"Yötuuli, minusta tuntuu että meidän täytyy perua tämänpäiväiset taisteluharjoituksemme. Liljan tiineys on jo niin pitkällä, että hän saattaa synnyttää minä hetkenä hyvänsä. Pitäisi kyllä kumauttaa Liekkitaivasta kunnolla päähän, kun seuraavan kerran hänet näen", Ketunkynsi naukui Yötuulelle, samalla painaen kosteaa sammalpalaa Tähtipennun tassua vasten. Pentutarhan väki oli ruvennut siivoamaan tehdäkseen tilaa tiineelle erakolle ja samalla pentu oli saanut tassuunsa tikun. Hänellä ollen vielä niin pehmeät polkuanturat, oli haava todella kipeä ja vuosi oikein vertakin. Kertaakaan Tähtipentu ei kuitenkaan ollut osoittanut häneen sattuvan, hän oli vain kylmästi purrut hammasta koko ajan.
"Mutta tehän olette parantajia...", viirullinen naaras miukaisi. Eikö taisteluharjoitukset kuuluneet vain soturioppilaille ja parantajille yrttien opettelu? Ketunkynsi kehräsi huvittuneen ja siirtyi tehdäkseen Yötuulelle tilaa.
"Meidänkin täytyy osata puollustaa itseämme vaaran uhatessa. Parantajat eivät pääsäntöisesti opettele hyökkäysliikkeitä saatikka metsästystä, mutta meillä on ollut muutaman päivän ajan niin hyvin vapaata, että olemme tarvinneet jotakin tekemistä", parantaja selitti samalla, kun tuon oppilas lipaisi yritthaudekkeen Tähtipennun polkuanturoihin.
"Älä laske tassua maahan, ennen kuin tuo haudeke kuivuu", Ketunkynsi naukaisi laskiessaan märän sammaltupon muiden likaisten sammaleiden joukkoon. Pentu nyökkäsi ja asetti terveen etutassunsa kipeän etutassun alle ja käänsi yrttihaudekkeella peitetyn tassunsa polkuanturat pesän kattoa kohti. Yötuulen ja tuon mestarin siivotessa jälkiään viirullinen naaras käänsi katseensa pesässä olevaan toiseen potilaaseen. Peippostassu nukkui sikeästi parin sammalvuoteen päässä ja tuon pedin vieressä odotti päästäinen.
"Mitä Peippostassulle on käynyt?" Tähtipentu huomasi kysyvänsä Yötuulelta, kun tuo oli kuljettamassa likaisia sammaltuppoja ulos pesästä. Parantaja psähtyi hänen kohdalleen ja kääntyi katsomaan nukkuvaa oppilasta.
"Hän on vielä nuori ja rasittui liikaa ulkona ollessaan", täplikäs naaras sanoi ja jatkoi sitten matkaansa ulos pesästä. Viirullinen naaras käänsi päänsä katsoakseen uudestaan valkoturkkisen naaraan suuntaan. Hän ei tiennyt, että liiallisesta rasituksestakin voisi joutua joutua vuodelepoon. Ja vielä niin syvään, ettei edes havahtuisi unestaan mehukkaan päästäisen hajuun.
"Mikäs pikku Kanervatassun mieltä painaa?" Ketunkynsi kysyi Kanervatassun saapuessa pesän suuaukolle. Tähtipentu ei ollut huomannut oppilaan tuloa lainkaan ja kallisti hieman päätään katsoessaan tuota.
"Timaliviiksi käski minun tuoda ainoan ruoan mitä olisin voinut syödä tänään teille ja sitten komensi minut harjoituksiin, vaikka aurinko on jo laskenut aikoja sitten!" Raidallinen naaras sanoi raivoissaan. Pentu kurtisti kulmiaan, oliko aika mennyt niin nopeasti jo? Hän taisi ilmeisesti viihtyä parantajien luona kun ei huomannut edes ajan kulumista.
"Hän sitten jaksaa kiduttaa nuorempiaan", Yötuuli tuhahti palatessaan takaisin pesään, Kanervatassun ohi kävellen. Tähtipentu piti sisällään halun naurahtaa nuoremman parantajan kommentille.
"Voi lapsi hyvä. Jos et kerran ole syönyt tänään vielä mitään, voimme jakaa ilomielin saaliisi meidän kaikkien kesken", Ketunkynsi sanoi.
"Oikeastikko? Kiitos Ketunkynsi!" Kanervatassu ryntäsi halaamaan vanhempaa parantajaa.
"No stop stop... En tarvitse mitään halauksia. Syö ruokasi kasvava nuori!" Punaruskea naaras sanoi ja töytäisi oppilasta torjuvasti etutassullaan. Raidallinen naaras katsoi kiitollisena Ketunkynttä ja käänsi katseensa pulleaan puluun, minkä oli mukanaan tuonut. Syötyään osuutensa hän kiitti vielä kerran vanhempaa parantajaa ja lähti juoksemaan leirin suuaukkoa kohti. Pesään jääneet kissat katsoivat oppilaa menoa, minkä jälkeen Yötuuli kumartui haistamaan pulua.
"Tähtipentu, sinähän olet jo tarpeeksi vanha syömään riistaa? Haluaisitko jakaa tämän meidän kanssamme?" Nuorempi parantaja kysyi siniset silmät pimeässä välkkyen. Tähtipentu nyökkäsi, hänellä ei mikään hirveä nälkä ollut, mutta parempihan se oli mennä nukkumaan täydellä mahalla kuin tyhjällä.

Sinipentu ei ollut täyttänyt edes neljää kuuta, mutta oli lyhyen elämänsä ajan ollut jo kaksissa valvojaisissa. Susisydän oli menehtynyt viimeisimpänä kokoontumisyönä, jättäen Toivepennun nyt ilman emoa ja isosiskoa. Muutama päivä valvojaisten jälkeen Toivepentu täytti kuusi kuuta ja Tiikerisydän oli viettänyt koko päivän veljentyttärensä kanssa, valmistellen tuota illan nimitysseremoniaan. Varistähden viimeinkin kutsuessa klaanin koolle, Sinipentu juoksi torkkuvan Yöpennun luo ja tönäisi tämän liikkeelle. Lähiaikoina hänestä, Toivepennusta ja Yöpennusta oli tullut hyvä kolmikko. Toivepennun ja Sinipennun pystyessä samaistumaan perheenjäsenten menettämiseen, oli Yöpentu ollut se joka oli auttanut kaksikon masennuksesta ja nostanut heidän mielialoja vitseillään ja hullutuksillaan. Toivepentu ja Yöpentu olivat ainoita keihin Sinipentu luotti, ainoita kelle hän pystyi kertomaan kaiken ja ainoat kenen seuraa hän kaipaisi päivittäin.
"Kukakohan valitaan Toivepennun mestariksi?" Yöpentu kysyi kun sai juostua ruskeamerkkisen pennun kiinni.
"En tiedä", tuo vastasi ja tervehti eturivissä istuvan Vääräsydämen perhettä. Mustaturkkinen pentu juoksi heti tervehtimään isoisäänsä Hämyviikseä ja jäikin tuon luokse seuraamaan nimitysseremoniaa. Sorapentu ja Keltasydän istuivat heidän vieressään ja Vääräsydän Kuupennun kanssa seuraavana rivissä. Sinipentu istahti kuningattaren viereen ja hymyili, kun tuo kiersi häntänsä hänen ympärilleen. Mustalampi istahti valkoturkkisen pennun toiselle puolelle Kaikupennun kanssa. Pikkuhiljaa muutkin kuutamoklaanilaiset saapuivat paikalle ja Varistähti pystyi aloittamaan nimitysseremonian.
"Tänään Toivepentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen aikansa ryhtyä soturikoulutukseen. Toivepentu, astuisitko eteenpäin?" Päällikkö pyysi ja Toivepentu kipitti pikaisesti isänsä Kuiskauspyynnön luota Suurkiven alle johtoportaan eteen. Savunharmaa kolli tarkasteli pentua kylmällä katseellaan ja Sinipentu tunsi oman pentukarvansa pörhistyvän jännityksestä.
"Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Toivetassuna. Mestariksesi tulee Tiikerisydän", Varistähti ilmoitti. Ruskeamerkkinen pentu tunsi helpotuksen rinnassaan. Toivetassu saisi tätinsä Tiikerisydämen mestarikseen, joka varmasti olisi kiltti ja hyvä mestari. Soturitar käveli oikein iloisen näköisenä uuden oppilaansa viereen ja naukaisi hiljaa jotakin, mikä sai hymyn vastanimitetyn oppilaan huulille.
"Tiikerisydän, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet itsevarma soturi ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", päällikkö naukui. Tiikerisydän aj Toivetassu koskettivat toistensa neniä, minkä jälkeen aukiolla alettiin huutamaan uuden oppilaan nimeä.
"Toivetassu, Toivetassu, Toivetassu!" Sinipentu huusi niin lujaa, mitä hänen pienillä keuhkoillaan vain pystyi.

