Tunsin lämpimän iltatuulen turkillani, kun kokoontumispartiomme juoksi nummien halki kohti Neljän virran tammea. Pistin heti huomiolle, ettemme juosseet sitä normaalia vauhtia, vaan liikuimme selvästi hitaammin. Klaaninvanhimmat, jotka yleensä vain hölköttelivät partion hännillä näyttivät pysyvän hyvin muun partion mukana. Vaikka en sitä itselleni olisikaan halunnut myöntää, tiesin syypäänä olevan Sulkatähden. Tuo aikaisemmin niin vikkelästi ja sulavasti kulkeva päällikkö ei vaikuttanut enää jaksavan juosta yhtä nopeasti, kuin aikaisemmin ja kuulin hänen puuskuttavan hengästyneenä. Pidin vauhtini naaraan juoksun mukaisena, pysyen tuon rinnalla, enkä askeltakaan hänen edessään. Kyllä minulla sen verran kunnioitusta riitti tuolle kissalle. Pääsimme reviirimme reunalle ja ylitimme joen, minkä jälkeen Sulkatähti antoi hännällään merkin pysähtyä.
- Ongelmia? Kuiskasin hopeanharmaalle kissalle, joka katseli tarkkaavaisena Neljän virran tammen rungon takana olevaa aukiota. Kuulin muiden soturien supattavan takanamme joten vilkaisin nopeasti taakseni, kohdaten Varjokukan ja Kirkasaamun katseet, jotka ymmärsivät heti ilmeeni ja sähisivät muuta partiota olemaan hiljaa. Käänsin katseeni takaisin päällikköön, joka ei ollut tuntunut edes huomaavan epäilevää kuiskintaa.
- Olemme viimeisiä. Eli aikaa rupattelulle ei ole. Mennään, naaras vierelläni tuhahti ja viittoi hännällään muuta partiota seuraamaan häntä. Nyökkäsin huulet yhdeksi viivaksi puristettuina. Tämä oli varmaankin ensimmäinen kerta sitten ikuisuuksiin, kun Nummiklaani on saapunut kokoontumiseen viimeisenä. Partiomme kiersi yhtenä jonona Neljän virran tammen toiselle puolelle, hypähdellen jokien yli kiviä käyttäen ja siten saapuen aukiolle, joka toden totta oli täynnä kissoja. Kaikkien klaanien kissoja. Sulkatähti antoi partiollemme luvan hajaantua ja lähti sitten kanssani kiertämään tammen juurakkoa kohti, missä muuta varapäälliköt odottivat. Kolmen muun klaanin päälliköt istuivat jo tammen alimmilla oksilla, jutellen keskenään, katseet kuitenkin meissä.
- Joet olivat leveämpiä kuin viime kerralla, päällikkö naukui hiljaa meidän lähestyessä juurakkoa. Siirsin katseeni tammen oksastosta naaraaseen ja siristin silmiäni. En ollut kiinnittänyt ollenkaan huomiota ylittämiimme jokiin, mutta nyt takaperin muistellessani pystyin kyllä huomaamaan veden määrän lisääntyneen. Mutta joethan yleensä tulvivat aikaisin hiirenkorvasta, eivät viherlehden lopulla, eikö niin?

Mustakynsi veti muutamaan kertaan henkeä, ennen kuin ilmaisi Varistähdelle olevansa tuon pesän suuaukolla. Hänen päässään myllersi ja vatsa tuntui kummallisen tyhjältä. Tai eihän soturitar ollut saanut syötyä aamupalaakaan vielä, vaikka nyt hänen kuuluisi syödä paljon useammin ja enemmän pentujen takia. Naaras oli yksi iso vihan, sekavuuden ja huonon olon sekasorto ja hänen oli todellakin pinnisteltävä saadakseen naamalleen neutraalin ilmeen, kun päällikkö kutsui hänet sisään pesäänsä. Mustavalkea kissa asteli pimeään kivenhalkeamaan ja pidätteli irvistystä, kun Varistähden ominaistuoksu täytti hänen aistinsa.
