"Unikkokukka, saako Katajapentu ja Seittipentu tulla kanssani leiriaukiolle?" Yöpentu naukui hitaasti, räpsytellen pyöreitä silmiään vienosti ja keinuien paikoillaan. Seittipentu katseli pennun viattomalta näyttävää esitystä silmät viirussa ja vilkaisi sitten vierellään makaavaa Katajapentua, jolla oli utelias katse kasvoillaan. Mitä tuo naaraspentu oikein suunnitteli? Unikkokukka katseli pentutarhan vanhinta pentua silmät kiiluen, mustien laikkujen maaten kuningattaren silmien alla.
"Kyllä se käy, kunhan ette häiritse työskenteleviä sotureita ja ette mene leirin sisäänkäynnin lähelle", Unikkokukka sanoi väsyneenä. Kollipentu oli oitis jaloillaan saatuaan emoltaan luvan ja tuon uupuneesta olemuksesta välittämättä hän lähti seuraamaan Yöpentua leiriaukiolle.
"Aaltotähti on aukealla ja näyttää olevan vielä yksinään... Käydään kysymässä jos hän voisi kertoa meille jonkinlaisen tarinan!" Naaraspentu intoili ja kömpelösti juoksi lähemmäs päällikön pesää, minkä edustalla pikimusta kolli suki turkkiaan ja antoi katseensa liikkua laiskan oloisesti aukion läpi. Seittipentu kuitenkin huomasi tuon katseen olevan valpas, mikään aukiolla tapahtuva ei jäisi päällikön teräviltä silmiltä huomaamatta. Siksi tuo huomasikin jo kaukaa kolmen pennun kirmaavan hänen luokseen ja Aaltotähti kohensi hieman ryhtiään ja loi suopean hymyn klaanin nuorimmille. Siinä missä tummanruskeamerkkinen kissa kipitti rohkeasti vanhemman kollin luo, Katajapentu ja tuon pikkuveli astelivat hieman aremmilla askelilla johtajansa eteen. Aaltotähti ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä pentujen läsnäoloon, vaan oikeastaan näytti jopa iloiselta katsellessaan ja kuunnellessaan Yöpennun menoa ja höpinää. Vaaleanruskea kissa vilkaisi sisartaan, mutta käänsi sitten katseensa takaisin päällikköön ja tuon edessä istuvaan Yöpentuun, joka oli avannut suunsa kysyäkseen voisiko Aaltotähti kertoa heille jonkin jännittävän tarinan, mieluiten jonkinlaisesta taistelusta kertovan. Tummaraitaisen kissan innostus alkoi kutitella hänen tassuissaan ja vatsanpohjassaan, kun päällikkö naurahti ja pyysi pennuilta hetken miettimisaikaa muistellakseen jännittävintä taistelua missä oli ollut.
"Oletteko kuulleet keneltäkään kertomusta Suuresta Taistelusta?" Pikimusta kolli kysyi viekkaasti ja katsoi vuoronperään edessään istuvia pentuja. Katajapentu ja Seittipentu pudistelivat päätään, mutta tummanruskeamerkkinen naaras nyökytteli vimmatusti päätään ja kertoi Suuren Taistelun olleen kauan sitten tapahtunut taistelu Luuklaanin ja muiden kanjonin klaanien välillä. Kollipentu puri hammasta hymähtäen, tietenkin hän oli kuullut muut klaanit vastaan Luuklaani taistelusta, mutta ei ollut tiennyt että sitä kutsuttiin 'Suuri Taistelu' nimellä. Aaltotähti kysyi haluaisivatko pennut kuulla kuinka hän oli vastanimitettynä soturina taistellut silloisen Luuklaanin päällikön Puutähden kanssa ja kolmen pentutarhan asukin silmiin syttyi innostunut kiilto. Päällikkö hykersi ja aloitti muistelmansa kertomalla kuinka taisteluhuudot oltiin kajautettu ja viiden klaanin verran kissoja olivat rynnistäneet kynnet ojossa toisiaan päin.
"Olin juuri saanut ensimmäisen vastustajani pois kimpustani, kun silmiini osui Puutähden ruskea hahmo. Huomasimme toisemme ja nuorena pojankoltiaisena halusin tietenkin ottaa mittaa kokeneemmasta kissasta ja rynnistin häntä päin. En muista tunsinko enemmän pelkoa vai intoa syöksyessäni Luuklaanin johtajaa päin, kai se oli sekoitus kummastakin tunteesta. Moni kissa ei jäänyt eloon kertomaan Puutähden taistelutaidoista, sillä ne olivat häikäisemättömän hyvät. Jollakin ilveellä sain kuitenkin itse säilyttää henkeni, sillä olin tuskin ehtinyt lyödä toista tassuani kiinni hänen turkkiinsa, kun hän oli jo vahvoilla otteilla lyönyt minut maahan ja puristi kurkkuani terävillä kynsillään. Muistan yhä sen uhkaavan ja hiljaisen murinan mikä hänen kurkustaan kumpusi; 'Aaltosyöksy... Haluan sinun kuolevan HITAASTI...', tuon lauseen jälkeen hän upotti hampaansa kurkkuuni ja muistan ulvoneeni kivusta, mutta hän ei onnekseni ehtinyt puristaa leukoja yhteen kun kaksi vuoristoklaanilaista riensi hätiin ja pukkasivat Puutähden pois päältäni", Aaltotähti maukui ja tarinaa kertoessaan oli kellahtanut selälleen näytelläkseen kuinka oli ollut Luuklaanin johtajan alla pinteessä. Seittipentu kuunteli hiljaa ja kuuliaisena tarinaa ja pystyi kuvittelemaan Suuren Taistelun ja tilanteen missä heidän päällikkönsä oli ollut. Taistella nyt Luuklaanin päällikköä vastaan ja jäädä vielä eloon kertomaan siitä... Aaltotähti oli varmasti saanut hirmuisesti kunniaa ja mainetta teostaan, mikä oli varmasti auttanut häntä myöhemmin pääsemään Vuoristoklaanin varapäälliköksikin. Kollipennun kynsiä syyhysi päästä itsekin tappelemaan ja osoittamaan kykyjään jotakuta paljon kokeneempaa taistelijaa vastaan. Hänkin haluaisi saada paljon kunniaa klaanitovereidensa... Ei., vaan koko kanjonin keskuudessa. Niin paljon kunniaa, että hänestä tulisi tunnettu soturi, joka pääsisi joskus päälliköksi. Tummaraitainen kissa kääntyi katsomaan kahta naaraspentua ja huomasi noiden turkkien sojottavan jännityksestä pystyssä ja häntien heiluvan levottomana puolelta toiselle.
"Mitä sinulle sitten kävi?" Yöpentu kysyi jännittyneenä ja tuijotti Aaltotähteä jäänsiniset silmät suurina. Päällikkö rupesi sellittämään kuinka hän vuosi suuria määriä verta, sillä Puutähden aiheuttamat haavat olivat olleet syviä. Hän kuitenkin oli koko ajan taisteluvalmiudessa uuden vastustajan varalta, mutta totesi että jos ei pian olisi löytänyt parantajaa, kollin loppu olisi koittanut hyvinkin nopeasti. Aaltotähti kertoi kuinka hän oli huhuillut parantajaa ja hänen onnekseen Vuoristoklaanin silloinen parantaja Huurrekukka oli kuullut hänen avunhuutonsa ja saapunut apuun. Seittipentu huomasi Katajapennun jännittyvän ja käänsi katseensa sisareensa.
"Eikö Huurrekukka ollutkin Taivasliljan mestari?" Sisko kysyi kulmat kurtistuneena. Pikimusta kolli nyökkäsi ja jatkoi tarinaansa kertomalla, että oli pyytänyt Huurrekukkaa sitomaan haavansa vikkelästi. Kollipentu kuitenkin yhä tuijotti pentuetoveriaan neutraalilla katseella, mutta hämmentyneellä mielellä. Mistä sinertävänmusta pentu oli saanut tämän tiedon selville? Hän tunsi rinnassaan pienen puristuksen ajatellessaan, että Katajapentu oli kiinnostunut Vuoristoklaanin parantajan elämästä ja olisi nyt kiinnostunut seuraavan parantajaoppilaan paikasta. Siihen hänen sisarensa ei saisi ryhtyä. Heistä molemmista pitäisi tula soturioppilaita jotka taistelisivat klaaninsa ja perheensä puolesta eivätkä istuisi homeisessa pesässä päivät pitkät tekemättä mitään. Tummaraitaisen kissan huomio kuitenkin siirtyi nopeasti takaisin Aaltotähteen, kun tuo kertoi miten Huurrekukka oli pyytänyt häntä haavan sidottuaan sivuun lepäämään, mutta jääräpäinen ja nuori Aaltotähti oli vähät välittänyt parantajan käskystä ja syöksynyt vauhdilla uudestaan taisteluun. Hän oli käynyt jonkun luuklaanilaisen kimppuun ja heittänyt tuon keveästi saastuneeseen jokeen, mutta ei ollut huomannut kuinka luuklaanilainen oli noussut takaisin maalle. Luuklaanilainen oli hyökännyt takaapäin ja lyönyt Aaltotähdeltä tajun kankaalle.
"Jäikö taistelu sitten osaltasi siihen?" Katajapentu kysyi, mihin pikimusta kolli vastasi nyökkäämällä. Hän kertoi pikaisesti, että eräät puroklaanilaiset, Kirkaspuro ja Torpedotassu, olivat olleet keräämässä haavoittuneita pois taistelutantereelta ja löytäneet hänet.
"Olen heillekin elämäni velkaa. Ties mitä olisi voinut tapahtua, jos kukaan ei olisi raahannut minua pois taistelusta. Minut oltaisiin voitu tönäistä siihen jokeen, johon olisin hukkunut tai-", Aaltotähti maukui, mutta keskeytti lauseensa, kun Uskosielu tassutteli heidän seuraansa ja katsoi päällikköä silmät viiruina.
"Ei ei, jatka vain. Kuuntelen mielelläni kuinka tarumatisoit nämä pennut niin etteivät he saa nukuttua silmäystäkään ensiyönä. Tulen sitten herättämään sinut heitä lohduttamaan", luottosoturitar sähisi ja läimäytti hännänpäällään päällikön takaraivoa. Seittipentu ei voinut olla pidättämättä naurahdusta.

