Sinitassu makasi oppilaiden pesässä ja katseli kuinka Aurinkotassu ja Kuutassu juttelivat tulevasta illan metsästyspartiosta ja löivät vetoa siitä kumpi heistä saisi enemmän riistaa. Ruskeamerkkisellä oppilaalla sattui olemaan vapaa ilta, vesisade oli alkanut uudestaan, joten Mustalampi ei ollut ilmoittanut heitä illan rajapartioon, he yrittäisivät huomisaamuna rajapartioon, jos sade sen heille soisi. Hän sulki silmänsä ja nukahti hitaasti, kuunnellen pesätovereidensa hiljaista juttelua ja sitä kuinka nuo lopulta mestariensa käskystä nousivat sammalpedeiltään ja astelivat ulos pesästä.

Sinitassu avasi silmänsä ja huomasi seisovansa Neljän virran tammella. Hän katseli hämillään ympärilleen, oppilas oli nähnyt aukion vain kaukaa Kuutamoklaanin rajalta eikä siis olettanut aukion näyttävän aivan siltä miltä se nyt näytti. Kääntyessään katsomaan Kuutamoklaanin rajalle päin, huomasi naaras, että rajalta alkoi valua kissoja kohti tammea. Heitä johti Varistähti. Päällikkö antoi käskyn hyökätä ruskeamerkkisen kissan kimppuun ja kuutamoklaanilaisia alkoi juoksemaan häntä kohti. Kaikki sähisivät ja huusivat sinisilmälle jotakin tuon kotikisutaustasta ja siitä, kuinka hän ei ole oikea kuutamoklaanilainen ja saisi siksi nyt kärsiä asian takia. Sinitassu lähti nopeasti juoksemaan karkuun klaanitovereiltaan ja miettimättä sen enempää, otti suunnakseen Nummiklaanin avoimen reviirin. Kun hän oli päässyt rajalle, suurin osa kuutamoklaanilaisista hellitti takaa-ajossaan ja jäi Neljän virran tammelle. Pieni kissajoukko kyllä yhä jahtasi oppilasta takaa Nummiklaanin reviirillä. Hänen keuhkonsa ja jalkansa tuntuivat olevan tulessa kaikesta siitä juoksemisesta, mutta hän ei uskaltanut pysähtyä. Kohta naaras näki edessään partollisen verran kissoja, nummiklaanilaisia, ja juoksi heidän ohitseen. Hänen klaanitoverinsa huusivat nummiklaanilaisille Sinitassun alkuperästä ja saivat jotenkin pakotettua myös pitkäkoivet hänen peräänsä. Ruskeamerkkinen kissa ei tiennyt miten ihmeessä hän pääsisi kissoja pakoon, jotka oltiin tunnettu juoksuvauhdistaan, mutta jotenkin sinisilmä ennätti Nummiklaanin ja Puroklaanin rajalle, hypähti rajajoen yli ja jatkoi matkaansa, nyt jo kompuroiden, koska hänen puhtinsa oli loppumassa. Nummiklaanilaiset onneksi jäivät rajalle, mutta muutama kuutamoklaanilainen näyti yhä itsepintaisesti vielä jahtaavan häntä. Sitten, Sinitassun kauhuksi hän näki puroklaanin partion, joiden joukossa oli Varistähti, suoraan edessäpäin. Kun he näkivät oppilaan, he lähtivät häntä kohti. Naaras ei enää jakanut juosta karkuun vaan kiljaisten kaatui ja painautui maahan, kun hänen päällikkönsä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja upotti kyntensä ruskeamerkkisen kissan lapoihin. Tuo otti napakan otteen sinisilmän niskasta ja käänsi hänet selälleen. Kollilla oli kynnet esillä, kun hän painoi ne Sinitassun kurkulle.
"Me emme kaltaisiasi likaverisiä klaaniimme kaipaa. Sinä et ikinä tule olemaan oikea kuutamoklaanilainen. Siitä syystä ei sinulla ole enää syytä elää. Hyvää matkaa", savunharmaa kissa sanoi ja sen enempää oppilaan vastusteluja kuulematta viilsi hänen kurkkunsa auki.

Sinitassu heräsi äkisti ja pomppasi jaloilleen, ja meinasi heti kaatua ollessaan vielä niin sekavassa tilassa. Hän selvitteli päätään, tasasi hengitystään ja mietti unta, jonka oli nähnyt äsken.
*Oliko se jonkinlainen enneuni?* Oppilas mietti ja katsoi oppilaiden pesää, mihin oli nyt suurin osa Kuutamoklaanin oppilaista tullut nukkumaan. Kääntyisivätkö hänen klaanitoverinsa joskus myöhemmin häntä vastaan, koska hän ei ollut vereltään kuutamoklaanilainen?

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Sulkatähti naukui ja seisoi ylväänä Seinämäkiven päällä. Puropentu lampsi Solinapennun kanssa Viiksihännän ja tuon pentujen seuraan. Lähiaikoina oli ollut niin paljon nimityksiä, joista jokaisena pentu oli luullut viimeinkin pääsevänsä oppilaaksi sisarensa kanssa. Onni ei kuitenkaan ollut vielä osunut heidän kohdalleen, vaikka he olivat vain muutaman päivän vajaa kuusi kuuta. Tämä olisi jälleen kerran toinen soturinimitys ja koko pentutarha saisi taas odottaa ties kuinka monta päivää ennen seuraavaa nimitystä.
"Oppilaiden pesä on varmasti tyhjillään silloin kun me viimein päästään sinne", Puropentu maukui pikkusisarelleen, joka päästi myötäilevän naukaisun. Viiksihäntä käänsi katseensa heihin tuimana, viittoen pentuja pitämään suunsa supussa nimitysmenojen ajan.
