"Kanjonin kissat, päätättekö antautua, vaiko kuolla?" Neulastassu murisi ja katseli viiruuntunein silmin edessään seisovia Toivetassua, Yötassua, Kaikutassua ja Kuutassua, jotka olivat vierekkäin seisomassa vanhempaa pesätoveriaan vastapäätään, jokainen taisteluvalmiudessa. Ulkona ropiseva kaatosade ei tuntunut haittaavan nuorten oppilaiden leikkiä.
"Emme antaudu!" Yötassu ulvoi. Sinitassu käänsi katseensa oppilaiden pesän suuaukolta, missä itse istui sateelta suojassa, mustaturkkisen oppilaan suuntaan. Hän olisi mielellään lyöttäytynyt naaraiden mukaan, mutta oli pidättäytynyt, kun tajusi tämän olevan jonkinlainen klaanikissojen kaukaisesta historiasta kaivettu tapahtuma, minkä mukana oppilaat leikkivät. He olivat kukin tunnettuja hahmoja historiasta, ja silloin kun pentutarhassa oli muille pennuille kerrottu kanjonin historiallisista tapahtumista, oli ruskeamerkkisen oppilaan emo kertonut, millaista oli elämä kaksijalkalassa.
"Kuutamoklaani ei antaudu koskaan!" Toivetassu huusi. Sinitassu luimi korviaan. Hän ei mitenkään kehtaisi mennä kysymään lupaa mukaan lyöttäytymiseen, kukaan ei varmasti jaksaisi kertoa valkoturkkiselle naaraalle minkälaista hahmoa hänen kuuluisi esittää ja mikä tuon kohtalo oli ollut.
"Kuten Ruusutähti jo sanoi, emme antaudu!" Kaikutassu ulisi ja Kuutassu naukui: "Puroklaani ei antaudu, ei ikinä." Sinisilmä näki, että Neulastassu heilautti häntäänsä puolelta toiselle ja kuuli tuon ilkeän naurun.
"Siinä tapauksessa, VALMISTAUTUKAA KAIKKI KUOLEMAAN!" Hän ulvoi ja pian leiriaukio täyttyi leikkitappelulla. Sinitassun teki mieli heittäytyä mukaan taisteluun, mutta oli hämillään siitä kenen puolella tässä leikissä hänen pitäisi olla. Muut oppilaat näyttivät kyllä sokeina kamppailevan toistensa kimpussa, hän näki vilaukselta kuinka Toivetassu ruoski hännällään Neulastassua ja Yötassu taisteli Kaikutassua vastaan. Sitten ruskeamerkkinen oppilas näki Kuutassun, tuo taisteli Toivetassun rinnalla Neulastassua vastaan. Naaraat tuntuivat vain siirtyvän lähimpänä olevan oppilaan kimppuun ja päästivät iloiselta kuuluvia sihahduksia ja ulvaisuja suustaan. Sinitassu ehti nousemaan vain ylös, saadessaan kerättyä tarpeeksi rohkeutta kysyäkseen pääsisikö mukaan leikkiin, kun Nummipyörre, Kuutamoklaanin varapäällikkö, ravasi heitä kohti tiukka katse kasvoillaan.
"Ja joka ikinen teistä menee nyt takaisin oppilaiden pesän lämpöön. Miten teidän olisi tarkoitus osallistua tuleviin partioihin jos tässä säässä riehumisen takia saatte kaikki viheryskän?" Vaaleanruskea naaras murisi ja väräytti korvaansa varmasti tympääntyneenä siitä että oli joutunut astumaan kaatosateeseen hillitäkseen oppilasjoukon. Sinitassu suorastaan työnnettiin pesän sisälle muiden oppilaiden toimesta, ja hän toivoi, että Nummipyörre oli kuullut hänen huutaman anteeksipyynnön.

Tihkutäplä tunsi havahtuvansa hereille, kun jäätävä vesipisara osui hänen niskaansa. Naaras puristi itseään tiukemmin kerälle ja koitti puristaa silmiään kiinni saadakseen edes hiukan lisää unta, mutta sammalpedin kylmä märkyys pakotti hänet lopulta luovuttamaan ja avaamaan keltaiset silmänsä väsyneenä. Soturi suki laiskasti kylkeään ja kapusi sitten jaloilleen hämärässä. Naaras sävähti, kun hänen käpälänsä upposi vettä keränneeseen sammaleeseen, joka vielä muutama päivä sitten oli ollut pehmoinen ja kuiva, täynnä tuttua metsän ja pihkan tuoksua.
”Vuotaako tämä pesä...” Tihkutäplä mumisi pohdiskelevasti satunnaisten pisaroiden ripsiessä hänen selälleen, ja lähti loikkimaan ulos. Aamun varhaisuutta ajatellen yllättävän moni hänen soturitovereistaan oli jo jalkeilla. Kissoja oli kerääntynyt leirin laitamille, paksuimpien kuusien juurille ja pesien edustoille. Kivisydän kiskoi oravaa tuoresaaliskasaa peittävien saniaisten alta ja räpäytti silmiään Tihkutäplälle kävellessään ohi kohti klaanivanhimpien pesää. Tihkutäplä hymyili vastaukseksi ja ravisteli sitten turkistaan siihen kertyneet pisarat. Tähyillessään taivaalle soturi näki tumman pilvikerroksen.
#Ei sentään sada aivan kaatamalla, joten partiot pääsevät lähtemään. Välillä auringonpaistekin olisi kyllä kiva#, naaras ajatteli, ja luikki leirin laitamaa pitkin etsien kissoja, joita voisi pyytää korjaamaan kanssaan pesän vuotavaa kattoa. Nähdessään Salamaviillon, Kaamosyön ja Hämäräaskeleen loikoilemassa rosokaarnaisen kuusen juurilla lähellä klaanivanhimpien pesää, Tihkutäplä tassutteli varovaisesti sisaruskolmikkoa kohti.
”Sotureiden pesä taitaa vuotaa”, harmaakuvioinen naaras naukui reippaasti kolmen klaanitoverinsa edessä. Istuva Kaamosyö suki tuuheanvalkoista turkkiaan ja vilkaisi häntä kulmiensa alta.
”Nytkö vasta huomasit?” Salamaviilto hymähti ivallisesti, ennen kuin kietoi häntänsä tiukemmin ympärilleen, äkäinen ilme kasvoillaan.
”En ole saanut kuuhun nukuttua tuon kirotun sateen takia.”
”Olisikin jo aika, että joku paikkaisisi sen vuodon”, Hämäräaskel tokaisi ja katsoi Tihkutäplään meripihkasilmillään.
”Sitä minäkin oikeastaan ajattelin”, Tihkutäplä naukui helpottuneena, kun hänen asiansa tuli esille noin vain, vaikka jostain syystä kiusaantuneisuus poltteli hänen poskiaan.
”Haluaisiko joku teistä tulla auttamaan?”
Kaamosyö ja Salamaviilto vaihtoivat katseita Hämäräaskeleen vilkaistessa taivasta. Tummanharmaa kolli kampesi itsensä jaloilleen.
”Minä voin tulla. Lupauduin metsästyspartioon, mutta se ei lähde vielä hetkeen”, kolli totesi ja loikkasi sisarustensa välistä.
”Ja mieluummin tekisin jotain järkevää kuin makaisin täällä toimettomana.”
”Kiitos”, Tihkutäplä hymähti ja heilautti häntäänsä hyvästi Kaamosyölle ja Salamaviillolle, ennen kuin pyrähti jo sotureiden pesää kohti lähteneen Hämäräaskeleen perään. Kolli pysähtyi pesän suuaukolle töksähtäen, ja Tihkutäplä kerkesi hänen rinnalleen, kun Nummipyörre astui esiin hämärästä turkki vielä nukkumisen jäljiltä sekaisin. Varapäällikkö katsahti kahteen soturiin, ja Tihkutäplä aisti Hämäräaskeleen jähmettyvän vierellään.
