"Tammisydän, tulisitko päällikönpesääni... Olisi asiaa siitä mitä näin vaihtaessani unia Tähtiklaanin kanssa", Ututähti kysyi Tammisydämeltä, joka oli juuri palannut illan rajapartiosta. Soturitar nyökkäsi ja seurasi kumppaniaan heidän pesäänsä. He istuivat vierekkän sammalpedillään. Päällikkö näytti hyvin stressaantuneelta, eikä oranssiturkkinen naaras tiennyt johtuiko se viimeyön kokoontumisen tapahtumista vai jostakin aivan muusta. Lisäksi, jos Tammisydän muisti soturilakia oikein, eivät parantajat ja päälliköt saaneet kertoa Tähtiklaanin kanssa käydyistä keskusteluista muille, ellei kyseessä ollut ennustus tai varoitus, mutta hän ei viitsinyt muistuttaa asiasta nyt.
"Tätä on vähän vaikea selittää... Tämä liittyy minuun ja sukuni juuriin ja nyt...", puhtaanvalkean naaraan ääni alkoi säristä kesken lauseen, joten hän lopetti puheensa siihen.
"Hei, olen tukenasi vaikeillakin hetkillä. Olen vierelläsi aina...", Tammisydän kuiskasi lempeästi ja kosketti Ututähden kuonoa omallaan. Päällikkö nyökkäsi ja alkoi kertomaan kaikkea. Se miten hänen vanhempansa olivat olleet mukana Luuklaanin perustamisessa ja yrittäneet houkutella vielä pentuna ollutta Ututähteä mukaansa ja miten Tähtiklaani oli varoittanut naarasta tuon sukujuurista Luuklaanissa ja kertonut, että hänellä olisi voima estää suuria taisteluita tapahtumasta.
"Tähtiklaani tahtoi varoittaa minua tulevasta... Klaaniamme uhkaa suuri vaara. Koko kanjonia uhkaa hyvin suuri vaara! Ja kaikki on minun syytäni... Minun sukujuureni...", pieni kyynelnoro alkoi valua pitkin valkoturkkisen kissan poskipäitä, pudoten lopulta pesän hiekkapohjalle.
"Ei syy ole sinun!" Tammisydän aloitti, mutta päällikkö keskeytti hänet;
"Syy on kokonaan minun! Etkö tajua? Olen jokin tyhmä valittu kissa... Olen tuominnut kaikki klaanit kuolemaan! Minä ja vain yksin minä...", Ututähti kivahti syyttävään sävyyn.
"Monia, ellei jopa kymmeniä kissoja kuolee minun takiani... Jos jonkun täytyisi kuolla, niin sen täytyisi olla minä! Sanoillani ei ollut muihin klaaneihin mitään vaikutusta viimeyön kokoontumisessa, en pystynyt estämään heitä!" Puhtaanvalkea naaras jatkoi.
"Ei! Syy ei ole sinun! Sinulle on annettu suuri lahja, sinulla on jokin kyky... Kyky mitä emme tiedä vielä, mutta hälläväliä! Sinusta tulee sankari. Minä tiedän sen, sillä uskon sinuun. Uskon sinuun koko sydämestäni! Koko Puroklaani uskoo sinuun! Enkä anna sinun pilata tilaisuuttasi jollakin idioottimaisilla syytöksillä kuolleilta kissoilta siitä, että olet syypää kaikkeen. Sillä sinä et ole! Usko se", Tammisydämen sanat tuntuivat painuvan Ututähden mieleen, sillä päällikkö oli hetken hiljaa ja vain tuijotti kumppaniaan. Sitten hän nousi soturittaren vierestä ja siirtyi suoraan hänen nenänsä eteen.
"Juuri tämän takia välitän sinusta. Ehkä jopa rakastan... Tuo into ja kiivaus sinun sisimmässäsi ovat tavoiteltuja tunteita. Ja mielestäni ne sopivat sinulle täydellisesti. Jos ajaudun ulos raiteilta, sinä olet se kuka ohjaa minut takaisin. Ja juuri siitä pidän sinussa...", oranssiturkkinen naaras tunsi lämmön rinnassaan Ututähden sanoista, jota joku voisi jopa kutsua rakkaudeksi. Tammisydän nuolaisi Ututähden päälakea lempeästi ja laskeutui tuon viereen makaamaan. Nopeasti he nukahtivat levollisen unen valtakuntaan onnellisina ja turvassa.

Seuraavana päivänä herätessään Tammisydän huomasi olevansa yksin pesässä. Kävellessään ulos hän huomasi auringon olevan jo korkealla ja suorastaan ihmetteli miten oli saanut nukuttua niinkin pitkään. Soturitar huomasi Ututähden kävelevän häntä kohti huomattavasti iloisemmalla tuulella viimeiltaiseen verrattuna. Päällikkö kosketti tervehdyksenä kumppaninsa poskea ja hymyillen kysyi;
"Oletko syönyt tänään vielä mitään?"
"En", Tammisydän vastasi ja jatkoin;
"Eikä minulla ole nälkä." Ututähti nyökkäsi ja kuiskasi sitten kehräten;
"Lähtisitkö sitten kanssani metsälle?" Soturitar nyökkäsi ja käveli päällikkö rinnallaan ulos leiristä. He kävelivät hetken ja oranssiturkkista naarasta alkoi pikkuhiljaa epäilyttämään puhtaanvalkean naaraan aikeet. Tuo ei vaikuttanut tippaakaan siltä, että olisi etsimässä saalista, vaan puhua pälpätti aamun partiosta ja tuntui johdattavan Tammisydäntä jonnekin. Yhtäkkiä Ututähti pyysi kumppaniaan sulkemaan silmänsä ja sen jälkeen hän ohjasi tuon jonkinlaisen pusikon läpi. Sen jälkeen päällikkö kuiskasi turkoosisilmäisen kissan korvaan;
"Mitäs pidät?" Soturitar avasi silmänsä ja henkäisi ihmetyksestä. Päällikkö oli johdattanut hänet yhden Puroklaanin reviirin läpi kulkevan joen uomaan. Hiirenkorvan vielä aran auringon säteet kimalsivat pulppuavan veden pinnalla, huurteinen ja jostakin kohdista vielä luminen maa suorastaan säteili ja jostakin kuului lintujen viserrystä.
"Täällä on kaunista", Tammisydän vastasi naurahtaen ja käveli kohti joen rantaa. Joen varressa olevia kiviä peitti ohtu lumikerros ja joissakin niissä oli vielä jäätä. Lämmin tuulenvire pörrötti oranssturkkisen naaraan turkkia. Hän seisoi joen rannassa ja hymyillen kysyi Ututähdeltä;
"Eikös meidän pitänyt tulla metsästämäänkin? Otetaanko kisa siitä kumpi saa napattua eniten kalaa?"

"Mitä jos tasapainomme pettää?" Jääsilmä tuhahti ääneen partion perässä kulkeville Raivotassulle ja Tulitassulle. He olivat metsätyspartiossa vuoristossa ja Kultakyyhky oli lähtenyt kuljettamaan partiota vaarallisen kapeita vuoristopolkuja pitkin. Kaksi oppilasta eivät voineet olla päivittelemättä polun vaarallisuutta.
"Mitäs luulet, että silloin tapahtuu? Ei kukaan ole sinun perääsikään hyppäämässä", nuori soturi sihisi takaisin oppilaille ja keskittyi hyppäämään korkeammalle polulle. Voi kuinka hän inhosikaan metsästyspartioita. Ja nuorimpana soturina naaras pistettiin miltei jokaiseen partioon missä vain oli tilaa. Tälläisinä aikoina punaoranssi kissa mietti olisiko hänen helpompi vain asua yksinään, milloin hän pystyisi tekemään asioita silloin kun haluaisi. Mutta hän ei pystyisi elämään pelossa oman henkensä menettämisestä mikä erakkoelämän mukana tulisi, joten Luuklaani olisi turvallisempi vaihtoehto.
Partion jälkeen Jääsilmä tallusteli väsyneenä leirin keskustassa olevaa tuoresaaliskasaa kohti. Oli jo ilta, eikä hän ollut syönyt koko päivänä murustakaan. Mutta nyt viieinkin nuori soturi saisi mahaansa täytettä. Hän laski nappaamansa vuorimyyrän kasaan, katseli muita riistavaihtoehtoja sitten hetkisen, ennen kuin tarrasi hampaillaan kiinni hyvin syöneestä pulusta. Juuri, kun naaras oli kääntymässä ja lähtemässä perinteiselle ruokailupaikalleen, hänen takaansa kuului vihaista murinaa.
"Mitäs sinä noin isolla saaiilla aiot tehdä? Syödä yksin vai? Anna se pulu tähän ja syö mielummin tuo ruipelo myyrä minkä nappasit", kääntyessään huomasi punaoranssiturkkinen kissa murisijan olevan Kultakyyhky. Sinisilmä pudotti pulun sanoakseen jotakin nasevaa takaisin, mutta juuri silloin Raivotassu juoksi hänen ohitseen, napaten pulun mukaansa. Kultakyyhky päästi hykertävän kehräyksen ja seurasi oppilastaan. Jääsilmä katsoi kiukusta kihisten heidä peräänsä. Miten he oikein kehtasivat?
"Senkin hiirenaivoiset pösilöt!" Nuori soturi mumisi närkästyneenä. Hän palasi takaisin tuoresaaliskasalle ja riuhtaisi mukaansa nappaamansa vuoristomyyrän. Vesi herahti naaraan kielelle, kun hän laski myyrän alas, valmiina ruokailuun. Punaoranssiturkkinen kissa tarrasi molemmin tassuin kiinni myyrästä ja repäisi hapaillaan siitä irti sen maukasta, mehukasta lihaa. Miten hän oli unohtaa, kuinka nautinnollista ruoan syöminen olikaan.
"En jaksa enää. Aurinkokin nousee pian ja olisihan se ihan kiva nukkua tänä yönä edes pari silmällistä!" Jääsilmä jupisi tulistuneena. Tietenkään hän ei ollut myyränsä syömisen jälkeen päässyt nukkumaan, vaan hänet oltiin patistettu yöpartioon.
"Minä en voi uskoa, että sinä, Jääsilmä, valitat enemmän kuin Pihlajatassu!" Partion johdossa kävelevä Ohramyrsky sanoi kylmästi. Nuori soturi tuhahti ja viiruuntunein silmin katsoi, kuinka Käärmeenisku hidasti päästäkseen hänen viereensä.
"Niin, joten älä valita pentu!" Päällikön luottoroturi naukaisi viheliäisesti. Naaras paljasti hampaansa kollille, mutta tuo vähät välitti ja kiri varapäällikön rinnalle.
"Noniin... Jatketaanpa sitten. Mihinkäs jäimmekään...? Niin siihen, Pihlajatassu! Jos haluat yllättää vihollisesi, minkälaisen strategian sinä suunnittelisit?" Mustaturkkinen naaras kysyi Pihlajatassulta.
"Yrittäisin hiipiä hiljaa, niin että vihollinen ei kuulisi...", oppilas vastasi.
"Tuo ei riitä! Pajutassu?" Ohramyrsky sanoi.
"No... No... Minä menisin tuulen alapuolella, ettei minua haistettaisi ja yrittäisin vaania kanervikon suojissa", Pajutassu vastasi tomerasti.
"No tuolla saattaisi päästä jo yrittämään, mutta jos haluatte nujertaa vihollisenne, teidän täytyy olla heitä viisaampia. Mistä me hyökkäämme tavallisimmin?" Käärmeenisku murahti tyytymättömästi.
"Maata pitkin", Jääsilmä naukaisi.
"Vau, nyt oli kyllä kymmenen pisteen vastaus. Hienosti päätelty Jääsilmä", luottosoturi naukaisi ivallisella äänensävyllä. Nuori soturi hymyili yhtä ivallisesti takaisin.
"Entä mistä me emme yleensä hyökkää?" Ohramyrsky jatkoi oppilaiden testaamista.
"Vedestä tai puusta", Pihlajatassu vastasi mietteliäänä. Varapäällikkö nyökkäili hitain liikkein.
"Ja kai te osaatte jo kiivetä puuhun ja uida vedessä?" Käärmeenisku kysyi.
"No tuota... Kyllä me uida osataan, mutta puihin kiipeily on jäänyt vähemmälle", Pajutassu naukui ääni käheästi naristen.
"Kuka teidätkin on kasvattanut", Jääsilmä sähähti ja ohitti muun partion, päästäkseen nopeasti takaisin leiriin.

