Seittipentu venytteli ja heräsi kauniiseen, auringonpaisteiseen kesäaamuun. Ilma oli lämmin ja pentu tunsi, että tästä päivästä tulisi hyvä. Sää olisi miltei oivallinen ensimmäiselle reissulle pentutarhan ulkopuolelle. Harmikseen hän huomasi olleensa viimeinen herääjä, sillä Yöpentu ja Katajapentu näyttivät keskustelevan jostakin tärkeästä, kun taas Mustapentua ja Kastepentua ei ollut mailla halmeilla. Kuningattaret olivat kokoontuneet pentutarhan suuaukolle jutelemaan ja seuraamaan leiriaukion hälinää.
"Huomenta", raidallinen kissa naukaisi ja piti laiskaa katsetta yllä, kun kaksikko kääntyi katsomaan kuka oli tullut häiritsemään.
"Mustapentu ja Kastepentu ovat kadonneet johonkin", toinen naaraspennuista kuiskasi hiljaisella äänellä, vilkaisten kuningattarien suuntaan varmistaakseen etteivät nuo olleet kuulleet. Seittipentu hymähti ja venytteli samalla, kun pentukaksikko jatkoi hiljaista keskusteluaan. Häntä ei parin kadonneen pennun menot kiinnostanut, joten sen sijaan että olisi kysellyt pesätovereiltaan lisäinformaatiota, kolli alkoi peseytymään. Pitkillä ja karheilla vedoilla vaaleanruskea kissa sai kun saikin untuvaisen pentukarvansa kiiltäväksi.
"Heippa veliseni!" Hilpeä hihkaisu herätti raidallisen kissan repäisten todellisuuteen turkkinsa sukimisesta. Hän murahti äkäisesti ja käänsi päänsä pentutarhan suuaukolle. Sarasydän kosketti neniään oranssiturkkisen kollin kanssa.
"Toin sinulle päivällistä. Tuiskuturkki sanoi, ettet ole syönyt päiväkausiin", kollisoturi kertoi. Seittipentu haistoi ilmaa ja haistoi tuoreen saaliin mehukkaan tuoksun.
"Se naaras hössöttää aivan liikaa. Ei minulla nälkä ole ollut, mutta olen sentään tajunnut syödä ihan itsekin. Mutta kiitos saaliista, jaan sen pesätovereideni kanssa", kuningatar vastasi.
"Sain viedä sinua pihallekin, jos vain haluat", oranssiturkkinen kissa sanoi, mutta ei kuullut sisarensa vastausta, kun kolme nuorta pentua oli tuon jalkojen juureen kipittänyt ja nyt tapittivat tuota nappisilmillään.
"Pääsemmekö mekin myös ulos?"

- Mitä sinä oikein teet? Kuunohde sihahti raivokkaasti noustessaan seisomaan. Hän hyppäsi piikkipensaasta pois, mihin Loimu oli hänet vain hetkeä aiemmin työntänyt, ja alkoi irroittamaan oksanpätkiä ja piikkejä turkistaan vimmalla. En voinut olla huokaisematta turhautuneena ja nousematta itsekin ylös. Olin tullut seuraamaan kahden oppilasikäisen kissan ensimmäisiä taisteluharjoituksia, joita Pihlajanpiikin oli tarkoitus vetää, mutta erakon paikallesaapumisessa tuntui kestävän niin pitkään, että nuoret kissat päättivät aloittaa harjoituksensa itse.
- Ei ole minun vikani ettet saa pidettyä tasapainoasi, Loimu sanoi ja heilautti häntäänsä innokkaana. Vaikka Kuunhohde oli reilusti yli vuoden ikäinen jo, oli yhdeksän kuun ikäinen erakkokolli alkanut kasvamaan tuosta ohi hurjalla vauhdilla. Ja tämä jos mikä ärsytti erakkonaarasta. Haistaessani Pihlajanpiikin ominaistuoksun lähestyvän, heilautin häntääni nuorisolle ja päätin lähteä saalistamaan metsään. En jaksaisi seurata kaksikon mahdollista riitelyä ja mieluusti saalistaisin meille kaikille tämän päivän ateriamme. Haistellessani ilmaa yrittäessäni paikantaa ensimmäistä saalistani, yläilmoista kuuluva rapina kiinnitti huomioni. Huomasin hiiren puussa olevassa kolossa. Hiivin hiljaa puun toiselle puolelle ja mahdollisimman vähin äänin lähdin kiipeämään puun vartta pitkin ylös. Oikeaan kohtaan päästyäni ja jotenkin hiiren huomiota herättämättä huitaisin tassullani jyrsijää päin, mutta se livahti karkuun.
- Hiirenpapanat, huokaisin masentuneena ja laskeuduin peruuttaen alas puusta. Jatkoin matkaani ja yritin saada pientäkin vihiä ympärilläni oleskelevista eläimistä. Vähän matkan kuluttua huomasin pulskan pulun nokkivan maata. Pudottauduin vaanimisasentoon ja yritin nyt paljon varovaisemmin lähestyä lintua. Nappasin sen ketterällä syöksyllä, kaivoin kuopan ja pudotin sen sinne. Peitin kuopan huolellisesti ja aloin pohtimaan seuraavaa suuntaa mistä lähtisin saalista etsimään. Korvani kuitenkin tavoittivat puron solinan ja huomasin yhtäkkiä olevani janoinen. Kävelin solinaa kohti ja pian näinkin edessäni pienen joen. Join muutaman kulauksellisen pienestä joesta ja nostaessani katsettani huomasin hopean vilahduksen uivan ohitseni. Katselin tarkemmin veteen ja huomasin muutaman kalan uivan edestakaisin joessa. Silmäni viiruuntuivat kun lukitsin katseeni kohteeseeni. Iskin kynteni kalaan nopeasti ja nostin sen vedestä, heittäen maalle ja puraisten sen pään irti.