”Huomenta Nummipyörre!” Tihkutäplä naukui pirteästi ruskealle naaraalle, joka nyökkäsi pienesti.
”Me ajattelimme korjailla vähän sotureiden pesää.”
Siron, valkeakäpäläisen naaraan meripihkaiset silmät loistivat.
”Hyvä ajatus, se tuleekin tarpeelliseksi. Ottakaa vapaasti lisää kissoja mukaan auttamaan, jos siltä tuntuu.”
Tihkutäplä huomasi Hämäräaskeleen korvien kääntyilevän, kun tumma kolli kuunteli varapäällikön sanoja suu tiukkana viivana.
”Selvä, teemme niin”, Tihkutäplä naukui ja nyökkäsi vielä korkea-arvoiselle naaraalle, joka lähti loikkimaan kohti leirin keskustaa, jossa hän päivän partiot usein jakoi. Tihkutäplän käpäliä kutkutti, kun naaras tunsi olevansa jonkinlaisen tärkeän työryhmän johdossa varapäällikkönsä nimittämänä.
Hämäräaskel oli kääntynyt katselemaan käpäliään mietteliäänä.
”No, lähdetäänkö ensin etsimään uusia oksia ja havuja?” Tihkutäplä naukui herättääkseen hänet ajatuksistaan.
Hämäräaskel nyökkäsi ja vilkaisi aukiolle silmät viiruina.
”Etsitkö apulaisia?” Tihkutäplä naukui ja mietti, kuka aukioilla olijoista olisi näppärä tassuistaan.
”Kävisikö Kuiskauspyyntö?” tummanharmaa kolli ehdotti ja ravisteli turkistaan enimmät pisarat pois. Tihkutäplä tirskahti ja lämmin hymy levisi naaraan kasvoille, kun tuo oli näkevinään Hämäräaskeleenkin naamalla pienen hymynkareen.
”Se kissa tuskin kuuntelisi kenenkään ohjeita ja loppujen lopuksi pesä olisi vielä huonommassa kunnossa.”
”Totta. Hopeaviimakin näyttää joutilaalta.”
”Hyvä, mennään kysymään häneltä.”

Tihkutäplä punoi yhteen hänen ja Hämäräaskeleen kokoaman partion löytämiä pesäntekotarpeita, ja kiinnitti ne sotureiden pesän kattoa vasten limittäin niin, että oksien väliin jäisi mahdollisimman vähän tilaa vedelle päästä läpi. Harmaa naaras huokaisi ja kyyristyi poimimaan lisää oksia, kun hän näki näki sivusilmällään vilauksen Laikkutassusta, joka oli tuonut lisää havuja ja kadonnut taas saniaisten sekaan muutaman pesätoverinsa kanssa. Näky sai Tihkutäplän hymähtämään tyytyväisenä ja vilkaisemaan Hämäräaskeleeseen, joka näytti syventyneen jälleen oman mielensä syövereihin.
”Tarvitsevatkohan muut pesät korjausta?” Tihkutäplä naukui.
”Jos nämä rankkasateet jatkuvat, ei ole takuuta siitä, että nytkään kuivat pesät pysyvät sellaisina pitkään.”
Hämäräaskel nyökkäsi hitaasti.
”Nummipyörrettä voisi pyytää järjestämään lisää korjauspartioita”, kolli naukui ja nappasi havunoksan Tihkutäplän vierestä. Hopeaviima ja Oksakatse korjasivat sotureiden pesän toista puolta, ja Tihkutäplä kuuli heidän keskustelunsa hyvin etäisesti sateen ropinan läpi.
”Olisinko minä sinusta hyvä varapäällikkö?” Hämäräaskel töksäytti. Tihkutäplä ujutti oksanhaaran toisen alle käpälällään, ja vilkaisi soturitoveriaan silmät laajentuneina.
”Toki.” Hämäräaskel oli ahkera ja luotettava. Tihkutäplä ei ollut nähnyt hänen koskaan luistavan velvollisuuksistaan. Jokin kysymyksessä oli kuitenkin luonut outoa sähköä kosteaan ilmaan, eikä Tihkutäplä voinut olla tuntematta jännittyvänsä, kun näki miten kamalan vakava ilme Hämäräaskeleen kasvoilla oli.
”Parempi kuin Nummipyörre?”
Tihkutäplä tunsi jähmettyvänsä silmänräpäykseksi meripihkasilmien odottavan katseen alla.
”En oikein osaa vertailla”, Tihkutäplä myönsi kiusaantuneena.
”Nummipyörre on ainoa varapäällikkö, jonka olen tuntenut.”
”Varistähti ei ole vieläkään antanut minulle oppilasta”, Hämäräaskel jatkoi kylmästi.
”Joten siihen vielä pitkä aika.”
#Mihin?# Oli, kuin kylmä pisara olisi valunut pitkin Tihkutäplän selkää. Naaras katsahti kolliin ihmeissään.
”Sinä olet varmaan suunnitellut tätä paljon”, naaras naukui ja punoi kuumeisesti havuja tiukemmin yhteen. Hämäräaskel nakkeli niskojaan.
”Oppilaista puheen ollen… mistä ihmeestä me saamme sotureiden pesään kuivia sammalia?” Tihkutäplä naukui äänensävyllä, jonka toivoi keventävän ilmaa.
”Eiköhän niitä vielä jostain juurikosta löydy”, Hämäräaskel vastasi hajamielisesti ja jatkoi pesän katon työstämistä. Tihkutäplä hymähti osoittaakseen, että oli samaa mieltä, ja syventyi itsekin työhön. Naaras tunsi oudon piston sydämessään. Jostain syystä hän vain halusi käpertyä Hämäräaskeleen viereen ja lohduttaa häntä, tietämättä edes mitä lohduttamisen syytä kollilla oli.
”Siirretäänkö sitten sammalpedit taas vierekkäin?” Tihkutäplä ehdotti toiveikkaana ja vilkaisi pesätoveriaan. Hämäräaskel nyökkäsi ja jatkoi touhujaan sanattomasti.

Puropentu käveli rinnakkain sisarensa Solinapennun kanssa kohti Seinämäkiveä. Sulkatähti oli taas kerran kutsunut klaanin koolle nimitysseremoniaa varten. Kollipentu oli innoissaan, vaikka tiesi hyvin ettei tämä ollut häntä varten, hänen oppilasnimitykseensä olisi vielä kaksi kuuta aikaa. Tämä olisi ruskearaidallisen kissan ensimmäinen soturinimitys ja hän halusi palavasti nähdä kuinka oppilas astuisi uljaasti aikuisuuteen ja saisi soturinimen. He kävelivät Viiksihännän pentujen seuraan ja tummanharmaa kissa joutui kurottelemaan kaulaansa nähdäkseen päällikkönsä katsovan alas nummiklaanilaisiin. Hänen isänsä istui maassa olevalla kivellä, mustien laikkujen maaten hänen oranssien silmiensä alapuolella. Puropentu ei tiennyt mitä Liekkitaivaalle oli käynyt, hän tiesi vain että varapäällikkö oli viettänyt muutaman päivän parantajilla luuklaaninlaisten kanssa yhteenoton jälkeen.
