"Minun on lähetettävä partio Vuoristoklaaniin selvittämään asioita Aaltotähden kanssa. Jaksaisitko käydä keräämässä Kanijalan, Varjoturkin ja heidän oppilaansa pesämme eteen, lähden heidän kanssaan Vuoristoklaaniin", Ututähti kuiskasi Tammisydämelle, joka nyökkäsi ja poistui heidän pesästään yhä hälinäiselle leiriaukiolle. Hiiriturkki oli saapunut hieman oranssiturkkisen soturittaren jälkeen Päällikön pesään kertomaan asiaa, minkä Tammisydän oli kumppanilleen jo ehtinyt kertoa. Ututähti oli ottanut asian vakavasti, sillä kokoontumisyö olisi tänään eikä Puroklaanin ja Vuoristoklaanin sopinut tavata selvittämättömillä väleillä siellä. Varapäällikkö oli vielä jäänyt pesään kuuntelemaan lisäohjeistusta valkoturkkiselta naaraalta, kun Tammisydän hipsi leiriaukiolla ja keräsi kumppaninsa mukaansa haluamat kissat kokoon.
"Jäätte täksi päiväksi Hiiriturkin vastuulle, yritämme palata takaisin ennen pimeää", Ututähti ilmoitti vielä koko klaanille, ennen kuin katosi pienen partionsa kanssa kaislatunneliin. Oranssiturkkinen soturitar katseli heidän peräänsä, ennen kuin kääntyi Hiiriturkin puoleen, joka alkoi jakamaan päivän partioita.
"Puronlaulu, johda sinä metsätyspartiota. Ota mukaasi Kotkamieli, Ketturoihu ja Loistetassu", varapäällikkö ohjeisti. Tammisydämen korvat pomppasivat pystyyn Loistetassun nimen maininnasta ja hän etsikin mustaturkkista oppilasta katseellaan. Turkoosisilmäistä naarasta harmitti hieman, sillä ei ollut käynyt juurikaan juttelemassa tuolle sinä lyhyenä aikana, kun kolli oli heidän leirissään asustellut. Siniset silmät tavoittivat Tammisydämen turkoosit ja he molemmat heilauttivat toisilleen häntää tervehdyksenä, kun Loistetassu kipitti mestarinsa Puronlaulun luokse.
"Sitten Sädetaivas, johdata päivän rajapartio. Käykää uudestaan Vuoristoklaanin raja läpi ja merkatkaa rajaviivat normaaleille kohdilleen. Vuoristoklaani on saattanut hätäpäissään käydä merkkailemassa uudet rajat, mutta annatte asian vain olla ja häädätte tunkeilijat normaaliin tapaan. Rajamerkinnät eivät muutu ennen kuin olemme saaneet kummankin klaanin päällikön sanan asiasta. Ota mukaasi Räntäturkki, Tammisydän ja Valkotassu", Hiiriturkki jatkoi. Oranssiturkkinen soturitar käänsi katseensa pois Loistetassusta ja alkoikin sitten etsiä Sädetaivasta. Kieltämättä naaraan turkkia kutkutti, hän ei ollut vielä kertaakaan ollut ottanut yhteen kenenkään muun klaanin jäsenen kanssa ollessaan Puroklaanissa, olisiko ensimmäinen kerta tänään?

Sade ropisi lehtipuiden vielä vihreitä lehtiä pitkin Tammisydämen ja hänen seurassaan olevan partion niskaan, kun he kävelivät Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajaa kohti Tulikammiota. Rajamerkinnät olivat ennallaan, eivätkä vuoristoklaanilaiset olleet yrittäneet vielä tulla hamuilemaan lisäreviiriä Puroklaanin puolelta.
"Se joki oli tosiaankin paljoen leveämpi sitten viimenäkemän", Räntäturkki huomautti vuoristosta alas jokeen laskeutuvan veden kohinan kantautuessa korviin aikaisemmin kuin normaalisti. Tammisydän kurkotti kaulaansa nähdökseen puiden läpi, josko jokea näkyisi rajalle asti, mutta sentään niin pitkälle vesi ei vielä yltänyt.