Kierähdin pois Pihlajanpiikin alta ja tuo rämähti maahan. Hyökkäsin erakon päälle ja kierimme jonkin matkaa loivaa rinnettä alaspäin, yhtenä kynsien ja hampaiden sekamelskana. Lopulta pysähdyimme ja pääsin ystäväni päälle. Painoin tuon henkitorvea tassullani ja katsoin häntä voitonriemuisena.
- Tuo oli viimeinen virheesi, Pihlajanpiikki. Olisit oppinut viime kerrasta, niin olisit saattanut voittaa minut, virnuilin ja nostin päätäni ylimielisenä ylemmäs. Pihlajanpiikki tuhahti ja kompuroi ylös altani ja pudisteli turkkiinsa takertuneet oksat ja hyvät pois.
- Vau! Isä, en ole aikaisemmin nähnyt sinun häviävän! Kuunhohteen naukaisu kuului takaamme ja kääntäessäni katsettani huomasin meitä katselleen pienen yleisön tassuttelevan mäkeä alas, jota hetki aikaisemmin olimme Pihlajanpiikin kanssa kierineet. Sydänsurun kasvoilla oli huvittunut ilme ja Loimu ja Musta katsoivat minua suut apposen ammollaan.
- Kostokynsi, en tiennyt että sinä olet noin hyvä taistelija! Loimu henkäisi saadessaan puhekykynsä takaisin. Naurahdin ja vilkaisin erakkoystävääni, joka tuhahti happamana.
- Ei hän olekkaan, en vain antanut kaikkeani tässä harjoituksessa, Pihlajanpiikki mutisi, mutta pukkasi minua sitten leikkisästi lapaan. Hymähdin nyökäten ja venytin selkääni. Siitä oli ollut jo hetki kun olin viimeksi päässyt harjoittelemaan taistelemista kunnolla. Vaikka en oikeastaan pitänytkään siitä, oli tämä harjoitus ollut hyvä tapa purkaa energiaa ja kohentaa kuntoani. Edelliset taisteluharjoitukseni olin nimittäin pitänyt Luuklaanissa ja siitä alkoi olla jo kauan aikaa. En siis ollut hyvässä kunnossa ollenkaan, mutta äskeisen harjoituksen jälkeen aloin uskomaan siihen, että saisin vanhan otteeni taistelemisen kannalta takaisin.

"Emo!" Kuupentu kiljui ja painautui emonsa Viiksihännän turkkia vasten. Purin hampaitani yhteen ja rukoilin Tähtiklaania, etten pian kuulisi Puropennun, tai omaa nimeäni lausuttavan. Tai oikeastaan huudettavan. Olin kulkemassa leiriaukion läpi ja olin vain hetkeä aikaisemmin huomannut kahden pennun leikkitappelevan keskenään. Poikani oli ollut voitolla.
"Liekkitaivas", kuningattaren sähähdys halkoi ilmaa ja irvistin henkisesti. Käännyin kuitenkin neutraali ilme kasvoillani naaraan suuntaan ja kävelin hänen luokseen. Nostin korvani pystyyn ja kohotin kulmiani, viestien että Viiksihäntä saisi alkaa selostamaan asiaansa.
"Saisit opettaa pojallesi miten leikitään rauhallisesti eikä yritetä mukiloida leikkikaveria henkihieveriin!" Mustaturkkinen naaras ulisi ja kiersi häntänsä suojaavasti selvästi ylireagoineen, nyt nyyhkyttävän Kuupennun ympärille. Huokaisin ja käännyin katsomaan Puropentua, joka katsoi minua ja pesätovereitaan vihaisesti.
"Se on pelkuri! Ei osannut edes tapella", kollipentu murisi, mutta vaiensin hänet uhmakkaalla katseella. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun otin kunnolla kontaktia pentuihini sitten Liljan kuoleman jälkeen ja he olivat jo viisikuisia. Miltei oppilasikäisen pennun komentaminen ei tuntunut mielestäni oikealta, vaikka tiesin ettei se kenenkään muun tehtävä olisi kuin minun. Osa kissoista leiriaukiolla oli keskeyttänyt tekemisensä ja katseli tapahtunutta. Tunsin silmäpareja niskassani ja päätin lopettaa tämän nolon kanssakäymisen siihen paikkaan.
"Pahoitteluni Viiksihäntä, sanon hänelle muutaman sanasen oikeanlaisesta käyttäytymisestä", nau'uin ja viitoin Puropennun seuraamaan minua hieman kauemmas Viiksihännästä ja Kuupennusta. Poikani lähti selvästi vastahakoisena seuraamaan minua, eikä kohdannut katsettani kun pysähdyin.
"Jos sinulla on minkäänlaista halua tulla oppilaaksi, käyttäydyt vastedes kunnolla", sähisin ensimmäiset sanat mitkä mieleeni pulpahtivat. Ne eivät olleet ne mitä tilanteessa olisi tarvittu, tiesin sen, mutta minusta tuntui niin ikävältä komennella poikaani kenen elämässä en juurikaan ollut läsnä. Hän oli selvästi samaa mieltä asiasta, nimittän heti kun hän huomasi etten jatkanut lausettani, pentu käännähti ympäri ja mitään sanomatta marssi pentutarhaan häntä pystyssä. Epäonnistunut tunne valtasi mieleni ja katselin hetken haikeana Puropennun kaikkoontuvaa hahmoa, enkä siksi huomannut vierelleni ilmestyvää kissaa, joka laski häntänsä lavalleni lohduttavana elkeenä.
"Teit oikein, vaikka se tuntuu pahalta", Ketunkynsi maukui hiljaa.

