Mustakynsi tunsi päivä päivältä kuinka hänen tilanteensa paheni. Hän tunsi voimiensa loppuvan aina vain aikaisemmin rajapartioiden aikana, hän ei enää saanut metsästettyä yhtä paljoa saalista ja hän joutui heräämään monta kertaa yön aikana outoihin hikoiluihin ja huonoon oloon. Välillä soturitar ei saanut edes ruokaakaan pysymään sisällään. Hän tunsi heikentyvänsä ja syyllistä tähän pahaan oloonsa sai hän katsella päivittäin. Varistähti kohteli entistä oppilastaan kuin ilmaa, eikä naaras tiennyt olisiko tilanne yhtään parempi, jos päällikkö puhuisi hänelle normaaliin tapaan. Ainoa asia mistä mustavalkea kissa oli varma, oli se että hän haluaisi kiduttaa ja rääkätä tuota kollia, raadella hänet henkihieveriin, antaa voimistua hiukan ja palauttaa tuo takaisin sänkypotilaaksi. Uudestaan ja uudestaan.
- Saapukoot jokainen metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen Suurkivelle klaanikokoukseen! Savunharmaan kissan klaanikutsuhuuto kaikui Kuutamoklaanin leirissä, herättäen sen kissat ulos pesistään, mihin he olivat menneet suojaan sateen ajaksi. Mustakynsi jäi norkoilemaan pesän suuaukolle, osoittaakseen ettei häntä kiinnostaisi Varistähden ilmoitusasia niin paljoa että kastelisi turkkinsa sateessa seistessä. Hän katseli muita klaanitovereitaan inhoten, kuinka he pystyivät sokeasti seuraamaan tuota kollinkuvotusta? Nummipyörre, Sammalpuro, Kotkakanjoni, Linnunsiipi... Mitä nuo kissat oikein näkivät Varistähdessä, kun he ojensivat koko elämänsä ja uskollisuutensa tuon tassuihin?
- Nämä muutamat päivät olemme joutuneet olemaan sateen armoilla, näytämme tulevassa klaanien kokoontumisessa, että emme anna sen hetkauttaa elämäämme ja jatkaa toimiamme vasta aurinkoisten päivien saapuessa! Siksi olenkin päättänyt tänään nimittää uuden oppilaan joukkoihimme. Sinipentu, astuisitko eteenpäin? Varistähti naukaisi ja seurasi katseellaan kuinka kuusikuinen pentu luikahti eturivissä istuvien sotureiden ohi päällikkönsä katseen alle. Mustakynttä puistatti muistella kuinka hän oli kaksi kertaa elämässään seissyt samalla kohtaa, saman kissan katseen alla odottaen aluksi innolla oppilasnimensä ja sitten soturinimensä saamista.
- Sinipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun vuorosi ryhytä soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Sinitassuna. Mestariksesi tulee Mustalampi, Varistähti naukaisi tyyntä esittäen, vaikka soturitar ja moni muu kuutamoklaanilainen arveli, että kolli ei erityisemmin pitänyt klaanin ulkopuolisten nimittämisestä virallisesti Kuutamoklaaniin.
- Mustalampi, olet osoittanut olevasi valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet uskollinen ja rohkea soturi, ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle, päällikkö naukui vastanimitetylle mestarille ja seurasi kuinka kaksi kissaa koskettivat neniään, oppilaan hännän kiertyessä iloisesti ympyräksi. Muutama kuutamoklaanilainen hurrasi Sinitassun uutta nimeä, mutta Mustakynsi ei osallistunut hurraa-huutoihin vaan katosi takaisin sotureiden pesän uumeniin.

Lumisydän havahtui huutoon ja nau'untaan sotureiden pesän ulkopuolella. Hän kömpi nopeasti pystyyn ja asteli ulos. Ulkona jatkunut sade ei ollut vieläkään lopettanut, mutta se ei estänyt puroklaanilaisia. Soturi huomasi muiden klaanilaisten juttelevan kovaäänisesti, ikään kuin väittelevän keskenään. Hän tassutteli varovasti aukiolle ja huomasi klaanitovereidensa kasvoilla kauhistuneet ilmeet.
"Mitä on tapahtunut?" Harmaalaikukas kolli naukui Täpläliidolle, joka istu Puronlaulun kanssa kaikesta hässäkästä sivummalla. Soturitar viittoi keskemmälle leiriaukiolle ja nyt kermanvaalea kissa näki syyn miksi koko leiri oli hätääntynyt. Sädetaivas istui Päällikön pesän edessä ja näytti olevan langanlaiha ja sotkuinen. Tuon kaunis kermanvaalea turkki oli liimaantunut soturittaren ihoon kiinni ja hän näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä muihin klaanitovereihinsa verrattuna.
*Mitä hänelle on tapahtunut?* Lumisydän mietti kauhuissaan katsoessaan emonsa yrittävän nuolla turkkiaan kuivemmaksi.
"Sädetaivas oli aamun metsästyspartion aikana reviirin pohjoisosassa, jokien risteytymässä kalastamassa, onhan se yksi paikoista mistä kalaa löytyy eniten. Maa joen vieressä oli kuitenkin murentunut hänen allaan ja sen sijaan, että hän olisi valahtanut matalikkoon, oli kuulemma joen pohjalle ollut niin syvä matka ettei hän olisi edes uskaltanut sukeltaa sinne asti. Vasta takaisin pinnalle päästessään oli hän huomannut vedenpinnan nousseen ja arvioi aikaisemman vesirajan olleen miltei ketunmitan päässä vedenpinnan alapuolella", Puronlaulu naukui. Soturi oli huojentunut ettei mitään vakavampaa ollut tapahtunut, mutta huolestui sitten. Vedenpinnan nousu ei ikinä tarkoittanut mitään hyvää.
"Mutta miksi vedenpinta on sitten noussut?" Lumisydän kysyi, mutta tajusi sitten kuinka tyhmän kysymyksen oli esittänyt. Tietysti se johtui tästä lakkaamattomasta sateesta.
