Aamuaurinko oli porottanut koko päivän kuumana ja suurin osa Nummiklaanista oli lähtenyt pakoon leirinsä paahtavaa kuumuutta ulos nummille. He eivät olleet levittäytyneet kamalan laajalle alueelle, pennut ja oppilaat eivät näe varjoisista paikoista välittäneet vaan leikkivät porottavan auringon alla, kun taas vanhemmat kissat olivat piiloutuneet kanervikoiden ja kivirykelmien varjojen alle. Leijonakynsi suki turkkiaan lähellä päällikköä ja vanhempaa parantajaa Ketunkynttä.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen", kuiskasi Sulkatähti ja katsoi taivasta, joka punersi nousevan auringon valossa.
"Tähtiklaani, anna jokin vinkki", mumisi päällikkö itsekseen.
"Liekkitaivas sanoi, että näki saman unen", naukui Ketunkynsi. Leijonakynsi höristi korviaan. Miten Liekkitaivas olisi saanut viestin Tähtiklaanilta, päällikön sijasta?
"Eli se ennustus liittyy jotenkin häneen...", Sulkatähti kuiskasi kauhistuneena. Soturi sihahti ja nousi jaloilleen kävelläkseen kauemmaksi kahden naaraan keskustelusta, hän ei voinut ymmärtää kuulemaansa. Heidän varapäällikkönsä, joka oli syyllisenä Leopardilaikun karkoitukseen olisi nyt Tähtiklaanin valitsema kissa, vaikka tuo oli mennyt ja rikkonut soturilakia, ei ainoastaan hankkimalla erakkokumppanin vaan myös täyttämällä heidän klaaninsa sekaverisillä pennuilla. Miten Tähtiklaani oli hänet valinnut? Kollin katse osui Tähtitassuun, klaanin nuorimpaan oppilaaseen, joka oltiin valittu nyt kolmanneksi parantajaksi. Miksi Ketunkynsi ja Yötuuli olivat valinneet hänet oppilaakseen? Naaras ei ollut lähelläkään Nummiklaaniveren omistamista ja tuskin ymmärsi yhtään mitään klaanien tavoista.
"Kettu!" Hänen klaanitoverinsa ulvahdus havahdutti Leijonakynnen ajatuksistaan. Soturi pyörähti ympäri nähdäkseen Hopeatassun ja Peippostassun juoksevan henkensä edestä kitukasvuisten puiden luota, ja heidän perässään löntysteli juuri ja juuri täysikasvuinen kettu. Pentu, joka oli luultavasti eksynyt tai vieroitettu pentueestaan juuri. Nuoret ketut olivat yleensä pelokkaita ja välttelivät usein partioita, nyt tuosta piirteestä ei ollut tietoakaan ja kolli valmistautui hyökkäykseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ponnistaa hyppyyn, kun kissoja oli jo petoeläimen kimpussa. Kermanvaalea kissa ajatteli ettei häntä tarvittaisi vielä siinä kamppailussa ja hän kääntyi katselemaan ympärilleen. Klaaninvanhimmat kiiruhtivat kuningattarien ja noiden pentujen jäljessä leiriin suojaan, nuorempien oppilaiden auttaen pentujen kaitsemisessa. Vanhemmat oppilaat olivat jääneet taka-alalle seuraamaan tilannetta ja paikalla olevat soturit tekivät vuorotellen hyökkäyksiä kettua kohti. Yhtäkkiä petoeläin saikin tarrattua Sulkatähden kaulasta ja puristi leukojaan yhteen. Leijonakynsi kuuli rusahduksen ja taistelu-ulvauksen kera hyökkäsi ketun kimppuun. Petoeläin päästi irti päälliköstä, mutta kävi sitten soturin päälle. Hän tunsi kipua vasemmassa korvassaan, mutta ei antanut sen häiritä vaan raapi, potki, puri ja sähisi. Kolli pääsi irti ketun otteesta ja etsi katseellaan hopeanharmaata naarasta. Nähdessään tuon hän pysähtyi paikoilleen. Vasemmasta korvasta vuosi verinoro pitkin kermanvaalean kollin kasvoja, mutta hänen silmissään oli kumma pilke kun hän katsoi maassa vuotavaa Sulkatähteä. Vihersilmä katseli voitonriemuisena ympärileen, adrenaliini virtasi kohisten hänen suonissaan ja Leijonakynsi tunsi sen vahvistavan hänen olemustaan. Päällikkö oli viimeinkin menettänyt viimeisen henkensä! Nyt hänen ja Leopardilaikun pitäisi vain surmata Liekkitaivas ennen kuin tuo pääsee Tulikammiolle hakemaan henkensä.
*Yksi pieni puraisu ja elämäni piina olisi lopullisesti poissa.* Soturi myhäili kostoa mielessään.
Leijonakynsi siristi silmiään huomatessaan Sulkatähden yskähtävän ja nostavan heikosti päätään maasta. Miten tuo naaras ei voinut suostua lähtemään Tähtiklaaniin? Kettu oli luikkinut pois näköpiiristä saadessaan tarpeeksi myllytyksestä, mitä nummiklaanilaiset olivat tarjonneet ja nyt paikalle saapuneet kolme parantajaa Ketunkynsi, Yötuuli ja Tähtitassu pujottelivat haavoittuneiden kissojen välissä.
"Hoidetaanpas sinut kuntoon", Yötuuli maukui saapuessaan soturin luokse hämähäkinseitin kanssa ja alkoi painella sitä kollin haavoja vasten.

Tammisydän räväytti silmänsä auki ja ravisti päätänsä. Hän oli ollut leirin laitamilla puoliksi unessa ja muistellut alkuansa ja miten hän oli Puroklaaniin päätynyt. Soturitar katsoi taivasta ja huokaisi: "Voi emoni, miten oikein voit nykyään?" Hän ei ollut nähnyt Hopeaviimaa siinä kokoontumisessa, mihin oli yhden ainoan kerran Puroklaanissa asuessaan päässyt. Vaikka naarasta pelottikin mennä näyttämään naamaansa kokoontumisissa kuutamoklaanilaisille, jos nuo vaikka tunnistaisivat hänet, halusi oranssiturkkinen kissa siltikin nähdä emonsa. Sitten hänen ajatuksensa sumeni ja tuntui kuin hänen sydämensä tilalla olisi ollut vain musta, Pimeydenmetsän kissojen asettama kivi. Nälkä ja jano mitä Tammisydän oli vain hetkeä aikaisemmin tuntenut olivat tiessään, nyt tilalla oli vain katkeruus ja viha. Viha Villituulta kohtaan.
*Villituuli... Minä kostan tämän sinulle vielä. Ja silloin tulet katumaan sitä hetkeä kun käskytit minut ja Hallatassun kanssasi metsälle!* Hän ajatteli ja upotti kynsiään leirin hiekkapohjaan.
"Tammisydän, menisitkö mukaan Punalehden johtamaan rajapartioon?" Soturitar kuuli Hiiriturkin maukuvan. Hän käänsi päätään ja näki varapäällikön seisovan noin ketunmitan päässä.
"Selvä, kyllä se käy...", oranssiturkkinen naaras naukaisi raidalliselle kissalle ja päästi ison haukoituksen.
"Olet näköjään väsynyt, voin kyllä valita toisenkin rajapartioon...", vaaleanruskea naaras aloitti, mutta Tammisydän nousi jaloilleen, keskeyttäen tuon lauseen.
"Ei, pystyn kyllä menemään!" Soturitar naukui ja lähti etsimään Punalehden partiota, kävellen pois Hiiriturkin luota.
"Kenetköhän muut on valittu rajapartioon?* Naaras mietti ja asteli sotureiden pesän ohi, yrittäen kurkata sisälle saadakseen selville ketkä sotureista olisivat vielä nukkumassa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt näkemään sisään, kun oranssiturkkisen kissan näkökentän tavoitti Punalehti, joka istuskeli aukiolla. Hän kiiruhti tuon luokse ja nyökkäsi tervehdyksenä.
"Tulen kanssasi rajapartioon", Tammisydän naukaisi. Luottosoturitar nyökkäsi ja nousi jaloilleen.
"Voitkin käydä hakemassa Leskenlehden niin minä haen Jokitassun. Olemme tänään neljästään", punaruskea naaras mutisi ja lähti oppilaiden pesälle. Soturitar luimi korviaan, Punalehti oli yksi niistä kissoista joka oli ollut hänen klaaniin liittymistä vastaan eikä selvästi vieläkään pitänyt hänestä. Eikä asiaa helpottanut se että Leskenlehti sattui olemaan yksi toinen Puroklaanin jäsenistä, joka hyvin kärkkäästi ja kovaäänisesti esitti mielipidettään siitä ettei klaaniin kuulu sen ulkopuolella syntyneet kissat. Tästä rajapartiosta tulisi varmasti ratkiriemukas. Oranssiturkkinen naaras käveli takaisin sotureiden pesälle ja astui sen pimeyteen. Hän oitis huomasi Leskenlehden vaaleanharmaan turkin ja alkoi tökkimään sitä.
"Herää, tulet rajapartioon", Tammisydän naukui.
"Mitä? Ai rajapartioon? Selvä", vaaleanharmaa soturitar naukui tokkuraisena, nousi pystyyn ja käveli aukiolle. Oranssiturkkinen soturitar käveli klaanitoverinsa perässä Punalehden ja Jokitassun luo, toivoen Tähtiklaanilta rauhallista rajapartiota.