Vein saaliini luolaan mihin olimme väliaikaisesti muuttaneet ja aloitin syömisen. Musta tuli ja valitti nälkäänsä, joten annoin hänelle pyydystämäni kalan. Sydänsuru oli lähtenyt heti saavuttuani etsimään muita, päästäkseen saalistamaan heidän kanssaan. Syömiseni jälkeen katselin luolan suulta avautuvaa näkymää muutamasta puusta ja järvestä edessäni enkä voinut olla tuntematta haikeutta rinnassani. Vaikka kissat ympärilläni tällä hetkellä olivat todella tärkeitä minulle, kaipaus Sielutaivasta ja pentujamme kohtaan oli suuri. Voi kunpa he vain olisivat täällä kanssani...

Mustapentu tunsi, kuinka terävät kynnet raapivat hänen lapojaan. Mustapentu kiljui ja huitoi takatassuillaan ja potkaisi valtavaa lintua. Mutta kotka vain rääkäisi, vähän kuin pilkkasi pennun vaivalloista yritystä pelastautua. Mustapennun kyljet olivat raapiutuneet ja vuosivat verta. Hän ei jaksanut pyristellä valtavaa lintua vastaan, joka pyristeli pentu kynsissään ylöspäin ja antoi periksi.

Kotka alkoi nousta ilmaan. Sen valtavat siivet huiskivat ilmaa. Mustapentu rukoili Tähtiklaania ja kuuli jostain kaukaa ääniä, juoksevien kissankäpälien ääniä.
-Kastepentu! Mustapentu naukui heiveröisesti.
Askeleet tulivat lähemmäksi. Mustapentu ei nähnyt kuka tuli, hän heilutteli vain tassujaan villisti ilmassa yrittäen vapauteen.
-Puraise sitä! Puraise sitä! kuului huuto jostain alhaalta päin.
Mustapentu käänsi päätään ja iski hampaansa kotkan jäntevään koipeen. Kotka rääkäisi tuskasta ja sen ote Mustapennusta höltyi. Mustapentu ei osannut paniikissa tehdä mitään ja alhaalta kuului taas huuto.
-Tähtiklaanin tähden, rimpuile, potki, tee mitä vain jotta pääset alas!

Mustapentu potki käpälillään ja rimpuili. Hän puraisi taas kotkan koipea. Kotkan ote heltyi entisestään ja Mustapentu tunsi tippuvansa. Pudotessaan Mustapentu ei ehtinyt ajatella mitään ja hän tunsi vain järkyttävän kivun kyljessään tömähtäessään kallioon, ennen kuin kaikki pimeni…

JATKUU…:’D

//Mulla oli kesän eka reissu ja en ehtiny kirjoittaa siellä. Nyt tämmönen pikkupätkä jatkoa, yritän kirjoittaa huomenna tai ylihuomenna lisää//

Heräsin hieman kuuhuipun jälkeen ja tassuttelin aukiolle ahdistuneena. Elämäni oli pilalla. Lilja oli menehtynyt ja nyt en ikinä enää näkisi rakastani. Tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Minä ikävöin häntä niin paljon. Ikävöin hänen sanojaan, tuoksuaan ja kosketustaan. Hän sai minut aina iloiseksi, sekä oloni rakastetuksi. En kestänyt elää ilman häntä. Enkä todellakaan voinut uskoa hänen kuolinsyytään todeksi, se tuntui yhdeltä isolta vitsiltä. Näinkö Tähtiklaani halusi rangaista minua soturilain rikkomisesta? Lopulta palasin sotureiden pesään ja nukahdin niin surullisena ja tuskallisena, että itkin itseni uneen.

Heräsin seuraavana aamuna aikaisin ja seurasin kuinka kissat ympäriltäni yksitellen poistuivat sotureiden pesästä aamupartioiden jakoa varten. En pystynyt suorittamaan vielä minulle kuuluvia tehtäviä, joten Valkotäplä oli tarjoutunut auttamaan Sulkatähteä partioiden jaossa. Käännyin kyljelleni ja huokaisin. Olin viimeksi ollut näin huonossa kunnossa Taivashallan kuoleman jälkeen ja muistot tuosta soturittaresta vain pahensivat tilannettani.
"Hei Liekkitaivas, toin sinulle hieman aamupalaa", Kuurasäteen naukaisu kuului selkäni takaa. Viereeni pudotettiin päästäinen, mutta kieltäydyin ottamasta sitä vastaan ja työnsin jyrsijän pois. Minulla ei ollut nälkä, enkä ollut tehnyt mitään muutamaan päivään, minkä perusteella ansaitsisin syödä.
"Sinä kuihdut kohta pois jos jatkat tuota!" Pikkuveljeni sanoi ja näpäytti hännänpäällä korviani. Nostin päätäni ja yritin huitaista soturia siihen suuntaan missä luulin tuon olevan, mutta veljeni askelsi kauemmas. Tuhahdin ja laskin pääni takaisin alas.
"Minä raahaan sinut kohta ulos jos et liikuta karvaista takamustasi pian", Kuurasäde tokaisi närkästyneenä.
"Onko pakko...?" Huokaisin, kääntäen selkäni kollia päin.
"Et ole pistänyt kuonoasikaan pihalle muutamaan päivään. Piristyisit nyt", veljeni naukaisi.
"Tehdään diili. Syöt ensin ja sitten vien sinut pihalle täältä tunkkaisesta kolosta, jookosta?" Nyt täpinöissään oleva Kuurasäde jatkoi. Luimin korviani. Pikkuveljeni osasi olla todella päättäväinen ja periksiantamaton jos jotakin tehtävää rupesi suorittamaan ja tiesin, että soturi myös toteuttaisi uhkauksensa minun ulos raahaamisellani jos en omin avuin pystyisi kävelemään.
"No jos on aivan pakko...", huokaisin ja aloin popsia veljeni tuomaa ateriaa.

