Aikaiset aamuauringon säteet valaisivat leiriä vain vähän, kun Taivashäntä istuskeli aukion laidalla ja jutteli Kuiskevirran kanssa. -Miten saalistaminen on sujunut? hän päätti kysyä Kuiskevirralta. -No jaa, ihan hyvin, Kuiskevirta vastasi huolettoman kuuloisena. -Haluaisitko lähteä saalistamaan? Kuiskevirta kysyi yllättäen. -Totta kai! Taivashäntä vastasi innostuneena. -Liekkitaivas, menemme saalistamaan! Kuiskevirta ilmoitti varapäällikölle ja lähti kohti leirin uloskäyntiä. Taivashäntä juoksi Kuiskevirran perään. He juoksivat nummilla iloisina ja tuuli hulmutti heidän turkkejaan. Sitten Taivashäntä huomasi kanin istuskelevan auringon lämmittämällä kivellä. Hän kyyristyi ja huomautti Kuiskevirrallekin että tämä tekisi samoin. Taivashäntä oli onneksi tuulen alapuolella, joten kani ei voisi haistaa häntä. Kohta hän oli jo melkein kiinni kanissa, mutta pitkä ruohikko esti suoran näköyhteyden. Taivashäntä loikkasi, mutta tunsi maan katoavan käpäliensä alla. -Nyt minä si- Eäh! hän ehti älähtää ennen kuin putosi kaninkoloon. -Hiirenpapanat! hän huudahti. Kuiskevirta kehräsi, ja Taivashäntä katsoi häntä muka vihainen ilme kasvoillaan, mutta alkoi kehrämään Kuiskevirran mukana. Kani oli kadonnut, mutta Kuiskevirralla oli kaksi myyrää hampaissaan. -Missä välissä sinä nuo sait? Taivashäntä kysyi ihmeissään. -Siinä vaiheessa kun ryömit ruohikossa, Kuiskevirta vastasi kehräten. -No, sitten on varmaan hyvä aika palata leiriin, Taivashäntä naukaisi. -Saat tämän toisen, Kuiskevirta sanoi ystävällisesti ja pudotti toisen myyristä Taivashännän jalkojen eteen. Sitten kaksikko lähti kävelemään leiriin tuoreet myyrät hampaissaan.

Tammisydän oli juuri saanut itsensä ylös kuullessaan klaanikokouskutsun. Ututähti ilmottaisi klaanille Mörön jäämisestä Puroklaaniin ja antaisi tuolle samalla oppilasnimen ja mestarin. Jännitys kipinöi soturittaren sisimmässä. Näiden muutamien päivien ajan, kun osa puroklaanilaisista oli yrittänyt auttaa erakkopennun perheen etsimisessä, olivat Ututähti ja Tammisydän pysyneet visusti kollin vierellä ja kertoneet klaanielämästä ja sen tavoista. Mörkö oli ollut kiinnostunut ja kertoikin isänsä opettaneen hänelle ja sisarukselleen Tähtiklaanista, vaikka hänen isänsä ei klaanikissa ikinä ollutkaan. Mörkö myös oli kertonut ikävöivänsä perheettään paljon ja miten oli sisaruksensa kanssa leikkiessä pudonnut vauhdikkaasti virtaavaan jokeen, mikä oli hänet Puroklaanin reviirille tuonut.
Tammisydän rynnisti ensimmäisten joukossa lähimmäksi Päällikön pesää, sillä halusi kuulla parhaiten, eikä se toteutuisi perimmäiseltä paikalta. Ututähti seisoi ylväänä pesänsä katon päällä ja hymyili lempeästi hänen katseensa osuessa kumppaniinsa. Oranssiturkkinen soturitar hymyili takaisin.
"Hyvät puroklaanilaiset! Kuten te varmasti tiedätte, minä ja Tammisydän löysimme muutama päivä sitten perheensä luota pois ajautuneen nuoren kissan ja päätimme tuoda hänet leirin suojaan. Viimeisten päivien ajan olemme yrittäneet löytää Mörön perhettä, mutta karu totuus on uskottakseni se, että hänen perheensä asuu pohjoisvuoristossa tai sen toisella puolella. Mörkö on osoittanut haluavansa liittyä klaaniimme, sillä uskoo itsekin perheensä löytämisen kestävän vielä pitkään ja haluaa sillä välin hyvittää meille sen kaiken huolenpidon mitä Puroklaani on häntä kohtaan tarjonnut. Jos joku on Mörön klaaniinliittymistä vastaan, avatkoon nyt suunsa ja laukokoon mielipiteensä julki", Ututähti ilmoitti ja antoi katseensa lipua puroklaanilaisten seassa. Tammisydän käänsi päänsä nähdäkseen, josko joku hänen klaanitovereistaan omistaisi niin paljon mehiläisiä päässään, että olisi oikeasti ehdotusta vastaan. Viherlehti oli saapumaisillaan kanjoniin ja Puroklaani pystyisi helposti elättämään yhden oppilaan lisää. Soturitar kävisi vaikka itse metsästämässä joka päivä tarpeeksi riistaa niin, että se riittäisi Mörölle. Hänen helpotuksekseen kukaan ei näyttänyt olevan ajatusta vastaan ja naaras käänsi päänsä parantajan pesän edustalla seisovan Mörön suuntaan. Pennun silmissä pilkahti iloinen valonpilke, kun heidän katseensa kohtasivat sekä ymmärrys siitä että hän saisi Puroklaaniin jäädä. Nähdessään erakon ilon, oranssiturkkinen kissa ei voinut olla hymyilemättä kuin mikäkin vastaihastunut oppilas.
"Asia on sitten päätetty! Mörkö, astuisitko eteeni?" Ututähti jatkoi ja viittoi erakkoa astelemaan Päällikön pesän eteen. Mörkö asteli hieman varoen koko klaanin eteen ja nosti katseensa naaraaseen Päällikön pesän päällä.
"Mörkö, olet osoittanut haluavasi liittyä klaaniimme. Tämän seremonian jälkeen saat klaaninimesi ja mestarin, kenen avulla saat oppia klaanimme tavat, uskot ja lait, sekä olemaan hyödyksi sille. Oletko valmis astumaan soturin polulle?" Päällikkö naukaisi ja nosti päätään uljaana pystynpään. Tammisydän tunsi jännittyvänsä. Mitä jos Mörkö ei sittenkään halunnut liittyä Puroklaaniin, vaan muuttaisi mielensä ja lähtisi pois. Näiden muutamien päivien ajan, Tammisydän ja Ututähti molemmat olivat käyneet useamman kerran päivässä juttelemassa erakolle ja soturitar valehtilisi jos väittiäisi ettei heidän kolmen välille ollut syntynyt sidettä.
"Olen!" Kolli kähähti.
"Siinä tapauksessa sinua kutsutaan tästedes Loistetassuksi. Mestariksesi tulee Puronlaulu", Ututähti sanoi ja käänsi katseensa Puronlauluun, joka asteli yleisön joukosta Loistetassun vierelle.
"Puronlaulu, olet osoittanut olevasi valmis kouluttamaan toisen oppilaasi. Olet osoittanut olevasi uskollinen soturi ja haluan sinun siirtävän kaiken tietosi ja taitosi tälle oppilaalle", päällikkö jatkoi. Tammisydän katsoi sanattomana kuinka Loistetassu ja Puronlaulu koskettivat neniään ja yllätyksekseen huomasi olevansa nesimmäinen, ja mahdollisesti myös kovaäänisin, kissa joka Loistetassun uutta nimeä hurrasi.