Koira jätti minut yllättäen rauhaan, aistiessaan jotakin muuta. Se ensiksi lopetti haukkumisen, haistoi ilmaa muutaman kerran ja lähti sitten jolkottamaan rannalle päin. En itse haistanut muuta oman pelkotuoksuni ja koiran myskisen hajun lisäksi, joten hetken odotellessani, varmistaakseni, että eläin oli varmasti lähtenyt, laskeuduin alas puusta. Mutta katsoessani ympärilleni, sain kauhistua vain lisää. Suurinpiirtein kymmenisen ketunmitan päässä kyyhötti ilveksen pentu. En ollut ikinä aikaisemmin nähnyt tätä kyseistä kissapetoa, mutta en muistakaan keltakarvaisista ja mustatäplikkäistä petoeläimistä ollut kuullut. Mutta sen tiesin, että jos näen pennun, myös sen emo on todennäköisesti lähellä. Jouduin mielenlamaannuttavaan paniikkiin ja puuskutin kuin olisin juuri juossut ympäri kanjonin. Ilvestä en pääsisi puuhun kiipeämällä pakoon, se seuraisi perässäni vaikka kuusen latvaan asti. Yritin pysyä matalalla ja liikkumatta, ettei pentu tai mahdollinen emo huomaisi minua, sillä jos ne saisivat minusta pienimmänkään vainun, olisin täysin Tähtiklaanin tassuissa. Kuin siunauksesta ilvespentu katosi yllättäen pusikkoon, mutta se ei paljoa lohduttanut, kun näkökenttääni osui nyt ilvesemo. Se tassutteli vahvoilla käpälillään kohti pusikkoa, mihin sen poikanen oli hypännyt, mutta äkkiä sen kulku pysähtyi kuin seinään. Hengitykseni salpaantui. Ilves haistoi minut ja lähti hitain askelin vaanimaan suuntaani. Katselin hädissäni ympärilleni, yrittäen etsiä edes jonkinlaista piilopaikkaa tai pakoreittiä, mutta pian siirsin taas katseeni ilvekseen. Se tuli yhä vain lähemmäs, mutta onneksi hitain liikkein. Vai olisiko nopeampi hyökkäys ollut parempi, ei olisi tarvinnut kestää tätä pelottavaa tilannetta. Tiesin, että peto kuitenkin hyökkäisi kohta kimppuuni, joten pörhistin karvani ja köyristin selkäni, haluaisin edes yrittää suojella itseäni. Korvani lukittautuivat muilta metsän ääniltä ja valmistauduin tuntevani pian kuolettavan kivun, kun ilves hyökkäisi päälleni ja raatelisi minut ruuakseen. Odotukseni alkoi kuitenkin tuntumaan kummallisen pitkältä ja hetken kuluttua nostin varovasti päätäni. Samassa näin kaksi kissaa ilveksen kimpussa ja korvani avautuivat. Kuulin sähinää ja rajun taistelun ääniä. Tunnistin nuo urheat kissat Pihlajanpiikiksi ja Sydänsuruksi. Selvittelin mielessäni vielä tilannetta, yrittäen rauhoittaa hengitykseni, mutta riemukkaita naukaisuja kuullessani nostin taas katseeni ja näin iloitsevat tuttavani ja maassa makaavan elottoman ilveksen. En voinut olla miettimättä miten sen poikaselle oli käynyt, sillä pentua ei näkynyt missään. Enkä ehtinyt vaivata sillä kauaa mieltäni, kun Pihlajanpiikki tuli puskemaan lapaani.
- Kostokynsi, olethan kunnossa? Erakko kysyi. Nyökkäsin hitaasti päätänsi ja käänsin katseeni Sydänsuruun, joka hitaasti nilkutti luoksemme.
- Jos olisimme tulleet saapuneet silmänräpäystäkään myöhemmin, sinä olisit nyt ilveksenruokaa, naaraserakko tokaisi ja kumartui nuuhkaisemaan runsaasti verta vuotavaa etutassuaan.
- TE näytätte siltä, että olette joutuneet ilveksen ruuaksi. Mutta... Miten voisin kiittää teitä kahta tarpeeksi henkeni pelastamisesta? Kysyin hämilläni ja käännyin uudestaan katsomaan Pihlajanpiikkiä. Tuon vasemmasta korvasta oli lähtenyt pieni palanen irti ja erakkokollin rinnassa oli syvät viillot.
- Teidät on pikaisesti saatava yrttihaudekkeiden alle ennen kuin menetätte liikaa verta, pystyttekö molemmat kävelemään? Jatkoin nuuhkaistessa itsekin molempien kissojen vammoja. Erakot nyökkäsivät.
- Me pelastimme sinut ilvekseltä ja sinä parsit meidät kuntoon, kyllä se minulle käy takaisinmaksusta, Pihlajanpiikki tokaisi ja antoi kumppaninsa tukeutua häneen heidän lähtiessä kulkemaan kohti erakkojen pesää.