"Emo, nukutko? Herää, ylös, et voi olla kuollut! Tekö tämän teitte? Odottakaa kun saan teidät kynsiini!" Puutähden ja Kyyhampaan vanhimman pojan Yöpennun ulvonta raikui jostakin Kuutamoklaanin rajan lähistöltä. Päästin Vuoristoklaaniin kuuluvan kissan kynsistäni äkäisesti murahtamalla ja lähdin juoksemaan ulvonnan suuntaan. Suuri Taistelu oli selvästi lähenemässä loppuaan, Neljän virran tammen aukiolla oli nimittäin enemmän ruumiita kuin taistelupareja. Ja vaikka olin itse käynyt Vuoristoklaaniin, Puroklaaniin ja Nummiklaaniin kuuluvien kissojen kimppuun, näytti luuklaanilaisia kuitenkin olevan vähemmän jäljellä verrattaessa neljään muuhun klaaniin. Paha aavistus taistelun lopputuloksesta alkoi valjeta minullekin. Eihän se voisi niin olla, että Luuklaani oli häviämässä taistelua?
*Ei!* Ajattelin kauhuissani, kun sain Yöpennun näkyviini. Hän nyyhkytti Kyyhampaan elotonta ruumista vasten ja jouduin puremaan kieltäni, etten olisi päästänyt tuskanhuudahdusta suustani. Kyyhammas... Ei Kyyhammas voisi olla kuollut... Hän oli Luuklaanin varapäällikkö, minun ystäväni ja suurin ihailun kohteeni...
Kääntäessä järkyttyneitä kasvojani, näin Puutähden muutaman puunmitan päässä, pitämässä jotakuta nummiklaanilaista naarasta allaan. Katsoin Puutähden tuskistuneita kasvoja, kun hän äkkäsi Kyyhampaan, kumppaninsa, ruumiin.
"Ei... Kyyhammas... Hiiriturkki ja Taistovaara, saatte maksaa tämän!" Hän huusi ja alkoi viiltämään kynsillään haavoja nummiklaanilaiseen, toinen toistaan lähempänä naaraan kurkkua. Käänsin katseeni takaisin Kyyhampaan ruumiin suuntaan ja näin nyt vasta Taistovaaran ja Hiiriturkin seisovan sen lähellä. Nummiklaanin Hiiriturkki näytti siltä, että oli taistellut jo omasta mielestään tarpeeksi, tuon turkki oli sekaisin ja verinen. Taistovaara sen sijaan näytti siltä että hänet oltaisiin raa'asti murhattu jo kolmesti. Nuori soturi pysyi hädin tuskin jaloillaan, hän näytti pahoinvoivalta, eikä ollut kohtaakaan naaraan turkkissa mikä ei olisi ollut haavojen tai veren peittämä. Silmiinpistävin oli kuitenkin kolmen kynnen tekemät syvät viiltojäljet hänen rinnassaan. Näyttivät todella tuoreilta kaiken lisäksi.
*Nummiklaanilainen ja Taistovaara eivät mitenkään olisi voineet surmata Kyyhammasta, hän olisi lyönyt heidät molemmat samalla iskulla jos olisi halunnut. Eivätkä nummiklaanilaiset edes ole tainneet tappaa kissaa moneen vuodenaikaan ja Taistovaara kuuluisi samaan klaaniin heidän kanssaan, en ole ikinä nähnyt hänen surmaavan ketään. On siinäkin kuutamoklaanilainen.* Ajattelin ja ravistin päätäni keskittyäkseni tilanteeseen. Hiiriturkki oli paljastanut kyntensä ja pörhistänyt turkkinsa, ja nyt hän katsoi raivoissaan Puutähteä.
"Tämä päättyy tässä ja nyt veliseni!" Nummiklaanilainen kolli huohotti. Silmäni laajenivat uudemman kerran järkytyksestä. Oliko tuo ruipelo ja heikko nummiklaanilainen muka suuren ja mahtavan Puutähden veli? Luuklaanin päällikkö päästi nummiklaanilaisnaaraan altaan ja tuo syöksähti heti kauemmas, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan Hiiriturkkia pelokkaana.
"Niin päättyy, mutta et ole enää veljeni, säikky pikku pentu!" Puutähti ulvoi ja valmistautui taisteluun.

Tajusin, että Suuren Taistelun loppu oli alkamassa. Olin ottamassa jo askelia entisen mestarini suuntaan, mennäkseni tuon avuksi, mutta sivusilmälläni huomasin useiden kissojen saapuvan paikalle seuraamaan tilannetta. Ruskohaukka oli vielä hengissä ja heidän joukossaan. Jokin sisälläni sai minut pysäyttämään aikeeni ja tassuni, enkä saanut itseäni enää liikkeelle. Jos Ruskohaukka näkisi, että olisin Luuklaanin puolella...
"Hiiriturkilla ei ole mitään osaa Kyyhampaan kuolemaan papana-aivo!" Taistovaara huusi ja lähti Kyyhampaan ruumiin luota kohti kahta taisteluun valmistautunutta kissaa. Hän alkoi kiertämään melko suurta kehää Hiiriturkin ja Puutähden ympärillä, muodostaen heille taistelualueen. Ollessaan Nummiklaanilaisen takana, hän kuiskasi tuolle jotakin mitä en kuullut. Sisälläni kiehui, halusin auttaa entistä mestariani ja samalla hankkiutua eroon Taistovaarasta ja vaikka tuosta Hiiriturkistakin, mutta en vain saanut jalkojani liikkeelle tai sanoja ulos suustani. Taistovaara jatkoi yhä suuren kehän kiertämistä ja piti muut kissat kauempana tausteluparista. Yhtäkkiä Puutähti ja Hiiriturkki alkoivat lähestyä toisiaan. Pistin huomiolle, että vaikka heillä olikin eriväriset turkit, he näyttivät muuten oudon samannäköisiltä. Olisko oikeasti mahdollista, että heissä kulkisi sama veri? Kuutamoklaanin nuori soturi osui nyt kehää kiertäessään Luuklaanin päällikön kohdalle ja sähisi tuolle, silmäillessään paria. Taistovaaran tassut kuitenkin veivät tuota pitkin tekemäänsä kehää, eikä tuo näyttänyt siltä että lopettaisi ennen kuin joko Hiiriturkki tai Puutähti olisi enää elossa.

