Tähtipentu haukoitteli autuaasti nukutun yön jälkeen. Hän nousi ylös ja venytteli. Pian pentu kuitenkin kuuli jostakin pientä vikinää. Hän kuulosteli hetken ja antoi katseensa käydä läpi pimeän pentutarhan.
*Kuulostaa aivan vastasyntyneeltä pennulta!* Naaras ajatteli. Hän lähti hiipimään ääntä kohti ja kuinka ollakkaan, Liljan kermanvaalean vatsan vieressä kyyhötti kaksi suloista pentua. Punaviiruinen kissa katseli pentuja vaaleanvihreät silmät pyöreinä ja kohotti sitten katseensa erakkoon, joka väsyneen ilmeen kera hymyili Tähtipennulle.
"Sinun kannattaisi mennä aukiolle, klaani kutsuttiin juuri koolle", kermanvaalea naaras naukaisi hiljaa. Pentu nyökkäsi ja pyörähti ympäri, juosten aukiolle. Hän ei tiennyt miksi ei ollut kiinnittänyt aukion hälinään mitään huomiota, mutta astuessaan pesäkolosta ulos, saivat naaraan korvat kuulla kovan hälinän. Aukio oli täynnä nummiklaanilaisia ja jokainen yritti maukua omia ääniään kuuluvaksi muille. Punaviiruinen kissa nielaisi ja etsi katseellaan Purovirtaa tai Viiksihäntää, mutta kumpikaan kuningattarista ei ollut löydettävissä. Sen sijaan hän näki Ketunkynnen ja Yötuulen istuvan hieman sivummassa, ja heidän ollessa ainoat kissat pentutarhan väen lisäksi kenet Tähtipentu tunsi, hän kipitti nopeasti parantajien seuraan.
"Mitä tapahtuu?" Pentu kysyi saapuessaan naaraiden luokse. Vanhempi parantaja kaappaisi miltei kuusikuisen naaraan häntänsä suojiin ja kumartui jutellakseen hänelle. Vihersilmä meinasi aivastaa, kun hännän pörheä karva kutitteli hänen nenäänsä.
"Sulkatähti julisti, että huomisaamuna Nummiklaani hyökkäisi Kuutamoklaaniin. Mutta ei hätää, tämä ei koske sinua millään tavalla", Ketunkynsi maukui. Tähtipentu kurtisti kulmiaan. Hän oli nuori, mutta ei niin nuori tajutakseen, että hyökkäykset johtivat taisteluihin ja taistelut eivät tietäneet mitään muuta kuin haavoittuneita tai kuolleita kissoja. Ja hän oli yksi nummiklaanilaisista, tietenkin tämä koskisi myös häntä! Vaikka naaras oli liian nuori taistelemaan, tekisi hän kaikkensa vaikka auttaessa parantajia tai viemällä roskia ja tuomalla pyydettyjä tarvikkeita.
"Mutta haluan olla avuksi! En ehkä voi taistella, mutta voisin auttaa teitä jotenkin?" Tähtipentu esitti tarjouksensa. Hänhän ei jäisi istumaan tyhjänpanttina mihinkään pentutarhan perälle, kun hänen oppilasnimitykseensä olisi vain muutama päivä aikaa! Ketunkynnen silmissä välähti ja tuo vaihtoi katseita Yötuulen kanssa, jonka kasvoilla oli samanlainen, outo ilme jota pentu ei osannut lukea.
"Voi Tähtipentu... Arvostamme kiinnostustasi ja haluasi auttaa, mutta asiat mitä taisteluiden jälkeen näämme pesällämme ei ole jotakin mitä nuoren soturioppilaan tarvitsisi nähdä", vanhempi parantaja sanoi. Punaviiruinen naaras siristi silmiään, hän ei ymmärtänyt mitä tuo tarkoitti sanoillaan.
"Mutta jos olisin parantajaoppilas niin olisin kuitenkin auttamassa teitä, miksi minun pitäisi siis jäädä pois?" Tähtipentu kysyi. Ketunkynsi ei saanut vastattua, kun Sulkatähti murahti uhkaavasti Seinämäkiven päältä, hiljentäen aukiolla mölisseet kissat.
"Asia on päätetty! Leopardilaikku, Leijonakynsi ja muut partiot ovat ilmoittaneet Kuutamoklaanin astuneen rajojemme yli lehtikadosta lähtien ja heille on näytettävä ettei meidän reviirillemme noin vain hypitä. Mukaani tulevat Liekkitaivas, Leopardilaikku, Valkotäplä, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Saarnihäntä, Purovirta, Tiikerililja, Kotkakynsi, Kuiskevirta, Yöaskel, Punakynsi, Omenatassu, Lehtitassu, Karsitassu, Saratassu, Hopeatassu ja Peippostassu. Ketunkynsi saa järjestää rajamme läheisyyteen ensiapupisteen ja Yötuuli jää leiriin. Me lähdemme taistoon aamun koittaessa."

