- Olen menossa tapaamaan sisartani tänään auringonlaskun aikaan, Sielutassu kertoi nojaten Kostokynnen kylkeen, pitäen silmiään kiinni. Luopio nopeasti vilkaisi erakon suuntaan ja päästi pienen hymähdyksen. Oliko tuon pakko pilata tämä niin ihana ja rauhoittava hetki?
- Siinä tapauksessa minä lähden saattamaan sinua, kolli tarjoutui, vaikka hänen äänensävystään pystyi kuulemaan, että oli jo päättänyt lähteä naaraan mukaan. Valkoturkkinen kissa nosti päänsä Kostokynnen kaulasta ja tapitti tuota harmailla silmillään.
- Uskosielu käy kimppuusi jos hän näkisi sinut kanssani, Sielutassu sanoi varoittavasti, johon luopio vain kohautti lapojaan.
- Olen valmis ottamaan sen riskin, kolli sanoi ja hymyili vienosti erakolle, joka yhä epäuskoisena tuijotti häntä.
- Et voi olla tosissasi, naaras naurahti, yhä kuitenkin näyttäen totiselta. Kostokynsi nyökkäsi ja nuolaisi rohkaisevasti tuon korvaa.
- Etkö halua esitellä minua sisarellesi? Luopio kysyi hilpeästi, yrittäen saada Sielutassua myöntymään ajatukselle. Hän ei haluaisi jättää valkoturkkista kissaa yksin nyt, kun Luuklaanikin saattaisi olla heidän molempien perässä. Erakko näytti miettivän hetken, kunnes huokaisi syvään ja nousi pois kollin syleilystä.
- Selvä... Seuraa minua, naaras sanoi hiljaa ja lähti kävelemään poispäin vuoristosolasta. Kostokynsi nousi jaloilleen, nuolaisi pariin otteeseen turkkiaan saadakseen sen näyttämään edes hiukan siistimmältä, ennen kuin kiiruhti Sielutassun perään. Kaksikko käveli hiljaa eteenpäin, molemmat selvästi omien päidensä sisällä. Luopio katseli hiukan häntä edenpänä kävelevää erakkoa eikä voinut olla hymyilemättä. Miten hänellä oli käynyt näin hyvä tuuri? Melkeinpä heti klaanistaan erotuksen jälkeen oli kolli törmännyt tähän kauniiseen nuoreen naaraaseen, jonka seura miellytti häntä todella paljon. Ja joka ilta, kun valkoturkkinen kissa oli jo nukahtanut, oli Kostokynsi katsellut häntä ja ajatellut: Mitä tapahtuisi, jos he päättäisivät olla yhdessä pitempäänkin? Mahdollinen kumppanuus ja pentuja? Vai pelkkä ystävyys?
- Mitä oikein ajattelet? Sielutassun ääni herätti luopion ajatuksistaan.
- Mietin vain miten kauniita pentuja me kaksi voisimme saada, Kostokynsi möläytti sen enempää ajattelematta ajatuksensa ilmoille ja pysähtyi paikoilleen, tuntien kylmän tunteen nousevan rintaansa. Erakko hänen edessään oli myöskin pysähtynyt ja tuijotti kollia silmät pyöreinä, ehkä hiukan järkyttyneenkin näköisenä.
- Pentuja? Sinun kanssasi? Eivätkö kollit entisessä klaanissasi ole kuulleet seurustelusta? Sielutassu haukkoi henkeään, ja selvästi oli hyvin hämillään luopion sanoista. Kostokynsi soimasi itseään ja sitä, ettei ajatellut ennen sanomisiaan.
- No oikeastaan Luuklaanissa asiat menevät hiukan eri tavalla, mutta sitähän he kyllä tuntuvat siellä harrastavan... Kolli sopersi korvat luimussa, osoittaen olevansa hyvin pahoillaan siitä mitä oli sanonut. Hänen todellakin pitäisi pitää omat fantasiansa itsellään. Sielutassu vaikutti yhä järkyttyneeltä, mutta nyt jonkinsortin uteliaisuus paistoi tuon harmaista silmistä.
- Miten asiat Luuklaanissa sitten menevät? Erakko uteli, pitäen kuitenkin hyvän välimatkan kaksikon välillä. Kostokynsi yllättyi hiukan naaraan nopeasta olemuksen vaihdosta, sekä kiinnostuksesta Luuklaania kohtaan.
- Öö no Luuklaanissa saa kerrallaan olla vain yksi pentue siihen saakka kun pennut on nimitetty sotureiksi. Näin halutaan varmistaa, että oppilaiksi päästessään pennut saisivat klaanin parhaimmat kouluttajat itselleen. Päällikkö myöskin valitsee itselleen mieleisen kissan, joka pennut saa hankkia. Pitemmän päälle, se on todella pitkästyttävää touhua, minkä takia monet luuklaanilaiset hempeilevät keskenään päällikön katseen välttäessä, Kostokynsi selitti, yrittäen vaihtaa keskustelun aihetta kauas hänen möläytyksestään. Sielutassun ilme muuttui hämmentyneestä surulliseksi, mikä sai luopion astelemaan lähemmäs erakkoa. Oliko hän taas pahoittanut tuon mielen sanomalla jotkain typerää?
- Tuo on hirveää... Naaras mutisi ja käänsi katseensa alhaalla olevaan metsikköön, joka oli vaihtanut värinsä vihreästä oranssihtavan punaiseen. Kostokynsi kurtisti kulmiaan ja kallisti päätänsä katsoakseen Sielutassun kasvoja.
- Et pystyisi saamaan pentuja vaikka niitä haluaisit, Sielutassu lisäsi ja Kostokynsi hymähti osoittaakseen olevansa samaa mieltä, kääntäen itsekin katseensa alhaalla olevaan metsään.
- Onneksi kun en enää ole siellä, minun ei tarvitse totella heitä tai heidän typeriä sääntöjään, luopio sanoi ja hetken hiljaisuuden jälkeen kaksikko päätti jatkaa matkaansa. He kulkivat kapeita vuoristopolkuja peräkkäin, polkujen ollessa niin kapeita, etteivät he rinnakkain olisi mahtuneet niille. Kolli ei aikaisemmin ollut vaivaantunut hiljaisuudesta heidän välillään, eikä erakkokaan ikinä ollut näyttänyt pistävän asiaa pahitteeksi, molemmat ehkä jopa nauttivat siitä. Siitä, että he molemmat pystyivät olemaan hiljaa toistensa seurassa, mutta silti tunsivat välillään jonkinlaisen kontaktin. Mutta nyt Kostokynttä nolotti ja hän pystyi haistimaan myös Sielutassun epämukavuuden.
*Että pitikin mennä kertomaan...* Luopio ajatteli ja melkein puraisi itseään käpälästään rangaistuksena. Nyt Sielutassu ei ainakaan pitäisi hänestä.
- Umm... Oliko sinulla ikinä... Ketään... Mielenkiinnon kohdetta Luuklaanissa? Sielutassu kysyi varovaisesti, pitäen katseensa tiukasti edessä olevassa polussa. Luopio yllättyi taas kysymyksestä, mutta ei voinut olla päästämättä hilpeää hykerrystä. Olisiko erakko sittenkin kiinnostunut hänestä?
- No eipä oikein... He kaikki olivat niin samanlaisia - tuskin edes erotin heitä toisistaan. Ja halu tappaa ja satuttaa ei oikein saa sydäntäni lämpeämään, Kostokynsi kertoi huvittuneena, tarkoituksenaan myös nostaa Sielutassun mielialaa. Hän ei nähnyt naaraas ilmettä, mutta ainakin luki tuon kehon liikkeistä, että tuo ainakin rentoutui hiukan aikaisemmasta olemuksestaan.
- Minkälaisesta sinä sitten- Ääh unohda, anteeksi että kyselen näin kauheasti, erakko takelteli ja vaikka kävelikin Kostokynnen edellä, hän laski päätään ja häntäänsä alemmas, luimi korviaan ja huokaisi syvään. Sielutassu selvästi halusi tehdä selväksi, että pahoitteli uteliaisuuttaan. Mutta ei se luopiota haitannut, hän piti naaraan kiinnostuksesta itseään kohtaan.
- Haluaisin kumppanikseni jonkun sellaisen, jonka kanssa todella viihdyn. Kenen seurassa haluaisin olla jokaisena päivänä siihen saakka kunnes kuolen. Elämänkumppanin, tiedäthän? Kostokynsi kertoi, vaikka hänellä kestikin hetki miettiä vastaustaan. Ei luopio ikinä ollut tuntenut mitään mielenkiintoa enempää ketään kohtaan, joten ei hän edes tiennyt tarkasti minkälaista naarasta hakisi. Eikä kolli edes uskaltanut vaatiakkaan enempää ruman taustansa takia. Sielutassu ei vastannut mitään, joten Kostokynsikin päätti sen jälkeen pitää suunsa supussa ja keskittyä kapealla polulla liikkumiseen. Hänen ajatuksensa kuitenkin lipuivat taas erakkoon ja heidän mahdolliseen yhteiseen tulevaisuuteensa. Sen ajatteleminen sai luopion hymyilemään ja lämpimän tunteen möyryämään hänen rinnassaan. Kolli pystyi kuvittelemaan miten hän ja Sielutassu istuisivat ja seuraisivat sivusta heidän pentujensa leikkimistä. Kostokynsi tuhahti hiljaa ajatukselle ja vilkaisi edellä kulkevaa erakkoa. Ei hänellä vielä mikään kiire ollut perheen hankintaan, ainakin nyt hänelle riittäisi pelkästään naaraan seurassa olo. Mutta jos tuo joskus myöhemmin osoittaisi haluavansa ryhtyä johonkin vakavampaan luopion kanssa, hän ryhtyisi siihen. Kaksikko kulki hiljaisuuden vallitessa vuorten taakse, tapaamaan Uskosielua auringonlaskun aikaan.