Hiiriturkki katsoi vastustajaansa silmiin, heidän taistelunsa oli alkamassa. Puutähti astui askeleen lähemmäs, mikä sai nummiklaanilaisen sähisemään ja syöksähtämään liikkeelle. Hän hyppäsi Luuklaanin johtajaan kohti, mutta tämä väisti, läimäytti Hiiriturkkia kylkeen ja tuo kaatui. Purin hammasta seuratessani, miten nummiklaanilainen rämpi ylös ja löi entistä mestariani päähän, mutta tuo ei horjahtanutkaan. Hiiriturkilla ei selvästikkään ollut yhtä paljon voimaa iskuissaan, kuin Puutähdellä. Näin miten Luuklaanin johtaja paljasti kyntensä ja iski ne nummiklaanilaisen selkään. Hiiriturkin selkä alkoi vuotamaan verta ja huomasin toivovani, että Puutähti olisi kastanut kyntensä kyyn myrkkyyn, kuten Kyyhammas oli aikoinaan tehnyt. Nummiklaanilainen alkoi ulisemaan kivusta, mutta kuin ihmeestä, hän hyökkäsi yhtäkkiä kuin uutta voimaa saaneena Luuklaanin päällikköön kiinni ja puri tuon lapaa. Nyt oli entisen mestarini vuoro ulista ja yrittää kynsiä vastustajansa vatsaa. Sitten Hiiriturkki kierähti ja puri Puutähden häntää. Tuon turkki oli sotkeutunut vereen ja hän selvästikin huohotti voimattomana, mutta mahtipontisuus loisti nummiklaanilaisen silmissä. Vain toinen voisi voittaa tämän taistelun.
*EI! EI!* Ajattelin kauhistuneena seuratessani kuinka Hiiriturkki hyppäsi Luuklaanin johtajan päälle ja puri tuota niskanahasta. Kivulias ulvaisu halkoi ilmaa ja entinen mestarini riuhtaisi itsensä irti vastustajansa otteesta ja puri nyt vuorostaan tuon häntää. Puutähti löi uudemman kerran nummiklaanilaista päähän ja tuo hoiperteli taaemmas. Maailma hänen ympärillään selvästikin pyöri, tiedä sitten johtuiko se iskusta, liialliesta verenhukasta vai kyynmyrkystä. Toivoin viimeisen vaihtoehdon osuvan oikeaan, sillä silloin Puutähden voitto olisi taattu. Hänen pitäisi vain kestää niin kauan, että myrkky pääsisi sydämeen asti. Näin, että alue, jolla nuo kaksi kissaa taistelivat oli veren, kerman väristen ja ruskeiden karvatuppojen peitossa. Ei siis menisi enää kauaa...
Hiiriturkki iskusta toivuttuaan juoksi Puutähteä kohti, löi häntä kylkeen niin, että tämä kaatui. Nummiklaanilainen oli nopea käyttämään tilaisuuden hyväkseen ja hyppäsi vastustajansa päälle. He kierivät maassa ja Luuklaanin päällikkö potki takajaloillaan vastustajansa päätä. Hiiriturkki sähisi ja puri tuon toista takajalkaa, eikä päästänyt irti vaikka kivulias mourunta halkoi ilmaa. Puutähti ulisi ja raapaisi nummiklaanilaisen naamaa kynsillään. Hiiriturkki irroitti ja lukitsi leukansa vastustajansa toiseen korvaan. Hän ei päästänyt irti, ei ennen kuin sai hampaillaan repäistyä palasen Puutähden korvasta. Luuklaanin johtaja kynsi vimmoissaan vastustajansa kyljiä ja sähisi. Hiiriturkki potkaisi itsensä kauemmaksi ja he irtautuivat toisistaan hetkeksi. Neljän virran tammella oli hiljaista. Kukaan ei uskaltanut päästää minkäännäköistä ääntä.
"Olet vahvempi kuin olin arvellut...", Puutähti kähisi ja katsoi vastustajaansa. Sitten hän syöksähti uuteen hyökkäykseen. Hiiriturkki yritti väistää, mutta oli liian hidas. Luuklaanin päällikkö painoi nummiklaanilaista maata vasten ja tuo päästi ulinan ja sähinän sekaista valitusta kurkustaan, ennen kun sai työnnettyä Puutähden pois päältään. Entinen mestarini yskäisi ja katsoi vastustajaansa uhmakkaasti. Tajusin, että hän yritti taas syöksyä Hiiriturkin päälle samalla liikkeellä mitä oli käyttänyt aikaisemmin, ja niin taisi saman tajuta myös Hiiriturkkikin. Hän nimittäin väisti hyökkäyksen ja hyppäsi itse Luuklaanin johtajan päälle. Tuo sai vain vaivoin potkaistua nummiklaanilaisen kimpustaan ja Hiiriturkki lensi kyljelleen, samalla kun Puutähti kynsi tuota minkä kerkesi. Nummiklaanilainen huusi kivusta kovempaa kuin oli aikaisemmin huutanut, mutta ei näyttänyt luovuttavan. Hän otti kiinni Puutähden niskanahasta ja heitti heidät molemmat ympäri. Luuklaanin päällikkö kierähti irti vastustajastaan, nousi huohottaen seisomaan, mutta kaatui. Työnsin kynteni maahan katsoessani kuinka Hiiriturkki hyppäsi entisen mestarini päälle ja painoi tuon maahan. Hänen silmänsä kiilsivät voitonriemuisina ja hän sylki; "Petit klaanisi... Sinulla olisi voinut olla..."
"EI! Kukaan teistä ei ole hyvä! Luuklaani tulee hallitsemaan kanjonia!" Puutähti yski, kun Hiiriturkki painoi häntä voimakkaammin maata vasten ja upotti kytensä tuon turkkiin. Hän katsoi alakynnessä olevaa Puutähteä hetken, voitonriemun muuttuessa lasittuneeksi suruksi.
"Anteeksi, veljeni!" Hiiriturkki nyyhkäisi, sulki silmänsä ja viilsi Luuklaanin päällikön vatsan auki. Puutähti ulvoi kivusta ja olin menettää tasapainoni. Nummiklaanilainen ravisti verta tassuistaan ja perääntyi askeleen, hirvittynyt katse kasvoillaan.
"Et ole veljeni! Kostan sinulle! Kostan teille kaikille!" Luuklaanin johtaja kurlasi, minkä jälkeen tuon silmät sumenivat ja lasittuivat. Katselin ympärilleni kuin tarkistaakseen oliko äskeinen todella tapahtunut ja näin luuklaanilaisten Yöpentua, Varjopentua ja Luupentua lukuunottamatta hajaantuvan ja pakenevan. Luuklaania ei enää ollut, Puutähti oli kuollut. Se nummiklaanilainen naaras käveli Hiiriturkin luokse ja naukaisi kovaan ääneen; "Valittu kissa saapui ja pelasti klaanit! Valitsit ja teit oikein Hiiriturkki, rakastan sinua."

***

Mustakynsi heräsi henkeään haukkoen ja tunsi naamansa olevan märkänä hiestä. Hänestä tuntui aivan kamalalta, hänen päätään särki, joka paikkaan sattui ja tuntui siltä kuin soturitar olisi juuri juossut keuhkonsa kipeiksi. Lisäksi rinnassa puristava kauhu ja vatsassa vellova paniikki saivat hänelle huonon olon aikaiseksi.
- Mustakynsi? Ääni naaraan yläpuolelta sanoi ja hän huomasi vasta nyt tuijottavansa Nummipyörteen meripihkaisiin silmiin. Mustavalkea naaras joutui hetken räpyttelemään silmiään, tajuten samalla että oli itkenyt, ennen kuin yskäisi ja nousi istumaan. Hänen kauhukseen koko sotureiden pesä tuntui olevan täynnä ja tuijottavan häntä hämmentyneenä. Syreenikukka ja Linnunsiipi toki näyttivät siltä, että haluaisivat läpsäistä häntä kuonoon. Pesän ollessa täynnä ja ulkona hohkaavasta pimeydestä päätellen aamu ei ollut vielä saapunut Kuutamoklaanin reviirille. Kaikki olivat siis heränneet jonkin muun syyn takia.
- Sinun kannattaisi varmaan mennä hakemaan Lehtikuulta jotakin rauhoittavaa, Nummipyörre sanoi hiljaa ja tutkaili Mustakynttä huolestuneena. Soturittarella ei kestänyt kauaa laskea, että yksi plus yksi on kaksi, että hän oli herättänyt pesätoverinsa jotenkin ja nyt hänen haluttiin poistuvan, että muut saavat rauhassa jatkaa uniaan. Tärisevin askelin mustavalkea naaras nousi sammalpediltään ylös ja lähti pujottelemaan kohti pesän suuaukkoa, huomaten sivusilmällään Sammalpuron ja Kotkakanjonin katsovan häntä todella huolestuneet ilmeet kasvoillaan. Keltasilmää puistatti, hän ei voinut uskoa olevansa tilanteessa, jossa hänen klaanitoverinsa olivat oikeasti huolissaan hänestä. Päästessään ulos pesästä Mustakynsi pyyhki kyyneleensä, vaikka eipä se mitään eroa tehnyt kun ulkona satoi ja hän oli litimärkä alta aikayksikön. Soturitar pörhisti karvojaan, mutta ei märän takia. Hän ei voinut hyvin ja häntä puistatti. Nuo unet... Ne tuntuivat ajavan häntä hulluuden partaalle, saivat hänet vainoharhaiseksi kun hän oli hereillä ja käyttäytymään kuin mikäkin mielipuoli, kun hän nukkui. Oliko tämä olevinaan jonkinlainen moraalinen rangaistus mistä hän nyt sai kärsiä, kun oli tappanut Tammiturkin ja Hiljaisuustassun? Vai oliko tämä aivan jotakin muuta? Mustavalkea naaras nielaisi ja lähti maleksimaan kohti parantajan pesää. Menisikö kauankin ennen kuin hän joutuisi muuttamaan pesään pysyvästi, kun koko Kuutamoklaani kääntyisi häntä vastaan hänen oudon käytöksensä takia?