"Tule jo laiskimus!" Yöpentu huudahti Sinipennulle rynätessään kohti määränpäätään. Ruskeamerkkinen pentu kasvatti vauhtinsa nopeasti juoksuun, kunnes saavutti pesätoverinsa. Juostessaan hän katsahti taivaalle, havupuut näyttivät kauniin vihreiltä hailakan sinistä taivasta vasten, jolla lenteli muutama lintu kierrellen ja kaarrellen, ihan kuin ne olisivat pitäneet kuutamoklaanilaisille näytöstä taidoistaan. Yhtäkkiä valkeaturkkinen naaras törmäsi mustaturkkiseen pentuun ja havahtui ajatuksistaan.
"Kato tota!" Yöpentu sanoi haltioituneella äänellä. Sinipentu ravisti päätään ja siirsi sitten katseensa pesätoverinsa osoittamaan suuntaan. Näky oli joka kerta yhtä ainutlaatuinen. Koko leiriaukio vihersi alkaneen viherlehden johdosta ja ulkona jopa tarkeni olemaan paleltumatta. Koko klaani oli kokoontunut Suurkiven ääreen, Varistähden ja Nummipyörteen vaihtaessa muutaman sanan ennen seremonian alkua. Perheet ja ystävykset kaikki kokoontuneet johtoportaansa ääreen, nauttimaan ja toivottamaan uudet oppilaat tervettulleeksi klaanin arkeen.
"Toivotahan minulle onnea!" Yöpentu pyysi ennen kuin loikki sisartensa ja muun perheensä luokse eturiviin. Sinipentu oli nyökännyt ja itse kipittänyt Kuupennun viereen, pukaten tuota ystävällisesti lapaan.
"Pentutarha tulee olemaan kokonaan meidän!" Ruskeamerkkinen pentu oli hyrähtänyt ja saanut pesätoveriltaan veikeän hymyn vastaukseksi. Varistähti heilautti häntäänsä ja aukio hiljeni.
"Viherlehti on tuonut mukanaan lämpimän sään ja lähipäivinä saamme varmasti alkaa nauttimaan paremmin hyvinsyöneestä riistasta. Vuodenajan vaihtumisen kunniaksi saamme tänään joukkoomme myös kolme uutta oppilasta. Yöpentu, Sorapentu ja Kaikupentu, astukaahan esiin", päällikkö sanoi. Kolme pentua astelivat kukin omalla tyylillään eteen ja kumarsivat hieman myöhässä johtajiaan. Sinipentu vilkaisi nopeasti Vääräsydäntä ja Mustalampea, molemmat soturit vaikuttivat olevan aivan täpinöissään pentujensa nimitysseremoniasta.
"Yöpentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseesi. Tästä päivästä lähtien siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Yötassuna. Mestarinasi toimii Valkoturkki", Varistähti kertoi ja Sinipentu seurasi katseellaan kuinka valkoturkkinen kollisoturi jätti paikkansa Tiikerisydämen vierellä ja asteli Yötassun viereen.
"Valkoturkki, olet osoittanut olevasi valmis ensimmäisen oppilaasi kouluttamiseen. Olet tarkkaavainen, etkä pelkää tilanteen tullen korottaa ääntäsi, joten toivon sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", päällikkö naukaisi ja siirtyi sitten keskimmäisen pennun nimittämiseen. Sorapennusta tuli Soratassu, joka sai mestarikseen Kivisydämen tuon tiukan, mutta huolehtivan luonteen takia ja Kaikupennusta tuli Kaikutassu, jonka mestariksi valittiin Villituuli tuon vahvan ja uljaan olemuksen takia. Oppilaiden uusien nimien huutamisen jälkeen Sinipentu juoksi onnittelemaan entisiä pesätovereitaan ja pyysi noita kertomaan sitten kaiken hänelle mitä he oppisivat ensimmäisen kuun aikana. Näin pentu pystyisi olemaan varautunut oman soturioppilaspolkunsa alussa, johon pääsisi itse hieman yli kuun päästä.

"Tämä on niin epäreilua. Saan viettää ainoastaan päivän teidän kanssanne ennen kuin meidät häädetään Nummiklaanista. Jos edes selviän tuosta hyökkäyksestä hengissä", ääni jostakin pikkuisen, tummaraitaisen pennun yläpuolelta naukui. Pentu oli kuullut äänen ennenkin ja yhdistänyt sen myskiseen, mutta saman aikaisesti vastakastellun ruohon raikkaaseen hajuun. Se oli täysi vastakohta pennun emon makeaan ja nyt maidolta tuoksuvaan hajuun verrattaessa, mutta pentu oli kokenut hajun turvalliseksi. Hän kömpi lähemmäs tuota oransiiturkkista kollia, muksahtaen tuon pehmeää rinnustaa vasten. Pentu päästi tyytyväisen kiljaisun, kun isän kehräys värisytti häntä.
"Ja sinähän selviät siitä hengissä tai listin sinut itse", emo sihahti, ääni kuitenkin täynnä surua. Pentu ei tajunnut mistä hänen vanhempansa oikein juttelivat, mutta jokin tämän sisimmässä kertoi ettei tämä surun ja vihan täyttämä ilmapiiri ollut normaalia.
"Sulkatähti ei suostu kuuntelemaan minua, tämä koko hyökkäys on täysin turha. Yksikään rajaprtio missä olen ollut osallisena tai mistä minulle on raportoitu ei ole haistanut kuutamoklaanilaisia alueellamme. Kaikki ilmiannot on kerrottu suoraan Sulkatähdelle joko Leopardilaikun tai Leijonakynnen toimesta. Olen jutellut Kuurahohteen ja Hahtuvaturkinkin kanssa ja hekään eivät saa päällikkömme päätä kääntymään", isä huokaisi, antaen muutaman nuolaisun pentunsa päälaelle. Samalla tummaraidallinen pentu yritti muksauttaa tuota kuonoon, epäonnistuen jokaisella kerralla. Olihan se nyt vaikeaa, kun ei kolli vielä nähnytkään mitään. Emo päästi yhtä murtuneen huokauksen suustaan ja kiersi häntänsä pienen perheensä ympärille. Hetken oli hiljaista, ainoastaan toisen vastasyntyneen pennun vinkaisu kuului tummaraitaisen pennun viereltä.
"Oletko antanut heille nimiä vielä?" Kolli kysyi.
"Kyllä... Klaaninimet. Puropentu ja Solinapentu", emo vastasi. Isä kehräsi uudestaan ja nyt nimensä tietävä Puropentu kiljahti uudemman kerran, ryömien takaisin emonsa vatsaturkin suojaan.
"Lilja, minä rakastan sinua, Puropentua ja Solinapentua koko sydämestäni, muistathan sen. Minä teen kaikkeni pitääkseni teidät turvassa", isä naukaisi nyt hiljaisemmalla äänellä, niin että pentu juuri ja juuri kuuli sen.
"Minä tiedän sen", emo vastasi.

Matka Pihlajapiikin ja Sydänsurun pesälle oli ollut pidempi, mitä olin muistanut, mutta ohittaessamme metsäalueen missä olin edellisellä kerralla kollin tavannut, olin tuntenut että olisimme pian perillä. Olin kaapinut matkan varrelta mukaan hämähäkinseittiä sekä kehäkukanlehtiä, joilla sai näin ensihätään ilveksen tekemät haavat umpeen. Seuraavana päivänä minun pitäisi herätä aikaisin etsimään kirveliä, sillä ilveksen kynnet sekä hampaat olivat varmasti olleet likaiset ja haavat tulisivat mitä todennäköisemmin tulehtumaan.
Jälleennäkeminen Loimun ja Mustan kanssa oli ollut koskettava, vaikkakin hieman lyhytkestoinen minun hoitaessani ystävieni haavoja. Oli uskomatonta kuinka paljon he olivat kasvaneet siinä hieman yli viiden kuun pituisessa ajassa minkä olin ollut poissa. Musta oli ollut vielä miltei vastasyntynyt pentu, nyt jos hän olisi ollut klaanissa, ei tuon oppilasnimitys olisi kaukana. Loimu taas oli muuttunut siitä kolmekuisesta, pelokkaasta pennusta innokkaaksi, uteliaaksi ja rohkeaksi kissanaluksi. Mutta vielä yllättyneempi olin ollut siitä, että päättäessäni jäädä pieneen saniaisilla peiteltyyn kuoppaan nukkumaan, oli kollikaksikko änkenyt viereeni, vaikka he olivat viimeiset kuut nukkuneet Pihlajanpiikin, Sydänsurun ja Kuunhohteen kanssa. Nyt kuunnellessani kahden kollin rauhallisia sisään- ja uloshengityksiä, painoin pääni tassujeni päälle ja nukahdin tyytyväisenä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

