"Miksi? Kuka?"
Jääsilmä huokaisi. Tätä hän oli pelännytkin, Kuolontähden ärsyyntyvän siitä, että hän oli kutsumatta saapunut parantajan pesälle eikä pyynnöstä ollut lähtenyt pois. Mutta soturitar halusi saada vastauksen tuolta.
"Sinun on kerrottava kaikki Tulikammion tilanteesta-", punaoranssi naaras aloitti, mutta päällikkö katsoi häntä niin julmasti, että sinisilmän oli pakko alistua eikä sanonut lausettaan loppuun. Pikimusta naaras katsoi häntä läpitunkevasti. Jääsilmä nielaisi ja mietti kuumeisesti mitä seuraavaksi sanoisi, että tilanne saataisiin leppymään. Tilanteesta ei kuitenkaan päässyt enää pois.
"Painu tiehesi", Kuolontähti huudahti ja säikähtäneenä soturitar kääntyi kannoillaan ja kipitti ulos, takaisin leiriaukiolle.

Parantajan pesältä kantautui Varpuskynnen kiljuntaa, kun tuo joutui kokemaan synnytyksessä aiheutuvaa suurta kipua. Jääsilmästä tuntui oudolta ajatella miten pennut olivat matkalla tähän maailmaan, vaikka muutama kuu sitten tuskin olivat edes olemassa. Ohramyrsky näytti kävelevän edestakaisin parantajan pesän edessä, selväsi huolissaan ystävättärensä voinnista.
"Näen sen!" Mustakipinän naukaisu kuului leiriaukiolle asti. Soturitar luimi korviaan ja lähti kävelemään pois leiriaukiolta.
*Tuntuu väärältä olla kuuntelemassa.* Jääsilmä ajatteli, mutta oli sitten törmätä Käärmeeniskuun, joka kantoi outo ilme kasvoillaan ja mukanaan... yrttejä? Mistä lähtien tuo luottosoturi oli auttanut parantajaa, kolli vaikutti sellaiselta luuklaanilaiselta, jonka mielessä ei olisi ikinä käynyt parantajan pesään astuminenkaan.

"Mutta minä en ymmärrä, jos sinä sait yksiksesi kiinni haukan, millä pystyy ruokkimaan useamman kissan ja jonka sulat ovat loistavia kylmän eristämisessä, miksi ihmeessä sinua rankaistiin siitä?" Kaunotassu sähisi järkyttyneen oloisena sen jälkeen, kun Tuhkakajo oli kertonut oman oppilasaikansa suurimmasta löylytyksestä minkä oli saanut. Nuori soturi hyrähti huvittuneena nuollessaan oppilaan niskaa, yrittäen kuivatella tuota ja samalla saada naarasta hieman rauhoittumaan.
"Minäkin muistan sen, emo oli aivan hysteerinen ja veteli sinua kunnolla pitkin korvia", Pikkukotka nauroi, kuitenkaan katsomatta kolon perällä makoileviin Tuhkakajoon ja Kaunotassuun, vaan pitäen katseensa tarkasti sateisessa metsässä.
"Juu ja Myrskytuuli piti minulle senkin päälle vielä kunnon saarnan ja uhkaili ettei minusta tulisi soturia ennen seuraavaa lehtikatoa", tummanharmaa nuori soturi naurahti ja katsahti oppilaaseen, joka yhä vihreät silmät ymmyrkäisinä tuijotti häntä. "Tuollaisen uroteon takia sinusta olisi pitänyt tehdä soturi etuajoissa!"
Tuhkakajo hymyili ja kosketti kuonollaan tuon kuononpäätä, molempien väräytellen viiksiään huvittuneena.
"Nuorena kissana sitä luuleekin, että mikä tahansa urotyö antaisi sinulle klaanin keskuudessa mainetta, kunniaa ja soturinimityksen, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Vaikka tuollainen tapahtuma antaakin hyvää osviittaa kissan kyvykkyydestä ja taidoista, se myös kertoo kuinka vastuuntuntoinen, varovainen ja ajatteleva hän on. Sen haukan napatessani olin varomaton ja riskeerasin henkeni, mikä osoitti etten ollut vielä niin kypsä ajatusmaailmaltani soturiksi. Katsos soturiksi pääseminen ei riipu ainoastaan metsästys- ja taistelutaidoistasi, vaan myös kyvystäsi ajatella rationaalisesti ja tehdä päätöksiä, mitkä eivät saata sinua tai muita vaaraan. Soturina sinun tehtäväsi on suojella että klaania, myös itseäsi. Joten soturi ei voisi myöskään ikinä antaa oppilaan metsästää yksinään haukkaa vuoristossa, missä kuolemanvaaran riskit ovat niin suuret", Tuhkakajo selitti ja samalla silitti hännällään Kaunotassun selkää. Oppilaan kulmat kurtistuivat ja hän laski katseensa tassuihinsa. Tummanharmaan nuoren soturin silmät tavoittivat hetkeksi hänen sisarensa, joka muotoili ja viittoi lausetta hännällään ja suullaan 'Mistä lähtien sinä olet noin viisas ollut?' Sinisilmäinen naaras näytti kieltään pikkusiskolle, joka sai vaivoin piilotettua hörähdyksen yskäyksen alle.
"Eli minun olisi pitänyt pyytää taisteluparikseni Salamatassun sijaan jotakuta aikuista?" Valkoturkkinen naaras kysyi nostaessaan katseensa takaisin Tuhkakajoon, joka nyökkäsi. "Vaikka Salamatassu olikin ok asian kanssa, oppilaan ei kuuluisi saada noin nuorella iällä tietää miltä toisen kissan aiheuttamat haavat tuntuvat."
"Paarmahehku ei olisi varmasti ikinä suostunut siihen", Kaunotassu huokaisi. Tummanharmaan naaraan kulmat kurtistuivat ja hän hymähti, saaden taas molempien kissojen katseet itseensä.