//Susitassun alkutarina ennustusjutskaan


Makasin tylsistyneenä oppilaiden pesässä. Halusin tehdä jotain. *Voisin lähteä saalistamaan*,tuumin. Kävelin rauhallisesti pois leiristä. Minä en kuitenkaan jaksanut saalistaa koska olimme jo Täpläliidon kanssa käyneet taisteluharjoituksissa tänään. Päätin ottaa torkut,joten istahdin ja liu’utin kylkeni maahan. Laskin pääni käpälien päälle ja nukahdin. Unessa joku vaaleanharmaan,tummanharmaan ja mustan kirjava kissa tuli luokseni. ”Olen Tummakajo”,kissa esitteli itsensä. Huomasin että kollin turkissa vilisi tähtiä,omassa tuhkanharmaassani ei. En siis ollut kuollut. ”Susitassu,”sanoin hieman epäluuloisesti sillä en ollut varma oliko tämä totta sillä tämä voisi olla vain mieleni kepponen. ”Sinut on valittu,joten kuuntele tarkkaan:Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen”,Tummakajo lausui. Pääni meni pyörälle. ”Selvä mutta mitä tuo tarkoittaa?”kysyin. Uneni alkoi kuitenkin hiipua. Ärsyynnyin. Nyt en saanut vastausta.


//Susitassu menee niitten neljän joukkoon.

Taistelu oli ohi ja Luuklaani oli paennut Kuutamoklaanin leiristä. Jääsilmä oli poistunut jo aikaisemmin ja käveli nyt kauemmas Kuutamoklaanin reviiristä, sillä tiesi että hänen klaanitoverinsa halusivat saada hänet kynsiinsä, vaikka missä soturitar olisi. Naaras hiippaili Vuoristoklaanin rajaa pitkin kauemmas Kuutamoklaanin rajasta ja maisteli ilmaa vuoristoklaanilaisten sekä luuklaanilaisten tuoksujen varalta. Sitten jokin kaatoi hänet kumoon ja punaoranssiturkkinen kissa näki Ohramyrskyn.
"Anna armoa!" Jääsilmä maukui hädissään. Varapäällikön kasvoilla paistoi aavistuksen verran hämmennys.
"Mitä sinä oikein selität? Tule auttamaan vahingoittuneiden kuljettamisessa!" Mustaturkkinen naaras naukaisi ja päästi irti soturittaresta. Punaoranssiturkkine naaras huokaisi helpotuksesta, kuitenkin yrittämättä olla näyttämättä sitä Ohramyrskylle. Hän oli ollut aivan varma siitä, että joku oli huomannut sinisilmän aikaisen lähdön taistelusta ja halusi nyt rankaista häntä siitä.

Liekkisydän makasi maassa ja Jääsilmä oli joutunut raahaamaan tuota niskanahasta koko matkan Neljän virran tammelta Luuklaanin parantajan pesään asti. Kun he olivat viimein saapuneet Mustakipinän pesään, huomasi soturitar että melkein puolet luuklaanista olivat seuranneet heitä ja ängenneet pieneen parantajan pesään. Hallaroiske oli käynyt naaraan viereen makaamaan, niin että hän tunsi tuon turkin kyljessään ja tympääntyneenä alkoi sukia omaa turkkiaan siistimmäksi. Pesässä ei todellakaan ollut tilaa niin monelle kissalle mitä siellä nyt oli. Mustakipinä saapui viimeinkin punaoranssiturkkisen kissan luokse ja alkoi painelemaan hämähäkinseittiä hänen haavoilleen ja antoi sinisilmälle unikonsiemeniä kipua turruttamaan. Parantaja katsoi Jääsilmää outo pilke silmissään, mutta kääntyi sitten puhuttelemaan muuta pesää.
"Pärjäilkää sen aikaa kun käyn hakemassa hunajaa", kolli maukui. Mustavalkean kissan kadottua täytti muiden luuklaanilaisten puheensorina pesän ja soturitar painoi päänsä alas tuskastuneena.
"Jääsilmä, haluatko että haen meille syötävää?" Matukka kysyi hieman nolostuen kävellessään punaoranssin naaraan luokse. Kuolontähden luottosoturi ei näyttänyt olevan kamalan pahasti vahingoittunut, tuon otsaa halkoivat kynnen jäljet ja lavat olivat aivan ruvella.
"Kyllä se käy", Jääsilmä kuiskasi, sillä ei jaksanut puhua yhtään voimakkaammalla äänellä. Soturitar oli niin lopen uupunut ettei jaksanut edes pilkata kollia tuon käytöksen takia.
"Haluatko mitään Hallaroiske?" Matukka kysyi varovasti punaoranssin naaraan vieressä makaavalta soturittarelta.
"En tarvitse mitään, syökää te vain", Hallaroiske maukui ja kääntyi irvistellen toiselle kyljelleen.

