"NO? Saitko selville mitään?" Sulkatähti kysyi minulta, kävellessämme poispäin Neljän virran tammen kokoontumisesta. Huokaisin ja vedin päällikköä hieman sivummalle muusta kokoontumisporukasta.
"Nummipyörre on varma Varistähden kostavan hyökkäyksemme, varsinkin nyt kun Luuklaani kävi heidän kimppuunsa uudestaan ja koko klaani janoaa kostoa. Mutta luuklaanilaisten sijaan he luultavasti tulevat purkamaan sen meihin", vastasin hyvin hiljaisella äänellä puhuen. Tämän keskustelun pitäisi jäädä vain meidän väliseksi, kunnes naaras päättäisi siitä klaanille ilmoittaa. Hopeanharmaa kissa ei vastannut mitään vaan piti katseensa tiukasti edessäpäin siintävissä nummissa. Käänsin pääni ja katsoin kokoontumisporukkamme häntämille. Oppilaat keskustelivat innoissaan äskeisestä kokoontumisesta enkä voinut olla huolestumatta, kuinka kauan nuo virneet pysyisivät nummiklaanilaisten naamoilla, kuinka kauan menisi, että Kuutamoklaani kostaisi? Veri kohisi korvissani. Olimme vajonneet sodan syövereihin Sulkatähden johdolla, ja epäilykseni hänen hiljalleen pirstoutuvasta todellisuudentajusta alkoivat olla yhä vahvempia. Eihän Kuutamoklaaniin hyökkäyksessä ollut mitään järkeä! Päällikkömme noin vain uskoi muutamaa kissaa jotka kertoivat toistuvista rajaylityksistä mitä ei loppujen lopuksi pystytty edes todistamaan ja hänen ratkaisunsa ongelmaan oli tehdä hyökkäys jonka seuraamuksista me nyt joutuisimme kärsimään?

Ympärilläni oli vain sumua ja tähtien valoa. Neljän virran tammi näytti pienemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Haistoin kissojen pelkotuoksun ja kuulin taistelun ääniä. Kohotin katseeni taivaalle ja näytti siltä kuin Hopeahäntä olisi rikkoutunut tuhansiksi pirstaleiksi, eikä ollut enää yksi 'yhtenäinen' kuvio taivaalla. Eteeni saapui Pöllönlento.
"Pöllönlento... Miksi olet täällä... Miksi MINÄ olen täällä?" Kysyin kun valkolaikkuinen, tähtien hohteinen kolli tassutti minua kohti, mutta tähtiklaanilainen ei vastannut. Hänen siniset silmänsä kiiluivat yössä kuin kuu taivaalla.
"Liekkitaivas, kaikki selviää sinulle pian", vanha Nummiklaanin parantaja naukui ja kutsui minut hännällään lähemmäs. Kävellessäni kuulin veden loisketta ja katsoessani alas huomasin käveleväni nilkkojani myöten vedessä. Suljin silmäni, vaikka en sitä olisi oikeasti halunnut tehdä ja tunsin voimakasta kipua keuhkoissani. Avatessani silmäni uudestaan, oli Pöllönlento kadonnut. Astelin varovaisin askelin vedessä, mutta sitten kuulis rauhalliselta kuulostavan äänen kuiskaavan: "Puu ja Kyy... Kanjoni hukkuu kostoon ja kuolemaan..."
Turkkini pörhistyi kuullessani muinaisen ennustuksen alkusanat. En ollut itse vielä syntynyt, kun ennustus oltiin ensimmäisen kerran kerottu nummiklaanilaiselle Hopeasydämelle. Olin ollut vasta pieni pentunen, kun Luuklaanin uhka oltiin saatu nykyisen luopio Taistovaaran ansiosta vaiennettua, mutta olin kuullut vain tarinoista, mitä kaikkea tapahtumien välisellä ajanjaksolla oli oikein tapahtunut. Ennustuksen sanat kuitenkin kammottivat minua, toden teolla.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen."

Räväytin silmäni auki ja näin Valkotäplän, Hahtuvaturkin ja Sadeläikän nukkuvat hahmot edessäni. Olin sotureiden pesässä, kokoontumisyötä seuraavana yönä. vai oliko jo aamu? Olin hengästynyt ja säikähtynyt, joten väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Ainakin yövartiossa olevien Haukkaliidon ja Korppiviiman pedit olivat vielä tyhjät, joten luultavasti aamuyö vallitsisi vielä.
*Missä Taivashäntä on?* Ajattelin huomatessani nuoren soturittaren pedin olevan myös tyhjä. Astelin ulos sotureiden pesästä ja olin yllättynyt pienestä valon määrästä, mikä leirin katossa olevista koloista sinne tuli. Aamuauringon piti paistaa alhaalla, jos valoa oli vasta näin vähän. Kuulin ääniä leirin sisäänkäynnillä, mihin seuraavaksi suuntasin ja tervehdin vielä vahdissa istuvia nuoria kollinalkuja. Vapautin heidät vartiostaan, sillä en minä enää nukkumaan menisi. Haukkaliito myös kertoi Taivashännän lähteneen hieman heidän vartiovuoronsa alun jälkeen metsälle ja naaras oli luvannut palata aamuun mennessä. Jäin odottelemaan sisäänkäynnin eteen herääviä nummiklaanilaisia, että pääsisin jakamaan partioita. Huomasin kuitenkin toivovani, että Taivashäntä palaisi metsätysreissultaan ennen muiden heräämistä, jotta voisimme rauhassa vaihtaa muutaman sanasen. Pian kuulinkin kevytä askelia sisäänkäyntitunnelista ja soturitar tupsahti viereeni isoa jänistä kantaen.
"Missä Tähtiklaanin nimeen olet ollut?" Mau'uin kun harmaalaikkuinen naaras pudotti jäniksensä tuoresaaliskasaan. Yritin pitää äänensävyni keveänä, enkä ankarana vaikka lause olikin siltä kuulostanut, mutten ollut varma huomasiko sinisilmä sitä.
"Metsästämässä", hän vastasi lyhyesti, mikä sai minut puremaan huultani.
"Vai metsästämässä... Keskellä yötä", sanoin salamyhkäisesti, siristäen silmiäni, kun Taivashäntä nosti katseensa tasolleni. Hän kohautti lapojaan.
"Eikös riista ole yöstä vilkkaimmillaan? Lisäksi ajattelin, että pentutarhan väki varmasti nauttisi lämpimästä aamupalasta heti herättyään", soturitar maukui. Nyökkäsin hyväksyvästi, oli hyvä että klaanimme nuoremmatkin soturit ottivat näinkin nopeasti vastuun sen huolehtimisesta.
"No, päästän sinut nyt nukkumaan", nau'uin ja loin ystävällisen hymyn Taivashännälle. Hän hymyili takaisin ja meni sotureiden pesään. Katselin harmaalaikkuisen naaraan menoa niin omissa ajatuksissani, etten ollut huomannut Sulkatähden saapumista rinnalleni. En onneksi näyttänyt kovinkaan säikähtäneeltä huomatessani päällikön läsnäolon ja kohteliaasti toivotin tuolle aikaiset huomenet. Pyysin lupaa käydä pikaisesti parantajien pesässä, minkä naaras minulle haukotellen myönsi.
"Ketunkynsi!" Huhuilin parantajien pesän edessä.
"Mitä Liekkitaivas?" Ketunkynsi kysyi lempeällä äänellä, vaikka oli varmasti juuri herännyt minun huhuiluuni.
"Näin... Unen... Tähtiklaanilta", vastasin hieman tönkösti, sillä yhtäkkiä unesta kertominen muka mahdollisena enteenä tuntui typerältä. En ollut parantaja, päällikkö, olin juuri rikkonut soturilakia, joten suhteeni esi-isiemme kanssa ei ollut parhaimmillaan tällä hetkellä. Miksi juuri minä olisin nähnyt jonkinlaisen enneunen? Parantaja kuitenkin höristi korviaan.
"Niin minäkin", Ketunkynsi maukui yllättyneenä.
"Miten se menee?" Kysyin häneltä kiinnostuneena.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen", nau'uimme parantajan kanssa yhteen ääneen.
"Näimme siis saman unen... Mitä se merkitsee?" Kysyin hiljaa.