// Mörkö -> Loistetassu -> Kolli -> Puroklaani -> Kollilla on keskipitkä musta turkki, joka on paikoin sinertävä, silmät ovat taivaan siniset ja niiden katse on lempeä. Turkki on kiiltävää ja sametin pehmeää, nenä ja tassut ovat hailakan tumman punaiset. Kolli on ystävällinen ja huomaavainen, loukkaantuu kuitenkin helposti. Ei ole pitkävihainen ja haluaa todella nopeasti sopia kaikki riidat, eikä ole halukas tappelemaan vaan selvittää välit puhumalla. Kasvattivanhemmat ovat Ututähti ja Tammisydän.
https://res.cloudinary.com/fleetnation/image/private/c_fit,w_1120/fl_no_overflow,g_south,l_text:style_gothic2:%C2%A9%20Ramiro%20Jarrin%20Serrano,o_20,y_10/fl_no_overflow,g_center,l_watermark4,o_25,y_50/v1588896505/lns2qfksjzspzdgnm0ex.jpg

"Kaikki koolle! Kuunnelkaa tarkasti, kun saavumme hetken kuluttua Kuutamoklaanin reviirille, asetumme heti hyökkäysvalmiuteen. Käärmeenisku, Varpuskynsi, Matukka ja Arpikynsi tulevat mukaani ja te loput menette Ohramyrskyn mukaan. Hän tietää mitä tehdä. Onko paikkanne selvillä?" Kuolontähti lopetti puheensa ja keräsi oman hyökkäysjoukkionsa koolle. Jääsilmä vilkuili ympärilleen hieman ahdistuneen oloisena. Luuklaanin päällikkö oli keksinyt taas kerran yrittää hyökätä Kuutamoklaaniin, naaraan sanojen mukaan 'Luuklaanin uhkaa oli läpi viherlehdenkin pidettävä yllä, kun klaanit luulivat vahvistuvansa' ja nyt he hyökkäisivät Kuutamoklaanin leiriin juuri kokoontumiseen lähtevän partion lähdön aikaan.
"Asia näyttää olevan selvä...", pikimusta kissa murahti ja viittoi omia joukkojaan seuraamaan perässä.

"Me hyökkäämme leiriin sen koillispuolelta, kun toiset tulevat sen itäiseltä puolelta. Piirittäkää ensin pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä. Näin saamme soturit sekaisin, sillä liikkeemme ei ole odotettu. Kultakyyhky ja Liekkisydän, te saatte huolehtia klaanin varapäälliköstä. Ja te kaksi muuta tulette mukaani ja huolehditte ettei kukaan muu kuin Varistähti pääse Kuolontähteen käsiksi. Hyökkäämme heti, kun auringon viimeiset säteet eivät enää näy tuon kiven takaa", Ohramyrsky osoitti hännällään isoa kivenmurikkaa heidän takanansa. Jääsilmä tuhahti ja vaihtoi tympääntyneenä katseita Hallaroiskeen kanssa. Eikö heidän varapäällikkönsä viitsinyt kutsua heitä nimillä, kuten oli kahta muuta kissaa heidän joukostaan kutsunut?
"Mennään hieman eteenpäin", Ohramyrsky tokaisi ja loikkasi kaatuneen puun yli. Jääsilmä otti hyvän otteen iltakasteen kohmettamasta isosta kivirykelmästä ja lähti kiipeämään sitä ylemmäs, pystyen näin näkemään pidemällä, jos kokoontumispartio olisikin päättänyt lähteä aikaisemmin liikkeelle ja tulisi heitä vastaan. Niin ei kuitenkaan käynyt ja pieni luuklaanilaisjoukko lähestyi Kuutamoklaanin leiriä. Aivan leirin rajamailla Jääsilmä alkoi kuulemaan tassujen töminää ja ilmassa kajahti hyökkäyskäsky. Kissajoukon uljaat sotahuudot kajahtivat ilmaan herättäen juuri uineen vaipuneen Kuutamoklaanin. Ohramyrskyn johdolla joukkio eteni sisälle leiriin, mutta psyähtyi saman tien siihen. Soturittaren sininen silmä laajeni ja pieneni kapeaksi viiruksi. Hänen karvansa pörhistyi uhkaavaksi.
"Tapaamme jälleen Varistähti. Olenkin jo kaivannut sinua...", Kuolontähti murahti happamana. Kuutamoklaanilaiset olivat piirittäneet Kuolontähden johtaman hyökkäysjoukkion ja Varistähden hännän heilautuksella kävivät kuutamoklaanilaiset luuklaanilaisten kimppuun. Jääsilmä painautui maata vasten. Hän ei uskaltanut enää liikkua... Soturitar Jähmettyi paikalleen huomatessaan jonkun lähestyvän häntä. Naaraan hengitys tiheni ja hän tunsi kohinaa korvissaan. Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä, ettei punaoranssiturkkinen kissa kerennyt reagoimaan mitenkään. Kuului sähähdys, jokin rusensi hänet maata vasten ja siinä sitä oltiin. Sinisilmä makasi liikahtamatta ja hengittämättä. Hänet oli päihitetty.