Tuhkakajo huokaisi helpotuksesta pyörittäessään viimeisen märän sammalpallon ulos parantajien pesästä. Kokoontumisen jälkeisenä päivänä vuoristossa ei ollut satanut ollenkaan, mutta joka päivä sen jälkeen ei taivas antanut hetkeäkään rauhaa kaatosateelleen. Vesi lammikoitui ja valui leirin suuaukosta sisään, suoraan suuaukkoa lähimpiin oleviin pesiin eli parantajien ja oppilaiden pesiin. Nuori soturi oli tarjoutunut auttamaan Taivasliljaa ja tuon oppilasta ensin nostamalla kaikkia lattialla säilytettäviä yrttejä korkeammalle, sitten kuivaamalla lattian ja asettelemalla sammalvuoren suuaukolle, että vesi imeytyisi kasviin pesään valumisen sijaan. Naaras meni tuoresaaliskasalle ja otti itselleen ja Taivasliljalle lulurastaan, Opaalitassulle hän valitsi hiiren. Tuhkakajo oli mielellään lupautunut myös syömään naaraiden seurassa ja tarjoutui hakemaan heille ruokaa. Kun hän meni takaisin parantajan pesään, antoi nuori soturi hiiren parantajaoppilaalle.
"Tuhkakajo, mikä on vointisi? Olet viettänyt koko päivän kanssamme vedessä kävellen, pelkään että olet saattanut vilustua. Onko päänsärkyä, tai nuhaista oloa?" Parantaja kysyi tummanharmaalta naaraalta ottaessaan laulurastaan tassujensa väliin.
"Ihan hyvä, ei tunnu mitenkään normaalista poikkeavalta", Tuhkakajo maukui ja haukkais palan kynitystä linnusta. Hänellä ei ollut kamala nälkä, vaikka siivoaminen olikin raskasta ollut. Nyt nuori soturi vain halusi päästä kävelemään ja nauttimaan vuoristoilmasta, mutta sateen pitäisi lakata ensin. Tummat pilvet eivät kuitenkaan liikkuneet mihinkään ja sade tuntui vain yltyvän.
"Taivaslilja, voisitko lähteä kanssani kävelylle? Tai voisiko Opaalitassu tulla mukaani? Lupaan etten päästä häntä silmistäni", tummanharmaa naaras kysyi Taivasliljalta, joka nosti epäileväisenä katseensa klaanitoveriinsa.
"Jos minä saisin päättää, kukaan ei astuisi leirin suuaukosta edes viiksenmitan vertaa ulos. Tuossa säässä viheryskän saaminen on taattu, puhumattakaan liukkaista vuoristopoluista", parantaja maukui. Tuhkakajo puri hammasta ja he söivät ateriansa loppuun hiljaisuudessa. Nuoren soturin tassuja syyhysi päästä ulos, hän tulisi hulluksi näiden kallioseinämien sisällä! Eikä sade sinisilmää haittaisi, hän kuivattelisi itsensä kunnolla palattuaan. Sentään niin uhkarohkea hän ei ollut että olisi lähtenyt yksin tasapainottelemaan kapeilla vuoristopoluilla, joten tummanharmaa naaras kiitti parantajien seurasta ja asteli kostealle leiriaukiolle.
"Loskaliito, haluatko tulla ulos kävelemään kanssani?" Tuhkakajo kysyi ensimmäiseltä vastaan tulevalta kissalta, joka sattui olemaan Loskaliito. Soturitar loi pitkän ja epäuskoisen katseen nuoreen soturiin ja päästi epäuskoisen naurahduksen suustaan.
"Minähän en tuohon koiranilmaan astu ellei tuoresaaliskasa ole tyhjänä ja parhaimmat metsästäjämme ovat viheryskässä", vaaleajuovainen naaras naukaisi tuhahtaen perään. Tummanharmaa naaras naurahti vaivaantuneena. Niin, hän olisi voinut hieman tarkemmin suunnitella ketä oikein kävisi mukaansa kysymässä.
"Tiedätkö ovatko Helmikaste ja Unikkokukka käyneet hetkeen jaloi-"
"Ja minun siskoani sinä et ole ulos viemässä!" Loskaliito murisi ja loi hyvin piikikkään katseen Tuhkakajolle. Hänen olisi todellakin pitänyt suunnitella tarkemmin. Nuori soturi luimi korviaan ja laski päätään alemmas. Häntä hävetti, ei naaras tietenkään olisi viemässä kuningatarta hakemaan nuhaa ulkoa. Mitä hän oikein ajatteli ehdottaessaan tuollaista?
"Anteeksi, en tarkoittainut...", sinisilmä naukaisi, mutta soturitar oli jo marssinut matkoihinsa. Tummanharmaa naaras veti syvään henkeä ja puhalsi sen hampaiden välistä ulos.
"Älä hönestä välitä, Loskaliito ei kuuntele puoliakaan lauseesta vaan päättelee itse mitä olit sanomassa", ääni Tuhkakajon takana naukaisi ja nuoren soturin sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa sti, kun hän tajusi puhujan olevan Tomukukka.
"Olen oikeasti pahoillani, muotoilin asiani täysin väärin. Ja ymmärrän Loskaliidon vastauksen hyvin, jos Pikkukotka olisi synnyttänyt alle kaksi kuuta sitten ja joku klaanitovereistani yrittäisi viedä häntä rankkasateeseen kävelemään ja riskeeraamaan henkeään, repisin häneltä silmät päästä", Tuhkakajo maukui. Soturitar nyökkäsi ja vilkaisi takaviistoonsa, missä Paarmahehku istui Kotkasumun ja Kiurusaran kanssa. Nelikko oli varmasti äskettäin keskustelemassa, kun he seisoskelivat niin lähellä toisiaan.
"Kotkasumu ja Kiurusara ajattelivat lähteä metsälle ja yrittivät saada Paarmahehkua lähtemään mukaansa. Mutta sinähän voisit mennä heidän kanssaan?" Tomukukka ehdotti ja viittoi kolmikkoa luokseen. Nuori soturi katseli ystävällisesti hymyillen kolmea klaanitoveriaan, katsoen lähinnä vain Kiurusaraa silmiin.
"Minäpä käyn jututtamassa Myrskytuulta ja kysyn saatteko lähteä ulos", vanhempi soturitar sanoi ja lähti etsimään Vuoristoklaanin varapäällikköä. Kissat katselivat mustaturkkisen naaraan perään, ennen kuin kääntyivät puhumaan toisilleen.
"Kotkasumulla on jokin hirveä tarve todistaa itseään muulle klaanille, Unikkokukalle ja pennuilleen. Hän oikeasti haluaa lähteä metsästämään tuohon säähän ja hakea niin paljon saalista kun vain pystymme kantamaan", Kiurusara naukaisi ja pukkasi isoveljeään kylkeen.
"Enkä minä häntä tietenkään yksin matkaan päästäisi. Ja jotta hän pääsisi lähellekkään saavutustaan, taitaa hän tarvita muutaman metsästäjän lisää avukseen", kellanruskea soturitar hykersi. Tuhkakajo hymyili ja vilkaisi Kotkasumua, joka murahti matalalla äänellä jotakin pikkusiskolleen, näytäen hyvinkin kiusaantuneelta.
"Kyllähän se käy, tulen mielelläni mukaanne", nuori soturi nyökkäsi silmät innosta kiiltäen.
"Olkaahan varovaisia sitten", Myrskytuuli, joka oli Tomukukan kanssa saapunut heidän seuraansa, naukaisi ja nyökäten antoi heille luvan lähteä. Kotkasumu ja Kiurusara kävelivät edeltä ulos leiristä ja Tuhkakajo seurasi kahden soturin perässä. Astuessaan vesisateeseen nuori soturi pudisteli turkkiaan ja varovasti vilkaisi taivaalle. Jos tummat pilvet eivät olisi verhostaneet taivasta, hän veikkaisi aurinkohuipun hetken juuri menneen ja viherlehden aurinko olisi paistanut kuumana ja korkealla taivaalla. Hän vilkaisi taaksensa tarkistaakseen oliko Paarmahehku lähtenyt heidän mukaansa ja hätkähti hieman huomatessaan tapaavansa tuon meripihkaiset silmät.

//Paarma voi tulla mukaan jos haluat Inka

Rankkasade piiskasi kalliota ja ukkonen jyrisi. Kissat Vuoristoklaanin leirissä olivat väsyneitä, märkäturkkisia ja yskäisiä, mutta Mustapentu oli liian innoissaan huolehtiakseen sateesta. Hän söi myyrää pentutarhan edessä ja kuunteli emon paasausta, kuinka heidän tulisi käyttäytyä.
-Ette sitten hypi ja sinkoile, vaan olette siististi ja puhutte selvästi ja kunnioittavasti Aaltotähdelle, Helmikaste painotti ja heilutti häntäänsä puolelta toiselle hermostuneena.
Mustapentu vain pyöritteli silmiään. Pikkupentuinako emo heitä piti? Tottakai hän tiesi, että hän tarkoitti vain hyvää.
-Joo, kyllä me osataan! Mustapentu tokaisi ja nuoli huulistaan hiukan vettyneen myyrän rippeet. Kastepentu istuskeli vähän matkan päässä tiiraillen sotureiden joukkoa. Mustapentu tassutti tämän luokse ja kysyi:
-Mietitkö kuka mestariksesi tulee?
Kun Kastepentu nyökkäsi.
-Niin minäkin.
Yöpentu, joka ilmestyi juuri pentutarhasta, maukui:
-Olen teille niin kateellinen! Kohta meitä on enää kolme ja pentutarhaan tulee niin tylsää! Lupaattehan sitten opettaa meille jotain, mitä te opitte?
Mustapentu lupasi opettaa ja sanoi heipat Yöpennulle, joka sanoi lähtevänsä etsimään Seittipentua ja Katajapentua.

