“Onko kukaan nähnyt Kultakuisketta? Häntä ei ole näkynyt aikoihin ja minua pelottaa, että hänelle on käynyt jotain”, Hunajavirta naukui katsoen kaikkia kissoja vuoronperään pelästyneen oloisena, muttei kukaan voinut vastata naaraan kysymykseen. Kukaan ei ollut nähnyt vanhempaa soturitarta pitkään aikaan. Muiden kissojen pään pudistelut saivat Hunajavirran korvat luimistumaan ja hänen silmiinsä syttymään suuremman ahdistuksen.
“Kanijalka! Oletko sinäkään nähnyt Kultakuisketta?” Hunajavirta kysyi loikkien harmaan kollin luokse.
“En ole nähnyt häntä sitten auringonhuipun jälkeen”, Kanijalka naukui harmistuneena ja loi soturittareen pahoittelevan katseen.
“Ei olisi pitänyt antaa hänen mennä yksinään”, valkoruskea naaras soturi huokaisi. Hän loi katseen metsään ja asettui istumaan alas ja näytti todella uupuneelta.
Aamutäplä katsoi kauempaa Kultakuiskeen yhtä hyvintä ystävää eikä voinut olla tuntematta pientä huolta vanhempaa naarasta kohtaan. Jos Hunajavirtakaan ei ollut nähnyt häntä ja naaras oli ollut kadoksissa auringonhuipun ajoista asti, hänelle olisi voinut sattua vaikka ja mitä. Kermanvaalea naaras huokaisi syvään, hän toivoi ettei soturittarelle ollut tapahtunut mitään pahaa ja tämä oli aivan kunnossa.. Ehkä naaras oli vain mennyt pidemmälle kävelylle ja päätynyt saalistamaan ja siksi tällä meni niin kauan. Pakkohan asian niin oli olla..

Kun aurinko alkoi laskea ja pimeys laskeutua aukiolle, Aamutäplä oli noussut ylös ja hiipinyt aivan hiiren hiljaa pois sotureiden pesästä varoen, ettei herättäisi ketään. Hän vilkuili ympärilleen tarkistaen, ettei kukaan ollut vielä aukiolla ja huomaisi häntä. Hän ei halunnut jäädä kiinni siitä, että hiippailisi kuunhuipun aikoihin ulos leiristä ja asettaisi itsensä jonkinlaiseen vaaraan varsinkin, kun Kultakuiske ei ollut palannut koko päivänä takaisin leiriin. Aamutäplä halusi selvittää, mitä vanhemmalle naaraalle oli tapahtunut ja ehkä halusi myös nähdä Kuron. Hän uskoi erakon vieläkin majailevan lähellä Vuoristoklaanin rajaa ja Puroklaanin reviirillä, missä oli enemmän puita ja aluskasvillisuutta. Soturitar ajatteli, että Kuro varmasti oli piiloutunut puuhun, josta kollia oli vaikeaa nähdä tai huomata.
Hän hieman siristeli silmiään pimeydessä ja jatkoi matkaansa kaislatunnelille ja vilkuili ympärilleen vielä viimeisen kerran ennen kuin pujahti ulos leiristä metsään, joka kuulosti todella hiljaiselta. Ainoa asia, jonka hän pystyi kuulemaan oli oma aavistuksen kiihtynyt hengityksensä ja kuivat lehdet, jotka rapisivat hänen allaan hänen astuessa niiden päälle. Naaras kulki reipasta tahtia öisessä metsässä ja yritti olla niin hiljainen kuin vain pystyikään, koska ei tahtonut herättää kenenkään huomiota. Hän vain halusi päästä turvallisesti perille Kuron luokse. Jokin hänessä vain tahtoi upottaa kasvonsa kollin paksuihin rintakarvoihin ja vain unohtaa kaikki edes hetkeksi aikaa.
Hän oli jo lähellä heidän tapaamispaikkaa, kun outo kipu hänen vatsassaan sai naaraan pysähtymään ja irvistämään hetkellisestä kivusta. Hän käänteli korviaan tarkistaakseen, ettei kukaan seurannut häntä ja sen tehtyään hän istui alas ja hellästi kosketti tassullaan vatsaansa. Aamutäplä säpsähti säikähtäneenä tuntiessaan jonkun liikahtavan vatsassaan.
*Mitä hiirenpapanaa? Olenko syönyt jotain outoa?* hän mietti kummissaan ja siveli tassullaan pari kertaa vatsaansa ennen kuin ravisteli päätään. Nyt ei ollut oikea aika ihmetellä vaan jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti! Ei ollut yhtään turvallista vain jäädä istumaan yksinään metsään yöllä. Ei sitä voinut koskaan tietää minkälainen peto voisi hyökätä selän takaa kimppuun, kun hän keskittäisi kaiken keskittymisensä vatsaansa eikä ympäristöönsä.
Hän kipusi itsensä takaisin seisomaan ja lähti ripein askelin jatkamaan matkaansa kohti hänen ja Kuron tapaamispaikkaa. Jokainen askel vei häntä lähemmäs kollia ja outo ilon tunne syttyi hänen rinnassaan saaden naaraan kasvoille nousemaan pienen hymyn. Ehkä kollin seurassa vain oli niin ihanaa olla, että hän vain tunsi iloa päästä uudelleen ison erakon syleilyyn.
“Aamutäplä?” hän kuuli tutun äänen kysyvän hiljaa ylhäältä puusta. Naaras nosti katsettaan ylemmäs ja huomasi pimeässä kiiluvat vihreät silmät, jotka tuntuivat saavan kermanvaalean soturittaren jäätymään paikoilleen ja sulamaan siihen paikkaan. Hänen sydämensä tuntui hakkaavan kovempaa kuin äsken, mikä sai Aamutäplän hieman pelästymään.
“Aivan, minähän se taas täällä”, hän hymähti saaden huvittuneen hyrähdyksen aikaiseksi erakossa.
“Tulitko taas katsomaa minua ja häätämään minut pois?” Kuro kyseli laskeutuen oksan alemmas.
“Mitäs muutakaan minä tekisin päivät pitkät kuin tulisin katsomaan sinua ja häätämään alueeltamme?” hän kysyi sarkastisesti ja virnisti. Hänestä tuntui hyvälle vain vitsailla, kun tiesi ettei Kuro tulisi ottamaan kaikkea itseensä ja osasi vastata omalla tavallaan hänen ärähdyksilleen. Jälleen kerran, Kotkamieli varmasti vain ottaisi itseensä ja ärähtäisi takaisin saaden kaksikon välille syttymään hetkellisen sodan. Ainahan siinä kävi niin.
“Voi kuinka ajattelevaista sinulta”, Kuro naukui ja Aamutäplä pystyi kuulemaan selkeästi virneen kollin sanoista. Hän hymähti.
“No autatko sinä minut sinne puuhun vai joudunko tapattamaan niskani, kun olet siellä ylhäällä ja minä täällä alhaalla?” hän kysyi saaden Kuron laskeutumaan ihan alimmalle oksalle ja laskemaan tassuansa alemmas hänelle tarkoituksenaan vain noukkia hänet luokseen. Aamutäplä tuhahti toiselle, eihän hän nyt niin kevyt ollut, että kolli voisi noin vain vetää hänet tassullaan ylös puuhun luokseen. Oliko toinen ihan hiirenaivo?
“Olen aivan tässä, sinun pitää kiivetä vähän ylemmäs niin saan vedettyä sinut sitten tänne”, Kuro selitti. Kollin katse näytti niin pehmeältä ja koko erakon olemus oli rauhoittava. Aamutäplä nyökäytti päätään hänelle ja kumartui hieman ja ponkaisi ilmaan. Hänen kyntensä tarrasivat puunkaarnasta kiinni ja varovaisin liikkein hän lähti vetämään itseään hitaasti kohti Kuroa, joka oli kumartunut yhä enemmän eteenpäin. Aamutäplää hieman hirvitti, että kolli vielä tulisi tippumaan sen takia, että yrittäisi auttaa häntä. Koska jos toisen tasapaino horjahtaisi he olisivat vielä molemmat maassa.
“Ihan pikkuisen vielä”, musta kolli sanoi pehmeästi saaden Aamutäplän ponnistelemaan. Ei tarvittu kuin pari ponnistelua ja hän tunsikin jo erakon hampaat niskavilloissaan ja tunsi kuinka toinen veti hänet ylös luokseen kuin hän olisi ollut vain kevyt höyhen.
“Miten sinä-”
“Olen vahva luonnostani”, Kuro keskeytti ja heitti hänelle ilkikurisen virneensä, mikä sai hänen viikset väpättämään huvituksesta.
“Ehkä”, hän naukui kohauttaen olkapäitään.
“Tulitpa sinä myöhään. Aiotko jäädä kanssani koko yöksi nukkumaan?” Kuro uteli, mikä sai Aamutäplän hiljentymään. Ei hänkään tiennyt aikoisi jäädä kuinka kauaksi aikaa eikä varmasti ollut kaikista järkevintä lähteä yksin pimeässä etsimään Kultakuisketta tai edes tiedustelemaan naaraasta. Hän käänsi katseensa takaisin erakkoon, joka tutkaili häntä lämpimän vihreillä silmillään.
“Kaipa minä jään täksi yöksi kanssasi, koska ei ole varmasti järkevintä lähteä takaisin leiriin pimeässä”, hän kertoi ja lisäsi, “mutta minun on oltava jo ennen auringonnousua takaisin leirissä tai muuten jotkut voivat alkaa epäilemään, missä olen ollut.”
“Ei se mitään, ei sinun tarvitse siitä hermoilla. Olen useasti todella aikaisin ylhäällä ja lupaan herättää sinut hyvissä ajoissa, jotta pääset ajallaan leiriisi”, Kuro kertoi ja nyökkäsi sitten ylemmäs, “ehdottaisin, että kiipeisimme vielä hieman ylemmäs, jottei kukaan näe meitä niin helposti. On ollut todella monesti lähellä, että olen jäänyt kiinni, koska olen ollut aivan liian alhaalla.”
“Mitäs olet niin hiirenaivo, ettet ole lähtenyt toisten reviiriltä”, Aamutäplä tuhahti saaden Kuron naurahtamaan.
“Niin, kaipa minä vain olen tyhmä. Mutta suurin syyni on pysyä täällä on, koska jos lähtisin en enää näkisi sinua. Eikö se olisikin aika surullista, jos en voisi enään nähdä sinua?” erakko kysyi virne kasvoillaan ja heitti soturittarelle leikkisän katseen ja kääntyi sitten ympäri ja kumartui hieman. Aamutäplä sen sijaan katsoi kollin selkää ihmeissään. Kuro ei siis lähtenyt vain sen takia, koska muuten he kaksi eivät voisi nähdä?
“Tuletko sinä?” Kuro kysyi jo loikattuaan toiselle oksalle ja oli kääntänyt katseensa häneen.
“Tulen tulen!” hän tuhahti. Ehkä hänkin saman syyn takia tuli aina vain uudelleen näkemään kollia, vaikka tiesi tasan tarkkaan, ettei olisi saanut tehdä niin. Hän rikkoi soturilakia..
Hän kumartui hieman ja loikkasi ylemmäs iskien kyntensä puuhun ja lähti hinaamaan itseään ylemmäs toiselle oksalle, jolla Kuro jo olikin. Hän pääsi juuri ja juuri toiselle oksalle, kun Kuro kiipesi kolmannelle.
*Et voi olla tosissasi!* hän puhahti purren hammasta ja lähti kiipeämään kolmannelle oksalle ja Kuron avulla pääsi sinne. Hänen hengityksensä oli muuttunut tiheäksi ja hänestä oli vaikeaa hengittää. Hän kumartui hieman haukkomaan happeaan. Ei hän ennen näin huonossa kunnossa ollut.
“Oletko kunnossa?” Kuro kyseli huolestuneena ja laski paksun häntänsä soturittaren selän päälle ja silitti häntä hellävaroen.
“O-olen kunnossa”, hän kertoi hetken päästä saatuaan hengityksensä rauhoittumaan.
“Oletko aivan varma? Ei se äsken nimittäin näyttänyt oikein siltä”, kolli sanoi. Aamutäplä veti happea keuhkojensa täydeltä ja puhalsi ne ulos, jonka jälkeen kääntyi tumman kollin puoleen, joka tutkaili häntä.
“Olen ihan kunnossa”, hän kertoi ja vilkaisi vatsaansa, “aikaisemmin minua sattui vatsaan ja äsken tuntui kuin en olisi saanut happea.”
“Sattui vatsaan?” Kuro toisti, mihin Aamutäplä vastasi nyökäyttämällä päätään. Hän oli aivan liian poikki alkaakseen tiuskimaan kollille siitä miksi tuon piti toistaa häntä.
“Olen väsynyt, voimmeko mennä nukkumaan?” Aamutäplä kysyi yrittäen saada kollin ajatukset johonkin muuhun. Kuro vilkaisi häntä ja näytti miettivät hetken ennen kuin myöntyi idealle.
“Hyvä on, mutta puhutaan sitten huomenna enemmän. Ehkä saamme tietää syyn kivuillesi”, hän kertoi ja laskeutui makaamaan leveälle oksalle. Aamutäplä nyökytteli päätään ja kävi maaten Kuron vierelle niin, että heidän turkkinsa koskettivat toisiaan. Hän vilkaisi isompaa kissaa ja varovaisesti laski päänsä tuon etutassujen päälle ja nojasi hieman tuon rintaan. Hän tunsi kuinka toinen nosti päätään ja hetken hiljaisuuden kuluttua laski oman päänsä hänen selkänsä päälle. Lämmin tunne täytti Aamutäplän rinnan ja hänestä tuntui pitkästä aikaa turvalliselta nukkua näin lähellä toista. Hän muisteli kuinka pentuna oli aina käpertynyt Lumitassun ja Kottaraissulan vierelle ja painanut kuononsa jommankumman kollin pehmoiseen turkkiin ja nukahtanut nopeasti. Nytkin silmät suljettuaan hän huomasi kuinka uni vei hänet nopeasti mukanaan.