"Viherlehti lähenee pikkuhiljaa loppuaan ja me kaikki varmasti toivomme, että pääsisimme vielä nauttimaan lämpimistä päivistä näiden koleiden ja kosteiden sijaan. Meille on nyt kuitenkin annettu syytä iloon, näiden harmaiden päivien keskele. Valkotäplä on ilmoittanut olevansa tiineenä ja kertonut muuttavansa pentutarhaan tänäiltana. Toivon, että hänen ystävänsä ja vanhat oppilaansa auttavat häntä asettumaan mahdollisimman mukavasti uuteen pesään", Sulkatähti sanoi rauhallisesti. Kissat Puropennun ympärillä naukuivat onnitteluja Valkotäplälle, joka yritti hymyillä, mutta tuon hymy ei näyttänyt yltävän luottosoturittaren silmiin asti.
"Sen lisäksi minulla on kunnia nimittää uusi soturi joukkoomme. Saarnihäntä, onko Hopeatassu mielestäsi valmis?" Päällikkö kysyi soturilta, joka nyökkäsi.
"Hopeatassu, astuisitko eteenpäin?" Sulkatähti pyysi ja seurasi katseellaan kuinka Hopeatassu asteli Saarnihännän viereltä Seinämäkiven alle.
"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on työskennellyt rankasti oppiakseen jalot lakinne, jalot tapanne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi", hopeanharmaa naaras julisti ja Puropentu pörhisti turkkiaan jännityksestä.
"Hopeatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania, vaikka henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi ja Hopeatassu nyökäytti päätään.
"Lupaan", hopeajuovainen oppilas vastasi.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Hopeatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeakaikuna. Arvostamme ystävällisyyttäsi ja uskollisuuttasi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi", päällikkö sanoi ja Puropentu seurasi haltioituneena kuinka hopeanharmaa naaras pudottautui Seinämäkiveltä ja asteli Hopeakaiun eteen, koskettaen kuonollaan vastanimitetyn soturin otsaa. Valkoturkkinen naaras nuolaisi Sulkatähden lapaa kunnioituksen osoituksena ja leiriaukio raikui: "Hopeakaiku, Hopeakaiku!" Myös Puropentu yhtyi onnitteluhurrauksiin.
Päällikkö odotti, että kissat hiljentyisivät ja julisti sitten: "Tapoihimme kuuluu, että vastanimitetty soturi istuu nimitysyönsä yksin vartiossa, sanomatta sanaakaan. Käykää onnittelemassa Hopeakaikua nyt sillä auringon laskun jälkeen hän aloittaa vartiovuoronsa."

"Unikkokukka, saako Katajapentu ja Seittipentu tulla kanssani leiriaukiolle?" Yöpentu naukui hitaasti, räpsytellen pyöreitä silmiään vienosti ja keinuien paikoillaan. Seittipentu katseli pennun viattomalta näyttävää esitystä silmät viirussa ja vilkaisi sitten vierellään makaavaa Katajapentua, jolla oli utelias katse kasvoillaan. Mitä tuo naaraspentu oikein suunnitteli? Unikkokukka katseli pentutarhan vanhinta pentua silmät kiiluen, mustien laikkujen maaten kuningattaren silmien alla.
"Kyllä se käy, kunhan ette häiritse työskenteleviä sotureita ja ette mene leirin sisäänkäynnin lähelle", Unikkokukka sanoi väsyneenä. Kollipentu oli oitis jaloillaan saatuaan emoltaan luvan ja tuon uupuneesta olemuksesta välittämättä hän lähti seuraamaan Yöpentua leiriaukiolle.
"Aaltotähti on aukealla ja näyttää olevan vielä yksinään... Käydään kysymässä jos hän voisi kertoa meille jonkinlaisen tarinan!" Naaraspentu intoili ja kömpelösti juoksi lähemmäs päällikön pesää, minkä edustalla pikimusta kolli suki turkkiaan ja antoi katseensa liikkua laiskan oloisesti aukion läpi. Seittipentu kuitenkin huomasi tuon katseen olevan valpas, mikään aukiolla tapahtuva ei jäisi päällikön teräviltä silmiltä huomaamatta. Siksi tuo huomasikin jo kaukaa kolmen pennun kirmaavan hänen luokseen ja Aaltotähti kohensi hieman ryhtiään ja loi suopean hymyn klaanin nuorimmille. Siinä missä tummanruskeamerkkinen kissa kipitti rohkeasti vanhemman kollin luo, Katajapentu ja tuon pikkuveli astelivat hieman aremmilla askelilla johtajansa eteen. Aaltotähti ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä pentujen läsnäoloon, vaan oikeastaan näytti jopa iloiselta katsellessaan ja kuunnellessaan Yöpennun menoa ja höpinää. Vaaleanruskea kissa vilkaisi sisartaan, mutta käänsi sitten katseensa takaisin päällikköön ja tuon edessä istuvaan Yöpentuun, joka oli avannut suunsa kysyäkseen voisiko Aaltotähti kertoa heille jonkin jännittävän tarinan, mieluiten jonkinlaisesta taistelusta kertovan. Tummaraitaisen kissan innostus alkoi kutitella hänen tassuissaan ja vatsanpohjassaan, kun päällikkö naurahti ja pyysi pennuilta hetken miettimisaikaa muistellakseen jännittävintä taistelua missä oli ollut.
"Oletteko kuulleet keneltäkään kertomusta Suuresta Taistelusta?" Pikimusta kolli kysyi viekkaasti ja katsoi vuoronperään edessään istuvia pentuja. Katajapentu ja Seittipentu pudistelivat päätään, mutta tummanruskeamerkkinen naaras nyökytteli vimmatusti päätään ja kertoi Suuren Taistelun olleen kauan sitten tapahtunut taistelu Luuklaanin ja muiden kanjonin klaanien välillä. Kollipentu puri hammasta hymähtäen, tietenkin hän oli kuullut muut klaanit vastaan Luuklaani taistelusta, mutta ei ollut tiennyt että sitä kutsuttiin 'Suuri Taistelu' nimellä. Aaltotähti kysyi haluaisivatko pennut kuulla kuinka hän oli vastanimitettynä soturina taistellut silloisen Luuklaanin päällikön Puutähden kanssa ja kolmen pentutarhan asukin silmiin syttyi innostunut kiilto. Päällikkö hykersi ja aloitti muistelmansa kertomalla kuinka taisteluhuudot oltiin kajautettu ja viiden klaanin verran kissoja olivat rynnistäneet kynnet ojossa toisiaan päin.
"Olin juuri saanut ensimmäisen vastustajani pois kimpustani, kun silmiini osui Puutähden ruskea hahmo. Huomasimme toisemme ja nuorena pojankoltiaisena halusin tietenkin ottaa mittaa kokeneemmasta kissasta ja rynnistin häntä päin. En muista tunsinko enemmän pelkoa vai intoa syöksyessäni Luuklaanin johtajaa päin, kai se oli sekoitus kummastakin tunteesta. Moni kissa ei jäänyt eloon kertomaan Puutähden taistelutaidoista, sillä ne olivat häikäisemättömän hyvät. Jollakin ilveellä sain kuitenkin itse säilyttää henkeni, sillä olin tuskin ehtinyt lyödä toista tassuani kiinni hänen turkkiinsa, kun hän oli jo vahvoilla otteilla lyönyt minut maahan ja puristi kurkkuani terävillä kynsillään. Muistan yhä sen uhkaavan ja hiljaisen murinan mikä hänen kurkustaan kumpusi; 'Aaltosyöksy... Haluan sinun kuolevan HITAASTI...', tuon lauseen jälkeen hän upotti hampaansa kurkkuuni ja muistan ulvoneeni kivusta, mutta hän ei onnekseni ehtinyt puristaa leukoja yhteen kun kaksi vuoristoklaanilaista riensi hätiin ja pukkasivat Puutähden pois päältäni", Aaltotähti maukui ja tarinaa kertoessaan oli kellahtanut selälleen näytelläkseen kuinka oli ollut Luuklaanin johtajan alla pinteessä. Seittipentu kuunteli hiljaa ja kuuliaisena tarinaa ja pystyi kuvittelemaan Suuren Taistelun ja tilanteen missä heidän päällikkönsä oli ollut. Taistella nyt Luuklaanin päällikköä vastaan ja jäädä vielä eloon kertomaan siitä... Aaltotähti oli varmasti saanut hirmuisesti kunniaa ja mainetta teostaan, mikä oli varmasti auttanut häntä myöhemmin pääsemään Vuoristoklaanin varapäälliköksikin. Kollipennun kynsiä syyhysi päästä itsekin tappelemaan ja osoittamaan kykyjään jotakuta paljon kokeneempaa taistelijaa vastaan. Hänkin haluaisi saada paljon kunniaa klaanitovereidensa... Ei., vaan koko kanjonin keskuudessa. Niin paljon kunniaa, että hänestä tulisi tunnettu soturi, joka pääsisi joskus päälliköksi. Tummaraitainen kissa kääntyi katsomaan kahta naaraspentua ja huomasi noiden turkkien sojottavan jännityksestä pystyssä ja häntien heiluvan levottomana puolelta toiselle.
