"Minä pidän sinusta todella paljon... Mikä sinänsä on outoa sillä emme ole aikaisemmin olleet miltei minkäänlaisissa tekemisissä keskenämme, mutta muutaman viimeisen kuun aikana olen huomannut kiinnittäväni sinuun tavallista enemmän huomiota, olen tahtomatta kuunnellut sivusta keskusteluja perheesi ja ystäviesi kanssa... Ja Tähtiklaani sentään sen yhden kerran kun ilmestyin tyhjästä muka hiirtä jahdanneena keskelle sinun ja Jalotassun taisteluharjoituksia olin oikeasti seurannut teitä koko aamupäivän ja minun pitäisi varmaankin olla nyt hiljaa", Liekkisateen sanat ryöppysivät soturittaren suusta eikä Lumisydän edes ehtinyt rekisteröimään kaikkea mitä tuo edes tarkoitti sanoillaan. He molemmat tuijottivat toisiaan muutaman silmänräpäyksen ajan hiljaisina. Soturista tuntui siltä kuin kaikki hänen sanansa olisivat takertuneet kurkkuunsa eikä hän millään saanut niitä ulos. Eikä kolli saanut edes tilaisuutta, kun naaras kurottautui suutelemaan häntä. Laikukas kissa ei edes tajunnut aluksi, että punaraitainen kissa suuteli häntä. Mutta tajutessaan ruskeasilmäinen kissa vetäytyi taaemmas, tuntien kuumotuksen kasvoillaan ja sydämensä hakkaavan rinnassaan niin lujaa, että hän pelkäsi sen kohta räjähtävän ulos hänen ihonsa alta.
"Liekkisade! Minäh...", Lumisydän takelteli noustessaan jaloilleen, mutta tunsi taas menevänsä sanattomaksi kun näki Liekkisateen ilmeen. Soturitar näytti järkyttyneeltä, mutta järkytys muuttui nopeasti suruksi ja häpeäksi.
"Tämä... Tämä oli virhe, anteeksi", naaras mutisi noustessaan jaloilleen ja peruuttaen muutaman askeleen. Soturi yritti keksiä jotakin sanottavaa, mutta sanat pyörivät niin kovaa vauhtia hänen mielessään ettei hän saanut niistä kiinni. Kolli tunsi niin montaa tunnetta ettei hän ollut selvillä siitä miten punaraitaiselle kissalle pitäisi vastata, miten hän edes halusi vastata. Naaras näytti nielaisevan tunteensa, sillä hetkessä tuon kasvoille ilmestyi neutraali ilme ja soturitar lähti kävelemään kohti leiriä, jättäen laikukkaan kissan änkyttämään itsekseen aukiolle.

"Olemme täällä tasan tarkkaan niin kauan kuin tarvitset aikaa siihen, että saat nämä asiat kalloosi! Joka ikinen kerta, kun keskeytät minut, sitä enemmän meillä menee aikaa... Ymmärrätkö?!" Lumisydän huokaisi tuskastuneena Jalotassulle, joka oli taas kerran keskeyttänyt mestarinsa selityksen kalastuksen perusteista. Oppilaalla tuntui olevan kova kiire päästä takaisin leiriin, joten tuo yritti arvata soturin seuraavia sanoja tuon puhuessa, saaden jokaisen arvauksensa väärin. Ja samalla venyttäen laikukkaan kollin selostusta ja itsehillintää.
"Joo o... Mutta nopeasti sitten", Jalotassu marisi pää painuksissa. Lumisydän puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan ja paransi sitten ryhtiään. Hänkin halusi päästä nopeasti leiriin, ja saada Liekkisateen tassuihinsa. Aamulla herättyään oli soturi jättänyt tuon vielä nukkumaan sotureiden pesään, sillä ei ollut halunnut herättää soturitarta keskustellakseen viimeyön tapahtumista. Laikukas kolli tiesi, että naaras oltiin valittu vain illan rajapartioon, joten aikaa vielä olisi rutkasti aurinkohuipun jälkeenkin juttelulle. Hän ei vain voinut olla pelkäämättä, että saapuessaan leiriaukiolle raidallinen kissa ei olisi löydettävissä, ei ennen seuraavaa aamua, kun tuo taas nukkuisi sikeässä unessa omalla sammalpedillään.
"Eli, mitkä asiat ovat tärkeitä osata kalastaessa?" Lumisydän kysyi. Jalotassu mietti hetken ja lopulta vastasi;
"Hyvä tasapaino, tarkkuus ja varmaankin uimataito."
"Osaatko uida? Ja onko lyöntitarkkuutesi hyvä?" Soturi jatkoi lisäkysymyksillä.
"En oikein osaa kumpaakaan täydellisesti...", Jalotassu naukaisi varovasti.
"Hmm... No, ainakaan emme aloita täysin puhtaalta alustalta. Aloitetaanpas sitten!"

Lumisydän tunsi silmiensä avautuvan hitaasti ja räpytteli hiukan nähdäkseen selvemmin. Hän huomasi hämmästyksekseen olevan parantajien pesässä. Yöturkki istui soturin vierellä ja painoi etutassullaan laikukkaan kollin yläkehoa alas kun tuo yritti nousta liian nopeasti ylös.
"Ihan rauhassa. Sinut tuotiin tänne, koska pyörryt yllättäen. Muistatko mitään ajasta ennen kuin tuuperruit?" Parantaja kysyi.
"Ööö, muistaakseni olimme metsässä palaamassa kalastusharjoituksista, näimme upean lintuparven... Mutta loppu siitä on vain mustaa ja sumeaa", Lumisydän kertoi.
"Ahaa, mielenkiintoista. Minä en löydä näille pyörtymisillesi mitään muuta yhtänäistä aiheuttajaa kuin liian vähäinen ruoka tai stressi", Yöturkki selvensi.
"Ääh, aivan turhaan huolestutan toisia tälläisillä turhilla asioilla! Kokeilen nousta tassuilleni ja kävellä!" Soturi sanoi.
"Ei se sinun syytäsi ole, ethän sinä pyörtyessäsi asialle mitään mahda. Minun puolestani voit nyt tehdä kaikkea mihin pystyt, koska on parempi lähteä jatkamaan normaalieloa kuin jäädä vain makaamaan tänne", parantaja neuvoi. Lumisydän nousi ja otti pari huojuvaa askelta, ravistellen päätään selventääkseen näkökenttäänsä. Sen jälkeen hänen olonsa tuntuikin jo paljon paremmalta. Laikukas kolli lähti ulos parantajien pesästä ja kiitti vielä Yöturkkia ulos astuessaan. Pihalla satoi hiljalleen vettä ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, saaden koko leiriaukean valoisaksi. Lumisydän veti puhdasta ilmaa keuhkoihinsa, sillä parantajien pesässä oli ollut hieman tunkkainen haju. Hän tassutteli kohti sotureiden pesää ja aivasti kun tunsi vesipisaran putoavan nenälleen. Pesässä odottivat Ruskalehti sekä Liekkisade ja he keskustelivat jostain hyvin vakavasta heidän ilmeistään päätellen. Soturi luimi korviaan katsoessaan raidallista soturitarta ja yskäisi, saaden kaksikon huomion itseensä.
