Pikkulintujen viserrys kantautui korkealta kuusistosta Tihkutäplän korviin. Aamun auringonsäteet täplittivät maata, ja ilokseen naaras huomasi kellertävästä maasta ponnistavan muutaman vihreän ruohonkorren.
”Katsos Laikkutassu, hiirenkorva on jo täydessä vauhdissa”, täplikäs naaras huomautti oppilaalleen. Pienempi kissa ei vastannut, vaan heitti Tihkutäplälle anovan katseen, kun he tassuttelivat leiriaukion läpi kohti parantajan pesää. Lehtikuun harmaa hahmo ilmestyi pian heidän eteensä pesänsä takaa.
”Ai, Lehtikuu! Laikkutassu voisi auttaa sinua kantamaan yrttejä, jos tarvitset apua.”
Laikkutassu vilkaisi jälleen avuttomana Tihkutäplään – harmaa soturi tiesi kyllä, että naaras olisi paljon mieluummin ollut partioimassa hänen kanssaan. Lehtikuu vilkaisi pesäänsä päin ja mietiskeli hetken. Surutassun valkea hahmo kömpi puunrungon alta.
”Siitä olisi kyllä apua. Minulla ja Surutassulla on ollut käpälät täynnä töitä viime aikoina”, Lehtikuu naukui laskettuaan yrttinipun maankamaralle. Tihkutäplä antoi katseensa levätä pitkästä aikaa ystävänsä pyöreissä, täysikuun muotoisissa silmissä.
”Sovittu siis”, Tihkutäplä naukui hyvillään ja kääntyi vielä Laikkutassun puoleen.
”Tarvitset taukoa kaikista taisteluharjoituksista. Välillä on hyvä palvella klaania eri tavoin”, soturi yritti selittää, vaikka näki oppilaansa silmistä ettei hänen selityksensä ollut onnistunut vieläkään vakuuttamaan häntä.
”Mutta enhän minä tiedä mitään yrteistä”, laikukas oppilas totesi vaisusti.
”Älä huoli. Lehtikuu ohjeistaa kyllä”, Tihkutäplä kiirehti sanomaan, ja harmaaturkkinen parantaja nyökkäsi hymyillen heikosti. Hän kosketti vielä pienesti hännänpäällään Laikkutassun lapaa, kun oppilas lähti seuraamaan Lehtikuuta tuon pesälle. Pieni lepo ankarasta harjoittelusta tekisi Laikkutassulle varmasti hyvää, eikä Tihkutäplä halunnut, että hänen oppilaansa olisi liian poikki taistellakseen, jos lisää taisteluja syttyisi lähiaikoina. Vaikka naaras oli tehnyt parhaansa Laikkutassun koulutuksen kanssa, huoli kalvoi häntä silti jatkuvasti.
#Oikea taistelu on niin erilaista harjoituksiin verrattuna#, täplikäs soturi ajatteli, kun käänsi selkänsä parantajan pesälle ja tassutteli kohti leiriaukion keskustassa istuvaa Nummipyörrettä, jolle oli luvannut olevansa käytettävissä päivän ajan.
#Ehkä meidän pitäisi kokeilla yhä enemmän oikeaa taistelutilannetta jäljitteleviä harjoituksia#, hän ajatteli vielä tupsahtaessaan ruskeaturkkisen varapäällikön rinnalle. Soturi odotti kärsivällisesti, että naaraan meripihkainen, arvokas katse osuisi häneen.
”Tihkutäplä, sinä voit mennä Hämäräaskeleen metsästyspartion mukaan”, Nummipyörre tokaisi ja viittoi hännällään kohti suurta, tummanharmaata kollia, jonka ympärille Piikkiraita, Salamatassu ja Linnunsiipi olivat juuri kerääntyneet. Tihkutäplän vatsaa kouraisi, kun hän nyökkäsi korkea-arvoisemmalle naaraalle hymyillen ja lähti tassuttelemaan kohti partiota. Hän oli näkevinään Hämäräaskeleen meripihkasilmien välähtävän, kun kolli käänsi katseensa pois.
#Hämäräaskel on klaanitoverini. Jossain vaiheessa minun on kuitenkin puhuttava hänelle#, naaras ajatteli ja nielaisi epäilyksensä. Taistelusta Luuklaania vastaan asti hän oli pitänyt etäisyytensä kolliin ja toistaiseksi Hämäräaskel oli tehnyt samoin. Tihkutäplä liittoutui partion perään, ja Hämäräaskel tokaisi kaikille:
”Lähdemme kohti Nummiklaanin rajaa. Nummipyörteen mukaan siellä päin ei ole metsästetty muutamaan päivään.”
Linnunsiipi ja Piikkiraita vilkaisivat toisiaan, ja Tihkutäplä lipaisi lapaansa vaivaantuneena. Vaikka Hämäräaskel oli samanikäinen kuin hän, kolli johti itseään vanhempia kissoja paljon luontevammin ja itsevarmemmin kuin hän. Salamatassu vilkaisi häntä pikaisesti, kun kissajono lähti loikkimaan aluskasvillisuudessa.
”Tihkutäplä, missä Laikkutassu on?” Piikkiraita kysyi oppilaansa puolesta yllättävän kohteliaalla äänensävyllä. Harmaa naaras kiirehti kollin vierelle, jotta tuo kuulisi hänen sanansa selkeämmin.
”Hän avustaa Lehtikuuta ja Surutassua tänään”, täplikäs soturi selitti.
”Ajattelin, että hän tarvitsee hiukan lepoa harjoittelusta.”
”Vai niin. Luuletko, että Salamatassunkin kannattaisi mennä?” leveälapainen kolli kysyi pohtivasti. Oranssiturkkinen kolli vilautti mestarilleen kieltään, mikä sai murahduksen karkaamaan Piikkiraidan kurkusta. Tihkutäplä naurahti ja katsahti eteen. Hän oli näkevinään, että partiota johtavan Hämäräaskeleen korvat kääntyilivät niin kuin kolli olisi kuunnellut heidän keskusteluaan.
”Niin. Parantajien auttaminen kuuluu kyllä oppilaiden tehtäviin”, Tihkutäplä jatkoi hajamielisesti.
”Oppilaiden tehtävistä puheenollen, olen miettinyt, että meidän pitäisi järjestää jatkossa todentuntuisempia taisteluharjoituksia. Mikään ei voita oikeaa taistelukokemusta.”
Tihkutäplä vilkaisi Piikkiraitaan uteliaasti.
”Luitko ajatukseni? Mietin juuri samaa aiemmin.”
Piikkiraita kohotti kulmiaan, jolloin Tihkutäplä jatkoi.
”Toisaalta, harjoitukset voivat olla melko vaikeita järjestää. Ne vievät oppilailta enemmän energiaa ja meidän pitää olla tarkkoina, etteivät he loukkaa toisiaan”, Tihkutäplä totesi ja katsahti Piikkiraidan suippoihin silmiin huojentuneena, ja sitten mietteliäänä maahan.
”Haavoittumisia on todellakin vältettävä näihin aikoihin. En tiedä, miten saisimme toteutettua vielä entistäkin todentuntuisempia taisteluharjoituksia ilman niitä.”
”Ehkä meidän pitäisi panostaa strategiointiin ja oikealta tuntuvien taistelutilanteiden luomiseen. Sitä paitsi, ei pie-”