Katajapentu kierähti pehmoiselta sammalpediltään alas, ja tömähti käpälilleen pentutarhan kiviselle pohjalle. Musta kissanpentu koukisti pörröistä häntäänsä ja tassutteli eteenpäin väistellen leirin pääluolasta heijastuvia valonsäteitä, jotka loivat pilkkuja lattiaan. Sinisilla silmillään tapittaessaan naaras näki pesän kuningattarien siirtyneen pentutarhan etuosaan ja tarkkailevan leiriaukion touhuja. Kiinnostuneena naaras hiippaili lähemmäs ja kurkotti takajaloilleen katsomaan Voimasydämen olan yli. Katajapennun silmät levisivät, kun hän näki suuren määrän kissoja leiriaukiolla, kaikki hoitelemassa omia aamutouhujaan.
#Ovatko soturit kiireisiä näin varhaisin aamustakin?# pentu ajatteli ihmeissään katsellessaan, kuinka eräs arvokkaan katseen omaava naaras kokosi hännänheilautuksella partionsa peräänsä ja lähti johtamaan joukkoa ulos leiristä. Katajapennun viikset alkoivat väristä innosta.
”Psst. Katajapentu!”
Tumma naaras laskeutui neljälle käpälälleen ja kääntyi äänen suuntaan. Puhuja oli Yöpentu – vaaleaturkkinen, Katajapentua vanhempi sinisilmäinen naaras, jolla oli tummanruskeat käpälät, korvat ja kuono. Pentu katsoi Katajapentua hanakasti ja naaraat kipittivät lähemmäs pentutarhan perää.
”Mustapentu ja Kastepentu ovat kadonneet”, Yöpentu julisti ja vilkuili Katajapennun ohi omaan keskusteluunsa syventyneitä kuningattaria.
”Mitä?” Katajapentu kysyi hämmentyneenä ja pyöritteli päätään. Pentukaksikkoa ei tosiaan näkynyt missään.
”Mihin he ovat voineet mennä?” pörröinen naaras kysyi huolestuneena. Yöpentu kumartui lähemmäs pesätoveriaan.
”Ehkä he lähtivät tutkimaan reviiriä.”
”Miksi? Ilman lupaako?” Katajapentu naukui epäillen.
”Huomenta”, Seittipennun ääni kuului naaraspentujen sivulta, ja he kääntyivät katsomaan tulijaa. Kylmät väreet kulkivat Katajapennun pystyyn sojottavia niskakarvoja pitkin. Hän oli jo luullut jonkun kuningattarista napanneen heidät.
”Mustapentu ja Kastepentu ovat kadonneet johonkin”, Yöpentu selitti. Vaaleanruskea, raidallinen kollipentu hymähti ja ryhtyi sukimaan turkkiaan kiiltäväksi. Ihme kyllä, asia ei vaikuttanut kiinnostavan Seittipentua. Katajapentu vilkaisi vielä silmät selällään kuningattaria päin ja kumartui taas Yöpennun puoleen.
”Mitä tehdään? Pitäisikö meidän lähtä etsimään heitä?”
”Nuo saavat hepulin jos huomaavat”, Yöpentu naukui viitaten kuningattareen, mutta hymyili sitten päättäväisesti. Ehkä hän oli samoilla raiteilla Katajapennun kanssa.
”Meistä voisi tulla sankareita, jos pelastamme Mustapennun ja Kastepennun.”
”Hei veliseni!”
Sarasydämen huudahdus sai Katajapennun kääntymään taas taakse päin. Soturi, oranssiturkkinen kolli, oli astunut pesään ja sisarukset koskettivat nyt neniä.
”Nyt pitää vain keksiä, miten päästään leirin ulkopuolelle”, Katajapentu totesi. Naaraan mielessä pyöri kuva siitä, kuinka terävästi emo oli heitä kieltänyt, kun he olivat viimeksi anoneet pääsyä leirin ulkopuolelle.
#Jos olisin vain soturi, voisin mennä ulos milloin vain haluaisin.#
Katajapentu niiskahti ja koitti pohtia keinoa, jolla he pääsisivät lähtemään leiristä.
”Mitä jos…” Yöpentu naukui ja tutkaili uteliaana katseellaan oranssiturkkista kollia, joka puheli Sarasydämen kanssa vilkkaasti.
”Sain viedä sinua pihallekin, jos vain haluat”, soturi sanoi Sarasydämelle.
Katajapentu höristi korviaan ja vilkaisi Yöpentua ja Seittipentua suu auki loksahtaneena. Mikä tilaisuus! Sekunneissa pentukolmikko seisoi pahaa aavistamattoman soturin käpälissä.
”Pääsemmekö mekin ulos myös?”
Katajapennun kasvoille levisi innokas hymy, vaikka hän näki vaivaantumisen välähtävän oranssin kolmin silmissä. Soturi katsahti tiineenä olevaan Sarasydämeen, joka hymähti hymyillen pennuille lempeästi.
”No mikäs siinä.”
Katajapentu koitti hillitä intoa, mutta pomppasi käpälilleen riemuissaan.
”Kunhan kysytte ensin emoltanne luvan”, soturi lisäsi ja vilkaisi huvittuneena Sarasydäntä.
Sillä hetkellä innon ja päättäväisyyden tunteet valuivat ulos Katajapennusta. Naaras vilkaisi epäröiden pesätovereitaan. Antaisiko emo heidän lähteä ulos leiristä? Vai olisiko heidän keksittävä toinen keino livahtaa oranssiturkkisen mukana ulkomaailmaan?

