Kaikkialla oli kylmä. Liian kylmä. Hiirenkorva oli lopuillaan, mutta parantajanpesän ilma ei tuntunut huomioivan sitä ollenkaan.
*Sitä kutsutaan kuumeeksi*, jo heikoksi käynyt sarkastinen ääni päässäni mutisi. Hymähdykseni omalle pessimismilleni muuttui hetkessä yskäkohtaukseksi, ja suuni täyttyi verenmausta. Tunsin viileän kuonon turkillani ja yritin hätistää lähelle tullutta kissaa kauemmas, mutta voimani eivät riittäneet muuhun kuin aloilleni rojahtamiseen.
Tuhkakajo oli liittynyt seuraani jo jokin aikaa sitten. Tuttu tuoksu rauhoitti, mutta samalla hänen läheisyytensä sai sydämeni hakkaamaan levottomana kaikilla väärillä tavoilla. Mielessäni pyöri miljoona skenaariota, joissa tautini tarttui tyttäreeni ja herätessäni hän ei...
En kyennyt saattamaan ajatustani loppuun. Oloni heikkeni jatkuvasti, ja olin jo hyväksynyt, etten todennäköisesti nousisi enää pediltäni Tähtiklaania tapaamatta. Tunsin silti itseni rauhalliseksi, saisin silti palata perheeni luokse. Tuhkakajo sen sijaan...
"EIkö sinulla... ole velvollisuuksia...suoritettavana...?" kysyin heikosti yrittäessäni vedota tyttäreni vastuudentuntoon. Naaras tuhahti vastaukseksi, ei ilkeänä, mutta tietäen yritykseni varsin hyvin.
"On, eikös heikoista huolehtiminen ole yksi velvollisuuksista tärkein?", Tuhkakajo vastasi lempeästi, selkeästi siteeraten minulta kuulemiani sanoja. Heikko hymy hiipi kasvoilleni ylpeyden mukana.
"Päällikön tytär", mutisin hyväksyvästi. Pääni tuntui entistä sumuisemmalta, mutta aistini olivat riittävän hereillä tunnistaakseen uuden tuoksun liittyneen tyttäreni seuraan. Sateinen tuoksu yhdistyi mielessäni Uskosieluun, enkä olisi halunnut myöntää tyytyväisyyttäni molempien naaraiden paikalla oloon. Ehkä se oli itsekästä, mutta kaksikko sai sieluni rauhoittumaan hieman vääjäämättömän edessä.
Vaikka Tuhkakajo olikin biologinen lapseni ja rakkaimpia kissoja, joita elämässäni koskaan ollut, oli Uskosielu ollut aina mielessäni melkein kuin esikoinen minulle. Heilautin häntääni tervehdykseksi, mutta varmuutta sen nousemisesta ei ollut.
Hiljalleen tuoksut alkoivat loitota, enkä saanut enää selvää kaksikon sanoista, mikäli niitä lausuttiin ääneen ollenkaan.
*Näemme taas pian*, huokaisin mielessäni, ja annoin sieluni vaeltaa.

