Katajapentu katseli eteen päin suuret, siniset silmät värähtämättä. Sade oli taas alkanut, ja pisarat muodostivat harmaan verhon leirin uloskäynnin kohdalle. Vesilammikkoja oli alkanut kerääntymään jo syvemmälle leiriluolaan asti, ja pienet purot virtasivat kivisen kynnyksen yli ja toivat lisää vettä leiriin. Katajapentu nousi ylös ja siirteli käpäliään. Veden paljous hermostutti häntä, eikä hän vieläkään ollut päässyt katsomaan, miltä Vuoristoklaanin reviiri näytti edes leirin uloskäynnin suulta. Kotkasumu sanoi, että sade kuitenkin estäisi näköyhteyden, joten pentujen ei pitäisi toistaiseksi hortoilla leiriluolaa pidemmälle. Karkaaminen ei uteliaisuudesta huolimatta houkuttanut Katajapentua ollenkaan. Olihan se nähty jo Mustatassun ja Kastetassun tapauksessa, mihin omapäinen seikkailu vuorilla saattoi johtaa.
Katajapentu huokaisi. Turkin kasteleminenkaan ei kuulostanut ihanteelliselta, mutta silti hän paloi halusta päästä tutkimaan reviiriä, metsästämään ja pitämään taisteluharjoituksia veljensä ja muiden oppilaiden kanssa. Tumma naaras näki sielunsa silmin, kuinka hän kohtaisi harjoituksissa jonkun kokeneimmista oppilaista, ja painaisi lyhyen, tulisen kamppailun jälkeen hänet maahan yllättyneiden huudahdusten raikuessa ilmassa. Mielikuva sai pennun pörröisen hännän heilumaan puolelta toiselle innokkaana.
#Kenestäköhän tulee mestarini?# Katajapentu mietti ujosti, kun märkä partio sotureita jolkotti leiriluolaan tuoresaalista mukanaan.
”Katajapentu! Ethän mene liian lähelle vettä?” Unikkokukan huuto kaikui pentutarhan uumenista. Musta pentu nakkeli niskojaan ja pinkaisi nopeasti kapeaan luolaan, jossa valkeaturkkinen emo makoili väsynyt katse silmissään. Seittipentu ja Yöpentu leikkitappelivat sammalien suojissa. Kastetassun ja Mustatassun nimeämisistä asti he olivat olleet kolmestaan ainoat pentutarhan pennut.
Katajapentu hiipi heidän huomaamattaan Unikkokukan selän taakse.
”Ethän?” kuningatar toisti ja heitti ärtyneen katseen pennulleen. Katajapentu katsoi emoaan ja pudisti hiljaa päätään, ja otti samalla vaanimiaskelia kohti Seittipentua ja Yöpentua. Katajapennun veli oli onnistunut saamaan otteen tummakuvioisesta naaraasta ja nousi juuri voittoisasti ylös. Raidallisen kollin suoristaessa selkänsä Katajapentu ponnisti jaloillaan ja loikkasi hänen selkäänsä. Yllättyneenä Seittipentu sähähti ja kellahti maahan. Katajapentu takertui veljeensä ja alkoi potkia häntä villisti, kun aiemmasta häviöstään tokentunut Yöpentu loikkasi sisaruskaksikon väliin huitoen etukäpälillään. Katajapentu pinnisteli pois naaraspennun painon alta ja vilkaisi Seittipentuun ilkikurinen pilke silmäkulmassaan. Veljen jäänsinisissä silmissä vilahti häilyväinen tyytyväisyys, kun hän joutui pyristelemään päästäkseen irti Yöpennun otteesta.

Seittipentu nousi seisomaan paikasta, missä oli maannut kuullessaan parkaisun pentutarhasta. Hän oli ollut lähellä leirin suuaukkoa katsomassa nousevaa aurinkoa, mutta nyt pentu kipitti kohti pesäänsä. Mitä oikein oli tapahtunut? Pentutarhan suuaukolla hän tapasi sisarensa Katajapennun, joka näytti pelokkaalta ja innokkaalta samaan aikaan. Kollipentu ei tiennyt sellaisen olevan mahdollista.
"Ne syntyvät NYT!" Sisar maukui ja vilkaisi karvat pörröllä selkänsä taakse pimeään pesään. Tummaraitainen kissan ajatuksissa kävi 'mitkä syntyvät?', mutta heti tuon mietinnän perässä tuli muisto siitä, että pentutarhassa asusti yhä Sarasydän, joka oli tuntunut olevan viimeisillään tiineenä aina siitä lähtien, kun Seittipentu oli avannut silmänsä.
"Tuleekohan niistä kauniita...", pentujen seuraan liittynyt Yöpentu kehräsi ja kurotteli kaulaansa nähdäkseen pentutarhaan.
"Tietenkin, yhtä kauniita kuin Sarasydämestäkin", Katajapentu naukui ja ravisti kepeästi turkkiaan. Kollipentu oli avaamassa suutaan, yhtäkkiä kauhuissaan oleva Unikkokukka pinkaisi ulos ja vilkaisi taakseen kysymään pikaisesti: "Käyn hakemassa Jänisloikan ja Aurinkomyrskyn, pärjäättekö?"
Kolme pentua joutuivat loikkaamaan kuningattaren tieltä, etteivät olisi jääneet tuon jalkojen alle.
"Mikä hätänä?" Yöpentu kähisi kysymyksen Katajapennun ja Seittipennun emolle, mutta tuo juoksi niin kovaa kuin vain tassuistaan pääsi sotureiden pesää kohti ja ulisi. "Aurinkomyrsky, Jänisloikka...! Sarasydän... PENNUT!"
Kun kaksi naaraspentua alkoivat hätääntyneinä keskustelemaan ja miettimään olisiko Sarasydämellä kaikki hyvin, Seittipentu yritti tirkistellä pentutarhaan ja nähdä mitä sisällä oikein tapahtui. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, kunnes oli pesässä sisällä ja sitten huomasi Opaalitassun valkolaikukkaan turkin ja Taivasliljan harmaalaikukkaan karvoituksen. Kumpikin paineli märkää sammalta jaloissaan makaavaan kissaan, joka näytti hengittävän hitaasti ja vikisevän hiljaa. Kollipentu tiesi kissan olevan Sarasydän, vaikka pesässä oli vielä muutama muu kissa seisomassa Taivasliljan, Opaalitassun ja kuningattaren ympärillä, mutta jotenkin mustaturkkista naarasta oli vaikea tunnistaa omaksi itsekseen, kun tuo makasi kivilattialla, yltä päältä veren peitossa ja yksi pieni pentu painautuneena kaulaa vasten. Sitten Sarasydän ulisi ja jokin tummaraitaisen kissan takaraivossa kertoi, että kunigatar oli menettänyt verta. Liikaa verta. Kollisoturi, joka pesässä oli istunut käveli mustaturkkisen naaraan luo ja katsoi tuota silmiin.
"Selviät kyllä!" Soturi kannusti lempeällä sävyllä, mutta Seittipennun korvissa särähti kissan puhuessa. Kuulosti siltä kuin tuo vaaleaturkkinen kolli olisi saanut sanat juuri ja juuri ulos suustaan.
"Ei... En selviä...", Sarasydän kähisi ja katsoi soturia edessään. "Hyvästi Lehtituuli, rakastan sinua, pidä huoli pennustamme..."
Sitten kuningatar sulki silmänsä, painoi kuononsa vastasyntyneen pennun turkkiin ja päästi syvän henkäyksen. Tummaraitainen pentu joutui siristelemään silmiään nähdäkseen paremmin, mutta pystyi huomaamaan ettei mustaturkkisen naaraan kyljet kohoilleet enää. Oliko tuo...?
"EI...! Ei... Sarasydän älä jätä minua!" Lehtituuli valitti ja painautui Sarasydämen turkkiin. Seittipentu lähti hitain askelin pois pesästä, tuntien oudon muljahduksentapaisen sisuskaluissaan ja yritti vaimentaa korvistaan kissojen nyyhkytystä, mikä alkoi miltei heti.
