Jääsilmä siristää silmiään pimeydessä. Hän ei erottanut mitään mistään. Soturitar säpsähti kuullessaan äänen;
”Alat menettää maailmantajusi… Unohdat ystäväsi, läheisesi, sukulaisesi ja lopulta itsesi. Joten mieti tarkkaan liikkeesi luvattu… Peli on alkanut”, naaras höristi korviaan ja pyöritteli päätään puolelta toiselle. Hän ei nähnyt ketään missään.
"Mikä peli?" Punaoranssiturkkinen kissa kiljaisi. Hän otti varovaisia askelia taaksepäin ja yritti etsiä pakotietä.
”Turhaa… Täysin turhaa. Peli on jo alkanut…”, ääni kuiskasi Jääsilmän korvaan ja jäi kaikumaan epämiellyttävästi tuon pään sisään. Yhtäkkiä kaikki alkoi pyöriä soturittaren ympärilläni ja sai tuon pään pyörälle. Pakokauhu ja pelko sai yliotteen sinisilmän sisimmässä. Hän alkoi myös käyttyäytymään sen mukaan. Naaras tunsin maan katoavan tassujensa alta. Hän huusi ja huusi, mutta kukaan ei ollut kuulemassa. Punaoranssiturkkinen kissa alkoi putoamaan pohjattomaan tyhjyyteen...

"Jääsilmä?" Vaaleanruskea kissa naukaisi Jääsilmän edessä. Hän räväytti silmänsä auki ja sähähti uhkaavasti.
"Hei! Ihan rauhassa", kolli sähähti äkäisenä, mutta katsoi soturitarta huolestuneena.
"Kuka sinä olet?" Hän kysyi hieman oudoksuen tämän tuntemattoman kissan käytöstä.
"Etkö tunnista minua, Jääsilmä? Olen Matukka...", raidallinen kissa kysyi Jääsilmältä.
"Ja minäkö muka uskoisin tuon... Pah", soturitar murahti ja pörhisti karvojaan. Unen utuinen verho oli vielä hänen ajatustensa yllä, mutta naaras uskoi, että olisi kyllä tunnistanut klaanitoverinsa, jos sellainen hänen edessään nyt seisoisi. Punaoranssiturkkinen kissa heilautti lantiotaan puolelta toiselle ja otti kyntensä esille. Sitten hän loikkasi vihollisen kimppuun ja porautui tuon niskaan terävillä kynsillään. Kolli ulvaisi kivusta ja yritti teutaroida sinisilmän otetta irti, mutta hän ei ollut hievahtamassakaan. Jääsilmä tarrasi yhä lujempaa ja lujempaa kiinni.
"Jääsilmä...", kissa sähähti ja heilautti tassuaan soturitarta kohti.
*Matukka...?* Naaras irroitti otteensa kollista äkisti ja lensi kivistä kalliota vasten tuon riuhtaistessa hänet pois päältään. Punaoranssiturkkisen kissan silmissä pimeni hetkellisesti ja hän tunsi kovaa jomotusta takaraivossaan.
"Jääsilmä! Mitä tuo nyt oikein oli?" Matukka ähkäisi ja ravisteli turkkiaan. Jääsilmä vaihtoi asentonsa kyljeltään makuulle ja katsoi kauhuissaan häntä vastapäätä seisovaa kollia.
"Mi- minä...", soturitar aloitti, mutta päällikön luottosoturi keskeytti hänen sanansa kipakalla murahduksella:
"Anna olla viimeinen kerta, kun käyt kimppuuni yllättäen ja kiitä Pimeydenmetsän henkiä siitä etten mene valittamaan teostasi Ohramyrskylle tai Kuolontähdelle", raidallinen kissa kääntyi kannoillaan ja marssi ulos sotureiden pesästä. Naaras hengitti pinnallisesti ja yritti saada käsitystä tapahtuneesta. Hän olisi voinut luvata, ettei kissa jonka hän näki ollut Matukka...

Heräsin aamun auringon sarastukseen. -huomenta laiskimus. Mestarini sanoi vitsillä. -saalistetaanko tänään, vai harjoitellaanko? Kysyin iloisena. -mennään partioon. Hän sanoi minulle. Kävelimme partiossa ja haistelimme paikkoja, oikeastaan minä haistelin. Haistelu oli hyväksi oppilaille uusia hajuja varten. -luuklaani on taas ylittänyt rajan. Mutisin itsekseni.