- Mustakynsi, siitä on jo aikaa, kun viimeksi näimme, päällikkö naurahti aamiaisensa lomasta. Mustakynsi tunsi kiukun kihisevän suonissaan, kun hänen mieleensä välähti muisto heidän viimetapaamisestaan muutama kuu takaperin. Tapaamisesta, mikä oli johtanut soturittaren nykyiseen tilaan. Hän sai kuitenkin myötäilevän hymähdyksen ilmoille ja päätti mennä muitta mutkitta asiaan. Mitä vähemmän hänen tarvitsi tässä pesässä olla, sen paremmin suunnitelma tulisi sujumaan.
- Kuule, meidän pitäisi jutella, mieluusti jossakin muualla kuin täällä, missä uteliaita korvapareja on joka puolella, Mustakynsi maukui ja kääntyikin katsomaan taakseen, kuin varmistaakseen ettei kukaan ollut seurannut häntä pesään. Varistähti kurtisti kulmiaan ja soturitar kumartui lähemmäksi kuiskaamaan tuon korvaan syötin, johon päällikön pitäisi vain tarttua.
- Olen tiineenä, mutta Lehtikuun mukaan on joku ongelma. Hän on sopinut tapaavansa meidät molemmat joen pohjoispuolella keskustellakseen asiasta vain meidän kesken.

Lumisydän tepasteli leirissä, ajatuksissaan käydä katsomassa sisartaan Aamutäplää ja tuon pentuja. Pentutarhan katon korjaamisessaoli mennyt kaksi auringonkiertoa, sillä ensimmäisenä korjauspäivänä oli puhjennut uusi kaatosade ja korjaukset jouduttiin lakkauttamaan hetkeksi. Nyt katto oli kuitenkin taas kunnossa ja astuessaan sisään soturi oli tyytyväinen kun ei tällä kertaa saanut vesipisaroista niskaansa. Maidon ja pentujen tuoksu täytti hänen aistinsa, kun kolli teki tietään syvemmälle pesään. Hän oli astua sammalpallolla leikkivän Hopeapennun päälle, mutta sai väistettyä ajoissa, kun pentu päästi leikikkään kiljaisun. Harmaalaikukas kissa pääsi sisarensa sammalpedille ja kosketti tuon poskea tervehdyksenä.
"Hei", hän maukaisi ja suoristi selkänsä, kun Aamutäplä ei tuntunut noteeraavan veljeään ollenkaan. Lumisydän kurtisti kulmiaan, kun ei saanut vastausta tervehdykseensä ja kääntyi katsomaan ympärilleen. Oliko jotakin sattunut? Yksi pesässä oleskelevista kuningattarista, Tuulisydän, viittoi soturin luoksensa ja kuiskasi sitten Kotkamielellä ja Aamutäplällä olleen äskettäin riita, mikä oli näyttänyt pahoittaneen kuningattaren mielen kunnolla. Sen sijaan, että kolli olisi mennyt lohduttamaan siskoaan, hän suuntasi ulos pentutarhasta. Harmaalaikkuinen kissa tiesi ettei ollut parhaimmasta päästä, kun puhuttiin terapeuteista tai riidanratkaisijoista. Hänen emonsa oli enemmän tuota tyyppiä ja saisi loihtia tyttärensä surut pois. Ulos astuessaan Lumisydän näki oppilaansa Jalotassun.
"Saat tänään pitää vapaapäivän!" Hän ulvaisi saadessaan katsekontaktin oppilaaseensa, olihan tuo ahkerasti ollut mukana kaksi päivää pentutarhan korjaamisessa japäälle käynyt vielä harjoittelemassa ja prtioimassa. Harmaaturkkisen kollin ilme kirkastui ja hän heilautti häntäänsä innokkaana, kutsuen sitten Henkitassua luokseen. Vanhemmilla oppilailla oli lupa lähteä hetkeksi yksin tutkimaan reviiriä, kunhan ensin ilmoittivat asiasta mestareilleen. Lumisydämellä oli sellainen tunne, että Jalotassu halusi nyt hyödyntää tätä lupaa.

