Pysähdyin äkisti kuullessani askeleita takaani. Käännyin, mutta en nähnyt ketään. Ainoastaan korkealta minua ympäröivien kuusten latvasta kuului sointuvaa laulua. Kuuntelin yhä tarkemmin, mutta en osannut päätellä mille tuo ääni kuului. En tiedä johtuiko tämä kaikki omasta paranoiastani matkatessani niin pitkän ajan jälkeen yksin, mutta olin tuntunut huomaavan kaiken epätavallisen tällä matkalla. Katsellessani ympärilleni olivat eläimet tuntuneet seuraavan hiljaisina kulkuani ja osa oli ainanut päänsä alas, kuin kumartaakseen minua. Laskin katseeni kuusen oksalla istuvaan oravaan ja tuokin tuntui katsovan alas, eikä lähtenyt karkuun petoeläimen nähdessään. Metsänasukkaat vain seurasivat kulkuani eivätkä tuntuneet pelkäävän, vaikka olisin lähestynyt heitä. Todella epätavallista.
Saman laulun kuullessani kohotin taas katseeni puiden latvoihin. Höristin korviani kuullakseni paremmin. Se kuulosti linnulta, en vain keksinyt että miltä niistä. Katselin ihmeissäni ympärilleni kun vihellys vaihtoi paikkaa. Äänen lähteitä täytyi olla useita. Sitten kuin ihmeenä, sain kysymykselleni vastauksen. Puiden latvoilta ja oksilta lehahti lentoon monia kymmeniä punertavia lintuja. Ne kaikki lauloivat yhtä aikaa ja aiheuttivat korvia huumaavan metelin.
- Vau..., huomasin henkäiseväni lumoutuneena. Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Tälläisinä hetkinä luonnon kauneus ja eläväisyys saivat minut täysin sanattomaksi, sekä ajoivat murheitani pois. Näistä hetkistä tulisi nauttia. Avatessani silmäni jouduin kuitenkin karjaisemaan kauhusta ja väistämään yhtä lintua, joka selvästi oli lentänyt minua kohti hyökätäkseen. Nyt olisi aika lähteä!

Päästessäni pois lintuparven luota, käänsin katsettani taakse, varmistaakseni ettei minua seurattaisi. Vilkuilin metsää epäluuloisena, mutta siinä ei ollut mitään vialla. Korviini kuitenkin kantautui eräs toinen hälyttävä ääni, joka sai karvani pystyyn. Kuulin vahvaa läähätystä ja kääntyessäni katsomaan kenestä tämä kuului, näin ison mustan koiran järven hiekkarannan toisella laidalla. En ollut edes huomannut saapuvani järven toiseen päähän, mutta huomasin sen kuinka koira lähti juoksemaan suuntaani, kuola valuen sen suuresta suusta. Lähdin pinkomaan henkeni edestä järven ja kaksijalkalan väliseen metsikköön, etsien vauhkoontuneena jonkinlaista piilopaikkaa koiralta. Eläimen juoksuaskeleet vain lähenivät, enhän todellakaan ollut mikään nopea juoksija. Siispä jos en nopeasti keksisi piilopaikkaa, jäisin koiran leukoihin. Ja taas kerran, kuin kutsusta sain vastauksen ongelmiini. Minuahan ympäröi millä mitalla erikokoisia puita, pitäisi vain kiivetä yhden oksiston suojaan ja koira jättäisi minut rauhaan. Toivottavasti. Hiirenkorvan kuitenkin saapuessa kanjoniin, oli aurinko sulattanut lunta ja jäätä puista, tehden niiden rungoista märkiä ja liukkaita. Saisin vain yhden mahdollisuuden kiivetä, sillä jos luiskahtaisin alas, koira ehtisi juosta luokseni ja olisin mennyttä. Nielaisin ja otin suunnakseni korkean lehtipuun, jonka alimmille oksille ei näyttänyt olevan pitkää matkaa. Kiihdytin vauhtiani ja päästessäni tarpeeksi lähelle, ponkaisin itseni kohti puuta. Mäjähdin puun runkoa vasten ja vaikka tarrasinkin kaikkien neljän raajani kynsillä kaarnaan, tunsin lähteväni valumaan alas. Paniikinomaisesti yritin ponnistella edes puun alimmalle oksalle ja jollakin ilveellä sain vedettyä ylävartaloni, sekä silmänräpäystä myöhemmin myös alavartaloni oksalle. Huohotin raivokkaasti ja sävähdin, kun minua jahdannut koira teki hypyn suuntaani, mutta ei onneksi yltänyt oksalle asti. Katsoin pedon tummiin silmiin ja varovasti hyppäsin ylemmälle oksalle. En ottaisi riskiä pysyä pelkällä alimmalla oksalla. Koira ei tuntunut lähtevän mihinkään vaan hyppi puun runkoa vasten haukkuen, kun itse kiipesin korkeammalle latvustoon. Kai koiran kaksijalkainen toveri tulisi kohta hakemaan eläimen pois ja minä pääsisin jatkamaan matkaani. Katsellessani ympärilleni tajusin, että olin todella lähellä sitä samaista paikkaa missä olin tavannut Pihlajanpiikin muutama kuu aikaisemmin. Mitenköhän Loimu ja Musta voivat? Olin lupautunut palaamaan takaisin heidän luokseen, mutta pentujeni klaaneihin jättämisen jälkeen ei kahden kollipennun luo palaaminen ollut käynyt mielessäni lainkaan. Ehkä jos pääsisin ensin tästä pinteestä pois, voisin käydä tapaamassa heitä.

Maailma Tihkutäplän ympärillä pyöri, kun Hämäräaskel iski käpälillään häneen. Raivo kihisi naaraan korvissa ja hän rimpuili irti vastustajansa otteesta, kynnet janoten kostoa kollin loukkaavista sanoista.
”Voi Tähtiklaani sentään, lopettakaa heti!”
Tihkutäplä tunsi Hämäräaskeleen painon katoavan päältään ja hetken tuo luuli kollin perääntyneen itse, mutta sitten hän näki Ruostehallan repivän tuota kauemmas sisarestaan väsynyt, ärtynyt ilme metsänvihreissä silmissään.
”Älä puutu tähän!” Hämäräaskel tiuskaisi ja oli läimäistä Ruostehallaa, kunnes Mustalampi työnsi itsensä heidän väliinsä, mikä sai viimein tummanharmaan soturin perääntymään askeleen kauemmas. Huohottaen, Tihkutäplä hellitti puolustusasentoaan. Raivokohtauksen tuoman adrenaliiniryöpyn vaikutuksen laantuessa naaras horjahti. Hänen teki edelleen mieli repiä Hämäräaskeleelta korvat päästä, mutta verenhukan, surun ja edelleen taistelun jäljiltä painavan väsymyksen takia hän ei tuntenyt pystyvänsä liikkumaan enää tuumaakaan.
”Moni klaanitoverinne menetti läheisensä tänään, miten te kehtaatte häiritä heidän suremistaan? Häpeäisitte!” Vääräsydämen sanat kantautuivat Tihkutäplän korviin, ja soturi kääntyi kuningatarta kohti. Liekinpunainen naaras mulkaisi häntä ja lähti sitten kävelemään kohti pentutarhaa ruskeavalkoinen pentu vanavedessän.
#Hän on oikeassa#, Tihkutäplä nielaisi voimattomana ja vilkuili avuttomasti ympärilleen. Klaanitoverit loivat häneen vihaisia katseita ja käänsivät hänelle selkänsä kääntyessään taas suremaan menetettyjä läheisiiän. Pala nousi Tihkutäplän kurkkuun ja naaras haukkoi hetken happea. Kuinka moni oli nähnyt hänen menettävän malttinsa niin epäkunniallisesti? Raivon kohina naaraan korvissa oli lakannut, ja nyt niitä kuumotti häpeästä.
”Teillä kahdella todellakin on syytä hävetä”, Ruostehalla jylisi, kun tulkitsi tilanteen rauhoittuneen riittävästi ja loikkasi Hämäräaskeleen ohi, joka oli lysähtänyt istuaalleen ja kääntänyt katseensa synkistyneenä maahan. Soturi seisoi Tihkutäplän edessä ja naukui ihmetellen:
”Mitä sinä oikein teet? Tihkutäplä, tämä ei yhtään ole kaltaistasi. Koko klaanin edessä, juuri ennen valvojaisia!”
Ankaruus veljen äänessä kirpaisi. Tihkutäplä luimisti korviaan kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. Naaras vilkaisi Ruostehallan punertavan turkin vierestä Hämäräaskelta, joka loi häneen kylmäävän katseen.
”Ruostehalla, minä en tiedä. En tiedä miten saatoin paljastaa kynteni klaanitoverilleni”, täplikäs soturi naukui ja huokaisi. Naaraan sisäänhengittämä ilma tuntui kylmältä ja raskaalta. Sanat pyörivät hänen kielellään, mutta hän ei osannut selittää käyttäytymistään. Hämäräaskel nousi ylös ja ravisteli pölyä hämähäkinseitin peittämältä turkiltaan. Tihkutäplä tunsi viiltävän kivun lavassaan ja huomasi ohuesti ruvettuneen haavan auenneen. Verinoro oli alkanut valua siitä hitaasti.
”Hämäräaskel, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?” paikalle varmuuden vuoksi jäänyt Mustalampi kysyi, kun kolli lähti kävelemään pois, häntä laahaten maassa.
”Ei”, kolli murahti, ja hänen meripihkasilmänsä hehkuivat.
Tihkutäplän selkäkarvat nousivat pystyyn kuin piikit, ja naaras otti askeleen kollia päin.
”Hämäräaskel, meidän täytyy pu-”
Ruostehalla työnsi hänet taaksepäin.
”Lopeta jo. Olette molemmat väsyneitä, ei tuosta seuraa mitään hyvää”, punertava kolli sihisi. Tihkutäplä luimisti korviaan lohduttomana.
#Mitä minä teen? Hänhän pilkkasi uskollisuuttani. Ja sanoi minua pehmeäksi. Ihan niin kuin en olisi oikea kuutamoklaanilainen. Ja mitä sitten teinkään? Melkein osoitin hänen väitteensä oikeaksi, kun kävin käsiksi klaanitoveriini.#
”Käy paikkaamassa tuo Lehtikuun luona”, Ruostehalla naukui ja nyökkäsi kohti Tihkutäplän lapaa. Naaras lipaisi haavaa hajamielisenä ja kääntyi sitten pois.
”Ei sinun tarvitse pitää huolta minusta, vaikka käyttäydyinkin kuin pentu.”
Ruostehalla pyöräytti silmiään.
”No, tule sitten. Vasanloikka haudataan varmaan pian.”
”Oletko varma?” Tihkutäplä kysyi.
”Häiritsin surevia ja käyttäydyin epäkunnioittavasti koko klaania kohtaan. Melkein hyökkäsin Hämäräaskeleen kimppuun. Hän puhui, niin kuin olisin voinut pelastaa Vasanloikan, jos olisin vahvempi soturi. Ja siltä minustakin tuntuu.”
Ruostehalla kuunteli hiljaa sisarensa vuodatusta.
”Tuo ruumiskasa ja kuolleet pennut saivat minut pois tolaltaan. En olisi ikinä halunnut häiritä heidän rauhaansa.” Naaras oli purskahtaa itkuun. Ruostehalla huokaisi.
”Älä turhaan sääli itseäsi. Tehty mikä tehty. Koko klaani on sekaisin surusta nyt, kaikki taitavat ymmärtää sen.”
Kolli lähti tassuttelemaan kohti valvojaisia. Tihkutäplä seurasi vaitonaisena veljensä sanojen jälkeen. Asettuessaan vielä pieneksi hetkeksi Vasanloikan vierelle naaras katsahti kohti kuusten läpi hohtavaa hopeahäntää, jolla tähdet tuikkivat kirkkaina valopisteinä. Sekavat tunteet mylläsivät soturin sisimmässä.