// toi toinen tarina lähti itsestään joten jatkan tästä.
Kuulin rapinaa. Paljon rapinaa partiossa. -voimmeko saalistaa? Kysyin toiveikkaana. -kaipa voimme. Mestarini sanoi. Olin saalistanut kolme hiirtä ja rajan ylittänyt kanin. Leirissä huomasin piikin tassussani. Outoa, en tuntenut sitä. Hiivin parantajan pesään. Näin lehtikuun tulevan luokseni perässään surutassu.-no? Mikä on kun tulit tänne? Lehtikuu kysyi. -piikki. Piikki tassussa. Vastasin vain lyhyillä sanoilla.
//jospa olisi tarpeeksi pitkä

//Jatkan nyt ensimmäistä Mustan roolia, joka on kirjoitettu 28.8.2021. Eli se 9.9.2021 kirjoitettu pätkä on nyt merkityksetön koska silloin oli lehtisade/lehtikato eikä sovi tähän yhtään:) Toki tuossa 28.8. kirjoitetussakin mainitaan lehtikato ja lehtisade, mutta sen voi unohtaa //

-Onpa täällä kaunista! Mustapentu tuumasi ja istahti kallionkielekkeelle.
He olivat tulleet jyrkkää vuoristopolkua pitkin alemmas vuoren rinteille. Kaukana kimmelsi järvi ja Mustapentu oli näkevinään liikkuvia hahmoja sen rannalla.
*Kenties Puroklaanin partio? * Mustapentu mietti ja ajatteli, miten he sotureina urhoollisesti puolustaisivat kaikista parasta klaania, Vuoristoklaania, vaikka henkensä uhalla.
Kastepentu katsoi maisemaa haltioituneena ja Mustapentu joutui tökkäämään häntä, että he pääsivät jatkamaan matkaa.
-Meidänhän piti saada se hiiri! hän muistutti sisartaan.

Pennut jatkoivat matkaa, liukastellen kapeilla poluilla. Ulkona paistoi myöhäisen hiirenkorvan lämmittävä aurinko, mutta tuuli puhalsi järveltä päin kylmästi ja Mustapentu pörhisti turkkinsa. Vuoriston harvat kitukasvuiset pensaat olivat silmuilla. Mustapentu vilkaisi taakseen ja näki Kastepennun taempana polulla nuuhkimassa kiveä.
-Mitä sinä teet? Mustapentu kysyi.
Kastepentu viittilöi veljeään lähemmäs ja osoitti kiveä. Mustapentu höristi korviaan ja kuuli rapinaa.
-Se on hiiri! Mustapentu kuiskasi innoissaan.
Kastepentu vetäytyi kauemmas ja antoi Mustapennulle tilaa nuuhkia kiveä. Mustapentu ei haistanut muuta, kuin märän kiven, mutta kuuli rapinan edelleen. Hän kyyristyi matalampaan asentoon ja jäi odottamaan, jos hiiri uskaltautuisi pois kolosta.

Pennut odottivat muutaman minuutin, mutta mitään ei näkynyt. Mustapentu murahti oli hypätä säikähdyksestä alas polulta, kun Kastepentu tökkäsi tätä selkään.
-Mitä nyt? Mustapentu kysyi.
Kastepentu vilkaisi taakseen. Mustapentu kurkotti katsomaan siskonsa pään yli. Sehän oli partio!
-Äkkiä piiloon! He eivät saa nähdä meitä! Mustapentu panikoi ja työnsi sisartaan kohti lähintä halkeamaa kalliossa, miettien kaikista pahimpia rangaistuksia, mitä he voisivat saada: ehkä he eivät pääsisi oppilaaksi tai ehkä he joutuisivat keräämään sammalia ja nyppimään punkkeja vanhuksista koko oppilasajan. Ei partioita eikä taisteluharjoituksia!

