'' Tuulitassu, herää! '' kuulin mestarini Koivuturkin äänen. Nousin ulos väsyneenä mutta olin kuitenkin iloinen että Koivuturkki oli juuri minun mestarini. Moni oli halunnut hänet mestarikseen, minä mukaanlukien.
'' Mitä teemme tänään? '' kysyin unisena.
'' Älä nyt kuulosta noin väsyneeltä. Me mennään metsästämään! '' Koivuturkki kehräsi. Nyt en ollut enää yhtään väsynyt. Pomppasin ylös kuin jänis ja olin heti valmis lähtemään.
'' Olisit heti sanonut! Mennään jo, en malta odottaa! '' höpötin innoissani. Koivuturkki katsoi minua ja naurahti lempeästi.
'' Tule, lähdetään nyt. Tiikeritassu muuten tulee mukaamme. '' Koivuturkki maukui. Pysähdyin paikalleni ja jännitin jokaisen lihakseni. Tiikeritassu... Tunsin meneväni aivan punaiseksi. Huomasin että Koivuturkki tuijotti minua hämmästyneenä ja tajusin näyttäväni hölmöltä. Muutuin entistä punaisemmaksi ja lähdin nopein askelin pesästä. Koivuturkki seurasi minua ja pian me lähdimme metsään.

Maistelin ilmaa ja haistoin linnun tuoskun. Olin lähdössä jäljittämään hajua kun huomasin että Tiikeritassu oli tulossa minua päin. Minua alkoi heti hermostuttaa. Ensin mietin pitäisikö leikkiä etten huomaa häntä mutta tajusin sen olevan hyvin lapsellista. Tajusin myös että tässä olisi mahtava tilaisuus puhua Tiikeritassulle. Katsoin nopeasti ympärilleni mutta Koivuturkki ei onneksi ollut lähettyvillä. Samassa Tiikeritassu oli vieressäni.
'' Hei Tuulitassu! Oletko haistanut riistaa? '' Tiikeritassu maukui minulle.
'' Joo, olen minä, tai siis haistoin äsken '' höpötin hermostuneena. Tiikeritassu katsoi minua. Hätkähdin, sillä huomasin hänen silmissään jotain. Kiinnostusta? Tilanne oli myös hieman kiusallinen joten päätin keksiä jotain puhuttavaa.
'' Minä menen nyt saalistamaan '' naukaisin mahdollisemman kauniilla äänellä. Lähdin pikakävelyä paikalta ja piilouduin ison pensaan taakse. Onko mahdollista että Tiikeritassu olisi kiinnostunut minusta? Ja voisiko minulla olla niin hyvä tuuri että mestarini olisi Koivuturkki ja kumppanini Tiikeritassu? Ei, ei, nyt menin jo vähän liian pitkällä. Tiikeritassu ei ole kumppanini.
Ainakaan vielä...

Saalistin vielä vähän ja sitten me lähdimme takaisin leiriin. Olin saanut hiiren ja linnun. Menin heti oppilaidenpesään miettimään kaikkea. Tiireritassu... Kumppani...

Juu, tää on mun eka tarina. Tämmönen sit tällä kertaa : D

Kuolontähti alkoi saamaan Jääsilmää tulemaan hulluksi, sillä huonomalla tavalla... Kaikki tiesivät, jokainen luuklaanilainenkin, että hänen entinen mestarinsa Kuolontähti oli järkensä menettänyt, hullu kissa. Nuori soturi muisti, että taisteluharjoituksia Luuklaanin päällikön kanssa ei voinut niiksi kutsua, sillä tuo halusi saada silloisen oppilaansa aina hengiltä heidän harjoitellessa. Mutta yrittää tapattaa suoraan koko klaani? Päällikkö oli juuri ilmoittanut salakuuntelijoidensa saapuneen muiden kanjonin klaanien jokakuisesta kokoontumisesta ja heidän kertoneen, että klaanien välille syttyisi mitä luultavimmin sota. Ja, että Luuklaani tulisi osallistumaan siihen. Kuutamoklaaniin johdetusta hyökkäyksestä oli kulunut juuri ja juuri muutama päivä ja Luukummun päällä seisova musta naaras olisi johdattamassa alaisiaan uuteen, vielä suurempaan, taisteluun? Punaoranssiturkkisen naaraan päässä olevat ajatukset alkoivat olla tosi pelottavia, sillä hänestä tuntui ettei halunnut kuulua Luuklaaniin enää, sillä pelkäsi omaa päällikköään. Muut luuklaanilaiset kuitenkin vaikuttivat innostuneilta tulevasta taistelusta tai sitten vain peittivät oikeat ajatuksensa uskollisten huudahdusten alle. Vaikka suurin osa klaanilaisista oli yhä yrttihaudukkeiden peittämänä, olisivat he silti valmiita uuteen taistoon. Jääsilmä pudisteli päätään ja ajatteli painua takaisin sotureiden pesään kokoontumisen loputtua, mutta aukion toiselta laidalta joku huusi hänen nimeään. Nuori soturi murahti ääneen ja kääntyi katsomaan Ohramyrskyä, joka seisoi Luukummun vieressä, äsken vielä jutellen Käärmeeniskulle. Nyt kumpikin vanhempi kissa katsoi punaoranssiturkkista naarasta kylmällä katseella.