"Minusta hän vaikuttaa kissalta joka varmaan ilomielin suostuisi tuollaiseen haasteeseen. Hän on niin synkistelevä ja äksyisä, kyllä joku saisi antaa hänelle kunnolla kuonoon", Tuhkakajo jupisi ja nuolaisi muutaman kerran rinnustaansa. Pikkukotka päästi tukahdetun naurunpärskäyksen ja Kaunotassu katsoi tummanharmaata naarasta ihailun ja kauhun sekoittunut ilme kasvoillaan. "Te aikuiset olette niin outoja."

~~~

"Meidän pitäisi varmaan lähteä leiriin päin", Pikkukotka naukui vilkaistessaan Paarmahehkua levottoman oloisena. Tuhkakajo seisoi yhä Kaunotassun vierellä, antaen tuon nojata hänen vielä kosteaan kylkeensä.
"Totta", kolli urahti ja otti muutaman askeleen lähemmäs oppilastaan, joka vuorostaan peruutti kolon peräseinämää vasten. Tummanharmaa naaras vaihtoi hermostuneena katseita sisarensa kanssa, hän ei todellakaan halunnut ajautua kahden riitapukarin väliin, varsinkin kun toinen heistä olisi Paarmahehku.
"Hei Paarmahehku, jos sinä näyttäisit meille lyhyimmän reitin leiriin niin me voisimme tukea Kaunotas-" Pikkukotka yritti, mutta Kaunotassu päästi tuhahduksen ja konkkasi ulos luolasta, kiertäen mestarinsa niin kaukaa kuin vain pystyi. "En minä tarvitse apua."
Paarmahehku katsoi selvästi vihaisena oppilastaan, mutta päästi vain tyytymättömän murahduksen ja katsomatta kahta muuta naarasta, lähti hänkin kulkemaan sateiseen metsään.
"Sehän meni hyvin", Pikkukotka sanoi hiljaa heidänkin lähtiessä kävelemään kahden kissan vanavedessä. Tuhkakajo hymähti, pitäen katseensa kollisoturin mustassa niskassa.
"Olin varma, että Paarmahehku olisi ollut se siellä kolossa oleskellut kettu joka oli tuli noutamaan meitä. Säikähdin aivan kauheasti", tummanharmaa naaras naukaisi vaihtaessaan puheenaihetta. Mustaturkkinen kolli oli säikäyttänyt heidät kaikki kunnolla rynnistäessään kolon suulle ja samalla miltei murskannut Pikkukotkan alleen.
"Hän ihan varmasti naksautti selkäni, pystynköhän enää ikinä istumaan", Tuhkakajon pikkusisar valitti ja yritti kävellessään venyttää selkäänsä. Nuori soturi ei voinut olla naurahtamatta, mutta veti ilmeensä heti peruslukemille, kun Paarmahehku kääntyi katsomaan heitä tulisella katseella. Tummanharmaa naaras yritti silmänräpäyksen ajan imitoida soturin katsetta, vain että tuokin saisi tietää miltä tuntui katsoa toista niin äkäisesti, mutta kääntyi sitten katsomaan poispäin kollista. Mustaturkkinen kissa oli täysin oikeutettu olemaan vihainen oppilaalleen ja ehkä jopa Tuhkakajolle ja Pikkukotkalle, kun kumpikaan noista ei ollut tehnyt elettäkään Paarmahehkun tai parantajan paikallehakemiseksi Kaunotassun löytymisen jälkeen.
*En minä mikään vastuuntuntoisin soturi ole, kyllä sen tiedän, mutta ei ole kyllä hänkään. Päästää nyt oppilaansa tässä kelissä ulos leiristä.* Nuori soturi ajatteli, mutta sai onneksi mielensä päälle muuta, kun Kaunotassun konkkaava vauhti oli hidastunut hänen kohdalleen. Tuhkakajo käänsi siniset silmänsä tuohon.
"Hän on ihan super vihainen", oppilas mutisi ja katsoi silmät viirussa edessäpäin kulkevaa Paarmahehkua. Tuhkakajo nyökkäsi ja viittoi Pikkukotkaa hieman kiristämään tahtiaan, Kaunotassu vaikutti siltä että halusi jutella kahden kesken. Hänen sisarensa hypähteli kollisoturin rinnalle ja alkoi jutella tuolle hieman normaalia kovemmalla äänensävyllä, jotta takanakulkevien keskustelu ei kuuluisi eteenpäin.
"Kyllä hän tuosta varmasti leppyy, ei kukaan ole ikuisesti vih-"
"Ottaisin sinut mielummin mestarikseni kuin hänet", Kaunotassu niiskautti ja Tuhkakajo oli tukehtua omaan hengenvetoonsa. Hänen silmänsä sinkautuivat oitis takaisin Paarmahehkuun, eihän tuo vain ollut kuullut oppilaansa lausetta? Nuori soturi ei todellakaan halunnut olla minkäännäköinen uhka kollille, eikä myöskään todellakaan sellainen kissa joka tulisi sotkemaan muiden mestari-oppilas suhteita. Hän ei halunnut astua kenenkään varpaille.
"Hänhän on ollut ihan hyvä mestari sinulle tähän asti eikö? Voin luvata etten minä opettaisi sinulle yhtä hyviä taisteluliikkeitä kuin hän", tummanharmaa naaras yritti lepytellä lauseella lähinnä itseään, kääntäen katseena salamana Kaunotassuun, kun Paarmahehku sattui vilkaisemaan taakseen. Kaunotassu hymähti ja yhtäkkiä hän jäi seisomaan aloilleen. Tuhkakajo pysähtyi myös, ajatellen että oppilaan tassuja kivisti sen verran, että tuo halusi levähtää, mutta kääntäessään katseensa eteenpäin olivat Pikkukotka ja Paarmahehku molemmat tehneet täysikäännöksen ja kiiruhtivat nyt heidän luokseen.
"Kettu", Pikkukotka sai sihahdettua Tuhkakajon korvaan, kun tuo jo työnsi häntä lähimmän pusikon alle piiloon.

