Oli hämärää ja Tiikeritassun mukaan jo hieman pelottavaakin, kun yöpartio lähti kiertämään Nummiklanin rajoja yön mukana tulleessa pimeydessä. Leijonakynsi oli ollut koko päivän kireä ja väsynyt, eikä kutsu yöpartioon ollut tullut tällä kertaa mielellisenä yllätyksenä, vaan asialta mitä soturi oli toivonut vähiten tapahtuvan. Kolli uskoi, että ei ollut vain saanut unta viime päivinä, painajaisia oli nyt näkynyt kolmena yönä putkeen, ja partioon kuuluvat Varjokukka, Purovirta ja Tiikeritassu aistivat varmasti saman. He kävelivät jonkin aikaa hiljaisuudessa kunnes Purovirta alkoi puhumaan, selvästi yrityksenään keventää tunnelmaa.
"Hys", Varjokukka yhtäkkiä maukaisi. Ensiksi muun partion jäsenet olivat hieman ihmeissään yhtäkkistä hiljentymistä, kunnes haistoivat vieraat kissat ja kuulivat heidän äänensä. He lähtivät hiipimään lähemmäs ääniä ja lähelle järven puoleista rajaa päästessään he saivat huokaista helpotuksesta. Kyseessä oli vain kolmen kulkukissan tai erakon ryhmä.
"Tämä paikka vaikuttaa oikein hyvältä asua, teillä on käynyt tuuri", mustavalkea kolli ihmetteli ääneen ja kääntyi vilkaisemaan ketunmitan päässä käveleviä kahta tummaturkkista kissaa. Kissat eivät olleet vielä suoranaisesti ylittäneet rajaa, mutta he kävelivät järveä reunustavan kalliokielekkeen reunalla, mikä merkkasi suurinta osaa Nummiklaanin reviirin länsirajasta. Leijonakynnen olisi tehnyt mieli mennä hätyyttämään mokomat luopiot pois heidän silmistään, mutta Varjokukka ei ollut antanut merkkiä näyttäytyä. Ja hän toimi partion johtajana, ei Leijonakynsi. Vaikka soturi ajattelikin kaikkea mahdollista kissojen häätämisen ja tappamisen väliltä, hän pysyi tyynenä ja seurasi katseellaan kuinka kaksi kissaa astelivat sen mustavalkean viereen.
"Ehkä niin, mutta täällä asuu jo muita. Etkö haista rajamerkkejä?" Tummanharmaa kolli kysyi uteliaasti. Kermanvaalea soturi siristi silmiään kuullessaan toisen puhujan äänen, se oli kuulostanut tutulta. Mustavalkea kolli nyökkäsi.
"Haistan toki Kuutamo, mutta tuskin he pahastuvat jos minä vain kävelen reviirin läpi. Ja jos pahastuvat, niin kyllä minussa ehkä vauhtia sen verran piisaa, että pääsen Neljän virran tammelle sen suurempia naarmuja", mustavalkea kolli maukui. Leijonakynsi tuhahti, tietenkin tuo tummanharmaa kolli oli Kuutamo, Nummiklaanin länsirajan toisella puolella tyttärensä Tähden kanssa asuva erakko. Erakkokolli oli monta vuodenaikaa takaperin luvannut, etteivät hän tai tyttärensä astuisi Nummiklanin reviirin puolelle, jos heitäkään ei häirittäisi. Joten tuon toisen tumman hahmon oli pakko olla Tähti. Mutta kuka tuo mustavalkea röyhkimys oli, joka noin uhosi ylittävän Nummiklaanin reviirin kenenkään huomaamatta? Soturin sisällä alkoi kiehumaan, tuollaiset kerskailijat kuuluisivat kuilun pohjalle. Hän kääntyi katsomaan Varjokukkaa, joka oli kyyristynyt kermanvaalean kollin viereen seuraamaan muukalaisten menoa.
"Me häädämme heidät pois", Leijonakynsi maukui hiljaa. Tummaturkkinen soturitar pudisti päätään ja hänen klaanitoverinsa nosti ylähuulensa irvistykseen erimielisyyden osoituksena. Miksi he eivät tehneet klaaniaan suojelevalle soturille annettua yleisintä tehtävää sen enempää ajattelematta? Ajaisivat reviiriä uhkaavat kissat ja petoeläimet pois niin kuin oli tapana? Miksi kyhjötellä varjojen suojissa ja seurata erakkojen tyhjänpäiväisiä höpinöitä?