Ensimmäinen luku - Univelkaa ja uusia ystäviä

Kävelin Kanijalan kanssa pitkin Puroklaanin aluetta. Samassa näimme jotakin kamalaa. Kauempana käveli nuori kettu, yksi metsän vaaroista.
"Tapetaan se!" sanoin mestarilleni, joka nyökkäsi kuuliaisesti. Hänen merkistä lähdimme matkaan. Hyppäsimme molemmat sen selkään, ja raavimme sitä. Kanijalka kiepahti sen vatsan alle ja raapaisi sen auki. Kettu oli kuollut. Jatkoimme matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edessämme näkyivätkin jo leiriimme johtavat purot. Saavuimme virralle. Mrrau!
"Mitä sinä naurat?" Kummastelin Kanijalan naurahdusta.
"Kai sinä osaat mennä yli?" Hän kysyi hilpeästi kehräten. Annoin hänelle murhaavan katseen.

Olimme takaisin klaanissamme. Kaikki onnittelivat minua iloisesti ketun tappamisesta. Ututähti päätti kutsua klaanin koolle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!" Hän kajautti kissoille. Kun kissat olivat tulleet, hän aloitti. En keskittynyt päällikön puheeseen, hän vain kertasi Neljän virran tammella klaanien kokoontumisessa tapahtuneita asioita. Ja minähän olin ollut siellä, joten tiesin kaiken jo.
"Saatte mennä. Kokous on päättynyt." Ututähti sanoi. Tassuttelin oppilaiden pesään ja yritin mennä nukkumaan. Koetin kaikin keinoin saada itseäni nukahtamaan, mutta mikään ei auttanut. Liljatassu oli hyvin huolissaan minusta, sillä yleensä nukuin ongelmitta enkä ollut koskaan kärsinyt unettomuudesta. Ja vaikka Kultakuiskekin oli vähän aika sitten kuollut hirvittävällä tavalla, uskoin päässeeni siitä jo yli. Kermanvaalea naaras lähti etsimään Yöturkkia, tämä tietäisi mikä minussa oli vialla. Saavuttuaan pesälle Yöturkki tuli sisään, ja näki minut makaamassa pedilläni silmät tiukasti kiinni puristettuina.
"Minä en saa unta Yöturkki." Sanoin hiljaisella äänellä ja huokaisin syvään. Yöturkki tuli hiukan lähemmäs, ja koetti etsiä minusta jotakin vammaa tai sairauden merkkiä, mutta ei löytänyt mitään.
"Painaako Kultakuiskeen kuolema mieltäsi?" Yöturkki kysyi. Pudistin päätäni, vaikka ikävä naarasta kohtaan oli suuri.
"Oletko kenties nähnyt painajaisia tai jotakin muuta vastaavaa?" Yöturkki kysyi. Pidin miettivän hiljaisuuden.
"Minä näin perheeni unessa." Sanoin. Yöturkki mittaili katseellaan minua päästä varpaisiin.
"Mitä he sanoivat?" Tämä kysyi vakavalla äänensävyllä. Tuijotin kollia hämmentyneenä. Miksi minun pitäisi kertoa unestani hänelle? Olin hetken vaiti, mutta vastasin sitten.
"Ei mitään." Vanha kolli kurtisti kulmiaan.
"Sinun pitäisi mennä pienelle kävelylle. Ehkä ajatuksesi selkenevät hiukan, ja saat sitten paremmin nukuttua myöhemmin." Kolli ehdotti. Lähdin pesästä ja tassuttelin tieheni mitään sanomatta.

Kuljin väsynein askelin metsän läpi. En tiennyt yhtään minne olin matkalla, minä vain kävelin.
"Sinä et sitten tunnu kunnioittavan klaanirajoja." Joku henkäisi epäuskoisena. Pupillini laajenivat hetkellisesti, nielaisin ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Näin siniharmaan, raidallisen naaraan (Taivashalla) seisomassa vähän matkan päässä. Katsoin tuota silmät pyöreinä.
"No mitäs sinä oikein näillä main kuljet? Et näytä olevan vesimyyräjahdissa." Naaras kysyi.
"En ole ihan varma, minä vain lähdin kävelemään, ja jotenkin päädyin tänne." Tunnustin.
"Lähdit kävelemään? Jaahas... Silloin meitä on kaksi. Minäkin lähdin tänne vain miettimään." Siniharmaa raidallinen naaras selitti ja hymyili lämpimästi.
"Mitä sinä mietit?" Kysyin uteliaana.
"Vähän kaikkea mahdollista. Klaaniimme on nimitetty vastikään uusi soturi, enkä oikein tiedä mitä ajatella hänestä." Naaras kertoi. Kehräsin huvittuneena. Minulla oli jonkin verran kokemusta muiden naaraiden kanssa juttelusta, joten tiesin että tämä Nummiklaanilainen kärsi jonkinsortin ihastuksesta.

//Sori, tästä tuli vähän kökkö, mut Tikru saat jatkaa jos haluat!

Valo - Kulkukissa

Varoitus! Tarina sisältää hieman verta ja taistelukohtauksia.