"Hei-"
"Lumisydän! Mukava nähdä sinut taas jalkeillasi! Oletko kunnossa? Mistä se sinun äkillinen pyörtymisesi oikein johtui?" Ruskeaturkkinen naaras pommitti veljenpoikaansa kysymyksillä.
"Rauhoitu täti hyvä", Lumisydän sanoi huvittuneena.
"Mukava nähdä teitäkin... Enkä tosiaankaan tiedä mikä minuun oikein meni. Olimme palaamassa Jalotassun kanssa kalastusharjoituksista kun näimme lintuparven taivaalla. Sitten minua alkoi pyörryttää ja silmissäni sumeni ja lopulta tuossa hetki sitten heräsin parantajien pesästä", soturi kertoi kaksikolle.
"Oho! Mikä sinulla sitten oli? Kertoivatko Yöturkki ja Kylmähämärä?" Liekkisade kysyi huolissaan. Lumisydän vilkaisi raidallista soturitarta ja tunsi sydämensä hakkaavan nopeammin rinnassaan. Jokin punaturkkisen naaraan äänensävyssä sai hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi.
"Yöturkki sanoi, eä se johtuu liian huonosta ravitsemuksesta tai stressistä", soturi selvensi.
"Kumpaa luulet sen olevan?"
"En todellakaan tiedä, mutta epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa. Vaikka hiirenkorva jo onkin, ei ruokaa ole ollut nyt erityisen paljoa mikä on tietysti ymmärrettävää", Lumisydän vastasi.
"No mennäänpä katsomaan olisiko sinulle jotain syötävää... Tai siis vaikka meille kaikille", Liekkisade ehdotti. Soturi ilahtui raidallisen soturittaren nyt normaalista käyttäytymisestä, hän ei olisi kestänyt sitä jos punaturkkinen naaras olisi ruvennut välttelemään kollia tai muuten jutellut kylmästi hänelle. He lähtivät kaksin ulos pesästä ruokakasan luokse, mutta siellä oli vain mutainen kasa täynnä tyhjyyttä.
"Lähdemmekö metsälle?"
"Pakko kai tässä on, jonkunhan on katsottava sinunkin perääsi ettet vain kuukahda uudestaan nyt kun Ruskalehti aikoi jäädä päiväunille", Liekkisade vastasi hymähtäen. He kävivät sanomassa Ruskalehdelle aikeistaan ja lähtivät sen jälkeen kohti metsää. Kaksikko nelisti pitkän matkan hiljaa kunnes Lumisydän sanoi soturittarelle;
"Minusta tuntuu joskus hirveän yksinäiseltä, vaikka tiedän että perheeni ja koko klaani on ympärilläni ja kaikki suojelisivat toisiaan tarvittaessa, mutta silti välillä tuntuu siltä kuin sisimmässä ei olisi mitään."
"Tuttu tunne, olen tuntenut joskus samoin, mutta se menee kyllä ohi", Liekkisade lohdutti.
"Niin, kai se ajan kanssa... Vaikka en viimeyönä saanut sitä sanotuksi, olen todella... otettu sanoistasi ja täysin häkeltynyt koska en tiennyt että voisit tuntea niin. Ja toivoisin että haluat yhä sitä, koska minä ainakin haluaisin tutustua sinuun", Lumisydän sanoi. Soturitar hymähti ja kolli pystyi huomaamaan tuon kasvoilla vienon hymyn.
"Uskon että se on mahdollista", naaras hymähti ilahtuneena.
"No eikös meidän pitänyt metsästää? Se kumpi on ensimmäisenä pyytänyt kaksi metsähiirtä on voittaja!" Lumisydän sanoi yhtäkkiä Liekkisateelle ja lähti jo juoksuun, päästäkseen ensimmäisenä metsähiirten elinalueelle Puroklaanin reviirillä.
"Hei! Odota! Senkin ilkimys!" Soturitar nauroi. Raidallinen kissa juoksi soturin perään ja tuossa hetkessä kollin mieli oli hyvin kevyt ja täynnä iloisia ajatuksia, ilman minkäänlaista tyhjyyttä.

"Minä aion voittaa sinut!" Nuori, tummanruskea kolli sihahti huvittuneesti. Hänen silmänsä säteilivät voitonhalusta.
*Tietenkin.* Leijonakynsi tuhahti mielessään.
*Tietenkin oppilaani haluaisi voittaa mestarinsa.* Soturi jatkoi ajattelua ja naukaisi merkkinä siitä, että oli valmis otteluun.
"Täten julistan kaksintaistelun!" Punakynsi kuulutteli katsojille.
"Klaanimme tankki Leijonakynsi vastaan hänen oppilaansa, sekä selvästi mestarinsa tassunjäljissä seuraava Murhetassu!" Luppakorvainen soturi huudahti. Kolmikon ympäriltä alkoi kuulua huutoja;
"Jee jee!"
"Antaa palaa Murhetassu!"
"Leijonakynsi on paras!"
"Hyvin se menee Murhetassu!" Ja sun muuta huutoa. Kuiskevirta, Yöaskel, Kuurasäde ja Pikkutassu olivat kokoontuneet soramontun reunamille seuraamaan taistoa. Leijonakynsi asettautui tavallisimpaan hyökkäysasentoon ja niin kuin olikin arvellut, Murhetassu ponkaisi jo hyökkäykseen. Hänen nopeutensa oli kehittynyt huikeasti. Kokoonsa nähden nuori oppilas harppoi sulavin ja kevyin askelin kohti mestariaan. Soturi vain odotti paikallaan. Vain parin kissan askeleen päässä kermanvaaleasta kollista, tummanruskea kolli veti kyntensä esiin ja yritti läimäyttää napakkaa iskua hänen kasvoille. Vihersilmä kuitenkin väisti tämän iskun sillä oli odottanut sitä ja väistöliikkeen jatkona kierähti oppilaansa taakse ja takertui napakasti Murhetassun niskasta kiinni. Ehtimättä rimpuilla sen enempää, Leijonakynsi kiskoi oppilaan maahan ja piti tuon siinä. Kaikki oli tapahtunut äkkiä. Katsojat olivat hiljentyneet. Soturi tunsi tummanruskean kollin kiihtyneen sykkeen. Tuo oli säikähtänyt. Muutamaan silmänräpäykseen ei tapahtunut mitään. Kermanvaalea kolli kuuli vain oman hengityksensä ja oppilaansa ärsyyntyneen murinan. Yht'äkkiä oppilas murahti voimakkaasti ja rimpuili mestarinsa otteesta irti. Tuo lähti liikkeelle ja sai upotettua terävät hampaansa vihersilmän kaulalle. Hän sätkähti kivusta ja huitaisi Murhetassun maahan. Tuo nousi ripeästi takaisin jaloillensa ja hyökkäsi uudestaan. Tummanruskea kolli mätkäisi vahvoilla tassuillansa Leijonakynttä kasvoille ja hän lysähti hämmästyneenä maahan.