"Me emme niille pärjäisi. Meitä on vain kolme ja niitä toisia on ainakin parikymmentä. Olen nähnyt heidän partionsa, kun he merkkaavat rajojaan, heitä on valtavasti, jokaisessa partiossa ei ikinä ole samoja kasvoja. Kaikki he ovat vahvoja ja nopeita liikkeissään", Tähti naukaisi tietäväisen oloisena. Kuutamo nyökkäsi tyttärensä sanoilleen myötäillen tuon mielipidettä.
"Ajattele myötämieleisemmin Tähti. Ymmärrän kyllä pointtinne, mutta minun on pakko päästä kanjoniin", mustavalkea kolli naukaisi. Leijonakynsi huomasi, että Varjokukka oli kyyritynyt kuiskaamaan toisella puolellaan oleviille Purovirralle ja Tiikeritassulle jotakin, kääntyen sitten katsomaan soturia vakavana ja kuiskasi: "Minä lähden leiriin ja haen Sulkatähden ja muutaman soturin avuksemme ja sitten joko häädämme heidät pois tai päästämme heidät reviirimme läpi. Jääkää sinä ja Tiikeritassu tänne, Purovirta ottaa ohjakset sillä välin kun olen poissa."
Kermanvaalea kolli nyökkäsi, painautui tiukemmin maata vasten ja jäi odottamaan, kun tummaturkkinen soturitar peruutti nummin harjanteelta matalana pois ja pinkaisi sitten nopeaan juoksuun leiriä kohti. Hetken kuluttua vihersilmä kuitenkin nousi, vaikka oppilaan toisella puolella oleva vaaleanruskea soturitar näytti hännällään merkin lopettaa ja pysyä vain aloillaan.
"Meillä ei ole muitakaan vaihtoehtoja", Leijonakynsi kuiskasi Purovirran korvaan. Erakot olivat nyt aivan Nummiklaanin reviirin rajalla, olisi siis vain parempi häätää heidät ennen kuin rajanylitys tapahtuisi. Vaikka salaa soturi toivoi se tapahtuvan, niin hänellä olisi syy käyttää kovempia otteita. Jättää jälkiä vastustajiinsa ja muistutuksia siitä mitä kävisi kun Nummiklaanin rajan ylittäisi. Oli tyhmää käydä hyökkäämään kissojen kimppuun yksin, kun hänen partionjohtajansa olivat toisin määränneet ja Sulkatähtikin olisi matkalla tänne, mutta kermanvaalea kolli ei antaisi erakkojen päästä helpolla. Hän kiersi hiipien kissakolmikon taakse ja hyppäsi sen mustavalkean kollin niskaan kiinni. Kolli ulvaisi ja rupesi pyörimään, mutta ei sitten pysynyt enää jaloillaan nummiklaanilaisen painon alla. Hän piti yhä hampaillaan kiinni erakon niskasta, kun tuo lyyhistyi maahan. Leijonakynsi nousi seisomaan ja puri sitten tuon lapojen kohdalta niin lujaa kuin vain voi, toivoen jättävänsä ikuiset arvet tuolle. Kuutamo ja Tähti olivat huomanneet hyökkäyksen, mutta olivat tähän mennessä vain seisseet hämmentyneinä paikoillaan, mutta nyt he olivat molemmat tehneet hyökkäyksen soturia päin. Hän vaihtoi kohdetta. Kuutamo pistikin hieman hanakammin vastaan kuin maassa makaava mustavalkea kissa. Kuitenkin muutaman iskun jälkeen alkoi tummanharmaa erakkokin horjumaan. Kermanvaalea kolli oikein odotti, että tuo pääsisi iskun jälkeen jaloilleen ja puri sitten uudestaan, pelkästään leikkien vastustajallaan. Tähti kuitenkin repi nummiklaanilaisen irti isänsä kimpusta. Leijonakynsi murisi ärtyneenä erakkonaaraalle ja kohotti tassunsa kuolemaniskuun. Yhtäkkiä hän kuitenkin kaatui ja huomasi Purovirran pitelevän häntä maassa.