*Tänään minun olisi hyvä lähteä etsimään itselleni uutta asuinpaikkaa, en voi ikuisesti jäädä tänne häiritsemään Pihlajanpiikin perhe-elämää.* Ajattelin sinnikkäästi muutama päivä myöhemmin. Olin juuri tarkastanut erakoiden haavat jotka näyttivät olevan paranemiseen päin joten enää he eivät tarvitsisi mitään muuta kuin vaihtolehtiä haavojensa päälle. Päätin lähteä matkaan ja ottaa suunnakseni oikealta tuntuvan reitin, joka nousi ylös kukkulan laelle. Kiipesin mäkeä pitkään ja se vaikutti vievän pikkuhiljaa Puroklaanin reviirin reunalla kasvavaa vuoristoa kohti. Ilta hämärtyi ja aloin uupua. Raahauduin vielä ylös pienen vuoren päälle ja henkäisin ihastuksesta. Alas vuoren taakse laskeutui laakso, joka oli täynnä saniaispöheikköä, puita suojaamassa laaksoa, hieman kalliota laakson sisäreunalla, sekä kaiken tämän keskellä virtaava suloinen puro. Kuka olisi arvannut, että kanjonin vuorten takana olisi odottamassa tällainen näkymä?
*Tämä on täydellinen!* Ajattelin tyytyväisenä.

Juoksin pari askelta taaempana Sulkatähdestä ja tunsin sydämeni tykyttävän yhä lujempaa ja lujempaa mitä lähemmäs Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin välistä rajaa pääsimme. Päällikkömme ei enää ollut kääntymässä takaisin, ei enää siinä vaiheessa, kun yksitellen juoksimme rajan yli ja aloimme tekemään tietämme Kuutamoklaanin tiheän aluskasvillisuuden läpi. Olin yrittänyt aloittaa tuon kanssa keskustelua, turhaan. Ainoa kissa kelle naaras suostui vastaamaan, oli tuon rinnalla juokseva Leopardilaikku. Pudotin vauhtiani, pästäkseni Hahtuvaturkin, Sadeläikän ja Kuiskevirran rinnalle.
"Me peräännymme heti jos joku haavoittuu pahemmin. Levittäkää sanaa", sanoin matalalla äänellä, pitäen keskustelun vain meidän välisenä. Kollisoturi nyökkäsi, tiputtaen oman vauhtinsa Saarnihännän kohdalle ja oletettavasti pisti sanan kiertämään. Olin itse juuri kiihdyttämässä vauhtiani, kun hyökkäyskarjaus kuului sivultamme ja vaaleanharmaa, isokokoinen kolli tömähti Valkotäplän kylkeen ja kaksikko kieri toistensa vatsoja polkien kauemmas ryhmästämme. Sulkatähti ulvaisi hyökkäyskäskyn, kun yksitellen kuutamoklaanilaiset kävivät aluskasvillisuuden varjoista kimppuumme. Yritin pitää katseeni päällikössämme, mutta se hankaloitui, kun joku kieräytti minut kyljelleni ja alkoi jakelemaan iskuja päähäni.
"Miten te kehtaatte oikein tunkeutua meidän reviirillemme?" Nummipyörre sihisi viiltäessään takajaloillaan paljasta alavatsaani. Päästin urahduksen suustani, Kuutamoklaanin varapäällikön kynnet tekivät ikävää ja kivuliasta jälkeä. Taoin takajaloillani tuota pois päältäni ja naaraan horjahtaessa, tartuin tuon lapoihin ja kiskaisin meidät ympäri, nyt minun ollen päällä, yrittäen väistellä kynsiä, jotka pyrkivät tekemään jälkiä kasvoihini. Vastasin sihahduksella, vaikka olinkin täysin Sulkatähden päätöstä vastaan, en alkaisi vihollisklaanilaisen kuullen herjaamaan päällikköni päätöksiä. Vaikka minut erotettaisiinkin heti klaanista tämän taistelun jälkeen. Vaaleanruskea kissa sai potkittua minut pois kimpustaan ja oli valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, kun Hahtuvaturkki juoksi väliimme.
"Liekkitaivas! Sulkatähti ja Leopardilaikku lähtivät taisteluaukealta, sinun kannattaisi mennä heidän peräänsä ja varmistaa etteivät he tee mitään mistä koko Nummiklaani joutuisi kärsimään!" Soturi murahti ja nousi takajaloilleen vastaanottaakseen Nummipyörteen hyökkäyksen. Peruutin muutaman askeleen ja yritin tasoittaa hengitykseni. Samalla annoin katseeni vaeltaa läpi taistelutantereen. Valkotäplä tappeli raivokkaasti Varistähden kanssa, yrittäen pitää Kuutamoklaanin päällikköä loitommalla heidän takanaan taistelevista oppilaista. Hahtuvaturkki sekä Sadeläikkä taistelivat selät vastakkain Nummipyörteen ja Oksakatseen kanssa ja Saarnihäntä oli kaksintaistelussa Sammalpuron kanssa. Loput taistelevista kissoista olivat levittäytyneet kauemmas alueella.
"Pärjäättehän te varmasti?" Huusin, jo peruuttaen suuntaan mihin Sulkatähden ja Leopardilaikun oltiin näytetty katoavan. Vastaukseksi sain vain epämääräisiä murahduksia ja sihahduksia, jotka kuulostivat siltä, että minun pitäisi ottaa jalat alleni tai omat klaanitoverini tulisivat pistämään niihin vauhtia. Käännyin ympäri ja juoksin päällikkömme hajujäljen perässä, en edes kahta puunmittaa kun eteeni paljastui mitä kamalin näky.
Leopardilaikku seisoi Sulkatähden yläpuolella, puristaen tuon henkitorvea leukojensa välissä ja kuunteli tyytyväisenä kimeitä avunhuutoja, joita päällikkö päästi. Lopulta naaraan ruumis lopetti rimpuilun ja valahti rennoksi. Soturi irrotti hampaansa hopeanharmaan kissan niskasta ja astui askeleen taaksepäin.
"Mitä täällä tapahtuu?" Naukaisin hätäisenä kollin takana. Tuo kääntyi nopeasti ympäri ja huomasi läsnäoloni.
"Sulkatähti!" Vingahdin ja juoksin ruumiin luokse. Leopardilaikku katseli voitonriemuisella katseella suuntaani, kun käperryin Sulkatähden viereen. Lihakseni jännittyivät ja olin varma, että jopa soturikin aistisi surun sumentavan raivoni.
"Mitä olet mennyt tekemään?" Karjaisin.
"Päällikön vaihdos... Etkö huomaa?" Kolli vastasi välinpitämättömästi. Tuo käänsi katseensa päällikön ruumiiseen ja itsekin siihen vilkaistessani, huomasin pientä liikettä.
*MITÄ?!* Ajattelin yllättyneenä mielessäni. Leopardilaikku siristi silmiään raivoissaan.
"Karkoittakaa tuo kissa...", Sulkatähti kähisi hiljaa.
"Kuulitko? Olet mennyttä!" Murahdin ja huusin muutamaa soturia avukseni, toivoen, että he kuulisivat ääneni taistelunsa keskelle.
"Mutta miten? Minähän tapoin hänet!" Leopardilaikku änkytti ihmeissään.
"Päällikkömme on vahvempi mitä luulit. Ala laputtaa!" Vastasin ja aloin lähestymään kollia uhkaavasti. Tuo peruutti hitain askelin kauemmas minusta.