"Tähtitassu, haluatko tulla minun ja Kottaraispennun kanssa hippaan?" Kuupentu kysyi parantajien pesän suuaukolta. Tähtitassu vilkaisi pesän perällä istuvaa Ketunkynttä, joka nyökkäsi hyväksyttävästi oppilaalleen. Vaikka parantajaoppilas olisi mielellään jäänyt pesään auttamaan mestareitaan, oli päivä ollut tähän mennessä tylsä, eikä tekemistä hänelle ollut riittänyt sitten aamun jälkeen. Pieni hippaleikki pentujen kanssa varmasti nostaisi hänen viretilaansa ja palatessaan takaisin pesälle, saattaisi hänellä olla taas tekemistä.
"Joo!" Punaviirullinen naaras maukaisi ja seurasi pentua leiriaukiolle.
"Viimeinen pentutarhalla on kettu!" Kuupentu yhtäkkiä ulisi ja kaksi kissaa lähtivät juosten pentutarhan suuaukolla odottavaa Kottaraispentua kohti. Tähtitassu jäi tahallaan hieman jälkeen naaraspennusta, ja tuon ehtiessä ensimmäisenä veljensä luo, oranssiturkkinen kissa hyppäsi kollipennun päälle, paini tuon kanssa hetken ja sitten kierähti katsomaan parantajaoppilasta.
"Häähää! Tähtitassu, olet kettu!" Meripihkasilmäinen kissa ulisi ja näytti yhä retuuttavan mustamerkkistä kissaa allaan. Punaviirullinen naaras meni heidän väliinsä ja yritti erottaa painijakaksikkoa.
"Mitäs te teette?" Kuului tuttu ääni heidän takaansa ja kääntyessään Tähtitassu näki Viiksihännän kävelevän heidän ohitseen, ilmeisesti matkalla pentutarhaan. Kuupentu irtautui viimein Kottaraispennusta ja näytti nolostuneelta hänen emonsa luoden tuiman katseen tyttäreensä.
"Me leikitään hippaa!" Kottaraispentu naukaisi emolleen, joka nyökkäsi luoden ystävällisen katseen parantajaoppilaaseen - joka vastasi itsekin nyökkäyksellä - ja lähti sitten pois.
"Kuka on hippa?" Kollipentu kysyi ja katsoi vuorotellen Kuupentua ja Tähtitassua.
"Minä, ja nyt sinä olet!" Punaviirulline naaras ulvahti, tönäisi pentua edessään ja lähti sitten juoksemaan kauemmas, kuullen pentujen kikatuksen takanaan.

Sinitassu makasi oppilaiden pesässä ja katseli kuinka Aurinkotassu ja Kuutassu juttelivat tulevasta illan metsästyspartiosta ja löivät vetoa siitä kumpi heistä saisi enemmän riistaa. Ruskeamerkkisellä oppilaalla sattui olemaan vapaa ilta, vesisade oli alkanut uudestaan, joten Mustalampi ei ollut ilmoittanut heitä illan rajapartioon, he yrittäisivät huomisaamuna rajapartioon, jos sade sen heille soisi. Hän sulki silmänsä ja nukahti hitaasti, kuunnellen pesätovereidensa hiljaista juttelua ja sitä kuinka nuo lopulta mestariensa käskystä nousivat sammalpedeiltään ja astelivat ulos pesästä.

Sinitassu avasi silmänsä ja huomasi seisovansa Neljän virran tammella. Hän katseli hämillään ympärilleen, oppilas oli nähnyt aukion vain kaukaa Kuutamoklaanin rajalta eikä siis olettanut aukion näyttävän aivan siltä miltä se nyt näytti. Kääntyessään katsomaan Kuutamoklaanin rajalle päin, huomasi naaras, että rajalta alkoi valua kissoja kohti tammea. Heitä johti Varistähti. Päällikkö antoi käskyn hyökätä ruskeamerkkisen kissan kimppuun ja kuutamoklaanilaisia alkoi juoksemaan häntä kohti. Kaikki sähisivät ja huusivat sinisilmälle jotakin tuon kotikisutaustasta ja siitä, kuinka hän ei ole oikea kuutamoklaanilainen ja saisi siksi nyt kärsiä asian takia. Sinitassu lähti nopeasti juoksemaan karkuun klaanitovereiltaan ja miettimättä sen enempää, otti suunnakseen Nummiklaanin avoimen reviirin. Kun hän oli päässyt rajalle, suurin osa kuutamoklaanilaisista hellitti takaa-ajossaan ja jäi Neljän virran tammelle. Pieni kissajoukko kyllä yhä jahtasi oppilasta takaa Nummiklaanin reviirillä. Hänen keuhkonsa ja jalkansa tuntuivat olevan tulessa kaikesta siitä juoksemisesta, mutta hän ei uskaltanut pysähtyä. Kohta naaras näki edessään partollisen verran kissoja, nummiklaanilaisia, ja juoksi heidän ohitseen. Hänen klaanitoverinsa huusivat nummiklaanilaisille Sinitassun alkuperästä ja saivat jotenkin pakotettua myös pitkäkoivet hänen peräänsä. Ruskeamerkkinen kissa ei tiennyt miten ihmeessä hän pääsisi kissoja pakoon, jotka oltiin tunnettu juoksuvauhdistaan, mutta jotenkin sinisilmä ennätti Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalle, hypähti rajajoen yli ja jatkoi matkaansa, nyt jo kompuroiden, koska hänen puhtinsa oli loppumassa. Nummiklaanilaiset onneksi jäivät rajalle, mutta muutama kuutamoklaanilainen näyti yhä itsepintaisesti vielä jahtaavan häntä. Sitten, Sinitassun kauhuksi hän näki puroklaanin partion, joiden joukossa oli Varistähti, suoraan edessäpäin. Kun he näkivät oppilaan, he lähtivät häntä kohti. Naaras ei enää jakanut juosta karkuun vaan kiljaisten kaatui ja painautui maahan, kun hänen päällikkönsä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja upotti kyntensä ruskeamerkkisen kissan lapoihin. Tuo otti napakan otteen sinisilmän niskasta ja käänsi hänet selälleen. Kollilla oli kynnet esillä, kun hän painoi ne Sinitassun kurkulle.