"Mitä sinulle sitten kävi?" Yöpentu kysyi jännittyneenä ja tuijotti Aaltotähteä jäänsiniset silmät suurina. Päällikkö rupesi sellittämään kuinka hän vuosi suuria määriä verta, sillä Puutähden aiheuttamat haavat olivat olleet syviä. Hän kuitenkin oli koko ajan taisteluvalmiudessa uuden vastustajan varalta, mutta totesi että jos ei pian olisi löytänyt parantajaa, kollin loppu olisi koittanut hyvinkin nopeasti. Aaltotähti kertoi kuinka hän oli huhuillut parantajaa ja hänen onnekseen Vuoristoklaanin silloinen parantaja Huurrekukka oli kuullut hänen avunhuutonsa ja saapunut apuun. Seittipentu huomasi Katajapennun jännittyvän ja käänsi katseensa sisareensa.
"Eikö Huurrekukka ollutkin Taivasliljan mestari?" Sisko kysyi kulmat kurtistuneena. Pikimusta kolli nyökkäsi ja jatkoi tarinaansa kertomalla, että oli pyytänyt Huurrekukkaa sitomaan haavansa vikkelästi. Kollipentu kuitenkin yhä tuijotti pentuetoveriaan neutraalilla katseella, mutta hämmentyneellä mielellä. Mistä sinertävänmusta pentu oli saanut tämän tiedon selville? Hän tunsi rinnassaan pienen puristuksen ajatellessaan, että Katajapentu oli kiinnostunut Vuoristoklaanin parantajan elämästä ja olisi nyt kiinnostunut seuraavan parantajaoppilaan paikasta. Siihen hänen sisarensa ei saisi ryhtyä. Heistä molemmista pitäisi tula soturioppilaita jotka taistelisivat klaaninsa ja perheensä puolesta eivätkä istuisi homeisessa pesässä päivät pitkät tekemättä mitään. Tummaraitaisen kissan huomio kuitenkin siirtyi nopeasti takaisin Aaltotähteen, kun tuo kertoi miten Huurrekukka oli pyytänyt häntä haavan sidottuaan sivuun lepäämään, mutta jääräpäinen ja nuori Aaltotähti oli vähät välittänyt parantajan käskystä ja syöksynyt vauhdilla uudestaan taisteluun. Hän oli käynyt jonkun luuklaanilaisen kimppuun ja heittänyt tuon keveästi saastuneeseen jokeen, mutta ei ollut huomannut kuinka luuklaanilainen oli noussut takaisin maalle. Luuklaanilainen oli hyökännyt takaapäin ja lyönyt Aaltotähdeltä tajun kankaalle.
"Jäikö taistelu sitten osaltasi siihen?" Katajapentu kysyi, mihin pikimusta kolli vastasi nyökkäämällä. Hän kertoi pikaisesti, että eräät puroklaanilaiset, Kirkaspuro ja Torpedotassu, olivat olleet keräämässä haavoittuneita pois taistelutantereelta ja löytäneet hänet.
"Olen heillekin elämäni velkaa. Ties mitä olisi voinut tapahtua, jos kukaan ei olisi raahannut minua pois taistelusta. Minut oltaisiin voitu tönäistä siihen jokeen, johon olisin hukkunut tai-", Aaltotähti maukui, mutta keskeytti lauseensa, kun Uskosielu tassutteli heidän seuraansa ja katsoi päällikköä silmät viiruina.
"Ei ei, jatka vain. Kuuntelen mielelläni kuinka tarumatisoit nämä pennut niin etteivät he saa nukuttua silmäystäkään ensiyönä. Tulen sitten herättämään sinut heitä lohduttamaan", luottosoturitar sähisi ja läimäytti hännänpäällään päällikön takaraivoa. Seittipentu ei voinut olla pidättämättä naurahdusta.

Kierähdin pois Pihlajanpiikin alta ja tuo rämähti maahan. Hyökkäsin erakon päälle ja kierimme jonkin matkaa loivaa rinnettä alaspäin, yhtenä kynsien ja hampaiden sekamelskana. Lopulta pysähdyimme ja pääsin ystäväni päälle. Painoin tuon henkitorvea tassullani ja katsoin häntä voitonriemuisena.
- Tuo oli viimeinen virheesi, Pihlajanpiikki. Olisit oppinut viime kerrasta, niin olisit saattanut voittaa minut, virnuilin ja nostin päätäni ylimielisenä ylemmäs. Pihlajanpiikki tuhahti ja kompuroi ylös altani ja pudisteli turkkiinsa takertuneet oksat ja hyvät pois.
- Vau! Isä, en ole aikaisemmin nähnyt sinun häviävän! Kuunhohteen naukaisu kuului takaamme ja kääntäessäni katsettani huomasin meitä katselleen pienen yleisön tassuttelevan mäkeä alas, jota hetki aikaisemmin olimme Pihlajanpiikin kanssa kierineet. Sydänsurun kasvoilla oli huvittunut ilme ja Loimu ja Musta katsoivat minua suut apposen ammollaan.
- Kostokynsi, en tiennyt että sinä olet noin hyvä taistelija! Loimu henkäisi saadessaan puhekykynsä takaisin. Naurahdin ja vilkaisin erakkoystävääni, joka tuhahti happamana.
- Ei hän olekkaan, en vain antanut kaikkeani tässä harjoituksessa, Pihlajanpiikki mutisi, mutta pukkasi minua sitten leikkisästi lapaan. Hymähdin nyökäten ja venytin selkääni. Siitä oli ollut jo hetki kun olin viimeksi päässyt harjoittelemaan taistelemista kunnolla. Vaikka en oikeastaan pitänytkään siitä, oli tämä harjoitus ollut hyvä tapa purkaa energiaa ja kohentaa kuntoani. Edelliset taisteluharjoitukseni olin nimittäin pitänyt Luuklaanissa ja siitä alkoi olla jo kauan aikaa. En siis ollut hyvässä kunnossa ollenkaan, mutta äskeisen harjoituksen jälkeen aloin uskomaan siihen, että saisin vanhan otteeni taistelemisen kannalta takaisin.

"Emo!" Kuupentu kiljui ja painautui emonsa Viiksihännän turkkia vasten. Purin hampaitani yhteen ja rukoilin Tähtiklaania, etten pian kuulisi Puropennun, tai omaa nimeäni lausuttavan. Tai oikeastaan huudettavan. Olin kulkemassa leiriaukion läpi ja olin vain hetkeä aikaisemmin huomannut kahden pennun leikkitappelevan keskenään. Poikani oli ollut voitolla.
