"Tuhkakajo välillä minä mietin, että mitä sinun päässäsi oikein liikkuu. Suurraako siellä pelkkiä mehiläisiä?" Pikkukotka kysyi vanhemmalta sisareltaan ja pudisti turkistaan vettä. He kävelivät Vuoristoklaanin reviirillä rinnakkain ja katsoivat kaukaista Neljän virran tammen varjoa. Tuhkakajo hymähti ja keskittyi kiertämään maahan muodostunutta vesilätäkköä.
"Sinun olisi pitänyt olla mukana siinä metsästyspartiossa, se oli niin... Ahdistavaa? Kotkasumu oli todella huonolla tuulella koko matkan leiriin, kun ei saanut napattua sitä jänistä ja Kiurusara Paarmahehkun kanssa tuntuvat pitävän minua avuttomana pikku pentuna. En minä voinut jäädä leiriin muiden tuomitsevien katseiden alle. Sitäpaitsi nyt ei sada läheskään yhtä rankasti kuin silloin kun partiomme saapui takaisin leiriin", nuori soturi mutisi ja oli aikeissa jatkaa matkaansa, mutta vilkaistessaan pysähtynyttä Pikkukotkaa, tummanharmaa naaraskin pysähtyi.
"Kuulitko tuon?" Mustaturkkinen naaras sähisi ja kurotteli kaulaansa nähdäkseen heidän sivullaan kasvavien puiden lomasta takaisin vuorten suuntaan. Tuhkakajo kurtisti kulmiaan, hän ei kuullut mitään muuta kuin sateen ropinan ja sisarensa askelten äänet omiensa joukosta. "En minä kuullut mitään."
Pikkukotka tuhahti, poikkesi oitis polulta ja työntyi vuoriston suuntaan pusikoiden läpi, ilmeisesti äänen lähdettä etsien.
"Kellä nyt surraa aivoissa?" Tuhkakajo jupisi ja irvisti joutuessaan seuraamaan siskoaan märän pusikon läpi. Vaikka hän olikin aivan litimärkä, eihän nuoren soturin turkki ollut ehtinyt kuivua laisinkaan siinä pienessä ajassa mitä hän oli leirissä ollut, niskaan ja kylkiin putoilevat vesipisarat tuntuivat jokainen yhtä epämiellyttävältä kuin edeltäjänsä.
"Se kuulosti kiljaisulta, vinkaisulta? Kissa se kuitenkin oli, aivan varmasti...", Pikkukotka naukaisi ja pujotteli puuston välissä. Tummanharmaa naaras nyökytteli sisarensa sanoille, vaikkei tuo sitä nähnytkään. Ei heillä mitään tekemistä sillä hetkellä ollut, joten pieni polulta poikkeaminen ei tuntunut huonoltakaan idealta.
"Tähtiklaani sentään!" Tuhkakajo huomasi yhtäkkiä kiljaisevansa, kun hänen vieressään seisovan kivenlohkareen takaa ilmestyi valkoturkkisen kissan pää ja vihreät kiiluvat silmät. Edessäpäin mustaturkkinen nuori soturi säikähti myös ja pomppasikin karvat pystyssä ympäri."Kaunotassu! Älä säikyttele meitä noin."
Vasta sisarensa kommentin jälkeen tummanharmaa naaras tajusi kissan olevan heidän klaanitoverinsa Kaunotassu, Paarmahehkun oppilas. Oppilas näytti miltei yhtä säikähtäneeltä kuin kaksi muutakin naarasta, sekä yhtä märältä kuin he.
"Te pikemminkin säikäytitte minut", valkoturkkinen naaras niiskasi ja irvisti, kun rupesi liikkumaan kivenlohkareen takaa pois. Tuhkakajo otti muutaman askeleen lähemmäs klaanitoverian ja huomasi tuon konkkaavan kolmella jalalla, oikeanpuolimmaisen tassun roikkuen velttona muutaman viiksenmitan maan yläpuolella.
"Mitä sinun tassullesi on oikein käynyt?" Pikkukotka kysyi ja katsoi ensiksi Kaunotassua, siirtäen sitten katseensa sisareensa. Nuori soturi pystyi jopa lukemaan mitä hänen pikkusiskonsa ajatteli sillä hetkellä tuon ilmeestä. He olivat kaksin selvästi itsensä loukanneen oppilaan kanssa, jonka mestaria ei näkynyt mailla halmeilla, eikä kummankaan heidän tehnyt mieli ottaa ohjaksia tilanteesta, vaikka sitä tässä nyt vaadittaisiin. Pitäisikö jonkun lähteä hakemaan parantajaa paikalle? Voisiko nuori soturi jäädä oppilaan kanssa kaksin reviirille, odottamaan pelastuspartion saapumista? Pitäisikö heidän odottaa, että Paarmahehku saapuisi paikalle? Pystyisikö valkoturkkinen naaras edes kävelemään tassunsa kanssa?
"Minä... Minä liukastuin, kun laskeuduin vuoristosta alas... Se... Se taisi mennä sijoiltaan...", Kaunotassu sopersi ja yritti selvästi piilottaa itkuisia kasvojaan katsomalla taivasta kohti, mutta Tuhkakajo näki tuon silmäkulmasta poskelle valuvan kyyneleen. Tassuun mahtoi sattua aika paljon. Tummanharmaa nuori soturi pudisti päätään ja puri hammasta. Hänen ajatuksensa poukkoilivat pitkin päätä ja hän ei tuntunut saavan niistä yhdestäkään kiinni. Mitä heidän oli oikein tarkoitus tehdä?
"Missä Paarmahehku oikein on?" Hän kysyi, eikä ollut ollenkaan varautunut siihen piikikkääseen katseeseen, minkä oppilas häneen yhtäkkiä loi. Sinisilmäinen naaras ei myöskään tiennyt tärisikö Kaunotassu tällä hetkellä kylmästä vai inhosta, sillä tuo nakkeli niskojaan ja päästi itkun ja sihahduksen sekaisen äänen suustaan. "En minä tiedä eikä voisi vähempää kiinnostaa."
Tuhkakajo vaihtoi katseita Pikkukotkan kanssa ja puhalsi sitten ilmaa ulos suustaan hampaidensa välistä. Mihin soppaan he olivat itsensä oikein saaneet?
