- Olen menossa tapaamaan sisartani tänään auringonlaskun aikaan, Sielutassu kertoi nojaten Kostokynnen kylkeen, pitäen silmiään kiinni. Luopio nopeasti vilkaisi erakon suuntaan ja päästi pienen hymähdyksen. Oliko tuon pakko pilata tämä niin ihana ja rauhoittava hetki?
- Siinä tapauksessa minä lähden saattamaan sinua, kolli tarjoutui, vaikka hänen äänensävystään pystyi kuulemaan, että oli jo päättänyt lähteä naaraan mukaan. Valkoturkkinen kissa nosti päänsä Kostokynnen kaulasta ja tapitti tuota harmailla silmillään.
- Uskosielu käy kimppuusi jos hän näkisi sinut kanssani, Sielutassu sanoi varoittavasti, johon luopio vain kohautti lapojaan.
- Olen valmis ottamaan sen riskin, kolli sanoi ja hymyili vienosti erakolle, joka yhä epäuskoisena tuijotti häntä.
- Et voi olla tosissasi, naaras naurahti, yhä kuitenkin näyttäen totiselta. Kostokynsi nyökkäsi ja nuolaisi rohkaisevasti tuon korvaa.
- Etkö halua esitellä minua sisarellesi? Luopio kysyi hilpeästi, yrittäen saada Sielutassua myöntymään ajatukselle. Hän ei haluaisi jättää valkoturkkista kissaa yksin nyt, kun Luuklaanikin saattaisi olla heidän molempien perässä. Erakko näytti miettivän hetken, kunnes huokaisi syvään ja nousi pois kollin syleilystä.
- Selvä... Seuraa minua, naaras sanoi hiljaa ja lähti kävelemään poispäin vuoristosolasta. Kostokynsi nousi jaloilleen, nuolaisi pariin otteeseen turkkiaan saadakseen sen näyttämään edes hiukan siistimmältä, ennen kuin kiiruhti Sielutassun perään. Kaksikko käveli hiljaa eteenpäin, molemmat selvästi omien päidensä sisällä. Luopio katseli hiukan häntä edenpänä kävelevää erakkoa eikä voinut olla hymyilemättä. Miten hänellä oli käynyt näin hyvä tuuri? Melkeinpä heti klaanistaan erotuksen jälkeen oli kolli törmännyt tähän kauniiseen nuoreen naaraaseen, jonka seura miellytti häntä todella paljon. Ja joka ilta, kun valkoturkkinen kissa oli jo nukahtanut, oli Kostokynsi katsellut häntä ja ajatellut: Mitä tapahtuisi, jos he päättäisivät olla yhdessä pitempäänkin? Mahdollinen kumppanuus ja pentuja? Vai pelkkä ystävyys?
- Mitä oikein ajattelet? Sielutassun ääni herätti luopion ajatuksistaan.
- Mietin vain miten kauniita pentuja me kaksi voisimme saada, Kostokynsi möläytti sen enempää ajattelematta ajatuksensa ilmoille ja pysähtyi paikoilleen, tuntien kylmän tunteen nousevan rintaansa. Erakko hänen edessään oli myöskin pysähtynyt ja tuijotti kollia silmät pyöreinä, ehkä hiukan järkyttyneenkin näköisenä.
- Pentuja? Sinun kanssasi? Eivätkö kollit entisessä klaanissasi ole kuulleet seurustelusta? Sielutassu haukkoi henkeään, ja selvästi oli hyvin hämillään luopion sanoista. Kostokynsi soimasi itseään ja sitä, ettei ajatellut ennen sanomisiaan.
- No oikeastaan Luuklaanissa asiat menevät hiukan eri tavalla, mutta sitähän he kyllä tuntuvat siellä harrastavan... Kolli sopersi korvat luimussa, osoittaen olevansa hyvin pahoillaan siitä mitä oli sanonut. Hänen todellakin pitäisi pitää omat fantasiansa itsellään. Sielutassu vaikutti yhä järkyttyneeltä, mutta nyt jonkinsortin uteliaisuus paistoi tuon harmaista silmistä.
- Miten asiat Luuklaanissa sitten menevät? Erakko uteli, pitäen kuitenkin hyvän välimatkan kaksikon välillä. Kostokynsi yllättyi hiukan naaraan nopeasta olemuksen vaihdosta, sekä kiinnostuksesta Luuklaania kohtaan.
- Öö no Luuklaanissa saa kerrallaan olla vain yksi pentue siihen saakka kun pennut on nimitetty sotureiksi. Näin halutaan varmistaa, että oppilaiksi päästessään pennut saisivat klaanin parhaimmat kouluttajat itselleen. Päällikkö myöskin valitsee itselleen mieleisen kissan, joka pennut saa hankkia. Pitemmän päälle, se on todella pitkästyttävää touhua, minkä takia monet luuklaanilaiset hempeilevät keskenään päällikön katseen välttäessä, Kostokynsi selitti, yrittäen vaihtaa keskustelun aihetta kauas hänen möläytyksestään. Sielutassun ilme muuttui hämmentyneestä surulliseksi, mikä sai luopion astelemaan lähemmäs erakkoa. Oliko hän taas pahoittanut tuon mielen sanomalla jotkain typerää?
- Tuo on hirveää... Naaras mutisi ja käänsi katseensa alhaalla olevaan metsikköön, joka oli vaihtanut värinsä vihreästä oranssihtavan punaiseen. Kostokynsi kurtisti kulmiaan ja kallisti päätänsä katsoakseen Sielutassun kasvoja.
- Et pystyisi saamaan pentuja vaikka niitä haluaisit, Sielutassu lisäsi ja Kostokynsi hymähti osoittaakseen olevansa samaa mieltä, kääntäen itsekin katseensa alhaalla olevaan metsään.
- Onneksi kun en enää ole siellä, minun ei tarvitse totella heitä tai heidän typeriä sääntöjään, luopio sanoi ja hetken hiljaisuuden jälkeen kaksikko päätti jatkaa matkaansa. He kulkivat kapeita vuoristopolkuja peräkkäin, polkujen ollessa niin kapeita, etteivät he rinnakkain olisi mahtuneet niille. Kolli ei aikaisemmin ollut vaivaantunut hiljaisuudesta heidän välillään, eikä erakkokaan ikinä ollut näyttänyt pistävän asiaa pahitteeksi, molemmat ehkä jopa nauttivat siitä. Siitä, että he molemmat pystyivät olemaan hiljaa toistensa seurassa, mutta silti tunsivat välillään jonkinlaisen kontaktin. Mutta nyt Kostokynttä nolotti ja hän pystyi haistimaan myös Sielutassun epämukavuuden.
*Että pitikin mennä kertomaan...* Luopio ajatteli ja melkein puraisi itseään käpälästään rangaistuksena. Nyt Sielutassu ei ainakaan pitäisi hänestä.
- Umm... Oliko sinulla ikinä... Ketään... Mielenkiinnon kohdetta Luuklaanissa? Sielutassu kysyi varovaisesti, pitäen katseensa tiukasti edessä olevassa polussa. Luopio yllättyi taas kysymyksestä, mutta ei voinut olla päästämättä hilpeää hykerrystä. Olisiko erakko sittenkin kiinnostunut hänestä?
- No eipä oikein... He kaikki olivat niin samanlaisia - tuskin edes erotin heitä toisistaan. Ja halu tappaa ja satuttaa ei oikein saa sydäntäni lämpeämään, Kostokynsi kertoi huvittuneena, tarkoituksenaan myös nostaa Sielutassun mielialaa. Hän ei nähnyt naaraas ilmettä, mutta ainakin luki tuon kehon liikkeistä, että tuo ainakin rentoutui hiukan aikaisemmasta olemuksestaan.
- Minkälaisesta sinä sitten- Ääh unohda, anteeksi että kyselen näin kauheasti, erakko takelteli ja vaikka kävelikin Kostokynnen edellä, hän laski päätään ja häntäänsä alemmas, luimi korviaan ja huokaisi syvään. Sielutassu selvästi halusi tehdä selväksi, että pahoitteli uteliaisuuttaan. Mutta ei se luopiota haitannut, hän piti naaraan kiinnostuksesta itseään kohtaan.
- Haluaisin kumppanikseni jonkun sellaisen, jonka kanssa todella viihdyn. Kenen seurassa haluaisin olla jokaisena päivänä siihen saakka kunnes kuolen. Elämänkumppanin, tiedäthän? Kostokynsi kertoi, vaikka hänellä kestikin hetki miettiä vastaustaan. Ei luopio ikinä ollut tuntenut mitään mielenkiintoa enempää ketään kohtaan, joten ei hän edes tiennyt tarkasti minkälaista naarasta hakisi. Eikä kolli edes uskaltanut vaatiakkaan enempää ruman taustansa takia. Sielutassu ei vastannut mitään, joten Kostokynsikin päätti sen jälkeen pitää suunsa supussa ja keskittyä kapealla polulla liikkumiseen. Hänen ajatuksensa kuitenkin lipuivat taas erakkoon ja heidän mahdolliseen yhteiseen tulevaisuuteensa. Sen ajatteleminen sai luopion hymyilemään ja lämpimän tunteen möyryämään hänen rinnassaan. Kolli pystyi kuvittelemaan miten hän ja Sielutassu istuisivat ja seuraisivat sivusta heidän pentujensa leikkimistä. Kostokynsi tuhahti hiljaa ajatukselle ja vilkaisi edellä kulkevaa erakkoa. Ei hänellä vielä mikään kiire ollut perheen hankintaan, ainakin nyt hänelle riittäisi pelkästään naaraan seurassa olo. Mutta jos tuo joskus myöhemmin osoittaisi haluavansa ryhtyä johonkin vakavampaan luopion kanssa, hän ryhtyisi siihen. Kaksikko kulki hiljaisuuden vallitessa vuorten taakse, tapaamaan Uskosielua auringonlaskun aikaan.

