”Hämäräaskel”, Tihkutäplä naukui ja käveli uhkarohkeasti kollin eteen, vaikka levottomuus saikin naaraan sydämen pamppailemaan villiin tahtiin. Tummanharmaa soturi vilkaisi kanssaan leiriin saapunutta Salamaviiltoa merkitsevästi, ja mustaturkkinen kolli siirtyi sivummalle murahtaen.
”Mitä nyt?” Hämäräaskel naukui nakellen niskojaan, kun he olivat omassa rauhassaan. Tihkutäplän keltaiset silmät pyöristyivät.
”Kyllä sinä tiedät, mistä minä haluan puhua”, harmaakuvioinen naaras naukui hiljaa, ja käänsi katseensa maahan. Painava hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. Tihkutäplä etsi oikeita sanoja, joilla ilmaista tuntemuksensa.
”Hyvä on. Pyydän anteeksi.”
Hämäräaskel luimisti korviaan ja katsoi sivulle, kun sanat olivat tulleet ulos hänen suustaan kuin takiaiset. Tihkutäplä nosti päänsä järkyttyneenä kollin sanoista. Hän ei olisi koskaan uskonut tummanharmaan soturin olevan tilanteessa ensimmäinen, joka pyytää anteeksi.
”Minäkin olen pahoillani”, naaras naukui ja pudisti päätään. Hämäräaskel nyökkäsi pienesti, mikä sai Tihkutäplän huokaisemaan. Oli kuin pitkään selvitelty solmu olisi auennut.
”En tarkoittanut sitä mitä sanoin silloin”, harmaa naaras sopersi.
”Tiedän”, Hämäräaskel mutisi ja laahasi häntäänsä puolelta toiselle.
”Turha sitä on enää muistella.”
”Toivoinkin että sanoisit noin”, Tihkutäplä huokaisi hymyillen pienesti. Hämäräaskel tuhahti.
”Minulla on raportoitavaa Nummipyörteelle, joten puhutaan myöhemmin.”
”Ai. Tietysti”, Tihkutäplä vastasi silmät pyöreinä ja siirtyi pikaisesti pois suuremman kuutamoklaanilaisen tieltä, kun tuo lähti etsimään varapäällikköä.

”Selvä. Nythän voitte olla taas kumppanit”, Ruostehalla naukui ja näpäytti sisarensa lapaa ilkikurisesti kuultuaan tapahtuneesta heidän vaihtaessaan kuulumisia sotureiden pesän edustalla.
”Kumppanit?” Tihkutäplä yskähti ja katsahti taivaalle mietteliäänä.
”En minä ole ajatellut meitä sellaisina. Kait”, naaras jatkoi ja venytti etukäpäliään. Läheisten puiden heittämät valtavat varjot suojasivat heitä laskevalta ilta-auringolta, ja aluskasvillisuus heilui pienen tuulenvireen käydessä metsän läpi. Kosteus tuntui hetki hetkeltä painavammalta ilmassa. Ruostehalla kääntyi raapimaan läheistä kuusta, jonka kaarnaan olivat painautuneet lukuisten muidenkin kuutamoklaanilaisten kynnenjäljet.
”Noh”, Tihkutäplä naukui ja pomppasi jaloilleen.
”Minun pitää varmistaa että Laikkutassu on syönyt. Hän on harjoitellut viime aikoina taas liiankin ahkerasti...”
”Ainakin riistaa on”, Ruostehalla kommentoi.Viherlehden ansiosta jokainen klaanin jäsen sai syödä itsensä kylläiseksi, mikä ei ollut viime lehtikatonakaan ollut mikään itsestäänselvyys. Tihkutäplä vilkaisi täyteläiselle tuoresaaliskasalle, ja lähti tassuttelemaan sitä kohti.
#Missähän se kissa edes on?# soturitar mietti ja vilkuili ympärilleen kumartuessaan noukkimaan hiiren leukoihinsa. Silloin hän näki Varistähden astelevan ulos pesästään ja hyppäävän yhdellä arvokkaalla loikalla Suurkiven päälle. Tihkutäplä vilkaisi kysyvästi veljeensä, joka ravasi hänen vierelleen.
”Kokoontuminen”, Ruostehalla naukui haukotellen ja lähti tassuttelemaan sisarensa edelle, kun Varistähti kajautti ilmoille kutsuhuudon klaanikokoukseen.
”Aivan, olin jo unohtaa!” Tihkutäplä huudahti ja laski hiiren toistaiseksi alas. Naaras seurasi veljeään Suurkiven edustalle, ja istui punaisen kollin viereen muutaman muun soturin ympäröimänä. Kissojen kerääntyessä paikalle Tihkutäplä huomasi heidän joukossaan Laikkutassun, joka jolkotti leiriaukiolle oppilaiden pesältä. Harmaa soturi viittoi hännällään oppilastaan luokseen. Punamustalaikukas naaras kiirehti istumaan hänen taakseen. Ennen kuin Tihkutäplä ennätti kysymään oppilaan lyhyeen karvaan takertuneista piikkipensaan piikeistä ja lehtimoskasta, Varistähti yskähti äänekkäästi, mikä sai jokaisen kuutamoklaanilaisen kääntämään päänsä päällikön suuntaan.
”Tämän yön kokoontumiseen lähtevät minä, Nummipyörre, Lehtikuu, Surutassu, Hämyviiksi, Linnunsiipi...”
Tihkutäplän häntä nyki innosta kuin oppilaalla, kun hän kuuli päällikön lausuvan oman nimensä. Viime kokoontumisesta tuntui jostain syystä olevan aikoja.
Klaanikokouksen päätyttyä kuutamoklaanilaiset hajaantuivat Suurkiven ympäriltä. Laikkutassu loikkasi Tihkutäplän rinnalle.
”Piikkiraita piti minulle ja Salamatassulle taisteluharjoitukset”, oppilas ilmoitti.
”Sepäs mukavaa. Oletko kerennyt levätä tänään ollenkaan?” Tihkutäplä naukui ja väräytti korvaansa. Toivottavasti Piikkiraita ei luullut hänen laiskottelevan oppilaansa koulutuksen suhteen. Laikkutassu kallisti päätään pienesti ja mumisi vastaukseksi jotain epämääräistä.
”No, joka tapauksessa. Tänään on vielä kokoontuminen, joten yösaalistusharjoituksemme peruuntuvat”, Tihkutäplä jatkoi. Laikkutassu nyökkäsi ja lipaisi rintaansa. Naaras oli jo aamupäivällä napannut heidän metsäretkellään vesimyyrän, ja löytänyt yrttikasvin tuomiseksi Lehtikuulle ja Surutassulle.
#Pitäisiköhän minun kertoa Lehtikuulle siitä, että sovin Hämäräaskeleen kanssa#, naaras mietti, ja työnsi ajatuksen toistaiseksi pois mielessään jatkaessaan oppilaalleen:
”Muistahan syödä ja levätä ennen kokoontumista.” Laikkutassu nyökytteli jälleen ja lähti jolkottelemaan kohti tuoresaaliskasaa, missä hänen seuraansa liittyivät vanhemmat oppilaat Kiurutassu ja Aurinkotassu.

Kun kokoontumisen lähdön aika lähestyi, kuutamoklaanilaisjoukko kerääntyi leirin uloskäynnille. Tihkutäplä pujotteli klaanitovereidensa joukosta Laikkutassun ja Salamatassun luo. Piikkiraita tuli hänen perässään ja asettui istumaan Salamatassun vierelle. Tihkutäpläkin istui odottelemaan ja alkoi jutella Tiikerisydämen kanssa, joka liittyi heidän seuraansa. Varistähti seisoi uloskäynnillä odottelevan näköisesti Nummipyörre vierellään. Päällikkö tähyili metsikköön, ja silloin puskista ilmestyi Syreenikukka, oranssit silmät jännittyneenä kiiluen. Soturi liikkui vikkelästi kuin varjo, jolta hän mustassa, lyhyessä turkissaan näyttikin, ja kuiskasi jotain päällikkönsä korvaan, mikä sai tummanharmaan kollin niskakarvat nousemaan pystyyn.
”Ne ketunmielet… Kuulkaa!” Varistähden sihahdus jylisi ilmassa. Kissat kääntyivät hänen puoleensa säikähtäneinä, vaihtaen kummastuneita katseita toistensa kanssa.
”Luuklaanin hajua on havaittu reviirillämme. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä he aikovat hyökätä leiriimme”, Varistähti selitti, ja kollin jäänkylmä katse kävi läpi kuutamoklaanilaisten, joiden reaktiosta muodostui kohahdus. Tihkutäplä pompahti jaloilleen valppaasti, ja toisti epäuskoisena:
”Luuklaanin?”
Joka puolelta kuului puheensorinaa ja vaimeaa murinaa.
”Mitä he oikein ajattelevat?” Tihkutäplä naukui ja katsoi Tiikerisydämeen, jonka järkyttynyt ilme oli sama kuin hänellä. Silloin Varistähti hiljensi joukkionsa jälleen:
”Hiljaisuus! Nyt kuunnelkaa, tässä on suunnitelma...”

