienet tyttäremme", maukui Aaltotähti.
"Mistä tiedät, etteivät ne ole kolleja?" kysyin huvittuneena klaanipäälliköltä, joka vastasi:
"Tuntuu siltä. Kaksi tytärtä..."
Suljin silmäni ja kuvittelin itseni, Aaltotähden ja kaksi naaraspentua telmimässä isolla kivellä, lempipaikallani, perheen kesken.
"voi ihanaa!" huudahdin ja painoin päätäni enemmän Aaltotähden pehmeisiin karvoihin.
Hän laski leukansa nojaamaan päähäni.
"Lähdehän pentutarhaan. Emotkin tarvitsevat unta", hän maukui.
Tassutin pentutarhalle. Kävin makaamaan petiini, johon oli tuotu paljon, varmaan neljän pedin sammaleet.
"Ei olisi tarvinnut", mutisin unisena, ajatellen tietenkin Tummatassun ilmettä, kun Aaltotähti oli laittanut hänet sammalia keräämään.
Sitten nukahdin, kieltämättä kipeiden, mutta myös rauhoittavien potkaisujen tahtiin.

//Pentujaa, ihanaaa!

Taivashalla istui pienellä nummialueella ja ummisti hieman silmiään. Hän oli tullut ulos tunkkaisista onkaloista ulos haukkaamaan raikasta ilmaa ja rauhoittamaan mieltään. Hänestä oli viime aikoina tuntunut oudolta. Entisen parantajan kuolema oli hänen mielessään elävästi eikä hän voinut olla syyllistämättä itseään siitä, ettei ollut auttanut kollia enempää. Soturitar soimasi itseään, hän olisi voinut auttaa parantajaa enemmän ja voinut jopa pelastaa tuon hengen, mutta hän oli ollut aivan liian heikko.. Siniharmaa kissa pudisteli päätään. Hänenhän piti tulla ulos tuulettamaan ajatuksiaan eikä soimaamaan itseään enään yhtään enempää. Mennyt oli mennyttä eikä hän voinut enään tehdä asialle yhtikäs mitään.
“Taasko sinä vatvot täällä ja uit itsesäälissä?” Valkotäplän pistävä ääni sai Taivashallan kääntämään päätään hieman, jotta pystyi näkemään valkoturkkisen ystävänsä. Valkotäplä tassutteli hänen viereensä ja pudisteli turkkiaan, jolloin hiekka ja tomu pöllysi ilmaan ja sai Taivashallan yskimään.
“En minä mitään vatvo”, hän naukui lopulta ja sai ystävänsä meripihkaiset silmät kiinnittymään omiinsa. Hän hieman värähti toisen läpitunkevaa katsetta.
“Etpä niin, muuten vain istut täällä yksin ja näytät surulliselta”, Valkotäplä naukui siristäen silmiään ja istui alas. Valkoturkkinen huokaisi syvään ja katsoi häntä pehmeämmin kuin äsken.
“Ei se ollut sinun syytäsi Taivashalla, et olisi voinut tehdä mitään ja sitä on ihan turhaa enää murehtia. Oli Tähtiklaanin päätös ottaa Pöllönlento mukaansa. Ja sitä paitsi Ketunkynsi on pärjännyt todella hyvin ja hänelläkin on jo oppilas.”
“Kyllä minä sen tiedän ja olen todella ylpeä Ketunkynnestä ja siitä kuinka pitkälle hän on jo päässyt. Ja olihan se varmasti Ketunkynnelle kaikista vaikeinta, koska olihan Pöllönlento hänen mestarinsa”, siniharmaa soturitar sanoi ja laski kohtasi ystävänsä katseen surumielisenä,
“Uskon, että olisin voinut tehdä jotain enemmän Pöllönlennon eteen. Minä- minä vain jäädyin paikoilleni enkä osannut auttaa. Leopardilaikku sen sijaan edes yritti auttaa häntä.”
“Taivashalla”, Valkotäplä sanoi tyynesti ja nousi seisomaan. Naaras kosketti hänen poskeaan nenällään.
“Sinä teit kaikkesi ja Tähtiklaani olisi puuttunut taisteluun ja pelastanut hänen elämänsä, jos niin ei olisi pitänyt tapahtua. Vaikka jotkut asiat voivat olla todella epäreiluja niille on kuitenkin aina tarkoituksensa, ei mikään tapahdu sattumalta.”
Taivashalla katsoi valkoista naarasta ja nyökkäsi sitten. Valkotäplällä tuntui olevan aina kaikki oikeat sanat ja lauseet valmiina kaikenlaisiin tilanteisiin ja jälleen kerran toinen oli saanut hänen olotilansa hieman parantumaan ja ajattelemaan eri tavalla. Soturitar oli aivan oikeassa, kaikki tapahtui syystä.
“Noin, kun sen ilmaiset niin kaipa olet ihan oikeassa. En osannut ajatella hänen kuolemaansa tuolta kannalta, kiitos Valkotäplä”, siniharmaa naaras sanoi hymyillen aavistuksen.
“Ei se mitään, ainahan minä olen täällä sinua neuvomassa ja auttamassa”, Valkotäplä hymähti pieni virne kasvoillaan ja nyökkäsi sitten metsää kohden,
“Jos sinä rauhaa kaipaat niin ehkä sinun kannattaisi mennä kävelylle. Voit sitten vaikka saalistaakin jotain. Lähtisin kyllä kanssasi, mutta joskus on parempi mennä yksin.”
“Taidat olla tuossakin aivan oikeassa. Nähdään myöhemmin”, Taivashalla naukui huvittuneisuus äänessään hohkaen, puski valkoturkkista naarasta ja kääntyi sitten lähteäkseen metsään. Valkotäplä huudahti heipat ja äänistä päätellen katosi takaisin maan alle.

"Sinä et sitten tunnu kunnioittavan klaanirajoja.”
Hän tuijotti Puroklaanin reviirin puolella olevaa hopeaturkkista naarasta, jonka nopeasti tunnisti Savitassuksi. Hän oli viimeksi nähnyt puroklaanilaisen oppilaan kokouksessa vain nopealla vilkaisulla, mutta oli kuunnellut kuinka Ututähti oli kertonut uusista oppilaista, johon Savitassu oli kuulunut. Hän seurasi katseellaan kuinka oppilas kääntyi hänen puoleensa selvästi säikähtäneenä ja silmät avartuneina.
"No mitäs sinä oikein näillä main kuljet? Et näytä olevan vesimyyräjahdissa”, Taivashalla kysyi katsellen nuorta naarasta hieman ihmeissään. Ei hän olisi osannut odottaa, että tulisi törmäämään puroklaanilaiseen ja varsinkaan näin läheltä, kun ei ollut kokoontumisessakaan. Kuitenkin nopeasti hän oli huomannut, ettei toinen ollut aggressiivinen eikä näyttänyt hyökkäävältä persoonalta, joten ei hänkään aikonut siksi näyttää mitenkään vihaiselta ja hyökkäävältä. Taivashalla ei vain nähnyt yhtäkään syytä toisen kimppuun hyökkäämiselle.
"En ole ihan varma, minä vain lähdin kävelemään, ja jotenkin päädyin tänne”, Savitassu tunnusti. Taivashalla katsoi oppilasta hetken hiljaisena ennen kuin avasi suunsa.
"Lähdit kävelemään? Jaahas... Silloin meitä on kaksi. Minäkin lähdin tänne vain miettimään”, hän kertoi antaen lämpimän hymyn nousta kasvoilleen. Vaikka monet nummiklaanilaiset eivät varmasti olisi alkaneet puhua eri klaanin kissalle, ei hän nähnyt siinä mitään pahaa. Hänestä oli mukavaa vain jutella niitä ja näitä eikä hän nähnyt siinä mitään pahaa, että keskustelun toinen osapuoli sattui olemaan puroklaanilainen. Eivät he varmasti toisilleen mitään kauhean henkilökohtaisia asioita kertoisi.
“Mitä sinä mietit?” Savitassu kysyi uteliaana saaden Taivashallan katseen kiinnittymään naaraan jäänsinisiin silmiin, jotka tuikkivat innostuneina. Hän ei voinu olla hymähtämättä hieman.
“Vähän kaikkea mahdollista. Klaaniimme on nimitetty vastikään uusi soturi, enkä oikein tiedä mitä ajatella hänestä”, hän kertoi huvittunut virne huulillaan. Tottahan se oli, Liekkitaivas oli käyttäytynyt hänen mielestään aivan oudosti ja ollut välillä ihan eri kissa kuin silloin ennen eikä sen takia hän tiennyt mitä ajatella kollista. Tosin olihan Liekkitaivas ollut pentu, kun he olivat ensimmäisen kerran tavanneet ja nyt kolli oli jo soturi, joten pakkohan hänen oli muuttua jollain tasolla. Silti.. Taivashalla ei ymmärtänyt mikä toiseen oli mennyt. Toisaalta Liekkitaivas ei ollut ainoa, joka hänen mielessään pyöri, olihan Leopardilaikkukin nimittäin jatkuvasti hänen mielessään ja, vaikka kolli oli ilkeä ja ihan tahallaan mollasi Liekkitaivasta, ei silti Taivashalla voinut sille pienelle tunteelleen mitään, joka tuntui lämpönä hänen rinnassaan. Ehkä hän vain halusi ajatella kollia sillä tavalla, kun he ensimmäisen kerran tapasivat ja juttelivat, charmikkaana ja mukavana, ehkä hieman kiusoittelevana, mutta hyvällä tavalla. Ehkei hän vain halunnut nähdä kollia siinä oikeassa luonteessaan.
Hän kuuli Savitassun kehräävän huvittuneena. Hänen katseensa lipui takaisin nuoreen oppilaaseen. Hän oli miltein unohtanut Savitassun, kun oli uponnut omiin ajatuksiinsa.
“No entäs sinä? Onko sinunkin mielessäsi jotain sellaista, mikä sai sinut kävelylle yksin?” hän kysyi vuorostaan ja istahti alas. Hänen töpöhäntänsä kiertyi soturittaren takajalan vierelle. Joskus hän ei sitten vain ymmärtänyt miksi ja mistä oli saanut töpöhännän. Eihän kenelläkään muullakaan Nummiklaanissa ollut töpöhäntää.. Onneksi hän ei ollut syntynyt Vuoristoklaaniin, missä tarvittaisiin pitkää häntä tasapainotteluun.
“En vain saanut nukutuksi ja Yöturkki käski lähteä kävelylle. Hän uskoi, että se voisi auttaa”, Savitassu kertoi ja huokaisi hieman. Taivashalla mittaili oppilasta katsellaan eikä voinut pienelle huolestumiselleen mitään.
“Onko se tuntunut auttavan?” hän kysyi.
“En ole varma, mutta ehkä se auttaa kohta. Väsynyt ainakin olen.”
“Niin.. Ehkä mieltäsi painaa jokin ja se jotenkin vaikuttaa unenlaatuusi? Enhän minä mikään parantaja ole enkä tiedä näistä asioista, mutta monesti kun en saa nukutuksi, mieltäni painaa silloin jokin. Toki useasti ystävän kanssa jutteleminen helpottaa ja kävelylle lähteminen”, Taivashalla kertoi silmiään siristäen hieman. Hän katseli nuorta oppilasta huoli paistaen selvästi kasvoiltaan. Ehkei hän tuntenut Savitassua eikä ollut naaraan kanssa samassa klaanissa, mutta silti hän tunsi emollista huolta toista kohtaan. Hän ei kestänyt nähdä ketään kivuissaan, ei edes vihollisklaanin kissaa.