"Noo, olit sinä täällä omin luvin tai et, meidän ei kannata seistä tässä sateessa ja vilustuttaa itseämme. Etsitään jostakin jonkinlainen sateensuoja... Kaunotassu, pystytkö kävelemään?" Tummanharmaa nuori soturi kysyi ja sai vastaukseksi nyökkäyksen. He lähtivät hitaasti, oppilasta tukien ja tuon konkkaukseen mukautetulla vauhdilla lähemmäs vuoristoa, etsien tiivislehtisiä puita tai kivirykelmiä, joidenka alla olisi kolmen kissan mahduttava kolo. Sinisilmäisellä naaras oli pohtinut olisivatko he sisarensa kanssa jaksaneet yhdessä kantaa Kaunotassun leiriin, mutta valkoturkkinen naaras oli esittänyt nopeasti ettei ollut idean kannalla, että jaksaisi kyllä itse kiivetä takaisin leiriin jos saisi ensiksi levätä.
"Pikkukotka, mitä haistat?" Tuhkakajo kysyi hiljaa pikkusiskoltaan, joka oli pysähtynyt haistellakseen paremmin maata ja ilmaa.
"Ketun, mutta tuoksu on vanha ja heikko", Pikkukotka maukui ja näytti ajattelevan jotakin mietteliäänä. "Missähän se asui?"
Tuhkakajo oli menossa jäljittämään tuoksua, mutta Kaunotassu oli ehtinyt ensin heistä kauemmaksi, haisteli maata ja osoitti sitten pientä luolaa vuoren juuren kupeessa.
"Tuolla!" Oppilas maukui ja ihan tärisi innosta seuratessaan kuinka nuori tummanharmaa soturi katsoi koloon, arvioiden sen kokoa ja turvallisuutta.
"Hyvä! Tämä on juuri sopiva meille, hienosti löydetty Kaunotassu!" Sinisilmäinen naaras maukui ja hymyili nuorelle naaraalle, jonka johdatuksella kolmikko asettui luolaan.

Tähtitassu oli varovasti kerännyt unikonsiemenet Ketunkynnen osoittamasta kukasta ja varoi nyt, ettei vahingossakaan puraisisi yhtäkään rikki suussaan. Hän nosti päänsä pusikosta ja värisytteli viiksiään, etsien katseellaan toista mestariaan. Tuo oli kääntynyt selkä oppilaaseensa päin ja haisteli jonkin kukkapusikon juurakkoa, eikä tuntunut huomaavan viirullisen naaraan saavan tehtäväänsä valmiiksi. Hetken tummanharmaa kissa ajatteli ilmaista olevansa valmis, mutta jonkinlainen vaisto hänen sisällään käski vihersilmää vaanimaan parantajaa. Hän hiipi lähemmäs ja ollessaan omasta mielestään tarpeeksi lähellä, loikkasi tuon selkään. Punaruskea naaras hätkähti ja kiljahti. Tuo potkaisi voimakkaasti ja Tähtitassu lensi alas mestarinsa selästä. Unikonsiemenet hän sylki pois suustaan, kun hän meni mukkelis makkelis ja kieri vähän matkaa nurmella. "No, mutta sehän on nuori Tähtitassu. Sinä paranet koko ajan, onnistuit jo yllättämään! Täytyykin opettaa sinut myös metsästämään lähipäivinä."
Parantajaoppilas myhäili mielihyvästä kammetessaan itsensä pystyyn, kun hänen syvästi kunnioittama kissa kehui häntä.
"Kiitos!" Tähtitassu maukaisi ja kysyi: "Mitä muuta teemme tänään kuin keräämme unikonsiemeniä?"
Ketunkynsi mietti hetkisen ja sitten tuon silmissä välähti haastava loiste. "Miksi emme samantien testaisi taistelutaitojasi? Hyökkää sinä ensiksi ja yritä lyödä minut maahan."
Parantajaoppilas otti haasteen vastaan ja lähti hyökkäämään mestariaan kohti. Hän sai lyötyä tuota muutaman kerran, mutta iskut olivat niin heikkoja, että saivat parantajan tuskin horjahtelemaan. Yhtäkkiä tuo pomppasi eteenpäin ja läimäisi punaviirullista naarasta päähän niin lujaa, että hän oli pyörtyä. Tähtitassu peruutti muutaman askeleen ja yritti selvittää näkökenttäänsä, purren hammasta estääkseen kyynelten valumasta poskille äkillisen kivun takia. Kääntäessään katsettaan punaruskeaa naaraaseen hän huomasi tuon pomppaavan uudestaan tummanharmaata kissaa kohti ja jos tilanne olisi ollut todellinen, olisi vastustajalla varmasti ollut terävät kynnet esillä. Hän väisti, mutta Ketunkynsi sai oppilaansa lavasta otteen ja kaatoi hänet. Vihersilmä ei ehtinyt nousta pystyyn, kun tuo hyppäsi parantajaoppilaan päälle. Hän katsoi mestariaan liekit silmissään, viirullinen naaras olisi halunnut yrittää tapella vielä lisää.
"Itsepuolustuksessasi olisi parannettavaa", punaruskea naaras maukui ja päästi oppilaansa jaloilleen.

Sinitassun toinen päivä oppilaana oli ollut huomattavasti parempi kuin ensimmäinen. Mustalampi ei ollut antanut ensimmäiselle päivälle muuta tehtävää kuin klaaninvanhimpien sammalten vaihdon kaatosateen takia. Hän selitti, että sateessa oli täysin turhaa lähteä näyttämään rajoja, sillä rajamerkit olisivat niin haalistuneita, että oppilas niitä tuskin haistaisi. Lisäksi hän olisi myös mitä luultavimmin saanut valkoyskän, jos he siinä kaatosateessa olisivat rajat kiertäneet. Naaras oli kuitenkin herännyt seuraavana päivänä sateettomaan ja auringonpaisteiseen päivään ja hänen mestarinsa oli suorastaan kiidättänyt heidät ulos leiristä rajoja kiertämään ennen uuden sadekuuron alkua. Sinitassun tassuja kivisti kotimatkalla, mutta hän oli tyytyväinen päästessään näkemään Kuutamoklaanin reviiriä. Rajahajuja hän ei ehkä heti muistaisi, mutta Mustalampi oli sanonut, että yrittäisi saada heidät jo samana iltana lähtevään rajapartioon, jotta hänen oppilaansa pääsisi uudestaan rajalle.
