Minua jännitti, tai oikeastaan pelotti. Tänään olisi se päivä, kun minusta tulisi soturioppilas, ja suoraan sanottuna jo pelkkä ajatus siitä hirvitti minua. Minä vain mokaisin kaiken, ei minusta voisi ikinä tulla soturia. Mutta ei kai minulla ollut vaihtoehtoja. Tavallaan, olisihan se siistiä oppia oikeasti saalistamaan ja taistelemaan, mutta edelleenkin minusta tuntui siltä, että haluaisin vain ohittaa koko tyhmän oppilasseremonian eikä minusta sitten tulisi oppilas ollenkaan. Se kävisi ihan hyvin minulle. Seremonian ajan olisin koko klaanin keskipiste, en minä halunnut mennä sinne. *En halua, en halua, en halua* hoin mielessäni pentujen pesässä jossa olin juuri viettänyt viimeisen yöni. Oppilaat nukkuisivat omassa pesässään, mutta jos minusta ei tulisikaan oppilasta vaan… Jotain. Se olikin kysymysmerkki, mitä minä sitten tekisin. *Pitäisikö minun karata klaanista? Mutta minne minä sitten menisin? Äh, elämä on liian vaikeaa.*

//Myöhemmin:
Ututähti oli kutsunut klaanin koolle ja piti tyhmää puhettaan, jossa hän nimitti minut oppilaaksi. En ollut keksinyt mitään, miten olisin voinut välttää oppilasseremonian, joten siellä minä sitten olin. Niin kuin olin ajatellutkin, en pitänyt yhtään siitä, että olin klaanin huomion keskipisteenä. Kaikki klaanin kissat tuijottivat minua herkeämättä, kai vanhempanikin siellä jossain olivat, vaikka tuskin heitä paljoakaan kiinnosti koko seremonia. *Kajopentu, sinusta ei koskaan tule mitään, ei ainakaan minun veroistani soturia!* kuulin isäni äänen päässäni. Siitä huolimatta istuin paikallani kuin kivi ja pidin naamani peruslukemilla, vaikka en pitänyt tilaisuudesta ollenkaan. Tein töitä sen eteen, että näytin ulkoisesti ihan normaalilta, vaikka sisälläni myllersi. *Kajopentu, olisi parempi jos sinua ei olisi syntynyt, olet häpeäksi meille!* emoni ääni kaikui päässäni. Oloni muuttui entistä pahemmaksi, mutta taistelin vastaan, etten vain juossut pois. Kukaan klaanin kissoista tuskin huomasi, että olisin halunnut olla mieluummin ihan missä vain muualla, vaikka Luuklaanissa kuin täällä. Tämä seremonia oli kuitenkin monen kissan elämän kohokohtia, ja sellainen sen olisi pitänyt minullekin olla, mutta ei kovin tuntunut siltä. Olo vain paheni koko ajan, hädin tuskin olin kuullut sanaakaan Ututähden puheesta. Mietin vain, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tulisin nolaamaan itseni soturikoulutuksessa. Siitä tulisi hirveää, eikä minusta koskaan tulisi mahtavaa, voimakasta, nopeaa ja itsevarmaa soturia kuten isästäni.

Seremonia tuntui kestävän ikuisuuden. Yritin ryhdistäytyä edes vähän ja se onnistuikin sen verran, että onnistuin kuulemaan päällikön nimittävän minulle mestarin. Hänen nimensä meni melkein minulta ohi, koska olin niin omissa maailmoissani, ja oikeastaan en olisi halunnut kuunnella Ututähden puhetta alkuunkaan - enhän minä edes halunnut olla seremoniassa ylipäätään. Mutta kuulin onneksi mestarini nimen, koska se vasta olisikin ollut noloa, jos en olisi tiennyt kuka mestarini on… Nyt kun minusta kerran tuli oppilas eikä sitä voinut enää peruuttaa. Ruskalehti oli hänen nimensä, ruskean sävyinen kissa, jota en juurikaan entuudestaan tuntenut, mutta hänen olemuksensa oli itsevarma, kun kohtasimme toisemme ja kosketimme toisiamme kuonoillamme, oppilaana ja mestarina. *Varmaan aika upeaa olla mestari, silloin täytyy olla tosi taitava* ajattelin ihaillen.

Klaanimme päällikkö, luonnonvalkea naaras Ututähti, päätti puheensa kun oli nimennyt minut oppilaaksi ja Ruskalehden mestarikseni. Koko klaani huusi uutta oppilasnimeäni Kajotassua niin että kuului varmaan muihin klaaneihin asti. Olo oli ristiriitainen, samaan aikaan olisin halunnut tilanteesta pois mutta samalla minut täytti jonkinlainen ylpeys. Oliko tämä tavallista puroklaanilaisen ylimielisyyttä vai mitä, mutta hetken aikaa tunsin olevani paras kissa koko klaanissa. Minusta todellakin tuli soturioppilas, minusta! Ohikiitävän hetken ajan oloni oli hyvä, kunnes negatiivisuus täytti taas mieleni. *Ei, ei minusta voi tulla oppilasta, ei vaan voi. Haluan olla pentu vielä, saisiko aikaa jotenkin takaisin? Entä jos tämä onkin vain unta? Ehkä päällikkö on tehnyt jonkin virheen, kaikkihan näkevät, ettei minusta voi tehdä oppilasta, en minä pärjää.* Ajatusten virta oli loputon. Päällikkö oli kuitenkin jo nimennyt minut soturioppilaaksi, olin kohdannut mestarini ja klaani oli huutanut nimeäni, enkä herännyt unesta vaikka kuinka odotin sen tapahtuvan, joten tämä oli todellisuutta.

//Vielä vähän myöhemmin:
Seremonia oli päättynyt tovi sitten ja klaanin kissat olivat jakaantuneet omiin hommiinsa. Minä olin edelleen hämilläni, että minusta oli tullut tänään oppilas, en millään meinannut sisäistää sitä. En olisi enää Kajopentu, vaan Kajotassu. Tykkäsin kyllä uudesta nimestäni. Muistelin, kun koko klaani oli huutanut uutta nimeäni, se oli tuntunut mahtavalta vaikka siinä hetkessä en ollut tajunnutkaan sitä tunnetta kunnolla. Ja kun olin katsahtanut seremonian yleisössä oleviin kissoihin päin, joka ikinen oli näyttänyt ylpeältä, jälleen yksi klaanin kissoista oli saavuttanut kuuden kuun iän ja oli valmis soturikoulutukseen. *Mikähän soturinimeni olisi, sitten jos minusta joskus tulee soturi?* En kyllä ymmärtänyt miten se olisi mahdollista, en minä millään uskaltaisi mihinkään taisteluihin lähteä. Ajatuksella oli kuitenkin ihan kiva leikkiä, mitä JOS minusta jonain päivänä tulisi soturi. Soturinimeni voisi ehkä olla Kajoturkki, koska no, minulla oli aika upea turkki vaikka itse sanonkin. Tai Kajokynsi, minulla oli pitkät kynnet joten nimi voisi liittyä niihin.

Ajatukseni keskeytyi, kun joku kissa naukaisi minulle vaativasti. Käännähdin katsomaan ja näin jokseenkin turhautuneen näköisen, ruskean kissan. Voi ei, se oli Ruskalehti.
”No, kuuluuko?!” kissa huudahti. Jep, en ollut kuullut mitä mestarini oli sanonut hetki sitten. Olin niin solmussa kielestäni, etten saanut sanaa suustani.
”Ei se kala itsestään suuhun tule, parempi lähteä saalistamaan ennen kuin tulee ihan pilkkopimeää. Tule, opetan sinulle pari taktiikkaa!”
Jälleen en saanut sanaa suustani, mutta Ruskalehti tuskin odotti vastausta, lähti vain reippaasti tassuttelemaan joelle päin. Eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata mukana, siispä lähtin hölkkäämään mestarini perään, ensimmäistä kertaa hänen oppilaanaan. *Mitähän tästä tulee* ajattelin tuskastuneena, mutta seurasin kuitenkin kuuliaisesti mestariani.

// Toivottavasti oli ihan hyvä ensimmäinen tarina. Kajotassusta tuli ehkä vähän liian negatiivinen, mutta noh katsotaan millainen se on sitten toisissa tarinoissa :D Siitä onkin aikaa kun olen ollut viimeksi soturikissa ropessa, siitä on jo useampi vuosi. Saattaa siis taidot olla vähän ruosteessa mutta eiköhän tämä tästä lähde sujumaan :) Ja varoitan että kirjoitan usein kännykällä, tämäkin on kirjoitettu kännykällä, niin tarinoissa saattaa olla jotain outoja virheitä mutta toivottavasti ei haittaa.

