Ilma oli hieman kostea yöllä sataneitten vesipisaroiden jäljiltä ja sateen tuoksu tuntui ihanalta nenässä. Lumi oli sulanut jo aikaa sitten kaikkialta ja tuuli ei ollut enää purevan kylmä, niin kuin se oli lehtikadon ja hiirenkorvan aikana ollut. Haistelin ilmaa ja katselin alkavan viherlehden merkkejä ympärilläni, kunnes äkkiä törmäsin Pihlajanpiikkiin. Hän oli jähmettynyt paikalleen ja tajusin itsekin olla liikkumatta.
- Piiloon! Ystäväni naukui. Tottelin mukisematta. Painauduimme aluskasvillisuuden suojiin, mutta näin kuitenkin ympärilleni. Pian jonkun matkan päässä näköpiiriimme tallusti outo otus. Se oli harmaa, sillä oli mustaa vatsassa, sekä valkoiset kasvot, jota halkoivat kaksi mustaa juovaa. Se oli isompi kuin kissa ja kun näin sen pitkät ja vahvat kynnet, tajusin ettei erakko ja minä olisi pärjännyt sille. Pidätin hengitystäni ja alkoi tuntua siltä ettei eläin huomannut meitä. Otuksen mentyä nousimme pystyyn jatkaaksemme matkaa, kohti Puroklaanin rajan takana olevaan vuoristonalkua, mistä olin löytänyt hyvän asuinsijan minulle, Loimulle ja Mustalle. Pihlajanpiikki kertoi äskeisen eläimen olevan mäyrä ja sanoi meillä olleen onnea, kun se ei huomannut läsnäoloamme. En ollut ikinä nähnyt mäyrää koko elämäni aikana, ainoastaan kuullut tarinoita tuosta kauhistuttavasta otuksesta ja pyysinkin mielessäni Tähtiklaanilta kiitoksen siitä, etten ollut vielä joutunut kohtaamisiin petoeläimen kanssa.

- Ollaanko jo perillä? Pihlajanpiikki naukui tuskastuneena, mutta pystyin näkemään huvittuneen pilkkeen ystäväni silmissä. Myönsin, että matka oli yllättävän pitkä enkä minäkään jaksanut enää kävellä.
- Totta puhuen, en edes tiedä tarkalleen minne olemme menossa. Miten voisin tietää kauanko matka kestää? Tiedän vain, että noille ylängöille silloin lähdin, naukaisin huvittuneena ja osoitin hännälläni kaukana edessämme siintäviä kukkuloita.
- Tiedäthän, että voitte jäädä vielä meidän luoksemme asumaan viherlehdeksi, ei teillä ole mikään kiire etsiä omaa asuinsijaa vielä, Pihlajanpiikki naukui. Hyrähdin kiitollisena, mutta tiesin, että lehtisateen aikaan meidän olisi hyvä lähteä pois Pihlajanpiikin perheen luota, että he voisivat rauhassa, ilman ruokittavia lisäsuita, alkaa valmistautumaan lehtikadon tuloon. Ja helpompi uutta asuinpaikkaa olisi etsiä nyt eikä lehtisateen rankkasateissa ja viileässä tuulen tuiverruksessa. Jatkoimme kävelyämme ja pystyin pian haistamaan Puroklaanin reviirin rajatuoksun, mutta myös raikkaan viherlehden ajan tuulen. Vatsaani kouraisi kun tajusin minun ja Sielutaivaan pentujen täyttävän kuusi kuuta tänä viherlehtenä. Pentuni olisivat oppilaan ikäisiä, eikä kellään heistä olisi mitään tietoa oikeista vanhemmistaan. Paitsi Yöpennulla jos Uskosielu olisi tuolle kertonut. Ikävöin heitä niin paljon ja suru teki pohjatonta aukkoa rintaani kun tajusin etten näkisi heitä pentuina enää, oppilaina ehkä jos Tähtiklaani sen soisi.

//sijoittuu samaan aikaan kuin seittipennun viimeisin tarina!

Auringonsäteet pilkuttivat Katajapennun sinertävänmustaa turkkia. Naaras koukisteli vielä pieniä kynsiään kylmää kivilattiaa vasten, ja katseli yrtintuoksuisen pesän suuaukkoa jännittyneenä. Hän ja Seittipentu painautuivat kiinni leirin seinämään, ja Katajapentu vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko Kastepentu vielä aloittanut etsintänsä. Ajatus salpasi hänen henkensä ja leikin tuoma adrenaliini kuohusi hänen veressään.
”Te kaksi olette siis Katajapentu ja Seittipentu?” pesänsä uumenista saapunut Taivaslilja kuiskasi ja kyyristyi lähemmäs pentuja. Parantajan turkki oli kauniin valkea ja laajojen, harmaiden laikkujen peitossa. Katajapentu nyökkäsi hänelle tomerasti.
”Olette siis piilosilla, hmm? Kuka on etsijä?” Taivaslilja naukui.
”Kastepentu, hän on tosi hyvä etsijä”, Katajapentu kertoi ja huiski hännällään hermostuneena siitä, että naamiokuvioinen naaras voisi ilmestyä hänen taakseen koska tahansa.
”Maahan!” Katajapentu kuuli veljensä sihahduksen korvassaan, ja hypähti eteen päin yllättyneenä. Hänen pelkonsa olivat käyneet toteen! Hän kuvitteli Kastepennun kintereilleen, ja kipitti syvemmälle hämärään pesään hämmentyneenä uskaltautumisestaan uuteen paikkaan. Pentu säntäsi kauimman seinämän luokse ja pysähtyi katselemaan sinisillä silmillään ympäriinsä. Kastepentu ei ollutkaan hänen perässään, mutta Taivaslilja käveli hänen ohitseen yrttivarastojensa luo huvittunut ilme kasvoillaan. Katajapennun silmät osuivat parantajan pesän sammalpeteihin, jotka oli aseteltu siististi vierekkäin toisen seinämän vierustalle. Ne olivat tyhjiä, lukuun ottamatta yhtä.
#Mustapentu#, Katajapentu tajusi ja kurkisti nurkan takaa uloskäynnille, muttei nähnyt Kastepentua. Leirin ulkopuolisella reissullaan itsensä loukannut Mustapentu makasi vuoteellaan selin Katajapentuun, ja sinertävänmusta naaras lähti kipittämään kohti pesätoveriaan.
”Hei Mustapentu”, Katajapentu kuiskasi ja luikki kollipennun sammalvuoteen taakse.
”Piilottelen Kastepennulta”, naaras naukui vastauksena Mustapennun hämmentyneeseen ilmeeseen ja tähyili kuumeisesti parantajan pesän perukoille johtavalle tunnelille. Kun kermanvalkoinen, tumman naamion omaava pentu avasi suunsa sanoakseen jotain, Katajapentu pudisti villisti päätään, jotteivat keskustelun äänet paljastaisi hänen olinpaikkaansa. Taivaslilja touhusi yrttivarastojensa parissa myhäillen.
#Ai niin. Mustapentua varmasti harmittaa, kun ei pääse mukaan leikkimään#, Katajapentu ajatteli nähdessään sinisilmäisen pennun painavan päänsä tassujensa päälle. Naaras tunsi pienen syyllisyydenpiston siitä, että käytti Mustapennun toipumisvuodetta piilopaikkanaan. Minuuttien kuluessa Katajapentu ei jaksanut enää tähyillä pesään johtavaa reittiä, vaan käpertyi paikoilleen tuijottaen lattiaa vaitonaisena.
Hetken kuluttua yrtintuoksuisen pesän ulkopuolelta kaikui pieniä huutoja.
”Katajapentu! Katajapentu!”
Sinertävänmustan pennun korvat pyöristyivät uteliaina, mutta hän pysyi paikoillaan tarkkaillen uloskäynnin suuntaa valppaana. Tumma pennun varjo ilmestyi valoläikkään, mutta näin syvätä pesästä Katajapentu ei erottanut tulijaa.
”Katajapentuu! Seittipentu lähti ja Kastepentu löysi minut, joten sinä voitit”, Yöpennun ääni huusi huhuillen, mikä sai Katajapennun hypähtämään ylös.
”Kiitos piilosta Mustapentu!” Katajapentu kiitti pikaisesti ja pujotteli sammalpetien välistä hieman kömpelösti kohti pesästä ulos johtavaa tunnelia, jossa Kastepentu ja Yöpentu odottelivat häntä huojentuneina.