Mustakynsi tassutteli varhaisin aamuna sotureiden pesän ulkopuolelle ja ihmetteli mihin kaikki muut kissat sen sisältä olivat kadonneet.
*Tämä on varmastikin ensimmäinen kerta kun herään viimeisenä.* Soturitar ajatteli huvittunenna katsoessaan leiriaukiolle. Siellähän ne kaikki olivat aukiolla, kerääntyneenä jonkin ympärille. Lehmusvarjo istui hieman kauempana muista, joten soturitar päätti kävellä tuon luokse ja hieman kysellä tapahtuneesta.
- Löysimme kissan reviiriltämme joka on hyvin sairas, luulen että hän odottaa pentuakin, soturi vastasi Mustakynnen kysymykseen. Naaras käveli eteenpäin ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen kissojen päiden yli minkälaisesta muukalaisesta olisi tällä kertaa kyse. Sitten mustaturkkinen kissa näki hänet.
- Emo, Mustakynsi murahti yllättyneenä tunnistaessaan Kauhunyön mustavalkean turkin.
- Onko tuo sinun emosi? Nummipyörre kysyi ja tuli soturittaren vierelle.
- Kyllä, mustavalkea naaras sihahti ja lähti kohti emoaan, joka kohotti katseensa katsoakseen tytärtään surullisen utuisella katseella. Vanhus oli laiha pyöristynyttä vatsaa lukuunottamatta, selvästi aliravittu, sairas ja veteli viimeisiä hengenvetojaan.
- Tyttäreni, kävelin tänne asti nähdäkseni sinut vielä kerran. Minulla on hyvin vähän elinaikaa jäljellä, pentunikaan ei ole kerinnyt kasvaa vielä kissan kokoiseksi ja... Ja minun on hyväksyttävä karu totuus siitä, että kaikkien elämä päättyy ja nyt on tullut minun ja pennun vuoro, Mustakynnen emo kähisi. Soturitar siristi silmiään ja irvisti tuolle kissankuvotukselle. Miten tuo hirviö oikein kehtasi näyttää naamansa enää täällä? Ja kaikkien kissojen lisäksi oli pyytämässä omalta tyttäreltään anteeksiantoa, tyttäreltään jolle ei ikinä osoittanut tippaakaan raukkautta, läheisyyttä ja huolenpitoa. Tyttäreltään, joka oli ainoastaan vanhempiensa seurassa oppinut mitä väkivalta ja heitteillejättö tarkoitti.
- Voi minulle sinä olet ollut kuollut jo pitkään. En ymmärrä mitä koit saavasi tulemalla tänne. Anteeksiantoa? Ja pah! Ainoa toiveeni sinun ja isän suhteen kaikkien näiden vuodenaikojen ajan on ollut se, että olisin päässyt listimään teidät omin tassuin, Mustakynsi älähti yrittäessään estää itseään nauramasta ja huutamasta kurkkuaan käheäksi. Hän yritti ottaa askelta lähemmäs emoaan, mutta Nummipyörre syöksähti kahden naaraan väliin, katsoen luimituin korvin soturitarta. Mustavalkea naaras sihahti vihoissaan varapäällikön teolle.
- Kävisitkö tosissasi oman emosi kimppuun? Vaaleanruskea naaras naukaisi yllättyneenä. Keltasilmäinen kissa nosti ylähuultaan ja väläytti hampaitaan. Hänen huomionsa kuitenkin siirtyi takaisin Kauhunyöhön, kun tuo päästi pahalta kuulostavan korahduksen suustaan.
- Sinä senkin... Pikku... Nulikka..., ne olivat Mustakynnen emon viimeiset sanat. Soturitar huomasi kuinka tuon silmät lasittuivat ja keho sätkähti muutaman kerran ennen kuin se valahti veltoksi. Kaikki olivat hiljaa paikallaa ja ilmassa oli odottava tunnelma.
- Voitte poistua, mustavalkea naaras sihahti ja vielä kerran mulkaisi Nummipyörrettä pahasti ennen kuin asteli itsekin sivummalle ruumiin luota. Kaikki aukealla olleet kissat poistuivat, tai ainakin hän luuli niin.
- Emosi taisi olla hyvä esimerkki kissasta joka ei sovi vanhemmaksi jos hän tuollaisen reaktion sai sinussakin aikaan, Lehmusvarjo kysyi hieman kiusaantuneella äänensävyllä.
- Mmm m, niin oli, Mustakynsi vastasi.
- Mutta voisitko poistua, sillä juuri nyt haluaisin olla yksin. Voin keskustella myöhemmin kanssasi jos haluat, hän jatkoi.
- Hyvä on, vastasi Lehmusvarjo ja poistui.

Mustapentu kuuli ympäriltään puhetta, mutta ei saanut sanoista selvää. Hänen kylkeään jomotti, haavoja kirveli ja päähän koski. Pentu haistoi voimakkaasti yrttien tuoksun ja tiesi olevansa Taivasliljan pesässä.

Mitä olikaan tapahtunut? Hän ja Kastepentu olivat lähteneet saalistamaan hiiriä, törmänneet isänsä partioon ja piiloutuneet ja takaisin lähtiessään Mustapennun kimppuun oli hyökännyt kotka. Paikalle oli saapunut... Kuka olikaan huutanut alhaalla ohjeita, kuinka avuton pentu pääsisi pois kotkan kynsistä? Paniikissa hän ei ollut tajunnut mitään, mutta luultavasti isän partio oli palannut takaisin.

-Hän herää, kuului Taivasliljan lempeä naukaisu.
Mustapentu haistoi emonsa ja sisarensa, sekä Taivasliljan ja tämän oppilaan Opaalitassun.
-Kiitos Tähtiklaanille, Helmikaste huokaisi.
Mustapennun ei olisi tehnyt mieli avata silmiään, koska häntä nolotti niin paljon, mutta avasi ne silti hitaasti.

Ensimmäisenä valoon totuttuaan Mustapentu näki Kastepennun, joka katseli häntä kauempaa.
-Anteeksi, Mustapentu raakkui katsoen sisartaan silmiin.
Kastepentu nyökkäsi surullisen oloisena ja katseli tassujaan.