”Ai näinkö?”
Kaunotassu laskeutui polkua pitkin suurella itsevarmuudella, mutta oppilaan tuuheahko häntä seikkaili ties missä korkeuksissa. Naaras oli kompastua käpäliinsä toistamiseen.
”Minähän sanoin, että pidä häntä suorana. Ja matalalla”, Paarmahehku urahti. Kaunotassu korjasi asentoaan parhaansa mukaan, mutta oli horjahtaa jälleen.
”Anna kun teen tämän vielä kerran selväksi”, hiilenmusta kolli sihisi, nappasi vielä pentukarvanpörröistä kissaa niskanahasta ja raahasi häntä leveälle tasanteelle, jonka reunoilla lumen alta pilkisti jo uutta, kirkkaanvihreää ruohoa.
”Kun me kuljemme vuoristossa”, Paarmahehku aloitti istuutettuaan valkean oppilaan eteensä.
”Yksi asia menee ylitse muiden”, kolli naukui ja piirsi soraan viivan kynnellään. Ärsyyntyneenä niskojaan heittelevä Kaunotassu tuhahti ja keskitti katseensa mestarinsa käpälään.
”Mikä luulet sen olevan?”
Valkeaturkkinen naaras näytti pinnistelevän.
”…Turvallisuus?”
”Oikein, mehiläisaivo”, Paarmahehku murahti, ja veti piirtämänsä viivan viereen toisen yhtä pitkän janan.
”Me menemme tätä polkua pitkin näin..” kolli selitti ja veti käpäläänsä hitaasti pitkin piirtämiensä viivojen väliä.
”Tiedän jo! Ei minua tarvitse opettaa kuin pentua”, Kaunotassu piipitti ja siirteli tassujaan.
”Ei se kyllä äsken näyttänyt siltä, että olisit sanaakaan kuunnellut siitä, mitä olen opettanut”, Paarmahehku naukui syyttävästi ja kohotti kulmiaan, kun Kaunotassu käänsi päänsä kismittyneenä pois.
”En tajua, mitä jollain hännän asennolla edes on väliä! Kyllä minulla on terävät kynnet joilla tarrata maasta kiinni, jos joskus muka meinaan tippua”, naaras naukui iva tihkuen äänestään.
Paarmahehku kietoi häntänsä ympärilleen ja olisi mieluusti kynsinyt oppilaansa korvia. Luuliko hän tosiaan olevansa niiden satojen kissojen, jotka olivat vuoristopoluilta tippuneet, yläpuolella?
”Luuletko, että pärjäisit ilman apuani vuoristossa sekuntiakaan? Tasapainosi on surkea”, kolli sähähti ja nousi ylös. Kaunotassu luimisti korviaan.
”Eihän ole”, naaras jupisi ja painoi leukansa rintaansa.
”Kyllä se on”, Paarmahehku naukui painokkaasti, ja lähti tassuttelemaan takaisin polulle, joka vei alaspäin ja pois vuorilta. Miksi Kaunotassun piti aina väittää vastaan ja luulla itsestään liikoja?Ensimmäisenä oppilaspäivänään Kaunotassu oli vaikuttanut Paarmahehkusta tottelevaiselta ja kiltiltä oppilaalta, mutta lähipäivinä naaraasta oli kuoriutunut hurjapäinen ja hajamielinen otus. Valkea kissa oli alkanut osoittaa oikeaa luonnettaan, eikä Paarmahehku pitänyt siitä, että vielä pentukarvainen rääpäle uskalsi ajoittain kyseenalaistaa hänen käskyjään ja suunnitelmiaan.
”Siksi käytämme tämän päivän tasapainoharjoituksiin.”
”Mutta meidänhän piti pitää taisteluharjoitukset”, Kaunotassu puuskahti ja katsoi järkyttyneenä mestariinsa.
”Taistelutaidoista ei ole hyötyä, jos makaat tuolla kuolleena”, Paarmahehku murahti ja nyökkäsi kohti sivulle aukeutuvaa notkoa, jonka röpelöiset seinät olivat keränneet lunta ja jäätä.
”Minähän sanoin jo, että osaan ih-”
”Ei vastalauseita, tai saat puhdistaa punkit koko klaanista.”
Kaunotassu irvisti, ja Paarmahehku työnsi oppilaan edelleen, jotta näkisi miten tuo kulkisi. Valkea naaras asteli nyt rauhallisemmin, ja hännän asento oli parantunut. Silti Paarmahehku pelkäsi salaa, että hän sekoaisi askeleissaan jotenkin ja lähtisi vierimään kohti pudotusta.
”Salamatassu kertoi, että Jäkäläaskel on jo opettanut hänelle tooosi monta taisteluliikettä, kuten lapapudotuksen.”
”Ei sanaakaan enää Salamatassusta, enkö ole sanonut jo? Sinä roikut ihan liikaa hänessä kiinni”, Paarmahehku mutisi ja väräytti korvaansa.
”Kuuntelitko sinä edes? Sitä paitsi, hän on siskoni! Mutta emme enää nykyään tee mitään yhdessä”, Kaunotassu mutisi ja kauhaisi soraa käpälällään turhautuneena. Välittämättä Kaunotassun eleistä Paarmahehku raotti suutaan maistaakseen ilmaa. Hän saattoi aistia hiirenkorvan tulon raikkaasta kasvien ja tuoreen riistan mehukkaasta tuoksusta, joka ajautui häntä kohti joka puolelta vuoristoa.
”Jos keskityt tasapainoharjoituksiin hyvin, voimme metsästää hieman”, kolli totesi ja siirtyi Kaunotassun rinnalle polun leventyessä niin, ettei tippumisesta juuri ollut vaaraa. Kaunotassu nyökkäsi.
”Äsken meni ihan hyvin, eikö niin? En kompastunut kertaakaan!”
Paarmahehku loikkasi loskaiselle maanpinnalle.
”Tahtisi on vielä liian hidas partiointiin”, kolli naukui ja pysähtyi vilkuilemaan ympärilleen, kunnes huomasi kitukasvuisten puiden katveeseen johtavan kissankäpälänkuvien täplittämän polun, joka johti hänen muistikuviensa mukaan Taivaspuulle.
Kaunotassu seurasi mestariaan ja survoi suuttuneena käpälillään märkää, lumista maata.
”Miksemme vain voi käyttää polkuja, jotka eivät ole niin kapeita? Ärsyttää, kun joka askelta pitää miettiä, ja sitten pitää muista vielä miljoona muuta juttua..”
Paarmahehku pyöritteli silmiään ja etsi katseellaan sopivaa puuta harjoitukseen, jonka arveli soveltuvan Kaunotassun tasapainon kehittämiseen.
”Tule”, kolli sihahti ja pujahti läheisen pensaan alle. Kaunotassu seurasi kummastuneena, kun kaksikko kömpi oksiston alta. Pensaan toisella puolella oli lehtipuiden rykelmä, joista yksi puu oli kaatunut kannansa varaan. Oksat olivat jo lahonneet ja siivilöityneet pois. Paarmahehku kosketti tassullaan ohuehkoa runkoa. Kaarna tuntui riittävän jykevältä.
”Saat harjoittaa tasapainoasi kulkemalla tätä runkoa pitkin”, Paarmahehku selitti, kun Kaunotassu kyyristyi nuuhkaisemaan sienistön peittämää kantoa.
”Selvä, sehän on helppoa kuin mikä!” Kaunotassu huudahti ja iski kyntensä puuhun innokkaana. Naaras veti itsensä ketterästi kannon päälle. Runko olisi ollut liian ohut täysikasvuiselle, suurelle kissalle, mutta Kaunotassu näytti olevan vielä riittävän kevyt sen kannettavaksi. Puu taipui kuitenkin uhkaavasti ohuen lumikerroksen peittämää maata kohti siitä kohtaa, jossa oppilas piteli siitä kiinni.
”No niin. Muista pitää häntä apuna”, Paarmahehku naukui ja asettui istumaan.