"Lehtituuli, Tuiskuturkki, Aurinkomyrsky, olen pahoillani...", hän kuuli Unikkokukan maukuvan, joka ei ilmeisesti ollut huomannut nuorimman pentunsa läsnäoloa.

Ulkona paistoi täysikuu, vaikka taivas oli vielä vaalea, eikä tähtiäkään näkynyt. Katselin Neljän virran tammea päin ja kuvittelin miltä sen aukiolla näyttäisi. Nyt olisi klaanien kokoontumisen aika ja pennuistani osan oli jo oltava oppilaita. Tapaisivatko he toisensa siellä, tunnistaisivatko he toisensa vai sivuuttaisivat nuo tuntemattomina, vihollisklaanin kissona? Olisiko heillä hyvät mestarit ja kivoja pesätovereita? Eiväthän he kuluttaisi iltojaan murehtimalla syytä miksi heidän perheensä hylkäsivät heidät? Katselin täysikuuta ja tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Ja sillä samaisella silmänräpäyksellä, kun kyynel putosi maahan, taivas repesi ja kaatosade alkoi. Istuin aloillani, vielä silloinkin kun turkkini oli litimärkä ja Pihlajanpiikki oli tullut kysymään saapuisinko heidän pesälleen pian. En välittänyt märän tunteesta, halusin vain päästä pois täältä, pois takaisin Sielutaivaan ja pentujeni turkkien lämpöön.

Loimu juoksi ulos pesästä ja ulvoi Mustalle, joka yritti parhaansa mukaan pysyä tuon kintereillä.
- Et saa minua kiinni senkin hidas luuklaanilainen, olenhan sentään Hiiriturkki! Oranssiturkkinen erakko suorastaan hypähteli leikin tuomasta innosta, pysytellessään kaukana velipuolensa kynsistä. Musta kuitenkin teki äkkisyöksähdyksen toista leikissä olevaa kissaa kohti, nimittän Kuunhohdetta, ja kaatoi tuon alleen.
- Apuaa! Hiiriturkki auta! Erakkonaaras maukui teatraalisesti ja ei edes näyttänyt yrittävän itseään nuoremman kollin alta pois.
- Leikittekö te taas Suurta Taistelua? Kysyin kävellessäni Loimun ohi, joka oli kyyristynyt loikkaamaan Mustan kimppuun.
- Se on niin kivaa, katso vaikka! Oranssiturkkinen erakko maukui ja pörhisti turkkiaan.
- Turha toivo typerykset! Kanjonia hallitsee Luu.., harmaansinertävän turkkisen erakon sähinä loppui ulinaan, kun tuon velipuoli hyökkäsi tämän kimppuun. En voinut olla hymyilemättä kolmikon leikkimiselle. Vaikka he kaikki olivatkin jo oppilaiden ikäisiä, ei heidän leikkimielisyytensä näyttänyt katoavan mihinkään. Luimin hieman korviani muistellessani omaa oppilasaikaani Luuklaanissa. Olin saanut nelikuisena oppilasnimeni ja sinä samaisena päivänä sain kunnon saarnauksen siitä, miten leikit olisi nyt jätetty ikuisesti taakse, kun olin yrittänyt vapaa-ajallani mennä leikkimään pentutarhalaisten kanssa. Nuorten pitäisi elää nuoruutensa kaikessa rauhassa, eikä missään kamalassa kiireessä.
- Ei! Apua! Musta naukui päästessään pois Loimun kynsistä, otti pari horjuvaa askelta ja rysähti maahan esittäen kuollutta.
- Olen Hiiriturkki, valittu kissa! Oranssiturkkinen erakko maukui ja röyhisteli rintaumustaan ylpeänä.
- Hiiriturkki! Pelastit klaanit! Mahtavaa työtä! Maukaisin heittäytyen itsekin mukaan leikkiin ja kumarsin yliliioitellun nöyrästi keltasilmäiselle kollille.
- Kiitos kehuista, sinä erakko ketä en tunne, Loimu naukaisi tuhahtaen ja kuulin kuinka Kuunhohde ja Musta tirskahtivat samaan aikaan.

Katselin edessäni olevia nummiklaanilaisia neutraalilla ilmeellä - vaikka hännänpääni nykikin jännityksen johdosta - ja hymyilin rohkaisevasti Peippostassulle ja tuon veljelle Pikkutassulle nähdessäni heidät. Kuut olivat vierineet vauhdilla, sillä koko Nummiklaani oli kokoontunut seuraamaan kahden uuden soturin nimitystä joukkoomme, minun toisen oppilaani ja pikkuveljeni Kuurasäteen ensimmäisen oppilaan. Tuntui siltä, ettei edes kahta vuodenaikaa olisi mennyt Peippostassua kouluttaessa, mutta tuosta oppilaasta oli nyt kasvanut täysikokoinen naaras, joka saattoi jopa lyödä minut taistelussa, niin kuin oli tänäänkin arvioinnissaan tehnyt.
"Nummiklaanilaiset! Olemme kokoontuneet tänne tänään katsomaan kuinka kaksi kissaa astuvat aikuisuuteen ja ansaitsevat soturin arvon. Liekkitaivas ja Kuurasäde, ovatko nämä kissat teidän mielestänne valmiita?" Sulkatähti maukui ja katsoi sekä minua että Kuurasädettä vuorotellen. Nyökkäsimme molemmat ja huomasin pikkuveljeni silmien säkenöivän, kun katseemme kohtasivat. Ensimmäisen oppilaan soturinimitys oli saavutus jokaisen soturin elämässä, eikä sitä ylpeyden tunnetta unohtaisi ikinä. Kohensin ryhtiäni muistaessani miltä minusta oli tuntunut Naavasulan nimitysseremoniassa ja etsinkin ensimmäisen oppilaani kasvoja yleisön joukosta. Äkkäsin hänet nopeasti toisesta rivistä, perheensä luota, Yötuuli ja Havukuikka molemmilla puolilla istuen.
"Siinä tapauksessa pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen Tähtiklaanin jalot lait ja Nummiklaanin tavat, joten nyt on heidän aikansa ryhtyä sotureiksi. Peippostassu, lupaatko suojella Nummiklaania, jopa henkesi uhalla?" Sulkatähti naukui ja laski katseensa Peippostassuun. Huomasin jännittyväni, kun odotin oppilaani lupauksentekoa.
"Lupaan!" Naaras maukaisi ja yllätyksekseni siirsi katseeensa päälliköstä minuun. Huulillani oleva hymy ei ollut hyytynyt ja nyt näytin varmasti jopa mielipuoliselta, kun yritin reagoida kasvoillani Peippostassun katseeseen. Valkoturkkinen kissa yritti selvästi pidätellä naurahdusta, kun hän käänsi katseensa pois minusta takaisin Sulkatähteen.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Peippostassu, sinut tunnetaan tästälähin Peipposkorvana. Tähtiklaani ja Nummiklaani arvostavat ystävällisyyttäsi ja oikeudenmukaisuuttasi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi", päällikkö naukaisi ja käänsi sitten katseensa Pikkutassuun. Seremonian sanat toistuivat ja Kuurasäde näytti puhkeavan ylpeyteen, kun Sulkatähti antoi hänen oppilaansa soturinimeksi Pikkusielun. Sitten hopeanharmaa naaras poppasi pois Seinämäkiveltä ja koksetti kummankin tuoreen soturin päälakea, kumankin heistä nuolaistessa hänen lapaansa.
"Peipposkorva, Pikkusielu! Peipposkorva, Pikkusielu!" Minä ja veljeni aloitimme hurraahuudot, johon koko klaani yhtyi mukaan.

- Mustakynsi, nämä oireet ovat päivän selviä. Sinä olet tiineenä ja liian pitkällä jättääksesi asian enää huomiotta, Lehtikuu maukui ja käveli Mustakynnen viereen, joka karvat pystyssä ja korvat luimussa kaivoi kynsiään parantajan pesän havualustaan. Soturitar tunsi jo veren maun suussaan, niin yhteen hän puri hampaitaan ja yritti hillitä totaalista räjähtämistä. Hänkö tiineenä? Kyllähän hän sen oli jo monta päivää sitten arvannut, mutta totuuden kuuleminen ääneen oksetti. Ja enää hän ei ollut ainoa kuka tiesi tästä, vaikka sisimmässään mustavalkea kissa ymmärsi ettei parantaja lähtisi asiaa koko klaanille ilmoittamaan, ellei sitten Varistähti niin käskisi... Se kirottu Varistähti.