"Me emme kaltaisiasi likaverisiä klaaniimme kaipaa. Sinä et ikinä tule olemaan oikea kuutamoklaanilainen. Siitä syystä ei sinulla ole enää syytä elää. Hyvää matkaa", savunharmaa kissa sanoi ja sen enempää oppilaan vastusteluja kuulematta viilsi hänen kurkkunsa auki.

Sinitassu heräsi äkisti ja pomppasi jaloilleen, ja meinasi heti kaatua ollessaan vielä niin sekavassa tilassa. Hän selvitteli päätään, tasasi hengitystään ja mietti unta, jonka oli nähnyt äsken.
*Oliko se jonkinlainen enneuni?* Oppilas mietti ja katsoi oppilaiden pesää, mihin oli nyt suurin osa Kuutamoklaanin oppilaista tullut nukkumaan. Kääntyisivätkö hänen klaanitoverinsa joskus myöhemmin häntä vastaan, koska hän ei ollut vereltään kuutamoklaanilainen?

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Sulkatähti naukui ja seisoi ylväänä Seinämäkiven päällä. Puropentu lampsi Solinapennun kanssa Viiksihännän ja tuon pentujen seuraan. Lähiaikoina oli ollut niin paljon nimityksiä, joista jokaisena pentu oli luullut viimeinkin pääsevänsä oppilaaksi sisarensa kanssa. Onni ei kuitenkaan ollut vielä osunut heidän kohdalleen, vaikka he olivat vain muutaman päivän vajaa kuusi kuuta. Tämä olisi jälleen kerran toinen soturinimitys ja koko pentutarha saisi taas odottaa ties kuinka monta päivää ennen seuraavaa nimitystä.
"Oppilaiden pesä on varmasti tyhjillään silloin kun me viimein päästään sinne", Puropentu maukui pikkusisarelleen, joka päästi myötäilevän naukaisun. Viiksihäntä käänsi katseensa heihin tuimana, viittoen pentuja pitämään suunsa supussa nimitysmenojen ajan.
"Hyvä Nummiklaani! Ennen lehtisateen tuloa pääsemme toivottamaan vielä yhden soturin joukkoomme, minkä jälkeen teidän kaikkien työpanosta tullaan tarvitsemaan. Kanit hupenevat kylmien säiden saapuessa ja tarvitsemme lehtikatoa varten mahdollisimman monta taitavaa metsästäjää partioihimme. Tuulitassu on Koivuturkin mukaan kasvanut loistavaksi ja nopeaksi metsästäjäksi, joten hänen on aika saada soturinimensä", Sulkatähti huusi vanhuuden kähentämällä äänellä ja viittoi oppilasta astumaan eteenpäin. Kollipentu katseli ympärilleen ja oli yllättynyt siitä kuinka monen kissan kasvoilla oli kuitenkin innokas ilme, he vaikuttivat olevan aina valmiita toivottamaan uusia sotureita joukkoonsa.
"Pyydän Tähtiklaania kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ankarasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tuulitassu, lupaatko suojella Nummiklaania jopa henkesi uhalla?" Päällikkö huusi ja nyökkäsi Tuulitassun vastatessa 'lupaan'.
"No siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta annans inulle soturinimesi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Tuuliturkkina. Sinua arvostetaan ystävällisyytesi ja avuliaisuutesi takia ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi!" Hopeanharmaa naaras huusi ja hyppäsi pois Seinämäkiveltä. Hänen takajalkansa pettivät alta, mutta onneksi hän pääsi kumminkin ylös ilman muiden apuja, ja kävi koskettamassa uuden soturin otsaa, tuon nuolaistessa Sulkatähden lapaa.
"Tuuliturkki, Tuuliturkki!" Kissat alkoivat huutaa Tuuliturkin uutta nimeä. Puropentu oli iloinen Tuuliturkin puolesta, mutta pettynyt omasta puolestaan. Hän palasi takaisin pentutarhaan makaamaan ja mököttämään. Pentu ei ehtinyt kauaa olla itsekseen, kun hurraahuudot hiljenivät ja pesän ulkopuolelta alkoi kuulua puhetta. Hän höristi korviaan.
*Nehän puhuvat minun ja Solinapennun oppilasnimityksestä!*

Seittipennun silmät lensivät auki. Hän oli havahtunut märän tunteeseen ja noustessaan tokkuraisena jaloilleen hän tunsi toisen puolen kasvoistaan, sekä kaulastaan ja lavastaan olevan litimärkä. Pentu oli yön aikana kierinyt nukkumaan puoliksi kalliopinnalle sammalpediltä emonsa ja sisarensa viereltä ja nyt istua kyhjötti vesilammikossa, mikä oli pentutarhaan asti ulkoa valunut. Unikkokukka, eikä kukaan muukaan pentutarhan asukki tuntunut heräävän, vaikka pesän ulkopuolelta kyllä kuului ääniä. Eikä mennyt kauaakaan, kun muutama tumma hahmo saapui pentutarhaan sammalia suussaan kantaen.
"Kastetassu, kuivaa sinä lattiaa niin minä yritän saada jonkinlaista patoa suuaukolle... Ai huomenta Seittipentu", Mustatassun naukaisu kuului suuaukolta. Oli vielä niin pimeää, eikä Seittipentu ollut vielä tottunut silmiensä käyttöön pimeässä, joten hän ei kunnolla nähnyt kumpi hahmoista oli häntä tervehtinyt oppilas. Kollipentu ei vastannut, huiskautti vain häntäänsä ja askelsi oppilaskaksikon ohi leiriaukiolle.