Seuraavaksi Mustapennun katse siirtyi emoon, Helmikasteeseen, joka avasi suunsa:
-Sisaresi juoksi leiriin kertomaan sinusta. Meillä kesti hetki tajuta, mitä oli tapahtunut, mutta muutama soturi lähti Kastepennun mukaan ja he löysivät sinut ruhjoutuneena kalliolta. Ymmärsin, että kotka nappasi sinut. Mitä tapahtui?
Mustapentu vilkaisi parantajan pesän suulle ja näki muutaman soturin norkoilevan lähistöllä huolestuneina. Hän avasi suunsa, mutta ei tiennyt, mitä sanoa. Kuka oli huutanut hänelle, jos ei kukaan klaanitoveri? Suuttuisiko joku, jos hän kertoisi, että tuntematon kissa oli auttanut häntä?
-Minä ööh… Kotka tiputti minut. En muista tarkemmin… Mustapentu änkytti.
-Ymmärrän. Sait aikamoisen tällin ja olit varmasti aivan paniikissa, Helmikaste sanoi.

Mustapentu yritti nousta ylös, mutta kylkeä vihlaisi. Pentu ähkäisi ja lysähti takaisin alas.
-Paikallaan, pikkuinen. Yksi kylkiluu on ehkä murtunut, ja sen paranemisessa menee jonkin aikaa, Taivaslilja kertoi myötätuntoisesti.
Mustapentu katsoi järkyttyneenä parantajaa ja vilkaisi sitten kylkeään, johon oli sivelty paksu kerros yrttitahnaa.
-Kehäkukkaa, joka estää haavan tulehtumisen ja raunioyrttiä, joka helpottaa kipua, kertoi Opaalitassu, joka touhusi kauempana yrttien parissa.

Taivaslilja työnsi tassullaan Mustapennun nenän eteen pari pientä, mustaa siementä ja totesi:
-Ne ovat unikonsiemeniä. Kun syöt ne, saat levättyä kunnolla.
Mustapentu lipaisi siemenet suuhunsa ja kääntyi katsomaan emoa.
-Olit hiirenaivo, kun lähdit leiristä ja otit vielä sisaresi mukaan. Mutta Tähtiklaanin kiitos, olet vielä elossa, emo naukui.

Mustapennun silmät alkoivat kuin pakosta painua kiinni. Melkein jo unessa, Mustapentu näki isänsä Uskotuulen ilmestyvän parantajan pesän suulle. Hän näytti olevan hädissään, mutta Helmikaste painoi nenänsä tämän turkkiin.
-Hän on kunnossa. Pari kuukautta parantajan pesässä ja hän pääsee taas leikkeihin mukaan.
-Pari kuukautta? Mustapentu yritti huudahtaa järkyttyneenä, mutta ulos suusta tuli vain kuiskaus.
Taivaslilja silitti tassullaan pennun kylkeä ja kehräsi rauhoittavasti.
-Niin. Lepää nyt.

Laikukas kolli makasi sananjalkapedillään. Tuo kaipasi hetken hiljaista mietintäaikaa kaikkien niiden partioiden ja Jalotassun koulutuksen keskellä. Oli kulunut neljäsosakuu, kun Lumisydän ja Liekkisade olivat tunnustaneet toisille tunteensa ja alkaneet seurustelemaan. Tieto oli tähän asti pysynyt vain heidän välisenä, eikä soturi edes tiennyt halusiko vielä alkaa osoittamaan rakkaudentunnustuksiaan kumppanilleen kaikkien muiden silmien alla. Kuun sirppi loisti kirkkaana taivaalla. Kollin luomet alkoivat sulkeutua ärsyttävästi. Lopulta hän antoi periksi ja vaipui syvään uneen.

Sumu valtasi koko metsän ja jostakin sieltä kaukaa, metsän siimenistä, astui esiin valkoturkkinen pentu. Lumisydän käveli naaraan luokse, joka hymyili ja maukui:
"Lehtisateen aikaan tulee tapahtumaan kauheita. Vain valittu kissa voi klaanit pelastaa. Jos rakkaus hänet sokaisee, on tuhon aika."
Soturi toisti sanoja äänettä. Valkoturkkinen pentu alkoi enteensä ääneensanomisen jälkeen haihtua pois.
"Älä lähde vielä! Kerro lisää, en minä ole mikään parantaja jonka olisi tarkoitus muistaa ennustukset vaan tavallinen soturi", Lumisydän huusi vielä, mutta liian myöhään. Kissa oli jo kadonnut.

Kolli säpsähti hereille. Hänen sydämensä pumppasi täysillä ja tuolla meni hetki rauhoitella itsensä. Lumisydän kertasi enteen sanoja mielessään. Hän ei tajunnut sanoista yhtikäs mitään eikä hänellä ollut pienintäkään ideaa siitä ketä enne tarkottaisi.
*Lehtisateen aikaan tulee kai tapahtumaan kauheita asioita. Sitten yksi kissa pelastaa klaanit, mutta hän ei saa rakastua, muuten tulee tuho... Mitä ihmettä?* Soturi pudisti päätään hentoisesti ja venytti takajalkaansa. Aamu alkoi jo sarastaa auringon säteiden perusteella, mitkä puskivat sotureiden pesän katossa olevien kolojen läpi.
*Voisin lähteä metsästämään.*

