Heräsin todella aikaisin aamusta ja huomasin, ettei kukaan muu meidän pikku laumastamme ollut vielä hereillä. En halunnut herättää ketään ja siksi hiivin ulos pesästä ihan hiljaa. Aikeissani oli metsästää, eikä mennyt paljoa aikaakaan, kun löysinkin pienen hiiren ja sain sen napattua. Piilotin saaliini, sitten lähdin kävelemään kohti Puroklaanin reviiriä. Aikeissani ei ollut ylittää reviirin rajaa, etsiä vain hieman enemmän riistaa, mutta en ollut edes saanut rajamerkkejä aisteihini kun kuulin puhetta. Piilouduin pensaan taakse ja näin kahden oletetun puroklaanilaisen kävelevän ja juttelevan rajan läheisyydessä. Valkoturkkinen naaras ja mustaturkkinen kolli. He katselivat huolestuneen näköisinä järven sateiden takia noussutta vedenpintaa, mutta en tarkalleen ottaen kuullut mitä he puhuivat. Ainoa sana mistä sain selvää oli 'ennustus'. Arvelin ettei puroklaanilaisten asia kuulunut minulle, joten kaksikon kävellessä syvemmälle reviirilleen, lähdin kohti Pihlajanpiikin pesää. Toivoin, ettei kukaan olisi nyt turhan takia huolestunut minusta, sillä yhtäkkiä huomasin aurinkohuipun hetken olevan ja aamun metsästysreissun venyneen. Mutta turha toivo, koko Pihlajanpiikin perhe Loimu ja Musta mukaan luettuina olivat lähteneet etsimään minua ja kävellessään kotimatkallani minua vastaan he ilmoittivat olleensa huolissaan. Vaikka muut olivatkin olleet peloissaan puolestani, oli minulla yllättävän hyvä olo. Vaikutti siltä, että olin viimeinkin päässyt takaisin kissojen joukkoon, jotka oikeasti välittivät minusta. Kahden nuoren erakkokollin ilmaistessa etten saisi lähteä mihinkään ilman heitä sai myös lämpimän tunteen möyryämään rinnassani. Vaikuttaisi jo siltä, kuin olisin kahdelle kissalle isä. Tämä iloinen ja positiivinen tunne sai minut suorastaan nauramaan kun kävelimme kotia kohti. Asuinalueemmekin näytti tänä päivänä erityisen kauniilta, puiden vihreät lehdet hohtivat kirkkauttaan ja nurmikko tassujemme alla oli pitkää ja vihreää.
*Kasvit ovat parhaimmassa kukinnassa... Tämä päivä olisi täydellinen yrttien keruulle... Missäköhän niitä olisi?* Samassa kissat ympärilläni pinkaisivat juoksuun ja alkoivat huudella toisilleen kilpajuoksusta ja siitä kuinka ensimmäinen pesäkololla saisi valita itselleen isoimman tuoresaaliin.

Paarmahehku tuijotteli hajamielisesti tiheikköön heidän ympärillään, jossa muisti useasti metsästäneensä. Oksien katveet näyttivät tummilta ja kosteilta, kun pensasmaisten puiden ympärille kiertyneet köynnöskasvit varjostivat maata. Kasvisto oli harvinaisen tiheää Vuoristoklaanin reviirille; sen ansiosta alueella majaili usein riistaa, josta vuoristoklaanilaiset saattoivat olla kiitollisia nyt, kun vesi oli saanut ylemmän vuoriston tulvimaan. Paarmahehku raotti suutaan, muttei haistanut tuoresaalista.
#Pitäisi ilmoittautua rajapartioon#, kolli lisäsi itselleen mielessään.
#Karmivaa, kun sateen jälkeen olisi kuin kaikki hajumerkit olisivat huuhtoutuneet pois.#
Kaunotassu kinkkasi hänen edellään. Paarmahehku luimisti korviaan kuullessaan etäisesti Tuhkakajon ja Pikkukotkan puhelevan takanaan. Hän kuvitteli, kuinka sisarukset supattelivat siitä, kuinka huono mestari hän oli ja kiristeli hampaitaan levottomana. Hän vilkaisi soturitovereitaan pikaisesti, ja kiristi sitten tahtiaan päästäkseen Kaunotassun rinnalle. Oppilas värähti muttei reagoinut mestariinsa muuten. Paarmahehku katsoi maata neuvottomana, mutta avasi lopulta suunsa:
”Mitä sinulle kävi?”
Kysymys tuli hänen suustaan tiukkana ja vaativana. Kaunotassu mumisi jotain etukäpälänsä nyrjäyttämisestä, mikä sai ärtymyksen kipristelemään Paarmahehkun niskavilloissa. Musta soturi olisi halunnut hoitaa kiusallisen asian selvittelyn kerralla pois alta, mutta tyytyi puremaan huultaan. Pian Kaunotassu hidasti tahtiaan ja katosi jonnekin hänen taakseen, ja Pikkukotka pujahti hänen vierelleen. Mustan naaraan turkki kiilteli ja hän sanoi jotain Paarmahehkulle. Sanat lipuivat kollin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
”Anteeksi mitä?” Paarmahehku naukui ja väräytti korvaansa nolostuneena.
”Että hyvä juttu, että Kaunotassulle ei käynyt pahemmin.”
Paarmahehku nyökkäsi ja nakkeli niskojaan. Hän ei tiennyt, olisiko vielä pitänyt pahoitella sitä, miten oli melkein liiskannut naaraan häneen törmätessään.
”Tämä taitaa vain tarkoittaa sitä, että hänen soturikoulutukseensa tulee pieni tauko”, pienikokoinen soturi tuumi.
”Toivottavasti ei liian pitkä”, Paarmahehku huokaisi ja vilkaisi Pikkukotkaa. Kuinkahan vastuuntunnottomana pesätoveri häntä oikein piti?
”Taivaslilja ja Opaalitassu ovat onneksi taidokkaita parantajia”, Pikkukotka naukui.
”Eivätköhän he jotain keksi.”
Paarmahehku nyökkäsi ja vilkaisi pikaisesti taakseen. Kaunotassu näytti tyytyväiseltä jutellessaan Tuhkakajon kanssa. Sekava tunne läikähti kollin rinnassa.