"Tämän neljäsosakuun on satanut nyt niin ankarasti, että vuoristossa pauhaavat solat ovat varmasti äärimmäisen täysiä, joten kaikki se vesi laskeutuu paljon kovemmalla voimalla ja isommalla määrällä alas kanjoniin, kulkien meidän reviiriemme jokia pitkin järveen", Sädetaivas selitti ja loi lempeän hymyn Valkotassulle. Kermanvaalea soturitar ei selvästikkään halunnut säikäyttää oppilastaan kertomalla kuinka ylitse tulvivat joet olisivat vaarallisia normaalia kovemman virtauksensa kanssa, varsinkin kun Puroklaanin reviiriä halkoivat niin monet vesipolut. Tammisydän huomasi kuitenkin Räntäturkin luovan häneen huolestuneen katseen, mihin oranssiturkkinen soturitar vastasi vain puristamalla huulensa yhdeksi viivaksi. He lähestyivät Tulikammiota ja juuri ollessaan aikeissa kääntyä kulkemaan jokea kohti, Sädetaivas pysäytti heidät.
"Haistatteko tuon?" Hän kysyi haistellessaan ilmaa, tietenkin kovaan ääneen veden pauhun ollessa niin kova. Turkoosisilmäinen naaras raotti suutaan saadakseen paremmin selkoa hajuista ympärillään. He levittäytyivät hieman ja ottaessaan muutaman askeleen lähemmäs vuoristoa, Tammisydän sai vainun jostakin. Hän lähti nopeaa vauhtiaan liikkeelle saadakseen paremman vainun ja kiihdytti juoksuksi haistaessaan yhden sijasta monta, mädän ja veren sekaan sekoittuvien kissojen hajuja. Suurinta osaa hän ei tunnistanut, mutta yhden hän oli varmasti haistanut jossakin aikaisemmin.
*Luuklaani!* Oranssiturkkinen soturitar tajusi, kun muuta puroklaanilaiset lähtivät hänen peräänsä karvat pystyssä ja kynnet esillä. Hajut voimistuivat mitä lähemmäs vuoriston juurta hän pääsi ja löytäessään kapean aukion pusikkojen välissä, jotka veivät pientä rinnettä alas aukiolle, hän hiipi sen läpi ja kohtasi näyn mitä ei osannut odottaa. Monta Luuklaanin kissaa oli kerääntynyt aukiolle, osa kantaen sammalia ja risuja pesiltä näyttäviin kekoihin, osa näytti kalvavan riistakasasta eläimiä, ottaen noiden luut talteen. Tämän täytyi olla Luuklaanin leiri!
*Mutta mitä se tekee näin alhaalla, eikö leiri ollut huhujen mukaa ylhäällä vuoristossa, Tulikammion lähellä?* Tammisydän ihmetteli, mutta seuratessaan kissojen rakennustöitä hänen ajatuksensa varmistui. Kyllä. Leiri se oli, vaikkakin hieman keskeneräinen vielä.

Jääsilmä istui hiljaa aukiolla ja seurasi katseellaan hieman hätääntyneiden klaanitovereidensa supattelua. Soturitar siirsi katseensa klaanitovereista tassuihinsa, jotka olivat litimärät, leiriaukion ollessa viiksenmitan korkuisen veden peittämä. Vesi valui leirin suuaukosta ja leirin seinämästä aukiolle, mistä se jatkoi matkaansa aukion reunalla olevalle pudotukselle, valuen siitä kallioseinämää pitkin alemmas. Naaras yritti olla ajattelematta tilannetta missä vettä yhtäkkiä ryöpsähtäisi vuoren huipulta alas leiriin, huuhtoen jokaisen aukiolla olevan harjanteen yli kuolemanpudotukseen. Niinpä hän keskitti katseeensa Kuolontähteen, joka seisoi Luukummun päällä, keskustellen kiivaasti Mustakipinän ja Ohramyrskyn kanssa. He näyttivät saavan keskustelunsa juuri parahiksi valmiiksi, koska sen jälkeen päällikkö kajautti koko klaanin koolle. Se ei olisi ollut kuitenkaan tarpeellista, sillä aika lailla jokainen luuklaanilainen oli jo kuuloetäisyydellä mustasta naaraasta.