Taivashäntä istuskeli aukion laidalla ja katseli tassuihinsa. Klaanitoverit olivat vaihtamassa kieliä joko kumppaninsa tai perheensä kanssa. Taivashäntä huokaisi. *Kunpa minäkin pääsisin joskus vaihtamaan kieliä jonkun kanssa. Vaihdoinkohan minä ikinä kieliä emoni kanssa?*, hän mietti haikeana. Hän kyyristyi, sulki silmänsä, ja yritti olla kuulematta klaanitoverien juttelua onnistumatta siinä. Turhautuneena hän livahti ulos leiristä ja asettui sisäänkäynnin viereen istumaan ja katselemaan auringonlaskua. Hänen mieleensä palautui muisto emonsa traagisesta kuolemasta. Kun Taivashäntä oli ollut pieni pentu, hän oli ollut kävelyllä emonsa kanssa. Yhtäkkiä kuitenkin joku mäyrä tuli, ja heitti Taivashännän emon rinteeltä alas niin, että tämän pää osui niin rajusti kallioon että tämä kuoli. Hänen silmänsä sumenivat hetkeksi surusta. Taivashäntä toivoi, että jos hän joskus saisi pentuja nämä eivät ikinä joutuisi kokemaan samaa. Hän aisti että joku oli tulossa leiristä ulos. Se oli Liekkitaivas. -Hei, Liekkitaivas tervehti. Taivashäntä ynähti jotain vastaukseksi. -No mikäs sinua nyt riivaa? Liekkitaivas kysyi ja istui hänen viereensä. -No kun minulla ei ole melkeinpä ketään läheistä tässä klaanissa! Emonikin on kuollut ja isäni.. on jättänyt minut oman onneni nojaan, Taivashäntä parkaisi. -Harmillista, minun ainoat lähisukulaiseni ovat Puropentu, Solinapentu ja veljeni Kuurasäde, Liekkitaivas vastasi myötätuntoisesti. Aurinko oli jo melkein laskenut, ja leiristä kuului tyytyväistä tuhinaa. -Taidan mennä nukkumaan, Taivashäntä sanoi hiljaa. -Minä tulen myös, Liekkitaivas vastasi. Taivashäntä hiipi soturien pesään, jottei herättäisi muita, ja käpertyi omalle, pehmeälle sammalpedilleen.

//Tulipa aika lyhyt tarina pelkkää tunteellista hössötystä mut no, ei varmaa haittaa :)

Pilvenhattarat leijailivat aamutaivaalla. Taivashäntä oli kyyristynyt ruohikon sekaan, jottei hänen löytämänsä kani näkisi häntä. Taivashäntä loikkasi, läimäytti kania päähän, ja antoi kanille tappopuraisun niskaan. Hän kaivoi maahan kuopan, ja heivasi kanin sinne. Hän tulisi hakemaan kanin myöhemmin. Taivashäntä huomasi, että Kuiskevirta, Tiikerililja ja Liekkitaivas olivat tulossa hänen luokseen. Hän istahti nurmikolle ja alkoi puhdistamaan multaisia tassujaan. -Oletko saanut saalista? Tiikerililja kysyi uteliaana. -Yhden kanin, Taivashäntä vastasi. -Mahtavaa, minä olen saanut kaksi myyrää, Tiikerililja sanoi. -Tuolla on kani! Liekkitaivas sihahti, ja kaikki kissat kyyristyivät. Liekkitaivas hiipi eteenpäin syöksähti kohti kania. Hän antoi kanille tappopuraisun ja lähti raahaamaan sitä kohti muita kissoja ähkien. -Näyttää aika painavalta, Taivashäntä kehräsi. -Niin se o- kröh kröh! Liekkitaivas alkoi yskiä, hänellä kun oli suu täynnä kanin karvoja. -Nyt on varmaan hyvä aika palata leiriin, Taivashäntä sanoi ja kaivoi kaninsa kuopastaan. Hän lähti tassuttamaan kohti leiriä, ja muut seurasivat perässä.

//Hieman myöhemmin...

Taivashännällä oli nälkä. Hän oli käynyt vähän aikaa sitten saalistamassa ja rajapartiossa, ja kuuli, kuinka hänen vatsansa murisi. Hän asettui makuulle ja yritti unohtaa nälkänsä. Liekkitaivas tuli hänen viereensä istumaan. -Haluaisitko jakaa tämän myyrän kanssani? Liekkitaivas kysyi. -Toki, Taivashäntä vastasi. Hän haukkasi myyrästä palan ja vilkaisi sitten Liekkitaivaaseen. -Syö vaan, minulla ei ole kova nälkä, Liekkitaivas sanoi ja hymyili. He söivät myyrän kokonaan ja jäivät istumaan aukion laidalle. -Eikö sinulla ole mitään tehtävää? Taivashäntä kysyi Liekkitaivaalta. -Ei, olen tehnyt kaiken tältä päivältä, kolli vastasi. Taivashäntä venytteli ja asettui makuulle. -Miltä tuntuu olla varapäällikkö? Taivashäntä uteli. -Aika... kiireistä. Ei välttämättä jää aikaa läheisilleen, Liekkitaivas vastasi. -Ymmärrän, Taivashäntä nyökkäsi. -Mietitkö ikinä sitä, että sinusta tulee päällikkö kun Sulkatähti kuolee? Taivashäntä kysyi hiljaa. -En kauheasti, elän tässä hetkessä, Liekkitaivas vastasi hiljaa. -Taidan mennä nukkumaan, aurinko on laskenut kohta, kolli jatkoi. -Niin minäkin, Taivashäntä vastasi ja haukotteli. Hän tassutti soturien pesään, ja asettui kippuralle vuoteeseensa.

//Mä muuten tajusin et melkein kaikki nää tarinat on sellasia "päivän pitusia" :D

Aaltotähti luetteli Puhujankiven päältä joukkiota, jonka ottaisi mukaansa tämän yön kokoontumiseen. Tuhkakajo yllättyi kun kuuli isänsä kertovan myös itse lähtevänsä, vaikka tuo vielä eilispäivänä oli maannut henkihievereissään parantajien pesässä. Selostuksen jälkeen nuori soturi tunki itsensä väkijoukon läpi päällikkönsä viereen.
"Isä... Oletko tosissasi menossa kokoontumiseen, et voi mitenkään olla vielä terve... Ja miksi et ota minua, Pikkukotkaa ja Kurkitassua mukaan?" Naaras kysyi allapäin.
"Olen kunnossa. Ja te kolme kyllä pääsette tuleviin kokoontumisiin", Aaltotähti vastasi.
"Mutta kun-"
"Isällä on nyt tärkeitä asioita hoidetavana...", päällikkö murahti ja katosi pesäänsä. Hän jätti Tuhkakajon taas yksin, niin kuin tuo melkeinpä aina oli... Nuori soturi huokaisi syvään ja lähti etsimään Pikkukotkaa. Hän toivoi saavansa pikkusisareltaa jotakin tekemistä.