-Nyt liikkumatta ja ihan hiljaa! Mustapentu komensi, kun he olivat toisiaan vasten painautuneina, ahtaassa kolossa piilossa partiota. Kastepentu ei voinut elehtiä vastausta, hän oli nurkassa litistyneenä Mustapennun takana. Mustapentu tiesi, että saisi moitteita Helmikasteelta kahden edestä, koska Kastepentu ei puhunut, eikä olisi voinut huutaa apua hätätilanteessa. Samassa Mustapentu alkoi katua päätöstään hiirijahdista ja halusi nopeasti takasin leiriin, ennen kuin heidän katoamistaan huomattaisiin. Mustapentu saattoi nähdä Helmikasteen säikähtäneet kasvot, kun hän tajuaisi pentujensa kadonneen.

Partio tassutti pentujen piilopaikan ohi ja Mustapentu haistoi partion jäsenet. Se oli heidän isänsä partio, joka oli palaamassa takaisin leiriin! Mustapentu tuijotti klaanitoveriensa jalkoja, koska ei nähnyt ylemmäksi. Ohi meni kolmet soturin suuremmat tassut ja yhdet oppilaan pienemmät. Mustapentu haistoi myös riistaa. Kaikki partion jäsenet kantoivat hiirtä tai useampaa.
-Se oli mahtava paikka saalistaa! hän kuuli Perhostassun naukaisevan.
-No toden totta oli! Nyt tuoresaaliskasa on taas täynnä kunnollista riistaa. Ja sinä saalistit hyvin, Tikkatuuli myönsi.

Mustapentu huokaisi jo helpotuksesta, mutta samassa joukon perällä kulkeva Ruskasiipi pysähtyi ja haisteli ilmaa. Mustapentu näki hänen hopeiset tassunsa suoraan nenänsä edessä ja ajatteli, että nyt jäisi kiinni.
-Mitä nyt, Ruskasiipi? Uskotuuli kysyi edempää.
Hopea kolli haisteli ilmaa vielä hetken ja jatkoi sitten matkaa.
-En mitään. Olin haistavinani Vuoristoklaanin, hän tokaisi.
Tikkatuuli kehräsi huvittuneena ja muistutti:
-No, me menimme siitä juuri ohi.
-Ei, en minä sitä tarkoittanut! Tässä on tuore Vuoristoklaanin tuoksu, mutta ei kenenkään meistä, Ruskasiipi täydensi.
-Ehkä joku on lähtenyt huvikseen saalistamaan. Voidaanko jatkaa nyt matkaa, haluan viedä tämän hiiren Mustapennulle ja Kastepennulle, vielä kun se on lämmin, Uskotuuli hoputti.

Partio jatkoi matkaa. Kastepentu tärisi Mustapennun kylkeä vasten, joka itse huokaisi helpotuksesta.
-Mennään takaisin leiriin. Tämä oli huono idea, hän murahti ja pennut kömpivät pois halkeamasta.

Mustapentu ei muistanut reittiä takaisin leiriin, mutta lähti seuraamaan Kastepentu perässään partion hajujälkeä, josta sai juuri ja juuri selvää. Vuoristoklaanin kissat eivät paljoa erottuneet vuoriston märän kiven hajusta. Mustapentu ajatteli jo, että ehkä kukaan ei huomaisi heitä, mutta vilkaistessaan taakseen hän henkäisi. Pentujen yllä kaarteli valtava kotka, joka rääkäisi ja syöksyi kohti avuttomia pentuja.
-Tähtiklaani auta! Mustapentu kiljaisi ja tunsi kynnet turkissaan.