Kun Paarmahehku ja Kaunotassu palasivat leiriin, kissoja oli kerääntynyt lähelle Puhujankiveä. Puheensorina täytti ilman.
”Näyttää siltä että Aaltotähti aikoo ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät”, Paarmahehku naukui nakellen niskojaan ja viittoi Kaunotassua seuraamaan itseään lähelle Puhujakiveä.
”Kokoontumiseen”, Kaunotassu toisti kirkkaanvihreät silmät itsevarmasti loistaen.
”Pääsenköhän minäkin?”
Paarmahehku kohautti hartioitaan ja istahti sopivalle etäisyydelle Puhujakivestä. Silmäkulmastaan kolli näki, kuinka Kaunotassu kiirehti Salamatassun luo. Sisarukset puskivat toisiaan tuttavallisesti ja käänsivät katseensa kohti Aaltotähteä, joka oli ponnistanut paikalleen vahvalla loikalla.
”Ilmoitan nyt tänä yönä järjestettävään kokoontumiseen lähtevät kissat”, musta kolli naukui ja yskäisi. Sitten päällikkö lateli mukaan ottamiensa kissojen nimet.
Paarmahehku venytti selkäänsä, kun kissajoukko ympärillä hajaantui. Hänet ja Kaunotassut oltiin valittu mukaan. Hän tunsi olevansa tyytyväinen päästessään kokoontumiseen, mutta toisaalta Kaunotassun kaitseminen epäilytti häntä. Hiilenmusta soturi oli pitänyt naaraalle mielestään riittävän kovaa kuria, mutta pieni huoli jyysti hänen mielessään silti. Olisihan häpeällistä, jos oppilas alkaisi niskoittelemaan kaikkien klaanien edessä. Kun kissat alkoivat tehdä lähtöä, Paarmahehku näki Kaunotassun puhelevan edelleen Salamatassulle, joka seurasi Jäkäläaskelta tiiviisti. Siispä kolli siirtyi hiljaa vanhemman, tummanharmaan kollin rinnalle. Salamatassu ja Kaunotassu kuiskuttelivat toisilleen kiivaasti, mietteliäät ja innokkaat ilmeet kasvoillaan. Välillä he katselivat ympärilleen kuin tarkistaen, ettei kukaan vain kuunnellut heitä. Paarmahehku pani merkille, ettei kaksikko kulkenut enää hännät tiiviisti yhteen punottuina, kuten ennen.
”Olisiko huomenna hyvä aika yhteisille taisteluharjoituksille?” kolli naukui viileästi vieressään kulkevalle Jäkäläaskeleelle, jotta saisi oppilaiden kuhinan pois mielestään.
”Toki. Salamatassu on kehittynyt mielestäni mainiosti, ja olisi jo aika verrata heidän taitojaan”, Jäkäläaskel totesi ja vilkaisi vuoriston yllä hehkuvaa täysikuuta.
”Onko Kaunotassu oppinut jo metsästämään?”
Kysymys särähti Paarmahehkun korvassa.
”Hän nappaa jo oravia”, kolli tuhahti.
”Luuletko, että kokoontumisessa puhutaan siitä… taistelusta?” Jäkäläaskel kysyi hetken kuluttua rikkoen kiusallisen hiljaisuuden. Paarmahehku kohautti hartioitaan.
”Luulisi, että joku ottaa sen puheeksi.”

Kokoontumispaikalla oli täyttä. Paarmahehku näki, kuinka Kaunotassu oli sujahtamassa hänen ohitseen siskonsa perään, kun hän tarttui naarasta niskanahasta. Luuliko Kaunotassu, että saattoi mennä minne vain ilman hänen lupaansa?
”Hei! Päästä minut! Minun pi-” naaras kirkui ja huitoi käpälillään.
Paarmahehku nakkasi tuon sivummalle. Muut Vuoristoklaanilaiset olivat jo soluttautuneet muiden klaanilaisten joukkoon, ja he seisoivat sopivasti edelleen Neljän virran tammea ympäröivien puskien suojassa.
”Minä halusin mennä Salamatassun kanssa”, Kaunotassu naukui murheellisena.
”Sinä tulet nyt minun mukaani”, Paarmahehku murisi ärsyyntyneenä, ja patisti valkean kissan ylös.
”Miksi?” oppilas kysyi ravistellen turkkiaan, levoton ja harhaileva katse silmissään.
”Koska sanon niin”, musta kolli naukui uhkaavasti, ja sujahti aukiolle.
”Kait saan edes puhua muiden klaanien oppilaille?” Kaunotassu kysyi ja seurasi mestariaan vilkuillen ympärilleen. Paarmahehku pyöräytti silmiään.
”Hyvä on. Etsitään sinulle juttuseuraa.”
Kaunotassu katseli maata, mutta naaraan katse kirkastui hiukan, kun tuo näki jonkun nuoren kissan juoksentelevan ympäri aukiota. Valkea naaras livahti Paarmahehku ohi ja juoksi laikukkaan kissan eteen. Musta, haaleajuovikas vuoristoklaanilainen murahti ja pysyi oppilansa kannoilla. Hän arvioi tuntemattoman kissan olevan hiukan Kaunotassua vanhempi, mutta oppilas kuitenkin.
”Kuka sinä olet?” Kaunotassu kysyi uteliaana.
”Minä olen Laikkutassu”, valkea naaraskissa, jonka turkkia peittivät ruskean- ja mustankirjavat laikut naukui ja katsahti selänsä taakse epäluuloisena.
”Minä olen Kaunotassu”, Kaunotassu naukui itsevarmasti, ja koukisti pitkähköä häntäänsä innokkaasti.
”Mistä klaanista sinä olet?” Paarmahehkun oppilas jatkoi. Hiilenmusta kolli vilkaisi pienempää kissaa vaitonaisena ja oli nyrpistää nenäänsä. Eikö Kaunotassu tunnistanut pistävää Kuutamoklaanin löyhkää, joka ilmassa leijui?
”Kuutamoklaanista”, Laikkutassu vastasi ja vilkaisi taakseen pikaisesti.
”Minun pitäisi löytää veljeni… En olisi saanut kadottaa häntä.”
”Voinko tulla mukaan?” Kaunotassu kysyi kiinnostuneena. Paarmahehku katsahti häneen. Naaras näytti siltä, kuin elämänarvoinen mahdollisuus olisi avautunut hänen eteensä.
”Jos mestarini antaa luvan”, vihreäsilmäinen kissa lisäsi. Paarmahehku väläytti Laikkutassulle, jonka kasvoilla oli kysyvä ilme, luonnollisinta tekohymyä, jonka osasi.
”Tietysti, kunhan et eksy”, kolli naukui väkinäisen kiltillä äänellä.
”Hienoa! Voimme etsiä Salamatassua yhdessä. Mestarini näki ehkä, mihin hän meni”, Laikkutassu maukui huolestuneena ja siirteli tassujaan.
”Hassua, Salamatassu on myös siskoni nimi”, Kaunotassu hihitti, ja kaksikko katosi kiireen vilkkaa kissamereen. Paarmahehku murahti ja istui alas.