"Liekkitaivas", kuningattaren sähähdys halkoi ilmaa ja irvistin henkisesti. Käännyin kuitenkin neutraali ilme kasvoillani naaraan suuntaan ja kävelin hänen luokseen. Nostin korvani pystyyn ja kohotin kulmiani, viestien että Viiksihäntä saisi alkaa selostamaan asiaansa.
"Saisit opettaa pojallesi miten leikitään rauhallisesti eikä yritetä mukiloida leikkikaveria henkihieveriin!" Mustaturkkinen naaras ulisi ja kiersi häntänsä suojaavasti selvästi ylireagoineen, nyt nyyhkyttävän Kuupennun ympärille. Huokaisin ja käännyin katsomaan Puropentua, joka katsoi minua ja pesätovereitaan vihaisesti.
"Se on pelkuri! Ei osannut edes tapella", kollipentu murisi, mutta vaiensin hänet uhmakkaalla katseella. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun otin kunnolla kontaktia pentuihini sitten Liljan kuoleman jälkeen ja he olivat jo viisikuisia. Miltei oppilasikäisen pennun komentaminen ei tuntunut mielestäni oikealta, vaikka tiesin ettei se kenenkään muun tehtävä olisi kuin minun. Osa kissoista leiriaukiolla oli keskeyttänyt tekemisensä ja katseli tapahtunutta. Tunsin silmäpareja niskassani ja päätin lopettaa tämän nolon kanssakäymisen siihen paikkaan.
"Pahoitteluni Viiksihäntä, sanon hänelle muutaman sanasen oikeanlaisesta käyttäytymisestä", nau'uin ja viitoin Puropennun seuraamaan minua hieman kauemmas Viiksihännästä ja Kuupennusta. Poikani lähti selvästi vastahakoisena seuraamaan minua, eikä kohdannut katsettani kun pysähdyin.
"Jos sinulla on minkäänlaista halua tulla oppilaaksi, käyttäydyt vastedes kunnolla", sähisin ensimmäiset sanat mitkä mieleeni pulpahtivat. Ne eivät olleet ne mitä tilanteessa olisi tarvittu, tiesin sen, mutta minusta tuntui niin ikävältä komennella poikaani kenen elämässä en juurikaan ollut läsnä. Hän oli selvästi samaa mieltä asiasta, nimittän heti kun hän huomasi etten jatkanut lausettani, pentu käännähti ympäri ja mitään sanomatta marssi pentutarhaan häntä pystyssä. Epäonnistunut tunne valtasi mieleni ja katselin hetken haikeana Puropennun kaikkoontuvaa hahmoa, enkä siksi huomannut vierelleni ilmestyvää kissaa, joka laski häntänsä lavalleni lohduttavana elkeenä.
"Teit oikein, vaikka se tuntuu pahalta", Ketunkynsi maukui hiljaa.

"Emo, nukutko? Herää, ylös, et voi olla kuollut! Tekö tämän teitte? Odottakaa kun saan teidät kynsiini!" Puutähden ja Kyyhampaan vanhimman pojan Yöpennun ulvonta raikui jostakin Kuutamoklaanin rajan lähistöltä. Päästin Vuoristoklaaniin kuuluvan kissan kynsistäni äkäisesti murahtamalla ja lähdin juoksemaan ulvonnan suuntaan. Suuri Taistelu oli selvästi lähenemässä loppuaan, Neljän virran tammen aukiolla oli nimittäin enemmän ruumiita kuin taistelupareja. Ja vaikka olin itse käynyt Vuoristoklaaniin, Puroklaaniin ja Nummiklaaniin kuuluvien kissojen kimppuun, näytti luuklaanilaisia kuitenkin olevan vähemmän jäljellä verrattaessa neljään muuhun klaaniin. Paha aavistus taistelun lopputuloksesta alkoi valjeta minullekin. Eihän se voisi niin olla, että Luuklaani oli häviämässä taistelua?
*Ei!* Ajattelin kauhuissani, kun sain Yöpennun näkyviini. Hän nyyhkytti Kyyhampaan elotonta ruumista vasten ja jouduin puremaan kieltäni, etten olisi päästänyt tuskanhuudahdusta suustani. Kyyhammas... Ei Kyyhammas voisi olla kuollut... Hän oli Luuklaanin varapäällikkö, minun ystäväni ja suurin ihailun kohteeni...
Kääntäessä järkyttyneitä kasvojani, näin Puutähden muutaman puunmitan päässä, pitämässä jotakuta nummiklaanilaista naarasta allaan. Katsoin Puutähden tuskistuneita kasvoja, kun hän äkkäsi Kyyhampaan, kumppaninsa, ruumiin.
"Ei... Kyyhammas... Hiiriturkki ja Taistovaara, saatte maksaa tämän!" Hän huusi ja alkoi viiltämään kynsillään haavoja nummiklaanilaiseen, toinen toistaan lähempänä naaraan kurkkua. Käänsin katseeni takaisin Kyyhampaan ruumiin suuntaan ja näin nyt vasta Taistovaaran ja Hiiriturkin seisovan sen lähellä. Nummiklaanin Hiiriturkki näytti siltä, että oli taistellut jo omasta mielestään tarpeeksi, tuon turkki oli sekaisin ja verinen. Taistovaara sen sijaan näytti siltä että hänet oltaisiin raa'asti murhattu jo kolmesti. Nuori soturi pysyi hädin tuskin jaloillaan, hän näytti pahoinvoivalta, eikä ollut kohtaakaan naaraan turkkissa mikä ei olisi ollut haavojen tai veren peittämä. Silmiinpistävin oli kuitenkin kolmen kynnen tekemät syvät viiltojäljet hänen rinnassaan. Näyttivät todella tuoreilta kaiken lisäksi.
*Nummiklaanilainen ja Taistovaara eivät mitenkään olisi voineet surmata Kyyhammasta, hän olisi lyönyt heidät molemmat samalla iskulla jos olisi halunnut. Eivätkä nummiklaanilaiset edes ole tainneet tappaa kissaa moneen vuodenaikaan ja Taistovaara kuuluisi samaan klaaniin heidän kanssaan, en ole ikinä nähnyt hänen surmaavan ketään. On siinäkin kuutamoklaanilainen.* Ajattelin ja ravistin päätäni keskittyäkseni tilanteeseen. Hiiriturkki oli paljastanut kyntensä ja pörhistänyt turkkinsa, ja nyt hän katsoi raivoissaan Puutähteä.
"Tämä päättyy tässä ja nyt veliseni!" Nummiklaanilainen kolli huohotti. Silmäni laajenivat uudemman kerran järkytyksestä. Oliko tuo ruipelo ja heikko nummiklaanilainen muka suuren ja mahtavan Puutähden veli? Luuklaanin päällikkö päästi nummiklaanilaisnaaraan altaan ja tuo syöksähti heti kauemmas, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan Hiiriturkkia pelokkaana.
"Niin päättyy, mutta et ole enää veljeni, säikky pikku pentu!" Puutähti ulvoi ja valmistautui taisteluun.

Tajusin, että Suuren Taistelun loppu oli alkamassa. Olin ottamassa jo askelia entisen mestarini suuntaan, mennäkseni tuon avuksi, mutta sivusilmälläni huomasin useiden kissojen saapuvan paikalle seuraamaan tilannetta. Ruskohaukka oli vielä hengissä ja heidän joukossaan. Jokin sisälläni sai minut pysäyttämään aikeeni ja tassuni, enkä saanut itseäni enää liikkeelle. Jos Ruskohaukka näkisi, että olisin Luuklaanin puolella...