"Sinulla ei ole täällä ketään! Ymmärrätkö? Sinulla ei ole ketään!" Valkotäplä sähähti äreästi Leopardilaikulle, pidättäytyen juuri ja juuri vetelemästä kollia ympäri korvia. Olimme juuri palanneet takaisin leiriin ja koko klaani oli havahtunut pikku hässäkkään ja tullut seuraamaan Leopardilaikun karkoitusta. Kolli asteli hitain, mutta varmoin askelin lähemmäs uloskäyntiaukkoa. Hän loi vihaisen katseen jokaiseen klaanikissaan ja sähähti murhaavasti:
"Vaikka saattekin minut ulos leiristänne, se ei takaa kenenkään turvallisuutta. Päinvastoin! Tällä liikkeellä tuhoatte koko kanjonin! Joka ikisen klaanin sen sisällä, joka ikisen perheen, joka ikisen kissan! Ymmärrättekö? Minä palaan vielä! Palaan suuren joukon kera... Tulette kuulemaan minusta enemmän mitä osaatte odottaakkaan...", Leopardilaikku kääntyi ja lähti juoksemaan kohti uutta elämäänsä luopiona. Katselin kollin perään hermostuksissani, Sulkatähti ei ollut naukunut sanaakaan virallisen karkoitusilmoituksensa jälkeen vaan oli suoraan kadonnut pesäänsä. Yksi kissoista keihin hän oli koko elämänsä ajan luottanut vei häneltä hengen... Laikukkaan kissan uhkailut jäivät kaikumaan pelottavina hiljaiselle leiriaukiolle, monen varmasti miettiessä miten karkoitettu kissa tulisi heille kostamaan.

- Nummiklaani tunkeutui reviirillemme! Kuului huuto. Mustakynsi käänsi päätään ja huomasi leirin suuaukolla Salamatassun, joka haukkoi henkeään. Oppilas näytti siltä kuin olisi juuri juossut reviirin kauimmaisesta päästä leiriin asti pysähtymättä. Soturitar päästi tuhahduksen suustaan. Reviirillä oli tällä hetkellä kiertämässä metsätyspartio että rajapartio, eivätkö he riittäisi nujertamaan paria vaivaista nummiklaanilaista? Varsinkin jos mukana oli oi niin suuri ja mahtava Varistähti. Sammalpuro oli käskyttänyt osan kuutamoklaanilaisista mukaansa ja he vuorotellen juoksivat ulos pesistään, suoraan metsään. Mustaturkkisen naaraan silmissä oli halveksiva nkatse, kun hän katsoi klaanitovereidensa katoamista, pelastamaan päällikköään hyökkäyksestä. Hän aikoisi kostaa savunharmaalle kollille ja joka ikiselle tuon seuraajalle tässä kanjonissa! Kukaan ei jäisi ilman Mustakynnen tuomiota...
- No, mitä tällä kertaa? Soturitar kysyi ärtyneenä kun Havutassu saapui hänen viereensä.
- E- Ei kun minä vain toin sinulle tuoresaalista, kuului pieni ääni naaraan korvan juuressa.
- HILJAA! Häivy siitä! Mustakynsi karjaisi ja yritti sivaltaa oppilaan kasvoja veitsenterävillä kynsillään. Kolli vinkaisi säikähdyksestä jotakin ja loikki pakoon.
*Minun täytyy tappaa se kissa, vaikka se tarkottaisikin kiinnijäämistä ja karkoitusta klaanista!* Soturitar ajatteli itsekseen. Hän haukkasi palan tuoresaaliistaan ja kohotti katseensa taivaalle. Kotka liiteli sinistä taivasta vasten, varmaankin vaanien jos leiriaukiolle eksyisi pentuja leikkimään. Hetken naaras toivoi, että petolintu syöksyisi taivaalta ja terävillä kynsillään tarttuisi hänen niskanahastaan ja nostaisi tuon taivaalle, kuljettaen pois kauas Kuutamoklaanista ja kanjonista. Mustaturkkinen kissa nielaisi lopun ruokansa ja väräytti korvaansa. Jos Nummiklaani oli kerran hyökännyt heidän rajansa suunnalta, Varistähteä tuskin tulisi näkymään reviirin itäpuolella. Mustakynsi lähtisi kuluttamaan aamupäivänsä sinne.

"Herätkääs, te pikkuiset unikeot", Lumisydän murahti leikkisästi ja töykkäisi jalallaan Jalotassua, sekä Kuutamotassua, joka tuon vieressä nukkui.
"Mitä...? Mä haluun sen hiiren...", harmaaturkkinen kollioppilas sätki unissaan. Henkitassu ja Kastetassu olivat jo heränneet ja hihittivät huvittuneina soturin vieressä.
"Kato nyt tota!" Henkitassu huudahti. Siihen laikukkaan kollin oppilaskin heräsi.
"Miksi te herätitte mut?" Jalotassun uniset puheet saivat jopa Lumisydämen nauramaan.
"Herätys jo, Jalotassu. Lähdemme harjoittelemaan metsästystä", soturi maukui.
"Joo joo!" Harmaaturkkinen kollioppilas sihahti mestarilleen ja pomppasi pystyyn. Tuo ravistelin turkkiaan ja kertoi olevansa valmis.