//Note to self: Aaltotähdeltä saa poistaa yhden elämän

Sinipentu heräsi lämpimiin auringon säteisiin jotka puikahtelivat kanervikon läpi pentutarhaan. Hänen mahansa murisi niin kovaa, että se olisi varmaan pelästyttänyt riistan aina Tulikammiolle asti. Pentu kuitenkin tiesi ettei hän omin päin saisi mennä viemään tuoresaaliskasasta mitään, vaan joku toisi hänelle ja Kuupennulle ruokaa nyt kun he olivat ainoat pentutarhan asukkaat. Ulkoa kuului kaatosateen pelottava ropina ja tuulen suhina. Toinen naaraspennuista vielä nukkui, eikä ruskeamerkkinen naaras halunnut toista herättää, joten hän asteli lähelle pentutarhan suuaukkoa ja jäi odottamaan aamupalan tuojaa. Aikaisemmissa rankkasateissa ei ikinä meinannut nähdä yhtään mitään, mutta nyt auringon paiste valaisi mukavasti leiriaukean ja sai taivaasta laskeutuvat sadepisarat säihkymään. Ja yhtäkkiä märkä sammalpallo potkaistiin naarasta päin ja tuo miltei hyppäsi jaloilleen säikähdyksestä.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää", lempeä naarasääni naukaisi ja harmaakuvioinen kissa astui pentutarhan suojaan, roikottaen suussaan hiirtä. Soturitar viittoi hännällään 'tule' ja ruskeamerkkinen kissa seurasi tuota peremmälle pentutarhaan. He molemmat istahtivat sammalten sekaan ja Sinipentu puristi sammalpallostaan vettä maahan, minkä oli suuaukolta ottanut mukaansa. Sammalmöykky oli varmasti jäänyt eilispäivän leikkien jälkeen ulos, vaikka molemmat pennut yrittivät aina parhaimpansa mukaan siistiä omat leikkikalunsa pois leiriaukiolta, etteivät ne vain olisi kenenkään tiellä.
"Mikä on nimesi?" Ruskeamerkkinen naaras kysyi ja alkoi leikkiä sammaleella. Nälkä oli jo ehtinyt unohtumaan.
"Tihkutäplä", harmaakuvioinen naaras vastasi.
"Entä sinun?" Tihkutäplä esitti vastakysymyksen, mikä sai Sinipennun lopettamaan sammalten pläräämisen, nousemaan ja kävelemään soturittaren luo, istahtamaan tuon viereen ja tapittamaan naarasta sinisillä silmillään. Hän oli täysin häkeltynyt Tihkutäplän halusta tietää pennun nimeä. Yleensä kukaan muu kuutamoklaanilainen, paitsi Vääräsydän perheineen, ei sanonut eikä halunnut sanoa sanaakaan klaanin ulkopuolelta saapuneille pennuille. Ruskeamerkkinen naaras tunsi olonsa tärkeäksi ja nähdyksi tämän kissan seurassa.
"Minä olen Sinipentu", Sinipentu ilmoitti innokkaasti.
"Niin olin muistelevinanikin", soturitar naukaisi pehmeästi.

"Tule jo Puropentu, haluan nähdä ensimmäisen klaanikokoukseni!" Solinapennun närkästynyt murahdus kuului Puropennun korvan juuresta. Kollipentu kierähti selälleen tuntiessaan sisarensa vääntäytyvän pois kasasta, missä he äsken olivat päiväuniaan viettäneet. Ruskearaidallinen kissa räpytteli oransseja silmiään auki ja hymähti. Hän oli vain päivää aikaisemmin saanut silmänsä auki ja joka kerta pentutarhan näkeminen sen pimeyden sijaan oli hämmästyttävää. Tummanharmaa kissa ei kuitenkaan halunnut jäädä myös hänelle ensimmäisestä klaanikokouksesta paitsi, joten kömpelösti hän pyörähti jaloilleen ja kipitti pikkusisarensa rinnalle pentutarhan suuaukolle. Näky leiriaukealla oli suurenmoinen; niin paljon kissoja kokoontuneena Seinämäkiven juureen, Puropentu ei ollut pystynyt kuvittelemaan Nummiklaanin olevan näin täynnä elämää! Hän laski katseensa Seinämäkiven alapuolella olevalle kivelle, jonka päällä Liekkitaivas istui. Heidän isänsä oli varapäällikkö, eikä pentu voinut olla suoristamatta selkäänsä ja röyhistämättä rintaansa nähdessään kollin uljaan olemuksen. Hän olisi halunnut viettää isänsä kanssa aikaa ja kysellä tuolta kaikenlaista varapäälikön työstä, mutta heidän emonsa kuoleman jälkeen tuo punaturkkinen kissa ei ollut käynyt katsomassa heitä ollenkaan. He olivat kyllä istuneet kaikki vierekkäin leiriaukealla, kun Sulkatähti oli valvojaisten jälkeen antanut heille luvan jäädä asumaan leiriin erakoitumisen sijaan, mutta silloinkaan Liekkitaivas ei ollut sanonut sanaakaan pennuilleen.
"Olemme kokoontuneet tänään osoittamaan kunnioitustamme erästä Nummiklaanin soturia kohtaan, joka on lukuisten vuodenaikojen ajan suojellut ja palvellut sitä. Kuurahohde, onko toiveesi luopua soturin urasta ja siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon?" Sulkatähti kysyi luultavasti eturivissä istuvalta Kuurahohteelta. Puropentu yritti kurkoitella kaulaansa nähdäkseen kissameren ylitse, mutta hän ei nähnyt takarivin oppilaiden selkien lisäksi mitään.
"Kyllä", Kuurahohde vastasi.
"Nummiklaani ja sen jäsenet kunnioittavat sinua kaikista palveluista ja uhrauksista joita olet antanut meille. Nyt pyydän Tähtiklaania antamaan sinulle monta kuuta aikaa levätä", päällikkö sanoi, kumartaen eturivissä istuneelle luottosoturille. Vasta Kuurahohteen poistuessa klaaninvanhimpien pesän luokse, ja muun klaanin julistaessa tuon nimeä, näki Puropentu vasta kissan kenestä oli kyse. Harmaanhopeinen kolli, jonka lempeän siniset silmät hohtivat väsyneellä pilkkeellä tervehti pesän suulla istuvaa kahta muuta vanhusta pienellä nyökkäyksellä ja yhdessä he katosivat klaaninvanhimpien pesän uumeniin.