- Mutta minä en halua näitä pentuja, Mustakynsi maukui pitäen äänensä juuri ja juuri kuuluvana ja selvänä. Lehtikuu suoristi selkänsä ja alkoi hajamielisen oloisena pestä kasvojaan, mutta lopetti miltei heti, kun soturitar käänsi vihan ja kuvotuksen sekaisen ilmeensä tuohon. Parantaja oli hetken hiljaa ja mustavalkea naaras arvasi, ettei hän tulisi pitämään siitä mitä tuo sanoisi seuraavaksi.
- Minä... Sinun... Ei, olet niin pitkällä, että enää ei tulisi kysymykseenkään yrittää... Hankkiutua... Pennuista eroon. Se tulisi olemaan kohtalokas teko myös sinulle. En voi sallia sitä, vaaleanharmaa naaras naukaisi ja otti paremman asennon keltasilmän vierellä. Mustakynsi sulki silmänsä ja pidätteli parkaisua. Hän ei voinut uskoa tätä todeksi... Ehkä joskus, monen monen vuodenajan päästä soturitar olisi voinutkin harkita perheen perustamista mutta tällä hetkellä se oli viimeinen asia mihin hän rupeaisi. Ja nyt mustavalkealle naaraalle kerrotaan ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä se viimeisin asia mihin hän ryhtyisi?
- Kuka on heidän isä? Lehtikuu kysyi, täysin viattoman kysymyksen mikä varmasti parantajan mielestä oli seuraava järkevä vaihe keskustelun suunnan muuttamisessa. Se oli kuitenkin viimeinen pisara keltasilmälle ja hänen sisällään juuri ja juuri pitämä viha purkautui ulos. Ennen kuin kumpikaan heistä ehti reagoimaan, Mustakynsi hillitsemään itseään ja parantaja väistämään, oli soturitar mottaissut kynnet esillä kovan iskun tuon vasemman silmäkulman yläpuolelle. Vaaleanharmaa naaras parahti kivusta ja hetkeä myöhemmin Surutassun uniset kasvot ilmestyivät parantajan ja tuon oppilaan nukkumapaikoille kulkevan onkalon suulta. Kukaan ei sanonut mitään, joten mustavalkea naaras sihahtaen kääntyi ympäri ja poistui paratajan pesästä ulos öiseen vesisateeseen.

Kauhukuvat pyörivät Paarmahehkun mielessä, kun kolli teki tietään läpi pistelevän sateen ja yritti laskeutua jyrkkää mäkeä alas liukastumatta.
#Ketunläjät, ketunläjät...# musta soturi mutisi mielessään ja ravisteli välissä turkistaan pisaroita. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin suuntaan Kaunotassu oli juossut, etenkin nyt kun sade oli pyyhkinyt kaikki hajujäljet tehokkaasti pois. Osa Paarmahehkusta oli halunnut jättää oppilaan oman onnensa nojaan ja suunnata pehkuihin, lämpimään ja kuivaan sammalpetiin, olihan Kaunotassun omaa typeryyttä, että hän oli suutuspäissään sännännyt ulos leiristä arvaamattomiin sääoloihin. Silti huoli jomotti kollin takaraivossa kuin varoittaen. Hänhän oli vastuussa Kaunotassusta. Jos naaraalle kävisi jotain, hän ei tiennyt, miten olisi reagoinut. Mutta jokin siinä ajatuksessa häntä pelotti, sen Paarmahehku tiesi, ja siksi hän nyt teki tietään läpi kapeiden polkujen, vailla suunnitelmaa siitä, minne seuraavaksi kulkunsa suuntaisi.
#Sentään sade on hellittämässä#, soturi ajatteli ja silmäili taivaanrantaa. Auringon himmeä hohto puski tumman pilvikerroksen läpi. Se ei kuitenkaan poistanut puristuvaa tunnetta kollin rinnassa. Paarmahehku puri huultaan, ja loikkasi alas lohkareelta. Vuoristoklaanilainen huomasi tulleensa jo syvälle Vuoristoklaanin reviirille, sinne, missä maa muuttui tasaiseksi ja maa alkoi vihertää tiheämpää kasvustoa ja puita.
#Tuskimpa Kaunotassu olisi kerennyt tänne omin nokkinensa#, hän ajatteli epäillen, ja nuuhkaisi maata. Oli pelkkä märän mullan tuoksu, jonka peitosta kolli juuri ja juuri erotti riistan ja klaanitoveriensa etäisen tuoksu. Paarmahehku loikki muutaman lätäkön yli, ja jäi katselemaan ympärilleen toivottomana.
#Mieti, mieti, mieti...# kolli toisteli itselleen ja piiskasi ilmaa kärsimättömänä hännällään.
Joukko valonsäteitä lankeutui Paarmahehkun käpäliin, ja suuri linnun varjo kävi hänen yllään. Vuoristoklaanilainen vilkaisi ylös ja kohahti nähdessään suuren kotkan kiertelevän ylhäällä, ja tekevän sitten äkkinäisen käännöksen kohti vuoria. Suuri lintu liiti kohti korkeita huippuja, ruskeat siivet hakaten ilmaa.
#Toivottavasti tuo ei tule norkoilemaan lähelle leiriä#, Paarmahehku ajatteli ja istui hetkeksi selvittämään ajatuksiaan. Kotkasta saataisiin monen kissan mahat täyteen, vaikkei sen tappaminen olisikaan helpointa puuhaa, mutta lintu oli saanut jonkin Paarmahehkun vatsassa muljahtamaan. Aivan kuin sen ilmestyminen olisi ollut jotenkin erityisen merkittävää autiossa maisemassa, jossa ei ollut edes saaliin tuoreita hajujälkiä.
Neuvottomana Paarmahehku lähti tassuttelemaan kohti kotkan menosuuntaa.
#Sen varulta, että se oli merkki Tähtiklaanilta, tai jotain..# Paarmahehku mutisi mielessään ja ravisteli pisaroita turkistaan. Sade oli lakannut kokonaan, vaikka tummat pilvet piirittivät yhä suurta osaa taivaasta.
#Hetkinen. Mistä lähtien minä olen edes uskonut tuollaiseen?# kolli ajatteli kiroten typeryyttään ja pysähtyi hetkeksi maistelemaan ilmaa. Hämmennykseen hän haistoi häivähdyksen Vuoristoklaanin ominaistuoksusta, aivan kuin joku hänen klaanitovereistaan olisi vain hetkiä aiemmin kävellyt samaa reittiä. Paarmahehku vilkuili ympärilleen ja lähti seuraamaan hajujälkeä.
#Sen on pakko olla Kaunotassu!#
Haju johti hänet pieneen ruohikkoon, jossa Paarmahehku erotti selvästi kissan käpälänjälkiä. Jäljet johtivat kohti vuoren juurta, ja Paarmahehku oli aikeissa lähtä juoksemaan, kun hän tajusi maanpinnasta puskevan Vuoristoklaanin ominaistuoksun rinnalle toisenkin hajun.
#Kettu?# Paarmahehku ajatteli kauhistuneena ja yritti keskittyä paikantaakseen hajun lähteen tarkemmin. Se oli varmasti ketun hajujälki, mutta sateen vuoksi hänen oli mahdotonta sanoa, kuinka laimea tuoksu oli kissan tuoksuun verrattuna. Oliko kettu kulkenut tästä jo aiemmin, vai oliko vuoristoklaanilainen kulkenut ensin?
#Mitä jos kettu on hyökännyt Kaunotassun kimppuun?#
Jokainen karva Paarmahehkun ruumiissa nousi pystyyn, ja paniikin alkaessa hajut sekoittuivat hänen päässään entistä pahemmin, eikä hän enää ollenkaan pystynyt erottamana mikä haju kulki missäkin. Sokeasti kolli lähti juoksemaan eteen päin, sinne mihin arveli hajujäljen johtavan.