Ollessaan rauhallisena tassuttelemassa ulos parantajan pesästä yllättävä jyrähdys sai Katajapennun jokaisen karvan pörrölle ja sojottamaan joka suuntaan. Ensimmäisen vaistonsa ohjaamana pentu kiitti pentutarhan edustalla olevan emonsa luo, ja painautui tuon kylkeen kiinni vinkaisten. Emon häntä kävi kuin aalto ja painoi pennut lähemmäs.
”Mi-mikä tuo oli?” naaras tiedusteli ja koitti hillitä käpäliensä tutinaa.
”Shh, shh, se on vain ukkonen. Meillä ei ole mitään pelättävää leirissä”, Unikkokukka rauhoitteli ääni särähtäen. Katajapentu kurotti itseään, ja näki leirin uloskäynnin luona pelkkää uhkaavan tummaa pilvimassaa. Vesiryöppy hakkasi kalliota ja salamat välähtelivät. Katajapentu ei voinut kuin tuijottaa silmänräpäyksessä hirmumyrskyksi kiihtynyttä sää-ilmiötä järkyttyneenä. Sokaisevan kirkas valo tuntui käyvän aivan hänen silmiensä edessä, korvia raastavan jyrinän kuuluessa ilmassa kuin valtavan kissan murina, ja Katajapentu tunsi emonsa voiman lennättävän itsensä kohti pentutarhaa.
”Pentutarhaan, nyt!” Unikkokukka käski, ja Katajapentu puristi silmiään kiinni ja pyöri hetken pitkin kivilattiaa ennen kuin tarraantui siitä kiinni kuin henkensä edestä. Kuullessaan muiden pentutarhan kuningattarien puhetta naaras uskaltautui avaamaan silmänsä ja nousemaan vapisten ylös.
”Olettehan kunnossa?” emon naukaisu kuului, ja Katajapentu käänsi katseensa häneen. Unikkokukan turkki oli pörrössä kuin siilillä, ja hänen silmänsä tuijottivat pentuja järkyttyneinä. Emo kyyristyi nuolaisemaan Katajapennun selkää karhealla kielellään, patistaen heitä syvemmälle pentutarhaan.
”Ky-kyllä, olemme ku-kunnossa”, Katajapentu kakoi lopulta. Naaras vilkaisi Seittipentua, ja mietti oliko veli yhtä järkyttynyt kuin hänkin. Pahin pelko alkoi kuitenkin valua ulos Katajapennusta kun naaras pääsi sammalvuoteensa ja emonsa vatsakarvojen suojaan. Hänen sydämensä pamppaili silti villisti, ja raajat tuntuivat puutuneilta kuin hän olisi juossut koko reviirin läpi. Aika ajoin kuului jyrähtelyä, eikä kaatosateelle näkynyt loppua. Katajapentu tuijotti eteensä toimettomana, ja siirteli häntäänsä puolelta toiselle levottomana.
”Näkyykö kokoontumispartiota vieläkään?” Unikkokukka kysyi tiukasti Voimasydämeltä, joka käveli takaisin pentutarhaan käytyään pyörähtämässä leiriaukiolla. Naaraan valko-ruskea turkki oli selästä märkä, ja kuningatar pudisti päätään sulkien silmänsä kuin anteeksipyytävästi.
”Mu-mutta, Kotkasumukin on siellä”, Unikkokukka naukui ahdistuneena.
”Heidän on PAKKO olla tulossa.”
Katajapentu vilkaisi Seittipentua huolestuneena.
”Unikkokukka, rauhoitu. Olen varma, että… että...” Helmikaste, jonka etukäpälien väliin Kastepentu oli käpertynyt, sopersi. Katajapentu lopetti kuningattarien keskustelun kuuntelemisen ja tähyili aukiolle. Naaras näki aukiolle kokoontuneen joukon kissoja. Salaman välähtäessä hän näki sotureiden ruumiiden ääriviivat terävinä ja vahvoina, ja yhtä selvästi hän näki heidän vakavat, mutta päättäväiset ilmeensä. Suut kävivät niin, kuin he olisivat suunnitelleet jotain.
#Jos olisin soturi, minä pelastaisin isän#, Katajapentu ajatteli täristen.

// Jatkan siitä mihin viimeksi jäin eli siihen kun Kajotassu ja Ruskalehti palaavat Puroklaanin leiriin harjoituksien jälkeen. Jatkuu siis samasta päivästä vaikka tässä onkin ollut useamman päivän tauko siitä kun viimeksi kirjoitin, mulla oli vähän netin kanssa ongelmia koska olin keskellä korpea mutta nyt olen palannut korpivaellukseltani ja netti toimii taas, jee :D

Seurasin vaitonaisena Ruskalehteä, joka ei myöskään puhunut mitään matkan aikana. Pääni oli painuksissa ja kun saavuimme leiriin, en nostanut katsettani koska en halunnut kohdata muiden klaanilaisten katseita. Tavallaan tunsin pettäneeni koko klaanin, vaikka oikeasti olin pettänyt vain mestarini. *Toinen päivä oppilaana ja äsken jo olin lähellä kuolla* mietin epäuskoisena ja tuijotin leirin hiekkaista maata.
”Odota tässä kun käyn Ututähden luona”, Ruskalehti käski ja lähti kävelemään päällikön pesälle päin. Tällä kertaa minulla ei ollut aikomustakaan olla tottelematta, vaan jäin kiltisti istuskelemaan hieman sivummalle.