Aamun lämpimät säteet kutittelivat kahden kissan neniä ja täplittivät heidän turkkejaan. Pienet hattarapilvet lipuivat omaan rauhalliseen tahtiinsa taivaalla ja ryhmittäytyivät pieneen kasaan, jossa ne muodostivat yhä isomman pilven. Puun lehdet piilottivat kaksi kissaa melkein kokonaan varjoihin. Kaksikko nukkui todella lähekkäin ja olivat solmineet häntänsä yhteen. Kuro oli ensimmäinen, joka availi silmiään ja räpytteli niitä aamuisessa valaistuksessa. Hetken haukoteltuaan ja heräteltyään itseään, hän siirsi katseensa vieressä nukkuvaan Aamutäplään ja hymyili pehmeästi. Vaalean naaraan turkilla olleet vaaleanruskeat täplät näyttivät aivan auringon täplittämiltä valoläikiltä ja nimi Aamutäplä sopi soturittarelle hyvin. Hänen mielestään naaras oli kuin aamuaurinko, joka sai mielen syttymään eloon ja katsomaan uutta päivää hyvin mielin. Aamutäplä oli saattanut antaa itsestään hieman karvaan ja sähäkkään ensivaikutelman, mutta hän ymmärsi kyllä miksi. Olihan hän tunkeutunut heidän alueelleen ja naaras oli vain yrittänyt puolustaa sitä. Ja nämä pari kuunhuippua soturittaren kanssa olivat saaneet Kuron näkemään toisen ihan eri tavalla. Ei Aamutäplä ilkeä ollut eikä häijy, ehkä hieman suoranainen vain. Eikä sekään mikään huono juttu ollut, naaraan sähäkkyys tuntui saavan hänet tykkäämään toisesta vieläkin enemmän.
Hän hymähti ajatuksilleen ja nousi varovaisesti seisomaan. Venyteltyään yön aikana jännittyneitä lihaksiaan, hän kääntyi takaisin puroklaanilaisen puoleen ja varovaisesti kumartui tämän puoleen ja pehmeästi kosketti tämän päälakea.
“Aamutäplä, aurinko alkaa kohta nousta, sinun kannattaisi lähteä ennen kuin saat muut huolestuneiksi”, hän naukui pehmeästi ja varovaisesti kosketti tassullaankin tämän kylkeä. Hetki kesti ennen kuin soturitar alkoi osoittamaan heräämisen merkkejä.
“Onko jo aamu?” Aamutäplä kysyi unisena ja raotteli silmiään. Hän vastasi pään nyökäytyksellä ja hymyllä.
Vaalea naaras nousi pikkuhiljaa ylös ja venytteli ja haukoitteli. Hetken päästä hän käänsi huomionsa Kuroon, joka katseli häntä kuin ainutta kissaa koko maapallolla. Katse sai hänen sydämensä hypähtämään hieman.
“Kiitos, että sain jäädä kanssasi tänne nukkumaan”, Aamutäplä naukui pieni hymy kasvoillaan ja vilkaisi tassujaan nolostuneena. Ei hän useasti kiitellyt.
“Enhän minä nyt olisi voinut lähettää sinua takaisinkaan leiriin pimeällä, se olisi voinut olla vaarallista”, musta kolli vastasi. Aamutäplä nyökkäsi ja vaihtoi painoa tassulta toiselle.
“Pääsetkö nyt varmasti turvallisesti ja huomaamattomasti takaisin leiriin?” Kuro kyseli virnistäen samalla, kun he kaksi laskeutuivat alas puusta vuorotellen. Ensin kolli meni ja sitten Aamutäplä tuli perässä.
“Pääsen pääsen, ei sinun sitä tarvitse pelätä hiirenaivo”, hän hymähti ja huojentuneena hymyili, kun pääsi alas puusta turvalliselle maankamaralle.
“Ja voin vain kertoa, että olin saalistamassa todella aikaisin, koska en saanut nukuttua.”
“Tiedäthän, että se tarkoittaa sitä, että sinun on oikeasti saalistettava jotakin”, Kuro sanahti luoden leikkimielisen katseen häneen. Aamutäplä tuhahti virnistäen.
“Kyllä minä sen tiedän. Luuletko minua aivan hiirenaivoksi?”
“No en, kunhan vain ajattelin kertoa, ettet unohtaisi”, erakko vitsaili, mikä sai soturittaren kasvoille nousemaan hyväntuulisen hymyn. Kuron kanssa oleminen tuntui vain niin helpolta.
“Minun on nyt mentävä, ehkä me näemme uudelleen lähiaikoina”, hän naukui ja kosketti kollin nenää omallaan ennen kuin kääntyi ympäri.
“Odotan sinua täällä, vaikka ikuisuuden!” Kuro huudahti.
“Aivan varmasti”, hän puhahti huvittuneena ja lähti kulkemaan nopealla tahdilla kohti leiriä samalla, kun kuunteli koko ajan ympärilleen niin riistan kuin muidenkin eläinten varulta.

“Aamutäplä! Outoa nähdä sinua täällä yksin metsässä tähän aikaan”, Puronlaulun ääni kantautui kermanvaalean naaraan korviin, mikä sai hänet pysähtymään ja kääntämään katseensa aamupartioon, jonka etunenässä ilmeisemmin Puronlaulu toimi. Naaraan takana seisoi Punalehti, Räntäturkki ja Leskenlehti.
“No tiedäthän minut, en voisi vastustaa saalistamista”, hän vastasi jolkotellen nelikon luokse ja osoitti sanoillaan hampaissaan roikkuvaa hiirtä. Puronlaulu katsoi häntä hetken ennen kuin nyökäytti päätään.
“Haluatko liittyä meidän kanssamme aamupartioon? Olemme menossa tarkistamaan Tulikammion läheisen alueen”, kellanpunainen naaras kertoi ja huokaisi hieman hermostuneen oloisena, “uskomme, että Kultakuiske voisi ehkä olla sen lähettyvillä. Olemme etsineet häntä joka paikasta ja viimeisin alue, mistä ei olla etsitty on Tulikammion läheinen alue.”
“Aivan”, Aamutäplä naukaisi ja nielaisi, “kyllä minä mukaan voin tulla.”
“No hyvä, mitä enemmän apua sen parempi”, hänen enonsa kumppani naukui ja kääntyi hieman. Aamutäplä nyökäytti päätään naaraan sanoille ja hautasi hiirensä nopeasti aikomuksenaan ottaa se mukaan, kun he palaisivat leiriin ja lähti sitten seuraamaan partion hännillä Puronlaulua, joka lähti johdattamaan heitä Tulikammiota ja Vuoristokaanin rajaa kohden.
“En edes kuullut sinun lähtevän aamulla sotureiden pesästä”, Räntäturkki naukui hidastaen tahtinsa hänen kanssaan samaksi. Hän vilkaisi vierellään kävelevää kollia ja kohautti olkapäitään mahdollisimman huolettoman näköisesti.
“En halunnut herättää ketään vain sen takia, ettei minua väsyttänyt, joten pyrin olemaan todella hiljaa”, hän kertoi harmaalle soturille, jonka polttavan katseen tunsi turkillaan.
“No sitten taidat olla todella hiljainen. Sellainen taito on hyvä maaristan saalistamisessa”, kolli selitti hymähtäen. Aamutäplä ei tiennyt mitä vastata, joten nyökäytti vaan päätään ja toivoi, että harmaaturkkinen kissa jättäisi hänet rauhaan.
Mitä lähemmäs he Vuoristoklaanin rajaa pääsivät sitä enemmän Aamutäplästä alkoi tuntumaan, että jokin oli hyvin pahasti pielessä. Hänen rintaansa tuntui puristavan ja haju, joka ilmassa leijaili sai naaraan niskavillat pörhistymään.
“Haistatteko tekin tuon?” hän kysyi saaden kissojen huomion itseensä. Puronlaulu kurtisti kulmiaan pölhistyneenä.
“Haistaa minkä?”
“No tuon hajun”, Aamutäplä yritti ja luimisti korviaan, kun sai muilta epäileviä katseita.
“Jokin on pielessä, tunnen sen.”
“En tunne mitään outoa, Aamutäplä”, Räntäturkki naukui kummastuneena luoden soturittareen oudoksuvan katseen.
Hän kiri aivan Puronlaulun vierelle ja vilkaisi kellanpunaista naarasta, jonka jälkeen ohitti tämän ja avasi hieman suutansa lähtien jäljittämään outoa hajua. Hajuun oli sekoittunut luita ja metallin inhottavaa hajua. Kuin… Kuin verta! Hänen turkkinsa pörhistyi enemmän. Hän lähti pitkin askelin kulkemaan eteenpäin ja kuuli kuinka muu partio seurasi häntä ihmetellen. Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä enemmän muutkin alkoivat valpastua ja haistamaan saman kuin hänkin. He lähestyivät aluskasvillisuudessa paikkaa, missä haju tuntui tulevan. Se oli aivan selkeästi verta eikä Aamutäplä tässä vaiheessa osannut ajatella enään mitään muuta kuin pahinta.
“E-ei voi- ei voi olla totta”, hän änkytti päästyään pienelle aukiolle, missä Kultakuiskeen silvottu ruumis makasi silmät lasittuneina verilammikon keskellä. Hänestä tuntui kuinka päässä alkoi pyöriä ja halu oksentaa kasvoi joka sekunti, kun hän katsoi entisen puroklaanilaisen ruumista. Hänestä tuntui pahalta, tuntui kuinka hän olisi vain voinut pyörtyä. Veren rautainen tuoksu kutitteli hänen nenäänsä ja sai voimaan pahoin.
“Kultakuiske? O-onko tämä totta?” Räntäturkki henkäisi katsoen entisen ottoemonsa ruumista järkyttyneenä.
“Kultakuiske!” kolli kiljaisi rynnäten harmaaruskea soturin ruumiin luokse ja hengitys kiihtyneenä tuijotti ottoemonsa ruumista kuin ei olisi voinut uskoa silmiänsä.
“L-Leskenlehti voitko auttaa minua? Meidän on vietävä hänet leiriin”, Puronlaulun ääni kaikui Aamutäplän korvissa, kun hän tuijotti itkevää Räntäturkkia ja entisen kuningattaren ruumista, joka oltiin revitty ja purtu riekaleiksi. Hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Juuri eilenhän hän oli nähnyt naaraan leirissä. Juuri äskenhän hän oli jutellut toisen kanssa. Ei naaras voinut olla siinä. Ei kukaan voinut tehdä tällaista. Ei kukaan voinut olla niin sydämetön, että tekisi tällaisen kauhuteon. Hän ei pystynyt liikkumaan eikä sanomaan mitään. Päässä tuntui vain pyörivän ja muiden sanomiset sekoittuvan puheensorinaksi, mistä ei saanut mitään selvää. Kuulosti aivan siltä kuin kaikki olisivat puhuneet samaan aikaan.
Hän ei muistanut mitään matkasta Vuoristoklaanin rajalta takaisin leiriin. Hän pystyi vain muistamaan kuinka kauhun sekoittama ja itkevä Räntäturkki oli nojannut häneen ja sanonut jotain, mistä Aamutäplä ei ollut saanut selvää. Hän ei muistanut, että olisi kävellyt itse omilla jaloillaan leiriin tai ottanut aamulla saalistamaansa hiirtä mukaan. Hänestä tuntui kuin olisi ollut vain hämärässä olotilassa, jossa pystyi vain leijumaan pimeässä eikä ohjaamaan omaa ruumistaan. Leiriin päästyään hän oli kääntänyt katsettaan hieman sotureiden pesälle päin ja huomannut kuinka isänsä kasvot olivat muuttuneet tyynestä järkyttyneiksi ja nähnyt kuinka kolli oli juossut heitä vastaan hokien jotain. Kollin suu oli liikkunut nopeasti eikä hän ollut voinut tehdä mitään muuta kuin vain räpytellä kollille silmiään. Tummakajo oli kääntänyt katseensa häneen ja oli näyttänyt todella huolestuneelta. Soturi oli vilkuillut emonsa kuollutta ruumista ja häntä vuorotellen. Aamutäplä oli myös huomannut kuinka lisää kissoja oli tullut heidän luokseen ja Räntäturkin paino häntä vasten oli yllättäen hävinnyt. Hän ei tiennyt minne kolli oli mennyt, muttei sillä ollut väliä. Joku tuli hänen vierelleen ja lähti kuljettamaan pois muiden kissojen luota parantajan pesälle. Ehkä kissa oli Sädetaivas tai Kottaraissulka, ei hän tiennyt. Loppujen lopuksi hän löysi itsensä parantajan pesältä ja kävi maaten. Kaipa Yöturkki tai Kylmätassu hänen ympärillään pyörivät.