//Sori tässä jatkossa kesti jonkin aikaa, kun en saanut itteeni vaan kirjottamaan eikä motiikaan oikein näyttäny olevan.. Ja joo tää ei oikeen jatkunukkaa mut päätin lopettaa tähän et Lexu voi jatkaa Savitassulla ^^ Vähän kökkö, koska en oo niin pitkään aikaan kirjottanu Taivaalla.. xd

Päivät olivat pitkiä pentutarhassa. Oppilaat toivat minulle aina riistaa ja huolehtivat, että minulla oli aina puhtaat makuualuset. He tekivät sen ihan mieluusti, Tummatassu tosin vähän nyrpeästi.
"Nyt varmaan kelpaa", Tikkatassu maukui.
"Kiitos paljon! Kelpaa kyllä, tässä on hyvä synnyttää", kiitin kollia, joka nyökkäsi ja lähti muihin puuhiin.
Huurrekukka oli arvioinut, että pennut syntyisivät tänään tai huomenna.
"Et saa lähteä leiristä, ja muistakin ottaa tarpeidentekopaikalle soturi tai vähintäänkin oppilas mukaan", hän oli sanonut.
Ja olin totellut sitä. Olihan toimiin syynsä.
"Kaunokirjo?" kuului pesän suulta.
Katsoin, ja näin kenen muunkaan kun Aaltotähden.
"Täällä minä olen", vastasin ja kumppani kehräsi minulle.
"Ajattelin vain tarkistaa, että kaikki on kunnossa", hän kertoi.
Nyökäytin päätäni. Ymmärrettävää.
"Voi sinua. Kyllä oppilaat minusta huolen pitävät", jankutin.
Aaltotähti uskoi sen. Hän nuolaisi minua korvaan, kuin emo pentuaan ja lähti askareisiinsa.
Minä vain makasin paikallaan, ja kuuntelin oppilaiden kinuamista:
"Minähän olen teitä parempi saalistamaan lintuja. Nappaisin niitä vaikka ilmasta", kuului Tummatassun ylimielinen puhe.
"Vai niin. Minähän lyön vaikka koko klaanin makuualusten vaihdosta vetoa, että minä olen parempi!" Kiepputassu puolustautui.
"Kiepputassu ja Tummatassu, lopettakaa kinastelu, tai määrään teidät molemmat vaihtamaan makuualusia!" kuului Myrskytuulen tiukka käsky.
Kaksikko vaikeni heti. Kuulin Tummatassun mutisevan jotakin "hiirenaivoista" ja "varapäälliköstä".
Hymyilin. Ennen minulla ei ollut oikein aikaa keskittyä muiden tekemiseen, mutta tiineenä olo muutti kaiken.
Nukahdin, vaikka oli vasta aurinkohuippu.

Heräsin polltavaan kipuun. Mitä ihmettä se oli? Lähdin tassuttamaan hoippuvin askelin kohti parantajan pesää. Taivastassu oli kuitenkin pesän edessä.
Hän katsoi minua. Sitten hän nousi kiireesti jaloilleen, ja kuulin hänen maukuvan hätäisesti:
"Kaunokirjo synnyttää! Hän on ulkona".
Silloin tajusin sen. Hoipuin takaisin pesääni. Kellahdin sammalvuoteelle. Kävi kokoajan enemmän.
"Kaunokirjo! Onko kaikki kunnossa?" Huurrekukka kysyi. Jaksoin vain hädintuskin nyökäyttää päätäni.
"Purasruohoa. Lisää maidontuloa. Katajanmarjoja, auttaa vatsakipua", parantaja maukui ja tunki yrtit suuhuni. Nielaisin ne vaivalloisesti.
Sitten kipu kasvoi liian suureksi. Kiljuin tuskissani. Olin varma, että kohta olisin kuollut.

Maassa oli kaksi karvamyttyä. Taivastassu työnsi niitä hellästi mahaani vasten.
Aloin nuolla toista pentua. Oloni oli edelleen voimaton. Ja sainkin naaraan ja kollin! Mutta sitten Huurrekukka maukui:
"Vielä on yksi".
Sitten kipu kasvoi taas sietämättömäksi. Tällä kertaa osasin odotaa sitä. Mutta kipu oli silti valtava.

Maassa makasi kolme karvamyttyä. Kaksi naarasta ja yksi kolli. Nuolin niitä voipuneena. Sitten tajusin, että toinen naaraista oli sokea.
"Huurrekukka, miksi?" ihmettelin.
"Kukaan ei tiedä. Mutta rakasta pentua kuin muitakin. Nyt sinulla on pentuja", hän vastasi.
Tosiaan! Minulla oli pentuja, kaksi naarasta ja kolli. Yksi sokea, mutta yhtä ihana kuin muutkin.

Oli kulunut aivan hetki siitä, kun Huurrekukka ja Taivastassu olivat lähteneet viereltäni pois. He olivat luvanneet sanoa Aaltotähdelle, joka palaisi kohta saalostamasta.
Katselin pentuja. Kollia, joka oli luonnostaan taistelija ja vahvempi kuin siskonsa, tummanharmaata naarasta ja pientä, sokeaa, mustaa naarasta, joka yritti etsiä paikkaa mahani viereltä. Nostin hänet hellästi, kehräten vatsani suojiin. Oli harmittavaa, kun hän oli mikä oli, mutta rakastin häntä silti. Pennut imivät maitoa nälkäisinä. Välillä kuului pientä vingahtelua.
"Rakas, oletko täällä?" Aaltotähti kysyi pesän suulta.
Katsoin häntä väsyneesti.
"Olen. Katso poikaamme ja tyttäriämme", pyysin.
Aaltotähti tuli viereeni. Hän katseli hetken pentujamme.
"Kauniita, mutta niin hauraita... Yksi on sokea", hän kertoi ja oli itsekin hieman ihmettynyt.
"Tiedän, mutta pikkuisessa ei ole mitään vikaa. Hän on kaunis ja taistelija, vaikka onkin pieni. Kolli on Kurkipentu, tummanharmaa naaras on Tuhkapentu, mutta sokealle en ole keksinyt nimeä", kerroin.
Se oli tarkoitettu kysymykseksi. Aaltotähtikin tajusi sen.
"Miten olisi Kirjopentu? Leijonapentu? Pikkupentu?" Aaltotähti esitti.
Mietin. Pikkupentu olisi hyvä. Hän oli pieni, mutta silti suuri. Omalla tavallaan.
"Kurkipentu, Tuhkapentu ja Pikkupentu", mau'uin.
"Kauniit nimet ja kauniit pennut", Aaltotähti kuiskasi.
Hän asettui viereeni makaamaan. Pentutarha oli tällä hetkellä minua lukuunottamatta, joten saimme olla rauhassa.
Pikkuiset vinkuivat vielä hetken aikaa, minun ja pentujen isän katsellessa heitä. Olin varma, että pennuillamme olisi hyvä kohtalo.

Kohta oli aivan hiljaista, lukuunottamatta myöhäisen illan ääniä. Pikkuiset nimittäin olivat jo nukahtaneet, samoin suurin osa muistakin kissoista. Minä valvoin vielä, ja katselin pentujani. Aaltotähti oli tuonut minulle myyrän. Hän tiesi, että se oli lempiriistaani. Kehräsin kiitollisena ja söin otuksen. Ei kauaa kestäisi, kun jo pennutkin söisivät, leikkisivät ja telmisivät.
Ajatuksiini vaipuneena, pennut mahan suojissa, nukahdin ja näin rauhallisia unia.

//Noo, vähän jatkoa. Se edellinen oli vähän tönkkö (varsinkin loppu) kun piti saada valmiiksi ennen menoja. Nyt voi siis kait tehä ne haket näille, ja pentujen ropettajat saa muutta soturinimiä, koska itse oloen niitä huono keksimään (ja ne oli muutenkin melko huonot xd)

“Kuro? Oletko sinä täällä?” Aamutäplä kysyi purren hammasta. Hän katseli ympärilleen lähes hurjistuneena ja naaraan korvat liikahtivat pienenkin äänen suuntaan. Oli jälleen kerran pimeää ja hän oli lähes juossut hänen ja Kuron tapaamispaikalle, missä yleensä kolli oleilikin. Kuro ei paljoa tainnut liikkua, kun siellä tuntui aina olevan.
“Aamutäplä? En olisi uskonut, että näkisimme uudelleen jo näin nopeasti”, tummaturkkisen kollin ääni sanoi ylhäältä puusta pöyhkeästi. Aamutäplän kellertävä katse suuntautui ylemmäs ja hänen oli hieman kallistettava päätään, jotta pystyi olla satuttamatta niskojaan.
“Enpä olisi minäkään”, hän sihahti huiskauttaen häntäänsä. Naaraan kireä äänensävy sai Kuron kurtistamaan kulmiaan ja laskeutumaan nopeammin alas puusta.
Kollin päästyä maahan, Aamutäplä jännitti lihaksensa ja loikkasi pitkän loikan tuon kimppuun. Kuro ähkäisi pelästyneenä eikä kerennyt panna naaraalle vastaan, kun tunsi jo olevansa maata vasten painettuna. Soturittaren toinen etutassu oltiin aseteltu tuon pään päälle eikä Kuro voinut olla tuntematta hänen piikin teräviä kynsiä päälakeaan vasten. Erakko yritti pinnistellä pois pienemmän kissan otteesta, mutta huomasi nopeasti, ettei mitään ollut enään tehtävissä. Hän henkäisi hieman, mutta rentoutti ruumiinsa. Eihän Aamutäplä hänelle mitään pahaa voisi tehdä? Eihän?
“Aamu- Aamutäplä mitä sinä-”
“Kuono kiinni”, Aamutäplä sähähti painaen kynsiään toisen päälakea vasten. Kuro sävähti jo selvästi enemmän pelästyneenä. Kolli tunsi kuinka terävät kynnet pureutuivat hitaasti hänen ihoonsa. Ei kestäisi enään kauaa, kun veri alkaisi pulputa.
“M-minä sain tietää, että olen tiineenä. Minä odotan sinun hiirenläjän pentuja”, Aamutäplä puhui matalalla äänellä, mistä pystyi kuulemaan selkeän pelon ja ahdistuksen. Hän ei edes jaksanut peittää hohkavaa pelkoa sanoistaan vaan jatkoi puhumista aivan kollin korvan juurella, jotta tuo varmasti kuulisi jokaikisen sanan, minkä hän kollille kertoisi.
“En halua niitä, ymmärrätkö? En ole valmis miksikään emoksi enkä halua vain istua sisällä pentutarhassa ja katsoa joitakin hiirenaivoisia pentuja, jotka ovat riippuvaisia minusta.”
“M-mutta eikö se ole hieno asia? Se, että saamme pentuja?”
“Mahtavaa? Se ei todellakaan ole mahtavaa ja helppohan sinun on sanoa, kun kykit täällä Puroklaanin reviirillä ja piilottelet kuin jokin pikku pentu. Sinun ei tarvitse mitenkään osallistua pentujemme elämään ja minä jään niiden armoille”, Aamutäplä lähes sähisi loppua kohden. Epätoivo sai naaraan hölläämään otettaan, mutta Kuro ei aikonut liikkua senttiäkään. Hänestä tuntui pahalle kuunnella yleensä niin tarmokkaan ja elämää täynnä olevan naaraan onnettomia sanoja.
“Minähän voisin jättäää ne sinulle.. Sehän olisi hyvä idea! Niistä tulisi samanlaisia vätyksiä kuin sinusta”, soturitar henkäisi ja hypähti sivuun, jotta Kuro pääsisi tassuilleen. Hän ei ymmärtänyt miksei ollut tajunnut äskeistä ideaa aikaisemmin päivällä. Miksei hän vain voisi jättää pentuja erakon huovaan ja kertoa klaanilleen, että kettu tappoi pennut? Eihän hän edes halunnut pentuja.. Näin hän pääsisi niistä eroon ja voisi jatkaa elämäänsä normaalisti.
“Kuunteletko edes itseäsi?” Kuro kysyi järkyttyneenä naaraan puheista. Kolli nousi varovaisesti tassuilleen ja kiinnitti katseensa soturittareen. Hänestä tuntui kuin olisi leikkinyt tulella, muttei antanut sen vaikuttaa. Hän halusi puhua naaraalle järkeä. Ei pennut hänen kanssaan tulisi pärjäämään ja ne kaipasivat emoaan yhtä paljon kuin Aamutäplä heitäkin tulisi kaipaamaan. Ehkä idea tällä hetkellä kuulosti hyvälle, mutta Kuro tiesi ettei lopulta asia todellakaan olisi niin ja Aamutäplä tulisi katumaan sitä, kun hylkäsi pentunsa hänelle. Hän sävähti hieman kolkkoa katsetta, minkä naaras hänelle loi.
“Pennut eivät tule pärjäämään minun kanssani ja sinähän sanoit, olen vain hiirenaivoinen mäntti, joka oleilee klaanisi reviirillä. Ei minusta ole kasvattamaan pentuja”, Kuro naukui varovaisesti ja harkitsevasti liikkui lähemmäs kermanvaaleaa naarasta, joka katsoi erakkoa varuillaan.
“Luuletko, että minusta sitten olisi yhtään paremmaksi kasvattajaksi?” Aamutäplä sihahti luimien korviaan ja tuijotti Kuroa edessään vihaisena.
“Kyllä minä sen tiedän, että sinusta on paremmaksi kasvattajaksi”, Kuro naukui ja pysähtyi aloilleen, kun näki kuinka Aamutäplän karvat pörhistyivät ja silmät viiruuntuivat.
“Sinä tiedät sen vai?” Aamutäplä kysyi vihaisena. Hänen kyntensä liukuivat ulos ja olivat valmiit pureutumaan kollin ihoon ja saamaan sen veriseksi. Hän olisi vain halunnut repiä korvat Kuron päästä.
“Olen vain siksi parempi kasvattaja, koska olen heidän emonsa vai? Siksikö olen parempi, kun olen naaras?” hän sähisi hurjistuneena ja sai Kuron perääntymään. Kolli ei ollut koskaan nähnyt häntä niin vihastuneena eikä pitänyt yhtään näkemästään. Kurosta tuntui, että hänen edessään seisova soturitar oli kymmenen kertaa pelottavampi kuin normaalisti.
“En minä sitä tarkoittanut!” musta kolli älähti säikähtäneenä ja otti askelia taaksepäin ihan varmuuden vuoksi, ettei saisi raivoisaa puroklaanilaista kimppuunsa.
“Kyllä sinä näytit tarkoittavan”, Aamutäplä mourusi. Hän ei voinut mitään vihalleen, joka tuntui kumpuavan aivan hänen sydämestään asti.
“En halua nähdä sinua enää, ymmärrätkö? Sinun on ihan turhaa odottaa minua täällä”, hän kertoi katsoen erakkoa suoraan silmin. Kuro katsoi takaisin äimistyneenä ja näytti siltä kuin ei olisi ymmärtänyt äskeisiä sanoja, mitä hän tuolle kertoi.
“Toivon, että seuraava partio löytää sinut ja häätää alueeltamme. Opithan sitten olla tulematta toisten reviireille ja etsimään omasi”, hän jatkoi, mulkaisi kollia roihuavin silmin ja kääntyi ympäri lähtien ripein askelin kohti Puroklaanin leiriä. Hän kuuli Kuron epätoivoiset huudot takanaan, muttei jäänyt kuuntelemaan. Ei hänen tarvinnut kuunnella toisen ulinoita, kun tiesi mitä mieltä tuo oli. Häntä ei voinut kiinnostaa hiirenläjän vertaa.