JATKUU…
//Jee, oli kiva kirjoittaa pitkästä aikaa! Mitenköhän pennuille käy?:)//

"Tuhkakajo! Missä olet ollut?" Pikkukotka naukaisi hätääntyneenä nähdessään isosiskonsa viimeinkin palaavan yölliseltä metsästysreissulta. Aamupartiotkin oltiin lähetetty jo liikkeelle ja Tuhkakajo oli palannut leiriin vasta reilusti heidän lähtönsä jälkeen. Mustaturkkinen soturitar juoksi sisarensa jalkoihin ja katsoi tuota jokseekin pelokkaalla katseella. Tummanharmaa soturitar pudotti saaliinsa ja kohotti kulmiaan yllättyneenä.
"Metsällä... Miten niin?" Hän vastasi takerrellen voimakkaan reaktion takia minkä sinisilmäinen naaras oli ilmeisesti saanut aikaan.
"Me-meidän isämme... Hän...", Pikkukotka nyyhkäisi takerrellen. Tuhkakajo tunsi sydämensä putoavan maahan asti ja sen jälkeen pirstoutuvan tuhanneksi sirpaleeksi. Oliko Aaltotähdelle tapahtunut jotakin kamalaa?
"Niin mitä meidän isämme?" Nuori soturi katsoi huolestuneena pikkusisarensa pelon laajentamiin silmiin.
"Hän... Hän on...", mustaturkkinen naaras jatkoi änkyttäen.
"Siis mitä on? Sano jo!" Tuhkakajo ei ollut enää sillä tuulella, että jaksaisi kuunnella änkytyksiä isästään, vaikka ne Pikkukotkan suusta tulivatkin.
"Hän on sairastunut... Aluksi hän ja parantajat luulivat sen olevan vain viheryskää, mutta tilanne on pahentunut", pikkusisko sai lopulta sanat suustaan ulos ja painoi päänsä surkeana alas.
"Viher... Missä hän on?" Tummanharmaa soturitar kysyi huolestuneena.
"Parantajien pesässä", Pikkukotka vastasi haikeasti ja osoitti hännällään mustaan suuaukkoon luolassa, jonka yläpuolella kasvoi roikkuvaa sammalta, peittäen osittain pesän sisäänkäynnin. Tuhkakajo naukui kiitoksensa sisarelleen ja lähti kiirein askeli köpöttämään isänsä luokse.

"Onko Aaltotähti täällä?" Tuhkakajo huudahti kauhuissaan päästessään pesään sisälle. Taivaslilja ilmestyi sairastuneille kissoille tarkoitetun kolon uumenista.
"Kyllä, tuolla perällä, mutta en suosittelisi...",
"Olen hänen tyttärensä. Minulla on täysi oikeus", nuori soturi naukaisi päättäväisenä ja tönäisi parantajan sivuun ja ravasi tuon osoittamaan suuntaan.
"Isä", Tuhakajo henkäisi nähdessään tärisevän, vahvoilta yrteiltä haisevan möykyn. Aaltotähti kohotti hieman päätään ja yskäisi rajusti. Naaraan sydämestä otti kuunnella, kuinka hänen isänsä yski keuhkojaan pihalle. Sammal tuon edessä oli paikoittain punainen veripisaroista, mitä yskäisyjen mukana tuli. Tummanharmaa kissa kuuli askeleita takaansa.
"Ettekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen?" Hän käänsi katseensa Taivasliljaan ja näki tuon silmissä suurta surua.
"Ikävä kyllä en pysty nyt tuon parempaan, sillä en tarkalleen tiedä mikä häntä vaivaa. Hän on saanut taudin, joka omaa samat oireet kuin viheryskässä, mutta ovat monta kertaa pahemmat. Veikkaisin, että pilaantuneella riistalla saattaa olla tähän oma osansa, mutta en ole varma. Nyt ei voi muuta, kuin odottaa...", parantaja naukaisi. Tuhkakajo nyökkäsi ja jäi niille sijoilleen seuraamaan isäänsä.