Jänötassu heräsi pesässään. Ensiksi hän ajatteli, että olisi mukava pelata taas Kiurupennun ja Huomenpennun kanssa jotain, mutta muisti sitten, että oli ollut jo muutaman päivän oppilas.
-Huomenta unikeko, Puronlaulu, nuoren kollin mestari toivotti pesänsuulta.
-Huomenia vaan. Mitä me tehdään? oppilas kysyi innoissaan ja oli jo aivan hetkessä täysin jalkeilla. Puronlaulu kehräsi, ajatellen, että oli oppilaassa kyllä intoa.
-Vien sinut saalistamaan, vastasi vihreäsilmäinen soturi.
Jänötassu pommi innosta. Tämä olisi hänen ensimmäinen saalistusreissu. Kolli suki pikaisesti turkkinsa ja sitten he lähtivät.

-Ja muista, että pitää olla kärsivällinen. Kala kyllä tulee, jos on tullakseen, muistutti Puronlaulu, kun he istuivat erään kapean puron varressa.
*Kärsivällinen? Miten kukaan jaksaa istua paikallaan ja odottaa, että kala ui alta?* Oppilas ajatteli närkästyneenä ja kuin vastaukseksi Puronlaulu maukui:
-Pitää vain jaksaa. Muista, että kuopaisi ja koukistus.
He istuivat siinä jonkun aikaa. Niin kauan, että Jänötassu ehti laskea jokaisen syömänsä hiiren ja vaihtaa ainakin kymmenen kertaa asentoa
-Nyt! Muista tekniikka, Puronlaulu kuiskasi, kun kala oli vihdoin alla. Jänötassu läiskäytti vettä innostuneena. Mutta lopputuloksena oli vain märkä käpälä.
Hän katsoi lannistuneena vettä ja maukui:
-Höh, tyhmää koko kalastus. Eihän tässä...
Mutta kesken lauseen kala ui taas vedessä. Oppilas keskittyi ja huiskautti tarkasti vettä. Nyt lopputuloksena oli märän käpälän lisäksi pieni ahven.
-Loistavaa Jänötassu! Minä en saanut kalaa ensimmäisenä päivänäni, Puronlaulu kehui ja Jänötassu kehräsi iloisena.
-Jatketaanko me vielä? hän kysyi. Puronlaulu vain kohautti lapojaan ja vastasi:
-Miten haluat. Voimmehan me yrittää myyriäkin.
Jänötassu pomppi taas innosta. Myyriä saalistaessa saisi sentään liikkua.
-Myyriä mielummin, kolli vastasi.
Puronlaulu nyökkäsi ja ja johdatti Jänötassun kauemmas purosta.
-Selvä. Mitä pitää muistaa myyrää saalistaessa? hän kysyi. Mistäs Jänötassu olisi voinut sen tietää, kun eiväthän he olleet ikinä saalistaneet niitä? Tai muutenkaan yhtään mitään.
-Ööh... Vaaniminen? Oppilas arvasi. Puronlaulu nyökkäsi ja lisäsi:
-Kyllä, vaaniminen. Mutta myös se että hiiri kylee sinut enne kuin haistaa. Eli hipihiljaa. Mutta haistatko jotain?
Jänötassu haisteli. Hmm... Mikä oli tuo kutkuttava maku?
-Onko tuo myyrä? hän tarkisti.
-On. Mutta missä suunnassa? Osaatko sanoa? Puronlaulu tiedusteli.
Oppilas haisteli tarkemmin.
-Olisiko se tuolla puskan alla? Jänötassu kysyi. Puronlaulu nyökkäsi.
-Yritänlö nyt siis saada sen? Jänötassu vielä kysyi.
Puronlaulu nyökkäsi uudelleen. Jänötassu taas lähti hiipimään kohti puskaa. Meni hyvin, kunnes "Kraks!" Oksa katkesi.
Myyrä vipelsi pois piilostaan, mutta häntä vastassa oli Puronlaulu, joka tappoi otuksen puraisulla niskaan.
-Hyvää yhteistyötä! hän huudahti.
-Mutta minähän astuin oksaan. Jos en olisi niin... Jänötassu aloitti, mutta Puronlaulu pudisti päätään.
-Ei vaan ajoit sen minulle. Päivän harjoitukset voisivat hyvin olla siinä. Haehan ahvenesi niin lähdetään leiriin, hän maukui. Jänötassu nyökkäsi ja haki kalansa. Sitten kaksikko lähti tallustamaan kohti leiriä.

-Ooh, saitko tuon ihan itse? henkäisi Kiurupentu, yksi Jänötassun parhaistä ystävistä.
Jänötassu nyökäytti päätään ja vähätteli:
-Äsh, sehän on ihan pieni. Sitten saimme yhdessä vielä myyränkin.
Kiurupentu henkäisi ja Huomenpentu katseli oppilasta kateellisena.
-Sinä olet jo oppilas ja me vasta pentuja, hän marisi.
-Hei, kohta sinäkin olet jo oppilas. Sittenhän me voimme saalistaa yhdessä, Jänötassu lohdutti puoltatoista kuuta nuorempaa kolli ja häne siskoaan.

*Olipahan päivä.* hän ajatteli, kun meni illalla nukkumaan oppilaiden pesässä, syötyään vatsansa täyteen kalaa. Mitähän kaikkea elämä toikaan tullessaan?