#Minun on pakko keretä pelastamaan Kaunotassu! Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä?#
Edessä Paarmahehku näki pienen luolan vuorenjuuren katveessa.
#Tuon sen on pakko olla#, Paarmahehku ajatteli hengittäen raskaasti, ja pinnisteli saadakseen jokaisen hipun voimaa jalkoihinsa, jotta hän pääsisi nopeammin luolalle. Ilmavirta viuhtoi kollin korviin ja jokainen kollin sydämenlyönti tuntui pidentävän matkaa luolalle. Hän oli varma, että suuaukolla hän tapaisi ketun, joka olisi juuri kumartumassa Kaunotassun elottoman ruumiin ylle.
”Kau-!”
Paarmahehkun epätoivoinen huuto keskeytyi, kun kolli tunsi iskeytyvänsä johonkin pehmeään. Hetken hämmennyksessä soturi oli iskeä paniikinomaisesti kyntensä ketun punaiseen turkkiin, ennen kuin hänen aivoonsa rekisteröityi kuva mustasta turkista ja kahdesta silmäparista, jotka tuijottivat häntä yllättyneinä.
”Au!” ulvahdus kantautui hämmentyneen kollin korviin jostain hänen altaan, ja nopeasti vuoristoklaanilainen kapusi ylös. Hänen painonsa alle rusentunut Pikkukotka nousi vaivoin ylös, turkki iskusta sekaisin. Pienikokoinen, puolisokea naaras nuolaisi hämmentyneenä pikimustaa rintaansa, kun Paarmahehku katseli ympärilleen yrittäen ymmärtää näkemäänsä. Kaunotassu katseli häntä pistelevästi Tuhkakajoon kiinni painautuneena. Harmaan soturin silmät olivat pyöristyneet yllätyksestä. Muita ei ollut ympärillä. Paarmahehku tunsi kuumotuksen iskevän turkkinsa alta.
”Mitä sinä teet Paarmahehku? Olin menettää henkeni äsken”, Pikkukotka naukui yrittäen keventää äänensävyään lauseensa lopussa. Kun kolli ei vastannut, musta naaras jatkoi hermostuneena:
”Ihan tosissaan, näytät siltä kuin kettu olisi syönyt häntäsi.”
Paarmahehku tunsi silmänsä nykivän. Kolli pudisti päätään.
”Etsin vain Kaunotassua”, hän yritti sanoa niin, kuin se olisi ollut arkipäiväisin asia.
”Mitäs te kolme teette täällä?”
Paarmahehku korjasi asentoaan normaaliksi, ja yritti siloitella sojottelevaa turkkiaan. Hän katsoi merkitsevästi Kaunotassua, jonka huulilta karkasi hänen yllätykseen terävä sähähdys.
”Olimme vain kävelyllä, kun törmäsimme Kaunotassuun”, Tuhkakajo selitti pikaisesti.
”Hän oli satuttanut jalkansa, joten annoimme hänen levätä hetken tuolla luolassa”, Pikkukotka huikkasi, ja tassutteli eteenpäin.
”Satuttanut?” Paarmahehku toisti ja huomasi Kaunotassun vetävän toisen etukäpälänsä suojelevasti lähemmäs rintaansa. Sivusilmällään kolli huomasi, kuinka Pikkukotka ja Tuhkakajo vaihtoivat huolestuneita katseita.
”No, siinä tapauksessa...” Paarmahehku takelteli ja mietti mitä olisi sanonut. Hetki sitten Kaunotassun löytäminen oli tuntunut hänen elämäntehtävältään, mutta nyt hänen teki mieli huutaa jälleen päänsä punaiseksi valkealle naaraalle, mutta eihän hän Tuhkakajon ja Pikkukotkan läheisyydessä voinut..
Paarmahehkun katse synkkeni. Eihän raivoaminen viime kerrallakaan ollut johtanut mihinkään. Mutta millä muullakaan keinolla hän ilmaisisi pettymisensä oppilaaseensa? Ja nyt naaras oli satuttanut käpälänsä, ja joutuisi pitämään tauon soturikoulutuksestaan. Paarmahehkun päässä pyöri. Eihän hän vain voinut olla syypää Kaunotassun loukkaantumiseen? Vaikka naaras olisi ollut kuinka hiirenaivoinen tahansa, ei hän olisi missään maailmassa tahtonut tällaista tapahtuvan oppilaalleen.
”Meidän pitäisi varmaan lähteä leiriin päin”, Pikkukotka naukui. Nuoren soturin korva värähti levottomasti, kun naaras vilkaisi Paarmahehkua.
”Totta”, kolli mumisi, ja asteli lähemmäs Kaunotassua. Valkoinen naaras siirtyi taaemmas luja katse silmissään. Häpeän tunne Paarmahehkun turkin alla voimistui.
#Olemme viettäneet jo niin monta kuunkiertoa yhdessä#, hiilenmusta soturi mietti suu kuivana.
#Eikö hän tunne napsahdukseni jo? En minä tosissani tarkoittanut sitä, mitä sanoin..#

Punalehden ja Räntäturkin eiliinen keskustelunpaljastus ei ollut Lumisydämen mielestä ollut kauhean kiinnostava aihe mille kuluttaa montakaan pohdintahetkeä päivästä, mutta ilmeisesti hänen alitajuntansa oli päättänyt toisin. Sen lisäksi, että soturi oli huomannut yrittävänsä pyrkiä Jalotassun kanssa partioihin, missä jompi kumpi nimeltämainituista kissoista oli, hän oli nyt asettautunut piiloon porottavaa aurinkoa pentutarhaa ympäröivien pitkien kaislojen juureen. Yleensä kollia sai korvista repien vetää lähemmäs kyseistä pesää, mutta nyt hän makoili sen vieressä, kaiken lisäksi yksin ja katse ulkona leikkivässä kolmessa pennussa. Aamutäplän, hänen sisarensa, pennut Mesipentu ja Ukkospentu näyttivät selvästi jakelevan rooleja leikkitappeluun Hopeapennun kanssa, leikin aiheena muinainen Vuoristoklaanin leiriin tapahtunut hyökkäysi, missä Kuutamoklaani ja luopiojoukkoa johtava Ohrahammas huomasivat valinneet saman päivän hyökätäkseen silloisen Tammitähden aikaiseen Vuoristoklaanin leriin. Ohrahammas ja Ukkostähti olivat vihanneet toisiaan ja hyökkäyksestä oli tullut lähinnä kahden Vuoristoklaanin reviirin ulkopuolelta tulleen kissajoukon välinen taistelu.
"Olen Ohrahammas!" Mesipentu ulisi ja katsoi kahta leikkikaveriaan, odottaen heidän nimittävän itse itselleen roolit.
"Ja minä Ukkostähti!" Ukkospentu naukaisi ja hyökkäsi sisarensa kimppuun. Kaksi pentua kierivät yhtenä karvapallona pitkin märkää leiriaukiota ja Lumisydän irvisti oman isosiskonsa puolesta, joka kaksikon joutuisi pesemään. Jos kuningatar olisi ollut sinä hetkenä leiriaukiolla, tuo olisi jo varmasti huutanut stoppia koko touhulle, mutta naaras taisi yhä oleskella pentutarhan seinien sisäpuolella.
"Miksi minä olen aina Myrskysiipi?" Hopeapentu mutisi, mutta näytti ryhdistäytyvän, olihan heillä leikki täysin kesken vielä. Soturin teki mieli naukaista jokin rohkaiseva sana pennulle, mutta hänen äänensä peittyi Mesipennun vinkaisun alle. Tuo oli irtautunut veljestään ja katsoi tuota nyt silmät siristyneinä. "Ukkostähti! Mitä teet täällä tuon hiirenpapana joukkiosi kanssa?"
