Laikukas kolli makasi sananjalkapedillään. Tuo kaipasi hetken hiljaista mietintäaikaa kaikkien niiden partioiden ja Jalotassun koulutuksen keskellä. Oli kulunut neljäsosakuu, kun Lumisydän ja Liekkisade olivat tunnustaneet toisille tunteensa ja alkaneet seurustelemaan. Tieto oli tähän asti pysynyt vain heidän välisenä, eikä soturi edes tiennyt halusiko vielä alkaa osoittamaan rakkaudentunnustuksiaan kumppanilleen kaikkien muiden silmien alla. Kuun sirppi loisti kirkkaana taivaalla. Kollin luomet alkoivat sulkeutua ärsyttävästi. Lopulta hän antoi periksi ja vaipui syvään uneen.

Sumu valtasi koko metsän ja jostakin sieltä kaukaa, metsän siimenistä, astui esiin valkoturkkinen pentu. Lumisydän käveli naaraan luokse, joka hymyili ja maukui:
"Lehtisateen aikaan tulee tapahtumaan kauheita. Vain valittu kissa voi klaanit pelastaa. Jos rakkaus hänet sokaisee, on tuhon aika."
Soturi toisti sanoja äänettä. Valkoturkkinen pentu alkoi enteensä ääneensanomisen jälkeen haihtua pois.
"Älä lähde vielä! Kerro lisää, en minä ole mikään parantaja jonka olisi tarkoitus muistaa ennustukset vaan tavallinen soturi", Lumisydän huusi vielä, mutta liian myöhään. Kissa oli jo kadonnut.

Kolli säpsähti hereille. Hänen sydämensä pumppasi täysillä ja tuolla meni hetki rauhoitella itsensä. Lumisydän kertasi enteen sanoja mielessään. Hän ei tajunnut sanoista yhtikäs mitään eikä hänellä ollut pienintäkään ideaa siitä ketä enne tarkottaisi.
*Lehtisateen aikaan tulee kai tapahtumaan kauheita asioita. Sitten yksi kissa pelastaa klaanit, mutta hän ei saa rakastua, muuten tulee tuho... Mitä ihmettä?* Soturi pudisti päätään hentoisesti ja venytti takajalkaansa. Aamu alkoi jo sarastaa auringon säteiden perusteella, mitkä puskivat sotureiden pesän katossa olevien kolojen läpi.
*Voisin lähteä metsästämään.*

Lumisydän käyskenteli Puroklaanin reviirin rajamailla ja haki katseellaan saalista. Hänen silmiinsä osui jonkinmoinen päästäinen, minkä soturi kuitenkin päätti napata. Hän pudottautui matalaksi, hiipi lähemmäs ja otti otuksen nopeasti hengiltä. Kolli hautasi sen maahan ja yritti painaa hautauspaikkaa mieleensä, jotta voisi myöhemmin hakea saaliinsa. Hän kuuli takaansa rusahduksen ja käännähtää salaman nopeasti ympäri. Laikukkaan kissan edessä, Puroklaanin ja Nummiklaanin välissä toimivan rajajoen toisella puolella seisoi vaaleanharmaa naaras... Tuon tummat silmät loivat häneen läpitunkevan katseen. Haukkakiito... Harmaalaikkuinen kissa ei ollut osannut odottaa tätä... Hän kääntää katseensa pois. Kaikkein viimeisimmäksi tänä päivänä kermanvaalea kissa olisi halunnut nähdä juuri tämän nummiklaanilaisen. Viha ja muistot heidän yhteisistä hetkistä nousivat pintaan...
"Mitä teet täällä?" Lumisydän huokaisi.
"Tulin pyytämään sinua palaamaan takaisin luokseni", naaras huokaisi itsekin. Soturi pudisti päätänsä ja käänsi katseensä tuon silmiin:
"Miten voit luulla saavasi minut takaisin vielä kaiken sen jälkeen? Emme ole enää mitään, käsitätkö? Emme mitään", kolli murahti.
"Mutta minä ikävöin sinua! Liittyisit Nummiklaaniin, Sulkatähti on ollut anteliaalla päällä ja antanut kissojen jäädä klaaniimme jotka olisivat karkoituksen ansainneet. Tule mukaani, tämä on viimeinen tilaisuutemme yrittää uudelleen. Älä valitse väärin."
"Olen tehnyt valintani... Minun elämäni on täällä", Lumisydän huokaisi. Hän näkee kuinka Haukkakiidon silmissä välähtää viha. Nummiklaanilainen käännähtää kannoillaan ja katoaa nummien taakse. Soturi jää yksin... Naaras oli ollut yhä häikäisevän kaunis... Muistot hänestä hyvinä hetkinä, nostattavat kollin silmiin kyyneliä. Mutta hän tiesi totuuden. Laikukas kissa muisti elävästi kuinka vaaleanharmaa kissa oli kertonut vain etsivänsä hetkellistä jännistystä elämäänsä eikä kyennyt ottamaan heidän suhdetta tosissaan, jättäen jälkeensä vain harmaalaikkuisen kissan särkyneen sydämen. Tuo vain lähti, eikä palannut... Hän muisti Haukkakiidon viimeiset sanat silloin, niin elävästi ettei koskaan unohtaisi niitä... Tuo nummiklaanilainen osasi leikkiä tunteille, kermanvaalea kissa tiesi sen. Mutta silti, heidän välillään oli joskus ollut jotain, mistä hän ei olisi koskaan päästänyt irti. Puroklaanilainen palauttaa itsensä todellisuuteen ja kääntyi itsekin pois joen luota. Nyt Lumisydän haluaisi vain unohtaa hänet. Soturilla oli Liekkisade ja hänestä kolli pitäisi kiinni koko elämänsä, eikä koskaan päästäisi irti, ei koskaan. Päättäväisenä hän kävi keräämässä saaliinsa matkan varrelta ja suuntasi kohti leiriä. Laikukas kissa oli puhunut totta, kun sanoi elämänsä olevan täällä. Hän oli syntynyt ja kasvanut täällä, puroklaanilaisten ja perheensä ympäröimänä eikä koskaan vaihtaisi sitä pois.