Tummakajo istui sotureiden pesän edustalla ja nautti auringonsäteistä säteistä turkillaan, jotka lämmittivät hänen tummanharmaata turkkiaan mukavasti. Hänestä oli mukavaa vain olla siinä ja nauttia. Hän piti siitä, ettei tarvinnut juosta paikasta toiseen vaan sai myös joskus rauhoittua yksinään ja olla rauhassa. Ehkä oppilaana hän olisi sanonut tulevaisuuden itselleen, että se oli todella tylsää ja pitkästyttävää istua paikoillaan kuin tyhjänpanttina, mutta ehkä hän oli saattanut hieman rauhoittua, kun ikää oli tullut enemmän. Hän muisti kuinka hän ja silloinen Ruskatassu olivat juosseet ympäri leiriä ja yrittäneet koko ajan keksiä itselleen tekemistä ja ihmetelleet miten soturit jaksoivat vain olla ja miettiä itsekseen asioita. Hän hymähti ja pudisteli päätään ja käänsi katseensa kaislatunnelille päin, kun kuuli sinne lähteneen partion palanneen. Partiota oli lähtenyt johtamaan vasta äskettäin takaisin sotureiden puuhiin palannut Puronlaulu ja Räntäturkki, Leskenlehti sekä Punalehti olivat tulleet ilomielin mukaan.
Hän oli huikkaamassa partiolle olivatko he saaneet mitään, kun hän ensimmäisenä näki järkyttyneen oloisen Aamutäplän, jonka silmät olivat lasittuneet kauhusta. Soturitar näytti siltä kuin ei olisi ollut edes tässä koko hetkessä mukana vaan jossain ihan muualla. Naarasta vasten nojasi hieman isompi Räntäturkki, jonka turkki oli pörhistynyt ja Tummakajo pystyi näkemään selvästi kuinka suolaiset kyyneleet valuivat harmaan kollin poskilla. Hän hypähti tassuilleen, muttei kerennyt ottamaan yhtäkään askelta partiota kohden kysyäkseen mikä oli vialla, kun Leskenlehti ja Puronlaulu tulivat hänen näkökenttäänsä. Puronlaulun selässä oli harmaaruskea karvakasa. Ruumiin turkki oli sekaisin verestä ja karvatupoista, jotka roikkuivat sikinsokin. Kun hän näki kokonaan kissan ruumiin ja erotti kuka se oli, hän jännittyi aloilleen. Kollin silmät avartuivat järkytyksestä.
“Ei voi olla- ei voi olla emo”, hän henkäisi ääneen ja pakotti itsensä liikkeelle. Hän juoksi partion luokse kauhistuneena.
“Mitä- mitä on tapahtunut? Mitä hänelle tapahtui?” hän kysyi ja väkisin käänsi emonsa ruumiista katseensa Puronlauluun, joka katsoi häntä yhtä sekaantuneena. Naaraan silmistä pystyi näkemään kuinka hänkin halusi tietää syyn miksi naaras soturi oli kuollut.
“Aamutäplä? Aamutäplä kuuletko sinä minua?” Punalehti naukui hätääntyneenä yllättäen saaden Tummakajon katseen napsahtamaan pois Puronlaulusta ja siirtymään tyttäreensä, joka oli lamaantunut paikoilleen eikä näyttänyt kuuntelevan ollenkaan.
“Aamutäplä?” hänkin naukui huolestuneena ja tuijotti naaraskissaa ahdistuneena. Oliko Aamutäplällekin tapahtunut jotain? Oliko naaras kunnossa?
Hän kuuli juoksuaskeleita ja pystyi haistamaan kumppaninsa huumaavan ominaisuustuoksun, johon oli sekoittunut puun pihka ja havuset.
“Aamutäplä?” Sädetaivas toisti ja käänsi katseensa Tummakajosta Räntäturkkiin ja huiskautti häntäänsä, “heidät kaksi on vietävä parantajan pesälle! Leskenlehti auta minua.”
Tummakajo vilkaisi vaaleanharmaata omahyväistä kissaa, joka näytti säpsähtävän, loi nopean katseen Kultakuiskeen ruumiiseen ennen kuin nyökäytti ripeästi päätään ja meni Räntäturkin luokse. Soturitar antoi kollin nojata itseensä Aamutäplän sijasta ja lähti varovaisesti taluttamaan soturia kohti parantajan pesälle. Tummakajo oli hieman hämillään toisen käytöstä, mutta uskoi Leskenlehdenkin olevan jossain shokissa tapaisessa ja toimivan kuin kuten häntä käskettäisiin. Sädetaivas kiersi Aamutäplän vierelle, laski häntänsä tyttärensä selälle ja lähti kuljettamaan tätäkin Yöturkin ja Kylmätassun huovaan.
Tummakajo henkäisi hieman, räpytteli silmiään ja kääntyi Puronlaulun puoleen, joka tassutteli varovaisesti Punalehti kintereillään aukion keskelle ja laski varovaisesti Kultakuiskeen silvotun ruumiin maahan. Punalehti loi pienen katseen Puronlauluun ja kosketti naaraan poskea nenällään lohduttavasti. Punaruskea naaras jätti Puronlaulun istumaan aukiolle, kun itse lähti kohti Ututähden pesää kertomaan löydöstään. Tummakajo seurasi kuinka punaruskea kissa katosi päällikön pesään ja itse huokaisten kulki varovaisin askelin Puronlaulun luokse ja istuutui tämän viereen. Hän laski katseensa emoonsa ja kiersi häntänsä ympärilleen.
*Olen oikea hiirenaivo.. Miksen lähtenyt etsimään häntä, kun Hunajavirta hänestä oli huolissaan?* hän soimasi itseään. Hehän olivat olleet riidoissa ja hän oli ollut niin pentumainen, ettei ollut selvittänyt sitä. Nyt emo oli kuollut eikä hän pystynyt enään mitenkään korvaamaan kaikkea kipua, mitä oli naaraalle aiheuttanut vain omaa tyhmyyttään. Kyllä hän ymmärsi todella hyvin miksei emo ollut kertonut heidän oikeasta isästään ja siitä kuinka Kanijalka ei ollut heidän oikea isä vaan esittänyt mukana. Hän tunsi hartoidensa lysähtävän kasaan. Kanijalka oli ollut todella läheinen ystävä Kultakuiskeelle ja oli varmasti ryhtynyt koko juttuun vain sen takia mukaan, koska oli välittänyt emosta niin paljon. Kolli oli halunnut pitää Kultakuiskeen suojassa muiden mielipiteiltä siitä kuinka heidän kolmen isä ei ollut puroklaanilainen eikä varmasti edes minkään klaanin kissa. Hän vain olisi halunnut pyytää emoltaan anteeksi ja kuunnella tuon näkökulman koko jutusta. Jos hän vain olisi ymmärtänyt kuunnella emoaan aikaisemmin…
Hän kuuli heiveröisesti kuinka Ututähti asteli paikalle mukanaan monia kissoja, joiden puheensorina sai Tummakajon nostamaan hieman katsettaan. Hänen edessään seisoi päällikön lisäksi Ruskalehti, Täpläliito, Kotkamieli ja muita kissoja, joihin hän ei kiinnittänyt huomiota. Tämä taisi olla ainut kerta, jolloin hän tunsi sääliä Kotkamieltä kohtaan. Olihan Kultakuiske toiminut tämän sijaisemona ja pitänyt kuin omanaan. Hän kiinnitti huomiota lumenvalkean kollin surun täytteisiin silmiin, jotka alkoivat pikkuhiljaa kostua. Ne tuntuivat lainehtivan ja täyttävän kollin meripihkaiset silmät. Hänen katseensa siirtyi nuoresta kollista sisaruksiinsa. Ruskalehden silmät olivat avartuneet ja täyttyneet kyyneleistä. Pari silmänräpäys myöhemmin kyyneleet alkoivat virtaamaan hänen poskiaan pitkin. Täpläliito seisoi siskonsa vierellä ja tuijotti emonsa ruumista. Kollin koko asenne oli todella jäykkä eikä tuo sanonutkaan mitään, ei päästänyt pihaustakaan. Tuijotti vain oranssihtavilla silmillään alas. Siitä huolimatta, ettei kolli ilmaissut itseään sanoin, Tummakajo silti pystyi näkemään syvän surun kollin silmissä ja kasvoilla.
“Haluatteko tulla tänne?” Tummakajo kysyi nielaisten. Ruskalehti nosti katseensa häneen ja nyökäytti päätään jähmettyneenä ja pakotti selvästi itsensä pukkaamaan Täpläliitoa hellästi ja tassuttelemaan vaaleamman harmaan kollin kanssa hänen luokseen ja istui alas. Kanelinruskea naaras painoi päänsä hänen rintaa vasten ja päästi suustaan sydäntä särkevän nyyhkäisyn. Tummakajo nielaisi uudelleen ja varovaisesti painoi päänsä siskonsa ylle yrittäen luoda tälle turvallisen tunteen. Se oli vähintä mitä hän pystyi tekemään.
Täpläliito istui Ruskalehden viereen ja Tummakajo yllättyi, kun kolli kosketti hänen päälakeaan ja nojautui myös Ruskalehden ylle.
Seuraava yö oli kamalin koskaan Tummakajon elämässä. He istuivat Täpläliidon ja Ruskalehden kanssa Kultakuiskeen ruumiin yllä toisiinsa käpertyneinä ja turvaa hakien. Hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, ettei ollut sopinut emonsa kanssa. Nyt kaikki oli myöhäistä.

“Aamutäplä, Aamutäplä oletko sinä hereillä?” Yöturkin ääni kysyi ja herätteli varovaisesti sammalpedillä nukkuvaa naarasta. Parantaja kosketti varovaisesti tassullaan hänen kylkeään ja pikkuhiljaa Aamutäplä alkoi aukomaan silmiään ja räpyttelemään niitä hämärässä valaistuksessa. Naaraan oli vaikeaa nähdä eteensä ja hänestä tuntui, että hänen sydämensä olisi vieläkin rummuttanut kovaa rinnassa.
“Minulla olisi sinulle kamomillaa, joka auttaa sinua. Se rauhoittaa mieltä ja uskon, että sen antaminen sinulle tällä hetkellä on parasta”, mustaraitainen kissa selitti pehmeällä äänellään saaden Aamutäplän katseen nousemaan tähän. Hänestä tuntui, että Yöturkki oli sellainen kissa, jolle kukaan ei halunnut pahaa. Kolli vain oli niin mukava ja lempeä, ettei tuolle voinut suuttua. Tai ei ainakaan hän nähnyt yhtäkään syytä alkaa tiuskimaan parantajalle.
Hän nyökäytti päätään kollille vastaukseksi ja otti vastaan kamomillan Yöturkilta. Hän hetken tarkasteli pientä valkoista kukkaa, jossa oli suuri keltainen sisus, vilkaisi parantajaa joka soi hänelle kannustavan hymyn ja sitten uskaltautui syömään kukan. Hän olisi luullut maun olevan todella hapan tai iljettävä, mutta maku oli pehmeä ja tuntui heti samalla sekunnilla rauhoittavan villisti hakkaavaa sydäntä.
“Minulla oli myös toinen syy kamomillan antamiseen sinulle”, parantaja naukui kiinnittäen Aamutäplän katseen itseensä. Kolli huokaisi ja istui alas. Jokin Yöturkin käytöksessä sai soturittaren hieman hermostumaan, mutta kamomillan nopea vaikutus sai hänen olotilansa pysymään paljon rauhallisempana kuin hän olisi voinut uskoakaan.
“Koska sinut tuotiin tänne Räntäturkin kanssa, oli minun tietenkin tutkittava sinut, ettei sinulla ollut minkäänlaisia haavoja tai muita vakavia asioita, joista pitäisi huolestua. Ja minä huomasin jotain Aamutäplä”, kolli naukui tyynesti katsoen häntä. Vaikka kollin ulkokuori olikin rento ja tyyni, pystyi soturitar silti huomaamaan pähkinänruskeissa silmissä pienen jännittyneisyyden.
“Ja mitä sinä huomasit?” hän kysyi alkaen käymään jo hieman levottomaksi. Yöturkki huokaisi ja vaihtoi hieman asentoaan.
“En uskonut, että tämä tapahtuisi sinulle jo näin nuorena, pääsithän sinä vasta soturiksi. Mutta ehkä sinä seuraat emosi tassunjäljissä, olihan hänkin todella nuori ja vasta päässyt soturiksi:”
Aamutäplä tapitti vanhempaa kissaa hämillään. Hän ei ymmärtänyt, mistä kolli puhui eikä ymmärtänyt miksi puhui hänen emostakin. Eihän Sädetaivas ollut kärsinyt mistään, kun oli päässyt soturiksi? Vai eikö emo ollut kertonut hänelle?
“Olet varmasti huomannut kipua vatsassasi? Huomasin eilen tarkastuksessa, että sinä odotat pentuja, Aamutäplä”, kolli jatkoi, kun huomasi kermanvaalean soturittaren oudoksuvan katseen. Aamutäplän suu aukesi hieman ja hän vain tuijotti järkyttyneenä parantajaa. Hänkö odotti pentuja? Miten hän odotti pentuja? Eihän hän voinut odottaa pentuja, ei hän edes halunnut mitään pentuja! Ei hän halunnut jäädä homehtumaan pentutarhaan ja leikkimään jotain emoa, joka olisi riippuvainen jollain tasolla pennuistaan. Tämän oli oltava vitsi, ei sille ollut muuta vaihtoehtoa.
“Sädetaivaskin alkoi odottaa sinua ja sisaruksiasi, kun hän pääsi soturiksi eli todella nuorena. Ja sen takia ajattelin kertoa sen sinulle, koska ilmeisesti seuraat häntä.. Mikä tietenkin on todella mahtavaa! Onnitteluni Aamutäplä!” parantaja pölötti katsellen häntä hymyillen. Aamutäplän silmät viiruuntuivat. Onnittelut? Mistä? Siitä, että hän odottaisi nyt pentuja, joita ei edes halunnut. Ei hänestä ollut emoksi vielä. Ei todellakaan. Hän ei edes tykännyt pennuista.
“Onnittelut mistä?” hän sähähti nousten ylös ja tuijotti kolkosti kolli parantajaa edessään,
“Onnittelut siitäkö, että odotan jotain hiirenaivoisia karvakasoja, joita en edes halunnut?”
“Mutta-”
“Minä lähden nyt, en halua enään olla täällä kanssasi sekuntiakaan.”
“Sinun ei kannattaisi lähteä! Pysyisit täällä vielä niin voisin tarkistaa, että kaikki on kunnossa”, Yöturkki yritti ja katsoi häntä pelästyneenä yhtäkkistä raivostumista.
“Etköhän sinä ole jo ihan tarpeeksi tarkistanut onko kaikki kunnossa”, Aamutäplä sähähti luoden kiihtyneen katseen kolliin ja pyörähti ympäri. Hän lähti raivokkain askelin ulos parantajan pesästä ja pysähtyi aloilleen, kun kuuli parantajan puhuvan.
“Sinusta tulee varmasti todella hyvä emo, Aamutäplä! Minä kyllä tiedän sen.”
Hän puuskahti jatkaen matkaansa ulos pesästä ja lähti marssimaan lähemmäs sotureiden pesää. Hän ei halunnut nähdä tällä hetkellä ketään eikä halunnut puhua kenenkään kanssa. Hän vain halusi olla yksin hetken. Kuitenkin pesälle päästyään hän käänsi katsettaan aukiolle päin ja huomasi vielä Kultakuiskeen ruumiin makaavaan siellä ympärillään Tummakajo, Täpläliito, Ruskalehti, Kanijalka ja muita kissoja. Ilmeisesti oli vielä todella aikainen eikä naaraan ruumista oltu vielä lähdetty hautaamaan. Tummakajosta ja tämän sisaruksista näki selvästi, että he olivat valvoneet emonsa ruumiin äärellä koko yön ja viime yö oli ollut kolmikolle yksi vaikeimmista. He olivat päätyneet istumaan vierekkäin ja lohduttivat toisiaan. Aamutäplä puri hammasta, vilkaisi tassujaan ja pujahti sitten sisälle sotureiden pesään, mikä oli ihanan tyhjä. Hän asteli peremmälle ja kävi makaamaan omalle sammalpedilleen. Hän hautasi päänsä tassujensa suojaan ja huokaisten sulki silmänsä. Hänestäkö muka emo?