"Kuten huomaatte, leirimme ei ole enää turvallinen asumispaikka. Te jotka haluatte pitää terveytenne, älkää liikkuko lähelläkään harjanteen reunaa. Lähden etsimään uutta leiripaikkaa sotureiden kanssa, minkä jälkeen tulemma hakemaan tarvittavat rakennusmateriaalit sun muut täältä. Mukaani nyt tulevat Käärmeenisku, Matukka, Arpikynsi ja heidän oppilaansa", Kuolontähti ohjeisti ja hypähti sitten alas Luukummulta, hänen partiojoukkonsa heti ympäröiden hänet. Jääsilmä katseli kuinka he lähtivät leiristä. Soturitar kääntyi ja lähti tunnelia pitkin takaisin sotureiden pesään oman sammalpetinsä luokse, Ohramyrskyn metsästyspartion kokoonpanohuutojen hukkuessa muiden kissojen supatukseen tilanteesta.
*Kiitos tästäkin Pimeydenmetsän henget!* Naaras kiitti sarkastisesti löytäessään pesänsä litimärkänä ja löi sammalpedin mytylle, potkien sen pesän nurkkaan, vesi oli valunut jo sisälle pesäluoliin asti. Pesässä oleva luuklaanilainen hätkähti Jääsilmän yhtäkkistä raivokohtausta. Muutama kissa käveli punaoranssin kissan perässä ja kirosi ääneen huomatessaan heidänkin joutuvan nukkumaan märillä pedillä. Sinisilmä asettautui ainoalle kuivalle paikalle pesässä ja alkoi tuhoutuneena pesemään itseään. Luuklaani ei ollut pitkään aikaan ollut näin huonossa kunnossa,

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Sulkatähti raakkui vanhuuden lähentämällä äänellään. Tähtitassu nosti katseensa kerälle kieputtamastaan hämähäkinseitistä ja kipitti ulos Ketunkynnen ja Yötuulen vanavedessä. Koko Nummiklaani tiesi syyn kokoukselle, tänä yönä olisi Neljän virran tammen kokoontuminen ja jokainen kissa halusi kuumeisesti tietää pääsisikö mukaan tapaamaan muiden klaanien jäseniä. Parantajat tietenkin lähtisivät osaksi jokaista kokoontumista, mutta parantajaoppilas ei voinut olla tuntematta pientä jännityksen pistoa rinnassaan. He jäivät odottamaan klaanin paikallesaapumista pesänsä eteen ja vanhempi parantaja alkoi aikansa kuluksi selvittelemään pörröistä häntäänsä, joka tuntui takkuuntuvan todella helposti risuja ja yrttejä täynnä olevassa pesässä. Kolme naarasta saivat usein aikansa kuluksi olla selvittelemässä toistensa sotkuisia turkkeja.
"Tänä yönä kokoonnumme taas kerran Neljän virran tammella. Kokoontuminen on rauhaisa ja Tähtiklaanin valvovan katseen alla tapahtuva, joten minkäänlainen eripura muiden klaanien jäsenten kanssa ei ole sallittua. Mukaani minun ja Liekkitaivaan lisäksi lähtee Ketunkynsi, Tähtitassu, Kaniinisydän, Hämähäkkijalka, Varjokukka, Kirkasaamu, Taivashäntä, Omenakukka, Lehtijalava, Karsioksa, Tiikeritassu, Naakkatassu ja Nummitassu. Syökää nopeasti, lähdemme auringonlaskun aikaan", Sulkatähti huusi nummiklaanilaisille ja sitten varovaisin ja jäykin liikkein hypähti pois Seinämäkiveltä. Tähtitassu käänsi hämmästyneen ja ihmettelevän katseensa kahteen mestariinsa. Päällikkö ei ollut lausunut Yötuulen nimeä kokoontumiseen lähtijöissä.
"Eikö Yötuuli tule mukaamme?" Parantajaoppilas kysyi ihmeissään. Ketunkynsi hätyytteli mustavalkean naaraan takaisin heidän pesälleen jatkamaan hommiaan, minkä jälkeen vanhempi parantaja ohjasi oppilaansa leirin suuaukon lähettyville, mihin muutkin kokoontumiseen lähtijät alkoivat kerääntyä.
"Sovimme Yötuulen kanssa että käymme vuorotellen kanssasi parantajien sekä Neljän virran tammen kokoontumisissa. Minä vien sinut nyt kaksi kertaa, ensin klaanien kokoontumiseen ja sitten parantajien kokoontumiseen ja hän vie sinut seuraavat kaksi kertaa", oranssinruskea naaras naukui.