Seittipentu venytteli ja heräsi kauniiseen, auringonpaisteiseen kesäaamuun. Ilma oli lämmin ja pentu tunsi, että tästä päivästä tulisi hyvä. Sää olisi miltei oivallinen ensimmäiselle reissulle pentutarhan ulkopuolelle. Harmikseen hän huomasi olleensa viimeinen herääjä, sillä Yöpentu ja Katajapentu näyttivät keskustelevan jostakin tärkeästä, kun taas Mustapentua ja Kastepentua ei ollut mailla halmeilla. Kuningattaret olivat kokoontuneet pentutarhan suuaukolle jutelemaan ja seuraamaan leiriaukion hälinää.
"Huomenta", raidallinen kissa naukaisi ja piti laiskaa katsetta yllä, kun kaksikko kääntyi katsomaan kuka oli tullut häiritsemään.
"Mustapentu ja Kastepentu ovat kadonneet johonkin", toinen naaraspennuista kuiskasi hiljaisella äänellä, vilkaisten kuningattarien suuntaan varmistaakseen etteivät nuo olleet kuulleet. Seittipentu hymähti ja venytteli samalla, kun pentukaksikko jatkoi hiljaista keskusteluaan. Häntä ei parin kadonneen pennun menot kiinnostanut, joten sen sijaan että olisi kysellyt pesätovereiltaan lisäinformaatiota, kolli alkoi peseytymään. Pitkillä ja karheilla vedoilla vaaleanruskea kissa sai kun saikin untuvaisen pentukarvansa kiiltäväksi.
"Heippa veliseni!" Hilpeä hihkaisu herätti raidallisen kissan repäisten todellisuuteen turkkinsa sukimisesta. Hän murahti äkäisesti ja käänsi päänsä pentutarhan suuaukolle. Sarasydän kosketti neniään oranssiturkkisen kollin kanssa.
"Toin sinulle päivällistä. Tuiskuturkki sanoi, ettet ole syönyt päiväkausiin", kollisoturi kertoi. Seittipentu haistoi ilmaa ja haistoi tuoreen saaliin mehukkaan tuoksun.
"Se naaras hössöttää aivan liikaa. Ei minulla nälkä ole ollut, mutta olen sentään tajunnut syödä ihan itsekin. Mutta kiitos saaliista, jaan sen pesätovereideni kanssa", kuningatar vastasi.
"Sain viedä sinua pihallekin, jos vain haluat", oranssiturkkinen kissa sanoi, mutta ei kuullut sisarensa vastausta, kun kolme nuorta pentua oli tuon jalkojen juureen kipittänyt ja nyt tapittivat tuota nappisilmillään.
"Pääsemmekö mekin myös ulos?"