"Oppilaat saavat käydä keräämässä lisää sammalta pesien vuoraamiseen, ettei vesi pääse helposti valumaan suuaukoista sisälle. Hoitakaa ensiksi pentutarha, klaaninvanhimpien ja parantajien pesä, siirtykää sitten muihin, sotureiden pesän voi vuorata myöhemmin. Toimikaa vauhdilla, vettä ei saa kerääntyä enää yhtää enempää leiriin", Myrskytuuli naukui käskyjä hereillä oleville vuoristoklaanilaisille, jotka nyökäten lähtivät joko ulos vesisateeseen tai sitten kävivät kokoamaan ryhmiä ja jakamaan tehtäviä. Seittipentu istui itsekseen pentutarhan edustalla ja tarkkaili, yhä viimeyöstä heräillen, klaanitovereitaan.
"Kuulitko kuinka raivoissaan Aaltotähti oli eilen ollut kun sai kuulla Marjaleuan johtaman partion vaatineen Puroklaanilta reviiriä rajakahakan voittamisen jälkeen?" Pentu kuuli ohimennen kommentin kissakaksikolta, jotka toivat parantajien pesästä pahoilta haisevia kasveja ja asettelivat niitä leirin reunalla olevalle kivikeolle. Kollipennun mielenkiinto nousi heti ja hän kipitti lähemmäs kahta kissaa. Oliko Vuoristoklaani voittanut itselleen osan Puroklaanin reviiristä?
"Vaikea sitä oli olla kuulematta. Vaikka ymmärrän hyvin Aaltotähden perustelun siinä ettei Vuoristoklaani ole rajoilla haastamassa riitaa tai taistelemassa lisäalueista muita klaaneja vastaan, ei olisi ollut pahitteeksi saada sitä reviiritilkkua lehtikatoa varten. Paikka kuulemma vilisee vesimyyristä", toinen kissoista voihkaisi ja viittoi sitten hännällään merkin olla hiljaa, kun muutaman oppilaan ryhmä käveli heidän ohitseen. Seittipentu värjötteli kivikasan takana ja tunsi kiukun pistelevän aina rinnasta tassuihin saakka. Jos Vuoristoklaanin partio oli reilusti voittanut Puroklaanin partion, eivätkö he ole silloin oikeutettuja vaatimaan itselleen osaa noiden alueesta? Miksi ihmeessä Aaltotähti kieltäytyisi siitä? Eikö päällikkö tiennyt, että isoimman reviirin haltija olisi koko kanjonissa voittajan asemassa?
*Sitten kun minusta tulee päällikkö, aion vallata kaikkien klaanien reviirit!*

Heräsin todella aikaisin aamusta ja huomasin, ettei kukaan muu meidän pikku laumastamme ollut vielä hereillä. En halunnut herättää ketään ja siksi hiivin ulos pesästä ihan hiljaa. Aikeissani oli metsästää, eikä mennyt paljoa aikaakaan, kun löysinkin pienen hiiren ja sain sen napattua. Piilotin saaliini, sitten lähdin kävelemään kohti Puroklaanin reviiriä. Aikeissani ei ollut ylittää reviirin rajaa, etsiä vain hieman enemmän riistaa, mutta en ollut edes saanut rajamerkkejä aisteihini kun kuulin puhetta. Piilouduin pensaan taakse ja näin kahden oletetun puroklaanilaisen kävelevän ja juttelevan rajan läheisyydessä. Valkoturkkinen naaras ja mustaturkkinen kolli. He katselivat huolestuneen näköisinä järven sateiden takia noussutta vedenpintaa, mutta en tarkalleen ottaen kuullut mitä he puhuivat. Ainoa sana mistä sain selvää oli 'ennustus'. Arvelin ettei puroklaanilaisten asia kuulunut minulle, joten kaksikon kävellessä syvemmälle reviirilleen, lähdin kohti Pihlajanpiikin pesää. Toivoin, ettei kukaan olisi nyt turhan takia huolestunut minusta, sillä yhtäkkiä huomasin aurinkohuipun hetken olevan ja aamun metsästysreissun venyneen. Mutta turha toivo, koko Pihlajanpiikin perhe Loimu ja Musta mukaan luettuina olivat lähteneet etsimään minua ja kävellessään kotimatkallani minua vastaan he ilmoittivat olleensa huolissaan. Vaikka muut olivatkin olleet peloissaan puolestani, oli minulla yllättävän hyvä olo. Vaikutti siltä, että olin viimeinkin päässyt takaisin kissojen joukkoon, jotka oikeasti välittivät minusta. Kahden nuoren erakkokollin ilmaistessa etten saisi lähteä mihinkään ilman heitä sai myös lämpimän tunteen möyryämään rinnassani. Vaikuttaisi jo siltä, kuin olisin kahdelle kissalle isä. Tämä iloinen ja positiivinen tunne sai minut suorastaan nauramaan kun kävelimme kotia kohti. Asuinalueemmekin näytti tänä päivänä erityisen kauniilta, puiden vihreät lehdet hohtivat kirkkauttaan ja nurmikko tassujemme alla oli pitkää ja vihreää.
*Kasvit ovat parhaimmassa kukinnassa... Tämä päivä olisi täydellinen yrttien keruulle... Missäköhän niitä olisi?* Samassa kissat ympärilläni pinkaisivat juoksuun ja alkoivat huudella toisilleen kilpajuoksusta ja siitä kuinka ensimmäinen pesäkololla saisi valita itselleen isoimman tuoresaaliin.

Paarmahehku tuijotteli hajamielisesti tiheikköön heidän ympärillään, jossa muisti useasti metsästäneensä. Oksien katveet näyttivät tummilta ja kosteilta, kun pensasmaisten puiden ympärille kiertyneet köynnöskasvit varjostivat maata. Kasvisto oli harvinaisen tiheää Vuoristoklaanin reviirille; sen ansiosta alueella majaili usein riistaa, josta vuoristoklaanilaiset saattoivat olla kiitollisia nyt, kun vesi oli saanut ylemmän vuoriston tulvimaan. Paarmahehku raotti suutaan, muttei haistanut tuoresaalista.