”Voisitteko lopettaa tuon ja keskittyä tarkkailemaan riistaa? Olemme pian perillä”, Hämäräaskel kähisi, ja Tihkutäplä vilkaisi kummastuneena partiota johtavaa kollia. Piikkiraidan niskavillat nousivat pystyyn, ja ärtymys välähti kollin silmissä.
#Juuri kun keskustelusta oli tulossa hyvä#, Tihkutäplä ajatteli huojentuneena ja jatkoi sitten mielessään huolestuneena:
#Mahtaakohan Hämäräaskel vihata minua? Korjaantuvatko meidän välimme enää koskaan?# Sitten naaras ravisteli päätään.
#Miksi edes ajattelen tuollaista? En voi enää välittää hänestä. Eihän hänkään välitä minusta.#
Tovin kuluttua Hämäräaskel heilautti häntäänsä merkiksi häntä seuraaville kissoille. Soturit seisahtuivat paikoilleen. Tihkutäplä vilkaisi ylös. Lehtipuiden ylle kaartuvat oksat puskivat jo silmuja. Oltiin lähellä Nummiklaanin rajaa.
”Tavataan tässä ennen auringonhuippua. Varokaa menemästä liian lähelle rajaa”, Hämäräaskel naukui, ja lähti loikkimaan kohti läheistä pensaikkoa.
”Ihan niin kuin meitä tarvitsisi muistuttaa”, Piikkiraita murahti. Tihkutäplä vilkaisi harmaata kollia. Aikaisempi ystävällinen äänensävy oli kadonnut hänen äänestään. Linnunsiipi katsahti soturitoveriinsa iva silmissään ja kumartui naukaisemaan hänelle jotain, joka ei tavoittanut Tihkutäplän korvia. Piikkiraita hymähti tyytymättömän oloisena.
”Tule Salamatassu”, kolli tokaisi, ja katosi oppilaansa kanssa aluskasvillisuuteen. Linnunsiipi lähti Nummiklaanin suuntaan nakellen niskojaan huolettomasti. Tihkutäplä kohotti kulmiaan.
#Öhh, selvä. Minä menen varmaan sitten tätä reittiä. Olinkin haistavani hiiren täällä päin#, hän ajatteli, ja lähti hiippailemaan takaisin polkua, jota pitkin partio oli kulkenut. Heinät varisivat hänen tieltään, kun hän sujahti kepeästi erään paatsamapöheikön ohi ja jatkoi syvemmälle metsään. Aamuinen pikkulinnun viserrys kantautui hänen korviinsa. Maa soturin käpälien alla pehmeni, ja naaras tunsi kosteuden polkuanturoissaan. Tihenevä aluskasvillisuus väistyi, ja pian hän haistoi raikkaan lampiveden kasvikon moninaisten tuoksujen takaa. Harvat kaislat värisivät, kun Tihkutäplä asettui istumaan niiden väliin, ja madalsi itsensä sateiden synnyttämää metsälampea ympäröivien saniaisten tasolle. Ilmasta hän erotti vielä yhden makean tuoksun: vesimyyrä!
#Se hiiri saa jäädä toistaiseksi#, naaras ajatteli ja lipaisi huuliaan. Soturi tutkaili ympäristöä tarkasti keltaisella katseellaan. Pian lammen toisella rannalla pulska myyränaaras ilmestyi pehmeään maahan kaiverretusta kolosta ja kipitti pienen matkan eteenpäin, kunnes kääntyi nuuskimaan ilmaa. Tihkutäplä kohahti, kun myyrää seurasivat pian kolme pienempää nappisilmäistä yksilöä. Naaras madalsi päätään. Kokonainen pesue.
#Riista on ollut niin ruipeloa lähiaikoina. Tämä tekee muut varmasti tyytyväisiksi#, harmaatäplikäs kissa ajatteli positiivisesti yllättyneenä löydöstään, ja liu’utti käpäläänsä maata pitkin, paljastaen hitaasti terävät kyntensä. Naaras astui askeleen eteen päin, katse naulittuna maata nuuhkivaan myyrään. Kaislat toimivat oivana näköesteenä, mutta pitäisikö hänen sittenkin kiertää toiselle puolelle lampea ja yllättää saalis takaa päin? Ennen kuin soturi kerkesi ajatella ajatuksensa loppuun, hän järkyttyi tuntiessaan käpälänsä uppoavan johonkin kylmään ja kosteaan. Kului silmänräpäys ja naaras tunsi kylmän veden koskettavan leukaansa, kun lehtien peittämä suostunut maa peitti hänen käpäliensä painon alla. Kuutamoklaanilaisen takajalat liusuivat liukasta, vetistä pintaa pitkin ja pian hän pärski lammessa haukkoen henkeään.
#Mitä tämä on!? Suonsilmä?# naaras ajatteli ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Soturin päässä pyöri, kun hän riuhtoi kynsiään irti tahmeasta pohjasta, ja pärski kohti tulosuuntaansa. Heinät heiluivat villisti, kun hän veti itsensä kiinteälle maalle yskien ulos sakeaa vettä, jota oli vahingossa vetänyt henkeensä. Tihkutäplä huohotti ja vilkaisi taakseen. Vesimyyrät olivat kadonneet, ja kohta jossa hän oli äsken seisonut, oli täyttynyt ruskealla vedellä.
#Äh, mokasin. Onneksi tuo kohta ei ollut kovin syvä, muuten olisin voinut hukkua.#
Naaras ynähti harmistuneena ja veti vielä kerran syvään henkeä, ennen kuin nousi jaloilleen ja ravisteli selkää myöten märkää turkkiaan. Vilunväreet värisivät hänen turkillaan ja saivat hänen jalkansa tärisemään. Naaras aivasti kovaäänisesti.
#Hiirenpapanat! Vilustumista tässä vielä kaivattaisiinkin.#
”Tihkutäplä?”
Täplikäs soturi käännähti äänen suuntaan. Hämäräaskel pisti päänsä esiin pensaikosta toiselta puolelta metsälampea. Kollin leuoissa roikkui se pullea vesimyyrä, jota hän oli ollut nappaamassa.
”Hämäräaskel! Sinä sait sen kiinni”, Tihkutäplä naukui ihmetellen. Naaraan keltaiset silmät pyöristyivät, ja hänen viiksensä alkoivat väristä huvittuneina. Hän näytti varmasti uitetulta hiirenaivolta. Hämäräaskel nyökkäsi.
”Täällä on lisääkin. Juoksivat suoraan kynsiini. Mutta mitä sinulle tapahtui?” Epäluulo välähti kollin meripihkasilmissä.
”Ehheh, olin huolimaton ja tipuin tuonne”, Tihkutäplä nyökkäsi kohti lampea.
”Mutta onneksi sinä nappasit ne! Luulin jo, että hyvä saalis tuli menetettyä.” Naaras hymyili tapansaomaisesti ja ravisteli turkkiaan jälleen. Pisaroita sateli ympäriinsä. Hämäräaskel siristeli silmiään ja kollin suupielet nykivät.
”Aijaa. O-Olisit ollut varovaisempi”, kolli mumisi, näytti hetken ärtyneeltä ja vihaiselta ja käännähti pois. Hiljaisuus laskeutui lammen ympärille. Tihkutäplä luimisti korviaan ja katsahti alas mietteliäänä.
#Ai niin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun puhumme sen jälkeen#, naaras ajatteli ja huokaisi. Pian hän alkoi taas väristä kylmästä.
#Olin jo unohtaa.#