"Pikkukotka!" Tuhkakajo huhuili sotureiden pesän suuaukolla. Mitään ei kuulunut.
*Missä tämäkin oikein luurasi...?* Hän tuhahti mielessään ja kääntyi pois. Nuori soturi lähti metsälle päin. Ehkä hän voisi hioa metsätystä yksikseenkin. Naaras haisteli ilmaa tarkasti ja aisti jonkin erikoisen hajun. Hän ei tunnistanut sitä miksikään eläimeksi. Tummanharmaa kissa lähti hiipimään hiljaisin askelin hajun osoittamaan suuntaan. Se voimistui ja voimistui. Hän huomasi saapuneensa Kuutamoklaanin rajalle. Sinisilmä epäröi hetken, mutta astui lopulta sen yli. Kuutamoklaanihan olisi kuitenkin kokoontumisessa eikä vartioimassa rajojaan, eikö niin? Hän jatkoi matkaansa tihenevässä metsässä. Pian Tuhkakajon näkökentässä ei näkynytkään mitään muuta kuin valtavat määrät tiheää aluskasvillisuutta, kanervikkoa ja takiaisia, ja korkeat, tiheästi kasvavat puut hänen yllään. Siksipä hän ei kerennyt erottamaan edessäpäin olevia kahta hamoa. Nuori soturi ehti vain tuntemaan, kun jokin iskeytyi häntä päin.
"Mitä sinä teet meidän reviirillämme?" Kissa hänen päällään murahti.
"Mitä se sinulle kuuluu?" Tuhkakajo ähkäisi, ollessaan puristuksissa maata vasten. Hän oli mielestään liian läheinen maan kanssa, mutta ei voinut muutakaan.
"Voisitko nousta päältäni...?" Vuoristoklaanilainen henkäisi ja alkoi kiemurtelemaan villisti. Hetken kuluttua paino väistyi hänen päältään ja nuori soturi pomppasi ylös karvat pystyssä ja kynnet tanassa.
"Sinähän näytät ihan Aaltotähden tyttäreltä...", vanhempi kuutamoklaanilainen, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, maukui. Tummanharmaa naaras katsoi tutkivasti vanhempaa, että hieman kauempana olevaa ja selvästi nuorempaa kuutamoklaanilaista edessään ja tiuskaisi: "Ehkä olenkin hänen tyttärensä, mutta mitä sitten?"
Tämä veti vanhemman kissan hetkellisesti hiljaiseksi ja Tuhkakajo ehti peruuttaa muutaman askeleen.
"Tämä on siinä tapauksessa todella huono juttu sinulle, isällesi ja koko klaanillesi. Et saisi olla täällä...", kuutamoklaanilainen vastasi.
"Seurasin vain tuota outoa hajua meidän reviiriltämme tänne!" Nuori soturi naukaisi loukkaantuneena, pörhisti karvojaan uhkaavasti ja kääntyi välinpitämättömästi ympäri. Hän lähti jolkottamaan kohti oman reviirinsä rajaa. Naaras kuuli takaansa vielä muutaman sähähdyksen, mutta ei askelia.

Aurinko oli laskenut jo aikaa sitten, kun Tuhkakajo saapui leiriin. Hän juoksi oppilaiden pesään ja etsi katseellaan Kurkitassua. Nähdessään nuoremman veljensä nuori soturi juoksi tämän luo häntä innokkaasti pystyssä.
"Tiedätkö mitä minä juuri äsken tein?"
"Ilmeisesti olit ulkona leiristä, sillä Pikkukotka ei löytänyt sinua mistään...", Kurkitassu vastasi.
"No omapa oli vikansa. Minä etsin häntä ensin, mutta en löytänyt joten lähdin. Menin Kuutamoklaanin reviirin rajalle jonkin oudon hajun perässä, ja ylitin rajan epäröimättä. Sitten niskaani hyökkäsi kaksi kuutamoklaanilaista, jotka yrittivät satuttaa minua. Olin kuitenkin liian nopea ja taitava taistelija, joten sain karistettua heidät kimpustani. Ne kaksi eivät edes uskaltaneet lähteä perääni, kun lähdin tulemaan takaisin...", Tuhkakajo naukui värittäen ylimielisesti tapahtunutta.
"Mitäh? Oikeastikko?" Kurkitassu kysyi täysin lumoutuneena.
"Kyllä", Tuhkakajo naukui ja nautti hetkellisestä huomiosta mitä oli pikkuveljeltään ja muutamalta muulta oppilaalta saanut, jotka hänen selostustaan kuuntelivat. Sen jälkeen kun oli pyytänyt oppilaita olemaan hiiskumatta tapahtumasta kellekkään, nuori soturi käveli sotureiden pesään, asettu sammalvuoteelleen ja sulki silmänsä.

Hänen edessään seisoi kolme kissaa. Yksi kissoista oli se sama vanhempi kuutamoklaanilainen kenet Tuhkakajo oli metsässä nähnyt ja toinen oli selvästi joukon ainut kolli. Kolmas heistä oli pieni pentu ja muistutti ulkonäöltään kuutamoklaanilaista. Keskimmäinen, kolli ja ilmeisesti vanhin kolmikosta astui askeleen lähemmäksi vuoristoklaanilaista.
"Klaanisi on suuressa vaarassa... Et pysty vaikuttamaan mitenkään kohtaloosi jollet avaa sydäntäsi. Mielesi ja sydämesi täytyy löytää rauha vihan ja kaipuun tunteiden kanssa. Etsi tasapaino, niin voit pelastaa klaanisi”, tämä naukaisi lempeästi ja asettui takaisin paikoilleen. Hitaasti kaikki kolme kissaa alkoivat lipumaan kauemmaksi Tihkakajosta. Lopulta hän ei nähnyt heitä enää ollenkaan.

Tunne siitä, ettei hän saanut happea sai Tuhkakajon räväyttämään silmänsä auki. Hän nousi salaman nopeasti ylös ja katsoi ympärilleen kauhistuneena. Hänen turkkinsa oli kostea ja kalliopinta nuoren soturin tassujen alla oli märkä. Hän juoksi nopeasti ulos ja huomasi ulkona satavan kaatamalla vettä, niin paljon että se loi vesilammikoita, jotka olivat valuneet leiriin asti. Pelko ja kauhu sai naaraan tukahduttamaan huutonsa. Miten kokoontumispartio pääsisi tuolla säällä ylös leiriin Neljän virran tammelta?