Oli hämärää ja Tiikeritassun mukaan jo hieman pelottavaakin, kun yöpartio lähti kiertämään Nummiklanin rajoja yön mukana tulleessa pimeydessä. Leijonakynsi oli ollut koko päivän kireä ja väsynyt, eikä kutsu yöpartioon ollut tullut tällä kertaa mielellisenä yllätyksenä, vaan asialta mitä soturi oli toivonut vähiten tapahtuvan. Kolli uskoi, että ei ollut vain saanut unta viime päivinä, painajaisia oli nyt näkynyt kolmena yönä putkeen, ja partioon kuuluvat Varjokukka, Purovirta ja Tiikeritassu aistivat varmasti saman. He kävelivät jonkin aikaa hiljaisuudessa kunnes Purovirta alkoi puhumaan, selvästi yrityksenään keventää tunnelmaa.
"Hys", Varjokukka yhtäkkiä maukaisi. Ensiksi muun partion jäsenet olivat hieman ihmeissään yhtäkkistä hiljentymistä, kunnes haistoivat vieraat kissat ja kuulivat heidän äänensä. He lähtivät hiipimään lähemmäs ääniä ja lähelle järven puoleista rajaa päästessään he saivat huokaista helpotuksesta. Kyseessä oli vain kolmen kulkukissan tai erakon ryhmä.
"Tämä paikka vaikuttaa oikein hyvältä asua, teillä on käynyt tuuri", mustavalkea kolli ihmetteli ääneen ja kääntyi vilkaisemaan ketunmitan päässä käveleviä kahta tummaturkkista kissaa. Kissat eivät olleet vielä suoranaisesti ylittäneet rajaa, mutta he kävelivät järveä reunustavan kalliokielekkeen reunalla, mikä merkkasi suurinta osaa Nummiklaanin reviirin länsirajasta. Leijonakynnen olisi tehnyt mieli mennä hätyyttämään mokomat luopiot pois heidän silmistään, mutta Varjokukka ei ollut antanut merkkiä näyttäytyä. Ja hän toimi partion johtajana, ei Leijonakynsi. Vaikka soturi ajattelikin kaikkea mahdollista kissojen häätämisen ja tappamisen väliltä, hän pysyi tyynenä ja seurasi katseellaan kuinka kaksi kissaa astelivat sen mustavalkean viereen.
"Ehkä niin, mutta täällä asuu jo muita. Etkö haista rajamerkkejä?" Tummanharmaa kolli kysyi uteliaasti. Kermanvaalea soturi siristi silmiään kuullessaan toisen puhujan äänen, se oli kuulostanut tutulta. Mustavalkea kolli nyökkäsi.
"Haistan toki Kuutamo, mutta tuskin he pahastuvat jos minä vain kävelen reviirin läpi. Ja jos pahastuvat, niin kyllä minussa ehkä vauhtia sen verran piisaa, että pääsen Neljän virran tammelle sen suurempia naarmuja", mustavalkea kolli maukui. Leijonakynsi tuhahti, tietenkin tuo tummanharmaa kolli oli Kuutamo, Nummiklaanin länsirajan toisella puolella tyttärensä Tähden kanssa asuva erakko. Erakkokolli oli monta vuodenaikaa takaperin luvannut, etteivät hän tai tyttärensä astuisi Nummiklanin reviirin puolelle, jos heitäkään ei häirittäisi. Joten tuon toisen tumman hahmon oli pakko olla Tähti. Mutta kuka tuo mustavalkea röyhkimys oli, joka noin uhosi ylittävän Nummiklaanin reviirin kenenkään huomaamatta? Soturin sisällä alkoi kiehumaan, tuollaiset kerskailijat kuuluisivat kuilun pohjalle. Hän kääntyi katsomaan Varjokukkaa, joka oli kyyristynyt kermanvaalean kollin viereen seuraamaan muukalaisten menoa.