Tuhkakajo taivalsi hiljaa eteenpäin hohtavassa kuunvalossa. Valonsäteet läikehtivät hänen tummanharmaalla turkillaan ja raikas yöilma sai kaikki nuoren soturin aistit hereille. Päästessään vapaaksi oppilaille kuuluneesta rutiininomaisesta koulutusaikataulusta ja nukkumaanmenoajoista, oli hän huomannut olevansa aika iltavirkku. Aamupartioihin herääminen oli osoittautunut joka aamu yhtä hankalaksi, mutta iltaisin naaras jopa toivoi pääsevänsä osaksi yöpartiota, jos sellainen järjestettäisiin.
Saastuneen riistakasan takia yöpartioita oltiin Tuhkakajon, sekä koko muun klaanin, onneksi järjestetty. Aaltotähti ja Uskosielu olivat toimineet partioiden johtajina, päällikkö oli valinnut partioonsa Marjaleuan, Ampiaispiston ja Tomukukan, kun Uskosielu oli valinnut Jänisloikan, Tuiskuturkin ja Siilitassun omaan partioonsa. Muutkin soturit olivat saaneet luvan lähteä metsälle, jos yön aikana ei saisi unta, mutta saaliskasan kuntoon parsiminen oli pääasiassa yöpartioiden vastuulla. Nuori soturitar ei tietenkään jäänyt kallionkoloseen odottelemaan aamupalan saapumista vaan lähti itsekin metsälle.
Äkisti Tuhkakajo pysähtyi ja suuntasi katseensa ylempänä olevaan kallionkaistaleeseen. Hän oli saanut vainun ja lukitsi katseensa saaliiseensa. Mustasulkainen korppi seisoi ylväänä kallionkielekkeellä, availlen hieman siipiään tuulenvireiden osuessa kohdalleen. Naaras siristi silmiään ja työnsi kyntensä esiin. Lintu näkisi hänet heti, jos tummanharmaa kissa edes yrittäisi lähteä kiipeämään kallionvartta, mutta ylös takakautta kiertäminen veisi liikaa aikaa ja korppi saattaisi lentää tiehensä. Jälkimmäinen vaihtoehto oli kuitenkin kahdesta varmempi, joten sinisilmä käänsi katseensa tulosuuntaansa ja yritti etsiä reittiä ylemmälle tasolle. Keskittymättä jalkoihinsa, Tuhkakajo otti haparoivan askeleen taaksepäin. Hän kuuli kivenpalasten vyöryävän alas vuorenvartta pitkin, tuntiessaan samalla kuinka tasainen maa nuoren soturittaren takajalkojen alla mureni. Naaras päästi kiljaisun suustaan ja irvisti nähdessään etukynsiensä jättävän valkoisia viivoja kallioon, kun hän luisui alas reunalta. Mutta kuin Tähtiklaanin siunauksesta tummanharmaa kissa sai takajaloillaan kiinni kallioseinämästä ja hänen luisumisensa pysähtyi. Sinisilmä pysyi jäykkänä aloillaan, hengittäen tiheään tahtiin, sydämensä hakkauksen pauhatessa korvissaan. Hän ei uskaltanut liikkua, joten Tuhkakajo roikkui keho jännittyneenä useamman silmänräpäyksen ajan aloillaan. Sitten hän tunsi lihastensa antavan periksi ja otteensa heikentyvän. Vielä paniikinomaisessa tilassaan nuori soturitar syöksähti ylöspäin ja rämpi itsensä takaisin vuoristopolulle. Miten hän saattoi olla noin idiootti ja unohtaa tärkeimmän säännön vuoristossa kulkiessa, 'katso ennenkuin astut'? Korppikin oli jo aikapäiviä sitten lentänyt tiehensä.
"Sinuna olisin kyllä huutanut apua... Mutta omapahan oli valintasi", Aurinkomyrskyn naukaisu kuului jostakin sivummalta ja naaras nosti katseensa vain nähdäkseen tuon, Loskaliidon ja Paarmahehkun seisovan samalla vuoristopolulla, muutaman ketunmitan päässä hänestä. Oranssiturkkisen soturin kasvoilla oli vaikeasti kuvailtava ilme, vaaleajuovainen soturitar näytti siltä, että yritti parhaansa mukaan olla nauramatta ja mustaturkkinen soturi oli napannut itselleen jäniksen ja tuon tumman meripihkaisissa silmissä oli välinpitämätön katse. Ja Tuhkakajo ei saanut edes vaivaista korppia napattua putoamatta polulta? Hän tunsi kuumotuksen kasvoillaan, tämä oli todella noloa.
"Heh heh... Mmmm", nuori soturitar mumisi ja ravisteli turkkiaan. Nyt vuoristopolulta putoaminen vaikutti paremmalta vaihtoehdolta kuin tässä seisominen.
"O-olethan kunnossa?" Loskaliito kysyi tirskahtaen. Tummanharmaa naaras veti suunta viivaksi ja silmät kiinni nyökkäsi muutaman kerran. Hän heilautti häntäänsä ja kääntyi eleilläkseen jatkavansa matkaa. Mitä nopeammin sinisilmä pääsisi pois klaanitovereidensa polttavien katseiden alta, sen parempi.
"Min... Minä taidan jatkaa tästä nyt... Hyvä nappaus, tuo jänis", Tuhkakajo änkytti ja pyörähti ympäri, ravaten mahdollisimman nopeasti pois näköpiiristä.