- Mitä sinä oikein teet? Kuunohde sihahti raivokkaasti noustessaan seisomaan. Hän hyppäsi piikkipensaasta pois, mihin Loimu oli hänet vain hetkeä aiemmin työntänyt, ja alkoi irroittamaan oksanpätkiä ja piikkejä turkistaan vimmalla. En voinut olla huokaisematta turhautuneena ja nousematta itsekin ylös. Olin tullut seuraamaan kahden oppilasikäisen kissan ensimmäisiä taisteluharjoituksia, joita Pihlajanpiikin oli tarkoitus vetää, mutta erakon paikallesaapumisessa tuntui kestävän niin pitkään, että nuoret kissat päättivät aloittaa harjoituksensa itse.
- Ei ole minun vikani ettet saa pidettyä tasapainoasi, Loimu sanoi ja heilautti häntäänsä innokkaana. Vaikka Kuunhohde oli reilusti yli vuoden ikäinen jo, oli yhdeksän kuun ikäinen erakkokolli alkanut kasvamaan tuosta ohi hurjalla vauhdilla. Ja tämä jos mikä ärsytti erakkonaarasta. Haistaessani Pihlajanpiikin ominaistuoksun lähestyvän, heilautin häntääni nuorisolle ja päätin lähteä saalistamaan metsään. En jaksaisi seurata kaksikon mahdollista riitelyä ja mieluusti saalistaisin meille kaikille tämän päivän ateriamme. Haistellessani ilmaa yrittäessäni paikantaa ensimmäistä saalistani, yläilmoista kuuluva rapina kiinnitti huomioni. Huomasin hiiren puussa olevassa kolossa. Hiivin hiljaa puun toiselle puolelle ja mahdollisimman vähin äänin lähdin kiipeämään puun vartta pitkin ylös. Oikeaan kohtaan päästyäni ja jotenkin hiiren huomiota herättämättä huitaisin tassullani jyrsijää päin, mutta se livahti karkuun.
- Hiirenpapanat, huokaisin masentuneena ja laskeuduin peruuttaen alas puusta. Jatkoin matkaani ja yritin saada pientäkin vihiä ympärilläni oleskelevista eläimistä. Vähän matkan kuluttua huomasin pulskan pulun nokkivan maata. Pudottauduin vaanimisasentoon ja yritin nyt paljon varovaisemmin lähestyä lintua. Nappasin sen ketterällä syöksyllä, kaivoin kuopan ja pudotin sen sinne. Peitin kuopan huolellisesti ja aloin pohtimaan seuraavaa suuntaa mistä lähtisin saalista etsimään. Korvani kuitenkin tavoittivat puron solinan ja huomasin yhtäkkiä olevani janoinen. Kävelin solinaa kohti ja pian näinkin edessäni pienen joen. Join muutaman kulauksellisen pienestä joesta ja nostaessani katsettani huomasin hopean vilahduksen uivan ohitseni. Katselin tarkemmin veteen ja huomasin muutaman kalan uivan edestakaisin joessa. Silmäni viiruuntuivat kun lukitsin katseeni kohteeseeni. Iskin kynteni kalaan nopeasti ja nostin sen vedestä, heittäen maalle ja puraisten sen pään irti.

Vein saaliini luolaan mihin olimme väliaikaisesti muuttaneet ja aloitin syömisen. Musta tuli ja valitti nälkäänsä, joten annoin hänelle pyydystämäni kalan. Sydänsuru oli lähtenyt heti saavuttuani etsimään muita, päästäkseen saalistamaan heidän kanssaan. Syömiseni jälkeen katselin luolan suulta avautuvaa näkymää muutamasta puusta ja järvestä edessäni enkä voinut olla tuntematta haikeutta rinnassani. Vaikka kissat ympärilläni tällä hetkellä olivat todella tärkeitä minulle, kaipaus Sielutaivasta ja pentujamme kohtaan oli suuri. Voi kunpa he vain olisivat täällä kanssani...

Mustapentu tunsi, kuinka terävät kynnet raapivat hänen lapojaan. Mustapentu kiljui ja huitoi takatassuillaan ja potkaisi valtavaa lintua. Mutta kotka vain rääkäisi, vähän kuin pilkkasi pennun vaivalloista yritystä pelastautua. Mustapennun kyljet olivat raapiutuneet ja vuosivat verta. Hän ei jaksanut pyristellä valtavaa lintua vastaan, joka pyristeli pentu kynsissään ylöspäin ja antoi periksi.

Kotka alkoi nousta ilmaan. Sen valtavat siivet huiskivat ilmaa. Mustapentu rukoili Tähtiklaania ja kuuli jostain kaukaa ääniä, juoksevien kissankäpälien ääniä.
-Kastepentu! Mustapentu naukui heiveröisesti.
Askeleet tulivat lähemmäksi. Mustapentu ei nähnyt kuka tuli, hän heilutteli vain tassujaan villisti ilmassa yrittäen vapauteen.
-Puraise sitä! Puraise sitä! kuului huuto jostain alhaalta päin.
Mustapentu käänsi päätään ja iski hampaansa kotkan jäntevään koipeen. Kotka rääkäisi tuskasta ja sen ote Mustapennusta höltyi. Mustapentu ei osannut paniikissa tehdä mitään ja alhaalta kuului taas huuto.
-Tähtiklaanin tähden, rimpuile, potki, tee mitä vain jotta pääset alas!