"Me häädämme heidät pois", Leijonakynsi maukui hiljaa. Tummaturkkinen soturitar pudisti päätään ja hänen klaanitoverinsa nosti ylähuulensa irvistykseen erimielisyyden osoituksena. Miksi he eivät tehneet klaaniaan suojelevalle soturille annettua yleisintä tehtävää sen enempää ajattelematta? Ajaisivat reviiriä uhkaavat kissat ja petoeläimet pois niin kuin oli tapana? Miksi kyhjötellä varjojen suojissa ja seurata erakkojen tyhjänpäiväisiä höpinöitä?
"Me emme niille pärjäisi. Meitä on vain kolme ja niitä toisia on ainakin parikymmentä. Olen nähnyt heidän partionsa, kun he merkkaavat rajojaan, heitä on valtavasti, jokaisessa partiossa ei ikinä ole samoja kasvoja. Kaikki he ovat vahvoja ja nopeita liikkeissään", Tähti naukaisi tietäväisen oloisena. Kuutamo nyökkäsi tyttärensä sanoilleen myötäillen tuon mielipidettä.
"Ajattele myötämieleisemmin Tähti. Ymmärrän kyllä pointtinne, mutta minun on pakko päästä kanjoniin", mustavalkea kolli naukaisi. Leijonakynsi huomasi, että Varjokukka oli kyyritynyt kuiskaamaan toisella puolellaan oleviille Purovirralle ja Tiikeritassulle jotakin, kääntyen sitten katsomaan soturia vakavana ja kuiskasi: "Minä lähden leiriin ja haen Sulkatähden ja muutaman soturin avuksemme ja sitten joko häädämme heidät pois tai päästämme heidät reviirimme läpi. Jääkää sinä ja Tiikeritassu tänne, Purovirta ottaa ohjakset sillä välin kun olen poissa."
Kermanvaalea kolli nyökkäsi, painautui tiukemmin maata vasten ja jäi odottamaan, kun tummaturkkinen soturitar peruutti nummin harjanteelta matalana pois ja pinkaisi sitten nopeaan juoksuun leiriä kohti. Hetken kuluttua vihersilmä kuitenkin nousi, vaikka oppilaan toisella puolella oleva vaaleanruskea soturitar näytti hännällään merkin lopettaa ja pysyä vain aloillaan.
"Meillä ei ole muitakaan vaihtoehtoja", Leijonakynsi kuiskasi Purovirran korvaan. Erakot olivat nyt aivan Nummiklaanin reviirin rajalla, olisi siis vain parempi häätää heidät ennen kuin rajanylitys tapahtuisi. Vaikka salaa soturi toivoi se tapahtuvan, niin hänellä olisi syy käyttää kovempia otteita. Jättää jälkiä vastustajiinsa ja muistutuksia siitä mitä kävisi kun Nummiklaanin rajan ylittäisi. Oli tyhmää käydä hyökkäämään kissojen kimppuun yksin, kun hänen partionjohtajansa olivat toisin määränneet ja Sulkatähtikin olisi matkalla tänne, mutta kermanvaalea kolli ei antaisi erakkojen päästä helpolla. Hän kiersi hiipien kissakolmikon taakse ja hyppäsi sen mustavalkean kollin niskaan kiinni. Kolli ulvaisi ja rupesi pyörimään, mutta ei sitten pysynyt enää jaloillaan nummiklaanilaisen painon alla. Hän piti yhä hampaillaan kiinni erakon niskasta, kun tuo lyyhistyi maahan. Leijonakynsi nousi seisomaan ja puri sitten tuon lapojen kohdalta niin lujaa kuin vain voi, toivoen jättävänsä ikuiset arvet tuolle. Kuutamo ja Tähti olivat huomanneet hyökkäyksen, mutta olivat tähän mennessä vain seisseet hämmentyneinä paikoillaan, mutta nyt he olivat molemmat tehneet hyökkäyksen soturia päin. Hän vaihtoi kohdetta. Kuutamo pistikin hieman hanakammin vastaan kuin maassa makaava mustavalkea kissa. Kuitenkin muutaman iskun jälkeen alkoi tummanharmaa erakkokin horjumaan. Kermanvaalea kolli oikein odotti, että tuo pääsisi iskun jälkeen jaloilleen ja puri sitten uudestaan, pelkästään leikkien vastustajallaan. Tähti kuitenkin repi nummiklaanilaisen irti isänsä kimpusta. Leijonakynsi murisi ärtyneenä erakkonaaraalle ja kohotti tassunsa kuolemaniskuun. Yhtäkkiä hän kuitenkin kaatui ja huomasi Purovirran pitelevän häntä maassa.