Tähtipentu oli painautuneena Nummiklaanin pentutarhan seinämää vasten ja katsoi kauhuissaan näkyä edessään. Liljan keho tärisi, ei, se suorastaan sätki kuin jonkun kouristuksen voimasta ja naaraan suusta pulppusi valkoisen ja hailakan punaisen väristä vaahtoa. Viiksihäntä oli ehtinyt kaappaamaan Puropennun ja Solinapennun suojaansa, etteivät nuo olisi jääneet erakon alle. Naaraspentu vilkaisi vieressään kyyhöttävää Nummipentua, joka seurasi silmät suurina tapahtumaa heidän edessään. Sitten Ketunkynsi ja Yötuuli laukkasivat pesään ja häätivät muut pentutarhan asukkaat ulos, Liekkitaivaan seuraten tiukasti parantajakaksikon perässä. Tähtipentu istahti pentutarhan suuaukon viereen ja välillä yritti kurkkia pimeään pesään sisälle, yrittäen saada parantajien puheista selvää varapäällikön huolestuneiden naukausten kuuluessa kovempina ulos. Hän tunsi taas sen saman kihelmöinnin tassuissaan, minkä oli aina parantajien seurassa tuntenut, ainoastaan nyt tunne tuntui olevan monta kertaa kovempi. Pentukin halusi auttaa, hän ei kestänyt tätä paikallaan istumista ja odotusta siitä mitä tulisi tapahtumaan. Muutaman hetken päästä Yötuuli asteli ulos pentutarhasta korvat luimittuna, kantaen käyttämättömiä yrttejä suussaan. Nuoremman parantajan ympärille laukkasi heti kourallinen kissoja, vaatien tietää mitä pesässä oli oikein tapahtunut. Tähtipentu höristi korviaan ja luikki muutaman jalkaparin ohitse, lähemmäs täplikästä naarasta kuullakseen mitä oli käynyt.
"Lilja valitettavasti menehtyi. Löysimme hänen syömästä hiirenpuolikkaasta kuolonmarjojen jäämiä. Ilmeisesti jyrsijä oli saalistettu tänään ja se oli ennen nappaamistaan syönyt kuolomarjoja, mitkä eivät olleet ehtineet sulaa ennen kuin Lilja oli saanut syötyä sen", Yötuuli naukaisi hieman epäröiden, kuin yrittäisi vielä itsekin ymmärtää selityksensä todenmukaisuutta. Tähtipentu luimi korviaan ja käänsi katseensa Viiksihännän luona oleviin Puropentuun ja Solinapentuun. Pennut olivat vielä niin nuoria, etteivät nuo varmasti edes tajunneet etteivät tulisi näkemään tai tutustumaan emoonsa enää ikinä.

Jokin hohti pimeässä. Katajapentu siristeli silmiään hämärässä nähdäkseen hehkun lähteen. Valo oli hetken kuin tuli, kunnes kuva alkoi piirtoutua hänen verkkokalvoilleen selkeämmin, ja hän erotti kaksi suippoa muotoa edessään, yksi musta viilto kummankin keskellä.
#Ai, se on vain Seittipentu#, musta naaras ajatteli helpottuneena tunnistaessaan veljensä silmäparin ja työntyi lähemmäs emonsa lämmintä kylkeä.
#Onkohan nyt aamu vai yö?# pentu ajatteli ja koitti puristaa silmiään kiinni. Hän halusi unen tulevan, jotta pian olisi taas valoisaa, ja hän pääsisi leikkimään veljensä ja muiden pentujen kanssa, vaikka emo sanoikin heille, etteivät he saaneet vielä osallistua isojen pentujen leikkeihin.
#Seittipentukaan ei varmaan saa unta#, Katajapentu päätteli ja piehtaroi pehmeyttä vasten. Niinpä naaras avasi silmänsä varovasti taas. Mutta liekit olivat kadonneet.