Sinitassu katseli kauhistuneena Kuutamoklaanin leirin lähettyvillä pauhaavaa jokea, joka näytti raa'asti turmelevan tiellään olevaa luontoa. Pienet pensaikot ja oksistot repeytivät juuriltaan ja lähtivät virran mukana Kohti Neljän virran tammea, jättäen jälkeensä vain vuoristosta kuuluvan laskeutuvan veden pauhun. Oppilas oli kerran aikaisemmin käynyt joella ja vaikka Mustalampi oli jo silloin sanonut vedenpinnan näyttäneen nousseen hieman ja selittäneen syynä olevat rankkasateet, joki ei todellakaan ollut näyttänyt tältä. Se virtasi niin voimakkaasti ja oli varmasti leventynyt useamman ketunmitan. Ei mikään ihme, että Tihkutäplä ja Yötassu olivat miltei hukkuneet sinne molemmat.
"Karua, eikö?" Syvä murahdus kuului Sinitassun takaa ja hän kääntyi säikähtäen ympäri. Puiden varjojen lomassa seisoi tumma hahmo ja hetken tirkisteltyään naaras tunnisti tuon Ruostehallaksi, Tihkutäplän veljeksi. Soturin vihreät silmät kävivät joen toisesta päästä toiseen ja jäivät sitten veden pinnasta törröttävän kiven kohdalle. Saman kiven kohdalle millä Tihkutäplä oli pyristellyt pitääkseen itsensä ja Yötassun hengissä. Oppilas ei muistanut oliko kolli ollut joella seuraamassa tapahtumia vai kuullut niistä vasta kun pelastetut olivat palanneet takaisin leirin. Naaras oli itse ainakin pinkonut paikalle Vääräsydämen ja Mustalammen vanavedessä, kun tieto heidän pentunsa vaarasta oli yltänyt leiriin.
"Mmmm... On. Onneksi Tihkutäplä ja Yötassu selvisivät hengissä", Sinitassu sanoi miltei kuiskaten. Hän ei voinut olla tuntematta valtavaa syyllisyydentuskaa siittä ettei ollut pystynyt itse tekemään tilanteessa mitään Tihkutäplän tai Yötassun vuoksi. Soturitarhan oli pelastanut Kuutassun ja Sinitassun hengen Luuklaanin hyökkäyksen aikana ja oppilas halusi kovasti hyvittää teon vastapalveluksena, siis millainen klaanitoveri hän olisi jos ei tekisi niin?
"Niin. Sinun olisi paras palata takaisin leiriin, ei anneta Mustalammelle enää yhtään lisäsyitä huolestumiselle."

Puropentu katseli harmistuneena, kuinka Sulkatähti antoi hännällään merkin kokoontumispartiolle lähteä leiristä. Pentua kismitti, hän oli vain muutamaa päivää vaille kuusikuinen, eikä päällikkö ollut siltikään suostunut nimittämään häntä ja Solinapentua oppilaiksi. Heillä olisi ehkä voinut olla mahdollisuus päästä tämän kuun Neljän virran tammen kokoontumiseenkin! Nyt pentujen pitäisi odotella seuraavaan täysikuuhun asti, eikä kolli tiennyt pysyisikö hän enää järjissään.
"Oletteko jo miettineet ketkä voisivat olla mahdollisia mestareita meille?" Kuupennun kysymys muille pentutarhan edustalla oleskeleville pennuille herätti tummaraitaisen kissan ajatuksistaan. Hän kääntyi ympäri ja tepasteli pesätovereidensa joukkoon. He olivat ottamassa puheeksi kiinnostavaa aihetta ja tummanharmaa kissa halusi olla osana sitä. Puropentu istahti Oravapennun ja Solinapennun väliin, nuolaisten pikkusisarensa korvantaustaa. Punaturkkinen naaras päästi hyrähdyksen ja laski häntänsä veljensä selälle. Oranssisilmäinen kissa tykkäsi tästä läheisyydestä, mitä hänen sisarensa tarjosi, se tuntui niin kotoisalta ja turvalliselta. Kollipentu ei tiennyt mitä tekisi, jos menettäisi hänet.