//Kuutamoklaanilaiset: Kivisydän ja Soratassu. Tähtiklaanilaiset: Tulipyörre ja Saniaispentu.

Tähtipentu seisoi tuoresaaliskasalla. Illan metsästyspartio oli juuri palannut ja tuonut mukanaan kolme kania. Hänellä ei ollut muuta tekemistä, joten hän otti yhden jäniksistä ja lähti raahaamaan sitä klaaninvanhimpien pesälle, vaikka vanhusten ruokinta kuuluikin oppilaille.
"Kiitos", kiitti Kaniinisydän ottaessaan jäniksen vastaan.
*Menen katsomaan tarvitseeko Ketunkynsi apua* pentu ajatteli ja käveli parantajien pesälle.
"Hei Tähtipentu", Ketunkynsi tervehti Tähtipentua.
"Missä Yötuuli on?" Viirullinen naaras kysyi vanhemmalta parantajalta.
"Hän lähti keräämään yrttejä", ruskeanoranssi naaras naukui.
"Tarvitsetko apua missään?" Tähtipentu kysyi Ketunkynneltä.
"En juuri nyt, ehkä myöhemmin. Kiitos kun kysyit", vanhempi parantaja naukui. Pentu huokaisi harmistuneena ja lähti pois parantajien pesästä. Samaisella hetkellä Sulkatähti loikkasi Seinämäkivelle ja kutsui klaanin koolle. Hetken naaras ehti toivoa, että kyseessä olisi hänen ja Nummipennun oppilasnimitys, mutta päällikkö alkoikin vain luettelemaan kokoontumiseen lähtijöitä.
"Pääsisinkö minäkin mukaan kokoontumiseen?" Tähtipentu kysyi Sulkatähden puheen jälkeen Liekkitaivaalta, joka oli seisahtanut leirin suuaukon eteen, keräillen ympärilleen muita kokoontumiseen lähtijöitä.
"Olet vielä pentu ja taidat olla nuorimmasta päästäkin. Ei sinua sinne otettaisi", varapäällikkö naurahti ja töytäisi pentua käpälällään kauemmas suuaukosta.
"Minä haluan mukaan!" Naaras sihahti pentumaisesti.
"Noh, kyllä sinä kokoontumisiin sitten oppilaana pääset. Meneppäs etsimään Purovirta, hän kaipaili sinua", heidän luokseen saapunut Taivashäntä sanoi lempeästi ja kevyesti ohjasi Tähtipennun pentutarhan suuntaan.

*Au... Pääni* Sinipentu ajatteli tuskastuneena ja avasi silmänsä. Hänet ja Kuupentu oltiin juuri työnnetty syvemmälle pentutarhaan, kun ulkona oli kuulunut ilmoitus Luuklaanin hyökkäyksestä. Hän oli miltei viisikuinen ja tämä oli jo toinen kerta, kun Luuklaani teki hyökkäyksen Kuutamoklaaniin. Pentu ei voinut olla tuntematta pahoinvointia aiheuttavaa paniikkia, kun hän ajatteli kuinka luuklaanilainen oli edeltävällä kerralla teurastanut hänen koko perheensä. Mitä tällä kertaa tapahtuisi? Yhtäkkiä pentutarhaan tullut kuutamoklaanilainen lähtikin pois pesästä ja taistelun äänet leiriaukealla kävivät hurjemmiksi. Pentutarhaan syöksähti pahalta haiseva kissa ja ruskeamerkkinen pentu tunnisti tuon oitis luuklaanilaiseksi. Hän peruutti askeleen taaksepäin.
"Kuka olet, senkin ketunläjä!" Kuupentu sihisi ja paljasti kyntensä.
"Vaiti!" Kissa keskeytti valkoturkkisen pennun ja paljasti hampaansa.
*Joudumme taistelemaan* Sinipentu ajatteli ja pörhisti turkkinsa.
"Lähde tai revin silmät päästäsi!" Kuupentu huusi. Kissa ei vastannut vaan paljasti kyntensä ja huitaisi vihreäsilmäistä naarasta päin. Ruskeamerkkinen pentu kiljaisi kun hänen pesätoverinsa lensi pentutarhan seinämää päin. Samalla luuklaanilainen tarttui hänen selkäänsä ja nosti ylös maasta.
"Päästä minut!" Sinisilmäinen naaras huusi itkien. Hän katsoi lumenvalkean pennun liikkumatonta ruumista tyrmistyneenä ja pelkäsi päätyvänsä itsekin samaan kuntoon.
"Ole kiltti, teen MITÄ VAIN", Sinipentu itki. Pentu sinkoutui maahan selälleen. Kipu viilsi lävitse tuon kehon ja hän menetti tajuntansa.

Sinipentu raotti silmiään. Hän huomasi olevansa Kuutamoklaanin parantajien pesässä, mutta luuli näkevänsä unta. Pentu räpytteli kuitenkin silmiään ja kaikki oli niin aitoa, että hän ymmärsi heränneensä. Naaras oli oikeasti Kuutamoklaanissa, eikä Tähtiklaanissa. Lehtikuu saapui hänen luokseen ja kysyi tuon vointia.
"Mihinkään ei satu paljoa, mutta voitko kertoa miksi olen täällä enkä Tähtiklaanissa?" Ruskeamerkkinen kissa kysyi venytellessään varovasti.
"Menetit tajuntasi iskun takia minkä sait. Syy miksi sinuun ei nyt satu on se, että Tihkutäplä ennätti pentutarhalle ennen kuin sinulle ja Kuupennulle kävi pahemmin, ajoin sen luuklaanilaisen pois ja toi teidät tänne. Annoin teille molemmille lääkeyrttiä, jotta kipunne olisivat vähäisiä. Toisinsanoen, jos Tihkutäplä tai kukaan muukaan ei olisi pentutarhalle saapunut, olisitte olleet hyvin lähellä kuolemaa", Lehtikuu sanoi. Sinipentu toisti mielessään parantajan sanoja. Tihkutäplä oli pelastanut hänen henkensä.