"Nyt mennään!" Tuhkakajo huudahti ja lähti ryntäämään tunnelista ulos raikkaaseen vuoristoilmaan. Hän kuuli Pikkukotkan juoksuaskeleet kannoillaan eikä voinut olla pidättämättä pientä naurahdusta. He olivat ensimmäistä kertaa aivan kahdestaan ulkona ja mikä sen parempi tapa viettää aikaa, kuin ottaa hengenvaarallisilla vuoristopoluilla juoksukilpailu? Tietenkin he olivat valinneet radakseen kaikista helpompikulkuisimmat reitit, mutta nuori soturi ei voinut olla pelkäämättä muutamaan kertaa, kun hänen kaarteensa venyivät liian lähelle reunaa.
*Usko itseesi, sinä olet juossut oppilaana vielä kapeammillakin poluilla!* Harmaaturkkinen naaras hoki mielessään. Sen lisäksi Pikkukotkalla oli paljon kapeampi näkökenttä, joten sinisilmä ei voinut olla vilkuilematta vähän väliä taakseen, varmistaakseen, että pikkusisko oli vielä pelissä mukana.
"Voitin!" Pikkukotka kiljahti päästessään ensimmäisenä heidän kotivuorensa juureen, minkä he olivat sopineet reittinsä maaliksi. Tuhjakajo hypähti alas samalle vuoristopolun alulle, missä hänen sisarensa tanssi nyt voitontanssiaan. Harmaaturkkinen soturi oli ehkä tarkoituksella päästänyt pikkusiskonsa edelle tarkkaillakseen tuon turvallisuutta, mutta sinisilmäinen naaras pitäisi sen tiedon itsellään.
"Voitit mitä?" Tuiskuturkin ääni kuului hieman heitä alempaa ja kääntäessään katseensa äänen suuntaan, huomasivat molemmat naaraat Marjaleuan johtaman illan rajapartion saapuvan samalle vuoristopolulle, millä he nyt olivat. Joukossa oli lisäksi Tikkatuuli sekä Siilitassu.
"Otimme vain juoksukilpailun vuoren huipulta tähän alas", Pikkukotka naukaisi kuin muina miehinä ja kipitti Tikkatuulen ja Siilitassun luo.
"Teidät on nimitetty sotureiksi ja siltikin käyttäydytte kuin vastanimitetyt oppilaat. Olisikin ollut hienoa palata leiriin, missä kaikki ovat innokkaina odottaneet iltaa teidän ruumiidenne kanssa", Marjaleuka sanoi tuhahtaen. Tuhkakajo luimi korviaan, soturitar oli tietenkin oikeassa, se mitä he tekivät oli ollut hyvin vaarallista, mutta he olivat aikuisia kissoja ja itse vastuussa itsestään.
"Mitä nyt illalla tapahtuu?" Pikkukotka kysyi.
"Voimasydämen pennut täyttivät tänään kuusi kuuta", Tikkatuuli vastasi. Siilitassu osallistui kaksikon keskusteluun intoilemalla uusista pesätovereista ja Tuhkakajo jäi pitämään itsekseen partion perää. Hän ei tajunnut kuinka helposti pikkusisko vain pystyi puhumaan häntä rutkasti vanhemmalle kollille ja tuon sisarenpojalle. Aivan kuin he olisivat olleet ylimmät ystävät jo monen kuun ajan.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujakiven juurelle klaanikokoukseen!" Aaltotähti naukaisi Puhujakiven päältä. Tuhkakajo perheineen olivat jo istumassa eturivissä Uskosielun ja Yöpennun kanssa. Tuhkakajo oli yrittänyt olla kontaktissa pienen pennun kanssa, mutta tuo oli vielä niin pieni ja ujo, että hän pysytteli lähinnä luottosoturittaren vatsakarvojen suojissa. Kun vuoristoklaanilaiset viimeinkin saapuivat paikalle, aloitti päällikkö nimitysseremonian.
"Alkava hiirenkorva tuo mukanaan toivoa ja parempia aikoja kylmän lehtikadon jälkeen. Siksi nimitämme tänään kolme uutta oppilasta joukkoomme, tuomaan toivoa tulevaisuudellemme", mustaturkkinen kolli julisti ja antoi katseensa käydä koko aukion läpi.
"Täpläpentu, Kultapentu ja Pöllöpentu, astuisitteko esiin?"
Tuhkakajo käänsi päätään nähdäkseen kuinka Voimasydämen pennut pujottelivat jonossa muiden kissojen lomasta Puhujakiven alle. Kolmikon turkit olivat siististi suittuja ja nuori soturi ei voinut olla huomaamatta kuinka Voimasydän kurkotteli kissojen takaa, kuin varmistaakseen, että hänen pentunsa olisivat varmasti kävelleet Aaltotähden eteen.
"Kultapentu, olet täyttänyt kuuta ja nyt on sinun aikasi aloittaa soturikoulutuksesi. Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinua kutsutaan Kultatassuna. Mestarinasi toimii Mustikkasielu", päällikkö julisti. Kissojen katseet kääntyivät Mustikkasieluun, kun tuo asteli jostakin Tuhkakajon perheen takaa kaikkien eteen, Kultatassun viereen.
"Mustikkasielu, olet osoittanut olevasi valmis toisen oppilaan kouluttamiseen. Teit hyvää työtä Tikkatuulen kanssa ja arvostamme suorasukaisuuttasi. Haluan, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Aaltotähti maukui ja kaikki seurasivat katseillaan, kuinka soturitar ja vastanimitetty oppilas koskettivat toistensa kuonoja.
"Pöllöpentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun vuorosi aloittaa soturiksi kouluttautuminen. Tästä päivästä soturinimitykseesi saakka, sinua kutsutaan Pöllötassuksi. Mestariksesi tulee Pisaraturkki", päällikkö ilmoitti. Tuhkakajo käänsi päänsä muihin eturivin kissoihin, muun muassa Jäkäläaskeleeseen ja tuon perheeseen. Pisaraturkki asteli Sorasydämen ja Purojuovan viereltä Pöllötassun viereen.
"Pisaraturkki, olet valmis kouluttamaan oppilaan. Arvostamme uskollisuuttasi Vuoristoklaania kohtaan ja toivon sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Aaltotähti naukui ja odotti nenien kosketuksen ajan, ennen kuin nimitti viimeisen oppilaan.
"Täpläpentu, sisariesi tavoin olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinun polkusi soturikoulutukseen on auennut. Soturinimitykseesi saakka sinut tunnetaan Täplätassuna. Mestariksesi olen valinnut Myrskytuulen", päällikkö sanoi. Täplätassu tuntui samaan aikaan jäätyvän ja samaan aikaan ei meinannut pysyä nahoissaan, kun sai kuulla klaaninsa varapäällikön hoitavan hänen koulutuksensa. Tuhkakajo hymähti, sentään Myrskytuulen uusi oppilas näytti jo valmiiksi jumaloivan häntä, toisin kuin Tuhkakajo oli.
"Teit erinomaista työtä Tuhkakajon koulutuksen kanssa ja tiedämme uskollisuutesi Vuoristoklaania kohtaan olevan järkkymätön. Haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Aaltotähti naukui. Nenien kosketuksen jälkeen Tuhkakajokin yltyi hurraamaan kolme uuden oppilaan nimiä
"Täplätassu, Kultatassu, Pöllötassu!"

"Yötuuli, minusta tuntuu että meidän täytyy perua tämänpäiväiset taisteluharjoituksemme. Liljan tiineys on jo niin pitkällä, että hän saattaa synnyttää minä hetkenä hyvänsä. Pitäisi kyllä kumauttaa Liekkitaivasta kunnolla päähän, kun seuraavan kerran hänet näen", Ketunkynsi naukui Yötuulelle, samalla painaen kosteaa sammalpalaa Tähtipennun tassua vasten. Pentutarhan väki oli ruvennut siivoamaan tehdäkseen tilaa tiineelle erakolle ja samalla pentu oli saanut tassuunsa tikun. Hänellä ollen vielä niin pehmeät polkuanturat, oli haava todella kipeä ja vuosi oikein vertakin. Kertaakaan Tähtipentu ei kuitenkaan ollut osoittanut häneen sattuvan, hän oli vain kylmästi purrut hammasta koko ajan.
"Mutta tehän olette parantajia...", viirullinen naaras miukaisi. Eikö taisteluharjoitukset kuuluneet vain soturioppilaille ja parantajille yrttien opettelu? Ketunkynsi kehräsi huvittuneen ja siirtyi tehdäkseen Yötuulelle tilaa.
"Meidänkin täytyy osata puollustaa itseämme vaaran uhatessa. Parantajat eivät pääsäntöisesti opettele hyökkäysliikkeitä saatikka metsästystä, mutta meillä on ollut muutaman päivän ajan niin hyvin vapaata, että olemme tarvinneet jotakin tekemistä", parantaja selitti samalla, kun tuon oppilas lipaisi yritthaudekkeen Tähtipennun polkuanturoihin.
"Älä laske tassua maahan, ennen kuin tuo haudeke kuivuu", Ketunkynsi naukaisi laskiessaan märän sammaltupon muiden likaisten sammaleiden joukkoon. Pentu nyökkäsi ja asetti terveen etutassunsa kipeän etutassun alle ja käänsi yrttihaudekkeella peitetyn tassunsa polkuanturat pesän kattoa kohti. Yötuulen ja tuon mestarin siivotessa jälkiään viirullinen naaras käänsi katseensa pesässä olevaan toiseen potilaaseen. Peippostassu nukkui sikeästi parin sammalvuoteen päässä ja tuon pedin vieressä odotti päästäinen.
"Mitä Peippostassulle on käynyt?" Tähtipentu huomasi kysyvänsä Yötuulelta, kun tuo oli kuljettamassa likaisia sammaltuppoja ulos pesästä. Parantaja psähtyi hänen kohdalleen ja kääntyi katsomaan nukkuvaa oppilasta.
"Hän on vielä nuori ja rasittui liikaa ulkona ollessaan", täplikäs naaras sanoi ja jatkoi sitten matkaansa ulos pesästä. Viirullinen naaras käänsi päänsä katsoakseen uudestaan valkoturkkisen naaraan suuntaan. Hän ei tiennyt, että liiallisesta rasituksestakin voisi joutua joutua vuodelepoon. Ja vielä niin syvään, ettei edes havahtuisi unestaan mehukkaan päästäisen hajuun.
"Mikäs pikku Kanervatassun mieltä painaa?" Ketunkynsi kysyi Kanervatassun saapuessa pesän suuaukolle. Tähtipentu ei ollut huomannut oppilaan tuloa lainkaan ja kallisti hieman päätään katsoessaan tuota.
"Timaliviiksi käski minun tuoda ainoan ruoan mitä olisin voinut syödä tänään teille ja sitten komensi minut harjoituksiin, vaikka aurinko on jo laskenut aikoja sitten!" Raidallinen naaras sanoi raivoissaan. Pentu kurtisti kulmiaan, oliko aika mennyt niin nopeasti jo? Hän taisi ilmeisesti viihtyä parantajien luona kun ei huomannut edes ajan kulumista.
"Hän sitten jaksaa kiduttaa nuorempiaan", Yötuuli tuhahti palatessaan takaisin pesään, Kanervatassun ohi kävellen. Tähtipentu piti sisällään halun naurahtaa nuoremman parantajan kommentille.
"Voi lapsi hyvä. Jos et kerran ole syönyt tänään vielä mitään, voimme jakaa ilomielin saaliisi meidän kaikkien kesken", Ketunkynsi sanoi.
"Oikeastikko? Kiitos Ketunkynsi!" Kanervatassu ryntäsi halaamaan vanhempaa parantajaa.
"No stop stop... En tarvitse mitään halauksia. Syö ruokasi kasvava nuori!" Punaruskea naaras sanoi ja töytäisi oppilasta torjuvasti etutassullaan. Raidallinen naaras katsoi kiitollisena Ketunkynttä ja käänsi katseensa pulleaan puluun, minkä oli mukanaan tuonut. Syötyään osuutensa hän kiitti vielä kerran vanhempaa parantajaa ja lähti juoksemaan leirin suuaukkoa kohti. Pesään jääneet kissat katsoivat oppilaa menoa, minkä jälkeen Yötuuli kumartui haistamaan pulua.
"Tähtipentu, sinähän olet jo tarpeeksi vanha syömään riistaa? Haluaisitko jakaa tämän meidän kanssamme?" Nuorempi parantaja kysyi siniset silmät pimeässä välkkyen. Tähtipentu nyökkäsi, hänellä ei mikään hirveä nälkä ollut, mutta parempihan se oli mennä nukkumaan täydellä mahalla kuin tyhjällä.