//Osallistun Liekkitaivaan kanssa tapahtumaan, roolilla ei niinkään väliä, mutta voin aluksi pistää sen kolmen johtajan joukkoon

//(aloitustarina ennustustapahtumaan!)

Paarmahehku ravisti turkkiaan saadakseen painavalta tuntuvan turkkinsa kevyemmäksi, mutta sateen jatkuessa eleestä ei ollut juuri hyötyä. Kolli antoi katseensa kiertää läpi polun, jota pitkin kokoontumispartio kulki, vaikka näkikin edessään pääasiassa pelkkää harmaata, pisaroiden sakeuttamaa sumua ja epämääräisiä kissojen hahmoja, jotka hän tunnisti klaanitovereikseen pelkästään vaimean hajun perusteella. Vaikka sade tuntui hänestä kovalta turkilla, oli se jo hellittänyt selvästi aikaisemmasta, ja salamointi taivaalla oli loppunut. Aiemmin kaikunut jyrinä kaikui tosin kollin korvissa edelleen.
#Siitä on jo aikaa kun lähdimme kokoontumisesta, emme ehkä ehdi leiriin ennen aamua#, Paarmahehku ajatteli ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, että Kaunotassu kulki edelleen hänen vanavedessään. Varmistettuaan naaraan olevan vielä mukana Paarmahehku käänsi päänsä eteen päin, ja asetti tassunsa seuraavalle askelmalle vetäen itsensä ylös leveämmälle alustalle. Hän tunsi käpälissään maaperän muutoksen ja aisti kuljettuaan tästä niin monet kerrat, että he lähestyivät leiriä. Kokoontumispartio oli myrskyn pahimpana aikana hakenut suojaa pienestä luolastosta lähellä vuoren juurta, mikä oli myöhästyttänyt heitä huomattavasti normaalista aikataulusta. Rankkasateen liukastamat vuoristopolut eivät tehneet kotimatkasta yhtään nopeampaa, ja kokeneimmatkin kiipeilijät joutuivat etenemään hitaasti ja varovaisesti, jotta partio pysyisi yhtenäisenä, eikä yksikään kissoista tippuisi alas. Paarmahehku kuuli, että joku, kenties Myrskytuuli tai Aaltotähti, huusi ohjeita klaanilleen, mutta tunsi olonsa liian väsyneeksi kuuntelemaan. Vaikka polku oli liukas ja sivulla odotti tappavan jyrkkä pudotus, Paarmahehkun olo oli jo melkein levollinen ja varma kotiinpääsystä. Hänen lihaksensa toimivat tutulla reitillä jo kuin itsestään, kuin ne olisivat antaneet kollille luvan lepuuttaa silmiään hetkeksi. Paarmahehku haukotteli mutta piti katseensa kiinni käpälissään. Hetken kuluttua kolli siristeli silmiään ja huomasi näkökenttänsä selkiintyneen. Helpottuneita huokauksia alkoi kuulua hänen ympäriltään, ja kun soturi nosti päätään, hän näki aamun ensi säteiden levittäytyvän kanjoniin.
”Viimeinkin nään jotain!” Kaunotassu huudahti melkein katkerana, mikä sai Paarmahehkun tuhahtamaan. Vaikean matkan hän ei ollut voinut olla vilkuilematta tuon vointia - kolli ei ollut ollut vielä kovin varma oppilaansa kiipeilytaidoista, mutta ainakin naaras vaikutti selvinneen tästä koettelemuksesta hengissä.

Huolestunut joukko klaanitovereita vastaanotti kokoontumispartion jo puolimatkassa leiriin. Paarmahehku kuunteli syttynyttä puheensorinaa vaitonaisena. Kolli nyökkäsi Loskaliidolle, joka pujotteli klaanitovereiden välistä hänen vierelleen.
”Paarmahehku!” sisar huudahti ja joutui haukkomaan henkeä tulevan puhetulvansa välissä.
”Hetken luulin jo, että menettäisimme teidät kaikki kokoontumiseen lähteneet”, naaras huokaisi lopuksi ja huiski ilmaa vaaleajuovaisella, pitkällä hännällään. Kylmät väreet kulkivat pitkin Paarmahehkun niskaa. Hän ei ollut pelännyt myrskyssä juuri kenenkään muun puolesta kuin Kaunotassun, ja oppilaansakin tapauksessa enemmän siitä, että naaras tekisi jotain nolatakseen hänet kokeneempien sotureiden edessä. Ehkä jos he olisivatkin olleet hieman huonotuurisempia, rankkasade olisi pyyhkinyt koko partion tieltään.
”Emme me niin helposti kuoli-”
”Entä Kaunotassu? Tämähän oli hänen ensimmäisiä kertojaan kokoontumisessa”, Loskaliito kysyi huolestuneella äänensävyllä. Paarmahehku vilkaisi taakseen.
”Hä-” kollin sanat valuivat hänen kurkustaan alas, kun hän huomasi valkean naaraan kadonneen. Samassa hän kuitenkin huomasi oppilaan silmäkulmassaan, ja näki hänen palanneen taas muiden oppilaiden joukkoon. Helpottunut huokaus karkasi kollin suusta.
”Hän pärjäsi hyvin”, Paarmahehku naukui väsyneenä.