"Niin?" Jääsilmä tuhahti kävellessään heidän luokseen. Luuklaanin varapäällikön silmät viiruuntuivat ja hetken tuo katsoi sinisilmää arvioivalla, jopa vihaisella katseella, kunnes käänsi sen kollisoturiin vierellään.
"Sinä tulet minun, Käärmeeniskun, Arpikynnen ja oppilaidemme kanssa tämän päivän metsästyspartioon", mustaturkkinen naaras kertoi. Nuori soturi pysäytti vauhtinsa siihen ja teki kaikkensa ettei olisi äännähtänyt turhautuneena. Koska hän oikein saisi vapaapäivän näistä kaikista askareista ja partioista?

"Pysähdytään tähän lepäämään hetkeksi ja miettimään miten jakaudumme metsästämään. Maariistan metsästäminen on ollut hankalaa koko lehtikadon joten tänään meidän pitäisi keskittyä kalastamiseen", Ohramyrsky naukui heidän metsästyspartionsa pysähtyessä lepäämään Puroklaanin reviirin pohjoisosaan vuoristosta laskeutumisen jälkeen. Jääsilmä kurtisti kulmiaan ja vaihtoi katseita muiden luuklaanilaisten kanssa. Pitäisikö heidän kalastaa? Hän ei ollut ikinä edes maistanut kalaa eikä Kuolontähti ollut edes opettanut nuorta soturia uimaan, saatikka nappaamaan yhtäkään vedenelävää. Varapäällikkö huomasi katseidenvaihdon ja huokaisi syvään.
"Pimeydenmetsän henget sentään! Eikö kukaan teistä osaa kalastaa?" Ohramyrsky sähähti ja katsoi epäuskoisena muita metsästyspartion jäseniä. Punaoranssiturkkinen naaras pyöräytti silmäänsä. Miksi heidän varapäällikkönsä nyt sellaista olettaisi? He olivat tappamiseen ja kiduttamiseen erikoistuva klaani, eivätkä siis omistaneet aikaa tai halua oppia kalastamaan.
"Toisin kuin sinä, me emme ole lähtöisin Puroklaanista", Käärmeenisku napautti niskojaan nakellen, käännellen päätään ja korviaan eri suuntiin, yrittäen kuulla olisiko heidän lähellään minkääntasoista elämää. Mustaturkkisen naaraan silmät viiruuntuivat ja tuo hymähti nyrpeänä.
"Kun asian noin ystävällisesti ilmaisit, taidamme jakautua kahteen eri ryhmään. Arpikynsi ja Jääsilmä, te voitte yrittää saalistaa maariistaa, kun me muut lähdemme opettelemaan kalastuksen alkeita. Tavataan täällä hieman ennen aurinkohuippua ja varokaa Puroklaanin aamupartioita!" Ohramyrsky selosti ja viittoi hännällään Käärmeeniskua, Pajutassua ja Pihlajatassua seuraamaan. Jääsilmä heilautti häntäänsä oman matkansa jatkamisen merkiksi ja kiihdytti vauhtinsa juoksuun. Hän halusi päästä eroon noista kiusankappaleista mahdollisimman nopeasti. Nuoren soturin klaanitovereiden käytös ja seura auheuttaisi hänelle vain näppylöitä.
*Mitä kauemmaksi heistä pääsen, sen parempi.*

// Nyt olisi partiollinen luuklaanilaisia Puroklaanin reviirillä, jos joku haluaisi tarinoilleen sisältöä tai jtn.

Nousin ylös ja aloin venytellä. Oli kulunut pari auringonnousua viime saalistus kerrasta. Samassa huomasin Tiikeritassun tulevan pesään.
'' Hei! '' maukaisin hieman epävarmasti. Tiikeritassu ei näyttänyt kuitenkaan huomaavan sitä.
'' Hei, '' hän vastasi minulle. Huomasin Tiikeritassun epäröivän hiukan. Mitä hänen mielessä oli?
'' Ööm... Tulisitko minun kanssa pienelle kävelylle? '' Tiikeritassu maukui ja katsoi minua suoraan silmiin merkitsevästi. Hätkähdin rajusti. Miksi Tiikeritassu katsoi minua noin? Tajusin että Tiikeritassu odotti vieläkin vastausta.