Sinipentu ei ollut täyttänyt edes neljää kuuta, mutta oli lyhyen elämänsä ajan ollut jo kaksissa valvojaisissa. Susisydän oli menehtynyt viimeisimpänä kokoontumisyönä, jättäen Toivepennun nyt ilman emoa ja isosiskoa. Muutama päivä valvojaisten jälkeen Toivepentu täytti kuusi kuuta ja Tiikerisydän oli viettänyt koko päivän veljentyttärensä kanssa, valmistellen tuota illan nimitysseremoniaan. Varistähden viimeinkin kutsuessa klaanin koolle, Sinipentu juoksi torkkuvan Yöpennun luo ja tönäisi tämän liikkeelle. Lähiaikoina hänestä, Toivepennusta ja Yöpennusta oli tullut hyvä kolmikko. Toivepennun ja Sinipennun pystyessä samaistumaan perheenjäsenten menettämiseen, oli Yöpentu ollut se joka oli auttanut kaksikon masennuksesta ja nostanut heidän mielialoja vitseillään ja hullutuksillaan. Toivepentu ja Yöpentu olivat ainoita keihin Sinipentu luotti, ainoita kelle hän pystyi kertomaan kaiken ja ainoat kenen seuraa hän kaipaisi päivittäin.
"Kukakohan valitaan Toivepennun mestariksi?" Yöpentu kysyi kun sai juostua ruskeamerkkisen pennun kiinni.
"En tiedä", tuo vastasi ja tervehti eturivissä istuvan Vääräsydämen perhettä. Mustaturkkinen pentu juoksi heti tervehtimään isoisäänsä Hämyviikseä ja jäikin tuon luokse seuraamaan nimitysseremoniaa. Sorapentu ja Keltasydän istuivat heidän vieressään ja Vääräsydän Kuupennun kanssa seuraavana rivissä. Sinipentu istahti kuningattaren viereen ja hymyili, kun tuo kiersi häntänsä hänen ympärilleen. Mustalampi istahti valkoturkkisen pennun toiselle puolelle Kaikupennun kanssa. Pikkuhiljaa muutkin kuutamoklaanilaiset saapuivat paikalle ja Varistähti pystyi aloittamaan nimitysseremonian.
"Tänään Toivepentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen aikansa ryhtyä soturikoulutukseen. Toivepentu, astuisitko eteenpäin?" Päällikkö pyysi ja Toivepentu kipitti pikaisesti isänsä Kuiskauspyynnön luota Suurkiven alle johtoportaan eteen. Savunharmaa kolli tarkasteli pentua kylmällä katseellaan ja Sinipentu tunsi oman pentukarvansa pörhistyvän jännityksestä.
"Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Toivetassuna. Mestariksesi tulee Tiikerisydän", Varistähti ilmoitti. Ruskeamerkkinen pentu tunsi helpotuksen rinnassaan. Toivetassu saisi tätinsä Tiikerisydämen mestarikseen, joka varmasti olisi kiltti ja hyvä mestari. Soturitar käveli oikein iloisen näköisenä uuden oppilaansa viereen ja naukaisi hiljaa jotakin, mikä sai hymyn vastanimitetyn oppilaan huulille.
"Tiikerisydän, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet itsevarma soturi ja haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", päällikkö naukui. Tiikerisydän aj Toivetassu koskettivat toistensa neniä, minkä jälkeen aukiolla alettiin huutamaan uuden oppilaan nimeä.
"Toivetassu, Toivetassu, Toivetassu!" Sinipentu huusi niin lujaa, mitä hänen pienillä keuhkoillaan vain pystyi.

Koira jätti minut yllättäen rauhaan, aistiessaan jotakin muuta. Se ensiksi lopetti haukkumisen, haistoi ilmaa muutaman kerran ja lähti sitten jolkottamaan rannalle päin. En itse haistanut muuta oman pelkotuoksuni ja koiran myskisen hajun lisäksi, joten hetken odotellessani, varmistaakseni, että eläin oli varmasti lähtenyt, laskeuduin alas puusta. Mutta katsoessani ympärilleni, sain kauhistua vain lisää. Suurinpiirtein kymmenisen ketunmitan päässä kyyhötti ilveksen pentu. En ollut ikinä aikaisemmin nähnyt tätä kyseistä kissapetoa, mutta en muistakaan keltakarvaisista ja mustatäplikkäistä petoeläimistä ollut kuullut. Mutta sen tiesin, että jos näen pennun, myös sen emo on todennäköisesti lähellä. Jouduin mielenlamaannuttavaan paniikkiin ja puuskutin kuin olisin juuri juossut ympäri kanjonin. Ilvestä en pääsisi puuhun kiipeämällä pakoon, se seuraisi perässäni vaikka kuusen latvaan asti. Yritin pysyä matalalla ja liikkumatta, ettei pentu tai mahdollinen emo huomaisi minua, sillä jos ne saisivat minusta pienimmänkään vainun, olisin täysin Tähtiklaanin tassuissa. Kuin siunauksesta ilvespentu katosi yllättäen pusikkoon, mutta se ei paljoa lohduttanut, kun näkökenttääni osui nyt ilvesemo. Se tassutteli vahvoilla käpälillään kohti pusikkoa, mihin sen poikanen oli hypännyt, mutta äkkiä sen kulku pysähtyi kuin seinään. Hengitykseni salpaantui. Ilves haistoi minut ja lähti hitain askelin vaanimaan suuntaani. Katselin hädissäni ympärilleni, yrittäen etsiä edes jonkinlaista piilopaikkaa tai pakoreittiä, mutta pian siirsin taas katseeni ilvekseen. Se tuli yhä vain lähemmäs, mutta onneksi hitain liikkein. Vai olisiko nopeampi hyökkäys ollut parempi, ei olisi tarvinnut kestää tätä pelottavaa tilannetta. Tiesin, että peto kuitenkin hyökkäisi kohta kimppuuni, joten pörhistin karvani ja köyristin selkäni, haluaisin edes yrittää suojella itseäni. Korvani lukittautuivat muilta metsän ääniltä ja valmistauduin tuntevani pian kuolettavan kivun, kun ilves hyökkäisi päälleni ja raatelisi minut ruuakseen. Odotukseni alkoi kuitenkin tuntumaan kummallisen pitkältä ja hetken kuluttua nostin varovasti päätäni. Samassa näin kaksi kissaa ilveksen kimpussa ja korvani avautuivat. Kuulin sähinää ja rajun taistelun ääniä. Tunnistin nuo urheat kissat Pihlajanpiikiksi ja Sydänsuruksi. Selvittelin mielessäni vielä tilannetta, yrittäen rauhoittaa hengitykseni, mutta riemukkaita naukaisuja kuullessani nostin taas katseeni ja näin iloitsevat tuttavani ja maassa makaavan elottoman ilveksen. En voinut olla miettimättä miten sen poikaselle oli käynyt, sillä pentua ei näkynyt missään. Enkä ehtinyt vaivata sillä kauaa mieltäni, kun Pihlajanpiikki tuli puskemaan lapaani.
- Kostokynsi, olethan kunnossa? Erakko kysyi. Nyökkäsin hitaasti päätänsi ja käänsin katseeni Sydänsuruun, joka hitaasti nilkutti luoksemme.
- Jos olisimme tulleet saapuneet silmänräpäystäkään myöhemmin, sinä olisit nyt ilveksenruokaa, naaraserakko tokaisi ja kumartui nuuhkaisemaan runsaasti verta vuotavaa etutassuaan.
- TE näytätte siltä, että olette joutuneet ilveksen ruuaksi. Mutta... Miten voisin kiittää teitä kahta tarpeeksi henkeni pelastamisesta? Kysyin hämilläni ja käännyin uudestaan katsomaan Pihlajanpiikkiä. Tuon vasemmasta korvasta oli lähtenyt pieni palanen irti ja erakkokollin rinnassa oli syvät viillot.
- Teidät on pikaisesti saatava yrttihaudekkeiden alle ennen kuin menetätte liikaa verta, pystyttekö molemmat kävelemään? Jatkoin nuuhkaistessa itsekin molempien kissojen vammoja. Erakot nyökkäsivät.
- Me pelastimme sinut ilvekseltä ja sinä parsit meidät kuntoon, kyllä se minulle käy takaisinmaksusta, Pihlajanpiikki tokaisi ja antoi kumppaninsa tukeutua häneen heidän lähtiessä kulkemaan kohti erakkojen pesää.