#Pentutarha!# Tihkutäplä muisti, jolloin soturin mielessä välähti edellisen taistelun tuottama ruumiskasa ja kuva Kuupennun ja Sinipennun elottomista ruumiista.
”Käyn tarkistamassa pentutarhan!” hän huusi sähähdyksien läpi Piikkiraidalle, joka oli lähtemässä jahtaamaan heidän juuri yhteistyöllä päihittämäänsä luuklaanilaisnaarasta. Tassut lipsuen siniharmaa soturi juoksi kohti pesää, jonka edustalla hän haistoi oitis luuklaanilaislöyhkän. Epätoivoisena naaras ryntäsi sisään.
#Tähtiklaani, anna minun olla ajoissa, anna mi-!#
Edessään kuutamoklaanilainen näki Luuklaanin soturin, joka oli kyyristynyt tajuttomalta näyttävän pennun ylle kuin antaakseen tappopuraisun. Tihkutäplä rääkäisi ja loikkasi tunkeilijan selkään raivolla. Veri kohisi naaraan korvissa, kun hän sihisi ja polki takajaloillaan samalla, kun raastoi pitkiä viiltoja luuklaanilaisen niskaan. Yllätyshyökkäyksen tuoma shokki sai vieraan soturin hetkeksi liikkumattomaksi, mutta toivuttuaan järkytyksestä kissa Tihkutäplän alla alkoi pyristellä voimakkaasti. Satojen ja tuhansien harjoitusten ja toistojen tuoma voima tunkeilijan jaloissa sai Tihkutäplän menettämään otteensa hänen turkistaan, ja naaras tömähti maahan kynnet täynnä luuklaanilaisen karvaa. Soturi mittaili suuttunut ja turhautunut ilme kasvoillaan Tihkutäplää, jolloin naaras sähisi:
”Meillä on ylivoima, senkin kirppukasa! Luulitteko, ettemme pystyisi puolustamaan omaa leiriämme? Uskallakin vain tulla lähemmäs, niin revin sinut palasiksi!”
Harmaakuvioinen loikkasi kohti luuklaanilaista, kun tuo ei vastannut. Tunkeilija sihisi takaisin karvat pystyssä, mutta pinkaisi pois pesästä päätöksensä tehneenä, selkä verta vuotaen. Tihkutäplä huokaisi raskaasti ja veti syvään henkeä, kunnes muisti takanaan makaavat pennut. Ensin hän juoksi Sinipennun luokse, ja nuuhkaisi hänen kuonoaan.
”Tähtiklaanin kiitos”, soturi kähisi huomatessaan pennun vielä hengittävän. Sitten hän loikkasi Kuupennun luo, ja toisti kiitoksensa tuntiessaan pitkäkarvaisen pennun hengityksen kuonollaan.
#Heidät pitää saada Lehtikuun hoitoon#, Tihkutäplä ajatteli päättäväisesti, ja tarttui kiinni Kuupennun niskanahasta.

//tulipas katkonainen tarina :P

Mustapentu venytteli sammalvuoteellaan parantajan pesässä. Myrskytuuli jakoi aukiolla päivän partioita. Luuklaanin Kuutamoklaaniin hyökkäyksen jälkeen partioiden määrää oli lisätty ja sen kertoi myös, miten suuri joukko sotureita aukiolla oli jo varhain. Opaalitassu oli lähtenyt klaaninvanhimpien pesään haisevan hiirensapen kanssa ja Taivaslilja jo aikaisin aamulla ulos keräämään yrttejä. Siihen Mustapentu oli herännyt ja pyörinyt jo kauan makuusijallaan odottaen, että toiset pennut heräisivät. Taivaslilja oli tutkinut pennun kyljen eilen ja sanonut, että se oli parantunut loistavasti. Tänään Mustapentu muuttaisi lähes kahden kuun pitkäveteisen parantajan pesässä makoilun jälkeen takaisin pentutarhaan, eikä menisi enää kuin kuu, että hänestä ja Kastepennusta tehtäisiin oppilaita!
Mustapentu kehräsi itsekseen ja nousi ylös. Hän pystyi jo liikkumaan, vaikka kylki olikin vielä heikossa kunnossa pitkän makoilun jäljiltä. Pentu tassutti aukiolle katsomaan, olisiko tuoresaaliskasassa eiliseltä jääneitä hiiriä ja löysikin yhden. Hiiri haisi jo vähän variksenruoalle, mutta koska saalistuspartio oli juuri lähdössä ja palaisi vasta hieman ennen aurinkohuippua ja Mustapennulla oli nälkä, se sai kelvata.
Pentu tassutti lähelle parantajan pesää ja istahti syömään hiirtään. Hän katseli leirin menoa: Saalistuspartio katosi juuri tunneliin. Salamatassu kömpi oppilaiden pesästä, sanoi jotain sisarelleen Kaunotassulle ja lähti kohti Jäkäläaskelta. Mustapentu oli kuullut Opaalitassulta, että Jäkäläaskel oli klaanin paras taistelija ja kolli oli kateellinen Salamatassulle.
*Jospa minullekin tulisi joku Jäkäläaskeleen kaltainen mestari*, Mustapentu toivoi ja haukkasi loput hiirestään.
Mustapentu äkkäsi isänsä Uskotuulen juttelemassa Kaunokirjon kanssa. Hän puhdisti nopeasti naamansa ja tassutti isän ja Kaunokirjon luokse.
-Huomenta, Mustapentu sanoi heilauttaen häntäänsä.
Uskotuuli katseli hetken ympärilleen ja poikansa huomattuaan hän kehräsi ja vastasi.
-Huomenta! Oletpa aikaisin hereillä.
-Heräsin, kun Taivaslilja lähti keräämään yrttejä, Mustapentu kertoi ja istahti Kaunokirjon viereen. Mustaruskea naaras hymyili Mustapennulle ja sanoi:
-No, näytät jo parantuneen. Minua kammotti, kun sinut kannettiin tajuttomana leiriin. Luulin, että olit kuollut, mutta Taivaslilja teki ihmeitä ja siinä sinä olet!
Mustapentu tiesi (kiitokset taas Opaalitassulle), että Aaltotähden kumppani pelkäsi suuria lintuja yli kaiken. Pentu oli kuullut Taivasliljan ja Opaalitassun jutelleen Aaltotähdestä muutama päivä Mustapennun onnettomuuden jälkeen. Hän oli ymmärtänyt, että päällikkö oli ollut vakavasti sairaana. Se oli kuitenkin parantunut ja Mustapentu mietti, oliko päällikkö menettänyt hengen ja kuinka monta henkeä pikimustalla kollilla oli vielä jäljellä. Ehtisikö Mustapentu valmistua soturiksi, kouluttaa vähintään yhden oppilaan ja valittaisiinko hänet varapäälliköksi vielä, kun Aaltotähti oli elossa? Oliko väärin ajatella niin?
Mustapentu tajusi, että Kaunokirjo ja isä tuijottivat häntä.
-Mitäh? Menikö minulta jotain ohi? pentu kysyi nolostuneena.
-Kysyin vai, miltä tuntuu päästä vihdoinkin pentutarhaan? Kaunokirjo toisti.
Mustapentu vastasi:
-Kiva olla taas muiden pentujen kanssa. Parantajan pesässä oli välillä aika tylsää yksin, vaikka Opaalitassu olikin välillä kanssani ja lisäksi haluan oppia vaanimisasennon! Seittipentu kertoi eilen, että he olivat oppineet sen Perhostassulta ja Siilitassulta ja lupasivat opettaa sen minulle!
Kaunokirjo nuolaisi hänen kylkeään ja muistutti:
-Kunhan muistat olla tarpeeksi rauhassa.

Uskotuulen piti lähteä rajapartioon ja Kaunokirjo lähti kumppaninsa luo. Mustapentu katseli hetken toivottomana ympärilleen, mutta kuuli sitten ääniä pentutarhalta päin:
-Mustapentu! Tule, niin tehdään sinulle makuusija!
Mustapentu oli hypätä innostuksesta ilmaan, mutta malttoi mielensä, koska vieressä oli joukko sotureita, eikä hän halunnut näyttää kaksikuiselta, yli-innokkaalta pennulta, olihan hän jo viisi kuuta vanha ja kohta oppilas. Mustapentu näki pentutarhan suulla Yöpennun ja Seittipennun.
-Tulen ihan juuri! Mustapentu huusi heille, koska hänellä oli vielä yksi asia hoidettavana, ennen kuin menisi pentutarhaan. Hän näki Opaalitassun palaavan klaaninvanhimpien pesältä. Mustapentu jolkotti parantajaoppilaan luokse.
-Hei Opaalitassu, Mustapentu hihkaisi.
Parantajaoppilaan tassut olivat aivan hiirensapessa ja hän sanoikin:
-Hei Mustapentu. Kuule, minun pitää pestä tassut mieluusti nyt heti.
Naaras nyrpisti nenäänsä, mutta hän näytti silti iloiselta. Mustapentu istahti odottamaan parantajan pesän eteen. Kohta tummanharmaa laikukas naaras palasi ja kysyi:
-No?
Mustapentu tuijotteli tassuihinsa sanoessaan:
-Tulin vaan sanomaan, että kiitos.
Mustatassu käänsi katseensa ylös. Ensin parantajaoppilas näytti hämmentyneeltä ja sitten iloiselta.
-Ole hyvä vaan. Ja kuule, voit sinä vieläkin tulla tuonne parantajan pesään ihan muuten vaan kylään. Siellä on välillä vähän tylsää, kun kaikki yrtit on kerätty lajiteltu ja potilaat hoidettu, Opaalitassu myönsi.
Mustapentu ei ollut uskoa, että aluksi niin virallisen oloisesta ja hiljaisesta Opaalitassusta oli tullut hänen ystävänsä. Mustapentu lupasi tulla ja kosketti vielä pikaisesti neniä oppilaan kanssa.