- Olen menossa tapaamaan sisartani tänään auringonlaskun aikaan, Sielutassu kertoi nojaten Kostokynnen kylkeen, pitäen silmiään kiinni. Luopio nopeasti vilkaisi erakon suuntaan ja päästi pienen hymähdyksen. Oliko tuon pakko pilata tämä niin ihana ja rauhoittava hetki?
- Siinä tapauksessa minä lähden saattamaan sinua, kolli tarjoutui, vaikka hänen äänensävystään pystyi kuulemaan, että oli jo päättänyt lähteä naaraan mukaan. Valkoturkkinen kissa nosti päänsä Kostokynnen kaulasta ja tapitti tuota harmailla silmillään.
- Uskosielu käy kimppuusi jos hän näkisi sinut kanssani, Sielutassu sanoi varoittavasti, johon luopio vain kohautti lapojaan.
- Olen valmis ottamaan sen riskin, kolli sanoi ja hymyili vienosti erakolle, joka yhä epäuskoisena tuijotti häntä.
- Et voi olla tosissasi, naaras naurahti, yhä kuitenkin näyttäen totiselta. Kostokynsi nyökkäsi ja nuolaisi rohkaisevasti tuon korvaa.
- Etkö halua esitellä minua sisarellesi? Luopio kysyi hilpeästi, yrittäen saada Sielutassua myöntymään ajatukselle. Hän ei haluaisi jättää valkoturkkista kissaa yksin nyt, kun Luuklaanikin saattaisi olla heidän molempien perässä. Erakko näytti miettivän hetken, kunnes huokaisi syvään ja nousi pois kollin syleilystä.
- Selvä... Seuraa minua, naaras sanoi hiljaa ja lähti kävelemään poispäin vuoristosolasta. Kostokynsi nousi jaloilleen, nuolaisi pariin otteeseen turkkiaan saadakseen sen näyttämään edes hiukan siistimmältä, ennen kuin kiiruhti Sielutassun perään. Kaksikko käveli hiljaa eteenpäin, molemmat selvästi omien päidensä sisällä. Luopio katseli hiukan häntä edenpänä kävelevää erakkoa eikä voinut olla hymyilemättä. Miten hänellä oli käynyt näin hyvä tuuri? Melkeinpä heti klaanistaan erotuksen jälkeen oli kolli törmännyt tähän kauniiseen nuoreen naaraaseen, jonka seura miellytti häntä todella paljon. Ja joka ilta, kun valkoturkkinen kissa oli jo nukahtanut, oli Kostokynsi katsellut häntä ja ajatellut: Mitä tapahtuisi, jos he päättäisivät olla yhdessä pitempäänkin? Mahdollinen kumppanuus ja pentuja? Vai pelkkä ystävyys?
- Mitä oikein ajattelet? Sielutassun ääni herätti luopion ajatuksistaan.
- Mietin vain miten kauniita pentuja me kaksi voisimme saada, Kostokynsi möläytti sen enempää ajattelematta ajatuksensa ilmoille ja pysähtyi paikoilleen, tuntien kylmän tunteen nousevan rintaansa. Erakko hänen edessään oli myöskin pysähtynyt ja tuijotti kollia silmät pyöreinä, ehkä hiukan järkyttyneenkin näköisenä.
- Pentuja? Sinun kanssasi? Eivätkö kollit entisessä klaanissasi ole kuulleet seurustelusta? Sielutassu haukkoi henkeään, ja selvästi oli hyvin hämillään luopion sanoista. Kostokynsi soimasi itseään ja sitä, ettei ajatellut ennen sanomisiaan.
- No oikeastaan Luuklaanissa asiat menevät hiukan eri tavalla, mutta sitähän he kyllä tuntuvat siellä harrastavan... Kolli sopersi korvat luimussa, osoittaen olevansa hyvin pahoillaan siitä mitä oli sanonut. Hänen todellakin pitäisi pitää omat fantasiansa itsellään. Sielutassu vaikutti yhä järkyttyneeltä, mutta nyt jonkinsortin uteliaisuus paistoi tuon harmaista silmistä.
- Miten asiat Luuklaanissa sitten menevät? Erakko uteli, pitäen kuitenkin hyvän välimatkan kaksikon välillä. Kostokynsi yllättyi hiukan naaraan nopeasta olemuksen vaihdosta, sekä kiinnostuksesta Luuklaania kohtaan.
- Öö no Luuklaanissa saa kerrallaan olla vain yksi pentue siihen saakka kun pennut on nimitetty sotureiksi. Näin halutaan varmistaa, että oppilaiksi päästessään pennut saisivat klaanin parhaimmat kouluttajat itselleen. Päällikkö myöskin valitsee itselleen mieleisen kissan, joka pennut saa hankkia. Pitemmän päälle, se on todella pitkästyttävää touhua, minkä takia monet luuklaanilaiset hempeilevät keskenään päällikön katseen välttäessä, Kostokynsi selitti, yrittäen vaihtaa keskustelun aihetta kauas hänen möläytyksestään. Sielutassun ilme muuttui hämmentyneestä surulliseksi, mikä sai luopion astelemaan lähemmäs erakkoa. Oliko hän taas pahoittanut tuon mielen sanomalla jotkain typerää?
- Tuo on hirveää... Naaras mutisi ja käänsi katseensa alhaalla olevaan metsikköön, joka oli vaihtanut värinsä vihreästä oranssihtavan punaiseen. Kostokynsi kurtisti kulmiaan ja kallisti päätänsä katsoakseen Sielutassun kasvoja.
- Et pystyisi saamaan pentuja vaikka niitä haluaisit, Sielutassu lisäsi ja Kostokynsi hymähti osoittaakseen olevansa samaa mieltä, kääntäen itsekin katseensa alhaalla olevaan metsään.
- Onneksi kun en enää ole siellä, minun ei tarvitse totella heitä tai heidän typeriä sääntöjään, luopio sanoi ja hetken hiljaisuuden jälkeen kaksikko päätti jatkaa matkaansa. He kulkivat kapeita vuoristopolkuja peräkkäin, polkujen ollessa niin kapeita, etteivät he rinnakkain olisi mahtuneet niille. Kolli ei aikaisemmin ollut vaivaantunut hiljaisuudesta heidän välillään, eikä erakkokaan ikinä ollut näyttänyt pistävän asiaa pahitteeksi, molemmat ehkä jopa nauttivat siitä. Siitä, että he molemmat pystyivät olemaan hiljaa toistensa seurassa, mutta silti tunsivat välillään jonkinlaisen kontaktin. Mutta nyt Kostokynttä nolotti ja hän pystyi haistimaan myös Sielutassun epämukavuuden.
*Että pitikin mennä kertomaan...* Luopio ajatteli ja melkein puraisi itseään käpälästään rangaistuksena. Nyt Sielutassu ei ainakaan pitäisi hänestä.
- Umm... Oliko sinulla ikinä... Ketään... Mielenkiinnon kohdetta Luuklaanissa? Sielutassu kysyi varovaisesti, pitäen katseensa tiukasti edessä olevassa polussa. Luopio yllättyi taas kysymyksestä, mutta ei voinut olla päästämättä hilpeää hykerrystä. Olisiko erakko sittenkin kiinnostunut hänestä?
- No eipä oikein... He kaikki olivat niin samanlaisia - tuskin edes erotin heitä toisistaan. Ja halu tappaa ja satuttaa ei oikein saa sydäntäni lämpeämään, Kostokynsi kertoi huvittuneena, tarkoituksenaan myös nostaa Sielutassun mielialaa. Hän ei nähnyt naaraas ilmettä, mutta ainakin luki tuon kehon liikkeistä, että tuo ainakin rentoutui hiukan aikaisemmasta olemuksestaan.
- Minkälaisesta sinä sitten- Ääh unohda, anteeksi että kyselen näin kauheasti, erakko takelteli ja vaikka kävelikin Kostokynnen edellä, hän laski päätään ja häntäänsä alemmas, luimi korviaan ja huokaisi syvään. Sielutassu selvästi halusi tehdä selväksi, että pahoitteli uteliaisuuttaan. Mutta ei se luopiota haitannut, hän piti naaraan kiinnostuksesta itseään kohtaan.
- Haluaisin kumppanikseni jonkun sellaisen, jonka kanssa todella viihdyn. Kenen seurassa haluaisin olla jokaisena päivänä siihen saakka kunnes kuolen. Elämänkumppanin, tiedäthän? Kostokynsi kertoi, vaikka hänellä kestikin hetki miettiä vastaustaan. Ei luopio ikinä ollut tuntenut mitään mielenkiintoa enempää ketään kohtaan, joten ei hän edes tiennyt tarkasti minkälaista naarasta hakisi. Eikä kolli edes uskaltanut vaatiakkaan enempää ruman taustansa takia. Sielutassu ei vastannut mitään, joten Kostokynsikin päätti sen jälkeen pitää suunsa supussa ja keskittyä kapealla polulla liikkumiseen. Hänen ajatuksensa kuitenkin lipuivat taas erakkoon ja heidän mahdolliseen yhteiseen tulevaisuuteensa. Sen ajatteleminen sai luopion hymyilemään ja lämpimän tunteen möyryämään hänen rinnassaan. Kolli pystyi kuvittelemaan miten hän ja Sielutassu istuisivat ja seuraisivat sivusta heidän pentujensa leikkimistä. Kostokynsi tuhahti hiljaa ajatukselle ja vilkaisi edellä kulkevaa erakkoa. Ei hänellä vielä mikään kiire ollut perheen hankintaan, ainakin nyt hänelle riittäisi pelkästään naaraan seurassa olo. Mutta jos tuo joskus myöhemmin osoittaisi haluavansa ryhtyä johonkin vakavampaan luopion kanssa, hän ryhtyisi siihen. Kaksikko kulki hiljaisuuden vallitessa vuorten taakse, tapaamaan Uskosielua auringonlaskun aikaan.