*Mikä minua vaivaa?* Soturi ajatteli kuumeisesti.
*Miksi minä en nouse ja hyökkää takaisin? Miksi!?* Hän mietti tuskallisesti, kun Murhetassu viilsi pintahaavan mestarinsa kylkeen. Oikeassa taistelussa haavasta olisi jäänyt näkyvä arpi. Leijonakynsi vilkaisi soramontun laidalla istuvaa Kuurasädettä ja näki kuinka tuo naukaisi jotakin huvittavaa Pikkutassulle, kaksikon katsoessa kermanvaalean kollin ahdinkoa. He pilkkasivat häntä. Sitten hän räjähti. Vihersilmä mourusi uhkaavana ja läimäisi voimakkaasti vastustajaansa kasvoihin. Hänen oppilaansa pelästyi ja perääntyi pari askelta. Soturi syöksyi tuota kohti ja kaatoi oppilaan maahan. Hän olisi upottanut hampaansa suoraan tummanruskean kollin kaulavaltimoihin, ellei tuo olisi sätkinyt ja naukunut avuttomana. Murhetassu sai puskettua mestarinsa pois päältään ja tuon kaulasta valui pieni verinoro. Kermanvaalean kollin oppilas näytti järkyttyneeltä. Niin myös katsojatkin.
*Mitä? Eivätkö he ole ennen nähneet kunnon taistelua missä aikeena on tappaa vastustaja?* Leijonakynsi tokaisi mielessään ja sitten hän tajusi. Hän oli yrittänyt tappaa oman oppilaansa.

Kuka olisi arvannut, että ahvenen vieminen pentutarhaan olisi osoittautunut yhdeksi vaikeimmaksi asiaksi todistaa, missä Tammisydän oli ollut läsnä. Hunajavirran synnytys oli alkanut ja sinä hetkenä hän oli ollut ainoa kissa pentutarhassa kuningattaren lisäksi. Tuo oli pyytänyt oranssiturkkista soturitarta jäämään hänen seurakseen kestämään supistukset sun muut kivut, minkä kanssa Ututöhden luottosoturitar joutui kamppailemaan. Varmasti tuon valitus oli hälyttänyt paikalle kissoja, jotka olivat tilanteen nähtyään pinkoneet oitis parantajien pesälle hakemaan apua, mutta Tammisydän oli niin keskittynyt työhönsä ettei ollut huomannut heitä. Samassa Hunajavirta rääkäisi ja ensimmäinen pentu syntyi. Tuo kaappaisi pennun heti etutassujensa väliin ja katsoi sitä silmänräpäyksen ajan, mutta oranssiturkkinen soturitar huomasi rakkauden syttyvän luottosoturittaren sisimpään. Toinenkin pentu putkahti ulos, minkä jälkeen tuo kauhaisi molemmat tahmaiset pentunsa syleilyynsä ja asettui suojelevasti niiden ylle. Turkoosisilmäinen naaras ei voinut olla kehräämättä katsoessaan pienokaisia. Kuningatarkin keskittyi vain hengittämään pentujensa uutta, lämmintä tuoksua ja Tammisydämen sydän suli täysin. Luottosoturitar tulisi rakastamaan noita pieniä palleroita eniten koko maailmassa, Kanijalan lisäksi tietenkin. Samassa hän tajusi, että he olivat ehkä hukanneet jo liian kauan aikaa pentujen ihasteluun, sillä toinen niistä ei enää liikkunut.
"Hunajavirt-"
Tammisydän ei edes saanut nau'uttua sanojaan loppuun kun Hunajavirta sysäsi toisen pentunsa kauemmas ja alkoi raivokkaasti nuolemaan liikkumattoman pentua vastakarvaan, tuo ei aikonut antaa pienokaisensa kuolla! Oranssiturkkinen soturitar riensi toisen pennun luokse ja alkoi lämmittämään tuota, sillä kuningatar ei tietenkään pystynyt samaan aikaan kahden pennun nuolemiseen. Tuntui kuin luottosoturitar olisi nuollut pentuaan jo ikuisuuden ja tuo päätti pitää tauon. Onneksi pentu yskäisi ja molemmat naaraat huokaisivat helpotuksesta. Turkoosisilmäinen naaras katseli pentuja, jotka molemmat näyttivät jo paremmilta, nuuhkivat ja tunnustelivat ympäristöä pikkuriikkisillä tassuillaan. Hymy levisi hänen suupieliinsä. Hunajavirta pyysi Tammisydäntä hakemaan Kanijalan pentutarhaan. Hän sanoi ymmärtävänsä ja kehui pentuja kauniiksi ennen kuin kävi hakemassa kollin leiriaukiolta.
"He ovat täydellisiä", kollisoturi sanoi kun saapui kumppaninsa luokse. Oranssiturkkinen soturitar käänsi myös katseensa pentuihin tarkastellakseen niitä paremmin. Toinen oli tummanruskea kolli, oikea suloisuuden perikuva ja toinen valkoturkkinen ja mustaraitainen, kolli myöskin. Hunajavirta vaikutti niin onnelliselta ja helpottuneelta, että olo tarttui myös Tammisydämeenkin.

"Saapukoot jokainen tappamiseen kykenevä Luukummulle klaanikokoukseen!" Kuolontähti karjui pesänsä päältä, luoden piikikkäitä katseita alaisiinsa, jotka joutuivat keskeyttämään aikaisemmat tekemisensä keskittyessään päälikkönsä sanomaan. Jääsilmä löntysteli kissajoukkion takariviin, sillä häntä ei mielipuolisen johtajansa sanoma kiinnostanut.
"Tänään saamme uuden soturin joukkoihimme vahvistamaan rivejämme! Lumotassu, ole hyvä ja astu esiin", mustaturkkinen naaras naukui. Nuori soturitar tuhahti kuullessaan entisen pesätoverinsa pääsevän nyt nukkumaan samaan pesään hänen kanssaan. Lumotassu oli vähintään yhtä ylimielinen kuin Jääsilmäkin, mutta sen lisäksi tuo oli yhtä sulava suustaan mitä tuli muiden kissojen manipulointiin (ellei jopa parempikin, mutta sitä Jääsilmä ei ikinä myöntäisi). Punaoranssi naaras silmät viirusssa katsoi kuinka oppilas sipsutti häntä pystyssä Kuolontähden eteen, kumarsi tuolle ja sitten nosti leukansa pystyyn.
"Minä Kuolontähti, Luuklaanin päällikkö pyydän Pimeydenmetsän henkiä kääntämään katseensä tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti Luuklaanin tavoille ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lumotassu, lupaatko noudattaa Verilakia ja suojella tätä klaania kuolemaasi saakka?" Päällikkö naukui kylmällä äänellä seremoniasanoja, pitäen yhtä kylmän katseensa tulevassa soturissa.