Raskaat vesipisarat rummuttivat pesän seinää, kun Tihkutäplä livahti ulos leiriaukiolle. Nyt pisarat koskettivat epämiellyttävästi hänen turkkiaan, ja korviaan luimistellen naaras luikki leirin laitamaa pitkin, missä suurten kuusien oksat toivat jonkinlaista turvaa sateelta. Harmaa soturi väräytteli vuorotellen korviaan, ettei vesi löytäisi tietään sinne asti.
#Tähtiklaani sentään, mikä ilma#, naaras ajatteli kuullessaan kaukaista jylinää. Samaan aikaan pilvet olivat väistyneet taivaalta ja auringonsäteet valaisivat leiriä.
#Sade väistynee kohta.#
Tihkutäplä ravisteli turkkiaan ja loikki kohti leirin keskustaa, missä Nummipyöre jakoi nopeasti partioitaan, jotta soturit pääsisivät matkaan sateesta huolimatta. Tihkutäplä etsi merkkejä oppilastaan Laikkutassusta ja oli kääntyä oppilaiden pesälle etsimään häntä, kun Nummipyörre pyörähti hänen suuntaansa:
”Hei Tihkutäplä, veisitkö pentutarhaan aamupalaa?” varapäällikkö kysyi vilkaisten soturia. Tihkutäplän korvat pyöristyivät uteliaina.
”Toki”, harmaakuvioinen naaras naukui kiireiseltä kuulostavalle klaanitoverilleen ja lähti oitis ravaamaan kohti saniaisilla sateelta suojattua tuoresaaliskasaa. Iloisena saatuaan hieman erityislaatuisemman tehtävän soturi kumartui katselemaan kasan riistavalikoimaa. Nyt kun pentutarha oli lähes tyhjä, hän ei ollutkaan pistäytynyt käymään aikoihin. Mistäköhän saaliista pennut pitäisivät eniten?
Lopulta soturi nappasi tuoresaaliskasasta hiiren ja lähti jolkottelemaan se leuoissaan kohti pentutarhaa. Jo kaukaa hän erotteli pennun värjöttelemässä pentutarhan edustalla. Vaaleaturkkinen naaras, jolla oli turkissaan paikoitellen hiukan tummanruskeaa, räpytteli sinisiä silmiään ja tähysti sateeseen.
#Tuota ei sovi jättää sateeseen#, naarassoturi ajatteli nähdessään sammalpallon matkallaan, ja potkaisi sitä käpälällään kohti pentutarhaa. Pallo osui säpsähtävään pentuun, jonka rinnalle pentutarhan suojiin Tihkutäplä loikkasi samalla silmänräpäyksellä.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää”, soturi naukui pahoittelevasti ja viittoi pienokaista seuraamaan itseään syvemmälle suojaisaan pesään. Peremmällä pesässä naaras ravisteli varovasti vedet turkistaan ja laskettuaan hiiren alas istahti yhdelle pehmeistä sammalpedeistä. Soturi katseli ympärilleen pikaisesti.
#Täällä on tosiaan tilavaa… Pienillä pennuilla tulee täällä varmasti yksinäistä.#
Ruskeamerkkinen pentu puristi vettä sammalpallerostaan.
”Mikä on nimesi?” tuo kysyi ja syötteli palloa käpälältään toiselle.
”Tihkutäplä”, harmaa soturi vastasi ja kietoi häntänsä kosteiden käpälien päälle.
”Entä sinun?”
Silloin pentu nosti sinisen katseensa Tihkutäplään ja tassutteli tuon vierelle keskeyttäen leikkinsä. Pieni naaras katsoi häntä ja naukui innokkaasti:
”Minä olen Sinipentu.”
”Niin olin muistelevinanikin”, Tihkutäplä naukaisi. Soturi kyseli tovin pennun kuulumisia, kunnes pentutarhan uloskäynniltä kuului kahinaa, kun kissa luikki sisään.
”Hei Laikkutassu”, Tihkutäplä tervehti laikukasta naarasta ja katsahti Sinipentua.
”Sinipentu, tässä on oppilaani Laikkutassu. Laikkutassu, Sinipentu.”
”Missä sinä olet ollut? Olen odottanut jo hirveän kauan”, Laikkutassu mumisi kiusaantuneena ja asteli hitaasti sisemmälle pentutarhaan. Tihkutäplä väräytti viiksiään tapansa mukaisesti.
”Toin pennuille ruokaa. Onko sade jo loppunut?”
Laikkutassu vilkaisi taakseen ja nyökkäsi.
”Ai, no siinä tapauksessa voisimme lähteä sille metsästysreissulle, jonka lupasin”, Tihkutäplä totesi ja nousi ylös, hyvästeli Sinipennun ja muistutti tätä vielä tuomastaan hiirestä. Pentutarhan ulkopuolella aukioille muodostuneiden lätäköiden pinnat kimmelsivät kuin kristallit. Tihkutäplä vilkaisi ylös ja näki hehkuvansiniselle taivaalle muodostuneen sateenkaaren haaleat värit.
”Nukuitko hyvin?” naaras kysyi oppilaltaan, joka nakkeli niskojaan kävellessään hänen rinnallaan läpi aukion.
#Oikea kysymys tosin olisi, nousitko väärällä tassulla ylös!#
Oppilas nyökkäsi ja huokaisi. Naaraan katse vaelsi pitkin maata.
”Ihan hyvin.”
”Ei minulla niin kauan mennyt”, Tihkutäplä huomautti ja raotti suutaan. Oli vielä aamu – jos ei olisi juuri satanut, aamukasteen tuoksu olisi varmasti leijunut vielä ilmassa.
”Tiedän”, Laikkutassu naukui kurtistaen kulmiaan, ja haistoi ilmaa alkaen etsiä mahdollista riistaa kun kaksikko ohitti leirin rajaavat kuuset. Tihkutäplä loikki aluskasvillisuudessa oppilaansa rinnalla ja tutkaili hänen kasvonpiirteitään. Vaivasiko nuorta kissaa jokin muu?
”Tavataan tässä ennen aurinkohuippua. Metsästysonnea”, Tihkutäplä maukui ja loikkasi suuren kiven päälle. Laikkutassu nyökkäsi siirrellen tassujaan ja lähti oitis pinkomaan saniaisten läpi seuraamaan jonkun saaliin hajujälkeä. Tihkutäplä katseli kuinka oppilaan tieltä väistyneet ruohonvarret tiputtivat pisaroita maahan, ja kääntyi sitten toiseen suuntaan hymähtäen.