"Hyvä Nummiklaani! Ennen lehtisateen tuloa pääsemme toivottamaan vielä yhden soturin joukkoomme, minkä jälkeen teidän kaikkien työpanosta tullaan tarvitsemaan. Kanit hupenevat kylmien säiden saapuessa ja tarvitsemme lehtikatoa varten mahdollisimman monta taitavaa metsästäjää partioihimme. Tuulitassu on Koivuturkin mukaan kasvanut loistavaksi ja nopeaksi metsästäjäksi, joten hänen on aika saada soturinimensä", Sulkatähti huusi vanhuuden kähentämällä äänellä ja viittoi oppilasta astumaan eteenpäin. Kollipentu katseli ympärilleen ja oli yllättynyt siitä kuinka monen kissan kasvoilla oli kuitenkin innokas ilme, he vaikuttivat olevan aina valmiita toivottamaan uusia sotureita joukkoonsa.
"Pyydän Tähtiklaania kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ankarasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tuulitassu, lupaatko suojella Nummiklaania jopa henkesi uhalla?" Päällikkö huusi ja nyökkäsi Tuulitassun vastatessa 'lupaan'.
"No siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta annans inulle soturinimesi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Tuuliturkkina. Sinua arvostetaan ystävällisyytesi ja avuliaisuutesi takia ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi!" Hopeanharmaa naaras huusi ja hyppäsi pois Seinämäkiveltä. Hänen takajalkansa pettivät alta, mutta onneksi hän pääsi kumminkin ylös ilman muiden apuja, ja kävi koskettamassa uuden soturin otsaa, tuon nuolaistessa Sulkatähden lapaa.
"Tuuliturkki, Tuuliturkki!" Kissat alkoivat huutaa Tuuliturkin uutta nimeä. Puropentu oli iloinen Tuuliturkin puolesta, mutta pettynyt omasta puolestaan. Hän palasi takaisin pentutarhaan makaamaan ja mököttämään. Pentu ei ehtinyt kauaa olla itsekseen, kun hurraahuudot hiljenivät ja pesän ulkopuolelta alkoi kuulua puhetta. Hän höristi korviaan.
*Nehän puhuvat minun ja Solinapennun oppilasnimityksestä!*

Seittipennun silmät lensivät auki. Hän oli havahtunut märän tunteeseen ja noustessaan tokkuraisena jaloilleen hän tunsi toisen puolen kasvoistaan, sekä kaulastaan ja lavastaan olevan litimärkä. Pentu oli yön aikana kierinyt nukkumaan puoliksi kalliopinnalle sammalpediltä emonsa ja sisarensa viereltä ja nyt istua kyhjötti vesilammikossa, mikä oli pentutarhaan asti ulkoa valunut. Unikkokukka, eikä kukaan muukaan pentutarhan asukki tuntunut heräävän, vaikka pesän ulkopuolelta kyllä kuului ääniä. Eikä mennyt kauaakaan, kun muutama tumma hahmo saapui pentutarhaan sammalia suussaan kantaen.
"Kastetassu, kuivaa sinä lattiaa niin minä yritän saada jonkinlaista patoa suuaukolle... Ai huomenta Seittipentu", Mustatassun naukaisu kuului suuaukolta. Oli vielä niin pimeää, eikä Seittipentu ollut vielä tottunut silmiensä käyttöön pimeässä, joten hän ei kunnolla nähnyt kumpi hahmoista oli häntä tervehtinyt oppilas. Kollipentu ei vastannut, huiskautti vain häntäänsä ja askelsi oppilaskaksikon ohi leiriaukiolle.
"Oppilaat saavat käydä keräämässä lisää sammalta pesien vuoraamiseen, ettei vesi pääse helposti valumaan suuaukoista sisälle. Hoitakaa ensiksi pentutarha, klaaninvanhimpien ja parantajien pesä, siirtykää sitten muihin, sotureiden pesän voi vuorata myöhemmin. Toimikaa vauhdilla, vettä ei saa kerääntyä enää yhtää enempää leiriin", Myrskytuuli naukui käskyjä hereillä oleville vuoristoklaanilaisille, jotka nyökäten lähtivät joko ulos vesisateeseen tai sitten kävivät kokoamaan ryhmiä ja jakamaan tehtäviä. Seittipentu istui itsekseen pentutarhan edustalla ja tarkkaili, yhä viimeyöstä heräillen, klaanitovereitaan.
"Kuulitko kuinka raivoissaan Aaltotähti oli eilen ollut kun sai kuulla Marjaleuan johtaman partion vaatineen Puroklaanilta reviiriä rajakahakan voittamisen jälkeen?" Pentu kuuli ohimennen kommentin kissakaksikolta, jotka toivat parantajien pesästä pahoilta haisevia kasveja ja asettelivat niitä leirin reunalla olevalle kivikeolle. Kollipennun mielenkiinto nousi heti ja hän kipitti lähemmäs kahta kissaa. Oliko Vuoristoklaani voittanut itselleen osan Puroklaanin reviiristä?
"Vaikea sitä oli olla kuulematta. Vaikka ymmärrän hyvin Aaltotähden perustelun siinä ettei Vuoristoklaani ole rajoilla haastamassa riitaa tai taistelemassa lisäalueista muita klaaneja vastaan, ei olisi ollut pahitteeksi saada sitä reviiritilkkua lehtikatoa varten. Paikka kuulemma vilisee vesimyyristä", toinen kissoista voihkaisi ja viittoi sitten hännällään merkin olla hiljaa, kun muutaman oppilaan ryhmä käveli heidän ohitseen. Seittipentu värjötteli kivikasan takana ja tunsi kiukun pistelevän aina rinnasta tassuihin saakka. Jos Vuoristoklaanin partio oli reilusti voittanut Puroklaanin partion, eivätkö he ole silloin oikeutettuja vaatimaan itselleen osaa noiden alueesta? Miksi ihmeessä Aaltotähti kieltäytyisi siitä? Eikö päällikkö tiennyt, että isoimman reviirin haltija olisi koko kanjonissa voittajan asemassa?