Ensimmäinen luku - Univelkaa ja uusia ystäviä

Kävelin Kanijalan kanssa pitkin Puroklaanin aluetta. Samassa näimme jotakin kamalaa. Kauempana käveli nuori kettu, yksi metsän vaaroista.
"Tapetaan se!" sanoin mestarilleni, joka nyökkäsi kuuliaisesti. Hänen merkistä lähdimme matkaan. Hyppäsimme molemmat sen selkään, ja raavimme sitä. Kanijalka kiepahti sen vatsan alle ja raapaisi sen auki. Kettu oli kuollut. Jatkoimme matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edessämme näkyivätkin jo leiriimme johtavat purot. Saavuimme virralle. Mrrau!
"Mitä sinä naurat?" Kummastelin Kanijalan naurahdusta.
"Kai sinä osaat mennä yli?" Hän kysyi hilpeästi kehräten. Annoin hänelle murhaavan katseen.

Olimme takaisin klaanissamme. Kaikki onnittelivat minua iloisesti ketun tappamisesta. Ututähti päätti kutsua klaanin koolle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!" Hän kajautti kissoille. Kun kissat olivat tulleet, hän aloitti. En keskittynyt päällikön puheeseen, hän vain kertasi Neljän virran tammella klaanien kokoontumisessa tapahtuneita asioita. Ja minähän olin ollut siellä, joten tiesin kaiken jo.
"Saatte mennä. Kokous on päättynyt." Ututähti sanoi. Tassuttelin oppilaiden pesään ja yritin mennä nukkumaan. Koetin kaikin keinoin saada itseäni nukahtamaan, mutta mikään ei auttanut. Liljatassu oli hyvin huolissaan minusta, sillä yleensä nukuin ongelmitta enkä ollut koskaan kärsinyt unettomuudesta. Ja vaikka Kultakuiskekin oli vähän aika sitten kuollut hirvittävällä tavalla, uskoin päässeeni siitä jo yli. Kermanvaalea naaras lähti etsimään Yöturkkia, tämä tietäisi mikä minussa oli vialla. Saavuttuaan pesälle Yöturkki tuli sisään, ja näki minut makaamassa pedilläni silmät tiukasti kiinni puristettuina.
"Minä en saa unta Yöturkki." Sanoin hiljaisella äänellä ja huokaisin syvään. Yöturkki tuli hiukan lähemmäs, ja koetti etsiä minusta jotakin vammaa tai sairauden merkkiä, mutta ei löytänyt mitään.
"Painaako Kultakuiskeen kuolema mieltäsi?" Yöturkki kysyi. Pudistin päätäni, vaikka ikävä naarasta kohtaan oli suuri.
"Oletko kenties nähnyt painajaisia tai jotakin muuta vastaavaa?" Yöturkki kysyi. Pidin miettivän hiljaisuuden.
"Minä näin perheeni unessa." Sanoin. Yöturkki mittaili katseellaan minua päästä varpaisiin.
"Mitä he sanoivat?" Tämä kysyi vakavalla äänensävyllä. Tuijotin kollia hämmentyneenä. Miksi minun pitäisi kertoa unestani hänelle? Olin hetken vaiti, mutta vastasin sitten.
"Ei mitään." Vanha kolli kurtisti kulmiaan.
"Sinun pitäisi mennä pienelle kävelylle. Ehkä ajatuksesi selkenevät hiukan, ja saat sitten paremmin nukuttua myöhemmin." Kolli ehdotti. Lähdin pesästä ja tassuttelin tieheni mitään sanomatta.

Kuljin väsynein askelin metsän läpi. En tiennyt yhtään minne olin matkalla, minä vain kävelin.
"Sinä et sitten tunnu kunnioittavan klaanirajoja." Joku henkäisi epäuskoisena. Pupillini laajenivat hetkellisesti, nielaisin ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Näin siniharmaan, raidallisen naaraan (Taivashalla) seisomassa vähän matkan päässä. Katsoin tuota silmät pyöreinä.
"No mitäs sinä oikein näillä main kuljet? Et näytä olevan vesimyyräjahdissa." Naaras kysyi.
"En ole ihan varma, minä vain lähdin kävelemään, ja jotenkin päädyin tänne." Tunnustin.
"Lähdit kävelemään? Jaahas... Silloin meitä on kaksi. Minäkin lähdin tänne vain miettimään." Siniharmaa raidallinen naaras selitti ja hymyili lämpimästi.
"Mitä sinä mietit?" Kysyin uteliaana.
"Vähän kaikkea mahdollista. Klaaniimme on nimitetty vastikään uusi soturi, enkä oikein tiedä mitä ajatella hänestä." Naaras kertoi. Kehräsin huvittuneena. Minulla oli jonkin verran kokemusta muiden naaraiden kanssa juttelusta, joten tiesin että tämä Nummiklaanilainen kärsi jonkinsortin ihastuksesta.

//Sori, tästä tuli vähän kökkö, mut Tikru saat jatkaa jos haluat!

Valo - Kulkukissa

Varoitus! Tarina sisältää hieman verta ja taistelukohtauksia.