"No niin. Tänään opit metsästämään maariistaa", Lumisydän ilmoittaa päättäväisesti, kun he olivat saapuneet metsään. He eivät olleet ehtineet kauas leiristä, kun soturi näki pienen hiiren rapistelevan pusikossa. Jalotassu meinasi heti rynnätä sen perään, mutta tuon mestari pysäytti hänet.
"Tämä on oikea vaanimisasento", laikukas kolli huokaa hiljaa ja pudottautuu vaanimisasentoon. Hän hiipi kohti hiirtä ja kun oli tarpeeksi lähellä, harmaalaikkuinen kissa syöksähti jyrsijää kohti ja tappoi sen vahvalla puraisulla. Hänen mahansa kurni ja riistan maukas haju sai veden herahtamaan tuon kielelle. Ruskeasilmäinen kissa ei ollut syönyt mitään eilisillan jälkeen ja hän oli todellakin kuolla nälkään! Hetken päästä he hajaantuivat saalistamaan, kuitenkin kuulo etäisyydellä toisistaan. Lumisydän vaani pensaikossa ja tuijotti herpaantumatta edessään käyskentelevää fasaania... Hän otti varovaisen askeleen sitä kohti, sitten toisen ja kolmannen. Soturi oli jo parin hännän mitan päässä, valmistautui loikkaan, heilautti häntäänsä ja... Tuijottaa tyrmistyneenä kuinka Liekkisade syöksähtää pensaikosta ja ottaa linnun hengiltä yhdellä ainoalla taitavasti suunnatulla iskulla.
"Olisit ollut nopeampi", tuo sanoo omahyväisesti. Kolli murahtaa... Hän oli ollut jo niin lähellä... Laikukas kissa oli Jalotassun kanssa päättänyt ottaa kisan siitä kumpi saisi napattua enemmän saalista, sillä muu klaani tuskin olisi tyytyväinen jos he palaisivat takaisin vain yhden hiiren kanssa. Hänen oli ollut tarkoitus napata fasaani, mutta nyt Lumisydän oli häviöllä ja pahasti! Hän oli saanut toistaiseksi vain yhden ainoan oravan, nälkä näköjään sumensi soturin tarkkaavaisuutta. Hänen oppilaansa oli puolestaan osoittautunut luontaiseksi saalistajaksi ja saanut jo useita saaliita...
"Tauko! En jaksa enää ellen saa syödä jotain", Jalotassun huokaisu kuului vähän matkan päästä. Laikukas kolli hymyilee; tätä oli odotettu! He jakavat fasaanin kolmisin ja harmaalaikkuinen kissa oppilaan kanssa käyvät saaliin kimppuun niin ahnaasti, ettei lopulta jäljelle jää heidän osaltaan mitään muuta kuin puhtaaksi kalutut luut. Ruoan jälkeen harmaaturkkinen kolli tarjoutui viemään sotureiden ja itsensä saamat saaliit leiriin. Lumisydän oli todella tyytyväinen suojattiinsa tällä hetkellä. Kun jokainen heistä oli saanut napattua yhden hiiren ja kollisoturi yhden oravan, oli Jalotassu saanut metsästettyä myyrän ja päästäisen. Leirissä syötäisiin sinä iltana oikein maukkaita aterioita...
Liekkisade kellahtaa kyljelleen nurmikolle ja nostaa katseensa taivaalle.
"Aurinko laskee pian...", tuo sanoi lempeällä änellä, hymy kasvoillaan. Lumisydän nousee ylös ja pudistaa turkistaan siihen tarttuneet hiekanjyvät ja ruohonpätkät.
"Tule, jos pidämme kiirettä, ehdimme nähdä sen vielä paikassa missä se on kauneimmillaan", hän ehdottaa.

He kiipeävät pitkin rinnettä, kohti vuoren harjannetta, jolta oli esteetön näköala kaikkialle. Harjanne sijaitsi Puroklaanin reviirin pohjoisosassa, joka ei virallisesti heidän alueeseensa enää kuulunut, mutta Lumisydän oli käynyt useasti itsekseen tai perheensä kanssa ihastelemassa auringonlaskuja siellä. He olivat molemmat hieman hengästyneitä, mutta selvisivät kuitenkin ylös asti. Soturi kuulee edestään voimakkaan henkäisyn:
"Se on upea!" Kolli hymyilee ja kiipeää viimeiset askelmat ja hivuttautuu Liekkisateen vierelle.
"Mitäs minä sanoin!" Lumisydän sanoi iloisesti. Auringonlasku tosiaankin oli upea. Se värjäsi kaiken ympärillään lämpimän kullan väreihin, tuhansissa eri sävyissä... Soturitar tuijotti näkyä haltioituneena, tuon kauniit silmät loistivat kirkkaampian kuin pitkiin aikoihin, niistä suorastaan heijastui onnellisuus... Naaraan turkki kylpi auringon valossa ja siinä hetkessä, hän oli henkeäsalpaavan kaunis.
"Liekkisade?"
"Niin?" Hiljainen tuulenvire pyyhältää Lumisydämen kasvojen yli... Ja hetken mielijohteesta hän kuiskaa tuon korvaan:
"Minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut..."