Mustapentu potki käpälillään ja rimpuili. Hän puraisi taas kotkan koipea. Kotkan ote heltyi entisestään ja Mustapentu tunsi tippuvansa. Pudotessaan Mustapentu ei ehtinyt ajatella mitään ja hän tunsi vain järkyttävän kivun kyljessään tömähtäessään kallioon, ennen kuin kaikki pimeni…

JATKUU…:’D

//Mulla oli kesän eka reissu ja en ehtiny kirjoittaa siellä. Nyt tämmönen pikkupätkä jatkoa, yritän kirjoittaa huomenna tai ylihuomenna lisää//

Heräsin hieman kuuhuipun jälkeen ja tassuttelin aukiolle ahdistuneena. Elämäni oli pilalla. Lilja oli menehtynyt ja nyt en ikinä enää näkisi rakastani. Tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Minä ikävöin häntä niin paljon. Ikävöin hänen sanojaan, tuoksuaan ja kosketustaan. Hän sai minut aina iloiseksi, sekä oloni rakastetuksi. En kestänyt elää ilman häntä. Enkä todellakaan voinut uskoa hänen kuolinsyytään todeksi, se tuntui yhdeltä isolta vitsiltä. Näinkö Tähtiklaani halusi rangaista minua soturilain rikkomisesta? Lopulta palasin sotureiden pesään ja nukahdin niin surullisena ja tuskallisena, että itkin itseni uneen.

Heräsin seuraavana aamuna aikaisin ja seurasin kuinka kissat ympäriltäni yksitellen poistuivat sotureiden pesästä aamupartioiden jakoa varten. En pystynyt suorittamaan vielä minulle kuuluvia tehtäviä, joten Valkotäplä oli tarjoutunut auttamaan Sulkatähteä partioiden jaossa. Käännyin kyljelleni ja huokaisin. Olin viimeksi ollut näin huonossa kunnossa Taivashallan kuoleman jälkeen ja muistot tuosta soturittaresta vain pahensivat tilannettani.
"Hei Liekkitaivas, toin sinulle hieman aamupalaa", Kuurasäteen naukaisu kuului selkäni takaa. Viereeni pudotettiin päästäinen, mutta kieltäydyin ottamasta sitä vastaan ja työnsin jyrsijän pois. Minulla ei ollut nälkä, enkä ollut tehnyt mitään muutamaan päivään, minkä perusteella ansaitsisin syödä.
"Sinä kuihdut kohta pois jos jatkat tuota!" Pikkuveljeni sanoi ja näpäytti hännänpäällä korviani. Nostin päätäni ja yritin huitaista soturia siihen suuntaan missä luulin tuon olevan, mutta veljeni askelsi kauemmas. Tuhahdin ja laskin pääni takaisin alas.
"Minä raahaan sinut kohta ulos jos et liikuta karvaista takamustasi pian", Kuurasäde tokaisi närkästyneenä.
"Onko pakko...?" Huokaisin, kääntäen selkäni kollia päin.
"Et ole pistänyt kuonoasikaan pihalle muutamaan päivään. Piristyisit nyt", veljeni naukaisi.
"Tehdään diili. Syöt ensin ja sitten vien sinut pihalle täältä tunkkaisesta kolosta, jookosta?" Nyt täpinöissään oleva Kuurasäde jatkoi. Luimin korviani. Pikkuveljeni osasi olla todella päättäväinen ja periksiantamaton jos jotakin tehtävää rupesi suorittamaan ja tiesin, että soturi myös toteuttaisi uhkauksensa minun ulos raahaamisellani jos en omin avuin pystyisi kävelemään.
"No jos on aivan pakko...", huokaisin ja aloin popsia veljeni tuomaa ateriaa.