Kun taistelusta Luuklaania vastaan oli kulunut jo ovi, aamun luodessaan ensisäteensä Kuutamoklaanin leiriin, Tihkutäplä oli jo jalkeilla ja jolkotteli reippaasti kohti oppilaiden pesää. Kun harmaatäplikäs naaras kurkisti sisään, Piikkiraita sujahti hänen ohitseen Salamatassu vanavedessään. Oppilaan viikset värisivät innosta hänen seuratessaan soturia, jonka Varistähti oli nimittänyt hänen uudeksi mestariksi. Tihkutäplä pujahti pesään kohteliaasti kun kaksikko oli mennyt ja tassutteli kepeästi Laikkutassun makuusijalle. Laikukas naaras oli käpertynyt tiukalle kerälle ja tuhisi vaimeasti. Tihkutäplä tökkäsi oppilasta kuonollaan.
”Herätys, Laikkutassu”, soturi kuiskasi. Nukkuva naaras hätkähti hereille, ja vihreinä hohtavat silmät revähtivät auki.
”Taisteluharjoitukset?” naaras kuiskasi aamuherätyksestä tokkuraisena ja kampesi itsensä jaloilleen. Tihkutäplä nyökkäsi ja pujahti ahtaasta pesästä nopeasti raikkaaseen ilmaan.
”Tänään opetellaan pari uutta liikettä”, soturi naukui reippaasti, ja viittoi oppilastaan seuraamaan läpi leiriaukion.
”Selvä!” Laikkutassu vastasi pirteänä.
Kuten ei muukaan klaani, Tihkutäplä ei ollut vielä täysin toipunut taistelusta. Haava lavassa oli erityisen vaikea, vaikkei se ollutkaan syvin hänen saamistaan viiltohaavoista. Naaras epäili siitä jäävän arven. Pahimpia olivat kuitenkin henkiset arvet ja ahdistus, joka pyöri soturin mielessä jatkuvasti. Hän oli päättänyt työntää ne jonnekin syviin mielen sopukoihinsa ja yritti unohtaa tapahtumat keskittämällä energiansa Laikkutassuun, jotta naaraan koulutus ei kärsisi traumaattisesta kokemuksesta. Harjoittelurytmiin pääseminen oli muutenkin tärkeää – kukaan ei tiennyt, milloin seuraava taistelu käytäisiin. Huoli siitä puristi vahvasti Tihkutäplän rintaa, kun ajatus poukkoili hänen päässään.
#Ainakin nyt minulla on aikaa valmistella häntä#, harmaa naaras ajatteli ja vilkaisi Laikkutassua, joka katseli saniaispehikkoon korvat höröllä, kun kaksikko oli lähtenyt suunnistamaan kohti läheistä harjoituskuoppaa.
”Haistatko jotain?” mestari kysyi.
”E-en. Se oli varmaan jokin laimea hajujälki”, Laikkutassu totesi ja niiskautti nenäänsä. Tihkutäplää harmitti hiukan, että metsästysharjoitukset olivat jääneet lahjakkaan oppilaan kanssa vähemmälle. Taisteluharjoitusten merkitystä ei kuitenkaan voinut aliarvioida nyt.
Pian Tihkutäplä erotti paksujen puunrunkojen välistä puuttoman alueen, jonka hiekkainen maa oli käpälänjälkien peittämä. Naaras asteli laajan kuopan keskelle, kun Laikkutassu tasapainotteli sen sivuilla. Lumi oli sulanut kuopasta ja tehnyt maasta mutaisen tahmeaa. Maahan sekoittuneet neulaset pistelivät soturin tassuja.
”No niin, aloitetaan. Ensimmäisenä on kierähdysisku”, Tihkutäplä naukui ja odotti, että Laikkutassu loikkasi hänen eteensä, ja kyyristyi innokkaana taisteluasentoon.
”Voit tehdä tämän liikkeen, kun kuulet vastustajan lähestyvän sinua takaa päin”, naaras naukui ja pyysi Laikkutassua esittämään, että oli luuklaanilainen, joka oli aikeissa hypätä hänen niskaansa. Kun hän aisti Laikkutassun hiipivät askeleet tarpeeksi lähellä, Tihkutäplä potkaisi voimakkaasti taaksepäin, mutta varoi osumasta laikukkaaseen naaraaseen, sillä arveli liikkeen tuottavan hämmennyksen riittävän harjoittelutilanteessa. Potkun jälkeen Tihkutäplä käännähti terävästi, ja teki viillon käpälällään ilmaan Laikkutassun edessä. Vaistomaisesti oppilas loikkasi taaksepäin.
”Jos vastustajasi on aikeissa hypätä päällesi, tämä on tehokas tekniikka sen torjumiseen. Mutta ajoitus on tärkeä. On hyvä, jos vastustaja ei tajua, että olet huomannut hänet. Tämän takia taistelun tuoksinnassa aistit on pidettävä aina terävinä!” Tihkutäplä opetti. Laikkutassu nyökkäsi karvat pörröllä ja siirteli tassujaan malttamattomana.
”Ensin tehdään siis potku, mieluiten vastustajan kasvoihin. Sitten käännytään, ja tehdään viilto etutassulla. Jos hyvin käy, yllättynyt vastustaja pakenee paikalta kuin kani koloonsa”, Tihkutäplä naukui leikkisästi ja elehti hännällään oppilastaan kääntymään:
”Nyt on sinun vuorosi.”
Laikkutassu käänsi selkänsä mestarilleen. Hänen viiksensä värisivät jännittyneinä. Tihkutäplä lähti vaanimaan eteenpäin, niin kuin olisi lähestynyt saaliseläintä. Laikkutassun potku tuli salamannopeasti ja lähes oikealta etäisyydeltä. Oppilaan takajalka pyyhkäisi soturin viiksiä.
”Hyvä!” Tihkutäplä naukui, ja samassa Laikkutassu käännähti ja tavoitteli käpäläniskullaan mestarinsa kasvoja. Harmaatäplikäs naaras väisti, ja hypähti kauemmas.
”En oikein edes kuullut sinua”, Laikkutassu tunnusti ja kallisti päätään.
”Mistä voin tietää, milloin vastustaja lähestyy jos olen seliin häneen?”
”Muista hyödyntää haju- ja kuuloaistiasi”, Tihkutäplä muistutti.
”Kun saat enemmän kokemusta ja harjoitusta, lähestyvän kissan aistimisesta tulee paljon helpompaa. Varsinkin tositilanteessa vaara on helpompi aistia. Jotkut taitavat taistelijat tosin osaavat kätkeä läsnäolonsa ihmeen hyvin.”
”Kuulostaa mahtavalta! Minäkin haluaisin osata yllättää vastustajat aina”, Laikkutassu totesi ja huiski ilmaa hännällään.
”Lisää toistoja vain, niin ehkä pian osaatkin”, Tihkutäplä naukui ja kääntyi istumaan selin valkokirjavaan oppilaaseen.
”Kokeile ensin yllättää minut.”
”Selvä!”

Laikkutassu lysähti maahan väsyneenä.
”Voitaisiinko pitää taukoa?” naaras nöyrtyi pyytämään. Tihkutäplä ravisteli tomua turkistaan.
”Sopii”, harmaa kissa vastasi ja väräytti viiksiään. Laikkutassu oli tosiaan sinnikäs. Toistot ja väistöt tuntuivat jo hänenkin jaloissaan, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun oppilas kysyi taukoa.
”Muista käyttää voimaa joka lyöntiin. Vain sillä tavalla saat iskuistasi tehokkaampia”, Tihkutäplä naukui käyttääkseen aikaa hyödyksi samalla, kun Laikkutassu tasasi hengitystään ja nyökkäsi kulmat kurtistuneina mietteliäänä.
”Voitaisiinko muuten pitää joskus harjoituksia Salamatassun kanssa?” naaras toivoi kompuroidessaan käpälilleen.
”Tietysti. Yhteisharjoitukset ovatkin tärkeitä”, Tihkutäplä naukui ja mietti, mihin Piikkiraita oli Salamatassun aamutuimassa vienyt. Hänen pitäisi järjestää harjoituksia vaaleanharmaan kollin ja muiden klaaniensa mestareiden kanssa kiireesti, jotta he saisivat kehitettyä oppilaittensa taistelutaitoja huippuunsa. Uuden taistelun uhka kyti edelleen soturin mielessä.
#Vasanloikka, anteeksi kun olen näin hajamielinen. Jos olisit täällä, yhteistyö olisi paljon helpompaa#, Tihkutäplä ajatteli nielaisten palan kurkustaan ja mietti Piikkiraidan häijyjä, meripihkansävyisiä silmiä. Ne olivat tummemmat kuin Hämäräaskeleen kirkkaat silmät, joiden katse oli vältellyt häntä heidän välikohtauksestaan saakka, mikä ei Tihkutäplää haitannut. Hän ei ollut pitkävihainen, mutta muisti kollin sanat edelleen kuin kylmät hampaat kurkullaan. Hän oli loukkaantunut. Samassa harmaatäplikäs naaras sattui katsahtamaan taivaalle, jonka hän huomasi punertuneen illan merkiksi.
”Äh, unohdin tyystin! Tänä yönähän on kokoontuminen.”
Laikkutassu katsahti mestariinsa silmät pyöreinä. Naaras odotti vielä ensimmäistä pääsyään klaanien jokakuiseen tapaamiseen.
”Palataan leiriin. Kokoontumiseen lähtijät ilmoitetaan varmasti pian”, Tihkutäplä naukui ja kiirehti kohti kuopan reunaa. Laikkutassu juoksi ketterästi perään, ja kaksikko lähti ravaamaan läpi metsän kohti leiriä.