#Pitäisi ilmoittautua rajapartioon#, kolli lisäsi itselleen mielessään.
#Karmivaa, kun sateen jälkeen olisi kuin kaikki hajumerkit olisivat huuhtoutuneet pois.#
Kaunotassu kinkkasi hänen edellään. Paarmahehku luimisti korviaan kuullessaan etäisesti Tuhkakajon ja Pikkukotkan puhelevan takanaan. Hän kuvitteli, kuinka sisarukset supattelivat siitä, kuinka huono mestari hän oli ja kiristeli hampaitaan levottomana. Hän vilkaisi soturitovereitaan pikaisesti, ja kiristi sitten tahtiaan päästäkseen Kaunotassun rinnalle. Oppilas värähti muttei reagoinut mestariinsa muuten. Paarmahehku katsoi maata neuvottomana, mutta avasi lopulta suunsa:
”Mitä sinulle kävi?”
Kysymys tuli hänen suustaan tiukkana ja vaativana. Kaunotassu mumisi jotain etukäpälänsä nyrjäyttämisestä, mikä sai ärtymyksen kipristelemään Paarmahehkun niskavilloissa. Musta soturi olisi halunnut hoitaa kiusallisen asian selvittelyn kerralla pois alta, mutta tyytyi puremaan huultaan. Pian Kaunotassu hidasti tahtiaan ja katosi jonnekin hänen taakseen, ja Pikkukotka pujahti hänen vierelleen. Mustan naaraan turkki kiilteli ja hän sanoi jotain Paarmahehkulle. Sanat lipuivat kollin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
”Anteeksi mitä?” Paarmahehku naukui ja väräytti korvaansa nolostuneena.
”Että hyvä juttu, että Kaunotassulle ei käynyt pahemmin.”
Paarmahehku nyökkäsi ja nakkeli niskojaan. Hän ei tiennyt, olisiko vielä pitänyt pahoitella sitä, miten oli melkein liiskannut naaraan häneen törmätessään.
”Tämä taitaa vain tarkoittaa sitä, että hänen soturikoulutukseensa tulee pieni tauko”, pienikokoinen soturi tuumi.
”Toivottavasti ei liian pitkä”, Paarmahehku huokaisi ja vilkaisi Pikkukotkaa. Kuinkahan vastuuntunnottomana pesätoveri häntä oikein piti?
”Taivaslilja ja Opaalitassu ovat onneksi taidokkaita parantajia”, Pikkukotka naukui.
”Eivätköhän he jotain keksi.”
Paarmahehku nyökkäsi ja vilkaisi pikaisesti taakseen. Kaunotassu näytti tyytyväiseltä jutellessaan Tuhkakajon kanssa. Sekava tunne läikähti kollin rinnassa.
”Niin. Taivaslilja on uskomattoman taitava irrottamaan piikkejä tassuista”, Paarmahehku mumisi ja katseli tassujaan muistellen, kuinka monesti oli partioreissun jälkeen joutunut parantajan juttusille. Samassa jokin sai kollin pysähtymään aloilleen. Hän haistoi ilmaa oudon tunteen pakottamana, ja säpsähti huomatessaan, miten vahva ketun haju oli yhtäkkiä ilmestynyt heidän tielleen. Pikkukotka katsoi häntä salamannopeasti huoli välähtäen kasvoillaan ja Paarmahehku vastasi katseeseen tietävästi. Soturit syöksyivät taaksepäin.
”Tuonne piiloon”, Paarmahehku puuskutti ja viittoi Kaunotassua työntymään lähimmän pusikon alle. Valkean turkin kadottua tiheikköön Paarmahehku seurasi perässä. Tuhkakajo ja Pikkukotka olivat jo päässeet saman pensaan alle. Paarmahehku peuutti niin taakse kuin pääsi, ja Kaunotassun pää tunki hänen vierelleen. Oppilas katseli vihreät silmät ymmyrkäisinä lehtien läpi. Neljä kissaa painautuivat toisiinsa, ja Paarmahehku puristi kyntensä multaan, ettei olisi värissyt.
Punaturkinen, pitkäkuonoinen otus löntysti esiin suunnasta, johon nelikko oli ollut matkalla. Ketun suu oli ammollaan ja näky rivistä valkoisia terähampaita sai Paarmahehkun turkin nousemaan pystyyn. Ketun paksu häntä heilui puolelta toiselle ja se hypähti juurikosta juurikkoon nuuhkien ilmaa. Paarmahehku kirosi mielessään, ettei kukaan heistä ollut haistanut petoa ennen kuin se oli näin lähellä.
”Se tulee tänne”, Kaunotassu inahti.
”Shh, kyllä se vielä lähtee pois”, Paarmahehku kuuli Pikkukotkan kuiskaavan. Kolli itse tuskin pystyi irrottamaan katsettaan kauhistuttavasta näystä. Kettu jolkotti heidän kulkureittiään kohti, ja tuntui seuraavan löytämäänsä kissan hajua. Hän saattoi melkein haistaa kuolan, joka valui eläimen suupielistä.
#Pystyisimmekö me voittamaan tuota taistelussa?#
Kettu oli aikuinen ja isohko, mutta sen kyljet olivat kääntyneet kuopille. Ehkä se oli vaeltanut Vuoristoklaanin reviirille etsimään ruokaa, ja oli heikko nälästään.
#Tai sitten innokkaampi repimään meidät kappaleiksi#, kolli ajatteli, väristykset kulkien pitkin turkkiaan. Klaanitoverit katsoivat pensaan lehtien lomasta hermostuneina. Ketun pehmeät mutta painavat käpälänaskeleet kuuluivat lähempänä. Paarmahehku yritti peruuttaa, mutta pelkäsi kahisevien lehtien herättävän ketun huomion
”Minä harhautan sitä, ja te hyökkäätte”, Kaunotassu ehdotti ääni väristen.
”Tuo on typerintä mitä olen kuullut”, Paarmahehku sihahti oitis oppilaansa korvaan.
”Sinä olet loukkaantunut!”