*Sitten kun minusta tulee päällikkö, aion vallata kaikkien klaanien reviirit!*

Heräsin todella aikaisin aamusta ja huomasin, ettei kukaan muu meidän pikku laumastamme ollut vielä hereillä. En halunnut herättää ketään ja siksi hiivin ulos pesästä ihan hiljaa. Aikeissani oli metsästää, eikä mennyt paljoa aikaakaan, kun löysinkin pienen hiiren ja sain sen napattua. Piilotin saaliini, sitten lähdin kävelemään kohti Puroklaanin reviiriä. Aikeissani ei ollut ylittää reviirin rajaa, etsiä vain hieman enemmän riistaa, mutta en ollut edes saanut rajamerkkejä aisteihini kun kuulin puhetta. Piilouduin pensaan taakse ja näin kahden oletetun puroklaanilaisen kävelevän ja juttelevan rajan läheisyydessä. Valkoturkkinen naaras ja mustaturkkinen kolli. He katselivat huolestuneen näköisinä järven sateiden takia noussutta vedenpintaa, mutta en tarkalleen ottaen kuullut mitä he puhuivat. Ainoa sana mistä sain selvää oli 'ennustus'. Arvelin ettei puroklaanilaisten asia kuulunut minulle, joten kaksikon kävellessä syvemmälle reviirilleen, lähdin kohti Pihlajanpiikin pesää. Toivoin, ettei kukaan olisi nyt turhan takia huolestunut minusta, sillä yhtäkkiä huomasin aurinkohuipun hetken olevan ja aamun metsästysreissun venyneen. Mutta turha toivo, koko Pihlajanpiikin perhe Loimu ja Musta mukaan luettuina olivat lähteneet etsimään minua ja kävellessään kotimatkallani minua vastaan he ilmoittivat olleensa huolissaan. Vaikka muut olivatkin olleet peloissaan puolestani, oli minulla yllättävän hyvä olo. Vaikutti siltä, että olin viimeinkin päässyt takaisin kissojen joukkoon, jotka oikeasti välittivät minusta. Kahden nuoren erakkokollin ilmaistessa etten saisi lähteä mihinkään ilman heitä sai myös lämpimän tunteen möyryämään rinnassani. Vaikuttaisi jo siltä, kuin olisin kahdelle kissalle isä. Tämä iloinen ja positiivinen tunne sai minut suorastaan nauramaan kun kävelimme kotia kohti. Asuinalueemmekin näytti tänä päivänä erityisen kauniilta, puiden vihreät lehdet hohtivat kirkkauttaan ja nurmikko tassujemme alla oli pitkää ja vihreää.
*Kasvit ovat parhaimmassa kukinnassa... Tämä päivä olisi täydellinen yrttien keruulle... Missäköhän niitä olisi?* Samassa kissat ympärilläni pinkaisivat juoksuun ja alkoivat huudella toisilleen kilpajuoksusta ja siitä kuinka ensimmäinen pesäkololla saisi valita itselleen isoimman tuoresaaliin.

Paarmahehku tuijotteli hajamielisesti tiheikköön heidän ympärillään, jossa muisti useasti metsästäneensä. Oksien katveet näyttivät tummilta ja kosteilta, kun pensasmaisten puiden ympärille kiertyneet köynnöskasvit varjostivat maata. Kasvisto oli harvinaisen tiheää Vuoristoklaanin reviirille; sen ansiosta alueella majaili usein riistaa, josta vuoristoklaanilaiset saattoivat olla kiitollisia nyt, kun vesi oli saanut ylemmän vuoriston tulvimaan. Paarmahehku raotti suutaan, muttei haistanut tuoresaalista.
#Pitäisi ilmoittautua rajapartioon#, kolli lisäsi itselleen mielessään.
#Karmivaa, kun sateen jälkeen olisi kuin kaikki hajumerkit olisivat huuhtoutuneet pois.#
Kaunotassu kinkkasi hänen edellään. Paarmahehku luimisti korviaan kuullessaan etäisesti Tuhkakajon ja Pikkukotkan puhelevan takanaan. Hän kuvitteli, kuinka sisarukset supattelivat siitä, kuinka huono mestari hän oli ja kiristeli hampaitaan levottomana. Hän vilkaisi soturitovereitaan pikaisesti, ja kiristi sitten tahtiaan päästäkseen Kaunotassun rinnalle. Oppilas värähti muttei reagoinut mestariinsa muuten. Paarmahehku katsoi maata neuvottomana, mutta avasi lopulta suunsa:
”Mitä sinulle kävi?”
Kysymys tuli hänen suustaan tiukkana ja vaativana. Kaunotassu mumisi jotain etukäpälänsä nyrjäyttämisestä, mikä sai ärtymyksen kipristelemään Paarmahehkun niskavilloissa. Musta soturi olisi halunnut hoitaa kiusallisen asian selvittelyn kerralla pois alta, mutta tyytyi puremaan huultaan. Pian Kaunotassu hidasti tahtiaan ja katosi jonnekin hänen taakseen, ja Pikkukotka pujahti hänen vierelleen. Mustan naaraan turkki kiilteli ja hän sanoi jotain Paarmahehkulle. Sanat lipuivat kollin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
”Anteeksi mitä?” Paarmahehku naukui ja väräytti korvaansa nolostuneena.
”Että hyvä juttu, että Kaunotassulle ei käynyt pahemmin.”
Paarmahehku nyökkäsi ja nakkeli niskojaan. Hän ei tiennyt, olisiko vielä pitänyt pahoitella sitä, miten oli melkein liiskannut naaraan häneen törmätessään.
”Tämä taitaa vain tarkoittaa sitä, että hänen soturikoulutukseensa tulee pieni tauko”, pienikokoinen soturi tuumi.
”Toivottavasti ei liian pitkä”, Paarmahehku huokaisi ja vilkaisi Pikkukotkaa. Kuinkahan vastuuntunnottomana pesätoveri häntä oikein piti?
”Taivaslilja ja Opaalitassu ovat onneksi taidokkaita parantajia”, Pikkukotka naukui.
”Eivätköhän he jotain keksi.”
Paarmahehku nyökkäsi ja vilkaisi pikaisesti taakseen. Kaunotassu näytti tyytyväiseltä jutellessaan Tuhkakajon kanssa. Sekava tunne läikähti kollin rinnassa.