"Lupaan!" Lumotassu naukaisi vahvalla ja kuuluvalla äänellä. Jääsilmä tuhahti ja nyt jo toivoi sisimmässään ettei tuo pienikokoinen naaraskissa selviäisi Tulikammiohypystään. Mutta jos nuori soturitarkin oli siitä selvinnyt, valitettavasti oli todennäköistä, että oppilas selviäisi siitä myös.
"Siinä tapauksessa, Pimeydenmetsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Lumotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Lumohammas. Pimeydenmetsä on valinnut sinut tähän klaaniin viekkautesi ja kunnianhimosi takia ja hyväksyy sinut Luuklaanin täydeksi soturiksi. Lähdemme auringon laskettua Tulikammiolle, missä suoritat hyppysi ja näin osoitat kunnioituksesi Luuklaania ja Pimeydenmetsän henkiä kohtaan", Kuolontähti päätti seremonian ja hypähti alas Luukummulta. Muut luuklaanilaiset huusivat Lumohampaan uutta nimeä, mutta Jääsilmä ei oman ylpeydensä takia lähtenyt klaanitovereidensa huutoihin mukaan. Varpuskynsi muutaman muun soturin kanssa kävi onnittelemassa nuorta soturia, samalla kun punaoranssi soturitar maleksi takaisin sotureiden pesään siirtämään sammalpetinsä niin leveälle alueelle, ettei tuo mustaturkkinen naaras vain keksisi tehdä omaa petiään hänen viereensä.

Pikkulintujen viserrys kantautui korkealta kuusistosta Tihkutäplän korviin. Aamun auringonsäteet täplittivät maata, ja ilokseen naaras huomasi kellertävästä maasta ponnistavan muutaman vihreän ruohonkorren.
”Katsos Laikkutassu, hiirenkorva on jo täydessä vauhdissa”, täplikäs naaras huomautti oppilaalleen. Pienempi kissa ei vastannut, vaan heitti Tihkutäplälle anovan katseen, kun he tassuttelivat leiriaukion läpi kohti parantajan pesää. Lehtikuun harmaa hahmo ilmestyi pian heidän eteensä pesänsä takaa.
”Ai, Lehtikuu! Laikkutassu voisi auttaa sinua kantamaan yrttejä, jos tarvitset apua.”
Laikkutassu vilkaisi jälleen avuttomana Tihkutäplään – harmaa soturi tiesi kyllä, että naaras olisi paljon mieluummin ollut partioimassa hänen kanssaan. Lehtikuu vilkaisi pesäänsä päin ja mietiskeli hetken. Surutassun valkea hahmo kömpi puunrungon alta.
”Siitä olisi kyllä apua. Minulla ja Surutassulla on ollut käpälät täynnä töitä viime aikoina”, Lehtikuu naukui laskettuaan yrttinipun maankamaralle. Tihkutäplä antoi katseensa levätä pitkästä aikaa ystävänsä pyöreissä, täysikuun muotoisissa silmissä.
”Sovittu siis”, Tihkutäplä naukui hyvillään ja kääntyi vielä Laikkutassun puoleen.
”Tarvitset taukoa kaikista taisteluharjoituksista. Välillä on hyvä palvella klaania eri tavoin”, soturi yritti selittää, vaikka näki oppilaansa silmistä ettei hänen selityksensä ollut onnistunut vieläkään vakuuttamaan häntä.
”Mutta enhän minä tiedä mitään yrteistä”, laikukas oppilas totesi vaisusti.
”Älä huoli. Lehtikuu ohjeistaa kyllä”, Tihkutäplä kiirehti sanomaan, ja harmaaturkkinen parantaja nyökkäsi hymyillen heikosti. Hän kosketti vielä pienesti hännänpäällään Laikkutassun lapaa, kun oppilas lähti seuraamaan Lehtikuuta tuon pesälle. Pieni lepo ankarasta harjoittelusta tekisi Laikkutassulle varmasti hyvää, eikä Tihkutäplä halunnut, että hänen oppilaansa olisi liian poikki taistellakseen, jos lisää taisteluja syttyisi lähiaikoina. Vaikka naaras oli tehnyt parhaansa Laikkutassun koulutuksen kanssa, huoli kalvoi häntä silti jatkuvasti.
#Oikea taistelu on niin erilaista harjoituksiin verrattuna#, täplikäs soturi ajatteli, kun käänsi selkänsä parantajan pesälle ja tassutteli kohti leiriaukion keskustassa istuvaa Nummipyörrettä, jolle oli luvannut olevansa käytettävissä päivän ajan.
#Ehkä meidän pitäisi kokeilla yhä enemmän oikeaa taistelutilannetta jäljitteleviä harjoituksia#, hän ajatteli vielä tupsahtaessaan ruskeaturkkisen varapäällikön rinnalle. Soturi odotti kärsivällisesti, että naaraan meripihkainen, arvokas katse osuisi häneen.
”Tihkutäplä, sinä voit mennä Hämäräaskeleen metsästyspartion mukaan”, Nummipyörre tokaisi ja viittoi hännällään kohti suurta, tummanharmaata kollia, jonka ympärille Piikkiraita, Salamatassu ja Linnunsiipi olivat juuri kerääntyneet. Tihkutäplän vatsaa kouraisi, kun hän nyökkäsi korkea-arvoisemmalle naaraalle hymyillen ja lähti tassuttelemaan kohti partiota. Hän oli näkevinään Hämäräaskeleen meripihkasilmien välähtävän, kun kolli käänsi katseensa pois.
#Hämäräaskel on klaanitoverini. Jossain vaiheessa minun on kuitenkin puhuttava hänelle#, naaras ajatteli ja nielaisi epäilyksensä. Taistelusta Luuklaania vastaan asti hän oli pitänyt etäisyytensä kolliin ja toistaiseksi Hämäräaskel oli tehnyt samoin. Tihkutäplä liittoutui partion perään, ja Hämäräaskel tokaisi kaikille:
”Lähdemme kohti Nummiklaanin rajaa. Nummipyörteen mukaan siellä päin ei ole metsästetty muutamaan päivään.”
Linnunsiipi ja Piikkiraita vilkaisivat toisiaan, ja Tihkutäplä lipaisi lapaansa vaivaantuneena. Vaikka Hämäräaskel oli samanikäinen kuin hän, kolli johti itseään vanhempia kissoja paljon luontevammin ja itsevarmemmin kuin hän. Salamatassu vilkaisi häntä pikaisesti, kun kissajono lähti loikkimaan aluskasvillisuudessa.
”Tihkutäplä, missä Laikkutassu on?” Piikkiraita kysyi oppilaansa puolesta yllättävän kohteliaalla äänensävyllä. Harmaa naaras kiirehti kollin vierelle, jotta tuo kuulisi hänen sanansa selkeämmin.
”Hän avustaa Lehtikuuta ja Surutassua tänään”, täplikäs soturi selitti.