Liljan hengästynyt ääni kuului rinnaltani. Katsoin kumppaniani huolestuneena ja viitoin tuota istumaan viereeni. Olimme lähteneet pienelle kävelylle, sillä erakko oli maannut muutaman viimeisen päivän pelkästään pesäkolossaan ja pienimuotoinen liikunta tekisi varmasti hyvää. Nyt naaras kuitenkin huohotti kuin juuri nummien halki juosseena. Pennut hänen vatsassaan tekivät liikkumisesta ja hänen olostaan ylipäätään todella tukalan. Nielaisin ja silitin hännälläni tuon alaselkää, lähinnä yrittäen rauhoitella itseäni. Kermanvaalea kissa ei pystyisi puollustamaan itseään ja pentujamme tuossa kunnossa. Ja minä en voinut olla hänen kanssaan jokaisena hetkenä päivästä. Mitä jos jotakin tapahtuisi, jos vaikka mäyrä eksyisi hänen pesäkoloonsa ja tappaisi tuon samoin, kun oli tappanut emonikin? En uskonut, että pystyisin jättämään Liljaa enää hetkeksikään yksin.
"Voit ottaa vaikka pienet torkut. Minä jään vartioimaan", kuiskasin kumppanini korvaan ja kosketin hellästi kuonollani erakon pehmeää poskea.
"Hah, en minä mitään päiväunia tarvitse... Pienen levähdystauon vain", naaras tuhahti ja nousikin jo takaisin jaloilleen. Pysyin kuitenkin yhä tuon vierellä suojelevasti ja katseeni kohdatessaan kermanvaalea kissa tiesi, että minulla oli jotakin sanottavaa.
"Minä... Minä en uskalla jättää sinua enää yksin. Sinä et pysty metsästämään tai taistelemaan tuossa kunnossa. En kestäisi sitä jos yksi päivä tulisin katsomaan sinua ja sinusta olisi jäljellä vain verinen karvatuppo... Ja vaikka kuinka haluan, en voi olla turvanasi täällä. En kun minulla on velvollisuuksia klaanissa. Siksi... Ehdotan, että paljastamme Nummiklaanille salaisuutemme. Silloin olisi mahdollisuus, että edes sinä ja pennut jäätte henkiin", sanoin pala kurkussani ja painoin kasvoni Liljan niskaturkkiin. Kumppanini oli hiljaa, mutta tunsin kuinka tuon olemus vaihtui normaalista surulliseksi, ja pian purkautui kyynelvanoina hänen ja minun turkeillemme.

Olin matkalla takaisin leiriin, kertomaan klaanimme päällikölle ja kuulemaan tuomioni. Lilja oli luvannut ennen lähtöäni olla tukenani ja tehdä kaikkensa, että saisimme säilyttää henkemme. En tosin usko, että Sulkatähti olisi niin julma, että määräisi meidät kuolemaan. Luotin toivoon sekä meidän väliseemme suhteeseen Nummiklaanin johtoportaana. Käänsin katseeni vielä kerran takanani avautuvaan metsikköön mihin olin kumppanini jättänyt, ennen kuin laskeuduin nummikumpuralta, metsän kadoten sen taakse. Päästessäni leiriin, kävelin suoraan päällikön pesälle ja saadessani luvan astua sisään ja kohdatessani hopeaturkkisen naaraan katseen, tunsin paniikin nousevan huippuunsa. Se olisi menoa nyt. Aloitin takellellen kertomukseni minusta ja Liljasta, siitä miten olimme tavanneet Luuklaanin taistelun jälkeen ja tykästyneet toisiimme, sekä tilanteestamme pentujemme kanssa, mutta hiljalleen sain kaiken kerrottua. Huomasin Sulkatähden katseessa kuitenkin järkytyksen ja pettymyksen, ja ymmärsin hänen tunteensa hyvin, itsellänihän ne olivat olleet melkein samanlaiset viimeisten kuiden aikana. Päällikkö katseli minua vielä hetken hiljaa, ennen kuin avasi suunsa.
"No, Liekkitaivas, tulihan tämä yllätyksenä ja tiedät, että minun on annettava sinulle rangaistus, vaikka haluaisinkin sinun selviävän helpolla. Vanhempasi olivat minulle todella tärkeitä ystäviä, mutta minun täytyy silti hoitaa velvollisuuteni", Sulkatähti naukui miltei kuiskaten. Siirsin katseeni maaha, mutta nostin sen takaisin ylös, sillä en halunnut hävetä tilannettani. En voisi sille enää mitään, joten täytyi vain pitää leuka pystyssä loppuun asti.
"Saat asua leirissä pentujen syntymään saakka. Heti kun pennut ovat valmiita lähtöön, sinut karkoitetaan kaikkien klaanien reviireiltä, mutta saat asua niiden ulkopuolella. Mitä tähän erakkoon ja pentuihisi tulee... He saavat elää ja asua kanssasi. Tiedän kuinka huolissasi olet heidän hyvinvoinnistaan, ja tiedän etteivät kaikki löydä rakkauttaan elämänsä aikana. En halua viedä sinulta onnea, sillä olet aina ollut uskollinen, hyvä varapäällikkö ja kouluttanut meille uuden soturin, sekä toisen joka saa nimensä sitten, kun on valmis. Mutta sitten kun pennut ovat syntyneet ja olette poistuneet leiristä, teitä kohdellaan kuin muitakin tunkeilijoita", Sulkatähti naukaisi käheästi. Kyyneleet pulpahtivat silmiini ja puskin naarasta kylkeen.
"Kiitos!" Nau'uin innokkaana, sillä olin niin helpottunut. Joutuisin kyllä luopumaan kaikista klaanitovereistani, omasta leiristä, varapäällikön työstä, Neljän virran tammen kokoontumisista, retkistä oppilaani kanssa... Kodista. Mutta saisin pitää lähelläni ne kaikkein tärkeimmät kissat, jotka takaisivat ikuisen onneni. Peruutin muutaman askeleen ja hetken katsoin kiitollisena Sulkatähteä.
"Miten varapäällikön paikkani käy?"
"Tällä hetkellä voit pitää sen. Kuutamoklaaniin tehdyn hyökkäyksen jälkeen valitsen tilallesi uuden varapäällikön. Emmehän tiedä kuka sieltä selviää hengissä, olisi turhaa valita nyt varapäälliköksi kissa, joka tulisi nauttimaan arvostaan vain muutaman päivän ajan."

Kävelin Hahtuvaturkin ja oppilaani Peippostassun kanssa kohti paikkaa, mihin Lilja oli jäänyt minua odottamaan. Matkamme oli ollut hiljainen, vaikka kumpikin kissa tiesi ketä olimme hakemassa ja miksi. Sulkatähti ei ollut vielä ilmiantanut tietoa julki kellekkään muulle, mutta en olisi yllättynyt jos hän olisi tehnyt sen silllä aikaa kun olimme noutamassa kumppaniani.
"Kuulitteko tuon?" Viitoin hännälläni Hahtuvaturkkia ja Peippostassua pysähtymään.
"Ai minkä?" Oppilaani kysyi innokkaana.
"No tuon vihellyksen..", sanoin ja vilkaisin kollisoturiin varmistaakseni etten ollut kuullut omiani. Puhtaanvalkeaturkkinen kissa katsoi samaan suuntaan mistä ääni oli tullut ja tuon niskaturkki oli pörhistynyt. Eli en taatusti kuullut omiani.
"Kuuntele...", sanoin hiljempaa ja hetken me kaikki seisoimme hiiren hiljaa aloillamme. Jostakin kaukaisuudesta kuului kimeä vislaus.
"Kuulitko?" Kysyin äänen loppuessa ja käänsin katseeni Peippostassuun.
"Kuulin, mutta mikä se on. Ei ainakaan lintu", oppilaani naukaisi ja katsoi minua hölmistyneenä.
"Shh... Se alkaa taas", Hahtuvaturkki naukaisi ja sävähdin äänen kuuluvan nyt lähempää. Kurkottaessani kaulaani nähdäkseni pidemmälle, näin puiden lomasta löntystelevän jonkin, jonka uskoin olevan kaksijalka.
"Onko... Onko tuo kaksijalka? Vau!" Peippostassu kysyi hädissään, mutta uteliaisuus paistoi naaraan äänensävyn läpi.
"Ei se ole mikään vau! Se selvästi hyökkää meitä kohti! Juoskaa!" Karjaisin kauhuissani ja pinkaisin metsikköä kohti. En vaivautunut edes katsomaan taakseni, että kuulivatko he mitä olin sanonut. Toivoin, että he olivat kuulleet ja lähteneet perääni.

Viitoin kaikkia pysähtymään, kun olimme mielestäni päässeet tarpeeksi syvälle metsikön suojaan ja että kumpikin seuralaisistani oli turvallisen välimatkan päässä metsän harvemmista kohdista, mistä näkisi nummille. Pysähdyin ja katsoin helpottuneena kahta kissaa vierekkäin ja heidän huolestuneita ilmeitään.
"Peippostassu! Oletko kunnossa?" Naukaisin vilkaistessani oppilastani. Tämän huojuva kävelytyyli ei näyttänyt kovin terveeltä.
"Ei tässä mitään... Olen aivan kunnossa. Jatketaan vain matkaa...", Peippostassu naukaisi takerrellen. En ollut täysin vakuuttunut naaraan kunnosta, mutta jos hän oman mielensä mukaan pystyi jatkamaan, niin mikäs siinä. Lisäksi meidän olisi ehdittävä Liljan luokse ennen kuin se kaksijalka löytäisi hänet.
Olimme juuri astumassa leirin suuaukosta sisään Hahtuvaturkin ja Liljan kanssa, kun huomasin Peippostassun tuupertuvan maahan.
"Lilja ja Hahtuvaturkki, pysähtykää!" Henkäisin säikähdyksestä. Kiiruhdin oppilaani luo ja kutsuin tuon nimeä, saamatta vastausta.
"Apua! Hakekaa Ketunkynsi ja Yötuuli!" Hahtuvaturkki livahti samalla silmänräpäyksellä leiriimme johtavaan tunneliin. Jatkoin epätoivoista avunhuutamistani yrittäessäni paniikissa ravistella valkeaturkkista naarasta hereille. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin Peippostassun huonoa oloa! Hän oli tuskin ollut kolmea kuuta oppilaana eikä tietenkään ollut yhtä kestävä ja nopea juostessaan, kuin me olimme olleet Hahtuvaturkin kanssa. Hän oli varmasti aivan ylikuormittunut yllättävästä pakoonjuoksemisesta, kun oli yrittänyt pysyä vauhdissamme mukana.
*Missä ne parantajat oikein viipyvät?* Ajattelin stressaantuneena ja katsoin hädissäni Liljaa, joka oli saapunut vierelleni. Samassa kuulin takaani nopeita juoksuaskelia. Vahva männyneulasten haju tunkeutui sieraimiini Ketunkynnen ja Yötuulen kysellessä, mitä Peippostassulle oli tapahtunut. Kerroin tämän vain kaatuneen maahan ihan yhtäkkiä. Seurasin parantajia oppilastani kantaen heidän pesäänsä.