Kaunotassun pehmeä kylki hipaisi hänen omaansa, mikä sai Paarmahehkun vilkaisemaan ärtyneesti oppilaaseensa. Pyöreäkuonoinen naaras höristi korviaan kummastuneena.
”Kuinka monta kertaa pitää toistaa”, Paarmahehku murahti ja napautti valkean oppilaan selkää hännänpäällään:
”Katso. Mihin. Astut.”
Valkea naaras luimisti korviaan ja jättäytyi mestarinsa taakse. Paarmahehku vilkaisi häntä tuimasti vielä kerran ja käänsi sitten katseensa edessä kapenevaan polkuun, joka johdatti kaksikkoa jyrkästi kohti alamäkeä. Kallionseinämien katveesta soturi erotti polun päässä kasvavan kirkkaanvihreän nurmen ja tuuheita pensaikkoja, jotka kiersivät kitukasvuisia puita muodostaen tiheän ryteikön. Pehmeä viima puhalsi kissakaksikon läpi pörröttäen heidän turkkejaan.
”Tuolta löytyy varmasti saalistettavaa”, Paarmahehku naukui ja lähti loikkimaan nopeasti eteenpäin. Kolli vilkaisi taakseen nähdäkseen, pysyisikö Kaunotassu perässä. Oppilas juoksi häntä viistosti ylähäällä tympääntynyt ilme kasvoillaan, vihreät silmät kiinni polun pinnassa.
#Tasapaino näyttää parantuneen#, Paarmahehku päätteli ja hypähti pois soraiselta alustalta pehmeään, korkeahkoon ruohikkoon, jonka kosteus kutitti tassunpohjia. Kaunotassu seurasi horjahtelematta, ja ravisti juoksupyrähdyksen nostattamat, turkkiinsa tarttuneet pölypallerot irti.
”Milloin pidetään taisteluharjoitukset?” oppilas marisi ja pyyhki käpälällään silmiään, niin kuin niihin olisi lentänyt hiekkaa.
#Olisi pitänyt arvata#, Paarmahehku ajatteli ja huokaisi.
”Tehdäänkö niin, että jos saat yhdenkin hiiren tai päästäisen kiinni tuolta”, soturi aloitti ja viittoi puuryteikköön hännällään, ”niin opetan sinulle ainakin yhden uuden liikkeen.”
Kaunotassu venytti selkäänsä pitkästi, ja suoristi sitten ruumiinsa näyttäen olevan täynnä uutta intoa.
”Sopii!” oppilas naukui päättäväisesti ja rynnisti lähimmän puskan läpi pois mestarinsa näkyvistä. Paarmahehku pudisti päätään.
#Niin Kaunotassua pelotella lähin riista niin kauas kuin mahdollista. Tällä menolla tuskin minäkään saan mitään napattua#, kolli ajatteli ja lähti vaanimisasennossa hiipimään vastakkaiseen suuntaan, kuin mihin oppilaansa oli mennyt. Soturi raotti suutaan maistaakseen ilmaa, ja suuntasi seuraamaan makeaa hajujälkeä erään pensaan alle. Piikikkäät oksaat raastoivat soturin selkää, mutta hammasta purren hän veti itseään maata pitkin ja ryömi lopulta pois pensaan alta. Hämmentyneenä kolli katsahti ylleen kaartuvia puita, joiden takaa hän näki vain vaivoin sinisen taivaan. Puut olivat suurempia kuin tavanomaisesti Vuoristoklaanin reviirillä, mistä soturi tiesi, että oli mahdollisesti kulkeutunut lähelle Kuutamoklaanin rajaa. Kolli haistoi kuitenkin edelleen oman klaaninsa hajujäljet vahvana ilmassa, ja jatkoi saaliinsa jäljittämistä pujotellen ohuiden runkojen välistä syvemmälle ryteikköön. Tovin kuluttua kolli tunsi hiiren tuoksun voimistuvan, ja pysähtyi tarkkailemaan ympäristöä sen varalle, että olisi jo näköetäisyydellä kohteestaan. Soturin meripihkasilmät huomasivat liikettä läheisestä lehtikasasta, ja varovasti kissa tiputtautui matalaan vaanimisasentoon ja lähti lähestymään kasaa. Paarmahehku erotti saaliin pikaiset liikkeet selvästi lehtien alla, ja päästyään sopivalle etäisyydelle hän tiesi täsmälleen, mihin kohtaan iskisi kyntensä. Äänekkäästi rapisevien lehtikerrosten alta paljastui pullea hiiri, jonka niskat soturi taittoi tottuneesti hampaillaan. Kissa ravisteli lehtimoskaa turkistaan ja lähti ravaamaan saalis suussaan syvemmälle pienikokoiseen metsään. Hän ei jäänyt etsimään lisää saalista, vaan lähti jäljittämään Kaunotassua takaraivossaan pieni huoli siitä, että valkea oppilas olisi huomaamattaan rynninyt yli Kuutamoklaanin rajan tai jotain vastaavaa.