Kollin vatsakarvat tiputtivat pisaroita kiviselle lattialle, kun hän loikki muiden perässä sisään leiriin. Haparoivin askelin Paarmahehku erosi muusta joukkiosta, ja lähti kävelemään kohti sotureiden pesää väistellen leiriluolan kuoppiin muodostuneita lätäköitä. Miettien, mistä äkillinen pahanolontunne johtui, musta kolli tuupertui sammalpedilleen, ja tunsi oudon, viileän ilmavirran kosketuksen turkillaan.
Paarmahehku henkäisi ja nosti päätään nähdäkseen aavan nummimaiseman edessään. Näkymä sai kollin haukkomaan henkeään uudelleen ja pompahtamaan ylös. Nurmi hänen jalkojensa alla oli pehmeää ja yön kasteesta kosteaa. Hämmentyneenä soturi vilkuili ympärilleen, ja näki kaukaisuudessa sumun verhoamia puita, mutta ei missään merkkejä leiristään, jossa oli juuri ollut, kotireviirinsä vuorista tai muista maamerkeistä. Miljoonat tähdet täplittivät mustaa yötaivasta, ja valaisivat koko tyhjän alueen, jonka keskellä Paarmahehku tuntui seisovan.
”Näin todentuntuista unta en olekaan nähnyt pitkään aikaan”, vuoristoklaanilainen naukui ääneen ja katseli ympärilleen taas, häntä väristen hieman hermostuneena maiseman tyhjyydestä. Toimettomana kolli lähti kävelemään eteen päin, kohti muutamaa puuta, jotka oli horisontissa havainnut, mutta metsikkö tuntui vain aina siirtyvän kauemmas, kun hän otti askeleen eteen päin.
”Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen.”
Jyrisevä ääni, kuin ukkonen, sai Paarmahehkun käännähtämään ympäri turkki pörrössä. Hämmästynyt ilme levisi yleensä hillityn kollin kasvoille, kun hän näki oppilasajoiltaan tutun, mustaraitaisen kissan edessään. Vuoristoklaanin entisen parantajan Huurrekukan harmaa turkki hohti niin kuin tähtipölyn peittämänä, ja viisaan naaraan silmät hohtivat.
”Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit”, edesmennyt parantaja toisti, tällä kertaa äänellä, jonka Paarmahehku muisti hänen omistaneen. Musta kolli tuijotti kissaa edessään silmät selällään, saamatta useita kysymyksiään kakisemaan ulos kurkustaan.
”Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen”, Huurrekukka lausui, suru kaikuen äänessään. Voimakas tuuli, niin kuin he olisivat seisoneet korkealla vuoristopolulla, puhalsi aution nummimaan läpi. Paarmahehku tunsi piston tassussaan, ja nosti käpäläänsä katsoakseen, mikä hänen polkuanturassaan poltti, kun maisema hänen ympärillään alkoi pyöriä. Voimakas pyörre veti hänet takaisin sammalpedilleen, ja Paarmahehku heräsi unestaan haukkoen henkeä.
#Tähtiklaani! Se oli pelkkä uni, niin kuin ajattelinkin#, kolli ajatteli helpottuneena tasaten hengitystään.
Kissa käänsi kylkeään yrittäen unohtaa unensa ja märän turkkinsa epämukavuuden, kun viiltävä kipu poltti hänen käpäläänsä jälleen. Paarmahehku nosti tassuaan ja näki polkuanturan värjäytyneen punaiseksi.
#Hiirenpapanat, astuin varmaan piikkiin matkalla#, soturi ajatteli ja nousi ylös kiroillen.
#Verenhukka aiheutti varmasti pahoinvoinnin ja oudon unenkin. Parempi mennä näyttämään tätä Taivasliljalle#, vuoristoklaanilainen jatkoi mielessään pyöritellen silmiään omalle hermostuneisuudelleen. Miksi ihmeessä Tähtiklaanin kissat ilmestyisivät hänen uniinsa? Koko juttu oli tietysti, vaikkakin outo, hänen kuvitelmaansa. Näiden ajatusten saattelemana Paarmahehku lähti luikkimaan ulos sotureiden pesästä ravistellen päätään, joka tuntui olevan vieläkin pyörällä unen jäljiltä.

//aattelin siis lähteä Paarmalla ennustustapahtumaan osaksi nelikkoa :) aattelin kans, että Tihkutäplä sopisi tohon kolmen joukkoon tosi hyvin, jos vaan mahtuu mukaan.

Luuklaani ei voisi olla niin typerä, että yrittäisi vallata vaikka kuinka monennen häviön jälkeen Kuutamoklaanin reviiriä, mutta taas sitä mentiin. Hyökkäyskäskyt oltiin karjaistu jo aikoja sitten ja Kuutamoklaanin leiri alkoi värjäytyä punaiseksi veren määrästä. Mustakynsi oli taistellut jo muutaman luuklaanilaisen kanssa ja nyt hänen kyljessään oli jonkyn kynsillä tehdyt kolme pitkää vuotavaa haavaa. Soturitar kuitenkin näki kauempana huohottavan luuklaanilaisnaaraan ja pinkaisi juoksuun tuota kohti. Tumma kissa huomasi kuutamoklaanilaisen ja paljasti viiltävät kyntensä. Mustavalkea naaras loikkasi naaraan selkään, mutta ei saanut tarpeeksi hyvää otetta, sillä kissa ehti väistää hiukan. Keltasilmä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan kynsi luuklaanilaisen kylkiä ja selkää. Naaras ulvaisi kivusta, mutta sai rimpuiltua itsensä irti. Samassa tuo kierähti maassa kampatakseen Mustakynnen, eikä hän ollut tarpeeksi nopea väistämään. Kuutamoklaanilainen lensi vatsalleen, mutta kompuroi nopeasti itsensä pystyyn ja ehti juuri pois alta, kun luuklaanilainen oli hyppäämässä hänen päälleen. Soturitar tajusi tilaisuutensa saapuneen ja pomppasi suurella loikalla kiinni kissaan ja tuo jäi hänen alleen vasten maata. Mustavalkea naaras painoi naarasta kaikilla voimillaan vasten hiekkaista tasannetta ja tuo yritti rimouilla ja köhiä saadakseen happea. Äkkiä toinen kissa tömähti keltasilmän kylkeen ja hän kaatui maahan. Mustakynsi nousi pikaisesti jaloilleen ja sähisi nähdessään klaanitoverinsa seisovan edessään.
- Heitä ei ole pakko tappaa Mustakynsi, ainoastaan karkoittaa reviiriltämme, Sammalpuro murisi ja upotti kyntensä maahan. Kuutamoklaanilaiset katsoivat tulisesti toisiaan pitkään, niin pitkään että luuklaanilainen ehti nousta jaloilleen ja kadota taistelun sekaan. Viimein Sammalpuro käänsi selkänsä ja mustavalkea soturitar sylkäisi tuon perään.