Hiljalleen irrotin katseeni maasta ja silmäilin varovasti ympärilleni. Tuntui, kuin joku olisi katsonut minua tuomitsevasti, vaikka tuskin kukaan muu kuin minä tai Ruskalehti, ja kohta Ututähti tiesi mitä äsken oli tapahtunut. Kuulin kahden kissan puhetta hieman kauempaa, molemmat niistä olivat tutun kuuloisia, toinen niistä tutumpi kuin toinen. *Isä?* kysyin itseltäni. Ääni kuului sen verran kaukaa, että en voinut olla täysin varma, mutta lähes varma olin. Toinen ääni kuului todennäköisesti Hiiriturkille, klaanin varapäällikölle. *Pitäisikö lähteä karkuun* pohdin vaikka en oikeasti voinutkaan lähteä mihinkään, Ruskalehti oli käskenyt minun odottaa enkä halunnut toista kertaa peräjälkeen pettää häntä. Siispä istuin päällikön pesän lähettyvillä ja toivoin olevani mahdollisimman huomaamaton. Tietenkin varapäällikkö tuli päällikön pesälle, ja isäni seurasi häntä, joten minun oli vaikea onnistua tehtävässäni.
”Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitäisi mennä pesääsi?” isäni kylmä ääni kuului päällikön pesän suuaukolta päin.
”E-ei…” änkytin. ”Odotan mestariani”, sain sanottua hieman rohkeammin.
Harmaaturkkinen uros katsoi minua jäätävän sinisillä silmillään, mutta ei sanonut mitään. Hän puhui jotain Hiiriturkin kanssa, kunnes vaaleanruskeaturkkinen naaras lähti isäni luota päällikön pesään, ilmeisesti raportoimaan jostakin tärkeästä asiasta mistä he olivat juuri isäni kanssa puhuneet.
”Niin, sinusta tuli sitten oppilas”, isä sanoi hiljaa. ”No, onnea. Onhan sinun hyvä oppia metsästämään, vaikkei sinusta kummoista taistelijaa tulekaan.”
Olin taas niin hämmennyksen vallassa, että pysyin vain hiljaa. *Isä juuri onnitteli minua?* ihmettelin. *Omalla tavallaan, mutta kuitenkin.*
”Noh, etkö aio sanoa mitään?” isä tuhahti. En kuitenkaan ehtinyt avata suutani, kun hän esitti jo seuraavan kysymystulvan. ”Miksi turkkisi on niin hiekkainen? Ja miksi näytät niin syylliseltä, mitä sinä olet taas mennyt tekemään? Uinut ilman lupaa vai?”
*Mikä selvännäkijä isäni oli vai olenko tosiaan näin läpinäkyvä* ajattelin pettyneenä. En mielelläni olisi halunnut vastata isälleni teoistani, mieluummin vaikka klaanin päällikölle. Yritin selvitellä ajatuksia päässäni: *Mitä tuohonkin nyt vastaisi?*
”No, siis…” ehdin aloittaa, kun Ruskalehti ilmestyi juuri takaisin päällikön luota.
”Ututähti sanoi… Ai, iltaa, Sumuturkki”, Ruskalehti sanoi ja loi nopean silmäyksen isääni.
”Iltaa”, isä vastasi, mutta katsoi mestariini päin inhoavasti, ihan kuin hänkin olisi tehnyt jotain väärin.
”Niin siis, Ututähden mielestä rangaistus ei ole pakollinen, mutta jos haluan jonkin rangaistuksen antaa niin klaaninvanhimpien turkit kaipaavat taas hoitoa”, Ruskalehti sanoi. ”Huomenna olisi muutenkin varmaan ihan hyvä pitää tauko kalastusharjoituksista, tuskin itsekään haluat takaisin veteen heti huomenna, olihan meillä tänään aika pitkät harjoitukset. Joten, nähdään huomenna klaaninvanhimpien pesällä!”

*Mahtavaa, klaaninvanhimpien turkkien hoitoa, miksi en voinut vain totella mestariani?* moitin itseäni. Toisaalta, minulla ei ollut ihan hirveä hinku takaisin veteen tämänpäiväisen jälkeen, joten päivä kuivalla maalla kuulosti houkuttelevalta. Tavallaan.
”Mitä, toinen päivä oppilaana ja nyt joudut jo klaaninvanhimpien turkkien hoitajaksi? En olisi uskonut että onnistut siinä ihan näin nopeasti”, isä sanoi ivallisesti, mutta ei ehtinyt jäädä pidemmäksi aikaa ilkkumaan kun Hiiriturkki huusi:
”Sumuturkki, yöpartioon! Ja Täpläliito ja Kotkamieli myös!”
”Jaa, velvollisuus kutsuu”, isä sanoi ja häipyi kahden hieman kauempana olevan kissan luo. Katsoin isäni perään jokseenkin haikeana. *Pääsenköhän minä ikinä partioon? Mutta minusta taitaisi olla siellä enemmän haittaa kuin hyötyä*, mietin ja lähdin laahustamaan kohti oppilaiden pesää. Huomista en odottanut innolla…

// Ehkä vähän turha tarina, halusin vaan esitellä Kajotassun isän :D Hän on siis nimeltään Sumuturkki ja toimii soturina Puroklaanissa. Tässä pieni esittely: Sumuturkki on ylimielinen, joskus aika kylmäkin luonteeltaan, on hänessä myös pehmeä puoli mutta tekee kaikkensa ettei se tulisi esille. Ei oikein arvosta muita kissoja, muita kuin päällikköä ja varapäällikköä. Klaanin eteen tekee kuitenkin kaikkensa, eikä ikinä pettäisi klaaniaan. Voimakas ja yllättävän nopea taistelija, vaikka onkin isokokoinen kolli. Rohkea ja itsevarma. Väritykseltään harmaa, turkissa on välillä vaaleampia, melkein valkoisia kohtia ja tummempia, melkein mustia kohtia. Naamassa on mustia juovia. Kylmän siniset silmät.
Jonkinlainen kuva minkä nopeasti löysin: https://www.pexels.com/photo/gray-cat-33537/
Tekisi kyllä mieli luoda Sumuturkki ihan kirjoitettavaksi hahmoksi, mutta Puroklaanissa taitaa olla täyttä sotureiden osalta. Hän tulee kuitenkin joskus esiintymään Kajotassun tarinoissa niin tein tällaisen pienen esittelyn :) Ehkä teen jonkun muun kissan soturiksi johonkin toiseen klaaniin, tekisi mieli päästä kirjoittamaan myös soturilla.

"NO? Saitko selville mitään?" Sulkatähti kysyi minulta, kävellessämme poispäin Neljän virran tammen kokoontumisesta. Huokaisin ja vedin päällikköä hieman sivummalle muusta kokoontumisporukasta.
"Nummipyörre on varma Varistähden kostavan hyökkäyksemme, varsinkin nyt kun Luuklaani kävi heidän kimppuunsa uudestaan ja koko klaani janoaa kostoa. Mutta luuklaanilaisten sijaan he luultavasti tulevat purkamaan sen meihin", vastasin hyvin hiljaisella äänellä puhuen. Tämän keskustelun pitäisi jäädä vain meidän väliseksi, kunnes naaras päättäisi siitä klaanille ilmoittaa. Hopeanharmaa kissa ei vastannut mitään vaan piti katseensa tiukasti edessäpäin siintävissä nummissa. Käänsin pääni ja katsoin kokoontumisporukkamme häntämille. Oppilaat keskustelivat innoissaan äskeisestä kokoontumisesta enkä voinut olla huolestumatta, kuinka kauan nuo virneet pysyisivät nummiklaanilaisten naamoilla, kuinka kauan menisi, että Kuutamoklaani kostaisi? Veri kohisi korvissani. Olimme vajonneet sodan syövereihin Sulkatähden johdolla, ja epäilykseni hänen hiljalleen pirstoutuvasta todellisuudentajusta alkoivat olla yhä vahvempia. Eihän Kuutamoklaaniin hyökkäyksessä ollut mitään järkeä! Päällikkömme noin vain uskoi muutamaa kissaa jotka kertoivat toistuvista rajaylityksistä mitä ei loppujen lopuksi pystytty edes todistamaan ja hänen ratkaisunsa ongelmaan oli tehdä hyökkäys jonka seuraamuksista me nyt joutuisimme kärsimään?