Palattuaan taisteluharjoituksista Jäkäläaskeleen, Salamatassun ja Kaunotassun kanssa Paarmahehku tassutteli tuoresaaliskasalle ja katsoi sivusilmällään, kuinka hänen valkeaturkkinen oppilaansa sujahti oppilaiden pesään sisarensa vanavedessä. Hän oli antanut oppilaalleen luvan käydä itsekin tuoresaaliskasalla, mutta Kaunotassu ja Salamatassu olivat kuiskutelleet vilkkaasti koko matkan leiriin, ja näyttivät suunnittelevan jatkavansa keskustelua pesässään.
#Luulisi heidän kummankin olevan nälissään noiden harjoitusten jälkeen#, Paarmahehku tuhahti mielessään ja poimi leukoihinsa laihahkon oravan. Kolli vetäytyi vasten leiriluolan seinää, ja kyyristyi haukkaamaan palan saaliista hieman närkästyneenä. Jos Kaunotassu ei söisi nyt, naaraalla ei olisi energiaa keskittyä koulutukseensa myöhemmin.
Yksi päivän metsästyspartioista palasi leiriin, ja Paarmahehku vilkaisi pureskellessaan tulijoita sivusilmällään. Vuoristoklaanilaiset veivät ruipeloiset saaliinsa tuoresaaliskasaan ja jakoivat pahoittelevia katseita leirin laitamilla norkoileville kissoille.
#Jos viherlehti ei olisi tulossa, riistasta voisi olla tosissaan huolissaan#, Paarmahehku ajatteli ja nielaisi lihapalan alas kurkustaan. Tosin, säät olivat jo lämmenneet, eikä tukevampia saaliita ollut alkanut ilmestymään niin nopeasti kuin olisi odottanut.
Partiosta tullut Pöllönkynsi tassutteli lannistuneena kohti Paarmahehkua päästäinen suussaan. Paarmahehku nyökkäsi hänelle pienesti, ja siirtyi tuuman jotta tuo mahtui istumaan hänen viereensä. Ruskea, vaaleakaulainen kollisoturi alkoi näykkiä ruokaansa vaitonaisesti. Paarmahehku katsahti aukiolle miettien, eikö Pöllönkynsi ollut löytänyt seurakseen ketään muuta.
”Tuo metsästyspartio meni todella huonosti”, Pöllönkynsi naukui, nyt ärtymys äänessään.
#Idioottikin sen huomaa#, Paarmahehku huokaisi mielessään, mutta tokaisi pesätoverilleen kiilto silmissään:
”Eikö ollut riistaonnea?”
”Ei. Ja kaiken kukkuroiksi päästin hiiren karkuun aivan nenäni edestä. Se oli aivan kynsissäni..” kolli murisi ja nieli ateriaansa.
”Mitä sitten? Eihän tuossa ole mitään ihmeellistä”, Paarmahehkua naukui ja työnsi oravansa jämät sivulle. Pöllönkynnen marina oli vienyt hänen ruokahalunsa rippeet.
”Ei se edes ole se, mikä minua vaivaa. Vaan se, että koko partio näki sen”, soturi selitti ja väräytti korvaansa.
”Miten noloa! Näin, että Purojuova katsoi, ja yritin esittää jotain mestarisaalistajaa.”
Paarmahehku hymähti ja alkoi sukia kylkeään.
”Mikä sitten meni pieleen?”
”Loikkasin naurettavan pitkälle ja löin kuononi maahan. Ja Kotkasumu kertoi, että se hiiri juoksi takaani niin kuin olisi pilkannut minua”, Pöllönkynsi huokaisi ja puristi kynsiään luolan lattiaan.
”En kestä ajatella, miten hiirenaivoiselta se näytti. Ja vielä tällaisena aikana, kun saaliista voi tulla pula hetkellä millä hyvänsä.”
”Ainakin sait Purojuovan nauramaan”, Paarmahehku murahti ja nousi ylös.
”Käyn juomassa.”
”Ha ha ha! Ihan niin kuin olisit ollut paikalla”, ruskea soturi tuhahti ja irvisti Paarmahehkun kävellessä pois. Kun Paarmahehku oli kävelemässä tuoresaaliskasan ohi kohti uloskäyntiä, kiljaisu halkoi leiriä. Karvat pystyssä sojottaen hiilenmusta soturi kääntyi äänenlähteen suuntaan, silmät yllätyksestä ammollaan. Kaunotassu seisoi tuoresaaliskasalla korvat luimussa ja karvat pörröllä, pikkulintu nenänsä edessä. Salamatassu seisoi pelästyneen näköisenä siskonsa rinnalla, ja vieressä ollut Kotkasumu loikkasi oppilaiden luo, ja veti säikähtäneenä heidät kauemmas tuoresaaliista. Paarmahehku siloitti karvansa ja luikerteli paikalle pikaisesti, ennen kuin aukio tulvi täynnä kissoja. Pöllönkynsi syöksyi hänen kylkeensä kiinni haukkoen henkeään. Kissat tuijottivat sanattomina kuollutta peipposta, joka oli ollut Kaunotassun kynsissä. Valkeat, pulleat madot kuhisivat sen pinnalla. Paarmahehku nyrpisti nenäänsä, ja joku hänen vieressään yökkäsi. Kaunotassun huudon houkuttelemana kaikki leirin kissat olivat nyt kerääntyneet tapahtumapaikalle.
”Kaunotassu, mitä tämä on?” Paarmahehku jupisi ja kiersi Kotkasumun päästäkseen oppilaiden eteen. Valkea oppilas tuijotti avuttomana takaisin, silmät kauhistuksesta pyöreinä.
”E-en minä… minä luulin..”
”Kotkasumu, mikä kestää? Olen odottanut jo tarpeeksi kauan”, tuttu ääni kaikui Paarmahehkun takaa, ja kolli käännähti katsomaan. Unikkokukan vatsa oli pyöristynyt entisestään ja naaraan silmissä oli yhä vaativampi ja pisteliäämpi katse, kun hän töni Paarmahehkun pois tieltään. Valkean, tuuheaturkkinen naaraan seuraava valittava lause keskeentyi, kun hän huomasi kiemurtelevat madot tuoresaaliissa. Soturitar luimisti korviaan ja peruutti inhoava katse järvensinisissä silmissään.
”Mitä variksenruokaa! Kuka on tuonut tuon leiriin?” Unikkokukka naukui järkyttyneenä ja katsahti Kaunotassuun.
”Sinäkö?” naaras naukui inhoten.
Paarmahehku murisi sisarelleen, ja tunsi pian hännänpään kosketuksen lavassaan.
”Rauhoitutaanpas nyt”, Myrskytuuli huokaisi jykevästi ja työnsi kissat kauemmas saasteesta. Unikkokukka kiirehti jolkottaen takaisin pentutarhaan luimistellen.
”Se on vain variksenruokaa”, varapäällikkö muistutti ja vilkaisi kuningattaren perään.
Paarmahehku näki emonsa Tomukukan klaanitoveriensa joukossa tuoresaaliskasan toisella puolella. Emo katsoi vuoroin Unikkokukan perään ja vuoroin mätään saaliiseen Paarmahehkun käpälien ulottuvilla. Musta naaras näytti mietteliäältä ja räpytteli silmiään huolestuneena.
”Voisiko tämä olla enne Tähtiklaanilta?” soturi kysyi viereensä ilmestyneeltä Taivasliljalta, joka astui oitis eteenpäin kyyristyäkseen nuuhkaisemaan kuollutta eläintä. Parantaja pudisti päätään huolestuneen oloisena.
”En tiedä. Mutta se haisee sairaalta, älkää koskeko siihen!” Parantaja varoitti, kun joku oppilaista oli astua lähemmäs. Paarmahehku vilkaisi ympärille kerääntynyttä kissajoukkoa epäillen. Kuka mehiläispäistä oli keksinyt tuoda variksenruokaa leiriin? Kaunotassun jalat värisivät, mutta naaraan silmiin oli syttynyt uhmakas kiilto. Salamatassu katsoi edelleen saalista kiristellen hampaitaan.
”Koko tuoresaaliskasa saattaa olla altistunut, jos tuossa todella on joku kulkutauti”, Paarmahehku kuuli Uskosielun avaavan suunsa.
”Olet oikeassa”, Myrskytuuli vastasi vakavana luottosoturilleen, ja näytti paljon mietteliäämmältä kuin äsken.
”Minun on parasta mennä ilmoittamaan tästä Aaltotähdelle heti. Kotkasumu, Tomukukka ja Uskosielu, hankkiutukaa te eroon tästä riistasta välittömästi!”
Soturit nyökkäsivät kuuliaisesti varapäällikölleen, joka kiirehti kohti päällikkönsä pesää. Paarmahehku huokaisi, ja vilkaisi Kaunotassua vihaisena. Kotkasumu kääntyi Paarmahehkun puoleen ennen kuin hän alkoi kuulustella oppilastaan sen enempää.
”Veisitkö tuon puolestani Unikkokukalle?” kolli pyysi ja nyökkäsi kohti sepelkyyhkyä käpälissään.
”Oletko varma, ettei se ole altistunut?” Paarmahehku naukui epäillen sitä, että Kotkasumu olisi halukas myrkyttämään puolisonsa ja tulevan pentueensa.
”Nappasin sen tänään metsästyspartiossa, enkä kerennyt vielä laittaa sitä kasaan”, kolli selitti ja kääntyi pikaisesti Uskosielun ja Tomukukan puoleen.
”Selvitetään tämä myöhemmin”, Paarmahehku murahti Kaunotassulle soturien ohi. Valkea naaras nyökkäsi luimistaen korviaan ja katsoen muualle. Salamatassun silmissä Paarmahehku oli näkevinään paheksuvan väläyksen. Kolli poimi sepelkyyhkyn maasta, ja tassutteli kohti pentutarhaa arvokkaasti.
Sisällä oli hämärää, kun hän tasapainotteli sammalpetien välistä sisarensa luo. Unikkokukka makasi kyljellään hengittäen raskaasti, ja nosti päänsä oitis haistaessaan Paarmahehkun.
”Sinunko oppilaasi toi sen hirvityksen leiriin?” naaras kysyi terävästi.
”Se ei ollut Kaunotassu”, Paarmahehku naukui jäljitellen sisarensa tylyä äänensävyä.
”Emme metsästäneet tänään.”
”Joku niistä karvapalloista se kuitenkin oli”, kuningatar kivahti ja veti käpäläänsä pitkin vatsaansa.
”Mikään ei saa vahingoittaa näitä pentuja.”
”Kävisikö tämä?” Paarmahehku naukui ja työnsi Kotkasumun kyyhkyn lähemmäs.
”Ei missään nimessä, jos se on ollut kosketuksissa sen variksenruuan kanssa”, naaras naukui epäluuloisesti ja kierähti vatsalleen.
”Kotkasumu sanoi, ettei kerennyt laittaa sitä tuoresaaliskasaan”, Paarmahehku selitti, ja lisäsi pehmeästi:
”Hän oli tuomassa sitä sinulle.”
”Olisit heti sanonut!” Unikkokukka huudahti, ja iski hampaansa pehmeään lihaan. Paarmahehku pyöräytti silmiään, ja jätti naaraan nauttimaan ateriastaan.