Kun Laikkutassu ja Tihkutäplä palasivat leiriin riistaa mukanaan he suuntasivat kohti parantajan pesää, sillä Laikkutassu oli löytänyt metsästäessään jonkin kasvin, jonka hän muisteli olevan yrtti. Löydön myötä nuoren naaraan käytös näytti palanneen yhtä hyväntuuliseksi kuin yleensäkin.
”Surutassu! Katso!” oppilas mumisi innokkaasti nappaamansa myyrän läpi ja juoksi lähes liitäen valkean kissan luo näyttämään poimimaansa valkeakukkaista, pitkävartista kasvia. Tihkutäplä kävi laskemassa kaksi nappaamaansa päästäistä tuoresaaliskasaan ja palasi paikalle. Lehtikuu oli kyyristynyt Laikkutassun tuomisen ylle, ja nuuhkaisi kasvia tottuneen oloisesti.
”Olet oikeassa, se on epäilemättä siankärsämöä. Hyvää työtä, Laikkutassu”, naaras naukui ja värähti huomatessaan Tihkutäplän silmäkulmastaan.
”Tihkutäplä, minulla olisi asiaa”, harmaa, pyöreäkasvoinen kissa naukui ja lähti kävelemään nopeasti pois päin Surutassusta ja Laikkutassusta. Tihkutäplä tassutteli kysyvä ilme kasvollaan hänen perässään läheisen, parantajan pesän takana sijaitsevan pensaikon suojaan, hieman kummastuneena tuon jäykästä käytöksestä.
”Onko ollut vielä vilustumisen oireita sen lampeen tippumisesi jälkeen?” harmaa naaras kysyi hiljaa, kun he olivat riittävän kaukana oppilaistaan, ja kietoi harmaan häntänsä ympärilleen ja käpertyi kekoon niin, etteivät pensaan terävät oksat yltäneet koskettamaan häneen. Tihkutäplä pudisti päätään vastaukseksi kysymykseen. Hän muisti niiskutelleensa muutaman kerran tapauksen jälkeen, mutta Lehtikuun antamat yrtit olivat torjuneet minkä tahansa väijyneen taudin tehokkaasti.
”Kuntoni ei voisi olla parempi!” naaras totesi reippaasti, ja heilautti häntäänsä.
”Hyvä. Niin ajattelinkin”, Lehtikuu naukui ja vilkaisi levottomana sivulle.
”Miksi sitten kysyit?” Tihkutäplä kysyi kallistaen päätään. Parantaja huokaisi syvään.
”Hämäräaskel pyysi tarkastamaan vointisi”, Lehtikuu sopersi ja painoi päätään.
”Hämäräaskel?” Tihkutäplä kuiskasi ystäväänsä päin kumartuneena ja siirtyi taas kauemmas ällistyneenä. Lehtikuu nyökkäsi jäykästi. Tihkutäplä räpytteli silmiään ja mietti mitä tiedosta pitäisi ajaitella. Lehtikuu huokaisi taas ja katsoi maahan.
”Mitä hän tarkalleen sanoi? Oliko hän huolissaan?”
Lehtikuu pudisti päätään ja katsoi edelleen maata.
”Jos minä olisin sinä, niin pysyisin kaukana siitä kissasta.”
Tihkutäplä värähti kun kylmäävä tunne kulki pitkin hänen selkäpiitään.
”Miksi sanot noin?” naaras kysyi tuskastuen. Lehtikuun ääni oli heleä:
”Etkö muista, mitä hän sinulle teki?”
”Muistan”, Tihkutäplä naukui ja luimisti korviaan. Kylmänväreet jatkoivat kulkuaan hänen turkillaan, kun hän muisteli kuinka Hämäräaskeleen kynnet pureutuivat hänen lapoihinsa heidän hyökätessään toistensa kimppuun.
”Mutta Lehtikuu, minä haluan vain unohtaa sen. Kokonaan”, soturin ääni värisi.
”Se oli niin… typerää. Ja sitä paitsi minun syytäni! Käydä nyt klaanitoverin päälle sellaisessa tilanteessa.”
Tihkutäplä puristi silmänsä kiinni.
”Kuin olisin häpäissyt Vasanloikan muiston. Haluan unohtaa sen enempää kuin mitään, mutta tämä kasvava aukko minun ja Hämäräaskeleen välillä vain muistuttaa siitä! Emmekö voisi jo vain antaa koko jutun olla? Miksei kaikki voi palata ennalleen? Me olemme Kuutamoklaanin sotureita, meidän pitäisi pystyä puhumaan toisillemme!”
Kun Tihkutäplä avasi silmänsä, Lehtikuu katsoi surullisena maahan.
”En tiennyt että se vaivasi sinua noin”, naaras naukui.
”Mutta silti”, parantaja jatkoi ja puristi kynsiään maahan:
”Minulla on paha tunne tästä.” Parantaja nousi vaitonaisena ylös painavien sanojensa jäätyä uhkaavina ilmaan. Tihkutäplä seurasi häntä siirrellen käpäliään tyytymättömänä muttei yrittänyt jatkaa keskustelua, kun hän katosi pesäänsä. Hänen silmänsä osuivat vääjäämättä aukion toisella puolella Hämäräaskeleeseen, joka näytti palaavan partionsa mukana leiriin.
#Nyt on aika päättää tämä#, soturitar ajatteli päättäväisesti.