”Niin. Taivaslilja on uskomattoman taitava irrottamaan piikkejä tassuista”, Paarmahehku mumisi ja katseli tassujaan muistellen, kuinka monesti oli partioreissun jälkeen joutunut parantajan juttusille. Samassa jokin sai kollin pysähtymään aloilleen. Hän haistoi ilmaa oudon tunteen pakottamana, ja säpsähti huomatessaan, miten vahva ketun haju oli yhtäkkiä ilmestynyt heidän tielleen. Pikkukotka katsoi häntä salamannopeasti huoli välähtäen kasvoillaan ja Paarmahehku vastasi katseeseen tietävästi. Soturit syöksyivät taaksepäin.
”Tuonne piiloon”, Paarmahehku puuskutti ja viittoi Kaunotassua työntymään lähimmän pusikon alle. Valkean turkin kadottua tiheikköön Paarmahehku seurasi perässä. Tuhkakajo ja Pikkukotka olivat jo päässeet saman pensaan alle. Paarmahehku peuutti niin taakse kuin pääsi, ja Kaunotassun pää tunki hänen vierelleen. Oppilas katseli vihreät silmät ymmyrkäisinä lehtien läpi. Neljä kissaa painautuivat toisiinsa, ja Paarmahehku puristi kyntensä multaan, ettei olisi värissyt.
Punaturkinen, pitkäkuonoinen otus löntysti esiin suunnasta, johon nelikko oli ollut matkalla. Ketun suu oli ammollaan ja näky rivistä valkoisia terähampaita sai Paarmahehkun turkin nousemaan pystyyn. Ketun paksu häntä heilui puolelta toiselle ja se hypähti juurikosta juurikkoon nuuhkien ilmaa. Paarmahehku kirosi mielessään, ettei kukaan heistä ollut haistanut petoa ennen kuin se oli näin lähellä.
”Se tulee tänne”, Kaunotassu inahti.
”Shh, kyllä se vielä lähtee pois”, Paarmahehku kuuli Pikkukotkan kuiskaavan. Kolli itse tuskin pystyi irrottamaan katsettaan kauhistuttavasta näystä. Kettu jolkotti heidän kulkureittiään kohti, ja tuntui seuraavan löytämäänsä kissan hajua. Hän saattoi melkein haistaa kuolan, joka valui eläimen suupielistä.
#Pystyisimmekö me voittamaan tuota taistelussa?#
Kettu oli aikuinen ja isohko, mutta sen kyljet olivat kääntyneet kuopille. Ehkä se oli vaeltanut Vuoristoklaanin reviirille etsimään ruokaa, ja oli heikko nälästään.
#Tai sitten innokkaampi repimään meidät kappaleiksi#, kolli ajatteli, väristykset kulkien pitkin turkkiaan. Klaanitoverit katsoivat pensaan lehtien lomasta hermostuneina. Ketun pehmeät mutta painavat käpälänaskeleet kuuluivat lähempänä. Paarmahehku yritti peruuttaa, mutta pelkäsi kahisevien lehtien herättävän ketun huomion
”Minä harhautan sitä, ja te hyökkäätte”, Kaunotassu ehdotti ääni väristen.
”Tuo on typerintä mitä olen kuullut”, Paarmahehku sihahti oitis oppilaansa korvaan.
”Sinä olet loukkaantunut!”
Kolli vilkaisi epäröiden Tuhkakajoa ja Pikkukotkaa. Jokaisen soturin ilme näytti siltä, että he miettivät kuumeisesti reittiä ulos tilanteesta. Vaaran tuntu sai Paarmahehkun viikset värisemään. Ketun pitkä kuono nuuski parhaillaan polkua, jolle he olivat juuri jättäneet käpälänjälkensä.
”Joku meistä juoksee tuonne, ja kun kettu kääntyy jahtaamaan häntä, loput hyökkäävät sen kimppuun selästä”, kolli naukui hiljaa ja käänsi päätään kohti soturinaaraita nähdäkseen, mitä mieltä he olivat ajatuksesta.

Odotin aamun metsästyspartiota saapuvaksi Seinämäkiven alla turkkiani sukien ja sivusilmällä pentutarhan edustalla leikkiviä pentuja seuraten. Oravapentu, Puropentu ja Solinapentu painivat jokainen vuorotellen Kottaraispennun kanssa ja päästivät riemakkaita kiljaisuja, kun saivat tuon painettua maahan.
"Teimme sen Puroyö, voitimme ketun!" Harmaaturkkinen pentu maukui pojalleni.
"Onneksi minulla oli teidät mukanani Oravajoki ja Solinakorppi!" Puropentu maukui ja katsoi vuorotellen kahta naarasta ja käveli sitten Solinapennun viereen. En voinut olla hymyilemättä leikille ja heidän itsekeksimilleen soturinimilleen.
"Puroyö ja Solinakorppi, missähän Kuuilta vaanii?" Oravapentu kysyi ja katsoi leikkitovereitaan innosta hehkuvilla silmillään. Pentuni katsoivat toisiaan olkiaan kohauttaen ja yrittivät selvästi olla huomaamatta Kuupentua, joka nyt vaani heitä maassa makaavan Kottaraispennun kehoa suojana käyttäen. Sitten tuo oranssiturkkinen pentu hyppäsi sisarensa kimppuun.
"Nyt kostan sinulle Oravajoki!" Kuupentu naukaisi ja Puropentu sekä Solinapentu katsoivat kun he taistelivat. Kuupentu pani kuitenkin stopin koko leikille nähdessään Nummitassun vievän riistaa pentutarhaan kuningattarille.
"Minäkin haluan oppilaaksi!" Kuupentu maukui nyt turhautuneena, mihin Kottaraispentu vastasi. "No miksi et mene kysymään Sulkatähdeltä voitaisiinko meidät nimittää jo?"
Veljensä idean innoittamana naaraspentu lähti kävelemään päällikön pesää kohti. Päätin kuitenkin töpätä oranssiturkkisen kissan menon siihen paikkaan, enkä antaisi tuon häiritä Sulkatähden aamua. Jos tuo nukkuisikin vielä.