Aamu alkoi jo sarastaa, kun Valo heräsi karhunvatukanoksista, sammaleesta ja oksista tehdyssä pesässään. "Auts!", hän kiljahti noustessaan ylös. "Olenko taas nukkunut jonkun piikin päällä?", raidallinen naaras huokaisi. Elämä kulkukissana oli rankkaa ja yksinäistä, kun ei ollut ketään seurana.
Pari kuuta sitten hänen emonsakin oli lähtenyt metsästä, alkanut kotikissaksi. Syy tälle oli se, että Säihky oli ollut murheen murtama Pyörteen, ja Hehkun menehdyttyä. Aluksi Hehku oli kuollut lähdettyään saalistamaan, ja hän oli joutunut mäyrän kynsiin. Muiden tultua paikalle nuorta kissaa
ei ehditty pelastaa, ja Hehku joutui jättämään maanpäällisen elämän. Vielä sen jälkeenkin Pyörre oli puolestaan kuollut tipahtaessaan rotkoon. Säihky ei ollut kestänyt sitä. *Ymmärrettävää, koska Hehku ja Pyörre olivat minullekin rakkaita perheenjäseniä*, Valo ajatteli. Säihky ei ollut ajatellut yhtään
asiaa Valon kannalta, ja häipynyt vain kaksijalkojen hoiviin. Valo kuitenkin rakasti emoaan, vaikka ei näkisikään tätä koskaan. Elämä oli ollut muutenkin Valolle menetyksiä ja surua. Vielä, kun Valolla oli ollut läheinen ystävä Säde seuranaan, niin hänkin oli kuollut. Ja vieläpä ystävänsä
sivalluksesta! Valo ja Säde olivat riidelleet siitä, että Säihky oli alkanut kotikissaksi. Valo oli puolustanut emoaan, ja sanonut, ettei asia kuulu Säteelle. Valo oli raivostunut Säteen väitettyä toisin, ja sanaharkan jälkeen riita oli yltynyt taisteluksi. Valo oli suutuspäissään sivaltanut Sädettä kaulaan, ja
Säde oli menehtynyt. Valo oli ollut tämän jälkeen lamautunut, surun ja syyllisyyden painostama kissa. *Jos Säde olisi nyt täällä, minun ei tarvitsisi olla yksin*, Valo murehti. Vaikka menettämisiä oli tapahtunut paljon, piti jatkaa elämää. Kulkukissana ei selviytynyt, jos vain seisoi paikallaan. Vain kolme
auringonnousua sitten metsään oli tullut uusi kissa. Vallanhimoinen ja raaka sellainen. Kissan nimi oli Yö, ja se oli osuva nimi, koska pikimustan turkin omaava kolli oli hiipinyt synkän yön turvin Valon majapaikkaan. Yö oli vaatinut metsää itselleen, ja haastanut Valon kaksintaisteluun.
Taistelussa Valo oli saanut pienen repeymän korvaansa Yön kynsistä. Valo oli kuitenkin hyvä taistelija, ja hän oli saanut ajettua Yön pois. *Kollia ei enää näkyisi näillä main*, Valo ajatteli ja hymähti. *Pitäisiköhän lähteä saalistamaan jotain suuhun pantavaa...*, naaras mietti huomattuaan vatsansa
kurnivan. Hän tassutti pois pesästään, ja hengitti luonnon raikasta tuoksua. Vaikka lehtikato oli jo aluillaan, viherlehti ei ollut silti vielä päättynyt. Valo maisteli ilmaa, ja huomasi siinä myyrän tuoksun. Naaras paikansi otuksen hajun perusteella, ja huomasi pian sen kipittävän pienestä kolosta pois.
Myyrä ei huomannut vähän matkan päässä tassuttavaa kissaa, ja se lyllersi rauhallisesti pensaan alle. Valo kuitenkin hiipi hiljaa pensaan taakse, ja näki hiiren olevan sen alla. Raidallinen naaras nappasi käpälällään hiiren hännästä, ja veti sen pensaan alta pois. Hän tappoi sen, ja haukkasi heti palasen
maukkaasta otuksesta. *Tuore myyrä on aina parempaa kuin vanha*, Valo ajatteli hymyssä suin. Syötyään hiiren hän mietti, mitäköhän alkaisi sitten tekemään. *Ehkä voisin kerätä lisää sammalia pesääni, ne ovat jo aika pistelevät ja ärsyttävän tuntuiset*, Valo oivalsi. Hän muisti, että hyviä ja kuivia
sammalia sai yhdestä luolasta, joka oli lähistöllä. Valo lähti matkaamaan luolalle, ja pian hän olikin jo siellä. *En muistanut, että tänne oli näin lyhyt matka*, Valo ajatteli kummastellen. *No, onhan siitä jo aika kauan aikaa, kun viimeksi kävin täällä päin*, hän myönsi. Valo tassutti luolan sisälle, ja
siellä oli kuin olikin kuivia ja pehmeitä sammalia takertuneena luolan seinämiin. Hän kehräsi tyytyväisenä, ja alkoi repiä sammalia luolan seinämistä. Saatuaan sammaleet irti, hän vielä puhdisti ne piikeistä ja muista mahdollisista epämukavista eliöistä. *Hyvät yöunet ovat taatut*, Valo ajatteli. Hän
keräsi sammaleet myttyyn, että niitä olisi helpompi kantaa. Tultuaan pesälleen hän kuuli jostain hyvinkin ärsyttävän tutun äänen: "Hei vain, Valo". Ääni oli kylmä ja ivallinen, joka korosti erityisesti Valon nimen kohdalla. Valo pudotti sammaleet käpälistään, ja katsahti äänen suuntaan. Kuusen takaa
esiin astui...Yö! *Mitä se riivattu kissa täällä teki?*, Valo ihmetteli. *Eikö Yö ollut oppinut läksyään?*, hän mietti. "Uskalsit sitten vielä tulla uudelleen?", Valo kysyi, ja murina kumpusi hänen kurkustaan. "Etpä kauaa odotellut", Valo maukui pilkallisesti. "Niin, mutta nyt en tullut yksin". "Tappo ja Sivallus,
tulkaa esiin", Yö käski. Yön viereen astelivat kaksi rotevaa kollia, jotka olivat kumpikin taisteluiden arpeuttamia. Tappo ja Sivallus katselivat Valoa ylimielisesti, ja väläyttelivät teräviä kynsiään auringossa. Tappo oli punertava kolli, jolla oli keltaiset silmät, ja karhea turkki. Sivallus taasen oli vaalea kolli, jolla oli tummia juovia turkissaan, ja tälläkin keltaiset silmät. Kummankin lihakset pullistelivat turkissa, ja matala murina kuului heidän kurkuistaan. Valo säikähti suuresti, mutta piti kasvonsa ilmeettöminä. "Sait sitten kaksi kaveria mukaasi?", Valo kysyi. "Näinpä, ja nyt metsä on vihdoin
minun!", Yö kajautti kantavalla äänellä. "En olisi siitä niin varma", Valo naukui. "Mutta minä olen, Tappo ja Sivallus, hyökätkää!", Yö komensi tovereitaan. Tappo ja Sivallus lähestyivät Valoa silmät taistelunnälkäisesti kiiluen, ja muristen. Valon valtasi pakokauhu. *Entä jos tämä on loppuni?*,
hän ajatteli hädissään. *Mistä hän nuo kaksi kissaa onki käpäliinsä?*, Valo mietti. Samassa Sivallus hyökkäsi, hän loikkasi Valoa kohti sivaltaen tätä kuonoon. Valo kuitenkin puolustautui pamauttamalla kollia päähän voimakkaasti. Sivallus ei kuitenkaan edes hievahtanut, katseli vain naarasta
ylimielisesti. "Oletko Pyörteen tytär?", hän kysyi. "Olen", Valo maukui voimakkaasti, hän oli ylpeä menehtyneestä isästään. "Eipä ole lintu kauaksi puusta lentänyt, Pyörre se aina luuli että kaikki saavat asustaa metsässä", Sivallus naukui nauraen kylmää, kolkkoa naurua. *Eikä luullut, Pyörre oli
tuhat kertaa parempi kissa kuin te*, Valo ajatteli. "Älkää jääkö juttelemaan, vaan HYÖKÄTKÄÄ!", Yö huusi. Samassa myös Tappo hyökkäsi, hän sivalsi Valoa voimakkaasti kylkeen, ja Sivalluksen liittyessä mukaan he jakelivat iskuja Valon molemmin puolin. Veri roiskui haavoista nurmimättäälle, ja värjäsi maan punaiseksi. Naaras kyllä yritti puolustautua, mutta hän oli liian heikko kahdelle täysikasvuiselle vahvalle kollille. Sivallus sai kampattua Valon nurin, ja Valo kellahti maahan voimattomana. Sivallus painoi Valon maata vasten, ja Tappo piteli Valoa jaloista. "En luovuta ikinä!", Valo huusi.
Kollien pidellessä Valoa maata vasten, Yö asteli heidän luo. "Tämä on loppusi, Valo". "Metsä on vihdoin minun!", Yö maukui. Hän ojensi käpälänsä antaakseen tappoiskun. Valo painoi silmänsä kiinni odottaessaan iskua. Sitä ei kuitenkaan tullut. Yö katsoi Valoa ilkeästi, ja maukui: "Mutta onhan sinulla vielä yksi mahdollisuus, säästän henkesi jos liityt minuun". *Hän sitten ajatteli käyttää minua hyväkseen?*, Valo ajatteli halveksuen. *En ikinä liity tuon kissan joukkoon, sen vannon henkeni kautta!*, hän lupasi itselleen. "No, oletko tehnyt päätöksesi?", Yö naukui ärsyttävän ivallisesti. *Minun täytyy vain juosta, muuta vaihtoehtoa ei ole*, Valo päätti. Naaras nousi ylös maasta pudistellen veripisaroita turkistaan. Hän tunki naamansa rohkeasti aivan Yön kasvojen eteen ja sähisi: "Sinuun minä en liity ikinä, vaikka henki menisi!". Siinä samassa hän lähti hurjaan juoksuun, poispäin kavalista
kulkukissoista. Yö, Tappo, ja Sivallus jähmettyivät hetkeksi paikoilleen, mutta sitten Yö tokeni, ja karjaisi kahdelle toverilleen: "Mitä te siitä odotatte?" "Ottakaa se kiinni ja, tappakaa", hän rääkyi. "Älkää antako armoa!", Yö huusi. Tappo ja Sivallus lähtivät taka-ajamaan Valoa. Hän oli jo kuitenkin
kaukana, metsän siimeksessä. Tappo ja Sivallus yrittivät saavuttaa edellä pinkovaa Valoa, mutta he eivät jaksaneet juosta enempää. Kaksi toverusta palasivat Yön luo puuskuttaen. "Se vimmatun katti pääsi pakoon", Tappo naukaisi muristen, ja selvästi turhautuneena. "Jos olisin saanut sen kiinni, niin
olisin nylkenyt Valon elävältä", Sivallus sanoi. Yökin oli turhautunut, ja nyhti ruohoa maasta vimmoissaan. Sitten hän kuitenkin rauhoittui, ja sai lisää itsevarmuutta ja voimaa. "Nyt metsä on kuitenkin meidän!", kolli julisti. Tappo ja Sivallus nyökyttelivät innoissaan. "Se, kuka astuu käpälälläkään
näille maille, saa katua", Tappo maukui voitonriemuisena. Valo ei kuitenkaan kuullut näitä sanoja, hän oli jo kaukana metsän toisella puolen. Naaras pysähtyi hetkeksi levähtämään, ja katsoi taakseen. Yötä, Tappoa, ja Sivallusta ei näkynyt enää. *Mutta miten tästä eteenpäin?*, Valo mietti lysähtäessään laakean kiven päälle. *Pitää vain etsiä uusi koti...*, hän ajatteli surullisena. *Jos löydän sellaista enää koskaan*, Valo pohti. Hetken levähdystauon jälkeen Valo päätti jatkaa matkaa. Hän rämpi läpi kivien ja kantojen, soiden ja mantujen. Välissä Valon oli pakko pyydystää riistaa itselleensä, että jaksaisi taivaltaa. Jossain vaiheessa hän oli jo vaipumassa epätoivoon, että uutta kotia ei löytyisikään. Sinnikäs kissa kuitenkin vaelsi tarmokkaasti paikasta toiseen. Aurinko painui jo taivaanrantaan luoden oranssia hehkua metsän siimekseen. *Missä minä edes olen?*, Valo mietti epätoivoisena. *Olisi pitänyt vain kuolla Yön kynsien kautta*, hän tuskaili. Naaraan taivallettua pitkän matkan nummien ja metsien lävitse, hänen tarmonsa loppui. Ei kissa voinut aamusta iltaan vaeltaa etsimässä uutta kotia. *Polkuanturani ovat kauhean kipeinä*, Valo vaikeroi mielessään. Onneksi hän sentään oli älynnyt laittaa yrttejä haavojensa parantamiseksi. *Pakko kai sitten alkaa nukkumaan...*, Valo myöntyi. *Mutta missä?*, hän mietti. Hetken etsinnän jälkeen naaras löysi kuopan, jossa oli pehmeitä sammalia pohjantäytteenä. Hän nukahti melkein heti siihen, ja hetken päästä uupunut kissa tuhisi sammalvuoteessaan häntä kippuralla. Täysikuu valaisi taivasta, ja yhtäkkiä Valo hätkähti hereille. Hän oli kuullut ääniä. *Ei kai taas jokin valloittajalauma...*, naaras ajatteli toivoen parasta. Äänet kuuluivat aina vain lähempää, ja niiden häiritessä Valoa hän päätti ottaa selvää, mitä äänet olivat. *Kissoilta äänet ainakin kuulostivat...*, Valo tiesi. Valo kurkisti läheisen pensaan taakse, mistä oli kuullut äänten tulevan. Pensaan takaa avautui
aukea, jolla oli paljon kissoja. Kissat olivat laihoja, ja ilmeisesti hyviä taistelemaan. *Mutta keitä he olivat?*, Valo mietti. *Ja entä jos ne huomaavat minut?*. Pakokauhu valtasi naaraan mielen. *Entä jos tämä on loppuni?*. *En voi taistella noin montaa kissaa vastaan...*.