'' Joo, voin minä tulla '' vastasin ihmetellen miksi Tiikeritassu pyys juuri minua. Kävelimme vierekkäin ulos leiristä. Olimme kävelleet vähän matkaa kun tunsin Tiikeritassun painautuvan minua vasten. Hätkähdin ja hämmätyin suuresti. Sitten pysähdyimme kuin yhteisesta sopimuksesta. Tämä oli ihan täydellistä : Linnut lauloi, aurniko paistoi, oli ihan hiljaista ja ennen kaikkea, olin kahdestaan Tiikeritassun kanssa... Katsoin Tiikeritassua silmiin ja hätkähdin. Kyllä, nyt olin varma siitä : Tiikeritassun silmissä näkyi selvä lämpö ja kiinnostus! Aloin väristä tajutessani että minä tykkäsin Tiikeritassuta ja Tiikeritassu... Hänkin tykkäsi tykkäsi minusta. Tiikeritassu katsoi minua.
'' Taidat arvata jo mitä olen sanomassa seuraavaksi '' Tiikeritassu maukui hiljaa.
'' Ky-kyllä varmaan '' vastasin epävarmasti. Tiikeritassu kääntyi minua kohti.
'' Tuulitassu, minä pidän sinusta. Uskon että sinäkin... '' Tiikeritassu maukui lempeästi ja katsoi minua kysyvästi, vahvistaen epäilykseni. Samassa tajusin : miksi minä olen niin yllättynyt enkä pysty sanomaan mitään? Eihän minulla ole siihen mitään syytä. Päätin että päästän irti kaikista huolistani ja elän täysillä tässä hetkessä.
'' Kyllä. Tunnen juuri samoin '' maukaisin hyvin hiljaa. Tiikeritassu näytti ilahtuvan suuresti ja nojautui taas minuun. Hetken oli vain me kaksi, istumassa vierekkäin. Lopulta naukaisin :
'' Mennäänkö vähän saalistamaan? '' Tiikeritassu nyökkäsi ja nousi ylös. Kävelimme eteenpäin haistellen ilmaa.
'' Otentaanko pieni juoksukisa? '' Tiikeritassu kysyi haastavasti mutta leikillään. Kehräsin hiukan ja nyökkäsin.
'' Paikoillanne... Valmiit... Hep! '' Tiikeritassu ulvaisi ja ampaisi matkaan. Syöksyin nopeasti hänen peräänsä. Tiikeritassu oli kuitenkin minun edellä. Hän vilkaisi taakseen suu naurussa. Päätin että kaikki tai ei mitään : Juoksisin niin kovaa kuin ikinä pääsen ja toivon vaan että se riittää. Pakotin jalkani menemään entistä kovempaa. Hämmästyin siitä kuinka kovaa pääsin. Myös Tiikeritassu tuntui huomaavan sen sillä hän vilkaisi minua yllättyneenä. Kiidimme rinta rinnan, juuri samalla kohdalla. Huomasin että raja on jo lähellä.
'' Hei, raja on jo lähellä! Näätkö tuon puun edessä? Juostaan sinne asti! '' huusin Tiikeritassulle Hän nyökkäsi ja kiihdytti vauhtiaan. Minäkin tein niin. Olimme jo tosi lähellä puuta. Tajusin että Tiikeritassu oli vähän edellä. Minun piti hypätä, ja isosti! Hyppäsin pitkän hypyn ja pääsin maaliin. Tiikeritassu pysähtyi ällistyneenä.
'' Voitinko minä? '' kysyin hiljaa ja hämmästyneenä. Tiikeritassu muuttui ällistyneestä hymyileväksi.
'' Kyllä, sinä voitit. Ja aivan ansaitusti! '' Tiikeritassu maukui ylpeänä ja iloisena. Minä kehräsin.Juuri tästä syystä tykkäsin Tiikeritassusta. Hän ei suutu vaikka häviää. Hän kannustaa toisia menemään eteenpäin.
'' Mennään nyt takaisin leiriin. Emme ehdi saalistaa enää. '' yritin peittää voitoniloisen itseni mutta en varmaan onnistunut siinä kauhean hyvin sillä Tiikeritassu virnisti tietäväisesti.
'' Nauti voitostasi vielä kun voit sillä kohta minä olen se joka voittaa. '' Tiikeritassu naukui kiusoittelevasti ja hyppäsi päälleni. Heitin hänet pois ja raapaisin hänen korvaansa.