Paarmahehku seisoi aloillaan vaanimisasennossa, ja piilotteli saaliiltaan paatsamapensaan varjossa. Jänis oli keskittynyt nyhtämään luultavasti hiirekorvan ensimmäisiä ruohonkorsiaan.
#Nauti vielä kun voit. Nuo tulevat olemaan viimeiset vartesi ruohoa, jos se minusta on kiinni.#
Saaliin ruskea selkä taipui, kun se loikkasi ketterästi eteen päin tuhotakseen toisen ruoholaikun. Aika ajoin se nousi leveille takajaloilleen ja tähysteli ympärilleen nenä väristen – silloin Paarmahehku jähmettyi, ja rukoili, että tuuli ei yhtäkkiä vaihtaisi suuntaa ja veisi hänen tuoksuaan jäniksen luo. Kolli toivoi myös, ettei kuu pilkistäisi paksun pilviverhon takaa ja paljastaisi hänen mustana väreilevää turkkiaan paatsaman tummien lehtien takaa. Sääolosuhteet pysyivät kuitenkin otollisina, ja soturi uskaltautui vetämään itseään lähemmäs jänistä. Vatsakarvat nipin napin maata viistäen Paarmahehku syöksähti eteen, ja läimäytti jäniksen kyljelleen. Saaliseläin olisi varmasti lähtenyt pinkomaan karkuun, mutta vuoristoklaanilaisen kovan käpäläniskun tuoma hämmennys antoi Paarmahehkulle aikaa iskeä hampaansa pyristelevän jäniksen niskaan. Hän antoi siistin tappopuraisun, ja nosti päätään saalis leuoissaan roikkuen voitonkiilto silmissään. Juuri silloin pilviharso vetäytyi kuun edestä, ja kelmeä valo valaisi polun, jonka reunalla Paarmahehku oli metsästänyt. Muutama veripisara valui jäniksen kaulasta kollin hopeana hohtaville kynsille. Soturi tuhahti ja lähti jolkottamaan polkua ylös, outo tunne rinnassaan. Hetken pujoteltuaan lohkareiden ja vuoristopurojen väleistä, kolli iski katseensa kissoihin, joiden kanssa oli lähtenyt öiselle retkelleen.
”Nappasitteko vielä mitään?” kolli huikkasi hampaidensa välistä Loskaliidolle ja Aurinkomyrskylle, jotka tähyilivät parhaillaan jotain alempana polulla. Kun soturikaksikko ei vastannut, Paarmahehku tunki heidän viereensä nähdäkseen, mitä he katselivat. Kolli haki alle avautuvasta maisemasta viiruisin silmin jotain ihmettelyn arvoista. Meripihkasilmät osuivat Tuhkakajoon, joka roikkui kauhistuneen näköisenä kiinni murentuneessa seinämässä kiinni. Kuu raidoitti nuoren soturin pörhistynyttä turkkia. Paarmahehku säpsähti nähdessään naaraan pitelevän kallionreunasta kiinni kuin henkensä edestä. Loskaliito hiljensi nauruntirskahduksensa painamalla käpälänsä suulleen, kun hetken kuluttua Tuhkakajo ponnisti itsensä takaisin tiiviille alustalle. Aurinkomyrsky huokaisi, ja tokaisi soturitoverilleen:
”Sinuna olisin kyllä huutanut apua… Mutta omapahan oli valintasi.” Aurinkomyrskyn sanat tuntuivat huvittavan Loskaliitoa lisää, ja naaras vilkaisi hilpeästi Paarmahehkua, joka käänsi hiukan vaivaantuneena katseensa yötaivaalle. Tuhkakajo naurahti kiusaantuneena.
”O-Olethan kunnossa?” Loskaliito kysyi, peitellen vaivoin nauruaan. Tuhkakajo nyökkäsi, ja alkoi liikuskella levottomasti pois päin kolmikosta.
”Min… Minä taidan jatkaa tästä nyt. Hyvä nappaus, tuo jänis”, naaras änkytti ja pyörähti sitten ympäri, lähtien kulkemaan alas vuoristopolkua. Paarmahehku puristi jänistä leuoissaan ja katseli mietteliäänä kuunvalon raitoja nuoren soturin harmaalla turkilla. Hyväntuulinen hyrähdys kaikkosi Loskaliidon kurkusta.
”Mitä hauskaa tuossa edes oli?” Paarmahehku murahti sisarelleen, ja kääntyi tulosuuntaansa.
”Tulkaa. Ei tässä koko yötä ole aikaa..”

Aamun säteet säröilivät leiriluolaan. Ne eivät yltäneet Paarmahehkun pedille asti, mutta Vuoristoklaanin aamuinen tohina sai kollin havahtumaan hereille. Kissat valmistautuivat tavanomaisiin aamun askareihinsa, mutta Paarmahehkun jaloissa tuntui edelleen eilinen metsästysreissu. Päänsärky alkoi poltella kollin ohimoita.
#Enkö saanut tänäkään yönä nukutuksi?# soturi ajatteli äksysti, ja käänsi sitten kylkeään hajamielisenä. Hänen pitäisi käydä herättämässä Kaunotassu, muuten oppilas nukkuisi taas puolet päivästään.
”Paarmahehku!” sihahdus kaikui sotureiden pesän suulta. Loskaliidon lämmin energia astui sisään, ja naaras taituroi itsensä veljensä sammalpedin viereen.
”Tähtiklaanin tähden… Mitä nyt?”
”Unikkokukan ja Kotkasumun pennut syntyivät yöllä”, Loskaliito naukui viikset liikuttuneena väristen. Paarmahehku kampesi itsensä jaloilleen, ja ravisteli pölyjä mustasta turkistaan.
”Ai...”
”Taivasliljan mukaan pennut ovat terveitä. Naaras ja kolli! Tuletko katsomaan?”
Paarmahehku koitti sulkea korvansa Loskaliidon innokkaalta ehdotukselta, mutta nyökkäsi kuitenkin, hieman epäilevästi.
”Tuskimpa Unikkokukka haluaa-”
”Niin niin, hän on väsynyt, mutta kyllähän sinun on nähtävä pennut!” Loskaliito intti ja pörräsi kollin ympärillä viikset innosta väristen. Siniset silmät tuijottivat värähtämättä. Paarmahehku luimisti korviaan ja loikki pesästä ulos vilkkaasti. Loskaliito ei karissut hänen vanavedestään, vaan kiri hänen rinnalleen ja lähti johdattelemaan kohti pennuille ja kuningattarille varattua pesää. Paarmahehku pysähtyi kolon reunalle, ja asteli sitten varovasti sisään. Ilma tuoksui makealle, maidolle ja sammalelle. Hän ja Loskaliito ohittivat Mustapennun, Kastepennun ja Yöpennun, jotka leikkitappelivat pesän etuosassa, muutaman kuningattaren valvoen vieressä. Leikkitappelun äänet kaikuivat pesässä, mutta tunnelma tuntui silti olevan hiljainen ja rauhallinen. Kolon perällä, kyyristyneenä kyljellään makaavan Unikkokukan yllä istui Tomukukka.
”Hei”, emo kuiskasi pehmeästi kahdelle pennulleen, jotka astelivat sisemmäs.
”Taivaslilja ja Kotkasumu lähtivät juuri.”
Paarmahehku nyökkäsi ja kurkkasi naarassoturin olan yli. Unikkokukka oli ummistanut silmänsä, ja kuningattaren tuuhea häntä peitti puoliksi kahta hänen rinnallaan makaavaa, enemmän pieniä karvapalloja muistuttavia kissanpentuja. Mustaturkkinen ja ruskeaturkkinen.
”Unikkokukka taitaa tosiaan olla tosi väsynyt”, Loskaliito hyrähti ja istui alas katselemaan vastasyntyneitä kiinnostuneena. Tomukukka kehräsi. Epämukava tunne kouraisi Paarmahehkua vatsasta, ja hän käänsi katseensa pois avuttomista olennoista.
”Onko niillä jo nimet?” Loskaliito kysyi, johon Tomukukka pudisti päätään. Paarmahehku liikahti levottomana. Pentutarha tuntui ahtaalta. Juuri äsken hän, Unikkokukka ja Loskaliito olivat asuneet siellä yhdessä, ja nyt yhdellä heistä oli jo oma perhe. Muutos tuntui yllättävältä ja nopealta, nyt kun todellisuus iski tajuntaan.
#Välillä unohdan ettemme ole enää mitään pentuja#, Paarmahehku ajatteli ja vilkaisi Loskaliitoa, jonka silmät olivat täynnä sähköä, ja käpälät liikkuivat malttamattomina.
”Olen niin onnellinen Unikkokukan puolesta”, vaaleajuovainen soturi huokaisi. Tomukukka nyökkäsi hymyillen leveästi. Paarmahehku puristi kynsiään maahan. Hänellä itsellään oli pelkästään tyhjä olo Unikkokukan puolesta. Naaras olisi jumissa täällä seuraavat kuusi kuuta.
Jompikumpi pennuista ynähti, mikä sai Unikkokukan silmät revähtämään auki pyöreinä ja syvinä kuin täysikuut. Naaras hyssytteli pienokaisiaan hetken ja kosketti kumpaakin hellästi kuonollaan.
#Miten yksi yö saattoi muuttaa Unikkokukkaa noin? Ennen en olisi ikinä kuvitellut näkeväni häntä noin… haavoittuvaisena#, Paarmahehku ajatteli yllättyneenä.