"Mitä sinä oikein teet?" Soturi kysyi äristen ja rimpuili itsensä irti heiveröisemmän soturittaren otteesta.
"Samaa voisi kysyä sinulta Leijonakynsi", Sulkatähden hyytävä ääni kuului hänen takaansa.

//Jatkoinkin jo itse, mutta Koston löytämisestä jonkun toisen klaanin reviiriltä voi yhä kirjoitella, tää on vaan tapahtunut ennen sitä^^

Kylmää. Märkää. Tuhraa. Turvatonta. Ärsyttävää.
"Pois alta!", Kuolontähti ärähti oppilaalle, joka oli astunut epähuomiossa hieman liian lähelle päällikön suunnittelemaa seuraavaa askeltaan. Oppilas luimisti korviaan ja loikkasi takaisin mestarinsa vierelle vastanottaen häneltä varoittavan sähähdyksen. Päällikkö ei katsonut sinne päinkään, mestari hoitakoon oppilaansa ruotuun.
Että pitikin joutua lähtemään etsimään uutta leirialuetta juuri tällä kelillä.
*Hyvällä säkällä törmätään vielä rakkaaseen siskoonikin... Toisaalta pieni yksipuolinen tappelu voisi virkistääkin mieltä. Saisi mätkiä kunnolla menemään.*
"Levittäytykää riviksi haravoimaan. Pitäkää katse ja kuuloyhteys vierelänne kulkeviin ja varoittakaa mahdollisista vaaroista välittömästi! Matukka ja Käärmeenisku reunoihin, oppilaat mestareidensa viereen. Arpikynsi, pysy minun vieressäni. "
Päällikkö jatkoi kävelemistään suoraan eteenpäin, odottaen sotureidensa noudattavan käskyä ymärillään. Toisena päivänä päällikkö olisi voinut olla innoissaan uusien alueiden valtaamisesta, mutta juuri nyt turvaton, märkä, kylmä ja harvinaisen ärsyttävä ristiretki sai naaraan vain pahalle tuulelle.
*Pimeydenmetsän henget, olkaa hyvät ja korjatkaa asia. Nyt. Ottakaa vaikka Arpikynsi uhrauksena jos haluatte, kunhan kuiva peti ja tuore päivällinen järjestyisi.*
Päällikkö vilkuili happamana ympärilleen. Tästä tulisi pitkä urakka.

Klaanit vaikuttivat levottomilta. Taistovaara oli kierrellyt klaanien rajoja pitkin jo jonkin aikaa aikomuksenaan käydä tervehtimässä muutamaa ystävää, mutta jokin oli pielessä.
*Taitaa olla taistelu lähellä...*
Naaras katseli Nummiklaanin aluetta kivellä istuen ja nuollen samalla turkkiaa puhtaaksi. Turhan uhkarohkeasta hypystä tullut pieni haava lavassa alkoi olla jo parantunut, mutta kutisi niin vietävästi.
*Mistä mä olisin voinut tietää, että se kivi oli liukas? Aaltosyöksy nauraisi tassunsa irti jos olisi nähnyt...*
Taistovaaran ajatuksen kääntyivät Aaltosyöksystä Vuoristoklaanin jokin aikasitten jättäneeseen pentuunsa.
*Voi sitä pientä...*
Naaras pudisti päätään murheellisena ja katsoi jälleen kohti Nummiklaanin reviiriä. Hän olisi halunnut käydä tervehtimässä pieniä pentuja, joiden pelastamisessa hän oli jo jokin aikaa sitten avustanut, mutta epävakaa tilanne klaanien välillä voisi saattaa pikkuiset vaaraan.
*He eivät tule muistamaan minua ollenkaan, jos en pääse pian tapaamaan... Ehkä niin on parempi, mutta pennut ansaitsevat tuntea perheensä. Uskosielu ja Aalto kyllä pitävät Yöpennusta huolen, mutta muut...*
Taistovaara ravisti turkkinsa pörrölleen ja nousi seisomaan. Asialle ei voisi nyt mitään. Parasta olisi kerätä tilanteesta mahdollisimman paljon tietoa ja varmistaa, ettei pennuille sattuisi mitään, jos tilanne pahenisi laaksossa.