”Niin. Taivaslilja on uskomattoman taitava irrottamaan piikkejä tassuista”, Paarmahehku mumisi ja katseli tassujaan muistellen, kuinka monesti oli partioreissun jälkeen joutunut parantajan juttusille. Samassa jokin sai kollin pysähtymään aloilleen. Hän haistoi ilmaa oudon tunteen pakottamana, ja säpsähti huomatessaan, miten vahva ketun haju oli yhtäkkiä ilmestynyt heidän tielleen. Pikkukotka katsoi häntä salamannopeasti huoli välähtäen kasvoillaan ja Paarmahehku vastasi katseeseen tietävästi. Soturit syöksyivät taaksepäin.
”Tuonne piiloon”, Paarmahehku puuskutti ja viittoi Kaunotassua työntymään lähimmän pusikon alle. Valkean turkin kadottua tiheikköön Paarmahehku seurasi perässä. Tuhkakajo ja Pikkukotka olivat jo päässeet saman pensaan alle. Paarmahehku peuutti niin taakse kuin pääsi, ja Kaunotassun pää tunki hänen vierelleen. Oppilas katseli vihreät silmät ymmyrkäisinä lehtien läpi. Neljä kissaa painautuivat toisiinsa, ja Paarmahehku puristi kyntensä multaan, ettei olisi värissyt.
Punaturkinen, pitkäkuonoinen otus löntysti esiin suunnasta, johon nelikko oli ollut matkalla. Ketun suu oli ammollaan ja näky rivistä valkoisia terähampaita sai Paarmahehkun turkin nousemaan pystyyn. Ketun paksu häntä heilui puolelta toiselle ja se hypähti juurikosta juurikkoon nuuhkien ilmaa. Paarmahehku kirosi mielessään, ettei kukaan heistä ollut haistanut petoa ennen kuin se oli näin lähellä.
”Se tulee tänne”, Kaunotassu inahti.
”Shh, kyllä se vielä lähtee pois”, Paarmahehku kuuli Pikkukotkan kuiskaavan. Kolli itse tuskin pystyi irrottamaan katsettaan kauhistuttavasta näystä. Kettu jolkotti heidän kulkureittiään kohti, ja tuntui seuraavan löytämäänsä kissan hajua. Hän saattoi melkein haistaa kuolan, joka valui eläimen suupielistä.
#Pystyisimmekö me voittamaan tuota taistelussa?#
Kettu oli aikuinen ja isohko, mutta sen kyljet olivat kääntyneet kuopille. Ehkä se oli vaeltanut Vuoristoklaanin reviirille etsimään ruokaa, ja oli heikko nälästään.
#Tai sitten innokkaampi repimään meidät kappaleiksi#, kolli ajatteli, väristykset kulkien pitkin turkkiaan. Klaanitoverit katsoivat pensaan lehtien lomasta hermostuneina. Ketun pehmeät mutta painavat käpälänaskeleet kuuluivat lähempänä. Paarmahehku yritti peruuttaa, mutta pelkäsi kahisevien lehtien herättävän ketun huomion
”Minä harhautan sitä, ja te hyökkäätte”, Kaunotassu ehdotti ääni väristen.
”Tuo on typerintä mitä olen kuullut”, Paarmahehku sihahti oitis oppilaansa korvaan.
”Sinä olet loukkaantunut!”
Kolli vilkaisi epäröiden Tuhkakajoa ja Pikkukotkaa. Jokaisen soturin ilme näytti siltä, että he miettivät kuumeisesti reittiä ulos tilanteesta. Vaaran tuntu sai Paarmahehkun viikset värisemään. Ketun pitkä kuono nuuski parhaillaan polkua, jolle he olivat juuri jättäneet käpälänjälkensä.
”Joku meistä juoksee tuonne, ja kun kettu kääntyy jahtaamaan häntä, loput hyökkäävät sen kimppuun selästä”, kolli naukui hiljaa ja käänsi päätään kohti soturinaaraita nähdäkseen, mitä mieltä he olivat ajatuksesta.

Odotin aamun metsästyspartiota saapuvaksi Seinämäkiven alla turkkiani sukien ja sivusilmällä pentutarhan edustalla leikkiviä pentuja seuraten. Oravapentu, Puropentu ja Solinapentu painivat jokainen vuorotellen Kottaraispennun kanssa ja päästivät riemakkaita kiljaisuja, kun saivat tuon painettua maahan.
"Teimme sen Puroyö, voitimme ketun!" Harmaaturkkinen pentu maukui pojalleni.
"Onneksi minulla oli teidät mukanani Oravajoki ja Solinakorppi!" Puropentu maukui ja katsoi vuorotellen kahta naarasta ja käveli sitten Solinapennun viereen. En voinut olla hymyilemättä leikille ja heidän itsekeksimilleen soturinimilleen.
"Puroyö ja Solinakorppi, missähän Kuuilta vaanii?" Oravapentu kysyi ja katsoi leikkitovereitaan innosta hehkuvilla silmillään. Pentuni katsoivat toisiaan olkiaan kohauttaen ja yrittivät selvästi olla huomaamatta Kuupentua, joka nyt vaani heitä maassa makaavan Kottaraispennun kehoa suojana käyttäen. Sitten tuo oranssiturkkinen pentu hyppäsi sisarensa kimppuun.
"Nyt kostan sinulle Oravajoki!" Kuupentu naukaisi ja Puropentu sekä Solinapentu katsoivat kun he taistelivat. Kuupentu pani kuitenkin stopin koko leikille nähdessään Nummitassun vievän riistaa pentutarhaan kuningattarille.
"Minäkin haluan oppilaaksi!" Kuupentu maukui nyt turhautuneena, mihin Kottaraispentu vastasi. "No miksi et mene kysymään Sulkatähdeltä voitaisiinko meidät nimittää jo?"
Veljensä idean innoittamana naaraspentu lähti kävelemään päällikön pesää kohti. Päätin kuitenkin töpätä oranssiturkkisen kissan menon siihen paikkaan, enkä antaisi tuon häiritä Sulkatähden aamua. Jos tuo nukkuisikin vielä.
"Mihinkäs sinulla on matka Kuupentu?" Maukaisin, silmäni loistivat ja naamallani oli minulle ominainen virne.
