Paarmahehku seisoi aloillaan vaanimisasennossa, ja piilotteli saaliiltaan paatsamapensaan varjossa. Jänis oli keskittynyt nyhtämään luultavasti hiirekorvan ensimmäisiä ruohonkorsiaan.
#Nauti vielä kun voit. Nuo tulevat olemaan viimeiset vartesi ruohoa, jos se minusta on kiinni.#
Saaliin ruskea selkä taipui, kun se loikkasi ketterästi eteen päin tuhotakseen toisen ruoholaikun. Aika ajoin se nousi leveille takajaloilleen ja tähysteli ympärilleen nenä väristen – silloin Paarmahehku jähmettyi, ja rukoili, että tuuli ei yhtäkkiä vaihtaisi suuntaa ja veisi hänen tuoksuaan jäniksen luo. Kolli toivoi myös, ettei kuu pilkistäisi paksun pilviverhon takaa ja paljastaisi hänen mustana väreilevää turkkiaan paatsaman tummien lehtien takaa. Sääolosuhteet pysyivät kuitenkin otollisina, ja soturi uskaltautui vetämään itseään lähemmäs jänistä. Vatsakarvat nipin napin maata viistäen Paarmahehku syöksähti eteen, ja läimäytti jäniksen kyljelleen. Saaliseläin olisi varmasti lähtenyt pinkomaan karkuun, mutta vuoristoklaanilaisen kovan käpäläniskun tuoma hämmennys antoi Paarmahehkulle aikaa iskeä hampaansa pyristelevän jäniksen niskaan. Hän antoi siistin tappopuraisun, ja nosti päätään saalis leuoissaan roikkuen voitonkiilto silmissään. Juuri silloin pilviharso vetäytyi kuun edestä, ja kelmeä valo valaisi polun, jonka reunalla Paarmahehku oli metsästänyt. Muutama veripisara valui jäniksen kaulasta kollin hopeana hohtaville kynsille. Soturi tuhahti ja lähti jolkottamaan polkua ylös, outo tunne rinnassaan. Hetken pujoteltuaan lohkareiden ja vuoristopurojen väleistä, kolli iski katseensa kissoihin, joiden kanssa oli lähtenyt öiselle retkelleen.
”Nappasitteko vielä mitään?” kolli huikkasi hampaidensa välistä Loskaliidolle ja Aurinkomyrskylle, jotka tähyilivät parhaillaan jotain alempana polulla. Kun soturikaksikko ei vastannut, Paarmahehku tunki heidän viereensä nähdäkseen, mitä he katselivat. Kolli haki alle avautuvasta maisemasta viiruisin silmin jotain ihmettelyn arvoista. Meripihkasilmät osuivat Tuhkakajoon, joka roikkui kauhistuneen näköisenä kiinni murentuneessa seinämässä kiinni. Kuu raidoitti nuoren soturin pörhistynyttä turkkia. Paarmahehku säpsähti nähdessään naaraan pitelevän kallionreunasta kiinni kuin henkensä edestä. Loskaliito hiljensi nauruntirskahduksensa painamalla käpälänsä suulleen, kun hetken kuluttua Tuhkakajo ponnisti itsensä takaisin tiiviille alustalle. Aurinkomyrsky huokaisi, ja tokaisi soturitoverilleen:
”Sinuna olisin kyllä huutanut apua… Mutta omapahan oli valintasi.” Aurinkomyrskyn sanat tuntuivat huvittavan Loskaliitoa lisää, ja naaras vilkaisi hilpeästi Paarmahehkua, joka käänsi hiukan vaivaantuneena katseensa yötaivaalle. Tuhkakajo naurahti kiusaantuneena.
”O-Olethan kunnossa?” Loskaliito kysyi, peitellen vaivoin nauruaan. Tuhkakajo nyökkäsi, ja alkoi liikuskella levottomasti pois päin kolmikosta.
”Min… Minä taidan jatkaa tästä nyt. Hyvä nappaus, tuo jänis”, naaras änkytti ja pyörähti sitten ympäri, lähtien kulkemaan alas vuoristopolkua. Paarmahehku puristi jänistä leuoissaan ja katseli mietteliäänä kuunvalon raitoja nuoren soturin harmaalla turkilla. Hyväntuulinen hyrähdys kaikkosi Loskaliidon kurkusta.
”Mitä hauskaa tuossa edes oli?” Paarmahehku murahti sisarelleen, ja kääntyi tulosuuntaansa.
”Tulkaa. Ei tässä koko yötä ole aikaa..”