'' Auts, pidä kynnet piilossa. Ei tämä ole mikään oikea tastelu! '' Tiikeritassu naurahti. Hän heittäytyi taas päälleni ja raapi selkääni. Minä vain nauroin ja yritin raapia hänen naamaansa. Viimein Tiikeritassu kierähti pois päältäni. Me kumpikin makasimme maassa nauraen.
'' Katso, aurinko alkaa laskea. '' henkäisin hiljaa.
'' Vau, se on niin kaunis. '' Tiikeritassu maukui. Olimme pitkään hiljaa.
'' Tule, meidän pitää lähteä takaisin leiriin. '' maukaisin lopulta ja nousin ylös. Tiikeritassukin nousi. Me lähdettiin kävelemään poispäin, minä hyvin onnellisena...

Saavuttuaan aamun rajapartiosta, sekä hänen ensimmäistestä partiostaan soturina, leiriin, Tuhkakajo tallusti päällikön pesän ulkopuolelle ja naukaisi kysyen sisäänpääsyä. Myöntävän vastauksen kuultuaan hän asteli sisään ja kohtasi Aaltotähden kysyvän katseen.
"Missä emo on?" Nuori soturi kysyi aluksi, uskaltamatta mennä suoraan aiheeseen mikä hänen mielensä päällä oli ollut.
"Taitaa olla keräämässä johtamaansa päivän metsästyspartiota kasaan. Mutta et tainnut tulla kyselemään Kaunokirjon olinpaikkaa minulta asti, ethän?" Hänen isänsä naukaisi kysyvästi. Naaras seisoi hetken aloillaan hämmentyneenä siitä miten päällikkö oli heti saanut hänen ajatustenkulustaan kiinni.
"Öööh... En. Isä, olemmeko oikeasti lähtemässä sotaan?" Tuhkakajo kysyi varovasti luimittuaan korvansa. Hän ei ollut itse osallistunut viimeöiseen kokoontumiseen, mutta jo tässä vaiheessa seuraavaa aamua oli koko klaani perillä siitä mitä oli tapahtunut.
"Mistä sinä sellaista olet kuullut?" Aaltotähti kysyi ja arvioivasti katsoi vanhinta tytärtään. Nuori soturi oli nyt vielä hämmentyneempi kuin aikaisemmin. Kaikki kokoontumisessa olleet olivat kertoneet, tai no pääasiassa Aurinkomyrsky ja Loskaliito olivat heti leiriin saavuttuaan herättäneet koko sotureiden pesän ja kertoneet, että jonkinlainen sota olisi alkamassa ja Vuoristoklaani osallistuisi siihen.
"Aurinkomyrsky ja Loskaliito kertoivat-"
"Aurinkomyrsky ja Loskaliito ovat vielä nuoria sotureita ja varmasti vain suurentelivat asiaa saadakseen kokoontumisen kuulostamaan jännittävämmältä", päällikkö vastasi. Tuhkakajo kurtisti kulmiaan, mitä tämä nyt tarkoitti? Olisiko mitään sotaa edes tulossa?
"Eli Vuoristoklaani ei ole osallistumassa taisteluihin?" Nuori soturi naukaisi toiveikkaana ja nosti korvansa pystyyn. Aaltotähti katsoi vanhinta tytärtään hetken, kunnes pudisti päätänsä. Naaraan kulmat kurtistuivat uudestaan ja korvat luimistuivat. Mitä hänen isänsä oikein tarkoitti?
"Vuoristoklaani ei ole aloittamassa yhtäkään taistelua kanjonissa. Mutta on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme suurimpana klaanina auttaa taistelussa heikompaa osapuolta. Jos Nummiklaanin tosiaankin päättää hylätä kunniansa ja lähteä taisteluun vielä Luuklaanin hyökkäyksestä toipuvaa Kuutamoklaania vastaan, me menemme ja puolustamme Kuutamoklaania", Aaltotähti selitti ja nousi jaloilleen sammalpedillään, astellen Tuhkakajon luo ja laskien häntänsä vanhimman tyttärensä lavalle lohduttavana eleenä.
"Mutta älä huoli. Olen tuntenut Sulkatähden koko ikäni. Hän ei ikinä lähtisi hyökkäämään klaania vastaan joka on miltei puolustuskyvytön", päällikkö selitti rauhallisena, mutta jokin kollin katseessa kertoi ettei tuo tainnut itsekään uskoa omia puheitaan.