Kolli vilkaisi epäröiden Tuhkakajoa ja Pikkukotkaa. Jokaisen soturin ilme näytti siltä, että he miettivät kuumeisesti reittiä ulos tilanteesta. Vaaran tuntu sai Paarmahehkun viikset värisemään. Ketun pitkä kuono nuuski parhaillaan polkua, jolle he olivat juuri jättäneet käpälänjälkensä.
”Joku meistä juoksee tuonne, ja kun kettu kääntyy jahtaamaan häntä, loput hyökkäävät sen kimppuun selästä”, kolli naukui hiljaa ja käänsi päätään kohti soturinaaraita nähdäkseen, mitä mieltä he olivat ajatuksesta.

Odotin aamun metsästyspartiota saapuvaksi Seinämäkiven alla turkkiani sukien ja sivusilmällä pentutarhan edustalla leikkiviä pentuja seuraten. Oravapentu, Puropentu ja Solinapentu painivat jokainen vuorotellen Kottaraispennun kanssa ja päästivät riemakkaita kiljaisuja, kun saivat tuon painettua maahan.
"Teimme sen Puroyö, voitimme ketun!" Harmaaturkkinen pentu maukui pojalleni.
"Onneksi minulla oli teidät mukanani Oravajoki ja Solinakorppi!" Puropentu maukui ja katsoi vuorotellen kahta naarasta ja käveli sitten Solinapennun viereen. En voinut olla hymyilemättä leikille ja heidän itsekeksimilleen soturinimilleen.
"Puroyö ja Solinakorppi, missähän Kuuilta vaanii?" Oravapentu kysyi ja katsoi leikkitovereitaan innosta hehkuvilla silmillään. Pentuni katsoivat toisiaan olkiaan kohauttaen ja yrittivät selvästi olla huomaamatta Kuupentua, joka nyt vaani heitä maassa makaavan Kottaraispennun kehoa suojana käyttäen. Sitten tuo oranssiturkkinen pentu hyppäsi sisarensa kimppuun.
"Nyt kostan sinulle Oravajoki!" Kuupentu naukaisi ja Puropentu sekä Solinapentu katsoivat kun he taistelivat. Kuupentu pani kuitenkin stopin koko leikille nähdessään Nummitassun vievän riistaa pentutarhaan kuningattarille.
"Minäkin haluan oppilaaksi!" Kuupentu maukui nyt turhautuneena, mihin Kottaraispentu vastasi. "No miksi et mene kysymään Sulkatähdeltä voitaisiinko meidät nimittää jo?"
Veljensä idean innoittamana naaraspentu lähti kävelemään päällikön pesää kohti. Päätin kuitenkin töpätä oranssiturkkisen kissan menon siihen paikkaan, enkä antaisi tuon häiritä Sulkatähden aamua. Jos tuo nukkuisikin vielä.
"Mihinkäs sinulla on matka Kuupentu?" Maukaisin, silmäni loistivat ja naamallani oli minulle ominainen virne.
"Kysymään Sulkatähdeltä joko voisin olla jo oppilas", Kuupentu naukui innoissaan.
"Et sinä nyt oppilaaksi ole vielä pääsemässä kun et ole kuutta kuuta, ymmärrätkö?" Kysyin häneltä ja katsoin pentua arvioivasti...
"Mutta minä halu...", nyt naaraan äänensävy muuttui jo ulinaksi, paras oli siis päättää keskustelu nopeasti.
"Etkö ymmärtänyt?" Kysyin ja katsoin Kuupentua. Oranssiturkkisen kissan nenä nyrpistyi ja hän juoksi pois, leikkitovereidensa ohi suoraan pentutarhan suojaan.
"Mikä hätänä Kuupentu?" Kuulin Oravapennun maukaisevan, ennen kuin pudistin päätäni pennun tempulle ja käänsin muille nuorukaisille selkäni.

Tuhkakajo ei ollut ikinä aikaisemmin taistellut petoeläintä vastaan, saati sitten edes nähnyt tuollaista oikeasti. Hänen tähän mennessä ainoat viholliset olivat olleet taivaalla liitelevät kotkat ja muiden klaanitoverien ahdistavat katseet, joten painautuessaan pusikossa Kaunotassuun ja Pikkukotkaan, ja katsoessaan kuinka puiden varjoista asteli esiin kettu, jonka likaisen hajun pystyi haistamaan pusikossa olevien kissojen pelkotuoksun läpi, oli nuori soturi jähmettynyt kauhusta ja pidätteli kyyneliä kurkussaan. Olihan hän tietenkin kuullut tarinoita noista viekkaista punaturkkisista haaskansyöjistä, mutta nähdä nyt omin silmin sellainen vain puunmitan päässä hänestä, se sai paniikin roihahtamaan liekkeihin.
”Joku meistä juoksee tuonne, ja kun kettu kääntyy jahtaamaan häntä, loput hyökkäävät sen kimppuun selästä”, Paarmahehku sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan naaraita pusikon toisessa päässä. Tuhkakajo käänsi katseensa ketusta soturiin ja tuijotti selvä pelko katseessaan tuota. Hän tuskin hengitti ja joutui puremaan hampaitaan yhteen ettei olisi päästänyt kyyneliä poskilleen, mutta silmänräpäyksen ajaksi nuoren soturin hiljainen hysteria hävisi. Kolli katsoi ensimmäistä kertaa häntä ilmeellä, jota ei voinut kutsua piikikkääksi tai välinpitämättömäksi. Tumman meripihkan sävyiset silmät olivat samaan aikaan huolta, mutta myös varmuutta täynnä. Naaras joutui kuitenkin kääntämään katseensa poispäin, kun Pikkukotka avasi suunsa. "Minä menen, minulla on Tuhkakajoa tummempi turkki."