Lumisydän käyskenteli Puroklaanin reviirin rajamailla ja haki katseellaan saalista. Hänen silmiinsä osui jonkinmoinen päästäinen, minkä soturi kuitenkin päätti napata. Hän pudottautui matalaksi, hiipi lähemmäs ja otti otuksen nopeasti hengiltä. Kolli hautasi sen maahan ja yritti painaa hautauspaikkaa mieleensä, jotta voisi myöhemmin hakea saaliinsa. Hän kuuli takaansa rusahduksen ja käännähtää salaman nopeasti ympäri. Laikukkaan kissan edessä, Puroklaanin ja Nummiklaanin välissä toimivan rajajoen toisella puolella seisoi vaaleanharmaa naaras... Tuon tummat silmät loivat häneen läpitunkevan katseen. Haukkakiito... Harmaalaikkuinen kissa ei ollut osannut odottaa tätä... Hän kääntää katseensa pois. Kaikkein viimeisimmäksi tänä päivänä kermanvaalea kissa olisi halunnut nähdä juuri tämän nummiklaanilaisen. Viha ja muistot heidän yhteisistä hetkistä nousivat pintaan...
"Mitä teet täällä?" Lumisydän huokaisi.
"Tulin pyytämään sinua palaamaan takaisin luokseni", naaras huokaisi itsekin. Soturi pudisti päätänsä ja käänsi katseensä tuon silmiin:
"Miten voit luulla saavasi minut takaisin vielä kaiken sen jälkeen? Emme ole enää mitään, käsitätkö? Emme mitään", kolli murahti.
"Mutta minä ikävöin sinua! Liittyisit Nummiklaaniin, Sulkatähti on ollut anteliaalla päällä ja antanut kissojen jäädä klaaniimme jotka olisivat karkoituksen ansainneet. Tule mukaani, tämä on viimeinen tilaisuutemme yrittää uudelleen. Älä valitse väärin."
"Olen tehnyt valintani... Minun elämäni on täällä", Lumisydän huokaisi. Hän näkee kuinka Haukkakiidon silmissä välähtää viha. Nummiklaanilainen käännähtää kannoillaan ja katoaa nummien taakse. Soturi jää yksin... Naaras oli ollut yhä häikäisevän kaunis... Muistot hänestä hyvinä hetkinä, nostattavat kollin silmiin kyyneliä. Mutta hän tiesi totuuden. Laikukas kissa muisti elävästi kuinka vaaleanharmaa kissa oli kertonut vain etsivänsä hetkellistä jännistystä elämäänsä eikä kyennyt ottamaan heidän suhdetta tosissaan, jättäen jälkeensä vain harmaalaikkuisen kissan särkyneen sydämen. Tuo vain lähti, eikä palannut... Hän muisti Haukkakiidon viimeiset sanat silloin, niin elävästi ettei koskaan unohtaisi niitä... Tuo nummiklaanilainen osasi leikkiä tunteille, kermanvaalea kissa tiesi sen. Mutta silti, heidän välillään oli joskus ollut jotain, mistä hän ei olisi koskaan päästänyt irti. Puroklaanilainen palauttaa itsensä todellisuuteen ja kääntyi itsekin pois joen luota. Nyt Lumisydän haluaisi vain unohtaa hänet. Soturilla oli Liekkisade ja hänestä kolli pitäisi kiinni koko elämänsä, eikä koskaan päästäisi irti, ei koskaan. Päättäväisenä hän kävi keräämässä saaliinsa matkan varrelta ja suuntasi kohti leiriä. Laikukas kissa oli puhunut totta, kun sanoi elämänsä olevan täällä. Hän oli syntynyt ja kasvanut täällä, puroklaanilaisten ja perheensä ympäröimänä eikä koskaan vaihtaisi sitä pois.