// Oppilasseremoniapäivän iltana:
Ruskalehti ei johdattanutkaan minua joelle, vaan pienemmälle purolle, joka virtasi vain vähän.
”Tässä on helmpompi kalastaa, kuin joella joka virtaa voimakkaasti”, Ruskalehti kertoi. ”Tässä on paljon matalampaakin.”Nyökkäsin ja katsoin puroa, joka oli aika kapea ja pieni. *Miten noin pienessä purossa voi edes olla kalaa?*
”Minä nappaan ensin pari kalaa, ja sinä teet sitten perässä, ymmärretty? Katso tarkasti mitä teen, selitän kyllä myös samalla.”
Ruskalehti kertoi perusasiat kalastamisesta, eli täytyi olla nopea eikä saanut säikähtää sätkivää kalaa. *Niin, tuohan on ihan itsestäänselvää.*
”Nappaat vaan voimakkaasti kynsilläsi kiinni kalasta, niin se kuolee kyllä”, Ruskalehti sanoi. ”Sinulla näyttääkin olevan hyvät, pitkät kynnet, niillä on varmasti helppo saada kunnon ote kalasta.”
*Joo joo, voisitko mennä asiaan niin päästään joskus poiskin täältä* mietin kärsimättömänä, mutta en tietenkään sanonut mitään ääneen, en halunnut ärsyttää mestariani.

Siinä kesti ehkä sekunti, kun Ruskalehti nappasi ensimmäisen kalan, ja heti perään toisen. Se tapahtui niin nopeasti, että en edes ehtinyt nähdä mitä hän tarkalleen ottaen teki. Yhtäkkiä puron vierustalla vaan oli kaksi kuollutta kalaa.
”No niin, sinun vuorosi kokeilla”, Ruskalehti sanoi ja istui puron pientareelle odottamaan. Hänen katseensa oli tarkka. Olisi tehnyt mieli kysyä, mitä pitikään tehdä, tai voisiko hän näyttää vielä yhden esimerkin, mutta päätin kuitenkin kokeilla kalastusta itse. Tarkkailin katseellani puron kirkasta vettä ja odotin, että näkyisi kalaa. *Hei, tuolla liikkui joku!* innostuin ja ryntäsin veteen.
”Ei, ei, kalat säikähtävät kun teet noin!” Ruskalehti parkaisi.
Jäin uudestaan tarkkailuasemiin, koska kala oli tietenkin lähtenyt karkuun äkkinäistä liikettäni. *Miten minä saatoin olla niin tyhmä* moitin itseäni. *En minä ikinä saa kalaa tällä menolla.*
Vedessä ei näkynyt liikettä, vaikka kuinka yritin olla rauhallisempi liikkeiltäni.
”Ei täällä ole kalaa”, mutisin matalassa vedessä seisoessani ja yritin paikantaa lähistöllä näkyvää liikettä, mutta missään ei näkynyt mitään.
”Sinun täytyy olla kärsivällinen”, Ruskalehti sanoi.
*Olipas hieno neuvo*, ärisin mielessäni. Ruskalehti oli kyllä saanut hienosti kaksikin kalaa, joten pakko täällä oli olla kalaa. Ehkä olin vaan niin huono, etten osannut kalastaa. *Mahtavasti alkoi tämä soturikoulutus, kun en edes yhtä kalaa onnistu nappaamaan.*
Ajatukseni olivat taas alkaneet kiertää negatiivista kehää, kunnes huomasin vedessä liikettä. Liikuin liikkeen suuntaan hitaasti, mutta sitten kun olin sopivalla etäisyydellä, naps! Heilautin tassuni veteen nopealla liikkeellä ja tunsin, kun kynteni iskeytyivät kalaan kiinni. Puristin sitä lujasti tassujeni välissä, ja tunsin kun sen liike hiipui ja lopulta pysähtyi kokonaan.
Otin kalan suuhuni ja loikin sen kanssa takaisin Ruskalehden luo. Olin ylpeä itsestäni, mutta en tietenkään näyttänyt sitä ulospäin. Pudotin kalan mestarini eteen, ja naaras katsoi sitä arvioiden. Sitten hän käänsi minuun terävän katseensa.
”Hyvää työtä Kajotassu!” mestarini sanoi kuuluvasti, jonka jälkeen hän jopa hymyili hieman. ”Eiköhän tämä ollut tarpeeksi näin ensimmäisen soturioppilaspäiväsi iltana, olet varmasti väsynyt. Jatkamme harjoituksia huomenna.”
Ruskalehti otti nappaamansa kalat mukaansa, ja minä otin jälleen nappaamani kalan suuhuni. Ylpeys täytti taas sisimpäni, kun palasimme leiriin ja veimme kalat saaliskasaan, johon muutkin klaanin kissat olivat keränneet kaloja kaikkien syötäviksi. Olin auttanut klaaniamme saamaan ruokaa, kieltämättä siitä tuli aika hyvä olo. Mutta, olisin voinut napata kalan paljon paremmin, ihme että sain edes sen yhden kiinni. Kelasin tapahtunutta mielessäni vielä nukkumaan mennessäni, koko päivää itse asiassa, seremoniaa ja ensimmäistä oppituntia mestarini kanssa - kaikki tuntui niin epätodelliselta. Odotin edelleen, että heräisin loputtomalta kestävästä unestani, mutta niin ei vieläkään tapahtunut. *Mitähän huominen tuo tullessaan?* mietin, kun saavuin oppilaiden pesään. Kauaa en sitä kuitenkaan ehtinyt miettiä, kun silmäni eivät enää pysyneet auki ja heti kun silmäni sulkeutuivat, vaivuin ihan oikeasti uneen, ensimmäistä kertaa oppilaiden pesässä.

Heräsin sammalpediltäni hämmentyneenä. *Missä minä olen?* kysyin itseltäni ja pomppasin ylös pedistäni. *Ai niin, tämä on oppilaiden pesä.* Oli vieläkin vaikeaa yrittää totutella ajatukseen, että en ollut pentu enää. Mutta ehkä siihen tottuisi, ainakin ensimmäinen päivä soturioppilaana oli mennyt ihan hyvin, eli ilman mitään suuria katastrofeja. Eli en siis heti ensimmäisenä päivänä ollut nolannut itseäni, vaikka aika haparointia se ensimmäinen kalastusharjoitus oli. Ruskalehti oli luvannut, että tänään harjoiteltaisiin lisää. Minua jännitti. *Entä jos mestarini vie minut johonkin tosi vaikeaan paikkaan kalastamaan? Eilenkin oli jo tarpeeksi vaikeaa.*

Tassuttelin oppilaiden pesästä ulos hiekkaiselle leirialueelle. Venyttelin jalkojani, jotka olivat jumissa nukkumisen jälkeen. Ilma oli vielä melko kalsea näin aamutuimaan, mutta se lämpenisi varmasti päivää kohden. Onneksi minulla oli paksu turkki, niin viileämpikään ilma ei haitannut minua. Oppilaat ja soturit kömpivät pikkuhiljaa pesistään ulos uuteen päivään. Niin myös mestarini Ruskalehti, joka huomasi minut ja tuli heti luokseni.
”Huomenta Kajotassu!” hän huudahti. ”Oletko valmis uuteen päivään oppilaana?”
Mutisin jotain epäselvää vastaukseksi. Ruskalehti katsoi minua kysyvästi.
”Yleensä oppilaat ovat innokkaampia kuin sinä”, hän tuhahti. ”Mutta ei se mitään, tänään jatkamme kuitenkin harjoituksia. Harjoittelemme taas kalastusta, mutta saat harjoitella myös uintia.”
*Uintia?* ihmettelin mielessäni. Mutta kaipa soturit tarvitsivat myös uimataitoa.
”Tulen hakemaan sinut päivällä harjoituksiin. Paras olla valmiina!” Ruskalehti sanoi ja häipyi näköpiiristäni.

// Päivällä:
Makoilin isolla kivellä ja nautin auringonpaisteesta. Lämpötila oli varmaan lähempänä kahtakymmentä astetta, joten kivellä suorassa auringonpaisteessa makoillessa oli vähän liiankin kuuma, mutta en jaksanut liikkua siitä mihinkään. Pidin silmiäni kiinni, vaikka en nukkunutkaan.
”Kajotassu, herätys! Harjoitukset alkavat, tule!” kuulin Ruskalehden äänen läheltä. *Onko pakko?* ajattelin ja kierähdin kivellä toiselle kyljelleni.
”Hopi hopi, ei tässä ole koko päivää aikaa odottaa!”
Ruskalehti lähti kävelemään reippaasti joelle päin. Kun sain itseni ylös kiveltä, oli Ruskalehti jo sen verran kaukana, että minun täytyi juosta hänet kiinni.
”Olisit voinut edes vähän odottaa”, puhisin kissalle hengästyneenä.
”Anteeksi mitä?” Ruskalehti kysyi närkästyneenä.
”Ei mitään”, mutisin ja seurasin mestariani hiljaa.
Välillämme vallitsi hetken aikaa kiusallinen hiljaisuus, kunnes Ruskalehti kysyi:
”Oletko sinä uinut ennen paljonkin?”
”Jonkin verran pentuna”, vastasin.
Oikeastaan olin jo uinut aika paljon, mutta en viitsinyt sanoa että olen uinut paljon, koska sitten Ruskalehti varmaan luulisi minun olevan tosi hyvä siinä, mitä en todellakaan ollut.
”Okei, eli osaat jo vähän uida?” Ruskalehti kysyi.
Nyökkäsin.
”Se on hyvä, ei tarvitse ihan nollasta aloittaa.”