He olivat jo lähellä leiriä, kun Sinitassu näki jonkin luikertelevan maassa muutaman ketunmitan päässä heidän sivullaan.
"Mustalampi, mikä tuo on?" Oppilas kähisi painautuessaan Mustalammen kylkeen säikähtäneenä. Hänen mestarinsa hieman hätkähti yllättävää kontaktinottoa, mutta seuraavaksi vetikin jo naarasta kauemmaksi otuksesta.
"Se on käärme, niitä on jonkin verran Nummiklaanin rajan lähistöllä. Yleensä harmittomia, vaikka niiden purema sattuukin aikalailla. Tämä yksilö kuitenkin on erittäin vaarallinen. Näetkö tuon mustan kuvion sen selässä?" Kolli naukaisi ja astui hieman sivumpaan, jotta Sinitassu näkisi käärmeen paremmin. Hän keskitti katseensa otuksen selässä olevaan mustaan raitakuvioon. Se muistutti hieman Kotkakanjonin turkin raidoitusta. Ruskeamerkkinen kissa nyökkäsi.
"Kyyt tunnistaa tuosta raitakuviosta. Niiden hampaissa on myrkkyä, joka puriessa valuu eläimen verenkiertoon ja tappaa. Minun tietääkseni ei ole yrttiä, jolla kissan pystyisi pelastamaan kyynpuremalta", Mustalampi naukaisi ja alkoi nyt tutkia ympäristöä heidän ympärillään. "Kyyt eivät yleensä eksy näin syvälle reviirillemme, ne tykkäävät enemmän Nummiklaanin reviirin pensaikoista ja kivikoista. Kyystä on hankkiuduttava eroon, se saattaa seurata hajuamme leiriin ja aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Pysy useamman ketunmitan päässä siitä, mutta seuraa mitä minä teen."
Sinitassu seurasi kauhistuneena kuinka Mustalampi irtautui hänestä ja kiersi aluskasvillisuuden suojan turvin kyyn toiselle puolelle. Käärme ei ollut huomannut kollia, mutta se oli huomannut tuon oppilaan ja pikkuhiljaa se luikersi kohti naarasta. Hän otti muutaman askeleen taaemmas ja kiljaisi kompastuessaan juurakkoon. Ruskeamerkkinen kissa ei ollut vielä tottunut metsään ja sen runsaaseen aluskasvillisuuteen, eikä siksi älynnyt katsoa tassuihinsa. Hän kuitenkin onnistui pitämään itsensä pystyssä ja piti hyvää välimatkaa vielä kyyhyn. Sitten valkoturkkisen kissan mestarin pää putkahti esiin aluskasvillisuuden joukosta, tuolla oli leuoissaan keppi. Sinisilmä seurasi kuinka Mustalampi hiipi lähemmäs käärmettä ja heitti sitten kepin kyyn niskan päälle. Käärme sihisi ja alkoi kiemurrella kepin alta pois, mutta kolli vieritti esiin ison kiven ja pukkasi sen kyyn päälle. Otus jäi ikävän näköisesti sätkimään painavan kiven ja oksan alla. Mustaturkkinen kissa näytti odottavan, että kyyn liikkeet hidastuisivat, sitten tuo varovasti vieritti kiven käärmeen pään päälle ja se näytti kuolevan. Sinitassu laski pörhistetyn turkkinsa karvat ja seurasi kauhuissaan kuinka hänen mestarinsa vieritti kiven hitaasti pois kyyn päältä. Eläin oli tosiaankin kuollut. Tuo otti kiinni käärmeen veltosta ruumiista ja viittoi oppilaansa luokseen. Naaras loikki Mustalammen luokse ja tuon pyynnöstä alkoi kaivamaan kuoppaa mihin he hautaisivat kyyn.

Puropentu hiipi takaisin pentutarhaan leiriaukiolla tapahtuneen kohtauksen jälkeen missä Liekkitaivas, klaanin varapäällikkö ja hänen isänsä oli ensimmäistä kertaa emon kuoleman jälkeen ottanut kunnolla kontaktia pentuunsa. Hän ei tiennyt mitä ajatella ja siksi lähtikin etsimään sisartaan Solinapentua, mutta tuo näytti nukkuvan heidän yhteisellä sammalpedillä. Kolli ei viitsinyt herättää siskoaan ja saikin pian uutta ajateltavaa nähdessään Kottaraispennun astelevan sisään pentutarhaan.
"Puropentu! Katso mitä sain!" Tuo vinkaisi ja tiputti jonkin limaisen eliön pentutarhan maaperälle, tummaraitaisen kissan eteen.
"Onko se sammakko? Saitko tuon ihan itse kiinni?" Puropentu kysyi uteliaasti ja katsoi pesätoveriaan epäuskoisena. Pian myös Oravapentu ja Kuupentukin tulivat heidän luokse katsomaan veljensä saalista. Hetken kuollutta sammakkoa toljotellen tummaraitaisen pennun katse nousi siitä ja hänen silmänsä osuivat pesän laidalla makaavaan Valkotäplään ja tuon hännän suojassa nukkuvaan Ratamopentuun. Pentu oli vielä hyvin nuori eikä ollut edes avannut vielä silmiään, mutta tummanharmaa kolli olisi jokovasti halunnut mennä tekemään tuttavuutta uuteen kissaan heidän pesässään.
"Odottakaa hetki", Puropentu vinkaisi ja juoksi kuningattaren luokse. Tuo ei ilmeisesti ollut unessa, sillä naaras avasi silmänsä juuri ennen kuin kollipentu pääsi heidän luokseen. Hän hidasti vauhtiaan ja jäi hyvän matkan päähän valkoturkkisesta kissasta, tuon pistävän, meripihkaisen katseen vuoksi.
"Voinko auttaa sinua jotenkin Puropentu?" Valkotäplä naukaisi ja katsoi edessään seisovaa pentua.