"Onko kukaan koskaan sanonut, että sinulla on kauniit silmät?" Lumisydän möläytti katsoessaan Liekkisateen silmiä, keskeyttäen soturittaren selityksen illa metsätyspartion kulusta ja siitä kuinka hän oli miltei saanut saman verran kalaa kuin Varjoturkki. Hänen kumppaninsa kauniit silmät välähtivät hetkeksi ärtymyksessä, mutta pehmenivät sitten. Soturi hymyili vaivaantuneena, kun naaras katsoi vuorostaan häntä säteillen.
"Ai, kiitos...", hän totesi ja hetken kaksikko katsoi toisiaan silmiin, molemmat näyttäen varmastikin aivan umpirakastuneilta toisiinsa. Liekkisateen silmät olivat todella kauniit. Ja juuri silloin heidän kaksinkeskeinen hetkensä paisuneen joen varressa lähellä leiriä keskeytettiin. Punalehti ja Räntäturkki kävelivat rinnatusten heidän takanaan kulkevalla polulla ja hetkeksi nelikon katseet kohtasivat. Lumisydän luimi korviaan ja vaistomaisesti siirtyi hieman kauemmas Liekkisateesta, he eivät olleet vieläkään julkistaneet suhdettaan.
*Miksi juuri heidän pitää olla tuossa?* Hän ihmetteli, sillä tiesi Punalehden olevan kunnon juorukello, joka varmasti saisi koko klaanin tietoon ennen seuraavaa aamua sen, että kaksi soturia olivat olleet kaksin istuskelemassa joen rannassa myöhään illasta. He molemmat kuitenkin nyökkäsivät kohteliaasti tervehdyksensä vanhemmille kissoille, jotka vastasivat nyökkäyksillä ja jatkoivat puhettaan, mistä kolli ei saaut selvää. Yhden sanan hän kuitenkin valitettavasti tunnisti keskustelun joukosta. Pentuja!
*Mitä? Tähtiklaani sentään, älkää kiltit vain sanoko, että Punalehti odottaa Räntäturkin pentuja? Tai ehkä he puhuvat jonkun toisen pennuista... Ääh, mitä minä mietin?* Lumisydän mietiskeli ja käänsi päänsä takaisin kumppaninsa kohdalle. Liekkisateella oli kuitenkin yhtä hämmentynyt ilme kasvoillaan kuin soturilla hänen vieressään.
"Kuulinko väärin vai puhuivatko he juuri pennuista? Heidän pennuista?" Soturitar kysyi pöllämystyneenä. Kolli ei yhtäkkiä tuntunut saavan sanojaan suustaan, hän vain mutisi jotakin 'ehkä' kaltaista ja kohautti olkiaan. Olihan se totta, ettei lehtisateen puolella pentuetta kannattanut hankkia, sillä lehtikadon aikaan riista olisi vähissä ja ilma hyytävän kylmä. Kaiken lisäksi Puroklaanin pentutarha oli täynnä pentuja tällä hetkellä, että tuskin siellä edes tilaa olisi yhdelle pentueelle lisää.
"Ehkä me vain kuulimme väärin", Lumisydän naukaisi ja kääntyi katsomaan mietteliäänä suuntaan, mihin Punalehti ja Räntäturkki olivat kadonneet.

"Me voitettiin", Murhetassu mumisi hymyillen mestarilleen kahden jäniksensä takaa, mitä roikotti suussaan. Leijonakynsi vilkaisi oppilastaan ja hymähti, eihän hänkään mitään voisi puhua roikottaessaan omia saaliitaan suussaan. Heidän osaltaan päivä metsästyspartio oli sujunut mutkattomasti. Heidä takanaan kävelevillä Koivuturkilla, Korppituulella ja Tuulitassulla ei taas ollut ollut yhtä hyvää metsästysonnea matkassa. He olivat yhdessä päättäneet ottaa kisaa siitä kuka saisi eniten saalista partionsa aikana, Leijonakynsi ja Murhetassu olivat molemmat saaneet kaksi riistaeläintä, muut olivat saaneet vain yhden. Soturi pystyi sen kyllä itselleen myöntämään, että oli tyytyväinen omaan sekä oppilaansa suoritukseen. Jos Murhetassu olisi jotenkin tyrinyt oman suorituksensa kanssa, kermanvaalea kolli olisi ollut todella vihainen ja varmasti rankaissut oppilastaan jollakin tavalla.
Heidän pieni partionsa sukelsi leirin sisäänkäyntitunneliin ja heti leiriaukiolle päästessään heidän kasvoilleen iskeytyi tavallisesta kohahtaneempi tunnelma ja hälinä. Kissat poukkoilivat pitkin leiriaukiota tai olivat kerääntyneet pieniksi joukkioiksi ja loivat hätääntyneitä katseita pentutarhan suuntaan. Leijonakynsi huomasi nopeasti, että pentutarhan väki oli kaikki hänen laskujensa mukaan myös leiriaukiolla, joten soturi ei heti ymmärtänyt hälinän syytä ja mitä pentutarhalla oikein tapahtui.
"Valkotäplän synnytys alkoi hetki sitten", hän kuuli Naavasulan kuiskaavan vielä lähellä olevan Koivuturkin korvaan. Ja kuin merkistä pentutarhasta kuului hiljaista vaikerrusta, mitä muut pysähtyivät kuuntelemaan.
"Jos yhtään kuulin oikein emolta, pentu on ilmeisesti väärin päin", Naavasulka jatkoi nyt hieman kovemmalla äänellä ja soturitar hänen vieressään henkäsisi kauhistuneena.
"Voi Tähtiklaani, antakaa kaiken sujua hyvin!" Koivuturkki rukoili esi-isiltä. Leijonakynsi hymähti ja sipaisi etutassullaan korvantakaustaan, häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa koko tilanne, eihän se liittynyt häneen millään tavalla.
"Kukakohan on pennun isä? Eiväthän huhut voi pitää paikkaansa, että se olisi... Leopardilaikku?" Leijonakynnen korvat suoristuivat ja hän käänsi katseensa kahteen soturittareen. Mistä nuo kaksi kissaa oikein puhuivat? Eihän Leopardilaikku ollut kertaakaan osoittanut edes pienintäkään kiinnostusta Valkotäplään, eikä ollut maininnut tuosta mitään kumppanimielessä. Voisiko se siis olla mahdollista, että juuri syntyvien pentujen isä olisi hänen entinen mestarinsa? Ja jos olisi, mitä se tarkoittaisi heidän suunnitelmansa kannalta? Soturi puristi hampaitaan yhteen ja etsi katseellaan Lehtijalavaa. Ehkäpä tuo tietäisi asiasta jotakin enemmän, vaikka se hyvin epätodennäköistä olisi. Leijonakynsi oli tähän mennessä ollut ainoa Leopardilaikkua tapaava, hän ei ollut halunnut Lehtijalavan vielä saavan tietää suunnitelmasta tai tuon väliaikaisesta majapaikasta, nuori soturi ei ollut vielä osoittanut uskollisuuttaan luopiolle.