Uskotuuli tassutti pentujensa luokse . Mustapentu kehräsi isälleen, joka maukui:
-Olen teistä niin ylpeä. Teistä tulee varmasti hyviä oppilaita. Ja Mustapentu, muista totella sitten mestariasi.
Mustapentu värisytti häntäänsä ja oli naukumassa jo jotain nasevaa, mutta Aaltotähden kokoontumiskutsu keskeytti hänet.
*Nyt se tapahtuu!* Mustapentu ajatteli innoissaan. Soturit alkoivat kokoontua puhujankiven lähistölle. Helmikaste kumartui Mustapennun puoleen ja alkoi nuolla tämän turkkia.
-Emo, lopeta! Tämä on kiusallista! kiemurteleva Mustapentu kuiskasi, mutta kuitenkin niin kovaa, että muutama lähistöllä oleva soturi alkoi kehrätä huvittuneena.
Aaltotähti kiipesi puhujankivelle ja aloitti:
-Vaikka rankkasade onkin vaivannut meitä, tapahtuu tänään myös jotain hyvää: On nimittäin aika nimittää Vuoristoklaaniin kaksi uutta oppilasta!
Aaltotähti piti pienen tauon ja kutsui pentuja lähemmäs hännänliikkellä. Mustapentu oli hypätä innosta ilmaan, mutta hillitsi itsensä ja tassutti rauhallisesti päällikön viereen Kastepennun perässä.
-Kastepentu ja Mustapentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän aikansa tulla oppilaaksi. Kastepentu, tule tänne.
Kastepentu tassutti Aaltotähden viereen. Vasta nyt Mustapentu huomasi kaksi soturia, Sädeloisteen ja Marjaleuan.
*Kummasta tulee minun mestarini?* Mustapentu mietti katsellen sotureita: Sädeloiste oli harmaankirjava kolli ja Marjaleuka valkoinen naaras. Hän ei ollut koskaan puhunut kummallekaan heistä, mutta tiesi, että molemmat olivat varmasti hyviä sotureita.
Aaltotähti antoi Sädeloisteelle merkin tulla lähemmäs ja maukui:
-Kastepentu. Olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kastetassuna. Mestariksesi tulee Sädeloiste.
Sädeloiste, on sinun aikasi saada oppilas. Olet osoittanut olevasi rohkea ja älykäs ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.
Oppilas ja mestari koskettivat neniä. Sädeloiste näytti ylpeältä ja näki tämän sanovan jotain Kastetassulle.

-Kastetassu! Kastetassu! klaani hurrasi. Mustapentu huusi siskonsa nimeä kaikista lujimmin.
Kun onnitteluhuudot olivat hiljenneet, oli Mustapennun vuoro:
-Mustapentu tippui kotkan kynsistä ollessaan saalistamassa parin kuun ikäisenä, mutta selvisi, kiitos Taivasliljan.
Aaltotähti piti taas tauon. Muutama huusi ”Taivaslilja! Taivaslilja!” ja muutama kehräsi. Aaltotähti, kutsui Mustapentua ja kannustavasti hymyilevää, mutta selvästi itsekin jännittynyttä Marjaleukaa lähemmäs jatkoi:
-Mustapentu. Olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen asti, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Mustatassuna. Mestariksesi tulee Marjaleuka.
Marjaleuka, olet osoittanut olevasi valmis saamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja rohkea ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.
Mustatassu kurottautui koskettamaan valkoisen naaraan nenää nenällään. Marjaleuka kuiskasi onnittelut Mustatassun korvaan.
-Mustatassu! Mustatassu! klaani hurrasi.
Mustatassu katsoi Kastetassua, joka ei hurrannut, ei voinut hurrata, mutta hurrasi varmasti sydämessään.
Nyt he olivat oppilaita!
//Jes, vihdoin Musta on oppilas!<3 Älkää sitten välittäkö jos joskus Mustatassusta tuleekin Mustapentu.. Oon niin tottunut kirjottamaan pennulla:'D

Tähtitassun päivät alkoivat oman pedin siistimisellä ja yrttien järjestelyllä. Sitten parantajaoppilas saisi yleensä siivota muutenkin parantajien pesää, minkä jälkeen hänelle tulisi tylsää. Ketunkynnellä ja Yötuulella ei vaikuttanut olevan mikään kiire uuden oppilaansa kouluttamisessa. Kuulemma Tähtitassu saisi rauhassa oppia klaanitavoille ja tutustua Nummiklaaniin, ennen kuin alottaisi ankaaran parantajaopiskelun. Naaras käveli tylsistyneenä ulos pesästä ja melkein törmäsi Nummitassuun.
"Anteeksi, olen tälläinen hortoilija enkä katso ympärilleni", oppilas katseli maahan nolostuneena. Punaviirullinen kissa vastasi: "Ei se haittaa. Haluaisitko tulla kanssani syömään?" Vaaleanviheräsilmäisen kissan kysymyksen kuullessaan vaaleanruskea naaras nosti päänsä.
"Voin tulla. Olen syönyt kyllä äsken", Nummitassu vastasi. He kävelivät yhdessä tuoresaaliskasalle ja Tähtitassu valitsi itselleen hiiren, niitä oli sinä hetkenä eniten. Kaksi oppilasta eivät paljoa rupatelleet, ja molemmat tuntuivat enemmän nauttivan vain toistensa läsnäolosta kuin juttukaverista.
"Hmm... Et kehtaisi tehdä minulle palvelusta?" Parantajaoppilas kysyi klaanitoveriltaan syötyään. Oppilas katsoi punaviirullista naarasta innokkaasti. Ehkä vähän liiankin. Hän ei kuitenkaan välittänyt vaan meni suoraan asiaan.
"Kun Ketunkynsi ja Yötuuli tulevat kysymään missä minä oiken luuraan, voitko kertoa heille että olen auttamassa likaisten sammalten viemisessä ulos leiristä?" Harmaamusta kissa kysyi. Hän näki Nummitassun jäykistyvän, eikä ollut yhtään ihmeissään. Joutua nyt valehtelemaan toisen puolesta parantajille... Mutta Tähtitassu halusi päästä ulos ja saada päiviinsä jotakin muutakin kuin pesän sisällä istuskelua. Vaaleanruskea naaras empi hetken, mutta nyökkäsi lopulta.
"Kyllähän se käy, mutta olethan nopea? En halua joutua pulaan", Nummitassu naukaisi hieman ahdistuneena. Vihersilmä pomppasi jaloilleen, kiitti ja vähin äänin hipsutteli sisäänkäyntitunneliin, pois klaanitovereidensa näköpiiristä.

"Ketunkynsi?" Liekkitaivas huhuili parantajien pesän ovelta. Tähtitassun korvat pomppasivat pesän kattoa kohti ja hän nousi ylös mestareidensa kanssa.
"Missä he oikein ovat?" Valkotäplä voihkaisi kipeän kuuloisena. Parantajaoppilaan karvat sojottivat joka suuntaan, olisiko tässä hänen ensimmäinen potilaansa?
"Mikä täällä on hätänä?" Ketunkynsi kysyi hölkätessään kahden kissan luo, Yötuuli ja Tähtitassu tuon vanavedessä.
"Valkotäplän mahaa koskee ja se on turvonnut, sain miltei kantaa hänet päivän rajapartiosta leiriin", Liekkitaivas vastasi ääni täristen.
"Tuo hänet peremmälle", vanhempi parantaja naukaisi ja lähti kuljettamaan kissoja syvemmälle koloon.

"Kiitos avusta, ilmoittelemme jos tila huononee", Ketunkynsi naukaisi ja patisti Liekkitaivaan ulos.
"Noniin... Kerropas tarkemmin mistä koskee ja kauanko on ollut tällaista?" Vanhempi parantaja jatkoi ja katseli Valkotäplää tutkiskelevasti, sekä varovasti paineli tuon vatsaa.
"Ketunkynsi etsii mahasta joko kovalta tuntuvia massoja joka saattaa olla kyse suolitukoksesta tai sitten epämääräisen pehmeitä massoja, mikä yleensä on merkki vakavammasta taudista. Tarkoitus painellessa ei ole satuttaa potilasta vaan saada selville kipein kohta ja pysyykö se liikkuessa paikallaan vai liikkuuko se muun kehon mukana", Yötuuli sanoi hiljaa Tähtitassulle, joka nyökkäsi kuuliaisena.
"No ensimmäinen kipuaalto tuli joskus kuu sitten ja siinä välillä pistävää kipua on saattanut olla useastikin päivässä. Ja kipu tuntuu alavatsassa ja säteilee koko kehoon", Valkotäplä vastasi ja parantajaoppilas näki kuinka huoli paistoi tuon silmistä läpi.
"Kuulostaa tutulta. Tähtitassu, tulehan kokeilemaan", Ketunkynsi vastasi ja tuon suupielessä oli vieno hymy. Punaviirullinen naaras askelsi mestarinsa viereen ja hyvin varovasti painoi tassullaan luottosoturittaren vatsaa. Aluksi hän ei tuntenut mitään, joten kulmat kurtussa mustaharmaa kissa siirsi tassuaan ja hätkähti tuntiessaan möykyn valkoturkkisen naaraan vatsassa.
"Taidamme tietää minä sinua vaivaa", vanhempi parantaja hihkaisi. Tähtitassu veti käpälänsä takaisin ja katsoi Yötuulta hämmentyneenä. Hän ei uskonut tuntemansa olevan kumpikaan mestarinsa selittämistä asioista vaan jotakin... Muuta.
"No?" Valkotäplän silmät suurenivat jännityksestä ja pelosta, parantajaoppilas ymmärsi kyllä miksi. Hän ei ollut ikinä nähnyt Ketunkynttä noin ovelan ja viekkaan näköisenä.
"Oireet ovat aivan selvät. Sinä odotat pentuja1" Punaruskea naaras hihkaisi ja onnitteli luottosoturitarta.
"Siis mitä!" Valkoturkkinen naaras karjaisi ja tuon sekä Tähtitassun pupillit laajenivat.
"Meneppäs kertomaan ilouutisesi pentujesi isälle", Ketunkynsi naukaisi lempeästi. Parantajaoppilas olisi odottanut seuraavaksi Valkotäplältä onnekkaita henkäyksiä, mutta sen sijaan tuo rojahti maahan ja päästi vaikeroivan maukauksen suustaan.
"Heidän isänsä on Leopardilaikku...", luottosoturitar irvisti ja pyyhi kyyneliään käpälällään.

