Pilvenhattarat leijailivat aamutaivaalla. Taivashäntä oli kyyristynyt ruohikon sekaan, jottei hänen löytämänsä kani näkisi häntä. Taivashäntä loikkasi, läimäytti kania päähän, ja antoi kanille tappopuraisun niskaan. Hän kaivoi maahan kuopan, ja heivasi kanin sinne. Hän tulisi hakemaan kanin myöhemmin. Taivashäntä huomasi, että Kuiskevirta, Tiikerililja ja Liekkitaivas olivat tulossa hänen luokseen. Hän istahti nurmikolle ja alkoi puhdistamaan multaisia tassujaan. -Oletko saanut saalista? Tiikerililja kysyi uteliaana. -Yhden kanin, Taivashäntä vastasi. -Mahtavaa, minä olen saanut kaksi myyrää, Tiikerililja sanoi. -Tuolla on kani! Liekkitaivas sihahti, ja kaikki kissat kyyristyivät. Liekkitaivas hiipi eteenpäin syöksähti kohti kania. Hän antoi kanille tappopuraisun ja lähti raahaamaan sitä kohti muita kissoja ähkien. -Näyttää aika painavalta, Taivashäntä kehräsi. -Niin se o- kröh kröh! Liekkitaivas alkoi yskiä, hänellä kun oli suu täynnä kanin karvoja. -Nyt on varmaan hyvä aika palata leiriin, Taivashäntä sanoi ja kaivoi kaninsa kuopastaan. Hän lähti tassuttamaan kohti leiriä, ja muut seurasivat perässä.

//Hieman myöhemmin...

Taivashännällä oli nälkä. Hän oli käynyt vähän aikaa sitten saalistamassa ja rajapartiossa, ja kuuli, kuinka hänen vatsansa murisi. Hän asettui makuulle ja yritti unohtaa nälkänsä. Liekkitaivas tuli hänen viereensä istumaan. -Haluaisitko jakaa tämän myyrän kanssani? Liekkitaivas kysyi. -Toki, Taivashäntä vastasi. Hän haukkasi myyrästä palan ja vilkaisi sitten Liekkitaivaaseen. -Syö vaan, minulla ei ole kova nälkä, Liekkitaivas sanoi ja hymyili. He söivät myyrän kokonaan ja jäivät istumaan aukion laidalle. -Eikö sinulla ole mitään tehtävää? Taivashäntä kysyi Liekkitaivaalta. -Ei, olen tehnyt kaiken tältä päivältä, kolli vastasi. Taivashäntä venytteli ja asettui makuulle. -Miltä tuntuu olla varapäällikkö? Taivashäntä uteli. -Aika... kiireistä. Ei välttämättä jää aikaa läheisilleen, Liekkitaivas vastasi. -Ymmärrän, Taivashäntä nyökkäsi. -Mietitkö ikinä sitä, että sinusta tulee päällikkö kun Sulkatähti kuolee? Taivashäntä kysyi hiljaa. -En kauheasti, elän tässä hetkessä, Liekkitaivas vastasi hiljaa. -Taidan mennä nukkumaan, aurinko on laskenut kohta, kolli jatkoi. -Niin minäkin, Taivashäntä vastasi ja haukotteli. Hän tassutti soturien pesään, ja asettui kippuralle vuoteeseensa.

//Mä muuten tajusin et melkein kaikki nää tarinat on sellasia "päivän pitusia" :D

Aaltotähti luetteli Puhujankiven päältä joukkiota, jonka ottaisi mukaansa tämän yön kokoontumiseen. Tuhkakajo yllättyi kun kuuli isänsä kertovan myös itse lähtevänsä, vaikka tuo vielä eilispäivänä oli maannut henkihievereissään parantajien pesässä. Selostuksen jälkeen nuori soturi tunki itsensä väkijoukon läpi päällikkönsä viereen.
"Isä... Oletko tosissasi menossa kokoontumiseen, et voi mitenkään olla vielä terve... Ja miksi et ota minua, Pikkukotkaa ja Kurkitassua mukaan?" Naaras kysyi allapäin.
"Olen kunnossa. Ja te kolme kyllä pääsette tuleviin kokoontumisiin", Aaltotähti vastasi.
"Mutta kun-"
"Isällä on nyt tärkeitä asioita hoidetavana...", päällikkö murahti ja katosi pesäänsä. Hän jätti Tuhkakajon taas yksin, niin kuin tuo melkeinpä aina oli... Nuori soturi huokaisi syvään ja lähti etsimään Pikkukotkaa. Hän toivoi saavansa pikkusisareltaa jotakin tekemistä.

"Pikkukotka!" Tuhkakajo huhuili sotureiden pesän suuaukolla. Mitään ei kuulunut.
*Missä tämäkin oikein luurasi...?* Hän tuhahti mielessään ja kääntyi pois. Nuori soturi lähti metsälle päin. Ehkä hän voisi hioa metsätystä yksikseenkin. Naaras haisteli ilmaa tarkasti ja aisti jonkin erikoisen hajun. Hän ei tunnistanut sitä miksikään eläimeksi. Tummanharmaa kissa lähti hiipimään hiljaisin askelin hajun osoittamaan suuntaan. Se voimistui ja voimistui. Hän huomasi saapuneensa Kuutamoklaanin rajalle. Sinisilmä epäröi hetken, mutta astui lopulta sen yli. Kuutamoklaanihan olisi kuitenkin kokoontumisessa eikä vartioimassa rajojaan, eikö niin? Hän jatkoi matkaansa tihenevässä metsässä. Pian Tuhkakajon näkökentässä ei näkynytkään mitään muuta kuin valtavat määrät tiheää aluskasvillisuutta, kanervikkoa ja takiaisia, ja korkeat, tiheästi kasvavat puut hänen yllään. Siksipä hän ei kerennyt erottamaan edessäpäin olevia kahta hamoa. Nuori soturi ehti vain tuntemaan, kun jokin iskeytyi häntä päin.
"Mitä sinä teet meidän reviirillämme?" Kissa hänen päällään murahti.
"Mitä se sinulle kuuluu?" Tuhkakajo ähkäisi, ollessaan puristuksissa maata vasten. Hän oli mielestään liian läheinen maan kanssa, mutta ei voinut muutakaan.
"Voisitko nousta päältäni...?" Vuoristoklaanilainen henkäisi ja alkoi kiemurtelemaan villisti. Hetken kuluttua paino väistyi hänen päältään ja nuori soturi pomppasi ylös karvat pystyssä ja kynnet tanassa.
"Sinähän näytät ihan Aaltotähden tyttäreltä...", vanhempi kuutamoklaanilainen, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, maukui. Tummanharmaa naaras katsoi tutkivasti vanhempaa, että hieman kauempana olevaa ja selvästi nuorempaa kuutamoklaanilaista edessään ja tiuskaisi: "Ehkä olenkin hänen tyttärensä, mutta mitä sitten?"
Tämä veti vanhemman kissan hetkellisesti hiljaiseksi ja Tuhkakajo ehti peruuttaa muutaman askeleen.
"Tämä on siinä tapauksessa todella huono juttu sinulle, isällesi ja koko klaanillesi. Et saisi olla täällä...", kuutamoklaanilainen vastasi.
"Seurasin vain tuota outoa hajua meidän reviiriltämme tänne!" Nuori soturi naukaisi loukkaantuneena, pörhisti karvojaan uhkaavasti ja kääntyi välinpitämättömästi ympäri. Hän lähti jolkottamaan kohti oman reviirinsä rajaa. Naaras kuuli takaansa vielä muutaman sähähdyksen, mutta ei askelia.