Leijonakynsi kuunteli ilmeettömänä Leopardilaikun karkoitusta, ja ilmeettömänä puri hampaitaan yhteen. He olivat epäonnistuneet suunnitelmassaan, Sulkatähti ei ollut kuollut hänen entisen mestarinsa tappoiskuun, mikä tarkoitti sitä että he olivat laskeneet päällikön jäljellä olevien henkien määrän väärin. Soturi toivoi, että hänet oltaisiin valittu mukaan hyökkäystiimiin, hän olisi voinut pitää Liekkitaivaan kaukana Leopardilaikusta ja Sulkatähdestä, kun nuo olivat taistelleet, ehkä sitten naaras olisi saatu päihitettyä, nykyisen varapäällikön kanssa. Nyt kollin entinen mestari kuitenkin luikki kohti sisäänkäyntitunnelia, herjaten uhkauksia koko Nummiklaanille ja kanjonille. He vaihtoivat tietäviä katseita, ennen kuin laikukas kolli katosi tunnelin pimeyteen. He eivät olleet niin hiirenaivoisia etteivätkö olisi varautuneet epäonnistumiseen. He olivat sopineet jos jompikumpi heistä olisi jäänyt kiinni teostaan, he tapaisivat Neljän virran tammella kolmantena yönä karkoituksesta ja laatisivat uuden suunnitelman. Leijonakynsi käänsi katseensa pentutarhalle ja jäi odottamaan seuraavaa tapahtumaa. Vaikka häntä ei oltu taisteluun valittu, ei se tarkoittanut sitä etteikö soturilla olisi ollut tekemistä. Pian hysteeriseltä vaikuttava kuningatar juoksisi ulos pesästä, huuaten paikalle parantajia ja varapäällikköä-
"Apua! Ketunkynsi, Yötuuli! Teidän täytyy tulla auttamaan heti! Liekkitaivas!" Kuin kutsusta Purovirta pinkaisi ulos pentutarhasta, näyttäen todella hätääntyneeltä. Kuningattaren silmät olivat apposen ammollaan, tuon turkki sojoitti säikähdyksestä joka suuntaan ja naaras ei vauhkoontumiseltaan tiennyt mihin suuntaan oikein jatkaisi paikaltaan. Liekkitaivas oli oitis juossut vaaleanruskean kissan luokse kuullessaan nimensä kutsuttavan.
"Mikä hätänä?" Varapäällikkö kysyi samalla, kun parantajat juoksivat kaksikon ohi pentutarhaan.
"Lilja, hän... Hän sai jonkinlaisen kohtauksen...", Purovirta nieleskeli ja seurasi katseellaan kuinka raidallinen kolli juoksi hänen ohitseen pentutarhaan sen enempää kuuntelematta. Leijonakynnen oli hillittävä hymynsä, suunnitelma oli toteutunut loistokkaasti. Leopardilaikun kosto oli osunut varapäällikön kohdalle pikemmin mitä tuo olisikaan arvannut, eikä se todellakaan jäisi tähän.

Tammisydän herää varhain aamulla kylmyyden tunteeseen. Ututähti oli kadonnut hänen viereltään... Soturitar nousee, venyttää selkänsä kaarelle ja astelee ulos. Hän vetää sisäänsä raikasta ulkoilmaa ja suuntaa kohti tuoresaaliskasaa. Naaras nappaa kasasta jonkinlaisen peipposen. Hän huomaa Ututähden hiukan kauempana, kasvoillaan jälleen vakava ja huolestunut ilme. Päällikkö näytti vaipuneen jälleen synkkiin ajatuksiinsa. Oranssiturkkinen kissa hotkaiseen ruokansa nopeasti ja kävelee kumppaninsa luokse.
"Usko jo ettet voi asioille juuri nyt mitään. Toistaiseksi olemme kaikki vielä hengissä, joten kannattaa ottaa siitä ilo irti", turkoosisilmäinen kissa naukaisee lohduttavasti. Valkoturkkinen naaras nostaa katseensa ja pudistaa päätään.
"Mitä tahansa voi tapahtua, ihan koska vain! Tiedän ettei minun pitäisi miettiä tätä koko aikaa, mutta vaikka unohtaisin sen hetkeksi, se ei katoa lopullisesti mielestäni! Minä... En tiedä mitä tehdä!"
"Kyllä sinä jotain aina keksit, usko pois", Tammisydän sanoi rauhallisella äänellä.
"Minun on päästävä pois täältä hetkeksi..." Ututähti sanoi nopeasti.
"Mennään vaikka uimaan, joki on juuri sulanut ja ilmakin on vain lämpenemiseen päin, vesi ei taatusti ole yhtä viileää kuin lehtikadon aikaan", soturitar sanoi kumppanilleen.