//Unikkokukan vois siirtää pentutarhaan, pennut varmaan syntyy pian. Voisko Kotkasumun ja Unikon laittaa myös kumppaneiksi? :’)

"Eikös tuo pulu pitäisi viedä parantajille Kanervatassu?" Timaliviiksi tiuskaisi äkäisenä oppilaalleen, joka oli juuri kiikuttamassa tuoresaaliskasasta hakemaansa pulua oppilaiden pesän lähistölle. Kanervatassu nosti katseensa maasta nolona, sillä soturittaren ääni oli ainoa, mikä leiriaukiolla niin myöhään illasta enää kuului.
"Mutta minä en ole syönyt koko päivänä ja ajattelin...", raidallinen naaras aloitti, mutta hänen mestarinsa tiukka äänensävy vaiensi hänet hyvin äkkiä.
"No mutta kun... Älä aloita! Mitäs et ole syönyt aiemmin. Vieppäs saaliisi parantajille ja sen jälkeen... Pidämme harjoitukset soramontulla. Onko selvä?" Kanervatassu nyökkäsi Timaliviiksen käskylle allapäin ja lähti talsimaan kohti parantajien pesää. Seurasin katseellani oppilaan menoa ja huokaisin hiljaa. Klaanissamme ei montaa mestaria ollut, jotka olivat uskomattoman ankaria oppilailleen, mutta Leopardilaikku, Valkotäplä ja Timaliviiksi kyllä osasivat kituuttaa oppilaitaan kaikkien muidenkin puolesta. Käänsin katseeni sisäänkäyntiaukolle päin ja väräytin korvaani. Illan viimeisin rajapartio ei ollut vielä saapunut leiriin enkä viitsinyt kadota leiriaukiolta pentutarhaan ennen heidän saapumistaan. Olin jo tarpeeksi huonossa maineessa klaanitovereideni silmissä saadessani pitää varapäällikönarvoni vaikka olin rikkonut soturilakia, enkä haluaisi tehdä mitään mikä saisi minut näyttämään yhtään huonommalta. Kuten olla jossakin muualla kuin leiriaukiolla vastaanottamassa iltapartion raporttia kun he saapuvat.
"Voi mitä antaisinkaan klaanitovereista, jotka kiltisti noudattaisivat käskyjä mitä heille on annettu ja ymmärtäisivät itse mikä on oikein ja mikä väärin", Timaliviiksi huokaisi äänekkäästi ja tuli lähemmäksi minua. Hymähdin itsekseni, oli sanomattakin selvää, että soturitar viittasi sanoillaan myös minuun.
"Kanervatassu on vielä nuori oppilas eikä ole tottunut tiukkaan aikatauluun. Anna hänelle aikaa", tokaisin ja pidin katseeni leirin suuaukossa, toivoen, että illan rajapartio saapuisi ja pelastaisi minut naaraan ärtymykseltä. Mustaturkkinen kissa ei peitellyt kivahdustaan ja askelsi ketunmitan päähän minusta.
"Sinun on turha kuvitella saavasi minulta yhtään kunnioitusta tekosi jälkeen!" Timaliviiksi jatkoi häntäänsä huiskien. Väräytin viiksiäni ja käänsin nyt omasta ärtymyksestäni kipinöivät silmäni soturitarta kohti.
"Onpa hyvä, että pystyn elämään ilman kunnioitustasi!" Tiuskaisin äkäisesti. Naaras oli naukaisemassa jotakin ikävää takaisin, kun Kanervatassun askelten äänet tavoittivat korvamme.
"Mikäs sinulla noin kesti?" Mustaturkkinen kissa karjaisi oppilaalleen, joka miltei loikkasi ilmaan säikähdyksestä. Luimin korviani ja käänsin katseeni pois kaksikosta. Minun kävi sääliksi raidallista naarasta, joka nyt sai osakseen mestarinsa vihan, jota minä olin vain yllyttänyt.
"Ömm... Jäin rupattelemaan parantajien kanssa", vaaleanruskea kissa vastasi nolona.
"Vai niin... Ensi kerralla saat rangaistuksen myöhästelystä!" Timaliviiksi murahti.
"Mutta nyt mennään. Meillä ei ole aikaa hukattavana!" Soturitar jatkoi ja lähti ravaamaan rivakasti sisäänkäyntitunnelia kohti, kadoten sen uumeniin Kanervatassu perässä madellen. Katselin kaksikon menoa ja huokaisin syvään. Oppilaalla oli ollut ilmeisen huono tuuri, kun oli saanut klaanista mestarikseen kissan jolla oli huonoin maine ja lyhyin pinna. Ajatukseni palasivat kuitenkin nopeasti Liljaan ja pian syntyviin pentuihimme. Saisimme elää, kaikki neljä, koko perheemme. Etsisimme jonkin uuden mukavan pesäpaikan reviirien ulkopuolelta, sillä Liljan nykyinen kolo olisi varmaankin liian pieni ja liian lähellä klaanikissoja. Kumppanini oli yhtä helpottunut kuin minäkin ja oikeastaan lähtö kilaanista alkoi tuntumaan hyvältä. Kuitenkin sydämeni pohjalla kaiversi pelko, sillä joutuisin jättämään kaiken tutun taakseni. Onneksi Lilja on rinnallani ja pystyn tukeutumaan häneen. Hän on ennenkin vaihtanut kotia ja osaa jo homman. Äkkiä havahdun ajatuksistani, kun edestäni alkoi kuulumaan hätääntynyttä puheensorinaa. Iltapartio oli palannut ja äänistä päätellen heillä olisi kerrottavaa. Hahtuvaturkin johtama rajapartio saapui sisäänkäyntitunnelista leiriaukiolle ja partiossa mukana olleet oppilaat riensivät heti oppilaiden pesän uumeniin. Hahtuvaturkki, Haukkakiito ja Leijonakynsi kävelivät luokseni ja vanhin sotureista kumarsi minulle. Olin hieman hämmentynyt kollisoturin teosta, varsinkin kun kaksi muuta soturia seurasivat silmät sirillään tapahtumaa. Lumenvalkealla kissalla ei ollut mitään syytä kunnioittaa minua, kuten ei kenelläkään muullakaan ja Hahtuvaturkin teko toisi vain hänelle huonoa mainetta klaanin keskuudessa.
"Liekkitaivas, olimme kävelemässä Kuutamoklaanin rajan puolelta leiriä kohti, olimme ohittaneet jo pöllötasangonkin, kun löysimme orastavan pusikon, joka kantoi jo marjoja. Minä kyllä erotan syötävät ja myrkylliset marjat toisistaan ja pelkäänpä pahoin, että tämä puska kantoi kuolonmarjoja", vanhin soturi naukui, kahden muun kissan nyökkäillessä tuon kertomuksen mukana. Mutristin huultani, myrkkypensaikot olivat joka hiirenkorva ongelma ja joka kerta ne tuntuivat vain kasvavan lähempänä ja lähempänä leiriämme.
"Kiitos tiedosta. Hahtuvaturkki, jos voisit käydä ilmoittamassa vielä parantajille asiasta niin he käyvät kitkemässä puskan ja hankkiutuvat eroon sen marjoista. Se kuka ehtii ensimmäisenä sotureiden pesään voisi käydä pyytämässä Punakynnen ja Naavasulan ensimmäiseen yövartioon. Muuten toivotan teille hyvää yötä", sanoin ja ripein askelin lähdin pentutarhan suuntaan. Muut kuningattaret ja pennut olivat jo nukkumassa, joten yritin olla varovainen ja hiippailin kevyin askelin Liljan pedin viereen.
"Lilja? Oletko hereillä?" Kysyin ja kosketin hellästi kuonollani kumppanini poskea.
"Mmm joo", erakko mutisi. Asetuin naaraan viereen lämmittävästi ja nuolaisin tuon poskea. Hän vuorostaan sipaisi kielellään korvaani, minkä jälkeen käänsimme katseemme toisiimme.
"Onneksi olette kunnossa. Te kaikki", sanoin vilpitön rakkaus silmissäni, painautuen lähemmäs Liljan pyöristynyttä vatsaa. Olin niin onnellinen ja helpottunut siitä, että Lilja oltiin päästetty leirin suojiin synnyttämään. Tämän jälkeen meidän pitäisi vain lähteä kohti tuntematonta ja löytää uusi koti.