“Aamutäplä? Mitä sinä näin myöhään vielä leirin ulkopuolella olit?” Yöturkin ääni kysyi saaden kermanvaalean naaraan hetkeksi jäätymään paikoilleen ja nielaisemaan. Viha tuntui roihuavan hänessä vieläkin, vaikka hän oli jo kerennyt hetken rauhoittua. Parantajan yllättävä kysymys sai hänet melkein kertomaan kaiken, mutta hän pudisteli itsekseen päätään ja hitaasti käänsi katseensa kolliin, joka tutkaili häntä pähkinänruskeilla silmillään.
“Eikö täällä enää edes saa lähteä kävelylle yksinään?” hän pukahti ja huomasi selvästi kuinka parantaja hieman sävähti. Kolli tassutteli hänen luokseen lähes painottomin askelein, mistä ei kuulunut melkein ollenkaan ääntä.
“Kyllä tietenkin saa, mutta nyt on jo niin pimeää ja myöhäistä ja sitä paitsi sinä odotat pentuja”, Yöturkki naukui pehmeästi.
“Ei tarvitse muistuttaa niistä hiirenläjistä”, Aamutäplä tuhahti vastaukseksi saaden Yöturkin viikset väpättämään huvittuneisuudesta. Parantaja vaikutti siltä, ettei heidän välillään ollut aamulla ollut minkäänlaista riitaa ja käyttäytyi taas kuin oma itsensä hänen seurassaan. Hän tutki kollia katsellaan. Ehkä se vain kuului parantajien luonteeseen tai sitten ehkä he vain antoivat anteeksi nopeasti?
“Mutta, koska odotat niitä hiirenläjiä on sinun myös huolehdittava itsestäsi entistä paremmin”, mustaraitainen kissa kertoi huvittunut pilke silmäkulmassaan. Aamutäplä tuhahti vastaukseksi.
“Pyysin Kuplatassua ja Kettutassua tuomaan sinulle hieman sammalta pentutarhaan ja he mielellään tekivätkin sen. He toivat sammaleen pesääsi sillä aikaa, kun olit poissa.”
“Ai?” hän naukui tönkösti, vilkaisi pentutarhalle päin ja siirsi sitten katseensa takaisin harmaaseen kolliin.
“Toivon, että sinä pidät uudesta pesästäsi ja uskon ihan tosissani, että sinusta tulee todella hyvä emo. Ymmärrän kyllä sen, että sinua pelottaa ja voit tuntea, ettei sinusta ole siihen, mutta muista että olen täällä tukenasi aina”, Yöturkki naukui lempeästi ja kosketti hänen selkäänsä hännällään ennen kuin hymyillen lähti kohti omaa pesäänsä. Aamutäplä katseli kollin perään vaitonaisena. Yöturkin kadottua pesäänsä hän päästi pienen hymyn kasvoilleen. Ehkei siitä nyt niin kamalaa tulisi..
Hän huokaisi syvään, loi katseen metsään miettien Kuroa ja sen jälkeen lähti tallustelemaan kohti pentutarhaa. Hän hieman nyrpisti nenäänsä ajatukselle, että hänen pitäisi nukkua hämärässä pentutarhassa, muttei pannut pahakseen sitä, että hänelle oltiin tuotu sammaleet valmiiksi. Hän astui pentutarhaan ja meni sammaleen luokse. Hän muovasi sammaleesta itselleen hyvän alustan ja kävi siihen kerälle ja jo hetken päästä nukahti.

"Anteeksi... Viiltokynsi on kuollut", Myrkkymarja kertoi pahoittelevasti Tappotahdolle, joka odottavana seisoi parantajan pesän ulkopuolella.
"Voi, rakas kumppanini!" Vanha soturi kiljui - tai pikemminkin kähisi. Jäätassu oli näkevinään kyyneleen vierähtävän alas maahan kollin silmästä, ennen kuin tuo katosi parantajan perässä pesään, missä Viiltokynsi oli viimeiset henkäyksensä henkäissyt. Oppilas käänsi katsettaan päällikön pesälle, missä Kuolontähti oli vain hetkeä aikaisemmin ollut, mutta nyt päällikkö oli kadonnut, luultavimmin pesänsä sisälle suremaan. Naaras vetäytyi itsekin oppilaiden pesän varjoihin ja käveli sammalpedilleen. Häntä harmitti vanhan soturittaren kuolema, olihan tuo ollut ainoa kissa koko klaanissa, kenen seurassa Jäätassu oli ollut mestarinsa ja Pakkasviiman lisäksi. Punaoranssi kissa alkoi sukimaan itseään ja samalla kosketti silmäänsä, jonka turvotus väheni päivä päivältä. Haava, mikä oli Kuolontähden aiheuttama, oli lopettanut vuotamisen ja tilalle oli nyt tullut arpi. Vaikka sinisilmäinen kissa ei ollut vielä kertaakaan nähnyt kasvojaan taisteluharjoituksen jälkeen, hän tiesi ettei jälki ollut kaunis. Naaras upotti kyntensä sammalpetiinsä ja suutuspäissään alkoi repimään sitä hajalle. Hän tunsi kyynelvirran virtaavan repimisen ohella toista poskeansa pitkin, mutta sillä puolella millä haava oli, ei Jäätassu tuntenut mitään.
*En ole enää kaunis.*
*Kukaan ei halua minua nyt.*
*Pakkasviima ei enää edes kehtaa katsoa minua kohti!* Jäätassun itseinhon täyttämät ajatukset valtasivat hänen koko ruumiinsa ja oppilas huitoi sammalpaloja ympäri oppilaiden pesää, raapien kynsillään kallio seinämää ja alustaa. Hän halusi päästä iskemään kyntensä jonkun turkkiin, mieluiten Kuolontähden, mutta se pieni ripaus järkeä piti naaraan riehumassa vain pesän sisällä eikä säntäämään päällikönsä luo ja käyden tuon kimppuun. Hän tietäisi ettei selviäisi silmänräpäystä pidempään hengissä taistelussa mestariaan vastaan. Saadessaan viimeisetkin vihan rippeet purettua pesän tuhoamiseen, Jäätassu lysähti hengästyneenä istumaan ja purskahti holtittomaan itkuun. Miten hän pystyisi elämään enää? Oppilaan tarkoitus oli olla kaunein kissa koko Luuklaanissa, kaikkien kollien oli tarkoitus tehdä mitä tahansa saadakseen edes hetken hänen huomiostaan. Miten naaras siihen pystyisi, jos hänen toisen silmänsä kohdalla olisi arpi? Arvet olivat hirveitä! Punaoranssi kissa makasi kylmällä kalliopohjalla itkien siihen saakka kunnes nukahti levottomaan uneen.