Tuhkakajon olisi tehnyt mieli kiljaista vastalause ja jopa syöksyä itse siinä samassa ulos puskasta ketun tulilinjalle, mutta ilmaisi tunteensa vain viittomalla 'et varmasti mene!'. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää pikkusiskon sanoissa olevan järkeä; ilta oli laskeutunut kanjoniin ja vaikka Vuoristoklaanin reviirillä ei kauhean tiheään puita kasvanut, saivat ne kuitenkin luotua pitkiä tummia varjoja ympäristöön. Varjoja joita pitkin tummaturkkinen kissa pääsisi huomaamattomasti kulkemaan ketun selkäpuolelle. Pikkukotkan silmät viiruuntuivat ja hän pudisti päätään isosiskollen, joka katsoi anelevasti tuota. Tummanharmaan naaraan tässä pitäisi olla uhraamassa henkensä pikkusisarensa puolesta, eikä toisinpäin!
"Pikkukotka!" Tuhkakajo päästi vaimennetun sihahduksen, kun hänen pikkusiskonsa ottikin yhtäkkiä jalat alleen ja poistui mahdollisimman varovaisesti pusikosta missä he piileskelivät. Tummanharmaa nuori soturi tunsi kuinka Kaunotassu pukkasi häntä ja Paarmahehku sihahti hiljaisuutta, ettei petoeläin juuri tällä hetkellä kiinnittäisi huomiota polunvarteen kimeän sihinän takia. Pensaan suojissa kyyristelevät kissat katsoivat jokainen henkeään pidätellen, kun mustaturkkinen nuori soturi liikkui hiljaisin ja varovaisin askelin puiden varjoja pitkin, pitäen katseensa vuoroin ketussa ja vuoroin tassuissaan, ettei vain astuisi oksan päälle. Petoeläin ei huomannut polkua ylittävää kissaa, sillä se haisteli niin tarkasti kohtaa maassa, missä Tuhkakajo ja hänen vieressään oleva oppilas olivat vain muutama hetki aikaisemmin seisseet. Pikkukotka katosi varjoihin juuri ajoissa.
"Liikkumatta", Paarmahehku sai juuri ja juuri äänen kumpuamaan kurkustaan, kun ketun hohtavat silmät osuivat heidän pusikkoonsa. Se oli varmasti saanut heidän hajujäljestään kunnolla kiinni. Nuori soturi yritti olla katsomatta pedon silmiin, mutta kuolaa valuvat leuat ja likaisenvalkoiset terävät hampaat saivat hänen sydämensä vajoamaan vatsalaukkuun asti. Missä Pikkukotka oikein oli tällä hetkellä? Kaunotassun turkki pörhiintyi täysiin mittoihinsa, kun kettu alkoi ottaa askelia lähemmäs pensasta. Tuhkakajo valmistautui henkisesti ponkaisemaan ulos oksien ja lehtien sekamelskasta ja tarrautumaan kynsillään kiinni ensimmäiseen asiaan, mistä saisi petoeläimestä otteen. Peto otti uuden askeleen lähemmäs pusikkoa, sitten toisen-
"HEI HIIRENAIVO!"
Pensas kahahti Tuhkakajon ja Kaunotassun säikähtäessä Pikkukotkan huutoa, mikä kuului kauempaa polulta. Kettu ei onneksi ollut huomannut liikehtivää pensaikkoa, vaan oli salamannopeasti kääntänyt päänsä huudon suuntaan. Tummanharmaa nuori soturi ei nähnyt pikkusisartaan petoeläimen hahmon takaa, mutta peto lähti rivakalla askeleella kulkemaan polkua taaksepäin. Sinisilmäinen naaras tunsi pakokauhun kytevän rinnassaan, tajutessaan että hänen pikkusiskonsa ja ketun välillä ei tällä hetkellä ollut mitään muuta kuin ilmaa puunmitallisen verran. Tuhkakajo syöksähti ulos pusikosta, mutta teki sen ilmeisesti oikeaan aikaan sillä Paarmahehku oli yhtäkkiä hänen rinnallaan.
"Hyppää sinä sen selkään, minä yritän päästä vatsan alle", soturi huusi ohjeistusta, jonka nuorempi soturi rekisteröi juuri viime hetkellä. Hän hidasti juoksunsa ja ponnisti jaloillaan korkeaan loikkaan. Naaras oli luullut loikan pituuden arvioimisen olevan vaikeampaa, ottaen huomioon, että petoeläin heidän edessään oli ollut liikkeessä, mutta nyt punaturkkinen peto oli pysähtynyt ja murisi uhkaavasti edessään mouruavalle Pikkukotkalle. Mustaturkkinen nuori soturi oli pörhistänyt turkkinsa ja selkä kaarella yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta ja päästi syvää mouruntaa kurkustaan. Temppu tepsi, sillä kettu tosiaankin oli pysähtynyt ja päästi älähdyksen suustaan tuntiessaan kissan laskeutuvan selälleen.
"Käy kiinni sen kurkkuun!" Paarmahehku taas huusi ohjeita, mutta tällä kertaa ilmeisesti Pikkukotkalle. Tuhkakajolla oli nimittäin tassut täynnä töitä yrittää pysyä nyt villisti itseään ravistelevan petoeläimen selässä. Peto ulvaisi, kun tummanharmaan nuoren soturin kynnet lävistivät tuon ihon ja vinkaisi uudemman kerran, kun hän puristi hampaansa ketun niskaan. Lämmin ja rautainen neste täytti sinisilmäisen naaraan aistit, mutta ei voinut edes ajatellakaan päästävänsä irti heitä kohtaavasta uhkasta. Ei ennen kuin petoeläin keksi kierähtää selälleen saadakseen kissan irti niskastaan. Tuhkakajo tajusi vain sydämenlyöntiä aikaisemmin, että kettu aikoi liiskata hänet alleen, joten nuoren soturin oli pakko päästää irti.
"Kaunotassu, pysy kauempana!" Hän älähti kompuroidessaan pystyyn ja huomatessaan Kaunotassun poistuneen puskasta ja nyt kynsivän ja purevan vimmatusti petoeläimen häntää. Tai kuinka hyvin nyt pystyi yhdellä tassullaan mitään tekemään.

//Paarma?