"Luultavasti tämä kaatosade on syynä, vaikka ei se vedenpinnan nousun määrää selitä. Vettä on satanut vain muutaman päivän, mutta Sädetaivaan sanojen päällä aikaisempi vesiraja olisi jo ketunmittaa nykyisen alapuolella...", Täpläliito naukaisi ja katsoi kysyen Puronlaulun suuntaan. Soturi lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä, hän haluaisi itsekin nähdä tämän kyseisen jokiristeytymän.
"Varo vettä!" Puronlaulu huusi tuon perään.

Lumisydän oli päässyt syvemmälle metsään, kun hän huomasi jonkun vilahtavan Vuoristoklaanin reviirirajan olevassa suunnassa. Hän jäi tuijottamaan metsän siimekseen, mutta 'joku' oli jo kadonnut. Soturi jatkoi hieman varovaisemmin matkaansa, uskotellen itselleen nähneensä omiaan. Hän jatkoi joen vartta pitkin pohjoisempaan, kiersi pienen lammen ja sen jälkeen kolli näki sen: joki oli leventynyt ainakin ketunmitan kummallekin puolelle ja aikaisempi risteytymiskohta oli suurentunut paljon, todella paljon. Hän meni lähemmäksi risteytymiskohtaa uteliaisuuden kasvaessa. Harmaalaikukas kissa meni kurkistamaan näkisikö omaa kuvajaistaan vedestä, vai olisiko vesi todella yhtä likaista niin kuin se oli Sädetaivaan turkissa ollut. Mutta kuten emonsakin kohdalla, hän huomasi maan murenevan tassujensa alla ja yhtäkkiä soturi oli lapojaan myöten vedessä.
"Lumisydän, Lumisydän!" Ääni Lumisydämen lähettyvillä huusi paniikissa.
"Mmitä?" Hän vastasi hämmentyneenä, yrittäen rämpiä takaisin kuivalle maalle.
"Huh, vihdoinkin", Ketturoihun hengästynyt ääni kuului soturin vierestä. Hän nousi nolona vedestä ja ravisti turkkiaan, katsoen sitten paikalle saapunutta serkkuaan.
*Aina minulle sattuu jotakin noloa jonkun toisen nähden.*

Leijonakynsi käveli pitkin Nummiklaanin reviiriä, seuraten katseellaan hieman kauempana kulkevaa Murhetassua ja tuon jäljitysharjoituksen etenemistä. Soturi oli täysin omissa ajatuksissaan, mutta hänen aistinsa heräsivät, kun hänen oppilaansa pysähtyi äkisti, nosti korviaan taivasta kohti ja pörhisti karvansa.
"Leijonakynsi, haistan Luuklaanin! Ja verta", tuo naukaisi. Kermanvaalea kolli haisteli ilmaa ja haistoi nyt selvästi itsekin veren kuparisen hajun ja Luuklaanin sieraimia polttavan katkun. Hän pystyi myös haistamaan Nummiklaanin aamun rajapartion, jota johtamassa oli ollut Liekkitaivas. Partio oli varmasti ottanut yhteen luuklaanilaisten kanssa. Jäljitysharjoitus saisi jäädä nyt kesken, vaikka vihersilmää vähät kiinnosti se missä kunnossa partio olisi taistelun jäljiltä, oli soturin velvollisuus mennä tarkastamaan klaanitovereiden tilanne jos nuo olivat tappeluun joutuneet. Hänen johdollaan kaksikko lähti juoksemaan lähemmäs Neljän virran tammen puoleista rajaa, mistä haju kantautui. Pian Leijonakynsi näkikin partioon kuuluvat jäsenet, vaikka hänen mielestään mukana olisi pitänyt olla yksi oppilas lisää. Kaksikko meni partion luokse.
"Mitä sinulle on käynyt Liekkitaivas? Lapasi vuotaa verta!" Murhetassu kysyi Liekkitaivaalta, joka Timaliviiksen tuella käveli eteenpäin.
"Se ei kuulu sinulle", kermanvaalea soturi murisi oppilaalleen ja näytti hyvin tyytymättömältä tuon uteluun.
"Otimme yhteen luuklaanilaisten kanssa. Heidän varapäällikkönsä raapaisi minua, ilmeisesti kyynmyrkkyyn upotetuilla kynsillä", varapäällikkö naukaisi ja kääntyi katsomaan kaukana siintävälle Neljän virran tammelle. Leijonakynsi pystyi näkemään muutaman kissahahmon, ilmeisesti luuklaanilaiset.
"Mitä he halusivat?" Hän sähisi, pitäen yhä katseensa kaukaisuudessa, kun heidän pieni partionsa lähti kulkemaan kauemmas reviirin rajasta.
"Emme tiedä. Olivat luultavasti vain metsästämässä reviirillämme", Timaliviiksi kertoi.
*Onko jotakin suunnitteilla? Liittyisikö Leopardilaikku siihen?* Ajatus kävi Leijonakynnen aivojen kimppuun. nopeasti.
"Eikö meidän pitäisi mennä selvittämään asia? Saisimme heidät vielä hyvin kiinni", hän kysyi ihmetellen. Liekkitaivas pudisti päätään.
"Entä jos jotakin on tapahtumassa ja emme tiedä siitä!" Soturi huudahti, osoittaen vahvasti olevansa varapäällikön kanssa eri mieltä.
"Tulkaa jo! Ei meidän ole järkeä mennä uudestaan ottamaan yhteen heidän kanssaan", ruskearaidallinen kolli huokaisi, selvästi uupuneena taistelusta ja kivusta. Leijonakynnen silmät viiruuntuivat ja hän joutui puremaan hampaansa yhteen ettei olisi päästänyt jotakin rumaa suustaan.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!" Ututähden kokouskutsu sai kissat valppaantumaan ja keskeyttämään puuhansa päästäkseen hyville paikoille kuulemaan päällikkönsä julistusta. Tammisydän tiesi, että kokouksen syynä olisi uuden oppilaan nimitys, nimitys jota oltiin viivätetty siinä toivossa että vesisade olisi lakannut ja aurinko olisi edes hetkeksi saapunut pilviverhon takaa kuivattamaan läpimärkää Puroklaania. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt ja päällikkö ei halunnut masentaa pienen Hallapennun mieltä viivästyttämällä tuon nimitystä vielä päivällä. Soturitar asteli pitkien ja paksujen kaislankorsien alle, toivoen niiden tuovan edes hieman suojaa sateelta. Hän seurasi katseellaan kuinka kissat etsivät myöskin sateensuojaa leiriaukealta ja sellaiset jotka eivät enää sateelta piiloon päässeet, asettuivat ylväinä Päällikön pesän eteen.