"Mitä itse teet täällä?" Ukkospentu ulisi ja vilkaisi nopeasti Hopeapentua päin, huomasi tuon olevan oudon synkkänä, mutta ei tuntunut antavan enää toista ajatustakaan pesätoverilleen. Lumisydämen silmät viiruuntuivat, hän ei pitänyt siitä kuinka turhan paljon sisarukset tuntuivat jättävän harmaalaikkuisen pennun tahallisesti huomiotta. Soturin mieleen muistui aika hänen omasta pentuajastaan, kun Aamutäplä ja Kottaraissulka olivat molemmat mielummin leikkineet vanhempien pentujen ja oppilaiden kanssa kuin pikkuveljensä kanssa. Syrjintä tässä iässä saattaisi vaikuttaa pentuun ja oppilasiässä tuon saattaisi olla vaikeaa tehdä uusia kavereita.
"Kuutamoklaani hyökätkää!" Ukkospentu ulisi ja hyökkäsi Mesipennun kimppuun. Naaraspentu väisti tuon lyöntiä ja näytti kieltään veljelleen ilkikurisena. Tummaraitaisen kissan vihreissä silmissä näkyi nauru.
"Tämä on meidän taisto, Ohrahammas! Nyt kostan sen kun tapoit vanhempamme ja siskomme!" Valkomerkkinen kolli maukui ja pörhisteli turkkiaan.
"Samaa voisi sa-", Hopeapentu aloitti, mutta sitten taivas repesi ja kaatosade alkoi. Lumisydän värähti ja ravisteli päätään.
"Mesipentu, Ukkospentu ja Hopeapentu, tulkaa pentutarhaan HETI!" Kuului Aamutäplän maukaisu pentutarhan sisältä. Kolme pentua esittivät vastalauseensa kovaäänisellä marinalla.
"EI vielä!" Hopeapentu ulisi. "EN saanut tehdä mitään! Epäreilua!" Tuo jatkoi.
"Tulkaa nyt heti!" Kuningatar maukui nyt tiukempaan sävyyn. Pennut kävelivät hiljaa pentutarhaan ja Lumisydänkin nousi ylös, käydäkseen tervehtimässä siskoaan. Pilkistäessään pentutarhan suuaukkoa verhostavan kaislaverhon ohi hän näki kolmen pienemmän pennun, Taivaspennun, Konnapennun ja Ampiaispennun nukkuvan sikeästi Tuulisydämen vatsaa vasten. Sitten sadevettä tipahti soturin päähän.
*Vuotaako pentutarhan katto?* Hän ajatteli ja katsoi ylös, mutta ei nähnyt yhtäkään reikää. Sen sijaan sammalina toimineet vuoraukset olivat litimärät.
*Taisin juuri keksiä Jalotassulle tekemistä.* Lumisydän ajatteli, tervehti Aamutäplää joka hajamielisen oloisena tervehti takaisin, ja sitten poistui pesästä. Hän oli törmätä Kotkamieleen, Mesipennun ja Ukkospennun isään peruuttaessaan pois suuaukolta. He tervehtivät toisiaan nyökäten ja Kotkamieli työntyi kokonaan pentutarhaan sisälle.
"Jee isä!" Iloinen maukuna kantautui pesän ulkopuolelle.
"Kerro tarina Suuresta Taistelusta, jooko isä", Mesipennun huuto kantautui miltei leiriaukiolle asti. Lumisydän hymyili ja lähti tallustamaan poispäin petutarhalta.
"Kai se sitten käy, taidatte pitää siitä tarinasta", hän kuuli Kotkamielen sanovan.

Leijonakynsi keskittyi kuuntelemaan Sulkatähden sanoja, vetäen itseensä kaiken sen kunnioituksen mitä päällikkö ja muut hänen klaanitoverinsa hänelle soivat. Peipposkorvan ja Pikkusielun soturinimitykset oltiin pidetty edellispäivänä ja nyt olisi hänen oppilaansa Murhetassun vuoro saada oma soturinimensä ja päättää oppilaan ura. Loppujen lopuksi tuo tummanruskea kolli oli ollut Leijnakynnelle juuri se oikea oppilas, ketä kouluttaa. He olivat luonteiltaan yhtä pidättäytyväisiä, ruumiinrakeenteeltaan samantyyppisiä, ja molemmilta löytyi halu oppia ja opettaa, joten jokainen harjoitustuokio oli sujunut ilman isoja ongelmia. Lisäksi Murhetassu oli vaikuttanut ottavansa korvan taakse kaikki vihjailut siitä, että Leopardilaikku ei olisi tehnyt mitään väärää yrittäessään riistää Sulkatähden henkeä.
"Murhetassu, astuisitko eteenpäin?" Päällikkö naukaisi ja tuijotti suoraan Leijonakynttä ja Murhetassua kohti. Oppilas vilkaisi mestariaan, joka nyökkäsi, antaen tuolle luvan poistua hänen viereltään ja astella koko klaanin eteen. Tummanruskea kolli käveli hiljaa muiden nummiklaanilaisten lomassa ja näytti henkäisevän syvään asettuessaan suoraan hopeaharmaan naaraan eteen. Soturi siristi silmiään ja toivoi, että olisi nähnyt väärin. Hän oli kouluttanut Murhetassusta mitään pelkäämättömän kissan, eikä olisi hyvä jos tuo noin selvästi näyttäisi jännittävän omia nimitysmenojaan. Kermanvaalea kolli ravisti päätään, hän oli varmasti vain nähnyt väärin.
"Minä, Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ankarasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja oppiakseen tavoillemme, joten nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Murhetassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella tätä klaania vaikka henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi haastavalla äänensävyllä. Leijonakynsi näki oppilaansa nielaisevan ja sulki silmänsä kirotessaan mielessään. Hän ottaisi asian puheeksi heti seremonian jälkeen, vaikkei tummanruskea kolli enää sen jälkeen hänen vastuulla ollutkaan. Ilmapiiri leiriaukiolla tuntui kiristyvän, kun kaikki odottivat Murhetassun sanovan lupauksensa.
"Lupaan", oppilas kuulosti suorastaan ulvahtavan. Soturi avasi hiljaa silmänsä ja huokaisi. Tuo oli sentään yrittänyt pelastaa tilannetta.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin minulle suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Murhetassu, tästälähin sinut tunnetaan Murhesiipenä. Tähtiklaani ja Nummiklaani kunnioittavat suorasukaisuuttasi ja rohkeuttasi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi."

Tihkutäplä venytteli itseään leiriaukiolla, ja nautti hämillään haaleista aurinkopilkuista turkillaan. Kirkkaat säteet lävistivät havukaton juuri ja juuri, ja kuutamoklaanilaiset olivat vallanneet valoläikät itselleen. Poutapäivä tuntui olemaan ensimmäinen pitkiin aikoihin. Tihkutäplä tuskin muisti, miltä paiste tuntui turkilla.
#Luulin jo, että meistä oli tulossa puroklaanilaisia#, naaras ajatteli huvittuneena ja tunnusteli käpälillään leirin kosteaa maata, joka oli myllertynyt mutaiseksi monen päivän saderyöpytyksen jälkeen.
Venyteltyään Tihkutäplä suoristautui, ja tunsi pienen tuulenväreen viiksissään. Vaikka lehtisade oli tulossa, ilmassa oli vielä viherlehden toiveikkuutta.
”Salamatassu ja Yötassu, tiedätte että ette saisi”, naaras kuuli tutun äänen tiukkaavan. Tihkutäplä käänsi päätään äänen suuntaan. Kolme oppilasta seisoskeli leirin uloskäynnin lähellä.
”Laikkutassu, lopeta jo tuo määräily”, Salamatassu naukui irvaillen sisarelleen.
”Niin”, Yötassu myötäili ja vilkaisi vanhempaa oppilastoveriaan.
”Me voidaan tehdä mitä me halutaan.” Laikkutassu mulkaisi vielä pienempää mustaa naarasta, jonka sinisissä silmissä pilkahti vahingoniloisuus. Tihkutäplä harppoi kiinnostuneena lähemmäs kolmikkoa. Oli harvinaista nähdä Laikkutassua niin tuohtuneena.
”Mitä täällä tapahtuu?” soturi naukui.
”Tihkutäplä!” Laikkutassu huudahti.