Ensimmäinen luku - Univelkaa ja uusia ystäviä

Kävelin Kanijalan kanssa pitkin Puroklaanin aluetta. Samassa näimme jotakin kamalaa. Kauempana käveli nuori kettu, yksi metsän vaaroista.
"Tapetaan se!" sanoin mestarilleni, joka nyökkäsi kuuliaisesti. Hänen merkistä lähdimme matkaan. Hyppäsimme molemmat sen selkään, ja raavimme sitä. Kanijalka kiepahti sen vatsan alle ja raapaisi sen auki. Kettu oli kuollut. Jatkoimme matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edessämme näkyivätkin jo leiriimme johtavat purot. Saavuimme virralle. Mrrau!
"Mitä sinä naurat?" Kummastelin Kanijalan naurahdusta.
"Kai sinä osaat mennä yli?" Hän kysyi hilpeästi kehräten. Annoin hänelle murhaavan katseen.

Olimme takaisin klaanissamme. Kaikki onnittelivat minua iloisesti ketun tappamisesta. Ututähti päätti kutsua klaanin koolle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!" Hän kajautti kissoille. Kun kissat olivat tulleet, hän aloitti. En keskittynyt päällikön puheeseen, hän vain kertasi Neljän virran tammella klaanien kokoontumisessa tapahtuneita asioita. Ja minähän olin ollut siellä, joten tiesin kaiken jo.
"Saatte mennä. Kokous on päättynyt." Ututähti sanoi. Tassuttelin oppilaiden pesään ja yritin mennä nukkumaan. Koetin kaikin keinoin saada itseäni nukahtamaan, mutta mikään ei auttanut. Liljatassu oli hyvin huolissaan minusta, sillä yleensä nukuin ongelmitta enkä ollut koskaan kärsinyt unettomuudesta. Ja vaikka Kultakuiskekin oli vähän aika sitten kuollut hirvittävällä tavalla, uskoin päässeeni siitä jo yli. Kermanvaalea naaras lähti etsimään Yöturkkia, tämä tietäisi mikä minussa oli vialla. Saavuttuaan pesälle Yöturkki tuli sisään, ja näki minut makaamassa pedilläni silmät tiukasti kiinni puristettuina.
"Minä en saa unta Yöturkki." Sanoin hiljaisella äänellä ja huokaisin syvään. Yöturkki tuli hiukan lähemmäs, ja koetti etsiä minusta jotakin vammaa tai sairauden merkkiä, mutta ei löytänyt mitään.
"Painaako Kultakuiskeen kuolema mieltäsi?" Yöturkki kysyi. Pudistin päätäni, vaikka ikävä naarasta kohtaan oli suuri.
"Oletko kenties nähnyt painajaisia tai jotakin muuta vastaavaa?" Yöturkki kysyi. Pidin miettivän hiljaisuuden.
"Minä näin perheeni unessa." Sanoin. Yöturkki mittaili katseellaan minua päästä varpaisiin.
"Mitä he sanoivat?" Tämä kysyi vakavalla äänensävyllä. Tuijotin kollia hämmentyneenä. Miksi minun pitäisi kertoa unestani hänelle? Olin hetken vaiti, mutta vastasin sitten.
"Ei mitään." Vanha kolli kurtisti kulmiaan.
"Sinun pitäisi mennä pienelle kävelylle. Ehkä ajatuksesi selkenevät hiukan, ja saat sitten paremmin nukuttua myöhemmin." Kolli ehdotti. Lähdin pesästä ja tassuttelin tieheni mitään sanomatta.

Kuljin väsynein askelin metsän läpi. En tiennyt yhtään minne olin matkalla, minä vain kävelin.
"Sinä et sitten tunnu kunnioittavan klaanirajoja." Joku henkäisi epäuskoisena. Pupillini laajenivat hetkellisesti, nielaisin ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Näin siniharmaan, raidallisen naaraan (Taivashalla) seisomassa vähän matkan päässä. Katsoin tuota silmät pyöreinä.
"No mitäs sinä oikein näillä main kuljet? Et näytä olevan vesimyyräjahdissa." Naaras kysyi.
"En ole ihan varma, minä vain lähdin kävelemään, ja jotenkin päädyin tänne." Tunnustin.
"Lähdit kävelemään? Jaahas... Silloin meitä on kaksi. Minäkin lähdin tänne vain miettimään." Siniharmaa raidallinen naaras selitti ja hymyili lämpimästi.
"Mitä sinä mietit?" Kysyin uteliaana.
"Vähän kaikkea mahdollista. Klaaniimme on nimitetty vastikään uusi soturi, enkä oikein tiedä mitä ajatella hänestä." Naaras kertoi. Kehräsin huvittuneena. Minulla oli jonkin verran kokemusta muiden naaraiden kanssa juttelusta, joten tiesin että tämä Nummiklaanilainen kärsi jonkinsortin ihastuksesta.

//Sori, tästä tuli vähän kökkö, mut Tikru saat jatkaa jos haluat!

Valo - Kulkukissa

Varoitus! Tarina sisältää hieman verta ja taistelukohtauksia.