Yöpentu, Seittipentu, Katajapentu ja Kastepentu olivat innokkaina odottamassa häntä pentutarhan edessä. Helmiloiste, joka oli palannut neljäsosakuu sitten takaisin soturintehtäviin, kehräsi ja Voimasydän yritti saada pentuja rauhoittumaan.
-Tehdään sinulle heti oma makuusija! Minä opetan sinulle vaanimisasennon! Ollaan hippaa! pennut huusivat kuorossa.
Tietenkin kaikki muut paitsi Kastepentu, joka istui häntä etutassujen päällä ja katsoi hymy huulilla veljeään. Enää Kastepennun katseessa ei ollut sääliä, eikä surullisuutta. Mustapentu kehräsi ja hihkaisi:
-Minä haluan sitten olla hippa!

//Jeee enää ehkä 1-2 tarinaa nii Mustasta tulee oppilas:3

//Tarina sijoittuu aikaan kun Mustapentu oli vielä parantajien pesässä

"Te kaksi olette siis Katajapentu ja Seittipentu?" Taivaslilja kuiskasi pentukaksikolle, jotka olivat painautuneet parantajan pesään johdattavan tunnelin seinämää vasten. Katajapentu nyökkäsi ja oli kääntynyt parantajaa päin, kun Seittipentu piti silmänsä visusti kiinni suuaukolla. Jos Kastepentua näkyisi edes viiksikarvan vertaa, hän ottaisi jalat alleen ja juoksisi syvemmälle pesään piiloon. Ei naaraspentu heitä etsiessään varmastikkaan jaksaisi katsoa jokaisesta parantajan pesästä löytyvästä kolosta heitä.
"Olette siis piilosilla, hmm? Kuka on etsijä?" Taivaslilja avasi suunsa uudemman kerran ja kollipennun teki mieli sihahtaa tuo hiljaiseksi. Eikö parantaja ymmärtänyt, että leikin ideana oli pysyä mahdollisimman pitkään piilossa, jos voittaa halusi, eikä paljastaa pelaajia yrittäessä keskustella noille, vielä täysin turhanpäiväisistä asioista?
"Kastepentu, hän on tosi hyvä etsijä", Katajapentu vastasi.
"Maahan!" Seittipentu sihahti sisarelleen nähdessään vilauksen Kastepennun valkoisesta, kuvioidusta turkista ja yritti itse tehdä kaikkensa maastoutuakseen kallioseinämän varjoihin. Katajapentu oli kuitenkin kadonnut hänen rinnaltaan ja taaksensa katsoessaan näki kollipentu vain vilauksen tuon sinertävänmustasta hännänpäästä, kun naaraspentu ilmeisesti seurasi Taivasliljaa tuon pesän uumeniin. Raidallinen kissa tuhahti ja heilautti häntäänsä tympääntyneenä. Ilmeisesti Katajapentu meni katsomaan Mustapentua, joka oli parantumisensa loppuvaiheilla, mutta vielä vuodepotilaana. Hänkin oli käynyt kerran aikaisemmin katsomassa pesätoveriaan ja kyselemässä tuon vointia, olihan Unikkokukka vasta päästänyt pentunsa pentutarhan ulkopuolelle. Seittipentua kuitenkin ärsytti sisarensa yhtäkkinen häipyminen, ei peliä voinut noin vain jättää kesken! Se pitäisi pelata loppuun ja vasta sen jälkeen ryhtyä muihin puuhiin.
Hänen mielestään oli kulunut jo ikuisuus, eikä pentu enää jaksanut odottaa. Hän tepasteli ulos parantajien pesälle johtavasta tunnelista, hakematta sisartaan ja mitään sanomatta käveli hämmentyneiltä näyttävien Kastepennun ja Yöpennun ohitse pentutarhan edustalla makoilevan Unikkokukan luo.
"Oliko teillä mukavat leikit?" Emo kysyi nuupahtaneella äänellä. Seittipentu nyökkäsi ja istahti tuon viereen. Katsoessaan parantajan pesän suuntaan, hän huomasi kuinka kolme naaraspentua kävelivät rinnakkain pois tunnelista, toisilleen kikatellen. Äkkiä jokin jyrähti ulkona. Sade alkoi valua ulkona olevalle tasanteelle ja tummien pilvien alla välkkyi salamia. Katajapentu säikähti niin pahasti, että ryntäsi Unikkokukan jalkoihin. Tummajuovainen naaras veti pentunsa häntänsä alle suojaan ja kollipentu tunsi sisarensa vapisevan pelosta. Myrsky oli kamalin mitä hän oli ikinä nähnyt. Tuuli tuiversi ja sade huuhtoi kaiken tummaksi ja märäksi. Salamat välkkyivät ja tummaraitainen kissa tunsi ukkosen jyrähdysten tärisyttävän sisintään. Hän oli aivan kiinni emossa ja haistoi tuonkin pelkotuoksun. Yhtäkkiä jokin välähti aivan heidän silmiensä edessä ja Seittipentu tunsi sinkoutuvansa amahan selälleen, kun kuningatar nousi äkisti jaloilleen ja työnsi pentujaan pentutarhan suuntaan.
"Pentutarhaan, nyt!" Unikkokukka sanoi oudolla äänensävyllä, sävyllä mitä kollipentu ei ollut aikaisemmin kuullut tummajuovaisen naaraan suusta tulevan.
"Tähtiklaani sentään mikä sää! Toivottavasti kokoontumispartio on ehtinyt jo alas vuoristosta", Seittipentu kuuli heidän takanaan Kastepentua ja Yöpentua johdattelevan Helmikasteen naukuvan Voimasydämelle.
"Olettehan kunnossa?" Tummaraitainen kissa kuuli emonsa huolestuneen kysymyksen heidän päästessä pentutarhaa suojaavien seinien sisäpuolelle, vaikka ne eivät jyrähdysten ääniä juuri vaimentaneet.
"Ky-kyllä, olemme ku-kunnossa", Katajapentu pakotti itsensä kakomaan, kun Seittipentu ei vastannut kuningattaren kysymykseen.

Ilma oli hieman kostea yöllä sataneitten vesipisaroiden jäljiltä ja sateen tuoksu tuntui ihanalta nenässä. Lumi oli sulanut jo aikaa sitten kaikkialta ja tuuli ei ollut enää purevan kylmä, niin kuin se oli lehtikadon ja hiirenkorvan aikana ollut. Haistelin ilmaa ja katselin alkavan viherlehden merkkejä ympärilläni, kunnes äkkiä törmäsin Pihlajanpiikkiin. Hän oli jähmettynyt paikalleen ja tajusin itsekin olla liikkumatta.
- Piiloon! Ystäväni naukui. Tottelin mukisematta. Painauduimme aluskasvillisuuden suojiin, mutta näin kuitenkin ympärilleni. Pian jonkun matkan päässä näköpiiriimme tallusti outo otus. Se oli harmaa, sillä oli mustaa vatsassa, sekä valkoiset kasvot, jota halkoivat kaksi mustaa juovaa. Se oli isompi kuin kissa ja kun näin sen pitkät ja vahvat kynnet, tajusin ettei erakko ja minä olisi pärjännyt sille. Pidätin hengitystäni ja alkoi tuntua siltä ettei eläin huomannut meitä. Otuksen mentyä nousimme pystyyn jatkaaksemme matkaa, kohti Puroklaanin rajan takana olevaan vuoristonalkua, mistä olin löytänyt hyvän asuinsijan minulle, Loimulle ja Mustalle. Pihlajanpiikki kertoi äskeisen eläimen olevan mäyrä ja sanoi meillä olleen onnea, kun se ei huomannut läsnäoloamme. En ollut ikinä nähnyt mäyrää koko elämäni aikana, ainoastaan kuullut tarinoita tuosta kauhistuttavasta otuksesta ja pyysinkin mielessäni Tähtiklaanilta kiitoksen siitä, etten ollut vielä joutunut kohtaamisiin petoeläimen kanssa.