*Ja taas mennään...*
Taistovaara hyppäsi alas kiveltään ja lähti omaksi ilokseen juoksemaan niin kovaa kuin tassuistaan pääsi kohti Luuklaanin alueen rajaa. Varovainen täytyisi olla, nyt ei kannata näyttäytyä. Mutta sieltä päin ongelmat ennenkin olivat alkaneet, naaras ajatteli juostessaan yön selkään.*
*Yön soturi*, hän naurahti mielessään, vanha lempinimi kaikuen korvissa.

Jaaaaa pentu oli juossut tiehensä. Siihen tulokseen Uskosielun oli tultava, kun etsimisestä huolimatta ei Yöpentua löytynyt vielä leirin viimeisestäkään nurkasta.
Kuningataret olivat hälyttäneet Uskosielun jo jonkin aikaa sitten huomattuaan vaalean ipanan puuttuvan joukosta. Tähtiklaani vain tietää, kuinka penska oli tempussaan onnistunut, mutta parasta olisi, ettei Aaltotähti saisi tietää.
Uskosielu juoksi huoletonta esittäen ulos leiristä kiroten mielessään. Että pitikin turkasen penskalla olla emonemonsa luonne. Ei sillä, ettei se tavallaan olisi ollut hassua. Mutta nyt ei ollut aikaa hassutuksille.
Pennun hajujälki oli onneksi kohtuullisen tuore, kun Uskosielun lopulta onnistui paikantaa se partioiden jälkien joukosta.
Hän juoksi jälkeä seuraten läheiselle kivimuodostelmalle, josta hän jo kaukaa näki vilkettä, jonka hän tunnisti varmuudella Yöpennun tuuheaksi turkiksi.
*Hyppyjä harjoittelemassa, totta kai...*
Uskosielu hidasti vauhtinsa kävelyyn. Pentu olisi todennäköisesti pahoillaan jo muutenkin, turha häntä oli siihen päälle enää säikäyttää.
"Eikös tästä ole puhuttu?", soturi naukui pennun lähelle päästyään. Pikkuinen oli niin keskittynyt harjoitteluunsa, ettei ollut huomannut soturia lainkaan.

*Miksi juuri minulla piti olla tyhmä häntä!*
Yöpentu sihisi kiukusta loikkiessaan kohti salaista harjoittelupaikkaansa. Tai no, ei se kovin salainen ollut. Pentu oli käynyt läheisellä kivellä kerran aiemmin harjoittelemassa, kun oli kaaoksen keskellä päässyt livistämään leiristä, mutta Pikkukotka oli löytänyt hänet välittömästi. Ja se kissa oli puolisokea!
Yöpentua suututti. Hänen pitäisi oppia loikkaamaan vähintään yhtä korkealle kuin muut pennut ennen oppilaaksi nimittämistään! Sitten Uskosielukin voisi olla ylpeä.
*Hop!*
Yöpentu otti asemansa kiven päältä. Hän tunnusteli sen pintaa tassuillaan. Pieni huoli hiipi pennun sydämeen hänen huomatessaan sen olevan hieman sateesta liukas, mutta pudotus ei onneksi olisi kovin korkea.
*Aika harjoitella!*
Pentu otti tukevan asennon, asemoi häntänsä ja loikkasi. Tyytyväisenä hän laskeutui viereiselle kivelle, horjahtaen vain hieman. Pentu sai harjoitteluunsa hyvän rytmin, muksahdellen toisinaan maahan tai liukastuen kiveltä laskeutuessaan. Hänen korvansa olivat luimussa keskittymisestä ja Yöpennun häntä huiski ilmassa tasapainoa hakien.
Keskittyneen pennun ympärillä tuuli alkoi yltyä hieman iltaa kohden.
*Ilmassa tuoksuu sade. Yöllä varmasti sataa*, pentu mietti pätevänä ja valmistautui uuteen loikkaan.
"Eikö tästä ole puhuttu?"