”Katso!” vihreäsilmäinen naaras huudahti äänekkäästi tupsahduttuaan läheisen pensaan läpi, saaden Paarmahehkun säpsähtämään. Kolli mulkaisi oppilastaan, mutta kääntyi sitten nuolaisemaan kiusaantuneena rintaansa nähtyään kahden päästäisen tuon leuoissa.
”Hyvä on, etsitään sopiva paikka taisteluharjoituksille”, musta kolli mumisi ja lähti johdattelemaan Kaunotassua läpi ryteikön, jonka takana hän uskoi sijaitsevan aukeamman alueen. Kaunotassu myhäili tyytyväisenä ja kaapi malttamattomana kynsillään ruohotukkoja maasta.
#Minkä ihmeen takia hän on niin innoissaan?# Paarmahehku pohti laskiessaan hiirensä isokokoisen kivenjärkäleen juureen. Kiven takana oli matalahko, hiekkainen kuoppa, yksi niistä, joita vuoristoklaanilaiset käyttivät apuna oppilaiden koulutuksessa. Paarmahehku loikki aukion toiselle reunalle, ja nyökkäsi Kaunotassulle. Oppilas siirtyi häntä vastapäätä korvat uteliaasti pyöreinä.
”Mitä nyt tehdään?” naaras kysyi, ennen kuin Paarmahehku ennätti selittää.
”Noh… Olet harjoitellut viime aikoina paljon Salamatassua ja muita oppilaita vastaan. Haluaisin nähdä miten olet kehittynyt.”
”Joten… Minun täytyy vain näyttää mitä osaan?” Kaunotassu kysyi ja lipaisi huuliaan ja taivutti jalkojaan kuin valmistautuakseen loikkaan. Paarmahehku väräytti korvaansa ja nyökkäsi pienesti. Kissat lähtivät kiertämään kuopan reunaa tarkkailleen toistensa liikkeitä. Kaunotassun silkkinen, puhtaanvalkoisena hohtava turkki pörröttyi tuulenväreen värisyttäessä siropiirteisen naaraan koko kehoa. Oppilaan kauniit, kirkkaat silmät kaventuivat siisteiksi viiruiksi, kun hänen katseensa tarkkaili äkkinäisiä liikkeitä Paarmahehkun käpälissä. Paarmahehku räpytteli silmiään laiskasti.
”No? Etkö aio hyökätä?”
Kaunotassu nosti katseensa hämmentynyt ilme symmetrisillä kasvoillaan.
#Hän on niin-#
Paarmahehkun ajatus keskeytyi, kun valkea oppilas syöksähti kohti hänen kylkeään, ja nousi oitis takajaloilleen. Kaunotassu alkoi jakaa teräviä iskuja käpälillään samalla kun Paarmahehku loikkasi sivummalle vaistomaisesti. Naaras seurasi hänen liikettään puskien eteenpäin kynnettömät käpälät hapuillen mestarinsa kurkkua. Paarmahehku iski oppilaansa tassut pois edestään juuri ennen kuin ne koskettivat häntä tietäen, että oikeassa tilanteessa, oikeaa vihollista vastaan äskeinen tilanne olisi voinut olla hengenvaarallinen. Kolli jatkoi toisella käpälällään, kun toinen oli tömähtämässä maahan, ja läimäisi Kaunotassun poskea. Oppilas ei perääntynyt vaan syöksähti äkisti eteenpäin, ja heitti itsensä kohti Paarmahehkun kylkeä. Musta soturi antoi naaraan massan painaa itsensä maahan mutta sätki itsensä nopeasti asentoon, josta ylettyi lyömään käpälillään Kaunotassun selkää. Naaras yritti jälleen hyödyntää nopeuttaan ja luikerteli pois Paarmahehkun otteesta, kun soturi potkaisi häntä voimakkaasti kylkeen, mikä lennätti oppilaan kuopan toiselle reunalle.
”Eikö voitaisi kokeilla kynnet esillä?” Kaunotassu pihahti noustessaan vaivoin ylös. Naaraan silmät säihkyivät. Paarmahehku pompahti jaloilleen nopeasti, katsoen oppilastaan kummastuneena. Hän oli potkaissut naarasta hiukan liian lujaa mitä harjoituksiin kuului, mutta Kaunotassu ei näyttänyt olevan moksiskaan. Paarmahehku väräytti korvaansa kiusaantuneena. Oppilas oli ollut yllättävän vahva ja agressiivinen liikkeissään, eikä hänellä ollut ollut aikaa säästellä voimiaan.
”Kynnet esillä?” soturi toisti ja vilkaisi harvapilvistä taivasta.
”Ei missään nimessä.” Hän ei ollut koskaan kuullut harjoittelusta kynnet esillä. Kynsien pitäminen piilossa harjoituksissa oli itsestäänselvyys. Kaunotassu näytti harmistuneelta.
”Se olisi paljon jännittävämpää!” naaras naukui ja kaapi maata tassuillaan turhautuneena, ennen kuin lisäsi:
”Ja se auttaisi kehittymään. Eihän muuten voi koskaan tietää, miltä tuntuu-”
”Riittää jo”, Paarmahehku sihahti, ja vei itsensä pitkällä loikalla harjoituskuopan ulkopuolelle.
”Mitä? Lopetammeko nyt jo?” Kaunotassu naukui nopeasti ja pinkaisi Paarmahehkun luo. Kolli tassutteli pikaisesti heidän saaliidensa luo, ja noukki hiiren leukoihinsa.
”Kyllä. Jatketaan tästä myöhemmin, kun olet unohtanut nuo… tyhmyydet”, Paarmahehku murisi saaliin läpi ja lähti kävelemään rivakkaan tahtiin. Kaunotassu huokaisi harmistuneena, mikä sai ajatukset mylläämään Paarmahehkun päässä. Taistelu, vaikka enemmänkin leikkitappelua, oli saanut hänenkin verensä kuohumaan. Hetken hänenkin päässään oli käynyt ajatus siitä, kuinka tyydyttävää olisi ollut antaa kynsien raastaa pitkin Kaunotassun kylkeä, kun naaras oli tehnyt virhearvion ja päästänyt hänet juuri sopivalle iskuetäisyydelle. Paarmahehku kuvitteli kuinka lämmin veri olisi pulpunnut hänen kynsilleen ja värjännyt Kaunotassun turkin syvänpunaiseksi.
”En ole heikko, kuten muut. Minä kestäisin sen”, Kaunotassun kapinoiva naukaisu ja naaraan potkaiseman kiven kolahdus kallionseinämään kuului hänen takaansa, ja Paarmahehkun niskakarvat nousivat pystyyn.
”Mistä sinä puhut? Enkö käskenyt jo unohtaa”, Paarmahehku tiuskaisi, ja puri hammastaan.

Myöhemmin samana päivänä Paarmahehku loikki nopsaan sisään leiriluolaan, täysikuun kelmeä valo turkillaan. Hänen vanavedessään ravasi muitakin leirin uloskäynnin lähellä vartiossa istuneita sotureita, jotka olivat kuulleet Aaltotähden juuri kutsuneen klaaninsa koolleen klaanikokoukseen. Paarmahehku etsi nopeasti paikkansa Suurkiven edustalta ja kuunteli, kuinka päällikkö luetteli kokoontumiseen lähtijät. Paarmahehku oli valittujen joukossa, joten Aaltotähden viimeisteltyään puheensa ja loikattuaan alas arvokkaasti, meripihkasilmäinen kolli kääntyi tassuttelemaan kohti uloskäyntiä, minne lähtijät olivat jo alkaneet muodostaa joukkoaan. Matkalla hänen katseensa osui Kiurusaraan ja Pöllönkynteen. Sisaruskaksikko kuiskutteli päät toisiinsa painaantuneina, ja Paarmahehkun tassutellessa paikalle tuo oli huomaavinaan sotureiden vaihtavan huolestuneita katseita. Juovikas kolli kurtisti kulmiaan, ja käveli heidän lähelleen. Eiväthän he voineet puhua hänestä?
”Mistäs puhutte?” hän kysyi viileästi ja mittaili soturitovereidensa reaktioita. Pöllönkynnen silmät poukkoilivat vaivaantuneina ympäriinsä.
”Ei mistään erityisestä”, Kiurusara kiirehti naukumaan, ja väläytti tapansaomaisesti kirkasta hymyä.
”Mitäs luulet, onko muissa klaaneissa tapahtunut mitään erikoista?” Paarmahehku kohautti olkiaan ja käveli kaksikon ohi kummastuneena heidän oudosta käytöksestään.
Kun kokoontumispartio viimeinkin lähti liikkeelle, Paarmahehku huomasi Kaunotassun siirtyneen vierelleen. Kolli vilkaisi taakseen, ja näki muiden kokoontumiseen valittujen oppilaiden lyöttäytyneen yhteen.
”Yleensä menet Salamatassun kanssa”, Paarmahehku totesi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun kokoontumispartio kääntyi kohti Neljän virran tammea johtavaa reittiä. Kaunotassu katsoi vaitonaisena muualle, mikä sai Paarmahehkun kohauttamaan hartioitaan tuhahtaen.
#Ennen he viettivät aivan liikaa aikaa yhdessä, mutta onhan tämä omituista#, meripihkasilmäinen kolli ajatteli.