"Minä vain ajattelin... Onko Ratamopentu jo aukaissut silmänsä?" Puropentu sanoi ja yritti nähdä Ratamopentua paremmin, mutta kuningatar veti tuon tiiviimmin valkoista vatsaansa vasten.
"Ratamopentu syntyi vasta eilen, ei hän tule avaamaan silmiään vielä puoleen kuuhun", naaras naurahti hiljaa käheällä äänellä, mutta tuon silmät olivat totiset. "Jos sinulla ei ollut muuta, jatkaisin nyt mielelläni uniani."
Puropentu perääntyi Valkotäplän luota, sanoen ensiksi hyvästit tuolle ja tuhahti äänekkäästi huomatessaan pentukolmikon kadonneen pentutarhasta, sammakko mukanaan. Vaikka hän oli juuri pyytänyt heitä odottamaan häntä. Pentu asettui makaamaan Solinapennun viereen pentutarhassa ja katsoi nukkuvaa sisartaan.
"Solinapentu, herää!" Kolli kuiskasi tuolle ja tökki siskonsa kylkeä käpälällään. Hänelle riitti nyt tuon nukkuminen, naaras saisi herätä ja kuunnella kaiken mistä hänen veljensä halusi sillä hetkellä valittaa.
"Selvä...", Solinapentu ulisi ja tärisi koko kehollaan haukotellessaan makeasti.

Katajapentu katseli eteen päin suuret, siniset silmät värähtämättä. Sade oli taas alkanut, ja pisarat muodostivat harmaan verhon leirin uloskäynnin kohdalle. Vesilammikkoja oli alkanut kerääntymään jo syvemmälle leiriluolaan asti, ja pienet purot virtasivat kivisen kynnyksen yli ja toivat lisää vettä leiriin. Katajapentu nousi ylös ja siirteli käpäliään. Veden paljous hermostutti häntä, eikä hän vieläkään ollut päässyt katsomaan, miltä Vuoristoklaanin reviiri näytti edes leirin uloskäynnin suulta. Kotkasumu sanoi, että sade kuitenkin estäisi näköyhteyden, joten pentujen ei pitäisi toistaiseksi hortoilla leiriluolaa pidemmälle. Karkaaminen ei uteliaisuudesta huolimatta houkuttanut Katajapentua ollenkaan. Olihan se nähty jo Mustatassun ja Kastetassun tapauksessa, mihin omapäinen seikkailu vuorilla saattoi johtaa.
Katajapentu huokaisi. Turkin kasteleminenkaan ei kuulostanut ihanteelliselta, mutta silti hän paloi halusta päästä tutkimaan reviiriä, metsästämään ja pitämään taisteluharjoituksia veljensä ja muiden oppilaiden kanssa. Tumma naaras näki sielunsa silmin, kuinka hän kohtaisi harjoituksissa jonkun kokeneimmista oppilaista, ja painaisi lyhyen, tulisen kamppailun jälkeen hänet maahan yllättyneiden huudahdusten raikuessa ilmassa. Mielikuva sai pennun pörröisen hännän heilumaan puolelta toiselle innokkaana.
#Kenestäköhän tulee mestarini?# Katajapentu mietti ujosti, kun märkä partio sotureita jolkotti leiriluolaan tuoresaalista mukanaan.
”Katajapentu! Ethän mene liian lähelle vettä?” Unikkokukan huuto kaikui pentutarhan uumenista. Musta pentu nakkeli niskojaan ja pinkaisi nopeasti kapeaan luolaan, jossa valkeaturkkinen emo makoili väsynyt katse silmissään. Seittipentu ja Yöpentu leikkitappelivat sammalien suojissa. Kastetassun ja Mustatassun nimeämisistä asti he olivat olleet kolmestaan ainoat pentutarhan pennut.
Katajapentu hiipi heidän huomaamattaan Unikkokukan selän taakse.
”Ethän?” kuningatar toisti ja heitti ärtyneen katseen pennulleen. Katajapentu katsoi emoaan ja pudisti hiljaa päätään, ja otti samalla vaanimiaskelia kohti Seittipentua ja Yöpentua. Katajapennun veli oli onnistunut saamaan otteen tummakuvioisesta naaraasta ja nousi juuri voittoisasti ylös. Raidallisen kollin suoristaessa selkänsä Katajapentu ponnisti jaloillaan ja loikkasi hänen selkäänsä. Yllättyneenä Seittipentu sähähti ja kellahti maahan. Katajapentu takertui veljeensä ja alkoi potkia häntä villisti, kun aiemmasta häviöstään tokentunut Yöpentu loikkasi sisaruskaksikon väliin huitoen etukäpälillään. Katajapentu pinnisteli pois naaraspennun painon alta ja vilkaisi Seittipentuun ilkikurinen pilke silmäkulmassaan. Veljen jäänsinisissä silmissä vilahti häilyväinen tyytyväisyys, kun hän joutui pyristelemään päästäkseen irti Yöpennun otteesta.

Seittipentu nousi seisomaan paikasta, missä oli maannut kuullessaan parkaisun pentutarhasta. Hän oli ollut lähellä leirin suuaukkoa katsomassa nousevaa aurinkoa, mutta nyt pentu kipitti kohti pesäänsä. Mitä oikein oli tapahtunut? Pentutarhan suuaukolla hän tapasi sisarensa Katajapennun, joka näytti pelokkaalta ja innokkaalta samaan aikaan. Kollipentu ei tiennyt sellaisen olevan mahdollista.
"Ne syntyvät NYT!" Sisar maukui ja vilkaisi karvat pörröllä selkänsä taakse pimeään pesään. Tummaraitainen kissan ajatuksissa kävi 'mitkä syntyvät?', mutta heti tuon mietinnän perässä tuli muisto siitä, että pentutarhassa asusti yhä Sarasydän, joka oli tuntunut olevan viimeisillään tiineenä aina siitä lähtien, kun Seittipentu oli avannut silmänsä.
"Tuleekohan niistä kauniita...", pentujen seuraan liittynyt Yöpentu kehräsi ja kurotteli kaulaansa nähdäkseen pentutarhaan.