"Hyvät puroklaanilaiset! Olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään uuden soturioppilaan joukkoomme. Hallapentu, astuisitko esiin?" Ututähti sanoi ja alkoi lausua nimitysseremoniaa Hallapennun astuessa klaanin eteen. Pentu sai mestarikseen Leskenlehden ja seremonian jälkeen kissat menivät takaisin pesiensä suojaan, tai lähtivät partioihin. Tammisydän oli jäänyt jo kesken nimitysseremonian omien ajatustensa keskelle ja havahtui vasta saadessaan suuren vesipisaran yllä olevasta kaislasta niskaansa. Hän ravisti turkkiaan ja nousi jaloilleen jatkaakseen omiin puuhiinsa, mutta huomasi Kylmähämärän kävelevän sokealle kissalle tavanomaisella varovaisella kävelytavalla häntä kohti.
"Kylmähämärä?" Soturitar naukaisi rauhallisesti ilmoittaakseen tajunneensa nuoremman parantajan halunneen puhua hänelle.
"Ututähti toivoi sinut luokseen pesällemme", kolli naukui.
"Mikä Ututähdellä on?" Tammisydän kysyi huolissaan, tuskin hänen kumppaninsa ilman syytä parantajien pesällä kokoontuisi.
"En tiedä, Yöturkki vain hätisteli minut pois hakemaan sinua", Kylmähämärä naukui. Soturitar lähti kipittäen nuorempi parantaja perässään parantajien pesää kohti ja jäi suuaukkoa varjostavan puunrungon viereen odottamaan lupaa astua sisälle.
"Tammisydän tule tänne, minulla on kerrottavaa!" Hän kuuli Ututähden huikkaavan sisäpuolelta. Naaras nousi ja tassutteli päällikkönsä luokse. Valkea naaras makasi sammalpedillä ja katsoi pesään saapuvaa oranssiturkkista naarasta hätäisesti, kääntäen sitten katseensa takaisin Yöturkkiin, joka istui tuon vierellä.
"Sanoit siis näkeväsi unen, jossa tuntematon kissa tuli varoittamaan sinua sateesta?" Vanhempi parantaja kysyi rauhallisesti. Tammisydämen kumppani nyökkäsi.
"Kyllä, valkoturkkinen kissa ilmestyi uneeni...", Ututähti naukui, mutta Yöturkki vaiensi tuon hännän heilautuksella.
"Tunsitko kissaa joka tuli varoittamaan sinua?" Mustaturkkinen kolli naukaisi.
"En ole varma, hän näytti tutulta", päällikkö naukui epämääräisesti. Tammisydämen hännänpää oli kiertynyt kippuralle. Oliko Tähtiklaani varoittanut Ututähteä sateesta? Sää oli jo alkanut tekemään hallaa Puroklaanin reviirillä, paisuttanut jokia ja aiheuttanut viheryskää, mutta tulisiko tilanne vielä pahentumaan tästä?

Jääsilmä makasi sotureiden pesän sisällä olevalla kivellä ja katseli ympärilleen. Hän oli koko aamun yrittänyt saada korviinsa jotakin tavallisesta poikkeavaa, minkä luulisi olevan helppoa, sillä miltei koko Luuklaanin soturijoukko oli paennut sateelta suojaan sotureiden pesälle. Uusia juoruja ei kuitenkaan ollut noussut, joten soturitar oli tyytynyt lepuuttamaan silmiään.
"Hei! Jääsilmä!" Kuului hänen sivultaan ääni ja hän tunsi jonkun loikkaavan vierelleen. Se oli Matukka. joka näytti jostakin syystä kovin epävarmalta.
"No hei. Onko mitään maailmaa mullistavaa tapahtunut? Näytät säikähtäneeltä", punaoranssi kissa naukaisi nopeasti, haukotellen heti lauseensa sanottuaan. Luottosoturi katsoi häntä kummissaan.
"Etkö ole kuullut? Reitti Tulikammiolle on tukkeutunut, kiitos kaiken liejun ja roskan määrän minkä sade on saanut liikkelle vuoristossa", luottosoturi sanoi. Jääsilmä tunsi karvojensa nousevan pystyyn. Miten heidän oli nyt tarkoitus toimittaa uhrauksia Pimeydenmetsän hengille? Tai suorittaa uskollisuushyppyjä? Tai, tai...
"Onko tuo totta? Missä Kuolontähti on?" Hän kysyi Matukalta.
"Hän on kuulemani mukaan parantajan luona", tuo naukaisi. Soturitar katsoi kollia vielä hetken. Tuon tummissa silmissä näkyi huoli.
"Tahdon tietää asian varmaksi", Jääsilmä maukui ja loikkasi alas kiveltä. Hän juoksi märän leiriaukion halki kohti parantajan pesää huolestuneen näköisenä.
*Toivottavasti Kuolontähti on täällä, kuten Matukka sanoi.* Naaras mietti. Hänen ajatuksensa olivat sekaisin, mutta huoli Pimeydenmetsän henkien vihasta saivat ne jotenkin järjestykseen. Punaoranssi kissa saapui pesälle ja naukaisi: "Kuolontähti! Oletko täällä?"
Hänen ei tarvinnut edes silmänräpäystä odottaa, kun huomasikin Kuolontähden, joka oli selvästi ihmeissään. Päällikön häntä kuitenkin liikkui levottomasti ja vain hetkeä myöhemmin myös Mustakipinä saapui pesänsä uumenista sinisilmän näkökenttään.