"Kysymään Sulkatähdeltä joko voisin olla jo oppilas", Kuupentu naukui innoissaan.
"Et sinä nyt oppilaaksi ole vielä pääsemässä kun et ole kuutta kuuta, ymmärrätkö?" Kysyin häneltä ja katsoin pentua arvioivasti...
"Mutta minä halu...", nyt naaraan äänensävy muuttui jo ulinaksi, paras oli siis päättää keskustelu nopeasti.
"Etkö ymmärtänyt?" Kysyin ja katsoin Kuupentua. Oranssiturkkisen kissan nenä nyrpistyi ja hän juoksi pois, leikkitovereidensa ohi suoraan pentutarhan suojaan.
"Mikä hätänä Kuupentu?" Kuulin Oravapennun maukaisevan, ennen kuin pudistin päätäni pennun tempulle ja käänsin muille nuorukaisille selkäni.

Tuhkakajo ei ollut ikinä aikaisemmin taistellut petoeläintä vastaan, saati sitten edes nähnyt tuollaista oikeasti. Hänen tähän mennessä ainoat viholliset olivat olleet taivaalla liitelevät kotkat ja muiden klaanitoverien ahdistavat katseet, joten painautuessaan pusikossa Kaunotassuun ja Pikkukotkaan, ja katsoessaan kuinka puiden varjoista asteli esiin kettu, jonka likaisen hajun pystyi haistamaan pusikossa olevien kissojen pelkotuoksun läpi, oli nuori soturi jähmettynyt kauhusta ja pidätteli kyyneliä kurkussaan. Olihan hän tietenkin kuullut tarinoita noista viekkaista punaturkkisista haaskansyöjistä, mutta nähdä nyt omin silmin sellainen vain puunmitan päässä hänestä, se sai paniikin roihahtamaan liekkeihin.
”Joku meistä juoksee tuonne, ja kun kettu kääntyy jahtaamaan häntä, loput hyökkäävät sen kimppuun selästä”, Paarmahehku sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan naaraita pusikon toisessa päässä. Tuhkakajo käänsi katseensa ketusta soturiin ja tuijotti selvä pelko katseessaan tuota. Hän tuskin hengitti ja joutui puremaan hampaitaan yhteen ettei olisi päästänyt kyyneliä poskilleen, mutta silmänräpäyksen ajaksi nuoren soturin hiljainen hysteria hävisi. Kolli katsoi ensimmäistä kertaa häntä ilmeellä, jota ei voinut kutsua piikikkääksi tai välinpitämättömäksi. Tumman meripihkan sävyiset silmät olivat samaan aikaan huolta, mutta myös varmuutta täynnä. Naaras joutui kuitenkin kääntämään katseensa poispäin, kun Pikkukotka avasi suunsa. "Minä menen, minulla on Tuhkakajoa tummempi turkki."
Tuhkakajon olisi tehnyt mieli kiljaista vastalause ja jopa syöksyä itse siinä samassa ulos puskasta ketun tulilinjalle, mutta ilmaisi tunteensa vain viittomalla 'et varmasti mene!'. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää pikkusiskon sanoissa olevan järkeä; ilta oli laskeutunut kanjoniin ja vaikka Vuoristoklaanin reviirillä ei kauhean tiheään puita kasvanut, saivat ne kuitenkin luotua pitkiä tummia varjoja ympäristöön. Varjoja joita pitkin tummaturkkinen kissa pääsisi huomaamattomasti kulkemaan ketun selkäpuolelle. Pikkukotkan silmät viiruuntuivat ja hän pudisti päätään isosiskollen, joka katsoi anelevasti tuota. Tummanharmaan naaraan tässä pitäisi olla uhraamassa henkensä pikkusisarensa puolesta, eikä toisinpäin!
"Pikkukotka!" Tuhkakajo päästi vaimennetun sihahduksen, kun hänen pikkusiskonsa ottikin yhtäkkiä jalat alleen ja poistui mahdollisimman varovaisesti pusikosta missä he piileskelivät. Tummanharmaa nuori soturi tunsi kuinka Kaunotassu pukkasi häntä ja Paarmahehku sihahti hiljaisuutta, ettei petoeläin juuri tällä hetkellä kiinnittäisi huomiota polunvarteen kimeän sihinän takia. Pensaan suojissa kyyristelevät kissat katsoivat jokainen henkeään pidätellen, kun mustaturkkinen nuori soturi liikkui hiljaisin ja varovaisin askelin puiden varjoja pitkin, pitäen katseensa vuoroin ketussa ja vuoroin tassuissaan, ettei vain astuisi oksan päälle. Petoeläin ei huomannut polkua ylittävää kissaa, sillä se haisteli niin tarkasti kohtaa maassa, missä Tuhkakajo ja hänen vieressään oleva oppilas olivat vain muutama hetki aikaisemmin seisseet. Pikkukotka katosi varjoihin juuri ajoissa.
"Liikkumatta", Paarmahehku sai juuri ja juuri äänen kumpuamaan kurkustaan, kun ketun hohtavat silmät osuivat heidän pusikkoonsa. Se oli varmasti saanut heidän hajujäljestään kunnolla kiinni. Nuori soturi yritti olla katsomatta pedon silmiin, mutta kuolaa valuvat leuat ja likaisenvalkoiset terävät hampaat saivat hänen sydämensä vajoamaan vatsalaukkuun asti. Missä Pikkukotka oikein oli tällä hetkellä? Kaunotassun turkki pörhiintyi täysiin mittoihinsa, kun kettu alkoi ottaa askelia lähemmäs pensasta. Tuhkakajo valmistautui henkisesti ponkaisemaan ulos oksien ja lehtien sekamelskasta ja tarrautumaan kynsillään kiinni ensimmäiseen asiaan, mistä saisi petoeläimestä otteen. Peto otti uuden askeleen lähemmäs pusikkoa, sitten toisen-
"HEI HIIRENAIVO!"