- Ollaanko jo perillä? Pihlajanpiikki naukui tuskastuneena, mutta pystyin näkemään huvittuneen pilkkeen ystäväni silmissä. Myönsin, että matka oli yllättävän pitkä enkä minäkään jaksanut enää kävellä.
- Totta puhuen, en edes tiedä tarkalleen minne olemme menossa. Miten voisin tietää kauanko matka kestää? Tiedän vain, että noille ylängöille silloin lähdin, naukaisin huvittuneena ja osoitin hännälläni kaukana edessämme siintäviä kukkuloita.
- Tiedäthän, että voitte jäädä vielä meidän luoksemme asumaan viherlehdeksi, ei teillä ole mikään kiire etsiä omaa asuinsijaa vielä, Pihlajanpiikki naukui. Hyrähdin kiitollisena, mutta tiesin, että lehtisateen aikaan meidän olisi hyvä lähteä pois Pihlajanpiikin perheen luota, että he voisivat rauhassa, ilman ruokittavia lisäsuita, alkaa valmistautumaan lehtikadon tuloon. Ja helpompi uutta asuinpaikkaa olisi etsiä nyt eikä lehtisateen rankkasateissa ja viileässä tuulen tuiverruksessa. Jatkoimme kävelyämme ja pystyin pian haistamaan Puroklaanin reviirin rajatuoksun, mutta myös raikkaan viherlehden ajan tuulen. Vatsaani kouraisi kun tajusin minun ja Sielutaivaan pentujen täyttävän kuusi kuuta tänä viherlehtenä. Pentuni olisivat oppilaan ikäisiä, eikä kellään heistä olisi mitään tietoa oikeista vanhemmistaan. Paitsi Yöpennulla jos Uskosielu olisi tuolle kertonut. Ikävöin heitä niin paljon ja suru teki pohjatonta aukkoa rintaani kun tajusin etten näkisi heitä pentuina enää, oppilaina ehkä jos Tähtiklaani sen soisi.

//sijoittuu samaan aikaan kuin seittipennun viimeisin tarina!

Auringonsäteet pilkuttivat Katajapennun sinertävänmustaa turkkia. Naaras koukisteli vielä pieniä kynsiään kylmää kivilattiaa vasten, ja katseli yrtintuoksuisen pesän suuaukkoa jännittyneenä. Hän ja Seittipentu painautuivat kiinni leirin seinämään, ja Katajapentu vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko Kastepentu vielä aloittanut etsintänsä. Ajatus salpasi hänen henkensä ja leikin tuoma adrenaliini kuohusi hänen veressään.
”Te kaksi olette siis Katajapentu ja Seittipentu?” pesänsä uumenista saapunut Taivaslilja kuiskasi ja kyyristyi lähemmäs pentuja. Parantajan turkki oli kauniin valkea ja laajojen, harmaiden laikkujen peitossa. Katajapentu nyökkäsi hänelle tomerasti.
”Olette siis piilosilla, hmm? Kuka on etsijä?” Taivaslilja naukui.
”Kastepentu, hän on tosi hyvä etsijä”, Katajapentu kertoi ja huiski hännällään hermostuneena siitä, että naamiokuvioinen naaras voisi ilmestyä hänen taakseen koska tahansa.
”Maahan!” Katajapentu kuuli veljensä sihahduksen korvassaan, ja hypähti eteen päin yllättyneenä. Hänen pelkonsa olivat käyneet toteen! Hän kuvitteli Kastepennun kintereilleen, ja kipitti syvemmälle hämärään pesään hämmentyneenä uskaltautumisestaan uuteen paikkaan. Pentu säntäsi kauimman seinämän luokse ja pysähtyi katselemaan sinisillä silmillään ympäriinsä. Kastepentu ei ollutkaan hänen perässään, mutta Taivaslilja käveli hänen ohitseen yrttivarastojensa luo huvittunut ilme kasvoillaan. Katajapennun silmät osuivat parantajan pesän sammalpeteihin, jotka oli aseteltu siististi vierekkäin toisen seinämän vierustalle. Ne olivat tyhjiä, lukuun ottamatta yhtä.
#Mustapentu#, Katajapentu tajusi ja kurkisti nurkan takaa uloskäynnille, muttei nähnyt Kastepentua. Leirin ulkopuolisella reissullaan itsensä loukannut Mustapentu makasi vuoteellaan selin Katajapentuun, ja sinertävänmusta naaras lähti kipittämään kohti pesätoveriaan.
”Hei Mustapentu”, Katajapentu kuiskasi ja luikki kollipennun sammalvuoteen taakse.
”Piilottelen Kastepennulta”, naaras naukui vastauksena Mustapennun hämmentyneeseen ilmeeseen ja tähyili kuumeisesti parantajan pesän perukoille johtavalle tunnelille. Kun kermanvalkoinen, tumman naamion omaava pentu avasi suunsa sanoakseen jotain, Katajapentu pudisti villisti päätään, jotteivat keskustelun äänet paljastaisi hänen olinpaikkaansa. Taivaslilja touhusi yrttivarastojensa parissa myhäillen.
#Ai niin. Mustapentua varmasti harmittaa, kun ei pääse mukaan leikkimään#, Katajapentu ajatteli nähdessään sinisilmäisen pennun painavan päänsä tassujensa päälle. Naaras tunsi pienen syyllisyydenpiston siitä, että käytti Mustapennun toipumisvuodetta piilopaikkanaan. Minuuttien kuluessa Katajapentu ei jaksanut enää tähyillä pesään johtavaa reittiä, vaan käpertyi paikoilleen tuijottaen lattiaa vaitonaisena.
Hetken kuluttua yrtintuoksuisen pesän ulkopuolelta kaikui pieniä huutoja.
”Katajapentu! Katajapentu!”
Sinertävänmustan pennun korvat pyöristyivät uteliaina, mutta hän pysyi paikoillaan tarkkaillen uloskäynnin suuntaa valppaana. Tumma pennun varjo ilmestyi valoläikkään, mutta näin syvätä pesästä Katajapentu ei erottanut tulijaa.
”Katajapentuu! Seittipentu lähti ja Kastepentu löysi minut, joten sinä voitit”, Yöpennun ääni huusi huhuillen, mikä sai Katajapennun hypähtämään ylös.
”Kiitos piilosta Mustapentu!” Katajapentu kiitti pikaisesti ja pujotteli sammalpetien välistä hieman kömpelösti kohti pesästä ulos johtavaa tunnelia, jossa Kastepentu ja Yöpentu odottelivat häntä huojentuneina.

Ollessaan rauhallisena tassuttelemassa ulos parantajan pesästä yllättävä jyrähdys sai Katajapennun jokaisen karvan pörrölle ja sojottamaan joka suuntaan. Ensimmäisen vaistonsa ohjaamana pentu kiitti pentutarhan edustalla olevan emonsa luo, ja painautui tuon kylkeen kiinni vinkaisten. Emon häntä kävi kuin aalto ja painoi pennut lähemmäs.
”Mi-mikä tuo oli?” naaras tiedusteli ja koitti hillitä käpäliensä tutinaa.
”Shh, shh, se on vain ukkonen. Meillä ei ole mitään pelättävää leirissä”, Unikkokukka rauhoitteli ääni särähtäen. Katajapentu kurotti itseään, ja näki leirin uloskäynnin luona pelkkää uhkaavan tummaa pilvimassaa. Vesiryöppy hakkasi kalliota ja salamat välähtelivät. Katajapentu ei voinut kuin tuijottaa silmänräpäyksessä hirmumyrskyksi kiihtynyttä sää-ilmiötä järkyttyneenä. Sokaisevan kirkas valo tuntui käyvän aivan hänen silmiensä edessä, korvia raastavan jyrinän kuuluessa ilmassa kuin valtavan kissan murina, ja Katajapentu tunsi emonsa voiman lennättävän itsensä kohti pentutarhaa.
”Pentutarhaan, nyt!” Unikkokukka käski, ja Katajapentu puristi silmiään kiinni ja pyöri hetken pitkin kivilattiaa ennen kuin tarraantui siitä kiinni kuin henkensä edestä. Kuullessaan muiden pentutarhan kuningattarien puhetta naaras uskaltautui avaamaan silmänsä ja nousemaan vapisten ylös.
”Olettehan kunnossa?” emon naukaisu kuului, ja Katajapentu käänsi katseensa häneen. Unikkokukan turkki oli pörrössä kuin siilillä, ja hänen silmänsä tuijottivat pentuja järkyttyneinä. Emo kyyristyi nuolaisemaan Katajapennun selkää karhealla kielellään, patistaen heitä syvemmälle pentutarhaan.
”Ky-kyllä, olemme ku-kunnossa”, Katajapentu kakoi lopulta. Naaras vilkaisi Seittipentua, ja mietti oliko veli yhtä järkyttynyt kuin hänkin. Pahin pelko alkoi kuitenkin valua ulos Katajapennusta kun naaras pääsi sammalvuoteensa ja emonsa vatsakarvojen suojaan. Hänen sydämensä pamppaili silti villisti, ja raajat tuntuivat puutuneilta kuin hän olisi juossut koko reviirin läpi. Aika ajoin kuului jyrähtelyä, eikä kaatosateelle näkynyt loppua. Katajapentu tuijotti eteensä toimettomana, ja siirteli häntäänsä puolelta toiselle levottomana.
”Näkyykö kokoontumispartiota vieläkään?” Unikkokukka kysyi tiukasti Voimasydämeltä, joka käveli takaisin pentutarhaan käytyään pyörähtämässä leiriaukiolla. Naaraan valko-ruskea turkki oli selästä märkä, ja kuningatar pudisti päätään sulkien silmänsä kuin anteeksipyytävästi.
”Mu-mutta, Kotkasumukin on siellä”, Unikkokukka naukui ahdistuneena.
”Heidän on PAKKO olla tulossa.”
Katajapentu vilkaisi Seittipentua huolestuneena.
”Unikkokukka, rauhoitu. Olen varma, että… että...” Helmikaste, jonka etukäpälien väliin Kastepentu oli käpertynyt, sopersi. Katajapentu lopetti kuningattarien keskustelun kuuntelemisen ja tähyili aukiolle. Naaras näki aukiolle kokoontuneen joukon kissoja. Salaman välähtäessä hän näki sotureiden ruumiiden ääriviivat terävinä ja vahvoina, ja yhtä selvästi hän näki heidän vakavat, mutta päättäväiset ilmeensä. Suut kävivät niin, kuin he olisivat suunnitelleet jotain.
#Jos olisin soturi, minä pelastaisin isän#, Katajapentu ajatteli täristen.