Aamun säteet säröilivät leiriluolaan. Ne eivät yltäneet Paarmahehkun pedille asti, mutta Vuoristoklaanin aamuinen tohina sai kollin havahtumaan hereille. Kissat valmistautuivat tavanomaisiin aamun askareihinsa, mutta Paarmahehkun jaloissa tuntui edelleen eilinen metsästysreissu. Päänsärky alkoi poltella kollin ohimoita.
#Enkö saanut tänäkään yönä nukutuksi?# soturi ajatteli äksysti, ja käänsi sitten kylkeään hajamielisenä. Hänen pitäisi käydä herättämässä Kaunotassu, muuten oppilas nukkuisi taas puolet päivästään.
”Paarmahehku!” sihahdus kaikui sotureiden pesän suulta. Loskaliidon lämmin energia astui sisään, ja naaras taituroi itsensä veljensä sammalpedin viereen.
”Tähtiklaanin tähden… Mitä nyt?”
”Unikkokukan ja Kotkasumun pennut syntyivät yöllä”, Loskaliito naukui viikset liikuttuneena väristen. Paarmahehku kampesi itsensä jaloilleen, ja ravisteli pölyjä mustasta turkistaan.
”Ai...”
”Taivasliljan mukaan pennut ovat terveitä. Naaras ja kolli! Tuletko katsomaan?”
Paarmahehku koitti sulkea korvansa Loskaliidon innokkaalta ehdotukselta, mutta nyökkäsi kuitenkin, hieman epäilevästi.
”Tuskimpa Unikkokukka haluaa-”
”Niin niin, hän on väsynyt, mutta kyllähän sinun on nähtävä pennut!” Loskaliito intti ja pörräsi kollin ympärillä viikset innosta väristen. Siniset silmät tuijottivat värähtämättä. Paarmahehku luimisti korviaan ja loikki pesästä ulos vilkkaasti. Loskaliito ei karissut hänen vanavedestään, vaan kiri hänen rinnalleen ja lähti johdattelemaan kohti pennuille ja kuningattarille varattua pesää. Paarmahehku pysähtyi kolon reunalle, ja asteli sitten varovasti sisään. Ilma tuoksui makealle, maidolle ja sammalelle. Hän ja Loskaliito ohittivat Mustapennun, Kastepennun ja Yöpennun, jotka leikkitappelivat pesän etuosassa, muutaman kuningattaren valvoen vieressä. Leikkitappelun äänet kaikuivat pesässä, mutta tunnelma tuntui silti olevan hiljainen ja rauhallinen. Kolon perällä, kyyristyneenä kyljellään makaavan Unikkokukan yllä istui Tomukukka.
”Hei”, emo kuiskasi pehmeästi kahdelle pennulleen, jotka astelivat sisemmäs.
”Taivaslilja ja Kotkasumu lähtivät juuri.”
Paarmahehku nyökkäsi ja kurkkasi naarassoturin olan yli. Unikkokukka oli ummistanut silmänsä, ja kuningattaren tuuhea häntä peitti puoliksi kahta hänen rinnallaan makaavaa, enemmän pieniä karvapalloja muistuttavia kissanpentuja. Mustaturkkinen ja ruskeaturkkinen.
”Unikkokukka taitaa tosiaan olla tosi väsynyt”, Loskaliito hyrähti ja istui alas katselemaan vastasyntyneitä kiinnostuneena. Tomukukka kehräsi. Epämukava tunne kouraisi Paarmahehkua vatsasta, ja hän käänsi katseensa pois avuttomista olennoista.
”Onko niillä jo nimet?” Loskaliito kysyi, johon Tomukukka pudisti päätään. Paarmahehku liikahti levottomana. Pentutarha tuntui ahtaalta. Juuri äsken hän, Unikkokukka ja Loskaliito olivat asuneet siellä yhdessä, ja nyt yhdellä heistä oli jo oma perhe. Muutos tuntui yllättävältä ja nopealta, nyt kun todellisuus iski tajuntaan.
#Välillä unohdan ettemme ole enää mitään pentuja#, Paarmahehku ajatteli ja vilkaisi Loskaliitoa, jonka silmät olivat täynnä sähköä, ja käpälät liikkuivat malttamattomina.
”Olen niin onnellinen Unikkokukan puolesta”, vaaleajuovainen soturi huokaisi. Tomukukka nyökkäsi hymyillen leveästi. Paarmahehku puristi kynsiään maahan. Hänellä itsellään oli pelkästään tyhjä olo Unikkokukan puolesta. Naaras olisi jumissa täällä seuraavat kuusi kuuta.
Jompikumpi pennuista ynähti, mikä sai Unikkokukan silmät revähtämään auki pyöreinä ja syvinä kuin täysikuut. Naaras hyssytteli pienokaisiaan hetken ja kosketti kumpaakin hellästi kuonollaan.
#Miten yksi yö saattoi muuttaa Unikkokukkaa noin? Ennen en olisi ikinä kuvitellut näkeväni häntä noin… haavoittuvaisena#, Paarmahehku ajatteli yllättyneenä.

Leijonakynsi kuunteli ilmeettömänä Leopardilaikun karkoitusta, ja ilmeettömänä puri hampaitaan yhteen. He olivat epäonnistuneet suunnitelmassaan, Sulkatähti ei ollut kuollut hänen entisen mestarinsa tappoiskuun, mikä tarkoitti sitä että he olivat laskeneet päällikön jäljellä olevien henkien määrän väärin. Soturi toivoi, että hänet oltaisiin valittu mukaan hyökkäystiimiin, hän olisi voinut pitää Liekkitaivaan kaukana Leopardilaikusta ja Sulkatähdestä, kun nuo olivat taistelleet, ehkä sitten naaras olisi saatu päihitettyä, nykyisen varapäällikön kanssa. Nyt kollin entinen mestari kuitenkin luikki kohti sisäänkäyntitunnelia, herjaten uhkauksia koko Nummiklaanille ja kanjonille. He vaihtoivat tietäviä katseita, ennen kuin laikukas kolli katosi tunnelin pimeyteen. He eivät olleet niin hiirenaivoisia etteivätkö olisi varautuneet epäonnistumiseen. He olivat sopineet jos jompikumpi heistä olisi jäänyt kiinni teostaan, he tapaisivat Neljän virran tammella kolmantena yönä karkoituksesta ja laatisivat uuden suunnitelman. Leijonakynsi käänsi katseensa pentutarhalle ja jäi odottamaan seuraavaa tapahtumaa. Vaikka häntä ei oltu taisteluun valittu, ei se tarkoittanut sitä etteikö soturilla olisi ollut tekemistä. Pian hysteeriseltä vaikuttava kuningatar juoksisi ulos pesästä, huuaten paikalle parantajia ja varapäällikköä-
"Apua! Ketunkynsi, Yötuuli! Teidän täytyy tulla auttamaan heti! Liekkitaivas!" Kuin kutsusta Purovirta pinkaisi ulos pentutarhasta, näyttäen todella hätääntyneeltä. Kuningattaren silmät olivat apposen ammollaan, tuon turkki sojoitti säikähdyksestä joka suuntaan ja naaras ei vauhkoontumiseltaan tiennyt mihin suuntaan oikein jatkaisi paikaltaan. Liekkitaivas oli oitis juossut vaaleanruskean kissan luokse kuullessaan nimensä kutsuttavan.
"Mikä hätänä?" Varapäällikkö kysyi samalla, kun parantajat juoksivat kaksikon ohi pentutarhaan.
"Lilja, hän... Hän sai jonkinlaisen kohtauksen...", Purovirta nieleskeli ja seurasi katseellaan kuinka raidallinen kolli juoksi hänen ohitseen pentutarhaan sen enempää kuuntelematta. Leijonakynnen oli hillittävä hymynsä, suunnitelma oli toteutunut loistokkaasti. Leopardilaikun kosto oli osunut varapäällikön kohdalle pikemmin mitä tuo olisikaan arvannut, eikä se todellakaan jäisi tähän.