Pensas kahahti Tuhkakajon ja Kaunotassun säikähtäessä Pikkukotkan huutoa, mikä kuului kauempaa polulta. Kettu ei onneksi ollut huomannut liikehtivää pensaikkoa, vaan oli salamannopeasti kääntänyt päänsä huudon suuntaan. Tummanharmaa nuori soturi ei nähnyt pikkusisartaan petoeläimen hahmon takaa, mutta peto lähti rivakalla askeleella kulkemaan polkua taaksepäin. Sinisilmäinen naaras tunsi pakokauhun kytevän rinnassaan, tajutessaan että hänen pikkusiskonsa ja ketun välillä ei tällä hetkellä ollut mitään muuta kuin ilmaa puunmitallisen verran. Tuhkakajo syöksähti ulos pusikosta, mutta teki sen ilmeisesti oikeaan aikaan sillä Paarmahehku oli yhtäkkiä hänen rinnallaan.
"Hyppää sinä sen selkään, minä yritän päästä vatsan alle", soturi huusi ohjeistusta, jonka nuorempi soturi rekisteröi juuri viime hetkellä. Hän hidasti juoksunsa ja ponnisti jaloillaan korkeaan loikkaan. Naaras oli luullut loikan pituuden arvioimisen olevan vaikeampaa, ottaen huomioon, että petoeläin heidän edessään oli ollut liikkeessä, mutta nyt punaturkkinen peto oli pysähtynyt ja murisi uhkaavasti edessään mouruavalle Pikkukotkalle. Mustaturkkinen nuori soturi oli pörhistänyt turkkinsa ja selkä kaarella yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta ja päästi syvää mouruntaa kurkustaan. Temppu tepsi, sillä kettu tosiaankin oli pysähtynyt ja päästi älähdyksen suustaan tuntiessaan kissan laskeutuvan selälleen.
"Käy kiinni sen kurkkuun!" Paarmahehku taas huusi ohjeita, mutta tällä kertaa ilmeisesti Pikkukotkalle. Tuhkakajolla oli nimittäin tassut täynnä töitä yrittää pysyä nyt villisti itseään ravistelevan petoeläimen selässä. Peto ulvaisi, kun tummanharmaan nuoren soturin kynnet lävistivät tuon ihon ja vinkaisi uudemman kerran, kun hän puristi hampaansa ketun niskaan. Lämmin ja rautainen neste täytti sinisilmäisen naaraan aistit, mutta ei voinut edes ajatellakaan päästävänsä irti heitä kohtaavasta uhkasta. Ei ennen kuin petoeläin keksi kierähtää selälleen saadakseen kissan irti niskastaan. Tuhkakajo tajusi vain sydämenlyöntiä aikaisemmin, että kettu aikoi liiskata hänet alleen, joten nuoren soturin oli pakko päästää irti.
"Kaunotassu, pysy kauempana!" Hän älähti kompuroidessaan pystyyn ja huomatessaan Kaunotassun poistuneen puskasta ja nyt kynsivän ja purevan vimmatusti petoeläimen häntää. Tai kuinka hyvin nyt pystyi yhdellä tassullaan mitään tekemään.

//Paarma?

Mustakynsi mietti kuumeisesti mitä tehdä... Aamu oli valkenemassa ja vain puoliksi nukutun yön jälkeen hän tunsi olonsa sekavaksi. Soturitar oli asettautunut oppilaiden pesän taakse, piiloon yövartiolta ja hiljalleen heräilevältä leiriltä. Hän tiesi tilanteensa vain pahenevan päivä päivältä, mutta jos Lehtikuun arvio olisi oikeassa - että pentujen tappaminen veisi myös naaraan hengen - ainoa vaihtoehto olisi muutaa tilannetta jollakin toisella tavalla. Jos hänen pitäisi jatkaa elämäänsä pentujen kanssa, mutta myös vaikuttaa vielä arvokkaalta ja pelottavalta soturilta hänen pitäisi hankkiutua eroon niin sanotusti ulkoisista häiriöntekijöistä. Kissoista, jotka näkisivät hänet pehmompana ja heikompana pentujen saannin jälkeen... Ja tietenkin kissasta, joka hänet tähän tilanteeseen alunperin pisti.
*Viimeinkin sinä alat tajuta, nyt toimi!* Ääni Mustakynnen päässä huusi - jota hän ei omakseen tunnistanut, mutta otti mielellään ehdotuksen vastaan - ja näin hän alkoi pohtimaan vielä kuumeisemmin juontaan.
Lopulta soturitar saa mietintänsä päätökseen ja livahti aamupartioiden kokoamisen ja Nummipyörteen valvovan katseen alta takaisin sotureiden pesään. Hän pujotteli vielä alustoillaan makoilevien kuutamoklaanilaisten ohi ja pysähtyi päästessään päämääräänsä, joka ei kuitenkaan ollut naaraan oma makuupaikka vaan Oksakatseen. Ruskeaturkkinen soturi nosti katseensa häneen ja kohotti toista kulmaansa kysyvänä.
- Niin? Kolli naukaisi, mutta vaikutti olevan aivan äimänä, kun Mustakynsi tuli vapaaehtoisesti hänelle juttelemaan. Mustavalkea kissa räpsytteli silmiään muutaman kerran ja nojautui epätavallisen lähelle Oksakatseen kasvoja. Hän veti kasvoilleen pienen hymyn ja siirsi omat etutassunsa koskettamaan soturin pedin yli roikkuvaa etutassua.
- Sinäkin varmaan heräsit yöllä minun... Huutooni? Soturitar kysyi ja katseli hieman arasti kollin silmiä, yrittäen vaikuttaa niin pahoittelevalta, ja hauraalta kuin vain pystyi uskottavasti näyttelemään. Ruskeaturkkinen kissa hymähti ja rikkoi katsekontaktin, minkä lumoissa oli vain hetkeä aikaisemin ollut.
- En... Vain siihen hälinään minkä kaikki muut aiheuttivat, Oksakatse sanoi ja nousi istumaan, saaden kahden kissan vielä lähemmäs toisiaan. Mustakynnen olisi tehnyt mieli harpata ainakin kaksi ketunmittaa taaemmas - hän ei todellakaan ollut unohtanut kuinka soturi oli yrittänyt vikitellä soturittaren, naaraan itse ollessa vielä oppilas - mutta hänen täytyisi saada keskustelun vaikuttamaan uskottavalta... Hän tarvitsisi kollista syntipukin teolleen.