"Itse ainakin tahtoisin Leijonakynnen, hänellä saattaisi olla hyvät mahdollisuudet saada toinen oppilas nyt kun Murhesiipikin on jo soturi", Kuupentu jatkoi selityksiään. Keskustelun puheenaihe ei tuntunut enää yhtään niin mielenkiintoiselta ja siksi tummaraitainen kissa nojautui hieman lähemmäs vaalearaitaista kissaa, koittaen saada tuon huomion herpaantumaan keskustelusta ja keskittymään häneen. Solinapentu käänsi vihreät mantelinmuotoiset silmänsä isoveljeensä ja katsoi tuota kysyvänä. Puropennun mielen päälle oli taas ilmaantunut kokoontuminen ja kuinka epäreilua oli etteivät he päässeet olemaan osana sitä. Vielä epäreilumpaa oli, että heidän hiirenaivoinen isänsä pääsisi nykyään joka kokoontumiseen eikä edes suostunut olemaan kontaktissa omiin pentuihinsa sen vertaa, että kertoisi mitä kaikkea Neljän virran tammen kokoontumisissa oli oikein tapahtunut. Kollipentu luimi korviaan ja kumartui kuiskaamaan pikkusisarelleen: "Eikö sinuakin ärsytä se että, me emme pääse Neljän virran tammen kokoontumisiin, mutta hän pääsee jokaiseen, eikä siltikään suostu juttelemaan meille edes niistä?"
Solinapennun ilme valahti ja nyt hän katsoi jo kunnolla taaksepäin Puropentuun. Vaalearaitainen pentu yritti selvästi koota ajatuksiaan asiasta yhteen ja sanoa ne ulos sellaisessa muodossa mikä ei vähättelisi tummaraitaisen kissan tunteita, mutta ei samalla sanoisi pahaa sanaa heidän isästään. Tummanharmaa kissa nielaisi hymähdyksensä, hän ei ymmärtänyt miten hänen sisarensa oli koko heidän elämänsä ajan yrittänyt vähätellä sen kirppukasan tekoja.

Seittipentu oli palannut takaisin pentutarhaan syömään aamupalaa emonsa Unikkokukan ja sisarensa Katajapennun kanssa. Heidän viereisellä makuualustalla söivät Voimasydän ja Yöpentu, jotka eivät tuntuneet juuri lainkaan juttelevan toisilleen. Kollipentu sen sijaan oli tivannut koko aamun emoltaan syytä sille, miksi Aaltotähti ei ollut halunnut rajatilkkua Puroklaanilta. Kuningatar oli aluksi selittänyt ettei Vuoristoklaani vielä tarvinnut lisää metsästysaluetta, milloin mustaraitainen kissa oli alkanut vinkumaan siitä miten kuulemansa mukaan lehtikatona jokainen riistanpalanen olisi klaanille tärkeä ja reviiritilkku varmasti tarjoaisi lisäriistaa. Kun tummajuovainen naaras - alkaen jo tympääntymään poikansa vänkäämiseen - sanoi että Aaltotähti olisi se kissa joka näistä asioista päätti, eivät he, oli vaaleanruskea kissa vaatinut päästä näkemään päällikkönsä ja kertomaan tuolle miten klaania oikeasti kuului johtaa.
"Älähän hupsuile. Ensimmäisenä kertana kun sinä pääset juttelemaan Aaltotähdelle on soturimenojesi lupaus-vaiheessa", Unikkokukka maukui ja yritti sukia kohtaa Katajapennun kylkikarvoituksessa suoraksi. Seittipentu katsoi silmät viirussa emoaan, eikö tuo muka uskonut etteikö hän pääsisi aikaisemmin Aaltotähden puheille vai? Kollipentu viskaisi tassullaan vuoristosopulin rippeet päin pentutarhan kallioseinämää, saaden vastauksena vihaisen sähinän molemmilta kuningattarilta. Tummajuovaisen naaraan kasvoilla oli sydämenlyönnin ajan hämmentynyt ilme, joka sitten muuttui hyvin vihaiseksi. Kääntäessään katseensa Voimasydämeen, tuo näytti todella tympääntyneeltä. Mustaraitaisen kissan teki mieli näyttää valkoruskealle naaraalle kieltään, tuon ei tarvitsisi puuttua asioihin mitkä eivät liittyisi häneen millään tasolla. Hän käänsi katseensa takaisin harmaanaamioiseen kissaan.
"Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?" Unikkokukka sähisi ja katsoi poikaansa tulistuneena. Seittipentu päästi 'tsik'-tapaisen äännähdyksen ja nousi tassuilleen, tuntien emonsa polttavan katseen turkissaan. Hän ei vastaisi tuolle, ei tuollaisen loukkauksen jälkeen. Eikö kollipennun oma emo muka uskonut hänestä kasvavan nopeasti jotakin suurta? Kuinka heikkona häntä oikein pidettiin? Mustaraitainen kissa kääntyi ympäri eikä ollut edes huomaavinaankaan toisen kuningattaren nyt pöyristynyttä katsetta. Sen sijaan hän huomasi Yöpennun, joka oli seurannut tapahtumaa ihmetellen, katselevan pesätoveriaan hämmentyneenä. Se sai kismityksen vaaleanruskean kissan sisällä kasvamaan kaksinkertaiseksi. Miksi mustavalkea pentu katseli häntä noin? Eikö tuokaan muka olisi voinut uskoa hänen saavuttavan suuria ja menettävän malttiaan kun häntä epäiltiin siitä?

Kuu alkoi tekemään tuloaan taivaalle ja pimeys alkoi laskeutua kanjoniin. Katselin Pihlajanpiikin pesän edustalla tuon suuren valkoisen pallon kohoamista yötaivaalle, samalla miettien keskustelua minkä olin Puroklaanin rajalla kuullut, sekä nyt täysin selvää enneunta, minkä olin puoltakuuta aikaisemmin nähnyt. Vaikka unessani ennustuksen oli lausunut Synkkäkukka, oli siinä selvästi esiintynyt myös kaksi Tähtiklaanin kissaa. Enteessä oltiin puhuttu sateesta mikä hukuttaisi kaiken alleen, sekä kissaryhmistä jotka pelastaisivat kanjonin ja sen asukkaat. Ja minun olisi tarkoitus auttaa heitä. Mutta miten ihmeessä? Kyseessä olisi tietenkin klaaneihin kuuluvia kissoja, enkä minä ole ollut osana klaania moneen vuodenkiertoon. Miten pystyisin luopiona, klaaneista katsottuna kanjonin toisella puolella asuvana auttamaan yhtään ketään? Ellen sitten...
- Pihlajanpiikki! Huusin pitkäaikaisen ystäväni pesästä luokseni. Tuo kurkisti viikset väpättäen kallioluolan pimennosta ja veti keuhkoihinsa raikasta, mutta lämmintä yöilmaa. Viitoin erakkoa luokseni, asiani pitäisi vielä tällä hetkellä pysyä vain meidän välisenä. Tuo tassutti luokseni, lipoen huuliltaan viimeiset riistanrippeet, mitä oli pesässä ilmeisesti juuri nauttinut.
- Sisällä olisi paljon viileämpää kuin täällä, Pihlajanpiikki kommentoi istahtaessa viereeni märälle nurmelle. Koko päivän oli taas satanut, mutta se oli loppunut näin illaksi ja itse ainakin istuin mielummin ehkä hieman lämpimässä viherlehden illassa, kun ei kerran satanut. Uskoin kollin ymmärtävän oman kantani asiaan enkä siksi kokenut tarpeelliseksi kommentoida tuon huomautukseen mitään vaan mennä suoraan aiheeseen.
- Pyytäisin sinulta jälleen kerran palvelusta, sanoin huokaisten ja käännyin katsomaan erakkoa. Tuo tuijotti minua vihreät silmät kysymyksiä täynnä, mutta antoi minun jatkaa.
- Minä näin puoli kuuta sitten unen, uskon sen hyvin vahvasti olleen Tähtiklaanin lähettämä enneuni, ja minusta tuntuu, että minun täytyisi päästä juttelemaan klaanikissojen kanssa, sanoin hiljaa siltä varalta, että joku olisi tullut takanamme sijaitsevasta pesästä meitä salakuuntelemaan. En haluaisi huolestuttaa Sydänsurua tai yhtäkään nuorempaa 'perheenjäsentämme' pelottavilla enteillä kanjonin tuhoutumisesta tai nyt minun mahdollisesta lähdöstäni klaanien alueille. Pihlajanpiikki katsoi minua hetken vaikeasti luettavalla ilmeellä, mutta nyökkäsi sitten.