Sammaleiden kahinaa, vaimeaa maukumista ja hyssyttelyä. Ääniä, jotka äityivät hiljalleen toruiksi ja ilonkiljahduksiksi. Ne olivat selviä aamun merkkejä, ja Katajapentu ajatteli, että nyt oli hyvä aika avata silmät taas. Pentutarhan harmaat seinät kylpivät aamun valossa.
#Poistuipa pimeä äkkiä#, naaras ajatteli huojentuneena, ja nousi haparoiden ylös. Hän ei oikein vielä pysynyt pystyssä seisoessaan. Pentu otti muutaman tanssiaskeleen, ja lysähti sitten maahan. Jokin vaalea, suuri ja pehmeä pyyhkäisi hänet takaisin emon kyljelle. Se oli emon häntä, joka hukutti hänet jälleen alleen. Katajapentu ei vielä tiennyt, miten olisi ilmaissut tunnetta, mutta hänen teki mieli kertoa emolleen, että mieluummin hän seikkailisi ympäri pesää kuin hukkuisi valkeuteen. Naaras tyytyi päästämään pienen maukaisun. Pian emo pyyhkäisi hänen päätään karhealla kielellään, mikä sai hänet hiljentymään.
#Miten minä pääsen pois täältä?#
Seittipennun vikinä sai mustan naaraan heittämään muut ajatuksensa pois ja etsimään veljeään pää pyörien.
”Noh, noh Seittipentu”, emo kuiskasi ja kuulosti väsyneeltä. Katajapentu helpottui heti kuullessaan emon äänen ja nähdessään, kuinka valkea naaras nuolaisi leppoisasti myös hänen veljensä päätä. Seittipennun hiekanruskea, tummaraitainen hahmo vavahti ja rauhoittui myös. Pian tuon silmät kuitenkin revähtivät auki, ja Katajapentu näki niiden välkkeen taas. Naaras etsi sanoja, muttei vielä omannut taitoja siihen, että olisi voinut ilmaista ajatuksiaan pentuetoverilleen – niinpä hän tyytyi tuijottamaan takaisin, vaikka pelkäsikin Seittipennun ymmärtävän hänet väärin.
Uusia kissoja astui pentutarhaan. He tervehtivät kohteliaasti muita kuningattaria, ja Katajapentu tunsi käpälienaskeleiden töminän sammalpedin melkein huomaamattomasta värinästä. Pentu raotti suutaan maistaakseen ilmasta, olivatko tulijat tuttuja.
”Unikkokukan pennut ovat vielä niin pieniä, ei heitä tietenkään tarvitse heittää ulos. Vaihdat vain sammaleet uusiksi.”
Puhuneen kollin tuoksussa oli jotain viileää, mystistä yöilman tuoksua. Katajapentu tunnisti ominaistuoksun jostain, mutta ei silti saanut päähänsä kuka kissa mahtoi olla.
”Selvä!”
Vastauksessa oli tulisuutta ja myös tiettyä miellyttämishalua. Katajapentu kapusi taas käpälilleen ja näki muihin kissoihin verrattuna pienehkön naaraan, jolla oli valkea turkki. Hän ei ollut kuitenkaan yhtä pörröinen kuin emo, ja kun hänen vihertävät silmänsä kävivät pikaisesti Katajapennussa, pentu tunsi värähdyksen käyvän lävitseen.
”E-”
”Kyllä sinä osaat”, aiemmin puhunut kolli sanoi nyt ärtyneen oloisena ja nakkeli mustia, haaleiden juovien peittämiä olkiaan. Sivusta Katajapentu näki, että hänen kuonoaan pitkin kulki paksu arpi, mutta juuri ennen kuin naaras kerkesi tarkastella hänen silmiään, musta, lyhytkarvainen kolli kääntyi ja näytti kiirehtivän ulos. Pentu oli oppinut, että silmät kertoivat paljon kissoista ja heidän tuntemuksistaan. Kollin kanssa tullut valkea naaras liikkui levottomasti lähemmäs pentutarhan edustaa ja naukui sitten vaitonaisesti jollekin:
”Hmh, aloitan varmaan näistä..”
”Siitä vain, kiitos paljon, Kaunotassu”, pirtsakka ääni vastasi. Katajapentu vajosi takaisin makuuasentoon. Hänen jalkansa olivat saavuttaneet rajansa.
”Katajapentu, mitä sinä touhuat?” emon ääni kysyi huvittuneena.
”Unikkokukka, milloin Kotkasumu tulee?” Katajapentu päätti kysyä emoltaan tekojensa selittelyn sijaan, nyt kun oli saanut hänen huomionsa itseensä. Emoltaan, jonka suuret, järvensiniset silmät avautuivat ja katsoivat häntä tunteella, joka teki hänen olonsa turvalliseksi. Unikkokukka hyrähti:
”Katsotaan, kyllä hän varmasti illemmalla tulee.”
Mustaturkkinen pentu hymähti vastaukseksi, ja käpertyi odottamaan paikoilleen.