"Hiiriturkilla ei ole mitään osaa Kyyhampaan kuolemaan papana-aivo!" Taistovaara huusi ja lähti Kyyhampaan ruumiin luota kohti kahta taisteluun valmistautunutta kissaa. Hän alkoi kiertämään melko suurta kehää Hiiriturkin ja Puutähden ympärillä, muodostaen heille taistelualueen. Ollessaan Nummiklaanilaisen takana, hän kuiskasi tuolle jotakin mitä en kuullut. Sisälläni kiehui, halusin auttaa entistä mestariani ja samalla hankkiutua eroon Taistovaarasta ja vaikka tuosta Hiiriturkistakin, mutta en vain saanut jalkojani liikkeelle tai sanoja ulos suustani. Taistovaara jatkoi yhä suuren kehän kiertämistä ja piti muut kissat kauempana tausteluparista. Yhtäkkiä Puutähti ja Hiiriturkki alkoivat lähestyä toisiaan. Pistin huomiolle, että vaikka heillä olikin eriväriset turkit, he näyttivät muuten oudon samannäköisiltä. Olisko oikeasti mahdollista, että heissä kulkisi sama veri? Kuutamoklaanin nuori soturi osui nyt kehää kiertäessään Luuklaanin päällikön kohdalle ja sähisi tuolle, silmäillessään paria. Taistovaaran tassut kuitenkin veivät tuota pitkin tekemäänsä kehää, eikä tuo näyttänyt siltä että lopettaisi ennen kuin joko Hiiriturkki tai Puutähti olisi enää elossa.

Hiiriturkki katsoi vastustajaansa silmiin, heidän taistelunsa oli alkamassa. Puutähti astui askeleen lähemmäs, mikä sai nummiklaanilaisen sähisemään ja syöksähtämään liikkeelle. Hän hyppäsi Luuklaanin johtajaan kohti, mutta tämä väisti, läimäytti Hiiriturkkia kylkeen ja tuo kaatui. Purin hammasta seuratessani, miten nummiklaanilainen rämpi ylös ja löi entistä mestariani päähän, mutta tuo ei horjahtanutkaan. Hiiriturkilla ei selvästikkään ollut yhtä paljon voimaa iskuissaan, kuin Puutähdellä. Näin miten Luuklaanin johtaja paljasti kyntensä ja iski ne nummiklaanilaisen selkään. Hiiriturkin selkä alkoi vuotamaan verta ja huomasin toivovani, että Puutähti olisi kastanut kyntensä kyyn myrkkyyn, kuten Kyyhammas oli aikoinaan tehnyt. Nummiklaanilainen alkoi ulisemaan kivusta, mutta kuin ihmeestä, hän hyökkäsi yhtäkkiä kuin uutta voimaa saaneena Luuklaanin päällikköön kiinni ja puri tuon lapaa. Nyt oli entisen mestarini vuoro ulista ja yrittää kynsiä vastustajansa vatsaa. Sitten Hiiriturkki kierähti ja puri Puutähden häntää. Tuon turkki oli sotkeutunut vereen ja hän selvästikin huohotti voimattomana, mutta mahtipontisuus loisti nummiklaanilaisen silmissä. Vain toinen voisi voittaa tämän taistelun.
*EI! EI!* Ajattelin kauhistuneena seuratessani kuinka Hiiriturkki hyppäsi Luuklaanin johtajan päälle ja puri tuota niskanahasta. Kivulias ulvaisu halkoi ilmaa ja entinen mestarini riuhtaisi itsensä irti vastustajansa otteesta ja puri nyt vuorostaan tuon häntää. Puutähti löi uudemman kerran nummiklaanilaista päähän ja tuo hoiperteli taaemmas. Maailma hänen ympärillään selvästikin pyöri, tiedä sitten johtuiko se iskusta, liialliesta verenhukasta vai kyynmyrkystä. Toivoin viimeisen vaihtoehdon osuvan oikeaan, sillä silloin Puutähden voitto olisi taattu. Hänen pitäisi vain kestää niin kauan, että myrkky pääsisi sydämeen asti. Näin, että alue, jolla nuo kaksi kissaa taistelivat oli veren, kerman väristen ja ruskeiden karvatuppojen peitossa. Ei siis menisi enää kauaa...
Hiiriturkki iskusta toivuttuaan juoksi Puutähteä kohti, löi häntä kylkeen niin, että tämä kaatui. Nummiklaanilainen oli nopea käyttämään tilaisuuden hyväkseen ja hyppäsi vastustajansa päälle. He kierivät maassa ja Luuklaanin päällikkö potki takajaloillaan vastustajansa päätä. Hiiriturkki sähisi ja puri tuon toista takajalkaa, eikä päästänyt irti vaikka kivulias mourunta halkoi ilmaa. Puutähti ulisi ja raapaisi nummiklaanilaisen naamaa kynsillään. Hiiriturkki irroitti ja lukitsi leukansa vastustajansa toiseen korvaan. Hän ei päästänyt irti, ei ennen kuin sai hampaillaan repäistyä palasen Puutähden korvasta. Luuklaanin johtaja kynsi vimmoissaan vastustajansa kyljiä ja sähisi. Hiiriturkki potkaisi itsensä kauemmaksi ja he irtautuivat toisistaan hetkeksi. Neljän virran tammella oli hiljaista. Kukaan ei uskaltanut päästää minkäännäköistä ääntä.
"Olet vahvempi kuin olin arvellut...", Puutähti kähisi ja katsoi vastustajaansa. Sitten hän syöksähti uuteen hyökkäykseen. Hiiriturkki yritti väistää, mutta oli liian hidas. Luuklaanin päällikkö painoi nummiklaanilaista maata vasten ja tuo päästi ulinan ja sähinän sekaista valitusta kurkustaan, ennen kun sai työnnettyä Puutähden pois päältään. Entinen mestarini yskäisi ja katsoi vastustajaansa uhmakkaasti. Tajusin, että hän yritti taas syöksyä Hiiriturkin päälle samalla liikkeellä mitä oli käyttänyt aikaisemmin, ja niin taisi saman tajuta myös Hiiriturkkikin. Hän nimittäin väisti hyökkäyksen ja hyppäsi itse Luuklaanin johtajan päälle. Tuo sai vain vaivoin potkaistua nummiklaanilaisen kimpustaan ja Hiiriturkki lensi kyljelleen, samalla kun Puutähti kynsi tuota minkä kerkesi. Nummiklaanilainen huusi kivusta kovempaa kuin oli aikaisemmin huutanut, mutta ei näyttänyt luovuttavan. Hän otti kiinni Puutähden niskanahasta ja heitti heidät molemmat ympäri. Luuklaanin päällikkö kierähti irti vastustajastaan, nousi huohottaen seisomaan, mutta kaatui. Työnsin kynteni maahan katsoessani kuinka Hiiriturkki hyppäsi entisen mestarini päälle ja painoi tuon maahan. Hänen silmänsä kiilsivät voitonriemuisina ja hän sylki; "Petit klaanisi... Sinulla olisi voinut olla..."
"EI! Kukaan teistä ei ole hyvä! Luuklaani tulee hallitsemaan kanjonia!" Puutähti yski, kun Hiiriturkki painoi häntä voimakkaammin maata vasten ja upotti kytensä tuon turkkiin. Hän katsoi alakynnessä olevaa Puutähteä hetken, voitonriemun muuttuessa lasittuneeksi suruksi.
"Anteeksi, veljeni!" Hiiriturkki nyyhkäisi, sulki silmänsä ja viilsi Luuklaanin päällikön vatsan auki. Puutähti ulvoi kivusta ja olin menettää tasapainoni. Nummiklaanilainen ravisti verta tassuistaan ja perääntyi askeleen, hirvittynyt katse kasvoillaan.