”Ajattelin, että hän tarvitsee hiukan lepoa harjoittelusta.”
”Vai niin. Luuletko, että Salamatassunkin kannattaisi mennä?” leveälapainen kolli kysyi pohtivasti. Oranssiturkkinen kolli vilautti mestarilleen kieltään, mikä sai murahduksen karkaamaan Piikkiraidan kurkusta. Tihkutäplä naurahti ja katsahti eteen. Hän oli näkevinään, että partiota johtavan Hämäräaskeleen korvat kääntyilivät niin kuin kolli olisi kuunnellut heidän keskusteluaan.
”Niin. Parantajien auttaminen kuuluu kyllä oppilaiden tehtäviin”, Tihkutäplä jatkoi hajamielisesti.
”Oppilaiden tehtävistä puheenollen, olen miettinyt, että meidän pitäisi järjestää jatkossa todentuntuisempia taisteluharjoituksia. Mikään ei voita oikeaa taistelukokemusta.”
Tihkutäplä vilkaisi Piikkiraitaan uteliaasti.
”Luitko ajatukseni? Mietin juuri samaa aiemmin.”
Piikkiraita kohotti kulmiaan, jolloin Tihkutäplä jatkoi.
”Toisaalta, harjoitukset voivat olla melko vaikeita järjestää. Ne vievät oppilailta enemmän energiaa ja meidän pitää olla tarkkoina, etteivät he loukkaa toisiaan”, Tihkutäplä totesi ja katsahti Piikkiraidan suippoihin silmiin huojentuneena, ja sitten mietteliäänä maahan.
”Haavoittumisia on todellakin vältettävä näihin aikoihin. En tiedä, miten saisimme toteutettua vielä entistäkin todentuntuisempia taisteluharjoituksia ilman niitä.”
”Ehkä meidän pitäisi panostaa strategiointiin ja oikealta tuntuvien taistelutilanteiden luomiseen. Sitä paitsi, ei pie-”
”Voisitteko lopettaa tuon ja keskittyä tarkkailemaan riistaa? Olemme pian perillä”, Hämäräaskel kähisi, ja Tihkutäplä vilkaisi kummastuneena partiota johtavaa kollia. Piikkiraidan niskavillat nousivat pystyyn, ja ärtymys välähti kollin silmissä.
#Juuri kun keskustelusta oli tulossa hyvä#, Tihkutäplä ajatteli huojentuneena ja jatkoi sitten mielessään huolestuneena:
#Mahtaakohan Hämäräaskel vihata minua? Korjaantuvatko meidän välimme enää koskaan?# Sitten naaras ravisteli päätään.
#Miksi edes ajattelen tuollaista? En voi enää välittää hänestä. Eihän hänkään välitä minusta.#
Tovin kuluttua Hämäräaskel heilautti häntäänsä merkiksi häntä seuraaville kissoille. Soturit seisahtuivat paikoilleen. Tihkutäplä vilkaisi ylös. Lehtipuiden ylle kaartuvat oksat puskivat jo silmuja. Oltiin lähellä Nummiklaanin rajaa.
”Tavataan tässä ennen auringonhuippua. Varokaa menemästä liian lähelle rajaa”, Hämäräaskel naukui, ja lähti loikkimaan kohti läheistä pensaikkoa.
”Ihan niin kuin meitä tarvitsisi muistuttaa”, Piikkiraita murahti. Tihkutäplä vilkaisi harmaata kollia. Aikaisempi ystävällinen äänensävy oli kadonnut hänen äänestään. Linnunsiipi katsahti soturitoveriinsa iva silmissään ja kumartui naukaisemaan hänelle jotain, joka ei tavoittanut Tihkutäplän korvia. Piikkiraita hymähti tyytymättömän oloisena.
”Tule Salamatassu”, kolli tokaisi, ja katosi oppilaansa kanssa aluskasvillisuuteen. Linnunsiipi lähti Nummiklaanin suuntaan nakellen niskojaan huolettomasti. Tihkutäplä kohotti kulmiaan.
#Öhh, selvä. Minä menen varmaan sitten tätä reittiä. Olinkin haistavani hiiren täällä päin#, hän ajatteli, ja lähti hiippailemaan takaisin polkua, jota pitkin partio oli kulkenut. Heinät varisivat hänen tieltään, kun hän sujahti kepeästi erään paatsamapöheikön ohi ja jatkoi syvemmälle metsään. Aamuinen pikkulinnun viserrys kantautui hänen korviinsa. Maa soturin käpälien alla pehmeni, ja naaras tunsi kosteuden polkuanturoissaan. Tihenevä aluskasvillisuus väistyi, ja pian hän haistoi raikkaan lampiveden kasvikon moninaisten tuoksujen takaa. Harvat kaislat värisivät, kun Tihkutäplä asettui istumaan niiden väliin, ja madalsi itsensä sateiden synnyttämää metsälampea ympäröivien saniaisten tasolle. Ilmasta hän erotti vielä yhden makean tuoksun: vesimyyrä!
#Se hiiri saa jäädä toistaiseksi#, naaras ajatteli ja lipaisi huuliaan. Soturi tutkaili ympäristöä tarkasti keltaisella katseellaan. Pian lammen toisella rannalla pulska myyränaaras ilmestyi pehmeään maahan kaiverretusta kolosta ja kipitti pienen matkan eteenpäin, kunnes kääntyi nuuskimaan ilmaa. Tihkutäplä kohahti, kun myyrää seurasivat pian kolme pienempää nappisilmäistä yksilöä. Naaras madalsi päätään. Kokonainen pesue.
#Riista on ollut niin ruipeloa lähiaikoina. Tämä tekee muut varmasti tyytyväisiksi#, harmaatäplikäs kissa ajatteli positiivisesti yllättyneenä löydöstään, ja liu’utti käpäläänsä maata pitkin, paljastaen hitaasti terävät kyntensä. Naaras astui askeleen eteen päin, katse naulittuna maata nuuhkivaan myyrään. Kaislat toimivat oivana näköesteenä, mutta pitäisikö hänen sittenkin kiertää toiselle puolelle lampea ja yllättää saalis takaa päin? Ennen kuin soturi kerkesi ajatella ajatuksensa loppuun, hän järkyttyi tuntiessaan käpälänsä uppoavan johonkin kylmään ja kosteaan. Kului silmänräpäys ja naaras tunsi kylmän veden koskettavan leukaansa, kun lehtien peittämä suostunut maa peitti hänen käpäliensä painon alla. Kuutamoklaanilaisen takajalat liusuivat liukasta, vetistä pintaa pitkin ja pian hän pärski lammessa haukkoen henkeään.