Paarmahehku katsahti lumen peittämää vuoristomaisemaa vielä kerran, ennen kuin sujahti partiotovereidensa perässä leiriin. Hiilenmustan kollin leuoissa lepäsi hänen saalistamansa laihahko päästäinen, jonka häntä riippui murheellisena lattiaa kohti. Imelä tuoksu täytti soturin suun, mutta tuo vastusti halua pureskella saaliinsa sillä silmänräpäyksellä, vaikka olikin nälkäinen. Tassuteltuaan tuoresaaliskasalle ja aseteltuaan päästäisen sen huipulle koristeellisesti, kolli kääntyi ja tassutteli leirin reunalle lepuuttamaan jalkojaan hetkeksi. Kuka tiesi, minkälaisia lisätöitä vanhemmat soturit keksisivät vielä iltaan mennessä hänen päänmenokseen. Istuuduttuaan Paarmahehku alkoi sukia takkuista kylkeään. Loskaliito loikki äänettömästi paikalle, mutta Paarmahehku tunnisti sisarensa oitis hänen tuoksustaan.
”Mitä asiaa?” musta kolli kysyi ja keskeytti pesutyönsä, kun toinen soturi kiepahti hänen eteensä. Loskaliito jutteli niitä näitä, ja vilkuili välillä sivuilleen, kuin olisi salaillut jotain. Paarmahehku ei voinut olla miettimättä, mitä vaaleajuovainen naaras salaili. Edellisyönä hän oli herättänyt levottomuutta koko klaanissa dramatisoidessaan viime kokoontumisen tapahtumia, joten ehkä joku mehukas tiedonmurunen oli jäänyt vielä kertomatta. Paarmahehku väräytti korvaansa. Ajatus Luuklaanin pieksämästä Kuutamoklaanista ja sodasta, joka oli Loskaliidon sanojen mukaan syttymässä Nummiklaanin ja heidän rajanaapurinsa välillä, kiehtoi häntä. Olisiko kynsien upottaminen Nummiklaanin kaninsyöjiin hyvä tapa päästellä höyryjä? Paarmahehku oli vielä kokematon tositaistelussa, eikä voinut edes kuvitella, miltä tilanteen tuoma hurja adrenaliiniryöppy tuntuisi.
”Oletko sinä käynyt leikkimässä pentujen kanssa?” Loskaliito naukui silloin viekkaasti. Paarmahehku pudisti päätään oudolle kysymykselle ja käänsi päätään alkaakseen puhdistaa lapaansa. Kylmä vuoristotuuli oli pörröttänyt karvan sekaisin, eikä hän ollut huomannut korjata asiaa aiemmin. Tilaisuus oli täydellinen tilaisuus Loskaliidolle sanoa asia, jota naaras oli hautonut mielessään jo tovin.
”Unikkokukka on tiineenä”, Loskaliito naukui hilpeästi. Se sai Paarmahehkun sävähtämään lähes yllättyneenä.
”Niinkö?”
”Kyllä. Hän siirtyy pentutarhaan minä tahansa päivänä nyt.”
Paarmahehku kohautti hartioitaan. Kait tämä oli odotettua. Kotkasumu.
”Taivaslilja oli kertonut hänelle, että kyseessä on kaksi tervettä pentua. Miten söpöä! Kotkasumun ja Unikkokukan pennuista tulee varmasti hurjan pörröisiä!” Loskaliito naukui leikkisästi ja kierähti kyljelleen Paarmahehkun vierelle. Kolli väräytti korvaansa ja murahti siskonsa pentumaisuudelle. Hän katseli mietteliäänä leiriluolan seinää ja antoi Loskaliidon puheen valua toisesta korvastaan ulos. Hän ei tiennyt mitä ajatella pennuista. Olihan hän nähnyt, että ne karvapallot vain hästäsivät jaloissa ennen kuin ne nimitettiin aivottomiksi oppilaiksi, joiden perässä mestareiden piti juoksennella vuoristopoluilla henkensä edestä. Vasta sotureina osa heistä sai hiukan järkeä päähänsä, jos sitäkään. Paarmahehku vilkaisi sisartaan, jonka turkki oli sekaisin ja paikoittain märkä tummista laikuista päätellen.
#Vasta olimme itsekin pentuja#, kolli ajatteli yllättäen.
#Mikä ihmeen kiire Unikkokukalla on perustaa perhe?#
”No, nyt kun Unikkokukka siirtyy pentutarhaan, sinne tarvitaan tilaa”, Paarmahehku tyytyi naukumaan koleasti, kun hän huomasi silmänurkassaan Aaltotähden tumman hahmon hiipivän ulos pesästään.
”Totta! Ehkä minä saan viimein oppilaan”, Loskaliito henkäisi ja katsahti haaveilevana kohti kattoa, josta tippui hyytävä vesipisara hänen kuonolleen.
”Katsotaan kun saat nuo mehiläiset pois päästäsi”, Paarmahehku kommentoi irvistäen ja nousi jaloilleen. Kolli lähti tassuttelemaan rivakasti kohti Puhujakiveä, jonka päälle Aaltotähti oli vahvalla loikalla noussut. Päällikkö oli selvästi aloittelemassa klaanikokousta.