"Tietenkin, yhtä kauniita kuin Sarasydämestäkin", Katajapentu naukui ja ravisti kepeästi turkkiaan. Kollipentu oli avaamassa suutaan, yhtäkkiä kauhuissaan oleva Unikkokukka pinkaisi ulos ja vilkaisi taakseen kysymään pikaisesti: "Käyn hakemassa Jänisloikan ja Aurinkomyrskyn, pärjäättekö?"
Kolme pentua joutuivat loikkaamaan kuningattaren tieltä, etteivät olisi jääneet tuon jalkojen alle.
"Mikä hätänä?" Yöpentu kähisi kysymyksen Katajapennun ja Seittipennun emolle, mutta tuo juoksi niin kovaa kuin vain tassuistaan pääsi sotureiden pesää kohti ja ulisi. "Aurinkomyrsky, Jänisloikka...! Sarasydän... PENNUT!"
Kun kaksi naaraspentua alkoivat hätääntyneinä keskustelemaan ja miettimään olisiko Sarasydämellä kaikki hyvin, Seittipentu yritti tirkistellä pentutarhaan ja nähdä mitä sisällä oikein tapahtui. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin, kunnes oli pesässä sisällä ja sitten huomasi Opaalitassun valkolaikukkaan turkin ja Taivasliljan harmaalaikukkaan karvoituksen. Kumpikin paineli märkää sammalta jaloissaan makaavaan kissaan, joka näytti hengittävän hitaasti ja vikisevän hiljaa. Kollipentu tiesi kissan olevan Sarasydän, vaikka pesässä oli vielä muutama muu kissa seisomassa Taivasliljan, Opaalitassun ja kuningattaren ympärillä, mutta jotenkin mustaturkkista naarasta oli vaikea tunnistaa omaksi itsekseen, kun tuo makasi kivilattialla, yltä päältä veren peitossa ja yksi pieni pentu painautuneena kaulaa vasten. Sitten Sarasydän ulisi ja jokin tummaraitaisen kissan takaraivossa kertoi, että kunigatar oli menettänyt verta. Liikaa verta. Kollisoturi, joka pesässä oli istunut käveli mustaturkkisen naaraan luo ja katsoi tuota silmiin.
"Selviät kyllä!" Soturi kannusti lempeällä sävyllä, mutta Seittipennun korvissa särähti kissan puhuessa. Kuulosti siltä kuin tuo vaaleaturkkinen kolli olisi saanut sanat juuri ja juuri ulos suustaan.
"Ei... En selviä...", Sarasydän kähisi ja katsoi soturia edessään. "Hyvästi Lehtituuli, rakastan sinua, pidä huoli pennustamme..."
Sitten kuningatar sulki silmänsä, painoi kuononsa vastasyntyneen pennun turkkiin ja päästi syvän henkäyksen. Tummaraitainen pentu joutui siristelemään silmiään nähdäkseen paremmin, mutta pystyi huomaamaan ettei mustaturkkisen naaraan kyljet kohoilleet enää. Oliko tuo...?
"EI...! Ei... Sarasydän älä jätä minua!" Lehtituuli valitti ja painautui Sarasydämen turkkiin. Seittipentu lähti hitain askelin pois pesästä, tuntien oudon muljahduksentapaisen sisuskaluissaan ja yritti vaimentaa korvistaan kissojen nyyhkytystä, mikä alkoi miltei heti.
"Lehtituuli, Tuiskuturkki, Aurinkomyrsky, olen pahoillani...", hän kuuli Unikkokukan maukuvan, joka ei ilmeisesti ollut huomannut nuorimman pentunsa läsnäoloa.

Ulkona paistoi täysikuu, vaikka taivas oli vielä vaalea, eikä tähtiäkään näkynyt. Katselin Neljän virran tammea päin ja kuvittelin miltä sen aukiolla näyttäisi. Nyt olisi klaanien kokoontumisen aika ja pennuistani osan oli jo oltava oppilaita. Tapaisivatko he toisensa siellä, tunnistaisivatko he toisensa vai sivuuttaisivat nuo tuntemattomina, vihollisklaanin kissona? Olisiko heillä hyvät mestarit ja kivoja pesätovereita? Eiväthän he kuluttaisi iltojaan murehtimalla syytä miksi heidän perheensä hylkäsivät heidät? Katselin täysikuuta ja tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Ja sillä samaisella silmänräpäyksellä, kun kyynel putosi maahan, taivas repesi ja kaatosade alkoi. Istuin aloillani, vielä silloinkin kun turkkini oli litimärkä ja Pihlajanpiikki oli tullut kysymään saapuisinko heidän pesälleen pian. En välittänyt märän tunteesta, halusin vain päästä pois täältä, pois takaisin Sielutaivaan ja pentujeni turkkien lämpöön.

Loimu juoksi ulos pesästä ja ulvoi Mustalle, joka yritti parhaansa mukaan pysyä tuon kintereillä.
- Et saa minua kiinni senkin hidas luuklaanilainen, olenhan sentään Hiiriturkki! Oranssiturkkinen erakko suorastaan hypähteli leikin tuomasta innosta, pysytellessään kaukana velipuolensa kynsistä. Musta kuitenkin teki äkkisyöksähdyksen toista leikissä olevaa kissaa kohti, nimittän Kuunhohdetta, ja kaatoi tuon alleen.
- Apuaa! Hiiriturkki auta! Erakkonaaras maukui teatraalisesti ja ei edes näyttänyt yrittävän itseään nuoremman kollin alta pois.
- Leikittekö te taas Suurta Taistelua? Kysyin kävellessäni Loimun ohi, joka oli kyyristynyt loikkaamaan Mustan kimppuun.
- Se on niin kivaa, katso vaikka! Oranssiturkkinen erakko maukui ja pörhisti turkkiaan.
- Turha toivo typerykset! Kanjonia hallitsee Luu.., harmaansinertävän turkkisen erakon sähinä loppui ulinaan, kun tuon velipuoli hyökkäsi tämän kimppuun. En voinut olla hymyilemättä kolmikon leikkimiselle. Vaikka he kaikki olivatkin jo oppilaiden ikäisiä, ei heidän leikkimielisyytensä näyttänyt katoavan mihinkään. Luimin hieman korviani muistellessani omaa oppilasaikaani Luuklaanissa. Olin saanut nelikuisena oppilasnimeni ja sinä samaisena päivänä sain kunnon saarnauksen siitä, miten leikit olisi nyt jätetty ikuisesti taakse, kun olin yrittänyt vapaa-ajallani mennä leikkimään pentutarhalaisten kanssa. Nuorten pitäisi elää nuoruutensa kaikessa rauhassa, eikä missään kamalassa kiireessä.