Aamu alkoi jo sarastaa, kun Valo heräsi karhunvatukanoksista, sammaleesta ja oksista tehdyssä pesässään. "Auts!", hän kiljahti noustessaan ylös. "Olenko taas nukkunut jonkun piikin päällä?", raidallinen naaras huokaisi. Elämä kulkukissana oli rankkaa ja yksinäistä, kun ei ollut ketään seurana.
Pari kuuta sitten hänen emonsakin oli lähtenyt metsästä, alkanut kotikissaksi. Syy tälle oli se, että Säihky oli ollut murheen murtama Pyörteen, ja Hehkun menehdyttyä. Aluksi Hehku oli kuollut lähdettyään saalistamaan, ja hän oli joutunut mäyrän kynsiin. Muiden tultua paikalle nuorta kissaa
ei ehditty pelastaa, ja Hehku joutui jättämään maanpäällisen elämän. Vielä sen jälkeenkin Pyörre oli puolestaan kuollut tipahtaessaan rotkoon. Säihky ei ollut kestänyt sitä. *Ymmärrettävää, koska Hehku ja Pyörre olivat minullekin rakkaita perheenjäseniä*, Valo ajatteli. Säihky ei ollut ajatellut yhtään
asiaa Valon kannalta, ja häipynyt vain kaksijalkojen hoiviin. Valo kuitenkin rakasti emoaan, vaikka ei näkisikään tätä koskaan. Elämä oli ollut muutenkin Valolle menetyksiä ja surua. Vielä, kun Valolla oli ollut läheinen ystävä Säde seuranaan, niin hänkin oli kuollut. Ja vieläpä ystävänsä
sivalluksesta! Valo ja Säde olivat riidelleet siitä, että Säihky oli alkanut kotikissaksi. Valo oli puolustanut emoaan, ja sanonut, ettei asia kuulu Säteelle. Valo oli raivostunut Säteen väitettyä toisin, ja sanaharkan jälkeen riita oli yltynyt taisteluksi. Valo oli suutuspäissään sivaltanut Sädettä kaulaan, ja
Säde oli menehtynyt. Valo oli ollut tämän jälkeen lamautunut, surun ja syyllisyyden painostama kissa. *Jos Säde olisi nyt täällä, minun ei tarvitsisi olla yksin*, Valo murehti. Vaikka menettämisiä oli tapahtunut paljon, piti jatkaa elämää. Kulkukissana ei selviytynyt, jos vain seisoi paikallaan. Vain kolme
auringonnousua sitten metsään oli tullut uusi kissa. Vallanhimoinen ja raaka sellainen. Kissan nimi oli Yö, ja se oli osuva nimi, koska pikimustan turkin omaava kolli oli hiipinyt synkän yön turvin Valon majapaikkaan. Yö oli vaatinut metsää itselleen, ja haastanut Valon kaksintaisteluun.
Taistelussa Valo oli saanut pienen repeymän korvaansa Yön kynsistä. Valo oli kuitenkin hyvä taistelija, ja hän oli saanut ajettua Yön pois. *Kollia ei enää näkyisi näillä main*, Valo ajatteli ja hymähti. *Pitäisiköhän lähteä saalistamaan jotain suuhun pantavaa...*, naaras mietti huomattuaan vatsansa
kurnivan. Hän tassutti pois pesästään, ja hengitti luonnon raikasta tuoksua. Vaikka lehtikato oli jo aluillaan, viherlehti ei ollut silti vielä päättynyt. Valo maisteli ilmaa, ja huomasi siinä myyrän tuoksun. Naaras paikansi otuksen hajun perusteella, ja huomasi pian sen kipittävän pienestä kolosta pois.
Myyrä ei huomannut vähän matkan päässä tassuttavaa kissaa, ja se lyllersi rauhallisesti pensaan alle. Valo kuitenkin hiipi hiljaa pensaan taakse, ja näki hiiren olevan sen alla. Raidallinen naaras nappasi käpälällään hiiren hännästä, ja veti sen pensaan alta pois. Hän tappoi sen, ja haukkasi heti palasen
maukkaasta otuksesta. *Tuore myyrä on aina parempaa kuin vanha*, Valo ajatteli hymyssä suin. Syötyään hiiren hän mietti, mitäköhän alkaisi sitten tekemään. *Ehkä voisin kerätä lisää sammalia pesääni, ne ovat jo aika pistelevät ja ärsyttävän tuntuiset*, Valo oivalsi. Hän muisti, että hyviä ja kuivia
sammalia sai yhdestä luolasta, joka oli lähistöllä. Valo lähti matkaamaan luolalle, ja pian hän olikin jo siellä. *En muistanut, että tänne oli näin lyhyt matka*, Valo ajatteli kummastellen. *No, onhan siitä jo aika kauan aikaa, kun viimeksi kävin täällä päin*, hän myönsi. Valo tassutti luolan sisälle, ja
siellä oli kuin olikin kuivia ja pehmeitä sammalia takertuneena luolan seinämiin. Hän kehräsi tyytyväisenä, ja alkoi repiä sammalia luolan seinämistä. Saatuaan sammaleet irti, hän vielä puhdisti ne piikeistä ja muista mahdollisista epämukavista eliöistä. *Hyvät yöunet ovat taatut*, Valo ajatteli. Hän
keräsi sammaleet myttyyn, että niitä olisi helpompi kantaa. Tultuaan pesälleen hän kuuli jostain hyvinkin ärsyttävän tutun äänen: "Hei vain, Valo". Ääni oli kylmä ja ivallinen, joka korosti erityisesti Valon nimen kohdalla. Valo pudotti sammaleet käpälistään, ja katsahti äänen suuntaan. Kuusen takaa
esiin astui...Yö! *Mitä se riivattu kissa täällä teki?*, Valo ihmetteli. *Eikö Yö ollut oppinut läksyään?*, hän mietti. "Uskalsit sitten vielä tulla uudelleen?", Valo kysyi, ja murina kumpusi hänen kurkustaan. "Etpä kauaa odotellut", Valo maukui pilkallisesti. "Niin, mutta nyt en tullut yksin". "Tappo ja Sivallus,
tulkaa esiin", Yö käski. Yön viereen astelivat kaksi rotevaa kollia, jotka olivat kumpikin taisteluiden arpeuttamia. Tappo ja Sivallus katselivat Valoa ylimielisesti, ja väläyttelivät teräviä kynsiään auringossa. Tappo oli punertava kolli, jolla oli keltaiset silmät, ja karhea turkki. Sivallus taasen oli vaalea kolli, jolla oli tummia juovia turkissaan, ja tälläkin keltaiset silmät. Kummankin lihakset pullistelivat turkissa, ja matala murina kuului heidän kurkuistaan. Valo säikähti suuresti, mutta piti kasvonsa ilmeettöminä. "Sait sitten kaksi kaveria mukaasi?", Valo kysyi. "Näinpä, ja nyt metsä on vihdoin
minun!", Yö kajautti kantavalla äänellä. "En olisi siitä niin varma", Valo naukui. "Mutta minä olen, Tappo ja Sivallus, hyökätkää!", Yö komensi tovereitaan. Tappo ja Sivallus lähestyivät Valoa silmät taistelunnälkäisesti kiiluen, ja muristen. Valon valtasi pakokauhu. *Entä jos tämä on loppuni?*,
hän ajatteli hädissään. *Mistä hän nuo kaksi kissaa onki käpäliinsä?*, Valo mietti. Samassa Sivallus hyökkäsi, hän loikkasi Valoa kohti sivaltaen tätä kuonoon. Valo kuitenkin puolustautui pamauttamalla kollia päähän voimakkaasti. Sivallus ei kuitenkaan edes hievahtanut, katseli vain naarasta
ylimielisesti. "Oletko Pyörteen tytär?", hän kysyi. "Olen", Valo maukui voimakkaasti, hän oli ylpeä menehtyneestä isästään. "Eipä ole lintu kauaksi puusta lentänyt, Pyörre se aina luuli että kaikki saavat asustaa metsässä", Sivallus naukui nauraen kylmää, kolkkoa naurua. *Eikä luullut, Pyörre oli
tuhat kertaa parempi kissa kuin te*, Valo ajatteli. "Älkää jääkö juttelemaan, vaan HYÖKÄTKÄÄ!", Yö huusi. Samassa myös Tappo hyökkäsi, hän sivalsi Valoa voimakkaasti kylkeen, ja Sivalluksen liittyessä mukaan he jakelivat iskuja Valon molemmin puolin. Veri roiskui haavoista nurmimättäälle, ja värjäsi maan punaiseksi. Naaras kyllä yritti puolustautua, mutta hän oli liian heikko kahdelle täysikasvuiselle vahvalle kollille. Sivallus sai kampattua Valon nurin, ja Valo kellahti maahan voimattomana. Sivallus painoi Valon maata vasten, ja Tappo piteli Valoa jaloista. "En luovuta ikinä!", Valo huusi.
Kollien pidellessä Valoa maata vasten, Yö asteli heidän luo. "Tämä on loppusi, Valo". "Metsä on vihdoin minun!", Yö maukui. Hän ojensi käpälänsä antaakseen tappoiskun. Valo painoi silmänsä kiinni odottaessaan iskua. Sitä ei kuitenkaan tullut. Yö katsoi Valoa ilkeästi, ja maukui: "Mutta onhan sinulla vielä yksi mahdollisuus, säästän henkesi jos liityt minuun". *Hän sitten ajatteli käyttää minua hyväkseen?*, Valo ajatteli halveksuen. *En ikinä liity tuon kissan joukkoon, sen vannon henkeni kautta!*, hän lupasi itselleen. "No, oletko tehnyt päätöksesi?", Yö naukui ärsyttävän ivallisesti. *Minun täytyy vain juosta, muuta vaihtoehtoa ei ole*, Valo päätti. Naaras nousi ylös maasta pudistellen veripisaroita turkistaan. Hän tunki naamansa rohkeasti aivan Yön kasvojen eteen ja sähisi: "Sinuun minä en liity ikinä, vaikka henki menisi!". Siinä samassa hän lähti hurjaan juoksuun, poispäin kavalista
kulkukissoista. Yö, Tappo, ja Sivallus jähmettyivät hetkeksi paikoilleen, mutta sitten Yö tokeni, ja karjaisi kahdelle toverilleen: "Mitä te siitä odotatte?" "Ottakaa se kiinni ja, tappakaa", hän rääkyi. "Älkää antako armoa!", Yö huusi. Tappo ja Sivallus lähtivät taka-ajamaan Valoa. Hän oli jo kuitenkin
kaukana, metsän siimeksessä. Tappo ja Sivallus yrittivät saavuttaa edellä pinkovaa Valoa, mutta he eivät jaksaneet juosta enempää. Kaksi toverusta palasivat Yön luo puuskuttaen. "Se vimmatun katti pääsi pakoon", Tappo naukaisi muristen, ja selvästi turhautuneena. "Jos olisin saanut sen kiinni, niin
olisin nylkenyt Valon elävältä", Sivallus sanoi. Yökin oli turhautunut, ja nyhti ruohoa maasta vimmoissaan. Sitten hän kuitenkin rauhoittui, ja sai lisää itsevarmuutta ja voimaa. "Nyt metsä on kuitenkin meidän!", kolli julisti. Tappo ja Sivallus nyökyttelivät innoissaan. "Se, kuka astuu käpälälläkään
näille maille, saa katua", Tappo maukui voitonriemuisena. Valo ei kuitenkaan kuullut näitä sanoja, hän oli jo kaukana metsän toisella puolen. Naaras pysähtyi hetkeksi levähtämään, ja katsoi taakseen. Yötä, Tappoa, ja Sivallusta ei näkynyt enää. *Mutta miten tästä eteenpäin?*, Valo mietti lysähtäessään laakean kiven päälle. *Pitää vain etsiä uusi koti...*, hän ajatteli surullisena. *Jos löydän sellaista enää koskaan*, Valo pohti. Hetken levähdystauon jälkeen Valo päätti jatkaa matkaa. Hän rämpi läpi kivien ja kantojen, soiden ja mantujen. Välissä Valon oli pakko pyydystää riistaa itselleensä, että jaksaisi taivaltaa. Jossain vaiheessa hän oli jo vaipumassa epätoivoon, että uutta kotia ei löytyisikään. Sinnikäs kissa kuitenkin vaelsi tarmokkaasti paikasta toiseen. Aurinko painui jo taivaanrantaan luoden oranssia hehkua metsän siimekseen. *Missä minä edes olen?*, Valo mietti epätoivoisena. *Olisi pitänyt vain kuolla Yön kynsien kautta*, hän tuskaili. Naaraan taivallettua pitkän matkan nummien ja metsien lävitse, hänen tarmonsa loppui. Ei kissa voinut aamusta iltaan vaeltaa etsimässä uutta kotia. *Polkuanturani ovat kauhean kipeinä*, Valo vaikeroi mielessään. Onneksi hän sentään oli älynnyt laittaa yrttejä haavojensa parantamiseksi. *Pakko kai sitten alkaa nukkumaan...*, Valo myöntyi. *Mutta missä?*, hän mietti. Hetken etsinnän jälkeen naaras löysi kuopan, jossa oli pehmeitä sammalia pohjantäytteenä. Hän nukahti melkein heti siihen, ja hetken päästä uupunut kissa tuhisi sammalvuoteessaan häntä kippuralla. Täysikuu valaisi taivasta, ja yhtäkkiä Valo hätkähti hereille. Hän oli kuullut ääniä. *Ei kai taas jokin valloittajalauma...*, naaras ajatteli toivoen parasta. Äänet kuuluivat aina vain lähempää, ja niiden häiritessä Valoa hän päätti ottaa selvää, mitä äänet olivat. *Kissoilta äänet ainakin kuulostivat...*, Valo tiesi. Valo kurkisti läheisen pensaan taakse, mistä oli kuullut äänten tulevan. Pensaan takaa avautui
aukea, jolla oli paljon kissoja. Kissat olivat laihoja, ja ilmeisesti hyviä taistelemaan. *Mutta keitä he olivat?*, Valo mietti. *Ja entä jos ne huomaavat minut?*. Pakokauhu valtasi naaraan mielen. *Entä jos tämä on loppuni?*. *En voi taistella noin montaa kissaa vastaan...*.