Tähtitassu pyöri kehää parantajien pesässä. Hän ei voinut uskoa Valkotäplän olevan tiineenä vain neljäsosakuu sitten Nummiklaanista erotetulle Leopardilaikulle. Tai no Ketunkynsi oli sanonut huomanneensa luottosoturittaren olevan vähän pulskan oloinen ja odottavan päivää kun tuo tulisi käymään heidän luonaan. Mutta kuinka ikävää pentujen olisi kasvaa ilman isäänsä, tietäen että tuo ei ollut kelvollinen nummiklaanilainen? Molemmat parantajat olivat sanoneet ettei Tähtitassu saisi hiiskua tästä kellekkään ilman Valkotäplän antaman lupaa. Parantajien ja potilaiden välisten keskustelujen kuuluisi pysyä ainoastaan heidän välisinä. Parantajaoppilas siisti heidän pesänsä ja sammalmättään minkä päällä valkoturkkinen naaras oli istunut. Sitten hän istui yksin pesässä hetken, kunnes tajusi unikonsiementen olevan loppu. Punaviiruinen naaras ei ollut saanut vielä lupaa lähteä yksin leiristä ulos, mutta hän olikin jo kerran ulkona itsekseen käynyt ja tiesi minkänäköisiä unikosiemenet olivat. Niiden löytäminen olisi siis helppo nakki. Naaras lähti pesästä hiljaa ja huomaamattomasti.
*Toivottavasti kukaan ei nähnyt minua!* Tähtitassu ajatteli kävellessään ulos leiristä ja lähti pöllötasangon suuntaan.