”Mitä tuo tarkoitti?” Loskaliito huudahti kismittyneenä, kompuroi itsekin käpälilleen, ja viiletti veljensä perään. Aaltotähti kajautti ilmoille kutsunsa klaanikokoukseen, ja sisarukset istuivat mainioille paikoille, lähes suoraan suuren kiven alle, mutta kunnioittavan välimatkan päähän päälliköstään.
Aaltotähti puhui lyhyesti, kun koko klaani oli viimein koolla.
”On tullut aika nimittää kaksi uutta oppilasta.”
Paarmahehku väräytti korvaansa. Hän olisi mieluummin kuullut kokoontumisesta tai heidän taistelusuunnitelmistaan lisää.
”Salamapentu ja Kaunopentu, astukaa eteen.”
Pentukaksikko tassutteli eteen. Paarmahehku seurasi laiskasti katseellaan, kuinka entiset erakot yrittivät peittää nykiviä häntiään ja jännityksestä täriseviä viiksiään.
”Salamapentu”, Aaltotähti naukui rohkaisevasti, ja tummanharmaa, tuuheaturkkinen naaras käänsi meripihkasilmänsä päättäväisesti kohti päällikköään.
”Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi tulla soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Salamatassuna. Mestarinasi tulee toimimaan Jäkäläaskel.” Aaltotähti nyökkäsi kokeneelle soturille, joka puski tiensä klaanitoverien läpi, ja pysähtyi uuden oppilaansa vierelle.
”Jäkäläaskel, on aikasi ottaa itsellesi oppilas. Olet osoittanut olevasi klaanille uskollinen ja ahkera soturi, oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.”
Mustaraidallisen soturin silmät välkehtivät ylpeydestä, kun hän kumartui koskettamaan kuonollaan vastanimettyä oppilasta.
”Salamatassu, Salamatassu!”
Klaani hurrasi muutaman vaimean kerran, kun Aaltotähti muistutti rauhallisella katseella, että jäljellä oli vielä yksi nimitettävä. Valkeaturkkinen pentu odotti vuoroaan siirrelleen tassujaan malttamattomana.
”Kaunopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aika nimittää sinut soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Kaunotassu. Mestariksesi saat Paarmahehkun.”
Paarmahehkusta tuntui siltä, että tuhat silmäparia olisi kääntynyt katsomaan häntä. Hän oli kuulevinaan yllättynyttä kohinaa, ja silloin kollin sydän alkoi pamppailemaan hallitsemattoman nopeasti. Hänestäkö mestari, vaikka vaihtoehtona oli monia muita, paljon kokeneempia sotureita? Paarmahehku käveli rivakasti Kaunotassun toiselle puolelle, ja vilkaisi nopeasti Aaltotähteä, joka heitti mahtavan varjonsa alempana seisoskelevien kissojen päälle.
”Paarmahehku, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi luottamuksen arvoinen ja koen voivani antaa tämän oppilaan vastuullesi. Oletan sinun opettavan Kaunotassulle kaiken, mitä tiedät.”
Kaunotassu vilkaisi Paarmahehkua, ja kolli kohtasi ensi kertaa uuden oppilaansa syvän, vihreän katseen. Hän kumartui pehmeästi koskettamaan pienen kissan silkkistä kuonoa ja tunsi saman kipinän kuin silloin, kun oli omassa oppilasseremoniassaan koskettanut kuonoja Uskosielun kanssa.
”Kaunotassu! Salamatassu! Kaunotassu!” huudot raikuivat. Aaltotähti julisti kokouksen päättyneeksi, ja klaani hajaantui yhtä nopeasti kuin oli kokoontunutkin. Paarmahehku jäi seisomaan kiusaantuneena Kaunotassun rinnalle. Hän ei ollut valmistautunut tähän ollenkaan.
”No niin, eipäs hukata enempää aikaa. Ensimmäisenä lähdetään kiertämään rajat!” Jäkäläaskel naukui tyynesti kuten aina, ja katsahti merkitsevästi Paarmahehkuun. Salamatassun silmät loistivat. Paarmahehku raotti suutaan ja pohti vastaustaan, kun Jäkäläaskel oli jo kääntynyt kohti uloskäyntiä, Salamatassu tiukasti kannoillaan. Kaunotassun turkki oli pörröllä, ja naaras oli aikeissa kiitää sisarensa perään, kun Paarmahehku naukaisi:
”Odotahan hetki.”
Hiilenmusta kolli tassutteli eteenpäin ja mittaili Jäkäläaskelta katseellaan. Hän ei todellakaan antaisi vanhemman soturin luulla, ettei hän tiennyt mitä teki. Aluksi hän ei ollut kovinkaan innoissaan mestarina olemisesta, mutta nyt hän käsitti, että tämä voisi olla hänelle oiva mahdollisuus kavuta ylemmäs klaaninsisäistä arvoasteikkoa.