Mustakynsi askelsi takaisin kohti leiriä rauhallisella mielellä. Niin tosilta tuntuneet unet eivät olleet vaivanneet häntä muutamaan yöhön, tarkoittaen että hän oli kerrankin saanut nukuttua paria silmällistä enemmän kuin normaalisti. Varistähti oli valinnut hänet johtamaansa aamun metsästyspartioon ja he olivat saaneet levittäytyä vapaasti koko reviirin eteläpuolelle metsästämään. Soturitar joutuisi tekemään kuitenkin pienen koukkauksen ennen leiriin palaamista, sillä hänen hautaamansa päästäinen oli vielä hakematta. Naaras valpastui yhtäkkiä, kun kuuli takanaan olevasta pusikosta kahinaa ja kääntyi ympäri nähdäkseen kuka häntä oikein seurasi. Varistähti astui esiin puskan lomasta, roikottaen oravaa leuoissaan. Mustavalkea kissa nyökkäsi kohteliasti entiselle mestarilleen ja tuon esimerkkiä seuraten laski saaliinsa maahan. Päälliköllä oli ilmeisesti asiaa.
- Mustakynsi, hyvä nähdä, että sinäkin sait napattua sentään jotakin, kolli aloitti ja nyökkäsi entisen oppilaansa tassujen juuressa makaavaa hiirtä.
- Jos sinulla ei ole mikään kiire, voisitko tulla mukaani? Voimme jättää saaliimme tähän ja hakea ne myöhemmin, tämä ei vie kauaa, minulla on vain hieman asiaa sinulle, savunharmaa kissa jatkoi ja viittoi Mustakynttä seuraamaan. Kulmiaan kurtistellen soturitar polki havuneulasia hiirensä päälle ja lähti seuraamaan Varistähteä. Hänellä ei ollut mitään käryä siitä mistä hänen entinen mestarinsa oikein halusi jutella, mutta eihän naaras nyt voisi oman päällikkönsä pyynnölle kieltäytyä. He kävelivät hetken kunnes saapuivat suurelle kivimuodostelmalle. Suuret kivenlohkot nojasivat heidän edessään olevaa harjannetta vasten ja näiden vieressä virtasi pieni puro. Kolli pysäytti heidät ja hetken hiljaa katseli metsää heidän edessään. Mustavalkea kissa kohotti kulmiaan hämmentyneenä. Toiko savunharmaa kissa hänet tänne katselemaan maisemia vai?
- Ja mitä asiaa sinulla oli? Mustakynsi kysyi pää hieman kallellaan. Hänen entinen mestarinsa oli tuskallisen kauan hiljaa.
- Mitäs pidät? Tämä aukio on miltei näkymätön jos olisimme tulleet toisesta suunnasta, voit uskoa yllätykseni kun löysin tämän paikan meinatessani pudota harjanteelta jahdatessa saalistani. Eikä tältä aukiolta kuuluvat äänet yllä kuin juuri ja juuri noille puille asti, Varistähti viimein naukui ja käveli muutaman askeleen eteepäin, viittoen hieman kauempana olevalle tiheälle puurykelmälle. Soturitar käänsi korviaan taaemmas hämmentyneenä ja otti itsekin muutaman askeleen eteenpäin.
- Entä se sinun asiasi? Mustakynsi kysyi uudemman kerran, tällä kertaa viileämmällä äänensävyllä. Vaikka naaraalla ei ollut muuta menoa tälle aamulle, oli hänen entisen mestarinsa käytös normaalista poikkeavaa ja mustavalkea kissa jatkaisi päiväänsä mitä pikimmiten metsätyksen parissa.
- Me olemme paikassa mistä kukaan ei voi meitä kuulla tai löytää, Varistähti sanoi äkillisesti ja otti pari rivakkaa askelta kohti entistä oppilastaan. Mustakynsi otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja tunsi kuinka kylmä vesi kosketti hänen takajalkaansa.
- Asiani oli se, että..., päällikkö aloitti, mutta piti tauon siirtyäkseen vielä lähemmäksi soturitarta. Hän tuli niin lähelle, että heidän kuononsa miltei koskettivat toisiaan.
- Varistähti, minä taidan nyt lähteä, naaras sihahti ja käveli entisen mestarinsa ohi. Kolli murahti ja kääntyi katsomaan mustavalkeaa kissaa, mutta tuo ei välittänyt päällikkönsä katseesta, tai enää oikeastaan mistään muustakaan kuin aukiolta poistumiseen. Hän käveli aukiolla olevien isojen kivenlohkareiden ohi ja vilkaistessaan niiden suuntaan huomasi, että pienemmän kiven nojatessa suurempaan, niiden alle ilmestyi kohtuullisen iso kolo, joka varmasti oli ollut jonkun isomman nisäkkään pesä aikoinaan.
- Odota Mustakynsi, Varistähti naukaisi harmistuneella äänensävyllä ja juoksi Mustakynnen eteen. Soturitar joutui pysähtymään ja katsoi silmät ärtymyksestä kipinöiden kollin kasvoja.
- Minulla oli vain sitä asiaa, että tahtoisin kanssasi pentuja. Me kaksi olemme täydellinen pari jatkamaan kuutamoklaanilaisille ominaisia piirteitä, pennuistamme tulisi vahvoja ja viekkaita, heidät tultaisiin muistamaan vielä pitkään esimerkkinä siitä minkälainen kuutamoklaanilaisen kuuluisi olla! Päällikkö jatkoi selostustaan ja otti taas askeleen lähemmäs naarasta.

//SA TRIGGER WARNING, tämän kohdan voi skipata, ei ole sopiva heikkohermoisille//

Mustakynsi oli jähmettynyt järkytyksestä paikoilleen, vaikka tuskin sitä kasvoiltaan näytti. Kuitenkin hänen entisen mestarinsa tullessa vielä lähemmäs mustavalkea kissa säpsähti, otti askeleen kauemmas ja läimäisi tassunsa savunharmaan kissan poskelle. Vaikka Varistähti oli Mustakynteen verrattuna isompi ja vahvempi, ei soturitar kuitenkaan pelännyt häntä. Ei, hän oli vain äärimmäisen ärtynyt siitä ettei päällikkö osannut pysyä loitommalla hänestä.
- Minä en tahdo pentuja sinun kanssasi, keltasilmä sihisi. Jokin kollin silmissä välähti, kun hän hieraisi tassullaan verta poskestaan.
- Tiesin, että vastustaisit, joten olen suunnitellut kaiken valmiiksi. Mustakynsi, olen päällikkösi etkä voi kieltäytyä käskystäni. Rikkoisit soturilakia, Varistähti murisi ja loikkasi naaraan kimppuun. Mustavalkea kissa päästi kiljaisun ja murahduksen sekaisen huudon ja raapaisi entisen mestarinsa kaulaa, tuntien veren roiskahtavan kasvoilleen. Enempää hän ei kuitenkaan pystynyt tekemään, kun päällikkö muristen painoi hänet maata vasten.
- Saat katua tuota, kolli ärisi ja iski tassullaan Mustakynnen päätä. Soturitar tunsi maailman pyörivän ympyrää ja kipu tuntui jyskyttävän koko hänen kehonsa alueella. Yrittäessään selvitä tajuissaan kauemmas savunharmaasta kissasta, tarttui tuo entisen oppilaansa niskanahkaan ja lähti raahaamaan tuota läheistä koloa kohti. Mustakynsi sähisi ja rimpuili niin paljon mitä puolitiedottomassa tilanteessaan pystyi. Hän oli raivoissaan.