//Ei tämä mikään kummoinen jatko ollutkaan, mutta ehkä sisältöä jonkun toisen tarinaan? lol

-katso mitä sain, Neulastassu sanoi mestarilleni joka vaihtoi kieliä veljensä kanssa. -Hyvä, voit mennä lepäämään, hän sanoi. Neulastassu kääntyi ja hän meni oppilaidenpesään jossa moni lepäsi. - hei…, joku naukaisi neulastassulle, -ööh… h-hei, saanko tulla tänne lepäämään? Neulastassu kysyi. -tule vain, kissa, jonka tulkitsin nuoreksi sanoi. Neulastassu laittoi makuulle ja nukahti.
-uni-
Neulastassu käveli tuntemattoman naaraan kanssa hiljaa. Hän ei sanonut matkalla mitään.- kuka olet, miksi olen täällä? Neulastassu kysyi lopulta. - olen tähtiklaanien kissa, unesi toi sinut tänne, naaras sanoi.

//en keksi enempää xD
//joku kissa sielä oppilaiden pesässä

Tähtipentu haukoitteli autuaasti nukutun yön jälkeen. Hän nousi ylös ja venytteli. Pian pentu kuitenkin kuuli jostakin pientä vikinää. Hän kuulosteli hetken ja antoi katseensa käydä läpi pimeän pentutarhan.
*Kuulostaa aivan vastasyntyneeltä pennulta!* Naaras ajatteli. Hän lähti hiipimään ääntä kohti ja kuinka ollakkaan, Liljan kermanvaalean vatsan vieressä kyyhötti kaksi suloista pentua. Punaviiruinen kissa katseli pentuja vaaleanvihreät silmät pyöreinä ja kohotti sitten katseensa erakkoon, joka väsyneen ilmeen kera hymyili Tähtipennulle.
"Sinun kannattaisi mennä aukiolle, klaani kutsuttiin juuri koolle", kermanvaalea naaras naukaisi hiljaa. Pentu nyökkäsi ja pyörähti ympäri, juosten aukiolle. Hän ei tiennyt miksi ei ollut kiinnittänyt aukion hälinään mitään huomiota, mutta astuessaan pesäkolosta ulos, saivat naaraan korvat kuulla kovan hälinän. Aukio oli täynnä nummiklaanilaisia ja jokainen yritti maukua omia ääniään kuuluvaksi muille. Punaviiruinen kissa nielaisi ja etsi katseellaan Purovirtaa tai Viiksihäntää, mutta kumpikaan kuningattarista ei ollut löydettävissä. Sen sijaan hän näki Ketunkynnen ja Yötuulen istuvan hieman sivummassa, ja heidän ollessa ainoat kissat pentutarhan väen lisäksi kenet Tähtipentu tunsi, hän kipitti nopeasti parantajien seuraan.
"Mitä tapahtuu?" Pentu kysyi saapuessaan naaraiden luokse. Vanhempi parantaja kaappaisi miltei kuusikuisen naaraan häntänsä suojiin ja kumartui jutellakseen hänelle. Vihersilmä meinasi aivastaa, kun hännän pörheä karva kutitteli hänen nenäänsä.
"Sulkatähti julisti, että huomisaamuna Nummiklaani hyökkäisi Kuutamoklaaniin. Mutta ei hätää, tämä ei koske sinua millään tavalla", Ketunkynsi maukui. Tähtipentu kurtisti kulmiaan. Hän oli nuori, mutta ei niin nuori tajutakseen, että hyökkäykset johtivat taisteluihin ja taistelut eivät tietäneet mitään muuta kuin haavoittuneita tai kuolleita kissoja. Ja hän oli yksi nummiklaanilaisista, tietenkin tämä koskisi myös häntä! Vaikka naaras oli liian nuori taistelemaan, tekisi hän kaikkensa vaikka auttaessa parantajia tai viemällä roskia ja tuomalla pyydettyjä tarvikkeita.
"Mutta haluan olla avuksi! En ehkä voi taistella, mutta voisin auttaa teitä jotenkin?" Tähtipentu esitti tarjouksensa. Hänhän ei jäisi istumaan tyhjänpanttina mihinkään pentutarhan perälle, kun hänen oppilasnimitykseensä olisi vain muutama päivä aikaa! Ketunkynnen silmissä välähti ja tuo vaihtoi katseita Yötuulen kanssa, jonka kasvoilla oli samanlainen, outo ilme jota pentu ei osannut lukea.
"Voi Tähtipentu... Arvostamme kiinnostustasi ja haluasi auttaa, mutta asiat mitä taisteluiden jälkeen näämme pesällämme ei ole jotakin mitä nuoren soturioppilaan tarvitsisi nähdä", vanhempi parantaja sanoi. Punaviiruinen naaras siristi silmiään, hän ei ymmärtänyt mitä tuo tarkoitti sanoillaan.
"Mutta jos olisin parantajaoppilas niin olisin kuitenkin auttamassa teitä, miksi minun pitäisi siis jäädä pois?" Tähtipentu kysyi. Ketunkynsi ei saanut vastattua, kun Sulkatähti murahti uhkaavasti Seinämäkiven päältä, hiljentäen aukiolla mölisseet kissat.
"Asia on päätetty! Leopardilaikku, Leijonakynsi ja muut partiot ovat ilmoittaneet Kuutamoklaanin astuneen rajojemme yli lehtikadosta lähtien ja heille on näytettävä ettei meidän reviirillemme noin vain hypitä. Mukaani tulevat Liekkitaivas, Leopardilaikku, Valkotäplä, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Saarnihäntä, Purovirta, Tiikerililja, Kotkakynsi, Kuiskevirta, Yöaskel, Punakynsi, Omenatassu, Lehtitassu, Karsitassu, Saratassu, Hopeatassu ja Peippostassu. Ketunkynsi saa järjestää rajamme läheisyyteen ensiapupisteen ja Yötuuli jää leiriin. Me lähdemme taistoon aamun koittaessa."