Raskaat vesipisarat rummuttivat pesän seinää, kun Tihkutäplä livahti ulos leiriaukiolle. Nyt pisarat koskettivat epämiellyttävästi hänen turkkiaan, ja korviaan luimistellen naaras luikki leirin laitamaa pitkin, missä suurten kuusien oksat toivat jonkinlaista turvaa sateelta. Harmaa soturi väräytteli vuorotellen korviaan, ettei vesi löytäisi tietään sinne asti.
#Tähtiklaani sentään, mikä ilma#, naaras ajatteli kuullessaan kaukaista jylinää. Samaan aikaan pilvet olivat väistyneet taivaalta ja auringonsäteet valaisivat leiriä.
#Sade väistynee kohta.#
Tihkutäplä ravisteli turkkiaan ja loikki kohti leirin keskustaa, missä Nummipyöre jakoi nopeasti partioitaan, jotta soturit pääsisivät matkaan sateesta huolimatta. Tihkutäplä etsi merkkejä oppilastaan Laikkutassusta ja oli kääntyä oppilaiden pesälle etsimään häntä, kun Nummipyörre pyörähti hänen suuntaansa:
”Hei Tihkutäplä, veisitkö pentutarhaan aamupalaa?” varapäällikkö kysyi vilkaisten soturia. Tihkutäplän korvat pyöristyivät uteliaina.
”Toki”, harmaakuvioinen naaras naukui kiireiseltä kuulostavalle klaanitoverilleen ja lähti oitis ravaamaan kohti saniaisilla sateelta suojattua tuoresaaliskasaa. Iloisena saatuaan hieman erityislaatuisemman tehtävän soturi kumartui katselemaan kasan riistavalikoimaa. Nyt kun pentutarha oli lähes tyhjä, hän ei ollutkaan pistäytynyt käymään aikoihin. Mistäköhän saaliista pennut pitäisivät eniten?
Lopulta soturi nappasi tuoresaaliskasasta hiiren ja lähti jolkottelemaan se leuoissaan kohti pentutarhaa. Jo kaukaa hän erotteli pennun värjöttelemässä pentutarhan edustalla. Vaaleaturkkinen naaras, jolla oli turkissaan paikoitellen hiukan tummanruskeaa, räpytteli sinisiä silmiään ja tähysti sateeseen.
#Tuota ei sovi jättää sateeseen#, naarassoturi ajatteli nähdessään sammalpallon matkallaan, ja potkaisi sitä käpälällään kohti pentutarhaa. Pallo osui säpsähtävään pentuun, jonka rinnalle pentutarhan suojiin Tihkutäplä loikkasi samalla silmänräpäyksellä.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää”, soturi naukui pahoittelevasti ja viittoi pienokaista seuraamaan itseään syvemmälle suojaisaan pesään. Peremmällä pesässä naaras ravisteli varovasti vedet turkistaan ja laskettuaan hiiren alas istahti yhdelle pehmeistä sammalpedeistä. Soturi katseli ympärilleen pikaisesti.
#Täällä on tosiaan tilavaa… Pienillä pennuilla tulee täällä varmasti yksinäistä.#
Ruskeamerkkinen pentu puristi vettä sammalpallerostaan.
”Mikä on nimesi?” tuo kysyi ja syötteli palloa käpälältään toiselle.
”Tihkutäplä”, harmaa soturi vastasi ja kietoi häntänsä kosteiden käpälien päälle.
”Entä sinun?”
Silloin pentu nosti sinisen katseensa Tihkutäplään ja tassutteli tuon vierelle keskeyttäen leikkinsä. Pieni naaras katsoi häntä ja naukui innokkaasti:
”Minä olen Sinipentu.”
”Niin olin muistelevinanikin”, Tihkutäplä naukaisi. Soturi kyseli tovin pennun kuulumisia, kunnes pentutarhan uloskäynniltä kuului kahinaa, kun kissa luikki sisään.
”Hei Laikkutassu”, Tihkutäplä tervehti laikukasta naarasta ja katsahti Sinipentua.
”Sinipentu, tässä on oppilaani Laikkutassu. Laikkutassu, Sinipentu.”
”Missä sinä olet ollut? Olen odottanut jo hirveän kauan”, Laikkutassu mumisi kiusaantuneena ja asteli hitaasti sisemmälle pentutarhaan. Tihkutäplä väräytti viiksiään tapansa mukaisesti.
”Toin pennuille ruokaa. Onko sade jo loppunut?”
Laikkutassu vilkaisi taakseen ja nyökkäsi.
”Ai, no siinä tapauksessa voisimme lähteä sille metsästysreissulle, jonka lupasin”, Tihkutäplä totesi ja nousi ylös, hyvästeli Sinipennun ja muistutti tätä vielä tuomastaan hiirestä. Pentutarhan ulkopuolella aukioille muodostuneiden lätäköiden pinnat kimmelsivät kuin kristallit. Tihkutäplä vilkaisi ylös ja näki hehkuvansiniselle taivaalle muodostuneen sateenkaaren haaleat värit.
”Nukuitko hyvin?” naaras kysyi oppilaltaan, joka nakkeli niskojaan kävellessään hänen rinnallaan läpi aukion.
#Oikea kysymys tosin olisi, nousitko väärällä tassulla ylös!#
Oppilas nyökkäsi ja huokaisi. Naaraan katse vaelsi pitkin maata.
”Ihan hyvin.”
”Ei minulla niin kauan mennyt”, Tihkutäplä huomautti ja raotti suutaan. Oli vielä aamu – jos ei olisi juuri satanut, aamukasteen tuoksu olisi varmasti leijunut vielä ilmassa.
”Tiedän”, Laikkutassu naukui kurtistaen kulmiaan, ja haistoi ilmaa alkaen etsiä mahdollista riistaa kun kaksikko ohitti leirin rajaavat kuuset. Tihkutäplä loikki aluskasvillisuudessa oppilaansa rinnalla ja tutkaili hänen kasvonpiirteitään. Vaivasiko nuorta kissaa jokin muu?
”Tavataan tässä ennen aurinkohuippua. Metsästysonnea”, Tihkutäplä maukui ja loikkasi suuren kiven päälle. Laikkutassu nyökkäsi siirrellen tassujaan ja lähti oitis pinkomaan saniaisten läpi seuraamaan jonkun saaliin hajujälkeä. Tihkutäplä katseli kuinka oppilaan tieltä väistyneet ruohonvarret tiputtivat pisaroita maahan, ja kääntyi sitten toiseen suuntaan hymähtäen.