"Et ole veljeni! Kostan sinulle! Kostan teille kaikille!" Luuklaanin johtaja kurlasi, minkä jälkeen tuon silmät sumenivat ja lasittuivat. Katselin ympärilleni kuin tarkistaakseen oliko äskeinen todella tapahtunut ja näin luuklaanilaisten Yöpentua, Varjopentua ja Luupentua lukuunottamatta hajaantuvan ja pakenevan. Luuklaania ei enää ollut, Puutähti oli kuollut. Se nummiklaanilainen naaras käveli Hiiriturkin luokse ja naukaisi kovaan ääneen; "Valittu kissa saapui ja pelasti klaanit! Valitsit ja teit oikein Hiiriturkki, rakastan sinua."

***

Mustakynsi heräsi henkeään haukkoen ja tunsi naamansa olevan märkänä hiestä. Hänestä tuntui aivan kamalalta, hänen päätään särki, joka paikkaan sattui ja tuntui siltä kuin soturitar olisi juuri juossut keuhkonsa kipeiksi. Lisäksi rinnassa puristava kauhu ja vatsassa vellova paniikki saivat hänelle huonon olon aikaiseksi.
- Mustakynsi? Ääni naaraan yläpuolelta sanoi ja hän huomasi vasta nyt tuijottavansa Nummipyörteen meripihkaisiin silmiin. Mustavalkea naaras joutui hetken räpyttelemään silmiään, tajuten samalla että oli itkenyt, ennen kuin yskäisi ja nousi istumaan. Hänen kauhukseen koko sotureiden pesä tuntui olevan täynnä ja tuijottavan häntä hämmentyneenä. Syreenikukka ja Linnunsiipi toki näyttivät siltä, että haluaisivat läpsäistä häntä kuonoon. Pesän ollessa täynnä ja ulkona hohkaavasta pimeydestä päätellen aamu ei ollut vielä saapunut Kuutamoklaanin reviirille. Kaikki olivat siis heränneet jonkin muun syyn takia.
- Sinun kannattaisi varmaan mennä hakemaan Lehtikuulta jotakin rauhoittavaa, Nummipyörre sanoi hiljaa ja tutkaili Mustakynttä huolestuneena. Soturittarella ei kestänyt kauaa laskea, että yksi plus yksi on kaksi, että hän oli herättänyt pesätoverinsa jotenkin ja nyt hänen haluttiin poistuvan, että muut saavat rauhassa jatkaa uniaan. Tärisevin askelin mustavalkea naaras nousi sammalpediltään ylös ja lähti pujottelemaan kohti pesän suuaukkoa, huomaten sivusilmällään Sammalpuron ja Kotkakanjonin katsovan häntä todella huolestuneet ilmeet kasvoillaan. Keltasilmää puistatti, hän ei voinut uskoa olevansa tilanteessa, jossa hänen klaanitoverinsa olivat oikeasti huolissaan hänestä. Päästessään ulos pesästä Mustakynsi pyyhki kyyneleensä, vaikka eipä se mitään eroa tehnyt kun ulkona satoi ja hän oli litimärkä alta aikayksikön. Soturitar pörhisti karvojaan, mutta ei märän takia. Hän ei voinut hyvin ja häntä puistatti. Nuo unet... Ne tuntuivat ajavan häntä hulluuden partaalle, saivat hänet vainoharhaiseksi kun hän oli hereillä ja käyttäytymään kuin mikäkin mielipuoli, kun hän nukkui. Oliko tämä olevinaan jonkinlainen moraalinen rangaistus mistä hän nyt sai kärsiä, kun oli tappanut Tammiturkin ja Hiljaisuustassun? Vai oliko tämä aivan jotakin muuta? Mustavalkea naaras nielaisi ja lähti maleksimaan kohti parantajan pesää. Menisikö kauankin ennen kuin hän joutuisi muuttamaan pesään pysyvästi, kun koko Kuutamoklaani kääntyisi häntä vastaan hänen oudon käytöksensä takia?

"Onko kukaan koskaan sanonut, että sinulla on kauniit silmät?" Lumisydän möläytti katsoessaan Liekkisateen silmiä, keskeyttäen soturittaren selityksen illa metsätyspartion kulusta ja siitä kuinka hän oli miltei saanut saman verran kalaa kuin Varjoturkki. Hänen kumppaninsa kauniit silmät välähtivät hetkeksi ärtymyksessä, mutta pehmenivät sitten. Soturi hymyili vaivaantuneena, kun naaras katsoi vuorostaan häntä säteillen.
"Ai, kiitos...", hän totesi ja hetken kaksikko katsoi toisiaan silmiin, molemmat näyttäen varmastikin aivan umpirakastuneilta toisiinsa. Liekkisateen silmät olivat todella kauniit. Ja juuri silloin heidän kaksinkeskeinen hetkensä paisuneen joen varressa lähellä leiriä keskeytettiin. Punalehti ja Räntäturkki kävelivat rinnatusten heidän takanaan kulkevalla polulla ja hetkeksi nelikon katseet kohtasivat. Lumisydän luimi korviaan ja vaistomaisesti siirtyi hieman kauemmas Liekkisateesta, he eivät olleet vieläkään julkistaneet suhdettaan.
*Miksi juuri heidän pitää olla tuossa?* Hän ihmetteli, sillä tiesi Punalehden olevan kunnon juorukello, joka varmasti saisi koko klaanin tietoon ennen seuraavaa aamua sen, että kaksi soturia olivat olleet kaksin istuskelemassa joen rannassa myöhään illasta. He molemmat kuitenkin nyökkäsivät kohteliaasti tervehdyksensä vanhemmille kissoille, jotka vastasivat nyökkäyksillä ja jatkoivat puhettaan, mistä kolli ei saaut selvää. Yhden sanan hän kuitenkin valitettavasti tunnisti keskustelun joukosta. Pentuja!
*Mitä? Tähtiklaani sentään, älkää kiltit vain sanoko, että Punalehti odottaa Räntäturkin pentuja? Tai ehkä he puhuvat jonkun toisen pennuista... Ääh, mitä minä mietin?* Lumisydän mietiskeli ja käänsi päänsä takaisin kumppaninsa kohdalle. Liekkisateella oli kuitenkin yhtä hämmentynyt ilme kasvoillaan kuin soturilla hänen vieressään.
"Kuulinko väärin vai puhuivatko he juuri pennuista? Heidän pennuista?" Soturitar kysyi pöllämystyneenä. Kolli ei yhtäkkiä tuntunut saavan sanojaan suustaan, hän vain mutisi jotakin 'ehkä' kaltaista ja kohautti olkiaan. Olihan se totta, ettei lehtisateen puolella pentuetta kannattanut hankkia, sillä lehtikadon aikaan riista olisi vähissä ja ilma hyytävän kylmä. Kaiken lisäksi Puroklaanin pentutarha oli täynnä pentuja tällä hetkellä, että tuskin siellä edes tilaa olisi yhdelle pentueelle lisää.
"Ehkä me vain kuulimme väärin", Lumisydän naukaisi ja kääntyi katsomaan mietteliäänä suuntaan, mihin Punalehti ja Räntäturkki olivat kadonneet.

"Me voitettiin", Murhetassu mumisi hymyillen mestarilleen kahden jäniksensä takaa, mitä roikotti suussaan. Leijonakynsi vilkaisi oppilastaan ja hymähti, eihän hänkään mitään voisi puhua roikottaessaan omia saaliitaan suussaan. Heidän osaltaan päivä metsästyspartio oli sujunut mutkattomasti. Heidä takanaan kävelevillä Koivuturkilla, Korppituulella ja Tuulitassulla ei taas ollut ollut yhtä hyvää metsästysonnea matkassa. He olivat yhdessä päättäneet ottaa kisaa siitä kuka saisi eniten saalista partionsa aikana, Leijonakynsi ja Murhetassu olivat molemmat saaneet kaksi riistaeläintä, muut olivat saaneet vain yhden. Soturi pystyi sen kyllä itselleen myöntämään, että oli tyytyväinen omaan sekä oppilaansa suoritukseen. Jos Murhetassu olisi jotenkin tyrinyt oman suorituksensa kanssa, kermanvaalea kolli olisi ollut todella vihainen ja varmasti rankaissut oppilastaan jollakin tavalla.