Soturin ääni kajahti ilmassa juuri Yöpennun alkaessa loikata. Pentu vinkaisi ja menetti tasapainonsa yllätyksestä. Pudotus kuitenkin keskeytyi hänen tuntiessaan tutut hampaat niskassaan. Uskosielu laski Yöpennun alas ja katsoi tätä tuimasti. Pentu kierteli hänen katsettaan ja kiemurteli maassa. Että sen pitikin olla juuri Uskosielu.
"Noh?" soturi tivasi. Uskosielun ääni ei kuulostanut vihaiselta, mutta Yöpentu tiesi, ettei naaras voinut olla kovin tyytyväinen.
"Anteeksi... Halusin vain harjoitella..."
uskosielu hymähti ja lykkäsi pentua hellästi kuonollaan leirin suuntaan.
"Ehdit kyllä harjoitella", hän muistutti heidän alkaessaan kävellä kohti kotia.
"Mutta jos jatkat karkailua, voi Aaltotähti päättää lykätä oppilaaksi nimittämistäsi."
"Eikä!", Yöpentu protestoi välittömästi säikähtäneenä.
Uskosielu sipaisi pientä hännällään rauhoittavasti.
"Tuskin hän sitä vielä tekee. Mutta tämän olisi parasta olla viimeinen kerta, okei? "
Yöpentu nyökkäsi ahdistuneena ja seurasi Uskosielua aivan naaraan lavassa kiinni. Häntä harmitti. Ei Yöpentu ollut halunnut käyttäytyä huonosti, vain oppia paremmaksi soturiksi.

"Lehmustassu! Alas tulla!"
Nuori tappelupukari loikki varapäällikön perässä myyrä suussaan. Nummipyörre oli varsin ylpeä oppilaastaan, metsästysretki oli yksi hänen ensimmäisistään, eikä myyrä ollut ollut helpoin vastus.
Oranssi kolli olisi halunnut vielä jatkaa onnistumisestaan innostuneena, mutta taivaan vallannut punainen myrskypilvi oli ajanut varapäällikön päättämään retken lyhyeen.
"Hyvää työtä", Nummipyörre tarjosi hymähtäen vastaukseksi kollin ilmiselvään vastahakoisuuteen. Kenties oppilaasta tulisi helpompaa seuraa metsästystaitojen karttuessa - saalis suussa oli vastaan väittäminen huomattavasti hankalampaa.
Tuuli oli alkanut yltyä reippaasti ja pörrötti molempien kissojen turkkia. Nummipyörre sähähti ärsyntyyneenä ja huitaisi tassullaan naamalleen lentävää lehtipilveä.
"Mennään äkkiä!", Nummipyörre hoputti katsomatta taakseen ja nopeutti askeliaan.
Hän kääntyi vasta kuullessaan hätäntyneen rääkäisyn. Varapäällikkö kiepsahti ympäri ja näki takanaan vain maassa makaavan myyrän. Lehmustassun huuto kuului hänen yläpuoleltaan ja kauhukseen varapäällikkö huomasi nuoren kissan tempaantuneen tuulen mukaan.
"Lehmustassu! Lehmustassu!" Nummipyörre huusi hätääntyneenä, yrittäen loikata oppilaansa perään. Maassa makaava myyrä katsoi mestaria kuin pettyneenä ja Nummipyörteen paniikki alkoi kasvaa Lehmustassun kadotessa tuulipyörteen mukana horisonttiin.
"LEHMUSTASSU!"

Nummipyörre heräsi hätkähtäen, huohottaen säikähtäneenä. Soturien pesässä oli pimeää, vain hitaasti kohoilevia muotoja hämärässä ja tasainen hengityksen kuoro varapäällikön ympärillä. Lehmusvarjon oranssitava hahmo näkyi nukkuvan rauhallisena tavanomaisella paikallaan. Nummipyörre huokaisi helpotuksesta. Hän ei yleensä nähnyt unia ja tämänkertainen oli todella säikäyttänyt soturin.
*Söin varmaan liikaa illalla... Turkasen myyrä.*
Varapäällikkö tuhahti itselleen ja kierähti parempaan asentoon pedilleen. Vielä ehtisi nukkua hetken.