- Sammalpuro on PETTURI, hän pelasti juuri luuklaanilaisen minun kynsistäni, Mustakynsi murisi löytäessään Nummipyörteen taistelun keskeltä. Varapäällikkö oli juuri saanut karistettua luuklaanilaisen kimpustaan ja haukkasi hieman happea.
- Mitä ajattelit tehdä hänelle? Karkoitat klaanista? Syötät ketuille? Tai voisin...
- Riittää, puhutaan voittomme jälkeen ja päätetään silloin Sammalpuron kohtalon, vaaleanruskea naaras sähisi ja syöksyi taisteluun. Soturitar siristi silmiään, mutta päätti itsekin jatkaa taistelua. Hän näki nuoren luuklaanilaisnaaraan ja hyökkäsi tuon kimppuun, ja pian luuklaanilainen pakeni leiriaukiolta. Sitten kuutamoklaanilainen näki Ohramyrskyn, jonka tiesi olevan Luuklaanin varapäällikkö. Jos hän surmaisi mustaturkkisen naaraan, saisi hän varmasti mainetta ja kunniaa teostaan. Ohramyrsky huomasi Mustakynnen ja paljasti kyntensä. Mustavalkea naaras paljasti hampaansa ja pörhisti turkkinsa.
- Olet heikko, KAIKKI Kuutamoklaanin soturit ovat heikkoja... Varistähti ei ole pätevä johtajaksenne, varapäällikkö sähisi ja loikkasi keltasilmäisen soturittaren yli. Hän ei ehtinyt kääntyä ympäri, kun jo tunsi luuklaanilaisen purevan häntäänsä. Kuutamoklaanilainen ulvaisi ja tunsi kivun virtaavan kehonsa lävitse. Hän yritti kierähtää ympäri ja purra vastustajaansa terävillä hampaillaan. Mustakynsi sai tarrattua Ohramyrskyä kaulasta ja silloin hän pääsi irti varapäällikön otteesta. Luuklaanilainen sylki suustaan mustavalkeaa turkkia ja kuutamoklaanilainen tiesi, että hänen häntäänsä jäisi varmasti kaljuja kohtia puremisen takia. Mustavalkea soturitar juoksi vastustajaansa kohti, mutta tuo väisti ja läimäisi häntä kylkeen. Keltasilmäinen naaras kaatui maahan ja näki mustaturkkisen naaraan paljastavan hampaansa. Tuo tavoitteli Mustakynnen kurkkua, mutta hän kierähti pois alta ja nousi seisomaan. Ohramyrsky huohotti ja naurahti sitten ilkeästi.
- Olet vahvempi kuin luulet, liity joukkoihimme, niin sinun ei tarvitse kestää sitä ketunläjää..., varapäällikkö sanoi edessään seisovalle kuutamoklaanilaiselle.
- Ei ikinä sammakonhönkäys! Mustavalkea soturitar sähisi raivoissaan ja syöksähti eteenpäin, viiltäen kynsillään luuklaanilaisen kylkeä. Tuo ulvaisi, mutta läimäisi hänen päätään ja keltasilmäinen soturitar kaatui. Mustakynsi oli nousemassa ylös, mutta huomasi, että luuklaanilainen oli jo antamassa hänelle kuoloniskua. Sitten Sammalpuro tönäisi mustaturkkisen naaraan maahan ja tuo pakeni.
- Älä yritä vakuuttaa uskollisuuttasi KETUNLÄJÄ! Mustavalkea soturitar murahti. Luottosoturitar katsoi klaanitoveriaan hiljaa silmät viiruina ja lähti pois.

Lumisydän käveli Liekkisateen rinnalla kohti Puroklaanin leiriä ja katseli ympärilleen. Aurinko oli nousemassa ja ilma oli täyttynyt viherlehden ajan tuoksuista. He kävelivät leirin sisäänkäynnistä leiriaukion reunalle eivätkä nähneet ketään. He olivat hiippailemassa hiljaa sotureiden pesään, kollisoturin seuraten visusti soturittaren perässä, kun he olivat törmätä Hiiriturkkiin, Sädetaivaaseen ja Ruskalehteen.
"Oletteko lähdössä partioon?" Harmaalaikkuinen kissa kysyi aamutervehdysten jälkeen varapäälliköltä, joka oli kahden soturittaren edessä. Liekkisade kiirehti pesän uumeniin. Heidän yöllinen kävelynsä oli venynyt, eikä ruskeasilmäinen kissa ollut vielä kertonut kellekkään hänen ja Liekkisateen välisestä suhteesta.
"Mistä sinä tulit? Olitko Liekkisateen kanssa kävelyllä... Onko hän kumppanisi?" Sädetaivas ennätti kuitenkin poikansa ja Hiiriturkin väliin, ja kysyi pilke silmissään kysymyksen, mitä Lumisydän ei olisi toivonut kuulevansa. Ruskalehti naurahti 'mrrrauu' ja näpäytti hännänpäällään veljenpoikansa kuonoa.
"Ei Liekkisade ole minun kumppani!" Soturi sihahti ja käveli pesän suuaukosta sisään, toivoen, ettei Liekkisade olisi kuullut äskeistä kommenttia.
"Lumisydän... En tarkoittanut", Sädetaivas maukui, mutta Lumisydän ei välittänyt. Hän käveli häntä pystyssä sotureidenpesässä ja kävi makuusijalleen. Kolli näki, että vain muutama sotureista oli alkamassa heräilemään, Kanijalka, Kottaraissulka ja Liljatuuli sukivat turkkejaan muiden vielä nukkuessa.
*Puroklaani tarvitsee lisää sotureita. Toivoisin, että Henkitassusta ja Kastetassusta nimitettäisiin pian sotureita.* Ajattelin. Sitten hän näki Henkitassun tulevan sotureiden pesään.
"Lumisydän, oletko jo hereillä tähän aikaan?" Oppilas kysyi ihmeissään, sillä Lumisydän nukkui yleensä pitkään. Mutta tänä yönä hän oli käynyt Liekkisateen kanssa ulkona.
"Miksi itse olet hereillä tähän aikaan?" Soturi haastoi ja katsoi suoraan valkokirjavan kollin kirkkaisiin silmiin.
"Minä tulin herättämään Varjoturkin, sovimme, että minulla ja Kastetassulla olisi tänään aikaiseen taisteluharjoituksia", Henkitassu tiuskaisi ja alkoi tökkiä käpälällään Varjoturkin kylkeä.
"Mitä? Ainiin Henkitassu, mennään vain nyt", naukui soturitar herättyään, tuo nousi ylös makuusijaltaan ja seurasi oppilasta ulos sotureiden pesästä.

Lumisydänkin asteli ulos sotureiden pesästä, mutta hyvän aikaa myöhemmin. Aurinko oli jo huipussaan ja hän haukoitteli lyhyeksi jääneiden 'yöunien' takia. Soturi näki, että Ututähti ja Yöturkki keskustelivat. Hän pystyi haistamaan vanhemman parantajan pelkotuoksun ja näki molempien silmistä, että he puhuivat jostakin vakavasta asiasta. Harmaalaikkuinen kolli oli liian utelias, hänen pitäisi kuulla mistä kaksikko oikein puhui. Kermanvaalea kissa hiipi leirin laitamia pitkin lähemmäs heitä ja piiloutui päällikön pesän vieressä olevaan kaislikkoon.
"Mitäköhän se ennustus merkitsee?" Kysyi päällikkö mustaturkkiselta kollilta.
"En tiedä, mutta vaistoan että se on jotakin kamalaa", Lumisydän kuuli Yöturkin vastaavan. Hän yritti höristää korviaan kuullakseen paremmin kaksikon keskustelun, kun he siirtyivät päällikön pesän sisään, mutta kiviseinät estivät äänten kuuluvan pesästä ulos. Soturi kurtisti kulmiaan, oliko jotakin pahaa tapahtumassa?