Ympärilläni oli vain sumua ja tähtien valoa. Neljän virran tammi näytti pienemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Haistoin kissojen pelkotuoksun ja kuulin taistelun ääniä. Kohotin katseeni taivaalle ja näytti siltä kuin Hopeahäntä olisi rikkoutunut tuhansiksi pirstaleiksi, eikä ollut enää yksi 'yhtenäinen' kuvio taivaalla. Eteeni saapui Pöllönlento.
"Pöllönlento... Miksi olet täällä... Miksi MINÄ olen täällä?" Kysyin kun valkolaikkuinen, tähtien hohteinen kolli tassutti minua kohti, mutta tähtiklaanilainen ei vastannut. Hänen siniset silmänsä kiiluivat yössä kuin kuu taivaalla.
"Liekkitaivas, kaikki selviää sinulle pian", vanha Nummiklaanin parantaja naukui ja kutsui minut hännällään lähemmäs. Kävellessäni kuulin veden loisketta ja katsoessani alas huomasin käveleväni nilkkojani myöten vedessä. Suljin silmäni, vaikka en sitä olisi oikeasti halunnut tehdä ja tunsin voimakasta kipua keuhkoissani. Avatessani silmäni uudestaan, oli Pöllönlento kadonnut. Astelin varovaisin askelin vedessä, mutta sitten kuulis rauhalliselta kuulostavan äänen kuiskaavan: "Puu ja Kyy... Kanjoni hukkuu kostoon ja kuolemaan..."
Turkkini pörhistyi kuullessani muinaisen ennustuksen alkusanat. En ollut itse vielä syntynyt, kun ennustus oltiin ensimmäisen kerran kerottu nummiklaanilaiselle Hopeasydämelle. Olin ollut vasta pieni pentunen, kun Luuklaanin uhka oltiin saatu nykyisen luopio Taistovaaran ansiosta vaiennettua, mutta olin kuullut vain tarinoista, mitä kaikkea tapahtumien välisellä ajanjaksolla oli oikein tapahtunut. Ennustuksen sanat kuitenkin kammottivat minua, toden teolla.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen."

Räväytin silmäni auki ja näin Valkotäplän, Hahtuvaturkin ja Sadeläikän nukkuvat hahmot edessäni. Olin sotureiden pesässä, kokoontumisyötä seuraavana yönä. vai oliko jo aamu? Olin hengästynyt ja säikähtynyt, joten väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Ainakin yövartiossa olevien Haukkaliidon ja Korppiviiman pedit olivat vielä tyhjät, joten luultavasti aamuyö vallitsisi vielä.
*Missä Taivashäntä on?* Ajattelin huomatessani nuoren soturittaren pedin olevan myös tyhjä. Astelin ulos sotureiden pesästä ja olin yllättynyt pienestä valon määrästä, mikä leirin katossa olevista koloista sinne tuli. Aamuauringon piti paistaa alhaalla, jos valoa oli vasta näin vähän. Kuulin ääniä leirin sisäänkäynnillä, mihin seuraavaksi suuntasin ja tervehdin vielä vahdissa istuvia nuoria kollinalkuja. Vapautin heidät vartiostaan, sillä en minä enää nukkumaan menisi. Haukkaliito myös kertoi Taivashännän lähteneen hieman heidän vartiovuoronsa alun jälkeen metsälle ja naaras oli luvannut palata aamuun mennessä. Jäin odottelemaan sisäänkäynnin eteen herääviä nummiklaanilaisia, että pääsisin jakamaan partioita. Huomasin kuitenkin toivovani, että Taivashäntä palaisi metsätysreissultaan ennen muiden heräämistä, jotta voisimme rauhassa vaihtaa muutaman sanasen. Pian kuulinkin kevytä askelia sisäänkäyntitunnelista ja soturitar tupsahti viereeni isoa jänistä kantaen.
"Missä Tähtiklaanin nimeen olet ollut?" Mau'uin kun harmaalaikkuinen naaras pudotti jäniksensä tuoresaaliskasaan. Yritin pitää äänensävyni keveänä, enkä ankarana vaikka lause olikin siltä kuulostanut, mutten ollut varma huomasiko sinisilmä sitä.
"Metsästämässä", hän vastasi lyhyesti, mikä sai minut puremaan huultani.
"Vai metsästämässä... Keskellä yötä", sanoin salamyhkäisesti, siristäen silmiäni, kun Taivashäntä nosti katseensa tasolleni. Hän kohautti lapojaan.
"Eikös riista ole yöstä vilkkaimmillaan? Lisäksi ajattelin, että pentutarhan väki varmasti nauttisi lämpimästä aamupalasta heti herättyään", soturitar maukui. Nyökkäsin hyväksyvästi, oli hyvä että klaanimme nuoremmatkin soturit ottivat näinkin nopeasti vastuun sen huolehtimisesta.
"No, päästän sinut nyt nukkumaan", nau'uin ja loin ystävällisen hymyn Taivashännälle. Hän hymyili takaisin ja meni sotureiden pesään. Katselin harmaalaikkuisen naaraan menoa niin omissa ajatuksissani, etten ollut huomannut Sulkatähden saapumista rinnalleni. En onneksi näyttänyt kovinkaan säikähtäneeltä huomatessani päällikön läsnäolon ja kohteliaasti toivotin tuolle aikaiset huomenet. Pyysin lupaa käydä pikaisesti parantajien pesässä, minkä naaras minulle haukotellen myönsi.
"Ketunkynsi!" Huhuilin parantajien pesän edessä.
"Mitä Liekkitaivas?" Ketunkynsi kysyi lempeällä äänellä, vaikka oli varmasti juuri herännyt minun huhuiluuni.
"Näin... Unen... Tähtiklaanilta", vastasin hieman tönkösti, sillä yhtäkkiä unesta kertominen muka mahdollisena enteenä tuntui typerältä. En ollut parantaja, päällikkö, olin juuri rikkonut soturilakia, joten suhteeni esi-isiemme kanssa ei ollut parhaimmillaan tällä hetkellä. Miksi juuri minä olisin nähnyt jonkinlaisen enneunen? Parantaja kuitenkin höristi korviaan.
"Niin minäkin", Ketunkynsi maukui yllättyneenä.
"Miten se menee?" Kysyin häneltä kiinnostuneena.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen", nau'uimme parantajan kanssa yhteen ääneen.
"Näimme siis saman unen... Mitä se merkitsee?" Kysyin hiljaa.

//Osallistun Liekkitaivaan kanssa tapahtumaan, roolilla ei niinkään väliä, mutta voin aluksi pistää sen kolmen johtajan joukkoon

//(aloitustarina ennustustapahtumaan!)