//Hox, tällä unella ei mitään tekemistä tapahtuman kanssa. Nummipyörre on vaan ikävöinyt menneitä kissasuhteitaan ja ollut levoton :3

Tee sitä, tee tätä. Tuo on vaarassa ja tämä ei toimi ja oletko nyt kunnossa ja onko kaikki hyvin ja miten tehdään tämän kanssa ja entäs tämä ja tämä ja tämä ja-
Aaltotähti huitaisi kasvojaan tassullaan. Yön pimeä oli kietoutunut kissan ympärille, suojaten levottoman päällikön syliinsä.
*Tähtiklaani, mitä minun pitäisi tehdä? Miten tässä käy?*
Aaltotähdellä oli huono tunne tulevasta. Jotain oli pielessä, kissat klaanissa tuntuivat levottomilta, eivätkä varsinkaan kaikki syyttä.
Päällikön mieltä vaivasi klaanin turvallisuus, eikä Sielutaivaan menetyskään ollut vielä jättänyt päällikköä rauhaan. Olisiko klaani voinut tehdä enemmän hänen hyväkseen? Entäs Yöpentu?
Aaltotähti oli huomannut Uskosielun palaavaan leiriin aiemmin pieni pentu mukanaan. Päällikkö oli jo melkein käynyt puhumassa Yöpennulle, mutta oli päättänyt olla lisäämättä asioita murhelistaansa. Kyllä soturit saisivat yhden pennun ruotuun, sen ei pitäisi olla päällikön murhe. Eikä ollutkaan. Entä muut pennut, olikohan heillä kaikki hyvin?
*Pitäisi ehkä käydä tervehtimässä klaanilaisia kaikkien pesissä... Saisin paremman käsityksen heidän voinnistaan*, päällikkö pohti.
Kunhan vain kaikilla klaanissa olisi hyvä ja turvallinen olla. Juuri nyt se ei toteutunut, eikä Aaltotähti voinut olla tuntematta syyllisyyttä asiasta.
*Varapäällikön asema oli täydellinen. Päällikkö? Toivottavasti en ole tehnyt liikaa virheitä...*

Tammisydän katseli muiden klaanitoveriensa viereltä kuinka luuklaanilaiset rakensivat uutta leiriä Puroklaanin reviirille. Syvä murina kumpusi hänen kurkustaan, mutta Sädetaivas heilautti häntäänsä ja veti partion pois rinteeltä.
"Me emme voi hyökätä nyt, heitä on tuplasti enemmän kuin meitä tällä hetkellä. Palataan leiriin kertomaan asiasta Hiiriturkille", soturitar naukaisi terävästi. Oranssiturkkinen soturitar puristi hampaitaan yhteen ja yritti peittää turhautumistaan. Hänen mielestään olisi ollut järkevämpi lähettää joku hakemaan leiristä lisävahvistuksia ja häätää luopioklaanilaiset pois heidän reviiriltään, mutta turkoosisilmäinen naaras tajusi kyllä miksi kermanvaalea soturitar halusi viedä heidät pois alueelta. Leirissä olisi helpompi suunnitella hyökkäys ja Ututähtikin kannattaisi odottaa saapuvaksi Vuoristoklaanista, eikä ruveta hyökkäykseen ilman hänen lupaansa. Tammisydän piti partion perää, kun he lähtivät omaa leiriään kohden, varmistaen ettei heitä seurattu.
"Meidän kannattaa ylittää joki, niin hajumme katoaa emmekä johdata heitä suoraan leiriimme", Sädetaivas huusi kun he olivat päässeet kovaan ääneen pauhaavan vesiputouksen juureen. Muu partio nyökytteli mukana, joten yksi kerrallaan he astuivat onneksi vielä viherlehden kuumuuden jäähdyttämään veteen, joka kylläkin virtasi kovaa vauhtia. Kermanvaalea soturitar ja Räntäturkki pysyttelivät vedessä niin lähellä Valkotassua, kun vain pystyivät, vaikka oppilas olikin uimataitoinen. Mutta Tammisdyämenkin oli myönnettävä, virtaavassa joessa oli vaikea uida, varsinkin niin lähellä joen reunoja, kun pohjassa olevat pensaikot ja juuret meinasivat koko ajan takertua tassuihin.