//Anteeksi kamalasti tarinan myöhästyminen, sekä pahoittelut sekavasta, oudosta, lyhyestä ja tylsästä tarinasta. Mutta kuitenkin, jatkan tarinaa.//

Olin aamulla herännyt aikaisin hakemaan yrttejä, mitkä minulta oli eilen unohtunut hakea. Taivastassu ja Ruskatassu nukkuisivat molemmat vielä sikeästi parantajan pesässä, niin aikainen aamu oli. Aurinkokin oli vasta nousemassa pesästään. Olin saanut kerättyä jo hyvän määrän yrttejä kasaan, mitä nyt leirimme läheltä löytyi. Vähän fenkolia, hämähäkinseittiä ja kanervaa. Taivastassu olikin jo käynyt keräämässä näitä aikaisemmin, kun minun piti taas keskittyä alueemme metsikön yrttien etsimiseen, mutta toisin oli käynyt. Päätin kuitenkin, että kävisimme vielä tänään yhdessä oppilaani kanssa alempana keräämässä puuttuvia yrttejä. Meiltä loppuisi muuten aika kesken, lehtikato oli hyvää vauhtia tulossa. Lähdin kulkemaan takaisin leiriä päin pientä oikoreittiä pitkin. Oikoreitin varrella oli kaunis pieni aukea, jonka nurmella kukat tuntuivat kukkivan jopa lehtikadon aikana. Jäin ihastelemaan aukeaa ja kaikkia eri kasvien värejä, mitä siellä kasvoi. Omat muistot aukean kanssa tulvivat mieleeni ja syyllisyyden tuska sai katseeni kääntymään pois kauniista kukista.
*Täällä olin joskus saanut pentuja...* Mietin kaihoisasti menneisyyttäni, aikoja kun olin ollut vasta vain pari kuuta parantajana oman mestarini Kaislankorren kuoltua. Ajatus ettei ikinä saisi kumppania tai omia pentuja oli tuntunut hirveältä siihen aikaan, mutta nyt elän täysin tyytyväisenä asemani ja velvollisuuksieni kanssa. Mutta silloin olin toiminut typerästi ja tunteideni ohjaamana ja saanut pentuja, joista yksikään ei valitettavasti selvinnyt hengissä. He elivät vain muutaman päivän, lehtikadon kylmä pakkanen riisti jokaisen pikkuisen hengen.
*Pentujani olivat Sulkapentu, Virtapentu ja Liljapentu.* Kertasin antamani nimet ja jatkoin matkaani leiriä kohti. Olin jo kauan aikaa sitten hyväksynyt pentujeni kuolemat, Tähtiklaani oli selvästi halunnut osoittaa ettei parantajan kuuluisi saada jälkikasvua. Jätin aukion ja kylmät muistot taakseni ja jatkoin matkaani leiriä kohti.

Ei mennyt kauaakaan, kun näin valkoturkkisen kissan juoksevan minua kohti hirveällä vauhdilla.
"Taivastassu?!" Ihmettelin ääneen, kun tunnistin kissan oppilaakseni.
"Huurrekukka!" Taivastassu kiljaisi riemusta ja luokseni päästessään puski päätään rintaani.
"No, Taivastassu, rauhoitu!" Kehräsin ja tiputin suussani olevat yrtit päästäkseni nuolaisemaan naaraan päälakea.
"Miten... Mitä sinä täällä teet?" Kysyin oppilaaltani, joka kehräsi hullun lailla kaulaani vasten.
"Minä tulin etsimään sinua", hän naukaisi ja puski päällään leukaani. En voinut olla nauramatta, Taivastassu osasi osoittaa hyvin vahvasti kiintymystään, mikä oli todella suloista.
"Miten niin etsimään? Olin vain keräämässä yrttejä", naukaisin hieman hämmentyneenä ja irtauduin naaraan syleilystä.
"No ettet sinä vain taas katoaisi koko päiväksi!" Oppilaani valitti, ilkikurisuus paistaen hänen äänessään. Hymähdin tuon kommentille hyväntuulisena ja keräsin pudottamani yrtit maasta.
"Minä voin viedä nuo leiriin", Taivastassu naukui ja otti yrtit itselleen. Nyökkäsin tuolle hyväksyvästi.
"Voisimme tänään käydä alhaalta hakemassa puuttuvia yrttejä!" Naukaisin vielä naaraalle, kun tuo oli jo kääntynyt lähteäkseen leiriin. Hän kääntyi ja nyökkäsi innostus palaen silmissään ja nopeasti juoksi pois kallion taa.

//Huurrekukalle ja Taivastassulle saa tuoda seuraa!