Aurinko oli laskenut jo aikaa sitten, kun Tuhkakajo saapui leiriin. Hän juoksi oppilaiden pesään ja etsi katseellaan Kurkitassua. Nähdessään nuoremman veljensä nuori soturi juoksi tämän luo häntä innokkaasti pystyssä.
"Tiedätkö mitä minä juuri äsken tein?"
"Ilmeisesti olit ulkona leiristä, sillä Pikkukotka ei löytänyt sinua mistään...", Kurkitassu vastasi.
"No omapa oli vikansa. Minä etsin häntä ensin, mutta en löytänyt joten lähdin. Menin Kuutamoklaanin reviirin rajalle jonkin oudon hajun perässä, ja ylitin rajan epäröimättä. Sitten niskaani hyökkäsi kaksi kuutamoklaanilaista, jotka yrittivät satuttaa minua. Olin kuitenkin liian nopea ja taitava taistelija, joten sain karistettua heidät kimpustani. Ne kaksi eivät edes uskaltaneet lähteä perääni, kun lähdin tulemaan takaisin...", Tuhkakajo naukui värittäen ylimielisesti tapahtunutta.
"Mitäh? Oikeastikko?" Kurkitassu kysyi täysin lumoutuneena.
"Kyllä", Tuhkakajo naukui ja nautti hetkellisestä huomiosta mitä oli pikkuveljeltään ja muutamalta muulta oppilaalta saanut, jotka hänen selostustaan kuuntelivat. Sen jälkeen kun oli pyytänyt oppilaita olemaan hiiskumatta tapahtumasta kellekkään, nuori soturi käveli sotureiden pesään, asettu sammalvuoteelleen ja sulki silmänsä.

Hänen edessään seisoi kolme kissaa. Yksi kissoista oli se sama vanhempi kuutamoklaanilainen kenet Tuhkakajo oli metsässä nähnyt ja toinen oli selvästi joukon ainut kolli. Kolmas heistä oli pieni pentu ja muistutti ulkonäöltään kuutamoklaanilaista. Keskimmäinen, kolli ja ilmeisesti vanhin kolmikosta astui askeleen lähemmäksi vuoristoklaanilaista.
"Klaanisi on suuressa vaarassa... Et pysty vaikuttamaan mitenkään kohtaloosi jollet avaa sydäntäsi. Mielesi ja sydämesi täytyy löytää rauha vihan ja kaipuun tunteiden kanssa. Etsi tasapaino, niin voit pelastaa klaanisi”, tämä naukaisi lempeästi ja asettui takaisin paikoilleen. Hitaasti kaikki kolme kissaa alkoivat lipumaan kauemmaksi Tihkakajosta. Lopulta hän ei nähnyt heitä enää ollenkaan.

Tunne siitä, ettei hän saanut happea sai Tuhkakajon räväyttämään silmänsä auki. Hän nousi salaman nopeasti ylös ja katsoi ympärilleen kauhistuneena. Hänen turkkinsa oli kostea ja kalliopinta nuoren soturin tassujen alla oli märkä. Hän juoksi nopeasti ulos ja huomasi ulkona satavan kaatamalla vettä, niin paljon että se loi vesilammikoita, jotka olivat valuneet leiriin asti. Pelko ja kauhu sai naaraan tukahduttamaan huutonsa. Miten kokoontumispartio pääsisi tuolla säällä ylös leiriin Neljän virran tammelta?

//Kuutamoklaanilaiset: Kivisydän ja Soratassu. Tähtiklaanilaiset: Tulipyörre ja Saniaispentu.

Tähtipentu seisoi tuoresaaliskasalla. Illan metsästyspartio oli juuri palannut ja tuonut mukanaan kolme kania. Hänellä ei ollut muuta tekemistä, joten hän otti yhden jäniksistä ja lähti raahaamaan sitä klaaninvanhimpien pesälle, vaikka vanhusten ruokinta kuuluikin oppilaille.
"Kiitos", kiitti Kaniinisydän ottaessaan jäniksen vastaan.
*Menen katsomaan tarvitseeko Ketunkynsi apua* pentu ajatteli ja käveli parantajien pesälle.
"Hei Tähtipentu", Ketunkynsi tervehti Tähtipentua.
"Missä Yötuuli on?" Viirullinen naaras kysyi vanhemmalta parantajalta.
"Hän lähti keräämään yrttejä", ruskeanoranssi naaras naukui.
"Tarvitsetko apua missään?" Tähtipentu kysyi Ketunkynneltä.
"En juuri nyt, ehkä myöhemmin. Kiitos kun kysyit", vanhempi parantaja naukui. Pentu huokaisi harmistuneena ja lähti pois parantajien pesästä. Samaisella hetkellä Sulkatähti loikkasi Seinämäkivelle ja kutsui klaanin koolle. Hetken naaras ehti toivoa, että kyseessä olisi hänen ja Nummipennun oppilasnimitys, mutta päällikkö alkoikin vain luettelemaan kokoontumiseen lähtijöitä.
"Pääsisinkö minäkin mukaan kokoontumiseen?" Tähtipentu kysyi Sulkatähden puheen jälkeen Liekkitaivaalta, joka oli seisahtanut leirin suuaukon eteen, keräillen ympärilleen muita kokoontumiseen lähtijöitä.
"Olet vielä pentu ja taidat olla nuorimmasta päästäkin. Ei sinua sinne otettaisi", varapäällikkö naurahti ja töytäisi pentua käpälällään kauemmas suuaukosta.
"Minä haluan mukaan!" Naaras sihahti pentumaisesti.
"Noh, kyllä sinä kokoontumisiin sitten oppilaana pääset. Meneppäs etsimään Purovirta, hän kaipaili sinua", heidän luokseen saapunut Taivashäntä sanoi lempeästi ja kevyesti ohjasi Tähtipennun pentutarhan suuntaan.

*Au... Pääni* Sinipentu ajatteli tuskastuneena ja avasi silmänsä. Hänet ja Kuupentu oltiin juuri työnnetty syvemmälle pentutarhaan, kun ulkona oli kuulunut ilmoitus Luuklaanin hyökkäyksestä. Hän oli miltei viisikuinen ja tämä oli jo toinen kerta, kun Luuklaani teki hyökkäyksen Kuutamoklaaniin. Pentu ei voinut olla tuntematta pahoinvointia aiheuttavaa paniikkia, kun hän ajatteli kuinka luuklaanilainen oli edeltävällä kerralla teurastanut hänen koko perheensä. Mitä tällä kertaa tapahtuisi? Yhtäkkiä pentutarhaan tullut kuutamoklaanilainen lähtikin pois pesästä ja taistelun äänet leiriaukealla kävivät hurjemmiksi. Pentutarhaan syöksähti pahalta haiseva kissa ja ruskeamerkkinen pentu tunnisti tuon oitis luuklaanilaiseksi. Hän peruutti askeleen taaksepäin.
"Kuka olet, senkin ketunläjä!" Kuupentu sihisi ja paljasti kyntensä.
"Vaiti!" Kissa keskeytti valkoturkkisen pennun ja paljasti hampaansa.
*Joudumme taistelemaan* Sinipentu ajatteli ja pörhisti turkkinsa.
"Lähde tai revin silmät päästäsi!" Kuupentu huusi. Kissa ei vastannut vaan paljasti kyntensä ja huitaisi vihreäsilmäistä naarasta päin. Ruskeamerkkinen pentu kiljaisi kun hänen pesätoverinsa lensi pentutarhan seinämää päin. Samalla luuklaanilainen tarttui hänen selkäänsä ja nosti ylös maasta.
"Päästä minut!" Sinisilmäinen naaras huusi itkien. Hän katsoi lumenvalkean pennun liikkumatonta ruumista tyrmistyneenä ja pelkäsi päätyvänsä itsekin samaan kuntoon.
"Ole kiltti, teen MITÄ VAIN", Sinipentu itki. Pentu sinkoutui maahan selälleen. Kipu viilsi lävitse tuon kehon ja hän menetti tajuntansa.