"Annetaan virran viedä meitä hetki keskemmälle reviiriä, yritetään sitten ylös", Sädetaivas naukui, kun he olivat päässeet vesiputouksen kohinasta kauemmas. Oranssiturkkien soturitar olisi toivonut pääsevänsä mahdollisimman nopeasti ylös joesta, mutta hänen oli vain purtava hammasta ja uitava muun partion mukana.

"Jaa että mitä? Menisimme tekemään uuden leirin Puroklaanin reviirille, onko hän menettänyt järkensä?" Jääsilmä ärjyi klaanitovereilleen, kun hän joutui muiden pesätoveriensa kanssa keräämään sammalia, luita ja muita pesänrakennusaineksia heidän vahingoittuneesta leiristään. Kuolontähti oli löytänyt suojaavan aukean Puroklanin reviiriltä, vuoriston juuresta ja päättänyt sen olevan hyvä paikka uudelle leirille. Samalla kun päällikkö makoili kalliohalkeaman luomassa kolossa uudessa pesässään, rehkivät muut hänen alaisensa, kuljettaen parantajan pesästä yrttejä uuteen parantajan pesään ja rakentaen uutta pentutarhaa. Punaoranssi soturitar lähti Helmiturkin ja Puolikasvon kanssa kuljettamaan rakennusaineksia kapeita vuoristopolkuja pitkin kohti Puroklaanin reviirin rajaa. He lähestyivät uutta leiriään, kun Helmiturkki yhtäkkiä pysäytti heidät.
"Puroklaanilaisia on mennyt tästä läheltä aivan hetki sitten", harmaaturkkinen soturi sähisi ja katsoi muihin klaanitovereihinsa ja ympärilleen, kuin varmistaakseen ettei puroklaanilaisia ollut väijyksissä heidän lähellään. Jääsilmän ei tarvinnut tietää muuta, hän pudotti kantamuksensa ja juoksi Luuklaanin uuteen leiriin. Punaoranssi soturitar päästi kovan maukaisun, saaden heti muiden klaanitovereidensa huomion itseensä. Jopa Kuolontähti asteli ärtyneen näköisenä uudelle leiriaukiolle, lukittautuen jäisellä katseellaan entiseen oppilaaseensa.
"Puroklaanilaiset tietävät leirimme sijainnin", Jääsilmä maukui ja tunsi oudon mielihyvän pyörähdyksen sisällään kun jokin hänen sanomansa asia vaikutti muihin noin paljon. Luuklaanilaiset päästivät yllättyneitä sihahduksia ja alkoivat keskustella toistensa kanssa, ihmetellen kuinka nopeasti vihollisklaani oli saanut selville heidän leirinsä olinpaikan. Kuolontähtikin näytti muutaman hetken yllättyneeltä, mutta peitti ihmetyksensä ärtyneeseen naukaisuun, joka hiljensi leiriaukion. "No mutta näkeekö kukaan puroklaanilaisia nyt? Ei. Palatkaa siis takaisin töihin!"

"Älä katoa kauas, kokoontuminen on alkamaisillaan", Ketunkynsi kuiskasi Tähtitassulle, kun he olivat päässeet muiden parantajien seuraan. Tai oikeastaan he olivat löytäneet vain Yöturkin, Taivasliljan ja Kylmähämärän parantajien tyypillisesta oleskelupaikasta, muut olivat selvästi vielä seurustelemassa muiden klaanien jäsenten kanssa. Parantajaoppilas heilautti häntänsä hyvästeinä mestarilleen ja lähti pujottelemaan väkijoukon lomassa kohti kahta muuta parantajaoppilasta, jotka oli nähnyt aukion halki. Opaalitassu ja Surutassu istuivat pienen oletetun oppilasryhmän luona, jonka muita jäseniä viirullinen naaras ei tunnistanut. Hän kuitenkin rohkeasti asteli rymän luo ja tervehti ensiksi parantajaoppilastovereitaan, kääntäen sitten katseensa hajusta päätellen Kuutamoklaanin oppilaisiin. Tummanharmaa kissa katsoi kahta naarasta, molemmat valkoturkkisia, toisella ollen ruskeita merkkejä oikeanpuolimmaisessa korvassa, hännänpäässä ja muualla kehossa.