Aamuaurinko oli porottanut koko päivän kuumana ja suurin osa Nummiklaanista oli lähtenyt pakoon leirinsä paahtavaa kuumuutta ulos nummille. He eivät olleet levittäytyneet kamalan laajalle alueelle, pennut ja oppilaat eivät näe varjoisista paikoista välittäneet vaan leikkivät porottavan auringon alla, kun taas vanhemmat kissat olivat piiloutuneet kanervikoiden ja kivirykelmien varjojen alle. Leijonakynsi suki turkkiaan lähellä päällikköä ja vanhempaa parantajaa Ketunkynttä.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen", kuiskasi Sulkatähti ja katsoi taivasta, joka punersi nousevan auringon valossa.
"Tähtiklaani, anna jokin vinkki", mumisi päällikkö itsekseen.
"Liekkitaivas sanoi, että näki saman unen", naukui Ketunkynsi. Leijonakynsi höristi korviaan. Miten Liekkitaivas olisi saanut viestin Tähtiklaanilta, päällikön sijasta?
"Eli se ennustus liittyy jotenkin häneen...", Sulkatähti kuiskasi kauhistuneena. Soturi sihahti ja nousi jaloilleen kävelläkseen kauemmaksi kahden naaraan keskustelusta, hän ei voinut ymmärtää kuulemaansa. Heidän varapäällikkönsä, joka oli syyllisenä Leopardilaikun karkoitukseen olisi nyt Tähtiklaanin valitsema kissa, vaikka tuo oli mennyt ja rikkonut soturilakia, ei ainoastaan hankkimalla erakkokumppanin vaan myös täyttämällä heidän klaaninsa sekaverisillä pennuilla. Miten Tähtiklaani oli hänet valinnut? Kollin katse osui Tähtitassuun, klaanin nuorimpaan oppilaaseen, joka oltiin valittu nyt kolmanneksi parantajaksi. Miksi Ketunkynsi ja Yötuuli olivat valinneet hänet oppilaakseen? Naaras ei ollut lähelläkään Nummiklaaniveren omistamista ja tuskin ymmärsi yhtään mitään klaanien tavoista.
"Kettu!" Hänen klaanitoverinsa ulvahdus havahdutti Leijonakynnen ajatuksistaan. Soturi pyörähti ympäri nähdäkseen Hopeatassun ja Peippostassun juoksevan henkensä edestä kitukasvuisten puiden luota, ja heidän perässään löntysteli juuri ja juuri täysikasvuinen kettu. Pentu, joka oli luultavasti eksynyt tai vieroitettu pentueestaan juuri. Nuoret ketut olivat yleensä pelokkaita ja välttelivät usein partioita, nyt tuosta piirteestä ei ollut tietoakaan ja kolli valmistautui hyökkäykseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ponnistaa hyppyyn, kun kissoja oli jo petoeläimen kimpussa. Kermanvaalea kissa ajatteli ettei häntä tarvittaisi vielä siinä kamppailussa ja hän kääntyi katselemaan ympärilleen. Klaaninvanhimmat kiiruhtivat kuningattarien ja noiden pentujen jäljessä leiriin suojaan, nuorempien oppilaiden auttaen pentujen kaitsemisessa. Vanhemmat oppilaat olivat jääneet taka-alalle seuraamaan tilannetta ja paikalla olevat soturit tekivät vuorotellen hyökkäyksiä kettua kohti. Yhtäkkiä petoeläin saikin tarrattua Sulkatähden kaulasta ja puristi leukojaan yhteen. Leijonakynsi kuuli rusahduksen ja taistelu-ulvauksen kera hyökkäsi ketun kimppuun. Petoeläin päästi irti päälliköstä, mutta kävi sitten soturin päälle. Hän tunsi kipua vasemmassa korvassaan, mutta ei antanut sen häiritä vaan raapi, potki, puri ja sähisi. Kolli pääsi irti ketun otteesta ja etsi katseellaan hopeanharmaata naarasta. Nähdessään tuon hän pysähtyi paikoilleen. Vasemmasta korvasta vuosi verinoro pitkin kermanvaalean kollin kasvoja, mutta hänen silmissään oli kumma pilke kun hän katsoi maassa vuotavaa Sulkatähteä. Vihersilmä katseli voitonriemuisena ympärileen, adrenaliini virtasi kohisten hänen suonissaan ja Leijonakynsi tunsi sen vahvistavan hänen olemustaan. Päällikkö oli viimeinkin menettänyt viimeisen henkensä! Nyt hänen ja Leopardilaikun pitäisi vain surmata Liekkitaivas ennen kuin tuo pääsee Tulikammiolle hakemaan henkensä.
*Yksi pieni puraisu ja elämäni piina olisi lopullisesti poissa.* Soturi myhäili kostoa mielessään.
Leijonakynsi siristi silmiään huomatessaan Sulkatähden yskähtävän ja nostavan heikosti päätään maasta. Miten tuo naaras ei voinut suostua lähtemään Tähtiklaaniin? Kettu oli luikkinut pois näköpiiristä saadessaan tarpeeksi myllytyksestä, mitä nummiklaanilaiset olivat tarjonneet ja nyt paikalle saapuneet kolme parantajaa Ketunkynsi, Yötuuli ja Tähtitassu pujottelivat haavoittuneiden kissojen välissä.
"Hoidetaanpas sinut kuntoon", Yötuuli maukui saapuessaan soturin luokse hämähäkinseitin kanssa ja alkoi painella sitä kollin haavoja vasten.