- No kuitenkin, halusin pahoitella asiasta, en minä huvikseni rupeaisi klaanitovereitani herättelemään keskellä yötä, mutta mieleni päällä on nyt vain niin paljon asioita mitkä tulevat painajaisina uniini, mustavalkea kissa kuiskasi ja siirsi katsettaan ruskean kissan silmistä tuon kuonoon, suulle ja korvanpäihin. Hän tahallaan heilautti häntäänsä, sipaisten samalla Oksakatseen jalkaa. Ilme soturin kasvoilla muuttui kysyvämmäksi ja Mustakynsi tiesi, mitä tuon suusta kuuluisi seuraavaksi.
- No tuota... Haluaisitko jutella asiasta?
Soturittaren oli vaikea piiloitella virnettä ja peittikin sen nopeasti pieneksi ja sieväksi hymyksi, minkä loi kollille.
- Jos sinä vain haluat kuunnella. Tavataanko hieman ennen aurinkohuippua joen pohjoispuolella? En haluaisi, että paikalle tuosta noin vain tupsahtaisi muita, joten varmistathan ettei sinua vain seurata. Minä kyllä hyvitä tämän sinulle, voimme metsästää tai tehdä sitten jotakin muuta..., Mustakynsi sanoi hiljaa ja nyt pidätteli yökkäystä, kun Oksakatseen silmiin syttyi kiilto.
- Nähdään siellä. Varmistan ettei paikalle tule muita, soturi yritti varmasti kuulostaa viehättävältä madaltaessaan ääntää noin ja siirtäessään kasvojaan lähemmäs soturittaren omia, mutta naaraan mielestä tuo kuulosti vai typerältä ja olikin ponkaissut tassuillee ennen kuin kolli tuli liian lähelle häntä. Hän naukaisi kiitokset ja poistui sotureiden pesästä vikelästi. Hänen suunnitelmansa ensimmäinen ja helpoin osuus oli saatu suoritettua onnistuneesti. Nyt mustavalkea kissa otti suunnaksee päällikön pesän ja ennen sisään astumista keräsi kaiken itsehillintänsä, mitä hänellä oli enää jäljellä ettei kävisi Varistähden kurkkuun kiinni heti kun näkisi tuon.

"Kiitos todella paljon Lumisydän, että pistit myös Jalotassun korjaamaan pentutarhan kattoa, Kotkasumu ja Susivarjo vaikuttivatkin jo siltä, että haluaisivat seuraa kun Kanijalka ei partioiltaan päässyt tulemaan apuun... Olisin kyllä voinut pyytää emoa ja hänen oppilastaan auttamaan", Aamutäplä kuiskasi Lumisydämen korvaan, katsoen kuinka kolme kollia rupesivat laatimaan suunnitelmaa pentutarhan katon uudelleenrakentamisesta.
"Emo on myös todella kiireinen partioiden ja Valkotassun koulutuksen kanssa, joten ehkä oli parempi, että pistin vain Jalotassun asialle", soturi vastasi ja siirsi sitten katseensa Mesipentuun ja Ukkospentuun. Pennut näyttivät jo miltei oppilaan kokoisilta, heidän oppilasnimitykseensä ei varmasti ollut enää paljoa aikaa. "Ovatko he jo oppineet uimaan?"
Aamutäplä siirsi katseensa pentutarhasta omiin pentuihinsa, jotka eivät millään meinanneet jättää Kotkamieltä rauhaan vaan kipittelivät tuon jalkojen lomassa ja yrittivät saada pesä rakennusaineksia putoamaan tuo selästä.
"Eivät. Olemme kyllä Kotkamielen kanssa puhuneet uimaharjoitusten aloitamisesta, mutta ne kaatosateet pilasivat aikataulumme ja lehtiateen saapuessa vedet viilenevät todella nopeasti", kuningatar murahti ja siirsi sitten katseensa taivaalle, kuin odottaen se aukeavan, sillä samalla sydämenlyönnillä.
"No miksi emme menisi nyt joelle heitä opettamaan?"
Naaraan katse oli samantien takaisin Lumisydämessä ja hän luimi korviaan hieman, ei siis selvästi ollut ihan innoissaan ideasta.
"Tiedän, että haluaisit olla mielummin Kotkamielen kanssa kun käytte siellä, mutta hän vaikuttaa siltä, että haluaisi tällä hetkellä Mesipennun ja Ukkospennun mahdollisimman kauas jaloistaan, joten miksi emme menisi nyt joelle?" Soturi kysyi ja yritti etsiä sisarensa katseesta edes jonkinlaista hyväksyntää idealle. Aamutäplä näytti pohtivan ankarasti ehdotusta, huokaisi sitten ja käveli Kotkamielen ja heidän pentujensa luo. Laikukas kolli seurasi perässä, kun kuningatar viittoi hänet heidän luokseen.
"Kotkamieli antoi lupansa, mutta sanoi listivänsä sinut itse jos jotakin tapahtuisi heille sinun valvontasi alla", naaras sanoi ja huusi Mesipennun ja Ukkospennun heidän luokseen. Lumisydän hymähti.
"Hei, kyllä minä olen aikaisemminkin sinun pentujesi uintireissuja vahtinut."

"Tule vain Ukkospentu, ponkaiset vain pintaa kohti ja sitten alat polkemaan vettä vuorotellen tassuillasi", Aamutäplä ohjeisti ja ui pientä ympyrää pienen matkan päässä vielä rannalla, kaulaansa myöten vedessä seisovasta Ukkospennusta. Lumisydän tarkkaili kollipennun ensimmäistä itsenäistä uintiyritystä, pitäen etujalkojensa välissä polskivaa Mesipentua visusti kiinni, ettei tuo vahingossakaan joutuisi virran mukaan tai tuon pää laskeutuisi veden pinnan alle. Leirin läheinen joki oli sekin paisunut koossaan, ei onneksi yhtä paljoa kuin lähempänä vuoria olevat, mutta joen virtaus oli epätavallisen voimakas. He eivät kuitenkaan halunneet lähteä kamalan kauas pois leiristä, jos jotain sattuisikin tapahtumaan, joten tähän jokeen oli tyydyttävä. Sitten vaaleanharmaan ja valkoisen kirjava kissa molskahti eteenpäin, yrittäen uida emonsa luokse, mutta ei päässyt sinne asti, kun joen virta tempaisi tuon mukaansa. Kuningatar voihkaisi ja syöksähti nuorimmaisensa perään. Soturi sattui seisomaan juuri siinä kohdassa mihin virta oli Ukkospentua tuomassa, joten hän työnsi naaraspentua jaloissaan eteenpäin, aikeissaa ohjata tuo matalempaan veteen ja kaapata sitten tuon veli tassuihinsa.