"Minä tiedän yhden paikan mihin voisimme mennä, se on ihan tässä lähellä", Misteli naukui Kinuskille, joka hyvin epäileväisenä katseli erakon suuntaan. Heidän oli pitänyt nopeasti lähteä normaalilta tapaamispaikaltaan, eli kotikissan takapihalta, koska tuntemattomia kaksijalkoja hyöri ympäri pihaa. Naaras ei pitänyt ollenkaan turvallisen pihansa ulkopuolelle lähdöstä, mutta hän halusi tavata kollia, joten se oli pakko.
"Onhan se varmasti lähellä?" Kinuski kysyi varovasti ja hyvin epävarmana. Misteli nyökkäsi ja lähti rauhalliseen tahtiin kulkemaan kaksijalanpesien viertä pitkin, aikeissaan kiertää niiden takaa etteivät kaksijalat vain näkisi heidän lähtemistään. Kotikissa seurasi hermostuneena erakkoa, katsellen villisti ympärilleen ja säikkyen pieniäkin ääniä, mitä ympäriltä kuului. He kiersivät pesät ja lähtivät sitten kulkemaan mäkeä alaspäin, kohti metsätilkkua ja sen takana olevaa ukkospolkua.
"Meidän pitää mennä tuosta yli", Misteli nyökkäsi Kinuskille, ja osoitti hännällään pientä ojaa, jonka pohjalla virtasi vesi. Naaras pudisti päätänsä nopeasti.
"En minä tuon yli pääse, emmekö voisi vain jäädä johonkin tähän?" Kotikissa kysyi hermostuneena, nostellen vuorotellen käpäliään märästä nurmesta. Erakko mietti hetken ja kohautti lapojaan.
"Voimmehan me, mutta emme tässä olisi suojassa sateelta", Misteli sanoi, kääntäen katseensa taivaalla leijaileviin harmaisiin pilviin. Jopa Kinuskikin tiesi, että harmaat pilvet meinasivat sadetta, vaikka kotikisu olikin. Naaras henkäisi hätääntyneenä ja luimi korviaan.
"No mitä jos näkisimme joku toinen päivä sitten?" Hän ehdotti perääntyen ojasta ja erakosta. Kolli huokaisi ja kääntyi ystävänsä puoleen.
"Tulisit kanssani, edes tämän kerran. Olisimme siellä vain hetken", Misteli pyysi ja otti nopeaan loikan ojan toiselle puolelle.
"Ei tämä ole edes paha hyppy!" Hän naurahti kääntyessään taas katsomaan Kinuskia. Kotikissa oli hyvin epäileväinen ja siirsi oman katseensa taaksena, ylös kukkulalle kotinsa luo. Naaras ei ikinä ole ollut näin kaukana kotoaan, vaikka talo näkyikin kukkulan päältä selvästi.
"Kinuski, minä pyydän", Mistelin ääni aneli ojan toiselta puolelta.
*Se olisi vain yksi ilta... Ei yhden illan aikana voi mitään pahaa tapahtua...* Kinuski ajatteli, yrittäen rohkaistua ja lähteä erakon mukaan. Kotikissa kyllä halusi olla kollin seurassa, mutta omalta pihalta lähteminen tuntui niin vaaralliselta...
"Ääh selvä!" Naaras älähti, hän ei jaksanut enää painia ajatustensa kanssa. Mistelin ilme kirkastui ja tuo väisti, tehden tilaa viereensä, ettei Kinuski hypätessään laskeutuisi suoraan häntä päin. Kotikissa otti vauhtia ja jäykisti jalkansa ponnistukseen, ottaen korkean loikan ojan yli. Hän sai molemmat etutassunsa turvallisesti ojan toisella puolella olevalle malle, mutta hänen takajalkansa jäivät sutimaan ojan seinämää vasten. Erakko nappasi nopeasti tuon kaulapannasta ja vetäisi kokonaan toiselle puolelle ojaa. Kolli irroitti otteensa ja katsoi huvittuneena Kinuskia, joka huohotti voimakkaasti.
"Otit vähän turhan korkean loikan", Misteli sanoi hymyillen ja hipaisi hännällään kotikissan kylkeä.
"Juu, huomasin sen itsekin", naaras tokaisi tympääntyneenä.

Kinuski tunsi vesipisaran putoavan suoraan hänen kuonolleen, mikä sai kotikissan havahtumaan hereille. Hän säikähti aluksi, kun ei tunnistanut ympäristöä, mutta nopeasti tajusi olevansa pienessä, kosteassa luolassa. Naaras ei tietenkään ollut yksin, myös Misteli oli siellä. Erakko makasi kerälle kääriytyneenä Kinuskin selkää vasten, mutta oli kiertänyt häntänsä kotikisun ympärille. Naaras nopeasti muisti, että kolli oli tuonut hänet tänne suojaan sateelta ja hänen pihallaan hyöriviltä kaksijaloilta. Hän ravisteli päätään ja venytteli etukäpäliään. Olivatko he nukahtaneet tänne? Kuinka kauan he edes olivat täällä olleet?
*Omistajani ovat varmasti huolissaan.* Kinuski ajatteli ja kääntyi katsomaan vieressään nukkuvaa Misteliä. Tämä oli ollut heidän ensimmäinen yönsä, kun he olivat nukkuneet yhdessä ja kotikissa ei voinut olla kehräämättä. Kaikki oli niin täydellistä nyt. Hän käänsi päänsä luolan suuaukkoa kohti. Ei ulkona nukkuminen ollut edes tuntunut niin pahalta, mitä hän oli aluksi ajatellut ja pelännyt. Oikeastaan se oli ollut ihan mukavaa, jos ilman kylmyyttä ei otettu huomioon. Jos sää olisi lämmin hän voisi ehkä halutakkin lähteä erakon kanssa pienelle seikkailuretkelle...
"Nukuitko hyvin?" Misteli kuiskasi Kinuskin korvaan, mikä sai naaraan hätkähtämään. Hän käänsi katseensa kollin suuntaan ja hymyili.
"Kyllä, yllättävän hyvin", kotikissa kuiskasi takaisin ja varovasti painoi päänsä tuon kaulaan, hengittäen rauhallisesti, melkeinpä kehräten. Hän oli niin onnellinen.
*Jos Mistelin mukaan lähteminen tarkoittaisi tätä, yhdessä oloa, kanjonin näkemistä ja klaanikissoihin tutustumista... Kai minun sitten pitäisi mennä mukaan.*

Liekkitaivas ja Naavatassu seisoivat noin puunmitan päässä toisistaan, molempien hännät villisti ilmassa heiluen. Naarasoppilas huohotti selvästi, kun taas nuori soturi ei vaikuttanut ollenkaan väsyneeltä heidän taisteluharjoitukseensa.
"On sinun vuorosi hyökätä!" Kolli huusi ja valmistautui vaaleanruskean kissan hyökkäykseen. Hyökkäystä ei kuitenkaan ikinä tuntunut tulevan, vihersilmäisellä kissalla näytti olevan vaikeaa päättää minkälaisen hyökkäyksen tekisi. Liekkitaivas ymmärsi kyllä, että ensimmäiset taisteluharjoitukset olivat aina vaikeita, varsinkin kun mestari tuntui tietävän jokaisen liikkeen mitä oppilas tekisi. Siksipä nuori soturi päätti tarkoituksella katsella aivan muualle, jotta Naavatassu saisi lisää itseluottamusta hyökkäykselleen. Hetken päästä naaras lähtikin kovaan juoksuun, suunnaten suoraan kohti Liekkitaivasta. Kolli siirsi kaiken huomionsa vaaleanruskeaan kissaan ja valmistautui ottamaan vastaan tuon hyökkäyksen. Oppilas näytti noin ketunmitan päässä ponnistavan loikkaan, mikä sai nuoren soturin kurottamaan kaulaansa ja varaamaan painoaan takajaloilleen, että saisi otettua vastaan ilmasta tulevan iskun. Naavatassu ponkaisikin suoraan hänen nyt enemmän paljaana olevaa vatsaansa kohti ja kierähti maahan selälleen, alkaen raapimaan Liekkitaivaan vatsaa ja potkimaan hänen rintaansa. Vaikka potkut eivät vielä olleet kovia, nuori soturi ärähti ja tarttui hampaillaan toiseen oppilaansa takajaloista, vetäen sen korkealle. Nyt naaraan toinen takajalka lähinnä huitoi ilmaa, kun toinen taas oli tiukassa otteessa kollilla. Naavatassu oli siirtynyt raapimaan mestarinsa rintaa, koska ei enää kunnolla ylttänyt tuon vatsaan. Liekkitaivas puuskahti jalka suussaan ja nopealla sivuttaisliikkeellä siirtyi pois vaaleanruskean kissan yltä, saaden tuon kääntymään vatsalleen jalkansa vedon takia. Nuori soturi vetäisi oppilastaan itseään päin, päästi irti tuon jalasta ja loikkasi naaraan selkään. Kolli painoi Naavatassua maahan saaden ilman pakenemaan tuon keuhkoista, ja siirtyi sitten pois oppilaansa päältä.
"Miten hyökkäyksesi sujui omasta mielestäsi?" Liekkitaivas kysyi istahtaessaan nummelle ja nuolaisten rintakarvojaan, jotka sojottivat joka suuntaan naaraan raavinnan takia.
"No en olisi epäonnistunut, jos olisin ollut nopeampi?" Naavatassu vastasi saadessaan hengityksensä tasaantumaan tarpeeksi. Tuon vihreissä silmissä paistoi innostus uudelle yritykselle, mikä sai Liekkitaivaan tyytyväiseksi. Hänen oppilaansa ei helpolla luovuttaisi, mikä oli nuoren soturin mielestä loistava piirre kissan luonteessa. Hänellä olisi intoa yrittää aina uudestaan ja uudestaan, kunnes onnistuisi. Kolli ajatteli tuon veljeä, joka oli miltei täysi vastakohta sisarestaan, rauhallinen ja lempeä, joka ei kiirehtinyt. Tai ainakin sellaisen käsityksen ruskearaitainen kissa oli saanut Havutassusta heidän tämän aamuisella rajojen kierrolla. Naavatassu oli ollut innokas kyselemään ja osoittamaan mielipidettään muista klaaneista, kun tummanruskea oppilas oli ollut hiljaa koko kierroksen ajan. Liekkitaivas oli tyytyväinen siihen, että oli saanut innokkaan ja energisemmän sisaruksen koulutettavakseen, vaikka heidän yhteinen matkansa olikin alkanut hieman rosoisesti.
"Tavallaan kyllä. Harhautuksesi ja liukuminen vatsani alle oli hienosti liikuttu, mutta sinulla olisi jo silloin pitänyt olla mielessä seuraava liike, minkä olisit tehnyt. Et välttämättä pelkällä vatsan raavinnalla ja potkimalla saa vihollista perääntymään", Liekkitaivas kertoi rauhallisesti ja katsoi Naavatassua silmiin, pitäen huolen ettei tuon huomio herpaantuisi mestaristaan, ja tuo ymmärtäisi, mikä meni pieleen hyökkäykäyksessä. Oppilas nyökkäsi ja nousi jaloilleen.
"Yritänkö uudestaan?" Naaras kysyi ja hänen viiksensä värähtivät palavasta halusta päästä taas harjoittelemaan. Nuori soturi nyökkäsi ja nousi itsekin jaloilleen.
"Voit yrittää samaa liikettä, mutta älä nyt jää jalastasi kiinni", Liekkitaivas naukui virnuillen ja näki Naavatassun nyrpistävän nenäänsä, ennen kuin lähti uuteen hyökkäykseen.