Tammisydän herää varhain aamulla kylmyyden tunteeseen. Ututähti oli kadonnut hänen viereltään... Soturitar nousee, venyttää selkänsä kaarelle ja astelee ulos. Hän vetää sisäänsä raikasta ulkoilmaa ja suuntaa kohti tuoresaaliskasaa. Naaras nappaa kasasta jonkinlaisen peipposen. Hän huomaa Ututähden hiukan kauempana, kasvoillaan jälleen vakava ja huolestunut ilme. Päällikkö näytti vaipuneen jälleen synkkiin ajatuksiinsa. Oranssiturkkinen kissa hotkaiseen ruokansa nopeasti ja kävelee kumppaninsa luokse.
"Usko jo ettet voi asioille juuri nyt mitään. Toistaiseksi olemme kaikki vielä hengissä, joten kannattaa ottaa siitä ilo irti", turkoosisilmäinen kissa naukaisee lohduttavasti. Valkoturkkinen naaras nostaa katseensa ja pudistaa päätään.
"Mitä tahansa voi tapahtua, ihan koska vain! Tiedän ettei minun pitäisi miettiä tätä koko aikaa, mutta vaikka unohtaisin sen hetkeksi, se ei katoa lopullisesti mielestäni! Minä... En tiedä mitä tehdä!"
"Kyllä sinä jotain aina keksit, usko pois", Tammisydän sanoi rauhallisella äänellä.
"Minun on päästävä pois täältä hetkeksi..." Ututähti sanoi nopeasti.
"Mennään vaikka uimaan, joki on juuri sulanut ja ilmakin on vain lämpenemiseen päin, vesi ei taatusti ole yhtä viileää kuin lehtikadon aikaan", soturitar sanoi kumppanilleen.

Tammisydän kahlasi Ututähti rinnallaan viileään veteen. Veden lämpötila hytisytti soturitarta tuon luihin ja ytimiin asti, mutta oranssiturkkinen naaras tiesi että uimaan päästessään hänen verensä alkaisi kiertämään ja lämpö palautumaan. Turkoosisilmäinen kissa kauhoi itseään syvemmälle veteen, hänen kumppaninsa jo uiden muutaman ketunmitan päässä edempänä. Tammisydämestä ei ikinä tulisi yhtä hyvää uimaria kuin Puroklaanin päälliköstä, hyvä että tuo pysyi edes nyt pinnalla, kun vesi tuntui kohmeuttavan soturittaren raajat.
"Emo! Isä! Pixel!" Oranssiturkkinen naaras kurtisti kulmiaan ja lopetti vedessä läpsyttelyn. Ihan kuin hän olisi juuri kuullut huutoa, pennun huutoa. Turkoosisilmäinen kissa kääntyi katsomaan Ututähteä, joka myöskin oli pysähtynyt ja katsoi hämmentynyt ilme kasvoillaan joen rantaa kohti.
"Kuulitko sinäkin sen?" Tammisydän kysyi hiljaa, yrittäen olla pitämättä mahdollisimman paljoa ääntä, jos huuto kuuluisi uudestaan. Hänen kumppaninsa nyökkäsi ja lähti uimaan kohti rantaa, soturitar perässään seuraten. He nousivat ylös ja astelivat kaislikkoon, ainoastaan löytääkseen pienen mustaturkisen pennun kyyhöttämästä silmät kiinni hiekassa. Pentu raotti sinisiä silmiään kuullessaan kahden kissan lähestyvän ja nyt katsoi kaksikkoa väsyneellä katseella.