// Pieni aikahyppy:
Ruskalehti oli pitänyt minulle uimatreeniä jo pitkään, tai siltä se ainakin minusta tuntui.
”No niin, sinulla näyttää sujuvan hyvin. Lopuksi voisit kokeilla uida hetken aikaa ihan yksinäsi, minä seuraan sinua rannalla. Jos siis sinusta tuntuu siltä että pärjäät yksin?”
Nyökkäsin, jolloin Ruskalehti kääntyi takaisin rannan suuntaan ja ”hylkäsi” minut veteen. Se ei kuitenkaan minua haitannut, olinhan minä ennenkin uinut yksinäni, kun vanhempiani ei juurikaan kiinnostanut vahtia minua ja karkasin usein ilman lupaa uimaan. Polskin vedessä ja tunsin oikeasti olevani iloinen. Menin hieman kauemmas uimaan, koska lähellä rantaa vesi oli tosi matalaa. Menin kauemmas, kauemmas ja kauemmas…
”Kajotassu! KAJOTASSU TÄNNE JA HETI!!!” Ruskalehti huusi rannalla. *Hehe, siinäpähän huutaa. Kyllä minä pärjään yksin.* Yhtäkkiä kuitenkin tunsin, kuinka jalkani eivät enää totelleet minua. En päässyt uimaan takaisin rantaan päin, vaikka kuinka yritin. Pääni alkoi vajota pinnan alle…

Havahduin siihen, kun joku tarttui niskavilloistani kiinni ja veti minut takaisin pinnalle. Kissa kiikutti minut rannalle ja pudotti minut rantahiekkaan. Katselin hämmentyneenä ympärilleni ja näin Ruskalehden katsovan minua vihaisesti.
”Älä enää IKINÄ tee noin!” hän huusi. ”Olisit voinut kuolla!”
En tiennyt mitä olisin sanonut, joten pysyin hiljaa.
”Yritin käskeä sinua takaisin rantaan, mutta et totellut! Mestaria täytyy aina totella juuri tällaisen takia!”
Nousin ylös hiekalta ja ravistelin turkkiani. *Huh, kylläpäs minä olen märkä.* Kuuntelin Ruskalehden paasausta, mutta en osannut sanoa siihen mitään. Hävetti tosi paljon.
”Pitää kysyä päälliköltä, pitääkö minun antaa sinulle jokin rangaistus vai annanko tämän kerran mennä ilman rangaistusta. Mutta jatkossa sinun pitää AINA totella minua, ymmärsitkö, IHAN AINA!”
Nyökkäsin ja siirsin katseeni maahan. Tuossa olisi voinut käydä tosi pahasti, mutta onneksi Ruskalehti pelasti minut.
”Anteeksi”, vaikersin mestarilleni kun lähdimme rannalta. Hän oli selvästi pettynyt minuun. *Olen vain yksi iso pettymys, parempi olisikin jos olisin hukkunut* mietin synkkänä, kun palasimme leiriin.

// En tiedä miksi, mutta jostakin syystä meinaan aina kirjoittaa Punalehti, kun pitäisi kirjoittaa Ruskalehti :D Välillä kirjoitan myös Ruskealehti, ilmeisesti aivoni ovat päättäneet että Ruskalehti on vaikea sana… Eli jos tarinoissani joskus mainitaan Punalehti oudossa paikassa niin tarkoitan todennäköisesti Ruskalehteä. Yritän kyllä aina oikolukea tekstit, mutta joskus saattaa joku jäädä huomaamatta lievän lukihäiriöni takia, ja siksi kun kirjoitan usein kännykällä niin pienellä näytöllä ei aina näe virheitä niin hyvin.

"Viiksihäntä meidän pitää mennä, nyt!" Puropentu huusi innostuneena, mutta kuitenkin tiukkana, että saisi varmasti pian Nummiklaanin pentutarhan ainoan kuningattaren mukaansa.
"Kuka kaipaa minua?" Kysyi uninen ääni haukoituksen lomasta.
"Minä! Mennään, nimitysseremonia alkaa ihan pian!" Pentu sanoi inttäen.
"No, mennäänpä katsomaan", Viiksihäntä sanoi yllättävän virkeänä ja valmiina lähtöön. Puropentu oli tottunut siihen, että vanhemmat kissat aina jarruttelivat joka asiassa, mutta tämä kuningatar oli selvästi poikkeus. Hän tiesi heti pitävänsä naaraasta. Kolli tassutti mustaturkkisen kissan perässä, joka näytti tietävän oitis minne mennä.
"Pina, pian!" Kuupentu hoputti heitä, kun kaksikko saapui muun pentutarhan väen näköpiiriin. Puropentu kipitti sisarensa viereen ja käänsi katseensa Seinämäkiven päälle, missä Sulkatähti parhaillaan seisoi.
"Hyvä Nummiklaanin väki! Viherlehti on saapunut kanjoniin ja tuonut mukanaan oikein oivan määrän riistaa, sekä klaanillemme helpomman ajan. Tämän kunniaksi haluaisin nimittää klaaniimme kaksi uutta soturioppilasta. Nummipentu ja Tähtipentu, astuisitteko eteenpäin?" Päällikkö naukui kahdelle kuuden kuun ikäiselle pennulle, jotka kävelivät kumpanenkin hieman aroilla askelilla hopeanharmaan naaraan ja koko klaanin katseen alle.
"Nummipentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun aikasi ryhtyä soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes soturinimesi ansaitset, sinut tunnetaan Nummitassuna. Minä toimin mestarinasi", Sulkatähti naukui ja käänsi katseensa sitten Tähtipentuun. Puropentu pystyi kuulemaan Purovirran suunnalta yllättyneen henkäyksen, mitä seurasi lempeä kehräys.
"Anteeksi Sulkatähti, mutta saanko keskeyttää?" Ketunkynnen naukaisu sai kaikkien päät kääntymään vanhemman parantajan suuntaan ja pieni supina sai alkunsa nummiklaanilaisten joukossa. Päällikkö nyökkäsi hyväksyvästi.
"Jos olen oikein ymmärtänyt Tähtipentu, sinä et haluaisi kulkea soturioppilaan polkua vaan opiskelisit mielummin parantajaoppilaaksi?" Ruskeanoranssi naaras kysyi korvat pystyssä ja silmät tarkasti Tähtipennussa, kuin yrittäen etsiä pienintäkin merkkiä siitä, että vastaus tuon kysymykseen olisi kieltävä. Puropentu nyrpisti nenäänsä, hän ei ymmärtänyt miksi kukaan jättäisi soturin tietä vain tullakseen parantajaksi. Eihän sillon oppisi metsästämään, taistelemaan ja elämään klaaninsa puolesta vaan päivät täyttyisivät pahanhajuisessa pesässä istuskelusta. Naaraspentu nyökkäsi ja nummiklaanilaisten joukosta kuului myötäileviä naukaisuja.
"Hyvät nummiklaanilaiset, te tiedätte etten voi olla seurassanne ikuisesti. Ja vaikka olenkin kouluttanut itselleni jo seuraajan, olisi mielestäni väärin olla opettamatta kissaa joka parantajaksi haluaisi tulla. Siksipä minä ja Yötuuli ottaisimme Tähtipennun oppilaaksemme, joka on osoittanut olevansa halukas auttamaan klaanitovereitaan tarpeen tullen", Ketunkynsi sanoi.
"Tähtipentu, hyväksytkö paikan Ketunkynnen ja Yötuulen oppilaana?" Sulkatähti kysyi Tähtipennulta.
"Kyllä", tuo vastasi nyökäten.
"Siinä tapauksessa sinut tunnetaan tästälähin Tähtitassuna, Nummiklaanin parantajaoppilaana", päällikkö jatkoi.
"Matkaat seuraavan puolikuun aikana kanssamme Tulikammiolle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon", Ketunkynsi sanoi.
"Nummiklaanin onnittelut kulkekoot kanssanne Nummitassu ja Tähtitassu."