"Omenakukka! Lehtijalava! Karsioksa! Sarahyvä!" Nummiklaani huusi neljän uuden soturin nimeä. Leijonakynsi ei itse osallistunut mukaan hurraahuutoihin, hän odotti sopivaa hetkeä livahtaa pois leiristä kenenkään huomaamatta. Oli kulunut kolme yötä Leopardilaikun karkoituksesta, ja kuten he olivat sopineet, neljäntenä yönä Leijonakynsi saapuisi Neljän virran tammelle tapaamaan entistä mestariaan. Hän viettäisi koko yön juonitellen tuon seurassa ja palaisi aamulla Nummiklaaniin jakamaan tietonsa Lehtijalavan kanssa. Kermanvaalea soturi ei tiennyt mitä tuo nykyinen luopio oikein suunnitteli, mutta tuon tuntien hän ei jättäisi Sulkatähden murhayritystä yhteen kertaan.

"Oletko valmiina uuteen hyökkäysyritykseen?" Leopardilaikku naukaisi ja nosti ylväänä päätään. Leijonakynsi maiskutteli suutaan, tuntien lämpimän, mutta kostean yöilman valtaavan aistinsa. Hän oli päässyt ilman uteliaiden silmäparien seuraamista pois leiristä ja istui nyt entisen mestarinsa kanssa Neljän virran tammen juurakossa. Soturi vastasi myötäilevästi ja pystyi huomaamaan kuinka hänen vastauksensa kohensi luopion itseluottamusta ja varmuutta heidän tilanteensa kannalta.
"Hyökkäämme Nummiklaaniin pikimmiten", ylväs, laikukas kissa jatkoi. Tuo pomppasi alas kannolta ja lähti jolkottamaan kohti Nummiklaanin reviiriä utelias nummiklaanilainen perässään.
"Onko tämä varmasti järkevä idea? En usko, että me kaksin, tai kolmin olemme paljoa vastusta koko Nummiklaanille", hän murahti Leopardilaikun vieressä.
"Olen suunnitellut tätä koko elämäni, joten älä aliarvioi kykyjäni!" Luopio vastasi ja mulkaisi vihaisesti Leijonakynttä. Soturi käänsi päänsä ja nuuhkaisi ilmaa. Vesi herahti kermanvaalean kollin kielelle hänen haistaessa jäniksen.
"Pidetäänkö metsästystauko?" Leijonakynsi kysyi. Leopardilaikku myöntyi ehdotukseen ja nummiklaanilainen katosi pensaikkoon pitkäkorvaisen eläimen hajun perässä.
Vihreät, kuun valossa kiiluvat kissansilmät vaanivat pientä poloista rusakonalkua, joka oli jäänyt kyyhöttämään kitukasvuisen kuusikon suojaan. Hän otti kyntensä esille, nuolaisi huuliaan voitonriemuisesti ja ponnisti kaiken voiman takajaloistaan loikkaan kohti saalistaan. Ruskea jänis vinkaisi epätoivoisesti terävien kynsien upotessa tuon takamukseen. Soturi puraisi voimakkaasti saaliinsa niskaa ja päästi lyyhistyneen eläimen maahan. Ei mennyt hetkeäkään, kun hän oli jo tuoreen lihan kimpussa.

Punaliekki istui joen rannalla ja mietti. Hän oli nähnyt unen jossa joku pentu oli syönyt myrkyllistä kukkaa ja kuollut. *Voisiko se merkitä jotain?*, Punaliekki mietti.
Punaliekki sanoi hiljaa:
-No, en tiedä.
Punaliekki hätkähti kuullessaan vieressään toisen äänen:
-Mitä sinä et tiedä, Punaliekki?
Punaliekki naukaisi vastaukseksi:
-Tuota... en minä mitään, Ruusulaulu.
-Hyvä on sitten, ei se kuitenkaan mitään minulle kuuluvaa ole, Ruusulaulu naukaisi pehmeästi ja loikki poispäin.
Punaliekki pinnisteli muistaakseen, kuka se pentu hänen unessaan oli. *Olen varmasti nähnyt hänet jossain...*
Sitten Punaliekki muisti:
-Sehän oli Karsipentu!
Hän käännähti katsomaan aukiolle, näkyikö Karsipentua missään. Karsipentu oli leikkimässä aukiolla iloisena pentuetovereidensa kanssa. Punaliekki huokaisi helpotuksesta. *Taidanpa pitää häntä silmällä jonkin aikaa*, hän päätti mielessään.

//Hieman myöhemmin...

Punaliekki käveli aukiota ympäri hermostuneena. Hän ei nähnyt Karsipentua enää missään. Punaliekki oli kadottanut Karsipennun, kun hän alkoi syömään Ruusulaulun kanssa Ruusulaulun nappaamaa kalaa. Punaliekki päätti kysyä Ruusulaululta oliko tämä nähnyt Karsipentua. Ruusulaulu vastasi:
-Näin Karsipennun ja hänen pentuetovereiden menevän kaislikon läpi juuri äskettäin. Mutta miksi kuulostat noin hermostuneelta? Liittyykö se siihen aamuiseen salamyhkäisyyteesi?
-Tuota.. olen ihan kunnossa mutta minun pitää mennä, jutellaan myöhemmin, Punaliekki sanoi hiljaa ja ravasi sitten kaislikon luo.
Hän kuuli kauempaa rannasta pentujen miukunaa:
-Syö se, syö se! Karsipennun pentuetoverit huusivat yhteen ääneen. Punaliekin kauhuksi Karsipentu kurotteli kohti valkoista, kellomaista kukkaa ja oli ilmeisesti aikeissa syödä sen. Punaliekki syöksyi eteenpäin, otti Karsipennun niskakarvoista kiinni ja heitti tämän ruohikkoon. Karsipennun pentuetoverit närkästyivät:
-Höh, miksi sinä noin teit?
Punaliekki vastasi vielä närkästyneempänä:
-Kuunnelkaa. Karsipentu olisi kuollut, jos hän oli haukannut palaakaan siitä. Joten älkää tehkö tuota toiste. Ymmärretty?
Karsipentu sisaruksineen miukuivat järkyttyneinä:
-Ym-ymmärretty...
Punaliekki talutti pennut hännällään lempeästi kaislikolle ja sanoi:
-Noniin, palatkaahan emonne luo.