"Ja olet sitten rauhassa", Aaltotähti vannotti minua.
Naurahdin "mrrau!" ja läpsäisin häntä hellästi kuonoon.
"No olen olen! Hädintuskin jaksan liikkua ulos leiristä", mau'uin klaanipäällikölle, maha pennuista raskaana.
Löntystelin hidasta vauhtia, kuin vanha mäyrä ulos leiristä. Olin viimeistä päivää ulkona, ja pennut syntyisivät aivan muutaman päivän sisällä. Pentutarhaan olin jo muuttanut. Klaani oli ollut iloinen uusista pennuista, jotka olivat vieläpä päällikön.
"Kaipaatko seuraa?" maukui joku takanani.
Käänsin katseeni ja näin Ruskatassun. Hän näytti heränneen ihan hetkinen sitten.
"Mikäs siinä, jos jaksat mennä tätä mäyrävauhtiani", sanoin oppilaalle veikeästi.
Hän nyökkäsi kehräten. Olihan kollin pääsystä takaisin oppilastehtäviin vasta muutama päivä.
"Oletko ikinä ajatellut, että lentäminen olisi kivaa?" Ruskatassu kysyi.
"No, minusta se olisi kyllä pelottavaa. Tai saattasi se olla hauskaakin", vastasin.
Jokainen klaanissa tiesi, että pelkäsin isoja lintuja. Pelottavia ne otukset!
Kävelimme yhtämatkaa lempipaikalleni, eräälle suurrelle kivelle. Hyppäsimme sen päälle, minä vähän horjuen. Ruskatassu otti minut vastaan pitäen niskavilloista, aivan kuten pentua.
"Kaunista, eikö olekin?" kysyin hopeiselta kollilta, joka vastasi nyökäten.
Maisema oli nimittäin hulppea. Täältä näki kaikki puut, joet ja purot, järvenkin. Kaiken kauneuden keskellä oli Neljän virran Tammi.
"On. Vaikka toisinaan minulla on ikävä myös perhettäni, ja sitä kaksijalkalaa, jossa asuin", Ruskatassu kertoi.
Nyökkäsin. Minullakin oli ikävä emoani Hallakirjoa, joka oli kuollut tippuessaan jyrkänteeltä ja isääni Ikimustaa, joka oli uhrautunut puolestani ja syöksynyt mäyrän eteen.
"Minullakin on ikävä emoani ja isääni. Ja uskon hyvin, että varmasti sinullakin. On raskasta luopua sellaisesta, jota rakastaa", mau'uin Ruskatassulle.
Hän nuoli tassujaan ja kysyi hepottuneena:
"Eikö sinusta ole soturilain vastaista, että haaveilee siitä, mikä on kiellettyä? Niinkuin minä perheestäni ja kaksijalkalastani. Sehän tarkoittaa, että en ole uskollinen!"
Nuolaisin kollin selkää kielelläni ja sanoin lempeästi:
"Elä kehtaa! Sinua uskollisempaa ja avoimempaa kissaa on hankala löytää. Ja tietenkään se ei haittaa, jos ikävöi perhettään ja entistä kotiaan. Sinusta oli varmasti hankalaa luopua siitä kaikesta."
Ruskatassu nyökkäsi.
"Niin oli. Joskus haluaisin vain olla pelkkä Ruska ja elää perheeni kanssa. Ajattelin niin silloin, kun olin jumissa parantajan pesässä", hän maukui.

Juttelimme pitkän aikaa. Oli jo hyvinkin auringonlaskun aika, kun palasimme leiriin.
"Vihdoin palasit! Ajattelin lähettää jo partion perääsi, kun olit niin kauan", Aaltotähti maukui astuttuamme sisälle leiriin.
"No älä nyt sentään! Minähän olin ihan turvassa, kun Ruskatassu oli kanssani", sanoin kumppanilleni.
Otin tuoresaaliskasasta kanin, ja kannoin sen päällikön pesän eteen. Aaltotähti seurasi perässä.
"Voi sinua kulta. Kohta saat pentuja ja olet vain koko päivän ulkona. Palellut kohat", hän kuiski korvaani.
Painoin pääni hänen pehmeisiin rinatkarvoihin ja mutisin:
"En palellu. Hyvä saada vain vähän raitista ilmaa".
Joku pieni karvapallo potkaisi mahaani. Sitten toinen.
"Voi, meidän pienet tyttäremme", maukui Aaltotähti.
"Mistä tiedät, etteivät ne ole kolleja?" kysyin huvittuneena klaanipäälliköltä, joka vastasi:
"Tuntuu siltä. Kaksi tytärtä..."
Suljin silmäni ja kuvittelin itseni, Aaltotähden ja kaksi naaraspentua telmimässä isolla kivellä, lempipaikallani, perheen kesken.
"voi ihanaa!" huudahdin ja painoin päätäni enemmän Aaltotähden pehmeisiin karvoihin.
Hän laski leukansa nojaamaan päähäni.
"Lähdehän pentutarhaan. Emotkin tarvitsevat unta", hän maukui.
Tassutin pentutarhalle. Kävin makaamaan petiini, johon oli tuotu paljon, varmaan neljän pedin sammaleet.
"Ei olisi tarvinnut", mutisin unisena, ajatellen tietenkin Tummatassun ilmettä, kun Aaltotähti oli laittanut hänet sammalia keräämään.
Sitten nukahdin, kieltämättä kipeiden, mutta myös rauhoittavien potkaisujen tahtiin.

//Pentujaa, ihanaaa!