Katajapentu kierähti pehmoiselta sammalpediltään alas, ja tömähti käpälilleen pentutarhan kiviselle pohjalle. Musta kissanpentu koukisti pörröistä häntäänsä ja tassutteli eteenpäin väistellen leirin pääluolasta heijastuvia valonsäteitä, jotka loivat pilkkuja lattiaan. Sinisilla silmillään tapittaessaan naaras näki pesän kuningattarien siirtyneen pentutarhan etuosaan ja tarkkailevan leiriaukion touhuja. Kiinnostuneena naaras hiippaili lähemmäs ja kurkotti takajaloilleen katsomaan Voimasydämen olan yli. Katajapennun silmät levisivät, kun hän näki suuren määrän kissoja leiriaukiolla, kaikki hoitelemassa omia aamutouhujaan.
#Ovatko soturit kiireisiä näin varhaisin aamustakin?# pentu ajatteli ihmeissään katsellessaan, kuinka eräs arvokkaan katseen omaava naaras kokosi hännänheilautuksella partionsa peräänsä ja lähti johtamaan joukkoa ulos leiristä. Katajapennun viikset alkoivat väristä innosta.
”Psst. Katajapentu!”
Tumma naaras laskeutui neljälle käpälälleen ja kääntyi äänen suuntaan. Puhuja oli Yöpentu – vaaleaturkkinen, Katajapentua vanhempi sinisilmäinen naaras, jolla oli tummanruskeat käpälät, korvat ja kuono. Pentu katsoi Katajapentua hanakasti ja naaraat kipittivät lähemmäs pentutarhan perää.
”Mustapentu ja Kastepentu ovat kadonneet”, Yöpentu julisti ja vilkuili Katajapennun ohi omaan keskusteluunsa syventyneitä kuningattaria.
”Mitä?” Katajapentu kysyi hämmentyneenä ja pyöritteli päätään. Pentukaksikkoa ei tosiaan näkynyt missään.
”Mihin he ovat voineet mennä?” pörröinen naaras kysyi huolestuneena. Yöpentu kumartui lähemmäs pesätoveriaan.
”Ehkä he lähtivät tutkimaan reviiriä.”
”Miksi? Ilman lupaako?” Katajapentu naukui epäillen.
”Huomenta”, Seittipennun ääni kuului naaraspentujen sivulta, ja he kääntyivät katsomaan tulijaa. Kylmät väreet kulkivat Katajapennun pystyyn sojottavia niskakarvoja pitkin. Hän oli jo luullut jonkun kuningattarista napanneen heidät.
”Mustapentu ja Kastepentu ovat kadonneet johonkin”, Yöpentu selitti. Vaaleanruskea, raidallinen kollipentu hymähti ja ryhtyi sukimaan turkkiaan kiiltäväksi. Ihme kyllä, asia ei vaikuttanut kiinnostavan Seittipentua. Katajapentu vilkaisi vielä silmät selällään kuningattaria päin ja kumartui taas Yöpennun puoleen.
”Mitä tehdään? Pitäisikö meidän lähtä etsimään heitä?”
”Nuo saavat hepulin jos huomaavat”, Yöpentu naukui viitaten kuningattareen, mutta hymyili sitten päättäväisesti. Ehkä hän oli samoilla raiteilla Katajapennun kanssa.
”Meistä voisi tulla sankareita, jos pelastamme Mustapennun ja Kastepennun.”
”Hei veliseni!”
Sarasydämen huudahdus sai Katajapennun kääntymään taas taakse päin. Soturi, oranssiturkkinen kolli, oli astunut pesään ja sisarukset koskettivat nyt neniä.
”Nyt pitää vain keksiä, miten päästään leirin ulkopuolelle”, Katajapentu totesi. Naaraan mielessä pyöri kuva siitä, kuinka terävästi emo oli heitä kieltänyt, kun he olivat viimeksi anoneet pääsyä leirin ulkopuolelle.
#Jos olisin vain soturi, voisin mennä ulos milloin vain haluaisin.#
Katajapentu niiskahti ja koitti pohtia keinoa, jolla he pääsisivät lähtemään leiristä.
”Mitä jos…” Yöpentu naukui ja tutkaili uteliaana katseellaan oranssiturkkista kollia, joka puheli Sarasydämen kanssa vilkkaasti.
”Sain viedä sinua pihallekin, jos vain haluat”, soturi sanoi Sarasydämelle.
Katajapentu höristi korviaan ja vilkaisi Yöpentua ja Seittipentua suu auki loksahtaneena. Mikä tilaisuus! Sekunneissa pentukolmikko seisoi pahaa aavistamattoman soturin käpälissä.
”Pääsemmekö mekin ulos myös?”
Katajapennun kasvoille levisi innokas hymy, vaikka hän näki vaivaantumisen välähtävän oranssin kolmin silmissä. Soturi katsahti tiineenä olevaan Sarasydämeen, joka hymähti hymyillen pennuille lempeästi.
”No mikäs siinä.”
Katajapentu koitti hillitä intoa, mutta pomppasi käpälilleen riemuissaan.
”Kunhan kysytte ensin emoltanne luvan”, soturi lisäsi ja vilkaisi huvittuneena Sarasydäntä.
Sillä hetkellä innon ja päättäväisyyden tunteet valuivat ulos Katajapennusta. Naaras vilkaisi epäröiden pesätovereitaan. Antaisiko emo heidän lähteä ulos leiristä? Vai olisiko heidän keksittävä toinen keino livahtaa oranssiturkkisen mukana ulkomaailmaan?