Paarmahehku ravisti turkkiaan saadakseen painavalta tuntuvan turkkinsa kevyemmäksi, mutta sateen jatkuessa eleestä ei ollut juuri hyötyä. Kolli antoi katseensa kiertää läpi polun, jota pitkin kokoontumispartio kulki, vaikka näkikin edessään pääasiassa pelkkää harmaata, pisaroiden sakeuttamaa sumua ja epämääräisiä kissojen hahmoja, jotka hän tunnisti klaanitovereikseen pelkästään vaimean hajun perusteella. Vaikka sade tuntui hänestä kovalta turkilla, oli se jo hellittänyt selvästi aikaisemmasta, ja salamointi taivaalla oli loppunut. Aiemmin kaikunut jyrinä kaikui tosin kollin korvissa edelleen.
#Siitä on jo aikaa kun lähdimme kokoontumisesta, emme ehkä ehdi leiriin ennen aamua#, Paarmahehku ajatteli ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, että Kaunotassu kulki edelleen hänen vanavedessään. Varmistettuaan naaraan olevan vielä mukana Paarmahehku käänsi päänsä eteen päin, ja asetti tassunsa seuraavalle askelmalle vetäen itsensä ylös leveämmälle alustalle. Hän tunsi käpälissään maaperän muutoksen ja aisti kuljettuaan tästä niin monet kerrat, että he lähestyivät leiriä. Kokoontumispartio oli myrskyn pahimpana aikana hakenut suojaa pienestä luolastosta lähellä vuoren juurta, mikä oli myöhästyttänyt heitä huomattavasti normaalista aikataulusta. Rankkasateen liukastamat vuoristopolut eivät tehneet kotimatkasta yhtään nopeampaa, ja kokeneimmatkin kiipeilijät joutuivat etenemään hitaasti ja varovaisesti, jotta partio pysyisi yhtenäisenä, eikä yksikään kissoista tippuisi alas. Paarmahehku kuuli, että joku, kenties Myrskytuuli tai Aaltotähti, huusi ohjeita klaanilleen, mutta tunsi olonsa liian väsyneeksi kuuntelemaan. Vaikka polku oli liukas ja sivulla odotti tappavan jyrkkä pudotus, Paarmahehkun olo oli jo melkein levollinen ja varma kotiinpääsystä. Hänen lihaksensa toimivat tutulla reitillä jo kuin itsestään, kuin ne olisivat antaneet kollille luvan lepuuttaa silmiään hetkeksi. Paarmahehku haukotteli mutta piti katseensa kiinni käpälissään. Hetken kuluttua kolli siristeli silmiään ja huomasi näkökenttänsä selkiintyneen. Helpottuneita huokauksia alkoi kuulua hänen ympäriltään, ja kun soturi nosti päätään, hän näki aamun ensi säteiden levittäytyvän kanjoniin.
”Viimeinkin nään jotain!” Kaunotassu huudahti melkein katkerana, mikä sai Paarmahehkun tuhahtamaan. Vaikean matkan hän ei ollut voinut olla vilkuilematta tuon vointia - kolli ei ollut ollut vielä kovin varma oppilaansa kiipeilytaidoista, mutta ainakin naaras vaikutti selvinneen tästä koettelemuksesta hengissä.

Huolestunut joukko klaanitovereita vastaanotti kokoontumispartion jo puolimatkassa leiriin. Paarmahehku kuunteli syttynyttä puheensorinaa vaitonaisena. Kolli nyökkäsi Loskaliidolle, joka pujotteli klaanitovereiden välistä hänen vierelleen.
”Paarmahehku!” sisar huudahti ja joutui haukkomaan henkeä tulevan puhetulvansa välissä.
”Hetken luulin jo, että menettäisimme teidät kaikki kokoontumiseen lähteneet”, naaras huokaisi lopuksi ja huiski ilmaa vaaleajuovaisella, pitkällä hännällään. Kylmät väreet kulkivat pitkin Paarmahehkun niskaa. Hän ei ollut pelännyt myrskyssä juuri kenenkään muun puolesta kuin Kaunotassun, ja oppilaansakin tapauksessa enemmän siitä, että naaras tekisi jotain nolatakseen hänet kokeneempien sotureiden edessä. Ehkä jos he olisivatkin olleet hieman huonotuurisempia, rankkasade olisi pyyhkinyt koko partion tieltään.
”Emme me niin helposti kuoli-”
”Entä Kaunotassu? Tämähän oli hänen ensimmäisiä kertojaan kokoontumisessa”, Loskaliito kysyi huolestuneella äänensävyllä. Paarmahehku vilkaisi taakseen.
”Hä-” kollin sanat valuivat hänen kurkustaan alas, kun hän huomasi valkean naaraan kadonneen. Samassa hän kuitenkin huomasi oppilaan silmäkulmassaan, ja näki hänen palanneen taas muiden oppilaiden joukkoon. Helpottunut huokaus karkasi kollin suusta.
”Hän pärjäsi hyvin”, Paarmahehku naukui väsyneenä.

Kollin vatsakarvat tiputtivat pisaroita kiviselle lattialle, kun hän loikki muiden perässä sisään leiriin. Haparoivin askelin Paarmahehku erosi muusta joukkiosta, ja lähti kävelemään kohti sotureiden pesää väistellen leiriluolan kuoppiin muodostuneita lätäköitä. Miettien, mistä äkillinen pahanolontunne johtui, musta kolli tuupertui sammalpedilleen, ja tunsi oudon, viileän ilmavirran kosketuksen turkillaan.
Paarmahehku henkäisi ja nosti päätään nähdäkseen aavan nummimaiseman edessään. Näkymä sai kollin haukkomaan henkeään uudelleen ja pompahtamaan ylös. Nurmi hänen jalkojensa alla oli pehmeää ja yön kasteesta kosteaa. Hämmentyneenä soturi vilkuili ympärilleen, ja näki kaukaisuudessa sumun verhoamia puita, mutta ei missään merkkejä leiristään, jossa oli juuri ollut, kotireviirinsä vuorista tai muista maamerkeistä. Miljoonat tähdet täplittivät mustaa yötaivasta, ja valaisivat koko tyhjän alueen, jonka keskellä Paarmahehku tuntui seisovan.
”Näin todentuntuista unta en olekaan nähnyt pitkään aikaan”, vuoristoklaanilainen naukui ääneen ja katseli ympärilleen taas, häntä väristen hieman hermostuneena maiseman tyhjyydestä. Toimettomana kolli lähti kävelemään eteen päin, kohti muutamaa puuta, jotka oli horisontissa havainnut, mutta metsikkö tuntui vain aina siirtyvän kauemmas, kun hän otti askeleen eteen päin.
”Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen.”
Jyrisevä ääni, kuin ukkonen, sai Paarmahehkun käännähtämään ympäri turkki pörrössä. Hämmästynyt ilme levisi yleensä hillityn kollin kasvoille, kun hän näki oppilasajoiltaan tutun, mustaraitaisen kissan edessään. Vuoristoklaanin entisen parantajan Huurrekukan harmaa turkki hohti niin kuin tähtipölyn peittämänä, ja viisaan naaraan silmät hohtivat.
”Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit”, edesmennyt parantaja toisti, tällä kertaa äänellä, jonka Paarmahehku muisti hänen omistaneen. Musta kolli tuijotti kissaa edessään silmät selällään, saamatta useita kysymyksiään kakisemaan ulos kurkustaan.
”Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen”, Huurrekukka lausui, suru kaikuen äänessään. Voimakas tuuli, niin kuin he olisivat seisoneet korkealla vuoristopolulla, puhalsi aution nummimaan läpi. Paarmahehku tunsi piston tassussaan, ja nosti käpäläänsä katsoakseen, mikä hänen polkuanturassaan poltti, kun maisema hänen ympärillään alkoi pyöriä. Voimakas pyörre veti hänet takaisin sammalpedilleen, ja Paarmahehku heräsi unestaan haukkoen henkeä.
#Tähtiklaani! Se oli pelkkä uni, niin kuin ajattelinkin#, kolli ajatteli helpottuneena tasaten hengitystään.
Kissa käänsi kylkeään yrittäen unohtaa unensa ja märän turkkinsa epämukavuuden, kun viiltävä kipu poltti hänen käpäläänsä jälleen. Paarmahehku nosti tassuaan ja näki polkuanturan värjäytyneen punaiseksi.
#Hiirenpapanat, astuin varmaan piikkiin matkalla#, soturi ajatteli ja nousi ylös kiroillen.
#Verenhukka aiheutti varmasti pahoinvoinnin ja oudon unenkin. Parempi mennä näyttämään tätä Taivasliljalle#, vuoristoklaanilainen jatkoi mielessään pyöritellen silmiään omalle hermostuneisuudelleen. Miksi ihmeessä Tähtiklaanin kissat ilmestyisivät hänen uniinsa? Koko juttu oli tietysti, vaikkakin outo, hänen kuvitelmaansa. Näiden ajatusten saattelemana Paarmahehku lähti luikkimaan ulos sotureiden pesästä ravistellen päätään, joka tuntui olevan vieläkin pyörällä unen jäljiltä.