”Mihin ajattelitte suunnata ensin? Menisin mieluusti Kaunotassun kanssa eri reittiä, jotta sisarukset tottuvat olemaan erossa toisistaan.”
Jäkäläaskel räpäytti silmiään.
”Ajattelin kulkea Kuutamoklaanin rajaa pitkin Taivaspuulle.”
”Selvä. Me aloitamme siis Puroklaanin puolelta”, Paarmahehku naukui ja nyökkäsi soturitoverilleen vielä, kun hän lähti johdattamaan oppilastaan ulkomaailmaan. Kaunotassu katsoi kaihoisasti Salamatassun perään, ja ravisteli sitten edelleen pörrössä olevaa valkeaa turkkiaan. Naaraan pyöristyneet silmät poukkoilivat sinne tänne ja tuo näytti kuumeisesti haluavan kysyä jotain. Paarmahehku irvisti mielessään, ja lähti tassuttelemaan kohti uloskäyntiä, jonka edustaa kelmeä ilta-auringon valo valaisi.
”Tänään käydään läpi rajat, joita tulet vielä puolustamaan hengelläsi”, Paarmahehku naukui ja tunsi käpäliensä alla kylmän soran. Kaunotassu astui valoon ja katseli hämmästynyt ilme ympärilleen.
”P-Paarmahehku. Miten me päästään tuosta alas?” Naaras kysyi ja nyökkäsi kohti läheistä kielekettä.
”Ei meidän tarvitsekaan. Täällä on polku, jota yleensä käytetään”, kolli selitti ja lähti kävelemään hitaasti eteen päin. Kaunotassu nyökkäsi huoli kasvoillaan ja vilkuili lähes peloissaan joka puolelle.
#Älä huoli#, Paarmahehku lausui mielessään ja katseli sivusilmällä, tietäisikö naaras luonnostaan, miten tassut oli aseteltava vuoristopolulla.
#Teen sinusta vielä yhden klaanisi pelottomimmista sotureista.#

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!"
Tähtipentu havahtui Sulkatähden kutsuhuutoon ja unenpöpperöisenä kömpi jaloilleen. Purovirta, Kanervapentu, Naakkapentu ja Nummipentu olivat jo ehtineet pesästä ulos joten Viiksihäntä pentuineen oli vielä sisällä. Nuorempi kuningatar selitti miten hänen pentujensa tulisi käyttäytyä pesätovereidensa oppilasnimityksessä, ei olisi soveliasta puhua päällikön sanojen päälle tai keskustella vierustoverilleen. Viirullinen pentu käänsi katseensa pesän ulkopuolelle ja varovasti tassutteli sen suuaukolle. Niin, tänään olisi Kanervapennun ja Naakkapennun oppilasnimityksen aika mikä tarkoittaisi rauhallisempia päiviä pentutarahan väelle. Kanervapentu oli kunnon kauhukakara eikä yhtäkään päivää päästy ilman tuon naaraspennun hullutuksilta tai riehumisilta. Tähtipentu odotti Viiksihännän ja tuon pentujen saapuvan ja meni sitten heidän seurassaan istumaan aukion laidalle. Kuupentu, Kottaraispentu ja Oravapentu yrittivät parhaansa mukaan kurkkia muiden kissojen jalkojen ja häntien takaa Seinämäkivelle, mutta heidän emonsa sai heidät rauhoittumaan juuri kun Sulkatähti aloitti puheensa.
"Hyvät Nummiklaanin jäsenet! Olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään kaksi uutta oppilasta joukkoomme. Kanervapentu ja Naakkapentu, astuisitteko eteenpäin?" Päällikkö naukui ja katsoi Tähtipennun mielestä todella rauhoittavalla, mutta jämäkällä katseella kahta pentua, jotka pikaisesti tassuttelivat Seinämäkiven alle ja jännittyneinä katsoivat harmaaturkkista naarasta.
"Kanervapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän joten on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kanervatassuna. Mestarinasi toimii Timaliviiksi", Sulkatähti naukui ja odotti kärsivällisesti kuinka mustaturkkinen naaras käveli Kanervatassun viereen ja kohotti katseensa päällikköönsä. Naarasoppilas vilkaisi epäilevänä uutta mestariaan ja Tähtipentu kurtisti kulmiaan yllättyneenä. Eikö Vastanimitetyn oppilaan mielestä tämä soturitar ollut hyvä mestarivalinta? Timaliviiksi vaikutti kokeneelta, sekä hyväkäytöksiseltä kissalta, joten pentu ei ymmärtänyt entisen pesätoverinsa turhautumista.