- Ei! Apua! Musta naukui päästessään pois Loimun kynsistä, otti pari horjuvaa askelta ja rysähti maahan esittäen kuollutta.
- Olen Hiiriturkki, valittu kissa! Oranssiturkkinen erakko maukui ja röyhisteli rintaumustaan ylpeänä.
- Hiiriturkki! Pelastit klaanit! Mahtavaa työtä! Maukaisin heittäytyen itsekin mukaan leikkiin ja kumarsin yliliioitellun nöyrästi keltasilmäiselle kollille.
- Kiitos kehuista, sinä erakko ketä en tunne, Loimu naukaisi tuhahtaen ja kuulin kuinka Kuunhohde ja Musta tirskahtivat samaan aikaan.

Katselin edessäni olevia nummiklaanilaisia neutraalilla ilmeellä - vaikka hännänpääni nykikin jännityksen johdosta - ja hymyilin rohkaisevasti Peippostassulle ja tuon veljelle Pikkutassulle nähdessäni heidät. Kuut olivat vierineet vauhdilla, sillä koko Nummiklaani oli kokoontunut seuraamaan kahden uuden soturin nimitystä joukkoomme, minun toisen oppilaani ja pikkuveljeni Kuurasäteen ensimmäisen oppilaan. Tuntui siltä, ettei edes kahta vuodenaikaa olisi mennyt Peippostassua kouluttaessa, mutta tuosta oppilaasta oli nyt kasvanut täysikokoinen naaras, joka saattoi jopa lyödä minut taistelussa, niin kuin oli tänäänkin arvioinnissaan tehnyt.
"Nummiklaanilaiset! Olemme kokoontuneet tänne tänään katsomaan kuinka kaksi kissaa astuvat aikuisuuteen ja ansaitsevat soturin arvon. Liekkitaivas ja Kuurasäde, ovatko nämä kissat teidän mielestänne valmiita?" Sulkatähti maukui ja katsoi sekä minua että Kuurasädettä vuorotellen. Nyökkäsimme molemmat ja huomasin pikkuveljeni silmien säkenöivän, kun katseemme kohtasivat. Ensimmäisen oppilaan soturinimitys oli saavutus jokaisen soturin elämässä, eikä sitä ylpeyden tunnetta unohtaisi ikinä. Kohensin ryhtiäni muistaessani miltä minusta oli tuntunut Naavasulan nimitysseremoniassa ja etsinkin ensimmäisen oppilaani kasvoja yleisön joukosta. Äkkäsin hänet nopeasti toisesta rivistä, perheensä luota, Yötuuli ja Havukuikka molemmilla puolilla istuen.
"Siinä tapauksessa pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen Tähtiklaanin jalot lait ja Nummiklaanin tavat, joten nyt on heidän aikansa ryhtyä sotureiksi. Peippostassu, lupaatko suojella Nummiklaania, jopa henkesi uhalla?" Sulkatähti naukui ja laski katseensa Peippostassuun. Huomasin jännittyväni, kun odotin oppilaani lupauksentekoa.
"Lupaan!" Naaras maukaisi ja yllätyksekseni siirsi katseeensa päälliköstä minuun. Huulillani oleva hymy ei ollut hyytynyt ja nyt näytin varmasti jopa mielipuoliselta, kun yritin reagoida kasvoillani Peippostassun katseeseen. Valkoturkkinen kissa yritti selvästi pidätellä naurahdusta, kun hän käänsi katseensa pois minusta takaisin Sulkatähteen.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Peippostassu, sinut tunnetaan tästälähin Peipposkorvana. Tähtiklaani ja Nummiklaani arvostavat ystävällisyyttäsi ja oikeudenmukaisuuttasi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi", päällikkö naukaisi ja käänsi sitten katseensa Pikkutassuun. Seremonian sanat toistuivat ja Kuurasäde näytti puhkeavan ylpeyteen, kun Sulkatähti antoi hänen oppilaansa soturinimeksi Pikkusielun. Sitten hopeanharmaa naaras poppasi pois Seinämäkiveltä ja koksetti kummankin tuoreen soturin päälakea, kumankin heistä nuolaistessa hänen lapaansa.
"Peipposkorva, Pikkusielu! Peipposkorva, Pikkusielu!" Minä ja veljeni aloitimme hurraahuudot, johon koko klaani yhtyi mukaan.

- Mustakynsi, nämä oireet ovat päivän selviä. Sinä olet tiineenä ja liian pitkällä jättääksesi asian enää huomiotta, Lehtikuu maukui ja käveli Mustakynnen viereen, joka karvat pystyssä ja korvat luimussa kaivoi kynsiään parantajan pesän havualustaan. Soturitar tunsi jo veren maun suussaan, niin yhteen hän puri hampaitaan ja yritti hillitä totaalista räjähtämistä. Hänkö tiineenä? Kyllähän hän sen oli jo monta päivää sitten arvannut, mutta totuuden kuuleminen ääneen oksetti. Ja enää hän ei ollut ainoa kuka tiesi tästä, vaikka sisimmässään mustavalkea kissa ymmärsi ettei parantaja lähtisi asiaa koko klaanille ilmoittamaan, ellei sitten Varistähti niin käskisi... Se kirottu Varistähti.
- Mutta minä en halua näitä pentuja, Mustakynsi maukui pitäen äänensä juuri ja juuri kuuluvana ja selvänä. Lehtikuu suoristi selkänsä ja alkoi hajamielisen oloisena pestä kasvojaan, mutta lopetti miltei heti, kun soturitar käänsi vihan ja kuvotuksen sekaisen ilmeensä tuohon. Parantaja oli hetken hiljaa ja mustavalkea naaras arvasi, ettei hän tulisi pitämään siitä mitä tuo sanoisi seuraavaksi.