"Tule jo laiskimus!" Yöpentu huudahti Sinipennulle rynätessään kohti määränpäätään. Ruskeamerkkinen pentu kasvatti vauhtinsa nopeasti juoksuun, kunnes saavutti pesätoverinsa. Juostessaan hän katsahti taivaalle, havupuut näyttivät kauniin vihreiltä hailakan sinistä taivasta vasten, jolla lenteli muutama lintu kierrellen ja kaarrellen, ihan kuin ne olisivat pitäneet kuutamoklaanilaisille näytöstä taidoistaan. Yhtäkkiä valkeaturkkinen naaras törmäsi mustaturkkiseen pentuun ja havahtui ajatuksistaan.
"Kato tota!" Yöpentu sanoi haltioituneella äänellä. Sinipentu ravisti päätään ja siirsi sitten katseensa pesätoverinsa osoittamaan suuntaan. Näky oli joka kerta yhtä ainutlaatuinen. Koko leiriaukio vihersi alkaneen viherlehden johdosta ja ulkona jopa tarkeni olemaan paleltumatta. Koko klaani oli kokoontunut Suurkiven ääreen, Varistähden ja Nummipyörteen vaihtaessa muutaman sanan ennen seremonian alkua. Perheet ja ystävykset kaikki kokoontuneet johtoportaansa ääreen, nauttimaan ja toivottamaan uudet oppilaat tervettulleeksi klaanin arkeen.
"Toivotahan minulle onnea!" Yöpentu pyysi ennen kuin loikki sisartensa ja muun perheensä luokse eturiviin. Sinipentu oli nyökännyt ja itse kipittänyt Kuupennun viereen, pukaten tuota ystävällisesti lapaan.
"Pentutarha tulee olemaan kokonaan meidän!" Ruskeamerkkinen pentu oli hyrähtänyt ja saanut pesätoveriltaan veikeän hymyn vastaukseksi. Varistähti heilautti häntäänsä ja aukio hiljeni.
"Viherlehti on tuonut mukanaan lämpimän sään ja lähipäivinä saamme varmasti alkaa nauttimaan paremmin hyvinsyöneestä riistasta. Vuodenajan vaihtumisen kunniaksi saamme tänään joukkoomme myös kolme uutta oppilasta. Yöpentu, Sorapentu ja Kaikupentu, astukaahan esiin", päällikkö sanoi. Kolme pentua astelivat kukin omalla tyylillään eteen ja kumarsivat hieman myöhässä johtajiaan. Sinipentu vilkaisi nopeasti Vääräsydäntä ja Mustalampea, molemmat soturit vaikuttivat olevan aivan täpinöissään pentujensa nimitysseremoniasta.
"Yöpentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseesi. Tästä päivästä lähtien siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Yötassuna. Mestarinasi toimii Valkoturkki", Varistähti kertoi ja Sinipentu seurasi katseellaan kuinka valkoturkkinen kollisoturi jätti paikkansa Tiikerisydämen vierellä ja asteli Yötassun viereen.
"Valkoturkki, olet osoittanut olevasi valmis ensimmäisen oppilaasi kouluttamiseen. Olet tarkkaavainen, etkä pelkää tilanteen tullen korottaa ääntäsi, joten toivon sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", päällikkö naukaisi ja siirtyi sitten keskimmäisen pennun nimittämiseen. Sorapennusta tuli Soratassu, joka sai mestarikseen Kivisydämen tuon tiukan, mutta huolehtivan luonteen takia ja Kaikupennusta tuli Kaikutassu, jonka mestariksi valittiin Villituuli tuon vahvan ja uljaan olemuksen takia. Oppilaiden uusien nimien huutamisen jälkeen Sinipentu juoksi onnittelemaan entisiä pesätovereitaan ja pyysi noita kertomaan sitten kaiken hänelle mitä he oppisivat ensimmäisen kuun aikana. Näin pentu pystyisi olemaan varautunut oman soturioppilaspolkunsa alussa, johon pääsisi itse hieman yli kuun päästä.

"Tämä on niin epäreilua. Saan viettää ainoastaan päivän teidän kanssanne ennen kuin meidät häädetään Nummiklaanista. Jos edes selviän tuosta hyökkäyksestä hengissä", ääni jostakin pikkuisen, tummaraitaisen pennun yläpuolelta naukui. Pentu oli kuullut äänen ennenkin ja yhdistänyt sen myskiseen, mutta saman aikaisesti vastakastellun ruohon raikkaaseen hajuun. Se oli täysi vastakohta pennun emon makeaan ja nyt maidolta tuoksuvaan hajuun verrattaessa, mutta pentu oli kokenut hajun turvalliseksi. Hän kömpi lähemmäs tuota oransiiturkkista kollia, muksahtaen tuon pehmeää rinnustaa vasten. Pentu päästi tyytyväisen kiljaisun, kun isän kehräys värisytti häntä.
"Ja sinähän selviät siitä hengissä tai listin sinut itse", emo sihahti, ääni kuitenkin täynnä surua. Pentu ei tajunnut mistä hänen vanhempansa oikein juttelivat, mutta jokin tämän sisimmässä kertoi ettei tämä surun ja vihan täyttämä ilmapiiri ollut normaalia.
"Sulkatähti ei suostu kuuntelemaan minua, tämä koko hyökkäys on täysin turha. Yksikään rajaprtio missä olen ollut osallisena tai mistä minulle on raportoitu ei ole haistanut kuutamoklaanilaisia alueellamme. Kaikki ilmiannot on kerrottu suoraan Sulkatähdelle joko Leopardilaikun tai Leijonakynnen toimesta. Olen jutellut Kuurahohteen ja Hahtuvaturkinkin kanssa ja hekään eivät saa päällikkömme päätä kääntymään", isä huokaisi, antaen muutaman nuolaisun pentunsa päälaelle. Samalla tummaraidallinen pentu yritti muksauttaa tuota kuonoon, epäonnistuen jokaisella kerralla. Olihan se nyt vaikeaa, kun ei kolli vielä nähnytkään mitään. Emo päästi yhtä murtuneen huokauksen suustaan ja kiersi häntänsä pienen perheensä ympärille. Hetken oli hiljaista, ainoastaan toisen vastasyntyneen pennun vinkaisu kuului tummaraitaisen pennun viereltä.
"Oletko antanut heille nimiä vielä?" Kolli kysyi.
"Kyllä... Klaaninimet. Puropentu ja Solinapentu", emo vastasi. Isä kehräsi uudestaan ja nyt nimensä tietävä Puropentu kiljahti uudemman kerran, ryömien takaisin emonsa vatsaturkin suojaan.
"Lilja, minä rakastan sinua, Puropentua ja Solinapentua koko sydämestäni, muistathan sen. Minä teen kaikkeni pitääkseni teidät turvassa", isä naukaisi nyt hiljaisemmalla äänellä, niin että pentu juuri ja juuri kuuli sen.
"Minä tiedän sen", emo vastasi.