Mustakynsi tassutteli varhaisin aamuna sotureiden pesän ulkopuolelle ja ihmetteli mihin kaikki muut kissat sen sisältä olivat kadonneet.
*Tämä on varmastikin ensimmäinen kerta kun herään viimeisenä.* Soturitar ajatteli huvittunenna katsoessaan leiriaukiolle. Siellähän ne kaikki olivat aukiolla, kerääntyneenä jonkin ympärille. Lehmusvarjo istui hieman kauempana muista, joten soturitar päätti kävellä tuon luokse ja hieman kysellä tapahtuneesta.
- Löysimme kissan reviiriltämme joka on hyvin sairas, luulen että hän odottaa pentuakin, soturi vastasi Mustakynnen kysymykseen. Naaras käveli eteenpäin ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen kissojen päiden yli minkälaisesta muukalaisesta olisi tällä kertaa kyse. Sitten mustaturkkinen kissa näki hänet.
- Emo, Mustakynsi murahti yllättyneenä tunnistaessaan Kauhunyön mustavalkean turkin.
- Onko tuo sinun emosi? Nummipyörre kysyi ja tuli soturittaren vierelle.
- Kyllä, mustavalkea naaras sihahti ja lähti kohti emoaan, joka kohotti katseensa katsoakseen tytärtään surullisen utuisella katseella. Vanhus oli laiha pyöristynyttä vatsaa lukuunottamatta, selvästi aliravittu, sairas ja veteli viimeisiä hengenvetojaan.
- Tyttäreni, kävelin tänne asti nähdäkseni sinut vielä kerran. Minulla on hyvin vähän elinaikaa jäljellä, pentunikaan ei ole kerinnyt kasvaa vielä kissan kokoiseksi ja... Ja minun on hyväksyttävä karu totuus siitä, että kaikkien elämä päättyy ja nyt on tullut minun ja pennun vuoro, Mustakynnen emo kähisi. Soturitar siristi silmiään ja irvisti tuolle kissankuvotukselle. Miten tuo hirviö oikein kehtasi näyttää naamansa enää täällä? Ja kaikkien kissojen lisäksi oli pyytämässä omalta tyttäreltään anteeksiantoa, tyttäreltään jolle ei ikinä osoittanut tippaakaan raukkautta, läheisyyttä ja huolenpitoa. Tyttäreltään, joka oli ainoastaan vanhempiensa seurassa oppinut mitä väkivalta ja heitteillejättö tarkoitti.
- Voi minulle sinä olet ollut kuollut jo pitkään. En ymmärrä mitä koit saavasi tulemalla tänne. Anteeksiantoa? Ja pah! Ainoa toiveeni sinun ja isän suhteen kaikkien näiden vuodenaikojen ajan on ollut se, että olisin päässyt listimään teidät omin tassuin, Mustakynsi älähti yrittäessään estää itseään nauramasta ja huutamasta kurkkuaan käheäksi. Hän yritti ottaa askelta lähemmäs emoaan, mutta Nummipyörre syöksähti kahden naaraan väliin, katsoen luimituin korvin soturitarta. Mustavalkea naaras sihahti vihoissaan varapäällikön teolle.
- Kävisitkö tosissasi oman emosi kimppuun? Vaaleanruskea naaras naukaisi yllättyneenä. Keltasilmäinen kissa nosti ylähuultaan ja väläytti hampaitaan. Hänen huomionsa kuitenkin siirtyi takaisin Kauhunyöhön, kun tuo päästi pahalta kuulostavan korahduksen suustaan.
- Sinä senkin... Pikku... Nulikka..., ne olivat Mustakynnen emon viimeiset sanat. Soturitar huomasi kuinka tuon silmät lasittuivat ja keho sätkähti muutaman kerran ennen kuin se valahti veltoksi. Kaikki olivat hiljaa paikallaa ja ilmassa oli odottava tunnelma.
- Voitte poistua, mustavalkea naaras sihahti ja vielä kerran mulkaisi Nummipyörrettä pahasti ennen kuin asteli itsekin sivummalle ruumiin luota. Kaikki aukealla olleet kissat poistuivat, tai ainakin hän luuli niin.
- Emosi taisi olla hyvä esimerkki kissasta joka ei sovi vanhemmaksi jos hän tuollaisen reaktion sai sinussakin aikaan, Lehmusvarjo kysyi hieman kiusaantuneella äänensävyllä.
- Mmm m, niin oli, Mustakynsi vastasi.
- Mutta voisitko poistua, sillä juuri nyt haluaisin olla yksin. Voin keskustella myöhemmin kanssasi jos haluat, hän jatkoi.
- Hyvä on, vastasi Lehmusvarjo ja poistui.