//Voitte lukea taas rauhallisin mielin//

- Mustakynsi mikä sinulla on? Ethän ole tulossa kipeäksi? Nummipyörre kysyi huolestuneena Mustakynnen saavuttua leiriin. Soturitar oli hiljaa ja pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan, eikä ollut edes näkevinään varapäällikköä. Mustavalkea naaras oli oman hiljaisen kuplansa sisällä ja kaikki hänen ympärillään tapahtuvat asiat tuntuivat kaukaisilta kuiskauksilta.
- Haluatko, että haen Lehtikuun tarkistamaan vointisi? Vaaleanruskea naaras kyseli.
- En minä mikään vanhus ole! Kaipaan vain ruokaa ja unta! Mustavalkea naaras ärähti niskaturkki pystyssä ja lähti kankein askelin sotureiden pesää kohti. Aurinko oli jo laskemassa, joten sotureiden pesä ei ollut täysin tyhjillään keltasilmän harmiksi. Hän etsi katseellaan oman makuupaikkansa ja möyhi sen sammaleen kuohkeaksi, tajuamatta että oli pitänyt kyntensä esillä ja nyt hänen petinsä oli pelkkää sammalsilppua. Mustakynsi kiersi muutaman kerran ympyrän entisen petinsä ympäri ennen kuin laski maate. Hän huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Ennen nukahtamistaan soturitar kuitenkin mietti kaikkia mahdollisia erilaisia tapoja millä saisi riistettyä Varistähden joka ikisen hengen oman tassunjälkensä kautta, vaikka se maksaisi karkoituksen klaanista. Samalla hän huomasi toivovan näkevänsä hyvin pitkää unta Ruskohaukasta ja tästä toisesta elämästään mitä unissaan eli.

//Mun kirjoitusbravuureihin kuuluu jokaisen hahmoni tarumatisointi tavalla tai toisella lol
Jos käytätte Mustakynttä tarinoissanne niin voitte kirjoittaa hänen käyttäytyvän normaalia agressiivisemmin ja kylmemmin muita kissoja kohtaan, jos haluatte.

"Minä pidän sinusta todella paljon... Mikä sinänsä on outoa sillä emme ole aikaisemmin olleet miltei minkäänlaisissa tekemisissä keskenämme, mutta muutaman viimeisen kuun aikana olen huomannut kiinnittäväni sinuun tavallista enemmän huomiota, olen tahtomatta kuunnellut sivusta keskusteluja perheesi ja ystäviesi kanssa... Ja Tähtiklaani sentään sen yhden kerran kun ilmestyin tyhjästä muka hiirtä jahdanneena keskelle sinun ja Jalotassun taisteluharjoituksia olin oikeasti seurannut teitä koko aamupäivän ja minun pitäisi varmaankin olla nyt hiljaa", Liekkisateen sanat ryöppysivät soturittaren suusta eikä Lumisydän edes ehtinyt rekisteröimään kaikkea mitä tuo edes tarkoitti sanoillaan. He molemmat tuijottivat toisiaan muutaman silmänräpäyksen ajan hiljaisina. Soturista tuntui siltä kuin kaikki hänen sanansa olisivat takertuneet kurkkuunsa eikä hän millään saanut niitä ulos. Eikä kolli saanut edes tilaisuutta, kun naaras kurottautui suutelemaan häntä. Laikukas kissa ei edes tajunnut aluksi, että punaraitainen kissa suuteli häntä. Mutta tajutessaan ruskeasilmäinen kissa vetäytyi taaemmas, tuntien kuumotuksen kasvoillaan ja sydämensä hakkaavan rinnassaan niin lujaa, että hän pelkäsi sen kohta räjähtävän ulos hänen ihonsa alta.
"Liekkisade! Minäh...", Lumisydän takelteli noustessaan jaloilleen, mutta tunsi taas menevänsä sanattomaksi kun näki Liekkisateen ilmeen. Soturitar näytti järkyttyneeltä, mutta järkytys muuttui nopeasti suruksi ja häpeäksi.
"Tämä... Tämä oli virhe, anteeksi", naaras mutisi noustessaan jaloilleen ja peruuttaen muutaman askeleen. Soturi yritti keksiä jotakin sanottavaa, mutta sanat pyörivät niin kovaa vauhtia hänen mielessään ettei hän saanut niistä kiinni. Kolli tunsi niin montaa tunnetta ettei hän ollut selvillä siitä miten punaraitaiselle kissalle pitäisi vastata, miten hän edes halusi vastata. Naaras näytti nielaisevan tunteensa, sillä hetkessä tuon kasvoille ilmestyi neutraali ilme ja soturitar lähti kävelemään kohti leiriä, jättäen laikukkaan kissan änkyttämään itsekseen aukiolle.

"Olemme täällä tasan tarkkaan niin kauan kuin tarvitset aikaa siihen, että saat nämä asiat kalloosi! Joka ikinen kerta, kun keskeytät minut, sitä enemmän meillä menee aikaa... Ymmärrätkö?!" Lumisydän huokaisi tuskastuneena Jalotassulle, joka oli taas kerran keskeyttänyt mestarinsa selityksen kalastuksen perusteista. Oppilaalla tuntui olevan kova kiire päästä takaisin leiriin, joten tuo yritti arvata soturin seuraavia sanoja tuon puhuessa, saaden jokaisen arvauksensa väärin. Ja samalla venyttäen laikukkaan kollin selostusta ja itsehillintää.
"Joo o... Mutta nopeasti sitten", Jalotassu marisi pää painuksissa. Lumisydän puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan ja paransi sitten ryhtiään. Hänkin halusi päästä nopeasti leiriin, ja saada Liekkisateen tassuihinsa. Aamulla herättyään oli soturi jättänyt tuon vielä nukkumaan sotureiden pesään, sillä ei ollut halunnut herättää soturitarta keskustellakseen viimeyön tapahtumista. Laikukas kolli tiesi, että naaras oltiin valittu vain illan rajapartioon, joten aikaa vielä olisi rutkasti aurinkohuipun jälkeenkin juttelulle. Hän ei vain voinut olla pelkäämättä, että saapuessaan leiriaukiolle raidallinen kissa ei olisi löydettävissä, ei ennen seuraavaa aamua, kun tuo taas nukkuisi sikeässä unessa omalla sammalpedillään.
"Eli, mitkä asiat ovat tärkeitä osata kalastaessa?" Lumisydän kysyi. Jalotassu mietti hetken ja lopulta vastasi;
"Hyvä tasapaino, tarkkuus ja varmaankin uimataito."
"Osaatko uida? Ja onko lyöntitarkkuutesi hyvä?" Soturi jatkoi lisäkysymyksillä.
"En oikein osaa kumpaakaan täydellisesti...", Jalotassu naukaisi varovasti.
"Hmm... No, ainakaan emme aloita täysin puhtaalta alustalta. Aloitetaanpas sitten!"