Tihkutäplä haistoi apiloiden kirpeän tuoksun kyyristyessään juomaan metsälammesta. Hänen käpäliensä tieltä väistyneiden heinien heijastukset lammen vedessä menettivät muotonsa, kun veden pinta väreili. Metsän neulasmattoon muodostunut painauma oli täyttynyt vedellä kokoontumisyön rankkasateen aikana. Kuoppa oli riittävän syvä siihen, että väreiden loputtua Tihkutäplä erotti siitä oman peilikuvansa, mutta tarpeeksi matala siihen, että hän erotti pohjaan painuneiden lehtien ääriviivat. Soturitar alkoi tähyillä kasviston läpi, olisiko paikalle kerääntynyt veden äärellä viihtyvää riistaa. Tihkutäplä oli vienyt Laikkutassun metsästämään, tarvitsihan klaani taistelun ja myrskynkin jälkeen ruokaa, eikä kumpikaan heistä ei ollut loukkaantunut pahemmin, vaikka kieltämättä hänen kolahtanutta lapaansa särki. Laikkutassu oli saanut niskaansa ikävän näköisen viiltohaavan, joka Lehtikuun mukaan kuitenkin näytti pahemmalta, mitä oikeasti oli. Parantaja oli vuorannut haavan hämähäkinseittisellä yrttihauteella, joka ei paksuudestaan huolimatta ollut haitannut oppilasta juurikaan. Tihkutäplä ei voinut kuin kiittää Tähtiklaania siitä, etteivät hänen klaaninsa tai läheisensä olleet kärsineet suurempia tappioita tällä kertaa. Laikkutassunkin loistavista taistelutaidoista hän oli ollut yllättynyt todistettuaan ne tositoimissa sen hetken, joka oli ollut taistelun tiimellyksessä aikana.
#Ylimääräiset taisteluharjoitukset näyttävät tehonneen#, Tihkutäplä ajatteli nuollen huuliaan havaitessaan liikettä sivullaan tarkoilla saalistajan silmillään. Liikehtivä lehtikasa sijaitsi suuren kuusen juurella. Naaras madallutti itsensä vaanimisasentoon ja hiipi rivakasti sitä kohti. Melko uhkarohkeasti tietäen sen, että saalis oli lehtien alla täysin näköaististaan riisuttu ja varmasti hämmentynyt tullessaan yllätyshyökkäyksen kohteeksi, Tihkutäplä hypähti ja iski kyntensä kohtaan, jossa oletti eläimen olevan. Toisen käpälänsä alla soturi tunsi tyhjää ja toisessa saaliin liikkeen lehtikerroksen alla. Hiiri suhahti ulos piilopaikastaan, jolloin Tihkutäplä iski sen maahan toisella tassullaan ja taittoi saaliin niskat pikaisesti. Samassa silmänräpäyksessä naaras kuuli oksien ratinaa takaansa ja näki Laikkutassun tulevan esiin pensaikon syövereistä.
”Hei, muista olla varovainen. Olisin voinut olla juuri vaanimassa saalista”, Tihkutäplä muistutti lempeästi, ja loikkasi oppilaansa eteen hiiri kynsissään.
”No, mitä asiaa?”
Laikkutassu ravisteli päätään, josta lentelivät ympäriinsä aluskasvillisuudesta tarttuneet pisarat.
”Anteeksi!”
Tihkutäplä räpäytti silmiään huvittuneena, kuin hyväksyen anteeksipyynnön, mikä sai kiihtyneen oppilaan jatkamaan.
”Haistoin lähellä pöllötasankoa jäniksen. Ajattelin, että voisimme napata sen yhdessä, mutta meidän on pidettävä kiirettä, ettei se pääse karkuun”, punalaikukas naaras selitti täpinöissään.
”Vai niin. Fiksusti ajateltu, moni olisi vain sännännyt sen kimppuun ja säikäyttänyt tiehensä”, Tihkutäplä naukui hyväksyvästi ja ryhtyi oitis kuopimaan maata. Hän tunki hiirensä märän lehti- ja neulasmössön alle ja jatkoi puhumistaan:
”Hyvä, että muistit, että jänikset ovat nopeita, joten paras mahdollisuus saada sellainen kiinni on tehdä yhteistyötä! Tai yllättää se pesäkosolta...”
Laikkutassu nyökytteli ja siirteli tassujaan päättäväinen katse silmissään. Naaras lähti johdattelemaan mestariaan kohti Nummiklaanin rajaa tassut kuin ilmassa liitäen, mutta puiden harventuessa ja paksujen kuusten kadotessa lähes kokonaan, hän hidasti ja pysähtyi. Oppilas maisteli ilmaa viikset väristen. Tihkutäplä oli aikeissa kokeilla, löytäisikö itse jäniksen hajujälkeä, mutta pysähtyi sitten. Ehkä oli parempi antaa Laikkutassulle mahdollisuus hoitaa löytämänsä saalis itse.
”Tänne päin”, oppilas puuskutti sprintin jälkeen, ja loikki muutaman puunkannon läpi. Tihkutäplä hiipi perässä. Maisema oli avonaisempi kuin Kuutamoklaanin reviirillä yleensä, mikä sai aina soturin olon hieman levottomaksi jossain sydämessään, aivan kuin valtava haukka voisi syöksyä taivaalta milloin tahansa ja viedä hänet mukanaan. Vaikka isojen puiden suojassa klaanielämä oli hänestä helpointa, oli myös hyvä, että kuutamoklaanilaiset oppivat kulkemaan erilaisissa maastoissa.
”Ahaa, se on varmasti syönyt tässä. Katso Tihkutäplä”, Laikkutassu naukui kuono väristen. Tihkutäplä luikki hänen vierelleen ja raotti suutaan nähdessään nakerretun kanervikon. Ilmassa oli vahva jäniksen tuoksu, ei ollut varmastikaan kulunut monta minuuttia siitä, että pitkäkorva oli ollut paikalla.
”Olet oikeassa. Nyt pitää vain paikantaa, missä se on”, harmaakuvioinen soturi totesi ja kyyristyi korkeiden heinien suojaan. Myös Laikkutassu madalsi itsensä ja oli lähteä seuraamaan maahan tallottua polkua, mutta vilkaisi kuitenkin neuvoa hakien mestariaan. Tihkutäplä nyökkäsi rohkaisevasti.
#Nyt on sinun vuorosi johtaa.#
Laikkutassu lähti hiipimään itsevarmasti, ja kuulosteli mustat, paikoittain punertavat korvat höröllä ympäristöä. Tihkutäplä katseli ympäri laajaa, lähes nummista maisemaa, ja oli jo haistaa Nummiklaanin rajamerkit, kun Laikkutassun häntä singahti pystyyn.
”Tuolla, männynkannan lähellä”, nuori naaras sihahti. Tihkutäplä nosti päätään varovasti, ja paikansi saaliseläimen muutaman ketunmitan päässä. Se istuskeli kanervikkojen ja vanhasta puunkannosta kasvavien sienien ja sammaleen välissä korvat matalalla pitkin pyöreää selkäänsä.
”Se on joko tosi pörröinen tai sitten vain pullea”, Laikkutassu naukui huvittuneena ja vilkaisi sitten Tihkutäplää vakavemmalla ilmeellä.
”Mitä tehdään?”
Tihkutäplä antoi silmiensä käydä läpi alueen. Muutama mahdollisuus kävi hänen mielessään.
”Mikä sinusta olisi paras suunnitelma?” keltasilmäinen soturi kysyi.
”No jos… Toinen kiertää sen taakse, ja… Ei, olisi sittenkin varmasti helpompaa ajaa se toisen kynsiin”, Laikkutassu pohti ja kohautti sitten hartioitaan.
”Ehkä helpointa olisi hiipiä tuon kaatuneen puunrungon taakse ja hypätä jäniksen päälle ylhäätä päin, kun toinen on ensin ajanut sen sitä päin.”
Tihkutäplä vilkaisi sammaleista puuta ketunmittojen päässä jäniksestä, joka oli ummistanut silmänsä.
”Koskaan ei kuitenkaan voi olla varma, mihin suuntaan pelästynyt saalis säntää”, naaras pohti.
”Mutta yrittänyttä ei laiteta! Kumman roolin sinä haluat, jahtaajan vai nappaajan?” harmaa soturi jatkoi leikkisästi. Laikkutassu katsahti tassujaan kuin kiusaantuneena.
”Saanko minä taas päättää? Eikö tämä ole aika vakavaa? Tuo jänis voisi ruokkia monen kissan, ja jos koko suunnitelma menee pieleen..”
”Totta”, Tihkutäplä myöntyi hitaasti ja kosketti oppilaansa lapaa hännänpäällään.
”Mutta tämä on myös oivaa harjoitusta sinulle.”
Laikkutassun korvat pyöristyivät.
”Siinä tapauksessa… Minä olen nappaaja. Toivottavasti olen tarpeeksi nopea”, laikukas kissa naukui nielaisten. Tihkutäplä nyökkäsi.
”Selvä.”
Kaksikko lähti toteuttamaan suunnitelmaansa. Tihkutäplä hiipi kaaressa kohti kantoa, jonka takaa jäniksen tuulessa värisevä hahmo sijaitsi.
#Toivottavasti Laikkutassu osaa kulkea tuulen alapuolella#, soturitar ajatteli ja asteli eteen päin varovaisesti. Naaras pohti, mitä voisi tehdä estääkseen jäniksen karkaamisen sivuille. Hän päätteli, että paras tapa saada saalis juoksemaan suoraan päin edessä olevaa puuta olisi loikata sen päälle takaa päin. Kaatunut puu oli vihertävän sammaleen peitossa ja maastoutui maahan melko hyvin, eikä saalis varmastikaan erottaisi sitä muusta tiheiköstä.
#Kovin lähemmäs en pääse ilman, että se kuulee tai haistaa minut#, Tihkutäplä ajatteli, jolloin jänis nousi ylös kuin naaraan ajatukset aistinneena. Silloin soturi ponkaisi kohti pitkäkorvaa kynnet tavoitellen sen kylkiä. Leveät takajalat pyyhkäisivät multaa ilmaa, kun jänis pinkaisi suoraan kaatunutta puuta päin. Tihkutäplä hymyili ja lähti juoksemaan nopeamman olennon perään.
#Saalistusonneni on tänään erinomainen!#
Laikkutassu oli kavunnut paksun rungon päälle, ja tiputtautui jäniksen niskaan ennen kuin se kerkesi muuttaa suuntaansa umpikujan edessä.
”Loistavaa!” Tihkutäplä huudahti ja jarrutti nopeasti.
”Onneksi. Ehdin jo pelätä että päästäisin sen menemään”, Laikkutassu naukui helpottuneena ja noukki suuren saaliin leukoihinsa.
”Joskus Tähtiklaani siunaa hyvällä metsästysonnella. Saat olla varma, että esi-isäsi katselevat perääsi”, Tihkutäplä naukui harmonisesti. Laikkutassu nyökkäsi kunnioittavasti.
”Mutta, miten aiot jaksaa kantaa tuon leiriin? Se on valtava!”
Laikkutassu kehräsi vastaukseksi, ja kaksikko kääntyi lähteäkseen takaisin leiriä ja Tihkutäplän hiirtä kohti, kun oppilas pysähtyi.
”Tämä jänis tuli varmasti Nummiklaanin reviiriltä. Niitähän on siellä pilvin pimein”, Laikkutassu naukui katsellen taakseen. Tihkutäplä kehräsi pienesti. Keneltäköhän Nummiklaanin oppilaalta naaras oli kuullut tuon?
”Eikö tämä tavallaan ole Nummiklaanin riistaa?” oppilas kysyi mumisten.
”Sanoisin, että se oli meidän reviirillämme, joten se on meidän”, Tihkutäplä naukui ja vilkaisi Nummiklaaniin päin. Laikkutassu nyökkäsi hitaasti. Kun oltiin harvempipuisessa ympäristössä kuin mitä Kuutamoklaanissa oltiin totuttu, viiman käydessä metsän läpi, se lähetti vilunväreet kummankin kissan selkiä pitkin.
”Tulehan, että kerkeämme leiriin ennen pimeää.”

"Kiitos kun tulit apuumme", Sinipentu kiitti Tihkutäplää ja katseli leirin laidalle, suuntaan mihin luuklaanilaiset olivat oletettavasti taistelun jälkeen paenneet. Hän oli vihdoin vapaa vankilastaan, eli parantajan pesästä, ja heti ensitöikseen pentu oli etsinyt hänen ja Kuupennun pelastajan tassuihinsa. Liikkuminen oli tietenkin hieman haastavaa selässä tuntuvan kivun takia, mutta muuten ruskeamerkkisen naaraan olo oli mainio.
"Onneksi ehdin paikalle ajoissa, ja teille ei käynyt pahemmin", soturitar maukui. Pentu kiitti vielä kerran ja kipitti sitten pentutarhaan. Ilta oli jo pitkällä ja vaikka hän ei ollut parantajan pesässä muuta tehnyt kuin makoillut ja nukkunut, väsytti häntä nyt kohtuuttoman paljon. Sinipentu käveli pentutarhaan ja kävi makaamaan sammalpedilleen. Sitten hän sulki silmänsä ja nukahti.