- Sille oli syynsä miksi sinut alunperin valittiinkin Luuklaanin parantajaksi, muistan kuinka jo oppilasaikoina kerroit kaiken maailman enteistä sun muista vaaroista, mikä klaania olisi vastassa. Joten kerro, miten haluat meidän toimivan?

//Elii lähetän Koston tiedustelemaan tästä enteestä, että voin ite jatkaa tästä tai halutessaan joku muu voi pistää kissansa löytämään Koston jonkun klaanin reviiriltä.^^

Tunsin lämpimän iltatuulen turkillani, kun kokoontumispartiomme juoksi nummien halki kohti Neljän virran tammea. Pistin heti huomiolle, ettemme juosseet sitä normaalia vauhtia, vaan liikuimme selvästi hitaammin. Klaaninvanhimmat, jotka yleensä vain hölköttelivät partion hännillä näyttivät pysyvän hyvin muun partion mukana. Vaikka en sitä itselleni olisikaan halunnut myöntää, tiesin syypäänä olevan Sulkatähden. Tuo aikaisemmin niin vikkelästi ja sulavasti kulkeva päällikkö ei vaikuttanut enää jaksavan juosta yhtä nopeasti, kuin aikaisemmin ja kuulin hänen puuskuttavan hengästyneenä. Pidin vauhtini naaraan juoksun mukaisena, pysyen tuon rinnalla, enkä askeltakaan hänen edessään. Kyllä minulla sen verran kunnioitusta riitti tuolle kissalle. Pääsimme reviirimme reunalle ja ylitimme joen, minkä jälkeen Sulkatähti antoi hännällään merkin pysähtyä.
- Ongelmia? Kuiskasin hopeanharmaalle kissalle, joka katseli tarkkaavaisena Neljän virran tammen rungon takana olevaa aukiota. Kuulin muiden soturien supattavan takanamme joten vilkaisin nopeasti taakseni, kohdaten Varjokukan ja Kirkasaamun katseet, jotka ymmärsivät heti ilmeeni ja sähisivät muuta partiota olemaan hiljaa. Käänsin katseeni takaisin päällikköön, joka ei ollut tuntunut edes huomaavan epäilevää kuiskintaa.
- Olemme viimeisiä. Eli aikaa rupattelulle ei ole. Mennään, naaras vierelläni tuhahti ja viittoi hännällään muuta partiota seuraamaan häntä. Nyökkäsin huulet yhdeksi viivaksi puristettuina. Tämä oli varmaankin ensimmäinen kerta sitten ikuisuuksiin, kun Nummiklaani on saapunut kokoontumiseen viimeisenä. Partiomme kiersi yhtenä jonona Neljän virran tammen toiselle puolelle, hypähdellen jokien yli kiviä käyttäen ja siten saapuen aukiolle, joka toden totta oli täynnä kissoja. Kaikkien klaanien kissoja. Sulkatähti antoi partiollemme luvan hajaantua ja lähti sitten kanssani kiertämään tammen juurakkoa kohti, missä muuta varapäälliköt odottivat. Kolmen muun klaanin päälliköt istuivat jo tammen alimmilla oksilla, jutellen keskenään, katseet kuitenkin meissä.
- Joet olivat leveämpiä kuin viime kerralla, päällikkö naukui hiljaa meidän lähestyessä juurakkoa. Siirsin katseeni tammen oksastosta naaraaseen ja siristin silmiäni. En ollut kiinnittänyt ollenkaan huomiota ylittämiimme jokiin, mutta nyt takaperin muistellessani pystyin kyllä huomaamaan veden määrän lisääntyneen. Mutta joethan yleensä tulvivat aikaisin hiirenkorvasta, eivät viherlehden lopulla, eikö niin?

Mustakynsi veti muutamaan kertaan henkeä, ennen kuin ilmaisi Varistähdelle olevansa tuon pesän suuaukolla. Hänen päässään myllersi ja vatsa tuntui kummallisen tyhjältä. Tai eihän soturitar ollut saanut syötyä aamupalaakaan vielä, vaikka nyt hänen kuuluisi syödä paljon useammin ja enemmän pentujen takia. Naaras oli yksi iso vihan, sekavuuden ja huonon olon sekasorto ja hänen oli todellakin pinnisteltävä saadakseen naamalleen neutraalin ilmeen, kun päällikkö kutsui hänet sisään pesäänsä. Mustavalkea kissa asteli pimeään kivenhalkeamaan ja pidätteli irvistystä, kun Varistähden ominaistuoksu täytti hänen aistinsa.