"Jääsilmä, meillä oli kahdenkeskeinen keskustelu kesken, voisiko asiasi odottaa?" Parantaja kysyi, selvästi näyttäen tyytymättömältä Jääsilmän luvattomaan pesään paukkaamiseen.

"Kuulin, että otit yhteen rajapartiossa jonkun kuutamoklaanilaisen kanssa. Miksi he nyt niin kiivastuivat?" Tuhkakajo maukui normaalia kovemmalla äänellä Kiurusaralle, jotta tuo kuulisi nuoren soturin kysymyksen sateen yli. He kävelivät hieman Kotkasumua taaempana ja Paarmahehkun edessä, kulkien hitaasti ja varovasti alas vuoristosta. Hänen katseensa lensi soturittaren kaulalla oleviin tuoreisiin kynnenjälkiin, mitkä näkyivät yrttihaudukkeen alta, joka oli veden takia huuhtoutunut pois.
"Kyllä. Niin tappelin. Ja kai voin sinulle kertoa, tiedän että et mene levittelemään tätä tietoa muille kovaan ääneen. Olimme rajapartiossa emoni kanssa ja satuimme törmäämään samaan aikaan Kuutamoklaanin partioon rajalla. Ampiaispiston tuntien, hän aloitti sanaharkan, joka päättyi siihen, että meitä uhattiin tappamisella, mitä ei minun emoni sallinut. Hän sanoi jotakin todella ilkeää, en muista tarkalleen mitä, mutta yksi kuutamoklaanilainen syöksähti häntä päin. Ehdin kuitenkin väliin ja tappelu oli nopeammin ohi kuin se oli alkanut ja...", Kiurusara naukaisi, mutta lopetti selityksensä kesken, kun Paarmahehkun hieman turhautuneelta kuulostava mouraisu peitti soturittaren äänen alleen. Tuhkakajo kääntyi nopeasti katsomaan taaempana kulkevaa soturia pistävällä katseella, vetäen ilmeensä kuitenkin yhtä nopeasti peruslukemille tajutessaan tuon puhuvan asiaa. He olivat tulleet tänne metsästämään, eivät juoruilemaan.
"No, tuolla on ainakin pensaita, joiden alla voi piilotella riistaa...”, Kotkasumu naukaisi ja katseli alempana olevalle aukiolle, jossa tosiaankin kasvoi muutama marjapensas. Jopa riista olisi tällä kelillä mielummin sateelta suojassa kuin ruokaa etsimässä, joten ei olisi ollenkaan epätodennäköistä, että muutama vuoristosopuli olisi tullut juuri noihin marjapensaisiin suojaan.
"Tuhkakajo, jäisitkö sinä tähän, jos me muut jatkamme vielä hieman edemmäs? Pysytään kuitenkin kuuloetäisyydellä toisistamme, kuulin miten olit silloin riistan saastumisen aikaan meinannut pudota vuorostopolulta yrittäessäsi metsästää", soturi jatkoi naukaisten. Tuhkakajo tunsi heti kuumotuksen koko kehossaan, tietenkin hänen hölmöilynsä vuoristossa olivat levinneet muiden sotureiden korviin. Nuori soturi vältteli Kiurusaran katsetta, yrittäen piilottaa häpeästä hohkaavia kasvojaan tuon hymähtäessä veljensä sanoille.
"Huuda vain jos tarvitset apua", soturitar sanoi kävellessään Kotkasumun perässä alemmalle polulle. Huomatessaan näkökentässään Paarmahehkun mustien käpälien myös kävelevän hänen ohitseen, naaras nosti katsettaan. Vaikka sinä iltana tuo olikin ollut yksi niistä kissoista jotka tämän kiusallisen tilanteen olivat nähneet, kollisoturi ei tuntunut olevan sitä tyyppiä joka levittelisi juoruja, saatikka sitten alottaisi niitä. Joko Loskaliito tai Aurinkomyrsky olivat sen tehneet, mutta Tuhkakajo ei voinut olla tuntematta pientä vihan pistosta rinnassaan katsoessaan mustaturkkisen soturin loittonemista.
Nuori soturi pyörähti ympäri ja laskeutui aukiolle. Hänen ajatuksiensa piti nyt kipeästi siirtyä metsästämiseen tai muuten hän murjottaisi koko loppuillan. Naaraan hännänpää kiemurteli turhautuneena kun hän tajusi ettei tässä säässä riistasta jäisi minkäänlaisia hajujälkiä tai maassa näkyisi jalanjälkiä. Sade oli liian voimakas huuhtomaan kaiken alleen. Eli tämä metsästysreissu mentäisiin pelkkien kuulo- ja näköaistien varassa. Tummanharmaa kissa kulki matalana kallionvartta pitkin, hänen turkkinsa sulautuen hyvin märkään vuoristopintaan. Kiertäessään ensimmäisen pusikon ohi, haistoi sinisilmä yhtäkkiä hiiren. Se oli varmasti ollut pusikossa suojassa ja vaihtanut paikkaa, kun vesi oli murtautunut monen lehtikerroksen läpi pensaan juurakkoon. Hänen korvansa nousivat pystyyn ja Tuhkakajo yritti saada sateen ropinan seasta otetta mahdollisesta elämästä. Hän alkoi hiipi eteenpäin olettamaansa suuntaan ja jo muutaman hiljaisen askeleen jälkeen nuori soturi sai kiittää Tähtiklaania nähdessään jyrsijän. Mehukas ja tuore peltohiiri aivan hänen edessään, kurottelemassa mustikkapensaikon alimpien oksien varrella kasvavia marjoja. Nappaus tulisi olemaan helppo, hiiren selkä oli kissaan päin. Naaras ponnisti loikkaan ja nappasi hiiren kynsiinsä. Jyrsijä ei ehtinyt räpiköimään ulos saalistajansa otteesta, vaan kuoli miltei heti kun tuon kynnet puhkaisivat eläimen ihon ja keuhkoputken. Hän otti jyrsijän suuhunsa ja tunsi ihanan lämpimän veren maun kielellään. Tummanharmaa kissaneiti ravisteli läpimäräksi kastunutta turkkiaan ja venytteli takajalkojaan, joiden lihaksia ei ollut kunnolla ehtinyt lämmitellä ennen hyppyä. Hän hautasi hiiren marjapensaikon alle ja käveli sitten vuoristopolulle etsimään klaanitovereitaan. Kiurusaran kellanruskean turkin sinisilmä huomasi miltei heti. Tuo oli jäänyt tuijottamaan kohtaa vuoristopolulla, minne asti Tuhkakajo ei nähnyt. Toivottavasti soturitar oli myös saanut saaliseläimen hajusta kiinni ja nyt vaanisi sitä eikä muuten vain tuijottaisi eteensä. Nuori soturi kurkotti kaulaansa nähdäkseen kauemmas, kohtaan missä vuoristo loppuu ja metsä alkaa. Hän etsi katseellaan Paarmahehkua ja Kotkasumua, mutta kumpaakaan soturia ei tuntunut näkyvän. Sitten, yhtäkkiä naaras näki vilaukselta pienen oravan ruskean hahmon. Eläin oli pinkaissut juoksuun kivirykelmän luota ja katosi Tuhkakajon näkökentästä, kun puiden lehdet peittivät polun mille eläin oli juossut. Paarmahehkun musta hahmo oli vain ketunmitan oravan perässä ja katosi silmänräpäyksessä samaan suuntaan kiitäen.