Palattuaan taisteluharjoituksista Jäkäläaskeleen, Salamatassun ja Kaunotassun kanssa Paarmahehku tassutteli tuoresaaliskasalle ja katsoi sivusilmällään, kuinka hänen valkeaturkkinen oppilaansa sujahti oppilaiden pesään sisarensa vanavedessä. Hän oli antanut oppilaalleen luvan käydä itsekin tuoresaaliskasalla, mutta Kaunotassu ja Salamatassu olivat kuiskutelleet vilkkaasti koko matkan leiriin, ja näyttivät suunnittelevan jatkavansa keskustelua pesässään.
#Luulisi heidän kummankin olevan nälissään noiden harjoitusten jälkeen#, Paarmahehku tuhahti mielessään ja poimi leukoihinsa laihahkon oravan. Kolli vetäytyi vasten leiriluolan seinää, ja kyyristyi haukkaamaan palan saaliista hieman närkästyneenä. Jos Kaunotassu ei söisi nyt, naaraalla ei olisi energiaa keskittyä koulutukseensa myöhemmin.
Yksi päivän metsästyspartioista palasi leiriin, ja Paarmahehku vilkaisi pureskellessaan tulijoita sivusilmällään. Vuoristoklaanilaiset veivät ruipeloiset saaliinsa tuoresaaliskasaan ja jakoivat pahoittelevia katseita leirin laitamilla norkoileville kissoille.
#Jos viherlehti ei olisi tulossa, riistasta voisi olla tosissaan huolissaan#, Paarmahehku ajatteli ja nielaisi lihapalan alas kurkustaan. Tosin, säät olivat jo lämmenneet, eikä tukevampia saaliita ollut alkanut ilmestymään niin nopeasti kuin olisi odottanut.
Partiosta tullut Pöllönkynsi tassutteli lannistuneena kohti Paarmahehkua päästäinen suussaan. Paarmahehku nyökkäsi hänelle pienesti, ja siirtyi tuuman jotta tuo mahtui istumaan hänen viereensä. Ruskea, vaaleakaulainen kollisoturi alkoi näykkiä ruokaansa vaitonaisesti. Paarmahehku katsahti aukiolle miettien, eikö Pöllönkynsi ollut löytänyt seurakseen ketään muuta.
”Tuo metsästyspartio meni todella huonosti”, Pöllönkynsi naukui, nyt ärtymys äänessään.
#Idioottikin sen huomaa#, Paarmahehku huokaisi mielessään, mutta tokaisi pesätoverilleen kiilto silmissään:
”Eikö ollut riistaonnea?”
”Ei. Ja kaiken kukkuroiksi päästin hiiren karkuun aivan nenäni edestä. Se oli aivan kynsissäni..” kolli murisi ja nieli ateriaansa.
”Mitä sitten? Eihän tuossa ole mitään ihmeellistä”, Paarmahehkua naukui ja työnsi oravansa jämät sivulle. Pöllönkynnen marina oli vienyt hänen ruokahalunsa rippeet.
”Ei se edes ole se, mikä minua vaivaa. Vaan se, että koko partio näki sen”, soturi selitti ja väräytti korvaansa.
”Miten noloa! Näin, että Purojuova katsoi, ja yritin esittää jotain mestarisaalistajaa.”
Paarmahehku hymähti ja alkoi sukia kylkeään.
”Mikä sitten meni pieleen?”
”Loikkasin naurettavan pitkälle ja löin kuononi maahan. Ja Kotkasumu kertoi, että se hiiri juoksi takaani niin kuin olisi pilkannut minua”, Pöllönkynsi huokaisi ja puristi kynsiään luolan lattiaan.
”En kestä ajatella, miten hiirenaivoiselta se näytti. Ja vielä tällaisena aikana, kun saaliista voi tulla pula hetkellä millä hyvänsä.”
”Ainakin sait Purojuovan nauramaan”, Paarmahehku murahti ja nousi ylös.
”Käyn juomassa.”
”Ha ha ha! Ihan niin kuin olisit ollut paikalla”, ruskea soturi tuhahti ja irvisti Paarmahehkun kävellessä pois. Kun Paarmahehku oli kävelemässä tuoresaaliskasan ohi kohti uloskäyntiä, kiljaisu halkoi leiriä. Karvat pystyssä sojottaen hiilenmusta soturi kääntyi äänenlähteen suuntaan, silmät yllätyksestä ammollaan. Kaunotassu seisoi tuoresaaliskasalla korvat luimussa ja karvat pörröllä, pikkulintu nenänsä edessä. Salamatassu seisoi pelästyneen näköisenä siskonsa rinnalla, ja vieressä ollut Kotkasumu loikkasi oppilaiden luo, ja veti säikähtäneenä heidät kauemmas tuoresaaliista. Paarmahehku siloitti karvansa ja luikerteli paikalle pikaisesti, ennen kuin aukio tulvi täynnä kissoja. Pöllönkynsi syöksyi hänen kylkeensä kiinni haukkoen henkeään. Kissat tuijottivat sanattomina kuollutta peipposta, joka oli ollut Kaunotassun kynsissä. Valkeat, pulleat madot kuhisivat sen pinnalla. Paarmahehku nyrpisti nenäänsä, ja joku hänen vieressään yökkäsi. Kaunotassun huudon houkuttelemana kaikki leirin kissat olivat nyt kerääntyneet tapahtumapaikalle.
”Kaunotassu, mitä tämä on?” Paarmahehku jupisi ja kiersi Kotkasumun päästäkseen oppilaiden eteen. Valkea oppilas tuijotti avuttomana takaisin, silmät kauhistuksesta pyöreinä.
”E-en minä… minä luulin..”
”Kotkasumu, mikä kestää? Olen odottanut jo tarpeeksi kauan”, tuttu ääni kaikui Paarmahehkun takaa, ja kolli käännähti katsomaan. Unikkokukan vatsa oli pyöristynyt entisestään ja naaraan silmissä oli yhä vaativampi ja pisteliäämpi katse, kun hän töni Paarmahehkun pois tieltään. Valkean, tuuheaturkkinen naaraan seuraava valittava lause keskeentyi, kun hän huomasi kiemurtelevat madot tuoresaaliissa. Soturitar luimisti korviaan ja peruutti inhoava katse järvensinisissä silmissään.
”Mitä variksenruokaa! Kuka on tuonut tuon leiriin?” Unikkokukka naukui järkyttyneenä ja katsahti Kaunotassuun.
”Sinäkö?” naaras naukui inhoten.
Paarmahehku murisi sisarelleen, ja tunsi pian hännänpään kosketuksen lavassaan.
”Rauhoitutaanpas nyt”, Myrskytuuli huokaisi jykevästi ja työnsi kissat kauemmas saasteesta. Unikkokukka kiirehti jolkottaen takaisin pentutarhaan luimistellen.
”Se on vain variksenruokaa”, varapäällikkö muistutti ja vilkaisi kuningattaren perään.
Paarmahehku näki emonsa Tomukukan klaanitoveriensa joukossa tuoresaaliskasan toisella puolella. Emo katsoi vuoroin Unikkokukan perään ja vuoroin mätään saaliiseen Paarmahehkun käpälien ulottuvilla. Musta naaras näytti mietteliäältä ja räpytteli silmiään huolestuneena.
”Voisiko tämä olla enne Tähtiklaanilta?” soturi kysyi viereensä ilmestyneeltä Taivasliljalta, joka astui oitis eteenpäin kyyristyäkseen nuuhkaisemaan kuollutta eläintä. Parantaja pudisti päätään huolestuneen oloisena.
”En tiedä. Mutta se haisee sairaalta, älkää koskeko siihen!” Parantaja varoitti, kun joku oppilaista oli astua lähemmäs. Paarmahehku vilkaisi ympärille kerääntynyttä kissajoukkoa epäillen. Kuka mehiläispäistä oli keksinyt tuoda variksenruokaa leiriin? Kaunotassun jalat värisivät, mutta naaraan silmiin oli syttynyt uhmakas kiilto. Salamatassu katsoi edelleen saalista kiristellen hampaitaan.
”Koko tuoresaaliskasa saattaa olla altistunut, jos tuossa todella on joku kulkutauti”, Paarmahehku kuuli Uskosielun avaavan suunsa.
”Olet oikeassa”, Myrskytuuli vastasi vakavana luottosoturilleen, ja näytti paljon mietteliäämmältä kuin äsken.
”Minun on parasta mennä ilmoittamaan tästä Aaltotähdelle heti. Kotkasumu, Tomukukka ja Uskosielu, hankkiutukaa te eroon tästä riistasta välittömästi!”
Soturit nyökkäsivät kuuliaisesti varapäällikölleen, joka kiirehti kohti päällikkönsä pesää. Paarmahehku huokaisi, ja vilkaisi Kaunotassua vihaisena. Kotkasumu kääntyi Paarmahehkun puoleen ennen kuin hän alkoi kuulustella oppilastaan sen enempää.
”Veisitkö tuon puolestani Unikkokukalle?” kolli pyysi ja nyökkäsi kohti sepelkyyhkyä käpälissään.
”Oletko varma, ettei se ole altistunut?” Paarmahehku naukui epäillen sitä, että Kotkasumu olisi halukas myrkyttämään puolisonsa ja tulevan pentueensa.
”Nappasin sen tänään metsästyspartiossa, enkä kerennyt vielä laittaa sitä kasaan”, kolli selitti ja kääntyi pikaisesti Uskosielun ja Tomukukan puoleen.
”Selvitetään tämä myöhemmin”, Paarmahehku murahti Kaunotassulle soturien ohi. Valkea naaras nyökkäsi luimistaen korviaan ja katsoen muualle. Salamatassun silmissä Paarmahehku oli näkevinään paheksuvan väläyksen. Kolli poimi sepelkyyhkyn maasta, ja tassutteli kohti pentutarhaa arvokkaasti.
Sisällä oli hämärää, kun hän tasapainotteli sammalpetien välistä sisarensa luo. Unikkokukka makasi kyljellään hengittäen raskaasti, ja nosti päänsä oitis haistaessaan Paarmahehkun.
”Sinunko oppilaasi toi sen hirvityksen leiriin?” naaras kysyi terävästi.
”Se ei ollut Kaunotassu”, Paarmahehku naukui jäljitellen sisarensa tylyä äänensävyä.
”Emme metsästäneet tänään.”
”Joku niistä karvapalloista se kuitenkin oli”, kuningatar kivahti ja veti käpäläänsä pitkin vatsaansa.
”Mikään ei saa vahingoittaa näitä pentuja.”
”Kävisikö tämä?” Paarmahehku naukui ja työnsi Kotkasumun kyyhkyn lähemmäs.
”Ei missään nimessä, jos se on ollut kosketuksissa sen variksenruuan kanssa”, naaras naukui epäluuloisesti ja kierähti vatsalleen.
”Kotkasumu sanoi, ettei kerennyt laittaa sitä tuoresaaliskasaan”, Paarmahehku selitti, ja lisäsi pehmeästi:
”Hän oli tuomassa sitä sinulle.”
”Olisit heti sanonut!” Unikkokukka huudahti, ja iski hampaansa pehmeään lihaan. Paarmahehku pyöräytti silmiään, ja jätti naaraan nauttimaan ateriastaan.