//Anteeksi kamalasti tarinan myöhästyminen, sekä pahoittelut sekavasta, oudosta, lyhyestä ja tylsästä tarinasta. Mutta kuitenkin, jatkan tarinaa.//

Olin aamulla herännyt aikaisin hakemaan yrttejä, mitkä minulta oli eilen unohtunut hakea. Taivastassu ja Ruskatassu nukkuisivat molemmat vielä sikeästi parantajan pesässä, niin aikainen aamu oli. Aurinkokin oli vasta nousemassa pesästään. Olin saanut kerättyä jo hyvän määrän yrttejä kasaan, mitä nyt leirimme läheltä löytyi. Vähän fenkolia, hämähäkinseittiä ja kanervaa. Taivastassu olikin jo käynyt keräämässä näitä aikaisemmin, kun minun piti taas keskittyä alueemme metsikön yrttien etsimiseen, mutta toisin oli käynyt. Päätin kuitenkin, että kävisimme vielä tänään yhdessä oppilaani kanssa alempana keräämässä puuttuvia yrttejä. Meiltä loppuisi muuten aika kesken, lehtikato oli hyvää vauhtia tulossa. Lähdin kulkemaan takaisin leiriä päin pientä oikoreittiä pitkin. Oikoreitin varrella oli kaunis pieni aukea, jonka nurmella kukat tuntuivat kukkivan jopa lehtikadon aikana. Jäin ihastelemaan aukeaa ja kaikkia eri kasvien värejä, mitä siellä kasvoi. Omat muistot aukean kanssa tulvivat mieleeni ja syyllisyyden tuska sai katseeni kääntymään pois kauniista kukista.
*Täällä olin joskus saanut pentuja...* Mietin kaihoisasti menneisyyttäni, aikoja kun olin ollut vasta vain pari kuuta parantajana oman mestarini Kaislankorren kuoltua. Ajatus ettei ikinä saisi kumppania tai omia pentuja oli tuntunut hirveältä siihen aikaan, mutta nyt elän täysin tyytyväisenä asemani ja velvollisuuksieni kanssa. Mutta silloin olin toiminut typerästi ja tunteideni ohjaamana ja saanut pentuja, joista yksikään ei valitettavasti selvinnyt hengissä. He elivät vain muutaman päivän, lehtikadon kylmä pakkanen riisti jokaisen pikkuisen hengen.
*Pentujani olivat Sulkapentu, Virtapentu ja Liljapentu.* Kertasin antamani nimet ja jatkoin matkaani leiriä kohti. Olin jo kauan aikaa sitten hyväksynyt pentujeni kuolemat, Tähtiklaani oli selvästi halunnut osoittaa ettei parantajan kuuluisi saada jälkikasvua. Jätin aukion ja kylmät muistot taakseni ja jatkoin matkaani leiriä kohti.

Ei mennyt kauaakaan, kun näin valkoturkkisen kissan juoksevan minua kohti hirveällä vauhdilla.
"Taivastassu?!" Ihmettelin ääneen, kun tunnistin kissan oppilaakseni.
"Huurrekukka!" Taivastassu kiljaisi riemusta ja luokseni päästessään puski päätään rintaani.
"No, Taivastassu, rauhoitu!" Kehräsin ja tiputin suussani olevat yrtit päästäkseni nuolaisemaan naaraan päälakea.
"Miten... Mitä sinä täällä teet?" Kysyin oppilaaltani, joka kehräsi hullun lailla kaulaani vasten.
"Minä tulin etsimään sinua", hän naukaisi ja puski päällään leukaani. En voinut olla nauramatta, Taivastassu osasi osoittaa hyvin vahvasti kiintymystään, mikä oli todella suloista.
"Miten niin etsimään? Olin vain keräämässä yrttejä", naukaisin hieman hämmentyneenä ja irtauduin naaraan syleilystä.
"No ettet sinä vain taas katoaisi koko päiväksi!" Oppilaani valitti, ilkikurisuus paistaen hänen äänessään. Hymähdin tuon kommentille hyväntuulisena ja keräsin pudottamani yrtit maasta.
"Minä voin viedä nuo leiriin", Taivastassu naukui ja otti yrtit itselleen. Nyökkäsin tuolle hyväksyvästi.
"Voisimme tänään käydä alhaalta hakemassa puuttuvia yrttejä!" Naukaisin vielä naaraalle, kun tuo oli jo kääntynyt lähteäkseen leiriin. Hän kääntyi ja nyökkäsi innostus palaen silmissään ja nopeasti juoksi pois kallion taa.

//Huurrekukalle ja Taivastassulle saa tuoda seuraa!

"Minä tiedän yhden paikan mihin voisimme mennä, se on ihan tässä lähellä", Misteli naukui Kinuskille, joka hyvin epäileväisenä katseli erakon suuntaan. Heidän oli pitänyt nopeasti lähteä normaalilta tapaamispaikaltaan, eli kotikissan takapihalta, koska tuntemattomia kaksijalkoja hyöri ympäri pihaa. Naaras ei pitänyt ollenkaan turvallisen pihansa ulkopuolelle lähdöstä, mutta hän halusi tavata kollia, joten se oli pakko.
"Onhan se varmasti lähellä?" Kinuski kysyi varovasti ja hyvin epävarmana. Misteli nyökkäsi ja lähti rauhalliseen tahtiin kulkemaan kaksijalanpesien viertä pitkin, aikeissaan kiertää niiden takaa etteivät kaksijalat vain näkisi heidän lähtemistään. Kotikissa seurasi hermostuneena erakkoa, katsellen villisti ympärilleen ja säikkyen pieniäkin ääniä, mitä ympäriltä kuului. He kiersivät pesät ja lähtivät sitten kulkemaan mäkeä alaspäin, kohti metsätilkkua ja sen takana olevaa ukkospolkua.
"Meidän pitää mennä tuosta yli", Misteli nyökkäsi Kinuskille, ja osoitti hännällään pientä ojaa, jonka pohjalla virtasi vesi. Naaras pudisti päätänsä nopeasti.
"En minä tuon yli pääse, emmekö voisi vain jäädä johonkin tähän?" Kotikissa kysyi hermostuneena, nostellen vuorotellen käpäliään märästä nurmesta. Erakko mietti hetken ja kohautti lapojaan.
"Voimmehan me, mutta emme tässä olisi suojassa sateelta", Misteli sanoi, kääntäen katseensa taivaalla leijaileviin harmaisiin pilviin. Jopa Kinuskikin tiesi, että harmaat pilvet meinasivat sadetta, vaikka kotikisu olikin. Naaras henkäisi hätääntyneenä ja luimi korviaan.
"No mitä jos näkisimme joku toinen päivä sitten?" Hän ehdotti perääntyen ojasta ja erakosta. Kolli huokaisi ja kääntyi ystävänsä puoleen.
"Tulisit kanssani, edes tämän kerran. Olisimme siellä vain hetken", Misteli pyysi ja otti nopeaan loikan ojan toiselle puolelle.
"Ei tämä ole edes paha hyppy!" Hän naurahti kääntyessään taas katsomaan Kinuskia. Kotikissa oli hyvin epäileväinen ja siirsi oman katseensa taaksena, ylös kukkulalle kotinsa luo. Naaras ei ikinä ole ollut näin kaukana kotoaan, vaikka talo näkyikin kukkulan päältä selvästi.
"Kinuski, minä pyydän", Mistelin ääni aneli ojan toiselta puolelta.
*Se olisi vain yksi ilta... Ei yhden illan aikana voi mitään pahaa tapahtua...* Kinuski ajatteli, yrittäen rohkaistua ja lähteä erakon mukaan. Kotikissa kyllä halusi olla kollin seurassa, mutta omalta pihalta lähteminen tuntui niin vaaralliselta...
"Ääh selvä!" Naaras älähti, hän ei jaksanut enää painia ajatustensa kanssa. Mistelin ilme kirkastui ja tuo väisti, tehden tilaa viereensä, ettei Kinuski hypätessään laskeutuisi suoraan häntä päin. Kotikissa otti vauhtia ja jäykisti jalkansa ponnistukseen, ottaen korkean loikan ojan yli. Hän sai molemmat etutassunsa turvallisesti ojan toisella puolella olevalle malle, mutta hänen takajalkansa jäivät sutimaan ojan seinämää vasten. Erakko nappasi nopeasti tuon kaulapannasta ja vetäisi kokonaan toiselle puolelle ojaa. Kolli irroitti otteensa ja katsoi huvittuneena Kinuskia, joka huohotti voimakkaasti.
"Otit vähän turhan korkean loikan", Misteli sanoi hymyillen ja hipaisi hännällään kotikissan kylkeä.
"Juu, huomasin sen itsekin", naaras tokaisi tympääntyneenä.