Tammisydän räväytti silmänsä auki ja ravisti päätänsä. Hän oli ollut leirin laitamilla puoliksi unessa ja muistellut alkuansa ja miten hän oli Puroklaaniin päätynyt. Soturitar katsoi taivasta ja huokaisi: "Voi emoni, miten oikein voit nykyään?" Hän ei ollut nähnyt Hopeaviimaa siinä kokoontumisessa, mihin oli yhden ainoan kerran Puroklaanissa asuessaan päässyt. Vaikka naarasta pelottikin mennä näyttämään naamaansa kokoontumisissa kuutamoklaanilaisille, jos nuo vaikka tunnistaisivat hänet, halusi oranssiturkkinen kissa siltikin nähdä emonsa. Sitten hänen ajatuksensa sumeni ja tuntui kuin hänen sydämensä tilalla olisi ollut vain musta, Pimeydenmetsän kissojen asettama kivi. Nälkä ja jano mitä Tammisydän oli vain hetkeä aikaisemmin tuntenut olivat tiessään, nyt tilalla oli vain katkeruus ja viha. Viha Villituulta kohtaan.
*Villituuli... Minä kostan tämän sinulle vielä. Ja silloin tulet katumaan sitä hetkeä kun käskytit minut ja Hallatassun kanssasi metsälle!* Hän ajatteli ja upotti kynsiään leirin hiekkapohjaan.
"Tammisydän, menisitkö mukaan Punalehden johtamaan rajapartioon?" Soturitar kuuli Hiiriturkin maukuvan. Hän käänsi päätään ja näki varapäällikön seisovan noin ketunmitan päässä.
"Selvä, kyllä se käy...", oranssiturkkinen naaras naukaisi raidalliselle kissalle ja päästi ison haukoituksen.
"Olet näköjään väsynyt, voin kyllä valita toisenkin rajapartioon...", vaaleanruskea naaras aloitti, mutta Tammisydän nousi jaloilleen, keskeyttäen tuon lauseen.
"Ei, pystyn kyllä menemään!" Soturitar naukui ja lähti etsimään Punalehden partiota, kävellen pois Hiiriturkin luota.
"Kenetköhän muut on valittu rajapartioon?* Naaras mietti ja asteli sotureiden pesän ohi, yrittäen kurkata sisälle saadakseen selville ketkä sotureista olisivat vielä nukkumassa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt näkemään sisään, kun oranssiturkkisen kissan näkökentän tavoitti Punalehti, joka istuskeli aukiolla. Hän kiiruhti tuon luokse ja nyökkäsi tervehdyksenä.
"Tulen kanssasi rajapartioon", Tammisydän naukaisi. Luottosoturitar nyökkäsi ja nousi jaloilleen.
"Voitkin käydä hakemassa Leskenlehden niin minä haen Jokitassun. Olemme tänään neljästään", punaruskea naaras mutisi ja lähti oppilaiden pesälle. Soturitar luimi korviaan, Punalehti oli yksi niistä kissoista joka oli ollut hänen klaaniin liittymistä vastaan eikä selvästi vieläkään pitänyt hänestä. Eikä asiaa helpottanut se että Leskenlehti sattui olemaan yksi toinen Puroklaanin jäsenistä, joka hyvin kärkkäästi ja kovaäänisesti esitti mielipidettään siitä ettei klaaniin kuulu sen ulkopuolella syntyneet kissat. Tästä rajapartiosta tulisi varmasti ratkiriemukas. Oranssiturkkinen naaras käveli takaisin sotureiden pesälle ja astui sen pimeyteen. Hän oitis huomasi Leskenlehden vaaleanharmaan turkin ja alkoi tökkimään sitä.
"Herää, tulet rajapartioon", Tammisydän naukui.
"Mitä? Ai rajapartioon? Selvä", vaaleanharmaa soturitar naukui tokkuraisena, nousi pystyyn ja käveli aukiolle. Oranssiturkkinen soturitar käveli klaanitoverinsa perässä Punalehden ja Jokitassun luo, toivoen Tähtiklaanilta rauhallista rajapartiota.

//Susitassun alkutarina ennustusjutskaan


Makasin tylsistyneenä oppilaiden pesässä. Halusin tehdä jotain. *Voisin lähteä saalistamaan*,tuumin. Kävelin rauhallisesti pois leiristä. Minä en kuitenkaan jaksanut saalistaa koska olimme jo Täpläliidon kanssa käyneet taisteluharjoituksissa tänään. Päätin ottaa torkut,joten istahdin ja liu’utin kylkeni maahan. Laskin pääni käpälien päälle ja nukahdin. Unessa joku vaaleanharmaan,tummanharmaan ja mustan kirjava kissa tuli luokseni. ”Olen Tummakajo”,kissa esitteli itsensä. Huomasin että kollin turkissa vilisi tähtiä,omassa tuhkanharmaassani ei. En siis ollut kuollut. ”Susitassu,”sanoin hieman epäluuloisesti sillä en ollut varma oliko tämä totta sillä tämä voisi olla vain mieleni kepponen. ”Sinut on valittu,joten kuuntele tarkkaan:Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen”,Tummakajo lausui. Pääni meni pyörälle. ”Selvä mutta mitä tuo tarkoittaa?”kysyin. Uneni alkoi kuitenkin hiipua. Ärsyynnyin. Nyt en saanut vastausta.


//Susitassu menee niitten neljän joukkoon.

Taistelu oli ohi ja Luuklaani oli paennut Kuutamoklaanin leiristä. Jääsilmä oli poistunut jo aikaisemmin ja käveli nyt kauemmas Kuutamoklaanin reviiristä, sillä tiesi että hänen klaanitoverinsa halusivat saada hänet kynsiinsä, vaikka missä soturitar olisi. Naaras hiippaili Vuoristoklaanin rajaa pitkin kauemmas Kuutamoklaanin rajasta ja maisteli ilmaa vuoristoklaanilaisten sekä luuklaanilaisten tuoksujen varalta. Sitten jokin kaatoi hänet kumoon ja punaoranssiturkkinen kissa näki Ohramyrskyn.
"Anna armoa!" Jääsilmä maukui hädissään. Varapäällikön kasvoilla paistoi aavistuksen verran hämmennys.
"Mitä sinä oikein selität? Tule auttamaan vahingoittuneiden kuljettamisessa!" Mustaturkkinen naaras naukaisi ja päästi irti soturittaresta. Punaoranssiturkkine naaras huokaisi helpotuksesta, kuitenkin yrittämättä olla näyttämättä sitä Ohramyrskylle. Hän oli ollut aivan varma siitä, että joku oli huomannut sinisilmän aikaisen lähdön taistelusta ja halusi nyt rankaista häntä siitä.

Liekkisydän makasi maassa ja Jääsilmä oli joutunut raahaamaan tuota niskanahasta koko matkan Neljän virran tammelta Luuklaanin parantajan pesään asti. Kun he olivat viimein saapuneet Mustakipinän pesään, huomasi soturitar että melkein puolet luuklaanista olivat seuranneet heitä ja ängenneet pieneen parantajan pesään. Hallaroiske oli käynyt naaraan viereen makaamaan, niin että hän tunsi tuon turkin kyljessään ja tympääntyneenä alkoi sukia omaa turkkiaan siistimmäksi. Pesässä ei todellakaan ollut tilaa niin monelle kissalle mitä siellä nyt oli. Mustakipinä saapui viimeinkin punaoranssiturkkisen kissan luokse ja alkoi painelemaan hämähäkinseittiä hänen haavoilleen ja antoi sinisilmälle unikonsiemeniä kipua turruttamaan. Parantaja katsoi Jääsilmää outo pilke silmissään, mutta kääntyi sitten puhuttelemaan muuta pesää.
"Pärjäilkää sen aikaa kun käyn hakemassa hunajaa", kolli maukui. Mustavalkean kissan kadottua täytti muiden luuklaanilaisten puheensorina pesän ja soturitar painoi päänsä alas tuskastuneena.
"Jääsilmä, haluatko että haen meille syötävää?" Matukka kysyi hieman nolostuen kävellessään punaoranssin naaraan luokse. Kuolontähden luottosoturi ei näyttänyt olevan kamalan pahasti vahingoittunut, tuon otsaa halkoivat kynnen jäljet ja lavat olivat aivan ruvella.
"Kyllä se käy", Jääsilmä kuiskasi, sillä ei jaksanut puhua yhtään voimakkaammalla äänellä. Soturitar oli niin lopen uupunut ettei jaksanut edes pilkata kollia tuon käytöksen takia.
"Haluatko mitään Hallaroiske?" Matukka kysyi varovasti punaoranssin naaraan vieressä makaavalta soturittarelta.
"En tarvitse mitään, syökää te vain", Hallaroiske maukui ja kääntyi irvistellen toiselle kyljelleen.