”Hämäräaskel”, Tihkutäplä naukui ja käveli uhkarohkeasti kollin eteen, vaikka levottomuus saikin naaraan sydämen pamppailemaan villiin tahtiin. Tummanharmaa soturi vilkaisi kanssaan leiriin saapunutta Salamaviiltoa merkitsevästi, ja mustaturkkinen kolli siirtyi sivummalle murahtaen.
”Mitä nyt?” Hämäräaskel naukui nakellen niskojaan, kun he olivat omassa rauhassaan. Tihkutäplän keltaiset silmät pyöristyivät.
”Kyllä sinä tiedät, mistä minä haluan puhua”, harmaakuvioinen naaras naukui hiljaa, ja käänsi katseensa maahan. Painava hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. Tihkutäplä etsi oikeita sanoja, joilla ilmaista tuntemuksensa.
”Hyvä on. Pyydän anteeksi.”
Hämäräaskel luimisti korviaan ja katsoi sivulle, kun sanat olivat tulleet ulos hänen suustaan kuin takiaiset. Tihkutäplä nosti päänsä järkyttyneenä kollin sanoista. Hän ei olisi koskaan uskonut tummanharmaan soturin olevan tilanteessa ensimmäinen, joka pyytää anteeksi.
”Minäkin olen pahoillani”, naaras naukui ja pudisti päätään. Hämäräaskel nyökkäsi pienesti, mikä sai Tihkutäplän huokaisemaan. Oli kuin pitkään selvitelty solmu olisi auennut.
”En tarkoittanut sitä mitä sanoin silloin”, harmaa naaras sopersi.
”Tiedän”, Hämäräaskel mutisi ja laahasi häntäänsä puolelta toiselle.
”Turha sitä on enää muistella.”
”Toivoinkin että sanoisit noin”, Tihkutäplä huokaisi hymyillen pienesti. Hämäräaskel tuhahti.
”Minulla on raportoitavaa Nummipyörteelle, joten puhutaan myöhemmin.”
”Ai. Tietysti”, Tihkutäplä vastasi silmät pyöreinä ja siirtyi pikaisesti pois suuremman kuutamoklaanilaisen tieltä, kun tuo lähti etsimään varapäällikköä.

”Selvä. Nythän voitte olla taas kumppanit”, Ruostehalla naukui ja näpäytti sisarensa lapaa ilkikurisesti kuultuaan tapahtuneesta heidän vaihtaessaan kuulumisia sotureiden pesän edustalla.
”Kumppanit?” Tihkutäplä yskähti ja katsahti taivaalle mietteliäänä.
”En minä ole ajatellut meitä sellaisina. Kait”, naaras jatkoi ja venytti etukäpäliään. Läheisten puiden heittämät valtavat varjot suojasivat heitä laskevalta ilta-auringolta, ja aluskasvillisuus heilui pienen tuulenvireen käydessä metsän läpi. Kosteus tuntui hetki hetkeltä painavammalta ilmassa. Ruostehalla kääntyi raapimaan läheistä kuusta, jonka kaarnaan olivat painautuneet lukuisten muidenkin kuutamoklaanilaisten kynnenjäljet.
”Noh”, Tihkutäplä naukui ja pomppasi jaloilleen.
”Minun pitää varmistaa että Laikkutassu on syönyt. Hän on harjoitellut viime aikoina taas liiankin ahkerasti...”
”Ainakin riistaa on”, Ruostehalla kommentoi.Viherlehden ansiosta jokainen klaanin jäsen sai syödä itsensä kylläiseksi, mikä ei ollut viime lehtikatonakaan ollut mikään itsestäänselvyys. Tihkutäplä vilkaisi täyteläiselle tuoresaaliskasalle, ja lähti tassuttelemaan sitä kohti.
#Missähän se kissa edes on?# soturitar mietti ja vilkuili ympärilleen kumartuessaan noukkimaan hiiren leukoihinsa. Silloin hän näki Varistähden astelevan ulos pesästään ja hyppäävän yhdellä arvokkaalla loikalla Suurkiven päälle. Tihkutäplä vilkaisi kysyvästi veljeensä, joka ravasi hänen vierelleen.
”Kokoontuminen”, Ruostehalla naukui haukotellen ja lähti tassuttelemaan sisarensa edelle, kun Varistähti kajautti ilmoille kutsuhuudon klaanikokoukseen.
”Aivan, olin jo unohtaa!” Tihkutäplä huudahti ja laski hiiren toistaiseksi alas. Naaras seurasi veljeään Suurkiven edustalle, ja istui punaisen kollin viereen muutaman muun soturin ympäröimänä. Kissojen kerääntyessä paikalle Tihkutäplä huomasi heidän joukossaan Laikkutassun, joka jolkotti leiriaukiolle oppilaiden pesältä. Harmaa soturi viittoi hännällään oppilastaan luokseen. Punamustalaikukas naaras kiirehti istumaan hänen taakseen. Ennen kuin Tihkutäplä ennätti kysymään oppilaan lyhyeen karvaan takertuneista piikkipensaan piikeistä ja lehtimoskasta, Varistähti yskähti äänekkäästi, mikä sai jokaisen kuutamoklaanilaisen kääntämään päänsä päällikön suuntaan.
”Tämän yön kokoontumiseen lähtevät minä, Nummipyörre, Lehtikuu, Surutassu, Hämyviiksi, Linnunsiipi...”
Tihkutäplän häntä nyki innosta kuin oppilaalla, kun hän kuuli päällikön lausuvan oman nimensä. Viime kokoontumisesta tuntui jostain syystä olevan aikoja.
Klaanikokouksen päätyttyä kuutamoklaanilaiset hajaantuivat Suurkiven ympäriltä. Laikkutassu loikkasi Tihkutäplän rinnalle.
”Piikkiraita piti minulle ja Salamatassulle taisteluharjoitukset”, oppilas ilmoitti.
”Sepäs mukavaa. Oletko kerennyt levätä tänään ollenkaan?” Tihkutäplä naukui ja väräytti korvaansa. Toivottavasti Piikkiraita ei luullut hänen laiskottelevan oppilaansa koulutuksen suhteen. Laikkutassu kallisti päätään pienesti ja mumisi vastaukseksi jotain epämääräistä.
”No, joka tapauksessa. Tänään on vielä kokoontuminen, joten yösaalistusharjoituksemme peruuntuvat”, Tihkutäplä jatkoi. Laikkutassu nyökkäsi ja lipaisi rintaansa. Naaras oli jo aamupäivällä napannut heidän metsäretkellään vesimyyrän, ja löytänyt yrttikasvin tuomiseksi Lehtikuulle ja Surutassulle.
#Pitäisiköhän minun kertoa Lehtikuulle siitä, että sovin Hämäräaskeleen kanssa#, naaras mietti, ja työnsi ajatuksen toistaiseksi pois mielessään jatkaessaan oppilaalleen:
”Muistahan syödä ja levätä ennen kokoontumista.” Laikkutassu nyökytteli jälleen ja lähti jolkottelemaan kohti tuoresaaliskasaa, missä hänen seuraansa liittyivät vanhemmat oppilaat Kiurutassu ja Aurinkotassu.

Kun kokoontumisen lähdön aika lähestyi, kuutamoklaanilaisjoukko kerääntyi leirin uloskäynnille. Tihkutäplä pujotteli klaanitovereidensa joukosta Laikkutassun ja Salamatassun luo. Piikkiraita tuli hänen perässään ja asettui istumaan Salamatassun vierelle. Tihkutäpläkin istui odottelemaan ja alkoi jutella Tiikerisydämen kanssa, joka liittyi heidän seuraansa. Varistähti seisoi uloskäynnillä odottelevan näköisesti Nummipyörre vierellään. Päällikkö tähyili metsikköön, ja silloin puskista ilmestyi Syreenikukka, oranssit silmät jännittyneenä kiiluen. Soturi liikkui vikkelästi kuin varjo, jolta hän mustassa, lyhyessä turkissaan näyttikin, ja kuiskasi jotain päällikkönsä korvaan, mikä sai tummanharmaan kollin niskakarvat nousemaan pystyyn.
”Ne ketunmielet… Kuulkaa!” Varistähden sihahdus jylisi ilmassa. Kissat kääntyivät hänen puoleensa säikähtäneinä, vaihtaen kummastuneita katseita toistensa kanssa.
”Luuklaanin hajua on havaittu reviirillämme. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä he aikovat hyökätä leiriimme”, Varistähti selitti, ja kollin jäänkylmä katse kävi läpi kuutamoklaanilaisten, joiden reaktiosta muodostui kohahdus. Tihkutäplä pompahti jaloilleen valppaasti, ja toisti epäuskoisena:
”Luuklaanin?”
Joka puolelta kuului puheensorinaa ja vaimeaa murinaa.
”Mitä he oikein ajattelevat?” Tihkutäplä naukui ja katsoi Tiikerisydämeen, jonka järkyttynyt ilme oli sama kuin hänellä. Silloin Varistähti hiljensi joukkionsa jälleen:
”Hiljaisuus! Nyt kuunnelkaa, tässä on suunnitelma...”