***

"Sinäkö se olet, joka ei ole oppinut yhtään mitään Kuolontähden oppilaana?" Hyytävä ja pilkkaava ääni kaikui Jäätassun korvissa. Oppilas katseli ympärilleen hämmentyneenä, kenelle tuo tuntematon ääni oikein kuului? Samassa hän tajusi ettei ollutkaan tutun pesän sisällä vaan keskellä pimeää metsää. Naaras pyöri ympyrää, etsien puhujaa sekä jonkinlaista maamerkkiä tietääkseen missä oli.
*Vuorten pitäisi näkyä tänne, jos olisin Puroklaanin tai Vuoristoklaanin metsikössä.* Jäätassu mietti ja kohotti katseensa nähdäkseen puiden latvojen ohi kaukaisuuteen. Hänen yllätyksekseen ei latvojen välistä näkynyt mitään, ei edes valon pilkahdusta.
"Nytkö jo tahtoisit lähteä?" Se samainen ääni ilkkui oppilaan ympärillä. Naaras kääntyi katsomaan taakseen ja näki puiden tummien varjojen välissä hahmon, jonka kirkkaan vihreät silmät loistivat pimeydessä. Jäätassu siristi silmiään.
"Ja kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?" Punaoranssi kissa sihisi ja nosti huuliaan näyttääkseen hampaitaan. Sinisilmää ei ikinä ollut yksikään pilkkaava kommentti vaivannut, hän antoi kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joten tämäkään ilkkuminen ei häntä haitannut, puhuja kuitenkin olisi itse enemmän haukkumisen arvoinen - niinhän ne kaikki muutkin olivat olleet.
"Terävän kielen ainakin omistat ja itseraukkautesi haisee tänne asti, kyllä sinä luuklaanilaisesta menisit", tumma hahmo sanoi arvostelevaan äänensävyyn. Jäätassu luimi korviaan ja paljasti kyntensä. Hän ei pitänyt vihreäsilmäisen kissan arvostelusta, joten oppilas ei myöskään tulisi kuulemaan sitä enää. Naaras ei kuitenkaan uskaltanut askeltaa lähemmäs puhujaa, tuo saisi tulla hänen luokseen.
"Näytä itsesi, vai oletko niin hirvittävän ruma ettet kehtaa?" Jäätassu huudahti pilkkaavaan sävyyn, vaikka kommentti ei hirveän tasokas ollut. Kolkko nauru kaikui ympäri metsää ja oppilas pörhisti niskakarvojaan. Hän aisti, että tappelu olisi tulossa. Puskien keskeltä askelsi hänen eteensä hopeinen naaras, jonka kaula oli sivallettu auki. Punaoranssi kissa tuijotti tuota silmät ammollaan ja hänellä kesti hetki tajuta, ettei vihreäsilmäinen kissa ollut enää elossa.
*Onko hän Pimeydenmetsän henki...?* Jäätassu kysyi miltei ääneen.
"Näytänkö mielestäsi rumalta?" Hopeaturkkinen naaras kysyi istahtaessaan ja läpitunkevalla katseella tuijotti oppilasta. Punaoranssi naaras nielaisi eikä tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa.
*Olenko minä Pimeydenmetsässä?* Jäätassu tajusi yhtäkkiä ja katseli ympärilleen. Hän ainakin oli hyvin pimeässä metsässä, mutta miten sinisilmä oli sinne oikein päätynyt? Oliko hän kuollut? Oppilas tunsi kylmien väreiden käyvän hänen kehonsa läpi.
"No? Etkö enää osaa puhua?" Hopea naaras kysyi ilkikurisesti ja nauroi pilkkaavasti kysymyksensä perään. Punaoranssi naaras tuhahti ja paljasti taas hampaitaan.
"Olet juuri ja juuri siedettävää katseltavaa", Jäätassu sanoi ja asteli hermostuneena muutaman askeleen sivulleen. Jos tämä vihreäsilmäinen kissa tosiaankin olisi hänen esi-isiensä henki, haukkuminen ei tuntunut kauhean hyvältä idealta. Mutta oppilas ei ikinä pystyisi sanomaan, että yksikään naaras olisi kauniimpi kuin hän, eihän se olisi totta! Punaoranssi naaras katsoi viiltoa hopeaturkkisen naaraan kaulassa ja nopealla vilkaisulla kävi oman kehonsa läpi. Hän ei nähnyt minkäänlaisia haavoja ja oli kuullut, että tapetut kissat jotka Pimeydenmetsään joutuvat, saivat kantaa kuolonvammojaan ikuisesti. Kuitenkin Jäätassun ruumiin ollessa silmää lukuunottamatta täysin haavaton, ei hän uskonut, että oli kuollut. Mutta miksi oppilas sitten oli täällä? Mielummin hän nukkuisi omassa pedissään kuin kävisi tylsiä ja turhia keskusteluja kuolleiden kanssa. Vihreäsilmäinen kissa hymähti, mikä sai naaraan heräämään mietteistään.
"Etkö aio kysyä miksi olet täällä?" Hopea naaras kysyi siirtämättään katsetta hetkeksikään pois Jäätassun omasta. Oppilas murahti, kyllä häntä kiinnosti miksi oli tänne joutunut, mutta hän haluaisi pois metsästä eikä keskustella asiasta.
"No miksi olen täällä?" Naaras sähähti ja käveli takaisin alkuperäiselle paikalleen. Hän ei halunnut myöntää, mutta punaoranssia kissaa hermostutti olla vihreäsilmäisen kissan seurassa. Tuo haisi raa'alta pahuudelta, hän ei ikinä ollut haistanut mitään noin väkevää, ja se tunne mikä hajun mukana tuli sai Jäätassun pelkäämään henkensä puolesta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan, vaikka hopeaturkkinen naaras pelkotuoksun varmasti haistaisi. Pystyivätkö kuolleet edes haistamaan?
"Koska tarvitset selvästi selityksen sille mitä tulee tapahtumaan jos jatkat samalla tavalla koulutuksesi kanssa", vihreäsilmäinen kissa sihisi takaisin ja nousi jaloilleen. Oppilas jännitti kehonsa ja valmistautui väistämään mahdollista hyökkäystä.
"Mitä tarkoitat?" Jäätassu kysyi ihmeissään. Eikai Pimeydenmetsän henkiä hänen koulutuksensa kiinnostanut?
*Eikö heillä pitäisi olla jotakin muuta ajateltavaa, vaikkapa kanjonin valloitus?* Hän ajatteli tuhahtaen. Oppilas ei hievahtanutkaan, kun hopean naaraan silmät viiruuntuivat.
"Jos minä saisin päättää, sinä olisit kuollut jo kun et tee mitään koulutuksesi eteen, mutta Kuolontähti uskoo, että sinusta tulisi vielä jotakin", vihreäsilmäinen kissa kertoi ja paljasti hampaansa. Jäätassu sävähti ja paljasti omia hampaitaan enemmän.
"Minun koulutkseni ei kuulu sinulle!" Hän sihisi ja heilautti häntäänsä ilmassa, laskien yläruumistaan alemmas. Hopeaturkkisen naaraan viiruuntuvissa silmissä kävi ilkikurinen pilkahdus, minkä oppilas huomasi heti.
"No, jos sinä et kerran suostu ottamaan koulutustasi tosissaan...", vihreäsilmäinen kissa mourusi ja hymyili ilkeästi. Jäätassu nosti päätään ja kohotti kulmiaan.
"Niin mitä?" Hän sylki ja katsoi hopeaa naarasta epäilevästi. Mitä tuo aikoi?
"No, seuraa minua", tuo sanoi ilkikurinen sävy äänessään ja katosi viereisten puskien väliin. Oppilas jäi katsomaan kuolleen menoa ja hetken mietittyään lähti varovaisin askelin seuraamaan tuota.
*En kai minä muutenkaan pois täältä pääse.* Hän ajatteli hammasta purren. Pusikkojen läpi päästessään naaras näki edessään aukion ja aukiolla sammalmättään päällä makaavan todella laihan näköisen Pakkasviiman. Jäätassun silmät suurenivat ja ajattelemattaan hän oli lähtenyt juoksuun.
"Pakkasviima!" Oppilas kiljaisi kauhusta. Mitä tuolle oli käynyt? Hän pääsi varapäällikön luo ja kumartui tuon puoleen. Kolli hengitti pinnallisesti, eikä tuon silmät olleet auki.
"Ei! Älä kuole! Ole kiltti!" Naaras itki, kuitenkaan koskematta tuon ruumiiseen. Mikä ikinä mustaturkkisella kissalla olikaan, punaoranssi kissa ei haluaisi samaa. Hän kääntyi katsomaan silmät leimuten takanaan istuvaa hopeista naarasta.
"Mitä tämä on?" Jäätassu murisi ja nosti häntäänsä korkealle, paljastaen kyntensä. Vihreäsilmäinen kissa katsoi häntä ilmeettömänä ja samassa ympäristö heidän ympärillään muuttui. Heidän ympärilleen ilmestyi kissoja, luuklaanilaisia. He kaikki olivat jollakin tapaa haavoittuneita, varsinkin Pakkasviima, joka yhä makasi sammalmättäällä oppilaan vieressä. Naaras katsoi vauhkoontuneena ympärilleen, yrittäen saada jonkinlaista kontaktia klaanitovereihinsa, mutta he kaikki tuntuivat jättävän hänet huomiotta. Samassa pusikoista hyökkäsi heidän kimppuunsa lauma kissoja. Heitä oli ainakin kymmenen, kenties enemmänkin ja he kaikki olivat isoja, tummia hahmoja. Kuolontähti, Käärmeenisku, Ohramyrsky ja kaikki muut paitsi Jäätassu ja Pakkasviima taistelivat urheasti ja raa'asti vihollisen kanssa. Mutta Luuklaani ei voinut mitään suurta ylivoimaa vastaan. Yksitellen heidät kaikki painettiin maahan. Oppilas ei ehtinyt edes nostaa omaa käpäläänsä, kun hänkin makasi maassa valtavan painon alla. Naaras makasi pää maahan painettuna ja katse lukittuna klaanitovereihin, jotka murhattiin yksitellen. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään kenenkään muun kuoleman kohdalla, paitsi Pakkasviiman. Nähdessään tuon valahtavan veltoksi, punaoranssi kissa päästi hyytävän vaikerruksen ja käänsi kyynelistä täyttyneen katseensa hopeaturkkiseen naaraaseen, joka oli hänen viereensä astellut.
"Näin käy, jos et ala harjoittelemaan kunnolla", vihreäsilmäinen kissa sähisi. Jäätassu sihisi takaisin ja yritti päästä liikkumaan, mutta paino hänen päällään ei antanut periksi. Pieni pelko hiipi oppilaan mieleen, tulisiko oikeasti käymään näin? Luuklaani joutuisi tuhoon?
"Kerro Käärmeeniskulle, että hänen emonsa on ylpeä hänestä kun on pysynyt hengissä noin pitkään", hopea naaras huikkasi kääntyessään kävelläkseen pois aukiolta.
"Emolta? Keneltä?" Jäätassu kähisi itku kurkussaan. Kirkkaan vihreät silmät kääntyivät katsomaan maahan painettua Jäätassua ja yhtäkkiä tuo vihreä hohto oli ainoa mitä oppilas näki pimeyden keskeltä.
"No minulta, Helmilaineelta."