#Mitä tämä on!? Suonsilmä?# naaras ajatteli ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Soturin päässä pyöri, kun hän riuhtoi kynsiään irti tahmeasta pohjasta, ja pärski kohti tulosuuntaansa. Heinät heiluivat villisti, kun hän veti itsensä kiinteälle maalle yskien ulos sakeaa vettä, jota oli vahingossa vetänyt henkeensä. Tihkutäplä huohotti ja vilkaisi taakseen. Vesimyyrät olivat kadonneet, ja kohta jossa hän oli äsken seisonut, oli täyttynyt ruskealla vedellä.
#Äh, mokasin. Onneksi tuo kohta ei ollut kovin syvä, muuten olisin voinut hukkua.#
Naaras ynähti harmistuneena ja veti vielä kerran syvään henkeä, ennen kuin nousi jaloilleen ja ravisteli selkää myöten märkää turkkiaan. Vilunväreet värisivät hänen turkillaan ja saivat hänen jalkansa tärisemään. Naaras aivasti kovaäänisesti.
#Hiirenpapanat! Vilustumista tässä vielä kaivattaisiinkin.#
”Tihkutäplä?”
Täplikäs soturi käännähti äänen suuntaan. Hämäräaskel pisti päänsä esiin pensaikosta toiselta puolelta metsälampea. Kollin leuoissa roikkui se pullea vesimyyrä, jota hän oli ollut nappaamassa.
”Hämäräaskel! Sinä sait sen kiinni”, Tihkutäplä naukui ihmetellen. Naaraan keltaiset silmät pyöristyivät, ja hänen viiksensä alkoivat väristä huvittuneina. Hän näytti varmasti uitetulta hiirenaivolta. Hämäräaskel nyökkäsi.
”Täällä on lisääkin. Juoksivat suoraan kynsiini. Mutta mitä sinulle tapahtui?” Epäluulo välähti kollin meripihkasilmissä.
”Ehheh, olin huolimaton ja tipuin tuonne”, Tihkutäplä nyökkäsi kohti lampea.
”Mutta onneksi sinä nappasit ne! Luulin jo, että hyvä saalis tuli menetettyä.” Naaras hymyili tapansaomaisesti ja ravisteli turkkiaan jälleen. Pisaroita sateli ympäriinsä. Hämäräaskel siristeli silmiään ja kollin suupielet nykivät.
”Aijaa. O-Olisit ollut varovaisempi”, kolli mumisi, näytti hetken ärtyneeltä ja vihaiselta ja käännähti pois. Hiljaisuus laskeutui lammen ympärille. Tihkutäplä luimisti korviaan ja katsahti alas mietteliäänä.
#Ai niin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun puhumme sen jälkeen#, naaras ajatteli ja huokaisi. Pian hän alkoi taas väristä kylmästä.
#Olin jo unohtaa.#

Tuhkakajo taivalsi hiljaa eteenpäin hohtavassa kuunvalossa. Valonsäteet läikehtivät hänen tummanharmaalla turkillaan ja raikas yöilma sai kaikki nuoren soturin aistit hereille. Päästessään vapaaksi oppilaille kuuluneesta rutiininomaisesta koulutusaikataulusta ja nukkumaanmenoajoista, oli hän huomannut olevansa aika iltavirkku. Aamupartioihin herääminen oli osoittautunut joka aamu yhtä hankalaksi, mutta iltaisin naaras jopa toivoi pääsevänsä osaksi yöpartiota, jos sellainen järjestettäisiin.
Saastuneen riistakasan takia yöpartioita oltiin Tuhkakajon, sekä koko muun klaanin, onneksi järjestetty. Aaltotähti ja Uskosielu olivat toimineet partioiden johtajina, päällikkö oli valinnut partioonsa Marjaleuan, Ampiaispiston ja Tomukukan, kun Uskosielu oli valinnut Jänisloikan, Tuiskuturkin ja Siilitassun omaan partioonsa. Muutkin soturit olivat saaneet luvan lähteä metsälle, jos yön aikana ei saisi unta, mutta saaliskasan kuntoon parsiminen oli pääasiassa yöpartioiden vastuulla. Nuori soturitar ei tietenkään jäänyt kallionkoloseen odottelemaan aamupalan saapumista vaan lähti itsekin metsälle.
Äkisti Tuhkakajo pysähtyi ja suuntasi katseensa ylempänä olevaan kallionkaistaleeseen. Hän oli saanut vainun ja lukitsi katseensa saaliiseensa. Mustasulkainen korppi seisoi ylväänä kallionkielekkeellä, availlen hieman siipiään tuulenvireiden osuessa kohdalleen. Naaras siristi silmiään ja työnsi kyntensä esiin. Lintu näkisi hänet heti, jos tummanharmaa kissa edes yrittäisi lähteä kiipeämään kallionvartta, mutta ylös takakautta kiertäminen veisi liikaa aikaa ja korppi saattaisi lentää tiehensä. Jälkimmäinen vaihtoehto oli kuitenkin kahdesta varmempi, joten sinisilmä käänsi katseensa tulosuuntaansa ja yritti etsiä reittiä ylemmälle tasolle. Keskittymättä jalkoihinsa, Tuhkakajo otti haparoivan askeleen taaksepäin. Hän kuuli kivenpalasten vyöryävän alas vuorenvartta pitkin, tuntiessaan samalla kuinka tasainen maa nuoren soturittaren takajalkojen alla mureni. Naaras päästi kiljaisun suustaan ja irvisti nähdessään etukynsiensä jättävän valkoisia viivoja kallioon, kun hän luisui alas reunalta. Mutta kuin Tähtiklaanin siunauksesta tummanharmaa kissa sai takajaloillaan kiinni kallioseinämästä ja hänen luisumisensa pysähtyi. Sinisilmä pysyi jäykkänä aloillaan, hengittäen tiheään tahtiin, sydämensä hakkauksen pauhatessa korvissaan. Hän ei uskaltanut liikkua, joten Tuhkakajo roikkui keho jännittyneenä useamman silmänräpäyksen ajan aloillaan. Sitten hän tunsi lihastensa antavan periksi ja otteensa heikentyvän. Vielä paniikinomaisessa tilassaan nuori soturitar syöksähti ylöspäin ja rämpi itsensä takaisin vuoristopolulle. Miten hän saattoi olla noin idiootti ja unohtaa tärkeimmän säännön vuoristossa kulkiessa, 'katso ennenkuin astut'? Korppikin oli jo aikapäiviä sitten lentänyt tiehensä.
"Sinuna olisin kyllä huutanut apua... Mutta omapahan oli valintasi", Aurinkomyrskyn naukaisu kuului jostakin sivummalta ja naaras nosti katseensa vain nähdäkseen tuon, Loskaliidon ja Paarmahehkun seisovan samalla vuoristopolulla, muutaman ketunmitan päässä hänestä. Oranssiturkkisen soturin kasvoilla oli vaikeasti kuvailtava ilme, vaaleajuovainen soturitar näytti siltä, että yritti parhaansa mukaan olla nauramatta ja mustaturkkinen soturi oli napannut itselleen jäniksen ja tuon tumman meripihkaisissa silmissä oli välinpitämätön katse. Ja Tuhkakajo ei saanut edes vaivaista korppia napattua putoamatta polulta? Hän tunsi kuumotuksen kasvoillaan, tämä oli todella noloa.