Mustakynsi tallusti laahustaen takaisin leiriä kohti, sanomatta sanaakaan vieressään nilkuttavalle Leijonatassulle. He olivat juuri käyneet hautaamassa Hiljaisuustassun, vaihtaen muutaman sanan samalla ja lähteneet auringon nousun aikaan pois. Soturitar vilkaisi vierellään kävelevää oppilasta ja mietti miten kolli olisi reagoinut jos tietäisi, että hänen vierellään kävelevä kissa oli oikeasti hänen sisarensa kuoleman takana? He saapuivat leiriin juuri kun Varistähti kutsui klaanin koolle, ilmoitti surunvalittelunsa klaanille, sanoi pari mahtipontista lausetta, nimitti Salamatassulle uuden mestarin ja vaihtoi muutaman kissan nimet. Soturitar oli liian väsynyt pysyäkseen kunnolla mukana päällikkönsä julistuksessa ja kun tuo heilautti häntäänsä kokoontumisen päättymisen merkkinä, oli naaras helpottunut. Hän pääsisi useamman yön valvomisen jälkeen viimeinkin painumaan oman sammalpetinsä lämpöön.

***

Neljän virran tammen aukio oli sekasorron vallassa. Puutähti seuraajineen olivat juuri häipyneet paikalta, jättäen muiden klaanien kissat avuttomina panikoimaan aukiolle. Katselin haltioituneena puiden väliin mihin entinen mestarini oli kadonnut, enkä siksi kuullut, kun Ruskohaukka huusi nimeäni. Vasta kollin töytäistessä lapaani, havahduin transsistani.
- Etkö kuullut? Kokoontuminen päätettiin jo, me lähdemme nyt takaisin leiriin, soturi naukui kovemmalla äänellä, saadakseen äänensä kuulumaan aukiolla kuuluvan hälinän yli. Katsoin kollia kulmat kurtussa, minkä jälkeen loin vielä kerran katseen suuntaan mihin Puutähti ja Kyyhammas olivat kadonneet.
Seuraavan parin päivän aikana tapahtuneet käänteet olivat yllättäviä: Jokainen klaani oli lähettänyt vuorollaan partion Kuutamoklaaniin keskustelemaan tilanteesta ja yhtenä iltana klaanien päälliköt ja varapäälliköt olivat lähteneet hätäkokoustamaan Neljän virran tammelle keskenään. Ukkostähti oli suorastaan kiduttanut jo valmiiksi pieniä partioitamme ja olimme kaikki joutuneet taisteluharjoituksiin. Päällikkömme oli vielä nimittänyt suurimman osan oppilaista sotureiksi ja kaikki yli viiskikuiset pennut oppilaiksi. Hän selvästi halusi voittaa Luuklaania vastaan.
Neljän virran tammen kokoontumista edeltävänä iltana oli Ukkostähti ilmoittanut, ettei se taipuisi Luuklaanin vallan alle vaan taistelisi muiden klaanien rinnalla loppuun asti. Purin hammasta, sillä en mitenkään ehtisi viedä tätä viestiä Puutähdelle ajoissa. Mutta hän oli fiksu, hän olisi kyllä varautunut muiden klaanien vastarintaan. Itse olin tehnyt päätökseni olla taistelun alkuun asti Kuutamoklaanin kanssa, mutta taistelun alkaessa kävisin kaikkien muiden paitsi luuklaanilaisten kimppuun.
- Mustakynsi, oletko hereillä? Ruskohaukka kysyi hiljaa viereltäni. Käänsin katseeni tuohon ja pudistin päätäni. Olin varma, että yli puolet sotureiden pesästä oli vielä kuuhuipunkin jälkeen hereillä, ei kukaan malttanut tai pystynyt nukkumaan.
- Lähdetkö hetkeksi jaloittelemaan? Soturi kysyi ja kurottautui koskettamaan kuonollaan etutassuani. Nyökkäsin miltei huomaamattomasti ja nousin varovasti jaloilleni. Kuun säteet osuivat kasvoilleni kun ahtauduin ulos sotureiden pesästä ja käänsinkin katseeni yötaivasta kohti. Kuu loisti taivaalla, lähestyen sirppimuotoaan.
- Älkää viipykö kauaa, yövartiossa istuva Aurinkomyrsky naukaisi meille ohimennen, kun Ruskohaukka johdatti meidät ulos leiristä. Emme kävelleet kauhean kauas, olimme vielä suhtkot leveällä polulla, joka leiristämme lähti pohjoista kohti. Soturi kävelytti minut reviirimme läpi virtaavan joen rantaan ja istahti sitten siihen. Olimme hetken aikaa hiljaa, katsellen kuvajaisiamme vedessä ja vain nauttien viielästä yöstä.
- Pelottaako huominen sinua? Kysyin kollilta, rikkoen hiljaisuuden välillämme. En tahtonut ajatella sitä, mutta tämä saattoi olla viimeinen kerta kun puhuisimme näin rauhassa. Ruskeaturkkinen kissa pudisti päätään.
- Ei, minua... Minua ennemminkin kaduttaa... Se etten ole viettänyt sinun tai Okapihlajan kanssa enempää aikaa, Ruskohaukka naukaisi. Siirryin hieman lähemmäksi soturia ja tunsin kuinka tuo kiersi häntänsä ympärillemme.
- Ei hätää... Olen tässä nyt...", sain naukaistua ja kohotin kasvoni kohti Ruskohaukan lempeää, mutta surullista katsetta. Hänen lämmin ruumiinsa vieressäni toi rohkeutta ja turvaa, olisin voinut vetäytyä kauemmas, mutta jäin siihen.
- Jatkuisipa tämä hetki ikuisuuden..., soturi jatkoi kuiskaten.

***

Mustakynsi havahtui unestaan kuullessaan huudon kaltaisen äänen sotureiden pesän ulkopuolelta. Tiedä oliko hän Luuklaanin hyökkäyksen jälkeen vain erityisen herkkä huudoille vai johtuiko herääminen täysin jostakin muusta. Valkoturkki näytti myös olevan hereillä ja kahden soturin katse kohtasi hetkeksi.
- Se oli Kuiskauspyyntö, kolli sanoi ja nousi jaloilleen. Soturitar seurasi valkoturkkista kissaa ulos ja näki ensimmäisenä Lehtikuun seisovan pesänsä ulkopuolella surullinen ilme kasvoillaan.
- Susisydän ei selvinnyt vammoistaan, parantaja naukui hiljaa.
- Onko Tiikeirsydän sisällä? Valkoturkki kysyi ja kun parantaja nyökkäsi, jatkoi soturi hänen pesänsä uumeniin, mistä kuului useamman kissan itkua. Mustakynsi jäi seisomaan keskelle leiriaukeaa ja kohotti katseensa taivaalle. Täysikuu loisti valoaan heidän leiriinsä ja turkeillensa. Hetkeksi soturitar sulki silmänsä ja oli haistavinaan pihkaisen ja havuneulasten tuoksun. Ruskohaukan tuoksun.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!" Ututähti huusi pesänsä päältä. Suurin osa puroklaanilaisista oli jo aukiolla, sillä tänään olisi kokoontuminen ja moni odotti päällikön ilmoittavan kokoontumiseen lähtijät minä hetkenä hyvänsä. Lumisydän etsi emoaan ja löysikin tuon miltei eturivistä. Hän antoi pikaisen nuolaisun Sädetaivaan poskelle ja ryhtyi kuuntelemaan luonnonvalkean naaraan sanomaa.
"Tänä yönä järjestetään Neljän virran tammella kokoontuminen. Mukaani kokoontumiseen otan Hiiriturkin, Yöturkin, Kylmähämärän, Hunajavirran, Kanijalan, Punalehden, Varjoturkin, Sädetaivaan, Susivarjon, Henkitassun, Valkotassun ja Jokitassun. Sen lisäksi haluaisin nimittää oppilaidemme joukkoon uuden jäsenen. Monnipentu, astuisitko esiin?"
Lumisydän katsoi hymyillen emoaan, kun tuon nimi mainittiin kokoontumiseen lähtijöiden joukossa, mutta käänsi katseensa takaisin Ututähteen, kun tuo jatkoikin puhettaan nimitysseremonialla. Soturi seurasi pienen kuusikuisen pennun kävelyä Päällikön pesän eteen ja laikukas kolli huomasi kuinka Monnipennun viikset väpättivät innosta.
"Monnipentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun vuorosi ryhtyä soturikoulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Monnitassuna. Mestarinasi toimii Hiiriturkki", päällikkö julisti ja käänsi katseensa varapäällikköönsä. Harmaalaikkuinen kolli nyökkäsi tyytyväisenä, Hiiriturkki oli oivallinen mestarivalinta, sekä selvästi yksi Ututähden suosikki vaihtoehdoista mestariksi. Olisiko Monnitassu jo naaraan neljäs oppilas?
"Hiiriturkki, Puroklaanin varapäällikkönä olet osoittanut olevasi valmis seuraavan oppilaan koulutukseen. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat periksiantamattomuuttasi ja toivon, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", lumenvalkea naaras naukui ja kaikki seurasivat katseillaan kuinka Hiiriturkki ja Monnitassu koskettivat kuonoja keskenään.
"Monnitassu! Monnitassu!" Aukiolla huudettiin uuden oppilaan nimeä. Kun osa kissoista meni onnittelemaan Monnitassua, loput painuivat viimeisten auringon säteiden lämmöstä nautittuaan pesiinsä tai kokoontumispartion luo.
"Kerrothan heti saavuttuanne mitä kokoontumisessa oikein kävi?" Lumisydän pyysi emoltaan. Koko kanjoni tuntui olevan kynnen terällä kaikkien uhkauksien ja taisteluennustuksien takia. Toivottavasti tämä kokoontuminen olisi rauhaisa. Soturin katse osui muun partion mukana olevaan Jokitassuun ja laikukas kolli joutui nielaisemaan. Jos kokoontumisaukealla syttyisi taistelu, miten sokea Jokitassu oikein pärjäisi?
"Kerron kerron. Ja älä huoli, me kaikki pidämme Jokitassua silmällä", Sädetaivas rauhoitteli nuorinta poikaansa huomatessaan tuon katselevan sokean oppilaan suuntaan. He heilautivat hännillään toisilleen hyvästit partion lähdettyä ja Lumisdyän jäi hetkeksi yksin leiriaukiolle seisomaan. Hän ei viitsisi hakea Jalotassua mukaansa yölliselle metsästysreissulle, kaikki leiriin jääneet oppilaat varmasti para-aikaa pyörivät Monnitassun ympärillä ja kertoivat kaikesta mahdollisesta mikä häntä odottaisi soturikoulutuspolullaan.
*Voisin kai mennä normaalia aikaisemmin nukkumaan, aamulla keksin varmasti jotakin tekemistä.* Soturi tuhahti itsekseen ja kääntyi ympäri, vain huomatakseen Liekkisateen kävelevän edestakaisin Päällikön pesän juurella. Soturitar vaikutti olevan hermostunut ja mutisi itsekseen jotakin. Lumisydän otti askeleen naarasta kohti ja tuon katse suorastaan singahti häneen. Punaraitainen kissa kiiruhti tihein askelin kollin luokse.
"Lumisydän. Tulisitko mukaani kävelylle... Täytyisi vähän jutella... Jutella siitä... Siitä minkälaista unta näin viimeyönä", tummanoranssi kissa katsoi odottavasti laikukasta kissaa.
"Umm... Toki?" Lumisydän naukaisi hieman hämmentyneenä ja lähti seuraamaan Liekkisadetta. He eivät varmaan ikinä aikaisemmin olleet jutelleet kaksin, korkeintaan vaihtaneet muutaman sanan partioissa. Miksi soturitar halusi puhua juuri hänelle?
"No, minkälaista unta sinä oikein näit?" Soturi kysyi kun he olivat päässeet leiriä ympäröivän kaislikon ja karhunvatukkapensaikon läpi. Naaras pysähtyi ja katsoi neutraalilla, ehkäpä hieman kylmällä katseella kollia. Laikukas kissa nielaisi ja tunsi pienen kuumotuksen syttyvän poskilleen. Naaras katsoi häntä täysin normaalilla katseella, miksi hän oikein punastui?
"En minä mitään unta nähnyt... Halusin vain päästä juttelemaan kanssasi kaksin", Liekkisade tuhahti ja siirsi katseensa tassuihinsa. Lumisydän luimi korviaan ja katseli itsekin omiin tassuihinsa ujostellen. Mistä soturitar halusi oikein puhua hänen kanssaan?
"Noo sano pois, ei kai se nyt niin kauhea asia voi olla... Vai voiko?" Soturi aloitti hämmentyneenä, mutta naaras keskeytti hänet siirtymällä lähemmäs ja kietoen häntänsä kollin tassujen ympärille. He olivat todella lähellä toisiaan ja laikukas kissa miltei tunsi punaraitaisen kissan hengityksen turkillaan. Kermanvaalea kissa joutui nielaisemaan uudestaan, sillä hänen kurkkunsa tuntui yhtäkkiä todella kuivalta.