"Onko tämä Tähtiklaani?" Pentu kysyi hiukan ymmällään seuratessaan ympärillään hääräileviä parantajia. Yöturkki kiiruhti aivan pennun yläpuolelle ja tutkaili tuota jo vaikka kuinka monennetta kertaa.
"Ei, et pääse metsästämään Tähtiklaanin kanssa todennäköisesti vielä pitkään aikaan", parantaja sanoi ja supatti jotakin Kylmähämärän korvaan, mitä edes Tammisydän ei parantajien pesän suuaukolta asti kuullut.
"Missä minä sitten olen?" Pentu kysyi ääni säristen, raukka parka oli varmasti itkun partaalla, kun hän yhtäkkiä olikin täysin tuntemattomien kissojen ympäröimänä.
"Tämä on Puroklaani. Päällikkömme löysi sinut miltei tajuttomana reviiriltämme ja toi sinut tänne meidän hoidettavaksemme. Minä olen siis Yöturkki, parantaja, ja tässä on oppilaani Kylmähämärä", Yöturkki vastasi.
"Mutta, ei, sinulla ei ole mitään kuolettavia vammoja. Luulisin, että vain säikähdit mistä johtui äkillinen uupumuksesi adrenaliinisi kuluessa loppuun. Toivut siitä tuota pikaa", vanha parantaja jatkoi. Hän meni sitten vähän etäämmälle jatkamaan puuhiaan Kylmähämärä vanavirrassa seuraten. Samassa joku toinen kissa astui sisälle pesään, töytäisten Tammisydäntä pois suuaukon edestä, ja hän viittoi parantajat luokseen. Soturitar katsoi silmät sirissä Punalehteä, joka ei edes näyttänyt halukkaalta pahoitella tunkeutumistaan pesään ja samalla miltei klaanitoverinsa kumoon kaatamista.
"Onko hän hereillä? Voiko Ututähti tulla tapaamaan häntä?" Luottosoturitar supatti kolleille, luulen varmaan ettei pentu tai oranssiturkkinen naaras kuulisi, mutta punaruskea naaras saisi erehtyä pahan kerran. Turkoosisilmäinen kissa huomasi vaihtavansa katseita pennun kanssa, joka selvästi myös kuuli Punalehden 'kuiskinnan'. Tammisydän virnisti pennulle.
#Tuo kissa ei osaa kuiskia, en ikinä kertoisi hänelle salaisuuksiani.# Hän viittoi hännällään sammalilla ja sananjaloilla makaavalle kollille, joka tuskin ymmärsi mitä soturittaren hännänliikkeet oikein tarkoittivat. Yöturkin vastattua luottosoturittarelle myöntävästi, tuo lähti, mutta tuli hetken kuluttua uudestaan pesään, mutta nyt hänellä oli mukanaan Ututähti.
"Hei, Olen Ututähti, Puroklaanin päällikkö. Me tapasimme tänään aikaisemmin", päällikkö aloitti.
"Hei", pentu vastasi hänelle hiljaa.
"Haluaisitko kertoa minulle nimesi ja paikan missä asuit ennen saapumistasi tänne?" Ututähti kysyi lempeästi. Tammisydäntä olisi ainakin pelottanut kertoa tuntemattomille kissoille itsestään, mutta pentu tunsi toisin ja päätti luottaa seuralaisiinsa.
"Öö... Olen Mörkö ja asuin ennen perheeni kanssa tuolla jossain kaukana metsässä. Lähellä ihmisasutusta", kolli aloitti, mutta vaikeni kun ei ollut ihan varma ymmärsikö kukaan häntä. Kaikkien ilmeet olivat jotenkin kummastuneet, paitsi Tammisydämen.
"Hän tarkoittaa kaksijalkojen pesiä", soturitar naukaisi nopeasti. Puroklaanilaiset nyökkäilivät ymmärryksestä.
"No, Mörkö, haluaisitko kertoa meille miten päädyit Puroklaanin reviirille?" Ututähti kysyi yhä lämpimällä ja rauhallisella äänellään. Oranssiturkkinen naaras ei voinut olla ihailematta kuinka rauhallisesti ja emollisesti hänen kumppaninsa käyttäytyi pentua kohtaan. Jos kissa olisi ollut yhtään vanhempi, olisi päällikön sävy varmasti ollut viileämpi ja painavampi.
"En", pentu vastasi kuin salamana. Mikä ikinä oli tuon kollin heidän reviirille johdattanut, päätti hän pitää tiedon itsellään. Tammisydän siristi silmiään ja vaihtoi kumppaninsa kanssa nopeasti katseita.
"Noniin, eiköhän tämä tenttaus riitä tältä päivältä", Yöturkki naukaisi yhtäkkiä.
"Jos jatkettaisiin huomenna, hän taitaa olla vielä uupunut kokemuksistaan ja tarvitsee lepoa", parantaja jatkoi ja alkoi hätistellä pesään kuulumattomia kissoja ulos sieltä.
"Nukuhan nyt", Tammisydän sanoi pennulle ystävällisesti. Tuo päästi makean haukoituksen ja ummisti silmänsä. Soturitar käveli pois pesästä ja kohtasi leiriaukiolla Ututähden huolestuneen katseen.
"Mikä siinä on, kun yritän päästä hetkeksi karkuun kaikelta, Tähtiklaani lähettää tassuihini uuden ongelman?"

Jääsilmä siristää silmiään pimeydessä. Hän ei erottanut mitään mistään. Soturitar säpsähti kuullessaan äänen;
”Alat menettää maailmantajusi… Unohdat ystäväsi, läheisesi, sukulaisesi ja lopulta itsesi. Joten mieti tarkkaan liikkeesi luvattu… Peli on alkanut”, naaras höristi korviaan ja pyöritteli päätään puolelta toiselle. Hän ei nähnyt ketään missään.
"Mikä peli?" Punaoranssiturkkinen kissa kiljaisi. Hän otti varovaisia askelia taaksepäin ja yritti etsiä pakotietä.
”Turhaa… Täysin turhaa. Peli on jo alkanut…”, ääni kuiskasi Jääsilmän korvaan ja jäi kaikumaan epämiellyttävästi tuon pään sisään. Yhtäkkiä kaikki alkoi pyöriä soturittaren ympärilläni ja sai tuon pään pyörälle. Pakokauhu ja pelko sai yliotteen sinisilmän sisimmässä. Hän alkoi myös käyttyäytymään sen mukaan. Naaras tunsin maan katoavan tassujensa alta. Hän huusi ja huusi, mutta kukaan ei ollut kuulemassa. Punaoranssiturkkinen kissa alkoi putoamaan pohjattomaan tyhjyyteen...