Lumisydän tunsi silmiensä avautuvan hitaasti ja räpytteli hiukan nähdäkseen selvemmin. Hän huomasi hämmästyksekseen olevan parantajien pesässä. Yöturkki istui soturin vierellä ja painoi etutassullaan laikukkaan kollin yläkehoa alas kun tuo yritti nousta liian nopeasti ylös.
"Ihan rauhassa. Sinut tuotiin tänne, koska pyörryt yllättäen. Muistatko mitään ajasta ennen kuin tuuperruit?" Parantaja kysyi.
"Ööö, muistaakseni olimme metsässä palaamassa kalastusharjoituksista, näimme upean lintuparven... Mutta loppu siitä on vain mustaa ja sumeaa", Lumisydän kertoi.
"Ahaa, mielenkiintoista. Minä en löydä näille pyörtymisillesi mitään muuta yhtänäistä aiheuttajaa kuin liian vähäinen ruoka tai stressi", Yöturkki selvensi.
"Ääh, aivan turhaan huolestutan toisia tälläisillä turhilla asioilla! Kokeilen nousta tassuilleni ja kävellä!" Soturi sanoi.
"Ei se sinun syytäsi ole, ethän sinä pyörtyessäsi asialle mitään mahda. Minun puolestani voit nyt tehdä kaikkea mihin pystyt, koska on parempi lähteä jatkamaan normaalieloa kuin jäädä vain makaamaan tänne", parantaja neuvoi. Lumisydän nousi ja otti pari huojuvaa askelta, ravistellen päätään selventääkseen näkökenttäänsä. Sen jälkeen hänen olonsa tuntuikin jo paljon paremmalta. Laikukas kolli lähti ulos parantajien pesästä ja kiitti vielä Yöturkkia ulos astuessaan. Pihalla satoi hiljalleen vettä ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, saaden koko leiriaukean valoisaksi. Lumisydän veti puhdasta ilmaa keuhkoihinsa, sillä parantajien pesässä oli ollut hieman tunkkainen haju. Hän tassutteli kohti sotureiden pesää ja aivasti kun tunsi vesipisaran putoavan nenälleen. Pesässä odottivat Ruskalehti sekä Liekkisade ja he keskustelivat jostain hyvin vakavasta heidän ilmeistään päätellen. Soturi luimi korviaan katsoessaan raidallista soturitarta ja yskäisi, saaden kaksikon huomion itseensä.
"Hei-"
"Lumisydän! Mukava nähdä sinut taas jalkeillasi! Oletko kunnossa? Mistä se sinun äkillinen pyörtymisesi oikein johtui?" Ruskeaturkkinen naaras pommitti veljenpoikaansa kysymyksillä.
"Rauhoitu täti hyvä", Lumisydän sanoi huvittuneena.
"Mukava nähdä teitäkin... Enkä tosiaankaan tiedä mikä minuun oikein meni. Olimme palaamassa Jalotassun kanssa kalastusharjoituksista kun näimme lintuparven taivaalla. Sitten minua alkoi pyörryttää ja silmissäni sumeni ja lopulta tuossa hetki sitten heräsin parantajien pesästä", soturi kertoi kaksikolle.
"Oho! Mikä sinulla sitten oli? Kertoivatko Yöturkki ja Kylmähämärä?" Liekkisade kysyi huolissaan. Lumisydän vilkaisi raidallista soturitarta ja tunsi sydämensä hakkaavan nopeammin rinnassaan. Jokin punaturkkisen naaraan äänensävyssä sai hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi.
"Yöturkki sanoi, eä se johtuu liian huonosta ravitsemuksesta tai stressistä", soturi selvensi.
"Kumpaa luulet sen olevan?"
"En todellakaan tiedä, mutta epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa. Vaikka hiirenkorva jo onkin, ei ruokaa ole ollut nyt erityisen paljoa mikä on tietysti ymmärrettävää", Lumisydän vastasi.
"No mennäänpä katsomaan olisiko sinulle jotain syötävää... Tai siis vaikka meille kaikille", Liekkisade ehdotti. Soturi ilahtui raidallisen soturittaren nyt normaalista käyttäytymisestä, hän ei olisi kestänyt sitä jos punaturkkinen naaras olisi ruvennut välttelemään kollia tai muuten jutellut kylmästi hänelle. He lähtivät kaksin ulos pesästä ruokakasan luokse, mutta siellä oli vain mutainen kasa täynnä tyhjyyttä.
"Lähdemmekö metsälle?"
"Pakko kai tässä on, jonkunhan on katsottava sinunkin perääsi ettet vain kuukahda uudestaan nyt kun Ruskalehti aikoi jäädä päiväunille", Liekkisade vastasi hymähtäen. He kävivät sanomassa Ruskalehdelle aikeistaan ja lähtivät sen jälkeen kohti metsää. Kaksikko nelisti pitkän matkan hiljaa kunnes Lumisydän sanoi soturittarelle;
"Minusta tuntuu joskus hirveän yksinäiseltä, vaikka tiedän että perheeni ja koko klaani on ympärilläni ja kaikki suojelisivat toisiaan tarvittaessa, mutta silti välillä tuntuu siltä kuin sisimmässä ei olisi mitään."
"Tuttu tunne, olen tuntenut joskus samoin, mutta se menee kyllä ohi", Liekkisade lohdutti.
"Niin, kai se ajan kanssa... Vaikka en viimeyönä saanut sitä sanotuksi, olen todella... otettu sanoistasi ja täysin häkeltynyt koska en tiennyt että voisit tuntea niin. Ja toivoisin että haluat yhä sitä, koska minä ainakin haluaisin tutustua sinuun", Lumisydän sanoi. Soturitar hymähti ja kolli pystyi huomaamaan tuon kasvoilla vienon hymyn.
"Uskon että se on mahdollista", naaras hymähti ilahtuneena.
"No eikös meidän pitänyt metsästää? Se kumpi on ensimmäisenä pyytänyt kaksi metsähiirtä on voittaja!" Lumisydän sanoi yhtäkkiä Liekkisateelle ja lähti jo juoksuun, päästäkseen ensimmäisenä metsähiirten elinalueelle Puroklaanin reviirillä.
"Hei! Odota! Senkin ilkimys!" Soturitar nauroi. Raidallinen kissa juoksi soturin perään ja tuossa hetkessä kollin mieli oli hyvin kevyt ja täynnä iloisia ajatuksia, ilman minkäänlaista tyhjyyttä.

"Minä aion voittaa sinut!" Nuori, tummanruskea kolli sihahti huvittuneesti. Hänen silmänsä säteilivät voitonhalusta.
*Tietenkin.* Leijonakynsi tuhahti mielessään.
*Tietenkin oppilaani haluaisi voittaa mestarinsa.* Soturi jatkoi ajattelua ja naukaisi merkkinä siitä, että oli valmis otteluun.
"Täten julistan kaksintaistelun!" Punakynsi kuulutteli katsojille.
"Klaanimme tankki Leijonakynsi vastaan hänen oppilaansa, sekä selvästi mestarinsa tassunjäljissä seuraava Murhetassu!" Luppakorvainen soturi huudahti. Kolmikon ympäriltä alkoi kuulua huutoja;
"Jee jee!"
"Antaa palaa Murhetassu!"
"Leijonakynsi on paras!"
"Hyvin se menee Murhetassu!" Ja sun muuta huutoa. Kuiskevirta, Yöaskel, Kuurasäde ja Pikkutassu olivat kokoontuneet soramontun reunamille seuraamaan taistoa. Leijonakynsi asettautui tavallisimpaan hyökkäysasentoon ja niin kuin olikin arvellut, Murhetassu ponkaisi jo hyökkäykseen. Hänen nopeutensa oli kehittynyt huikeasti. Kokoonsa nähden nuori oppilas harppoi sulavin ja kevyin askelin kohti mestariaan. Soturi vain odotti paikallaan. Vain parin kissan askeleen päässä kermanvaaleasta kollista, tummanruskea kolli veti kyntensä esiin ja yritti läimäyttää napakkaa iskua hänen kasvoille. Vihersilmä kuitenkin väisti tämän iskun sillä oli odottanut sitä ja väistöliikkeen jatkona kierähti oppilaansa taakse ja takertui napakasti Murhetassun niskasta kiinni. Ehtimättä rimpuilla sen enempää, Leijonakynsi kiskoi oppilaan maahan ja piti tuon siinä. Kaikki oli tapahtunut äkkiä. Katsojat olivat hiljentyneet. Soturi tunsi tummanruskean kollin kiihtyneen sykkeen. Tuo oli säikähtänyt. Muutamaan silmänräpäykseen ei tapahtunut mitään. Kermanvaalea kolli kuuli vain oman hengityksensä ja oppilaansa ärsyyntyneen murinan. Yht'äkkiä oppilas murahti voimakkaasti ja rimpuili mestarinsa otteesta irti. Tuo lähti liikkeelle ja sai upotettua terävät hampaansa vihersilmän kaulalle. Hän sätkähti kivusta ja huitaisi Murhetassun maahan. Tuo nousi ripeästi takaisin jaloillensa ja hyökkäsi uudestaan. Tummanruskea kolli mätkäisi vahvoilla tassuillansa Leijonakynttä kasvoille ja hän lysähti hämmästyneenä maahan.
*Mikä minua vaivaa?* Soturi ajatteli kuumeisesti.
*Miksi minä en nouse ja hyökkää takaisin? Miksi!?* Hän mietti tuskallisesti, kun Murhetassu viilsi pintahaavan mestarinsa kylkeen. Oikeassa taistelussa haavasta olisi jäänyt näkyvä arpi. Leijonakynsi vilkaisi soramontun laidalla istuvaa Kuurasädettä ja näki kuinka tuo naukaisi jotakin huvittavaa Pikkutassulle, kaksikon katsoessa kermanvaalean kollin ahdinkoa. He pilkkasivat häntä. Sitten hän räjähti. Vihersilmä mourusi uhkaavana ja läimäisi voimakkaasti vastustajaansa kasvoihin. Hänen oppilaansa pelästyi ja perääntyi pari askelta. Soturi syöksyi tuota kohti ja kaatoi oppilaan maahan. Hän olisi upottanut hampaansa suoraan tummanruskean kollin kaulavaltimoihin, ellei tuo olisi sätkinyt ja naukunut avuttomana. Murhetassu sai puskettua mestarinsa pois päältään ja tuon kaulasta valui pieni verinoro. Kermanvaalean kollin oppilas näytti järkyttyneeltä. Niin myös katsojatkin.
*Mitä? Eivätkö he ole ennen nähneet kunnon taistelua missä aikeena on tappaa vastustaja?* Leijonakynsi tokaisi mielessään ja sitten hän tajusi. Hän oli yrittänyt tappaa oman oppilaansa.