// Jatkan siitä mihin viimeksi jäin eli siihen kun Kajotassu ja Ruskalehti palaavat Puroklaanin leiriin harjoituksien jälkeen. Jatkuu siis samasta päivästä vaikka tässä onkin ollut useamman päivän tauko siitä kun viimeksi kirjoitin, mulla oli vähän netin kanssa ongelmia koska olin keskellä korpea mutta nyt olen palannut korpivaellukseltani ja netti toimii taas, jee :D

Seurasin vaitonaisena Ruskalehteä, joka ei myöskään puhunut mitään matkan aikana. Pääni oli painuksissa ja kun saavuimme leiriin, en nostanut katsettani koska en halunnut kohdata muiden klaanilaisten katseita. Tavallaan tunsin pettäneeni koko klaanin, vaikka oikeasti olin pettänyt vain mestarini. *Toinen päivä oppilaana ja äsken jo olin lähellä kuolla* mietin epäuskoisena ja tuijotin leirin hiekkaista maata.
”Odota tässä kun käyn Ututähden luona”, Ruskalehti käski ja lähti kävelemään päällikön pesälle päin. Tällä kertaa minulla ei ollut aikomustakaan olla tottelematta, vaan jäin kiltisti istuskelemaan hieman sivummalle.

Hiljalleen irrotin katseeni maasta ja silmäilin varovasti ympärilleni. Tuntui, kuin joku olisi katsonut minua tuomitsevasti, vaikka tuskin kukaan muu kuin minä tai Ruskalehti, ja kohta Ututähti tiesi mitä äsken oli tapahtunut. Kuulin kahden kissan puhetta hieman kauempaa, molemmat niistä olivat tutun kuuloisia, toinen niistä tutumpi kuin toinen. *Isä?* kysyin itseltäni. Ääni kuului sen verran kaukaa, että en voinut olla täysin varma, mutta lähes varma olin. Toinen ääni kuului todennäköisesti Hiiriturkille, klaanin varapäällikölle. *Pitäisikö lähteä karkuun* pohdin vaikka en oikeasti voinutkaan lähteä mihinkään, Ruskalehti oli käskenyt minun odottaa enkä halunnut toista kertaa peräjälkeen pettää häntä. Siispä istuin päällikön pesän lähettyvillä ja toivoin olevani mahdollisimman huomaamaton. Tietenkin varapäällikkö tuli päällikön pesälle, ja isäni seurasi häntä, joten minun oli vaikea onnistua tehtävässäni.
”Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitäisi mennä pesääsi?” isäni kylmä ääni kuului päällikön pesän suuaukolta päin.
”E-ei…” änkytin. ”Odotan mestariani”, sain sanottua hieman rohkeammin.
Harmaaturkkinen uros katsoi minua jäätävän sinisillä silmillään, mutta ei sanonut mitään. Hän puhui jotain Hiiriturkin kanssa, kunnes vaaleanruskeaturkkinen naaras lähti isäni luota päällikön pesään, ilmeisesti raportoimaan jostakin tärkeästä asiasta mistä he olivat juuri isäni kanssa puhuneet.
”Niin, sinusta tuli sitten oppilas”, isä sanoi hiljaa. ”No, onnea. Onhan sinun hyvä oppia metsästämään, vaikkei sinusta kummoista taistelijaa tulekaan.”
Olin taas niin hämmennyksen vallassa, että pysyin vain hiljaa. *Isä juuri onnitteli minua?* ihmettelin. *Omalla tavallaan, mutta kuitenkin.*
”Noh, etkö aio sanoa mitään?” isä tuhahti. En kuitenkaan ehtinyt avata suutani, kun hän esitti jo seuraavan kysymystulvan. ”Miksi turkkisi on niin hiekkainen? Ja miksi näytät niin syylliseltä, mitä sinä olet taas mennyt tekemään? Uinut ilman lupaa vai?”
*Mikä selvännäkijä isäni oli vai olenko tosiaan näin läpinäkyvä* ajattelin pettyneenä. En mielelläni olisi halunnut vastata isälleni teoistani, mieluummin vaikka klaanin päällikölle. Yritin selvitellä ajatuksia päässäni: *Mitä tuohonkin nyt vastaisi?*
”No, siis…” ehdin aloittaa, kun Ruskalehti ilmestyi juuri takaisin päällikön luota.
”Ututähti sanoi… Ai, iltaa, Sumuturkki”, Ruskalehti sanoi ja loi nopean silmäyksen isääni.
”Iltaa”, isä vastasi, mutta katsoi mestariini päin inhoavasti, ihan kuin hänkin olisi tehnyt jotain väärin.
”Niin siis, Ututähden mielestä rangaistus ei ole pakollinen, mutta jos haluan jonkin rangaistuksen antaa niin klaaninvanhimpien turkit kaipaavat taas hoitoa”, Ruskalehti sanoi. ”Huomenna olisi muutenkin varmaan ihan hyvä pitää tauko kalastusharjoituksista, tuskin itsekään haluat takaisin veteen heti huomenna, olihan meillä tänään aika pitkät harjoitukset. Joten, nähdään huomenna klaaninvanhimpien pesällä!”

*Mahtavaa, klaaninvanhimpien turkkien hoitoa, miksi en voinut vain totella mestariani?* moitin itseäni. Toisaalta, minulla ei ollut ihan hirveä hinku takaisin veteen tämänpäiväisen jälkeen, joten päivä kuivalla maalla kuulosti houkuttelevalta. Tavallaan.
”Mitä, toinen päivä oppilaana ja nyt joudut jo klaaninvanhimpien turkkien hoitajaksi? En olisi uskonut että onnistut siinä ihan näin nopeasti”, isä sanoi ivallisesti, mutta ei ehtinyt jäädä pidemmäksi aikaa ilkkumaan kun Hiiriturkki huusi:
”Sumuturkki, yöpartioon! Ja Täpläliito ja Kotkamieli myös!”
”Jaa, velvollisuus kutsuu”, isä sanoi ja häipyi kahden hieman kauempana olevan kissan luo. Katsoin isäni perään jokseenkin haikeana. *Pääsenköhän minä ikinä partioon? Mutta minusta taitaisi olla siellä enemmän haittaa kuin hyötyä*, mietin ja lähdin laahustamaan kohti oppilaiden pesää. Huomista en odottanut innolla…

// Ehkä vähän turha tarina, halusin vaan esitellä Kajotassun isän :D Hän on siis nimeltään Sumuturkki ja toimii soturina Puroklaanissa. Tässä pieni esittely: Sumuturkki on ylimielinen, joskus aika kylmäkin luonteeltaan, on hänessä myös pehmeä puoli mutta tekee kaikkensa ettei se tulisi esille. Ei oikein arvosta muita kissoja, muita kuin päällikköä ja varapäällikköä. Klaanin eteen tekee kuitenkin kaikkensa, eikä ikinä pettäisi klaaniaan. Voimakas ja yllättävän nopea taistelija, vaikka onkin isokokoinen kolli. Rohkea ja itsevarma. Väritykseltään harmaa, turkissa on välillä vaaleampia, melkein valkoisia kohtia ja tummempia, melkein mustia kohtia. Naamassa on mustia juovia. Kylmän siniset silmät.
Jonkinlainen kuva minkä nopeasti löysin: https://www.pexels.com/photo/gray-cat-33537/
Tekisi kyllä mieli luoda Sumuturkki ihan kirjoitettavaksi hahmoksi, mutta Puroklaanissa taitaa olla täyttä sotureiden osalta. Hän tulee kuitenkin joskus esiintymään Kajotassun tarinoissa niin tein tällaisen pienen esittelyn :) Ehkä teen jonkun muun kissan soturiksi johonkin toiseen klaaniin, tekisi mieli päästä kirjoittamaan myös soturilla.