//aattelin siis lähteä Paarmalla ennustustapahtumaan osaksi nelikkoa :) aattelin kans, että Tihkutäplä sopisi tohon kolmen joukkoon tosi hyvin, jos vaan mahtuu mukaan.

Luuklaani ei voisi olla niin typerä, että yrittäisi vallata vaikka kuinka monennen häviön jälkeen Kuutamoklaanin reviiriä, mutta taas sitä mentiin. Hyökkäyskäskyt oltiin karjaistu jo aikoja sitten ja Kuutamoklaanin leiri alkoi värjäytyä punaiseksi veren määrästä. Mustakynsi oli taistellut jo muutaman luuklaanilaisen kanssa ja nyt hänen kyljessään oli jonkyn kynsillä tehdyt kolme pitkää vuotavaa haavaa. Soturitar kuitenkin näki kauempana huohottavan luuklaanilaisnaaraan ja pinkaisi juoksuun tuota kohti. Tumma kissa huomasi kuutamoklaanilaisen ja paljasti viiltävät kyntensä. Mustavalkea naaras loikkasi naaraan selkään, mutta ei saanut tarpeeksi hyvää otetta, sillä kissa ehti väistää hiukan. Keltasilmä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan kynsi luuklaanilaisen kylkiä ja selkää. Naaras ulvaisi kivusta, mutta sai rimpuiltua itsensä irti. Samassa tuo kierähti maassa kampatakseen Mustakynnen, eikä hän ollut tarpeeksi nopea väistämään. Kuutamoklaanilainen lensi vatsalleen, mutta kompuroi nopeasti itsensä pystyyn ja ehti juuri pois alta, kun luuklaanilainen oli hyppäämässä hänen päälleen. Soturitar tajusi tilaisuutensa saapuneen ja pomppasi suurella loikalla kiinni kissaan ja tuo jäi hänen alleen vasten maata. Mustavalkea naaras painoi naarasta kaikilla voimillaan vasten hiekkaista tasannetta ja tuo yritti rimouilla ja köhiä saadakseen happea. Äkkiä toinen kissa tömähti keltasilmän kylkeen ja hän kaatui maahan. Mustakynsi nousi pikaisesti jaloilleen ja sähisi nähdessään klaanitoverinsa seisovan edessään.
- Heitä ei ole pakko tappaa Mustakynsi, ainoastaan karkoittaa reviiriltämme, Sammalpuro murisi ja upotti kyntensä maahan. Kuutamoklaanilaiset katsoivat tulisesti toisiaan pitkään, niin pitkään että luuklaanilainen ehti nousta jaloilleen ja kadota taistelun sekaan. Viimein Sammalpuro käänsi selkänsä ja mustavalkea soturitar sylkäisi tuon perään.

- Sammalpuro on PETTURI, hän pelasti juuri luuklaanilaisen minun kynsistäni, Mustakynsi murisi löytäessään Nummipyörteen taistelun keskeltä. Varapäällikkö oli juuri saanut karistettua luuklaanilaisen kimpustaan ja haukkasi hieman happea.
- Mitä ajattelit tehdä hänelle? Karkoitat klaanista? Syötät ketuille? Tai voisin...
- Riittää, puhutaan voittomme jälkeen ja päätetään silloin Sammalpuron kohtalon, vaaleanruskea naaras sähisi ja syöksyi taisteluun. Soturitar siristi silmiään, mutta päätti itsekin jatkaa taistelua. Hän näki nuoren luuklaanilaisnaaraan ja hyökkäsi tuon kimppuun, ja pian luuklaanilainen pakeni leiriaukiolta. Sitten kuutamoklaanilainen näki Ohramyrskyn, jonka tiesi olevan Luuklaanin varapäällikkö. Jos hän surmaisi mustaturkkisen naaraan, saisi hän varmasti mainetta ja kunniaa teostaan. Ohramyrsky huomasi Mustakynnen ja paljasti kyntensä. Mustavalkea naaras paljasti hampaansa ja pörhisti turkkinsa.
- Olet heikko, KAIKKI Kuutamoklaanin soturit ovat heikkoja... Varistähti ei ole pätevä johtajaksenne, varapäällikkö sähisi ja loikkasi keltasilmäisen soturittaren yli. Hän ei ehtinyt kääntyä ympäri, kun jo tunsi luuklaanilaisen purevan häntäänsä. Kuutamoklaanilainen ulvaisi ja tunsi kivun virtaavan kehonsa lävitse. Hän yritti kierähtää ympäri ja purra vastustajaansa terävillä hampaillaan. Mustakynsi sai tarrattua Ohramyrskyä kaulasta ja silloin hän pääsi irti varapäällikön otteesta. Luuklaanilainen sylki suustaan mustavalkeaa turkkia ja kuutamoklaanilainen tiesi, että hänen häntäänsä jäisi varmasti kaljuja kohtia puremisen takia. Mustavalkea soturitar juoksi vastustajaansa kohti, mutta tuo väisti ja läimäisi häntä kylkeen. Keltasilmäinen naaras kaatui maahan ja näki mustaturkkisen naaraan paljastavan hampaansa. Tuo tavoitteli Mustakynnen kurkkua, mutta hän kierähti pois alta ja nousi seisomaan. Ohramyrsky huohotti ja naurahti sitten ilkeästi.
- Olet vahvempi kuin luulet, liity joukkoihimme, niin sinun ei tarvitse kestää sitä ketunläjää..., varapäällikkö sanoi edessään seisovalle kuutamoklaanilaiselle.
- Ei ikinä sammakonhönkäys! Mustavalkea soturitar sähisi raivoissaan ja syöksähti eteenpäin, viiltäen kynsillään luuklaanilaisen kylkeä. Tuo ulvaisi, mutta läimäisi hänen päätään ja keltasilmäinen soturitar kaatui. Mustakynsi oli nousemassa ylös, mutta huomasi, että luuklaanilainen oli jo antamassa hänelle kuoloniskua. Sitten Sammalpuro tönäisi mustaturkkisen naaraan maahan ja tuo pakeni.
- Älä yritä vakuuttaa uskollisuuttasi KETUNLÄJÄ! Mustavalkea soturitar murahti. Luottosoturitar katsoi klaanitoveriaan hiljaa silmät viiruina ja lähti pois.