”Nämä ka-”
”Piikkiraita pyysi minua viemään Yötassun hiekkakuopalle harjoittelemaan, nyt kun sade on loppunut”, Salamatassu kiirehti sanomaan, ja höristi rintaansa voittoisasti, kun Laikkutassu pyöräytti silmiään. Yötassu nyökytteli. Mustaturkkinen naaras oli yksi klaanin uudemmista oppilaista, rutkasti Laikkutassua ja Salamatassua nuorempi.
”Kaksinko?” Tihkutäplä kysyi varmistaen ja kurtisti kulmiaan. Hän ei osannut kuvitella, miksi Piikkiraita olisi antanut oppilaalleen yhtäkkisesti niin suuren vastuun.
”Niin”, Salamatassu naukui.
”Onko Valkoturkki tietoinen tästä?” Tihkutäplä kysyi viitaten Yötassun mestariin, ja käänsi katsensa nuorimpaan oppilaaseen.
”Minä näin hänen lähtevän aamulla metsälle Tiikerisydämen kanssa”, Laikkutassu naukui synkästi, ennen kuin Yötassu kerkesi avata suutaan.
”Siinä tapauksessa he eivät ole varmaan vielä palanneet”, Tihkutäplä totesi.
”Väitätkö että minä valehtelen?” Salamatassu kysyi kimpaantuneena.
”En ollenkaan”, Tihkutäplä kiirehti naukumaan.
”Minusta vain tuntuisi vastuuttomalta päästää teidät menemään kahdestaan, kun Yötassu on vielä niin nuori eikä Salamatassukaan oikeastaan saisi poistua leiristä yksikseen.”
Yötassun naamalle levisi hapan ilme. Laikkutassu piiskasi ilmaa hännällään.
”Sanoinhan, ettei se ole sallittua.”
”Mutta se oli Piikkiraidan käsky!” Salamatassu väitti ja astui eteen uhmakkaasti.
”Jos et usko, käy vaikka kysymässä. Hän on sotureiden pesässä.”
Tihkutäplä katsahti terävästi oranssiraidalliseen kollioppilaaseen.
”Sinä haluat vain rikkoa sääntöjä! Älä juoksuta Tihkutäplää turhaan valheidesi takia”, Laikkutassu sähähti. Salamatassu kerkesi väläyttää hampaitaan sisarelleen, kun Tihkutäplä astui väliin.
”Noh, rauhoitutaas kaikki. Minä käyn kysymässä Piikkiraidalta”, harmaakuvioinen naaras naukui sovittelevasti, ja kääntyi kohti sotureiden pesää. Päätös näytti tyydyttävän oppilaita, jotka jäivät kuitenkin mulkoilemaan toisiaan.
#Kunhan eivät kerkeäisi hypätä toistensa kurkkuihin#, Tihkutäplä ajatteli huvittuneena ja kurkisti sotureiden pesään. Harmaa naaras näki muutaman kissan nukkumassa siellä täällä. Edustalla torkkunut Ruostehalla nosti päätään nähdessään sisarensa hahmon pesän suulla.
”Onko Piikkiraita täällä?” Tihkutäplä naukui ja etsi samalla vaaleanharmaata kollia katseellaan.
”Ei ole näkynyt”, Ruostehalla totesi ja avasi suunsa leveään haukotukseen.
Tihkutäplä kerkesi väräyttää korvaansa levottomana, kun leiriaukiolta kaikui huuto:
”Tihkutäplä! Yötassu ja Salamatassu karkaavat!”
Harmaakuvioinen naaras ennätti juosta sotureiden pesältä takaisin Laikkutassun luo leirin uloskäynnille ajassa, joka tuntui vain silmänräpäyksiltä, mutta siinä vaiheessa ainoa merkki kahdesta oppilasta olivat enää värisevät saniaiset. Laikkutassu loikki paikallaan turkki sojottaen taivaaseen.
”Mihin suuntaan he menivät?” Tihkutäplä kysyi oppilaaltaan huohottaen.
”Joelle päin”, Laikkutassu murisi ja kaapi maata kynsillään.
”Lähdetäänkö jo perään?”
Tihkutäplä oli jo myöntymässä, mutta laski sitten hännänpäänsä rauhoittavasti laikukkaan naaraan lavalle. Oppilas luimisti korviaan, ja katse hänen silmissään muuttui vihaisesta avuttomaksi.
”Salamatassu on liian hiirenaivoinen!”
”Älä huoli. Vaikka tuo olikin sääntöjen vastaista, tuskinpa mitään pahaa tapahtuu. Kyllähän Salamatassu reitin harjoituskuopalle osaa”, soturi rauhoitteli nuorempaa kissaa, ja nuolaisi nopeasti rintaansa.
”Mutta meidän pitäisi kyllä mennä perään. Ei tuollaista voi täysin hyväksyäkään.”
Laikkutassu nyökkäsi, ja kaksikko lähti tassuttelemaan pikaisesti kohti suuntaa, johon oppilaat olivat rynnänneet.
”Se kaikki tapahtui niin nopeasti, etten kerennyt estää”, Laikkutassu murahti.
”Teit parhaasi”, Tihkutäplä naukui lohduttavasti.
”Kaikkea ei voi aina hallita. Joskus asioita vain tapahtuu.”
Samassa hyytävä kiljaisu katkaisi mestarin ja oppilaan keskustelun.
”Se oli Yötassu!” Laikkutassu huudahti yllättyneenä. Tihkutäplä nyökkäsi ja lähti pinkomaan täyttä vauhtia äänen suuntaan oppilas rinnallaan. Aluskasvillisuus väistyi kissojen tieltä, kun heidän käpälänsä etsivät jalansijaa maastossa, joka oli liukas sateesta vettyneiden neulasten ja lehtien takia.
”Hyvä Tähtiklaani”, Tihkutäplä huomasi henkäisevänsä, kun he kaarsivat kohti jokea.
Joenuomat olivat leventyneet siitä, kun soturi oli viimeksi nähnyt ne. Vesi velloi valtoimenaan ja virtaus näytti hurjan vahvalta, kun aallot kävivät vuoronperään raivokkaasti vasten kiviä, jotka törröttivät hädintuskin pinnan alta. Tihkutäplä liukasteli pysäyttäessään vauhtinsa, ennen kuin luisui virtaukseen – joen reuna oli monta hännänmittaa lähempänä siitä, mitä hänen käpälänsä muistivat. Laikkutassu säntäsi hänen vierelleen ja kaatui kumolleen pysäyttäessään juoksunsa yllättävän näyn nähdessään.
”Yötassu!” Salamatassu ulvahti, ja Tihkutäplä näki kollin seisovan joen reunalla parin ketunmitan päässä. Oranssin kollin silmät olivat pyöreinä kauhusta, kun hän katsoi avuttomana Tihkutäplää jalat täristen.
”Missä Yötassu on?” Tihkutäplä huusi henkeään haukkoen veden pauhun läpi, mutta näki samalla silmänräpäyksellä itsekin, kuinka musta mytty oli kiinnittynyt yhteen joen kivistä. Veden pärskeiden läpi hän ei erottanut, pitelikö Yötassu kivestä kiinni omilla voimillaan, vai oliko virta paiskannut hänet sitä vasten sattuman kautta. Joka tapauksessa, asetelma oli parempi kuin mitä Tihkutäplä oli odottanut. Virta olisi ollut tarpeeksi voimakas viemään kenet tahansa kissan.
#Miten ihmeessä me pelastamamme hänet?# naaras ajatteli kauhuissaan ja loikkasi varovasti lähemmäs jokea.
”Yötassu! Pidä kovasti kiinni!” hän huusi sen varalta, että oppilas oli vielä tajuissaan, ja rukoili samalla, että joku kuutamoklaanilainen kuulisi joen läheltä kuuluvat huudot. He olivat vielä lähellä leiriä, joten toivoa oli.
”Jo-joki, en muistanut että se oli näin lähellä”, Salamatassu vaikeroi niellen kyyneliään. Laikkutassu vaappui veljeään kohti järkytys kasvoillaan.
”Varokaa menemästä lähemmäs!” Tihkutäplä varoitti ja vilkuili ympäriltä oksaa tai muuta välinettä, jolla vetää Yötassu pois virtauksesta. Missään ei näkynyt mitään, mikä olisi ollut avuliasta.