*Toivottavasti Paarmahehku saa oravansa kiinni!* Tummanharmaa kissa ajatteli ja siristi silmiään nähdäkseen sateen harmaan verhon välistä kauemmas ympärilleen. Kotkasumua ei vieläkään näkynyt missään, mihin asti soturi oli oikein lähtenyt?

//Paarma? Sori, etten keksinyt parempaa jatkettavaa x)

Tähtitassu nostaa katseensa maasta kuullessaan Ketunkynnen kutsuvan häntä parantajien pesän ulkopuolelle. Parantajaoppilas nosti katseensa maasta ja huomasi kiertäneensä ympyrää pesässä vaikka kuinka kauan stressatessaan ensimmäistä kokoontumistaan ja maaha oli muodostunut jo heikko painauma... Hän käveli pesästä ulos lämpimään, mutta todella kosteaan iltaan ja tunsi sydämensä käyvän kurkussaan nähdessään Sulkatähden astelevan ulos omasta pesästään. Päällikkö venytteli syvään, asteli lairin aukeamalle ja hypähti Seinämäkivelle. Ilman kutsuakin olisi varmasti voitu tämä kokous aloittaa, sillä suurin osa nummiklaanilaisista oli malttamattomina jo leiriaukealla odottamassa ja kuulemassa ketkä tänä yönä pääsisivät kokoontumiseen. Hopeanharmaa naaras kuitenkin kajautti ilmoille klaanikutsun ja kaikki saapuivat ripeästi paikalle, joten hän pääsi aloittamaan: "Nummiklaanilaiset! Seuraavaksi luettelen mukaani tämän yön klaanien kokoontumiseen tulevat kissat. Otan mukaani Yötuulen, Tähtitassun, Kaniinisydämen, Kuurahohteen, Varjokukan, Timaliviiksen, Punakynnen, Naavasulan, Havukuikan, Koivuturkin, Tuulitassun, Tiikeritassun ja...", Sulkatähti antoi katseensa kiertää nummiklaanilaisissa...
"Ja Kanervatassun." Tähtitassun kasvoilla välähti hämmennys ja ilo, kun hän kuuli oman nimensä heti listan etunenässä, mutta parantajaoppilaan ilme vakavoitui nopeasti. Hän kääntyi katsomaan Ketunkynttä kysyvänä.
"Etkö sinä tule mukaan kokoontumiseen?" Viirullinen naaras kysyi.
"Jään seuraamaan Liekkitaivaan oloa, kyyn myrkky ei onneksi mitään muuta tehnyt kun vain ärsytti haava-aluetta, mutta haluan pitää huolen siitä ettei varapäälliköllemme käy mitään hänen hoitojaksonsa aikana", vanhempi parantaja vastasi ja viittoi hännällään leirin sisäänkäynnille, mihin mukaan valitut kissat kerääntyivät valmiina lähtöön. Yötuuli oli heidän seurassaan ja viittoi Tähtitassua tulemaan paikalle.
"Vien sinut sitten ensimmäiseen parantajien kokoontumiseen, mutta tämän yön olet Yötuulen vastuulla", Ketunkynsi naukaisi ja kääntyi kävelläkseen heidän pesälleen. Parantajaoppilas käveli nuoremman parantajan eteen, vilkaisten vielä kerran nopeasti taakseen ja näki ruskeaoranssin kissan juttelevan parantajien pesän suuaukolle saapuneen Liekkitaivaan kanssa. Sitten Sulkatähden lähtökäskyn jälkeen nummiklaanilaiset sukelsivat toistensa perässä sisäänkäyntitunneliin ja pinkaisivat juoksuun ulos päästessään, suuntana nummet, joiden läpi pääsisi Neljän virran tammelle.

Tähtitassu juoksi klaanitovereidensa joukossa kohti Neljän virran tammea. Kun he viimein saapuivat suuren tammen luokse, kaikki litimärkinä kaatosateen takia, huomasi parantajaoppilas paikalla olevan jo monta kissaa, kaikkien katseet heissä. Oliko Nummiklaani saapunut paikalle viimeisenä? Sulkatähti komensi heidät pysähtymään ja viirullinen naaras seisahtui aivan joukon reunimmaiseksi, niin että näki kaiken. Hän katseli muita kissoja itsevarma hymy kasvoillaan. Mustaharmaa kissaneiti pudisti turkkiaan ja kohotti katseensa, tämä olisi hänen tilaisuutensa näyttää kuinka kypsän ja hyvinkäyttäytyvän parantajaoppilaan olivat Nummiklaanin parantajat seuraajakseen valinneet. Vihersilmä vilkaisi kärjessä olevia Sulkatähteä ja Yötuulta. Hän oli hyvässä asemassa, ja pystyi kuvittelemaan kuinka vanhempana, parantajanimen saaneena hänkin seisoisi joukon kärjessä päällikön ja varapäällikön vierellä. Pian hopeanharmaa naaras rikkoi piinaavan hiljaisuuden ja tokaisi: "Menoksi sitten!"