#Pentutarha!# Tihkutäplä muisti, jolloin soturin mielessä välähti edellisen taistelun tuottama ruumiskasa ja kuva Kuupennun ja Sinipennun elottomista ruumiista.
”Käyn tarkistamassa pentutarhan!” hän huusi sähähdyksien läpi Piikkiraidalle, joka oli lähtemässä jahtaamaan heidän juuri yhteistyöllä päihittämäänsä luuklaanilaisnaarasta. Tassut lipsuen siniharmaa soturi juoksi kohti pesää, jonka edustalla hän haistoi oitis luuklaanilaislöyhkän. Epätoivoisena naaras ryntäsi sisään.
#Tähtiklaani, anna minun olla ajoissa, anna mi-!#
Edessään kuutamoklaanilainen näki Luuklaanin soturin, joka oli kyyristynyt tajuttomalta näyttävän pennun ylle kuin antaakseen tappopuraisun. Tihkutäplä rääkäisi ja loikkasi tunkeilijan selkään raivolla. Veri kohisi naaraan korvissa, kun hän sihisi ja polki takajaloillaan samalla, kun raastoi pitkiä viiltoja luuklaanilaisen niskaan. Yllätyshyökkäyksen tuoma shokki sai vieraan soturin hetkeksi liikkumattomaksi, mutta toivuttuaan järkytyksestä kissa Tihkutäplän alla alkoi pyristellä voimakkaasti. Satojen ja tuhansien harjoitusten ja toistojen tuoma voima tunkeilijan jaloissa sai Tihkutäplän menettämään otteensa hänen turkistaan, ja naaras tömähti maahan kynnet täynnä luuklaanilaisen karvaa. Soturi mittaili suuttunut ja turhautunut ilme kasvoillaan Tihkutäplää, jolloin naaras sähisi:
”Meillä on ylivoima, senkin kirppukasa! Luulitteko, ettemme pystyisi puolustamaan omaa leiriämme? Uskallakin vain tulla lähemmäs, niin revin sinut palasiksi!”
Harmaakuvioinen loikkasi kohti luuklaanilaista, kun tuo ei vastannut. Tunkeilija sihisi takaisin karvat pystyssä, mutta pinkaisi pois pesästä päätöksensä tehneenä, selkä verta vuotaen. Tihkutäplä huokaisi raskaasti ja veti syvään henkeä, kunnes muisti takanaan makaavat pennut. Ensin hän juoksi Sinipennun luokse, ja nuuhkaisi hänen kuonoaan.
”Tähtiklaanin kiitos”, soturi kähisi huomatessaan pennun vielä hengittävän. Sitten hän loikkasi Kuupennun luo, ja toisti kiitoksensa tuntiessaan pitkäkarvaisen pennun hengityksen kuonollaan.
#Heidät pitää saada Lehtikuun hoitoon#, Tihkutäplä ajatteli päättäväisesti, ja tarttui kiinni Kuupennun niskanahasta.

//tulipas katkonainen tarina :P

Mustapentu venytteli sammalvuoteellaan parantajan pesässä. Myrskytuuli jakoi aukiolla päivän partioita. Luuklaanin Kuutamoklaaniin hyökkäyksen jälkeen partioiden määrää oli lisätty ja sen kertoi myös, miten suuri joukko sotureita aukiolla oli jo varhain. Opaalitassu oli lähtenyt klaaninvanhimpien pesään haisevan hiirensapen kanssa ja Taivaslilja jo aikaisin aamulla ulos keräämään yrttejä. Siihen Mustapentu oli herännyt ja pyörinyt jo kauan makuusijallaan odottaen, että toiset pennut heräisivät. Taivaslilja oli tutkinut pennun kyljen eilen ja sanonut, että se oli parantunut loistavasti. Tänään Mustapentu muuttaisi lähes kahden kuun pitkäveteisen parantajan pesässä makoilun jälkeen takaisin pentutarhaan, eikä menisi enää kuin kuu, että hänestä ja Kastepennusta tehtäisiin oppilaita!
Mustapentu kehräsi itsekseen ja nousi ylös. Hän pystyi jo liikkumaan, vaikka kylki olikin vielä heikossa kunnossa pitkän makoilun jäljiltä. Pentu tassutti aukiolle katsomaan, olisiko tuoresaaliskasassa eiliseltä jääneitä hiiriä ja löysikin yhden. Hiiri haisi jo vähän variksenruoalle, mutta koska saalistuspartio oli juuri lähdössä ja palaisi vasta hieman ennen aurinkohuippua ja Mustapennulla oli nälkä, se sai kelvata.
Pentu tassutti lähelle parantajan pesää ja istahti syömään hiirtään. Hän katseli leirin menoa: Saalistuspartio katosi juuri tunneliin. Salamatassu kömpi oppilaiden pesästä, sanoi jotain sisarelleen Kaunotassulle ja lähti kohti Jäkäläaskelta. Mustapentu oli kuullut Opaalitassulta, että Jäkäläaskel oli klaanin paras taistelija ja kolli oli kateellinen Salamatassulle.
*Jospa minullekin tulisi joku Jäkäläaskeleen kaltainen mestari*, Mustapentu toivoi ja haukkasi loput hiirestään.
Mustapentu äkkäsi isänsä Uskotuulen juttelemassa Kaunokirjon kanssa. Hän puhdisti nopeasti naamansa ja tassutti isän ja Kaunokirjon luokse.
-Huomenta, Mustapentu sanoi heilauttaen häntäänsä.
Uskotuuli katseli hetken ympärilleen ja poikansa huomattuaan hän kehräsi ja vastasi.
-Huomenta! Oletpa aikaisin hereillä.
-Heräsin, kun Taivaslilja lähti keräämään yrttejä, Mustapentu kertoi ja istahti Kaunokirjon viereen. Mustaruskea naaras hymyili Mustapennulle ja sanoi:
-No, näytät jo parantuneen. Minua kammotti, kun sinut kannettiin tajuttomana leiriin. Luulin, että olit kuollut, mutta Taivaslilja teki ihmeitä ja siinä sinä olet!
Mustapentu tiesi (kiitokset taas Opaalitassulle), että Aaltotähden kumppani pelkäsi suuria lintuja yli kaiken. Pentu oli kuullut Taivasliljan ja Opaalitassun jutelleen Aaltotähdestä muutama päivä Mustapennun onnettomuuden jälkeen. Hän oli ymmärtänyt, että päällikkö oli ollut vakavasti sairaana. Se oli kuitenkin parantunut ja Mustapentu mietti, oliko päällikkö menettänyt hengen ja kuinka monta henkeä pikimustalla kollilla oli vielä jäljellä. Ehtisikö Mustapentu valmistua soturiksi, kouluttaa vähintään yhden oppilaan ja valittaisiinko hänet varapäälliköksi vielä, kun Aaltotähti oli elossa? Oliko väärin ajatella niin?
Mustapentu tajusi, että Kaunokirjo ja isä tuijottivat häntä.
-Mitäh? Menikö minulta jotain ohi? pentu kysyi nolostuneena.
-Kysyin vai, miltä tuntuu päästä vihdoinkin pentutarhaan? Kaunokirjo toisti.
Mustapentu vastasi:
-Kiva olla taas muiden pentujen kanssa. Parantajan pesässä oli välillä aika tylsää yksin, vaikka Opaalitassu olikin välillä kanssani ja lisäksi haluan oppia vaanimisasennon! Seittipentu kertoi eilen, että he olivat oppineet sen Perhostassulta ja Siilitassulta ja lupasivat opettaa sen minulle!
Kaunokirjo nuolaisi hänen kylkeään ja muistutti:
-Kunhan muistat olla tarpeeksi rauhassa.

Uskotuulen piti lähteä rajapartioon ja Kaunokirjo lähti kumppaninsa luo. Mustapentu katseli hetken toivottomana ympärilleen, mutta kuuli sitten ääniä pentutarhalta päin:
-Mustapentu! Tule, niin tehdään sinulle makuusija!
Mustapentu oli hypätä innostuksesta ilmaan, mutta malttoi mielensä, koska vieressä oli joukko sotureita, eikä hän halunnut näyttää kaksikuiselta, yli-innokkaalta pennulta, olihan hän jo viisi kuuta vanha ja kohta oppilas. Mustapentu näki pentutarhan suulla Yöpennun ja Seittipennun.
-Tulen ihan juuri! Mustapentu huusi heille, koska hänellä oli vielä yksi asia hoidettavana, ennen kuin menisi pentutarhaan. Hän näki Opaalitassun palaavan klaaninvanhimpien pesältä. Mustapentu jolkotti parantajaoppilaan luokse.
-Hei Opaalitassu, Mustapentu hihkaisi.
Parantajaoppilaan tassut olivat aivan hiirensapessa ja hän sanoikin:
-Hei Mustapentu. Kuule, minun pitää pestä tassut mieluusti nyt heti.
Naaras nyrpisti nenäänsä, mutta hän näytti silti iloiselta. Mustapentu istahti odottamaan parantajan pesän eteen. Kohta tummanharmaa laikukas naaras palasi ja kysyi:
-No?
Mustapentu tuijotteli tassuihinsa sanoessaan:
-Tulin vaan sanomaan, että kiitos.
Mustatassu käänsi katseensa ylös. Ensin parantajaoppilas näytti hämmentyneeltä ja sitten iloiselta.
-Ole hyvä vaan. Ja kuule, voit sinä vieläkin tulla tuonne parantajan pesään ihan muuten vaan kylään. Siellä on välillä vähän tylsää, kun kaikki yrtit on kerätty lajiteltu ja potilaat hoidettu, Opaalitassu myönsi.
Mustapentu ei ollut uskoa, että aluksi niin virallisen oloisesta ja hiljaisesta Opaalitassusta oli tullut hänen ystävänsä. Mustapentu lupasi tulla ja kosketti vielä pikaisesti neniä oppilaan kanssa.