Kun Laikkutassu ja Tihkutäplä palasivat leiriin riistaa mukanaan he suuntasivat kohti parantajan pesää, sillä Laikkutassu oli löytänyt metsästäessään jonkin kasvin, jonka hän muisteli olevan yrtti. Löydön myötä nuoren naaraan käytös näytti palanneen yhtä hyväntuuliseksi kuin yleensäkin.
”Surutassu! Katso!” oppilas mumisi innokkaasti nappaamansa myyrän läpi ja juoksi lähes liitäen valkean kissan luo näyttämään poimimaansa valkeakukkaista, pitkävartista kasvia. Tihkutäplä kävi laskemassa kaksi nappaamaansa päästäistä tuoresaaliskasaan ja palasi paikalle. Lehtikuu oli kyyristynyt Laikkutassun tuomisen ylle, ja nuuhkaisi kasvia tottuneen oloisesti.
”Olet oikeassa, se on epäilemättä siankärsämöä. Hyvää työtä, Laikkutassu”, naaras naukui ja värähti huomatessaan Tihkutäplän silmäkulmastaan.
”Tihkutäplä, minulla olisi asiaa”, harmaa, pyöreäkasvoinen kissa naukui ja lähti kävelemään nopeasti pois päin Surutassusta ja Laikkutassusta. Tihkutäplä tassutteli kysyvä ilme kasvollaan hänen perässään läheisen, parantajan pesän takana sijaitsevan pensaikon suojaan, hieman kummastuneena tuon jäykästä käytöksestä.
”Onko ollut vielä vilustumisen oireita sen lampeen tippumisesi jälkeen?” harmaa naaras kysyi hiljaa, kun he olivat riittävän kaukana oppilaistaan, ja kietoi harmaan häntänsä ympärilleen ja käpertyi kekoon niin, etteivät pensaan terävät oksat yltäneet koskettamaan häneen. Tihkutäplä pudisti päätään vastaukseksi kysymykseen. Hän muisti niiskutelleensa muutaman kerran tapauksen jälkeen, mutta Lehtikuun antamat yrtit olivat torjuneet minkä tahansa väijyneen taudin tehokkaasti.
”Kuntoni ei voisi olla parempi!” naaras totesi reippaasti, ja heilautti häntäänsä.
”Hyvä. Niin ajattelinkin”, Lehtikuu naukui ja vilkaisi levottomana sivulle.
”Miksi sitten kysyit?” Tihkutäplä kysyi kallistaen päätään. Parantaja huokaisi syvään.
”Hämäräaskel pyysi tarkastamaan vointisi”, Lehtikuu sopersi ja painoi päätään.
”Hämäräaskel?” Tihkutäplä kuiskasi ystäväänsä päin kumartuneena ja siirtyi taas kauemmas ällistyneenä. Lehtikuu nyökkäsi jäykästi. Tihkutäplä räpytteli silmiään ja mietti mitä tiedosta pitäisi ajaitella. Lehtikuu huokaisi taas ja katsoi maahan.
”Mitä hän tarkalleen sanoi? Oliko hän huolissaan?”
Lehtikuu pudisti päätään ja katsoi edelleen maata.
”Jos minä olisin sinä, niin pysyisin kaukana siitä kissasta.”
Tihkutäplä värähti kun kylmäävä tunne kulki pitkin hänen selkäpiitään.
”Miksi sanot noin?” naaras kysyi tuskastuen. Lehtikuun ääni oli heleä:
”Etkö muista, mitä hän sinulle teki?”
”Muistan”, Tihkutäplä naukui ja luimisti korviaan. Kylmänväreet jatkoivat kulkuaan hänen turkillaan, kun hän muisteli kuinka Hämäräaskeleen kynnet pureutuivat hänen lapoihinsa heidän hyökätessään toistensa kimppuun.
”Mutta Lehtikuu, minä haluan vain unohtaa sen. Kokonaan”, soturin ääni värisi.
”Se oli niin… typerää. Ja sitä paitsi minun syytäni! Käydä nyt klaanitoverin päälle sellaisessa tilanteessa.”
Tihkutäplä puristi silmänsä kiinni.
”Kuin olisin häpäissyt Vasanloikan muiston. Haluan unohtaa sen enempää kuin mitään, mutta tämä kasvava aukko minun ja Hämäräaskeleen välillä vain muistuttaa siitä! Emmekö voisi jo vain antaa koko jutun olla? Miksei kaikki voi palata ennalleen? Me olemme Kuutamoklaanin sotureita, meidän pitäisi pystyä puhumaan toisillemme!”
Kun Tihkutäplä avasi silmänsä, Lehtikuu katsoi surullisena maahan.
”En tiennyt että se vaivasi sinua noin”, naaras naukui.
”Mutta silti”, parantaja jatkoi ja puristi kynsiään maahan:
”Minulla on paha tunne tästä.” Parantaja nousi vaitonaisena ylös painavien sanojensa jäätyä uhkaavina ilmaan. Tihkutäplä seurasi häntä siirrellen käpäliään tyytymättömänä muttei yrittänyt jatkaa keskustelua, kun hän katosi pesäänsä. Hänen silmänsä osuivat vääjäämättä aukion toisella puolella Hämäräaskeleeseen, joka näytti palaavan partionsa mukana leiriin.
#Nyt on aika päättää tämä#, soturitar ajatteli päättäväisesti.

"Omenakukka! Lehtijalava! Karsioksa! Sarahyvä!" Nummiklaani huusi neljän uuden soturin nimeä. Leijonakynsi ei itse osallistunut mukaan hurraahuutoihin, hän odotti sopivaa hetkeä livahtaa pois leiristä kenenkään huomaamatta. Oli kulunut kolme yötä Leopardilaikun karkoituksesta, ja kuten he olivat sopineet, neljäntenä yönä Leijonakynsi saapuisi Neljän virran tammelle tapaamaan entistä mestariaan. Hän viettäisi koko yön juonitellen tuon seurassa ja palaisi aamulla Nummiklaaniin jakamaan tietonsa Lehtijalavan kanssa. Kermanvaalea soturi ei tiennyt mitä tuo nykyinen luopio oikein suunnitteli, mutta tuon tuntien hän ei jättäisi Sulkatähden murhayritystä yhteen kertaan.

"Oletko valmiina uuteen hyökkäysyritykseen?" Leopardilaikku naukaisi ja nosti ylväänä päätään. Leijonakynsi maiskutteli suutaan, tuntien lämpimän, mutta kostean yöilman valtaavan aistinsa. Hän oli päässyt ilman uteliaiden silmäparien seuraamista pois leiristä ja istui nyt entisen mestarinsa kanssa Neljän virran tammen juurakossa. Soturi vastasi myötäilevästi ja pystyi huomaamaan kuinka hänen vastauksensa kohensi luopion itseluottamusta ja varmuutta heidän tilanteensa kannalta.
"Hyökkäämme Nummiklaaniin pikimmiten", ylväs, laikukas kissa jatkoi. Tuo pomppasi alas kannolta ja lähti jolkottamaan kohti Nummiklaanin reviiriä utelias nummiklaanilainen perässään.
"Onko tämä varmasti järkevä idea? En usko, että me kaksin, tai kolmin olemme paljoa vastusta koko Nummiklaanille", hän murahti Leopardilaikun vieressä.
"Olen suunnitellut tätä koko elämäni, joten älä aliarvioi kykyjäni!" Luopio vastasi ja mulkaisi vihaisesti Leijonakynttä. Soturi käänsi päänsä ja nuuhkaisi ilmaa. Vesi herahti kermanvaalean kollin kielelle hänen haistaessa jäniksen.
"Pidetäänkö metsästystauko?" Leijonakynsi kysyi. Leopardilaikku myöntyi ehdotukseen ja nummiklaanilainen katosi pensaikkoon pitkäkorvaisen eläimen hajun perässä.
Vihreät, kuun valossa kiiluvat kissansilmät vaanivat pientä poloista rusakonalkua, joka oli jäänyt kyyhöttämään kitukasvuisen kuusikon suojaan. Hän otti kyntensä esille, nuolaisi huuliaan voitonriemuisesti ja ponnisti kaiken voiman takajaloistaan loikkaan kohti saalistaan. Ruskea jänis vinkaisi epätoivoisesti terävien kynsien upotessa tuon takamukseen. Soturi puraisi voimakkaasti saaliinsa niskaa ja päästi lyyhistyneen eläimen maahan. Ei mennyt hetkeäkään, kun hän oli jo tuoreen lihan kimpussa.