Luku 1 - Kaikella on tarkoituksensa

Hajuja oli paljon. Ääniä myös, mutta en nähnyt mitään. Vieressäni oli jotain lämmintä, jotain, mikä tuoksui makealle.
Joku tökkäsi minua eteenpäin. Sitten maistoinkin jo ihanan, kutkuttavan maun.
"Emo, voidaanko jo mennnä?" kuului jonkun ääni. Kukakohan se oli?
"Ei vielä Kurkipentu. Pikkupentu ei ole vielä avannut silmiään", kuului rauhoittava, ihana ääni, joka kuului emolleni. Ja se ensimmäinen ääni oli veljeni ääni!
Silmiä? Miksi ne pitäisi avata? Näinhän oli mukava olla, emon vatsan suojissa.
"Avaa ne jo äkkiä!" kuului jonkun hoputtava ääni. Hmm, se oli varmaan siskoni.
"Mites pikkuiset voivat?" kuului ääni, jonka muistin kuuleeni joskus. Se oli möreä ja kuului varmaan jollekin soturille tai vanhalle kissalle.
Minä avasin silmäni, koska tuo kissa oli hyvin mielenkiintoinen. Se oli musta ja iso. Kissa ei huomannut, että minulla oli silmät auki. Tai huomasi vasta, kun mau'uin:
"Katso emo! Joku tuntematon kissa on vallanut pesämme!"
Kissa käänsi katseensa minuun. Se oli melko iloinen ja mukavan näköinen, eikä pelottava, niin kuin olin kuvitellut.
"Pikkuinen avasi silmänsä", se kertoi.
"Jee, nyt mennään!" huudahti joku tummanharmaa. Se oli luultavasti Tuhkapentu, siskoni.
"Ettehän te mene. Pikkuinen saa totutella ihan rauhassa", emo maukui. Hänen äänensä oli yhtä ihana, kuin tuoksu.
Mutta jotain kummalista tässä kaikessa oli. Olinko avannut vain toisen silmäni?
"Emo, toinen silmäni ei vielä auennut", emolle ja toiselle, mustalle ja isolle kissalle.
Emo ja iso kissa katsoivat toisiaan. Mikä oli? Minähän yritin avata toisenkin, mutta se ei lähtenyt.
"Se ei aukea!" huusin jo peloissani. Emo katsoi minua lempeästi ja veti minut takaisin vatsansa suojiin. Olin nimittäin hypänyt hädissäni tassuilleen ja kaatunut takaisin kumoon.
"Ei mitään hätää. Varmasti Huurrekukka osaa auttaa", iso kissa maukui lempeästi.
"Kuka sinä olet?" kysyin isolta kissalta. Miksi en ollut aiemmin sitä kysynyt?
"Pöhkö, se on isä! Isä on suuri klaanipäällikkö, Aaltotähti!" Kurkipentu huudahti.
Aaltotähti? Oliko isä päällikkö? Mikä on klaani?
"Ja minä olen emosi Kaunokirjo", maukui emo lempeästi.
Siis Kaunokirjo ja Aaltotähti? Mutta eikö vain isä ja emo riittänyt?
"Entä kuka on se Huurre...Huurre...", ihmettelin.
"Huurrekukka. Huurrekukka on parantaja ja hän osaa parantaa haavoja", emo kertoi.
"Silmänkin? Osaako Huurrekukka avata silmäni, kun se ei aukea?" ihmettelin.
Taas Kaunokirjo ja Aaltomikälie katsoivat toisiaan.
"Toivotaan niin. Mutta yritäpä nousta tassuillesi", emo pyysi.
Tassuilleni? No voisinhan minä nousta.
Yritin. Mutta ne typerät kaatoivat minut vaan maahan. Yritin uudestaan. Nyt pysyin jo hetkisen pystyssä.
"Auts!" kiljaisin. Olin nimittäin kaatunut maahan.
"Ei hätää, yritä vaan vielä, niin kohta pystyt jo kävelemään", isä kannusti.
Yritin vielä komlmannen kerran. Nyt pysyinkin jo pystyssä. Sitten otin varovasti yhden askeleen, ja toisen ja komannen....
"Katsokaa! Osaan juosta!" huudahdin iloisena. Mutta sitten tuli joku lämmin karvamöntti vastaan.
"Älä nyt minun päälleni juokse", emo torui lempeästi.
Itku nousi jo kurkkuuni. En voinut mitään, en nähnyt emoa kunnolla, koska toinen silmäni ei vielä auennut.
"Katsokaa! Pikkupennulla on ollut kokoajan toinenkin silmä auki!" Kurkipentu huudahti.
Minähän olen Pikkupentu. Mutta jos silmäni oli auki, niin miksi en nähnyt sillä mitään?
"Lähdetäänpäs nyt Huurrekukan luokse. jospa hän osaisi sanoa tuosta silmästä jotain", maukui emo ja nousi tassuilleen.
Ja ohhoh, emokin oli aika iso. Mutta ei niin iso kuin isä.
Nousin uudestaan tassuilleni. Tällä kertaa en juossut vaan liikuin varovasti emon vierellä.
Tulimme jollekin, mistä tuli pesäämme valoa.
"Se on suuaukko. Siitä pääsee ulos ja sisään", emo maukui, kun huomasi hämmennykseni.
Ensin Aaltotähti, sitten Kaunokirjo, Huurrekukka ja nyt suuaukko. Miten monta asiaa maailmassa oli?
Mutta ihmetyin vielä enemmän, kun tulimme siitä suuaukosta pois. Näin kissoja, niin monta että huhhuh.
"Emo, isä keitä nuo ovat?" kysyin ihmeissäni. Turkkini paisui kaksinkertaiseksi, kun näin, että yksi kissa lähestyi minua.
"Häivy! Et saa syödä minua, emoa isää tai sisaruksia", ärjähdin ja näytin hampaitani.
Mutta se kissakin oli ystävällinen ja katsoi minua silmiin.
"Hei! Minä olen Huurrekukka, parantaja. Kukas sinä olet?" parantaja, Huurrekukka kysyi.
"Pikkupentu. Minä olen suurin soturi koko klaanissa!" mau'uin ja istuin ylpeästi.
Emo, isä ja Huurrekukka kehräsivät.
"Mitä? Minähän olen suuri soturi, mutta toinen silmäni ei aukea", valitin närkästyneenä.
Kaikki kolme isoa kissaa katsoivat toisiaan.
"Mitä jos tulisit minun pesälleni, niin katsottaisiin sitä silmääsi vähän?" Huurrekukka ehdotti lopulta.
Nyökkäsin. Olisi hienoa nähdä toinenkin suuaukko ja pesä!
Tassutin emon ja isän vierellä. Kun tulimme suuaukon kohdalle, melkein hypin riemusta.
Mutta pesä ei ollut samallainen, kuin meidän pesämme. Se pesä oli nimittäin aivan erihajuinen ja täynnä kaikkia vihreitä, ruskeita ja kaikllaisia juttuja.
"Yrttejä. Nillä voidaan parantaa haavoja", Huurrekukka kertoi, kun kysyin asiasta.
Taas uusi asia! Tassutin yhden kasan luokse ja haistelin. Aivastin, koska haju oli kutittava.
"Selvä. Tulepas tänne", parantaja maukui ja osoitti sammalpetiä vieressään.
Kävelin sinne varoen, etten rikkonut yrttejä. Ne olivat varmasti arvokkaita, koska niillä pysty PARANTAMAAN!
Kävin istumaan parnatjan viereen. Parantaja tutki minua joka puoleta ja tutki silmääni.
"Voi kuule. Sinä olet puolisokea, eli et nää ikinä toisella silmälläsi", parantaja kertoi surullisesti. Hänestä tuli jotain tuoksua, joka oli... Sääliä?
"Ei! Ei, ei voi olla!" kiljuin ja juoksin takaisin pesäämme. Emo ja isä seurasivat perässä.
"Kuule nyt", emo maukui lohduttavasti. Hänestäkin huokui sääliä.
"Enkä kuule!" tiuskaisin ja painuin lämpöisiä sammalia vasten.
Miksi olin puolisokea? Oliko siinä joku idea? Ehkä siinä oli? Tai ei?
Ajatukset pyörivät päässäni. Mitä jos minusta ei tulisikaan suurin soturi?
Vaivuin uneen. Näin unta, että en nähnyt mitään. Oli vain aivan pimeää. Jotkut tökkivät minua sivultani.
Mutta sitten ilmestyi joku kissa. Säikähdin niin, että pomppasin ilmaan.
"Kuka sinä olet?" kysyin peloissani. Työnsin kynnet ulos ja olin varuillani.
"Älä pelkää. Olen esi-isäsi, emosi emo Hallakirjo. Olen ystävä", hän kertoi.
"Mitä haluat?" kysyin katsoen valkoista, keltasilmäistä kissaa.
"Kuuntele tarkkaan. Sinussa ei ole mitään vikaa. Puolisokeuteesi on syyt. Mutta pääset silti soturiksi, lupaan sen. Älä ole vihainen emollesi, isällesi tai kenelekään muullekkaan. Sinä kyllä pärjäät, sanoi kuka tahansa, mitä tahansa. Minä olen tukenasi", kissa kertoi.
Sitten oli pimeää. Heräsin emon vatsan suojissa.
"Emo ei se ole vikasi. Siis minun puolisokeuteni. Hallakirjo sanoi niin", kerroin emolle.
Emo katdoi minua kummastuneena. Ehkä hiukan pelokkaanakin.
"Siis... Sinä näit emoni ja hän sanoi sinulle niin?" emo kakisteli.
"Joo'o. Hän sanoi, että pääsen kyllä soturiksi ja, että hän on tukenani", kerroin emolle.
Emp näytti hetken kummastuneelta. Sitten häne turkkinsa sileni ja hän veti minut lähelleen.
"Tietenkin pääset soturkiksi. Luota vain esi-isiin, he puhuvat totta", emo kertoi hiljaa.
"Uskon minä. Uskon heihin ja kovasti", vakuutin emolle.
Siitä hetkestä lähtien, minua ei haitannut puolisokeuteni. Kaikessa oli jotain hyvää, minussakin. Ja totta, kyllä tulevaisuus näyttäisi syyt tälle kaikelle.
//Nyt tuli tämmöinen aloitus. Aika pitkä kieltämättä, mutta sai kunnolla alkuun. Ja hyvöä kesän alkua kaikille!

"Tammiturkki!" Pilvipyrstön ääni huusi leirin ulkopuolelta. Mustatassu nosti kiinnostuneena katsettaan ateriastaan ja näki kuinka kokenut soturi saapui Kotkakanjonin kanssa leiriin, selvästi kantaen jotain. Heidän perässään kipittivät huolestuneen näköiset Sammalpuro, Kaamostassu ja Salamatassu.
"Hämärätassu, hänelle on saatava hoitoa! Äkkiä!" Mustaraitainen soturi huusi parantajalle, joka oli ilmestynyt pesänsä suuaukolle. Mustaturkkinen kolli nyökkäsi ja kääntyi pesäänsä, pyytäen Lehtitassua pistämään pedin valmiiksi. Mustatassu vasta silloin tajusi, että Pilvipyrstö ja Kotkakanjoni kantoivat Hämärätassua, joka irvisteli kuin olisi kivuissaan.
"Mitä tapahtui?" Tammiturkki kysyi juostessaan kokeneiden sotureiden luo ja alkaen tutkimaan hiljaa vaikeroivaa oppilasta.
"Hän putosi puusta", Kaamostassu kertoi ja katseli korvat luimittuina tummanharmaata veljeään. Parantaja mumisi jotakin ja nyökkäsi.
"Kuljettakaa hänet varovasti pesääni", mustaturkkinen kolli käski ja kiiruhti nopeasti pesäänsä, Pilvipyrstö ja Kotkakanjoni hitaasti perässä seuraten.
"Onkohan hän pahasti loukkaantunut?" Salamatassu kysyi sisareltaan, joka kohautti lapojaan.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Väristähden jykevä ääni kuului hänen pesänsä suunnalta. Mustatassu kääntyi katsomaan mestariaan, jota hän oli koko päivän odottanut ilmentyväksi. Oppilaan silmät viiruuntuivat, kun hän katseli päällikönsä kulkua Sammalpuron luo. Oliko tuo ainoa tapa miten savunharmaan kollin sai ulos pesästään? Kun tapahtuisi jotakin normaalista poikkeavaa? Entä hänen oppilaansa koulutus?
*Eikö häntä kiinnosta opettaa minua?* Mustatassu ajatteli näreissään ja katseli ärsyyntyneenä Varistähden ja kokeneen soturittaren keskustelua.
"Olimme harjoittelemassa puuhun kiipeämistä ja sieltä vihollisen selkään hyppäämistä. Kaamostassu ja minä olimme vielä maassa, kun muut olivat jo kiivenneet puuhun...", Sammalpuro kertoi ja joutui pitämään pienen tauon, saadakseen äänensä tasaiseksi.
"Alimmalla oksalla ei ollut tilaa, joten pyysi Hämärätassua kiipeämään korkeammalle, että Kaamostassukin pääsisi oksalle... Hän oli juuri saamassa otetta ylemmästä oksasta, kun hänen tassunsa lipesi ja hän putosi...", kokenut soturitar kertoi ja luimi korviaan. Hänestä pystyi selvästi huomaamaan, että tilanne tuntui todella pahalta. Varistähti katsoi naarasta kylmästi, mutta ei kuitenkaan vastannut mitään.
"Minun olisi pitänyt olla alempana ottamassa häntä vastaan oksalle", Pilvipyrstön ääni kuului parantajan pesän edustalta. Mustatassu kääntyi katsomaan, kuinka kokenut soturi käveli Sammalpuron viereen Kotkakanjonin kanssa.
"Vika ei siis ole yksin hänen. Jos aiot rankaista häntä, rankaise myös minua", kellanpunainen kolli jatkoi. Varistähden ilme ei muuttunut ollenkaan koko selityksen aikana, tai sen jälkeen. Mustatassu ja moni muu kuutamoklaanilainen ketkä leiriaukealla olivat, seurasivat kiinnostuneina tilannetta. Päällikkö oli pitkän aikaa hiljaa ja katseli arvioivasti jokaista hänen edessään seisovaa kissaa.
"Rangaistukseksi saatte paikata leirin pesiä loppupäivän. Jokaikinen teistä", Varistähti lopulta sanoi ja lähti tassuttelemaan pois aukealta.
"Mutta emme me tehnee-", Kaamostassu aloitti, mutta hänen lauseensa keskeytyi, kun Pilvipyrstö löi häntänsä tuon kuonon eteen.
"Ymmärretty", kokenut soturi sanoi pois kävelevälle päällikölle ja kääntyi sitten muiden puoleen. Mustatassu ei jäänyt kuuntelemaan miten mestarit oppilaineen alkaisivat pesiä kunnostamaan, hän oli jo juoksemassa omansa perään.
"Lähdemmekö harjoittelemaan?" Oppilas kysyi päästessään Varistähden rinnalle. Savunharmaa kolli vilkaisi oppilastaan ja tuhahti.
"Kai se sitten on pakko", mestari mutisi ja muutti suuntansa pesältään leirin ulkopuolelle. Mustatassu seurasi tuota nyt omakin mieli maassa. Ei naaras nyt niin huono voinut olla että päällikkö vältteli hänen kanssaan harjoittelemista, eihän?