”Minun on pakko yrittää saada Yötassu pois”, Tihkutäplä naukui oppilaille ja yritti pitää äänensä rauhallisena.
”Jos hän joutuu virtaukseen, emme enää koskaan näe häntä.”
Laikkutassu vilkaisi häneen vihreät silmät yhtä pyöreinä, kuin veljellään.
#Mutta minä en ole mikään uimari#, Tihkutäplä ajatteli tuskastuneena, ja nyökkäsi Laikkutassulle.
”Katsokaa. Tuo kivi, jota vasten Yötassu makaa. Siitä näkyy vain pieni osa, mutta sen täytyy olla suurempi tuolta alta.”
Enempää viivyttelemättä soturi valmisteli itseään hyppyyn ja veti nopeasti henkeä sisään. Kivi oli loikan etäisyydellä, hän toisteli itselleen.
”Mitä minä teen, Tihkutäplä?” Laikkutassu kysyi pelokkaasti.
”Etsi paksu oksa, jolla voitte vetää meidät pois joesta”, soturi vastasi vaikka ajatus siitä, että oppilaat jaksaisivat, tuntui epätodennäköiseltä hänen päässään. Näky veden voimakkaasta virtaudesta hänen edessään sai hengittämisen tuntumaan vaikealta, mutta ennen kuin pakokauhu iski kyntensä häneen kokonaan, naaras hyppäsi.
#Minun on pakko#, Tihkutäplä uikutti mielessään, ja pelokas sähähdys pääsi naaraan suusta, kun hänen kyntensä iskeytyivät kiven liukkaaseen pintaan. Kynnet eivät kuitenkaan pidätelleet hänen ruumiinpainoaan, ja soturin vartalo liusui vatsalleen kiven päälle. Naaraan käpälät upposivat veden alle ja takertuivat epätoivoisesti kiven vedenalaisiin sivuihin. Tihkutäplän sydän hyppäsi kurkkuun, kun hän liu’utti varovasti jäseniään ylemmäs niin, että olisi vakaammin kiven päällä. Samalla voimakas aalto iski kiveen, ja vettä loiskui soturin kasvoille.
”Yötassu”, soturi pihisi lähes anovasti ja taivutti päätään riutuneen oppilaan suuntaan. Yötassu makasi edelleen kiveä vasten, ja naaraan silmät olivat ummessa ja korvat roikkuivat läpimärän pään reunoilla.
”Tähtiklaani sentään”, Tihkutäplä puhisi ja yritti kurotella kohti oppilaan niskaa leuat louskuen. Kiven pinta hänen allaan oli kuitenkin liukas, ja hän pelkäsi hengestään liukuvansa virtaukseen, jos liikkuisi liikaa väärään suuntaan.
#Ei mennyt niin sulavasti kuin olisin odottanut#, naaras myönsi itselleen.
#Nytkö minä kuolen?#
Harmaa soturi näki silmäkulmastaan kissojen liikkuvia hahmoja ja kuuli huutoja, joita ei joen pauhun takia kuullut tarkkaan.
”Yötassu, kuuletko minua? Apujoukkoja on tulossa”, Tihkutäplä sihisi ja kääntyi taas tuuman lähemmäs naarasta. Oppilas virui edelleen liikkumatta.
#Hän on menettänyt tajuntansa#, soturi ajatteli ja nielaisi palan kurkustaan. Jostain sivulta kuului taas huutoja. Tihkutäplä puristi kaikilla voimillaan kyntensä kiinni kiveen ja iski hampaansa Yötassun niskaan. Naaras ponnisteli nostaakseen klaanitoveriaan, mutta joutui päästämään irti hänestä ja ähkäisemään. Märkä turkki teki oppilaasta tavallista painavamman. Epätoivoisesti Tihkutäplä kurotteli jälleen ja puristi hampaansa Yötassuun, kun hänen korvansa juuresta kuului kolahdus. Soturi oli säikähtää ja luiskahtaa veteen, mutta hän pinnisteli pitääkseen malttinsa ja vilkaisi sivulleen. Kiveen oli kolahtanut oksa, joka näytti juuri ja juuri kissankannateltavalta ja riittävän vankalta kestämään virtauksen. Huutoa kuului jälleen, ja pian tumma, horjuva varjo piirtyi Tihkutäplän ylle. Naaras tiukensi otettaan Yötassusta ja räpäytti kiitollisena silmiään Tiikerisydämelle.
Tihkutäplä rutisti silmänsä kiinni ja nosti Yötassua kohti Tiikerisydäntä. Raottaessaan silmiään naaras näki oppilaan etukäpälien roikkuvan kuin vesikasvit virran vietävissä, kun hänen painonsa tuntui katoavan ja Tihkutäplä uskalsi hellittää otteensa. Päästettyään irti soturi korjasi asentoaan ja näki Tiikerisydämen tasapainottelevan männyntaimen päällä roikottaen Yötassua veden yllä.
#Tähtiklaanin kiitos Tiikerisydämellä on voimaa#, Tihkutäplä ajatteli helpottuneena ja pyristeli takajaloillaan parempaan asentoon kivellä.
#Pahin on takana#, soturi vakuutti itselleen suu kuivana ja väänsi itsensä asentoon, jossa oli puuta vastassa. Joen toisella puolella hän näki etäisesti joukon klaanitovereitaan. Tiikerisydän kampesi Yötassun jonkun selkään, ja se joku singahti Tihkutäplän näkökentän ulkopuolelle. Soturi ähkäisi jälleen, kun sai tarrattua kiinni oksasta ja puserrettua itsensä jaloilleen. Helpotus levisi naaraan koko ruumiiseen, kun hän tajusi jalkojensa kestävän vielä. Varovasti hän lähti asettelemaan käpäliään männyn pinnalle. Pinta oli pehmeä ja kynnet upposivat siihen lohduttavan paljon helpommin kuin kiveen. Usean klaanitoverin hahmot rungon toisessa päässä rauhoittivat soturin mieltä entisestään.
”Kaikki kunnossa!” Tihkutäplä huusi, kun sai hengityksensä tasaantumaan ja oli jo puolessa välissä matkaa. Hypähtäessään tiiville maalle, joka oli tosin vetistä ylitsevyöryneen veden takia, naaras horjahti mutta korjasi sitten asentonsa. Piikkiraita hypähti hänen vierelleen ja Tihkutäplä antoi itsensä nojata kolliin täysin. Muutama muu kissa ryntäsi auttamaan, mikä sai naaraan heilauttamaan häntäänsä kuin hätyytelläkseen heitä.
”Ei tässä mitään”, Tihkutäplä soperteli ja irtaantui Piikkiraidan kyljestä. Soturin meripihkasilmät kaventuivat viiruiksi.
”Mitä täällä tapahtui? Salamatassu ja Laikkutassu olivat liian järkyttyneitä kertoakseen.”
”Selitän matkalla leiriin”, Tihkutäplä naukui väristen.
”Haluan jo kiirehtiä sammalpetiini..”

”Miltä näyttää?”
Lehtikuun hahmo työskenteli yrttivarastojensa luona ahkerasti. Pesän hämärä ja yrttien vahva tuoksu oli huumaavaa. Parantaja vilkaisi taakseen ja näytti helpottuneelta nähtyään, että tulija oli Tihkutäplä.
”Hän hengittää”, harmaaturkkinen naaras naukui, mutta pudisti sitten päätään suruisa katse silmissään.
”Toistaiseksi. Hän ei ole kuitenkaan avannut silmiään koko aikana. On hyvin todennäköistä, että… Tiedäthän...”
Tihkutäplä nyökkäsi ja huokaisi pitkästi.
”Älä kerro vielä Valkoturkille, Mustalammelle ja muille. Oli täysi työ saada heidät pois täältä pesästä, että sain hoitaa häntä rauhassa.”
Tihkutäplä tassutteli hiljaa syvemmälle parantajan pesään, ja pysähtyi lähelle petiä, jolle Yötassu oli aseteltu. Oppilaan emo Vääräsydän oli käpertynyt hänen vierelleen, ja näytti yrittävän lämmittää pentuaan. Tihkutäplä katsoi naarasta myötätuntoisesti, ja tunsi raaston sydämessään. Klaani oli kokenut jo liikaa. Miksi taas oli uuden tragedian aika?