Lumisydän käveli Liekkisateen rinnalla kohti Puroklaanin leiriä ja katseli ympärilleen. Aurinko oli nousemassa ja ilma oli täyttynyt viherlehden ajan tuoksuista. He kävelivät leirin sisäänkäynnistä leiriaukion reunalle eivätkä nähneet ketään. He olivat hiippailemassa hiljaa sotureiden pesään, kollisoturin seuraten visusti soturittaren perässä, kun he olivat törmätä Hiiriturkkiin, Sädetaivaaseen ja Ruskalehteen.
"Oletteko lähdössä partioon?" Harmaalaikkuinen kissa kysyi aamutervehdysten jälkeen varapäälliköltä, joka oli kahden soturittaren edessä. Liekkisade kiirehti pesän uumeniin. Heidän yöllinen kävelynsä oli venynyt, eikä ruskeasilmäinen kissa ollut vielä kertonut kellekkään hänen ja Liekkisateen välisestä suhteesta.
"Mistä sinä tulit? Olitko Liekkisateen kanssa kävelyllä... Onko hän kumppanisi?" Sädetaivas ennätti kuitenkin poikansa ja Hiiriturkin väliin, ja kysyi pilke silmissään kysymyksen, mitä Lumisydän ei olisi toivonut kuulevansa. Ruskalehti naurahti 'mrrrauu' ja näpäytti hännänpäällään veljenpoikansa kuonoa.
"Ei Liekkisade ole minun kumppani!" Soturi sihahti ja käveli pesän suuaukosta sisään, toivoen, ettei Liekkisade olisi kuullut äskeistä kommenttia.
"Lumisydän... En tarkoittanut", Sädetaivas maukui, mutta Lumisydän ei välittänyt. Hän käveli häntä pystyssä sotureidenpesässä ja kävi makuusijalleen. Kolli näki, että vain muutama sotureista oli alkamassa heräilemään, Kanijalka, Kottaraissulka ja Liljatuuli sukivat turkkejaan muiden vielä nukkuessa.
*Puroklaani tarvitsee lisää sotureita. Toivoisin, että Henkitassusta ja Kastetassusta nimitettäisiin pian sotureita.* Ajattelin. Sitten hän näki Henkitassun tulevan sotureiden pesään.
"Lumisydän, oletko jo hereillä tähän aikaan?" Oppilas kysyi ihmeissään, sillä Lumisydän nukkui yleensä pitkään. Mutta tänä yönä hän oli käynyt Liekkisateen kanssa ulkona.
"Miksi itse olet hereillä tähän aikaan?" Soturi haastoi ja katsoi suoraan valkokirjavan kollin kirkkaisiin silmiin.
"Minä tulin herättämään Varjoturkin, sovimme, että minulla ja Kastetassulla olisi tänään aikaiseen taisteluharjoituksia", Henkitassu tiuskaisi ja alkoi tökkiä käpälällään Varjoturkin kylkeä.
"Mitä? Ainiin Henkitassu, mennään vain nyt", naukui soturitar herättyään, tuo nousi ylös makuusijaltaan ja seurasi oppilasta ulos sotureiden pesästä.

Lumisydänkin asteli ulos sotureiden pesästä, mutta hyvän aikaa myöhemmin. Aurinko oli jo huipussaan ja hän haukoitteli lyhyeksi jääneiden 'yöunien' takia. Soturi näki, että Ututähti ja Yöturkki keskustelivat. Hän pystyi haistamaan vanhemman parantajan pelkotuoksun ja näki molempien silmistä, että he puhuivat jostakin vakavasta asiasta. Harmaalaikkuinen kolli oli liian utelias, hänen pitäisi kuulla mistä kaksikko oikein puhui. Kermanvaalea kissa hiipi leirin laitamia pitkin lähemmäs heitä ja piiloutui päällikön pesän vieressä olevaan kaislikkoon.
"Mitäköhän se ennustus merkitsee?" Kysyi päällikkö mustaturkkiselta kollilta.
"En tiedä, mutta vaistoan että se on jotakin kamalaa", Lumisydän kuuli Yöturkin vastaavan. Hän yritti höristää korviaan kuullakseen paremmin kaksikon keskustelun, kun he siirtyivät päällikön pesän sisään, mutta kiviseinät estivät äänten kuuluvan pesästä ulos. Soturi kurtisti kulmiaan, oliko jotakin pahaa tapahtumassa?

Aamuaurinko oli porottanut koko päivän kuumana ja suurin osa Nummiklaanista oli lähtenyt pakoon leirinsä paahtavaa kuumuutta ulos nummille. He eivät olleet levittäytyneet kamalan laajalle alueelle, pennut ja oppilaat eivät näe varjoisista paikoista välittäneet vaan leikkivät porottavan auringon alla, kun taas vanhemmat kissat olivat piiloutuneet kanervikoiden ja kivirykelmien varjojen alle. Leijonakynsi suki turkkiaan lähellä päällikköä ja vanhempaa parantajaa Ketunkynttä.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen", kuiskasi Sulkatähti ja katsoi taivasta, joka punersi nousevan auringon valossa.
"Tähtiklaani, anna jokin vinkki", mumisi päällikkö itsekseen.
"Liekkitaivas sanoi, että näki saman unen", naukui Ketunkynsi. Leijonakynsi höristi korviaan. Miten Liekkitaivas olisi saanut viestin Tähtiklaanilta, päällikön sijasta?
"Eli se ennustus liittyy jotenkin häneen...", Sulkatähti kuiskasi kauhistuneena. Soturi sihahti ja nousi jaloilleen kävelläkseen kauemmaksi kahden naaraan keskustelusta, hän ei voinut ymmärtää kuulemaansa. Heidän varapäällikkönsä, joka oli syyllisenä Leopardilaikun karkoitukseen olisi nyt Tähtiklaanin valitsema kissa, vaikka tuo oli mennyt ja rikkonut soturilakia, ei ainoastaan hankkimalla erakkokumppanin vaan myös täyttämällä heidän klaaninsa sekaverisillä pennuilla. Miten Tähtiklaani oli hänet valinnut? Kollin katse osui Tähtitassuun, klaanin nuorimpaan oppilaaseen, joka oltiin valittu nyt kolmanneksi parantajaksi. Miksi Ketunkynsi ja Yötuuli olivat valinneet hänet oppilaakseen? Naaras ei ollut lähelläkään Nummiklaaniveren omistamista ja tuskin ymmärsi yhtään mitään klaanien tavoista.
"Kettu!" Hänen klaanitoverinsa ulvahdus havahdutti Leijonakynnen ajatuksistaan. Soturi pyörähti ympäri nähdäkseen Hopeatassun ja Peippostassun juoksevan henkensä edestä kitukasvuisten puiden luota, ja heidän perässään löntysteli juuri ja juuri täysikasvuinen kettu. Pentu, joka oli luultavasti eksynyt tai vieroitettu pentueestaan juuri. Nuoret ketut olivat yleensä pelokkaita ja välttelivät usein partioita, nyt tuosta piirteestä ei ollut tietoakaan ja kolli valmistautui hyökkäykseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ponnistaa hyppyyn, kun kissoja oli jo petoeläimen kimpussa. Kermanvaalea kissa ajatteli ettei häntä tarvittaisi vielä siinä kamppailussa ja hän kääntyi katselemaan ympärilleen. Klaaninvanhimmat kiiruhtivat kuningattarien ja noiden pentujen jäljessä leiriin suojaan, nuorempien oppilaiden auttaen pentujen kaitsemisessa. Vanhemmat oppilaat olivat jääneet taka-alalle seuraamaan tilannetta ja paikalla olevat soturit tekivät vuorotellen hyökkäyksiä kettua kohti. Yhtäkkiä petoeläin saikin tarrattua Sulkatähden kaulasta ja puristi leukojaan yhteen. Leijonakynsi kuuli rusahduksen ja taistelu-ulvauksen kera hyökkäsi ketun kimppuun. Petoeläin päästi irti päälliköstä, mutta kävi sitten soturin päälle. Hän tunsi kipua vasemmassa korvassaan, mutta ei antanut sen häiritä vaan raapi, potki, puri ja sähisi. Kolli pääsi irti ketun otteesta ja etsi katseellaan hopeanharmaata naarasta. Nähdessään tuon hän pysähtyi paikoilleen. Vasemmasta korvasta vuosi verinoro pitkin kermanvaalean kollin kasvoja, mutta hänen silmissään oli kumma pilke kun hän katsoi maassa vuotavaa Sulkatähteä. Vihersilmä katseli voitonriemuisena ympärileen, adrenaliini virtasi kohisten hänen suonissaan ja Leijonakynsi tunsi sen vahvistavan hänen olemustaan. Päällikkö oli viimeinkin menettänyt viimeisen henkensä! Nyt hänen ja Leopardilaikun pitäisi vain surmata Liekkitaivas ennen kuin tuo pääsee Tulikammiolle hakemaan henkensä.
*Yksi pieni puraisu ja elämäni piina olisi lopullisesti poissa.* Soturi myhäili kostoa mielessään.
Leijonakynsi siristi silmiään huomatessaan Sulkatähden yskähtävän ja nostavan heikosti päätään maasta. Miten tuo naaras ei voinut suostua lähtemään Tähtiklaaniin? Kettu oli luikkinut pois näköpiiristä saadessaan tarpeeksi myllytyksestä, mitä nummiklaanilaiset olivat tarjonneet ja nyt paikalle saapuneet kolme parantajaa Ketunkynsi, Yötuuli ja Tähtitassu pujottelivat haavoittuneiden kissojen välissä.
"Hoidetaanpas sinut kuntoon", Yötuuli maukui saapuessaan soturin luokse hämähäkinseitin kanssa ja alkoi painella sitä kollin haavoja vasten.