Sinipentu raotti silmiään. Hän huomasi olevansa Kuutamoklaanin parantajien pesässä, mutta luuli näkevänsä unta. Pentu räpytteli kuitenkin silmiään ja kaikki oli niin aitoa, että hän ymmärsi heränneensä. Naaras oli oikeasti Kuutamoklaanissa, eikä Tähtiklaanissa. Lehtikuu saapui hänen luokseen ja kysyi tuon vointia.
"Mihinkään ei satu paljoa, mutta voitko kertoa miksi olen täällä enkä Tähtiklaanissa?" Ruskeamerkkinen kissa kysyi venytellessään varovasti.
"Menetit tajuntasi iskun takia minkä sait. Syy miksi sinuun ei nyt satu on se, että Tihkutäplä ennätti pentutarhalle ennen kuin sinulle ja Kuupennulle kävi pahemmin, ajoin sen luuklaanilaisen pois ja toi teidät tänne. Annoin teille molemmille lääkeyrttiä, jotta kipunne olisivat vähäisiä. Toisinsanoen, jos Tihkutäplä tai kukaan muukaan ei olisi pentutarhalle saapunut, olisitte olleet hyvin lähellä kuolemaa", Lehtikuu sanoi. Sinipentu toisti mielessään parantajan sanoja. Tihkutäplä oli pelastanut hänen henkensä.

Kaunotassun pehmeä kylki hipaisi hänen omaansa, mikä sai Paarmahehkun vilkaisemaan ärtyneesti oppilaaseensa. Pyöreäkuonoinen naaras höristi korviaan kummastuneena.
”Kuinka monta kertaa pitää toistaa”, Paarmahehku murahti ja napautti valkean oppilaan selkää hännänpäällään:
”Katso. Mihin. Astut.”
Valkea naaras luimisti korviaan ja jättäytyi mestarinsa taakse. Paarmahehku vilkaisi häntä tuimasti vielä kerran ja käänsi sitten katseensa edessä kapenevaan polkuun, joka johdatti kaksikkoa jyrkästi kohti alamäkeä. Kallionseinämien katveesta soturi erotti polun päässä kasvavan kirkkaanvihreän nurmen ja tuuheita pensaikkoja, jotka kiersivät kitukasvuisia puita muodostaen tiheän ryteikön. Pehmeä viima puhalsi kissakaksikon läpi pörröttäen heidän turkkejaan.
”Tuolta löytyy varmasti saalistettavaa”, Paarmahehku naukui ja lähti loikkimaan nopeasti eteenpäin. Kolli vilkaisi taakseen nähdäkseen, pysyisikö Kaunotassu perässä. Oppilas juoksi häntä viistosti ylähäällä tympääntynyt ilme kasvoillaan, vihreät silmät kiinni polun pinnassa.
#Tasapaino näyttää parantuneen#, Paarmahehku päätteli ja hypähti pois soraiselta alustalta pehmeään, korkeahkoon ruohikkoon, jonka kosteus kutitti tassunpohjia. Kaunotassu seurasi horjahtelematta, ja ravisti juoksupyrähdyksen nostattamat, turkkiinsa tarttuneet pölypallerot irti.
”Milloin pidetään taisteluharjoitukset?” oppilas marisi ja pyyhki käpälällään silmiään, niin kuin niihin olisi lentänyt hiekkaa.
#Olisi pitänyt arvata#, Paarmahehku ajatteli ja huokaisi.
”Tehdäänkö niin, että jos saat yhdenkin hiiren tai päästäisen kiinni tuolta”, soturi aloitti ja viittoi puuryteikköön hännällään, ”niin opetan sinulle ainakin yhden uuden liikkeen.”
Kaunotassu venytti selkäänsä pitkästi, ja suoristi sitten ruumiinsa näyttäen olevan täynnä uutta intoa.
”Sopii!” oppilas naukui päättäväisesti ja rynnisti lähimmän puskan läpi pois mestarinsa näkyvistä. Paarmahehku pudisti päätään.
#Niin Kaunotassua pelotella lähin riista niin kauas kuin mahdollista. Tällä menolla tuskin minäkään saan mitään napattua#, kolli ajatteli ja lähti vaanimisasennossa hiipimään vastakkaiseen suuntaan, kuin mihin oppilaansa oli mennyt. Soturi raotti suutaan maistaakseen ilmaa, ja suuntasi seuraamaan makeaa hajujälkeä erään pensaan alle. Piikikkäät oksaat raastoivat soturin selkää, mutta hammasta purren hän veti itseään maata pitkin ja ryömi lopulta pois pensaan alta. Hämmentyneenä kolli katsahti ylleen kaartuvia puita, joiden takaa hän näki vain vaivoin sinisen taivaan. Puut olivat suurempia kuin tavanomaisesti Vuoristoklaanin reviirillä, mistä soturi tiesi, että oli mahdollisesti kulkeutunut lähelle Kuutamoklaanin rajaa. Kolli haistoi kuitenkin edelleen oman klaaninsa hajujäljet vahvana ilmassa, ja jatkoi saaliinsa jäljittämistä pujotellen ohuiden runkojen välistä syvemmälle ryteikköön. Tovin kuluttua kolli tunsi hiiren tuoksun voimistuvan, ja pysähtyi tarkkailemaan ympäristöä sen varalle, että olisi jo näköetäisyydellä kohteestaan. Soturin meripihkasilmät huomasivat liikettä läheisestä lehtikasasta, ja varovasti kissa tiputtautui matalaan vaanimisasentoon ja lähti lähestymään kasaa. Paarmahehku erotti saaliin pikaiset liikkeet selvästi lehtien alla, ja päästyään sopivalle etäisyydelle hän tiesi täsmälleen, mihin kohtaan iskisi kyntensä. Äänekkäästi rapisevien lehtikerrosten alta paljastui pullea hiiri, jonka niskat soturi taittoi tottuneesti hampaillaan. Kissa ravisteli lehtimoskaa turkistaan ja lähti ravaamaan saalis suussaan syvemmälle pienikokoiseen metsään. Hän ei jäänyt etsimään lisää saalista, vaan lähti jäljittämään Kaunotassua takaraivossaan pieni huoli siitä, että valkea oppilas olisi huomaamattaan rynninyt yli Kuutamoklaanin rajan tai jotain vastaavaa.