- Minä... Sinun... Ei, olet niin pitkällä, että enää ei tulisi kysymykseenkään yrittää... Hankkiutua... Pennuista eroon. Se tulisi olemaan kohtalokas teko myös sinulle. En voi sallia sitä, vaaleanharmaa naaras naukaisi ja otti paremman asennon keltasilmän vierellä. Mustakynsi sulki silmänsä ja pidätteli parkaisua. Hän ei voinut uskoa tätä todeksi... Ehkä joskus, monen monen vuodenajan päästä soturitar olisi voinutkin harkita perheen perustamista mutta tällä hetkellä se oli viimeinen asia mihin hän rupeaisi. Ja nyt mustavalkealle naaraalle kerrotaan ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä se viimeisin asia mihin hän ryhtyisi?
- Kuka on heidän isä? Lehtikuu kysyi, täysin viattoman kysymyksen mikä varmasti parantajan mielestä oli seuraava järkevä vaihe keskustelun suunnan muuttamisessa. Se oli kuitenkin viimeinen pisara keltasilmälle ja hänen sisällään juuri ja juuri pitämä viha purkautui ulos. Ennen kuin kumpikaan heistä ehti reagoimaan, Mustakynsi hillitsemään itseään ja parantaja väistämään, oli soturitar mottaissut kynnet esillä kovan iskun tuon vasemman silmäkulman yläpuolelle. Vaaleanharmaa naaras parahti kivusta ja hetkeä myöhemmin Surutassun uniset kasvot ilmestyivät parantajan ja tuon oppilaan nukkumapaikoille kulkevan onkalon suulta. Kukaan ei sanonut mitään, joten mustavalkea naaras sihahtaen kääntyi ympäri ja poistui paratajan pesästä ulos öiseen vesisateeseen.

Kauhukuvat pyörivät Paarmahehkun mielessä, kun kolli teki tietään läpi pistelevän sateen ja yritti laskeutua jyrkkää mäkeä alas liukastumatta.
#Ketunläjät, ketunläjät...# musta soturi mutisi mielessään ja ravisteli välissä turkistaan pisaroita. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin suuntaan Kaunotassu oli juossut, etenkin nyt kun sade oli pyyhkinyt kaikki hajujäljet tehokkaasti pois. Osa Paarmahehkusta oli halunnut jättää oppilaan oman onnensa nojaan ja suunnata pehkuihin, lämpimään ja kuivaan sammalpetiin, olihan Kaunotassun omaa typeryyttä, että hän oli suutuspäissään sännännyt ulos leiristä arvaamattomiin sääoloihin. Silti huoli jomotti kollin takaraivossa kuin varoittaen. Hänhän oli vastuussa Kaunotassusta. Jos naaraalle kävisi jotain, hän ei tiennyt, miten olisi reagoinut. Mutta jokin siinä ajatuksessa häntä pelotti, sen Paarmahehku tiesi, ja siksi hän nyt teki tietään läpi kapeiden polkujen, vailla suunnitelmaa siitä, minne seuraavaksi kulkunsa suuntaisi.
#Sentään sade on hellittämässä#, soturi ajatteli ja silmäili taivaanrantaa. Auringon himmeä hohto puski tumman pilvikerroksen läpi. Se ei kuitenkaan poistanut puristuvaa tunnetta kollin rinnassa. Paarmahehku puri huultaan, ja loikkasi alas lohkareelta. Vuoristoklaanilainen huomasi tulleensa jo syvälle Vuoristoklaanin reviirille, sinne, missä maa muuttui tasaiseksi ja maa alkoi vihertää tiheämpää kasvustoa ja puita.
#Tuskimpa Kaunotassu olisi kerennyt tänne omin nokkinensa#, hän ajatteli epäillen, ja nuuhkaisi maata. Oli pelkkä märän mullan tuoksu, jonka peitosta kolli juuri ja juuri erotti riistan ja klaanitoveriensa etäisen tuoksu. Paarmahehku loikki muutaman lätäkön yli, ja jäi katselemaan ympärilleen toivottomana.
#Mieti, mieti, mieti...# kolli toisteli itselleen ja piiskasi ilmaa kärsimättömänä hännällään.
Joukko valonsäteitä lankeutui Paarmahehkun käpäliin, ja suuri linnun varjo kävi hänen yllään. Vuoristoklaanilainen vilkaisi ylös ja kohahti nähdessään suuren kotkan kiertelevän ylhäällä, ja tekevän sitten äkkinäisen käännöksen kohti vuoria. Suuri lintu liiti kohti korkeita huippuja, ruskeat siivet hakaten ilmaa.
#Toivottavasti tuo ei tule norkoilemaan lähelle leiriä#, Paarmahehku ajatteli ja istui hetkeksi selvittämään ajatuksiaan. Kotkasta saataisiin monen kissan mahat täyteen, vaikkei sen tappaminen olisikaan helpointa puuhaa, mutta lintu oli saanut jonkin Paarmahehkun vatsassa muljahtamaan. Aivan kuin sen ilmestyminen olisi ollut jotenkin erityisen merkittävää autiossa maisemassa, jossa ei ollut edes saaliin tuoreita hajujälkiä.
Neuvottomana Paarmahehku lähti tassuttelemaan kohti kotkan menosuuntaa.
#Sen varulta, että se oli merkki Tähtiklaanilta, tai jotain..# Paarmahehku mutisi mielessään ja ravisteli pisaroita turkistaan. Sade oli lakannut kokonaan, vaikka tummat pilvet piirittivät yhä suurta osaa taivaasta.
#Hetkinen. Mistä lähtien minä olen edes uskonut tuollaiseen?# kolli ajatteli kiroten typeryyttään ja pysähtyi hetkeksi maistelemaan ilmaa. Hämmennykseen hän haistoi häivähdyksen Vuoristoklaanin ominaistuoksusta, aivan kuin joku hänen klaanitovereistaan olisi vain hetkiä aiemmin kävellyt samaa reittiä. Paarmahehku vilkuili ympärilleen ja lähti seuraamaan hajujälkeä.