Kinuski tunsi vesipisaran putoavan suoraan hänen kuonolleen, mikä sai kotikissan havahtumaan hereille. Hän säikähti aluksi, kun ei tunnistanut ympäristöä, mutta nopeasti tajusi olevansa pienessä, kosteassa luolassa. Naaras ei tietenkään ollut yksin, myös Misteli oli siellä. Erakko makasi kerälle kääriytyneenä Kinuskin selkää vasten, mutta oli kiertänyt häntänsä kotikisun ympärille. Naaras nopeasti muisti, että kolli oli tuonut hänet tänne suojaan sateelta ja hänen pihallaan hyöriviltä kaksijaloilta. Hän ravisteli päätään ja venytteli etukäpäliään. Olivatko he nukahtaneet tänne? Kuinka kauan he edes olivat täällä olleet?
*Omistajani ovat varmasti huolissaan.* Kinuski ajatteli ja kääntyi katsomaan vieressään nukkuvaa Misteliä. Tämä oli ollut heidän ensimmäinen yönsä, kun he olivat nukkuneet yhdessä ja kotikissa ei voinut olla kehräämättä. Kaikki oli niin täydellistä nyt. Hän käänsi päänsä luolan suuaukkoa kohti. Ei ulkona nukkuminen ollut edes tuntunut niin pahalta, mitä hän oli aluksi ajatellut ja pelännyt. Oikeastaan se oli ollut ihan mukavaa, jos ilman kylmyyttä ei otettu huomioon. Jos sää olisi lämmin hän voisi ehkä halutakkin lähteä erakon kanssa pienelle seikkailuretkelle...
"Nukuitko hyvin?" Misteli kuiskasi Kinuskin korvaan, mikä sai naaraan hätkähtämään. Hän käänsi katseensa kollin suuntaan ja hymyili.
"Kyllä, yllättävän hyvin", kotikissa kuiskasi takaisin ja varovasti painoi päänsä tuon kaulaan, hengittäen rauhallisesti, melkeinpä kehräten. Hän oli niin onnellinen.
*Jos Mistelin mukaan lähteminen tarkoittaisi tätä, yhdessä oloa, kanjonin näkemistä ja klaanikissoihin tutustumista... Kai minun sitten pitäisi mennä mukaan.*

Liekkitaivas ja Naavatassu seisoivat noin puunmitan päässä toisistaan, molempien hännät villisti ilmassa heiluen. Naarasoppilas huohotti selvästi, kun taas nuori soturi ei vaikuttanut ollenkaan väsyneeltä heidän taisteluharjoitukseensa.
"On sinun vuorosi hyökätä!" Kolli huusi ja valmistautui vaaleanruskean kissan hyökkäykseen. Hyökkäystä ei kuitenkaan ikinä tuntunut tulevan, vihersilmäisellä kissalla näytti olevan vaikeaa päättää minkälaisen hyökkäyksen tekisi. Liekkitaivas ymmärsi kyllä, että ensimmäiset taisteluharjoitukset olivat aina vaikeita, varsinkin kun mestari tuntui tietävän jokaisen liikkeen mitä oppilas tekisi. Siksipä nuori soturi päätti tarkoituksella katsella aivan muualle, jotta Naavatassu saisi lisää itseluottamusta hyökkäykselleen. Hetken päästä naaras lähtikin kovaan juoksuun, suunnaten suoraan kohti Liekkitaivasta. Kolli siirsi kaiken huomionsa vaaleanruskeaan kissaan ja valmistautui ottamaan vastaan tuon hyökkäyksen. Oppilas näytti noin ketunmitan päässä ponnistavan loikkaan, mikä sai nuoren soturin kurottamaan kaulaansa ja varaamaan painoaan takajaloilleen, että saisi otettua vastaan ilmasta tulevan iskun. Naavatassu ponkaisikin suoraan hänen nyt enemmän paljaana olevaa vatsaansa kohti ja kierähti maahan selälleen, alkaen raapimaan Liekkitaivaan vatsaa ja potkimaan hänen rintaansa. Vaikka potkut eivät vielä olleet kovia, nuori soturi ärähti ja tarttui hampaillaan toiseen oppilaansa takajaloista, vetäen sen korkealle. Nyt naaraan toinen takajalka lähinnä huitoi ilmaa, kun toinen taas oli tiukassa otteessa kollilla. Naavatassu oli siirtynyt raapimaan mestarinsa rintaa, koska ei enää kunnolla ylttänyt tuon vatsaan. Liekkitaivas puuskahti jalka suussaan ja nopealla sivuttaisliikkeellä siirtyi pois vaaleanruskean kissan yltä, saaden tuon kääntymään vatsalleen jalkansa vedon takia. Nuori soturi vetäisi oppilastaan itseään päin, päästi irti tuon jalasta ja loikkasi naaraan selkään. Kolli painoi Naavatassua maahan saaden ilman pakenemaan tuon keuhkoista, ja siirtyi sitten pois oppilaansa päältä.
"Miten hyökkäyksesi sujui omasta mielestäsi?" Liekkitaivas kysyi istahtaessaan nummelle ja nuolaisten rintakarvojaan, jotka sojottivat joka suuntaan naaraan raavinnan takia.
"No en olisi epäonnistunut, jos olisin ollut nopeampi?" Naavatassu vastasi saadessaan hengityksensä tasaantumaan tarpeeksi. Tuon vihreissä silmissä paistoi innostus uudelle yritykselle, mikä sai Liekkitaivaan tyytyväiseksi. Hänen oppilaansa ei helpolla luovuttaisi, mikä oli nuoren soturin mielestä loistava piirre kissan luonteessa. Hänellä olisi intoa yrittää aina uudestaan ja uudestaan, kunnes onnistuisi. Kolli ajatteli tuon veljeä, joka oli miltei täysi vastakohta sisarestaan, rauhallinen ja lempeä, joka ei kiirehtinyt. Tai ainakin sellaisen käsityksen ruskearaitainen kissa oli saanut Havutassusta heidän tämän aamuisella rajojen kierrolla. Naavatassu oli ollut innokas kyselemään ja osoittamaan mielipidettään muista klaaneista, kun tummanruskea oppilas oli ollut hiljaa koko kierroksen ajan. Liekkitaivas oli tyytyväinen siihen, että oli saanut innokkaan ja energisemmän sisaruksen koulutettavakseen, vaikka heidän yhteinen matkansa olikin alkanut hieman rosoisesti.
"Tavallaan kyllä. Harhautuksesi ja liukuminen vatsani alle oli hienosti liikuttu, mutta sinulla olisi jo silloin pitänyt olla mielessä seuraava liike, minkä olisit tehnyt. Et välttämättä pelkällä vatsan raavinnalla ja potkimalla saa vihollista perääntymään", Liekkitaivas kertoi rauhallisesti ja katsoi Naavatassua silmiin, pitäen huolen ettei tuon huomio herpaantuisi mestaristaan, ja tuo ymmärtäisi, mikä meni pieleen hyökkäykäyksessä. Oppilas nyökkäsi ja nousi jaloilleen.
"Yritänkö uudestaan?" Naaras kysyi ja hänen viiksensä värähtivät palavasta halusta päästä taas harjoittelemaan. Nuori soturi nyökkäsi ja nousi itsekin jaloilleen.
"Voit yrittää samaa liikettä, mutta älä nyt jää jalastasi kiinni", Liekkitaivas naukui virnuillen ja näki Naavatassun nyrpistävän nenäänsä, ennen kuin lähti uuteen hyökkäykseen.

Päivät olivat pitkiä pentutarhassa. Oppilaat toivat minulle aina riistaa ja huolehtivat, että minulla oli aina puhtaat makuualuset. He tekivät sen ihan mieluusti, Tummatassu tosin vähän nyrpeästi.
"Nyt varmaan kelpaa", Tikkatassu maukui.
"Kiitos paljon! Kelpaa kyllä, tässä on hyvä synnyttää", kiitin kollia, joka nyökkäsi ja lähti muihin puuhiin.
Huurrekukka oli arvioinut, että pennut syntyisivät tänään tai huomenna.
"Et saa lähteä leiristä, ja muistakin ottaa tarpeidentekopaikalle soturi tai vähintäänkin oppilas mukaan", hän oli sanonut.
Ja olin totellut sitä. Olihan toimiin syynsä.
"Kaunokirjo?" kuului pesän suulta.
Katsoin, ja näin kenen muunkaan kun Aaltotähden.
"Täällä minä olen", vastasin ja kumppani kehräsi minulle.
"Ajattelin vain tarkistaa, että kaikki on kunnossa", hän kertoi.
Nyökäytin päätäni. Ymmärrettävää.
"Voi sinua. Kyllä oppilaat minusta huolen pitävät", jankutin.
Aaltotähti uskoi sen. Hän nuolaisi minua korvaan, kuin emo pentuaan ja lähti askareisiinsa.
Minä vain makasin paikallaan, ja kuuntelin oppilaiden kinuamista:
"Minähän olen teitä parempi saalistamaan lintuja. Nappaisin niitä vaikka ilmasta", kuului Tummatassun ylimielinen puhe.
"Vai niin. Minähän lyön vaikka koko klaanin makuualusten vaihdosta vetoa, että minä olen parempi!" Kiepputassu puolustautui.
"Kiepputassu ja Tummatassu, lopettakaa kinastelu, tai määrään teidät molemmat vaihtamaan makuualusia!" kuului Myrskytuulen tiukka käsky.
Kaksikko vaikeni heti. Kuulin Tummatassun mutisevan jotakin "hiirenaivoista" ja "varapäälliköstä".
Hymyilin. Ennen minulla ei ollut oikein aikaa keskittyä muiden tekemiseen, mutta tiineenä olo muutti kaiken.
Nukahdin, vaikka oli vasta aurinkohuippu.

Heräsin polltavaan kipuun. Mitä ihmettä se oli? Lähdin tassuttamaan hoippuvin askelin kohti parantajan pesää. Taivastassu oli kuitenkin pesän edessä.
Hän katsoi minua. Sitten hän nousi kiireesti jaloilleen, ja kuulin hänen maukuvan hätäisesti:
"Kaunokirjo synnyttää! Hän on ulkona".
Silloin tajusin sen. Hoipuin takaisin pesääni. Kellahdin sammalvuoteelle. Kävi kokoajan enemmän.
"Kaunokirjo! Onko kaikki kunnossa?" Huurrekukka kysyi. Jaksoin vain hädintuskin nyökäyttää päätäni.
"Purasruohoa. Lisää maidontuloa. Katajanmarjoja, auttaa vatsakipua", parantaja maukui ja tunki yrtit suuhuni. Nielaisin ne vaivalloisesti.
Sitten kipu kasvoi liian suureksi. Kiljuin tuskissani. Olin varma, että kohta olisin kuollut.

Maassa oli kaksi karvamyttyä. Taivastassu työnsi niitä hellästi mahaani vasten.
Aloin nuolla toista pentua. Oloni oli edelleen voimaton. Ja sainkin naaraan ja kollin! Mutta sitten Huurrekukka maukui:
"Vielä on yksi".
Sitten kipu kasvoi taas sietämättömäksi. Tällä kertaa osasin odotaa sitä. Mutta kipu oli silti valtava.