//Hyvä ku keksin jonku onnellisen lopetuksen :)

Taivashäntä katseli aamun vaalenevaa taivasta ja kuunteli joen solinaa. Hän kuuli jonkun huutavan hänen nimeään leirissä. Taivashäntä loikki leiriin iloisena siitä, että saisi edes jotain tekemistä. Liekkitaivas huusi:
-Tiikerililja! Kotkakynsi! Taivashäntä! Tulkaa aamupartioon!
Taivashäntä huikkasi:
-Tullaan!
Hän juoksi Liekkitaivaan ja muiden partioon kutsutuiden luo ja tervehti hymyillen:
-Huomenta!
Tiikerililja vastasi iloisena:
-Huomenta. Eikö olekin mukavaa kun paistaa aurinko?
Taivashäntä nyökkäsi.
Liekkitaivas huudahti:
-No niin, ei jäädä rupattelemaan! Tulkaa!
Hän näytti hännällään merkin ja lähti hölkkäämään leirin suuaukolle. Taivashäntä, Tiikerililja ja Kotkakynsi seurasivat perässä. Tuuli pörrötti Taivashännän paksua turkkia, kun hän yritti saavuttaa Liekkitaivaan ennen Tiikerililjaa ja Kotkakynttä. Samassa hänen katseensa kiinnittyi johonkin liikkuvaan esineeseen kanervikossa. *Ei, ei se voikaan olla mikään esine. Sen täytyy olla eläin!*, hän ajatteli. Taivashäntä pysähtyi äkkiarvaamatta, joten hänen perässään tulleet Kotkakynsi ja Tiikerililja melkein törmäsivät häneen. Tiikerililja vilkaisi häntä ihmeissään:
-Onko jokin hätänä?
Taivashännän katse seurasi kanervikossa liikkuvaa eläintä. Hän aisti, että Tiikerililja ja Kotkakynsikin olivat huomanneen tunkeilijan. Kotkakynsi sanoi hiljaa:
-Tuo ei voi olla mikään saaliseläin. Eivät kanitkaan ole noin isoja.
Taivashäntä nyökkäsi hitaasti. Taivashäntä huomasi oranssin turkin vilahtavan siinä paikassa, missä oli viimeksi nähnyt tunkeilijan. Taivashäntä sihahti:
-Se on kettu!
Tiikerililja kauhistui:
-Ei kai se pääse leiriimme?
Kotkakynsi rauhoitteli Tiikerililjaa:
-No ei tietenkään pääse!
Taivashäntä sanoi hitaasti:
-Minulla on suunnitelma. Kiertäkää te toiselle puolelle kettua, niin minä hyökkään tältä puolelta.
Tiikerililja ja Kotkakynsi kuiskasivat yhteen ääneen:
-Selvä juttu!
Kun Tiikerililja ja Kotkakynsi olivat päässeet sovitulle paikalle, Taivashäntä näytti merkin hännällään. He kaikki syöksähtivät samaan aikaan kohti kettua. Kettu hämmästyi niin, että se lähti kompuroimaan kohti avointa nummea. Kettu rääkäisi, kun Kotkakynsi alkoi raapimaan sen selkää takakynsillään. Kissat irrottivat hetkeksi, ja kettu lähti juoksemaan pois, Puroklaanille päin. Kissat hämmästyivät, kun näkivät Liekkitaivaan tulevan kanervikosta ylpeän näköisenä. Hän sanoi:
-Hienoa työtä. Voitte nyt mennä leiriin lepäämään.
Taivashäntä kysyi uteliaana:
-Katselitko meitä koko ajan?
Liekkitaivas nyökytteli päätään.
Taivashäntä kehräsi ja sanoi sitten:
-Katsotaan kuka on ensimmäisenä leirissä!
Kissat ampaisivat onnellisena kohti leiriä.

//Loppu
//Tää oli Taivashännän eka tarina jee :3

Taivashäntä makasi kippuralla vuoteessaan. Hän kuunteli, kuinka hänen pesätoverinsa nousivat unenpöpperössä ylös, haukottelivat ja tassuttelivat aukiolle. Taivashäntä tunsi olonsa väsyneemmäksi kuin normaalisti. Hän ei ollut käynyt eilisiltana partiossa tai tehnyt mitään rankkaa, joten siitä se ei voinut johtua. Hänen päätään särki niin, ettei hän pystynyt melkein ajattelemaankaan. Taivashäntä vääntäytyi ylös lämpimästä vuoteestaan ja hoiperteli ulos pesästä. Tiikerililja hölkkäsi hänen luokseen. "Oletko kunnossa? Näytät huonovointiselta", Tiikerililja kysyi. Taivashäntä huomasi, että Liekkitaivas katsoi häntä kauempaa kysyvän näköisenä, mutta käänsi sitten päänsä poispäin. "Päätäni särkee todella paljon, pitäisi varmaan mennä Ketunkynnen luo..." hän vastasi Tiikerililjalle mutta huomasi Liekkitaivaankin kuulleen tämän. "Saatan sinut Ketunkynnen pesälle" Tiikerililja sanoi lempeästi. "Kiitos, mutta ei tarvits- aih!" Taivashännän pää valahti, kun hänen päätään vihlaisi. Kaksikko pääsi juuri parantajan pesän luo, kun Ketunkynsi tuli ulos. "Onko jokin hätänä?", hän kysyi, ja vilkaisi huolestuneena Taivashäntään. "Hänen päätään särkee, ja hän tuntee olonsa tavallista väsyneemmäksi", Tiikerililja ehti vastata ennen Taivashäntää. "No tule sitten Tähtiklaanin tähden sisälle!" Ketunkynsi huudahti. Häntä maata viistäen Taivashäntä laahusti parantajan pesään. Parantaja osoitti hännällään, mihin Taivashännän pitäisi mennä lepäämään. Hän kyyristyi ja kävi kyljelleen makaamaan. "Onko tämä jatkunut pitkään?" Ketunkynsi kysyi. "Ei, alkoi vasta tänä aamuna", Taivashäntä naukaisi hitaasti ja hiljaa, aivan kuin säryn lamauttamana. "No, annan sinulle unikonsiemeniä, katsotaan auttaako se", Ketunkynsi sanoi. Parantaja antoi Taivashännälle muutaman unikonsiemenen, ja Taivashäntä lipoi ne väsyneenä suihinsa. Hän alkoi tuhisemaan unisena pedissään unikonsiementen vaikutuksen alaisena.