"Jääsilmä?" Vaaleanruskea kissa naukaisi Jääsilmän edessä. Hän räväytti silmänsä auki ja sähähti uhkaavasti.
"Hei! Ihan rauhassa", kolli sähähti äkäisenä, mutta katsoi soturitarta huolestuneena.
"Kuka sinä olet?" Hän kysyi hieman oudoksuen tämän tuntemattoman kissan käytöstä.
"Etkö tunnista minua, Jääsilmä? Olen Matukka...", raidallinen kissa kysyi Jääsilmältä.
"Ja minäkö muka uskoisin tuon... Pah", soturitar murahti ja pörhisti karvojaan. Unen utuinen verho oli vielä hänen ajatustensa yllä, mutta naaras uskoi, että olisi kyllä tunnistanut klaanitoverinsa, jos sellainen hänen edessään nyt seisoisi. Punaoranssiturkkinen kissa heilautti lantiotaan puolelta toiselle ja otti kyntensä esille. Sitten hän loikkasi vihollisen kimppuun ja porautui tuon niskaan terävillä kynsillään. Kolli ulvaisi kivusta ja yritti teutaroida sinisilmän otetta irti, mutta hän ei ollut hievahtamassakaan. Jääsilmä tarrasi yhä lujempaa ja lujempaa kiinni.
"Jääsilmä...", kissa sähähti ja heilautti tassuaan soturitarta kohti.
*Matukka...?* Naaras irroitti otteensa kollista äkisti ja lensi kivistä kalliota vasten tuon riuhtaistessa hänet pois päältään. Punaoranssiturkkisen kissan silmissä pimeni hetkellisesti ja hän tunsi kovaa jomotusta takaraivossaan.
"Jääsilmä! Mitä tuo nyt oikein oli?" Matukka ähkäisi ja ravisteli turkkiaan. Jääsilmä vaihtoi asentonsa kyljeltään makuulle ja katsoi kauhuissaan häntä vastapäätä seisovaa kollia.
"Mi- minä...", soturitar aloitti, mutta päällikön luottosoturi keskeytti hänen sanansa kipakalla murahduksella:
"Anna olla viimeinen kerta, kun käyt kimppuuni yllättäen ja kiitä Pimeydenmetsän henkiä siitä etten mene valittamaan teostasi Ohramyrskylle tai Kuolontähdelle", raidallinen kissa kääntyi kannoillaan ja marssi ulos sotureiden pesästä. Naaras hengitti pinnallisesti ja yritti saada käsitystä tapahtuneesta. Hän olisi voinut luvata, ettei kissa jonka hän näki ollut Matukka...

Heräsin aamun auringon sarastukseen. -huomenta laiskimus. Mestarini sanoi vitsillä. -saalistetaanko tänään, vai harjoitellaanko? Kysyin iloisena. -mennään partioon. Hän sanoi minulle. Kävelimme partiossa ja haistelimme paikkoja, oikeastaan minä haistelin. Haistelu oli hyväksi oppilaille uusia hajuja varten. -luuklaani on taas ylittänyt rajan. Mutisin itsekseni.

// toi toinen tarina lähti itsestään joten jatkan tästä.
Kuulin rapinaa. Paljon rapinaa partiossa. -voimmeko saalistaa? Kysyin toiveikkaana. -kaipa voimme. Mestarini sanoi. Olin saalistanut kolme hiirtä ja rajan ylittänyt kanin. Leirissä huomasin piikin tassussani. Outoa, en tuntenut sitä. Hiivin parantajan pesään. Näin lehtikuun tulevan luokseni perässään surutassu.-no? Mikä on kun tulit tänne? Lehtikuu kysyi. -piikki. Piikki tassussa. Vastasin vain lyhyillä sanoilla.
//jospa olisi tarpeeksi pitkä

//Jatkan nyt ensimmäistä Mustan roolia, joka on kirjoitettu 28.8.2021. Eli se 9.9.2021 kirjoitettu pätkä on nyt merkityksetön koska silloin oli lehtisade/lehtikato eikä sovi tähän yhtään:) Toki tuossa 28.8. kirjoitetussakin mainitaan lehtikato ja lehtisade, mutta sen voi unohtaa //

-Onpa täällä kaunista! Mustapentu tuumasi ja istahti kallionkielekkeelle.
He olivat tulleet jyrkkää vuoristopolkua pitkin alemmas vuoren rinteille. Kaukana kimmelsi järvi ja Mustapentu oli näkevinään liikkuvia hahmoja sen rannalla.
*Kenties Puroklaanin partio? * Mustapentu mietti ja ajatteli, miten he sotureina urhoollisesti puolustaisivat kaikista parasta klaania, Vuoristoklaania, vaikka henkensä uhalla.
Kastepentu katsoi maisemaa haltioituneena ja Mustapentu joutui tökkäämään häntä, että he pääsivät jatkamaan matkaa.
-Meidänhän piti saada se hiiri! hän muistutti sisartaan.

Pennut jatkoivat matkaa, liukastellen kapeilla poluilla. Ulkona paistoi myöhäisen hiirenkorvan lämmittävä aurinko, mutta tuuli puhalsi järveltä päin kylmästi ja Mustapentu pörhisti turkkinsa. Vuoriston harvat kitukasvuiset pensaat olivat silmuilla. Mustapentu vilkaisi taakseen ja näki Kastepennun taempana polulla nuuhkimassa kiveä.
-Mitä sinä teet? Mustapentu kysyi.
Kastepentu viittilöi veljeään lähemmäs ja osoitti kiveä. Mustapentu höristi korviaan ja kuuli rapinaa.
-Se on hiiri! Mustapentu kuiskasi innoissaan.
Kastepentu vetäytyi kauemmas ja antoi Mustapennulle tilaa nuuhkia kiveä. Mustapentu ei haistanut muuta, kuin märän kiven, mutta kuuli rapinan edelleen. Hän kyyristyi matalampaan asentoon ja jäi odottamaan, jos hiiri uskaltautuisi pois kolosta.