Tammisydän heräsi Päällikön pesässä ja tunsi olonsa hyväksi ja levänneeksi. Ututähti hänen vierellään nukkui vielä, joten soturitar nousi varovasti seisomaan ja lähti ulos. Leiriaukio oli tyhjillään Punaliekkiä ja Jänötulea lukuunottamatta, jotka olivat juuri sillä hetkellä selkä Päällikön pesää ja leirin pääsisäänkäyntiä kohti. Naaras ei voinut vaistoilleen mitään, vaan viiletti nopeasti kaislatunneliin, pois aukiolta ennen kuin muu Puroklaani heräisi. Hän käveli kohti Puroklaanin rajaa ja sitten jo juoksi. Aamu oli lämmin ja tuntui hyvältä päästä heti kuluttamaan energiaa ja verryttelemään ennen päivän askareita. Oranssiturkkinen kissa oli päässyt jo aika lähelle Puroklaanin rajaa, kun näki vähän matkan päässä valkoturkkisen kissan. Turkoosisilmäinen kissa ei heti tunnistanut tuota, mutta hajusta hän päätteli valkoturkin omaksi klaanitoverikseen. Tammisydän oli ollut lähinnä tekemisissä vanhempien sotureiden kanssa, joten ei tuntenut juuri ollenkaan häntä nuorempia sotureita, olihan Puroklaani todella suuri klaani eikä hän mitenkään päässyt päivän aikana jokaisen klaanitoverinsa kanssa tekemisiin.
"Hei. Mitä teet täällä? Eikö muu klaani ole vasta heräämässä tähän päivään? Vai oliko tänä yönä järjestetty yöpartio?" Oranssiturkkinen soturitar kysyi päästessään puhematkan päähän. Valkoturkkinen kissa katsoi häneen ja hymyili. "Olen itsekseni liikkeellä, heräsin kuuhuipun aikaan enkä sen jälkeen saanut enää kunnolla unta, joten lähdin yökävelylle joka hieman venyi. Enkä kehdannut herättää ketään ja pyytää mukaani."
Tammisydän katsoi klaanitoveriaan ja nyökkäsi. Ja kuin ääneen sanomattomasta sopimuksesta, he lähtivät yhdessä kävelemään kohti rajaa.
"Ihanaa, että tänä aamuyönä ei ole satanut ollenkaan. Aloin jo kuulemaan puheita pahasta enteestä jolla oli jotakin tekemistä sateen kanssa, mutta ne näyttivät osoutuvan vain kuulopuheiksi", valkoturkkinen kissa sanoi ja käänsi päänsä katsoakseen taas vierellään kulkevaa soturitarta. Oranssiturkkinen naaras nyökkäsi. Hän ei aikonut kertoa olleensa mukana parantajien pesällä kuulemassa ennustuksesta, jonka Ututähti oli saanut, ellei tuo puroklaanilainen kertoisi kuulleensa tapahtumasta. Turkoosisilmän tiedon mukaan asiasta tiesi vain parantajat ja päällikkö. Ja hän tietenkin.
"Vai oletko sinä kuullut Ututähdeltä tai parantajilta jotakin asiaan liittyvää?"
*Ei ole totta. Että se osasikin kysyä...* Tammisydän mietti ja laski päätään.
"En", hän tokaisi. Valkoturkkinen naaras katsoi soturitarta kysyen. "Älä viitsi, koko klaani näki kun Kylmähämärä haki sinut Yöturkin ja Ututähden luo parantajien pesälle kaksi päivää sitten. Sinullehan kerrottiin siitä enteestä silloin?"
Oranssiturkkinen naaras nosti päänsä ja katsoi raskaasti kissaan ja harkitsi nyökkäävänsä tuolle. Enne oli ollut paha, ja jos se toteutuisi, he kaikki olisivat pulassa. Eikä häntä oltu suoranaisesti kielletty olemaan puhumatta enteestä, odottamaan vain hetken jos sää kerkeäisi parantumaan. Ja niin se oli parantunutkin. Tammisydän nyökkäsi. "Miksi sitten kysyit, jos tiesit? Ja kuka sinä edes olet?"
"Halusin tietää, että oliko tilanne niin paha, ettei ennettä olisi saanut jakaa. Hyvä, että ei ole. Ja minä olen Ruusulaulu", Ruusulaulu vastasi tönkösti Tammisydämen töykeän äänensävyn jälkeen. Ilma ei kuitenkaan ehtinyt olemaan kireä kauan, kun he jo saapuivat Puroklaanin ja Neljän virran tammen välissä kulkevalle rajalle. He juttelivat sen verran, että päättivät jatkaa siitä Vuoristoklaanin rajaa pitkin, ilmapiirin keventyen sen jälkeen.

Jääsilmä katseli kiinnostuneena leiriaukiolla istuvaa Varpuskynttä, joka tarkasteli itseään aukiolla olevasta vesilätäköstä, minkä useamman päivän rankkasateet olivat luoneet. Luottosoturitar oli pyöristynyt, eikä enää niissä mitoissa, että olisi vain syönyt hyvin viherlehden aikana. Ei, hän oli todella kasvanut ja Jääsilmä oli useamman päivän jo pohtinut kenelle naaraan kantamat pennut oikein kuuluivat. Hänen tietääkseen Varpuskynsi ei nimittäin ollut suhteessa kenenkään kanssa. Keltalaikkuinen naaras kävi makaamaan ja hengitti syvään, kuin rauhoitellakseen itseään. Sitten hän alkoi naukumaan parantaja Mustakipinää. Tuo saapui valkoturkkisen kissan luokse pain ja maukaisi: "Oho! Oletko nykyään kuningatar?"
Jääsilmä katsoi kaksikkoa silmä hohkaten. Hän ei ollut kuullut heidän parantajansa kuulostavan noin innokkaalta sitten oman mestarinsa Myrkkymarjan kuoleman jälkeen. Luottosoturitar hymyili vinosti ja nyökkäsi. Kolli katsoi häntä arvioiden. "Sinun on parasta tulla pesääni tarkastukselle. Saatat synnyttää jo muutaman päivän sisällä."
Varpuskynsi lähti Mustakipinän kanssa kohti tuon pesiä, missä valkotäplikäs kissa ohjasi naaraan omaansa. Soturittarelle tuli yhtäkkiä kauhea halu poistua Luuklaanin leiristä, hän ei halunnut olla siellä. Naaras hiipi lähemmäs leirin sisäänkäyntiä, toivoen ettei Ohramyrsky tai kukaan muukaan huomaisi hänen poistumistaan ja keksisi yhtäkkiä jonkinlaista askaretta hänelle. Kun punaoranssi kissa pääsi leirin ulkopuolelle, hän kiihdytti vauhtinsa juoksuun. Jääsilmä juoksi ilman päämäärää vuoristossa, varoen tietenkin sen liukkautta sateiden jälkeen. Hänen tassunsa tuntuivat kuitenkin johdattavan sinisilmää Tulikammiolle. Viimeinkin, ollessaan Tulikammion suuaukolla hän pysähtyi ja hetken empimisen jälkeen asteli sisälle tunneliin, joka veisi pienemmälle hyppypaikalle. Päästessään tasanteelle hän käänsi katseensa ylöspäin ja katsoi taivasta vuoren katossa olevasta aukosta.
"Jos te oikeasti olette siellä, saisitte auttaa minua näinä vaikeina aikoina. Raadan aamusta iltaan, jokaisen päivän ollessa täysin identtinen edeltäjäänsä enkä muista koska viimeksi olisin oikeasti ollut iloinen. Ilmestykää vaikka uniini jos on pakko!" Jääsilmä huusi ja tunsi ensimmäistä kertaa itsensä aivan avuttomaksi. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli tasanteella istunut, mutta taivas alkoi tummua ja soturitar otti sen merkkinä lähteä takaisin. Hän alkoi kävellä hiljaa pois päin tasanteelta ja katsoi vielä kerran lapansa yli. Naaras ei tiennyt mitä oli olettanut näkevänsä, kuin vuorisen kallioseinämän ja punaisen hehkun, mutta hammastaan purren kääntyi ja sukelsi tunneliin, lähtien takaisin kohti Luuklaanin leiriä.