"Mihinkäs sinulla on matka Kuupentu?" Maukaisin, silmäni loistivat ja naamallani oli minulle ominainen virne.
"Kysymään Sulkatähdeltä joko voisin olla jo oppilas", Kuupentu naukui innoissaan.
"Et sinä nyt oppilaaksi ole vielä pääsemässä kun et ole kuutta kuuta, ymmärrätkö?" Kysyin häneltä ja katsoin pentua arvioivasti...
"Mutta minä halu...", nyt naaraan äänensävy muuttui jo ulinaksi, paras oli siis päättää keskustelu nopeasti.
"Etkö ymmärtänyt?" Kysyin ja katsoin Kuupentua. Oranssiturkkisen kissan nenä nyrpistyi ja hän juoksi pois, leikkitovereidensa ohi suoraan pentutarhan suojaan.
"Mikä hätänä Kuupentu?" Kuulin Oravapennun maukaisevan, ennen kuin pudistin päätäni pennun tempulle ja käänsin muille nuorukaisille selkäni.

Tuhkakajo ei ollut ikinä aikaisemmin taistellut petoeläintä vastaan, saati sitten edes nähnyt tuollaista oikeasti. Hänen tähän mennessä ainoat viholliset olivat olleet taivaalla liitelevät kotkat ja muiden klaanitoverien ahdistavat katseet, joten painautuessaan pusikossa Kaunotassuun ja Pikkukotkaan, ja katsoessaan kuinka puiden varjoista asteli esiin kettu, jonka likaisen hajun pystyi haistamaan pusikossa olevien kissojen pelkotuoksun läpi, oli nuori soturi jähmettynyt kauhusta ja pidätteli kyyneliä kurkussaan. Olihan hän tietenkin kuullut tarinoita noista viekkaista punaturkkisista haaskansyöjistä, mutta nähdä nyt omin silmin sellainen vain puunmitan päässä hänestä, se sai paniikin roihahtamaan liekkeihin.
”Joku meistä juoksee tuonne, ja kun kettu kääntyy jahtaamaan häntä, loput hyökkäävät sen kimppuun selästä”, Paarmahehku sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan naaraita pusikon toisessa päässä. Tuhkakajo käänsi katseensa ketusta soturiin ja tuijotti selvä pelko katseessaan tuota. Hän tuskin hengitti ja joutui puremaan hampaitaan yhteen ettei olisi päästänyt kyyneliä poskilleen, mutta silmänräpäyksen ajaksi nuoren soturin hiljainen hysteria hävisi. Kolli katsoi ensimmäistä kertaa häntä ilmeellä, jota ei voinut kutsua piikikkääksi tai välinpitämättömäksi. Tumman meripihkan sävyiset silmät olivat samaan aikaan huolta, mutta myös varmuutta täynnä. Naaras joutui kuitenkin kääntämään katseensa poispäin, kun Pikkukotka avasi suunsa. "Minä menen, minulla on Tuhkakajoa tummempi turkki."
Tuhkakajon olisi tehnyt mieli kiljaista vastalause ja jopa syöksyä itse siinä samassa ulos puskasta ketun tulilinjalle, mutta ilmaisi tunteensa vain viittomalla 'et varmasti mene!'. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää pikkusiskon sanoissa olevan järkeä; ilta oli laskeutunut kanjoniin ja vaikka Vuoristoklaanin reviirillä ei kauhean tiheään puita kasvanut, saivat ne kuitenkin luotua pitkiä tummia varjoja ympäristöön. Varjoja joita pitkin tummaturkkinen kissa pääsisi huomaamattomasti kulkemaan ketun selkäpuolelle. Pikkukotkan silmät viiruuntuivat ja hän pudisti päätään isosiskollen, joka katsoi anelevasti tuota. Tummanharmaan naaraan tässä pitäisi olla uhraamassa henkensä pikkusisarensa puolesta, eikä toisinpäin!
"Pikkukotka!" Tuhkakajo päästi vaimennetun sihahduksen, kun hänen pikkusiskonsa ottikin yhtäkkiä jalat alleen ja poistui mahdollisimman varovaisesti pusikosta missä he piileskelivät. Tummanharmaa nuori soturi tunsi kuinka Kaunotassu pukkasi häntä ja Paarmahehku sihahti hiljaisuutta, ettei petoeläin juuri tällä hetkellä kiinnittäisi huomiota polunvarteen kimeän sihinän takia. Pensaan suojissa kyyristelevät kissat katsoivat jokainen henkeään pidätellen, kun mustaturkkinen nuori soturi liikkui hiljaisin ja varovaisin askelin puiden varjoja pitkin, pitäen katseensa vuoroin ketussa ja vuoroin tassuissaan, ettei vain astuisi oksan päälle. Petoeläin ei huomannut polkua ylittävää kissaa, sillä se haisteli niin tarkasti kohtaa maassa, missä Tuhkakajo ja hänen vieressään oleva oppilas olivat vain muutama hetki aikaisemmin seisseet. Pikkukotka katosi varjoihin juuri ajoissa.
"Liikkumatta", Paarmahehku sai juuri ja juuri äänen kumpuamaan kurkustaan, kun ketun hohtavat silmät osuivat heidän pusikkoonsa. Se oli varmasti saanut heidän hajujäljestään kunnolla kiinni. Nuori soturi yritti olla katsomatta pedon silmiin, mutta kuolaa valuvat leuat ja likaisenvalkoiset terävät hampaat saivat hänen sydämensä vajoamaan vatsalaukkuun asti. Missä Pikkukotka oikein oli tällä hetkellä? Kaunotassun turkki pörhiintyi täysiin mittoihinsa, kun kettu alkoi ottaa askelia lähemmäs pensasta. Tuhkakajo valmistautui henkisesti ponkaisemaan ulos oksien ja lehtien sekamelskasta ja tarrautumaan kynsillään kiinni ensimmäiseen asiaan, mistä saisi petoeläimestä otteen. Peto otti uuden askeleen lähemmäs pusikkoa, sitten toisen-
"HEI HIIRENAIVO!"