Pennut odottivat muutaman minuutin, mutta mitään ei näkynyt. Mustapentu murahti oli hypätä säikähdyksestä alas polulta, kun Kastepentu tökkäsi tätä selkään.
-Mitä nyt? Mustapentu kysyi.
Kastepentu vilkaisi taakseen. Mustapentu kurkotti katsomaan siskonsa pään yli. Sehän oli partio!
-Äkkiä piiloon! He eivät saa nähdä meitä! Mustapentu panikoi ja työnsi sisartaan kohti lähintä halkeamaa kalliossa, miettien kaikista pahimpia rangaistuksia, mitä he voisivat saada: ehkä he eivät pääsisi oppilaaksi tai ehkä he joutuisivat keräämään sammalia ja nyppimään punkkeja vanhuksista koko oppilasajan. Ei partioita eikä taisteluharjoituksia!

-Nyt liikkumatta ja ihan hiljaa! Mustapentu komensi, kun he olivat toisiaan vasten painautuneina, ahtaassa kolossa piilossa partiota. Kastepentu ei voinut elehtiä vastausta, hän oli nurkassa litistyneenä Mustapennun takana. Mustapentu tiesi, että saisi moitteita Helmikasteelta kahden edestä, koska Kastepentu ei puhunut, eikä olisi voinut huutaa apua hätätilanteessa. Samassa Mustapentu alkoi katua päätöstään hiirijahdista ja halusi nopeasti takasin leiriin, ennen kuin heidän katoamistaan huomattaisiin. Mustapentu saattoi nähdä Helmikasteen säikähtäneet kasvot, kun hän tajuaisi pentujensa kadonneen.

Partio tassutti pentujen piilopaikan ohi ja Mustapentu haistoi partion jäsenet. Se oli heidän isänsä partio, joka oli palaamassa takaisin leiriin! Mustapentu tuijotti klaanitoveriensa jalkoja, koska ei nähnyt ylemmäksi. Ohi meni kolmet soturin suuremmat tassut ja yhdet oppilaan pienemmät. Mustapentu haistoi myös riistaa. Kaikki partion jäsenet kantoivat hiirtä tai useampaa.
-Se oli mahtava paikka saalistaa! hän kuuli Perhostassun naukaisevan.
-No toden totta oli! Nyt tuoresaaliskasa on taas täynnä kunnollista riistaa. Ja sinä saalistit hyvin, Tikkatuuli myönsi.

Mustapentu huokaisi jo helpotuksesta, mutta samassa joukon perällä kulkeva Ruskasiipi pysähtyi ja haisteli ilmaa. Mustapentu näki hänen hopeiset tassunsa suoraan nenänsä edessä ja ajatteli, että nyt jäisi kiinni.
-Mitä nyt, Ruskasiipi? Uskotuuli kysyi edempää.
Hopea kolli haisteli ilmaa vielä hetken ja jatkoi sitten matkaa.
-En mitään. Olin haistavinani Vuoristoklaanin, hän tokaisi.
Tikkatuuli kehräsi huvittuneena ja muistutti:
-No, me menimme siitä juuri ohi.
-Ei, en minä sitä tarkoittanut! Tässä on tuore Vuoristoklaanin tuoksu, mutta ei kenenkään meistä, Ruskasiipi täydensi.
-Ehkä joku on lähtenyt huvikseen saalistamaan. Voidaanko jatkaa nyt matkaa, haluan viedä tämän hiiren Mustapennulle ja Kastepennulle, vielä kun se on lämmin, Uskotuuli hoputti.

Partio jatkoi matkaa. Kastepentu tärisi Mustapennun kylkeä vasten, joka itse huokaisi helpotuksesta.
-Mennään takaisin leiriin. Tämä oli huono idea, hän murahti ja pennut kömpivät pois halkeamasta.

Mustapentu ei muistanut reittiä takaisin leiriin, mutta lähti seuraamaan Kastepentu perässään partion hajujälkeä, josta sai juuri ja juuri selvää. Vuoristoklaanin kissat eivät paljoa erottuneet vuoriston märän kiven hajusta. Mustapentu ajatteli jo, että ehkä kukaan ei huomaisi heitä, mutta vilkaistessaan taakseen hän henkäisi. Pentujen yllä kaarteli valtava kotka, joka rääkäisi ja syöksyi kohti avuttomia pentuja.
-Tähtiklaani auta! Mustapentu kiljaisi ja tunsi kynnet turkissaan.

JATKUU…
//Jee, oli kiva kirjoittaa pitkästä aikaa! Mitenköhän pennuille käy?:)//

"Tuhkakajo! Missä olet ollut?" Pikkukotka naukaisi hätääntyneenä nähdessään isosiskonsa viimeinkin palaavan yölliseltä metsästysreissulta. Aamupartiotkin oltiin lähetetty jo liikkeelle ja Tuhkakajo oli palannut leiriin vasta reilusti heidän lähtönsä jälkeen. Mustaturkkinen soturitar juoksi sisarensa jalkoihin ja katsoi tuota jokseekin pelokkaalla katseella. Tummanharmaa soturitar pudotti saaliinsa ja kohotti kulmiaan yllättyneenä.
"Metsällä... Miten niin?" Hän vastasi takerrellen voimakkaan reaktion takia minkä sinisilmäinen naaras oli ilmeisesti saanut aikaan.
"Me-meidän isämme... Hän...", Pikkukotka nyyhkäisi takerrellen. Tuhkakajo tunsi sydämensä putoavan maahan asti ja sen jälkeen pirstoutuvan tuhanneksi sirpaleeksi. Oliko Aaltotähdelle tapahtunut jotakin kamalaa?
"Niin mitä meidän isämme?" Nuori soturi katsoi huolestuneena pikkusisarensa pelon laajentamiin silmiin.
"Hän... Hän on...", mustaturkkinen naaras jatkoi änkyttäen.
"Siis mitä on? Sano jo!" Tuhkakajo ei ollut enää sillä tuulella, että jaksaisi kuunnella änkytyksiä isästään, vaikka ne Pikkukotkan suusta tulivatkin.
"Hän on sairastunut... Aluksi hän ja parantajat luulivat sen olevan vain viheryskää, mutta tilanne on pahentunut", pikkusisko sai lopulta sanat suustaan ulos ja painoi päänsä surkeana alas.
"Viher... Missä hän on?" Tummanharmaa soturitar kysyi huolestuneena.
"Parantajien pesässä", Pikkukotka vastasi haikeasti ja osoitti hännällään mustaan suuaukkoon luolassa, jonka yläpuolella kasvoi roikkuvaa sammalta, peittäen osittain pesän sisäänkäynnin. Tuhkakajo naukui kiitoksensa sisarelleen ja lähti kiirein askeli köpöttämään isänsä luokse.