Matka Pihlajapiikin ja Sydänsurun pesälle oli ollut pidempi, mitä olin muistanut, mutta ohittaessamme metsäalueen missä olin edellisellä kerralla kollin tavannut, olin tuntenut että olisimme pian perillä. Olin kaapinut matkan varrelta mukaan hämähäkinseittiä sekä kehäkukanlehtiä, joilla sai näin ensihätään ilveksen tekemät haavat umpeen. Seuraavana päivänä minun pitäisi herätä aikaisin etsimään kirveliä, sillä ilveksen kynnet sekä hampaat olivat varmasti olleet likaiset ja haavat tulisivat mitä todennäköisemmin tulehtumaan.
Jälleennäkeminen Loimun ja Mustan kanssa oli ollut koskettava, vaikkakin hieman lyhytkestoinen minun hoitaessani ystävieni haavoja. Oli uskomatonta kuinka paljon he olivat kasvaneet siinä hieman yli viiden kuun pituisessa ajassa minkä olin ollut poissa. Musta oli ollut vielä miltei vastasyntynyt pentu, nyt jos hän olisi ollut klaanissa, ei tuon oppilasnimitys olisi kaukana. Loimu taas oli muuttunut siitä kolmekuisesta, pelokkaasta pennusta innokkaaksi, uteliaaksi ja rohkeaksi kissanaluksi. Mutta vielä yllättyneempi olin ollut siitä, että päättäessäni jäädä pieneen saniaisilla peiteltyyn kuoppaan nukkumaan, oli kollikaksikko änkenyt viereeni, vaikka he olivat viimeiset kuut nukkuneet Pihlajanpiikin, Sydänsurun ja Kuunhohteen kanssa. Nyt kuunnellessani kahden kollin rauhallisia sisään- ja uloshengityksiä, painoin pääni tassujeni päälle ja nukahdin tyytyväisenä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

*Tänään minun olisi hyvä lähteä etsimään itselleni uutta asuinpaikkaa, en voi ikuisesti jäädä tänne häiritsemään Pihlajanpiikin perhe-elämää.* Ajattelin sinnikkäästi muutama päivä myöhemmin. Olin juuri tarkastanut erakoiden haavat jotka näyttivät olevan paranemiseen päin joten enää he eivät tarvitsisi mitään muuta kuin vaihtolehtiä haavojensa päälle. Päätin lähteä matkaan ja ottaa suunnakseni oikealta tuntuvan reitin, joka nousi ylös kukkulan laelle. Kiipesin mäkeä pitkään ja se vaikutti vievän pikkuhiljaa Puroklaanin reviirin reunalla kasvavaa vuoristoa kohti. Ilta hämärtyi ja aloin uupua. Raahauduin vielä ylös pienen vuoren päälle ja henkäisin ihastuksesta. Alas vuoren taakse laskeutui laakso, joka oli täynnä saniaispöheikköä, puita suojaamassa laaksoa, hieman kalliota laakson sisäreunalla, sekä kaiken tämän keskellä virtaava suloinen puro. Kuka olisi arvannut, että kanjonin vuorten takana olisi odottamassa tällainen näkymä?
*Tämä on täydellinen!* Ajattelin tyytyväisenä.

Juoksin pari askelta taaempana Sulkatähdestä ja tunsin sydämeni tykyttävän yhä lujempaa ja lujempaa mitä lähemmäs Nummiklaanin ja Kuutamoklaanin välistä rajaa pääsimme. Päällikkömme ei enää ollut kääntymässä takaisin, ei enää siinä vaiheessa, kun yksitellen juoksimme rajan yli ja aloimme tekemään tietämme Kuutamoklaanin tiheän aluskasvillisuuden läpi. Olin yrittänyt aloittaa tuon kanssa keskustelua, turhaan. Ainoa kissa kelle naaras suostui vastaamaan, oli tuon rinnalla juokseva Leopardilaikku. Pudotin vauhtiani, pästäkseni Hahtuvaturkin, Sadeläikän ja Kuiskevirran rinnalle.
"Me peräännymme heti jos joku haavoittuu pahemmin. Levittäkää sanaa", sanoin matalalla äänellä, pitäen keskustelun vain meidän välisenä. Kollisoturi nyökkäsi, tiputtaen oman vauhtinsa Saarnihännän kohdalle ja oletettavasti pisti sanan kiertämään. Olin itse juuri kiihdyttämässä vauhtiani, kun hyökkäyskarjaus kuului sivultamme ja vaaleanharmaa, isokokoinen kolli tömähti Valkotäplän kylkeen ja kaksikko kieri toistensa vatsoja polkien kauemmas ryhmästämme. Sulkatähti ulvaisi hyökkäyskäskyn, kun yksitellen kuutamoklaanilaiset kävivät aluskasvillisuuden varjoista kimppuumme. Yritin pitää katseeni päällikössämme, mutta se hankaloitui, kun joku kieräytti minut kyljelleni ja alkoi jakelemaan iskuja päähäni.
"Miten te kehtaatte oikein tunkeutua meidän reviirillemme?" Nummipyörre sihisi viiltäessään takajaloillaan paljasta alavatsaani. Päästin urahduksen suustani, Kuutamoklaanin varapäällikön kynnet tekivät ikävää ja kivuliasta jälkeä. Taoin takajaloillani tuota pois päältäni ja naaraan horjahtaessa, tartuin tuon lapoihin ja kiskaisin meidät ympäri, nyt minun ollen päällä, yrittäen väistellä kynsiä, jotka pyrkivät tekemään jälkiä kasvoihini. Vastasin sihahduksella, vaikka olinkin täysin Sulkatähden päätöstä vastaan, en alkaisi vihollisklaanilaisen kuullen herjaamaan päällikköni päätöksiä. Vaikka minut erotettaisiinkin heti klaanista tämän taistelun jälkeen. Vaaleanruskea kissa sai potkittua minut pois kimpustaan ja oli valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, kun Hahtuvaturkki juoksi väliimme.
"Liekkitaivas! Sulkatähti ja Leopardilaikku lähtivät taisteluaukealta, sinun kannattaisi mennä heidän peräänsä ja varmistaa etteivät he tee mitään mistä koko Nummiklaani joutuisi kärsimään!" Soturi murahti ja nousi takajaloilleen vastaanottaakseen Nummipyörteen hyökkäyksen. Peruutin muutaman askeleen ja yritin tasoittaa hengitykseni. Samalla annoin katseeni vaeltaa läpi taistelutantereen. Valkotäplä tappeli raivokkaasti Varistähden kanssa, yrittäen pitää Kuutamoklaanin päällikköä loitommalla heidän takanaan taistelevista oppilaista. Hahtuvaturkki sekä Sadeläikkä taistelivat selät vastakkain Nummipyörteen ja Oksakatseen kanssa ja Saarnihäntä oli kaksintaistelussa Sammalpuron kanssa. Loput taistelevista kissoista olivat levittäytyneet kauemmas alueella.
"Pärjäättehän te varmasti?" Huusin, jo peruuttaen suuntaan mihin Sulkatähden ja Leopardilaikun oltiin näytetty katoavan. Vastaukseksi sain vain epämääräisiä murahduksia ja sihahduksia, jotka kuulostivat siltä, että minun pitäisi ottaa jalat alleni tai omat klaanitoverini tulisivat pistämään niihin vauhtia. Käännyin ympäri ja juoksin päällikkömme hajujäljen perässä, en edes kahta puunmittaa kun eteeni paljastui mitä kamalin näky.
Leopardilaikku seisoi Sulkatähden yläpuolella, puristaen tuon henkitorvea leukojensa välissä ja kuunteli tyytyväisenä kimeitä avunhuutoja, joita päällikkö päästi. Lopulta naaraan ruumis lopetti rimpuilun ja valahti rennoksi. Soturi irrotti hampaansa hopeanharmaan kissan niskasta ja astui askeleen taaksepäin.
"Mitä täällä tapahtuu?" Naukaisin hätäisenä kollin takana. Tuo kääntyi nopeasti ympäri ja huomasi läsnäoloni.
"Sulkatähti!" Vingahdin ja juoksin ruumiin luokse. Leopardilaikku katseli voitonriemuisella katseella suuntaani, kun käperryin Sulkatähden viereen. Lihakseni jännittyivät ja olin varma, että jopa soturikin aistisi surun sumentavan raivoni.
"Mitä olet mennyt tekemään?" Karjaisin.
"Päällikön vaihdos... Etkö huomaa?" Kolli vastasi välinpitämättömästi. Tuo käänsi katseensa päällikön ruumiiseen ja itsekin siihen vilkaistessani, huomasin pientä liikettä.
*MITÄ?!* Ajattelin yllättyneenä mielessäni. Leopardilaikku siristi silmiään raivoissaan.
"Karkoittakaa tuo kissa...", Sulkatähti kähisi hiljaa.
"Kuulitko? Olet mennyttä!" Murahdin ja huusin muutamaa soturia avukseni, toivoen, että he kuulisivat ääneni taistelunsa keskelle.
"Mutta miten? Minähän tapoin hänet!" Leopardilaikku änkytti ihmeissään.
"Päällikkömme on vahvempi mitä luulit. Ala laputtaa!" Vastasin ja aloin lähestymään kollia uhkaavasti. Tuo peruutti hitain askelin kauemmas minusta.