#Sen on pakko olla Kaunotassu!#
Haju johti hänet pieneen ruohikkoon, jossa Paarmahehku erotti selvästi kissan käpälänjälkiä. Jäljet johtivat kohti vuoren juurta, ja Paarmahehku oli aikeissa lähtä juoksemaan, kun hän tajusi maanpinnasta puskevan Vuoristoklaanin ominaistuoksun rinnalle toisenkin hajun.
#Kettu?# Paarmahehku ajatteli kauhistuneena ja yritti keskittyä paikantaakseen hajun lähteen tarkemmin. Se oli varmasti ketun hajujälki, mutta sateen vuoksi hänen oli mahdotonta sanoa, kuinka laimea tuoksu oli kissan tuoksuun verrattuna. Oliko kettu kulkenut tästä jo aiemmin, vai oliko vuoristoklaanilainen kulkenut ensin?
#Mitä jos kettu on hyökännyt Kaunotassun kimppuun?#
Jokainen karva Paarmahehkun ruumiissa nousi pystyyn, ja paniikin alkaessa hajut sekoittuivat hänen päässään entistä pahemmin, eikä hän enää ollenkaan pystynyt erottamana mikä haju kulki missäkin. Sokeasti kolli lähti juoksemaan eteen päin, sinne mihin arveli hajujäljen johtavan.
#Minun on pakko keretä pelastamaan Kaunotassu! Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä?#
Edessä Paarmahehku näki pienen luolan vuorenjuuren katveessa.
#Tuon sen on pakko olla#, Paarmahehku ajatteli hengittäen raskaasti, ja pinnisteli saadakseen jokaisen hipun voimaa jalkoihinsa, jotta hän pääsisi nopeammin luolalle. Ilmavirta viuhtoi kollin korviin ja jokainen kollin sydämenlyönti tuntui pidentävän matkaa luolalle. Hän oli varma, että suuaukolla hän tapaisi ketun, joka olisi juuri kumartumassa Kaunotassun elottoman ruumiin ylle.
”Kau-!”
Paarmahehkun epätoivoinen huuto keskeytyi, kun kolli tunsi iskeytyvänsä johonkin pehmeään. Hetken hämmennyksessä soturi oli iskeä paniikinomaisesti kyntensä ketun punaiseen turkkiin, ennen kuin hänen aivoonsa rekisteröityi kuva mustasta turkista ja kahdesta silmäparista, jotka tuijottivat häntä yllättyneinä.
”Au!” ulvahdus kantautui hämmentyneen kollin korviin jostain hänen altaan, ja nopeasti vuoristoklaanilainen kapusi ylös. Hänen painonsa alle rusentunut Pikkukotka nousi vaivoin ylös, turkki iskusta sekaisin. Pienikokoinen, puolisokea naaras nuolaisi hämmentyneenä pikimustaa rintaansa, kun Paarmahehku katseli ympärilleen yrittäen ymmärtää näkemäänsä. Kaunotassu katseli häntä pistelevästi Tuhkakajoon kiinni painautuneena. Harmaan soturin silmät olivat pyöristyneet yllätyksestä. Muita ei ollut ympärillä. Paarmahehku tunsi kuumotuksen iskevän turkkinsa alta.
”Mitä sinä teet Paarmahehku? Olin menettää henkeni äsken”, Pikkukotka naukui yrittäen keventää äänensävyään lauseensa lopussa. Kun kolli ei vastannut, musta naaras jatkoi hermostuneena:
”Ihan tosissaan, näytät siltä kuin kettu olisi syönyt häntäsi.”
Paarmahehku tunsi silmänsä nykivän. Kolli pudisti päätään.
”Etsin vain Kaunotassua”, hän yritti sanoa niin, kuin se olisi ollut arkipäiväisin asia.
”Mitäs te kolme teette täällä?”
Paarmahehku korjasi asentoaan normaaliksi, ja yritti siloitella sojottelevaa turkkiaan. Hän katsoi merkitsevästi Kaunotassua, jonka huulilta karkasi hänen yllätykseen terävä sähähdys.
”Olimme vain kävelyllä, kun törmäsimme Kaunotassuun”, Tuhkakajo selitti pikaisesti.
”Hän oli satuttanut jalkansa, joten annoimme hänen levätä hetken tuolla luolassa”, Pikkukotka huikkasi, ja tassutteli eteenpäin.
”Satuttanut?” Paarmahehku toisti ja huomasi Kaunotassun vetävän toisen etukäpälänsä suojelevasti lähemmäs rintaansa. Sivusilmällään kolli huomasi, kuinka Pikkukotka ja Tuhkakajo vaihtoivat huolestuneita katseita.
”No, siinä tapauksessa...” Paarmahehku takelteli ja mietti mitä olisi sanonut. Hetki sitten Kaunotassun löytäminen oli tuntunut hänen elämäntehtävältään, mutta nyt hänen teki mieli huutaa jälleen päänsä punaiseksi valkealle naaraalle, mutta eihän hän Tuhkakajon ja Pikkukotkan läheisyydessä voinut..
Paarmahehkun katse synkkeni. Eihän raivoaminen viime kerrallakaan ollut johtanut mihinkään. Mutta millä muullakaan keinolla hän ilmaisisi pettymisensä oppilaaseensa? Ja nyt naaras oli satuttanut käpälänsä, ja joutuisi pitämään tauon soturikoulutuksestaan. Paarmahehkun päässä pyöri. Eihän hän vain voinut olla syypää Kaunotassun loukkaantumiseen? Vaikka naaras olisi ollut kuinka hiirenaivoinen tahansa, ei hän olisi missään maailmassa tahtonut tällaista tapahtuvan oppilaalleen.
”Meidän pitäisi varmaan lähteä leiriin päin”, Pikkukotka naukui. Nuoren soturin korva värähti levottomasti, kun naaras vilkaisi Paarmahehkua.
”Totta”, kolli mumisi, ja asteli lähemmäs Kaunotassua. Valkoinen naaras siirtyi taaemmas luja katse silmissään. Häpeän tunne Paarmahehkun turkin alla voimistui.
#Olemme viettäneet jo niin monta kuunkiertoa yhdessä#, hiilenmusta soturi mietti suu kuivana.
#Eikö hän tunne napsahdukseni jo? En minä tosissani tarkoittanut sitä, mitä sanoin..#