Leijonakynsi heräsi säpsähtäen. Hän tiesi nukkuneensa kohtuullisen pitkään, ottaen huomioon sen, että sotureiden pesä oli täysin tyhjillään hänen lisäkseen. Soturi nousi venytellen seisomaan, haukoitteli ja käveli ulos pesästä. Koko leiri tuntui heränneen jo aikoja sitten ainakin sen häslingin perusteella mikä leiriaukiolla oli. Hän huokaisi ja tiesi, että heidän ihana varapäällikkönsä Liekkitaivas tulisi varmasti ihmettelemään ääneen, että missä kolli oli oikein ollut aamupartioiden jaon aikana. Hän käveli kohti sotureiden ryhmää, joka oli asettautunut sisäänkäyntitunnelin viereen. Ryhmässä oli suurimmaksi osaksi vain nuoria sotureita, ainakin Havukuikka, Haukkaliito ja Korppituuli. Kermanvaalea kissa huomasi joukossa olevan ruskealaikukkaan naaraan. Naaras oli yksi uusimmista sotureista, nimeltään Koivuturkki. Hänen vieressään istui Naavasulka, Havukuikan sisko. Naavasulan turkki oli lyhyttä ja kiiltävää, hän oli selvästi ylpeä itsestään ja olemuksestaan, mikä suorastaan pursusi kunnianhimoisuutta.
"Huomenta", Havukuikka tervehti Leijonakynttä, joka istahti heidän viereensä. Hän nyökkäsi ja kuunteli puolella korvalla kun muut jatkoivat puhumista.
"Tietääkö kukaan missä Mantelikuono on?" Haukkaliito kysyi ja katsoi kutakin kissaa vuorotellen.
"Hän näyttäisi olevan tulossa tännepäin", Naavasulka sanoi, nyökäten pentutarhan suuntaan ja jatkoi puhumista muiden kissojen kanssa. Kermanvaalea soturi kääntyi katsomaan soturittaren nyökkäämään suuntaan ja näki vaaleanruskeatäplikkään kollin kävelevän heitä kohti. Haukkaliito hymyili hänelle ja Mantelikuono hymyili takaisin. Vihreäsilmäinen kolli siristi silmiään, kaksi kollia tuntuivat olevan todella hyvissä väleissä.
"Mantelikuono, istu minun viereeni", Haukkaliito sanoi ja teki valkoturkkiselle soturille tilaa. Kolli istuutui ja kysyi;
"Mistä he puhuvat?"
"Liekkitaivas toi leiriin jonkun tuntemattoman erakkonaaraan, joka vaikutti olevan tiineenä", Havukuikka vastasi Mantelikuonon kysymykseen. Leijonakynnen kulmat kurtistuivat, mistä kaikesta hän oli oikein jäänyt paitsi nukkuessaan? Samanaikaisesti soturi etsi katseellaan Leopardilaikkua. Hänen entinen mestarinsa tiesi varmasti mitä oikein oli meneillään. Pian kolli huomasikin tuon jutustelemassa Valkotäplän kanssa oppilaidenpesän edessä. Hyvästelemättä muita sotureita, kermanvaalea kissa käveli luottosotureiden luo.
"Leopardilaikku, mennään metsästämään, minulla olisi hieman sanottavaa", Leijonakynsi naukui yhteen puristettujen hampaiden läpi. Tummalaikukas kolli naukaisi hyvästit naaraalle ja lähti tallustamaan entisen oppilaansa vieressä kohti leirin suuaukkoa. He kävelivät pitkään sanomatta sanaakaan toisilleen, välttääkseen uteliaita korvia leirin lähistöllä. Soturi kuitenkin vilkuili Leopardilaikun suuntaan vähän väliä. Ruskeaturkkisen kissan normaali, ehkä inasen päättäväinen ilme pelotti kermanvaaleaa kollia. Luottosoturi ei mitenkään voinut olla noin rauhallinen jos Liekkitaivas, kissa jota he molemmat inhosivat, oli luvallisesti tuonut heidän leiriinsä erakon. He saapuivat pian tyhjälle aukiolle, jonka keskellä oli pieni lampi. Lampea ympäröivät monet erikokoiset kivet. Vihersilmä ei muistanut koskaan käyneensä täällä.
"No, kerrotko mitä on käynyt?" Leijonakynsi kysyi entiseltä mestariltaan. Leopardilaikku aloitti selityksen, missä kertoi Liekkitaivaan olleen salaisessa suhteessa tämän erakon kanssa ja nyt he odottivat petuja. Naaraan ja pentujensa turvallisuudesta huolestuneena oli varapäällikkö saanut luvan Sulkatähdeltä tuoda erakon leiriin.
"No siinäpä vasta kertomus", soturi tuhahti katsellen lammen tyyntä pintaa. Kelit olivat alkaneet olla jo niin lämpimiä, ettei lampi ollut enää jäässä.
"Ja hän saa kaiken kukkuraksi vielä pitää varapäällikön paikkansa!" Luottosoturi karjahti ja heitti etutassullaan muutaman irtokiven lampeen, rikkoen sen tyynen pinnan. Kermanvaalea kolli luimi korviaan ja upotti kyntensä nummien lyhytkasvuiselle ruohikolle.
"Mitä me teemme?" Leijonakynsi kysyi.
"Me odotamme Kuutamoklaanin hyökkäykseen asti. Taistelun tuoksinnassa tapamme Liekkitaivaan. Jos jompaa kumpaa meistä ei valita taisteluun, leiriin jäänyt tappaa sen erakkonaaraan", Leopardilaikku selitti kylmän tyynesti.
"Entä jos meidät molemmat valitaan taisteluun?"
"Sitten Lehtitassu hoitaa sen erakon. Hänen onkin jo korkea aika näyttää mitä on valmis tekemään pysyäkseen piireissä."

"Tammisydän, tulisitko päällikönpesääni... Olisi asiaa siitä mitä näin vaihtaessani unia Tähtiklaanin kanssa", Ututähti kysyi Tammisydämeltä, joka oli juuri palannut illan rajapartiosta. Soturitar nyökkäsi ja seurasi kumppaniaan heidän pesäänsä. He istuivat vierekkän sammalpedillään. Päällikkö näytti hyvin stressaantuneelta, eikä oranssiturkkinen naaras tiennyt johtuiko se viimeyön kokoontumisen tapahtumista vai jostakin aivan muusta. Lisäksi, jos Tammisydän muisti soturilakia oikein, eivät parantajat ja päälliköt saaneet kertoa Tähtiklaanin kanssa käydyistä keskusteluista muille, ellei kyseessä ollut ennustus tai varoitus, mutta hän ei viitsinyt muistuttaa asiasta nyt.
"Tätä on vähän vaikea selittää... Tämä liittyy minuun ja sukuni juuriin ja nyt...", puhtaanvalkean naaraan ääni alkoi säristä kesken lauseen, joten hän lopetti puheensa siihen.
"Hei, olen tukenasi vaikeillakin hetkillä. Olen vierelläsi aina...", Tammisydän kuiskasi lempeästi ja kosketti Ututähden kuonoa omallaan. Päällikkö nyökkäsi ja alkoi kertomaan kaikkea. Se miten hänen vanhempansa olivat olleet mukana Luuklaanin perustamisessa ja yrittäneet houkutella vielä pentuna ollutta Ututähteä mukaansa ja miten Tähtiklaani oli varoittanut naarasta tuon sukujuurista Luuklaanissa ja kertonut, että hänellä olisi voima estää suuria taisteluita tapahtumasta.
"Tähtiklaani tahtoi varoittaa minua tulevasta... Klaaniamme uhkaa suuri vaara. Koko kanjonia uhkaa hyvin suuri vaara! Ja kaikki on minun syytäni... Minun sukujuureni...", pieni kyynelnoro alkoi valua pitkin valkoturkkisen kissan poskipäitä, pudoten lopulta pesän hiekkapohjalle.
"Ei syy ole sinun!" Tammisydän aloitti, mutta päällikkö keskeytti hänet;
"Syy on kokonaan minun! Etkö tajua? Olen jokin tyhmä valittu kissa... Olen tuominnut kaikki klaanit kuolemaan! Minä ja vain yksin minä...", Ututähti kivahti syyttävään sävyyn.
"Monia, ellei jopa kymmeniä kissoja kuolee minun takiani... Jos jonkun täytyisi kuolla, niin sen täytyisi olla minä! Sanoillani ei ollut muihin klaaneihin mitään vaikutusta viimeyön kokoontumisessa, en pystynyt estämään heitä!" Puhtaanvalkea naaras jatkoi.
"Ei! Syy ei ole sinun! Sinulle on annettu suuri lahja, sinulla on jokin kyky... Kyky mitä emme tiedä vielä, mutta hälläväliä! Sinusta tulee sankari. Minä tiedän sen, sillä uskon sinuun. Uskon sinuun koko sydämestäni! Koko Puroklaani uskoo sinuun! Enkä anna sinun pilata tilaisuuttasi jollakin idioottimaisilla syytöksillä kuolleilta kissoilta siitä, että olet syypää kaikkeen. Sillä sinä et ole! Usko se", Tammisydämen sanat tuntuivat painuvan Ututähden mieleen, sillä päällikkö oli hetken hiljaa ja vain tuijotti kumppaniaan. Sitten hän nousi soturittaren vierestä ja siirtyi suoraan hänen nenänsä eteen.
"Juuri tämän takia välitän sinusta. Ehkä jopa rakastan... Tuo into ja kiivaus sinun sisimmässäsi ovat tavoiteltuja tunteita. Ja mielestäni ne sopivat sinulle täydellisesti. Jos ajaudun ulos raiteilta, sinä olet se kuka ohjaa minut takaisin. Ja juuri siitä pidän sinussa...", oranssiturkkinen naaras tunsi lämmön rinnassaan Ututähden sanoista, jota joku voisi jopa kutsua rakkaudeksi. Tammisydän nuolaisi Ututähden päälakea lempeästi ja laskeutui tuon viereen makaamaan. Nopeasti he nukahtivat levollisen unen valtakuntaan onnellisina ja turvassa.