Maassa makasi kolme karvamyttyä. Kaksi naarasta ja yksi kolli. Nuolin niitä voipuneena. Sitten tajusin, että toinen naaraista oli sokea.
"Huurrekukka, miksi?" ihmettelin.
"Kukaan ei tiedä. Mutta rakasta pentua kuin muitakin. Nyt sinulla on pentuja", hän vastasi.
Tosiaan! Minulla oli pentuja, kaksi naarasta ja kolli. Yksi sokea, mutta yhtä ihana kuin muutkin.

Oli kulunut aivan hetki siitä, kun Huurrekukka ja Taivastassu olivat lähteneet viereltäni pois. He olivat luvanneet sanoa Aaltotähdelle, joka palaisi kohta saalostamasta.
Katselin pentuja. Kollia, joka oli luonnostaan taistelija ja vahvempi kuin siskonsa, tummanharmaata naarasta ja pientä, sokeaa, mustaa naarasta, joka yritti etsiä paikkaa mahani viereltä. Nostin hänet hellästi, kehräten vatsani suojiin. Oli harmittavaa, kun hän oli mikä oli, mutta rakastin häntä silti. Pennut imivät maitoa nälkäisinä. Välillä kuului pientä vingahtelua.
"Rakas, oletko täällä?" Aaltotähti kysyi pesän suulta.
Katsoin häntä väsyneesti.
"Olen. Katso poikaamme ja tyttäriämme", pyysin.
Aaltotähti tuli viereeni. Hän katseli hetken pentujamme.
"Kauniita, mutta niin hauraita... Yksi on sokea", hän kertoi ja oli itsekin hieman ihmettynyt.
"Tiedän, mutta pikkuisessa ei ole mitään vikaa. Hän on kaunis ja taistelija, vaikka onkin pieni. Kolli on Kurkipentu, tummanharmaa naaras on Tuhkapentu, mutta sokealle en ole keksinyt nimeä", kerroin.
Se oli tarkoitettu kysymykseksi. Aaltotähtikin tajusi sen.
"Miten olisi Kirjopentu? Leijonapentu? Pikkupentu?" Aaltotähti esitti.
Mietin. Pikkupentu olisi hyvä. Hän oli pieni, mutta silti suuri. Omalla tavallaan.
"Kurkipentu, Tuhkapentu ja Pikkupentu", mau'uin.
"Kauniit nimet ja kauniit pennut", Aaltotähti kuiskasi.
Hän asettui viereeni makaamaan. Pentutarha oli tällä hetkellä minua lukuunottamatta, joten saimme olla rauhassa.
Pikkuiset vinkuivat vielä hetken aikaa, minun ja pentujen isän katsellessa heitä. Olin varma, että pennuillamme olisi hyvä kohtalo.

Kohta oli aivan hiljaista, lukuunottamatta myöhäisen illan ääniä. Pikkuiset nimittäin olivat jo nukahtaneet, samoin suurin osa muistakin kissoista. Minä valvoin vielä, ja katselin pentujani. Aaltotähti oli tuonut minulle myyrän. Hän tiesi, että se oli lempiriistaani. Kehräsin kiitollisena ja söin otuksen. Ei kauaa kestäisi, kun jo pennutkin söisivät, leikkisivät ja telmisivät.
Ajatuksiini vaipuneena, pennut mahan suojissa, nukahdin ja näin rauhallisia unia.

//Noo, vähän jatkoa. Se edellinen oli vähän tönkkö (varsinkin loppu) kun piti saada valmiiksi ennen menoja. Nyt voi siis kait tehä ne haket näille, ja pentujen ropettajat saa muutta soturinimiä, koska itse oloen niitä huono keksimään (ja ne oli muutenkin melko huonot xd)

“Kuro? Oletko sinä täällä?” Aamutäplä kysyi purren hammasta. Hän katseli ympärilleen lähes hurjistuneena ja naaraan korvat liikahtivat pienenkin äänen suuntaan. Oli jälleen kerran pimeää ja hän oli lähes juossut hänen ja Kuron tapaamispaikalle, missä yleensä kolli oleilikin. Kuro ei paljoa tainnut liikkua, kun siellä tuntui aina olevan.
“Aamutäplä? En olisi uskonut, että näkisimme uudelleen jo näin nopeasti”, tummaturkkisen kollin ääni sanoi ylhäältä puusta pöyhkeästi. Aamutäplän kellertävä katse suuntautui ylemmäs ja hänen oli hieman kallistettava päätään, jotta pystyi olla satuttamatta niskojaan.
“Enpä olisi minäkään”, hän sihahti huiskauttaen häntäänsä. Naaraan kireä äänensävy sai Kuron kurtistamaan kulmiaan ja laskeutumaan nopeammin alas puusta.
Kollin päästyä maahan, Aamutäplä jännitti lihaksensa ja loikkasi pitkän loikan tuon kimppuun. Kuro ähkäisi pelästyneenä eikä kerennyt panna naaraalle vastaan, kun tunsi jo olevansa maata vasten painettuna. Soturittaren toinen etutassu oltiin aseteltu tuon pään päälle eikä Kuro voinut olla tuntematta hänen piikin teräviä kynsiä päälakeaan vasten. Erakko yritti pinnistellä pois pienemmän kissan otteesta, mutta huomasi nopeasti, ettei mitään ollut enään tehtävissä. Hän henkäisi hieman, mutta rentoutti ruumiinsa. Eihän Aamutäplä hänelle mitään pahaa voisi tehdä? Eihän?
“Aamu- Aamutäplä mitä sinä-”
“Kuono kiinni”, Aamutäplä sähähti painaen kynsiään toisen päälakea vasten. Kuro sävähti jo selvästi enemmän pelästyneenä. Kolli tunsi kuinka terävät kynnet pureutuivat hitaasti hänen ihoonsa. Ei kestäisi enään kauaa, kun veri alkaisi pulputa.
“M-minä sain tietää, että olen tiineenä. Minä odotan sinun hiirenläjän pentuja”, Aamutäplä puhui matalalla äänellä, mistä pystyi kuulemaan selkeän pelon ja ahdistuksen. Hän ei edes jaksanut peittää hohkavaa pelkoa sanoistaan vaan jatkoi puhumista aivan kollin korvan juurella, jotta tuo varmasti kuulisi jokaikisen sanan, minkä hän kollille kertoisi.
“En halua niitä, ymmärrätkö? En ole valmis miksikään emoksi enkä halua vain istua sisällä pentutarhassa ja katsoa joitakin hiirenaivoisia pentuja, jotka ovat riippuvaisia minusta.”
“M-mutta eikö se ole hieno asia? Se, että saamme pentuja?”
“Mahtavaa? Se ei todellakaan ole mahtavaa ja helppohan sinun on sanoa, kun kykit täällä Puroklaanin reviirillä ja piilottelet kuin jokin pikku pentu. Sinun ei tarvitse mitenkään osallistua pentujemme elämään ja minä jään niiden armoille”, Aamutäplä lähes sähisi loppua kohden. Epätoivo sai naaraan hölläämään otettaan, mutta Kuro ei aikonut liikkua senttiäkään. Hänestä tuntui pahalle kuunnella yleensä niin tarmokkaan ja elämää täynnä olevan naaraan onnettomia sanoja.
“Minähän voisin jättäää ne sinulle.. Sehän olisi hyvä idea! Niistä tulisi samanlaisia vätyksiä kuin sinusta”, soturitar henkäisi ja hypähti sivuun, jotta Kuro pääsisi tassuilleen. Hän ei ymmärtänyt miksei ollut tajunnut äskeistä ideaa aikaisemmin päivällä. Miksei hän vain voisi jättää pentuja erakon huovaan ja kertoa klaanilleen, että kettu tappoi pennut? Eihän hän edes halunnut pentuja.. Näin hän pääsisi niistä eroon ja voisi jatkaa elämäänsä normaalisti.
“Kuunteletko edes itseäsi?” Kuro kysyi järkyttyneenä naaraan puheista. Kolli nousi varovaisesti tassuilleen ja kiinnitti katseensa soturittareen. Hänestä tuntui kuin olisi leikkinyt tulella, muttei antanut sen vaikuttaa. Hän halusi puhua naaraalle järkeä. Ei pennut hänen kanssaan tulisi pärjäämään ja ne kaipasivat emoaan yhtä paljon kuin Aamutäplä heitäkin tulisi kaipaamaan. Ehkä idea tällä hetkellä kuulosti hyvälle, mutta Kuro tiesi ettei lopulta asia todellakaan olisi niin ja Aamutäplä tulisi katumaan sitä, kun hylkäsi pentunsa hänelle. Hän sävähti hieman kolkkoa katsetta, minkä naaras hänelle loi.
“Pennut eivät tule pärjäämään minun kanssani ja sinähän sanoit, olen vain hiirenaivoinen mäntti, joka oleilee klaanisi reviirillä. Ei minusta ole kasvattamaan pentuja”, Kuro naukui varovaisesti ja harkitsevasti liikkui lähemmäs kermanvaaleaa naarasta, joka katsoi erakkoa varuillaan.
“Luuletko, että minusta sitten olisi yhtään paremmaksi kasvattajaksi?” Aamutäplä sihahti luimien korviaan ja tuijotti Kuroa edessään vihaisena.
“Kyllä minä sen tiedän, että sinusta on paremmaksi kasvattajaksi”, Kuro naukui ja pysähtyi aloilleen, kun näki kuinka Aamutäplän karvat pörhistyivät ja silmät viiruuntuivat.
“Sinä tiedät sen vai?” Aamutäplä kysyi vihaisena. Hänen kyntensä liukuivat ulos ja olivat valmiit pureutumaan kollin ihoon ja saamaan sen veriseksi. Hän olisi vain halunnut repiä korvat Kuron päästä.
“Olen vain siksi parempi kasvattaja, koska olen heidän emonsa vai? Siksikö olen parempi, kun olen naaras?” hän sähisi hurjistuneena ja sai Kuron perääntymään. Kolli ei ollut koskaan nähnyt häntä niin vihastuneena eikä pitänyt yhtään näkemästään. Kurosta tuntui, että hänen edessään seisova soturitar oli kymmenen kertaa pelottavampi kuin normaalisti.
“En minä sitä tarkoittanut!” musta kolli älähti säikähtäneenä ja otti askelia taaksepäin ihan varmuuden vuoksi, ettei saisi raivoisaa puroklaanilaista kimppuunsa.
“Kyllä sinä näytit tarkoittavan”, Aamutäplä mourusi. Hän ei voinut mitään vihalleen, joka tuntui kumpuavan aivan hänen sydämestään asti.
“En halua nähdä sinua enää, ymmärrätkö? Sinun on ihan turhaa odottaa minua täällä”, hän kertoi katsoen erakkoa suoraan silmin. Kuro katsoi takaisin äimistyneenä ja näytti siltä kuin ei olisi ymmärtänyt äskeisiä sanoja, mitä hän tuolle kertoi.
“Toivon, että seuraava partio löytää sinut ja häätää alueeltamme. Opithan sitten olla tulematta toisten reviireille ja etsimään omasi”, hän jatkoi, mulkaisi kollia roihuavin silmin ja kääntyi ympäri lähtien ripein askelin kohti Puroklaanin leiriä. Hän kuuli Kuron epätoivoiset huudot takanaan, muttei jäänyt kuuntelemaan. Ei hänen tarvinnut kuunnella toisen ulinoita, kun tiesi mitä mieltä tuo oli. Häntä ei voinut kiinnostaa hiirenläjän vertaa.