”Katso!” vihreäsilmäinen naaras huudahti äänekkäästi tupsahduttuaan läheisen pensaan läpi, saaden Paarmahehkun säpsähtämään. Kolli mulkaisi oppilastaan, mutta kääntyi sitten nuolaisemaan kiusaantuneena rintaansa nähtyään kahden päästäisen tuon leuoissa.
”Hyvä on, etsitään sopiva paikka taisteluharjoituksille”, musta kolli mumisi ja lähti johdattelemaan Kaunotassua läpi ryteikön, jonka takana hän uskoi sijaitsevan aukeamman alueen. Kaunotassu myhäili tyytyväisenä ja kaapi malttamattomana kynsillään ruohotukkoja maasta.
#Minkä ihmeen takia hän on niin innoissaan?# Paarmahehku pohti laskiessaan hiirensä isokokoisen kivenjärkäleen juureen. Kiven takana oli matalahko, hiekkainen kuoppa, yksi niistä, joita vuoristoklaanilaiset käyttivät apuna oppilaiden koulutuksessa. Paarmahehku loikki aukion toiselle reunalle, ja nyökkäsi Kaunotassulle. Oppilas siirtyi häntä vastapäätä korvat uteliaasti pyöreinä.
”Mitä nyt tehdään?” naaras kysyi, ennen kuin Paarmahehku ennätti selittää.
”Noh… Olet harjoitellut viime aikoina paljon Salamatassua ja muita oppilaita vastaan. Haluaisin nähdä miten olet kehittynyt.”
”Joten… Minun täytyy vain näyttää mitä osaan?” Kaunotassu kysyi ja lipaisi huuliaan ja taivutti jalkojaan kuin valmistautuakseen loikkaan. Paarmahehku väräytti korvaansa ja nyökkäsi pienesti. Kissat lähtivät kiertämään kuopan reunaa tarkkailleen toistensa liikkeitä. Kaunotassun silkkinen, puhtaanvalkoisena hohtava turkki pörröttyi tuulenväreen värisyttäessä siropiirteisen naaraan koko kehoa. Oppilaan kauniit, kirkkaat silmät kaventuivat siisteiksi viiruiksi, kun hänen katseensa tarkkaili äkkinäisiä liikkeitä Paarmahehkun käpälissä. Paarmahehku räpytteli silmiään laiskasti.
”No? Etkö aio hyökätä?”
Kaunotassu nosti katseensa hämmentynyt ilme symmetrisillä kasvoillaan.
#Hän on niin-#
Paarmahehkun ajatus keskeytyi, kun valkea oppilas syöksähti kohti hänen kylkeään, ja nousi oitis takajaloilleen. Kaunotassu alkoi jakaa teräviä iskuja käpälillään samalla kun Paarmahehku loikkasi sivummalle vaistomaisesti. Naaras seurasi hänen liikettään puskien eteenpäin kynnettömät käpälät hapuillen mestarinsa kurkkua. Paarmahehku iski oppilaansa tassut pois edestään juuri ennen kuin ne koskettivat häntä tietäen, että oikeassa tilanteessa, oikeaa vihollista vastaan äskeinen tilanne olisi voinut olla hengenvaarallinen. Kolli jatkoi toisella käpälällään, kun toinen oli tömähtämässä maahan, ja läimäisi Kaunotassun poskea. Oppilas ei perääntynyt vaan syöksähti äkisti eteenpäin, ja heitti itsensä kohti Paarmahehkun kylkeä. Musta soturi antoi naaraan massan painaa itsensä maahan mutta sätki itsensä nopeasti asentoon, josta ylettyi lyömään käpälillään Kaunotassun selkää. Naaras yritti jälleen hyödyntää nopeuttaan ja luikerteli pois Paarmahehkun otteesta, kun soturi potkaisi häntä voimakkaasti kylkeen, mikä lennätti oppilaan kuopan toiselle reunalle.
”Eikö voitaisi kokeilla kynnet esillä?” Kaunotassu pihahti noustessaan vaivoin ylös. Naaraan silmät säihkyivät. Paarmahehku pompahti jaloilleen nopeasti, katsoen oppilastaan kummastuneena. Hän oli potkaissut naarasta hiukan liian lujaa mitä harjoituksiin kuului, mutta Kaunotassu ei näyttänyt olevan moksiskaan. Paarmahehku väräytti korvaansa kiusaantuneena. Oppilas oli ollut yllättävän vahva ja agressiivinen liikkeissään, eikä hänellä ollut ollut aikaa säästellä voimiaan.
”Kynnet esillä?” soturi toisti ja vilkaisi harvapilvistä taivasta.
”Ei missään nimessä.” Hän ei ollut koskaan kuullut harjoittelusta kynnet esillä. Kynsien pitäminen piilossa harjoituksissa oli itsestäänselvyys. Kaunotassu näytti harmistuneelta.
”Se olisi paljon jännittävämpää!” naaras naukui ja kaapi maata tassuillaan turhautuneena, ennen kuin lisäsi:
”Ja se auttaisi kehittymään. Eihän muuten voi koskaan tietää, miltä tuntuu-”
”Riittää jo”, Paarmahehku sihahti, ja vei itsensä pitkällä loikalla harjoituskuopan ulkopuolelle.
”Mitä? Lopetammeko nyt jo?” Kaunotassu naukui nopeasti ja pinkaisi Paarmahehkun luo. Kolli tassutteli pikaisesti heidän saaliidensa luo, ja noukki hiiren leukoihinsa.
”Kyllä. Jatketaan tästä myöhemmin, kun olet unohtanut nuo… tyhmyydet”, Paarmahehku murisi saaliin läpi ja lähti kävelemään rivakkaan tahtiin. Kaunotassu huokaisi harmistuneena, mikä sai ajatukset mylläämään Paarmahehkun päässä. Taistelu, vaikka enemmänkin leikkitappelua, oli saanut hänenkin verensä kuohumaan. Hetken hänenkin päässään oli käynyt ajatus siitä, kuinka tyydyttävää olisi ollut antaa kynsien raastaa pitkin Kaunotassun kylkeä, kun naaras oli tehnyt virhearvion ja päästänyt hänet juuri sopivalle iskuetäisyydelle. Paarmahehku kuvitteli kuinka lämmin veri olisi pulpunnut hänen kynsilleen ja värjännyt Kaunotassun turkin syvänpunaiseksi.
”En ole heikko, kuten muut. Minä kestäisin sen”, Kaunotassun kapinoiva naukaisu ja naaraan potkaiseman kiven kolahdus kallionseinämään kuului hänen takaansa, ja Paarmahehkun niskakarvat nousivat pystyyn.
”Mistä sinä puhut? Enkö käskenyt jo unohtaa”, Paarmahehku tiuskaisi, ja puri hammastaan.

Myöhemmin samana päivänä Paarmahehku loikki nopsaan sisään leiriluolaan, täysikuun kelmeä valo turkillaan. Hänen vanavedessään ravasi muitakin leirin uloskäynnin lähellä vartiossa istuneita sotureita, jotka olivat kuulleet Aaltotähden juuri kutsuneen klaaninsa koolleen klaanikokoukseen. Paarmahehku etsi nopeasti paikkansa Suurkiven edustalta ja kuunteli, kuinka päällikkö luetteli kokoontumiseen lähtijät. Paarmahehku oli valittujen joukossa, joten Aaltotähden viimeisteltyään puheensa ja loikattuaan alas arvokkaasti, meripihkasilmäinen kolli kääntyi tassuttelemaan kohti uloskäyntiä, minne lähtijät olivat jo alkaneet muodostaa joukkoaan. Matkalla hänen katseensa osui Kiurusaraan ja Pöllönkynteen. Sisaruskaksikko kuiskutteli päät toisiinsa painaantuneina, ja Paarmahehkun tassutellessa paikalle tuo oli huomaavinaan sotureiden vaihtavan huolestuneita katseita. Juovikas kolli kurtisti kulmiaan, ja käveli heidän lähelleen. Eiväthän he voineet puhua hänestä?
”Mistäs puhutte?” hän kysyi viileästi ja mittaili soturitovereidensa reaktioita. Pöllönkynnen silmät poukkoilivat vaivaantuneina ympäriinsä.
”Ei mistään erityisestä”, Kiurusara kiirehti naukumaan, ja väläytti tapansaomaisesti kirkasta hymyä.
”Mitäs luulet, onko muissa klaaneissa tapahtunut mitään erikoista?” Paarmahehku kohautti olkiaan ja käveli kaksikon ohi kummastuneena heidän oudosta käytöksestään.
Kun kokoontumispartio viimeinkin lähti liikkeelle, Paarmahehku huomasi Kaunotassun siirtyneen vierelleen. Kolli vilkaisi taakseen, ja näki muiden kokoontumiseen valittujen oppilaiden lyöttäytyneen yhteen.
”Yleensä menet Salamatassun kanssa”, Paarmahehku totesi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun kokoontumispartio kääntyi kohti Neljän virran tammea johtavaa reittiä. Kaunotassu katsoi vaitonaisena muualle, mikä sai Paarmahehkun kohauttamaan hartioitaan tuhahtaen.
#Ennen he viettivät aivan liikaa aikaa yhdessä, mutta onhan tämä omituista#, meripihkasilmäinen kolli ajatteli.

-Täällä on niin tylsää! Mustapentu marisi.
Onnettomuudesta oli kulunut vasta puoli kuuta, ja kollipentu oli jo nyt lopen kyllästynyt makoiluun parantajan pesässä. Kyljen haavat olivat jo melkein parantuneet, mutta murtunut kylkiluu oli vasta luutumassa. Taivaslilja oli maukunut moneen kertaan, kuinka hyvä tuuri Mustapennulla oli ollut.
-Koko selkärankasi olisi voinut murtua, parantaja oli sanonut.
Tuo lause oli nostanut pennun turkin pystyyn. Missähän hän nyt olisi, jos mystinen kissa ei olisi auttanut pentua pudottautumaan valtavan kotkan kynsistä? Olisiko se syönyt hänet?