"Voimmeko harjoitella puhuin kiipeämistä?" Mustatassu kysyi saadessaan happea keuhkoihinsa. Hän lupasi, että jokainen taisteluharjoitus Varistähden kanssa oli toinen toistaan pahempi. Oppilas istahti aloilleen ja nuoli lapaansa saanutta naarmua. Hän huomasi sivusilmällä, että mestarikin kumartui nuolaisemaan tassua, mistä valui ohut verinoro. Ylpeys omien taistelutaitojensa kehityksestä sai naaraan hymyilemään. Viimeksihän hän oli saanut kynsiinsä vain savunharmaita karvoja, nyt mustaturkkinen kissa oli päässyt jo useampaan kertaan raapaisemaan Varistähteä.
"Ehkäpä sitten, kun taistelet niin kuin oikea kuutamoklaanilainen", mestari sanoi kääntäessään päätään Mustatassua kohti. Oppilas huokaisi hiljaa, mutta nousi kuitenkin jaloilleen. Kyllä hän taisteluharjoituksista piti, mutta Hämärätassun puusta putoaminen oli herättänyt naaraalle halun itsekin kokeilla kiipeilyä. Ja olisihan se kai mukavaa tehdä jotakin muutakin kuin taistella. Varistähti nousi jaloilleen ja lähti samalla sydämenlyönnillä hurjaa vauhtia juoksemaan mustaturkkista kissaa kohti. Nopealla ponkaisulla keltasilmä pääsi pois mestarinsa tieltä ja tasapainon saadessaan loikkasi itse tuota kohti. Hän potkaisi takajalallaan päällikön kohotetun etutassun alemmas ja tarrasi omilla kynsillään tuon selkään. Mustatassu oli juuri puraisemassa kollin niskaa, kun tuo heittäytyi kyljelleen maahan, lennättäen oppilaan pois selästään. Koko loppu harjoitukset menivät aikalailla samaa rataa. Varistähti hyökkäisi, naaras väistäisi ja yrittäisi itse hyökätä, mutta savunharmaa kissa sai hänet aina ajettua pois kimpustaan.
"Lopetetaan tähän kun et näytä enää onnistuvan", mestari huokaisi ja ravisteli sekaista turkkiaan. Oppilas huohotti ja hammasta purren sai päästettyä hyväksyvän äännähdyksen suustaan.
*Että minä inhoan häntä!* Mustatassu ajatteli ärsyyntyneenä. Varistähti nuolaisi haavojaan muutaman kerran ja kohotti sitten katseensa ylhäällä huojuvien lehtipuiden latvoihin.
"Puiden kaarnan ja oksien ollessa märkiä tai jäisiä, ei kiipeäminen ole kannattavaa", mestari yhtäkkiä kommentoi, mikä sai oppilaan siirtämään katseensa tuohon ja hänen mielialansa nousemaan.
"Yritä päästä nopeasti ylös tukevalle oksalle, mitä kauemmin roikut paikallasi, sitä nopeammin voimasi hupenevat", Varistähti sanoi ja otti suuren loikan vieressä olevaa puuta kohti. Päällikkö sai otteen rungosta kaikilla neljällä tassullaan ja voimakkaaalla kiipeämisellä sai vedettyä itsensä oksalle. Mustatassu katsoi innokkaana mestarinsa esimerkkiä. Tassutellessaan samaisen puun luo ja hetken runkoa katsottuaan, hänkin valmistautui loikkaan. Oppilas katsoi runkoon jääneitä mestarinsa tekemiä kynnenjälkiä ja päätti, että yrittäisi loikata suurinpiirtein samalle kohdalle. Hän ponnisti ja ojensi etutassujaan eteenpäin. Ne läimäytyivät puun runkoon ja hetken naaras roikkui pelkkien etukäpäliensä varassa, kunnes sai takatassuillaan varman otteen kaarnasta.
*Varistähti ei valehdellut, tämä todellakin vie voimia nopeasti!* Mustatassu ajatteli tuntiessaan voimiensa katoavan. Hän nopeasti irroitti toisen etutassunsa ja haki sille korkeammalta paikkaa. Nopeilla ja vahvoilla ponkaisuilla ja vedoilla sai oppilaskin itsensä tukevalle oksalle. Hän otti pari henkäystä ja hymyili sitten. Omasta mielestään naaras oli onnistunut täydellisesti ja vilkaistessaan Varistähteä, joka istui vastakkaisella oksalla, ei tuollakaan ollut mitään kommentoitavaa asiaan. Sen sijaan mestari nousi jaloilleen ja ponkaisi korkeammalle oksalle. Mustatassu väräytti korvaansa ja oletti, että päällikkö näytti esimerkkiä miten puussa kiipeltäisiin ylemmäs. Mustaturkkinen kissa hyppäsi ketterästi korkeammalle oksalle, vaikka joutuikin hetken tasapainottelemaan sen päällä. Hän oli hiukan hämillään. Oppilaasta puussa kiipeily ja hyppiminen tuntui yllättävän helpolta ja siltä... Kuin olisi joskus aikaisemminkin tehnyt sitä.
"Kun olet hyppäämässä puusta puuhun, sinun on oltava täysin varma siitä, että oksa mille hyppäät kantaa painosi", Varistähti kertoi, kun Mustatassu oli päässyt hänen kanssaan samalle oksalle.
"Mistä minä sen saan selville?" Oppilas kysyi hämillään.
"No kaikki tuota paksummat oksat-" Varistähti osoitti hännällään oksaa heidän lähellään.
"Aivan varmasti kantavat painavempaakin kissaa. Mutta parhain tapa on kokeilla alemmilla ja ohuemmilla oksilla, että pudotessa matka maahan ei olisi niin pitkä", mestari selitti ja samassa ponnisti kohti vieressä olevaa puuta. Mustatassu katsoi silmät ammollaan päällikönsä loikkaa, tuon liitoa ilmassa ja kuinka kolli laskeutui oranssien lehtien ja hauraiden oksien läpi paksummalle oksalle. Hyppy oli ollut aivan uskomaton! Oppilas käveli lähemmäs oksan reunaa, niin että se vajosi hänen painonsa takia hiukan alemmas.
"Yritä hypätä tuohon ylempänä olevalle oksalle", Varistähti huudahti viereisestä puusta ja nosti kuonoaan ylemmäs. Naaras nielaisi ja valmistautui ponnistukseen. Oksa näytti olevan hiukan ohuempi, kuin se millä hän tällä hetkellä oli, mutta Mustatassu uskoi sen kestävän. Hän loikkasi ja tunsi kylmän ilman kasvoillaan ja nautti painottomasta tunteesta, mikä ilman halki liitämisestä tuli. Jos oppilas olisi ehtinyt, hän olisi varmasti sulkenut silmänsä ja vain nauttinut menosta. Mustaturkkinen kissa laskeutui tukevasti kaikille neljälle jalalleen, mutta oksa hänen allaan laskeutui odotettua enemmän alaspäin.
RÄKS!
Mustatassu ponnisti päin puun runkoa etutassut ojennettuina ja antoi itsensä läimäytyä kovaa runkoa vasten. Hän sai takajaloillaan onneksi heti otteen kaarnasta, joten ne eivät tällä kertaa jääneet sutimaan puun pintaa vasten. Oppilas käänsi päätään katsoakseen oksaa allaan. Oksa oli katkennut noin puolesta välistä, kohdasta mihin hän oli laskeutunut. Naaras nielaisi ja yritti rauhoitella lujasti hakkaavaa sydäntään.
"Sinustahan voisi tuolla hyppimisellä tulla vuoristoklaanilainen", Varistähden jäinen ääni kuului hänen altaan. Mustatassu varovasti laskeutui katkenneen oksan paksuimpaan päähän ja huokaisi sen pitäessä.
"Tiesitkö, että se katkeaisi?!" Oppilas sihisi vihoissaan. Oliko hänen mestarinsa tahallaan yrittänyt tapattaa häntä? Miksi ihmeessä? Naaras antoi kynsiensä viiltää kaarnaa. Päällikkön silmät viiruuntuivat ja hänen häntänsä heilahti muutaman kerran.
"Miksi minä sellaista yrittäisin? Tappaa omiani? Tuo oli vain esimerkki siitä, ettei kaikkiin oksiin pitäisi luottaa!" Varistähti murisi takaisin ja nousi jaloilleen, näyttäen siltä, että kävisi Mustatassun kimppuun. Kolli kuitenkin pysähtyi aikeissaan ja käänsi toista korvaansa. Kohta oppilaskin kuuli heidän alla olevien puskien kahisevan.
"Varistähti!" Nummipyörteen ääni kuului heidän altaan. Varapäällikkö tunkeutui pusikon läpi ja hänen perässään tulivat Oksakatse, Vasanloikka ja Tihkutassu. Neljä kissaa olivat luultavimmin olleet iltapartiossa.
"Törmäsimme Linnunsiipeen ja Ruostetassuun, he kertoivat, että Hämärätassulle oli tapahtunut jotakin?" Vaaleanruskea naaras jatkoi selitystään, samalla kun Varistähti alkoi laskeutumaan puusta.
"Raukka oli pudonnut puusta, ei sen kummempaa", Mustatassun mestari sanoi laskeutuessaan maahan.
"Ettehän käyneet vielä Vuoristoklaanin puolella?" Varistähti kysyi, mihin sai vastaukseksi Nummipyörteeltä pään pudistuksen. Päällikkö nyökkäsi ja tassutteli partion luo.
"Menemme tarkistamaan sen nyt. En hyväksy ensimmäistäkään luuklaanilaista tai muutakaan luopiota reviirillämme", kolli käski kuutamoklaanilaisia, jotka nyökkäsivät vuorotellen.
*Eikö tunkeilijaongelmaa oltu vieläkään selvitetty?* Mustatassu ajatteli kummissaan.
"Minä voisin käydä hakemassa sen hiiren minkä nappasimme partiointikierroksella", Oksakatse sanoi nopeasti väliin. Varapäällikkö antoi hyväksyvän nyökkäyksen ennen kuin hänen oli kiirehdittävä jo edellä kulkevan Varistähden, Vasanloikan ja Tihkutassun luo. Mustatassu katseli partion menoa ja valmistautui laskeutumaan alas. Häntä ei haitannut, ettei Varistähti pyytänyt häntä mukaan, lepo tuntuisi tällä hetkellä paremmalta kuin Vuoristoklaanin rajalle lähtö. Naaras kuitenkin kohtasi maassa seisovan soturin katseen ja pysähtyi aloilleen. Kolli katsoi häntä todella intensiivisesti, vaikka kaksikon välillä oli monia ketunmittoja. Oksakatse alkoi ottamaan rentoja askelia puuta kohti, katkaisematta heidän välistä katsekontaktia. Mustatassu katsoi tuota ihmetellen. Mitä soturi oikein aikoi?
"En tiennytkään, että Varistähti opettaisi omia klaanilaisiaan käyttäytymään kuin vuoristoklaanilaiset", soturi sanoi alhaalta ja kyyristyi loikkaamaan samaiseen puuhun, missä oppilas jo oli. Naaras kurtisti kulmiaan ja katsoi Oksakatseen haastavalta näyttävää puuhun kiipeämistä.
"Mutta jos meilläkin on puita reviirillämme, miksi emme käyttäisi niitä?" Mustatassu kysyi, kun kolli oli päässyt hänen alapuolellaan olevalle oksalle.
"Koska meidän kuuluisi olla taistelijota, eikä kiipeilijöitä", soturi napautti hänen alapuoleltaan. Oppilas huitaisi häntäänsä tympääntyneenä. Ei hän korkeampiarvoisen kanssa yhteen haluaisi ottaa, mutta tuon sanoissa ei ollut mitään järkeä. Miksi he eivät saisi kiipeillä? Sehän olisi vain heidän etunsa taistella alueella missä olisi puita, jotte he pystyisivät käyttämään niitä hyödyksi.
"Hei, mehän voisimme ottaa pienen taisteluharjotuksen tuossa alhaalla, haluaisin nähdä miten olet kehittynyt", Oksakatse maukui, selvä imeläisyys kuuluen hänen äänessään. Mustatassu siristi silmiään ja huokaisi. Häntä ei todellakaan olisi kiinnostanut viettää soturin kanssa yhtään enempää aikaa, varsinkin kun tuo käyttäytyi noin oudosti.
"Anteeksi Ruskohaukka, mutta minulla on-",
"RUSKOHAUKKA?" Oksakatse huudahti. Oppilas sävähti tuon yllättävää huudahdusta, mutta samantien sen tilalle tuli hämmennys. Ruskohaukka? Oliko hän todellakin sanonut niin? Mutta ei hän edes tuntenut ketään Ruskohaukkaa. Miksi sitten-
"Kuka tämä Ruskohaukka on? Joku nummiklaanilainen kenen kanssa olet alkanut kaveeraamaan?" Soturi alemmalla oksalla sihisi ja antoi kynsiensä pureutua kaarnaan. Mustatassu katsoi hämmentyneenä Oksakatsetta. Hän ei ymmärtänyt mitä oikein oli tapahtunut.
"En minä-"
"Aiotko pettää Kuutamoklaanin?!" Soturi murisi ja näytti valmistautuvan hyppäämään oppilaan kimppuun.
"Oksakatse, tuki kuonosi! Kaikotat riistan koko Kuutamoklaanin reviiriltä tuolla huudollasi", heidän altaan kuului jäinen sihahdus. Molemmat puussa olevat kissat käänsivät katseitaan alas ja näkivät kolmen kissan joukon seisovan puun vieressä. Syreenikukka, Piikkiraita ja Lehmusvarjo kaikki vastasivat kahden kissan katseeseen.
"Kuulitko sinä tätä Syreenikukka? Mustatassu aikoo pettää Kuutamoklaanin!" Oksakatse selitti sisarelleen hurjastuneena. Kissat alhaalla kurtistivat kulmiaan ja supisivat hetken keskenään.
"Mistä sinä noin päättelet?" Piikkiraita kysyi katsoessaan veljensä puusta laskeutumista. Oppilas, joka vieläkin seisoi samalla oksalla heilautteli häntäänsä odottavana. Uskoisivatko muut Oksakatseen selitystä? Mitä siitä seuraisi hänelle?
"Hän kutsui minua Ruskohaukaksi! Tämä on varmasti joku nummiklaanilainen tai vuoristoklaanilainen kenen kanssa Mustatassu on tapaillut!" Soturi sihisi ja käveli muun kissajoukkion luo päästessään maan kamaralle. Mustatassu luimi korviaan nähdessään Piikkiraidan ja Lehmusvarjon epäilevät ilmeet häntä kohtaan, kävisivätkö he kaikki neljä oppilaan kimppuun? Syreenikukka oli heistä ainoa, jonka ilme ei muuttunut, mutta hän huokaisi syvään ja pudisti päätään.
"Oksakatse sinä hiirenaivo! Sinun olisi pitänyt kuunnella paremmin klaanivanhusten tarinoita, kun olimme pentuja. Olisit saattanut oppia jotakin", soturitar sanoi, mikä sai muut kissat hämmentymään, varsinkin Mustatassun.
"Ruskohaukka oli yksi Kuutamoklaanin parhaimmista sotureista Ukkostähden aikaan, eikä kukaan nummiklaanilainen!" Syreenikukka sihisi ja piiskasi hännällään ilmaa. Oksakatseen ilme muuttui hölmistyneeksi, eikä hän ilmeisesti enää keksinyt mitään sanottavaa. Oppilas laskeutui nopeasti puusta alas ja käveli muiden sotureiden luo.
"Kertoisitko lisää Ruskohaukasta?" Mustatassu kysyi Syreenikukalta, selvästi kiinnostuneena aiheesta. Soturitar katsoi naarasta kulmiensa alta ja vilautti hampaitaan.
"Näytänkö minä mielestäsi niin vanhalta, että olisin elänyt hänen aikanaan? Mene kysymään joltakin toiselta!" Tuo sihisi ja kääntyi Piikkiraidan ja Lehmusvarjon puoleen.
"Jatketaan matkaa, nämä hiirenaivot aiheuttavat minulle päänsärkyä", Mustaturkkinen naaras sanoi ja lähti kävelemään poispäin muista.
"Mihin te olette menossa?" Oksakatse kysyi uteliaana, innostus paistaen silmissä.
"Harjoittelemaan tulevaa taistelua varten", Piikkiraita sanoi lyhyesti jä lähti sisarensa perään.
"Hei, voinko minäkin tulla mukaan? HEI!" Ruskeaturkkinen soturi kysyi, mutta joutui nopeasti kipittämään sisarustensa perään, että kuulisi heidän vastauksensa. Lehmusvarjo ja Mustatassu jäivät kaksin. Oppilas katseli omiin tassuihinsa ja mietti, pitäisikö hänen sanoa jotakin. Tietenkin naaras haluaisi tietää luulisiko nuori soturi häntä petturiksi, mutta ei osannut muodostaa oikeanlaista kysymystä.
"Sinun kannattaisi lähteä takaisin leiriin, alkaa olla myöhä", Lehmusvarjo naukaisi ja lähti kävelemään samaan suuntaan, mihin muut olivat lähteneet. Mustaturkkinen kissa jäi katselemaan soturin perään, kunnes tuo katosi puiden ja puskien taakse. Niin monta kysymystä, ajatusta ja arvoitusta pyöri hänen päässään, ettei Mustatassu todellakaan haluaisi niitä kaikkia alkaa selvittämään nyt. Hän kääntyi lähteäkseen leiriin ja päätti heti sinne päästyään kävellä jonkun vanhemman kissan luo ja kysyä Ruskohaukasta. Oppilasta hämmensi nimittäin todella paljon miksi oli sanonut kissan nimen jota ei ollut ikinä aikaisemmin kuullutkaan.