"Heh heh... Mmmm", nuori soturitar mumisi ja ravisteli turkkiaan. Nyt vuoristopolulta putoaminen vaikutti paremmalta vaihtoehdolta kuin tässä seisominen.
"O-olethan kunnossa?" Loskaliito kysyi tirskahtaen. Tummanharmaa naaras veti suunta viivaksi ja silmät kiinni nyökkäsi muutaman kerran. Hän heilautti häntäänsä ja kääntyi eleilläkseen jatkavansa matkaa. Mitä nopeammin sinisilmä pääsisi pois klaanitovereidensa polttavien katseiden alta, sen parempi.
"Min... Minä taidan jatkaa tästä nyt... Hyvä nappaus, tuo jänis", Tuhkakajo änkytti ja pyörähti ympäri, ravaten mahdollisimman nopeasti pois näköpiiristä.

//Ei tämä mikään kummoinen jatko ollutkaan, mutta ehkä sisältöä jonkun toisen tarinaan? lol

-katso mitä sain, Neulastassu sanoi mestarilleni joka vaihtoi kieliä veljensä kanssa. -Hyvä, voit mennä lepäämään, hän sanoi. Neulastassu kääntyi ja hän meni oppilaidenpesään jossa moni lepäsi. - hei…, joku naukaisi neulastassulle, -ööh… h-hei, saanko tulla tänne lepäämään? Neulastassu kysyi. -tule vain, kissa, jonka tulkitsin nuoreksi sanoi. Neulastassu laittoi makuulle ja nukahti.
-uni-
Neulastassu käveli tuntemattoman naaraan kanssa hiljaa. Hän ei sanonut matkalla mitään.- kuka olet, miksi olen täällä? Neulastassu kysyi lopulta. - olen tähtiklaanien kissa, unesi toi sinut tänne, naaras sanoi.

//en keksi enempää xD
//joku kissa sielä oppilaiden pesässä

Tähtipentu haukoitteli autuaasti nukutun yön jälkeen. Hän nousi ylös ja venytteli. Pian pentu kuitenkin kuuli jostakin pientä vikinää. Hän kuulosteli hetken ja antoi katseensa käydä läpi pimeän pentutarhan.
*Kuulostaa aivan vastasyntyneeltä pennulta!* Naaras ajatteli. Hän lähti hiipimään ääntä kohti ja kuinka ollakkaan, Liljan kermanvaalean vatsan vieressä kyyhötti kaksi suloista pentua. Punaviiruinen kissa katseli pentuja vaaleanvihreät silmät pyöreinä ja kohotti sitten katseensa erakkoon, joka väsyneen ilmeen kera hymyili Tähtipennulle.
"Sinun kannattaisi mennä aukiolle, klaani kutsuttiin juuri koolle", kermanvaalea naaras naukaisi hiljaa. Pentu nyökkäsi ja pyörähti ympäri, juosten aukiolle. Hän ei tiennyt miksi ei ollut kiinnittänyt aukion hälinään mitään huomiota, mutta astuessaan pesäkolosta ulos, saivat naaraan korvat kuulla kovan hälinän. Aukio oli täynnä nummiklaanilaisia ja jokainen yritti maukua omia ääniään kuuluvaksi muille. Punaviiruinen kissa nielaisi ja etsi katseellaan Purovirtaa tai Viiksihäntää, mutta kumpikaan kuningattarista ei ollut löydettävissä. Sen sijaan hän näki Ketunkynnen ja Yötuulen istuvan hieman sivummassa, ja heidän ollessa ainoat kissat pentutarhan väen lisäksi kenet Tähtipentu tunsi, hän kipitti nopeasti parantajien seuraan.
"Mitä tapahtuu?" Pentu kysyi saapuessaan naaraiden luokse. Vanhempi parantaja kaappaisi miltei kuusikuisen naaraan häntänsä suojiin ja kumartui jutellakseen hänelle. Vihersilmä meinasi aivastaa, kun hännän pörheä karva kutitteli hänen nenäänsä.
"Sulkatähti julisti, että huomisaamuna Nummiklaani hyökkäisi Kuutamoklaaniin. Mutta ei hätää, tämä ei koske sinua millään tavalla", Ketunkynsi maukui. Tähtipentu kurtisti kulmiaan. Hän oli nuori, mutta ei niin nuori tajutakseen, että hyökkäykset johtivat taisteluihin ja taistelut eivät tietäneet mitään muuta kuin haavoittuneita tai kuolleita kissoja. Ja hän oli yksi nummiklaanilaisista, tietenkin tämä koskisi myös häntä! Vaikka naaras oli liian nuori taistelemaan, tekisi hän kaikkensa vaikka auttaessa parantajia tai viemällä roskia ja tuomalla pyydettyjä tarvikkeita.
"Mutta haluan olla avuksi! En ehkä voi taistella, mutta voisin auttaa teitä jotenkin?" Tähtipentu esitti tarjouksensa. Hänhän ei jäisi istumaan tyhjänpanttina mihinkään pentutarhan perälle, kun hänen oppilasnimitykseensä olisi vain muutama päivä aikaa! Ketunkynnen silmissä välähti ja tuo vaihtoi katseita Yötuulen kanssa, jonka kasvoilla oli samanlainen, outo ilme jota pentu ei osannut lukea.
"Voi Tähtipentu... Arvostamme kiinnostustasi ja haluasi auttaa, mutta asiat mitä taisteluiden jälkeen näämme pesällämme ei ole jotakin mitä nuoren soturioppilaan tarvitsisi nähdä", vanhempi parantaja sanoi. Punaviiruinen naaras siristi silmiään, hän ei ymmärtänyt mitä tuo tarkoitti sanoillaan.
"Mutta jos olisin parantajaoppilas niin olisin kuitenkin auttamassa teitä, miksi minun pitäisi siis jäädä pois?" Tähtipentu kysyi. Ketunkynsi ei saanut vastattua, kun Sulkatähti murahti uhkaavasti Seinämäkiven päältä, hiljentäen aukiolla mölisseet kissat.
"Asia on päätetty! Leopardilaikku, Leijonakynsi ja muut partiot ovat ilmoittaneet Kuutamoklaanin astuneen rajojemme yli lehtikadosta lähtien ja heille on näytettävä ettei meidän reviirillemme noin vain hypitä. Mukaani tulevat Liekkitaivas, Leopardilaikku, Valkotäplä, Hahtuvaturkki, Sadeläikkä, Saarnihäntä, Purovirta, Tiikerililja, Kotkakynsi, Kuiskevirta, Yöaskel, Punakynsi, Omenatassu, Lehtitassu, Karsitassu, Saratassu, Hopeatassu ja Peippostassu. Ketunkynsi saa järjestää rajamme läheisyyteen ensiapupisteen ja Yötuuli jää leiriin. Me lähdemme taistoon aamun koittaessa."