//Hieman myöhemmin...

Taivashäntä heräsi. Hän oli nukkunut unikonsiementen avulla Ketunkynnen pesässä, mutta kuinka kauan? Pahin päänsärky oli helpottanut, mutta ei ollut silti kadonnut kokonaan. "Kiitos avusta, oloni on parempi", hän sanoi Ketunkynnelle, joka järjesteli yrttejään, ja lähti pois pesästä. "Oletko kunnossa? Kuulin että kärsit päänsärystä", Liekkitaivas huusi soturien pesän suulta. "Olen aivan kunnossa", Taivashäntä vastasi ja katseli käpäliinsä. "Hyvä kuulla", kolli sanoi takaisin ja jatkoi jutteluaan toisen kollin kanssa. Taivashäntä oli aikeissa mennä haukkaamaan hieman raitista ilmaa, kun Tiikerililja tuli hänen luokseen. "Onko olosi nyt parempi?" Tiikerililja kysyi. Taivashäntä nyökkäsi ja hymyili. Häntä ei ärsyttänyt lainkaan se, että klaanitoverit kyselivät koko ajan, vaan hän oli iloinen että hänestä välitettiin. "Aurinko laskee kohta", Tiikerililja huomautti. "Pitäisi varmaan mennä nukkumaan", hän jatkoi. "Totta", Taivashäntä vastasi. He haukottelivat samaan aikaan ja kehräsivät. Taivashäntä tassutti vuoteeseensa, käpertyi kerälle ja sulki silmänsä.

Aikaiset aamuauringon säteet valaisivat leiriä vain vähän, kun Taivashäntä istuskeli aukion laidalla ja jutteli Kuiskevirran kanssa. -Miten saalistaminen on sujunut? hän päätti kysyä Kuiskevirralta. -No jaa, ihan hyvin, Kuiskevirta vastasi huolettoman kuuloisena. -Haluaisitko lähteä saalistamaan? Kuiskevirta kysyi yllättäen. -Totta kai! Taivashäntä vastasi innostuneena. -Liekkitaivas, menemme saalistamaan! Kuiskevirta ilmoitti varapäällikölle ja lähti kohti leirin uloskäyntiä. Taivashäntä juoksi Kuiskevirran perään. He juoksivat nummilla iloisina ja tuuli hulmutti heidän turkkejaan. Sitten Taivashäntä huomasi kanin istuskelevan auringon lämmittämällä kivellä. Hän kyyristyi ja huomautti Kuiskevirrallekin että tämä tekisi samoin. Taivashäntä oli onneksi tuulen alapuolella, joten kani ei voisi haistaa häntä. Kohta hän oli jo melkein kiinni kanissa, mutta pitkä ruohikko esti suoran näköyhteyden. Taivashäntä loikkasi, mutta tunsi maan katoavan käpäliensä alla. -Nyt minä si- Eäh! hän ehti älähtää ennen kuin putosi kaninkoloon. -Hiirenpapanat! hän huudahti. Kuiskevirta kehräsi, ja Taivashäntä katsoi häntä muka vihainen ilme kasvoillaan, mutta alkoi kehrämään Kuiskevirran mukana. Kani oli kadonnut, mutta Kuiskevirralla oli kaksi myyrää hampaissaan. -Missä välissä sinä nuo sait? Taivashäntä kysyi ihmeissään. -Siinä vaiheessa kun ryömit ruohikossa, Kuiskevirta vastasi kehräten. -No, sitten on varmaan hyvä aika palata leiriin, Taivashäntä naukaisi. -Saat tämän toisen, Kuiskevirta sanoi ystävällisesti ja pudotti toisen myyristä Taivashännän jalkojen eteen. Sitten kaksikko lähti kävelemään leiriin tuoreet myyrät hampaissaan.