Tuhkakajo huokaisi helpotuksesta pyörittäessään viimeisen märän sammalpallon ulos parantajien pesästä. Kokoontumisen jälkeisenä päivänä vuoristossa ei ollut satanut ollenkaan, mutta joka päivä sen jälkeen ei taivas antanut hetkeäkään rauhaa kaatosateelleen. Vesi lammikoitui ja valui leirin suuaukosta sisään, suoraan suuaukkoa lähimpiin oleviin pesiin eli parantajien ja oppilaiden pesiin. Nuori soturi oli tarjoutunut auttamaan Taivasliljaa ja tuon oppilasta ensin nostamalla kaikkia lattialla säilytettäviä yrttejä korkeammalle, sitten kuivaamalla lattian ja asettelemalla sammalvuoren suuaukolle, että vesi imeytyisi kasviin pesään valumisen sijaan. Naaras meni tuoresaaliskasalle ja otti itselleen ja Taivasliljalle lulurastaan, Opaalitassulle hän valitsi hiiren. Tuhkakajo oli mielellään lupautunut myös syömään naaraiden seurassa ja tarjoutui hakemaan heille ruokaa. Kun hän meni takaisin parantajan pesään, antoi nuori soturi hiiren parantajaoppilaalle.
"Tuhkakajo, mikä on vointisi? Olet viettänyt koko päivän kanssamme vedessä kävellen, pelkään että olet saattanut vilustua. Onko päänsärkyä, tai nuhaista oloa?" Parantaja kysyi tummanharmaalta naaraalta ottaessaan laulurastaan tassujensa väliin.
"Ihan hyvä, ei tunnu mitenkään normaalista poikkeavalta", Tuhkakajo maukui ja haukkais palan kynitystä linnusta. Hänellä ei ollut kamala nälkä, vaikka siivoaminen olikin raskasta ollut. Nyt nuori soturi vain halusi päästä kävelemään ja nauttimaan vuoristoilmasta, mutta sateen pitäisi lakata ensin. Tummat pilvet eivät kuitenkaan liikkuneet mihinkään ja sade tuntui vain yltyvän.
"Taivaslilja, voisitko lähteä kanssani kävelylle? Tai voisiko Opaalitassu tulla mukaani? Lupaan etten päästä häntä silmistäni", tummanharmaa naaras kysyi Taivasliljalta, joka nosti epäileväisenä katseensa klaanitoveriinsa.
"Jos minä saisin päättää, kukaan ei astuisi leirin suuaukosta edes viiksenmitan vertaa ulos. Tuossa säässä viheryskän saaminen on taattu, puhumattakaan liukkaista vuoristopoluista", parantaja maukui. Tuhkakajo puri hammasta ja he söivät ateriansa loppuun hiljaisuudessa. Nuoren soturin tassuja syyhysi päästä ulos, hän tulisi hulluksi näiden kallioseinämien sisällä! Eikä sade sinisilmää haittaisi, hän kuivattelisi itsensä kunnolla palattuaan. Sentään niin uhkarohkea hän ei ollut että olisi lähtenyt yksin tasapainottelemaan kapeilla vuoristopoluilla, joten tummanharmaa naaras kiitti parantajien seurasta ja asteli kostealle leiriaukiolle.
"Loskaliito, haluatko tulla ulos kävelemään kanssani?" Tuhkakajo kysyi ensimmäiseltä vastaan tulevalta kissalta, joka sattui olemaan Loskaliito. Soturitar loi pitkän ja epäuskoisen katseen nuoreen soturiin ja päästi epäuskoisen naurahduksen suustaan.
"Minähän en tuohon koiranilmaan astu ellei tuoresaaliskasa ole tyhjänä ja parhaimmat metsästäjämme ovat viheryskässä", vaaleajuovainen naaras naukaisi tuhahtaen perään. Tummanharmaa naaras naurahti vaivaantuneena. Niin, hän olisi voinut hieman tarkemmin suunnitella ketä oikein kävisi mukaansa kysymässä.
"Tiedätkö ovatko Helmikaste ja Unikkokukka käyneet hetkeen jaloi-"
"Ja minun siskoani sinä et ole ulos viemässä!" Loskaliito murisi ja loi hyvin piikikkään katseen Tuhkakajolle. Hänen olisi todellakin pitänyt suunnitella tarkemmin. Nuori soturi luimi korviaan ja laski päätään alemmas. Häntä hävetti, ei naaras tietenkään olisi viemässä kuningatarta hakemaan nuhaa ulkoa. Mitä hän oikein ajatteli ehdottaessaan tuollaista?
"Anteeksi, en tarkoittainut...", sinisilmä naukaisi, mutta soturitar oli jo marssinut matkoihinsa. Tummanharmaa naaras veti syvään henkeä ja puhalsi sen hampaiden välistä ulos.
"Älä hönestä välitä, Loskaliito ei kuuntele puoliakaan lauseesta vaan päättelee itse mitä olit sanomassa", ääni Tuhkakajon takana naukaisi ja nuoren soturin sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa sti, kun hän tajusi puhujan olevan Tomukukka.
"Olen oikeasti pahoillani, muotoilin asiani täysin väärin. Ja ymmärrän Loskaliidon vastauksen hyvin, jos Pikkukotka olisi synnyttänyt alle kaksi kuuta sitten ja joku klaanitovereistani yrittäisi viedä häntä rankkasateeseen kävelemään ja riskeeraamaan henkeään, repisin häneltä silmät päästä", Tuhkakajo maukui. Soturitar nyökkäsi ja vilkaisi takaviistoonsa, missä Paarmahehku istui Kotkasumun ja Kiurusaran kanssa. Nelikko oli varmasti äskettäin keskustelemassa, kun he seisoskelivat niin lähellä toisiaan.
"Kotkasumu ja Kiurusara ajattelivat lähteä metsälle ja yrittivät saada Paarmahehkua lähtemään mukaansa. Mutta sinähän voisit mennä heidän kanssaan?" Tomukukka ehdotti ja viittoi kolmikkoa luokseen. Nuori soturi katseli ystävällisesti hymyillen kolmea klaanitoveriaan, katsoen lähinnä vain Kiurusaraa silmiin.
"Minäpä käyn jututtamassa Myrskytuulta ja kysyn saatteko lähteä ulos", vanhempi soturitar sanoi ja lähti etsimään Vuoristoklaanin varapäällikköä. Kissat katselivat mustaturkkisen naaraan perään, ennen kuin kääntyivät puhumaan toisilleen.
"Kotkasumulla on jokin hirveä tarve todistaa itseään muulle klaanille, Unikkokukalle ja pennuilleen. Hän oikeasti haluaa lähteä metsästämään tuohon säähän ja hakea niin paljon saalista kun vain pystymme kantamaan", Kiurusara naukaisi ja pukkasi isoveljeään kylkeen.
"Enkä minä häntä tietenkään yksin matkaan päästäisi. Ja jotta hän pääsisi lähellekkään saavutustaan, taitaa hän tarvita muutaman metsästäjän lisää avukseen", kellanruskea soturitar hykersi. Tuhkakajo hymyili ja vilkaisi Kotkasumua, joka murahti matalalla äänellä jotakin pikkusiskolleen, näytäen hyvinkin kiusaantuneelta.
"Kyllähän se käy, tulen mielelläni mukaanne", nuori soturi nyökkäsi silmät innosta kiiltäen.
"Olkaahan varovaisia sitten", Myrskytuuli, joka oli Tomukukan kanssa saapunut heidän seuraansa, naukaisi ja nyökäten antoi heille luvan lähteä. Kotkasumu ja Kiurusara kävelivät edeltä ulos leiristä ja Tuhkakajo seurasi kahden soturin perässä. Astuessaan vesisateeseen nuori soturi pudisteli turkkiaan ja varovasti vilkaisi taivaalle. Jos tummat pilvet eivät olisi verhostaneet taivasta, hän veikkaisi aurinkohuipun hetken juuri menneen ja viherlehden aurinko olisi paistanut kuumana ja korkealla taivaalla. Hän vilkaisi taaksensa tarkistaakseen oliko Paarmahehku lähtenyt heidän mukaansa ja hätkähti hieman huomatessaan tapaavansa tuon meripihkaiset silmät.