Aamu alkoi jo sarastaa, kun Valo heräsi karhunvatukanoksista, sammaleesta ja oksista tehdyssä pesässään. "Auts!", hän kiljahti noustessaan ylös. "Olenko taas nukkunut jonkun piikin päällä?", raidallinen naaras huokaisi. Elämä kulkukissana oli rankkaa ja yksinäistä, kun ei ollut ketään seurana.
Pari kuuta sitten hänen emonsakin oli lähtenyt metsästä, alkanut kotikissaksi. Syy tälle oli se, että Säihky oli ollut murheen murtama Pyörteen, ja Hehkun menehdyttyä. Aluksi Hehku oli kuollut lähdettyään saalistamaan, ja hän oli joutunut mäyrän kynsiin. Muiden tultua paikalle nuorta kissaa
ei ehditty pelastaa, ja Hehku joutui jättämään maanpäällisen elämän. Vielä sen jälkeenkin Pyörre oli puolestaan kuollut tipahtaessaan rotkoon. Säihky ei ollut kestänyt sitä. *Ymmärrettävää, koska Hehku ja Pyörre olivat minullekin rakkaita perheenjäseniä*, Valo ajatteli. Säihky ei ollut ajatellut yhtään
asiaa Valon kannalta, ja häipynyt vain kaksijalkojen hoiviin. Valo kuitenkin rakasti emoaan, vaikka ei näkisikään tätä koskaan. Elämä oli ollut muutenkin Valolle menetyksiä ja surua. Vielä, kun Valolla oli ollut läheinen ystävä Säde seuranaan, niin hänkin oli kuollut. Ja vieläpä ystävänsä
sivalluksesta! Valo ja Säde olivat riidelleet siitä, että Säihky oli alkanut kotikissaksi. Valo oli puolustanut emoaan, ja sanonut, ettei asia kuulu Säteelle. Valo oli raivostunut Säteen väitettyä toisin, ja sanaharkan jälkeen riita oli yltynyt taisteluksi. Valo oli suutuspäissään sivaltanut Sädettä kaulaan, ja
Säde oli menehtynyt. Valo oli ollut tämän jälkeen lamautunut, surun ja syyllisyyden painostama kissa. *Jos Säde olisi nyt täällä, minun ei tarvitsisi olla yksin*, Valo murehti. Vaikka menettämisiä oli tapahtunut paljon, piti jatkaa elämää. Kulkukissana ei selviytynyt, jos vain seisoi paikallaan. Vain kolme
auringonnousua sitten metsään oli tullut uusi kissa. Vallanhimoinen ja raaka sellainen. Kissan nimi oli Yö, ja se oli osuva nimi, koska pikimustan turkin omaava kolli oli hiipinyt synkän yön turvin Valon majapaikkaan. Yö oli vaatinut metsää itselleen, ja haastanut Valon kaksintaisteluun.
Taistelussa Valo oli saanut pienen repeymän korvaansa Yön kynsistä. Valo oli kuitenkin hyvä taistelija, ja hän oli saanut ajettua Yön pois. *Kollia ei enää näkyisi näillä main*, Valo ajatteli ja hymähti. *Pitäisiköhän lähteä saalistamaan jotain suuhun pantavaa...*, naaras mietti huomattuaan vatsansa
kurnivan. Hän tassutti pois pesästään, ja hengitti luonnon raikasta tuoksua. Vaikka lehtikato oli jo aluillaan, viherlehti ei ollut silti vielä päättynyt. Valo maisteli ilmaa, ja huomasi siinä myyrän tuoksun. Naaras paikansi otuksen hajun perusteella, ja huomasi pian sen kipittävän pienestä kolosta pois.
Myyrä ei huomannut vähän matkan päässä tassuttavaa kissaa, ja se lyllersi rauhallisesti pensaan alle. Valo kuitenkin hiipi hiljaa pensaan taakse, ja näki hiiren olevan sen alla. Raidallinen naaras nappasi käpälällään hiiren hännästä, ja veti sen pensaan alta pois. Hän tappoi sen, ja haukkasi heti palasen
maukkaasta otuksesta. *Tuore myyrä on aina parempaa kuin vanha*, Valo ajatteli hymyssä suin. Syötyään hiiren hän mietti, mitäköhän alkaisi sitten tekemään. *Ehkä voisin kerätä lisää sammalia pesääni, ne ovat jo aika pistelevät ja ärsyttävän tuntuiset*, Valo oivalsi. Hän muisti, että hyviä ja kuivia
sammalia sai yhdestä luolasta, joka oli lähistöllä. Valo lähti matkaamaan luolalle, ja pian hän olikin jo siellä. *En muistanut, että tänne oli näin lyhyt matka*, Valo ajatteli kummastellen. *No, onhan siitä jo aika kauan aikaa, kun viimeksi kävin täällä päin*, hän myönsi. Valo tassutti luolan sisälle, ja
siellä oli kuin olikin kuivia ja pehmeitä sammalia takertuneena luolan seinämiin. Hän kehräsi tyytyväisenä, ja alkoi repiä sammalia luolan seinämistä. Saatuaan sammaleet irti, hän vielä puhdisti ne piikeistä ja muista mahdollisista epämukavista eliöistä. *Hyvät yöunet ovat taatut*, Valo ajatteli. Hän
keräsi sammaleet myttyyn, että niitä olisi helpompi kantaa. Tultuaan pesälleen hän kuuli jostain hyvinkin ärsyttävän tutun äänen: "Hei vain, Valo". Ääni oli kylmä ja ivallinen, joka korosti erityisesti Valon nimen kohdalla. Valo pudotti sammaleet käpälistään, ja katsahti äänen suuntaan. Kuusen takaa
esiin astui...Yö! *Mitä se riivattu kissa täällä teki?*, Valo ihmetteli. *Eikö Yö ollut oppinut läksyään?*, hän mietti. "Uskalsit sitten vielä tulla uudelleen?", Valo kysyi, ja murina kumpusi hänen kurkustaan. "Etpä kauaa odotellut", Valo maukui pilkallisesti. "Niin, mutta nyt en tullut yksin". "Tappo ja Sivallus,
tulkaa esiin", Yö käski. Yön viereen astelivat kaksi rotevaa kollia, jotka olivat kumpikin taisteluiden arpeuttamia. Tappo ja Sivallus katselivat Valoa ylimielisesti, ja väläyttelivät teräviä kynsiään auringossa. Tappo oli punertava kolli, jolla oli keltaiset silmät, ja karhea turkki. Sivallus taasen oli vaalea kolli, jolla oli tummia juovia turkissaan, ja tälläkin keltaiset silmät. Kummankin lihakset pullistelivat turkissa, ja matala murina kuului heidän kurkuistaan. Valo säikähti suuresti, mutta piti kasvonsa ilmeettöminä. "Sait sitten kaksi kaveria mukaasi?", Valo kysyi. "Näinpä, ja nyt metsä on vihdoin
minun!", Yö kajautti kantavalla äänellä. "En olisi siitä niin varma", Valo naukui. "Mutta minä olen, Tappo ja Sivallus, hyökätkää!", Yö komensi tovereitaan. Tappo ja Sivallus lähestyivät Valoa silmät taistelunnälkäisesti kiiluen, ja muristen. Valon valtasi pakokauhu. *Entä jos tämä on loppuni?*,
hän ajatteli hädissään. *Mistä hän nuo kaksi kissaa onki käpäliinsä?*, Valo mietti. Samassa Sivallus hyökkäsi, hän loikkasi Valoa kohti sivaltaen tätä kuonoon. Valo kuitenkin puolustautui pamauttamalla kollia päähän voimakkaasti. Sivallus ei kuitenkaan edes hievahtanut, katseli vain naarasta
ylimielisesti. "Oletko Pyörteen tytär?", hän kysyi. "Olen", Valo maukui voimakkaasti, hän oli ylpeä menehtyneestä isästään. "Eipä ole lintu kauaksi puusta lentänyt, Pyörre se aina luuli että kaikki saavat asustaa metsässä", Sivallus naukui nauraen kylmää, kolkkoa naurua. *Eikä luullut, Pyörre oli
tuhat kertaa parempi kissa kuin te*, Valo ajatteli. "Älkää jääkö juttelemaan, vaan HYÖKÄTKÄÄ!", Yö huusi. Samassa myös Tappo hyökkäsi, hän sivalsi Valoa voimakkaasti kylkeen, ja Sivalluksen liittyessä mukaan he jakelivat iskuja Valon molemmin puolin. Veri roiskui haavoista nurmimättäälle, ja värjäsi maan punaiseksi. Naaras kyllä yritti puolustautua, mutta hän oli liian heikko kahdelle täysikasvuiselle vahvalle kollille. Sivallus sai kampattua Valon nurin, ja Valo kellahti maahan voimattomana. Sivallus painoi Valon maata vasten, ja Tappo piteli Valoa jaloista. "En luovuta ikinä!", Valo huusi.
Kollien pidellessä Valoa maata vasten, Yö asteli heidän luo. "Tämä on loppusi, Valo". "Metsä on vihdoin minun!", Yö maukui. Hän ojensi käpälänsä antaakseen tappoiskun. Valo painoi silmänsä kiinni odottaessaan iskua. Sitä ei kuitenkaan tullut. Yö katsoi Valoa ilkeästi, ja maukui: "Mutta onhan sinulla vielä yksi mahdollisuus, säästän henkesi jos liityt minuun". *Hän sitten ajatteli käyttää minua hyväkseen?*, Valo ajatteli halveksuen. *En ikinä liity tuon kissan joukkoon, sen vannon henkeni kautta!*, hän lupasi itselleen. "No, oletko tehnyt päätöksesi?", Yö naukui ärsyttävän ivallisesti. *Minun täytyy vain juosta, muuta vaihtoehtoa ei ole*, Valo päätti. Naaras nousi ylös maasta pudistellen veripisaroita turkistaan. Hän tunki naamansa rohkeasti aivan Yön kasvojen eteen ja sähisi: "Sinuun minä en liity ikinä, vaikka henki menisi!". Siinä samassa hän lähti hurjaan juoksuun, poispäin kavalista
kulkukissoista. Yö, Tappo, ja Sivallus jähmettyivät hetkeksi paikoilleen, mutta sitten Yö tokeni, ja karjaisi kahdelle toverilleen: "Mitä te siitä odotatte?" "Ottakaa se kiinni ja, tappakaa", hän rääkyi. "Älkää antako armoa!", Yö huusi. Tappo ja Sivallus lähtivät taka-ajamaan Valoa. Hän oli jo kuitenkin
kaukana, metsän siimeksessä. Tappo ja Sivallus yrittivät saavuttaa edellä pinkovaa Valoa, mutta he eivät jaksaneet juosta enempää. Kaksi toverusta palasivat Yön luo puuskuttaen. "Se vimmatun katti pääsi pakoon", Tappo naukaisi muristen, ja selvästi turhautuneena. "Jos olisin saanut sen kiinni, niin
olisin nylkenyt Valon elävältä", Sivallus sanoi. Yökin oli turhautunut, ja nyhti ruohoa maasta vimmoissaan. Sitten hän kuitenkin rauhoittui, ja sai lisää itsevarmuutta ja voimaa. "Nyt metsä on kuitenkin meidän!", kolli julisti. Tappo ja Sivallus nyökyttelivät innoissaan. "Se, kuka astuu käpälälläkään
näille maille, saa katua", Tappo maukui voitonriemuisena. Valo ei kuitenkaan kuullut näitä sanoja, hän oli jo kaukana metsän toisella puolen. Naaras pysähtyi hetkeksi levähtämään, ja katsoi taakseen. Yötä, Tappoa, ja Sivallusta ei näkynyt enää. *Mutta miten tästä eteenpäin?*, Valo mietti lysähtäessään laakean kiven päälle. *Pitää vain etsiä uusi koti...*, hän ajatteli surullisena. *Jos löydän sellaista enää koskaan*, Valo pohti. Hetken levähdystauon jälkeen Valo päätti jatkaa matkaa. Hän rämpi läpi kivien ja kantojen, soiden ja mantujen. Välissä Valon oli pakko pyydystää riistaa itselleensä, että jaksaisi taivaltaa. Jossain vaiheessa hän oli jo vaipumassa epätoivoon, että uutta kotia ei löytyisikään. Sinnikäs kissa kuitenkin vaelsi tarmokkaasti paikasta toiseen. Aurinko painui jo taivaanrantaan luoden oranssia hehkua metsän siimekseen. *Missä minä edes olen?*, Valo mietti epätoivoisena. *Olisi pitänyt vain kuolla Yön kynsien kautta*, hän tuskaili. Naaraan taivallettua pitkän matkan nummien ja metsien lävitse, hänen tarmonsa loppui. Ei kissa voinut aamusta iltaan vaeltaa etsimässä uutta kotia. *Polkuanturani ovat kauhean kipeinä*, Valo vaikeroi mielessään. Onneksi hän sentään oli älynnyt laittaa yrttejä haavojensa parantamiseksi. *Pakko kai sitten alkaa nukkumaan...*, Valo myöntyi. *Mutta missä?*, hän mietti. Hetken etsinnän jälkeen naaras löysi kuopan, jossa oli pehmeitä sammalia pohjantäytteenä. Hän nukahti melkein heti siihen, ja hetken päästä uupunut kissa tuhisi sammalvuoteessaan häntä kippuralla. Täysikuu valaisi taivasta, ja yhtäkkiä Valo hätkähti hereille. Hän oli kuullut ääniä. *Ei kai taas jokin valloittajalauma...*, naaras ajatteli toivoen parasta. Äänet kuuluivat aina vain lähempää, ja niiden häiritessä Valoa hän päätti ottaa selvää, mitä äänet olivat. *Kissoilta äänet ainakin kuulostivat...*, Valo tiesi. Valo kurkisti läheisen pensaan taakse, mistä oli kuullut äänten tulevan. Pensaan takaa avautui
aukea, jolla oli paljon kissoja. Kissat olivat laihoja, ja ilmeisesti hyviä taistelemaan. *Mutta keitä he olivat?*, Valo mietti. *Ja entä jos ne huomaavat minut?*. Pakokauhu valtasi naaraan mielen. *Entä jos tämä on loppuni?*. *En voi taistella noin montaa kissaa vastaan...*.

//Anteeksi kamalasti tarinan myöhästyminen, sekä pahoittelut sekavasta, oudosta, lyhyestä ja tylsästä tarinasta. Mutta kuitenkin, jatkan tarinaa.//

Olin aamulla herännyt aikaisin hakemaan yrttejä, mitkä minulta oli eilen unohtunut hakea. Taivastassu ja Ruskatassu nukkuisivat molemmat vielä sikeästi parantajan pesässä, niin aikainen aamu oli. Aurinkokin oli vasta nousemassa pesästään. Olin saanut kerättyä jo hyvän määrän yrttejä kasaan, mitä nyt leirimme läheltä löytyi. Vähän fenkolia, hämähäkinseittiä ja kanervaa. Taivastassu olikin jo käynyt keräämässä näitä aikaisemmin, kun minun piti taas keskittyä alueemme metsikön yrttien etsimiseen, mutta toisin oli käynyt. Päätin kuitenkin, että kävisimme vielä tänään yhdessä oppilaani kanssa alempana keräämässä puuttuvia yrttejä. Meiltä loppuisi muuten aika kesken, lehtikato oli hyvää vauhtia tulossa. Lähdin kulkemaan takaisin leiriä päin pientä oikoreittiä pitkin. Oikoreitin varrella oli kaunis pieni aukea, jonka nurmella kukat tuntuivat kukkivan jopa lehtikadon aikana. Jäin ihastelemaan aukeaa ja kaikkia eri kasvien värejä, mitä siellä kasvoi. Omat muistot aukean kanssa tulvivat mieleeni ja syyllisyyden tuska sai katseeni kääntymään pois kauniista kukista.
*Täällä olin joskus saanut pentuja...* Mietin kaihoisasti menneisyyttäni, aikoja kun olin ollut vasta vain pari kuuta parantajana oman mestarini Kaislankorren kuoltua. Ajatus ettei ikinä saisi kumppania tai omia pentuja oli tuntunut hirveältä siihen aikaan, mutta nyt elän täysin tyytyväisenä asemani ja velvollisuuksieni kanssa. Mutta silloin olin toiminut typerästi ja tunteideni ohjaamana ja saanut pentuja, joista yksikään ei valitettavasti selvinnyt hengissä. He elivät vain muutaman päivän, lehtikadon kylmä pakkanen riisti jokaisen pikkuisen hengen.
*Pentujani olivat Sulkapentu, Virtapentu ja Liljapentu.* Kertasin antamani nimet ja jatkoin matkaani leiriä kohti. Olin jo kauan aikaa sitten hyväksynyt pentujeni kuolemat, Tähtiklaani oli selvästi halunnut osoittaa ettei parantajan kuuluisi saada jälkikasvua. Jätin aukion ja kylmät muistot taakseni ja jatkoin matkaani leiriä kohti.

Ei mennyt kauaakaan, kun näin valkoturkkisen kissan juoksevan minua kohti hirveällä vauhdilla.
"Taivastassu?!" Ihmettelin ääneen, kun tunnistin kissan oppilaakseni.
"Huurrekukka!" Taivastassu kiljaisi riemusta ja luokseni päästessään puski päätään rintaani.
"No, Taivastassu, rauhoitu!" Kehräsin ja tiputin suussani olevat yrtit päästäkseni nuolaisemaan naaraan päälakea.
"Miten... Mitä sinä täällä teet?" Kysyin oppilaaltani, joka kehräsi hullun lailla kaulaani vasten.
"Minä tulin etsimään sinua", hän naukaisi ja puski päällään leukaani. En voinut olla nauramatta, Taivastassu osasi osoittaa hyvin vahvasti kiintymystään, mikä oli todella suloista.
"Miten niin etsimään? Olin vain keräämässä yrttejä", naukaisin hieman hämmentyneenä ja irtauduin naaraan syleilystä.
"No ettet sinä vain taas katoaisi koko päiväksi!" Oppilaani valitti, ilkikurisuus paistaen hänen äänessään. Hymähdin tuon kommentille hyväntuulisena ja keräsin pudottamani yrtit maasta.
"Minä voin viedä nuo leiriin", Taivastassu naukui ja otti yrtit itselleen. Nyökkäsin tuolle hyväksyvästi.
"Voisimme tänään käydä alhaalta hakemassa puuttuvia yrttejä!" Naukaisin vielä naaraalle, kun tuo oli jo kääntynyt lähteäkseen leiriin. Hän kääntyi ja nyökkäsi innostus palaen silmissään ja nopeasti juoksi pois kallion taa.