Tammisydän oli juuri saanut itsensä ylös kuullessaan klaanikokouskutsun. Ututähti ilmottaisi klaanille Mörön jäämisestä Puroklaaniin ja antaisi tuolle samalla oppilasnimen ja mestarin. Jännitys kipinöi soturittaren sisimmässä. Näiden muutamien päivien ajan, kun osa puroklaanilaisista oli yrittänyt auttaa erakkopennun perheen etsimisessä, olivat Ututähti ja Tammisydän pysyneet visusti kollin vierellä ja kertoneet klaanielämästä ja sen tavoista. Mörkö oli ollut kiinnostunut ja kertoikin isänsä opettaneen hänelle ja sisarukselleen Tähtiklaanista, vaikka hänen isänsä ei klaanikissa ikinä ollutkaan. Mörkö myös oli kertonut ikävöivänsä perheettään paljon ja miten oli sisaruksensa kanssa leikkiessä pudonnut vauhdikkaasti virtaavaan jokeen, mikä oli hänet Puroklaanin reviirille tuonut.
Tammisydän rynnisti ensimmäisten joukossa lähimmäksi Päällikön pesää, sillä halusi kuulla parhaiten, eikä se toteutuisi perimmäiseltä paikalta. Ututähti seisoi ylväänä pesänsä katon päällä ja hymyili lempeästi hänen katseensa osuessa kumppaniinsa. Oranssiturkkinen soturitar hymyili takaisin.
"Hyvät puroklaanilaiset! Kuten te varmasti tiedätte, minä ja Tammisydän löysimme muutama päivä sitten perheensä luota pois ajautuneen nuoren kissan ja päätimme tuoda hänet leirin suojaan. Viimeisten päivien ajan olemme yrittäneet löytää Mörön perhettä, mutta karu totuus on uskottakseni se, että hänen perheensä asuu pohjoisvuoristossa tai sen toisella puolella. Mörkö on osoittanut haluavansa liittyä klaaniimme, sillä uskoo itsekin perheensä löytämisen kestävän vielä pitkään ja haluaa sillä välin hyvittää meille sen kaiken huolenpidon mitä Puroklaani on häntä kohtaan tarjonnut. Jos joku on Mörön klaaniinliittymistä vastaan, avatkoon nyt suunsa ja laukokoon mielipiteensä julki", Ututähti ilmoitti ja antoi katseensa lipua puroklaanilaisten seassa. Tammisydän käänsi päänsä nähdäkseen, josko joku hänen klaanitovereistaan omistaisi niin paljon mehiläisiä päässään, että olisi oikeasti ehdotusta vastaan. Viherlehti oli saapumaisillaan kanjoniin ja Puroklaani pystyisi helposti elättämään yhden oppilaan lisää. Soturitar kävisi vaikka itse metsästämässä joka päivä tarpeeksi riistaa niin, että se riittäisi Mörölle. Hänen helpotuksekseen kukaan ei näyttänyt olevan ajatusta vastaan ja naaras käänsi päänsä parantajan pesän edustalla seisovan Mörön suuntaan. Pennun silmissä pilkahti iloinen valonpilke, kun heidän katseensa kohtasivat sekä ymmärrys siitä että hän saisi Puroklaaniin jäädä. Nähdessään erakon ilon, oranssiturkkinen kissa ei voinut olla hymyilemättä kuin mikäkin vastaihastunut oppilas.
"Asia on sitten päätetty! Mörkö, astuisitko eteeni?" Ututähti jatkoi ja viittoi erakkoa astelemaan Päällikön pesän eteen. Mörkö asteli hieman varoen koko klaanin eteen ja nosti katseensa naaraaseen Päällikön pesän päällä.
"Mörkö, olet osoittanut haluavasi liittyä klaaniimme. Tämän seremonian jälkeen saat klaaninimesi ja mestarin, kenen avulla saat oppia klaanimme tavat, uskot ja lait, sekä olemaan hyödyksi sille. Oletko valmis astumaan soturin polulle?" Päällikkö naukaisi ja nosti päätään uljaana pystynpään. Tammisydän tunsi jännittyvänsä. Mitä jos Mörkö ei sittenkään halunnut liittyä Puroklaaniin, vaan muuttaisi mielensä ja lähtisi pois. Näiden muutamien päivien ajan, Tammisydän ja Ututähti molemmat olivat käyneet useamman kerran päivässä juttelemassa erakolle ja soturitar valehtilisi jos väittiäisi ettei heidän kolmen välille ollut syntynyt sidettä.
"Olen!" Kolli kähähti.
"Siinä tapauksessa sinua kutsutaan tästedes Loistetassuksi. Mestariksesi tulee Puronlaulu", Ututähti sanoi ja käänsi katseensa Puronlauluun, joka asteli yleisön joukosta Loistetassun vierelle.
"Puronlaulu, olet osoittanut olevasi valmis kouluttamaan toisen oppilaasi. Olet osoittanut olevasi uskollinen soturi ja haluan sinun siirtävän kaiken tietosi ja taitosi tälle oppilaalle", päällikkö jatkoi. Tammisydän katsoi sanattomana kuinka Loistetassu ja Puronlaulu koskettivat neniään ja yllätyksekseen huomasi olevansa nesimmäinen, ja mahdollisesti myös kovaäänisin, kissa joka Loistetassun uutta nimeä hurrasi.

// Mörkö -> Loistetassu -> Kolli -> Puroklaani -> Kollilla on keskipitkä musta turkki, joka on paikoin sinertävä, silmät ovat taivaan siniset ja niiden katse on lempeä. Turkki on kiiltävää ja sametin pehmeää, nenä ja tassut ovat hailakan tumman punaiset. Kolli on ystävällinen ja huomaavainen, loukkaantuu kuitenkin helposti. Ei ole pitkävihainen ja haluaa todella nopeasti sopia kaikki riidat, eikä ole halukas tappelemaan vaan selvittää välit puhumalla. Kasvattivanhemmat ovat Ututähti ja Tammisydän.
https://res.cloudinary.com/fleetnation/image/private/c_fit,w_1120/fl_no_overflow,g_south,l_text:style_gothic2:%C2%A9%20Ramiro%20Jarrin%20Serrano,o_20,y_10/fl_no_overflow,g_center,l_watermark4,o_25,y_50/v1588896505/lns2qfksjzspzdgnm0ex.jpg

"Kaikki koolle! Kuunnelkaa tarkasti, kun saavumme hetken kuluttua Kuutamoklaanin reviirille, asetumme heti hyökkäysvalmiuteen. Käärmeenisku, Varpuskynsi, Matukka ja Arpikynsi tulevat mukaani ja te loput menette Ohramyrskyn mukaan. Hän tietää mitä tehdä. Onko paikkanne selvillä?" Kuolontähti lopetti puheensa ja keräsi oman hyökkäysjoukkionsa koolle. Jääsilmä vilkuili ympärilleen hieman ahdistuneen oloisena. Luuklaanin päällikkö oli keksinyt taas kerran yrittää hyökätä Kuutamoklaaniin, naaraan sanojen mukaan 'Luuklaanin uhkaa oli läpi viherlehdenkin pidettävä yllä, kun klaanit luulivat vahvistuvansa' ja nyt he hyökkäisivät Kuutamoklaanin leiriin juuri kokoontumiseen lähtevän partion lähdön aikaan.
"Asia näyttää olevan selvä...", pikimusta kissa murahti ja viittoi omia joukkojaan seuraamaan perässä.