"Sinulla ei ole täällä ketään! Ymmärrätkö? Sinulla ei ole ketään!" Valkotäplä sähähti äreästi Leopardilaikulle, pidättäytyen juuri ja juuri vetelemästä kollia ympäri korvia. Olimme juuri palanneet takaisin leiriin ja koko klaani oli havahtunut pikku hässäkkään ja tullut seuraamaan Leopardilaikun karkoitusta. Kolli asteli hitain, mutta varmoin askelin lähemmäs uloskäyntiaukkoa. Hän loi vihaisen katseen jokaiseen klaanikissaan ja sähähti murhaavasti:
"Vaikka saattekin minut ulos leiristänne, se ei takaa kenenkään turvallisuutta. Päinvastoin! Tällä liikkeellä tuhoatte koko kanjonin! Joka ikisen klaanin sen sisällä, joka ikisen perheen, joka ikisen kissan! Ymmärrättekö? Minä palaan vielä! Palaan suuren joukon kera... Tulette kuulemaan minusta enemmän mitä osaatte odottaakkaan...", Leopardilaikku kääntyi ja lähti juoksemaan kohti uutta elämäänsä luopiona. Katselin kollin perään hermostuksissani, Sulkatähti ei ollut naukunut sanaakaan virallisen karkoitusilmoituksensa jälkeen vaan oli suoraan kadonnut pesäänsä. Yksi kissoista keihin hän oli koko elämänsä ajan luottanut vei häneltä hengen... Laikukkaan kissan uhkailut jäivät kaikumaan pelottavina hiljaiselle leiriaukiolle, monen varmasti miettiessä miten karkoitettu kissa tulisi heille kostamaan.

- Nummiklaani tunkeutui reviirillemme! Kuului huuto. Mustakynsi käänsi päätään ja huomasi leirin suuaukolla Salamatassun, joka haukkoi henkeään. Oppilas näytti siltä kuin olisi juuri juossut reviirin kauimmaisesta päästä leiriin asti pysähtymättä. Soturitar päästi tuhahduksen suustaan. Reviirillä oli tällä hetkellä kiertämässä metsätyspartio että rajapartio, eivätkö he riittäisi nujertamaan paria vaivaista nummiklaanilaista? Varsinkin jos mukana oli oi niin suuri ja mahtava Varistähti. Sammalpuro oli käskyttänyt osan kuutamoklaanilaisista mukaansa ja he vuorotellen juoksivat ulos pesistään, suoraan metsään. Mustaturkkisen naaraan silmissä oli halveksiva nkatse, kun hän katsoi klaanitovereidensa katoamista, pelastamaan päällikköään hyökkäyksestä. Hän aikoisi kostaa savunharmaalle kollille ja joka ikiselle tuon seuraajalle tässä kanjonissa! Kukaan ei jäisi ilman Mustakynnen tuomiota...
- No, mitä tällä kertaa? Soturitar kysyi ärtyneenä kun Havutassu saapui hänen viereensä.
- E- Ei kun minä vain toin sinulle tuoresaalista, kuului pieni ääni naaraan korvan juuressa.
- HILJAA! Häivy siitä! Mustakynsi karjaisi ja yritti sivaltaa oppilaan kasvoja veitsenterävillä kynsillään. Kolli vinkaisi säikähdyksestä jotakin ja loikki pakoon.
*Minun täytyy tappaa se kissa, vaikka se tarkottaisikin kiinnijäämistä ja karkoitusta klaanista!* Soturitar ajatteli itsekseen. Hän haukkasi palan tuoresaaliistaan ja kohotti katseensa taivaalle. Kotka liiteli sinistä taivasta vasten, varmaankin vaanien jos leiriaukiolle eksyisi pentuja leikkimään. Hetken naaras toivoi, että petolintu syöksyisi taivaalta ja terävillä kynsillään tarttuisi hänen niskanahastaan ja nostaisi tuon taivaalle, kuljettaen pois kauas Kuutamoklaanista ja kanjonista. Mustaturkkinen kissa nielaisi lopun ruokansa ja väräytti korvaansa. Jos Nummiklaani oli kerran hyökännyt heidän rajansa suunnalta, Varistähteä tuskin tulisi näkymään reviirin itäpuolella. Mustakynsi lähtisi kuluttamaan aamupäivänsä sinne.