"Ukkospentu!" Aamutäplä kirkaisi, kun kollipennun pää pulpahti pinnan alle. Lumisydän päätti siinä vaiheessa toimia ja toivoi, että työntäessään Mesipennun irralleen itsestään tuo pysyisi edes hetken omin avuin pinnalla. Laikukas kolli syöksähti sisarenpoikaansa kohti ja ojensi etutassujaan, kiittäen Tähtiklaania tuntiessaan tuon ruumiin tassujensa välissä. Hän veti vaaleanharmaan ja valkoisen kirjavan karvakasan takaisin pinnalle ja polki heidät matalikkoon, missä pennuilla vesiraja ulottui rintamuksen kohdalle.
"Voi Ukkospentu", Aamutäplä niiskaisi heidän luokse päästessään ja veti nuorimmaisensa itseään vasten, kuin varmistaakseen tuon todellakin olevan siinä. Kuningattaren silmät olivat täynnä kyyneliä. Lumisydän ymmärsi siskoaan, jos kyseessä olisi ollut hänen oma pienokaisensa, olisi soturi varmasti itsekin itkenyt.
"Meidän täytyy saada nyt pennut turvaan rannalle. Pidetään pieni hengähdystauko ja jatketaan sitten. Emme halua antaa pennuille näin nuorella iällä syytä pelätä uimaan menoa", harmaalaikukas kolli sanoi. Hänen sisarensa nyökkäsi, mitä kermanvaalea kissa ei ollut osannut odottaa. Hän olisi luullut Aamutäplän pitävä kunnon saarnan siitä miten hänen pentunsa eivät enää koskaa tulisi veden lähellekkään, tai vähintään lopettavan harjoituksen siihen.
He kuitekin jatkoivat uimista, pitäen nyt kuitenkin molempia pentuja visusti etutassujensa välissä ja opettaen heitä vain pitämään itsensä pinnalla. Kun he viimein pääsivät rantaan he laskivat pennut maahan, jotka nukahtivat melkein samalla sydämenlyöillä molemmat. Harjoitus oli varmasti ollut rankka heille. Aamutäplä ja Lumisydän nuolivat kummatkin pennut kuiviksi noiden nukkuessa ja lähtivät sitten kuljettamaan heitä leiriin. Sadekin oli juuri alkanut.

Leijonakynsi hätkähti hereille ja joutui pienoisen hetken tasoittelemaan karvojaan ja rauhoittelemaan itseään.
*Miksi? Miksi aina sama uni?* Hän ajatteli ja nousi jaloilleen. Uni oli ollut hyvin nopea ja lyhytkestoinen, mutta soturi pystyi selvästi muistamaan ja tajuamaan koko jutun kokonaiskuvan. Leopardilaikku oli hyökännyt erakkojoukkonsa kanssa Nummiklaaniin ja he olivat tappaneet Sulkatähden. Hänen entinen mestarinsa seisoi ylväänä Seinämäkivellä ja jakeli käskyjä alamaisilleen, ketkä vangittaisiin ja ketkä saisivat rauhassa jatkaa päiväänsä. Leijonakynsi olisi aikeissa hypätä varapäällikön paikalle Seinämäkiven vieressä, kun Leopardilaikku pysäyttäisi hänet.
"Leijonakynsi, olit suuri apu minulle, mutta ollessasi vielä siinä, olet uhka valtaistuimelleni. TAPPAKAA HÄNET!" Hänen entinen mestarinsa kailotti. Joskus uni päättyi siten, että lähimmät erakkokissat kävivät Leijonakynnen kimppuun ja surmasivat tuon, mutta joskus Leijonakynsi pääsi taistelemaan heidän otteestaan irti ja syöksymään Leopardilaikun kimppuun, murhaten itse tuon ja jääden seisomaan yksin Seinämäkivelle.
Hän ymmärsi entisen mestarinsa olevan kiero luonne, mutta soturi ei tahtonut uskoa tuon heittävän entisen oppilaansa noin vain koirille heti kun suunnitelman fyysisin osuus oli ohi. Kermanvaalean kollin piti olla tärkeämpi tuolle luopiolle kun vain pelkästä lihaksesta tehty kissantappokone. Hänkin halusi valtaa ja hän olisi sen myös ansainnut, joko sitten Leopardilaikun vierellä tai sitten ilman tuota. Leijonakynsi käveli ulos sotureiden pesästä ja yllättyi nähdessään ainoastaan Murhesiiven istuskelevan aukiolla, yövartiossaan. Vihersilmä toivotti hännän heilautuksellaan huomenet tuolle.
"Onko mitään mainitsemisen arvoista?" Soturi kysyi entiseltä oppilaaltaan joka pudisti päätään ja yritti peittää haukoitustaan katsomalla muualle. Kermanvaalean kollin silmät siristyivät ärtymyksestä, vai kehtasi tuo nyt soturiksi päästyään haukoitella hänen edessään? Tuolle riiviölle pitäisi siis antaa kunnon muistutus siitä, ketä hänen tuli yhä kunnioittaa, vaikka olikin jo aikuinen ja uudessa asemassa Nummiklaanissa.