Välillä Mustapentu kylpi itseinhossa, varsinkin, kun sisko Kastepentu kävi silloin tällöin pitämässä seuraa. Miksi hän oli ollut niin tyhmä? Sisko ei olisi voinut huutaa apua, jos tälle olisi sattunut jotain. Ja aina, kun Mustapentu valitti tylsyyttä, isä sanoi, että itsepähän lähdit leiristä ja vielä sisaresi kanssa. Hän kärsi tavallaan Kastepennunkin puolesta. Mitään rangaistusta hän ei onneksi saanut, ellei parantajan pesässä päivät pitkät makoilua laskettu rangaistukseksi. Mielessään Mustapentu oli kuitenkin kiitollinen Opaalitassulle, joka silloin tällöin parantajaoppilaan tehtävät suoritettuaan heitteli sammalpalloa tai auttoi hänet lyhyelle kävelylle, että pentu sai hiukan verrytellä tassujaan. Naaras ei paljon puhunut, mutta hän ei myöskään hössöttänyt liikaa. Taivaslilja katsoi oppilaansa ja Mustapennun touhuja silmät sirrissä ja muistutti välillä Opaalitassua siitä, että Mustapentu oli vasta parantumassa, eikä häntä saisi rasittaa liikaa. Tällöin Mustapentu pyöritteli silmiään ja lysähti takaisin vuoteelleen huokaillen.

-Oletko syönyt jo sen hiiren, jonka Helmikaste toi hetki sitten? Taivaslilja kysyi.
-Joo, Mustapentu vastasi ja tuijotteli seinää.
Taivaslilja oli touhuamassa yrttien parissa, mutta tassutti nyt pennun viereen.
-Ymmärrän tylsyytesi, mutta sinun on tärkeä parantua. Olet parantunut hyvin ja luulen, että saatat päästä jo vähän ennen kahta kuuta takaisin pentutarhaan, Taivaslilja naukui ja kosketti pentua hännänpäällä kylkeen. Mustapentu piristyi hiukan, mutta häntä alkoi taas ärsyttää kuvitellessaan muut pennut opettelemassa vaanimista oppilaiden kanssa pentutarhan edessä tai leikkimässä hippaa tai piilosta. Pentu murahti ja Taivaslilja vilkaisi häntä ymmärtäväisesti.
-Tänään on kokoontuminen. Me menemme sinne Opaalitassun kanssa molemmat, hän tuumasi.
Mustapentu nyökäytti päätään. Masentavaa, kun nyt Opaalitassukin lähti ja hän joutuisi olla yksin ellei…
-Pyydä vaikka Kastepentu kaveriksi, Taivaslilja sanoi lukien hänen ajatuksensa.
Mustapentu ei olisi halunnut sisartaan seuraksi, mutta mutisi silti:
-Minä kysyn.

***

Myöhemmin Mustapentu makoili parantajan pesän edustalla ja katseli, kuinka Aaltotähti huuteli kokoontumiseen lähtevien kissojen nimiä.
-Mustapentu, Opaalitassu maukui hänen takanaan.
-Mm-hmm? kollipentu kysyi, irrottamatta katsettaan kokoontumiseen lähtevien oppilaiden joukosta.
*Muutaman kuun päästä minäkin olen tuolla*, hän ajatteli.
Opaalitassu istahti hänen viereensä.
-Lupaan kertoa sinulle kokoontumisesta, sitten huomenna, nuori parantajaoppilas lupasi.
Mustapentu yritti kehrätä, mutta se juuttui kurkkuun.
-Kiitos, hän mutisi.
Tummanharmaa naaras veti vierestään käpälällisen yrttejä.
-Laitan haavaasi vielä nokkos-raunioyrttihauteen, hän totesi ja ryhtyi jauhamaan lehtiä salvaksi.
Vaikka Mustapentu oli tottunut jo parantajan käsittelyyn, hän säpsähti silti, kun Opaalitassu alkoi levittää tahmeaa lehtimössöä hänen kylkeensä. Kohta naaras suoristautui ja sanoi:
-Minun pitää varmaankin mennä. Sinun pitäisi pärjätä huomiseen.
Mustapentu sanoi heipat Opaalitassulle, joka heilautti vain häntäänsä.

Kun kaikki lähtevät kissat olivat kokoontuneet yhteen, he lähtivät tassuttamaan kohti sisäänkäyntiä. Mustapentu puolestaan kääntyi ympäri ja kömmähteli vaivalloisesti takaisin sisälle parantajan pesään.
*En jaksaisi Kastepentua, vaikka välitänkin hänestä tosi paljon. Taidan vain nukkua*, pentu ajatteli ja kellahti vuoteeseensa.
Kylkeä vihlaisi ja Mustapentu murahti. Hän kuuli toisten pentujen äänet läheltä. He olivat luultavasti piilosta.
*Voi mitä antaisinkaan, jos saisin olla tuolla heidän kanssaan.*

//Esim. Inka r => Katajapentu, jos haluat :) Tyyliin, että jos ne on muut pennut on piilosta niin voit kirjottaa että Katajapentu tulis sinne parantajan pesään piiloon tai sit vaan jotain muuta:D

Minua jännitti, tai oikeastaan pelotti. Tänään olisi se päivä, kun minusta tulisi soturioppilas, ja suoraan sanottuna jo pelkkä ajatus siitä hirvitti minua. Minä vain mokaisin kaiken, ei minusta voisi ikinä tulla soturia. Mutta ei kai minulla ollut vaihtoehtoja. Tavallaan, olisihan se siistiä oppia oikeasti saalistamaan ja taistelemaan, mutta edelleenkin minusta tuntui siltä, että haluaisin vain ohittaa koko tyhmän oppilasseremonian eikä minusta sitten tulisi oppilas ollenkaan. Se kävisi ihan hyvin minulle. Seremonian ajan olisin koko klaanin keskipiste, en minä halunnut mennä sinne. *En halua, en halua, en halua* hoin mielessäni pentujen pesässä jossa olin juuri viettänyt viimeisen yöni. Oppilaat nukkuisivat omassa pesässään, mutta jos minusta ei tulisikaan oppilasta vaan… Jotain. Se olikin kysymysmerkki, mitä minä sitten tekisin. *Pitäisikö minun karata klaanista? Mutta minne minä sitten menisin? Äh, elämä on liian vaikeaa.*

//Myöhemmin:
Ututähti oli kutsunut klaanin koolle ja piti tyhmää puhettaan, jossa hän nimitti minut oppilaaksi. En ollut keksinyt mitään, miten olisin voinut välttää oppilasseremonian, joten siellä minä sitten olin. Niin kuin olin ajatellutkin, en pitänyt yhtään siitä, että olin klaanin huomion keskipisteenä. Kaikki klaanin kissat tuijottivat minua herkeämättä, kai vanhempanikin siellä jossain olivat, vaikka tuskin heitä paljoakaan kiinnosti koko seremonia. *Kajopentu, sinusta ei koskaan tule mitään, ei ainakaan minun veroistani soturia!* kuulin isäni äänen päässäni. Siitä huolimatta istuin paikallani kuin kivi ja pidin naamani peruslukemilla, vaikka en pitänyt tilaisuudesta ollenkaan. Tein töitä sen eteen, että näytin ulkoisesti ihan normaalilta, vaikka sisälläni myllersi. *Kajopentu, olisi parempi jos sinua ei olisi syntynyt, olet häpeäksi meille!* emoni ääni kaikui päässäni. Oloni muuttui entistä pahemmaksi, mutta taistelin vastaan, etten vain juossut pois. Kukaan klaanin kissoista tuskin huomasi, että olisin halunnut olla mieluummin ihan missä vain muualla, vaikka Luuklaanissa kuin täällä. Tämä seremonia oli kuitenkin monen kissan elämän kohokohtia, ja sellainen sen olisi pitänyt minullekin olla, mutta ei kovin tuntunut siltä. Olo vain paheni koko ajan, hädin tuskin olin kuullut sanaakaan Ututähden puheesta. Mietin vain, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tulisin nolaamaan itseni soturikoulutuksessa. Siitä tulisi hirveää, eikä minusta koskaan tulisi mahtavaa, voimakasta, nopeaa ja itsevarmaa soturia kuten isästäni.