Yöpentu, Seittipentu, Katajapentu ja Kastepentu olivat innokkaina odottamassa häntä pentutarhan edessä. Helmiloiste, joka oli palannut neljäsosakuu sitten takaisin soturintehtäviin, kehräsi ja Voimasydän yritti saada pentuja rauhoittumaan.
-Tehdään sinulle heti oma makuusija! Minä opetan sinulle vaanimisasennon! Ollaan hippaa! pennut huusivat kuorossa.
Tietenkin kaikki muut paitsi Kastepentu, joka istui häntä etutassujen päällä ja katsoi hymy huulilla veljeään. Enää Kastepennun katseessa ei ollut sääliä, eikä surullisuutta. Mustapentu kehräsi ja hihkaisi:
-Minä haluan sitten olla hippa!

//Jeee enää ehkä 1-2 tarinaa nii Mustasta tulee oppilas:3

//Tarina sijoittuu aikaan kun Mustapentu oli vielä parantajien pesässä

"Te kaksi olette siis Katajapentu ja Seittipentu?" Taivaslilja kuiskasi pentukaksikolle, jotka olivat painautuneet parantajan pesään johdattavan tunnelin seinämää vasten. Katajapentu nyökkäsi ja oli kääntynyt parantajaa päin, kun Seittipentu piti silmänsä visusti kiinni suuaukolla. Jos Kastepentua näkyisi edes viiksikarvan vertaa, hän ottaisi jalat alleen ja juoksisi syvemmälle pesään piiloon. Ei naaraspentu heitä etsiessään varmastikkaan jaksaisi katsoa jokaisesta parantajan pesästä löytyvästä kolosta heitä.
"Olette siis piilosilla, hmm? Kuka on etsijä?" Taivaslilja avasi suunsa uudemman kerran ja kollipennun teki mieli sihahtaa tuo hiljaiseksi. Eikö parantaja ymmärtänyt, että leikin ideana oli pysyä mahdollisimman pitkään piilossa, jos voittaa halusi, eikä paljastaa pelaajia yrittäessä keskustella noille, vielä täysin turhanpäiväisistä asioista?
"Kastepentu, hän on tosi hyvä etsijä", Katajapentu vastasi.
"Maahan!" Seittipentu sihahti sisarelleen nähdessään vilauksen Kastepennun valkoisesta, kuvioidusta turkista ja yritti itse tehdä kaikkensa maastoutuakseen kallioseinämän varjoihin. Katajapentu oli kuitenkin kadonnut hänen rinnaltaan ja taaksensa katsoessaan näki kollipentu vain vilauksen tuon sinertävänmustasta hännänpäästä, kun naaraspentu ilmeisesti seurasi Taivasliljaa tuon pesän uumeniin. Raidallinen kissa tuhahti ja heilautti häntäänsä tympääntyneenä. Ilmeisesti Katajapentu meni katsomaan Mustapentua, joka oli parantumisensa loppuvaiheilla, mutta vielä vuodepotilaana. Hänkin oli käynyt kerran aikaisemmin katsomassa pesätoveriaan ja kyselemässä tuon vointia, olihan Unikkokukka vasta päästänyt pentunsa pentutarhan ulkopuolelle. Seittipentua kuitenkin ärsytti sisarensa yhtäkkinen häipyminen, ei peliä voinut noin vain jättää kesken! Se pitäisi pelata loppuun ja vasta sen jälkeen ryhtyä muihin puuhiin.
Hänen mielestään oli kulunut jo ikuisuus, eikä pentu enää jaksanut odottaa. Hän tepasteli ulos parantajien pesälle johtavasta tunnelista, hakematta sisartaan ja mitään sanomatta käveli hämmentyneiltä näyttävien Kastepennun ja Yöpennun ohitse pentutarhan edustalla makoilevan Unikkokukan luo.
"Oliko teillä mukavat leikit?" Emo kysyi nuupahtaneella äänellä. Seittipentu nyökkäsi ja istahti tuon viereen. Katsoessaan parantajan pesän suuntaan, hän huomasi kuinka kolme naaraspentua kävelivät rinnakkain pois tunnelista, toisilleen kikatellen. Äkkiä jokin jyrähti ulkona. Sade alkoi valua ulkona olevalle tasanteelle ja tummien pilvien alla välkkyi salamia. Katajapentu säikähti niin pahasti, että ryntäsi Unikkokukan jalkoihin. Tummajuovainen naaras veti pentunsa häntänsä alle suojaan ja kollipentu tunsi sisarensa vapisevan pelosta. Myrsky oli kamalin mitä hän oli ikinä nähnyt. Tuuli tuiversi ja sade huuhtoi kaiken tummaksi ja märäksi. Salamat välkkyivät ja tummaraitainen kissa tunsi ukkosen jyrähdysten tärisyttävän sisintään. Hän oli aivan kiinni emossa ja haistoi tuonkin pelkotuoksun. Yhtäkkiä jokin välähti aivan heidän silmiensä edessä ja Seittipentu tunsi sinkoutuvansa amahan selälleen, kun kuningatar nousi äkisti jaloilleen ja työnsi pentujaan pentutarhan suuntaan.
"Pentutarhaan, nyt!" Unikkokukka sanoi oudolla äänensävyllä, sävyllä mitä kollipentu ei ollut aikaisemmin kuullut tummajuovaisen naaraan suusta tulevan.
"Tähtiklaani sentään mikä sää! Toivottavasti kokoontumispartio on ehtinyt jo alas vuoristosta", Seittipentu kuuli heidän takanaan Kastepentua ja Yöpentua johdattelevan Helmikasteen naukuvan Voimasydämelle.
"Olettehan kunnossa?" Tummaraitainen kissa kuuli emonsa huolestuneen kysymyksen heidän päästessä pentutarhaa suojaavien seinien sisäpuolelle, vaikka ne eivät jyrähdysten ääniä juuri vaimentaneet.
"Ky-kyllä, olemme ku-kunnossa", Katajapentu pakotti itsensä kakomaan, kun Seittipentu ei vastannut kuningattaren kysymykseen.

Ilma oli hieman kostea yöllä sataneitten vesipisaroiden jäljiltä ja sateen tuoksu tuntui ihanalta nenässä. Lumi oli sulanut jo aikaa sitten kaikkialta ja tuuli ei ollut enää purevan kylmä, niin kuin se oli lehtikadon ja hiirenkorvan aikana ollut. Haistelin ilmaa ja katselin alkavan viherlehden merkkejä ympärilläni, kunnes äkkiä törmäsin Pihlajanpiikkiin. Hän oli jähmettynyt paikalleen ja tajusin itsekin olla liikkumatta.
- Piiloon! Ystäväni naukui. Tottelin mukisematta. Painauduimme aluskasvillisuuden suojiin, mutta näin kuitenkin ympärilleni. Pian jonkun matkan päässä näköpiiriimme tallusti outo otus. Se oli harmaa, sillä oli mustaa vatsassa, sekä valkoiset kasvot, jota halkoivat kaksi mustaa juovaa. Se oli isompi kuin kissa ja kun näin sen pitkät ja vahvat kynnet, tajusin ettei erakko ja minä olisi pärjännyt sille. Pidätin hengitystäni ja alkoi tuntua siltä ettei eläin huomannut meitä. Otuksen mentyä nousimme pystyyn jatkaaksemme matkaa, kohti Puroklaanin rajan takana olevaan vuoristonalkua, mistä olin löytänyt hyvän asuinsijan minulle, Loimulle ja Mustalle. Pihlajanpiikki kertoi äskeisen eläimen olevan mäyrä ja sanoi meillä olleen onnea, kun se ei huomannut läsnäoloamme. En ollut ikinä nähnyt mäyrää koko elämäni aikana, ainoastaan kuullut tarinoita tuosta kauhistuttavasta otuksesta ja pyysinkin mielessäni Tähtiklaanilta kiitoksen siitä, etten ollut vielä joutunut kohtaamisiin petoeläimen kanssa.