Tammisydän räväytti silmänsä auki ja ravisti päätänsä. Hän oli ollut leirin laitamilla puoliksi unessa ja muistellut alkuansa ja miten hän oli Puroklaaniin päätynyt. Soturitar katsoi taivasta ja huokaisi: "Voi emoni, miten oikein voit nykyään?" Hän ei ollut nähnyt Hopeaviimaa siinä kokoontumisessa, mihin oli yhden ainoan kerran Puroklaanissa asuessaan päässyt. Vaikka naarasta pelottikin mennä näyttämään naamaansa kokoontumisissa kuutamoklaanilaisille, jos nuo vaikka tunnistaisivat hänet, halusi oranssiturkkinen kissa siltikin nähdä emonsa. Sitten hänen ajatuksensa sumeni ja tuntui kuin hänen sydämensä tilalla olisi ollut vain musta, Pimeydenmetsän kissojen asettama kivi. Nälkä ja jano mitä Tammisydän oli vain hetkeä aikaisemmin tuntenut olivat tiessään, nyt tilalla oli vain katkeruus ja viha. Viha Villituulta kohtaan.
*Villituuli... Minä kostan tämän sinulle vielä. Ja silloin tulet katumaan sitä hetkeä kun käskytit minut ja Hallatassun kanssasi metsälle!* Hän ajatteli ja upotti kynsiään leirin hiekkapohjaan.
"Tammisydän, menisitkö mukaan Punalehden johtamaan rajapartioon?" Soturitar kuuli Hiiriturkin maukuvan. Hän käänsi päätään ja näki varapäällikön seisovan noin ketunmitan päässä.
"Selvä, kyllä se käy...", oranssiturkkinen naaras naukaisi raidalliselle kissalle ja päästi ison haukoituksen.
"Olet näköjään väsynyt, voin kyllä valita toisenkin rajapartioon...", vaaleanruskea naaras aloitti, mutta Tammisydän nousi jaloilleen, keskeyttäen tuon lauseen.
"Ei, pystyn kyllä menemään!" Soturitar naukui ja lähti etsimään Punalehden partiota, kävellen pois Hiiriturkin luota.
"Kenetköhän muut on valittu rajapartioon?* Naaras mietti ja asteli sotureiden pesän ohi, yrittäen kurkata sisälle saadakseen selville ketkä sotureista olisivat vielä nukkumassa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt näkemään sisään, kun oranssiturkkisen kissan näkökentän tavoitti Punalehti, joka istuskeli aukiolla. Hän kiiruhti tuon luokse ja nyökkäsi tervehdyksenä.
"Tulen kanssasi rajapartioon", Tammisydän naukaisi. Luottosoturitar nyökkäsi ja nousi jaloilleen.
"Voitkin käydä hakemassa Leskenlehden niin minä haen Jokitassun. Olemme tänään neljästään", punaruskea naaras mutisi ja lähti oppilaiden pesälle. Soturitar luimi korviaan, Punalehti oli yksi niistä kissoista joka oli ollut hänen klaaniin liittymistä vastaan eikä selvästi vieläkään pitänyt hänestä. Eikä asiaa helpottanut se että Leskenlehti sattui olemaan yksi toinen Puroklaanin jäsenistä, joka hyvin kärkkäästi ja kovaäänisesti esitti mielipidettään siitä ettei klaaniin kuulu sen ulkopuolella syntyneet kissat. Tästä rajapartiosta tulisi varmasti ratkiriemukas. Oranssiturkkinen naaras käveli takaisin sotureiden pesälle ja astui sen pimeyteen. Hän oitis huomasi Leskenlehden vaaleanharmaan turkin ja alkoi tökkimään sitä.
"Herää, tulet rajapartioon", Tammisydän naukui.
"Mitä? Ai rajapartioon? Selvä", vaaleanharmaa soturitar naukui tokkuraisena, nousi pystyyn ja käveli aukiolle. Oranssiturkkinen soturitar käveli klaanitoverinsa perässä Punalehden ja Jokitassun luo, toivoen Tähtiklaanilta rauhallista rajapartiota.

//Susitassun alkutarina ennustusjutskaan


Makasin tylsistyneenä oppilaiden pesässä. Halusin tehdä jotain. *Voisin lähteä saalistamaan*,tuumin. Kävelin rauhallisesti pois leiristä. Minä en kuitenkaan jaksanut saalistaa koska olimme jo Täpläliidon kanssa käyneet taisteluharjoituksissa tänään. Päätin ottaa torkut,joten istahdin ja liu’utin kylkeni maahan. Laskin pääni käpälien päälle ja nukahdin. Unessa joku vaaleanharmaan,tummanharmaan ja mustan kirjava kissa tuli luokseni. ”Olen Tummakajo”,kissa esitteli itsensä. Huomasin että kollin turkissa vilisi tähtiä,omassa tuhkanharmaassani ei. En siis ollut kuollut. ”Susitassu,”sanoin hieman epäluuloisesti sillä en ollut varma oliko tämä totta sillä tämä voisi olla vain mieleni kepponen. ”Sinut on valittu,joten kuuntele tarkkaan:Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen”,Tummakajo lausui. Pääni meni pyörälle. ”Selvä mutta mitä tuo tarkoittaa?”kysyin. Uneni alkoi kuitenkin hiipua. Ärsyynnyin. Nyt en saanut vastausta.


//Susitassu menee niitten neljän joukkoon.