Taivashalla istui pienellä nummialueella ja ummisti hieman silmiään. Hän oli tullut ulos tunkkaisista onkaloista ulos haukkaamaan raikasta ilmaa ja rauhoittamaan mieltään. Hänestä oli viime aikoina tuntunut oudolta. Entisen parantajan kuolema oli hänen mielessään elävästi eikä hän voinut olla syyllistämättä itseään siitä, ettei ollut auttanut kollia enempää. Soturitar soimasi itseään, hän olisi voinut auttaa parantajaa enemmän ja voinut jopa pelastaa tuon hengen, mutta hän oli ollut aivan liian heikko.. Siniharmaa kissa pudisteli päätään. Hänenhän piti tulla ulos tuulettamaan ajatuksiaan eikä soimaamaan itseään enään yhtään enempää. Mennyt oli mennyttä eikä hän voinut enään tehdä asialle yhtikäs mitään.
“Taasko sinä vatvot täällä ja uit itsesäälissä?” Valkotäplän pistävä ääni sai Taivashallan kääntämään päätään hieman, jotta pystyi näkemään valkoturkkisen ystävänsä. Valkotäplä tassutteli hänen viereensä ja pudisteli turkkiaan, jolloin hiekka ja tomu pöllysi ilmaan ja sai Taivashallan yskimään.
“En minä mitään vatvo”, hän naukui lopulta ja sai ystävänsä meripihkaiset silmät kiinnittymään omiinsa. Hän hieman värähti toisen läpitunkevaa katsetta.
“Etpä niin, muuten vain istut täällä yksin ja näytät surulliselta”, Valkotäplä naukui siristäen silmiään ja istui alas. Valkoturkkinen huokaisi syvään ja katsoi häntä pehmeämmin kuin äsken.
“Ei se ollut sinun syytäsi Taivashalla, et olisi voinut tehdä mitään ja sitä on ihan turhaa enää murehtia. Oli Tähtiklaanin päätös ottaa Pöllönlento mukaansa. Ja sitä paitsi Ketunkynsi on pärjännyt todella hyvin ja hänelläkin on jo oppilas.”
“Kyllä minä sen tiedän ja olen todella ylpeä Ketunkynnestä ja siitä kuinka pitkälle hän on jo päässyt. Ja olihan se varmasti Ketunkynnelle kaikista vaikeinta, koska olihan Pöllönlento hänen mestarinsa”, siniharmaa soturitar sanoi ja laski kohtasi ystävänsä katseen surumielisenä,
“Uskon, että olisin voinut tehdä jotain enemmän Pöllönlennon eteen. Minä- minä vain jäädyin paikoilleni enkä osannut auttaa. Leopardilaikku sen sijaan edes yritti auttaa häntä.”
“Taivashalla”, Valkotäplä sanoi tyynesti ja nousi seisomaan. Naaras kosketti hänen poskeaan nenällään.
“Sinä teit kaikkesi ja Tähtiklaani olisi puuttunut taisteluun ja pelastanut hänen elämänsä, jos niin ei olisi pitänyt tapahtua. Vaikka jotkut asiat voivat olla todella epäreiluja niille on kuitenkin aina tarkoituksensa, ei mikään tapahdu sattumalta.”
Taivashalla katsoi valkoista naarasta ja nyökkäsi sitten. Valkotäplällä tuntui olevan aina kaikki oikeat sanat ja lauseet valmiina kaikenlaisiin tilanteisiin ja jälleen kerran toinen oli saanut hänen olotilansa hieman parantumaan ja ajattelemaan eri tavalla. Soturitar oli aivan oikeassa, kaikki tapahtui syystä.
“Noin, kun sen ilmaiset niin kaipa olet ihan oikeassa. En osannut ajatella hänen kuolemaansa tuolta kannalta, kiitos Valkotäplä”, siniharmaa naaras sanoi hymyillen aavistuksen.
“Ei se mitään, ainahan minä olen täällä sinua neuvomassa ja auttamassa”, Valkotäplä hymähti pieni virne kasvoillaan ja nyökkäsi sitten metsää kohden,
“Jos sinä rauhaa kaipaat niin ehkä sinun kannattaisi mennä kävelylle. Voit sitten vaikka saalistaakin jotain. Lähtisin kyllä kanssasi, mutta joskus on parempi mennä yksin.”
“Taidat olla tuossakin aivan oikeassa. Nähdään myöhemmin”, Taivashalla naukui huvittuneisuus äänessään hohkaen, puski valkoturkkista naarasta ja kääntyi sitten lähteäkseen metsään. Valkotäplä huudahti heipat ja äänistä päätellen katosi takaisin maan alle.

"Sinä et sitten tunnu kunnioittavan klaanirajoja.”
Hän tuijotti Puroklaanin reviirin puolella olevaa hopeaturkkista naarasta, jonka nopeasti tunnisti Savitassuksi. Hän oli viimeksi nähnyt puroklaanilaisen oppilaan kokouksessa vain nopealla vilkaisulla, mutta oli kuunnellut kuinka Ututähti oli kertonut uusista oppilaista, johon Savitassu oli kuulunut. Hän seurasi katseellaan kuinka oppilas kääntyi hänen puoleensa selvästi säikähtäneenä ja silmät avartuneina.
"No mitäs sinä oikein näillä main kuljet? Et näytä olevan vesimyyräjahdissa”, Taivashalla kysyi katsellen nuorta naarasta hieman ihmeissään. Ei hän olisi osannut odottaa, että tulisi törmäämään puroklaanilaiseen ja varsinkaan näin läheltä, kun ei ollut kokoontumisessakaan. Kuitenkin nopeasti hän oli huomannut, ettei toinen ollut aggressiivinen eikä näyttänyt hyökkäävältä persoonalta, joten ei hänkään aikonut siksi näyttää mitenkään vihaiselta ja hyökkäävältä. Taivashalla ei vain nähnyt yhtäkään syytä toisen kimppuun hyökkäämiselle.
"En ole ihan varma, minä vain lähdin kävelemään, ja jotenkin päädyin tänne”, Savitassu tunnusti. Taivashalla katsoi oppilasta hetken hiljaisena ennen kuin avasi suunsa.
"Lähdit kävelemään? Jaahas... Silloin meitä on kaksi. Minäkin lähdin tänne vain miettimään”, hän kertoi antaen lämpimän hymyn nousta kasvoilleen. Vaikka monet nummiklaanilaiset eivät varmasti olisi alkaneet puhua eri klaanin kissalle, ei hän nähnyt siinä mitään pahaa. Hänestä oli mukavaa vain jutella niitä ja näitä eikä hän nähnyt siinä mitään pahaa, että keskustelun toinen osapuoli sattui olemaan puroklaanilainen. Eivät he varmasti toisilleen mitään kauhean henkilökohtaisia asioita kertoisi.
“Mitä sinä mietit?” Savitassu kysyi uteliaana saaden Taivashallan katseen kiinnittymään naaraan jäänsinisiin silmiin, jotka tuikkivat innostuneina. Hän ei voinu olla hymähtämättä hieman.
“Vähän kaikkea mahdollista. Klaaniimme on nimitetty vastikään uusi soturi, enkä oikein tiedä mitä ajatella hänestä”, hän kertoi huvittunut virne huulillaan. Tottahan se oli, Liekkitaivas oli käyttäytynyt hänen mielestään aivan oudosti ja ollut välillä ihan eri kissa kuin silloin ennen eikä sen takia hän tiennyt mitä ajatella kollista. Tosin olihan Liekkitaivas ollut pentu, kun he olivat ensimmäisen kerran tavanneet ja nyt kolli oli jo soturi, joten pakkohan hänen oli muuttua jollain tasolla. Silti.. Taivashalla ei ymmärtänyt mikä toiseen oli mennyt. Toisaalta Liekkitaivas ei ollut ainoa, joka hänen mielessään pyöri, olihan Leopardilaikkukin nimittäin jatkuvasti hänen mielessään ja, vaikka kolli oli ilkeä ja ihan tahallaan mollasi Liekkitaivasta, ei silti Taivashalla voinut sille pienelle tunteelleen mitään, joka tuntui lämpönä hänen rinnassaan. Ehkä hän vain halusi ajatella kollia sillä tavalla, kun he ensimmäisen kerran tapasivat ja juttelivat, charmikkaana ja mukavana, ehkä hieman kiusoittelevana, mutta hyvällä tavalla. Ehkei hän vain halunnut nähdä kollia siinä oikeassa luonteessaan.
Hän kuuli Savitassun kehräävän huvittuneena. Hänen katseensa lipui takaisin nuoreen oppilaaseen. Hän oli miltein unohtanut Savitassun, kun oli uponnut omiin ajatuksiinsa.
“No entäs sinä? Onko sinunkin mielessäsi jotain sellaista, mikä sai sinut kävelylle yksin?” hän kysyi vuorostaan ja istahti alas. Hänen töpöhäntänsä kiertyi soturittaren takajalan vierelle. Joskus hän ei sitten vain ymmärtänyt miksi ja mistä oli saanut töpöhännän. Eihän kenelläkään muullakaan Nummiklaanissa ollut töpöhäntää.. Onneksi hän ei ollut syntynyt Vuoristoklaaniin, missä tarvittaisiin pitkää häntä tasapainotteluun.
“En vain saanut nukutuksi ja Yöturkki käski lähteä kävelylle. Hän uskoi, että se voisi auttaa”, Savitassu kertoi ja huokaisi hieman. Taivashalla mittaili oppilasta katsellaan eikä voinut pienelle huolestumiselleen mitään.
“Onko se tuntunut auttavan?” hän kysyi.
“En ole varma, mutta ehkä se auttaa kohta. Väsynyt ainakin olen.”
“Niin.. Ehkä mieltäsi painaa jokin ja se jotenkin vaikuttaa unenlaatuusi? Enhän minä mikään parantaja ole enkä tiedä näistä asioista, mutta monesti kun en saa nukutuksi, mieltäni painaa silloin jokin. Toki useasti ystävän kanssa jutteleminen helpottaa ja kävelylle lähteminen”, Taivashalla kertoi silmiään siristäen hieman. Hän katseli nuorta oppilasta huoli paistaen selvästi kasvoiltaan. Ehkei hän tuntenut Savitassua eikä ollut naaraan kanssa samassa klaanissa, mutta silti hän tunsi emollista huolta toista kohtaan. Hän ei kestänyt nähdä ketään kivuissaan, ei edes vihollisklaanin kissaa.