Kaikkialla oli kylmä. Liian kylmä. Hiirenkorva oli lopuillaan, mutta parantajanpesän ilma ei tuntunut huomioivan sitä ollenkaan.
*Sitä kutsutaan kuumeeksi*, jo heikoksi käynyt sarkastinen ääni päässäni mutisi. Hymähdykseni omalle pessimismilleni muuttui hetkessä yskäkohtaukseksi, ja suuni täyttyi verenmausta. Tunsin viileän kuonon turkillani ja yritin hätistää lähelle tullutta kissaa kauemmas, mutta voimani eivät riittäneet muuhun kuin aloilleni rojahtamiseen.
Tuhkakajo oli liittynyt seuraani jo jokin aikaa sitten. Tuttu tuoksu rauhoitti, mutta samalla hänen läheisyytensä sai sydämeni hakkaamaan levottomana kaikilla väärillä tavoilla. Mielessäni pyöri miljoona skenaariota, joissa tautini tarttui tyttäreeni ja herätessäni hän ei...
En kyennyt saattamaan ajatustani loppuun. Oloni heikkeni jatkuvasti, ja olin jo hyväksynyt, etten todennäköisesti nousisi enää pediltäni Tähtiklaania tapaamatta. Tunsin silti itseni rauhalliseksi, saisin silti palata perheeni luokse. Tuhkakajo sen sijaan...
"EIkö sinulla... ole velvollisuuksia...suoritettavana...?" kysyin heikosti yrittäessäni vedota tyttäreni vastuudentuntoon. Naaras tuhahti vastaukseksi, ei ilkeänä, mutta tietäen yritykseni varsin hyvin.
"On, eikös heikoista huolehtiminen ole yksi velvollisuuksista tärkein?", Tuhkakajo vastasi lempeästi, selkeästi siteeraten minulta kuulemiani sanoja. Heikko hymy hiipi kasvoilleni ylpeyden mukana.
"Päällikön tytär", mutisin hyväksyvästi. Pääni tuntui entistä sumuisemmalta, mutta aistini olivat riittävän hereillä tunnistaakseen uuden tuoksun liittyneen tyttäreni seuraan. Sateinen tuoksu yhdistyi mielessäni Uskosieluun, enkä olisi halunnut myöntää tyytyväisyyttäni molempien naaraiden paikalla oloon. Ehkä se oli itsekästä, mutta kaksikko sai sieluni rauhoittumaan hieman vääjäämättömän edessä.
Vaikka Tuhkakajo olikin biologinen lapseni ja rakkaimpia kissoja, joita elämässäni koskaan ollut, oli Uskosielu ollut aina mielessäni melkein kuin esikoinen minulle. Heilautin häntääni tervehdykseksi, mutta varmuutta sen nousemisesta ei ollut.
Hiljalleen tuoksut alkoivat loitota, enkä saanut enää selvää kaksikon sanoista, mikäli niitä lausuttiin ääneen ollenkaan.
*Näemme taas pian*, huokaisin mielessäni, ja annoin sieluni vaeltaa.

//Note to self: Aaltotähdeltä saa poistaa yhden elämän

Sinipentu heräsi lämpimiin auringon säteisiin jotka puikahtelivat kanervikon läpi pentutarhaan. Hänen mahansa murisi niin kovaa, että se olisi varmaan pelästyttänyt riistan aina Tulikammiolle asti. Pentu kuitenkin tiesi ettei hän omin päin saisi mennä viemään tuoresaaliskasasta mitään, vaan joku toisi hänelle ja Kuupennulle ruokaa nyt kun he olivat ainoat pentutarhan asukkaat. Ulkoa kuului kaatosateen pelottava ropina ja tuulen suhina. Toinen naaraspennuista vielä nukkui, eikä ruskeamerkkinen naaras halunnut toista herättää, joten hän asteli lähelle pentutarhan suuaukkoa ja jäi odottamaan aamupalan tuojaa. Aikaisemmissa rankkasateissa ei ikinä meinannut nähdä yhtään mitään, mutta nyt auringon paiste valaisi mukavasti leiriaukean ja sai taivaasta laskeutuvat sadepisarat säihkymään. Ja yhtäkkiä märkä sammalpallo potkaistiin naarasta päin ja tuo miltei hyppäsi jaloilleen säikähdyksestä.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää", lempeä naarasääni naukaisi ja harmaakuvioinen kissa astui pentutarhan suojaan, roikottaen suussaan hiirtä. Soturitar viittoi hännällään 'tule' ja ruskeamerkkinen kissa seurasi tuota peremmälle pentutarhaan. He molemmat istahtivat sammalten sekaan ja Sinipentu puristi sammalpallostaan vettä maahan, minkä oli suuaukolta ottanut mukaansa. Sammalmöykky oli varmasti jäänyt eilispäivän leikkien jälkeen ulos, vaikka molemmat pennut yrittivät aina parhaimpansa mukaan siistiä omat leikkikalunsa pois leiriaukiolta, etteivät ne vain olisi kenenkään tiellä.
"Mikä on nimesi?" Ruskeamerkkinen naaras kysyi ja alkoi leikkiä sammaleella. Nälkä oli jo ehtinyt unohtumaan.
"Tihkutäplä", harmaakuvioinen naaras vastasi.
"Entä sinun?" Tihkutäplä esitti vastakysymyksen, mikä sai Sinipennun lopettamaan sammalten pläräämisen, nousemaan ja kävelemään soturittaren luo, istahtamaan tuon viereen ja tapittamaan naarasta sinisillä silmillään. Hän oli täysin häkeltynyt Tihkutäplän halusta tietää pennun nimeä. Yleensä kukaan muu kuutamoklaanilainen, paitsi Vääräsydän perheineen, ei sanonut eikä halunnut sanoa sanaakaan klaanin ulkopuolelta saapuneille pennuille. Ruskeamerkkinen naaras tunsi olonsa tärkeäksi ja nähdyksi tämän kissan seurassa.
"Minä olen Sinipentu", Sinipentu ilmoitti innokkaasti.
"Niin olin muistelevinanikin", soturitar naukaisi pehmeästi.