//osallistumistarina tapahtumaan!!

”Tämä ei ole Kuutamoklaanin reviiriä”, Tihkutäplä totesi lyhyesti, hämmennys ja huoli kuultaen äänestään. Naaras seisoi niityllä jossain korkealla, ja eteen päin heinikkoon tallottua polkua pitkin kulkiessaan hän näki pian, että tie johti kohti kapeaa vuoristopolkua. Jyrkät kallionseinämät reunustivat ylös nousevaa reittiä, ja Tihkutäplä lähti loikkimaan rohkeasti sitä ylös päin. Kuljettuaan hetken ja polun laajennuttua laajemmaksi alueeksi, kuutamoklaanilainen pysähtyi maistelemaan ilmaa ja tarkkailemaan ympäristöään. Vuoristo oli naaraalle täysin vierasta aluetta. Kissa kuunteli valppaana soran hiljaista rapinaa ja tunsi tuulen turkissaan. Näin korkealla hänestä tuntui, että kuka tai mikä tahansa voisi tulla tyrkkäämään hänet alas reunalta eikä hän kykenisi puolustautumaan. Ajatuksesta väristen harmaakuvioinen soturitar siirtyi lähemmäs reunaa ja kurkkasi alas. Hän näki veden virtaavan vauhkona rotkon pohjalla. Näky kuivasi hänen kurkkuaan. Virtaus vaikutti niin voimakkaalta, että se voisi viedä kissan kuin kissan mukanaan.
”Tihkutäplä! Viimeinkin sain sinut kiinni.”
Tihkutäplä kääntyi äänen suuntaan karvat pörrössä. Musta, pienikokoinen kolli veti itsensä samalle tasolle harmaan kuutamoklaanilaisen kanssa, ja ravisteli turkkiaan huohottaen.
”Tammiturkki”, Tihkutäplä henkäisi epäuskoisena. Lehtikuun mestari ja Kuutamoklaanin edesmennyt parantaja seisoi hänen edessään, näyttäen samalta kuin ennenkin. Tarkemmin katsottuna kollin turkki näytti kuitenkin olevan vaalean, kimmeltävän tomun peitossa.
”Et usko, mitä kaikkea on tapahtunut”, Tihkutäplä naukui ja otti askeleen eteen päin helpottuneena siitä, ettei ollut enää yksin autiossa vuoristossa. Tammiturkki katsoi häneen kirkkain silmin, ja Tihkutäplä tunsi näkevänsä tähtien heijastuksen kollin katseesta.
”Uskon sen. Voisimpa jäädä juttelemaan niistä asioista”, parantaja hengähti raskaasti ja istui alas. Tihkutäplä vastasi kysyvällä katseella, mutta istui kunnioituksesta entistä klaanitoveriaan kohtaan.
#Missä tämä paikka edes on?# Tihkutäplä ajatteli ja vilkaisi jyrkänteen alla kuohuvaa joenuomaa uudelleen.
#En ole koskaan käynyt Vuoristoklaanin reviirillä, mutta kuvittelisin, että se näyttää tältä.#
”Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen”, Tammiturkki naukui ja katsahti itsekin raivoavaan virtaukseen. Tihkutäplä värähti. Sanoissa oli uhkaava kaiku.
”Toivo löytyy kissasta neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen.”
Tihkutäplä puristi jännittyneenä kynsiään maan kivipintaan.
”Miksi kerrot tämän minulle?”
Tammiturkki nousi ripeästi ylös ja avasi suunsa, katkera kiilto silmissään. Silloin kirkas valo sokaisi Tihkutäplän katseen. Soturi kaatui yllättyneenä kyljelleen, jolloin kovaääninen huuto alkoi kaikua naaraan korvissa. Tihkutäplä räpytteli silmiään villisti ja pyristeli jaloilleen, kunnes huomasi hölmistykseen makoilevansa omalla sammalpedillään. Jo tutuksi tullut sateen ropina pesän kattoa vasten täytti ilman. Tihkutäplä nosti päätään sammalista ja tuijotti eteensä yrittäen setviä, mitä juuri oli tapahtunut. Kirkas valo poltteli hänen silmiään yhä, kun naaras huomasi, että moni muukin pesässä oli nostanut päänsä ylös ja vilkuili ympäri pesää.
”Mustakynsi?” Nummipyörteen naukaisu jäi roikkumaan ilmaan. Tihkutäplä näki kaikkien kohdistaneen katseensa mustaan soturittareen.
#Mustakynsi oli varmaankin se, joka huusi#, Tihkutäplä ajatteli huojentuneena.
”Sinun kannattaisi varmaan mennä hakemaan Lehtikuulta jotakin rauhoittavaa”, Nummipyörre jatkoi soturille. Tihkutäplän keltainen katse liimautui Mustakynteen, kun tuo nousi ylös ja luikki ulos pesästä. Harmaakuvioisen suuta kuivasi ja sydän pamppaili levottomana.
Hiljalleen kissat käpertyivät takaisin sammalpedeilleen jatkamaan uniaan. Tihkutäplä nielaisi ja asetti päänsä takaisin käpälilleen. Hän tunsi Hämäräaskeleen selän hipaisevan kylkeään, kun kolli vaihtoi asentoaan. Tällä hetkellä läheisyys tuntui lohduttavalta, vaikka se ei pyyhkinytkään näkymätöntä taakkaa, jonka uni tuntui luoneen Tihkutäplän harteille.
#Menen puhumaan Lehtikuulle niin nopeasti kuin voin#, naaras ajatteli pahoinvoiden.
#Vaikka se olisi ollut pelkkä uni, minun on saatava tämä pahan aavistuksen tunne menemään pois.#
//mulle käy siis nyt Tihku kumpaan tahansa ryhmään, jos se juonellisesti saadaan toimimaan niin kolmikkoon ehkä mieluummin, jos multa Paarma olisi sitten osa nelikkoa ^^