“Aamutäplä? Mitä sinä näin myöhään vielä leirin ulkopuolella olit?” Yöturkin ääni kysyi saaden kermanvaalean naaraan hetkeksi jäätymään paikoilleen ja nielaisemaan. Viha tuntui roihuavan hänessä vieläkin, vaikka hän oli jo kerennyt hetken rauhoittua. Parantajan yllättävä kysymys sai hänet melkein kertomaan kaiken, mutta hän pudisteli itsekseen päätään ja hitaasti käänsi katseensa kolliin, joka tutkaili häntä pähkinänruskeilla silmillään.
“Eikö täällä enää edes saa lähteä kävelylle yksinään?” hän pukahti ja huomasi selvästi kuinka parantaja hieman sävähti. Kolli tassutteli hänen luokseen lähes painottomin askelein, mistä ei kuulunut melkein ollenkaan ääntä.
“Kyllä tietenkin saa, mutta nyt on jo niin pimeää ja myöhäistä ja sitä paitsi sinä odotat pentuja”, Yöturkki naukui pehmeästi.
“Ei tarvitse muistuttaa niistä hiirenläjistä”, Aamutäplä tuhahti vastaukseksi saaden Yöturkin viikset väpättämään huvittuneisuudesta. Parantaja vaikutti siltä, ettei heidän välillään ollut aamulla ollut minkäänlaista riitaa ja käyttäytyi taas kuin oma itsensä hänen seurassaan. Hän tutki kollia katsellaan. Ehkä se vain kuului parantajien luonteeseen tai sitten ehkä he vain antoivat anteeksi nopeasti?
“Mutta, koska odotat niitä hiirenläjiä on sinun myös huolehdittava itsestäsi entistä paremmin”, mustaraitainen kissa kertoi huvittunut pilke silmäkulmassaan. Aamutäplä tuhahti vastaukseksi.
“Pyysin Kuplatassua ja Kettutassua tuomaan sinulle hieman sammalta pentutarhaan ja he mielellään tekivätkin sen. He toivat sammaleen pesääsi sillä aikaa, kun olit poissa.”
“Ai?” hän naukui tönkösti, vilkaisi pentutarhalle päin ja siirsi sitten katseensa takaisin harmaaseen kolliin.
“Toivon, että sinä pidät uudesta pesästäsi ja uskon ihan tosissani, että sinusta tulee todella hyvä emo. Ymmärrän kyllä sen, että sinua pelottaa ja voit tuntea, ettei sinusta ole siihen, mutta muista että olen täällä tukenasi aina”, Yöturkki naukui lempeästi ja kosketti hänen selkäänsä hännällään ennen kuin hymyillen lähti kohti omaa pesäänsä. Aamutäplä katseli kollin perään vaitonaisena. Yöturkin kadottua pesäänsä hän päästi pienen hymyn kasvoilleen. Ehkei siitä nyt niin kamalaa tulisi..
Hän huokaisi syvään, loi katseen metsään miettien Kuroa ja sen jälkeen lähti tallustelemaan kohti pentutarhaa. Hän hieman nyrpisti nenäänsä ajatukselle, että hänen pitäisi nukkua hämärässä pentutarhassa, muttei pannut pahakseen sitä, että hänelle oltiin tuotu sammaleet valmiiksi. Hän astui pentutarhaan ja meni sammaleen luokse. Hän muovasi sammaleesta itselleen hyvän alustan ja kävi siihen kerälle ja jo hetken päästä nukahti.

"Anteeksi... Viiltokynsi on kuollut", Myrkkymarja kertoi pahoittelevasti Tappotahdolle, joka odottavana seisoi parantajan pesän ulkopuolella.
"Voi, rakas kumppanini!" Vanha soturi kiljui - tai pikemminkin kähisi. Jäätassu oli näkevinään kyyneleen vierähtävän alas maahan kollin silmästä, ennen kuin tuo katosi parantajan perässä pesään, missä Viiltokynsi oli viimeiset henkäyksensä henkäissyt. Oppilas käänsi katsettaan päällikön pesälle, missä Kuolontähti oli vain hetkeä aikaisemmin ollut, mutta nyt päällikkö oli kadonnut, luultavimmin pesänsä sisälle suremaan. Naaras vetäytyi itsekin oppilaiden pesän varjoihin ja käveli sammalpedilleen. Häntä harmitti vanhan soturittaren kuolema, olihan tuo ollut ainoa kissa koko klaanissa, kenen seurassa Jäätassu oli ollut mestarinsa ja Pakkasviiman lisäksi. Punaoranssi kissa alkoi sukimaan itseään ja samalla kosketti silmäänsä, jonka turvotus väheni päivä päivältä. Haava, mikä oli Kuolontähden aiheuttama, oli lopettanut vuotamisen ja tilalle oli nyt tullut arpi. Vaikka sinisilmäinen kissa ei ollut vielä kertaakaan nähnyt kasvojaan taisteluharjoituksen jälkeen, hän tiesi ettei jälki ollut kaunis. Naaras upotti kyntensä sammalpetiinsä ja suutuspäissään alkoi repimään sitä hajalle. Hän tunsi kyynelvirran virtaavan repimisen ohella toista poskeansa pitkin, mutta sillä puolella millä haava oli, ei Jäätassu tuntenut mitään.
*En ole enää kaunis.*
*Kukaan ei halua minua nyt.*
*Pakkasviima ei enää edes kehtaa katsoa minua kohti!* Jäätassun itseinhon täyttämät ajatukset valtasivat hänen koko ruumiinsa ja oppilas huitoi sammalpaloja ympäri oppilaiden pesää, raapien kynsillään kallio seinämää ja alustaa. Hän halusi päästä iskemään kyntensä jonkun turkkiin, mieluiten Kuolontähden, mutta se pieni ripaus järkeä piti naaraan riehumassa vain pesän sisällä eikä säntäämään päällikönsä luo ja käyden tuon kimppuun. Hän tietäisi ettei selviäisi silmänräpäystä pidempään hengissä taistelussa mestariaan vastaan. Saadessaan viimeisetkin vihan rippeet purettua pesän tuhoamiseen, Jäätassu lysähti hengästyneenä istumaan ja purskahti holtittomaan itkuun. Miten hän pystyisi elämään enää? Oppilaan tarkoitus oli olla kaunein kissa koko Luuklaanissa, kaikkien kollien oli tarkoitus tehdä mitä tahansa saadakseen edes hetken hänen huomiostaan. Miten naaras siihen pystyisi, jos hänen toisen silmänsä kohdalla olisi arpi? Arvet olivat hirveitä! Punaoranssi kissa makasi kylmällä kalliopohjalla itkien siihen saakka kunnes nukahti levottomaan uneen.