Seuraavana päivänä herätessään Tammisydän huomasi olevansa yksin pesässä. Kävellessään ulos hän huomasi auringon olevan jo korkealla ja suorastaan ihmetteli miten oli saanut nukuttua niinkin pitkään. Soturitar huomasi Ututähden kävelevän häntä kohti huomattavasti iloisemmalla tuulella viimeiltaiseen verrattuna. Päällikkö kosketti tervehdyksenä kumppaninsa poskea ja hymyillen kysyi;
"Oletko syönyt tänään vielä mitään?"
"En", Tammisydän vastasi ja jatkoin;
"Eikä minulla ole nälkä." Ututähti nyökkäsi ja kuiskasi sitten kehräten;
"Lähtisitkö sitten kanssani metsälle?" Soturitar nyökkäsi ja käveli päällikkö rinnallaan ulos leiristä. He kävelivät hetken ja oranssiturkkista naarasta alkoi pikkuhiljaa epäilyttämään puhtaanvalkean naaraan aikeet. Tuo ei vaikuttanut tippaakaan siltä, että olisi etsimässä saalista, vaan puhua pälpätti aamun partiosta ja tuntui johdattavan Tammisydäntä jonnekin. Yhtäkkiä Ututähti pyysi kumppaniaan sulkemaan silmänsä ja sen jälkeen hän ohjasi tuon jonkinlaisen pusikon läpi. Sen jälkeen päällikkö kuiskasi turkoosisilmäisen kissan korvaan;
"Mitäs pidät?" Soturitar avasi silmänsä ja henkäisi ihmetyksestä. Päällikkö oli johdattanut hänet yhden Puroklaanin reviirin läpi kulkevan joen uomaan. Hiirenkorvan vielä aran auringon säteet kimalsivat pulppuavan veden pinnalla, huurteinen ja jostakin kohdista vielä luminen maa suorastaan säteili ja jostakin kuului lintujen viserrystä.
"Täällä on kaunista", Tammisydän vastasi naurahtaen ja käveli kohti joen rantaa. Joen varressa olevia kiviä peitti ohtu lumikerros ja joissakin niissä oli vielä jäätä. Lämmin tuulenvire pörrötti oranssturkkisen naaraan turkkia. Hän seisoi joen rannassa ja hymyillen kysyi Ututähdeltä;
"Eikös meidän pitänyt tulla metsästämäänkin? Otetaanko kisa siitä kumpi saa napattua eniten kalaa?"

"Mitä jos tasapainomme pettää?" Jääsilmä tuhahti ääneen partion perässä kulkeville Raivotassulle ja Tulitassulle. He olivat metsätyspartiossa vuoristossa ja Kultakyyhky oli lähtenyt kuljettamaan partiota vaarallisen kapeita vuoristopolkuja pitkin. Kaksi oppilasta eivät voineet olla päivittelemättä polun vaarallisuutta.
"Mitäs luulet, että silloin tapahtuu? Ei kukaan ole sinun perääsikään hyppäämässä", nuori soturi sihisi takaisin oppilaille ja keskittyi hyppäämään korkeammalle polulle. Voi kuinka hän inhosikaan metsästyspartioita. Ja nuorimpana soturina naaras pistettiin miltei jokaiseen partioon missä vain oli tilaa. Tälläisinä aikoina punaoranssi kissa mietti olisiko hänen helpompi vain asua yksinään, milloin hän pystyisi tekemään asioita silloin kun haluaisi. Mutta hän ei pystyisi elämään pelossa oman henkensä menettämisestä mikä erakkoelämän mukana tulisi, joten Luuklaani olisi turvallisempi vaihtoehto.
Partion jälkeen Jääsilmä tallusteli väsyneenä leirin keskustassa olevaa tuoresaaliskasaa kohti. Oli jo ilta, eikä hän ollut syönyt koko päivänä murustakaan. Mutta nyt viieinkin nuori soturi saisi mahaansa täytettä. Hän laski nappaamansa vuorimyyrän kasaan, katseli muita riistavaihtoehtoja sitten hetkisen, ennen kuin tarrasi hampaillaan kiinni hyvin syöneestä pulusta. Juuri, kun naaras oli kääntymässä ja lähtemässä perinteiselle ruokailupaikalleen, hänen takaansa kuului vihaista murinaa.
"Mitäs sinä noin isolla saaiilla aiot tehdä? Syödä yksin vai? Anna se pulu tähän ja syö mielummin tuo ruipelo myyrä minkä nappasit", kääntyessään huomasi punaoranssiturkkinen kissa murisijan olevan Kultakyyhky. Sinisilmä pudotti pulun sanoakseen jotakin nasevaa takaisin, mutta juuri silloin Raivotassu juoksi hänen ohitseen, napaten pulun mukaansa. Kultakyyhky päästi hykertävän kehräyksen ja seurasi oppilastaan. Jääsilmä katsoi kiukusta kihisten heidä peräänsä. Miten he oikein kehtasivat?
"Senkin hiirenaivoiset pösilöt!" Nuori soturi mumisi närkästyneenä. Hän palasi takaisin tuoresaaliskasalle ja riuhtaisi mukaansa nappaamansa vuoristomyyrän. Vesi herahti naaraan kielelle, kun hän laski myyrän alas, valmiina ruokailuun. Punaoranssiturkkinen kissa tarrasi molemmin tassuin kiinni myyrästä ja repäisi hapaillaan siitä irti sen maukasta, mehukasta lihaa. Miten hän oli unohtaa, kuinka nautinnollista ruoan syöminen olikaan.
"En jaksa enää. Aurinkokin nousee pian ja olisihan se ihan kiva nukkua tänä yönä edes pari silmällistä!" Jääsilmä jupisi tulistuneena. Tietenkään hän ei ollut myyränsä syömisen jälkeen päässyt nukkumaan, vaan hänet oltiin patistettu yöpartioon.
"Minä en voi uskoa, että sinä, Jääsilmä, valitat enemmän kuin Pihlajatassu!" Partion johdossa kävelevä Ohramyrsky sanoi kylmästi. Nuori soturi tuhahti ja viiruuntunein silmin katsoi, kuinka Käärmeenisku hidasti päästäkseen hänen viereensä.
"Niin, joten älä valita pentu!" Päällikön luottoroturi naukaisi viheliäisesti. Naaras paljasti hampaansa kollille, mutta tuo vähät välitti ja kiri varapäällikön rinnalle.
"Noniin... Jatketaanpa sitten. Mihinkäs jäimmekään...? Niin siihen, Pihlajatassu! Jos haluat yllättää vihollisesi, minkälaisen strategian sinä suunnittelisit?" Mustaturkkinen naaras kysyi Pihlajatassulta.
"Yrittäisin hiipiä hiljaa, niin että vihollinen ei kuulisi...", oppilas vastasi.
"Tuo ei riitä! Pajutassu?" Ohramyrsky sanoi.
"No... No... Minä menisin tuulen alapuolella, ettei minua haistettaisi ja yrittäisin vaania kanervikon suojissa", Pajutassu vastasi tomerasti.
"No tuolla saattaisi päästä jo yrittämään, mutta jos haluatte nujertaa vihollisenne, teidän täytyy olla heitä viisaampia. Mistä me hyökkäämme tavallisimmin?" Käärmeenisku murahti tyytymättömästi.
"Maata pitkin", Jääsilmä naukaisi.
"Vau, nyt oli kyllä kymmenen pisteen vastaus. Hienosti päätelty Jääsilmä", luottosoturi naukaisi ivallisella äänensävyllä. Nuori soturi hymyili yhtä ivallisesti takaisin.
"Entä mistä me emme yleensä hyökkää?" Ohramyrsky jatkoi oppilaiden testaamista.
"Vedestä tai puusta", Pihlajatassu vastasi mietteliäänä. Varapäällikkö nyökkäili hitain liikkein.
"Ja kai te osaatte jo kiivetä puuhun ja uida vedessä?" Käärmeenisku kysyi.
"No tuota... Kyllä me uida osataan, mutta puihin kiipeily on jäänyt vähemmälle", Pajutassu naukui ääni käheästi naristen.
"Kuka teidätkin on kasvattanut", Jääsilmä sähähti ja ohitti muun partion, päästäkseen nopeasti takaisin leiriin.