Sinipentu näki edessään vaaleanruskean naaraan, ensin hän ei tiennyt kuka tuo kissa oli, mutta sitten naaras kääntyi ja pentu näki tuon siniset silmät.
"Emo!" Hän ulvoi riemusta ja juoksi Kinuskin eteen.
"Minulla on ikävä sinua... Vaikka siitä on vain vähän aikaa kun viimeksi näimme!" Ruskeamerkkinen naaras naukui emolleen ja katsoi tuon vakaisiin silmiin. Sinisilmä kosketti hännällään vanhimman tyttärensä kasvoja.
"Olet niin kaunis ja puhdassydäminen... Vaikka kaikki väittäisivät muuta, pidän aina puoliasi. Rakastan sinua, rakastin sinua alusta asti ja tulen rakastamaan, vaikka jouduinkin Tähtiklaaniin", vaaleanruskea naaras naukaisi. Sinipentu painoi päänsä tuon rintaan ja tunsi kuinka lämmin kyynel vieri hänen poskellaan.
"Lupaathan tulla uniini...", hän huokaisi, mutta Kinuski ei vastannut vaan katosi, jättäen tyttärensä yksin pimeyteen.

Käpälä tökki Sinipennun kylkeä, aluksi hän luuli tökkijän olevan Kinuski, mutta avatessaan silmänsä pentu näki Kuupennun. Hänen olonsa oli ontto ja hän olisi mielummin jäänyt nukkumaan, mutta pesätoverinsa pyynnöstä ruskeamerkkinen naaras nousi jaloilleen ja kipitti tuon perässä leiriaukiolle. Hän venytteli ja kaksikko suuntasi tuoresaaliskasalle, vaikka sinisilmällä ei ollut nälkä. Hän näki Linnunsiiven ja Syreenikukan kuiskimassa tuoresaaliskasan luona.
"Nummipyörre ei ollut sopiva valinta varapäälliköksi...", Sinipentu kuuli Linnunsiiven naukuvan. Pennun karvat nousivat pystyyn, epäilivätkö kuutamoklaanilaiset omaa varapäällikköään? Nummipyörre oli ollut aivan ihana häntä kohtaan, miksi soturit puhuivat hänestä pahaa? Sitten ruskeamerkkinen naaras rauhoittui, kun Kuupentu ilmoitti täyttävänsä tänään kuusi kuuta ja Varistähden nimittävän tuosta oppilaan. Sinisilmäinen kissa oli innoissaan, hänen pesätoverinsa nimitettäisiin tänään oppilaaksi. Hän suki oman turkkinsa kiiltäväksi aamupalan jälkeen ja meni Suurkiven juureen, kun Varistähti ponkaisi sen päälle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Päällikkö huusi ja Suurkiven ympärille alkoi kerääntyä kissoja.
"Kuupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kuutassuna. Vääräsydämestä tulee mestarisi", savunharmaa kolli maukui. Sinipentu tärisi innoissaan, kuten varmasti myös Kuutassukin.
"Vääräsydän, olet nuori ja nokkela ja ansaitset ensimmäisen oppilaasi. Tiedän, että siirrät kaikki hyvät ominaisuutesi Kuutassulle", Vääräsydän nyökkäsi ja asteli lähemmäs uutta oppilastaan ja kosketti tuon kanssa kuonoja.
"Kuutassu! Kuutassu!" Kuutamoklaanin kissat huusivat. Seremonian jälkeen Sinipentu käveli Kuutassun kanssa pentutarhaan, auttoi tuota raahaamaan makuusijansa oppilaiden pesään ja kävi sitten itse lepäämään pentutarhaan, ollen nyt sen ainoa asukki.

”Selvä, katsotaas..”
Paarmahehku antoi Taivasliljan puhella itsekseen parantajan ensin tutkiessa kollin haavoittuneen tassun ja sitten etsiessään yrttivarastostaan sopivaa rohtoa piikkiin, jonka Paarmahehku oli kertonut epäilevänsä olevan verenvuodon syynä. Kolli itse oli uuvuttaneen kokoontumistaivalluksen ja hämmentävien torkkujensa jäljiltä edelleen hieman sekaisin ja päätti pysyä vaitonaisena.
”Opaalitassu, painaisitko haavaa sammaleella niin, että verenvuoto loppuisi?” harmaalaikukas naaras pyysi, mikä sai hänen tummaturkkisen oppilaansa hätkähtämään. Sinisilmäinen kissa jätti yrttienlajittelun kesken ja nappasi näppäristi sammalta kynsiensä väliin. Oppilaan siirtyessä varovasti lähemmäs Paarmahehku ojensi käpälänsä hänen eteensä. Opaalitassu painoi sammalta tassua vasten, ja Paarmahehku katsoi kuinka nestettä imevä osa värjäytyi tummaksi. Parantajaoppilas taputteli sammalta vielä hetken ja nosti sen sitten pois. Taivaslilja kääntyi yrttivarastoiltaan potilastaan päin yrttitahnan ainekset suussaan ja hämähäkinseittiä kiedottuna toisen käpälänsä ympärille, kun Opaalitassu kiirehti viemään verisen sammaleen hävitettävien, vanhojen sammalpetien joukkoon.
#Työskentelevätpä he tehokkaasti#, Paarmahehku ajatteli, hymähtäen mielessään.
”Omituista...” Taivaslilja nuuhkaisi mustan klaanitoverinsa käpälää.
”Luulisi, että piikki olisi repinyt huomattavan haavan polkuanturaan, kun verenvuoto oli noin runsasta...”
Parantaja laski yrtit leuoistaan lakean lehden päälle, ja ryhtyi vuoraamaan kollin polkuanturaa seitillä.
”Ajattelin valmistaa yrttihauteen estämään haavan tulehtumista, mutta hämähäkinseitti taitaa riittää tällä kertaa estämään haavan uudelleen aukeamisen”, parantaja selitti ja paineli tahmeaa ainetta pikaisesti vilkuillen samalla ympärilleen. Paarmahehku nyökkäsi ja katsoi kummastuneena tassuaan, kun Taivaslilja kääntyi palauttamaan arvokkaat yrttinsä takaisin varastoonsa. Parantajan työskennellessä hän ei ollut huomannut minkäänlaista pistohaavaa. Hän tiesi verenlähteen olevan jossain piilossa karvan alla, mutta tällainen outo tapaturma samaan syssyyn hänen unensa kanssa sai väreet kulkemaan pitkin kollin selkää.
”Mutta jos käpälää alkaa aristaa enempää, tule vain näyttämään”, Taivaslilja naukui hymyillen, mutta kääntyi sitten nopeasti voimakkaantuoksuisten yrttejensä puoleen, häntä nykien, kun Paarmahehku käveli hänen ohitseen ulos hajuaistia turruttavasta pesästä. Soturi laski painoa rohkeasti käpälälleen, eikä hämmennyksekseen tuntenut minkäänlaista kipua. Käpälää oudoksuen tuijottaessaan kolli haukotteli, mikä sai hänet muistamaan, kuinka väsynyt olikaan.
#Minun pitäisi myös selvittää, mistä Kiurusara ja Pöllönkynsi puhuivat ennen kokoontumiseen lähtöä#, Paarmahehku ajatteli päässään mielikuva siitä, kuinka sisarukset olivat kyyristyneet toisiaan kohti ja supisivat hiljaa käyttäytyen sitten kiusaantuneesti hänen sattuessaan paikalle. Musta soturi pyöri hetken levottomana sammalpedillään, ja nukahti sitten syvään uneen.