"Mitä sinä oikein teet?" Soturi kysyi äristen ja rimpuili itsensä irti heiveröisemmän soturittaren otteesta.
"Samaa voisi kysyä sinulta Leijonakynsi", Sulkatähden hyytävä ääni kuului hänen takaansa.

//Jatkoinkin jo itse, mutta Koston löytämisestä jonkun toisen klaanin reviiriltä voi yhä kirjoitella, tää on vaan tapahtunut ennen sitä^^

Kylmää. Märkää. Tuhraa. Turvatonta. Ärsyttävää.
"Pois alta!", Kuolontähti ärähti oppilaalle, joka oli astunut epähuomiossa hieman liian lähelle päällikön suunnittelemaa seuraavaa askeltaan. Oppilas luimisti korviaan ja loikkasi takaisin mestarinsa vierelle vastanottaen häneltä varoittavan sähähdyksen. Päällikkö ei katsonut sinne päinkään, mestari hoitakoon oppilaansa ruotuun.
Että pitikin joutua lähtemään etsimään uutta leirialuetta juuri tällä kelillä.
*Hyvällä säkällä törmätään vielä rakkaaseen siskoonikin... Toisaalta pieni yksipuolinen tappelu voisi virkistääkin mieltä. Saisi mätkiä kunnolla menemään.*
"Levittäytykää riviksi haravoimaan. Pitäkää katse ja kuuloyhteys vierelänne kulkeviin ja varoittakaa mahdollisista vaaroista välittömästi! Matukka ja Käärmeenisku reunoihin, oppilaat mestareidensa viereen. Arpikynsi, pysy minun vieressäni. "
Päällikkö jatkoi kävelemistään suoraan eteenpäin, odottaen sotureidensa noudattavan käskyä ymärillään. Toisena päivänä päällikkö olisi voinut olla innoissaan uusien alueiden valtaamisesta, mutta juuri nyt turvaton, märkä, kylmä ja harvinaisen ärsyttävä ristiretki sai naaraan vain pahalle tuulelle.
*Pimeydenmetsän henget, olkaa hyvät ja korjatkaa asia. Nyt. Ottakaa vaikka Arpikynsi uhrauksena jos haluatte, kunhan kuiva peti ja tuore päivällinen järjestyisi.*
Päällikkö vilkuili happamana ympärilleen. Tästä tulisi pitkä urakka.

Klaanit vaikuttivat levottomilta. Taistovaara oli kierrellyt klaanien rajoja pitkin jo jonkin aikaa aikomuksenaan käydä tervehtimässä muutamaa ystävää, mutta jokin oli pielessä.
*Taitaa olla taistelu lähellä...*
Naaras katseli Nummiklaanin aluetta kivellä istuen ja nuollen samalla turkkiaa puhtaaksi. Turhan uhkarohkeasta hypystä tullut pieni haava lavassa alkoi olla jo parantunut, mutta kutisi niin vietävästi.