"NO? Saitko selville mitään?" Sulkatähti kysyi minulta, kävellessämme poispäin Neljän virran tammen kokoontumisesta. Huokaisin ja vedin päällikköä hieman sivummalle muusta kokoontumisporukasta.
"Nummipyörre on varma Varistähden kostavan hyökkäyksemme, varsinkin nyt kun Luuklaani kävi heidän kimppuunsa uudestaan ja koko klaani janoaa kostoa. Mutta luuklaanilaisten sijaan he luultavasti tulevat purkamaan sen meihin", vastasin hyvin hiljaisella äänellä puhuen. Tämän keskustelun pitäisi jäädä vain meidän väliseksi, kunnes naaras päättäisi siitä klaanille ilmoittaa. Hopeanharmaa kissa ei vastannut mitään vaan piti katseensa tiukasti edessäpäin siintävissä nummissa. Käänsin pääni ja katsoin kokoontumisporukkamme häntämille. Oppilaat keskustelivat innoissaan äskeisestä kokoontumisesta enkä voinut olla huolestumatta, kuinka kauan nuo virneet pysyisivät nummiklaanilaisten naamoilla, kuinka kauan menisi, että Kuutamoklaani kostaisi? Veri kohisi korvissani. Olimme vajonneet sodan syövereihin Sulkatähden johdolla, ja epäilykseni hänen hiljalleen pirstoutuvasta todellisuudentajusta alkoivat olla yhä vahvempia. Eihän Kuutamoklaaniin hyökkäyksessä ollut mitään järkeä! Päällikkömme noin vain uskoi muutamaa kissaa jotka kertoivat toistuvista rajaylityksistä mitä ei loppujen lopuksi pystytty edes todistamaan ja hänen ratkaisunsa ongelmaan oli tehdä hyökkäys jonka seuraamuksista me nyt joutuisimme kärsimään?

Ympärilläni oli vain sumua ja tähtien valoa. Neljän virran tammi näytti pienemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Haistoin kissojen pelkotuoksun ja kuulin taistelun ääniä. Kohotin katseeni taivaalle ja näytti siltä kuin Hopeahäntä olisi rikkoutunut tuhansiksi pirstaleiksi, eikä ollut enää yksi 'yhtenäinen' kuvio taivaalla. Eteeni saapui Pöllönlento.
"Pöllönlento... Miksi olet täällä... Miksi MINÄ olen täällä?" Kysyin kun valkolaikkuinen, tähtien hohteinen kolli tassutti minua kohti, mutta tähtiklaanilainen ei vastannut. Hänen siniset silmänsä kiiluivat yössä kuin kuu taivaalla.
"Liekkitaivas, kaikki selviää sinulle pian", vanha Nummiklaanin parantaja naukui ja kutsui minut hännällään lähemmäs. Kävellessäni kuulin veden loisketta ja katsoessani alas huomasin käveleväni nilkkojani myöten vedessä. Suljin silmäni, vaikka en sitä olisi oikeasti halunnut tehdä ja tunsin voimakasta kipua keuhkoissani. Avatessani silmäni uudestaan, oli Pöllönlento kadonnut. Astelin varovaisin askelin vedessä, mutta sitten kuulis rauhalliselta kuulostavan äänen kuiskaavan: "Puu ja Kyy... Kanjoni hukkuu kostoon ja kuolemaan..."
Turkkini pörhistyi kuullessani muinaisen ennustuksen alkusanat. En ollut itse vielä syntynyt, kun ennustus oltiin ensimmäisen kerran kerottu nummiklaanilaiselle Hopeasydämelle. Olin ollut vasta pieni pentunen, kun Luuklaanin uhka oltiin saatu nykyisen luopio Taistovaaran ansiosta vaiennettua, mutta olin kuullut vain tarinoista, mitä kaikkea tapahtumien välisellä ajanjaksolla oli oikein tapahtunut. Ennustuksen sanat kuitenkin kammottivat minua, toden teolla.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen."

Räväytin silmäni auki ja näin Valkotäplän, Hahtuvaturkin ja Sadeläikän nukkuvat hahmot edessäni. Olin sotureiden pesässä, kokoontumisyötä seuraavana yönä. vai oliko jo aamu? Olin hengästynyt ja säikähtynyt, joten väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Ainakin yövartiossa olevien Haukkaliidon ja Korppiviiman pedit olivat vielä tyhjät, joten luultavasti aamuyö vallitsisi vielä.
*Missä Taivashäntä on?* Ajattelin huomatessani nuoren soturittaren pedin olevan myös tyhjä. Astelin ulos sotureiden pesästä ja olin yllättynyt pienestä valon määrästä, mikä leirin katossa olevista koloista sinne tuli. Aamuauringon piti paistaa alhaalla, jos valoa oli vasta näin vähän. Kuulin ääniä leirin sisäänkäynnillä, mihin seuraavaksi suuntasin ja tervehdin vielä vahdissa istuvia nuoria kollinalkuja. Vapautin heidät vartiostaan, sillä en minä enää nukkumaan menisi. Haukkaliito myös kertoi Taivashännän lähteneen hieman heidän vartiovuoronsa alun jälkeen metsälle ja naaras oli luvannut palata aamuun mennessä. Jäin odottelemaan sisäänkäynnin eteen herääviä nummiklaanilaisia, että pääsisin jakamaan partioita. Huomasin kuitenkin toivovani, että Taivashäntä palaisi metsätysreissultaan ennen muiden heräämistä, jotta voisimme rauhassa vaihtaa muutaman sanasen. Pian kuulinkin kevytä askelia sisäänkäyntitunnelista ja soturitar tupsahti viereeni isoa jänistä kantaen.
"Missä Tähtiklaanin nimeen olet ollut?" Mau'uin kun harmaalaikkuinen naaras pudotti jäniksensä tuoresaaliskasaan. Yritin pitää äänensävyni keveänä, enkä ankarana vaikka lause olikin siltä kuulostanut, mutten ollut varma huomasiko sinisilmä sitä.
"Metsästämässä", hän vastasi lyhyesti, mikä sai minut puremaan huultani.
"Vai metsästämässä... Keskellä yötä", sanoin salamyhkäisesti, siristäen silmiäni, kun Taivashäntä nosti katseensa tasolleni. Hän kohautti lapojaan.
"Eikös riista ole yöstä vilkkaimmillaan? Lisäksi ajattelin, että pentutarhan väki varmasti nauttisi lämpimästä aamupalasta heti herättyään", soturitar maukui. Nyökkäsin hyväksyvästi, oli hyvä että klaanimme nuoremmatkin soturit ottivat näinkin nopeasti vastuun sen huolehtimisesta.
"No, päästän sinut nyt nukkumaan", nau'uin ja loin ystävällisen hymyn Taivashännälle. Hän hymyili takaisin ja meni sotureiden pesään. Katselin harmaalaikkuisen naaraan menoa niin omissa ajatuksissani, etten ollut huomannut Sulkatähden saapumista rinnalleni. En onneksi näyttänyt kovinkaan säikähtäneeltä huomatessani päällikön läsnäolon ja kohteliaasti toivotin tuolle aikaiset huomenet. Pyysin lupaa käydä pikaisesti parantajien pesässä, minkä naaras minulle haukotellen myönsi.
"Ketunkynsi!" Huhuilin parantajien pesän edessä.
"Mitä Liekkitaivas?" Ketunkynsi kysyi lempeällä äänellä, vaikka oli varmasti juuri herännyt minun huhuiluuni.
"Näin... Unen... Tähtiklaanilta", vastasin hieman tönkösti, sillä yhtäkkiä unesta kertominen muka mahdollisena enteenä tuntui typerältä. En ollut parantaja, päällikkö, olin juuri rikkonut soturilakia, joten suhteeni esi-isiemme kanssa ei ollut parhaimmillaan tällä hetkellä. Miksi juuri minä olisin nähnyt jonkinlaisen enneunen? Parantaja kuitenkin höristi korviaan.
"Niin minäkin", Ketunkynsi maukui yllättyneenä.
"Miten se menee?" Kysyin häneltä kiinnostuneena.
"Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen. Mutta toivoa löytyy kissoista, neljästä jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit. Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen", nau'uimme parantajan kanssa yhteen ääneen.
"Näimme siis saman unen... Mitä se merkitsee?" Kysyin hiljaa.

//Osallistun Liekkitaivaan kanssa tapahtumaan, roolilla ei niinkään väliä, mutta voin aluksi pistää sen kolmen johtajan joukkoon

//(aloitustarina ennustustapahtumaan!)