Leijonatassu koetti parhaansa mukaan muistella edellispäivän tapahtumia. Leijonatassu ja Leopardilaikku olivat puhuneet, keskustelu oli muuttunut riidaksi ja Leopardilaikku oli vihoissaan lähtenyt leiristä omille teilleen. Oppilas oli seurannut mestariaan, ja nähnyt tuon kulkevan Kuutamoklaanin rajalle ja jääden istumaan aivan rajan tuntumaan. Hänkin oli kiertänyt rajalle, hiukan kauemmas kokeneesta soturista. Kolli oli nähnyt, miten tummalaikkuinen kissa oli alkanut kutsumaan jotakuta luokseen, Kuutamoklaanin puolelta. Mutta ennen kuin hän oli saanut tietää syyn kollin käytökseen, oltiin hänen kimppuunsa käyty. Leijonatassu ei ehtinyt tunnistaa vastustajaansa, hänen kaikki keskittymisensä meni terävien kynsien ja hampaiden hätyyttämiseen turkistaan. Hetken tapeltuaan oli oppilas saanut iskun päähänsä, ja siitä eteenpäin kaikki tapahtumat olivat olleet hämärän peitossa. Kolli käänsi päätään parantajan pesän suulle, ja havaitsi, että Leopardilaikku odotti sen vierellä hyvin kräsimättömän oloisena. Keltaturkkinen kissa nielaisi, pesästä lähteminen ei tuntunut enää kauhean turvalliselta idealta. Hän aavisti ettei mestari ollut vain tervehtimässä vanhoja ystäviään rajalla, joten mitä ikinä siellä tapahtuikaan, ei se saisi levitä muiden korviin. Leijonatassu henkäisi syvään ja varovasti nousi sammalpediltä. Ketunkynsi ei näyttänyt vastustelevan ollenkaan oppilaan lähtöä, vaikka haavoihin ja hänen päähänsä vielä sattui. Kolli käveli leiriin, suoraan Leopardilaikun ohi ja lähti kulkemaan kohti tunnelin suuaukkoa. Hän ei vilkaissut taakseen, mutta kuuli kollin seuraavan häntä. Ulos päästessään tunki tummalaikkuinen kissa hänen ohitseen ja lähti kuljettamaan keltaturkkista kissaa kohti lähintä suojaisaa aluetta heidän reviirillään. He joutuivat kävelemään hetken, koska nimensä mukaisesti Nummiklaanin alue oli melkein kokonaan pelkkää tasaista nummea. Päästessään suojaisan pensasjoukon keskelle, kääntyi ruskeaturkkinen kolli hänen puoleensa hyvin vihaisena.
"Ole onnellinen, että olet elossa. Piikkiraita olisi voinut tappaa sinut yhdellä iskulla, mutta onneksi olen armollinen ja pyysin häntä jättämään sinut eloon. Toistaiseksi", Leopardilaikku sähisi raivon vallassa. Leijonatassu katsoi viiruuntunein silmin mestariaan.
"Miksi edes teet näin? Keitä ne muut kuutamoklaanilaiset olivat?!" Oppilas tivasi kokeneelta soturilta, joka antoi kynsiensä kaivautua nurmikkoon ja multaan. Kolli muisti hämärästi nähneensä useampiakin kissoja rajalla, ja oletti heidän olleen kuutamoklaanilaisia.
"Tuki kuonosi kakara!" Leopardilaikku tokaisi kovaan ääneen ja näytti vain juuri ja juuri pitävän itsehillinnästään kiinni.
"Se ei kuulu sinulle", mestari sanoi kylmän viileästi ja kääntyi poispäin. Leijonatassu ei voinut uskoa tätä. Mitä kokenut soturi oikein aikoi, kun hänen reaktionsa oli ollut tällainen? Että tummalaikkuinen kissa joutui uhkaamaan hänen tappamisellaan osoittaakseen tilanteen vakavuutta?
"Sinä pihahdat tästä jollekin toiselle, olet kuollut!" Leopardilaikku sihisi ja antoi ilmeensä ja olemuksensa muuttua neutraaliksi. Oppilas korvat luimittuina ihmetteli tuon nopeaa olemuksen vaihdosta, mutta kohta kuulikin askelia pusikon läheltä.
"Hei te siellä!" Sulkatähden tervehdys kuului ja hetkeä myöhemmin päällikkö olikin ilmestynyt pusikkoon heidän kanssaan. Leijonatassu yritti parhaansa mukaan olla rauhallinen ja ajatteli kuinka paljon Leopardilaikkua tilanne stressasi. Mitä jos naaras olikin kuullut kaiken?
"Näin kuinka lähditte leiristä, minun oli pakko tarkistaa ettette vain lähteneet uusintaotteluun kuutamoklaanilaisten kanssa", hopeanharmaa kissa kertoi ja katseli epäilevänä kaksikkoa. Leijonatassu oli hämillään. Tiesikö Sulkatähti rajalla tapahtuneesta ja hänen mestarinsa aikeista?
"Emme suinkaan. Tulin vain nuhtelemaan Leijonatassua hänen typerästä käyttäytymisestään. Kaikki tietävät ettei Kuutamoklaanin partion kimppuun käydä yksin, vaikka he vähän ilkkuvatkin", Leopardilaikku sanoi tuhahtaen ja heilautti maassa makaavaa häntäänsä, antaen varoittavan katseen oppilaalleen. Keltaturkkinen kolli ymmärsi nopeasti, että hänen mestarinsa oli keksinyt nopean hätävaleen. Sulkatähti olisi varmasti tajunnut sen, jos olisi lukenut molempien kollien kehonliikkeitä. Vaikka Leijonatassu enemmän liikehti hermostuneisuuden takia, tummalaikkuisen kollin viikset väpättivät koko sen ajan, kun päällikkö heidän keskuudessaan oli. Naaras nyökkäsi ja kääntyi katsomaan vihreäsilmäistä kissaa.
"Leopardilaikku varmasti sen jo kertoi, mutta tekosi oli todella typerästi tehty. Me emme halua enempää ongelmia kuutamoklaanilaisten kanssa, mikä tarkoittaa sitä ettemme myöskään käy partioiden kimppuun ilman syytä. Mestarisi antaa sinulle hänestä tuntuvan sopivan rangaistuksen, mutta sinuna miettisin käyttäytymistäsi muiden klaanikissojen seurassa tulevaisuudessa", Sulkatähti läksytti Leijonatassua, joka nyökkäsi ymmärtäväisenä puheen loputtua.
"Olen pahoillani", oppilas mumisi katsoen tassuihinsa. Päällikkö kääntyi sanomaan hiljaisella äänellä Leopardilaikulle jotakin, ennen kuin poistui pusikosta. Keltaturkkinen kolli nosti päätään ja kohtasi mestarinsa varoittavan katseen.
"Me tulemme keskustelemaan tästä vielä", kolli murisi ja häntäänsä huiskauttamalla lähti Sulkatähden perään. Leijonatassu jäi hetkeksi pusikkoon yksin ja antoi karvojensa pörhistyä. Hän tajusi, että nyt olisi tosi kyseessä. Hänen pitäisi olla todella varovainen liikkeidensä ja sanojensa kanssa, Leopardilaikun selitys ei saisi missään vaiheessa muuttua, muuten kollin hengenlähtö olisi lähellä. Keltaturkkinen kissa huiskautti häntäänsä ja ihmetteli hiukan käytöstään. Hänen mestarinsa teki jotakin todella hämärää, mutta vihersilmästä tuntui, että hänelle oli tärkeämpää pitää teko salassa eikä kertoa sitä jollekin, vaikka turvallinen tilaisuus sille tulisikin. Leijonatassu huokaisi, pudisti päätänsä ja irvisti. Hänen niskassaan olevaan haavaan särki, oppilaan pitäisi mennä takaisin parantajien luo tarkistuttamaan haavansa.