"Onko Aaltotähti täällä?" Tuhkakajo huudahti kauhuissaan päästessään pesään sisälle. Taivaslilja ilmestyi sairastuneille kissoille tarkoitetun kolon uumenista.
"Kyllä, tuolla perällä, mutta en suosittelisi...",
"Olen hänen tyttärensä. Minulla on täysi oikeus", nuori soturi naukaisi päättäväisenä ja tönäisi parantajan sivuun ja ravasi tuon osoittamaan suuntaan.
"Isä", Tuhakajo henkäisi nähdessään tärisevän, vahvoilta yrteiltä haisevan möykyn. Aaltotähti kohotti hieman päätään ja yskäisi rajusti. Naaraan sydämestä otti kuunnella, kuinka hänen isänsä yski keuhkojaan pihalle. Sammal tuon edessä oli paikoittain punainen veripisaroista, mitä yskäisyjen mukana tuli. Tummanharmaa kissa kuuli askeleita takaansa.
"Ettekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen?" Hän käänsi katseensa Taivasliljaan ja näki tuon silmissä suurta surua.
"Ikävä kyllä en pysty nyt tuon parempaan, sillä en tarkalleen tiedä mikä häntä vaivaa. Hän on saanut taudin, joka omaa samat oireet kuin viheryskässä, mutta ovat monta kertaa pahemmat. Veikkaisin, että pilaantuneella riistalla saattaa olla tähän oma osansa, mutta en ole varma. Nyt ei voi muuta, kuin odottaa...", parantaja naukaisi. Tuhkakajo nyökkäsi ja jäi niille sijoilleen seuraamaan isäänsä.

Tähtipentu oli painautuneena Nummiklaanin pentutarhan seinämää vasten ja katsoi kauhuissaan näkyä edessään. Liljan keho tärisi, ei, se suorastaan sätki kuin jonkun kouristuksen voimasta ja naaraan suusta pulppusi valkoisen ja hailakan punaisen väristä vaahtoa. Viiksihäntä oli ehtinyt kaappaamaan Puropennun ja Solinapennun suojaansa, etteivät nuo olisi jääneet erakon alle. Naaraspentu vilkaisi vieressään kyyhöttävää Nummipentua, joka seurasi silmät suurina tapahtumaa heidän edessään. Sitten Ketunkynsi ja Yötuuli laukkasivat pesään ja häätivät muut pentutarhan asukkaat ulos, Liekkitaivaan seuraten tiukasti parantajakaksikon perässä. Tähtipentu istahti pentutarhan suuaukon viereen ja välillä yritti kurkkia pimeään pesään sisälle, yrittäen saada parantajien puheista selvää varapäällikön huolestuneiden naukausten kuuluessa kovempina ulos. Hän tunsi taas sen saman kihelmöinnin tassuissaan, minkä oli aina parantajien seurassa tuntenut, ainoastaan nyt tunne tuntui olevan monta kertaa kovempi. Pentukin halusi auttaa, hän ei kestänyt tätä paikallaan istumista ja odotusta siitä mitä tulisi tapahtumaan. Muutaman hetken päästä Yötuuli asteli ulos pentutarhasta korvat luimittuna, kantaen käyttämättömiä yrttejä suussaan. Nuoremman parantajan ympärille laukkasi heti kourallinen kissoja, vaatien tietää mitä pesässä oli oikein tapahtunut. Tähtipentu höristi korviaan ja luikki muutaman jalkaparin ohitse, lähemmäs täplikästä naarasta kuullakseen mitä oli käynyt.
"Lilja valitettavasti menehtyi. Löysimme hänen syömästä hiirenpuolikkaasta kuolonmarjojen jäämiä. Ilmeisesti jyrsijä oli saalistettu tänään ja se oli ennen nappaamistaan syönyt kuolomarjoja, mitkä eivät olleet ehtineet sulaa ennen kuin Lilja oli saanut syötyä sen", Yötuuli naukaisi hieman epäröiden, kuin yrittäisi vielä itsekin ymmärtää selityksensä todenmukaisuutta. Tähtipentu luimi korviaan ja käänsi katseensa Viiksihännän luona oleviin Puropentuun ja Solinapentuun. Pennut olivat vielä niin nuoria, etteivät nuo varmasti edes tajunneet etteivät tulisi näkemään tai tutustumaan emoonsa enää ikinä.