Tammisydän kahlasi Ututähti rinnallaan viileään veteen. Veden lämpötila hytisytti soturitarta tuon luihin ja ytimiin asti, mutta oranssiturkkinen naaras tiesi että uimaan päästessään hänen verensä alkaisi kiertämään ja lämpö palautumaan. Turkoosisilmäinen kissa kauhoi itseään syvemmälle veteen, hänen kumppaninsa jo uiden muutaman ketunmitan päässä edempänä. Tammisydämestä ei ikinä tulisi yhtä hyvää uimaria kuin Puroklaanin päälliköstä, hyvä että tuo pysyi edes nyt pinnalla, kun vesi tuntui kohmeuttavan soturittaren raajat.
"Emo! Isä! Pixel!" Oranssiturkkinen naaras kurtisti kulmiaan ja lopetti vedessä läpsyttelyn. Ihan kuin hän olisi juuri kuullut huutoa, pennun huutoa. Turkoosisilmäinen kissa kääntyi katsomaan Ututähteä, joka myöskin oli pysähtynyt ja katsoi hämmentynyt ilme kasvoillaan joen rantaa kohti.
"Kuulitko sinäkin sen?" Tammisydän kysyi hiljaa, yrittäen olla pitämättä mahdollisimman paljoa ääntä, jos huuto kuuluisi uudestaan. Hänen kumppaninsa nyökkäsi ja lähti uimaan kohti rantaa, soturitar perässään seuraten. He nousivat ylös ja astelivat kaislikkoon, ainoastaan löytääkseen pienen mustaturkisen pennun kyyhöttämästä silmät kiinni hiekassa. Pentu raotti sinisiä silmiään kuullessaan kahden kissan lähestyvän ja nyt katsoi kaksikkoa väsyneellä katseella.

"Onko tämä Tähtiklaani?" Pentu kysyi hiukan ymmällään seuratessaan ympärillään hääräileviä parantajia. Yöturkki kiiruhti aivan pennun yläpuolelle ja tutkaili tuota jo vaikka kuinka monennetta kertaa.
"Ei, et pääse metsästämään Tähtiklaanin kanssa todennäköisesti vielä pitkään aikaan", parantaja sanoi ja supatti jotakin Kylmähämärän korvaan, mitä edes Tammisydän ei parantajien pesän suuaukolta asti kuullut.
"Missä minä sitten olen?" Pentu kysyi ääni säristen, raukka parka oli varmasti itkun partaalla, kun hän yhtäkkiä olikin täysin tuntemattomien kissojen ympäröimänä.
"Tämä on Puroklaani. Päällikkömme löysi sinut miltei tajuttomana reviiriltämme ja toi sinut tänne meidän hoidettavaksemme. Minä olen siis Yöturkki, parantaja, ja tässä on oppilaani Kylmähämärä", Yöturkki vastasi.
"Mutta, ei, sinulla ei ole mitään kuolettavia vammoja. Luulisin, että vain säikähdit mistä johtui äkillinen uupumuksesi adrenaliinisi kuluessa loppuun. Toivut siitä tuota pikaa", vanha parantaja jatkoi. Hän meni sitten vähän etäämmälle jatkamaan puuhiaan Kylmähämärä vanavirrassa seuraten. Samassa joku toinen kissa astui sisälle pesään, töytäisten Tammisydäntä pois suuaukon edestä, ja hän viittoi parantajat luokseen. Soturitar katsoi silmät sirissä Punalehteä, joka ei edes näyttänyt halukkaalta pahoitella tunkeutumistaan pesään ja samalla miltei klaanitoverinsa kumoon kaatamista.
"Onko hän hereillä? Voiko Ututähti tulla tapaamaan häntä?" Luottosoturitar supatti kolleille, luulen varmaan ettei pentu tai oranssiturkkinen naaras kuulisi, mutta punaruskea naaras saisi erehtyä pahan kerran. Turkoosisilmäinen kissa huomasi vaihtavansa katseita pennun kanssa, joka selvästi myös kuuli Punalehden 'kuiskinnan'. Tammisydän virnisti pennulle.
#Tuo kissa ei osaa kuiskia, en ikinä kertoisi hänelle salaisuuksiani.# Hän viittoi hännällään sammalilla ja sananjaloilla makaavalle kollille, joka tuskin ymmärsi mitä soturittaren hännänliikkeet oikein tarkoittivat. Yöturkin vastattua luottosoturittarelle myöntävästi, tuo lähti, mutta tuli hetken kuluttua uudestaan pesään, mutta nyt hänellä oli mukanaan Ututähti.
"Hei, Olen Ututähti, Puroklaanin päällikkö. Me tapasimme tänään aikaisemmin", päällikkö aloitti.
"Hei", pentu vastasi hänelle hiljaa.
"Haluaisitko kertoa minulle nimesi ja paikan missä asuit ennen saapumistasi tänne?" Ututähti kysyi lempeästi. Tammisydäntä olisi ainakin pelottanut kertoa tuntemattomille kissoille itsestään, mutta pentu tunsi toisin ja päätti luottaa seuralaisiinsa.
"Öö... Olen Mörkö ja asuin ennen perheeni kanssa tuolla jossain kaukana metsässä. Lähellä ihmisasutusta", kolli aloitti, mutta vaikeni kun ei ollut ihan varma ymmärsikö kukaan häntä. Kaikkien ilmeet olivat jotenkin kummastuneet, paitsi Tammisydämen.
"Hän tarkoittaa kaksijalkojen pesiä", soturitar naukaisi nopeasti. Puroklaanilaiset nyökkäilivät ymmärryksestä.
"No, Mörkö, haluaisitko kertoa meille miten päädyit Puroklaanin reviirille?" Ututähti kysyi yhä lämpimällä ja rauhallisella äänellään. Oranssiturkkinen naaras ei voinut olla ihailematta kuinka rauhallisesti ja emollisesti hänen kumppaninsa käyttäytyi pentua kohtaan. Jos kissa olisi ollut yhtään vanhempi, olisi päällikön sävy varmasti ollut viileämpi ja painavampi.
"En", pentu vastasi kuin salamana. Mikä ikinä oli tuon kollin heidän reviirille johdattanut, päätti hän pitää tiedon itsellään. Tammisydän siristi silmiään ja vaihtoi kumppaninsa kanssa nopeasti katseita.
"Noniin, eiköhän tämä tenttaus riitä tältä päivältä", Yöturkki naukaisi yhtäkkiä.
"Jos jatkettaisiin huomenna, hän taitaa olla vielä uupunut kokemuksistaan ja tarvitsee lepoa", parantaja jatkoi ja alkoi hätistellä pesään kuulumattomia kissoja ulos sieltä.
"Nukuhan nyt", Tammisydän sanoi pennulle ystävällisesti. Tuo päästi makean haukoituksen ja ummisti silmänsä. Soturitar käveli pois pesästä ja kohtasi leiriaukiolla Ututähden huolestuneen katseen.
"Mikä siinä on, kun yritän päästä hetkeksi karkuun kaikelta, Tähtiklaani lähettää tassuihini uuden ongelman?"