- Ollaanko jo perillä? Pihlajanpiikki naukui tuskastuneena, mutta pystyin näkemään huvittuneen pilkkeen ystäväni silmissä. Myönsin, että matka oli yllättävän pitkä enkä minäkään jaksanut enää kävellä.
- Totta puhuen, en edes tiedä tarkalleen minne olemme menossa. Miten voisin tietää kauanko matka kestää? Tiedän vain, että noille ylängöille silloin lähdin, naukaisin huvittuneena ja osoitin hännälläni kaukana edessämme siintäviä kukkuloita.
- Tiedäthän, että voitte jäädä vielä meidän luoksemme asumaan viherlehdeksi, ei teillä ole mikään kiire etsiä omaa asuinsijaa vielä, Pihlajanpiikki naukui. Hyrähdin kiitollisena, mutta tiesin, että lehtisateen aikaan meidän olisi hyvä lähteä pois Pihlajanpiikin perheen luota, että he voisivat rauhassa, ilman ruokittavia lisäsuita, alkaa valmistautumaan lehtikadon tuloon. Ja helpompi uutta asuinpaikkaa olisi etsiä nyt eikä lehtisateen rankkasateissa ja viileässä tuulen tuiverruksessa. Jatkoimme kävelyämme ja pystyin pian haistamaan Puroklaanin reviirin rajatuoksun, mutta myös raikkaan viherlehden ajan tuulen. Vatsaani kouraisi kun tajusin minun ja Sielutaivaan pentujen täyttävän kuusi kuuta tänä viherlehtenä. Pentuni olisivat oppilaan ikäisiä, eikä kellään heistä olisi mitään tietoa oikeista vanhemmistaan. Paitsi Yöpennulla jos Uskosielu olisi tuolle kertonut. Ikävöin heitä niin paljon ja suru teki pohjatonta aukkoa rintaani kun tajusin etten näkisi heitä pentuina enää, oppilaina ehkä jos Tähtiklaani sen soisi.

//sijoittuu samaan aikaan kuin seittipennun viimeisin tarina!

Auringonsäteet pilkuttivat Katajapennun sinertävänmustaa turkkia. Naaras koukisteli vielä pieniä kynsiään kylmää kivilattiaa vasten, ja katseli yrtintuoksuisen pesän suuaukkoa jännittyneenä. Hän ja Seittipentu painautuivat kiinni leirin seinämään, ja Katajapentu vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko Kastepentu vielä aloittanut etsintänsä. Ajatus salpasi hänen henkensä ja leikin tuoma adrenaliini kuohusi hänen veressään.
”Te kaksi olette siis Katajapentu ja Seittipentu?” pesänsä uumenista saapunut Taivaslilja kuiskasi ja kyyristyi lähemmäs pentuja. Parantajan turkki oli kauniin valkea ja laajojen, harmaiden laikkujen peitossa. Katajapentu nyökkäsi hänelle tomerasti.
”Olette siis piilosilla, hmm? Kuka on etsijä?” Taivaslilja naukui.
”Kastepentu, hän on tosi hyvä etsijä”, Katajapentu kertoi ja huiski hännällään hermostuneena siitä, että naamiokuvioinen naaras voisi ilmestyä hänen taakseen koska tahansa.
”Maahan!” Katajapentu kuuli veljensä sihahduksen korvassaan, ja hypähti eteen päin yllättyneenä. Hänen pelkonsa olivat käyneet toteen! Hän kuvitteli Kastepennun kintereilleen, ja kipitti syvemmälle hämärään pesään hämmentyneenä uskaltautumisestaan uuteen paikkaan. Pentu säntäsi kauimman seinämän luokse ja pysähtyi katselemaan sinisillä silmillään ympäriinsä. Kastepentu ei ollutkaan hänen perässään, mutta Taivaslilja käveli hänen ohitseen yrttivarastojensa luo huvittunut ilme kasvoillaan. Katajapennun silmät osuivat parantajan pesän sammalpeteihin, jotka oli aseteltu siististi vierekkäin toisen seinämän vierustalle. Ne olivat tyhjiä, lukuun ottamatta yhtä.
#Mustapentu#, Katajapentu tajusi ja kurkisti nurkan takaa uloskäynnille, muttei nähnyt Kastepentua. Leirin ulkopuolisella reissullaan itsensä loukannut Mustapentu makasi vuoteellaan selin Katajapentuun, ja sinertävänmusta naaras lähti kipittämään kohti pesätoveriaan.
”Hei Mustapentu”, Katajapentu kuiskasi ja luikki kollipennun sammalvuoteen taakse.
”Piilottelen Kastepennulta”, naaras naukui vastauksena Mustapennun hämmentyneeseen ilmeeseen ja tähyili kuumeisesti parantajan pesän perukoille johtavalle tunnelille. Kun kermanvalkoinen, tumman naamion omaava pentu avasi suunsa sanoakseen jotain, Katajapentu pudisti villisti päätään, jotteivat keskustelun äänet paljastaisi hänen olinpaikkaansa. Taivaslilja touhusi yrttivarastojensa parissa myhäillen.
#Ai niin. Mustapentua varmasti harmittaa, kun ei pääse mukaan leikkimään#, Katajapentu ajatteli nähdessään sinisilmäisen pennun painavan päänsä tassujensa päälle. Naaras tunsi pienen syyllisyydenpiston siitä, että käytti Mustapennun toipumisvuodetta piilopaikkanaan. Minuuttien kuluessa Katajapentu ei jaksanut enää tähyillä pesään johtavaa reittiä, vaan käpertyi paikoilleen tuijottaen lattiaa vaitonaisena.
Hetken kuluttua yrtintuoksuisen pesän ulkopuolelta kaikui pieniä huutoja.
”Katajapentu! Katajapentu!”
Sinertävänmustan pennun korvat pyöristyivät uteliaina, mutta hän pysyi paikoillaan tarkkaillen uloskäynnin suuntaa valppaana. Tumma pennun varjo ilmestyi valoläikkään, mutta näin syvätä pesästä Katajapentu ei erottanut tulijaa.
”Katajapentuu! Seittipentu lähti ja Kastepentu löysi minut, joten sinä voitit”, Yöpennun ääni huusi huhuillen, mikä sai Katajapennun hypähtämään ylös.
”Kiitos piilosta Mustapentu!” Katajapentu kiitti pikaisesti ja pujotteli sammalpetien välistä hieman kömpelösti kohti pesästä ulos johtavaa tunnelia, jossa Kastepentu ja Yöpentu odottelivat häntä huojentuneina.

Ollessaan rauhallisena tassuttelemassa ulos parantajan pesästä yllättävä jyrähdys sai Katajapennun jokaisen karvan pörrölle ja sojottamaan joka suuntaan. Ensimmäisen vaistonsa ohjaamana pentu kiitti pentutarhan edustalla olevan emonsa luo, ja painautui tuon kylkeen kiinni vinkaisten. Emon häntä kävi kuin aalto ja painoi pennut lähemmäs.
”Mi-mikä tuo oli?” naaras tiedusteli ja koitti hillitä käpäliensä tutinaa.
”Shh, shh, se on vain ukkonen. Meillä ei ole mitään pelättävää leirissä”, Unikkokukka rauhoitteli ääni särähtäen. Katajapentu kurotti itseään, ja näki leirin uloskäynnin luona pelkkää uhkaavan tummaa pilvimassaa. Vesiryöppy hakkasi kalliota ja salamat välähtelivät. Katajapentu ei voinut kuin tuijottaa silmänräpäyksessä hirmumyrskyksi kiihtynyttä sää-ilmiötä järkyttyneenä. Sokaisevan kirkas valo tuntui käyvän aivan hänen silmiensä edessä, korvia raastavan jyrinän kuuluessa ilmassa kuin valtavan kissan murina, ja Katajapentu tunsi emonsa voiman lennättävän itsensä kohti pentutarhaa.
”Pentutarhaan, nyt!” Unikkokukka käski, ja Katajapentu puristi silmiään kiinni ja pyöri hetken pitkin kivilattiaa ennen kuin tarraantui siitä kiinni kuin henkensä edestä. Kuullessaan muiden pentutarhan kuningattarien puhetta naaras uskaltautui avaamaan silmänsä ja nousemaan vapisten ylös.
”Olettehan kunnossa?” emon naukaisu kuului, ja Katajapentu käänsi katseensa häneen. Unikkokukan turkki oli pörrössä kuin siilillä, ja hänen silmänsä tuijottivat pentuja järkyttyneinä. Emo kyyristyi nuolaisemaan Katajapennun selkää karhealla kielellään, patistaen heitä syvemmälle pentutarhaan.
”Ky-kyllä, olemme ku-kunnossa”, Katajapentu kakoi lopulta. Naaras vilkaisi Seittipentua, ja mietti oliko veli yhtä järkyttynyt kuin hänkin. Pahin pelko alkoi kuitenkin valua ulos Katajapennusta kun naaras pääsi sammalvuoteensa ja emonsa vatsakarvojen suojaan. Hänen sydämensä pamppaili silti villisti, ja raajat tuntuivat puutuneilta kuin hän olisi juossut koko reviirin läpi. Aika ajoin kuului jyrähtelyä, eikä kaatosateelle näkynyt loppua. Katajapentu tuijotti eteensä toimettomana, ja siirteli häntäänsä puolelta toiselle levottomana.
”Näkyykö kokoontumispartiota vieläkään?” Unikkokukka kysyi tiukasti Voimasydämeltä, joka käveli takaisin pentutarhaan käytyään pyörähtämässä leiriaukiolla. Naaraan valko-ruskea turkki oli selästä märkä, ja kuningatar pudisti päätään sulkien silmänsä kuin anteeksipyytävästi.
”Mu-mutta, Kotkasumukin on siellä”, Unikkokukka naukui ahdistuneena.
”Heidän on PAKKO olla tulossa.”
Katajapentu vilkaisi Seittipentua huolestuneena.
”Unikkokukka, rauhoitu. Olen varma, että… että...” Helmikaste, jonka etukäpälien väliin Kastepentu oli käpertynyt, sopersi. Katajapentu lopetti kuningattarien keskustelun kuuntelemisen ja tähyili aukiolle. Naaras näki aukiolle kokoontuneen joukon kissoja. Salaman välähtäessä hän näki sotureiden ruumiiden ääriviivat terävinä ja vahvoina, ja yhtä selvästi hän näki heidän vakavat, mutta päättäväiset ilmeensä. Suut kävivät niin, kuin he olisivat suunnitelleet jotain.
#Jos olisin soturi, minä pelastaisin isän#, Katajapentu ajatteli täristen.