"Me hyökkäämme leiriin sen koillispuolelta, kun toiset tulevat sen itäiseltä puolelta. Piirittäkää ensin pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä. Näin saamme soturit sekaisin, sillä liikkeemme ei ole odotettu. Kultakyyhky ja Liekkisydän, te saatte huolehtia klaanin varapäälliköstä. Ja te kaksi muuta tulette mukaani ja huolehditte ettei kukaan muu kuin Varistähti pääse Kuolontähteen käsiksi. Hyökkäämme heti, kun auringon viimeiset säteet eivät enää näy tuon kiven takaa", Ohramyrsky osoitti hännällään isoa kivenmurikkaa heidän takanansa. Jääsilmä tuhahti ja vaihtoi tympääntyneenä katseita Hallaroiskeen kanssa. Eikö heidän varapäällikkönsä viitsinyt kutsua heitä nimillä, kuten oli kahta muuta kissaa heidän joukostaan kutsunut?
"Mennään hieman eteenpäin", Ohramyrsky tokaisi ja loikkasi kaatuneen puun yli. Jääsilmä otti hyvän otteen iltakasteen kohmettamasta isosta kivirykelmästä ja lähti kiipeämään sitä ylemmäs, pystyen näin näkemään pidemällä, jos kokoontumispartio olisikin päättänyt lähteä aikaisemmin liikkeelle ja tulisi heitä vastaan. Niin ei kuitenkaan käynyt ja pieni luuklaanilaisjoukko lähestyi Kuutamoklaanin leiriä. Aivan leirin rajamailla Jääsilmä alkoi kuulemaan tassujen töminää ja ilmassa kajahti hyökkäyskäsky. Kissajoukon uljaat sotahuudot kajahtivat ilmaan herättäen juuri uineen vaipuneen Kuutamoklaanin. Ohramyrskyn johdolla joukkio eteni sisälle leiriin, mutta psyähtyi saman tien siihen. Soturittaren sininen silmä laajeni ja pieneni kapeaksi viiruksi. Hänen karvansa pörhistyi uhkaavaksi.
"Tapaamme jälleen Varistähti. Olenkin jo kaivannut sinua...", Kuolontähti murahti happamana. Kuutamoklaanilaiset olivat piirittäneet Kuolontähden johtaman hyökkäysjoukkion ja Varistähden hännän heilautuksella kävivät kuutamoklaanilaiset luuklaanilaisten kimppuun. Jääsilmä painautui maata vasten. Hän ei uskaltanut enää liikkua... Soturitar Jähmettyi paikalleen huomatessaan jonkun lähestyvän häntä. Naaraan hengitys tiheni ja hän tunsi kohinaa korvissaan. Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä, ettei punaoranssiturkkinen kissa kerennyt reagoimaan mitenkään. Kuului sähähdys, jokin rusensi hänet maata vasten ja siinä sitä oltiin. Sinisilmä makasi liikahtamatta ja hengittämättä. Hänet oli päihitetty.

Taivashäntä istuskeli aukion laidalla ja katseli tassuihinsa. Klaanitoverit olivat vaihtamassa kieliä joko kumppaninsa tai perheensä kanssa. Taivashäntä huokaisi. *Kunpa minäkin pääsisin joskus vaihtamaan kieliä jonkun kanssa. Vaihdoinkohan minä ikinä kieliä emoni kanssa?*, hän mietti haikeana. Hän kyyristyi, sulki silmänsä, ja yritti olla kuulematta klaanitoverien juttelua onnistumatta siinä. Turhautuneena hän livahti ulos leiristä ja asettui sisäänkäynnin viereen istumaan ja katselemaan auringonlaskua. Hänen mieleensä palautui muisto emonsa traagisesta kuolemasta. Kun Taivashäntä oli ollut pieni pentu, hän oli ollut kävelyllä emonsa kanssa. Yhtäkkiä kuitenkin joku mäyrä tuli, ja heitti Taivashännän emon rinteeltä alas niin, että tämän pää osui niin rajusti kallioon että tämä kuoli. Hänen silmänsä sumenivat hetkeksi surusta. Taivashäntä toivoi, että jos hän joskus saisi pentuja nämä eivät ikinä joutuisi kokemaan samaa. Hän aisti että joku oli tulossa leiristä ulos. Se oli Liekkitaivas. -Hei, Liekkitaivas tervehti. Taivashäntä ynähti jotain vastaukseksi. -No mikäs sinua nyt riivaa? Liekkitaivas kysyi ja istui hänen viereensä. -No kun minulla ei ole melkeinpä ketään läheistä tässä klaanissa! Emonikin on kuollut ja isäni.. on jättänyt minut oman onneni nojaan, Taivashäntä parkaisi. -Harmillista, minun ainoat lähisukulaiseni ovat Puropentu, Solinapentu ja veljeni Kuurasäde, Liekkitaivas vastasi myötätuntoisesti. Aurinko oli jo melkein laskenut, ja leiristä kuului tyytyväistä tuhinaa. -Taidan mennä nukkumaan, Taivashäntä sanoi hiljaa. -Minä tulen myös, Liekkitaivas vastasi. Taivashäntä hiipi soturien pesään, jottei herättäisi muita, ja käpertyi omalle, pehmeälle sammalpedilleen.

//Tulipa aika lyhyt tarina pelkkää tunteellista hössötystä mut no, ei varmaa haittaa :)