Mustapentu kuuli ympäriltään puhetta, mutta ei saanut sanoista selvää. Hänen kylkeään jomotti, haavoja kirveli ja päähän koski. Pentu haistoi voimakkaasti yrttien tuoksun ja tiesi olevansa Taivasliljan pesässä.

Mitä olikaan tapahtunut? Hän ja Kastepentu olivat lähteneet saalistamaan hiiriä, törmänneet isänsä partioon ja piiloutuneet ja takaisin lähtiessään Mustapennun kimppuun oli hyökännyt kotka. Paikalle oli saapunut... Kuka olikaan huutanut alhaalla ohjeita, kuinka avuton pentu pääsisi pois kotkan kynsistä? Paniikissa hän ei ollut tajunnut mitään, mutta luultavasti isän partio oli palannut takaisin.

-Hän herää, kuului Taivasliljan lempeä naukaisu.
Mustapentu haistoi emonsa ja sisarensa, sekä Taivasliljan ja tämän oppilaan Opaalitassun.
-Kiitos Tähtiklaanille, Helmikaste huokaisi.
Mustapennun ei olisi tehnyt mieli avata silmiään, koska häntä nolotti niin paljon, mutta avasi ne silti hitaasti.

Ensimmäisenä valoon totuttuaan Mustapentu näki Kastepennun, joka katseli häntä kauempaa.
-Anteeksi, Mustapentu raakkui katsoen sisartaan silmiin.
Kastepentu nyökkäsi surullisen oloisena ja katseli tassujaan.

Seuraavaksi Mustapennun katse siirtyi emoon, Helmikasteeseen, joka avasi suunsa:
-Sisaresi juoksi leiriin kertomaan sinusta. Meillä kesti hetki tajuta, mitä oli tapahtunut, mutta muutama soturi lähti Kastepennun mukaan ja he löysivät sinut ruhjoutuneena kalliolta. Ymmärsin, että kotka nappasi sinut. Mitä tapahtui?
Mustapentu vilkaisi parantajan pesän suulle ja näki muutaman soturin norkoilevan lähistöllä huolestuneina. Hän avasi suunsa, mutta ei tiennyt, mitä sanoa. Kuka oli huutanut hänelle, jos ei kukaan klaanitoveri? Suuttuisiko joku, jos hän kertoisi, että tuntematon kissa oli auttanut häntä?
-Minä ööh… Kotka tiputti minut. En muista tarkemmin… Mustapentu änkytti.
-Ymmärrän. Sait aikamoisen tällin ja olit varmasti aivan paniikissa, Helmikaste sanoi.

Mustapentu yritti nousta ylös, mutta kylkeä vihlaisi. Pentu ähkäisi ja lysähti takaisin alas.
-Paikallaan, pikkuinen. Yksi kylkiluu on ehkä murtunut, ja sen paranemisessa menee jonkin aikaa, Taivaslilja kertoi myötätuntoisesti.
Mustapentu katsoi järkyttyneenä parantajaa ja vilkaisi sitten kylkeään, johon oli sivelty paksu kerros yrttitahnaa.
-Kehäkukkaa, joka estää haavan tulehtumisen ja raunioyrttiä, joka helpottaa kipua, kertoi Opaalitassu, joka touhusi kauempana yrttien parissa.

Taivaslilja työnsi tassullaan Mustapennun nenän eteen pari pientä, mustaa siementä ja totesi:
-Ne ovat unikonsiemeniä. Kun syöt ne, saat levättyä kunnolla.
Mustapentu lipaisi siemenet suuhunsa ja kääntyi katsomaan emoa.
-Olit hiirenaivo, kun lähdit leiristä ja otit vielä sisaresi mukaan. Mutta Tähtiklaanin kiitos, olet vielä elossa, emo naukui.

Mustapennun silmät alkoivat kuin pakosta painua kiinni. Melkein jo unessa, Mustapentu näki isänsä Uskotuulen ilmestyvän parantajan pesän suulle. Hän näytti olevan hädissään, mutta Helmikaste painoi nenänsä tämän turkkiin.
-Hän on kunnossa. Pari kuukautta parantajan pesässä ja hän pääsee taas leikkeihin mukaan.
-Pari kuukautta? Mustapentu yritti huudahtaa järkyttyneenä, mutta ulos suusta tuli vain kuiskaus.
Taivaslilja silitti tassullaan pennun kylkeä ja kehräsi rauhoittavasti.
-Niin. Lepää nyt.