"Tule jo Puropentu, haluan nähdä ensimmäisen klaanikokoukseni!" Solinapennun närkästynyt murahdus kuului Puropennun korvan juuresta. Kollipentu kierähti selälleen tuntiessaan sisarensa vääntäytyvän pois kasasta, missä he äsken olivat päiväuniaan viettäneet. Ruskearaidallinen kissa räpytteli oransseja silmiään auki ja hymähti. Hän oli vain päivää aikaisemmin saanut silmänsä auki ja joka kerta pentutarhan näkeminen sen pimeyden sijaan oli hämmästyttävää. Tummanharmaa kissa ei kuitenkaan halunnut jäädä myös hänelle ensimmäisestä klaanikokouksesta paitsi, joten kömpelösti hän pyörähti jaloilleen ja kipitti pikkusisarensa rinnalle pentutarhan suuaukolle. Näky leiriaukealla oli suurenmoinen; niin paljon kissoja kokoontuneena Seinämäkiven juureen, Puropentu ei ollut pystynyt kuvittelemaan Nummiklaanin olevan näin täynnä elämää! Hän laski katseensa Seinämäkiven alapuolella olevalle kivelle, jonka päällä Liekkitaivas istui. Heidän isänsä oli varapäällikkö, eikä pentu voinut olla suoristamatta selkäänsä ja röyhistämättä rintaansa nähdessään kollin uljaan olemuksen. Hän olisi halunnut viettää isänsä kanssa aikaa ja kysellä tuolta kaikenlaista varapäälikön työstä, mutta heidän emonsa kuoleman jälkeen tuo punaturkkinen kissa ei ollut käynyt katsomassa heitä ollenkaan. He olivat kyllä istuneet kaikki vierekkäin leiriaukealla, kun Sulkatähti oli valvojaisten jälkeen antanut heille luvan jäädä asumaan leiriin erakoitumisen sijaan, mutta silloinkaan Liekkitaivas ei ollut sanonut sanaakaan pennuilleen.
"Olemme kokoontuneet tänään osoittamaan kunnioitustamme erästä Nummiklaanin soturia kohtaan, joka on lukuisten vuodenaikojen ajan suojellut ja palvellut sitä. Kuurahohde, onko toiveesi luopua soturin urasta ja siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon?" Sulkatähti kysyi luultavasti eturivissä istuvalta Kuurahohteelta. Puropentu yritti kurkoitella kaulaansa nähdäkseen kissameren ylitse, mutta hän ei nähnyt takarivin oppilaiden selkien lisäksi mitään.
"Kyllä", Kuurahohde vastasi.
"Nummiklaani ja sen jäsenet kunnioittavat sinua kaikista palveluista ja uhrauksista joita olet antanut meille. Nyt pyydän Tähtiklaania antamaan sinulle monta kuuta aikaa levätä", päällikkö sanoi, kumartaen eturivissä istuneelle luottosoturille. Vasta Kuurahohteen poistuessa klaaninvanhimpien pesän luokse, ja muun klaanin julistaessa tuon nimeä, näki Puropentu vasta kissan kenestä oli kyse. Harmaanhopeinen kolli, jonka lempeän siniset silmät hohtivat väsyneellä pilkkeellä tervehti pesän suulla istuvaa kahta muuta vanhusta pienellä nyökkäyksellä ja yhdessä he katosivat klaaninvanhimpien pesän uumeniin.