Seremonia tuntui kestävän ikuisuuden. Yritin ryhdistäytyä edes vähän ja se onnistuikin sen verran, että onnistuin kuulemaan päällikön nimittävän minulle mestarin. Hänen nimensä meni melkein minulta ohi, koska olin niin omissa maailmoissani, ja oikeastaan en olisi halunnut kuunnella Ututähden puhetta alkuunkaan - enhän minä edes halunnut olla seremoniassa ylipäätään. Mutta kuulin onneksi mestarini nimen, koska se vasta olisikin ollut noloa, jos en olisi tiennyt kuka mestarini on… Nyt kun minusta kerran tuli oppilas eikä sitä voinut enää peruuttaa. Ruskalehti oli hänen nimensä, ruskean sävyinen kissa, jota en juurikaan entuudestaan tuntenut, mutta hänen olemuksensa oli itsevarma, kun kohtasimme toisemme ja kosketimme toisiamme kuonoillamme, oppilaana ja mestarina. *Varmaan aika upeaa olla mestari, silloin täytyy olla tosi taitava* ajattelin ihaillen.

Klaanimme päällikkö, luonnonvalkea naaras Ututähti, päätti puheensa kun oli nimennyt minut oppilaaksi ja Ruskalehden mestarikseni. Koko klaani huusi uutta oppilasnimeäni Kajotassua niin että kuului varmaan muihin klaaneihin asti. Olo oli ristiriitainen, samaan aikaan olisin halunnut tilanteesta pois mutta samalla minut täytti jonkinlainen ylpeys. Oliko tämä tavallista puroklaanilaisen ylimielisyyttä vai mitä, mutta hetken aikaa tunsin olevani paras kissa koko klaanissa. Minusta todellakin tuli soturioppilas, minusta! Ohikiitävän hetken ajan oloni oli hyvä, kunnes negatiivisuus täytti taas mieleni. *Ei, ei minusta voi tulla oppilasta, ei vaan voi. Haluan olla pentu vielä, saisiko aikaa jotenkin takaisin? Entä jos tämä onkin vain unta? Ehkä päällikkö on tehnyt jonkin virheen, kaikkihan näkevät, ettei minusta voi tehdä oppilasta, en minä pärjää.* Ajatusten virta oli loputon. Päällikkö oli kuitenkin jo nimennyt minut soturioppilaaksi, olin kohdannut mestarini ja klaani oli huutanut nimeäni, enkä herännyt unesta vaikka kuinka odotin sen tapahtuvan, joten tämä oli todellisuutta.

//Vielä vähän myöhemmin:
Seremonia oli päättynyt tovi sitten ja klaanin kissat olivat jakaantuneet omiin hommiinsa. Minä olin edelleen hämilläni, että minusta oli tullut tänään oppilas, en millään meinannut sisäistää sitä. En olisi enää Kajopentu, vaan Kajotassu. Tykkäsin kyllä uudesta nimestäni. Muistelin, kun koko klaani oli huutanut uutta nimeäni, se oli tuntunut mahtavalta vaikka siinä hetkessä en ollut tajunnutkaan sitä tunnetta kunnolla. Ja kun olin katsahtanut seremonian yleisössä oleviin kissoihin päin, joka ikinen oli näyttänyt ylpeältä, jälleen yksi klaanin kissoista oli saavuttanut kuuden kuun iän ja oli valmis soturikoulutukseen. *Mikähän soturinimeni olisi, sitten jos minusta joskus tulee soturi?* En kyllä ymmärtänyt miten se olisi mahdollista, en minä millään uskaltaisi mihinkään taisteluihin lähteä. Ajatuksella oli kuitenkin ihan kiva leikkiä, mitä JOS minusta jonain päivänä tulisi soturi. Soturinimeni voisi ehkä olla Kajoturkki, koska no, minulla oli aika upea turkki vaikka itse sanonkin. Tai Kajokynsi, minulla oli pitkät kynnet joten nimi voisi liittyä niihin.

Ajatukseni keskeytyi, kun joku kissa naukaisi minulle vaativasti. Käännähdin katsomaan ja näin jokseenkin turhautuneen näköisen, ruskean kissan. Voi ei, se oli Ruskalehti.
”No, kuuluuko?!” kissa huudahti. Jep, en ollut kuullut mitä mestarini oli sanonut hetki sitten. Olin niin solmussa kielestäni, etten saanut sanaa suustani.
”Ei se kala itsestään suuhun tule, parempi lähteä saalistamaan ennen kuin tulee ihan pilkkopimeää. Tule, opetan sinulle pari taktiikkaa!”
Jälleen en saanut sanaa suustani, mutta Ruskalehti tuskin odotti vastausta, lähti vain reippaasti tassuttelemaan joelle päin. Eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata mukana, siispä lähtin hölkkäämään mestarini perään, ensimmäistä kertaa hänen oppilaanaan. *Mitähän tästä tulee* ajattelin tuskastuneena, mutta seurasin kuitenkin kuuliaisesti mestariani.

// Toivottavasti oli ihan hyvä ensimmäinen tarina. Kajotassusta tuli ehkä vähän liian negatiivinen, mutta noh katsotaan millainen se on sitten toisissa tarinoissa :D Siitä onkin aikaa kun olen ollut viimeksi soturikissa ropessa, siitä on jo useampi vuosi. Saattaa siis taidot olla vähän ruosteessa mutta eiköhän tämä tästä lähde sujumaan :) Ja varoitan että kirjoitan usein kännykällä, tämäkin on kirjoitettu kännykällä, niin tarinoissa saattaa olla jotain outoja virheitä mutta toivottavasti ei haittaa.

// Oppilasseremoniapäivän iltana:
Ruskalehti ei johdattanutkaan minua joelle, vaan pienemmälle purolle, joka virtasi vain vähän.
”Tässä on helmpompi kalastaa, kuin joella joka virtaa voimakkaasti”, Ruskalehti kertoi. ”Tässä on paljon matalampaakin.”Nyökkäsin ja katsoin puroa, joka oli aika kapea ja pieni. *Miten noin pienessä purossa voi edes olla kalaa?*
”Minä nappaan ensin pari kalaa, ja sinä teet sitten perässä, ymmärretty? Katso tarkasti mitä teen, selitän kyllä myös samalla.”
Ruskalehti kertoi perusasiat kalastamisesta, eli täytyi olla nopea eikä saanut säikähtää sätkivää kalaa. *Niin, tuohan on ihan itsestäänselvää.*
”Nappaat vaan voimakkaasti kynsilläsi kiinni kalasta, niin se kuolee kyllä”, Ruskalehti sanoi. ”Sinulla näyttääkin olevan hyvät, pitkät kynnet, niillä on varmasti helppo saada kunnon ote kalasta.”
*Joo joo, voisitko mennä asiaan niin päästään joskus poiskin täältä* mietin kärsimättömänä, mutta en tietenkään sanonut mitään ääneen, en halunnut ärsyttää mestariani.