// Jatkan siitä mihin viimeksi jäin eli siihen kun Kajotassu ja Ruskalehti palaavat Puroklaanin leiriin harjoituksien jälkeen. Jatkuu siis samasta päivästä vaikka tässä onkin ollut useamman päivän tauko siitä kun viimeksi kirjoitin, mulla oli vähän netin kanssa ongelmia koska olin keskellä korpea mutta nyt olen palannut korpivaellukseltani ja netti toimii taas, jee :D

Seurasin vaitonaisena Ruskalehteä, joka ei myöskään puhunut mitään matkan aikana. Pääni oli painuksissa ja kun saavuimme leiriin, en nostanut katsettani koska en halunnut kohdata muiden klaanilaisten katseita. Tavallaan tunsin pettäneeni koko klaanin, vaikka oikeasti olin pettänyt vain mestarini. *Toinen päivä oppilaana ja äsken jo olin lähellä kuolla* mietin epäuskoisena ja tuijotin leirin hiekkaista maata.
”Odota tässä kun käyn Ututähden luona”, Ruskalehti käski ja lähti kävelemään päällikön pesälle päin. Tällä kertaa minulla ei ollut aikomustakaan olla tottelematta, vaan jäin kiltisti istuskelemaan hieman sivummalle.

Hiljalleen irrotin katseeni maasta ja silmäilin varovasti ympärilleni. Tuntui, kuin joku olisi katsonut minua tuomitsevasti, vaikka tuskin kukaan muu kuin minä tai Ruskalehti, ja kohta Ututähti tiesi mitä äsken oli tapahtunut. Kuulin kahden kissan puhetta hieman kauempaa, molemmat niistä olivat tutun kuuloisia, toinen niistä tutumpi kuin toinen. *Isä?* kysyin itseltäni. Ääni kuului sen verran kaukaa, että en voinut olla täysin varma, mutta lähes varma olin. Toinen ääni kuului todennäköisesti Hiiriturkille, klaanin varapäällikölle. *Pitäisikö lähteä karkuun* pohdin vaikka en oikeasti voinutkaan lähteä mihinkään, Ruskalehti oli käskenyt minun odottaa enkä halunnut toista kertaa peräjälkeen pettää häntä. Siispä istuin päällikön pesän lähettyvillä ja toivoin olevani mahdollisimman huomaamaton. Tietenkin varapäällikkö tuli päällikön pesälle, ja isäni seurasi häntä, joten minun oli vaikea onnistua tehtävässäni.
”Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitäisi mennä pesääsi?” isäni kylmä ääni kuului päällikön pesän suuaukolta päin.
”E-ei…” änkytin. ”Odotan mestariani”, sain sanottua hieman rohkeammin.
Harmaaturkkinen uros katsoi minua jäätävän sinisillä silmillään, mutta ei sanonut mitään. Hän puhui jotain Hiiriturkin kanssa, kunnes vaaleanruskeaturkkinen naaras lähti isäni luota päällikön pesään, ilmeisesti raportoimaan jostakin tärkeästä asiasta mistä he olivat juuri isäni kanssa puhuneet.
”Niin, sinusta tuli sitten oppilas”, isä sanoi hiljaa. ”No, onnea. Onhan sinun hyvä oppia metsästämään, vaikkei sinusta kummoista taistelijaa tulekaan.”
Olin taas niin hämmennyksen vallassa, että pysyin vain hiljaa. *Isä juuri onnitteli minua?* ihmettelin. *Omalla tavallaan, mutta kuitenkin.*
”Noh, etkö aio sanoa mitään?” isä tuhahti. En kuitenkaan ehtinyt avata suutani, kun hän esitti jo seuraavan kysymystulvan. ”Miksi turkkisi on niin hiekkainen? Ja miksi näytät niin syylliseltä, mitä sinä olet taas mennyt tekemään? Uinut ilman lupaa vai?”
*Mikä selvännäkijä isäni oli vai olenko tosiaan näin läpinäkyvä* ajattelin pettyneenä. En mielelläni olisi halunnut vastata isälleni teoistani, mieluummin vaikka klaanin päällikölle. Yritin selvitellä ajatuksia päässäni: *Mitä tuohonkin nyt vastaisi?*
”No, siis…” ehdin aloittaa, kun Ruskalehti ilmestyi juuri takaisin päällikön luota.
”Ututähti sanoi… Ai, iltaa, Sumuturkki”, Ruskalehti sanoi ja loi nopean silmäyksen isääni.
”Iltaa”, isä vastasi, mutta katsoi mestariini päin inhoavasti, ihan kuin hänkin olisi tehnyt jotain väärin.
”Niin siis, Ututähden mielestä rangaistus ei ole pakollinen, mutta jos haluan jonkin rangaistuksen antaa niin klaaninvanhimpien turkit kaipaavat taas hoitoa”, Ruskalehti sanoi. ”Huomenna olisi muutenkin varmaan ihan hyvä pitää tauko kalastusharjoituksista, tuskin itsekään haluat takaisin veteen heti huomenna, olihan meillä tänään aika pitkät harjoitukset. Joten, nähdään huomenna klaaninvanhimpien pesällä!”

*Mahtavaa, klaaninvanhimpien turkkien hoitoa, miksi en voinut vain totella mestariani?* moitin itseäni. Toisaalta, minulla ei ollut ihan hirveä hinku takaisin veteen tämänpäiväisen jälkeen, joten päivä kuivalla maalla kuulosti houkuttelevalta. Tavallaan.
”Mitä, toinen päivä oppilaana ja nyt joudut jo klaaninvanhimpien turkkien hoitajaksi? En olisi uskonut että onnistut siinä ihan näin nopeasti”, isä sanoi ivallisesti, mutta ei ehtinyt jäädä pidemmäksi aikaa ilkkumaan kun Hiiriturkki huusi:
”Sumuturkki, yöpartioon! Ja Täpläliito ja Kotkamieli myös!”
”Jaa, velvollisuus kutsuu”, isä sanoi ja häipyi kahden hieman kauempana olevan kissan luo. Katsoin isäni perään jokseenkin haikeana. *Pääsenköhän minä ikinä partioon? Mutta minusta taitaisi olla siellä enemmän haittaa kuin hyötyä*, mietin ja lähdin laahustamaan kohti oppilaiden pesää. Huomista en odottanut innolla…

// Ehkä vähän turha tarina, halusin vaan esitellä Kajotassun isän :D Hän on siis nimeltään Sumuturkki ja toimii soturina Puroklaanissa. Tässä pieni esittely: Sumuturkki on ylimielinen, joskus aika kylmäkin luonteeltaan, on hänessä myös pehmeä puoli mutta tekee kaikkensa ettei se tulisi esille. Ei oikein arvosta muita kissoja, muita kuin päällikköä ja varapäällikköä. Klaanin eteen tekee kuitenkin kaikkensa, eikä ikinä pettäisi klaaniaan. Voimakas ja yllättävän nopea taistelija, vaikka onkin isokokoinen kolli. Rohkea ja itsevarma. Väritykseltään harmaa, turkissa on välillä vaaleampia, melkein valkoisia kohtia ja tummempia, melkein mustia kohtia. Naamassa on mustia juovia. Kylmän siniset silmät.
Jonkinlainen kuva minkä nopeasti löysin: https://www.pexels.com/photo/gray-cat-33537/
Tekisi kyllä mieli luoda Sumuturkki ihan kirjoitettavaksi hahmoksi, mutta Puroklaanissa taitaa olla täyttä sotureiden osalta. Hän tulee kuitenkin joskus esiintymään Kajotassun tarinoissa niin tein tällaisen pienen esittelyn :) Ehkä teen jonkun muun kissan soturiksi johonkin toiseen klaaniin, tekisi mieli päästä kirjoittamaan myös soturilla.