*Mistä mä olisin voinut tietää, että se kivi oli liukas? Aaltosyöksy nauraisi tassunsa irti jos olisi nähnyt...*
Taistovaaran ajatuksen kääntyivät Aaltosyöksystä Vuoristoklaanin jokin aikasitten jättäneeseen pentuunsa.
*Voi sitä pientä...*
Naaras pudisti päätään murheellisena ja katsoi jälleen kohti Nummiklaanin reviiriä. Hän olisi halunnut käydä tervehtimässä pieniä pentuja, joiden pelastamisessa hän oli jo jokin aikaa sitten avustanut, mutta epävakaa tilanne klaanien välillä voisi saattaa pikkuiset vaaraan.
*He eivät tule muistamaan minua ollenkaan, jos en pääse pian tapaamaan... Ehkä niin on parempi, mutta pennut ansaitsevat tuntea perheensä. Uskosielu ja Aalto kyllä pitävät Yöpennusta huolen, mutta muut...*
Taistovaara ravisti turkkinsa pörrölleen ja nousi seisomaan. Asialle ei voisi nyt mitään. Parasta olisi kerätä tilanteesta mahdollisimman paljon tietoa ja varmistaa, ettei pennuille sattuisi mitään, jos tilanne pahenisi laaksossa.
*Ja taas mennään...*
Taistovaara hyppäsi alas kiveltään ja lähti omaksi ilokseen juoksemaan niin kovaa kuin tassuistaan pääsi kohti Luuklaanin alueen rajaa. Varovainen täytyisi olla, nyt ei kannata näyttäytyä. Mutta sieltä päin ongelmat ennenkin olivat alkaneet, naaras ajatteli juostessaan yön selkään.*
*Yön soturi*, hän naurahti mielessään, vanha lempinimi kaikuen korvissa.

Jaaaaa pentu oli juossut tiehensä. Siihen tulokseen Uskosielun oli tultava, kun etsimisestä huolimatta ei Yöpentua löytynyt vielä leirin viimeisestäkään nurkasta.
Kuningataret olivat hälyttäneet Uskosielun jo jonkin aikaa sitten huomattuaan vaalean ipanan puuttuvan joukosta. Tähtiklaani vain tietää, kuinka penska oli tempussaan onnistunut, mutta parasta olisi, ettei Aaltotähti saisi tietää.
Uskosielu juoksi huoletonta esittäen ulos leiristä kiroten mielessään. Että pitikin turkasen penskalla olla emonemonsa luonne. Ei sillä, ettei se tavallaan olisi ollut hassua. Mutta nyt ei ollut aikaa hassutuksille.
Pennun hajujälki oli onneksi kohtuullisen tuore, kun Uskosielun lopulta onnistui paikantaa se partioiden jälkien joukosta.
Hän juoksi jälkeä seuraten läheiselle kivimuodostelmalle, josta hän jo kaukaa näki vilkettä, jonka hän tunnisti varmuudella Yöpennun tuuheaksi turkiksi.
*Hyppyjä harjoittelemassa, totta kai...*
Uskosielu hidasti vauhtinsa kävelyyn. Pentu olisi todennäköisesti pahoillaan jo muutenkin, turha häntä oli siihen päälle enää säikäyttää.
"Eikös tästä ole puhuttu?", soturi naukui pennun lähelle päästyään. Pikkuinen oli niin keskittynyt harjoitteluunsa, ettei ollut huomannut soturia lainkaan.

*Miksi juuri minulla piti olla tyhmä häntä!*
Yöpentu sihisi kiukusta loikkiessaan kohti salaista harjoittelupaikkaansa. Tai no, ei se kovin salainen ollut. Pentu oli käynyt läheisellä kivellä kerran aiemmin harjoittelemassa, kun oli kaaoksen keskellä päässyt livistämään leiristä, mutta Pikkukotka oli löytänyt hänet välittömästi. Ja se kissa oli puolisokea!