"Minun on lähetettävä partio Vuoristoklaaniin selvittämään asioita Aaltotähden kanssa. Jaksaisitko käydä keräämässä Kanijalan, Varjoturkin ja heidän oppilaansa pesämme eteen, lähden heidän kanssaan Vuoristoklaaniin", Ututähti kuiskasi Tammisydämelle, joka nyökkäsi ja poistui heidän pesästään yhä hälinäiselle leiriaukiolle. Hiiriturkki oli saapunut hieman oranssiturkkisen soturittaren jälkeen Päällikön pesään kertomaan asiaa, minkä Tammisydän oli kumppanilleen jo ehtinyt kertoa. Ututähti oli ottanut asian vakavasti, sillä kokoontumisyö olisi tänään eikä Puroklaanin ja Vuoristoklaanin sopinut tavata selvittämättömillä väleillä siellä. Varapäällikkö oli vielä jäänyt pesään kuuntelemaan lisäohjeistusta valkoturkkiselta naaraalta, kun Tammisydän hipsi leiriaukiolla ja keräsi kumppaninsa mukaansa haluamat kissat kokoon.
"Jäätte täksi päiväksi Hiiriturkin vastuulle, yritämme palata takaisin ennen pimeää", Ututähti ilmoitti vielä koko klaanille, ennen kuin katosi pienen partionsa kanssa kaislatunneliin. Oranssiturkkinen soturitar katseli heidän peräänsä, ennen kuin kääntyi Hiiriturkin puoleen, joka alkoi jakamaan päivän partioita.
"Puronlaulu, johda sinä metsätyspartiota. Ota mukaasi Kotkamieli, Ketturoihu ja Loistetassu", varapäällikkö ohjeisti. Tammisydämen korvat pomppasivat pystyyn Loistetassun nimen maininnasta ja hän etsikin mustaturkkista oppilasta katseellaan. Turkoosisilmäistä naarasta harmitti hieman, sillä ei ollut käynyt juurikaan juttelemassa tuolle sinä lyhyenä aikana, kun kolli oli heidän leirissään asustellut. Siniset silmät tavoittivat Tammisydämen turkoosit ja he molemmat heilauttivat toisilleen häntää tervehdyksenä, kun Loistetassu kipitti mestarinsa Puronlaulun luokse.
"Sitten Sädetaivas, johdata päivän rajapartio. Käykää uudestaan Vuoristoklaanin raja läpi ja merkatkaa rajaviivat normaaleille kohdilleen. Vuoristoklaani on saattanut hätäpäissään käydä merkkailemassa uudet rajat, mutta annatte asian vain olla ja häädätte tunkeilijat normaaliin tapaan. Rajamerkinnät eivät muutu ennen kuin olemme saaneet kummankin klaanin päällikön sanan asiasta. Ota mukaasi Räntäturkki, Tammisydän ja Valkotassu", Hiiriturkki jatkoi. Oranssiturkkinen soturitar käänsi katseensa pois Loistetassusta ja alkoikin sitten etsiä Sädetaivasta. Kieltämättä naaraan turkkia kutkutti, hän ei ollut vielä kertaakaan ollut ottanut yhteen kenenkään muun klaanin jäsenen kanssa ollessaan Puroklaanissa, olisiko ensimmäinen kerta tänään?

Sade ropisi lehtipuiden vielä vihreitä lehtiä pitkin Tammisydämen ja hänen seurassaan olevan partion niskaan, kun he kävelivät Vuoristoklaanin ja Puroklaanin rajaa kohti Tulikammiota. Rajamerkinnät olivat ennallaan, eivätkä vuoristoklaanilaiset olleet yrittäneet vielä tulla hamuilemaan lisäreviiriä Puroklaanin puolelta.
"Se joki oli tosiaankin paljoen leveämpi sitten viimenäkemän", Räntäturkki huomautti vuoristosta alas jokeen laskeutuvan veden kohinan kantautuessa korviin aikaisemmin kuin normaalisti. Tammisydän kurkotti kaulaansa nähdökseen puiden läpi, josko jokea näkyisi rajalle asti, mutta sentään niin pitkälle vesi ei vielä yltänyt.
"Tämän neljäsosakuun on satanut nyt niin ankarasti, että vuoristossa pauhaavat solat ovat varmasti äärimmäisen täysiä, joten kaikki se vesi laskeutuu paljon kovemmalla voimalla ja isommalla määrällä alas kanjoniin, kulkien meidän reviiriemme jokia pitkin järveen", Sädetaivas selitti ja loi lempeän hymyn Valkotassulle. Kermanvaalea soturitar ei selvästikkään halunnut säikäyttää oppilastaan kertomalla kuinka ylitse tulvivat joet olisivat vaarallisia normaalia kovemman virtauksensa kanssa, varsinkin kun Puroklaanin reviiriä halkoivat niin monet vesipolut. Tammisydän huomasi kuitenkin Räntäturkin luovan häneen huolestuneen katseen, mihin oranssiturkkinen soturitar vastasi vain puristamalla huulensa yhdeksi viivaksi. He lähestyivät Tulikammiota ja juuri ollessaan aikeissa kääntyä kulkemaan jokea kohti, Sädetaivas pysäytti heidät.
"Haistatteko tuon?" Hän kysyi haistellessaan ilmaa, tietenkin kovaan ääneen veden pauhun ollessa niin kova. Turkoosisilmäinen naaras raotti suutaan saadakseen paremmin selkoa hajuista ympärillään. He levittäytyivät hieman ja ottaessaan muutaman askeleen lähemmäs vuoristoa, Tammisydän sai vainun jostakin. Hän lähti nopeaa vauhtiaan liikkeelle saadakseen paremman vainun ja kiihdytti juoksuksi haistaessaan yhden sijasta monta, mädän ja veren sekaan sekoittuvien kissojen hajuja. Suurinta osaa hän ei tunnistanut, mutta yhden hän oli varmasti haistanut jossakin aikaisemmin.
*Luuklaani!* Oranssiturkkinen soturitar tajusi, kun muuta puroklaanilaiset lähtivät hänen peräänsä karvat pystyssä ja kynnet esillä. Hajut voimistuivat mitä lähemmäs vuoriston juurta hän pääsi ja löytäessään kapean aukion pusikkojen välissä, jotka veivät pientä rinnettä alas aukiolle, hän hiipi sen läpi ja kohtasi näyn mitä ei osannut odottaa. Monta Luuklaanin kissaa oli kerääntynyt aukiolle, osa kantaen sammalia ja risuja pesiltä näyttäviin kekoihin, osa näytti kalvavan riistakasasta eläimiä, ottaen noiden luut talteen. Tämän täytyi olla Luuklaanin leiri!