"Kanjonin kissat, päätättekö antautua, vaiko kuolla?" Neulastassu murisi ja katseli viiruuntunein silmin edessään seisovia Toivetassua, Yötassua, Kaikutassua ja Kuutassua, jotka olivat vierekkäin seisomassa vanhempaa pesätoveriaan vastapäätään, jokainen taisteluvalmiudessa. Ulkona ropiseva kaatosade ei tuntunut haittaavan nuorten oppilaiden leikkiä.
"Emme antaudu!" Yötassu ulvoi. Sinitassu käänsi katseensa oppilaiden pesän suuaukolta, missä itse istui sateelta suojassa, mustaturkkisen oppilaan suuntaan. Hän olisi mielellään lyöttäytynyt naaraiden mukaan, mutta oli pidättäytynyt, kun tajusi tämän olevan jonkinlainen klaanikissojen kaukaisesta historiasta kaivettu tapahtuma, minkä mukana oppilaat leikkivät. He olivat kukin tunnettuja hahmoja historiasta, ja silloin kun pentutarhassa oli muille pennuille kerrottu kanjonin historiallisista tapahtumista, oli ruskeamerkkisen oppilaan emo kertonut, millaista oli elämä kaksijalkalassa.
"Kuutamoklaani ei antaudu koskaan!" Toivetassu huusi. Sinitassu luimi korviaan. Hän ei mitenkään kehtaisi mennä kysymään lupaa mukaan lyöttäytymiseen, kukaan ei varmasti jaksaisi kertoa valkoturkkiselle naaraalle minkälaista hahmoa hänen kuuluisi esittää ja mikä tuon kohtalo oli ollut.
"Kuten Ruusutähti jo sanoi, emme antaudu!" Kaikutassu ulisi ja Kuutassu naukui: "Puroklaani ei antaudu, ei ikinä." Sinisilmä näki, että Neulastassu heilautti häntäänsä puolelta toiselle ja kuuli tuon ilkeän naurun.
"Siinä tapauksessa, VALMISTAUTUKAA KAIKKI KUOLEMAAN!" Hän ulvoi ja pian leiriaukio täyttyi leikkitappelulla. Sinitassun teki mieli heittäytyä mukaan taisteluun, mutta oli hämillään siitä kenen puolella tässä leikissä hänen pitäisi olla. Muut oppilaat näyttivät kyllä sokeina kamppailevan toistensa kimpussa, hän näki vilaukselta kuinka Toivetassu ruoski hännällään Neulastassua ja Yötassu taisteli Kaikutassua vastaan. Sitten ruskeamerkkinen oppilas näki Kuutassun, tuo taisteli Toivetassun rinnalla Neulastassua vastaan. Naaraat tuntuivat vain siirtyvän lähimpänä olevan oppilaan kimppuun ja päästivät iloiselta kuuluvia sihahduksia ja ulvaisuja suustaan. Sinitassu ehti nousemaan vain ylös, saadessaan kerättyä tarpeeksi rohkeutta kysyäkseen pääsisikö mukaan leikkiin, kun Nummipyörre, Kuutamoklaanin varapäällikkö, ravasi heitä kohti tiukka katse kasvoillaan.
"Ja joka ikinen teistä menee nyt takaisin oppilaiden pesän lämpöön. Miten teidän olisi tarkoitus osallistua tuleviin partioihin jos tässä säässä riehumisen takia saatte kaikki viheryskän?" Vaaleanruskea naaras murisi ja väräytti korvaansa varmasti tympääntyneenä siitä että oli joutunut astumaan kaatosateeseen hillitäkseen oppilasjoukon. Sinitassu suorastaan työnnettiin pesän sisälle muiden oppilaiden toimesta, ja hän toivoi, että Nummipyörre oli kuullut hänen huutaman anteeksipyynnön.

Tihkutäplä tunsi havahtuvansa hereille, kun jäätävä vesipisara osui hänen niskaansa. Naaras puristi itseään tiukemmin kerälle ja koitti puristaa silmiään kiinni saadakseen edes hiukan lisää unta, mutta sammalpedin kylmä märkyys pakotti hänet lopulta luovuttamaan ja avaamaan keltaiset silmänsä väsyneenä. Soturi suki laiskasti kylkeään ja kapusi sitten jaloilleen hämärässä. Naaras sävähti, kun hänen käpälänsä upposi vettä keränneeseen sammaleeseen, joka vielä muutama päivä sitten oli ollut pehmoinen ja kuiva, täynnä tuttua metsän ja pihkan tuoksua.
”Vuotaako tämä pesä...” Tihkutäplä mumisi pohdiskelevasti satunnaisten pisaroiden ripsiessä hänen selälleen, ja lähti loikkimaan ulos. Aamun varhaisuutta ajatellen yllättävän moni hänen soturitovereistaan oli jo jalkeilla. Kissoja oli kerääntynyt leirin laitamille, paksuimpien kuusien juurille ja pesien edustoille. Kivisydän kiskoi oravaa tuoresaaliskasaa peittävien saniaisten alta ja räpäytti silmiään Tihkutäplälle kävellessään ohi kohti klaanivanhimpien pesää. Tihkutäplä hymyili vastaukseksi ja ravisteli sitten turkistaan siihen kertyneet pisarat. Tähyillessään taivaalle soturi näki tumman pilvikerroksen.
#Ei sentään sada aivan kaatamalla, joten partiot pääsevät lähtemään. Välillä auringonpaistekin olisi kyllä kiva#, naaras ajatteli, ja luikki leirin laitamaa pitkin etsien kissoja, joita voisi pyytää korjaamaan kanssaan pesän vuotavaa kattoa. Nähdessään Salamaviillon, Kaamosyön ja Hämäräaskeleen loikoilemassa rosokaarnaisen kuusen juurilla lähellä klaanivanhimpien pesää, Tihkutäplä tassutteli varovaisesti sisaruskolmikkoa kohti.