Paarmahehku ravisti turkkiaan saadakseen painavalta tuntuvan turkkinsa kevyemmäksi, mutta sateen jatkuessa eleestä ei ollut juuri hyötyä. Kolli antoi katseensa kiertää läpi polun, jota pitkin kokoontumispartio kulki, vaikka näkikin edessään pääasiassa pelkkää harmaata, pisaroiden sakeuttamaa sumua ja epämääräisiä kissojen hahmoja, jotka hän tunnisti klaanitovereikseen pelkästään vaimean hajun perusteella. Vaikka sade tuntui hänestä kovalta turkilla, oli se jo hellittänyt selvästi aikaisemmasta, ja salamointi taivaalla oli loppunut. Aiemmin kaikunut jyrinä kaikui tosin kollin korvissa edelleen.
#Siitä on jo aikaa kun lähdimme kokoontumisesta, emme ehkä ehdi leiriin ennen aamua#, Paarmahehku ajatteli ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, että Kaunotassu kulki edelleen hänen vanavedessään. Varmistettuaan naaraan olevan vielä mukana Paarmahehku käänsi päänsä eteen päin, ja asetti tassunsa seuraavalle askelmalle vetäen itsensä ylös leveämmälle alustalle. Hän tunsi käpälissään maaperän muutoksen ja aisti kuljettuaan tästä niin monet kerrat, että he lähestyivät leiriä. Kokoontumispartio oli myrskyn pahimpana aikana hakenut suojaa pienestä luolastosta lähellä vuoren juurta, mikä oli myöhästyttänyt heitä huomattavasti normaalista aikataulusta. Rankkasateen liukastamat vuoristopolut eivät tehneet kotimatkasta yhtään nopeampaa, ja kokeneimmatkin kiipeilijät joutuivat etenemään hitaasti ja varovaisesti, jotta partio pysyisi yhtenäisenä, eikä yksikään kissoista tippuisi alas. Paarmahehku kuuli, että joku, kenties Myrskytuuli tai Aaltotähti, huusi ohjeita klaanilleen, mutta tunsi olonsa liian väsyneeksi kuuntelemaan. Vaikka polku oli liukas ja sivulla odotti tappavan jyrkkä pudotus, Paarmahehkun olo oli jo melkein levollinen ja varma kotiinpääsystä. Hänen lihaksensa toimivat tutulla reitillä jo kuin itsestään, kuin ne olisivat antaneet kollille luvan lepuuttaa silmiään hetkeksi. Paarmahehku haukotteli mutta piti katseensa kiinni käpälissään. Hetken kuluttua kolli siristeli silmiään ja huomasi näkökenttänsä selkiintyneen. Helpottuneita huokauksia alkoi kuulua hänen ympäriltään, ja kun soturi nosti päätään, hän näki aamun ensi säteiden levittäytyvän kanjoniin.
”Viimeinkin nään jotain!” Kaunotassu huudahti melkein katkerana, mikä sai Paarmahehkun tuhahtamaan. Vaikean matkan hän ei ollut voinut olla vilkuilematta tuon vointia - kolli ei ollut ollut vielä kovin varma oppilaansa kiipeilytaidoista, mutta ainakin naaras vaikutti selvinneen tästä koettelemuksesta hengissä.

Huolestunut joukko klaanitovereita vastaanotti kokoontumispartion jo puolimatkassa leiriin. Paarmahehku kuunteli syttynyttä puheensorinaa vaitonaisena. Kolli nyökkäsi Loskaliidolle, joka pujotteli klaanitovereiden välistä hänen vierelleen.
”Paarmahehku!” sisar huudahti ja joutui haukkomaan henkeä tulevan puhetulvansa välissä.
”Hetken luulin jo, että menettäisimme teidät kaikki kokoontumiseen lähteneet”, naaras huokaisi lopuksi ja huiski ilmaa vaaleajuovaisella, pitkällä hännällään. Kylmät väreet kulkivat pitkin Paarmahehkun niskaa. Hän ei ollut pelännyt myrskyssä juuri kenenkään muun puolesta kuin Kaunotassun, ja oppilaansakin tapauksessa enemmän siitä, että naaras tekisi jotain nolatakseen hänet kokeneempien sotureiden edessä. Ehkä jos he olisivatkin olleet hieman huonotuurisempia, rankkasade olisi pyyhkinyt koko partion tieltään.
”Emme me niin helposti kuoli-”
”Entä Kaunotassu? Tämähän oli hänen ensimmäisiä kertojaan kokoontumisessa”, Loskaliito kysyi huolestuneella äänensävyllä. Paarmahehku vilkaisi taakseen.
”Hä-” kollin sanat valuivat hänen kurkustaan alas, kun hän huomasi valkean naaraan kadonneen. Samassa hän kuitenkin huomasi oppilaan silmäkulmassaan, ja näki hänen palanneen taas muiden oppilaiden joukkoon. Helpottunut huokaus karkasi kollin suusta.
”Hän pärjäsi hyvin”, Paarmahehku naukui väsyneenä.

Kollin vatsakarvat tiputtivat pisaroita kiviselle lattialle, kun hän loikki muiden perässä sisään leiriin. Haparoivin askelin Paarmahehku erosi muusta joukkiosta, ja lähti kävelemään kohti sotureiden pesää väistellen leiriluolan kuoppiin muodostuneita lätäköitä. Miettien, mistä äkillinen pahanolontunne johtui, musta kolli tuupertui sammalpedilleen, ja tunsi oudon, viileän ilmavirran kosketuksen turkillaan.
Paarmahehku henkäisi ja nosti päätään nähdäkseen aavan nummimaiseman edessään. Näkymä sai kollin haukkomaan henkeään uudelleen ja pompahtamaan ylös. Nurmi hänen jalkojensa alla oli pehmeää ja yön kasteesta kosteaa. Hämmentyneenä soturi vilkuili ympärilleen, ja näki kaukaisuudessa sumun verhoamia puita, mutta ei missään merkkejä leiristään, jossa oli juuri ollut, kotireviirinsä vuorista tai muista maamerkeistä. Miljoonat tähdet täplittivät mustaa yötaivasta, ja valaisivat koko tyhjän alueen, jonka keskellä Paarmahehku tuntui seisovan.
”Näin todentuntuista unta en olekaan nähnyt pitkään aikaan”, vuoristoklaanilainen naukui ääneen ja katseli ympärilleen taas, häntä väristen hieman hermostuneena maiseman tyhjyydestä. Toimettomana kolli lähti kävelemään eteen päin, kohti muutamaa puuta, jotka oli horisontissa havainnut, mutta metsikkö tuntui vain aina siirtyvän kauemmas, kun hän otti askeleen eteen päin.
”Sade uhkaa hukuttaa kaiken alleen.”
Jyrisevä ääni, kuin ukkonen, sai Paarmahehkun käännähtämään ympäri turkki pörrössä. Hämmästynyt ilme levisi yleensä hillityn kollin kasvoille, kun hän näki oppilasajoiltaan tutun, mustaraitaisen kissan edessään. Vuoristoklaanin entisen parantajan Huurrekukan harmaa turkki hohti niin kuin tähtipölyn peittämänä, ja viisaan naaraan silmät hohtivat.
”Toivoa löytyy kissoista neljästä, jotka ottavat haasteen vastaan ja kolmesta, jotka tukahduttavat kanjonissa palavat liekit”, edesmennyt parantaja toisti, tällä kertaa äänellä, jonka Paarmahehku muisti hänen omistaneen. Musta kolli tuijotti kissaa edessään silmät selällään, saamatta useita kysymyksiään kakisemaan ulos kurkustaan.
”Jos yksikin epäonnistuu, mikään ei palaa ennalleen”, Huurrekukka lausui, suru kaikuen äänessään. Voimakas tuuli, niin kuin he olisivat seisoneet korkealla vuoristopolulla, puhalsi aution nummimaan läpi. Paarmahehku tunsi piston tassussaan, ja nosti käpäläänsä katsoakseen, mikä hänen polkuanturassaan poltti, kun maisema hänen ympärillään alkoi pyöriä. Voimakas pyörre veti hänet takaisin sammalpedilleen, ja Paarmahehku heräsi unestaan haukkoen henkeä.
#Tähtiklaani! Se oli pelkkä uni, niin kuin ajattelinkin#, kolli ajatteli helpottuneena tasaten hengitystään.
Kissa käänsi kylkeään yrittäen unohtaa unensa ja märän turkkinsa epämukavuuden, kun viiltävä kipu poltti hänen käpäläänsä jälleen. Paarmahehku nosti tassuaan ja näki polkuanturan värjäytyneen punaiseksi.
#Hiirenpapanat, astuin varmaan piikkiin matkalla#, soturi ajatteli ja nousi ylös kiroillen.
#Verenhukka aiheutti varmasti pahoinvoinnin ja oudon unenkin. Parempi mennä näyttämään tätä Taivasliljalle#, vuoristoklaanilainen jatkoi mielessään pyöritellen silmiään omalle hermostuneisuudelleen. Miksi ihmeessä Tähtiklaanin kissat ilmestyisivät hänen uniinsa? Koko juttu oli tietysti, vaikkakin outo, hänen kuvitelmaansa. Näiden ajatusten saattelemana Paarmahehku lähti luikkimaan ulos sotureiden pesästä ravistellen päätään, joka tuntui olevan vieläkin pyörällä unen jäljiltä.

//aattelin siis lähteä Paarmalla ennustustapahtumaan osaksi nelikkoa :) aattelin kans, että Tihkutäplä sopisi tohon kolmen joukkoon tosi hyvin, jos vaan mahtuu mukaan.