-Täällä on niin tylsää! Mustapentu marisi.
Onnettomuudesta oli kulunut vasta puoli kuuta, ja kollipentu oli jo nyt lopen kyllästynyt makoiluun parantajan pesässä. Kyljen haavat olivat jo melkein parantuneet, mutta murtunut kylkiluu oli vasta luutumassa. Taivaslilja oli maukunut moneen kertaan, kuinka hyvä tuuri Mustapennulla oli ollut.
-Koko selkärankasi olisi voinut murtua, parantaja oli sanonut.
Tuo lause oli nostanut pennun turkin pystyyn. Missähän hän nyt olisi, jos mystinen kissa ei olisi auttanut pentua pudottautumaan valtavan kotkan kynsistä? Olisiko se syönyt hänet?

Välillä Mustapentu kylpi itseinhossa, varsinkin, kun sisko Kastepentu kävi silloin tällöin pitämässä seuraa. Miksi hän oli ollut niin tyhmä? Sisko ei olisi voinut huutaa apua, jos tälle olisi sattunut jotain. Ja aina, kun Mustapentu valitti tylsyyttä, isä sanoi, että itsepähän lähdit leiristä ja vielä sisaresi kanssa. Hän kärsi tavallaan Kastepennunkin puolesta. Mitään rangaistusta hän ei onneksi saanut, ellei parantajan pesässä päivät pitkät makoilua laskettu rangaistukseksi. Mielessään Mustapentu oli kuitenkin kiitollinen Opaalitassulle, joka silloin tällöin parantajaoppilaan tehtävät suoritettuaan heitteli sammalpalloa tai auttoi hänet lyhyelle kävelylle, että pentu sai hiukan verrytellä tassujaan. Naaras ei paljon puhunut, mutta hän ei myöskään hössöttänyt liikaa. Taivaslilja katsoi oppilaansa ja Mustapennun touhuja silmät sirrissä ja muistutti välillä Opaalitassua siitä, että Mustapentu oli vasta parantumassa, eikä häntä saisi rasittaa liikaa. Tällöin Mustapentu pyöritteli silmiään ja lysähti takaisin vuoteelleen huokaillen.

-Oletko syönyt jo sen hiiren, jonka Helmikaste toi hetki sitten? Taivaslilja kysyi.
-Joo, Mustapentu vastasi ja tuijotteli seinää.
Taivaslilja oli touhuamassa yrttien parissa, mutta tassutti nyt pennun viereen.
-Ymmärrän tylsyytesi, mutta sinun on tärkeä parantua. Olet parantunut hyvin ja luulen, että saatat päästä jo vähän ennen kahta kuuta takaisin pentutarhaan, Taivaslilja naukui ja kosketti pentua hännänpäällä kylkeen. Mustapentu piristyi hiukan, mutta häntä alkoi taas ärsyttää kuvitellessaan muut pennut opettelemassa vaanimista oppilaiden kanssa pentutarhan edessä tai leikkimässä hippaa tai piilosta. Pentu murahti ja Taivaslilja vilkaisi häntä ymmärtäväisesti.
-Tänään on kokoontuminen. Me menemme sinne Opaalitassun kanssa molemmat, hän tuumasi.
Mustapentu nyökäytti päätään. Masentavaa, kun nyt Opaalitassukin lähti ja hän joutuisi olla yksin ellei…
-Pyydä vaikka Kastepentu kaveriksi, Taivaslilja sanoi lukien hänen ajatuksensa.
Mustapentu ei olisi halunnut sisartaan seuraksi, mutta mutisi silti:
-Minä kysyn.

***

Myöhemmin Mustapentu makoili parantajan pesän edustalla ja katseli, kuinka Aaltotähti huuteli kokoontumiseen lähtevien kissojen nimiä.
-Mustapentu, Opaalitassu maukui hänen takanaan.
-Mm-hmm? kollipentu kysyi, irrottamatta katsettaan kokoontumiseen lähtevien oppilaiden joukosta.
*Muutaman kuun päästä minäkin olen tuolla*, hän ajatteli.
Opaalitassu istahti hänen viereensä.
-Lupaan kertoa sinulle kokoontumisesta, sitten huomenna, nuori parantajaoppilas lupasi.
Mustapentu yritti kehrätä, mutta se juuttui kurkkuun.
-Kiitos, hän mutisi.
Tummanharmaa naaras veti vierestään käpälällisen yrttejä.
-Laitan haavaasi vielä nokkos-raunioyrttihauteen, hän totesi ja ryhtyi jauhamaan lehtiä salvaksi.
Vaikka Mustapentu oli tottunut jo parantajan käsittelyyn, hän säpsähti silti, kun Opaalitassu alkoi levittää tahmeaa lehtimössöä hänen kylkeensä. Kohta naaras suoristautui ja sanoi:
-Minun pitää varmaankin mennä. Sinun pitäisi pärjätä huomiseen.
Mustapentu sanoi heipat Opaalitassulle, joka heilautti vain häntäänsä.

Kun kaikki lähtevät kissat olivat kokoontuneet yhteen, he lähtivät tassuttamaan kohti sisäänkäyntiä. Mustapentu puolestaan kääntyi ympäri ja kömmähteli vaivalloisesti takaisin sisälle parantajan pesään.
*En jaksaisi Kastepentua, vaikka välitänkin hänestä tosi paljon. Taidan vain nukkua*, pentu ajatteli ja kellahti vuoteeseensa.
Kylkeä vihlaisi ja Mustapentu murahti. Hän kuuli toisten pentujen äänet läheltä. He olivat luultavasti piilosta.
*Voi mitä antaisinkaan, jos saisin olla tuolla heidän kanssaan.*

//Esim. Inka r => Katajapentu, jos haluat :) Tyyliin, että jos ne on muut pennut on piilosta niin voit kirjottaa että Katajapentu tulis sinne parantajan pesään piiloon tai sit vaan jotain muuta:D