//Unikkokukan vois siirtää pentutarhaan, pennut varmaan syntyy pian. Voisko Kotkasumun ja Unikon laittaa myös kumppaneiksi? :’)

"Eikös tuo pulu pitäisi viedä parantajille Kanervatassu?" Timaliviiksi tiuskaisi äkäisenä oppilaalleen, joka oli juuri kiikuttamassa tuoresaaliskasasta hakemaansa pulua oppilaiden pesän lähistölle. Kanervatassu nosti katseensa maasta nolona, sillä soturittaren ääni oli ainoa, mikä leiriaukiolla niin myöhään illasta enää kuului.
"Mutta minä en ole syönyt koko päivänä ja ajattelin...", raidallinen naaras aloitti, mutta hänen mestarinsa tiukka äänensävy vaiensi hänet hyvin äkkiä.
"No mutta kun... Älä aloita! Mitäs et ole syönyt aiemmin. Vieppäs saaliisi parantajille ja sen jälkeen... Pidämme harjoitukset soramontulla. Onko selvä?" Kanervatassu nyökkäsi Timaliviiksen käskylle allapäin ja lähti talsimaan kohti parantajien pesää. Seurasin katseellani oppilaan menoa ja huokaisin hiljaa. Klaanissamme ei montaa mestaria ollut, jotka olivat uskomattoman ankaria oppilailleen, mutta Leopardilaikku, Valkotäplä ja Timaliviiksi kyllä osasivat kituuttaa oppilaitaan kaikkien muidenkin puolesta. Käänsin katseeni sisäänkäyntiaukolle päin ja väräytin korvaani. Illan viimeisin rajapartio ei ollut vielä saapunut leiriin enkä viitsinyt kadota leiriaukiolta pentutarhaan ennen heidän saapumistaan. Olin jo tarpeeksi huonossa maineessa klaanitovereideni silmissä saadessani pitää varapäällikönarvoni vaikka olin rikkonut soturilakia, enkä haluaisi tehdä mitään mikä saisi minut näyttämään yhtään huonommalta. Kuten olla jossakin muualla kuin leiriaukiolla vastaanottamassa iltapartion raporttia kun he saapuvat.
"Voi mitä antaisinkaan klaanitovereista, jotka kiltisti noudattaisivat käskyjä mitä heille on annettu ja ymmärtäisivät itse mikä on oikein ja mikä väärin", Timaliviiksi huokaisi äänekkäästi ja tuli lähemmäksi minua. Hymähdin itsekseni, oli sanomattakin selvää, että soturitar viittasi sanoillaan myös minuun.
"Kanervatassu on vielä nuori oppilas eikä ole tottunut tiukkaan aikatauluun. Anna hänelle aikaa", tokaisin ja pidin katseeni leirin suuaukossa, toivoen, että illan rajapartio saapuisi ja pelastaisi minut naaraan ärtymykseltä. Mustaturkkinen kissa ei peitellyt kivahdustaan ja askelsi ketunmitan päähän minusta.
"Sinun on turha kuvitella saavasi minulta yhtään kunnioitusta tekosi jälkeen!" Timaliviiksi jatkoi häntäänsä huiskien. Väräytin viiksiäni ja käänsin nyt omasta ärtymyksestäni kipinöivät silmäni soturitarta kohti.
"Onpa hyvä, että pystyn elämään ilman kunnioitustasi!" Tiuskaisin äkäisesti. Naaras oli naukaisemassa jotakin ikävää takaisin, kun Kanervatassun askelten äänet tavoittivat korvamme.
"Mikäs sinulla noin kesti?" Mustaturkkinen kissa karjaisi oppilaalleen, joka miltei loikkasi ilmaan säikähdyksestä. Luimin korviani ja käänsin katseeni pois kaksikosta. Minun kävi sääliksi raidallista naarasta, joka nyt sai osakseen mestarinsa vihan, jota minä olin vain yllyttänyt.
"Ömm... Jäin rupattelemaan parantajien kanssa", vaaleanruskea kissa vastasi nolona.
"Vai niin... Ensi kerralla saat rangaistuksen myöhästelystä!" Timaliviiksi murahti.
"Mutta nyt mennään. Meillä ei ole aikaa hukattavana!" Soturitar jatkoi ja lähti ravaamaan rivakasti sisäänkäyntitunnelia kohti, kadoten sen uumeniin Kanervatassu perässä madellen. Katselin kaksikon menoa ja huokaisin syvään. Oppilaalla oli ollut ilmeisen huono tuuri, kun oli saanut klaanista mestarikseen kissan jolla oli huonoin maine ja lyhyin pinna. Ajatukseni palasivat kuitenkin nopeasti Liljaan ja pian syntyviin pentuihimme. Saisimme elää, kaikki neljä, koko perheemme. Etsisimme jonkin uuden mukavan pesäpaikan reviirien ulkopuolelta, sillä Liljan nykyinen kolo olisi varmaankin liian pieni ja liian lähellä klaanikissoja. Kumppanini oli yhtä helpottunut kuin minäkin ja oikeastaan lähtö kilaanista alkoi tuntumaan hyvältä. Kuitenkin sydämeni pohjalla kaiversi pelko, sillä joutuisin jättämään kaiken tutun taakseni. Onneksi Lilja on rinnallani ja pystyn tukeutumaan häneen. Hän on ennenkin vaihtanut kotia ja osaa jo homman. Äkkiä havahdun ajatuksistani, kun edestäni alkoi kuulumaan hätääntynyttä puheensorinaa. Iltapartio oli palannut ja äänistä päätellen heillä olisi kerrottavaa. Hahtuvaturkin johtama rajapartio saapui sisäänkäyntitunnelista leiriaukiolle ja partiossa mukana olleet oppilaat riensivät heti oppilaiden pesän uumeniin. Hahtuvaturkki, Haukkakiito ja Leijonakynsi kävelivät luokseni ja vanhin sotureista kumarsi minulle. Olin hieman hämmentynyt kollisoturin teosta, varsinkin kun kaksi muuta soturia seurasivat silmät sirillään tapahtumaa. Lumenvalkealla kissalla ei ollut mitään syytä kunnioittaa minua, kuten ei kenelläkään muullakaan ja Hahtuvaturkin teko toisi vain hänelle huonoa mainetta klaanin keskuudessa.
"Liekkitaivas, olimme kävelemässä Kuutamoklaanin rajan puolelta leiriä kohti, olimme ohittaneet jo pöllötasangonkin, kun löysimme orastavan pusikon, joka kantoi jo marjoja. Minä kyllä erotan syötävät ja myrkylliset marjat toisistaan ja pelkäänpä pahoin, että tämä puska kantoi kuolonmarjoja", vanhin soturi naukui, kahden muun kissan nyökkäillessä tuon kertomuksen mukana. Mutristin huultani, myrkkypensaikot olivat joka hiirenkorva ongelma ja joka kerta ne tuntuivat vain kasvavan lähempänä ja lähempänä leiriämme.
"Kiitos tiedosta. Hahtuvaturkki, jos voisit käydä ilmoittamassa vielä parantajille asiasta niin he käyvät kitkemässä puskan ja hankkiutuvat eroon sen marjoista. Se kuka ehtii ensimmäisenä sotureiden pesään voisi käydä pyytämässä Punakynnen ja Naavasulan ensimmäiseen yövartioon. Muuten toivotan teille hyvää yötä", sanoin ja ripein askelin lähdin pentutarhan suuntaan. Muut kuningattaret ja pennut olivat jo nukkumassa, joten yritin olla varovainen ja hiippailin kevyin askelin Liljan pedin viereen.
"Lilja? Oletko hereillä?" Kysyin ja kosketin hellästi kuonollani kumppanini poskea.
"Mmm joo", erakko mutisi. Asetuin naaraan viereen lämmittävästi ja nuolaisin tuon poskea. Hän vuorostaan sipaisi kielellään korvaani, minkä jälkeen käänsimme katseemme toisiimme.
"Onneksi olette kunnossa. Te kaikki", sanoin vilpitön rakkaus silmissäni, painautuen lähemmäs Liljan pyöristynyttä vatsaa. Olin niin onnellinen ja helpottunut siitä, että Lilja oltiin päästetty leirin suojiin synnyttämään. Tämän jälkeen meidän pitäisi vain lähteä kohti tuntematonta ja löytää uusi koti.