Heidän pieni partionsa sukelsi leirin sisäänkäyntitunneliin ja heti leiriaukiolle päästessään heidän kasvoilleen iskeytyi tavallisesta kohahtaneempi tunnelma ja hälinä. Kissat poukkoilivat pitkin leiriaukiota tai olivat kerääntyneet pieniksi joukkioiksi ja loivat hätääntyneitä katseita pentutarhan suuntaan. Leijonakynsi huomasi nopeasti, että pentutarhan väki oli kaikki hänen laskujensa mukaan myös leiriaukiolla, joten soturi ei heti ymmärtänyt hälinän syytä ja mitä pentutarhalla oikein tapahtui.
"Valkotäplän synnytys alkoi hetki sitten", hän kuuli Naavasulan kuiskaavan vielä lähellä olevan Koivuturkin korvaan. Ja kuin merkistä pentutarhasta kuului hiljaista vaikerrusta, mitä muut pysähtyivät kuuntelemaan.
"Jos yhtään kuulin oikein emolta, pentu on ilmeisesti väärin päin", Naavasulka jatkoi nyt hieman kovemmalla äänellä ja soturitar hänen vieressään henkäsisi kauhistuneena.
"Voi Tähtiklaani, antakaa kaiken sujua hyvin!" Koivuturkki rukoili esi-isiltä. Leijonakynsi hymähti ja sipaisi etutassullaan korvantakaustaan, häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa koko tilanne, eihän se liittynyt häneen millään tavalla.
"Kukakohan on pennun isä? Eiväthän huhut voi pitää paikkaansa, että se olisi... Leopardilaikku?" Leijonakynnen korvat suoristuivat ja hän käänsi katseensa kahteen soturittareen. Mistä nuo kaksi kissaa oikein puhuivat? Eihän Leopardilaikku ollut kertaakaan osoittanut edes pienintäkään kiinnostusta Valkotäplään, eikä ollut maininnut tuosta mitään kumppanimielessä. Voisiko se siis olla mahdollista, että juuri syntyvien pentujen isä olisi hänen entinen mestarinsa? Ja jos olisi, mitä se tarkoittaisi heidän suunnitelmansa kannalta? Soturi puristi hampaitaan yhteen ja etsi katseellaan Lehtijalavaa. Ehkäpä tuo tietäisi asiasta jotakin enemmän, vaikka se hyvin epätodennäköistä olisi. Leijonakynsi oli tähän mennessä ollut ainoa Leopardilaikkua tapaava, hän ei ollut halunnut Lehtijalavan vielä saavan tietää suunnitelmasta tai tuon väliaikaisesta majapaikasta, nuori soturi ei ollut vielä osoittanut uskollisuuttaan luopiolle.

Tammisydän heräsi Päällikön pesässä ja tunsi olonsa hyväksi ja levänneeksi. Ututähti hänen vierellään nukkui vielä, joten soturitar nousi varovasti seisomaan ja lähti ulos. Leiriaukio oli tyhjillään Punaliekkiä ja Jänötulea lukuunottamatta, jotka olivat juuri sillä hetkellä selkä Päällikön pesää ja leirin pääsisäänkäyntiä kohti. Naaras ei voinut vaistoilleen mitään, vaan viiletti nopeasti kaislatunneliin, pois aukiolta ennen kuin muu Puroklaani heräisi. Hän käveli kohti Puroklaanin rajaa ja sitten jo juoksi. Aamu oli lämmin ja tuntui hyvältä päästä heti kuluttamaan energiaa ja verryttelemään ennen päivän askareita. Oranssiturkkinen kissa oli päässyt jo aika lähelle Puroklaanin rajaa, kun näki vähän matkan päässä valkoturkkisen kissan. Turkoosisilmäinen kissa ei heti tunnistanut tuota, mutta hajusta hän päätteli valkoturkin omaksi klaanitoverikseen. Tammisydän oli ollut lähinnä tekemisissä vanhempien sotureiden kanssa, joten ei tuntenut juuri ollenkaan häntä nuorempia sotureita, olihan Puroklaani todella suuri klaani eikä hän mitenkään päässyt päivän aikana jokaisen klaanitoverinsa kanssa tekemisiin.
"Hei. Mitä teet täällä? Eikö muu klaani ole vasta heräämässä tähän päivään? Vai oliko tänä yönä järjestetty yöpartio?" Oranssiturkkinen soturitar kysyi päästessään puhematkan päähän. Valkoturkkinen kissa katsoi häneen ja hymyili. "Olen itsekseni liikkeellä, heräsin kuuhuipun aikaan enkä sen jälkeen saanut enää kunnolla unta, joten lähdin yökävelylle joka hieman venyi. Enkä kehdannut herättää ketään ja pyytää mukaani."
Tammisydän katsoi klaanitoveriaan ja nyökkäsi. Ja kuin ääneen sanomattomasta sopimuksesta, he lähtivät yhdessä kävelemään kohti rajaa.
"Ihanaa, että tänä aamuyönä ei ole satanut ollenkaan. Aloin jo kuulemaan puheita pahasta enteestä jolla oli jotakin tekemistä sateen kanssa, mutta ne näyttivät osoutuvan vain kuulopuheiksi", valkoturkkinen kissa sanoi ja käänsi päänsä katsoakseen taas vierellään kulkevaa soturitarta. Oranssiturkkinen naaras nyökkäsi. Hän ei aikonut kertoa olleensa mukana parantajien pesällä kuulemassa ennustuksesta, jonka Ututähti oli saanut, ellei tuo puroklaanilainen kertoisi kuulleensa tapahtumasta. Turkoosisilmän tiedon mukaan asiasta tiesi vain parantajat ja päällikkö. Ja hän tietenkin.
"Vai oletko sinä kuullut Ututähdeltä tai parantajilta jotakin asiaan liittyvää?"
*Ei ole totta. Että se osasikin kysyä...* Tammisydän mietti ja laski päätään.
"En", hän tokaisi. Valkoturkkinen naaras katsoi soturitarta kysyen. "Älä viitsi, koko klaani näki kun Kylmähämärä haki sinut Yöturkin ja Ututähden luo parantajien pesälle kaksi päivää sitten. Sinullehan kerrottiin siitä enteestä silloin?"
Oranssiturkkinen naaras nosti päänsä ja katsoi raskaasti kissaan ja harkitsi nyökkäävänsä tuolle. Enne oli ollut paha, ja jos se toteutuisi, he kaikki olisivat pulassa. Eikä häntä oltu suoranaisesti kielletty olemaan puhumatta enteestä, odottamaan vain hetken jos sää kerkeäisi parantumaan. Ja niin se oli parantunutkin. Tammisydän nyökkäsi. "Miksi sitten kysyit, jos tiesit? Ja kuka sinä edes olet?"
"Halusin tietää, että oliko tilanne niin paha, ettei ennettä olisi saanut jakaa. Hyvä, että ei ole. Ja minä olen Ruusulaulu", Ruusulaulu vastasi tönkösti Tammisydämen töykeän äänensävyn jälkeen. Ilma ei kuitenkaan ehtinyt olemaan kireä kauan, kun he jo saapuivat Puroklaanin ja Neljän virran tammen välissä kulkevalle rajalle. He juttelivat sen verran, että päättivät jatkaa siitä Vuoristoklaanin rajaa pitkin, ilmapiirin keventyen sen jälkeen.