//Sori tässä jatkossa kesti jonkin aikaa, kun en saanut itteeni vaan kirjottamaan eikä motiikaan oikein näyttäny olevan.. Ja joo tää ei oikeen jatkunukkaa mut päätin lopettaa tähän et Lexu voi jatkaa Savitassulla ^^ Vähän kökkö, koska en oo niin pitkään aikaan kirjottanu Taivaalla.. xd

Päivät olivat pitkiä pentutarhassa. Oppilaat toivat minulle aina riistaa ja huolehtivat, että minulla oli aina puhtaat makuualuset. He tekivät sen ihan mieluusti, Tummatassu tosin vähän nyrpeästi.
"Nyt varmaan kelpaa", Tikkatassu maukui.
"Kiitos paljon! Kelpaa kyllä, tässä on hyvä synnyttää", kiitin kollia, joka nyökkäsi ja lähti muihin puuhiin.
Huurrekukka oli arvioinut, että pennut syntyisivät tänään tai huomenna.
"Et saa lähteä leiristä, ja muistakin ottaa tarpeidentekopaikalle soturi tai vähintäänkin oppilas mukaan", hän oli sanonut.
Ja olin totellut sitä. Olihan toimiin syynsä.
"Kaunokirjo?" kuului pesän suulta.
Katsoin, ja näin kenen muunkaan kun Aaltotähden.
"Täällä minä olen", vastasin ja kumppani kehräsi minulle.
"Ajattelin vain tarkistaa, että kaikki on kunnossa", hän kertoi.
Nyökäytin päätäni. Ymmärrettävää.
"Voi sinua. Kyllä oppilaat minusta huolen pitävät", jankutin.
Aaltotähti uskoi sen. Hän nuolaisi minua korvaan, kuin emo pentuaan ja lähti askareisiinsa.
Minä vain makasin paikallaan, ja kuuntelin oppilaiden kinuamista:
"Minähän olen teitä parempi saalistamaan lintuja. Nappaisin niitä vaikka ilmasta", kuului Tummatassun ylimielinen puhe.
"Vai niin. Minähän lyön vaikka koko klaanin makuualusten vaihdosta vetoa, että minä olen parempi!" Kiepputassu puolustautui.
"Kiepputassu ja Tummatassu, lopettakaa kinastelu, tai määrään teidät molemmat vaihtamaan makuualusia!" kuului Myrskytuulen tiukka käsky.
Kaksikko vaikeni heti. Kuulin Tummatassun mutisevan jotakin "hiirenaivoista" ja "varapäälliköstä".
Hymyilin. Ennen minulla ei ollut oikein aikaa keskittyä muiden tekemiseen, mutta tiineenä olo muutti kaiken.
Nukahdin, vaikka oli vasta aurinkohuippu.

Heräsin polltavaan kipuun. Mitä ihmettä se oli? Lähdin tassuttamaan hoippuvin askelin kohti parantajan pesää. Taivastassu oli kuitenkin pesän edessä.
Hän katsoi minua. Sitten hän nousi kiireesti jaloilleen, ja kuulin hänen maukuvan hätäisesti:
"Kaunokirjo synnyttää! Hän on ulkona".
Silloin tajusin sen. Hoipuin takaisin pesääni. Kellahdin sammalvuoteelle. Kävi kokoajan enemmän.
"Kaunokirjo! Onko kaikki kunnossa?" Huurrekukka kysyi. Jaksoin vain hädintuskin nyökäyttää päätäni.
"Purasruohoa. Lisää maidontuloa. Katajanmarjoja, auttaa vatsakipua", parantaja maukui ja tunki yrtit suuhuni. Nielaisin ne vaivalloisesti.
Sitten kipu kasvoi liian suureksi. Kiljuin tuskissani. Olin varma, että kohta olisin kuollut.

Maassa oli kaksi karvamyttyä. Taivastassu työnsi niitä hellästi mahaani vasten.
Aloin nuolla toista pentua. Oloni oli edelleen voimaton. Ja sainkin naaraan ja kollin! Mutta sitten Huurrekukka maukui:
"Vielä on yksi".
Sitten kipu kasvoi taas sietämättömäksi. Tällä kertaa osasin odotaa sitä. Mutta kipu oli silti valtava.

Maassa makasi kolme karvamyttyä. Kaksi naarasta ja yksi kolli. Nuolin niitä voipuneena. Sitten tajusin, että toinen naaraista oli sokea.
"Huurrekukka, miksi?" ihmettelin.
"Kukaan ei tiedä. Mutta rakasta pentua kuin muitakin. Nyt sinulla on pentuja", hän vastasi.
Tosiaan! Minulla oli pentuja, kaksi naarasta ja kolli. Yksi sokea, mutta yhtä ihana kuin muutkin.

Oli kulunut aivan hetki siitä, kun Huurrekukka ja Taivastassu olivat lähteneet viereltäni pois. He olivat luvanneet sanoa Aaltotähdelle, joka palaisi kohta saalostamasta.
Katselin pentuja. Kollia, joka oli luonnostaan taistelija ja vahvempi kuin siskonsa, tummanharmaata naarasta ja pientä, sokeaa, mustaa naarasta, joka yritti etsiä paikkaa mahani viereltä. Nostin hänet hellästi, kehräten vatsani suojiin. Oli harmittavaa, kun hän oli mikä oli, mutta rakastin häntä silti. Pennut imivät maitoa nälkäisinä. Välillä kuului pientä vingahtelua.
"Rakas, oletko täällä?" Aaltotähti kysyi pesän suulta.
Katsoin häntä väsyneesti.
"Olen. Katso poikaamme ja tyttäriämme", pyysin.
Aaltotähti tuli viereeni. Hän katseli hetken pentujamme.
"Kauniita, mutta niin hauraita... Yksi on sokea", hän kertoi ja oli itsekin hieman ihmettynyt.
"Tiedän, mutta pikkuisessa ei ole mitään vikaa. Hän on kaunis ja taistelija, vaikka onkin pieni. Kolli on Kurkipentu, tummanharmaa naaras on Tuhkapentu, mutta sokealle en ole keksinyt nimeä", kerroin.
Se oli tarkoitettu kysymykseksi. Aaltotähtikin tajusi sen.
"Miten olisi Kirjopentu? Leijonapentu? Pikkupentu?" Aaltotähti esitti.
Mietin. Pikkupentu olisi hyvä. Hän oli pieni, mutta silti suuri. Omalla tavallaan.
"Kurkipentu, Tuhkapentu ja Pikkupentu", mau'uin.
"Kauniit nimet ja kauniit pennut", Aaltotähti kuiskasi.
Hän asettui viereeni makaamaan. Pentutarha oli tällä hetkellä minua lukuunottamatta, joten saimme olla rauhassa.
Pikkuiset vinkuivat vielä hetken aikaa, minun ja pentujen isän katsellessa heitä. Olin varma, että pennuillamme olisi hyvä kohtalo.

Kohta oli aivan hiljaista, lukuunottamatta myöhäisen illan ääniä. Pikkuiset nimittäin olivat jo nukahtaneet, samoin suurin osa muistakin kissoista. Minä valvoin vielä, ja katselin pentujani. Aaltotähti oli tuonut minulle myyrän. Hän tiesi, että se oli lempiriistaani. Kehräsin kiitollisena ja söin otuksen. Ei kauaa kestäisi, kun jo pennutkin söisivät, leikkisivät ja telmisivät.
Ajatuksiini vaipuneena, pennut mahan suojissa, nukahdin ja näin rauhallisia unia.

//Noo, vähän jatkoa. Se edellinen oli vähän tönkkö (varsinkin loppu) kun piti saada valmiiksi ennen menoja. Nyt voi siis kait tehä ne haket näille, ja pentujen ropettajat saa muutta soturinimiä, koska itse oloen niitä huono keksimään (ja ne oli muutenkin melko huonot xd)