”Hei Paarmahehku, kiinnostaisiko lähteä metsälle?”
Suurikokoinen kolli katseli häntä haastava ja päättäväinen kiilto silmissään. Paarmahehkun katse osui Kotkasumun ohi hänen takanaan seisoskelevaan Kiurusaraan, mikä sai mustan soturin muistamaan naaraan ja Pöllönkynnen välisen keskustelun ennen viime kokoontumista.
”Tuossa säässäkö?” Paarmahehku naukui ja vilkaisi leirin suuaukkoa, josta kykeni erottamaan lakkaamattomien pisaroiden muodostaman seinän, joka kastelisi jokaisen ulos astuvan kissan hetkessä. Kokoontumisyön myrskyn jälkeen sää oli pysynyt aurinkoisena hetken, kunnes taivas oli revennyt jälleen.
”No, kyllähän jonkun pitää silti klaani ruokkia”, Kotkasumu naukui koukistellen kynsiään kuin klaanin taitavin metsästäjä.
”Kyllä minä sen tiedän”, Paarmahehku huokaisi ärtyneenä.
”Oletteko lähdössä ulos?” kolli tunnisti emonsa äänen takanaan, ja kääntyi kohauttamaan hartioitaan Tomukukalle. Musta, tuuheaturkkinen naaras tassutteli lähemmäs ja alkoi jutella pirteästi nuoremmille sotureille. Paarmahehku tiesi mahdollisuutensa tulleen ja siirtyi tuuman lähemmäs Kiurusaraa. Kolli mietti, miten voisi esittää asian kellanruskealle naaraalle.
”Muistat kai sen, mistä puhuitte Pöllönkynnen kanssa ennen viime kokoontumista”, hiilenmusta kolli aloitti. Kiurusara vilkaisi häneen kysyvä ilme kasvoillaan, samalla kun Kotkasumu ja Tomukukka jatkoivat keskusteluaan Unikkokukasta.
”Älä esitä ettet tiedä, mistä puhun”, Paarmahehku murahti. Naaraan meripihkasilmät räpsyivät kuin hätääntyneinä.
”Niin, se… mietimme vain, ketkä olisivat hyviä mestareita Katajapennulle ja Seittipennulle. Minä ehdotin Tikkatuulta ja Jänisloikkaa.”
Paarmahehku kurtisti kulmiaan. Hän katsoi pesätoverinsa pirteää hymyä eikä voinut ajatella, että se oli hänen kasvoillaan vain piilottelemassa hermostuneisuutta.
”Oletko varma? Ei kuulosta kovin juoruamisen arvoiselta”, Paarmahehku naukui kylmästi. Luuliko Kiurusara pystyvänsä huijaamaan häntä noin vain? Soturitar kohautti olkiaan.
”Miksi teet tästä näin ison asian?”, hän sihahti kyyristyen lähemmäs Paarmahehkua, jotta muut kissat tilanteessa eivät kuulisi. Musta kolli luimisti korviaan.
”Mikä on niin salaista, etten minä saisi tietää?” hän sihisi takaisin. Kiurusara mulkaisi häntä.
”Kysy vaikka oppilaaltasi sitten”, naaras naukui katsoen muualle ja kääntyi Kotkasumun puoleen. Paarmahehku puristi kyntensä kivilattiaan.
#Kaunotassulta… Mitä se hiirenaivo on nyt tehnyt?#
Paarmahehkun järjestellessä ajatuksiaan hän kuuli Tomukukan mainitsevan nimensä.
”Kotkasumu ja Kiurusara ajattelivat lähteä metsälle ja yrittivät saada Paarmahehkua lähtemään mukaansa. Mutta sinähän voisit mennä heidän kanssaan?”
”Ai, Tomukukka värjää Tuhkakajoa mukaamme”, Kiurusara naukui Kotkasumun suuntaan nojaten, kun kolmikko tassutteli kahta soturia lähemmäs Tomukukan viitottua heidät luokseen. Paarmahehku vilkaisi kellanruskeaan naaraaseen happamasti.
#Miksei hän voisi vain kertoa suoraan?#
Kolli näki Tuhkakajon hymyilevän heille ystävällisesti ja karisti sitten katkeruutensa Kiurusaralle mielestään. Jos hän alkaisi riitelemään naaraan kanssa nyt, ilmapiiristä tulisi kiusallinen ja hän saisi todennäköisesti Kotkasumunkin vihat niskoilleen.
”Minäpä käyn jututtamassa Myrskytuulta ja kysyn saatteko lähteä ulos”, Tomukukka naukui. Paarmahehku värähti muistaessaan, mihin säähän he olivat menossa metsästämään. Ajatus tosiaan soti hänen mukavuudenhaluaan vastaan, mutta ei hänellä ollut muutakaan tekemistä sinä aikana, kun Kaunotassu oli Jäkäläaskeleen valvonnassa siivoamassa vettynyttä pesäänsä muiden oppilaiden kanssa.
#Löytyyköhän sieltä edes riistaa?# kolli mietti.
”Kotkasumulla on jokin hirveä tarve todistaa itseään muulle klaanille, Unikkokukalle ja pennuilleen. Hän oikeasti haluaa lähteä metsästämään tuohon säähän ja hakea niin paljon saalista kuin vain pystymme kantamaan”, Kiurusara naukui kiusoitteleva pilke silmäkulmassaan. Paarmahehku tuijotteli käpäliään hiljaa. Hänen sisarensa pentujen isä oli varsinainen hiirenaivo niin kuin hän oli aina ajatellutkin.
”Enkä minä häntä tietenkään yksin matkaan päästäisi. Ja jotta hän pääsisi lähellekkään saavutustaan, taitaa hän tarvita muutaman metsästäjän lisää avukseen”, Kiurusara jatkoi katsoen Tuhkakajoa. Nuori, tummanharmaa naaras hymyili.
”Kyllähän se käy, tulen mielelläni mukaanne”, Tuhkakajo naukui sointuvasti. Naaraan kasvoja täplittivät pisamaiset, mustat läiskät ja soturittaren siniset silmät loistivat hämärässä luolassa.
”Olkaahan varovaisia sitten”, Myrskytuuli naukui, mikä sai Paarmahehkun irrottamaan katseensa harmaaturkkisesta klaanitoveristaan. Varapäällikkö ja Tomukukka tassuttelivat heidän luokseen.
#Ehkä tämä reissu ei olekaan Kotkasumun huonoimpia ideoita#, musta kolli ajatteli, kun Kotkasumu, Kiurusara ja Tuhkakajo lähtivät jo kohti leirin uloskäyntiä. Paarmahehku vilkaisi vielä oppilaiden pesälle nähdäkseen, sattuisiko Kaunotassu olemaan lähettyvillä, mutta pesän edustalta hän erotti vain Siilitassun ja Keltatassun. Kun Paarmahehku lähti jolkottamaan soturitovereidensa perään, hän näki Tuhkakajon vilkaisevan peräänsä. Musta soturi kohtasi pesätoverinsa siniset, kirkkaat silmät. Naaras käänsi päänsä pois, mikä sai Paarmahehkun nuolaisemaan rintaansa kiusaantuneena, kun hän astui ulos sateeseen.
”Oletteko muuten nähneet Katajapennun ja Seittipennun leikkitappelemassa? Heistä tulee vielä taitavia taistelijoita”, partiota johtava Kotkasumu naukui ylpeys tihkuen äänestään, kun kissat kulkivat tasaista tietä pitkin. Paarmahehku vilkuili ympärilleen ja tajusi nopeasti, minne osaan Vuoristoklaanin reviiristä raidallinen kolli oli viemässä heitä. Soturi pysytteli muiden partiolaisten lähellä, jotta kuulisi heidän puheensa paremmin turkkia kastelevan sateen läpi.
”Varmasti yhtä taitavia kuin isästään”, Kiurusara naurahti.
”Paarmahehku, oletko sinä käynyt katsomassa heitä?” soturitar jatkoi vilkaisten mustaan kolliin.
Paarmahehku pakotti itsensä olemaan mulkaisematta kellanruskeaa naarasta.
”En ole vielä kerennyt käydä kuin muutaman kerran, suurin osa ajastani tuntuu menevän Kaunotassun kouluttamiseen”, juovikas kolli kiristeli hampaidensa välistä.
”Silti, Unikkokukka varmasti arvostaisi jos kävisit useammin”, Kiurusara naukui häntä nykien lähes huomaamattomasti.
#Varmasti#, Paarmahehku murahti mielessään muistellessaan, kuinka vinoon naamiokuvioinen naaras häntä ajoittain katsoi, kun hän sattui näyttämään naamaansa pentutarhalla.
”Minäkin haluaisin oppilaan”, Kotkasumu huokaisi vaihtaen puheenaihetta. Paarmahehku katseli käpäliään ja kuinka ne löysivät tiensä kiviseltä polulla, jolloin kollin katse osui vierellä kulkevan Tuhkakajon tummanharmaisiin tassuihin. Kolli antoi ympäröivän keskustelun valua toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, ja korjasi asentoaan. Märän turkin tuoma kylmyys sai hänet hytisemään ja yllättävästi hän tunsi olevansa kuin suurennuslasin alla, vaikka sinisilmäinen naaras tuskin katsoi hänen suuntaansa.
”Alettaisiinko jo metsästää?” Paarmahehku heitti ilmoille ärtyneen kysymyksen ja sulki sitten suunsa katuen äänensävyään ja toisten kissojen keskustelun katkaisemista. Kotkasumu vilkuili ympärilleen.
”No, tuolla on ainakin pensaita, joiden alla voi piilotella riistaa..” tummaraitainen kolli, jonka vatsakarvat tiputtivat pisaroita vetiselle sorapolulle, totesi.