Jokin hohti pimeässä. Katajapentu siristeli silmiään hämärässä nähdäkseen hehkun lähteen. Valo oli hetken kuin tuli, kunnes kuva alkoi piirtoutua hänen verkkokalvoilleen selkeämmin, ja hän erotti kaksi suippoa muotoa edessään, yksi musta viilto kummankin keskellä.
#Ai, se on vain Seittipentu#, musta naaras ajatteli helpottuneena tunnistaessaan veljensä silmäparin ja työntyi lähemmäs emonsa lämmintä kylkeä.
#Onkohan nyt aamu vai yö?# pentu ajatteli ja koitti puristaa silmiään kiinni. Hän halusi unen tulevan, jotta pian olisi taas valoisaa, ja hän pääsisi leikkimään veljensä ja muiden pentujen kanssa, vaikka emo sanoikin heille, etteivät he saaneet vielä osallistua isojen pentujen leikkeihin.
#Seittipentukaan ei varmaan saa unta#, Katajapentu päätteli ja piehtaroi pehmeyttä vasten. Niinpä naaras avasi silmänsä varovasti taas. Mutta liekit olivat kadonneet.

Sammaleiden kahinaa, vaimeaa maukumista ja hyssyttelyä. Ääniä, jotka äityivät hiljalleen toruiksi ja ilonkiljahduksiksi. Ne olivat selviä aamun merkkejä, ja Katajapentu ajatteli, että nyt oli hyvä aika avata silmät taas. Pentutarhan harmaat seinät kylpivät aamun valossa.
#Poistuipa pimeä äkkiä#, naaras ajatteli huojentuneena, ja nousi haparoiden ylös. Hän ei oikein vielä pysynyt pystyssä seisoessaan. Pentu otti muutaman tanssiaskeleen, ja lysähti sitten maahan. Jokin vaalea, suuri ja pehmeä pyyhkäisi hänet takaisin emon kyljelle. Se oli emon häntä, joka hukutti hänet jälleen alleen. Katajapentu ei vielä tiennyt, miten olisi ilmaissut tunnetta, mutta hänen teki mieli kertoa emolleen, että mieluummin hän seikkailisi ympäri pesää kuin hukkuisi valkeuteen. Naaras tyytyi päästämään pienen maukaisun. Pian emo pyyhkäisi hänen päätään karhealla kielellään, mikä sai hänet hiljentymään.
#Miten minä pääsen pois täältä?#
Seittipennun vikinä sai mustan naaraan heittämään muut ajatuksensa pois ja etsimään veljeään pää pyörien.
”Noh, noh Seittipentu”, emo kuiskasi ja kuulosti väsyneeltä. Katajapentu helpottui heti kuullessaan emon äänen ja nähdessään, kuinka valkea naaras nuolaisi leppoisasti myös hänen veljensä päätä. Seittipennun hiekanruskea, tummaraitainen hahmo vavahti ja rauhoittui myös. Pian tuon silmät kuitenkin revähtivät auki, ja Katajapentu näki niiden välkkeen taas. Naaras etsi sanoja, muttei vielä omannut taitoja siihen, että olisi voinut ilmaista ajatuksiaan pentuetoverilleen – niinpä hän tyytyi tuijottamaan takaisin, vaikka pelkäsikin Seittipennun ymmärtävän hänet väärin.
Uusia kissoja astui pentutarhaan. He tervehtivät kohteliaasti muita kuningattaria, ja Katajapentu tunsi käpälienaskeleiden töminän sammalpedin melkein huomaamattomasta värinästä. Pentu raotti suutaan maistaakseen ilmasta, olivatko tulijat tuttuja.
”Unikkokukan pennut ovat vielä niin pieniä, ei heitä tietenkään tarvitse heittää ulos. Vaihdat vain sammaleet uusiksi.”
Puhuneen kollin tuoksussa oli jotain viileää, mystistä yöilman tuoksua. Katajapentu tunnisti ominaistuoksun jostain, mutta ei silti saanut päähänsä kuka kissa mahtoi olla.
”Selvä!”
Vastauksessa oli tulisuutta ja myös tiettyä miellyttämishalua. Katajapentu kapusi taas käpälilleen ja näki muihin kissoihin verrattuna pienehkön naaraan, jolla oli valkea turkki. Hän ei ollut kuitenkaan yhtä pörröinen kuin emo, ja kun hänen vihertävät silmänsä kävivät pikaisesti Katajapennussa, pentu tunsi värähdyksen käyvän lävitseen.
”E-”
”Kyllä sinä osaat”, aiemmin puhunut kolli sanoi nyt ärtyneen oloisena ja nakkeli mustia, haaleiden juovien peittämiä olkiaan. Sivusta Katajapentu näki, että hänen kuonoaan pitkin kulki paksu arpi, mutta juuri ennen kuin naaras kerkesi tarkastella hänen silmiään, musta, lyhytkarvainen kolli kääntyi ja näytti kiirehtivän ulos. Pentu oli oppinut, että silmät kertoivat paljon kissoista ja heidän tuntemuksistaan. Kollin kanssa tullut valkea naaras liikkui levottomasti lähemmäs pentutarhan edustaa ja naukui sitten vaitonaisesti jollekin:
”Hmh, aloitan varmaan näistä..”
”Siitä vain, kiitos paljon, Kaunotassu”, pirtsakka ääni vastasi. Katajapentu vajosi takaisin makuuasentoon. Hänen jalkansa olivat saavuttaneet rajansa.
”Katajapentu, mitä sinä touhuat?” emon ääni kysyi huvittuneena.
”Unikkokukka, milloin Kotkasumu tulee?” Katajapentu päätti kysyä emoltaan tekojensa selittelyn sijaan, nyt kun oli saanut hänen huomionsa itseensä. Emoltaan, jonka suuret, järvensiniset silmät avautuivat ja katsoivat häntä tunteella, joka teki hänen olonsa turvalliseksi. Unikkokukka hyrähti:
”Katsotaan, kyllä hän varmasti illemmalla tulee.”
Mustaturkkinen pentu hymähti vastaukseksi, ja käpertyi odottamaan paikoilleen.