*Mutta mitä se tekee näin alhaalla, eikö leiri ollut huhujen mukaa ylhäällä vuoristossa, Tulikammion lähellä?* Tammisydän ihmetteli, mutta seuratessaan kissojen rakennustöitä hänen ajatuksensa varmistui. Kyllä. Leiri se oli, vaikkakin hieman keskeneräinen vielä.

Jääsilmä istui hiljaa aukiolla ja seurasi katseellaan hieman hätääntyneiden klaanitovereidensa supattelua. Soturitar siirsi katseensa klaanitovereista tassuihinsa, jotka olivat litimärät, leiriaukion ollessa viiksenmitan korkuisen veden peittämä. Vesi valui leirin suuaukosta ja leirin seinämästä aukiolle, mistä se jatkoi matkaansa aukion reunalla olevalle pudotukselle, valuen siitä kallioseinämää pitkin alemmas. Naaras yritti olla ajattelematta tilannetta missä vettä yhtäkkiä ryöpsähtäisi vuoren huipulta alas leiriin, huuhtoen jokaisen aukiolla olevan harjanteen yli kuolemanpudotukseen. Niinpä hän keskitti katseeensa Kuolontähteen, joka seisoi Luukummun päällä, keskustellen kiivaasti Mustakipinän ja Ohramyrskyn kanssa. He näyttivät saavan keskustelunsa juuri parahiksi valmiiksi, koska sen jälkeen päällikkö kajautti koko klaanin koolle. Se ei olisi ollut kuitenkaan tarpeellista, sillä aika lailla jokainen luuklaanilainen oli jo kuuloetäisyydellä mustasta naaraasta.
"Kuten huomaatte, leirimme ei ole enää turvallinen asumispaikka. Te jotka haluatte pitää terveytenne, älkää liikkuko lähelläkään harjanteen reunaa. Lähden etsimään uutta leiripaikkaa sotureiden kanssa, minkä jälkeen tulemma hakemaan tarvittavat rakennusmateriaalit sun muut täältä. Mukaani nyt tulevat Käärmeenisku, Matukka, Arpikynsi ja heidän oppilaansa", Kuolontähti ohjeisti ja hypähti sitten alas Luukummulta, hänen partiojoukkonsa heti ympäröiden hänet. Jääsilmä katseli kuinka he lähtivät leiristä. Soturitar kääntyi ja lähti tunnelia pitkin takaisin sotureiden pesään oman sammalpetinsä luokse, Ohramyrskyn metsästyspartion kokoonpanohuutojen hukkuessa muiden kissojen supatukseen tilanteesta.
*Kiitos tästäkin Pimeydenmetsän henget!* Naaras kiitti sarkastisesti löytäessään pesänsä litimärkänä ja löi sammalpedin mytylle, potkien sen pesän nurkkaan, vesi oli valunut jo sisälle pesäluoliin asti. Pesässä oleva luuklaanilainen hätkähti Jääsilmän yhtäkkistä raivokohtausta. Muutama kissa käveli punaoranssin kissan perässä ja kirosi ääneen huomatessaan heidänkin joutuvan nukkumaan märillä pedillä. Sinisilmä asettautui ainoalle kuivalle paikalle pesässä ja alkoi tuhoutuneena pesemään itseään. Luuklaani ei ollut pitkään aikaan ollut näin huonossa kunnossa,

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven juureen klaanikokoukseen!" Sulkatähti raakkui vanhuuden lähentämällä äänellään. Tähtitassu nosti katseensa kerälle kieputtamastaan hämähäkinseitistä ja kipitti ulos Ketunkynnen ja Yötuulen vanavedessä. Koko Nummiklaani tiesi syyn kokoukselle, tänä yönä olisi Neljän virran tammen kokoontuminen ja jokainen kissa halusi kuumeisesti tietää pääsisikö mukaan tapaamaan muiden klaanien jäseniä. Parantajat tietenkin lähtisivät osaksi jokaista kokoontumista, mutta parantajaoppilas ei voinut olla tuntematta pientä jännityksen pistoa rinnassaan. He jäivät odottamaan klaanin paikallesaapumista pesänsä eteen ja vanhempi parantaja alkoi aikansa kuluksi selvittelemään pörröistä häntäänsä, joka tuntui takkuuntuvan todella helposti risuja ja yrttejä täynnä olevassa pesässä. Kolme naarasta saivat usein aikansa kuluksi olla selvittelemässä toistensa sotkuisia turkkeja.
"Tänä yönä kokoonnumme taas kerran Neljän virran tammella. Kokoontuminen on rauhaisa ja Tähtiklaanin valvovan katseen alla tapahtuva, joten minkäänlainen eripura muiden klaanien jäsenten kanssa ei ole sallittua. Mukaani minun ja Liekkitaivaan lisäksi lähtee Ketunkynsi, Tähtitassu, Kaniinisydän, Hämähäkkijalka, Varjokukka, Kirkasaamu, Taivashäntä, Omenakukka, Lehtijalava, Karsioksa, Tiikeritassu, Naakkatassu ja Nummitassu. Syökää nopeasti, lähdemme auringonlaskun aikaan", Sulkatähti huusi nummiklaanilaisille ja sitten varovaisin ja jäykin liikkein hypähti pois Seinämäkiveltä. Tähtitassu käänsi hämmästyneen ja ihmettelevän katseensa kahteen mestariinsa. Päällikkö ei ollut lausunut Yötuulen nimeä kokoontumiseen lähtijöissä.
"Eikö Yötuuli tule mukaamme?" Parantajaoppilas kysyi ihmeissään. Ketunkynsi hätyytteli mustavalkean naaraan takaisin heidän pesälleen jatkamaan hommiaan, minkä jälkeen vanhempi parantaja ohjasi oppilaansa leirin suuaukon lähettyville, mihin muutkin kokoontumiseen lähtijät alkoivat kerääntyä.
"Sovimme Yötuulen kanssa että käymme vuorotellen kanssasi parantajien sekä Neljän virran tammen kokoontumisissa. Minä vien sinut nyt kaksi kertaa, ensin klaanien kokoontumiseen ja sitten parantajien kokoontumiseen ja hän vie sinut seuraavat kaksi kertaa", oranssinruskea naaras naukui.