Pensas kahahti Tuhkakajon ja Kaunotassun säikähtäessä Pikkukotkan huutoa, mikä kuului kauempaa polulta. Kettu ei onneksi ollut huomannut liikehtivää pensaikkoa, vaan oli salamannopeasti kääntänyt päänsä huudon suuntaan. Tummanharmaa nuori soturi ei nähnyt pikkusisartaan petoeläimen hahmon takaa, mutta peto lähti rivakalla askeleella kulkemaan polkua taaksepäin. Sinisilmäinen naaras tunsi pakokauhun kytevän rinnassaan, tajutessaan että hänen pikkusiskonsa ja ketun välillä ei tällä hetkellä ollut mitään muuta kuin ilmaa puunmitallisen verran. Tuhkakajo syöksähti ulos pusikosta, mutta teki sen ilmeisesti oikeaan aikaan sillä Paarmahehku oli yhtäkkiä hänen rinnallaan.
"Hyppää sinä sen selkään, minä yritän päästä vatsan alle", soturi huusi ohjeistusta, jonka nuorempi soturi rekisteröi juuri viime hetkellä. Hän hidasti juoksunsa ja ponnisti jaloillaan korkeaan loikkaan. Naaras oli luullut loikan pituuden arvioimisen olevan vaikeampaa, ottaen huomioon, että petoeläin heidän edessään oli ollut liikkeessä, mutta nyt punaturkkinen peto oli pysähtynyt ja murisi uhkaavasti edessään mouruavalle Pikkukotkalle. Mustaturkkinen nuori soturi oli pörhistänyt turkkinsa ja selkä kaarella yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta ja päästi syvää mouruntaa kurkustaan. Temppu tepsi, sillä kettu tosiaankin oli pysähtynyt ja päästi älähdyksen suustaan tuntiessaan kissan laskeutuvan selälleen.
"Käy kiinni sen kurkkuun!" Paarmahehku taas huusi ohjeita, mutta tällä kertaa ilmeisesti Pikkukotkalle. Tuhkakajolla oli nimittäin tassut täynnä töitä yrittää pysyä nyt villisti itseään ravistelevan petoeläimen selässä. Peto ulvaisi, kun tummanharmaan nuoren soturin kynnet lävistivät tuon ihon ja vinkaisi uudemman kerran, kun hän puristi hampaansa ketun niskaan. Lämmin ja rautainen neste täytti sinisilmäisen naaraan aistit, mutta ei voinut edes ajatellakaan päästävänsä irti heitä kohtaavasta uhkasta. Ei ennen kuin petoeläin keksi kierähtää selälleen saadakseen kissan irti niskastaan. Tuhkakajo tajusi vain sydämenlyöntiä aikaisemmin, että kettu aikoi liiskata hänet alleen, joten nuoren soturin oli pakko päästää irti.
"Kaunotassu, pysy kauempana!" Hän älähti kompuroidessaan pystyyn ja huomatessaan Kaunotassun poistuneen puskasta ja nyt kynsivän ja purevan vimmatusti petoeläimen häntää. Tai kuinka hyvin nyt pystyi yhdellä tassullaan mitään tekemään.

//Paarma?

Mustakynsi mietti kuumeisesti mitä tehdä... Aamu oli valkenemassa ja vain puoliksi nukutun yön jälkeen hän tunsi olonsa sekavaksi. Soturitar oli asettautunut oppilaiden pesän taakse, piiloon yövartiolta ja hiljalleen heräilevältä leiriltä. Hän tiesi tilanteensa vain pahenevan päivä päivältä, mutta jos Lehtikuun arvio olisi oikeassa - että pentujen tappaminen veisi myös naaraan hengen - ainoa vaihtoehto olisi muutaa tilannetta jollakin toisella tavalla. Jos hänen pitäisi jatkaa elämäänsä pentujen kanssa, mutta myös vaikuttaa vielä arvokkaalta ja pelottavalta soturilta hänen pitäisi hankkiutua eroon niin sanotusti ulkoisista häiriöntekijöistä. Kissoista, jotka näkisivät hänet pehmompana ja heikompana pentujen saannin jälkeen... Ja tietenkin kissasta, joka hänet tähän tilanteeseen alunperin pisti.
*Viimeinkin sinä alat tajuta, nyt toimi!* Ääni Mustakynnen päässä huusi - jota hän ei omakseen tunnistanut, mutta otti mielellään ehdotuksen vastaan - ja näin hän alkoi pohtimaan vielä kuumeisemmin juontaan.
Lopulta soturitar saa mietintänsä päätökseen ja livahti aamupartioiden kokoamisen ja Nummipyörteen valvovan katseen alta takaisin sotureiden pesään. Hän pujotteli vielä alustoillaan makoilevien kuutamoklaanilaisten ohi ja pysähtyi päästessään päämääräänsä, joka ei kuitenkaan ollut naaraan oma makuupaikka vaan Oksakatseen. Ruskeaturkkinen soturi nosti katseensa häneen ja kohotti toista kulmaansa kysyvänä.
- Niin? Kolli naukaisi, mutta vaikutti olevan aivan äimänä, kun Mustakynsi tuli vapaaehtoisesti hänelle juttelemaan. Mustavalkea kissa räpsytteli silmiään muutaman kerran ja nojautui epätavallisen lähelle Oksakatseen kasvoja. Hän veti kasvoilleen pienen hymyn ja siirsi omat etutassunsa koskettamaan soturin pedin yli roikkuvaa etutassua.
- Sinäkin varmaan heräsit yöllä minun... Huutooni? Soturitar kysyi ja katseli hieman arasti kollin silmiä, yrittäen vaikuttaa niin pahoittelevalta, ja hauraalta kuin vain pystyi uskottavasti näyttelemään. Ruskeaturkkinen kissa hymähti ja rikkoi katsekontaktin, minkä lumoissa oli vain hetkeä aikaisemin ollut.