"Herätkääs, te pikkuiset unikeot", Lumisydän murahti leikkisästi ja töykkäisi jalallaan Jalotassua, sekä Kuutamotassua, joka tuon vieressä nukkui.
"Mitä...? Mä haluun sen hiiren...", harmaaturkkinen kollioppilas sätki unissaan. Henkitassu ja Kastetassu olivat jo heränneet ja hihittivät huvittuneina soturin vieressä.
"Kato nyt tota!" Henkitassu huudahti. Siihen laikukkaan kollin oppilaskin heräsi.
"Miksi te herätitte mut?" Jalotassun uniset puheet saivat jopa Lumisydämen nauramaan.
"Herätys jo, Jalotassu. Lähdemme harjoittelemaan metsästystä", soturi maukui.
"Joo joo!" Harmaaturkkinen kollioppilas sihahti mestarilleen ja pomppasi pystyyn. Tuo ravistelin turkkiaan ja kertoi olevansa valmis.

"No niin. Tänään opit metsästämään maariistaa", Lumisydän ilmoittaa päättäväisesti, kun he olivat saapuneet metsään. He eivät olleet ehtineet kauas leiristä, kun soturi näki pienen hiiren rapistelevan pusikossa. Jalotassu meinasi heti rynnätä sen perään, mutta tuon mestari pysäytti hänet.
"Tämä on oikea vaanimisasento", laikukas kolli huokaa hiljaa ja pudottautuu vaanimisasentoon. Hän hiipi kohti hiirtä ja kun oli tarpeeksi lähellä, harmaalaikkuinen kissa syöksähti jyrsijää kohti ja tappoi sen vahvalla puraisulla. Hänen mahansa kurni ja riistan maukas haju sai veden herahtamaan tuon kielelle. Ruskeasilmäinen kissa ei ollut syönyt mitään eilisillan jälkeen ja hän oli todellakin kuolla nälkään! Hetken päästä he hajaantuivat saalistamaan, kuitenkin kuulo etäisyydellä toisistaan. Lumisydän vaani pensaikossa ja tuijotti herpaantumatta edessään käyskentelevää fasaania... Hän otti varovaisen askeleen sitä kohti, sitten toisen ja kolmannen. Soturi oli jo parin hännän mitan päässä, valmistautui loikkaan, heilautti häntäänsä ja... Tuijottaa tyrmistyneenä kuinka Liekkisade syöksähtää pensaikosta ja ottaa linnun hengiltä yhdellä ainoalla taitavasti suunnatulla iskulla.
"Olisit ollut nopeampi", tuo sanoo omahyväisesti. Kolli murahtaa... Hän oli ollut jo niin lähellä... Laikukas kissa oli Jalotassun kanssa päättänyt ottaa kisan siitä kumpi saisi napattua enemmän saalista, sillä muu klaani tuskin olisi tyytyväinen jos he palaisivat takaisin vain yhden hiiren kanssa. Hänen oli ollut tarkoitus napata fasaani, mutta nyt Lumisydän oli häviöllä ja pahasti! Hän oli saanut toistaiseksi vain yhden ainoan oravan, nälkä näköjään sumensi soturin tarkkaavaisuutta. Hänen oppilaansa oli puolestaan osoittautunut luontaiseksi saalistajaksi ja saanut jo useita saaliita...
"Tauko! En jaksa enää ellen saa syödä jotain", Jalotassun huokaisu kuului vähän matkan päästä. Laikukas kolli hymyilee; tätä oli odotettu! He jakavat fasaanin kolmisin ja harmaalaikkuinen kissa oppilaan kanssa käyvät saaliin kimppuun niin ahnaasti, ettei lopulta jäljelle jää heidän osaltaan mitään muuta kuin puhtaaksi kalutut luut. Ruoan jälkeen harmaaturkkinen kolli tarjoutui viemään sotureiden ja itsensä saamat saaliit leiriin. Lumisydän oli todella tyytyväinen suojattiinsa tällä hetkellä. Kun jokainen heistä oli saanut napattua yhden hiiren ja kollisoturi yhden oravan, oli Jalotassu saanut metsästettyä myyrän ja päästäisen. Leirissä syötäisiin sinä iltana oikein maukkaita aterioita...
Liekkisade kellahtaa kyljelleen nurmikolle ja nostaa katseensa taivaalle.
"Aurinko laskee pian...", tuo sanoi lempeällä änellä, hymy kasvoillaan. Lumisydän nousee ylös ja pudistaa turkistaan siihen tarttuneet hiekanjyvät ja ruohonpätkät.
"Tule, jos pidämme kiirettä, ehdimme nähdä sen vielä paikassa missä se on kauneimmillaan", hän ehdottaa.

He kiipeävät pitkin rinnettä, kohti vuoren harjannetta, jolta oli esteetön näköala kaikkialle. Harjanne sijaitsi Puroklaanin reviirin pohjoisosassa, joka ei virallisesti heidän alueeseensa enää kuulunut, mutta Lumisydän oli käynyt useasti itsekseen tai perheensä kanssa ihastelemassa auringonlaskuja siellä. He olivat molemmat hieman hengästyneitä, mutta selvisivät kuitenkin ylös asti. Soturi kuulee edestään voimakkaan henkäisyn:
"Se on upea!" Kolli hymyilee ja kiipeää viimeiset askelmat ja hivuttautuu Liekkisateen vierelle.
"Mitäs minä sanoin!" Lumisydän sanoi iloisesti. Auringonlasku tosiaankin oli upea. Se värjäsi kaiken ympärillään lämpimän kullan väreihin, tuhansissa eri sävyissä... Soturitar tuijotti näkyä haltioituneena, tuon kauniit silmät loistivat kirkkaampian kuin pitkiin aikoihin, niistä suorastaan heijastui onnellisuus... Naaraan turkki kylpi auringon valossa ja siinä hetkessä, hän oli henkeäsalpaavan kaunis.
"Liekkisade?"
"Niin?" Hiljainen tuulenvire pyyhältää Lumisydämen kasvojen yli... Ja hetken mielijohteesta hän kuiskaa tuon korvaan:
"Minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut..."