”Ai näinkö?”
Kaunotassu laskeutui polkua pitkin suurella itsevarmuudella, mutta oppilaan tuuheahko häntä seikkaili ties missä korkeuksissa. Naaras oli kompastua käpäliinsä toistamiseen.
”Minähän sanoin, että pidä häntä suorana. Ja matalalla”, Paarmahehku urahti. Kaunotassu korjasi asentoaan parhaansa mukaan, mutta oli horjahtaa jälleen.
”Anna kun teen tämän vielä kerran selväksi”, hiilenmusta kolli sihisi, nappasi vielä pentukarvanpörröistä kissaa niskanahasta ja raahasi häntä leveälle tasanteelle, jonka reunoilla lumen alta pilkisti jo uutta, kirkkaanvihreää ruohoa.
”Kun me kuljemme vuoristossa”, Paarmahehku aloitti istuutettuaan valkean oppilaan eteensä.
”Yksi asia menee ylitse muiden”, kolli naukui ja piirsi soraan viivan kynnellään. Ärsyyntyneenä niskojaan heittelevä Kaunotassu tuhahti ja keskitti katseensa mestarinsa käpälään.
”Mikä luulet sen olevan?”
Valkeaturkkinen naaras näytti pinnistelevän.
”…Turvallisuus?”
”Oikein, mehiläisaivo”, Paarmahehku murahti, ja veti piirtämänsä viivan viereen toisen yhtä pitkän janan.
”Me menemme tätä polkua pitkin näin..” kolli selitti ja veti käpäläänsä hitaasti pitkin piirtämiensä viivojen väliä.
”Tiedän jo! Ei minua tarvitse opettaa kuin pentua”, Kaunotassu piipitti ja siirteli tassujaan.
”Ei se kyllä äsken näyttänyt siltä, että olisit sanaakaan kuunnellut siitä, mitä olen opettanut”, Paarmahehku naukui syyttävästi ja kohotti kulmiaan, kun Kaunotassu käänsi päänsä kismittyneenä pois.
”En tajua, mitä jollain hännän asennolla edes on väliä! Kyllä minulla on terävät kynnet joilla tarrata maasta kiinni, jos joskus muka meinaan tippua”, naaras naukui iva tihkuen äänestään.
Paarmahehku kietoi häntänsä ympärilleen ja olisi mieluusti kynsinyt oppilaansa korvia. Luuliko hän tosiaan olevansa niiden satojen kissojen, jotka olivat vuoristopoluilta tippuneet, yläpuolella?
”Luuletko, että pärjäisit ilman apuani vuoristossa sekuntiakaan? Tasapainosi on surkea”, kolli sähähti ja nousi ylös. Kaunotassu luimisti korviaan.
”Eihän ole”, naaras jupisi ja painoi leukansa rintaansa.
”Kyllä se on”, Paarmahehku naukui painokkaasti, ja lähti tassuttelemaan takaisin polulle, joka vei alaspäin ja pois vuorilta. Miksi Kaunotassun piti aina väittää vastaan ja luulla itsestään liikoja?Ensimmäisenä oppilaspäivänään Kaunotassu oli vaikuttanut Paarmahehkusta tottelevaiselta ja kiltiltä oppilaalta, mutta lähipäivinä naaraasta oli kuoriutunut hurjapäinen ja hajamielinen otus. Valkea kissa oli alkanut osoittaa oikeaa luonnettaan, eikä Paarmahehku pitänyt siitä, että vielä pentukarvainen rääpäle uskalsi ajoittain kyseenalaistaa hänen käskyjään ja suunnitelmiaan.
”Siksi käytämme tämän päivän tasapainoharjoituksiin.”
”Mutta meidänhän piti pitää taisteluharjoitukset”, Kaunotassu puuskahti ja katsoi järkyttyneenä mestariinsa.
”Taistelutaidoista ei ole hyötyä, jos makaat tuolla kuolleena”, Paarmahehku murahti ja nyökkäsi kohti sivulle aukeutuvaa notkoa, jonka röpelöiset seinät olivat keränneet lunta ja jäätä.
”Minähän sanoin jo, että osaan ih-”
”Ei vastalauseita, tai saat puhdistaa punkit koko klaanista.”
Kaunotassu irvisti, ja Paarmahehku työnsi oppilaan edelleen, jotta näkisi miten tuo kulkisi. Valkea naaras asteli nyt rauhallisemmin, ja hännän asento oli parantunut. Silti Paarmahehku pelkäsi salaa, että hän sekoaisi askeleissaan jotenkin ja lähtisi vierimään kohti pudotusta.
”Salamatassu kertoi, että Jäkäläaskel on jo opettanut hänelle tooosi monta taisteluliikettä, kuten lapapudotuksen.”
”Ei sanaakaan enää Salamatassusta, enkö ole sanonut jo? Sinä roikut ihan liikaa hänessä kiinni”, Paarmahehku mutisi ja väräytti korvaansa.
”Kuuntelitko sinä edes? Sitä paitsi, hän on siskoni! Mutta emme enää nykyään tee mitään yhdessä”, Kaunotassu mutisi ja kauhaisi soraa käpälällään turhautuneena. Välittämättä Kaunotassun eleistä Paarmahehku raotti suutaan maistaakseen ilmaa. Hän saattoi aistia hiirenkorvan tulon raikkaasta kasvien ja tuoreen riistan mehukkaasta tuoksusta, joka ajautui häntä kohti joka puolelta vuoristoa.
”Jos keskityt tasapainoharjoituksiin hyvin, voimme metsästää hieman”, kolli totesi ja siirtyi Kaunotassun rinnalle polun leventyessä niin, ettei tippumisesta juuri ollut vaaraa. Kaunotassu nyökkäsi.
”Äsken meni ihan hyvin, eikö niin? En kompastunut kertaakaan!”
Paarmahehku loikkasi loskaiselle maanpinnalle.
”Tahtisi on vielä liian hidas partiointiin”, kolli naukui ja pysähtyi vilkuilemaan ympärilleen, kunnes huomasi kitukasvuisten puiden katveeseen johtavan kissankäpälänkuvien täplittämän polun, joka johti hänen muistikuviensa mukaan Taivaspuulle.
Kaunotassu seurasi mestariaan ja survoi suuttuneena käpälillään märkää, lumista maata.
”Miksemme vain voi käyttää polkuja, jotka eivät ole niin kapeita? Ärsyttää, kun joka askelta pitää miettiä, ja sitten pitää muista vielä miljoona muuta juttua..”
Paarmahehku pyöritteli silmiään ja etsi katseellaan sopivaa puuta harjoitukseen, jonka arveli soveltuvan Kaunotassun tasapainon kehittämiseen.
”Tule”, kolli sihahti ja pujahti läheisen pensaan alle. Kaunotassu seurasi kummastuneena, kun kaksikko kömpi oksiston alta. Pensaan toisella puolella oli lehtipuiden rykelmä, joista yksi puu oli kaatunut kannansa varaan. Oksat olivat jo lahonneet ja siivilöityneet pois. Paarmahehku kosketti tassullaan ohuehkoa runkoa. Kaarna tuntui riittävän jykevältä.
”Saat harjoittaa tasapainoasi kulkemalla tätä runkoa pitkin”, Paarmahehku selitti, kun Kaunotassu kyyristyi nuuhkaisemaan sienistön peittämää kantoa.
”Selvä, sehän on helppoa kuin mikä!” Kaunotassu huudahti ja iski kyntensä puuhun innokkaana. Naaras veti itsensä ketterästi kannon päälle. Runko olisi ollut liian ohut täysikasvuiselle, suurelle kissalle, mutta Kaunotassu näytti olevan vielä riittävän kevyt sen kannettavaksi. Puu taipui kuitenkin uhkaavasti ohuen lumikerroksen peittämää maata kohti siitä kohtaa, jossa oppilas piteli siitä kiinni.
”No niin. Muista pitää häntä apuna”, Paarmahehku naukui ja asettui istumaan.

Kun Paarmahehku ja Kaunotassu palasivat leiriin, kissoja oli kerääntynyt lähelle Puhujankiveä. Puheensorina täytti ilman.
”Näyttää siltä että Aaltotähti aikoo ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät”, Paarmahehku naukui nakellen niskojaan ja viittoi Kaunotassua seuraamaan itseään lähelle Puhujakiveä.
”Kokoontumiseen”, Kaunotassu toisti kirkkaanvihreät silmät itsevarmasti loistaen.
”Pääsenköhän minäkin?”
Paarmahehku kohautti hartioitaan ja istahti sopivalle etäisyydelle Puhujakivestä. Silmäkulmastaan kolli näki, kuinka Kaunotassu kiirehti Salamatassun luo. Sisarukset puskivat toisiaan tuttavallisesti ja käänsivät katseensa kohti Aaltotähteä, joka oli ponnistanut paikalleen vahvalla loikalla.
”Ilmoitan nyt tänä yönä järjestettävään kokoontumiseen lähtevät kissat”, musta kolli naukui ja yskäisi. Sitten päällikkö lateli mukaan ottamiensa kissojen nimet.
Paarmahehku venytti selkäänsä, kun kissajoukko ympärillä hajaantui. Hänet ja Kaunotassut oltiin valittu mukaan. Hän tunsi olevansa tyytyväinen päästessään kokoontumiseen, mutta toisaalta Kaunotassun kaitseminen epäilytti häntä. Hiilenmusta soturi oli pitänyt naaraalle mielestään riittävän kovaa kuria, mutta pieni huoli jyysti hänen mielessään silti. Olisihan häpeällistä, jos oppilas alkaisi niskoittelemaan kaikkien klaanien edessä. Kun kissat alkoivat tehdä lähtöä, Paarmahehku näki Kaunotassun puhelevan edelleen Salamatassulle, joka seurasi Jäkäläaskelta tiiviisti. Siispä kolli siirtyi hiljaa vanhemman, tummanharmaan kollin rinnalle. Salamatassu ja Kaunotassu kuiskuttelivat toisilleen kiivaasti, mietteliäät ja innokkaat ilmeet kasvoillaan. Välillä he katselivat ympärilleen kuin tarkistaen, ettei kukaan vain kuunnellut heitä. Paarmahehku pani merkille, ettei kaksikko kulkenut enää hännät tiiviisti yhteen punottuina, kuten ennen.
”Olisiko huomenna hyvä aika yhteisille taisteluharjoituksille?” kolli naukui viileästi vieressään kulkevalle Jäkäläaskeleelle, jotta saisi oppilaiden kuhinan pois mielestään.
”Toki. Salamatassu on kehittynyt mielestäni mainiosti, ja olisi jo aika verrata heidän taitojaan”, Jäkäläaskel totesi ja vilkaisi vuoriston yllä hehkuvaa täysikuuta.
”Onko Kaunotassu oppinut jo metsästämään?”
Kysymys särähti Paarmahehkun korvassa.
”Hän nappaa jo oravia”, kolli tuhahti.
”Luuletko, että kokoontumisessa puhutaan siitä… taistelusta?” Jäkäläaskel kysyi hetken kuluttua rikkoen kiusallisen hiljaisuuden. Paarmahehku kohautti hartioitaan.
”Luulisi, että joku ottaa sen puheeksi.”