//Huurrekukalle ja Taivastassulle saa tuoda seuraa!

"Minä tiedän yhden paikan mihin voisimme mennä, se on ihan tässä lähellä", Misteli naukui Kinuskille, joka hyvin epäileväisenä katseli erakon suuntaan. Heidän oli pitänyt nopeasti lähteä normaalilta tapaamispaikaltaan, eli kotikissan takapihalta, koska tuntemattomia kaksijalkoja hyöri ympäri pihaa. Naaras ei pitänyt ollenkaan turvallisen pihansa ulkopuolelle lähdöstä, mutta hän halusi tavata kollia, joten se oli pakko.
"Onhan se varmasti lähellä?" Kinuski kysyi varovasti ja hyvin epävarmana. Misteli nyökkäsi ja lähti rauhalliseen tahtiin kulkemaan kaksijalanpesien viertä pitkin, aikeissaan kiertää niiden takaa etteivät kaksijalat vain näkisi heidän lähtemistään. Kotikissa seurasi hermostuneena erakkoa, katsellen villisti ympärilleen ja säikkyen pieniäkin ääniä, mitä ympäriltä kuului. He kiersivät pesät ja lähtivät sitten kulkemaan mäkeä alaspäin, kohti metsätilkkua ja sen takana olevaa ukkospolkua.
"Meidän pitää mennä tuosta yli", Misteli nyökkäsi Kinuskille, ja osoitti hännällään pientä ojaa, jonka pohjalla virtasi vesi. Naaras pudisti päätänsä nopeasti.
"En minä tuon yli pääse, emmekö voisi vain jäädä johonkin tähän?" Kotikissa kysyi hermostuneena, nostellen vuorotellen käpäliään märästä nurmesta. Erakko mietti hetken ja kohautti lapojaan.
"Voimmehan me, mutta emme tässä olisi suojassa sateelta", Misteli sanoi, kääntäen katseensa taivaalla leijaileviin harmaisiin pilviin. Jopa Kinuskikin tiesi, että harmaat pilvet meinasivat sadetta, vaikka kotikisu olikin. Naaras henkäisi hätääntyneenä ja luimi korviaan.
"No mitä jos näkisimme joku toinen päivä sitten?" Hän ehdotti perääntyen ojasta ja erakosta. Kolli huokaisi ja kääntyi ystävänsä puoleen.
"Tulisit kanssani, edes tämän kerran. Olisimme siellä vain hetken", Misteli pyysi ja otti nopeaan loikan ojan toiselle puolelle.
"Ei tämä ole edes paha hyppy!" Hän naurahti kääntyessään taas katsomaan Kinuskia. Kotikissa oli hyvin epäileväinen ja siirsi oman katseensa taaksena, ylös kukkulalle kotinsa luo. Naaras ei ikinä ole ollut näin kaukana kotoaan, vaikka talo näkyikin kukkulan päältä selvästi.
"Kinuski, minä pyydän", Mistelin ääni aneli ojan toiselta puolelta.
*Se olisi vain yksi ilta... Ei yhden illan aikana voi mitään pahaa tapahtua...* Kinuski ajatteli, yrittäen rohkaistua ja lähteä erakon mukaan. Kotikissa kyllä halusi olla kollin seurassa, mutta omalta pihalta lähteminen tuntui niin vaaralliselta...
"Ääh selvä!" Naaras älähti, hän ei jaksanut enää painia ajatustensa kanssa. Mistelin ilme kirkastui ja tuo väisti, tehden tilaa viereensä, ettei Kinuski hypätessään laskeutuisi suoraan häntä päin. Kotikissa otti vauhtia ja jäykisti jalkansa ponnistukseen, ottaen korkean loikan ojan yli. Hän sai molemmat etutassunsa turvallisesti ojan toisella puolella olevalle malle, mutta hänen takajalkansa jäivät sutimaan ojan seinämää vasten. Erakko nappasi nopeasti tuon kaulapannasta ja vetäisi kokonaan toiselle puolelle ojaa. Kolli irroitti otteensa ja katsoi huvittuneena Kinuskia, joka huohotti voimakkaasti.
"Otit vähän turhan korkean loikan", Misteli sanoi hymyillen ja hipaisi hännällään kotikissan kylkeä.
"Juu, huomasin sen itsekin", naaras tokaisi tympääntyneenä.

Kinuski tunsi vesipisaran putoavan suoraan hänen kuonolleen, mikä sai kotikissan havahtumaan hereille. Hän säikähti aluksi, kun ei tunnistanut ympäristöä, mutta nopeasti tajusi olevansa pienessä, kosteassa luolassa. Naaras ei tietenkään ollut yksin, myös Misteli oli siellä. Erakko makasi kerälle kääriytyneenä Kinuskin selkää vasten, mutta oli kiertänyt häntänsä kotikisun ympärille. Naaras nopeasti muisti, että kolli oli tuonut hänet tänne suojaan sateelta ja hänen pihallaan hyöriviltä kaksijaloilta. Hän ravisteli päätään ja venytteli etukäpäliään. Olivatko he nukahtaneet tänne? Kuinka kauan he edes olivat täällä olleet?
*Omistajani ovat varmasti huolissaan.* Kinuski ajatteli ja kääntyi katsomaan vieressään nukkuvaa Misteliä. Tämä oli ollut heidän ensimmäinen yönsä, kun he olivat nukkuneet yhdessä ja kotikissa ei voinut olla kehräämättä. Kaikki oli niin täydellistä nyt. Hän käänsi päänsä luolan suuaukkoa kohti. Ei ulkona nukkuminen ollut edes tuntunut niin pahalta, mitä hän oli aluksi ajatellut ja pelännyt. Oikeastaan se oli ollut ihan mukavaa, jos ilman kylmyyttä ei otettu huomioon. Jos sää olisi lämmin hän voisi ehkä halutakkin lähteä erakon kanssa pienelle seikkailuretkelle...
"Nukuitko hyvin?" Misteli kuiskasi Kinuskin korvaan, mikä sai naaraan hätkähtämään. Hän käänsi katseensa kollin suuntaan ja hymyili.
"Kyllä, yllättävän hyvin", kotikissa kuiskasi takaisin ja varovasti painoi päänsä tuon kaulaan, hengittäen rauhallisesti, melkeinpä kehräten. Hän oli niin onnellinen.
*Jos Mistelin mukaan lähteminen tarkoittaisi tätä, yhdessä oloa, kanjonin näkemistä ja klaanikissoihin tutustumista... Kai minun sitten pitäisi mennä mukaan.*

Liekkitaivas ja Naavatassu seisoivat noin puunmitan päässä toisistaan, molempien hännät villisti ilmassa heiluen. Naarasoppilas huohotti selvästi, kun taas nuori soturi ei vaikuttanut ollenkaan väsyneeltä heidän taisteluharjoitukseensa.
"On sinun vuorosi hyökätä!" Kolli huusi ja valmistautui vaaleanruskean kissan hyökkäykseen. Hyökkäystä ei kuitenkaan ikinä tuntunut tulevan, vihersilmäisellä kissalla näytti olevan vaikeaa päättää minkälaisen hyökkäyksen tekisi. Liekkitaivas ymmärsi kyllä, että ensimmäiset taisteluharjoitukset olivat aina vaikeita, varsinkin kun mestari tuntui tietävän jokaisen liikkeen mitä oppilas tekisi. Siksipä nuori soturi päätti tarkoituksella katsella aivan muualle, jotta Naavatassu saisi lisää itseluottamusta hyökkäykselleen. Hetken päästä naaras lähtikin kovaan juoksuun, suunnaten suoraan kohti Liekkitaivasta. Kolli siirsi kaiken huomionsa vaaleanruskeaan kissaan ja valmistautui ottamaan vastaan tuon hyökkäyksen. Oppilas näytti noin ketunmitan päässä ponnistavan loikkaan, mikä sai nuoren soturin kurottamaan kaulaansa ja varaamaan painoaan takajaloilleen, että saisi otettua vastaan ilmasta tulevan iskun. Naavatassu ponkaisikin suoraan hänen nyt enemmän paljaana olevaa vatsaansa kohti ja kierähti maahan selälleen, alkaen raapimaan Liekkitaivaan vatsaa ja potkimaan hänen rintaansa. Vaikka potkut eivät vielä olleet kovia, nuori soturi ärähti ja tarttui hampaillaan toiseen oppilaansa takajaloista, vetäen sen korkealle. Nyt naaraan toinen takajalka lähinnä huitoi ilmaa, kun toinen taas oli tiukassa otteessa kollilla. Naavatassu oli siirtynyt raapimaan mestarinsa rintaa, koska ei enää kunnolla ylttänyt tuon vatsaan. Liekkitaivas puuskahti jalka suussaan ja nopealla sivuttaisliikkeellä siirtyi pois vaaleanruskean kissan yltä, saaden tuon kääntymään vatsalleen jalkansa vedon takia. Nuori soturi vetäisi oppilastaan itseään päin, päästi irti tuon jalasta ja loikkasi naaraan selkään. Kolli painoi Naavatassua maahan saaden ilman pakenemaan tuon keuhkoista, ja siirtyi sitten pois oppilaansa päältä.
"Miten hyökkäyksesi sujui omasta mielestäsi?" Liekkitaivas kysyi istahtaessaan nummelle ja nuolaisten rintakarvojaan, jotka sojottivat joka suuntaan naaraan raavinnan takia.
"No en olisi epäonnistunut, jos olisin ollut nopeampi?" Naavatassu vastasi saadessaan hengityksensä tasaantumaan tarpeeksi. Tuon vihreissä silmissä paistoi innostus uudelle yritykselle, mikä sai Liekkitaivaan tyytyväiseksi. Hänen oppilaansa ei helpolla luovuttaisi, mikä oli nuoren soturin mielestä loistava piirre kissan luonteessa. Hänellä olisi intoa yrittää aina uudestaan ja uudestaan, kunnes onnistuisi. Kolli ajatteli tuon veljeä, joka oli miltei täysi vastakohta sisarestaan, rauhallinen ja lempeä, joka ei kiirehtinyt. Tai ainakin sellaisen käsityksen ruskearaitainen kissa oli saanut Havutassusta heidän tämän aamuisella rajojen kierrolla. Naavatassu oli ollut innokas kyselemään ja osoittamaan mielipidettään muista klaaneista, kun tummanruskea oppilas oli ollut hiljaa koko kierroksen ajan. Liekkitaivas oli tyytyväinen siihen, että oli saanut innokkaan ja energisemmän sisaruksen koulutettavakseen, vaikka heidän yhteinen matkansa olikin alkanut hieman rosoisesti.
"Tavallaan kyllä. Harhautuksesi ja liukuminen vatsani alle oli hienosti liikuttu, mutta sinulla olisi jo silloin pitänyt olla mielessä seuraava liike, minkä olisit tehnyt. Et välttämättä pelkällä vatsan raavinnalla ja potkimalla saa vihollista perääntymään", Liekkitaivas kertoi rauhallisesti ja katsoi Naavatassua silmiin, pitäen huolen ettei tuon huomio herpaantuisi mestaristaan, ja tuo ymmärtäisi, mikä meni pieleen hyökkäykäyksessä. Oppilas nyökkäsi ja nousi jaloilleen.
"Yritänkö uudestaan?" Naaras kysyi ja hänen viiksensä värähtivät palavasta halusta päästä taas harjoittelemaan. Nuori soturi nyökkäsi ja nousi itsekin jaloilleen.
"Voit yrittää samaa liikettä, mutta älä nyt jää jalastasi kiinni", Liekkitaivas naukui virnuillen ja näki Naavatassun nyrpistävän nenäänsä, ennen kuin lähti uuteen hyökkäykseen.