Siinä kesti ehkä sekunti, kun Ruskalehti nappasi ensimmäisen kalan, ja heti perään toisen. Se tapahtui niin nopeasti, että en edes ehtinyt nähdä mitä hän tarkalleen ottaen teki. Yhtäkkiä puron vierustalla vaan oli kaksi kuollutta kalaa.
”No niin, sinun vuorosi kokeilla”, Ruskalehti sanoi ja istui puron pientareelle odottamaan. Hänen katseensa oli tarkka. Olisi tehnyt mieli kysyä, mitä pitikään tehdä, tai voisiko hän näyttää vielä yhden esimerkin, mutta päätin kuitenkin kokeilla kalastusta itse. Tarkkailin katseellani puron kirkasta vettä ja odotin, että näkyisi kalaa. *Hei, tuolla liikkui joku!* innostuin ja ryntäsin veteen.
”Ei, ei, kalat säikähtävät kun teet noin!” Ruskalehti parkaisi.
Jäin uudestaan tarkkailuasemiin, koska kala oli tietenkin lähtenyt karkuun äkkinäistä liikettäni. *Miten minä saatoin olla niin tyhmä* moitin itseäni. *En minä ikinä saa kalaa tällä menolla.*
Vedessä ei näkynyt liikettä, vaikka kuinka yritin olla rauhallisempi liikkeiltäni.
”Ei täällä ole kalaa”, mutisin matalassa vedessä seisoessani ja yritin paikantaa lähistöllä näkyvää liikettä, mutta missään ei näkynyt mitään.
”Sinun täytyy olla kärsivällinen”, Ruskalehti sanoi.
*Olipas hieno neuvo*, ärisin mielessäni. Ruskalehti oli kyllä saanut hienosti kaksikin kalaa, joten pakko täällä oli olla kalaa. Ehkä olin vaan niin huono, etten osannut kalastaa. *Mahtavasti alkoi tämä soturikoulutus, kun en edes yhtä kalaa onnistu nappaamaan.*
Ajatukseni olivat taas alkaneet kiertää negatiivista kehää, kunnes huomasin vedessä liikettä. Liikuin liikkeen suuntaan hitaasti, mutta sitten kun olin sopivalla etäisyydellä, naps! Heilautin tassuni veteen nopealla liikkeellä ja tunsin, kun kynteni iskeytyivät kalaan kiinni. Puristin sitä lujasti tassujeni välissä, ja tunsin kun sen liike hiipui ja lopulta pysähtyi kokonaan.
Otin kalan suuhuni ja loikin sen kanssa takaisin Ruskalehden luo. Olin ylpeä itsestäni, mutta en tietenkään näyttänyt sitä ulospäin. Pudotin kalan mestarini eteen, ja naaras katsoi sitä arvioiden. Sitten hän käänsi minuun terävän katseensa.
”Hyvää työtä Kajotassu!” mestarini sanoi kuuluvasti, jonka jälkeen hän jopa hymyili hieman. ”Eiköhän tämä ollut tarpeeksi näin ensimmäisen soturioppilaspäiväsi iltana, olet varmasti väsynyt. Jatkamme harjoituksia huomenna.”
Ruskalehti otti nappaamansa kalat mukaansa, ja minä otin jälleen nappaamani kalan suuhuni. Ylpeys täytti taas sisimpäni, kun palasimme leiriin ja veimme kalat saaliskasaan, johon muutkin klaanin kissat olivat keränneet kaloja kaikkien syötäviksi. Olin auttanut klaaniamme saamaan ruokaa, kieltämättä siitä tuli aika hyvä olo. Mutta, olisin voinut napata kalan paljon paremmin, ihme että sain edes sen yhden kiinni. Kelasin tapahtunutta mielessäni vielä nukkumaan mennessäni, koko päivää itse asiassa, seremoniaa ja ensimmäistä oppituntia mestarini kanssa - kaikki tuntui niin epätodelliselta. Odotin edelleen, että heräisin loputtomalta kestävästä unestani, mutta niin ei vieläkään tapahtunut. *Mitähän huominen tuo tullessaan?* mietin, kun saavuin oppilaiden pesään. Kauaa en sitä kuitenkaan ehtinyt miettiä, kun silmäni eivät enää pysyneet auki ja heti kun silmäni sulkeutuivat, vaivuin ihan oikeasti uneen, ensimmäistä kertaa oppilaiden pesässä.

Heräsin sammalpediltäni hämmentyneenä. *Missä minä olen?* kysyin itseltäni ja pomppasin ylös pedistäni. *Ai niin, tämä on oppilaiden pesä.* Oli vieläkin vaikeaa yrittää totutella ajatukseen, että en ollut pentu enää. Mutta ehkä siihen tottuisi, ainakin ensimmäinen päivä soturioppilaana oli mennyt ihan hyvin, eli ilman mitään suuria katastrofeja. Eli en siis heti ensimmäisenä päivänä ollut nolannut itseäni, vaikka aika haparointia se ensimmäinen kalastusharjoitus oli. Ruskalehti oli luvannut, että tänään harjoiteltaisiin lisää. Minua jännitti. *Entä jos mestarini vie minut johonkin tosi vaikeaan paikkaan kalastamaan? Eilenkin oli jo tarpeeksi vaikeaa.*

Tassuttelin oppilaiden pesästä ulos hiekkaiselle leirialueelle. Venyttelin jalkojani, jotka olivat jumissa nukkumisen jälkeen. Ilma oli vielä melko kalsea näin aamutuimaan, mutta se lämpenisi varmasti päivää kohden. Onneksi minulla oli paksu turkki, niin viileämpikään ilma ei haitannut minua. Oppilaat ja soturit kömpivät pikkuhiljaa pesistään ulos uuteen päivään. Niin myös mestarini Ruskalehti, joka huomasi minut ja tuli heti luokseni.
”Huomenta Kajotassu!” hän huudahti. ”Oletko valmis uuteen päivään oppilaana?”
Mutisin jotain epäselvää vastaukseksi. Ruskalehti katsoi minua kysyvästi.
”Yleensä oppilaat ovat innokkaampia kuin sinä”, hän tuhahti. ”Mutta ei se mitään, tänään jatkamme kuitenkin harjoituksia. Harjoittelemme taas kalastusta, mutta saat harjoitella myös uintia.”
*Uintia?* ihmettelin mielessäni. Mutta kaipa soturit tarvitsivat myös uimataitoa.
”Tulen hakemaan sinut päivällä harjoituksiin. Paras olla valmiina!” Ruskalehti sanoi ja häipyi näköpiiristäni.

// Päivällä:
Makoilin isolla kivellä ja nautin auringonpaisteesta. Lämpötila oli varmaan lähempänä kahtakymmentä astetta, joten kivellä suorassa auringonpaisteessa makoillessa oli vähän liiankin kuuma, mutta en jaksanut liikkua siitä mihinkään. Pidin silmiäni kiinni, vaikka en nukkunutkaan.
”Kajotassu, herätys! Harjoitukset alkavat, tule!” kuulin Ruskalehden äänen läheltä. *Onko pakko?* ajattelin ja kierähdin kivellä toiselle kyljelleni.
”Hopi hopi, ei tässä ole koko päivää aikaa odottaa!”
Ruskalehti lähti kävelemään reippaasti joelle päin. Kun sain itseni ylös kiveltä, oli Ruskalehti jo sen verran kaukana, että minun täytyi juosta hänet kiinni.
”Olisit voinut edes vähän odottaa”, puhisin kissalle hengästyneenä.
”Anteeksi mitä?” Ruskalehti kysyi närkästyneenä.
”Ei mitään”, mutisin ja seurasin mestariani hiljaa.
Välillämme vallitsi hetken aikaa kiusallinen hiljaisuus, kunnes Ruskalehti kysyi:
”Oletko sinä uinut ennen paljonkin?”
”Jonkin verran pentuna”, vastasin.
Oikeastaan olin jo uinut aika paljon, mutta en viitsinyt sanoa että olen uinut paljon, koska sitten Ruskalehti varmaan luulisi minun olevan tosi hyvä siinä, mitä en todellakaan ollut.
”Okei, eli osaat jo vähän uida?” Ruskalehti kysyi.
Nyökkäsin.
”Se on hyvä, ei tarvitse ihan nollasta aloittaa.”