- En... Vain siihen hälinään minkä kaikki muut aiheuttivat, Oksakatse sanoi ja nousi istumaan, saaden kahden kissan vielä lähemmäs toisiaan. Mustakynnen olisi tehnyt mieli harpata ainakin kaksi ketunmittaa taaemmas - hän ei todellakaan ollut unohtanut kuinka soturi oli yrittänyt vikitellä soturittaren, naaraan itse ollessa vielä oppilas - mutta hänen täytyisi saada keskustelun vaikuttamaan uskottavalta... Hän tarvitsisi kollista syntipukin teolleen.
- No kuitenkin, halusin pahoitella asiasta, en minä huvikseni rupeaisi klaanitovereitani herättelemään keskellä yötä, mutta mieleni päällä on nyt vain niin paljon asioita mitkä tulevat painajaisina uniini, mustavalkea kissa kuiskasi ja siirsi katsettaan ruskean kissan silmistä tuon kuonoon, suulle ja korvanpäihin. Hän tahallaan heilautti häntäänsä, sipaisten samalla Oksakatseen jalkaa. Ilme soturin kasvoilla muuttui kysyvämmäksi ja Mustakynsi tiesi, mitä tuon suusta kuuluisi seuraavaksi.
- No tuota... Haluaisitko jutella asiasta?
Soturittaren oli vaikea piiloitella virnettä ja peittikin sen nopeasti pieneksi ja sieväksi hymyksi, minkä loi kollille.
- Jos sinä vain haluat kuunnella. Tavataanko hieman ennen aurinkohuippua joen pohjoispuolella? En haluaisi, että paikalle tuosta noin vain tupsahtaisi muita, joten varmistathan ettei sinua vain seurata. Minä kyllä hyvitä tämän sinulle, voimme metsästää tai tehdä sitten jotakin muuta..., Mustakynsi sanoi hiljaa ja nyt pidätteli yökkäystä, kun Oksakatseen silmiin syttyi kiilto.
- Nähdään siellä. Varmistan ettei paikalle tule muita, soturi yritti varmasti kuulostaa viehättävältä madaltaessaan ääntää noin ja siirtäessään kasvojaan lähemmäs soturittaren omia, mutta naaraan mielestä tuo kuulosti vai typerältä ja olikin ponkaissut tassuillee ennen kuin kolli tuli liian lähelle häntä. Hän naukaisi kiitokset ja poistui sotureiden pesästä vikelästi. Hänen suunnitelmansa ensimmäinen ja helpoin osuus oli saatu suoritettua onnistuneesti. Nyt mustavalkea kissa otti suunnaksee päällikön pesän ja ennen sisään astumista keräsi kaiken itsehillintänsä, mitä hänellä oli enää jäljellä ettei kävisi Varistähden kurkkuun kiinni heti kun näkisi tuon.

"Kiitos todella paljon Lumisydän, että pistit myös Jalotassun korjaamaan pentutarhan kattoa, Kotkasumu ja Susivarjo vaikuttivatkin jo siltä, että haluaisivat seuraa kun Kanijalka ei partioiltaan päässyt tulemaan apuun... Olisin kyllä voinut pyytää emoa ja hänen oppilastaan auttamaan", Aamutäplä kuiskasi Lumisydämen korvaan, katsoen kuinka kolme kollia rupesivat laatimaan suunnitelmaa pentutarhan katon uudelleenrakentamisesta.
"Emo on myös todella kiireinen partioiden ja Valkotassun koulutuksen kanssa, joten ehkä oli parempi, että pistin vain Jalotassun asialle", soturi vastasi ja siirsi sitten katseensa Mesipentuun ja Ukkospentuun. Pennut näyttivät jo miltei oppilaan kokoisilta, heidän oppilasnimitykseensä ei varmasti ollut enää paljoa aikaa. "Ovatko he jo oppineet uimaan?"
Aamutäplä siirsi katseensa pentutarhasta omiin pentuihinsa, jotka eivät millään meinanneet jättää Kotkamieltä rauhaan vaan kipittelivät tuon jalkojen lomassa ja yrittivät saada pesä rakennusaineksia putoamaan tuo selästä.
"Eivät. Olemme kyllä Kotkamielen kanssa puhuneet uimaharjoitusten aloitamisesta, mutta ne kaatosateet pilasivat aikataulumme ja lehtiateen saapuessa vedet viilenevät todella nopeasti", kuningatar murahti ja siirsi sitten katseensa taivaalle, kuin odottaen se aukeavan, sillä samalla sydämenlyönnillä.
"No miksi emme menisi nyt joelle heitä opettamaan?"
Naaraan katse oli samantien takaisin Lumisydämessä ja hän luimi korviaan hieman, ei siis selvästi ollut ihan innoissaan ideasta.
"Tiedän, että haluaisit olla mielummin Kotkamielen kanssa kun käytte siellä, mutta hän vaikuttaa siltä, että haluaisi tällä hetkellä Mesipennun ja Ukkospennun mahdollisimman kauas jaloistaan, joten miksi emme menisi nyt joelle?" Soturi kysyi ja yritti etsiä sisarensa katseesta edes jonkinlaista hyväksyntää idealle. Aamutäplä näytti pohtivan ankarasti ehdotusta, huokaisi sitten ja käveli Kotkamielen ja heidän pentujensa luo. Laikukas kolli seurasi perässä, kun kuningatar viittoi hänet heidän luokseen.
"Kotkamieli antoi lupansa, mutta sanoi listivänsä sinut itse jos jotakin tapahtuisi heille sinun valvontasi alla", naaras sanoi ja huusi Mesipennun ja Ukkospennun heidän luokseen. Lumisydän hymähti.
"Hei, kyllä minä olen aikaisemminkin sinun pentujesi uintireissuja vahtinut."