"Tule jo laiskimus!" Yöpentu huudahti Sinipennulle rynätessään kohti määränpäätään. Ruskeamerkkinen pentu kasvatti vauhtinsa nopeasti juoksuun, kunnes saavutti pesätoverinsa. Juostessaan hän katsahti taivaalle, havupuut näyttivät kauniin vihreiltä hailakan sinistä taivasta vasten, jolla lenteli muutama lintu kierrellen ja kaarrellen, ihan kuin ne olisivat pitäneet kuutamoklaanilaisille näytöstä taidoistaan. Yhtäkkiä valkeaturkkinen naaras törmäsi mustaturkkiseen pentuun ja havahtui ajatuksistaan.
"Kato tota!" Yöpentu sanoi haltioituneella äänellä. Sinipentu ravisti päätään ja siirsi sitten katseensa pesätoverinsa osoittamaan suuntaan. Näky oli joka kerta yhtä ainutlaatuinen. Koko leiriaukio vihersi alkaneen viherlehden johdosta ja ulkona jopa tarkeni olemaan paleltumatta. Koko klaani oli kokoontunut Suurkiven ääreen, Varistähden ja Nummipyörteen vaihtaessa muutaman sanan ennen seremonian alkua. Perheet ja ystävykset kaikki kokoontuneet johtoportaansa ääreen, nauttimaan ja toivottamaan uudet oppilaat tervettulleeksi klaanin arkeen.
"Toivotahan minulle onnea!" Yöpentu pyysi ennen kuin loikki sisartensa ja muun perheensä luokse eturiviin. Sinipentu oli nyökännyt ja itse kipittänyt Kuupennun viereen, pukaten tuota ystävällisesti lapaan.
"Pentutarha tulee olemaan kokonaan meidän!" Ruskeamerkkinen pentu oli hyrähtänyt ja saanut pesätoveriltaan veikeän hymyn vastaukseksi. Varistähti heilautti häntäänsä ja aukio hiljeni.
"Viherlehti on tuonut mukanaan lämpimän sään ja lähipäivinä saamme varmasti alkaa nauttimaan paremmin hyvinsyöneestä riistasta. Vuodenajan vaihtumisen kunniaksi saamme tänään joukkoomme myös kolme uutta oppilasta. Yöpentu, Sorapentu ja Kaikupentu, astukaahan esiin", päällikkö sanoi. Kolme pentua astelivat kukin omalla tyylillään eteen ja kumarsivat hieman myöhässä johtajiaan. Sinipentu vilkaisi nopeasti Vääräsydäntä ja Mustalampea, molemmat soturit vaikuttivat olevan aivan täpinöissään pentujensa nimitysseremoniasta.
"Yöpentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseesi. Tästä päivästä lähtien siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Yötassuna. Mestarinasi toimii Valkoturkki", Varistähti kertoi ja Sinipentu seurasi katseellaan kuinka valkoturkkinen kollisoturi jätti paikkansa Tiikerisydämen vierellä ja asteli Yötassun viereen.
"Valkoturkki, olet osoittanut olevasi valmis ensimmäisen oppilaasi kouluttamiseen. Olet tarkkaavainen, etkä pelkää tilanteen tullen korottaa ääntäsi, joten toivon sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", päällikkö naukaisi ja siirtyi sitten keskimmäisen pennun nimittämiseen. Sorapennusta tuli Soratassu, joka sai mestarikseen Kivisydämen tuon tiukan, mutta huolehtivan luonteen takia ja Kaikupennusta tuli Kaikutassu, jonka mestariksi valittiin Villituuli tuon vahvan ja uljaan olemuksen takia. Oppilaiden uusien nimien huutamisen jälkeen Sinipentu juoksi onnittelemaan entisiä pesätovereitaan ja pyysi noita kertomaan sitten kaiken hänelle mitä he oppisivat ensimmäisen kuun aikana. Näin pentu pystyisi olemaan varautunut oman soturioppilaspolkunsa alussa, johon pääsisi itse hieman yli kuun päästä.

"Tämä on niin epäreilua. Saan viettää ainoastaan päivän teidän kanssanne ennen kuin meidät häädetään Nummiklaanista. Jos edes selviän tuosta hyökkäyksestä hengissä", ääni jostakin pikkuisen, tummaraitaisen pennun yläpuolelta naukui. Pentu oli kuullut äänen ennenkin ja yhdistänyt sen myskiseen, mutta saman aikaisesti vastakastellun ruohon raikkaaseen hajuun. Se oli täysi vastakohta pennun emon makeaan ja nyt maidolta tuoksuvaan hajuun verrattaessa, mutta pentu oli kokenut hajun turvalliseksi. Hän kömpi lähemmäs tuota oransiiturkkista kollia, muksahtaen tuon pehmeää rinnustaa vasten. Pentu päästi tyytyväisen kiljaisun, kun isän kehräys värisytti häntä.
"Ja sinähän selviät siitä hengissä tai listin sinut itse", emo sihahti, ääni kuitenkin täynnä surua. Pentu ei tajunnut mistä hänen vanhempansa oikein juttelivat, mutta jokin tämän sisimmässä kertoi ettei tämä surun ja vihan täyttämä ilmapiiri ollut normaalia.
"Sulkatähti ei suostu kuuntelemaan minua, tämä koko hyökkäys on täysin turha. Yksikään rajaprtio missä olen ollut osallisena tai mistä minulle on raportoitu ei ole haistanut kuutamoklaanilaisia alueellamme. Kaikki ilmiannot on kerrottu suoraan Sulkatähdelle joko Leopardilaikun tai Leijonakynnen toimesta. Olen jutellut Kuurahohteen ja Hahtuvaturkinkin kanssa ja hekään eivät saa päällikkömme päätä kääntymään", isä huokaisi, antaen muutaman nuolaisun pentunsa päälaelle. Samalla tummaraidallinen pentu yritti muksauttaa tuota kuonoon, epäonnistuen jokaisella kerralla. Olihan se nyt vaikeaa, kun ei kolli vielä nähnytkään mitään. Emo päästi yhtä murtuneen huokauksen suustaan ja kiersi häntänsä pienen perheensä ympärille. Hetken oli hiljaista, ainoastaan toisen vastasyntyneen pennun vinkaisu kuului tummaraitaisen pennun viereltä.
"Oletko antanut heille nimiä vielä?" Kolli kysyi.
"Kyllä... Klaaninimet. Puropentu ja Solinapentu", emo vastasi. Isä kehräsi uudestaan ja nyt nimensä tietävä Puropentu kiljahti uudemman kerran, ryömien takaisin emonsa vatsaturkin suojaan.
"Lilja, minä rakastan sinua, Puropentua ja Solinapentua koko sydämestäni, muistathan sen. Minä teen kaikkeni pitääkseni teidät turvassa", isä naukaisi nyt hiljaisemmalla äänellä, niin että pentu juuri ja juuri kuuli sen.
"Minä tiedän sen", emo vastasi.