”Sotureiden pesä taitaa vuotaa”, harmaakuvioinen naaras naukui reippaasti kolmen klaanitoverinsa edessä. Istuva Kaamosyö suki tuuheanvalkoista turkkiaan ja vilkaisi häntä kulmiensa alta.
”Nytkö vasta huomasit?” Salamaviilto hymähti ivallisesti, ennen kuin kietoi häntänsä tiukemmin ympärilleen, äkäinen ilme kasvoillaan.
”En ole saanut kuuhun nukuttua tuon kirotun sateen takia.”
”Olisikin jo aika, että joku paikkaisisi sen vuodon”, Hämäräaskel tokaisi ja katsoi Tihkutäplään meripihkasilmillään.
”Sitä minäkin oikeastaan ajattelin”, Tihkutäplä naukui helpottuneena, kun hänen asiansa tuli esille noin vain, vaikka jostain syystä kiusaantuneisuus poltteli hänen poskiaan.
”Haluaisiko joku teistä tulla auttamaan?”
Kaamosyö ja Salamaviilto vaihtoivat katseita Hämäräaskeleen vilkaistessa taivasta. Tummanharmaa kolli kampesi itsensä jaloilleen.
”Minä voin tulla. Lupauduin metsästyspartioon, mutta se ei lähde vielä hetkeen”, kolli totesi ja loikkasi sisarustensa välistä.
”Ja mieluummin tekisin jotain järkevää kuin makaisin täällä toimettomana.”
”Kiitos”, Tihkutäplä hymähti ja heilautti häntäänsä hyvästi Kaamosyölle ja Salamaviillolle, ennen kuin pyrähti jo sotureiden pesää kohti lähteneen Hämäräaskeleen perään. Kolli pysähtyi pesän suuaukolle töksähtäen, ja Tihkutäplä kerkesi hänen rinnalleen, kun Nummipyörre astui esiin hämärästä turkki vielä nukkumisen jäljiltä sekaisin. Varapäällikkö katsahti kahteen soturiin, ja Tihkutäplä aisti Hämäräaskeleen jähmettyvän vierellään.
”Huomenta Nummipyörre!” Tihkutäplä naukui pirteästi ruskealle naaraalle, joka nyökkäsi pienesti.
”Me ajattelimme korjailla vähän sotureiden pesää.”
Siron, valkeakäpäläisen naaraan meripihkaiset silmät loistivat.
”Hyvä ajatus, se tuleekin tarpeelliseksi. Ottakaa vapaasti lisää kissoja mukaan auttamaan, jos siltä tuntuu.”
Tihkutäplä huomasi Hämäräaskeleen korvien kääntyilevän, kun tumma kolli kuunteli varapäällikön sanoja suu tiukkana viivana.
”Selvä, teemme niin”, Tihkutäplä naukui ja nyökkäsi vielä korkea-arvoiselle naaraalle, joka lähti loikkimaan kohti leirin keskustaa, jossa hän päivän partiot usein jakoi. Tihkutäplän käpäliä kutkutti, kun naaras tunsi olevansa jonkinlaisen tärkeän työryhmän johdossa varapäällikkönsä nimittämänä.
Hämäräaskel oli kääntynyt katselemaan käpäliään mietteliäänä.
”No, lähdetäänkö ensin etsimään uusia oksia ja havuja?” Tihkutäplä naukui herättääkseen hänet ajatuksistaan.
Hämäräaskel nyökkäsi ja vilkaisi aukiolle silmät viiruina.
”Etsitkö apulaisia?” Tihkutäplä naukui ja mietti, kuka aukioilla olijoista olisi näppärä tassuistaan.
”Kävisikö Kuiskauspyyntö?” tummanharmaa kolli ehdotti ja ravisteli turkistaan enimmät pisarat pois. Tihkutäplä tirskahti ja lämmin hymy levisi naaraan kasvoille, kun tuo oli näkevinään Hämäräaskeleenkin naamalla pienen hymynkareen.
”Se kissa tuskin kuuntelisi kenenkään ohjeita ja loppujen lopuksi pesä olisi vielä huonommassa kunnossa.”
”Totta. Hopeaviimakin näyttää joutilaalta.”
”Hyvä, mennään kysymään häneltä.”

Tihkutäplä punoi yhteen hänen ja Hämäräaskeleen kokoaman partion löytämiä pesäntekotarpeita, ja kiinnitti ne sotureiden pesän kattoa vasten limittäin niin, että oksien väliin jäisi mahdollisimman vähän tilaa vedelle päästä läpi. Harmaa naaras huokaisi ja kyyristyi poimimaan lisää oksia, kun hän näki näki sivusilmällään vilauksen Laikkutassusta, joka oli tuonut lisää havuja ja kadonnut taas saniaisten sekaan muutaman pesätoverinsa kanssa. Näky sai Tihkutäplän hymähtämään tyytyväisenä ja vilkaisemaan Hämäräaskeleeseen, joka näytti syventyneen jälleen oman mielensä syövereihin.
”Tarvitsevatkohan muut pesät korjausta?” Tihkutäplä naukui.
”Jos nämä rankkasateet jatkuvat, ei ole takuuta siitä, että nytkään kuivat pesät pysyvät sellaisina pitkään.”
Hämäräaskel nyökkäsi hitaasti.
”Nummipyörrettä voisi pyytää järjestämään lisää korjauspartioita”, kolli naukui ja nappasi havunoksan Tihkutäplän vierestä. Hopeaviima ja Oksakatse korjasivat sotureiden pesän toista puolta, ja Tihkutäplä kuuli heidän keskustelunsa hyvin etäisesti sateen ropinan läpi.
”Olisinko minä sinusta hyvä varapäällikkö?” Hämäräaskel töksäytti. Tihkutäplä ujutti oksanhaaran toisen alle käpälällään, ja vilkaisi soturitoveriaan silmät laajentuneina.