Yöpentua suututti. Hänen pitäisi oppia loikkaamaan vähintään yhtä korkealle kuin muut pennut ennen oppilaaksi nimittämistään! Sitten Uskosielukin voisi olla ylpeä.
*Hop!*
Yöpentu otti asemansa kiven päältä. Hän tunnusteli sen pintaa tassuillaan. Pieni huoli hiipi pennun sydämeen hänen huomatessaan sen olevan hieman sateesta liukas, mutta pudotus ei onneksi olisi kovin korkea.
*Aika harjoitella!*
Pentu otti tukevan asennon, asemoi häntänsä ja loikkasi. Tyytyväisenä hän laskeutui viereiselle kivelle, horjahtaen vain hieman. Pentu sai harjoitteluunsa hyvän rytmin, muksahdellen toisinaan maahan tai liukastuen kiveltä laskeutuessaan. Hänen korvansa olivat luimussa keskittymisestä ja Yöpennun häntä huiski ilmassa tasapainoa hakien.
Keskittyneen pennun ympärillä tuuli alkoi yltyä hieman iltaa kohden.
*Ilmassa tuoksuu sade. Yöllä varmasti sataa*, pentu mietti pätevänä ja valmistautui uuteen loikkaan.
"Eikö tästä ole puhuttu?"
Soturin ääni kajahti ilmassa juuri Yöpennun alkaessa loikata. Pentu vinkaisi ja menetti tasapainonsa yllätyksestä. Pudotus kuitenkin keskeytyi hänen tuntiessaan tutut hampaat niskassaan. Uskosielu laski Yöpennun alas ja katsoi tätä tuimasti. Pentu kierteli hänen katsettaan ja kiemurteli maassa. Että sen pitikin olla juuri Uskosielu.
"Noh?" soturi tivasi. Uskosielun ääni ei kuulostanut vihaiselta, mutta Yöpentu tiesi, ettei naaras voinut olla kovin tyytyväinen.
"Anteeksi... Halusin vain harjoitella..."
uskosielu hymähti ja lykkäsi pentua hellästi kuonollaan leirin suuntaan.
"Ehdit kyllä harjoitella", hän muistutti heidän alkaessaan kävellä kohti kotia.
"Mutta jos jatkat karkailua, voi Aaltotähti päättää lykätä oppilaaksi nimittämistäsi."
"Eikä!", Yöpentu protestoi välittömästi säikähtäneenä.
Uskosielu sipaisi pientä hännällään rauhoittavasti.
"Tuskin hän sitä vielä tekee. Mutta tämän olisi parasta olla viimeinen kerta, okei? "
Yöpentu nyökkäsi ahdistuneena ja seurasi Uskosielua aivan naaraan lavassa kiinni. Häntä harmitti. Ei Yöpentu ollut halunnut käyttäytyä huonosti, vain oppia paremmaksi soturiksi.

"Lehmustassu! Alas tulla!"
Nuori tappelupukari loikki varapäällikön perässä myyrä suussaan. Nummipyörre oli varsin ylpeä oppilaastaan, metsästysretki oli yksi hänen ensimmäisistään, eikä myyrä ollut ollut helpoin vastus.
Oranssi kolli olisi halunnut vielä jatkaa onnistumisestaan innostuneena, mutta taivaan vallannut punainen myrskypilvi oli ajanut varapäällikön päättämään retken lyhyeen.
"Hyvää työtä", Nummipyörre tarjosi hymähtäen vastaukseksi kollin ilmiselvään vastahakoisuuteen. Kenties oppilaasta tulisi helpompaa seuraa metsästystaitojen karttuessa - saalis suussa oli vastaan väittäminen huomattavasti hankalampaa.