- Mustakynsi, siitä on jo aikaa, kun viimeksi näimme, päällikkö naurahti aamiaisensa lomasta. Mustakynsi tunsi kiukun kihisevän suonissaan, kun hänen mieleensä välähti muisto heidän viimetapaamisestaan muutama kuu takaperin. Tapaamisesta, mikä oli johtanut soturittaren nykyiseen tilaan. Hän sai kuitenkin myötäilevän hymähdyksen ilmoille ja päätti mennä muitta mutkitta asiaan. Mitä vähemmän hänen tarvitsi tässä pesässä olla, sen paremmin suunnitelma tulisi sujumaan.
- Kuule, meidän pitäisi jutella, mieluusti jossakin muualla kuin täällä, missä uteliaita korvapareja on joka puolella, Mustakynsi maukui ja kääntyikin katsomaan taakseen, kuin varmistaakseen ettei kukaan ollut seurannut häntä pesään. Varistähti kurtisti kulmiaan ja soturitar kumartui lähemmäksi kuiskaamaan tuon korvaan syötin, johon päällikön pitäisi vain tarttua.
- Olen tiineenä, mutta Lehtikuun mukaan on joku ongelma. Hän on sopinut tapaavansa meidät molemmat joen pohjoispuolella keskustellakseen asiasta vain meidän kesken.

Lumisydän tepasteli leirissä, ajatuksissaan käydä katsomassa sisartaan Aamutäplää ja tuon pentuja. Pentutarhan katon korjaamisessaoli mennyt kaksi auringonkiertoa, sillä ensimmäisenä korjauspäivänä oli puhjennut uusi kaatosade ja korjaukset jouduttiin lakkauttamaan hetkeksi. Nyt katto oli kuitenkin taas kunnossa ja astuessaan sisään soturi oli tyytyväinen kun ei tällä kertaa saanut vesipisaroista niskaansa. Maidon ja pentujen tuoksu täytti hänen aistinsa, kun kolli teki tietään syvemmälle pesään. Hän oli astua sammalpallolla leikkivän Hopeapennun päälle, mutta sai väistettyä ajoissa, kun pentu päästi leikikkään kiljaisun. Harmaalaikukas kissa pääsi sisarensa sammalpedille ja kosketti tuon poskea tervehdyksenä.
"Hei", hän maukaisi ja suoristi selkänsä, kun Aamutäplä ei tuntunut noteeraavan veljeään ollenkaan. Lumisydän kurtisti kulmiaan, kun ei saanut vastausta tervehdykseensä ja kääntyi katsomaan ympärilleen. Oliko jotakin sattunut? Yksi pesässä oleskelevista kuningattarista, Tuulisydän, viittoi soturin luoksensa ja kuiskasi sitten Kotkamielellä ja Aamutäplällä olleen äskettäin riita, mikä oli näyttänyt pahoittaneen kuningattaren mielen kunnolla. Sen sijaan, että kolli olisi mennyt lohduttamaan siskoaan, hän suuntasi ulos pentutarhasta. Harmaalaikkuinen kissa tiesi ettei ollut parhaimmasta päästä, kun puhuttiin terapeuteista tai riidanratkaisijoista. Hänen emonsa oli enemmän tuota tyyppiä ja saisi loihtia tyttärensä surut pois. Ulos astuessaan Lumisydän näki oppilaansa Jalotassun.
"Saat tänään pitää vapaapäivän!" Hän ulvaisi saadessaan katsekontaktin oppilaaseensa, olihan tuo ahkerasti ollut mukana kaksi päivää pentutarhan korjaamisessa japäälle käynyt vielä harjoittelemassa ja prtioimassa. Harmaaturkkisen kollin ilme kirkastui ja hän heilautti häntäänsä innokkaana, kutsuen sitten Henkitassua luokseen. Vanhemmilla oppilailla oli lupa lähteä hetkeksi yksin tutkimaan reviiriä, kunhan ensin ilmoittivat asiasta mestareilleen. Lumisydämellä oli sellainen tunne, että Jalotassu halusi nyt hyödyntää tätä lupaa.