Mustakynsi askelsi takaisin kohti leiriä rauhallisella mielellä. Niin tosilta tuntuneet unet eivät olleet vaivanneet häntä muutamaan yöhön, tarkoittaen että hän oli kerrankin saanut nukuttua paria silmällistä enemmän kuin normaalisti. Varistähti oli valinnut hänet johtamaansa aamun metsästyspartioon ja he olivat saaneet levittäytyä vapaasti koko reviirin eteläpuolelle metsästämään. Soturitar joutuisi tekemään kuitenkin pienen koukkauksen ennen leiriin palaamista, sillä hänen hautaamansa päästäinen oli vielä hakematta. Naaras valpastui yhtäkkiä, kun kuuli takanaan olevasta pusikosta kahinaa ja kääntyi ympäri nähdäkseen kuka häntä oikein seurasi. Varistähti astui esiin puskan lomasta, roikottaen oravaa leuoissaan. Mustavalkea kissa nyökkäsi kohteliasti entiselle mestarilleen ja tuon esimerkkiä seuraten laski saaliinsa maahan. Päälliköllä oli ilmeisesti asiaa.
- Mustakynsi, hyvä nähdä, että sinäkin sait napattua sentään jotakin, kolli aloitti ja nyökkäsi entisen oppilaansa tassujen juuressa makaavaa hiirtä.
- Jos sinulla ei ole mikään kiire, voisitko tulla mukaani? Voimme jättää saaliimme tähän ja hakea ne myöhemmin, tämä ei vie kauaa, minulla on vain hieman asiaa sinulle, savunharmaa kissa jatkoi ja viittoi Mustakynttä seuraamaan. Kulmiaan kurtistellen soturitar polki havuneulasia hiirensä päälle ja lähti seuraamaan Varistähteä. Hänellä ei ollut mitään käryä siitä mistä hänen entinen mestarinsa oikein halusi jutella, mutta eihän naaras nyt voisi oman päällikkönsä pyynnölle kieltäytyä. He kävelivät hetken kunnes saapuivat suurelle kivimuodostelmalle. Suuret kivenlohkot nojasivat heidän edessään olevaa harjannetta vasten ja näiden vieressä virtasi pieni puro. Kolli pysäytti heidät ja hetken hiljaa katseli metsää heidän edessään. Mustavalkea kissa kohotti kulmiaan hämmentyneenä. Toiko savunharmaa kissa hänet tänne katselemaan maisemia vai?
- Ja mitä asiaa sinulla oli? Mustakynsi kysyi pää hieman kallellaan. Hänen entinen mestarinsa oli tuskallisen kauan hiljaa.
- Mitäs pidät? Tämä aukio on miltei näkymätön jos olisimme tulleet toisesta suunnasta, voit uskoa yllätykseni kun löysin tämän paikan meinatessani pudota harjanteelta jahdatessa saalistani. Eikä tältä aukiolta kuuluvat äänet yllä kuin juuri ja juuri noille puille asti, Varistähti viimein naukui ja käveli muutaman askeleen eteepäin, viittoen hieman kauempana olevalle tiheälle puurykelmälle. Soturitar käänsi korviaan taaemmas hämmentyneenä ja otti itsekin muutaman askeleen eteenpäin.
- Entä se sinun asiasi? Mustakynsi kysyi uudemman kerran, tällä kertaa viileämmällä äänensävyllä. Vaikka naaraalla ei ollut muuta menoa tälle aamulle, oli hänen entisen mestarinsa käytös normaalista poikkeavaa ja mustavalkea kissa jatkaisi päiväänsä mitä pikimmiten metsätyksen parissa.
- Me olemme paikassa mistä kukaan ei voi meitä kuulla tai löytää, Varistähti sanoi äkillisesti ja otti pari rivakkaa askelta kohti entistä oppilastaan. Mustakynsi otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja tunsi kuinka kylmä vesi kosketti hänen takajalkaansa.
- Asiani oli se, että..., päällikkö aloitti, mutta piti tauon siirtyäkseen vielä lähemmäksi soturitarta. Hän tuli niin lähelle, että heidän kuononsa miltei koskettivat toisiaan.
- Varistähti, minä taidan nyt lähteä, naaras sihahti ja käveli entisen mestarinsa ohi. Kolli murahti ja kääntyi katsomaan mustavalkeaa kissaa, mutta tuo ei välittänyt päällikkönsä katseesta, tai enää oikeastaan mistään muustakaan kuin aukiolta poistumiseen. Hän käveli aukiolla olevien isojen kivenlohkareiden ohi ja vilkaistessaan niiden suuntaan huomasi, että pienemmän kiven nojatessa suurempaan, niiden alle ilmestyi kohtuullisen iso kolo, joka varmasti oli ollut jonkun isomman nisäkkään pesä aikoinaan.
- Odota Mustakynsi, Varistähti naukaisi harmistuneella äänensävyllä ja juoksi Mustakynnen eteen. Soturitar joutui pysähtymään ja katsoi silmät ärtymyksestä kipinöiden kollin kasvoja.
- Minulla oli vain sitä asiaa, että tahtoisin kanssasi pentuja. Me kaksi olemme täydellinen pari jatkamaan kuutamoklaanilaisille ominaisia piirteitä, pennuistamme tulisi vahvoja ja viekkaita, heidät tultaisiin muistamaan vielä pitkään esimerkkinä siitä minkälainen kuutamoklaanilaisen kuuluisi olla! Päällikkö jatkoi selostustaan ja otti taas askeleen lähemmäs naarasta.

//SA TRIGGER WARNING, tämän kohdan voi skipata, ei ole sopiva heikkohermoisille//

Mustakynsi oli jähmettynyt järkytyksestä paikoilleen, vaikka tuskin sitä kasvoiltaan näytti. Kuitenkin hänen entisen mestarinsa tullessa vielä lähemmäs mustavalkea kissa säpsähti, otti askeleen kauemmas ja läimäisi tassunsa savunharmaan kissan poskelle. Vaikka Varistähti oli Mustakynteen verrattuna isompi ja vahvempi, ei soturitar kuitenkaan pelännyt häntä. Ei, hän oli vain äärimmäisen ärtynyt siitä ettei päällikkö osannut pysyä loitommalla hänestä.
- Minä en tahdo pentuja sinun kanssasi, keltasilmä sihisi. Jokin kollin silmissä välähti, kun hän hieraisi tassullaan verta poskestaan.
- Tiesin, että vastustaisit, joten olen suunnitellut kaiken valmiiksi. Mustakynsi, olen päällikkösi etkä voi kieltäytyä käskystäni. Rikkoisit soturilakia, Varistähti murisi ja loikkasi naaraan kimppuun. Mustavalkea kissa päästi kiljaisun ja murahduksen sekaisen huudon ja raapaisi entisen mestarinsa kaulaa, tuntien veren roiskahtavan kasvoilleen. Enempää hän ei kuitenkaan pystynyt tekemään, kun päällikkö muristen painoi hänet maata vasten.
- Saat katua tuota, kolli ärisi ja iski tassullaan Mustakynnen päätä. Soturitar tunsi maailman pyörivän ympyrää ja kipu tuntui jyskyttävän koko hänen kehonsa alueella. Yrittäessään selvitä tajuissaan kauemmas savunharmaasta kissasta, tarttui tuo entisen oppilaansa niskanahkaan ja lähti raahaamaan tuota läheistä koloa kohti. Mustakynsi sähisi ja rimpuili niin paljon mitä puolitiedottomassa tilanteessaan pystyi. Hän oli raivoissaan.

//Voitte lukea taas rauhallisin mielin//

- Mustakynsi mikä sinulla on? Ethän ole tulossa kipeäksi? Nummipyörre kysyi huolestuneena Mustakynnen saavuttua leiriin. Soturitar oli hiljaa ja pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan, eikä ollut edes näkevinään varapäällikköä. Mustavalkea naaras oli oman hiljaisen kuplansa sisällä ja kaikki hänen ympärillään tapahtuvat asiat tuntuivat kaukaisilta kuiskauksilta.
- Haluatko, että haen Lehtikuun tarkistamaan vointisi? Vaaleanruskea naaras kyseli.
- En minä mikään vanhus ole! Kaipaan vain ruokaa ja unta! Mustavalkea naaras ärähti niskaturkki pystyssä ja lähti kankein askelin sotureiden pesää kohti. Aurinko oli jo laskemassa, joten sotureiden pesä ei ollut täysin tyhjillään keltasilmän harmiksi. Hän etsi katseellaan oman makuupaikkansa ja möyhi sen sammaleen kuohkeaksi, tajuamatta että oli pitänyt kyntensä esillä ja nyt hänen petinsä oli pelkkää sammalsilppua. Mustakynsi kiersi muutaman kerran ympyrän entisen petinsä ympäri ennen kuin laski maate. Hän huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Ennen nukahtamistaan soturitar kuitenkin mietti kaikkia mahdollisia erilaisia tapoja millä saisi riistettyä Varistähden joka ikisen hengen oman tassunjälkensä kautta, vaikka se maksaisi karkoituksen klaanista. Samalla hän huomasi toivovan näkevänsä hyvin pitkää unta Ruskohaukasta ja tästä toisesta elämästään mitä unissaan eli.

//Mun kirjoitusbravuureihin kuuluu jokaisen hahmoni tarumatisointi tavalla tai toisella lol
Jos käytätte Mustakynttä tarinoissanne niin voitte kirjoittaa hänen käyttäytyvän normaalia agressiivisemmin ja kylmemmin muita kissoja kohtaan, jos haluatte.