"Ah, Tähtitassu, te saavuitte viimeinkin paikalle. Tässä on Kuutassu ja Sinitassu, he ovat samassa klaanissa Surutassun kanssa ja oikeastaan Kuutamoklaanin nuorimpia oppilaita. Tässä on Tähtitassu, hän on Nummiklaanin parantajaoppilas", Opaalitassu esitteli heidät toisilleen. Tähtitssu nyökkäsi tervehdyksiä molemmille oppilaille ja hieman häkeltyi siitä kuinka intensviisesti Kuutassu häntä tuijotti. Valkoturkkisella naaraalla oli kasvoillan oudon sekava ilme, hän katsoi punaviiruista parantajaoppilasta kuin tuo olisi ollut kettu, tai mehukkain jänis minkä oli eläessään nähnyt. Tummanharmaa naaras tunsi sydämensä valahtavan vatsaan asti eikä tiennyt johtuiko se oppilaan läpitunkevasta katseesta vai siitä, että tuon tummanvihreät silmät ja hento ominaistuoksu tuntuivat kaukaisen tutuilta. Tähtitassu antoi kokonaan muiden oppilaiden puheen mennä kuuroille korville, kun hän tuijotti Kuutassua yhtä intensiivisesti.
"Meidän on nyt varmaan parasta palata omille paikoillemme", Opaalitassu sanoi, kun Neljän virran tammen latvasta kuului ulvaisu, mikä merkkasi kokoontumisen alkamista. Punaviirullinen parantajaoppilas lähti hieman vastahakoisesti muiden tovereidensa mukaan ja kääntyikin katsomaan vielä taakseen katsoakseen valkoturkkista oppilasta, vain huomatakseen että tuo oli myös kääntynyt katsomaan häntä. Mustanharmaa naaras käänsi katseensa nopeasti eteensä ja puikkelehti Surutassun perässä Ketunkynnen ja muiden parantajien luokse juuri kun Sulkatähti avasi suunsa. "Hiljaisuutta kiitos! Noin... Hyvät kanjonin kissat, tervetuloa Neljän virran tammen kokoontumiseen! Mukava nähdä noin monta uutta kasvoa paikalla... Mutta jos muut päälliköt vain sallivat niin voisin aloittaa Nummiklaanin asioilla... Kiitos."
Tähtitassu kuunteli tarkkaavaisena päällikkönsä sanomisia, mutta huomasi sivusilmällään miten Ketunkynsi värähti muutamassa kohdassa hopeanharmaan naaraan puheen aikana, kun tuo ääni oli kähentynyt ja selvästi ilmannut naaraan olevan jo iäkäs.
"Nummiklaani on voinut hyvin koko viherlehden. Nummet ovat olleet täynnä jäniksiä, joten kukaan ei ole jäänyt nälkäiseksi. Kuurahohde on eläköitynyt soturintehtävistään ja toivomme kaikki hänelle mahdollisimman monta rauhallista päivää klaaninvanhimpiemme seurassa. Lisäksi olemme saaneet uuden soturin riveihimme, Hopeakaiku toimi Saarnihännän oppilaana. Ja olemme myös saaneet uusia kasvoja leiriimme, Ratamopentu syntyi Valkotäplälle noin puoli kuuta sitten. Olemme myös tehneet reviirimme länsiosassa kaksijalkahavainnon. Kaksijalka ei onneksi käynyt rajamme yli, mutta kuten joka viherlehti, ne käyvät uimassa ja kävelemässä järven luona. Uskon, että he eivät ole tälläkään kertaa vaaraksi meille. Lisäksi tahdo ilmoittaa, että olemme erottanut entisen soturimme Leopardilaikun Nummmiklaanista tappoyritykseni takia. Hän on erittäin vaarallinen, enkä suosittele minkäänlaista kontaktinottoa häneen. Nummiklaani ei katso pahalla, jos joku käy hänet surmaamassa", Sulkatähti huusi ja kääntyi sitten antamaan puheenvuoroa seuraavalle päällikölle. Aukiolla kuitenkin henkäiltiin ja supistiin, tämä oli aika tapa aloittaa kokoontuminen.