”Toki.” Hämäräaskel oli ahkera ja luotettava. Tihkutäplä ei ollut nähnyt hänen koskaan luistavan velvollisuuksistaan. Jokin kysymyksessä oli kuitenkin luonut outoa sähköä kosteaan ilmaan, eikä Tihkutäplä voinut olla tuntematta jännittyvänsä, kun näki miten kamalan vakava ilme Hämäräaskeleen kasvoilla oli.
”Parempi kuin Nummipyörre?”
Tihkutäplä tunsi jähmettyvänsä silmänräpäykseksi meripihkasilmien odottavan katseen alla.
”En oikein osaa vertailla”, Tihkutäplä myönsi kiusaantuneena.
”Nummipyörre on ainoa varapäällikkö, jonka olen tuntenut.”
”Varistähti ei ole vieläkään antanut minulle oppilasta”, Hämäräaskel jatkoi kylmästi.
”Joten siihen vielä pitkä aika.”
#Mihin?# Oli, kuin kylmä pisara olisi valunut pitkin Tihkutäplän selkää. Naaras katsahti kolliin ihmeissään.
”Sinä olet varmaan suunnitellut tätä paljon”, naaras naukui ja punoi kuumeisesti havuja tiukemmin yhteen. Hämäräaskel nakkeli niskojaan.
”Oppilaista puheen ollen… mistä ihmeestä me saamme sotureiden pesään kuivia sammalia?” Tihkutäplä naukui äänensävyllä, jonka toivoi keventävän ilmaa.
”Eiköhän niitä vielä jostain juurikosta löydy”, Hämäräaskel vastasi hajamielisesti ja jatkoi pesän katon työstämistä. Tihkutäplä hymähti osoittaakseen, että oli samaa mieltä, ja syventyi itsekin työhön. Naaras tunsi oudon piston sydämessään. Jostain syystä hän vain halusi käpertyä Hämäräaskeleen viereen ja lohduttaa häntä, tietämättä edes mitä lohduttamisen syytä kollilla oli.
”Siirretäänkö sitten sammalpedit taas vierekkäin?” Tihkutäplä ehdotti toiveikkaana ja vilkaisi pesätoveriaan. Hämäräaskel nyökkäsi ja jatkoi touhujaan sanattomasti.

Puropentu käveli rinnakkain sisarensa Solinapennun kanssa kohti Seinämäkiveä. Sulkatähti oli taas kerran kutsunut klaanin koolle nimitysseremoniaa varten. Kollipentu oli innoissaan, vaikka tiesi hyvin ettei tämä ollut häntä varten, hänen oppilasnimitykseensä olisi vielä kaksi kuuta aikaa. Tämä olisi ruskearaidallisen kissan ensimmäinen soturinimitys ja hän halusi palavasti nähdä kuinka oppilas astuisi uljaasti aikuisuuteen ja saisi soturinimen. He kävelivät Viiksihännän pentujen seuraan ja tummanharmaa kissa joutui kurottelemaan kaulaansa nähdäkseen päällikkönsä katsovan alas nummiklaanilaisiin. Hänen isänsä istui maassa olevalla kivellä, mustien laikkujen maaten hänen oranssien silmiensä alapuolella. Puropentu ei tiennyt mitä Liekkitaivaalle oli käynyt, hän tiesi vain että varapäällikkö oli viettänyt muutaman päivän parantajilla luuklaaninlaisten kanssa yhteenoton jälkeen.
"Viherlehti lähenee pikkuhiljaa loppuaan ja me kaikki varmasti toivomme, että pääsisimme vielä nauttimaan lämpimistä päivistä näiden koleiden ja kosteiden sijaan. Meille on nyt kuitenkin annettu syytä iloon, näiden harmaiden päivien keskele. Valkotäplä on ilmoittanut olevansa tiineenä ja kertonut muuttavansa pentutarhaan tänäiltana. Toivon, että hänen ystävänsä ja vanhat oppilaansa auttavat häntä asettumaan mahdollisimman mukavasti uuteen pesään", Sulkatähti sanoi rauhallisesti. Kissat Puropennun ympärillä naukuivat onnitteluja Valkotäplälle, joka yritti hymyillä, mutta tuon hymy ei näyttänyt yltävän luottosoturittaren silmiin asti.
"Sen lisäksi minulla on kunnia nimittää uusi soturi joukkoomme. Saarnihäntä, onko Hopeatassu mielestäsi valmis?" Päällikkö kysyi soturilta, joka nyökkäsi.
"Hopeatassu, astuisitko eteenpäin?" Sulkatähti pyysi ja seurasi katseellaan kuinka Hopeatassu asteli Saarnihännän viereltä Seinämäkiven alle.
"Minä Sulkatähti, Nummiklaanin päällikkö pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on työskennellyt rankasti oppiakseen jalot lakinne, jalot tapanne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi", hopeanharmaa naaras julisti ja Puropentu pörhisti turkkiaan jännityksestä.
"Hopeatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania, vaikka henkesi uhalla?" Sulkatähti kysyi ja Hopeatassu nyökäytti päätään.
"Lupaan", hopeajuovainen oppilas vastasi.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Hopeatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeakaikuna. Arvostamme ystävällisyyttäsi ja uskollisuuttasi ja sinut hyväksytään Nummiklaanin täydeksi soturiksi", päällikkö sanoi ja Puropentu seurasi haltioituneena kuinka hopeanharmaa naaras pudottautui Seinämäkiveltä ja asteli Hopeakaiun eteen, koskettaen kuonollaan vastanimitetyn soturin otsaa. Valkoturkkinen naaras nuolaisi Sulkatähden lapaa kunnioituksen osoituksena ja leiriaukio raikui: "Hopeakaiku, Hopeakaiku!" Myös Puropentu yhtyi onnitteluhurrauksiin.
Päällikkö odotti, että kissat hiljentyisivät ja julisti sitten: "Tapoihimme kuuluu, että vastanimitetty soturi istuu nimitysyönsä yksin vartiossa, sanomatta sanaakaan. Käykää onnittelemassa Hopeakaikua nyt sillä auringon laskun jälkeen hän aloittaa vartiovuoronsa."