"Tule vain Ukkospentu, ponkaiset vain pintaa kohti ja sitten alat polkemaan vettä vuorotellen tassuillasi", Aamutäplä ohjeisti ja ui pientä ympyrää pienen matkan päässä vielä rannalla, kaulaansa myöten vedessä seisovasta Ukkospennusta. Lumisydän tarkkaili kollipennun ensimmäistä itsenäistä uintiyritystä, pitäen etujalkojensa välissä polskivaa Mesipentua visusti kiinni, ettei tuo vahingossakaan joutuisi virran mukaan tai tuon pää laskeutuisi veden pinnan alle. Leirin läheinen joki oli sekin paisunut koossaan, ei onneksi yhtä paljoa kuin lähempänä vuoria olevat, mutta joen virtaus oli epätavallisen voimakas. He eivät kuitenkaan halunneet lähteä kamalan kauas pois leiristä, jos jotain sattuisikin tapahtumaan, joten tähän jokeen oli tyydyttävä. Sitten vaaleanharmaan ja valkoisen kirjava kissa molskahti eteenpäin, yrittäen uida emonsa luokse, mutta ei päässyt sinne asti, kun joen virta tempaisi tuon mukaansa. Kuningatar voihkaisi ja syöksähti nuorimmaisensa perään. Soturi sattui seisomaan juuri siinä kohdassa mihin virta oli Ukkospentua tuomassa, joten hän työnsi naaraspentua jaloissaan eteenpäin, aikeissaa ohjata tuo matalempaan veteen ja kaapata sitten tuon veli tassuihinsa.
"Ukkospentu!" Aamutäplä kirkaisi, kun kollipennun pää pulpahti pinnan alle. Lumisydän päätti siinä vaiheessa toimia ja toivoi, että työntäessään Mesipennun irralleen itsestään tuo pysyisi edes hetken omin avuin pinnalla. Laikukas kolli syöksähti sisarenpoikaansa kohti ja ojensi etutassujaan, kiittäen Tähtiklaania tuntiessaan tuon ruumiin tassujensa välissä. Hän veti vaaleanharmaan ja valkoisen kirjavan karvakasan takaisin pinnalle ja polki heidät matalikkoon, missä pennuilla vesiraja ulottui rintamuksen kohdalle.
"Voi Ukkospentu", Aamutäplä niiskaisi heidän luokse päästessään ja veti nuorimmaisensa itseään vasten, kuin varmistaakseen tuon todellakin olevan siinä. Kuningattaren silmät olivat täynnä kyyneliä. Lumisydän ymmärsi siskoaan, jos kyseessä olisi ollut hänen oma pienokaisensa, olisi soturi varmasti itsekin itkenyt.
"Meidän täytyy saada nyt pennut turvaan rannalle. Pidetään pieni hengähdystauko ja jatketaan sitten. Emme halua antaa pennuille näin nuorella iällä syytä pelätä uimaan menoa", harmaalaikukas kolli sanoi. Hänen sisarensa nyökkäsi, mitä kermanvaalea kissa ei ollut osannut odottaa. Hän olisi luullut Aamutäplän pitävä kunnon saarnan siitä miten hänen pentunsa eivät enää koskaa tulisi veden lähellekkään, tai vähintään lopettavan harjoituksen siihen.
He kuitekin jatkoivat uimista, pitäen nyt kuitenkin molempia pentuja visusti etutassujensa välissä ja opettaen heitä vain pitämään itsensä pinnalla. Kun he viimein pääsivät rantaan he laskivat pennut maahan, jotka nukahtivat melkein samalla sydämenlyöillä molemmat. Harjoitus oli varmasti ollut rankka heille. Aamutäplä ja Lumisydän nuolivat kummatkin pennut kuiviksi noiden nukkuessa ja lähtivät sitten kuljettamaan heitä leiriin. Sadekin oli juuri alkanut.

Leijonakynsi hätkähti hereille ja joutui pienoisen hetken tasoittelemaan karvojaan ja rauhoittelemaan itseään.
*Miksi? Miksi aina sama uni?* Hän ajatteli ja nousi jaloilleen. Uni oli ollut hyvin nopea ja lyhytkestoinen, mutta soturi pystyi selvästi muistamaan ja tajuamaan koko jutun kokonaiskuvan. Leopardilaikku oli hyökännyt erakkojoukkonsa kanssa Nummiklaaniin ja he olivat tappaneet Sulkatähden. Hänen entinen mestarinsa seisoi ylväänä Seinämäkivellä ja jakeli käskyjä alamaisilleen, ketkä vangittaisiin ja ketkä saisivat rauhassa jatkaa päiväänsä. Leijonakynsi olisi aikeissa hypätä varapäällikön paikalle Seinämäkiven vieressä, kun Leopardilaikku pysäyttäisi hänet.
"Leijonakynsi, olit suuri apu minulle, mutta ollessasi vielä siinä, olet uhka valtaistuimelleni. TAPPAKAA HÄNET!" Hänen entinen mestarinsa kailotti. Joskus uni päättyi siten, että lähimmät erakkokissat kävivät Leijonakynnen kimppuun ja surmasivat tuon, mutta joskus Leijonakynsi pääsi taistelemaan heidän otteestaan irti ja syöksymään Leopardilaikun kimppuun, murhaten itse tuon ja jääden seisomaan yksin Seinämäkivelle.
Hän ymmärsi entisen mestarinsa olevan kiero luonne, mutta soturi ei tahtonut uskoa tuon heittävän entisen oppilaansa noin vain koirille heti kun suunnitelman fyysisin osuus oli ohi. Kermanvaalean kollin piti olla tärkeämpi tuolle luopiolle kun vain pelkästä lihaksesta tehty kissantappokone. Hänkin halusi valtaa ja hän olisi sen myös ansainnut, joko sitten Leopardilaikun vierellä tai sitten ilman tuota. Leijonakynsi käveli ulos sotureiden pesästä ja yllättyi nähdessään ainoastaan Murhesiiven istuskelevan aukiolla, yövartiossaan. Vihersilmä toivotti hännän heilautuksellaan huomenet tuolle.
"Onko mitään mainitsemisen arvoista?" Soturi kysyi entiseltä oppilaaltaan joka pudisti päätään ja yritti peittää haukoitustaan katsomalla muualle. Kermanvaalean kollin silmät siristyivät ärtymyksestä, vai kehtasi tuo nyt soturiksi päästyään haukoitella hänen edessään? Tuolle riiviölle pitäisi siis antaa kunnon muistutus siitä, ketä hänen tuli yhä kunnioittaa, vaikka olikin jo aikuinen ja uudessa asemassa Nummiklaanissa.