Luuklaani ei voisi olla niin typerä, että yrittäisi vallata vaikka kuinka monennen häviön jälkeen Kuutamoklaanin reviiriä, mutta taas sitä mentiin. Hyökkäyskäskyt oltiin karjaistu jo aikoja sitten ja Kuutamoklaanin leiri alkoi värjäytyä punaiseksi veren määrästä. Mustakynsi oli taistellut jo muutaman luuklaanilaisen kanssa ja nyt hänen kyljessään oli jonkyn kynsillä tehdyt kolme pitkää vuotavaa haavaa. Soturitar kuitenkin näki kauempana huohottavan luuklaanilaisnaaraan ja pinkaisi juoksuun tuota kohti. Tumma kissa huomasi kuutamoklaanilaisen ja paljasti viiltävät kyntensä. Mustavalkea naaras loikkasi naaraan selkään, mutta ei saanut tarpeeksi hyvää otetta, sillä kissa ehti väistää hiukan. Keltasilmä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan kynsi luuklaanilaisen kylkiä ja selkää. Naaras ulvaisi kivusta, mutta sai rimpuiltua itsensä irti. Samassa tuo kierähti maassa kampatakseen Mustakynnen, eikä hän ollut tarpeeksi nopea väistämään. Kuutamoklaanilainen lensi vatsalleen, mutta kompuroi nopeasti itsensä pystyyn ja ehti juuri pois alta, kun luuklaanilainen oli hyppäämässä hänen päälleen. Soturitar tajusi tilaisuutensa saapuneen ja pomppasi suurella loikalla kiinni kissaan ja tuo jäi hänen alleen vasten maata. Mustavalkea naaras painoi naarasta kaikilla voimillaan vasten hiekkaista tasannetta ja tuo yritti rimouilla ja köhiä saadakseen happea. Äkkiä toinen kissa tömähti keltasilmän kylkeen ja hän kaatui maahan. Mustakynsi nousi pikaisesti jaloilleen ja sähisi nähdessään klaanitoverinsa seisovan edessään.
- Heitä ei ole pakko tappaa Mustakynsi, ainoastaan karkoittaa reviiriltämme, Sammalpuro murisi ja upotti kyntensä maahan. Kuutamoklaanilaiset katsoivat tulisesti toisiaan pitkään, niin pitkään että luuklaanilainen ehti nousta jaloilleen ja kadota taistelun sekaan. Viimein Sammalpuro käänsi selkänsä ja mustavalkea soturitar sylkäisi tuon perään.

- Sammalpuro on PETTURI, hän pelasti juuri luuklaanilaisen minun kynsistäni, Mustakynsi murisi löytäessään Nummipyörteen taistelun keskeltä. Varapäällikkö oli juuri saanut karistettua luuklaanilaisen kimpustaan ja haukkasi hieman happea.
- Mitä ajattelit tehdä hänelle? Karkoitat klaanista? Syötät ketuille? Tai voisin...
- Riittää, puhutaan voittomme jälkeen ja päätetään silloin Sammalpuron kohtalon, vaaleanruskea naaras sähisi ja syöksyi taisteluun. Soturitar siristi silmiään, mutta päätti itsekin jatkaa taistelua. Hän näki nuoren luuklaanilaisnaaraan ja hyökkäsi tuon kimppuun, ja pian luuklaanilainen pakeni leiriaukiolta. Sitten kuutamoklaanilainen näki Ohramyrskyn, jonka tiesi olevan Luuklaanin varapäällikkö. Jos hän surmaisi mustaturkkisen naaraan, saisi hän varmasti mainetta ja kunniaa teostaan. Ohramyrsky huomasi Mustakynnen ja paljasti kyntensä. Mustavalkea naaras paljasti hampaansa ja pörhisti turkkinsa.
- Olet heikko, KAIKKI Kuutamoklaanin soturit ovat heikkoja... Varistähti ei ole pätevä johtajaksenne, varapäällikkö sähisi ja loikkasi keltasilmäisen soturittaren yli. Hän ei ehtinyt kääntyä ympäri, kun jo tunsi luuklaanilaisen purevan häntäänsä. Kuutamoklaanilainen ulvaisi ja tunsi kivun virtaavan kehonsa lävitse. Hän yritti kierähtää ympäri ja purra vastustajaansa terävillä hampaillaan. Mustakynsi sai tarrattua Ohramyrskyä kaulasta ja silloin hän pääsi irti varapäällikön otteesta. Luuklaanilainen sylki suustaan mustavalkeaa turkkia ja kuutamoklaanilainen tiesi, että hänen häntäänsä jäisi varmasti kaljuja kohtia puremisen takia. Mustavalkea soturitar juoksi vastustajaansa kohti, mutta tuo väisti ja läimäisi häntä kylkeen. Keltasilmäinen naaras kaatui maahan ja näki mustaturkkisen naaraan paljastavan hampaansa. Tuo tavoitteli Mustakynnen kurkkua, mutta hän kierähti pois alta ja nousi seisomaan. Ohramyrsky huohotti ja naurahti sitten ilkeästi.
- Olet vahvempi kuin luulet, liity joukkoihimme, niin sinun ei tarvitse kestää sitä ketunläjää..., varapäällikkö sanoi edessään seisovalle kuutamoklaanilaiselle.
- Ei ikinä sammakonhönkäys! Mustavalkea soturitar sähisi raivoissaan ja syöksähti eteenpäin, viiltäen kynsillään luuklaanilaisen kylkeä. Tuo ulvaisi, mutta läimäisi hänen päätään ja keltasilmäinen soturitar kaatui. Mustakynsi oli nousemassa ylös, mutta huomasi, että luuklaanilainen oli jo antamassa hänelle kuoloniskua. Sitten Sammalpuro tönäisi mustaturkkisen naaraan maahan ja tuo pakeni.
- Älä yritä vakuuttaa uskollisuuttasi KETUNLÄJÄ! Mustavalkea soturitar murahti. Luottosoturitar katsoi klaanitoveriaan hiljaa silmät viiruina ja lähti pois.

Lumisydän käveli Liekkisateen rinnalla kohti Puroklaanin leiriä ja katseli ympärilleen. Aurinko oli nousemassa ja ilma oli täyttynyt viherlehden ajan tuoksuista. He kävelivät leirin sisäänkäynnistä leiriaukion reunalle eivätkä nähneet ketään. He olivat hiippailemassa hiljaa sotureiden pesään, kollisoturin seuraten visusti soturittaren perässä, kun he olivat törmätä Hiiriturkkiin, Sädetaivaaseen ja Ruskalehteen.
"Oletteko lähdössä partioon?" Harmaalaikkuinen kissa kysyi aamutervehdysten jälkeen varapäälliköltä, joka oli kahden soturittaren edessä. Liekkisade kiirehti pesän uumeniin. Heidän yöllinen kävelynsä oli venynyt, eikä ruskeasilmäinen kissa ollut vielä kertonut kellekkään hänen ja Liekkisateen välisestä suhteesta.
"Mistä sinä tulit? Olitko Liekkisateen kanssa kävelyllä... Onko hän kumppanisi?" Sädetaivas ennätti kuitenkin poikansa ja Hiiriturkin väliin, ja kysyi pilke silmissään kysymyksen, mitä Lumisydän ei olisi toivonut kuulevansa. Ruskalehti naurahti 'mrrrauu' ja näpäytti hännänpäällään veljenpoikansa kuonoa.
"Ei Liekkisade ole minun kumppani!" Soturi sihahti ja käveli pesän suuaukosta sisään, toivoen, ettei Liekkisade olisi kuullut äskeistä kommenttia.
"Lumisydän... En tarkoittanut", Sädetaivas maukui, mutta Lumisydän ei välittänyt. Hän käveli häntä pystyssä sotureidenpesässä ja kävi makuusijalleen. Kolli näki, että vain muutama sotureista oli alkamassa heräilemään, Kanijalka, Kottaraissulka ja Liljatuuli sukivat turkkejaan muiden vielä nukkuessa.
*Puroklaani tarvitsee lisää sotureita. Toivoisin, että Henkitassusta ja Kastetassusta nimitettäisiin pian sotureita.* Ajattelin. Sitten hän näki Henkitassun tulevan sotureiden pesään.
"Lumisydän, oletko jo hereillä tähän aikaan?" Oppilas kysyi ihmeissään, sillä Lumisydän nukkui yleensä pitkään. Mutta tänä yönä hän oli käynyt Liekkisateen kanssa ulkona.
"Miksi itse olet hereillä tähän aikaan?" Soturi haastoi ja katsoi suoraan valkokirjavan kollin kirkkaisiin silmiin.
"Minä tulin herättämään Varjoturkin, sovimme, että minulla ja Kastetassulla olisi tänään aikaiseen taisteluharjoituksia", Henkitassu tiuskaisi ja alkoi tökkiä käpälällään Varjoturkin kylkeä.
"Mitä? Ainiin Henkitassu, mennään vain nyt", naukui soturitar herättyään, tuo nousi ylös makuusijaltaan ja seurasi oppilasta ulos sotureiden pesästä.

Lumisydänkin asteli ulos sotureiden pesästä, mutta hyvän aikaa myöhemmin. Aurinko oli jo huipussaan ja hän haukoitteli lyhyeksi jääneiden 'yöunien' takia. Soturi näki, että Ututähti ja Yöturkki keskustelivat. Hän pystyi haistamaan vanhemman parantajan pelkotuoksun ja näki molempien silmistä, että he puhuivat jostakin vakavasta asiasta. Harmaalaikkuinen kolli oli liian utelias, hänen pitäisi kuulla mistä kaksikko oikein puhui. Kermanvaalea kissa hiipi leirin laitamia pitkin lähemmäs heitä ja piiloutui päällikön pesän vieressä olevaan kaislikkoon.
"Mitäköhän se ennustus merkitsee?" Kysyi päällikkö mustaturkkiselta kollilta.
"En tiedä, mutta vaistoan että se on jotakin kamalaa", Lumisydän kuuli Yöturkin vastaavan. Hän yritti höristää korviaan kuullakseen paremmin kaksikon keskustelun, kun he siirtyivät päällikön pesän sisään, mutta kiviseinät estivät äänten kuuluvan pesästä ulos. Soturi kurtisti kulmiaan, oliko jotakin pahaa tapahtumassa?