Kokoontumispaikalla oli täyttä. Paarmahehku näki, kuinka Kaunotassu oli sujahtamassa hänen ohitseen siskonsa perään, kun hän tarttui naarasta niskanahasta. Luuliko Kaunotassu, että saattoi mennä minne vain ilman hänen lupaansa?
”Hei! Päästä minut! Minun pi-” naaras kirkui ja huitoi käpälillään.
Paarmahehku nakkasi tuon sivummalle. Muut Vuoristoklaanilaiset olivat jo soluttautuneet muiden klaanilaisten joukkoon, ja he seisoivat sopivasti edelleen Neljän virran tammea ympäröivien puskien suojassa.
”Minä halusin mennä Salamatassun kanssa”, Kaunotassu naukui murheellisena.
”Sinä tulet nyt minun mukaani”, Paarmahehku murisi ärsyyntyneenä, ja patisti valkean kissan ylös.
”Miksi?” oppilas kysyi ravistellen turkkiaan, levoton ja harhaileva katse silmissään.
”Koska sanon niin”, musta kolli naukui uhkaavasti, ja sujahti aukiolle.
”Kait saan edes puhua muiden klaanien oppilaille?” Kaunotassu kysyi ja seurasi mestariaan vilkuillen ympärilleen. Paarmahehku pyöräytti silmiään.
”Hyvä on. Etsitään sinulle juttuseuraa.”
Kaunotassu katseli maata, mutta naaraan katse kirkastui hiukan, kun tuo näki jonkun nuoren kissan juoksentelevan ympäri aukiota. Valkea naaras livahti Paarmahehku ohi ja juoksi laikukkaan kissan eteen. Musta, haaleajuovikas vuoristoklaanilainen murahti ja pysyi oppilansa kannoilla. Hän arvioi tuntemattoman kissan olevan hiukan Kaunotassua vanhempi, mutta oppilas kuitenkin.
”Kuka sinä olet?” Kaunotassu kysyi uteliaana.
”Minä olen Laikkutassu”, valkea naaraskissa, jonka turkkia peittivät ruskean- ja mustankirjavat laikut naukui ja katsahti selänsä taakse epäluuloisena.
”Minä olen Kaunotassu”, Kaunotassu naukui itsevarmasti, ja koukisti pitkähköä häntäänsä innokkaasti.
”Mistä klaanista sinä olet?” Paarmahehkun oppilas jatkoi. Hiilenmusta kolli vilkaisi pienempää kissaa vaitonaisena ja oli nyrpistää nenäänsä. Eikö Kaunotassu tunnistanut pistävää Kuutamoklaanin löyhkää, joka ilmassa leijui?
”Kuutamoklaanista”, Laikkutassu vastasi ja vilkaisi taakseen pikaisesti.
”Minun pitäisi löytää veljeni… En olisi saanut kadottaa häntä.”
”Voinko tulla mukaan?” Kaunotassu kysyi kiinnostuneena. Paarmahehku katsahti häneen. Naaras näytti siltä, kuin elämänarvoinen mahdollisuus olisi avautunut hänen eteensä.
”Jos mestarini antaa luvan”, vihreäsilmäinen kissa lisäsi. Paarmahehku väläytti Laikkutassulle, jonka kasvoilla oli kysyvä ilme, luonnollisinta tekohymyä, jonka osasi.
”Tietysti, kunhan et eksy”, kolli naukui väkinäisen kiltillä äänellä.
”Hienoa! Voimme etsiä Salamatassua yhdessä. Mestarini näki ehkä, mihin hän meni”, Laikkutassu maukui huolestuneena ja siirteli tassujaan.
”Hassua, Salamatassu on myös siskoni nimi”, Kaunotassu hihitti, ja kaksikko katosi kiireen vilkkaa kissamereen. Paarmahehku murahti ja istui alas.

"Nyt mennään!" Tuhkakajo huudahti ja lähti ryntäämään tunnelista ulos raikkaaseen vuoristoilmaan. Hän kuuli Pikkukotkan juoksuaskeleet kannoillaan eikä voinut olla pidättämättä pientä naurahdusta. He olivat ensimmäistä kertaa aivan kahdestaan ulkona ja mikä sen parempi tapa viettää aikaa, kuin ottaa hengenvaarallisilla vuoristopoluilla juoksukilpailu? Tietenkin he olivat valinneet radakseen kaikista helpompikulkuisimmat reitit, mutta nuori soturi ei voinut olla pelkäämättä muutamaan kertaa, kun hänen kaarteensa venyivät liian lähelle reunaa.
*Usko itseesi, sinä olet juossut oppilaana vielä kapeammillakin poluilla!* Harmaaturkkinen naaras hoki mielessään. Sen lisäksi Pikkukotkalla oli paljon kapeampi näkökenttä, joten sinisilmä ei voinut olla vilkuilematta vähän väliä taakseen, varmistaakseen, että pikkusisko oli vielä pelissä mukana.
"Voitin!" Pikkukotka kiljahti päästessään ensimmäisenä heidän kotivuorensa juureen, minkä he olivat sopineet reittinsä maaliksi. Tuhjakajo hypähti alas samalle vuoristopolun alulle, missä hänen sisarensa tanssi nyt voitontanssiaan. Harmaaturkkinen soturi oli ehkä tarkoituksella päästänyt pikkusiskonsa edelle tarkkaillakseen tuon turvallisuutta, mutta sinisilmäinen naaras pitäisi sen tiedon itsellään.
"Voitit mitä?" Tuiskuturkin ääni kuului hieman heitä alempaa ja kääntäessään katseensa äänen suuntaan, huomasivat molemmat naaraat Marjaleuan johtaman illan rajapartion saapuvan samalle vuoristopolulle, millä he nyt olivat. Joukossa oli lisäksi Tikkatuuli sekä Siilitassu.
"Otimme vain juoksukilpailun vuoren huipulta tähän alas", Pikkukotka naukaisi kuin muina miehinä ja kipitti Tikkatuulen ja Siilitassun luo.
"Teidät on nimitetty sotureiksi ja siltikin käyttäydytte kuin vastanimitetyt oppilaat. Olisikin ollut hienoa palata leiriin, missä kaikki ovat innokkaina odottaneet iltaa teidän ruumiidenne kanssa", Marjaleuka sanoi tuhahtaen. Tuhkakajo luimi korviaan, soturitar oli tietenkin oikeassa, se mitä he tekivät oli ollut hyvin vaarallista, mutta he olivat aikuisia kissoja ja itse vastuussa itsestään.
"Mitä nyt illalla tapahtuu?" Pikkukotka kysyi.
"Voimasydämen pennut täyttivät tänään kuusi kuuta", Tikkatuuli vastasi. Siilitassu osallistui kaksikon keskusteluun intoilemalla uusista pesätovereista ja Tuhkakajo jäi pitämään itsekseen partion perää. Hän ei tajunnut kuinka helposti pikkusisko vain pystyi puhumaan häntä rutkasti vanhemmalle kollille ja tuon sisarenpojalle. Aivan kuin he olisivat olleet ylimmät ystävät jo monen kuun ajan.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Puhujakiven juurelle klaanikokoukseen!" Aaltotähti naukaisi Puhujakiven päältä. Tuhkakajo perheineen olivat jo istumassa eturivissä Uskosielun ja Yöpennun kanssa. Tuhkakajo oli yrittänyt olla kontaktissa pienen pennun kanssa, mutta tuo oli vielä niin pieni ja ujo, että hän pysytteli lähinnä luottosoturittaren vatsakarvojen suojissa. Kun vuoristoklaanilaiset viimeinkin saapuivat paikalle, aloitti päällikkö nimitysseremonian.
"Alkava hiirenkorva tuo mukanaan toivoa ja parempia aikoja kylmän lehtikadon jälkeen. Siksi nimitämme tänään kolme uutta oppilasta joukkoomme, tuomaan toivoa tulevaisuudellemme", mustaturkkinen kolli julisti ja antoi katseensa käydä koko aukion läpi.
"Täpläpentu, Kultapentu ja Pöllöpentu, astuisitteko esiin?"
Tuhkakajo käänsi päätään nähdäkseen kuinka Voimasydämen pennut pujottelivat jonossa muiden kissojen lomasta Puhujakiven alle. Kolmikon turkit olivat siististi suittuja ja nuori soturi ei voinut olla huomaamatta kuinka Voimasydän kurkotteli kissojen takaa, kuin varmistaakseen, että hänen pentunsa olisivat varmasti kävelleet Aaltotähden eteen.
"Kultapentu, olet täyttänyt kuuta ja nyt on sinun aikasi aloittaa soturikoulutuksesi. Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinua kutsutaan Kultatassuna. Mestarinasi toimii Mustikkasielu", päällikkö julisti. Kissojen katseet kääntyivät Mustikkasieluun, kun tuo asteli jostakin Tuhkakajon perheen takaa kaikkien eteen, Kultatassun viereen.
"Mustikkasielu, olet osoittanut olevasi valmis toisen oppilaan kouluttamiseen. Teit hyvää työtä Tikkatuulen kanssa ja arvostamme suorasukaisuuttasi. Haluan, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Aaltotähti maukui ja kaikki seurasivat katseillaan, kuinka soturitar ja vastanimitetty oppilas koskettivat toistensa kuonoja.
"Pöllöpentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun vuorosi aloittaa soturiksi kouluttautuminen. Tästä päivästä soturinimitykseesi saakka, sinua kutsutaan Pöllötassuksi. Mestariksesi tulee Pisaraturkki", päällikkö ilmoitti. Tuhkakajo käänsi päänsä muihin eturivin kissoihin, muun muassa Jäkäläaskeleeseen ja tuon perheeseen. Pisaraturkki asteli Sorasydämen ja Purojuovan viereltä Pöllötassun viereen.
"Pisaraturkki, olet valmis kouluttamaan oppilaan. Arvostamme uskollisuuttasi Vuoristoklaania kohtaan ja toivon sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Aaltotähti naukui ja odotti nenien kosketuksen ajan, ennen kuin nimitti viimeisen oppilaan.
"Täpläpentu, sisariesi tavoin olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinun polkusi soturikoulutukseen on auennut. Soturinimitykseesi saakka sinut tunnetaan Täplätassuna. Mestariksesi olen valinnut Myrskytuulen", päällikkö sanoi. Täplätassu tuntui samaan aikaan jäätyvän ja samaan aikaan ei meinannut pysyä nahoissaan, kun sai kuulla klaaninsa varapäällikön hoitavan hänen koulutuksensa. Tuhkakajo hymähti, sentään Myrskytuulen uusi oppilas näytti jo valmiiksi jumaloivan häntä, toisin kuin Tuhkakajo oli.
"Teit erinomaista työtä Tuhkakajon koulutuksen kanssa ja tiedämme uskollisuutesi Vuoristoklaania kohtaan olevan järkkymätön. Haluan sinun opettavan kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Aaltotähti naukui. Nenien kosketuksen jälkeen Tuhkakajokin yltyi hurraamaan kolme uuden oppilaan nimiä
"Täplätassu, Kultatassu, Pöllötassu!"