//Paarma voi tulla mukaan jos haluat Inka

Rankkasade piiskasi kalliota ja ukkonen jyrisi. Kissat Vuoristoklaanin leirissä olivat väsyneitä, märkäturkkisia ja yskäisiä, mutta Mustapentu oli liian innoissaan huolehtiakseen sateesta. Hän söi myyrää pentutarhan edessä ja kuunteli emon paasausta, kuinka heidän tulisi käyttäytyä.
-Ette sitten hypi ja sinkoile, vaan olette siististi ja puhutte selvästi ja kunnioittavasti Aaltotähdelle, Helmikaste painotti ja heilutti häntäänsä puolelta toiselle hermostuneena.
Mustapentu vain pyöritteli silmiään. Pikkupentuinako emo heitä piti? Tottakai hän tiesi, että hän tarkoitti vain hyvää.
-Joo, kyllä me osataan! Mustapentu tokaisi ja nuoli huulistaan hiukan vettyneen myyrän rippeet. Kastepentu istuskeli vähän matkan päässä tiiraillen sotureiden joukkoa. Mustapentu tassutti tämän luokse ja kysyi:
-Mietitkö kuka mestariksesi tulee?
Kun Kastepentu nyökkäsi.
-Niin minäkin.
Yöpentu, joka ilmestyi juuri pentutarhasta, maukui:
-Olen teille niin kateellinen! Kohta meitä on enää kolme ja pentutarhaan tulee niin tylsää! Lupaattehan sitten opettaa meille jotain, mitä te opitte?
Mustapentu lupasi opettaa ja sanoi heipat Yöpennulle, joka sanoi lähtevänsä etsimään Seittipentua ja Katajapentua.

Uskotuuli tassutti pentujensa luokse . Mustapentu kehräsi isälleen, joka maukui:
-Olen teistä niin ylpeä. Teistä tulee varmasti hyviä oppilaita. Ja Mustapentu, muista totella sitten mestariasi.
Mustapentu värisytti häntäänsä ja oli naukumassa jo jotain nasevaa, mutta Aaltotähden kokoontumiskutsu keskeytti hänet.
*Nyt se tapahtuu!* Mustapentu ajatteli innoissaan. Soturit alkoivat kokoontua puhujankiven lähistölle. Helmikaste kumartui Mustapennun puoleen ja alkoi nuolla tämän turkkia.
-Emo, lopeta! Tämä on kiusallista! kiemurteleva Mustapentu kuiskasi, mutta kuitenkin niin kovaa, että muutama lähistöllä oleva soturi alkoi kehrätä huvittuneena.
Aaltotähti kiipesi puhujankivelle ja aloitti:
-Vaikka rankkasade onkin vaivannut meitä, tapahtuu tänään myös jotain hyvää: On nimittäin aika nimittää Vuoristoklaaniin kaksi uutta oppilasta!
Aaltotähti piti pienen tauon ja kutsui pentuja lähemmäs hännänliikkellä. Mustapentu oli hypätä innosta ilmaan, mutta hillitsi itsensä ja tassutti rauhallisesti päällikön viereen Kastepennun perässä.
-Kastepentu ja Mustapentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän aikansa tulla oppilaaksi. Kastepentu, tule tänne.
Kastepentu tassutti Aaltotähden viereen. Vasta nyt Mustapentu huomasi kaksi soturia, Sädeloisteen ja Marjaleuan.
*Kummasta tulee minun mestarini?* Mustapentu mietti katsellen sotureita: Sädeloiste oli harmaankirjava kolli ja Marjaleuka valkoinen naaras. Hän ei ollut koskaan puhunut kummallekaan heistä, mutta tiesi, että molemmat olivat varmasti hyviä sotureita.
Aaltotähti antoi Sädeloisteelle merkin tulla lähemmäs ja maukui:
-Kastepentu. Olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kastetassuna. Mestariksesi tulee Sädeloiste.
Sädeloiste, on sinun aikasi saada oppilas. Olet osoittanut olevasi rohkea ja älykäs ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.
Oppilas ja mestari koskettivat neniä. Sädeloiste näytti ylpeältä ja näki tämän sanovan jotain Kastetassulle.

-Kastetassu! Kastetassu! klaani hurrasi. Mustapentu huusi siskonsa nimeä kaikista lujimmin.
Kun onnitteluhuudot olivat hiljenneet, oli Mustapennun vuoro:
-Mustapentu tippui kotkan kynsistä ollessaan saalistamassa parin kuun ikäisenä, mutta selvisi, kiitos Taivasliljan.
Aaltotähti piti taas tauon. Muutama huusi ”Taivaslilja! Taivaslilja!” ja muutama kehräsi. Aaltotähti, kutsui Mustapentua ja kannustavasti hymyilevää, mutta selvästi itsekin jännittynyttä Marjaleukaa lähemmäs jatkoi:
-Mustapentu. Olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen asti, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Mustatassuna. Mestariksesi tulee Marjaleuka.
Marjaleuka, olet osoittanut olevasi valmis saamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja rohkea ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.
Mustatassu kurottautui koskettamaan valkoisen naaraan nenää nenällään. Marjaleuka kuiskasi onnittelut Mustatassun korvaan.
-Mustatassu! Mustatassu! klaani hurrasi.
Mustatassu katsoi Kastetassua, joka ei hurrannut, ei voinut hurrata, mutta hurrasi varmasti sydämessään.
Nyt he olivat oppilaita!
//Jes, vihdoin Musta on oppilas!<3 Älkää sitten välittäkö jos joskus Mustatassusta tuleekin Mustapentu.. Oon niin tottunut kirjottamaan pennulla:'D