Leijonatassu laski päänsä maahan syötyään Ketunkynnen antamat yrtit, ja mietti joitakin syitä, miksi Leopardilaikku olisi kuutamoklaanilaisten kanssa keskustellut. Mitään järkevää ja todenmukaista ei kuitenkaan hänelle tullut mieleen. Kaikki oppilaan keksimät syyt loppujen lopuksi päättyivät siihen, että päällikön olisi myöskin pitänyt olla keskustelemassa, eikä vain Leopardilaikun. Mutta Sulkatähti ei edes saanut tietää asiasta, joten mikään järkevää selitystä ei selvinnyt. Hän huokaisi tuskaisena ja sulki silmänsä. Jos kolli nyt jotakin järkevää voisi tehdä, niin kerätä voimia päästäkseen taas harjoittelemaan mestarinsa kanssa. Mitä enemmän hän viettäisi aikaa kollin kanssa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tuo saattaisi kertoa jotakin asiaan liittyvää. Leijonatassu väräytti korvaansa ja huokaisi syvään. Nyt hänen pitäisi vain nukkua. Hitaasti oppilas vaipui levottomaan uneen.

”Tihkutassu, onko sinulla kiirettä?” Ruostetassu kysyi.
Kolmikko oli lajitellut yrttejä eri pinoihin ja kasoihin jo tovin. Lehtitassu ohjeisti oppilastovereitaan jatkuvasti, ja työ näytti olevan piakkoin valmis.
”Vasanloikka mainitsi, että menemme vielä illalla metsästämään”, Tihkutassu vastasi ja vilkaisi ylös kuin tarkistaakseen ajan vaikka aurinkoa ei oksien ja pilvien läpi nähnyt.
”Siihen taitaa kuitenkin olla vielä aikaa.”
”Jaa. Linnunsiipi ei maininnut vielä mitään, mutta ehkä hänkin on sitten suunnitellut jotain.”
Tihkutassu nyökkäsi, ja jäi vielä katsomaan veljeään jolla näytti olevan vielä jotain sanottavaa. Ovela kiilto silmissään Ruostetassu naukui:
”Nyt olisi hyvä aika niille taisteluharjoituksille.”
”Ai niin”, Tihkutassu lausahti innostuneena. Lisää energiaa alkoi virrata naarasoppilaan kankeisiin jäseniin kun hän loikkasi ylös, varoen kuitenkin, ettei tarkasti lajiteltuja yrttejä lennellyt.
”Jos se vain sopii Lehtitassulle”, Ruostetassu sanoi noustessaan itsekin ylös, ravistellen paksua turkkiaan. Harmaa parantajaoppilas nyökkäsi vaivaantuneena.
”Selvä sitten”, Tihkutassu hihkaisi ja loikki aukion toiselle reunalle. Naaras koukisti jalkojaan ja asettautui taisteluasentoon. Ruostetassu teki samoin, ja lähti perinteisellä tavalla kiertämän aukiota. Tihkutassu seurasi veljeään jatkuvasti ja kynsi silloin tällöin hiekkaa kärsimättömänä ja melkein hermostuneena. Hän halusi vain taistella paremmin – Vasanloikan kylmää katsetta hän ei enää kestäisi.
Ruostetassu teki ensimmäisen siirron, ja ponnisti eteenpäin. Tihkutassun oli helppo ennakoida toisen oppilaan liike, ja näin naaras kerkesikin väistää kollin iskun. Vaistomaisesti Tihkutassu tyrkkäsi veljeänsä rintaan. Ruostetassu horjahti mutta sai pidettyä asentonsa, sillä vaikka isku oli ollut nopea, Tihkutassu ei ollut saanut kerättyä pienessä ajassa siihen kaikkia voimiaan.
#Pidä tasapaino.. Juuri noin...#
Tihkutassu keskittyi ankarasti, ja sivalsi veljensä rintaan sarjan teräviä iskuja. Ruostetassu vastasi perääntymällä hiukan. Puristaen hampaitaan tiukasti yhteen Tihkutassu jatkoi hyökkäystään voimakkaalla potkulla. Kuullessaan rusahduksen vastustajastaan naaras uskalsi päästää vapaaksi pidättämänsä hengityksen.
”Ei huono”, Ruostetassu naurahti hengästyneenä. Tihkutassu korjasi asentonsa ja kyyristyi taas valmiina väistämään tulevan iskun. Ruostetassu luimisti korviaan ja virnisti.
Kollin seuraava liike tuntui Tihkutassusta salamannopealta. Suuri, tummanpunainen käpälä läimäytti naarasta poskeen. Häkeltyneenä harmaa oppilas loikkasi sivulle ravistellen päätänsä. Ennen kuin tuo kerkesi kerätä itseään, Ruostetassu syöksyi sivulta ja yrityksestään huolimatta Tihkutassu ei saanut pidettyä tasapainoaan.
”Ehkä joitakin kissoja ei vain ole tarkoitettu taistelijoiksi”, Ruostetassu murahti maassa huohottavalle sisarelleen. Tihkutassu tasasi hengitystään ja pudisti päätään väsynyt mutta päättäväinen kiilto silmissään. Naaras todellakin toivoi, että taisteluliikkeiden toistaminen toisi ne vähitellen lihasmuistiin.

Tihkutassu hiipi hiljaa kohti saniaisten alla kyyryssä värjöttelenyttä hiirtä. Sen pyöreähköt korvat olivat painuneet sivuille, ja sen tarkka nenäkin oli keskittynyt lehtien möyhimiseen. Katsellessaan pahaa-aavistamattomia, tyhjiä nappisilmiä Tihkutassu tunsi olonsa vääräksi tappaessaan puolustuskyvyttömän olennon. Nostaessaan elottoman saalinsa hän kuitenkin vain kohautti hartioitaan ja ajatteli:
#Pitäähän klaaninkin syödä.#
”Pidin Ruostetassun kanssa taisteluharjoituksen aiemmin”, naaras naukui mestarilleen Vasanloikalle loikkiessaan kaksikon tapaamispaikalle. Itseään puhdistanut ruskea soturi kohotti katseensa ja nyökkäsi hiljaa. Tihkutassu kohahti nähdessään oravan, pienen tumman käärmeen ja päästäisen mestarinsa jalkojen juuressa.
”Näin lyhyessä ajassa? Miten?” oppilas naukui ihmetellen.
”Kokemus. Harjoitus tekee mestarin”, Vasanloikka tokaisi, ja kiersi pitkän raidallisen häntänsä ympärilleen. Tihkutassu katsoi vanhempaa naarasta keltaiset silmät pyöreinä.
”Ruostetassu sanoi, ettei kaikkia kissoja ole tehty taistelijoiksi. Mutta jos...”
”En tiedä onko tuo totta, mutta sinulla taistelu on veressä. Kuutamoklaanilaiset ovat poikkeuksetta taistelijoita”, mestari tuhahti ja silmäili oppilastaan. Tihkutassu räpytteli silmiään takaisin.
”Älä siis huoli. Olet vasta nuori oppilas etkä suinkaan toivoton tapaus”, Vasanloikka naukui pyöritellen silmiään.
”Nyt, ota sinä tuo orava ja hiiresi niin minä kannan loput, klaani ei odota ikuisesti.”
Tihkutassu nyökkäsi, ja teki työtä käskettyä jännittynyt pistely tassujensa pohjissa.

//Noniin, saatiimpa tämäkin pätkä kirjotettua. Nyt on taas enemmän aikaa kirjotella aktiivisemmin ^^’