// Pieni aikahyppy:
Ruskalehti oli pitänyt minulle uimatreeniä jo pitkään, tai siltä se ainakin minusta tuntui.
”No niin, sinulla näyttää sujuvan hyvin. Lopuksi voisit kokeilla uida hetken aikaa ihan yksinäsi, minä seuraan sinua rannalla. Jos siis sinusta tuntuu siltä että pärjäät yksin?”
Nyökkäsin, jolloin Ruskalehti kääntyi takaisin rannan suuntaan ja ”hylkäsi” minut veteen. Se ei kuitenkaan minua haitannut, olinhan minä ennenkin uinut yksinäni, kun vanhempiani ei juurikaan kiinnostanut vahtia minua ja karkasin usein ilman lupaa uimaan. Polskin vedessä ja tunsin oikeasti olevani iloinen. Menin hieman kauemmas uimaan, koska lähellä rantaa vesi oli tosi matalaa. Menin kauemmas, kauemmas ja kauemmas…
”Kajotassu! KAJOTASSU TÄNNE JA HETI!!!” Ruskalehti huusi rannalla. *Hehe, siinäpähän huutaa. Kyllä minä pärjään yksin.* Yhtäkkiä kuitenkin tunsin, kuinka jalkani eivät enää totelleet minua. En päässyt uimaan takaisin rantaan päin, vaikka kuinka yritin. Pääni alkoi vajota pinnan alle…

Havahduin siihen, kun joku tarttui niskavilloistani kiinni ja veti minut takaisin pinnalle. Kissa kiikutti minut rannalle ja pudotti minut rantahiekkaan. Katselin hämmentyneenä ympärilleni ja näin Ruskalehden katsovan minua vihaisesti.
”Älä enää IKINÄ tee noin!” hän huusi. ”Olisit voinut kuolla!”
En tiennyt mitä olisin sanonut, joten pysyin hiljaa.
”Yritin käskeä sinua takaisin rantaan, mutta et totellut! Mestaria täytyy aina totella juuri tällaisen takia!”
Nousin ylös hiekalta ja ravistelin turkkiani. *Huh, kylläpäs minä olen märkä.* Kuuntelin Ruskalehden paasausta, mutta en osannut sanoa siihen mitään. Hävetti tosi paljon.
”Pitää kysyä päälliköltä, pitääkö minun antaa sinulle jokin rangaistus vai annanko tämän kerran mennä ilman rangaistusta. Mutta jatkossa sinun pitää AINA totella minua, ymmärsitkö, IHAN AINA!”
Nyökkäsin ja siirsin katseeni maahan. Tuossa olisi voinut käydä tosi pahasti, mutta onneksi Ruskalehti pelasti minut.
”Anteeksi”, vaikersin mestarilleni kun lähdimme rannalta. Hän oli selvästi pettynyt minuun. *Olen vain yksi iso pettymys, parempi olisikin jos olisin hukkunut* mietin synkkänä, kun palasimme leiriin.

// En tiedä miksi, mutta jostakin syystä meinaan aina kirjoittaa Punalehti, kun pitäisi kirjoittaa Ruskalehti :D Välillä kirjoitan myös Ruskealehti, ilmeisesti aivoni ovat päättäneet että Ruskalehti on vaikea sana… Eli jos tarinoissani joskus mainitaan Punalehti oudossa paikassa niin tarkoitan todennäköisesti Ruskalehteä. Yritän kyllä aina oikolukea tekstit, mutta joskus saattaa joku jäädä huomaamatta lievän lukihäiriöni takia, ja siksi kun kirjoitan usein kännykällä niin pienellä näytöllä ei aina näe virheitä niin hyvin.

"Viiksihäntä meidän pitää mennä, nyt!" Puropentu huusi innostuneena, mutta kuitenkin tiukkana, että saisi varmasti pian Nummiklaanin pentutarhan ainoan kuningattaren mukaansa.
"Kuka kaipaa minua?" Kysyi uninen ääni haukoituksen lomasta.
"Minä! Mennään, nimitysseremonia alkaa ihan pian!" Pentu sanoi inttäen.
"No, mennäänpä katsomaan", Viiksihäntä sanoi yllättävän virkeänä ja valmiina lähtöön. Puropentu oli tottunut siihen, että vanhemmat kissat aina jarruttelivat joka asiassa, mutta tämä kuningatar oli selvästi poikkeus. Hän tiesi heti pitävänsä naaraasta. Kolli tassutti mustaturkkisen kissan perässä, joka näytti tietävän oitis minne mennä.
"Pina, pian!" Kuupentu hoputti heitä, kun kaksikko saapui muun pentutarhan väen näköpiiriin. Puropentu kipitti sisarensa viereen ja käänsi katseensa Seinämäkiven päälle, missä Sulkatähti parhaillaan seisoi.
"Hyvä Nummiklaanin väki! Viherlehti on saapunut kanjoniin ja tuonut mukanaan oikein oivan määrän riistaa, sekä klaanillemme helpomman ajan. Tämän kunniaksi haluaisin nimittää klaaniimme kaksi uutta soturioppilasta. Nummipentu ja Tähtipentu, astuisitteko eteenpäin?" Päällikkö naukui kahdelle kuuden kuun ikäiselle pennulle, jotka kävelivät kumpanenkin hieman aroilla askelilla hopeanharmaan naaraan ja koko klaanin katseen alle.
"Nummipentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes soturinimesi ansaitset, sinut tunnetaan Nummitassuna. Minä toimin mestarinasi", Sulkatähti naukui ja käänsi katseensa sitten Tähtipentuun. Puropentu pystyi kuulemaan Purovirran suunnalta yllättyneen henkäyksen, mitä seurasi lempeä kehräys.
"Anteeksi Sulkatähti, mutta saanko keskeyttää?" Ketunkynnen naukaisu sai kaikkien päät kääntymään vanhemman parantajan suuntaan ja pieni supina sai alkunsa nummiklaanilaisten joukossa. Päällikkö nyökkäsi hyväksyvästi.
"Jos olen oikein ymmärtänyt Tähtipentu, sinä et haluaisi kulkea soturioppilaan polkua vaan opiskelisit mielummin parantajaoppilaaksi?" Ruskeanoranssi naaras kysyi korvat pystyssä ja silmät tarkasti Tähtipennussa, kuin yrittäen etsiä pienintäkin merkkiä siitä, että vastaus tuon kysymykseen olisi kieltävä. Puropentu nyrpisti nenäänsä, hän ei ymmärtänyt miksi kukaan jättäisi soturin tietä vain tullakseen parantajaksi. Eihän sillon oppisi metsästämään, taistelemaan ja elämään klaaninsa puolesta vaan päivät täyttyisivät pahanhajuisessa pesässä istuskelusta. Naaraspentu nyökkäsi ja nummiklaanilaisten joukosta kuului myötäileviä naukaisuja.
"Hyvät nummiklaanilaiset, te tiedätte etten voi olla seurassanne ikuisesti. Ja vaikka olenkin kouluttanut itselleni jo seuraajan, olisi mielestäni väärin olla opettamatta kissaa joka parantajaksi haluaisi tulla. Siksipä minä ja Yötuuli ottaisimme Tähtipennun oppilaaksemme, joka on osoittanut olevansa halukas auttamaan klaanitovereitaan tarpeen tullen", Ketunkynsi sanoi.
"Tähtipentu, hyväksytkö paikan Ketunkynnen ja Yötuulen oppilaana?" Sulkatähti kysyi Tähtipennulta.
"Kyllä", tuo vastasi nyökäten.
"Siinä tapauksessa sinut tunnetaan tästälähin Tähtitassuna, Nummiklaanin parantajaoppilaana", päällikkö jatkoi.
"Matkaat seuraavan puolikuun aikana kanssamme Tulikammiolle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon", Ketunkynsi sanoi.
"Nummiklaanin onnittelut kulkekoot kanssanne Nummitassu ja Tähtitassu."