”Hän nukkuu syvään. Annoin unikonsiemeniä järkytykseen”, Lehtikuu kuiskasi hiljaa ja vilkaisi harmaakuvioista ystäväänsä.
”Niitähän sinäkin tulit hakemaan?”
”Niitä kait. Jotain väsymykseen”, Tihkutäplä naukui ja istui alas tuijotellen käpäliään.
”Saitko muita vammoja?”
”En. Minulla oli paljon onnea matkassa. Sekin vielä, että Piikkiraidan partio ja Tiikerisydän ja Valkoturkki sattuivat olemaan niin lähellä.”
”Tähtiklaani varjelee”, Lehtikuu totesi. Tihkutäplä aivasti.
”Kenties”, soturi mumisi. Hän ei kestänyt ajatusta Yötassun kuolemisesta, kun oli vain tunteja aikaisemmin nähnyt oppilaan elävänä edessään, joten hän työnsi sen syvälle mielensä sopukoihin.
”Miten Salamatassu ja Laikkutassu voivat?”
”Toivoin että olisit kertonut minulle”, Tihkutäplä huokaisi.
”Piikkiraita saattoi minut leiriin, mutta en tajunnut siinä tilassa kysyä. Halusin vain nukkumaan. Mutta oli kuulemma Salamatassun keksimää, että Piikkiraita olisi käskenyt viedä Yötassun metsälle. Mitä Piikkiraitaa tunnen, Salamatassun on ainakin kohdannut todella vihainen mestari.”
”Luulen, että tässä oli opetusta Salamatassulle riittämiseen”, Lehtikuu huomautti ja työnsi käärön unikonsiemeniä ja erilaisia yrttejä Tihkutäplän eteen.
”Tässä oli opettava kokemus kaikille osapuolille. Toivon vain, että olisin voinut estää sen jotenkin.”
”Kaikkia onnettomuuksia ei voi estää. Joen tulviminenkaan ei ole meidän käpälissämme.”
”Niin saattaa olla, mutta-”, Tihkutäplä naukui. Naaraan seuraava lause keskeytyi, kun hän huomasi ikävän näköisen haavan parantajan silmäkulmassa.
”Mistä olet saanut tuon?” soturi kysyi yhtäkkisessä uteliaisuuden puuskassa. Lehtikuu käänsi selkänsä nopeasti.
”Olin keräämässä yrttejä piikkipensaan lomasta”, naaras naukui ja taivutti selkäänsä, ennen kuin tassutteli Yötassua kohti ja alkoi tunnustella pienen naaraan rintakehää. Tihkutäplä odotti vaitonaisesti, kun Lehtikuu huokaisi ja kääntyi taas kohti yrttivarastoja.
”Kunpa vain Surutassu tulisi pian keräämästä yrttejä..”
Kun Tihkutäplä kuuli Lehtikuun oppilaan olevan poissa, eräs asia muistui hänen mieleensä.
”Lehtikuu, ennen kuin lähden, minulla olisi yksi asia.”
Harmaa, pyöreäkasvoinen naaras kääntyi katsomaan kiinnostuneena.
”Näin pari yötä sitten yhden unen.” Soturi epäröi hetken.
”Haluaisin että kertoisit siitä muille parantajille, kun näät heidät ensi kerran. Jos se vain on mahdollista.”
”Selvä”, Lehtikuu naukui hitaasti, outo katse silmissään.
”Mitä näit unessasi?”

"Mutta Ukkostähti erotti Puukynnen klaanista, minkä seurauksena Puukynsi perusti oman klaanin, Luuklaanin ja tuli sen päälliköksi Puutähdeksi. Hän rikkoi soturilakia eikä enää kuunnellut Tähtiklaania. Sitten myöhemmin hän nimitti kumppanistaan Kyyhampaasta Luuklaanin varapäällikön. Molemmat heistä olivat kunnianhimoisia pettureita, he tappoivat ennen Suurta Taistelua Vuoritoklaanista kollin nimeltään Tikkujalan vain huvin vuoksi ja tuon pennut jäivät ilman isää ja Huurremyrsky ilman kumppaniaan", Kielopuro keskeytti hetkeksi tarinointinsa. Tammisydän nosti päätään ja katsoi kysyvänä klaaninvanhimpien pesälle. Hän ja Ruusulaulu olivat saapuneet takaisin leiriin juuri silloin kun aamupartiot oltiin lähetetty liikkeelle ja nyt he paistattelivat vierekkäin suorastaan tukahduttavan kuuman auringon alla. He eivät olleet juurikaan keskustelleet, joten siksi oranssiturkkinen soturitar oli keskittynyt kuuntelemaan klaaninvanhimpien pesältä kuuluvaa tarinointia. Oppilaat, jotka olivat pesässä tarinaa kuuntelemassa, esittivät kaikenlaisia kysymyksiä, mutta Kielopuro jatkoi vastaamatta yhteenkään. "He aikoivat valloittaa KAIKKI klaanit ja tappaa kaikki, jotka yrittivät jotain heitä vastaan."
"Ollaanko ystäviä?" Tammisydän kuuli yhtäkkiä Ruusulaulun kysyvän. Hän oli yllättynyt soturittaren kysymyksestä, mutta samalla tunsi tilanteessa varmuutta. Olivathan he juuri viettäneet aamuaan yhdessä ja vaikuttaneet nauttivan toistensa seurasta, joten miksi ei ystävystä?
"Toki. Käyhän se, kunhan et kerro kellekään mitään minulta kuulemaasi ennustuksesta", oranssiturkkinen soturitar vastasi ja katsoi tuota pilke silmäkulmassa. Valkoturkkinen naaras hymyili takaisin ja nyökkäsi.
"SIIS MITÄ?" Karjunta leirin sisäänkäynnin läheltä havahdutti että molemmat naaraat, myös monen muun huomion leiriaukiolla ja kaikki kääntyivät katsomaan Punalehden edessä seisovan surkimuksen kasvoja. "SIIS SINÄ KELVOTON HIIRENPAPANA LUOVUTIT REVIIRIÄMME? ANNOIT HEILLE OSAN ALUEESTAMME?? NIINKÖ SINÄ JUURI ÄSKEN SANOIT?!"
Kissa vapisi luottosoturittaren edessä, mutta tuon silmissä ei näkyny tippaakaan sääliä.
"He hyökkäsivät kimppuumme vain muutama hetki sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt. Yritimme puolustautua, mutta heitä oli liikaa. He miltei tuhosivat meidät", Leskenlehti sopersi vastaukseksi ja tuon silmissä näkyi silmitöntä kauhua, mutta Punalehti ei tuntunut vieläkään välittävän. Tammisydän vannoi, että pystyi miltei tuntemaan raivon mikä kasvoi punaruskean naaraan sisällä.
"KEHTAATKIN PALATA TAKAISIN ILMAN AINUTTAKAAN KUOLLUTTA, ILMAN AINUTTAKAAN RUHJETTA JA ELÄMÄNNE KUNNOSSA!" Punalehti hiljensi ääntään ja varmasti kuiskasi soturittaren korvaan jotain, sillä Tammisydän ei enää kuullut tuon sanoja. Luottosoturitar ei olisi edes pystynyt pitempään jatkamaan raivoamistaan, sillä Hiiriturkki saapui viimeinkin kaksikon luokse ja vaati tietää mitä oli oikein tapahtunut. Oranssiturkkinen soturitar ja Ruusulaulu kuuntelivat tarkasti punaruskean naaraan ja Leskenlehden selitykset aamun rajapartion tapaamisesta Vuoristoklaanin rajapartion kanssa, tappelusta, Vuoristoklaanin voitosta ja heidän vaatimastaan voittopalkkiosta, eli heidän rajaviivaansa siirrettäisiin useampi puunmitta Puroklaanin reviirin puolelle. Tammisydän nousi jaloilleen ja sanaakaan sanomatta valkoturkkiselle soturittarelle, lähti Päällikön pesää kohti. Tästä pitäisi kertoa Ututähdelle.