***

"Sinäkö se olet, joka ei ole oppinut yhtään mitään Kuolontähden oppilaana?" Hyytävä ja pilkkaava ääni kaikui Jäätassun korvissa. Oppilas katseli ympärilleen hämmentyneenä, kenelle tuo tuntematon ääni oikein kuului? Samassa hän tajusi ettei ollutkaan tutun pesän sisällä vaan keskellä pimeää metsää. Naaras pyöri ympyrää, etsien puhujaa sekä jonkinlaista maamerkkiä tietääkseen missä oli.
*Vuorten pitäisi näkyä tänne, jos olisin Puroklaanin tai Vuoristoklaanin metsikössä.* Jäätassu mietti ja kohotti katseensa nähdäkseen puiden latvojen ohi kaukaisuuteen. Hänen yllätyksekseen ei latvojen välistä näkynyt mitään, ei edes valon pilkahdusta.
"Nytkö jo tahtoisit lähteä?" Se samainen ääni ilkkui oppilaan ympärillä. Naaras kääntyi katsomaan taakseen ja näki puiden tummien varjojen välissä hahmon, jonka kirkkaan vihreät silmät loistivat pimeydessä. Jäätassu siristi silmiään.
"Ja kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?" Punaoranssi kissa sihisi ja nosti huuliaan näyttääkseen hampaitaan. Sinisilmää ei ikinä ollut yksikään pilkkaava kommentti vaivannut, hän antoi kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joten tämäkään ilkkuminen ei häntä haitannut, puhuja kuitenkin olisi itse enemmän haukkumisen arvoinen - niinhän ne kaikki muutkin olivat olleet.
"Terävän kielen ainakin omistat ja itseraukkautesi haisee tänne asti, kyllä sinä luuklaanilaisesta menisit", tumma hahmo sanoi arvostelevaan äänensävyyn. Jäätassu luimi korviaan ja paljasti kyntensä. Hän ei pitänyt vihreäsilmäisen kissan arvostelusta, joten oppilas ei myöskään tulisi kuulemaan sitä enää. Naaras ei kuitenkaan uskaltanut askeltaa lähemmäs puhujaa, tuo saisi tulla hänen luokseen.
"Näytä itsesi, vai oletko niin hirvittävän ruma ettet kehtaa?" Jäätassu huudahti pilkkaavaan sävyyn, vaikka kommentti ei hirveän tasokas ollut. Kolkko nauru kaikui ympäri metsää ja oppilas pörhisti niskakarvojaan. Hän aisti, että tappelu olisi tulossa. Puskien keskeltä askelsi hänen eteensä hopeinen naaras, jonka kaula oli sivallettu auki. Punaoranssi kissa tuijotti tuota silmät ammollaan ja hänellä kesti hetki tajuta, ettei vihreäsilmäinen kissa ollut enää elossa.
*Onko hän Pimeydenmetsän henki...?* Jäätassu kysyi miltei ääneen.
"Näytänkö mielestäsi rumalta?" Hopeaturkkinen naaras kysyi istahtaessaan ja läpitunkevalla katseella tuijotti oppilasta. Punaoranssi naaras nielaisi eikä tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa.
*Olenko minä Pimeydenmetsässä?* Jäätassu tajusi yhtäkkiä ja katseli ympärilleen. Hän ainakin oli hyvin pimeässä metsässä, mutta miten sinisilmä oli sinne oikein päätynyt? Oliko hän kuollut? Oppilas tunsi kylmien väreiden käyvän hänen kehonsa läpi.
"No? Etkö enää osaa puhua?" Hopea naaras kysyi ilkikurisesti ja nauroi pilkkaavasti kysymyksensä perään. Punaoranssi naaras tuhahti ja paljasti taas hampaitaan.
"Olet juuri ja juuri siedettävää katseltavaa", Jäätassu sanoi ja asteli hermostuneena muutaman askeleen sivulleen. Jos tämä vihreäsilmäinen kissa tosiaankin olisi hänen esi-isiensä henki, haukkuminen ei tuntunut kauhean hyvältä idealta. Mutta oppilas ei ikinä pystyisi sanomaan, että yksikään naaras olisi kauniimpi kuin hän, eihän se olisi totta! Punaoranssi naaras katsoi viiltoa hopeaturkkisen naaraan kaulassa ja nopealla vilkaisulla kävi oman kehonsa läpi. Hän ei nähnyt minkäänlaisia haavoja ja oli kuullut, että tapetut kissat jotka Pimeydenmetsään joutuvat, saivat kantaa kuolonvammojaan ikuisesti. Kuitenkin Jäätassun ruumiin ollessa silmää lukuunottamatta täysin haavaton, ei hän uskonut, että oli kuollut. Mutta miksi oppilas sitten oli täällä? Mielummin hän nukkuisi omassa pedissään kuin kävisi tylsiä ja turhia keskusteluja kuolleiden kanssa. Vihreäsilmäinen kissa hymähti, mikä sai naaraan heräämään mietteistään.
"Etkö aio kysyä miksi olet täällä?" Hopea naaras kysyi siirtämättään katsetta hetkeksikään pois Jäätassun omasta. Oppilas murahti, kyllä häntä kiinnosti miksi oli tänne joutunut, mutta hän haluaisi pois metsästä eikä keskustella asiasta.
"No miksi olen täällä?" Naaras sähähti ja käveli takaisin alkuperäiselle paikalleen. Hän ei halunnut myöntää, mutta punaoranssia kissaa hermostutti olla vihreäsilmäisen kissan seurassa. Tuo haisi raa'alta pahuudelta, hän ei ikinä ollut haistanut mitään noin väkevää, ja se tunne mikä hajun mukana tuli sai Jäätassun pelkäämään henkensä puolesta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan, vaikka hopeaturkkinen naaras pelkotuoksun varmasti haistaisi. Pystyivätkö kuolleet edes haistamaan?
"Koska tarvitset selvästi selityksen sille mitä tulee tapahtumaan jos jatkat samalla tavalla koulutuksesi kanssa", vihreäsilmäinen kissa sihisi takaisin ja nousi jaloilleen. Oppilas jännitti kehonsa ja valmistautui väistämään mahdollista hyökkäystä.
"Mitä tarkoitat?" Jäätassu kysyi ihmeissään. Eikai Pimeydenmetsän henkiä hänen koulutuksensa kiinnostanut?
*Eikö heillä pitäisi olla jotakin muuta ajateltavaa, vaikkapa kanjonin valloitus?* Hän ajatteli tuhahtaen. Oppilas ei hievahtanutkaan, kun hopean naaraan silmät viiruuntuivat.
"Jos minä saisin päättää, sinä olisit kuollut jo kun et tee mitään koulutuksesi eteen, mutta Kuolontähti uskoo, että sinusta tulisi vielä jotakin", vihreäsilmäinen kissa kertoi ja paljasti hampaansa. Jäätassu sävähti ja paljasti omia hampaitaan enemmän.
"Minun koulutkseni ei kuulu sinulle!" Hän sihisi ja heilautti häntäänsä ilmassa, laskien yläruumistaan alemmas. Hopeaturkkisen naaraan viiruuntuvissa silmissä kävi ilkikurinen pilkahdus, minkä oppilas huomasi heti.
"No, jos sinä et kerran suostu ottamaan koulutustasi tosissaan...", vihreäsilmäinen kissa mourusi ja hymyili ilkeästi. Jäätassu nosti päätään ja kohotti kulmiaan.
"Niin mitä?" Hän sylki ja katsoi hopeaa naarasta epäilevästi. Mitä tuo aikoi?
"No, seuraa minua", tuo sanoi ilkikurinen sävy äänessään ja katosi viereisten puskien väliin. Oppilas jäi katsomaan kuolleen menoa ja hetken mietittyään lähti varovaisin askelin seuraamaan tuota.
*En kai minä muutenkaan pois täältä pääse.* Hän ajatteli hammasta purren. Pusikkojen läpi päästessään naaras näki edessään aukion ja aukiolla sammalmättään päällä makaavan todella laihan näköisen Pakkasviiman. Jäätassun silmät suurenivat ja ajattelemattaan hän oli lähtenyt juoksuun.
"Pakkasviima!" Oppilas kiljaisi kauhusta. Mitä tuolle oli käynyt? Hän pääsi varapäällikön luo ja kumartui tuon puoleen. Kolli hengitti pinnallisesti, eikä tuon silmät olleet auki.
"Ei! Älä kuole! Ole kiltti!" Naaras itki, kuitenkaan koskematta tuon ruumiiseen. Mikä ikinä mustaturkkisella kissalla olikaan, punaoranssi kissa ei haluaisi samaa. Hän kääntyi katsomaan silmät leimuten takanaan istuvaa hopeista naarasta.
"Mitä tämä on?" Jäätassu murisi ja nosti häntäänsä korkealle, paljastaen kyntensä. Vihreäsilmäinen kissa katsoi häntä ilmeettömänä ja samassa ympäristö heidän ympärillään muuttui. Heidän ympärilleen ilmestyi kissoja, luuklaanilaisia. He kaikki olivat jollakin tapaa haavoittuneita, varsinkin Pakkasviima, joka yhä makasi sammalmättäällä oppilaan vieressä. Naaras katsoi vauhkoontuneena ympärilleen, yrittäen saada jonkinlaista kontaktia klaanitovereihinsa, mutta he kaikki tuntuivat jättävän hänet huomiotta. Samassa pusikoista hyökkäsi heidän kimppuunsa lauma kissoja. Heitä oli ainakin kymmenen, kenties enemmänkin ja he kaikki olivat isoja, tummia hahmoja. Kuolontähti, Käärmeenisku, Ohramyrsky ja kaikki muut paitsi Jäätassu ja Pakkasviima taistelivat urheasti ja raa'asti vihollisen kanssa. Mutta Luuklaani ei voinut mitään suurta ylivoimaa vastaan. Yksitellen heidät kaikki painettiin maahan. Oppilas ei ehtinyt edes nostaa omaa käpäläänsä, kun hänkin makasi maassa valtavan painon alla. Naaras makasi pää maahan painettuna ja katse lukittuna klaanitovereihin, jotka murhattiin yksitellen. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään kenenkään muun kuoleman kohdalla, paitsi Pakkasviiman. Nähdessään tuon valahtavan veltoksi, punaoranssi kissa päästi hyytävän vaikerruksen ja käänsi kyynelistä täyttyneen katseensa hopeaturkkiseen naaraaseen, joka oli hänen viereensä astellut.
"Näin käy, jos et ala harjoittelemaan kunnolla", vihreäsilmäinen kissa sähisi. Jäätassu sihisi takaisin ja yritti päästä liikkumaan, mutta paino hänen päällään ei antanut periksi. Pieni pelko hiipi oppilaan mieleen, tulisiko oikeasti käymään näin? Luuklaani joutuisi tuhoon?
"Kerro Käärmeeniskulle, että hänen emonsa on ylpeä hänestä kun on pysynyt hengissä noin pitkään", hopea naaras huikkasi kääntyessään kävelläkseen pois aukiolta.
"Emolta? Keneltä?" Jäätassu kähisi itku kurkussaan. Kirkkaan vihreät silmät kääntyivät katsomaan maahan painettua Jäätassua ja yhtäkkiä tuo vihreä hohto oli ainoa mitä oppilas näki pimeyden keskeltä.
"No minulta, Helmilaineelta."