Kuka olisi arvannut, että ahvenen vieminen pentutarhaan olisi osoittautunut yhdeksi vaikeimmaksi asiaksi todistaa, missä Tammisydän oli ollut läsnä. Hunajavirran synnytys oli alkanut ja sinä hetkenä hän oli ollut ainoa kissa pentutarhassa kuningattaren lisäksi. Tuo oli pyytänyt oranssiturkkista soturitarta jäämään hänen seurakseen kestämään supistukset sun muut kivut, minkä kanssa Ututöhden luottosoturitar joutui kamppailemaan. Varmasti tuon valitus oli hälyttänyt paikalle kissoja, jotka olivat tilanteen nähtyään pinkoneet oitis parantajien pesälle hakemaan apua, mutta Tammisydän oli niin keskittynyt työhönsä ettei ollut huomannut heitä. Samassa Hunajavirta rääkäisi ja ensimmäinen pentu syntyi. Tuo kaappaisi pennun heti etutassujensa väliin ja katsoi sitä silmänräpäyksen ajan, mutta oranssiturkkinen soturitar huomasi rakkauden syttyvän luottosoturittaren sisimpään. Toinenkin pentu putkahti ulos, minkä jälkeen tuo kauhaisi molemmat tahmaiset pentunsa syleilyynsä ja asettui suojelevasti niiden ylle. Turkoosisilmäinen naaras ei voinut olla kehräämättä katsoessaan pienokaisia. Kuningatarkin keskittyi vain hengittämään pentujensa uutta, lämmintä tuoksua ja Tammisydämen sydän suli täysin. Luottosoturitar tulisi rakastamaan noita pieniä palleroita eniten koko maailmassa, Kanijalan lisäksi tietenkin. Samassa hän tajusi, että he olivat ehkä hukanneet jo liian kauan aikaa pentujen ihasteluun, sillä toinen niistä ei enää liikkunut.
"Hunajavirt-"
Tammisydän ei edes saanut nau'uttua sanojaan loppuun kun Hunajavirta sysäsi toisen pentunsa kauemmas ja alkoi raivokkaasti nuolemaan liikkumattoman pentua vastakarvaan, tuo ei aikonut antaa pienokaisensa kuolla! Oranssiturkkinen soturitar riensi toisen pennun luokse ja alkoi lämmittämään tuota, sillä kuningatar ei tietenkään pystynyt samaan aikaan kahden pennun nuolemiseen. Tuntui kuin luottosoturitar olisi nuollut pentuaan jo ikuisuuden ja tuo päätti pitää tauon. Onneksi pentu yskäisi ja molemmat naaraat huokaisivat helpotuksesta. Turkoosisilmäinen naaras katseli pentuja, jotka molemmat näyttivät jo paremmilta, nuuhkivat ja tunnustelivat ympäristöä pikkuriikkisillä tassuillaan. Hymy levisi hänen suupieliinsä. Hunajavirta pyysi Tammisydäntä hakemaan Kanijalan pentutarhaan. Hän sanoi ymmärtävänsä ja kehui pentuja kauniiksi ennen kuin kävi hakemassa kollin leiriaukiolta.
"He ovat täydellisiä", kollisoturi sanoi kun saapui kumppaninsa luokse. Oranssiturkkinen soturitar käänsi myös katseensa pentuihin tarkastellakseen niitä paremmin. Toinen oli tummanruskea kolli, oikea suloisuuden perikuva ja toinen valkoturkkinen ja mustaraitainen, kolli myöskin. Hunajavirta vaikutti niin onnelliselta ja helpottuneelta, että olo tarttui myös Tammisydämeenkin.

"Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen!" Kuolontähti karjui pesänsä päältä, luoden piikikkäitä katseita alaisiinsa, jotka joutuivat keskeyttämään aikaisemmat tekemisensä keskittyessään päälikkönsä sanomaan. Jääsilmä löntysteli kissajoukkion takariviin, sillä häntä ei mielipuolisen johtajansa sanoma kiinnostanut.
"Tänään saamme uuden soturin joukkoihimme vahvistamaan rivejämme! Lumotassu, ole hyvä ja astu esiin", mustaturkkinen naaras naukui. Nuori soturitar tuhahti kuullessaan entisen pesätoverinsa pääsevän nyt nukkumaan samaan pesään hänen kanssaan. Lumotassu oli vähintään yhtä ylimielinen kuin Jääsilmäkin, mutta sen lisäksi tuo oli yhtä sulava suustaan mitä tuli muiden kissojen manipulointiin (ellei jopa parempikin, mutta sitä Jääsilmä ei ikinä myöntäisi). Punaoranssi naaras silmät viirusssa katsoi kuinka oppilas sipsutti häntä pystyssä Kuolontähden eteen, kumarsi tuolle ja sitten nosti leukansa pystyyn.
"Minä Kuolontähti, Luuklaanin päällikkö pyydän Pimeydenmetsän henkiä kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti Luuklaanin tavoille ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lumotassu, lupaatko noudattaa Verilakia ja suojella tätä klaania kuolemaasi saakka?" Päällikkö naukui kylmällä äänellä seremoniasanoja, pitäen yhtä kylmän katseensa tulevassa soturissa.
"Lupaan!" Lumotassu naukaisi vahvalla ja kuuluvalla äänellä. Jääsilmä tuhahti ja nyt jo toivoi sisimmässään ettei tuo pienikokoinen naaraskissa selviäisi Tulikammiohypystään. Mutta jos nuori soturitarkin oli siitä selvinnyt, valitettavasti oli todennäköistä, että oppilas selviäisi siitä myös.
"Siinä tapauksessa, Pimeydenmetsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Lumotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lumohammas. Pimeydenmetsä on valinnut sinut tähän klaaniin viekkautesi ja kunnianhimosi takia ja hyväksyy sinut Luuklaanin täydeksi soturiksi. Lähdemme auringon laskettua Tulikammiolle, missä suoritat hyppysi ja näin osoitat kunnioituksesi Luuklaania ja Pimeydenmetsän henkiä kohtaan", Kuolontähti päätti seremonian ja hypähti alas Luukummulta. Muut luuklaanilaiset huusivat Lumohampaan uutta nimeä, mutta Jääsilmä ei oman ylpeydensä takia lähtenyt klaanitovereidensa huutoihin mukaan. Varpuskynsi muutaman muun soturin kanssa kävi onnittelemassa nuorta soturia, samalla kun punaoranssi soturitar maleksi takaisin sotureiden pesään siirtämään sammalpetinsä niin leveälle alueelle, ettei tuo mustaturkkinen naaras vain keksisi tehdä omaa petiään hänen viereensä.