Tuuli oli alkanut yltyä reippaasti ja pörrötti molempien kissojen turkkia. Nummipyörre sähähti ärsyntyyneenä ja huitaisi tassullaan naamalleen lentävää lehtipilveä.
"Mennään äkkiä!", Nummipyörre hoputti katsomatta taakseen ja nopeutti askeliaan.
Hän kääntyi vasta kuullessaan hätäntyneen rääkäisyn. Varapäällikkö kiepsahti ympäri ja näki takanaan vain maassa makaavan myyrän. Lehmustassun huuto kuului hänen yläpuoleltaan ja kauhukseen varapäällikkö huomasi nuoren kissan tempaantuneen tuulen mukaan.
"Lehmustassu! Lehmustassu!" Nummipyörre huusi hätääntyneenä, yrittäen loikata oppilaansa perään. Maassa makaava myyrä katsoi mestaria kuin pettyneenä ja Nummipyörteen paniikki alkoi kasvaa Lehmustassun kadotessa tuulipyörteen mukana horisonttiin.
"LEHMUSTASSU!"

Nummipyörre heräsi hätkähtäen, huohottaen säikähtäneenä. Soturien pesässä oli pimeää, vain hitaasti kohoilevia muotoja hämärässä ja tasainen hengityksen kuoro varapäällikön ympärillä. Lehmusvarjon oranssitava hahmo näkyi nukkuvan rauhallisena tavanomaisella paikallaan. Nummipyörre huokaisi helpotuksesta. Hän ei yleensä nähnyt unia ja tämänkertainen oli todella säikäyttänyt soturin.
*Söin varmaan liikaa illalla... Turkasen myyrä.*
Varapäällikkö tuhahti itselleen ja kierähti parempaan asentoon pedilleen. Vielä ehtisi nukkua hetken.

//Hox, tällä unella ei mitään tekemistä tapahtuman kanssa. Nummipyörre on vaan ikävöinyt menneitä kissasuhteitaan ja ollut levoton :3

Tee sitä, tee tätä. Tuo on vaarassa ja tämä ei toimi ja oletko nyt kunnossa ja onko kaikki hyvin ja miten tehdään tämän kanssa ja entäs tämä ja tämä ja tämä ja-
Aaltotähti huitaisi kasvojaan tassullaan. Yön pimeä oli kietoutunut kissan ympärille, suojaten levottoman päällikön syliinsä.
*Tähtiklaani, mitä minun pitäisi tehdä? Miten tässä käy?*
Aaltotähdellä oli huono tunne tulevasta. Jotain oli pielessä, kissat klaanissa tuntuivat levottomilta, eivätkä varsinkaan kaikki syyttä.
Päällikön mieltä vaivasi klaanin turvallisuus, eikä Sielutaivaan menetyskään ollut vielä jättänyt päällikköä rauhaan. Olisiko klaani voinut tehdä enemmän hänen hyväkseen? Entäs Yöpentu?
Aaltotähti oli huomannut Uskosielun palaavaan leiriin aiemmin pieni pentu mukanaan. Päällikkö oli jo melkein käynyt puhumassa Yöpennulle, mutta oli päättänyt olla lisäämättä asioita murhelistaansa. Kyllä soturit saisivat yhden pennun ruotuun, sen ei pitäisi olla päällikön murhe. Eikä ollutkaan. Entä muut pennut, olikohan heillä kaikki hyvin?
*Pitäisi ehkä käydä tervehtimässä klaanilaisia kaikkien pesissä... Saisin paremman käsityksen heidän voinnistaan*, päällikkö pohti.
Kunhan vain kaikilla klaanissa olisi hyvä ja turvallinen olla. Juuri nyt se ei toteutunut, eikä Aaltotähti voinut olla tuntematta syyllisyyttä asiasta.
*Varapäällikön asema oli täydellinen. Päällikkö? Toivottavasti en ole tehnyt liikaa virheitä...*