Turkki liimautuneena kylkiinsä Paarmahehku asteli leiriluolaan, loikkasi sivulle vanavedessään tulleista klaanitovereista ja ravisteli raskaita pisaroita turkistaan. Orava hänen leukojensa välissä keikkui puolelta toiselle, kun kolli vei sen tuoresaaliskasalle. Matkalla hän vilkaisi vielä vaivihkaa Tuhkakajoa, Kiurusaraa ja Kotkasumua, jotka olivat kuitenkin lähteneet omille teilleen nopeasti pudotettuaan omat saaliinsa kasalle. Hetken ajan soturi pohti, mitä tekisi. Oudosti hänen mielensä teki puhua jollekin, purkaa ajatuksiaan tai vain, miten typerältä se kollista tuntuikin, päivitellä jatkuvaa sadetta. Silmät viiruna Paarmahehku kävi läpi leiriaukiolle kerääntyneitä kissoja ja kohautti hartioitaan lopulta.
#Minun asiani eivät kiinnosta ketään noista. Ei sillä, että kukaan heistä olisi kiinnostava itsekään#, hiilenmusta kolli ajatteli ja tassutteli leirin seinää vasten kohti sotureiden pesää. Klaani oli ruokittu ainakin hänen osaltaan, samalla hän oli miellyttänyt Kotkasumua, joka väkipakolla oli halunnut lähtä koiranilmaan metsästämään, eikä hänellä ollut muita velvollisuuksia tämän sateisen, harmaan päivän osalta, ennen kuin Kaunotassun kasvot ilmestyivät hänen mieleensä. Aivan, hänen oli ollut tarkoitus kuulustella oppilastaan, kuten Kiurusara oli kehottanut.
”Oletteko nähnyt Kaunotassua?” Paarmahehku töksäytti Jäkäläaskeleella ja Ruskasiivelle, jotka istuskelivat lähistöllä. Kokeneet soturit, mestareita itsekin, katsahtivat toisiinsa.
”Hänen pitäisi olla vielä siistimässä oppilaiden pesää”, Jäkäläaskel naukui. Paarmahehku nyökkäsi pienesti ja loikki sotureiden ohi kohti oppilaiden pesää. Pesän suulla kolli käveli itsevarmasti sisään, mutta vältti astumasta edustalle raahattujen sammalpetien päälle.
”Kaunotassu?” hiilenmusta kolli huhuili. Tusina kirkasta silmäparia leimahti pesän hämärässä, ja siivoustyönsä keskellä olevat oppilaat kääntyivät katsomaan häneen. Salamatassu asteli esiin, naaraan tummanharmaa turkki sammalhahtuvien peittämänä. Kaunotassu seurasi sisartaan hilpeä ilme kasvoillaan.
”Sanoiko Jäkäläaskel, että voidaan pitää jo taukoa?” Salamatassu kysyi. Paarmahehku katsahti Kaunotassun sisarta terävästi, ja kollin meripihkasilmät laajenivat, kun hän huomasi pitkän arven laajalinjaisen oppilaan lavassa. Tuuheaturkkisuudesta huolimatta se oli nähtävissä selvästi, ja se näytti enemmän syvän viillon synnyttämältä taisteluarvelta kuin oppilaille tyypillisistä harjoituksista saadulta vammalta.
”Mistä sinä tuon olet kerennyt saada?” Paarmahehku pihahti hämmentyneenä. Salamatassun kasvoille ilmestyi epäröivä ilme, ja nuori kissa vilkaisi sisartaan. Kaunotassu pörhisti turkkiaan. Muiden oppilaiden puuhailuja säestävä puheensorina pysähtyi kuin seinään.
”Öää… Tipuin puusta ja lapa osui kiveen”, tummanharmaa naaras naukui katse maassa, ennen kuin nosti kuononsa ylös lähes uhmakkaasti.
”Kysy vaikka Jäkäläaskeleelta!”
Paarmahehku nosti kulmiaan. Kolli vilkaisi Kaunotassua, joka pörhisteli turkkiaan edelleen. Kiukku sätki mustan soturin sisällä, mutta hän ei halunnut näyttää tuohtumistaan koko täydelle oppilaiden pesälle.
”Mitä minulta pitää kysyä?” Jäkäläaskel tupsahti Paarmahehkun vierelle. Kokeneen soturin tummanruskea turkki väreili levottomana. Salamatassun kasvoille valahti epätoivoinen ilme.
”Mistä Salamatassu sai tuon arven lapaansa?” Paarmahehku naukui katsoen Jäkäläaskeleeseen.
”Hän kertoi sen tulleen taisteluharjoituksissa”, kolli vastasi ja vilkaisi terävästi Salamatassua, joka katseli nyt käpäliään suu tiukkana viivana.
”Taisteluharjoituksissa, tuollainen vamma?” Paarmahehku toisti siristellen silmiään.
”Se oli Kaunotassu, eikö ollutkin?”
Salamatassu värähti huonovointinen ilme naamallaan. Kaunotassu tuijotti eteensä liikkumattomana.
”Tietääkö joku muu täällä asiasta jotain?” Paarmahehku naukui ja katsahti muihin oppilaisiin, jotka olivat kerääntyneet supisevaksi kasaksi pesän nurkkaan.
”Emme me ainakaan”, yksi vanhemmista oppilaista, Keltatassu, naukui. Naaraan pentuetoverit Siilitassu ja Perhostassu katselivat kivipesän seiniä. Jäkäläaskel huokaisi.
”Asia näyttäisi olevan aika selvä”, tummanruskea kolli totesi. Paarmahehku vilkaisi häntä kiukkuisesti ja loi sitten ärtyneen katseen Kaunotassuun, jonka kasvoilla oli hapan ilme. Salamatassu siirteli käpäliään epäröiden.
”Kaunotassu, tule tänne”, musta soturi naukui tiukasti, ja ohjasi valkean oppilaan pesän ulkopuolelle. Hän oli tuntevinaan Jäkäläaskeleen painostavan katseen selässään.
#Hänen mielestään olen varmaan epäonnistunut Kaunotassun kanssa kokonaan#, kolli ajatteli.
Kaunotassu katsoi mestariaan nyreänä, kun Paarmahehku viittoi häntä istumaan kivenmurikan suojaan lähelle leirin uloskäyntiä. Sade humisi heidän korvissaan lakkaamatta.
”Onko hyviä selityksiä?” kolli naukui hiljaa.
”Ei sillä, että mikään niistä tekisi minusta vähemmän pettyneen.” Kylmät väreet riipivät pitkin soturin selkää, kun hän hillitsi raivoaan, ja koitti kiteyttää tuntemuksiaan sanoiksi.
”Millainen kissa aiheuttaa omalle klaanitoverilleen tuollaisen vamman? Miten kehtaat häväistä itsesi ja minut noin?”
Kaunotassun vihreät silmät poukkoilivat Paarmahehkusta naaraan omiin käpäliin, käpälistä leirin kattoon ja katosta taas jonnekkin Paarmahehkun ohi. Valkea oppilas yritti pysyä urheana, mutta pian tuon silmäkulmista valuivat kyyneleet. Paarmahehkun häntä viuhtoi puolelta toiselle vihaisena.
”Minä vain halusin oppia paremmaksi taistelijaksi”, Kaunotassu nyyhkytti.
”Itsepäinen pikku pentu”, Paarmahehku sylkäisi, ja vilkaisi murikan takaa, ettei lähistöllä ollut ketään salakuuntelemassa.
”Monesko kerta tämä olikaan, kun et suostu tottelemaan vaikka yritän tehdä mitä? Tajuatko, ettei sinusta koskaan tule oikeaa vuoristoklaanilaista, jos et suostu noudattamaan soturilakia, saati seuraamaan mestarisi ohjeita?”
Paarmahehku tunsi henkisesti puristavansa kyntensä syvemmälle ja syvemmälle Kaunotassun kurkkuun. Oppilas itki hiljaa, nyt pää painettuna rintaansa vasten.
”Äläkä luule, että nuo säälittävät krokotiilinkyyneleesi tehoaisivat minuun”, Paarmahehku jatkoi mouruamistaan ivallisesti.
”Jos minusta ei tule koskaan vuoristoklaanilaista”, oppilas sähisi väristen.
”Minun on ihan turha olla täällä!”
Kaunotassu vilahti Paarmahehkun silmien edestä, ja säntäsi jalat liukuen uloskäynnistä ulos vesisateeseen. Musta kolli jäi katsomaan oppilaansa perään silmät sirrillään.
Mielikuvat soraiselta polulta alas lipsuvasta ja kanjonin pohjalla elottomana makaavasta Kaunotassusta saivat Paarmahehkun keltaiset silmät laajenemaan ahdistuneena.
#Mitä minä juuri tein?#

//jos haluaa, niin joku voi jatkaa löytävänsä järkyttyneen Kaunotassun tai lähtevänsä Paarman kanssa ettiin sitä, jne.. ^^