"Timaliviiksi, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet osoittanut olevasi tarkka sekä uskollinen klaanitoveri ja toivon, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Sulkatähti naukui ja seurasi kuinka Timaliviiksi ja Kanervatassu koskettivat pikaisesti kuonojaan. Sen jälkeen hän kääntyi tuon veljen puoleen.
"Naakkapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja nyt on sinun vuorosi päästä soturikoulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään kunnes soturinimesi saat, sinut tunnetaan Naakkatassuna. Mestarinasi toimikoon Kirkasaamu", päällikkö naukui ja odotti kuinka Kirkasaamu hieman yllättynein askelin kipitti Naakkatassun rinnalle. Tähtipentu tunnisti soturittaren, sillä juuri pennun klaaniinsaapumisen jälkeen oli Kirkasaamu päässyt pois pentutarhasta, kun hänen ottopennuistaan tuli oppilaita.
"Kirkasaamu, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja rohkea nummiklaanilainen joten toivon sinun välittävän kaiken tietosi tälle oppilaalle", Sulkatähti julisti ja seurasi katseellaan, kuinka soturitar ja Naakkatassu jakoivat hieman iloisemman näköisen nenien kosketuksen verrattuna aiempaan.
"Kanervatassu! Naakkatassu! Kanervatassu! Naakkatassu!"

Vaikka vuodenaika kävi vain lämpimämmäksi, oli jokainen aamu ja ilta kylmempi Kezkulle. Pentutarha oli hänelle nyt vain tämä kylmä ja tyhjä pesä, mikä oli aikaisemmin ollut täynnä lämpöä ja rakkautta. Pennun perhe oltiin murhattu kylmäverisesti suoraan hänen edessään. Vääräsydän ainoana Kuutamoklaanin kuningattarena, Susisydämen taistellessa hengestään parantajilla, oli välillä käynyt kyselemässä pennun oloa, mutta ei ollut vielä saanut sanaakaan irti naaraasta. Ei Vääräsydän tietenkään voinut tajuta miltä valkoturkkisesta kissasta oikein tuntui, tuon koko perhe oli vielä hengissä. Kun taas Kezku, hän oli menettänyt kaiken.
Kezku räväytti silmänsä auki ja nousi nojaamansa kiven vierestä ylös nopeasti. Hän oli yrittänyt nukahtaa, mutta joka kerta kun pentu meinasi päästä uneen, räjähtivät muistot hänen emostaan ja sisaristaan naaraan mieleen. Hän ravisteli päätänsä ja vilkaisi ympärilleen. Vääräsydämen huolestunut katse valkoturkkisessa kissassa ilmoitti tuon kuulleen jotakin.
*Olinko mutissut jotakin huomaamattani?* Sinisilmä ajatteli ja ajatteli kävellä pesästä ulos hyvästelemään perheensä vielä kerran, kun tunsi kuningattaren kosketuksen lavallaan.
"Saanko liittyä seuraasi?" Kuningatar kysyi ja varovasti nuuhkaisi Kezkun poskea. Pentu nyökkäsi hiljaisena ja yhdessä he kävelivät leiriaukiolle, missä kuolleiden kissojen läheiset surivat menetettyjä klaanitovereitaan. Heitä oli niin paljon, eikä sinisilmä uskonut ikinä aikaisemmin nähneensä leiriaukiolla niin montaa kissaa samanaikaisesti. Vääräsydän ohjasi häntä leiriaukion laidalle ja nähdessään emonsa sekä sisaruksensa makaavan maassa, kyyneleet täyttivät ruskealaikkuisen kissan silmät.
"Emo!" Valkoturkkinen naaras parahti ja juoksi hautaamaan kasvonsa Kinuskin turkkiin. Hän kuitenkin sävähti taaksepäin koskettaessaan tuota, emon keho oli niin kylmä ja... Eloton. Kezku kosketti myös varovasti sisartensa turkkeja, mutta he olivat yhtä kylmiä kuin Kinuskikin. Vaikka he näyttivät vain nukkuvan rauhallisina...
"Miksi näin piti tapahtua?" Pentu itki ja tunsi kuinka Vääräsydän kiersi häntänsä varovasti hänen ympärilleen. Valkoturkkinen naaras kääntyi tukeutuakseen kuningattareen ja hiljaisena itki tuon turkkia vasten.
"Tähtiklaanin tahto on tuntematon. Oli heidän aikansa lähteä, kun sinä taas jäät tänne meidän kanssamme. On nyt sinun vastuullasi elää elämäsi emosi ja sisartesi puolesta", punakeltainen naaras kuiskasi hiljaa ja nuolaisi muutaman kerran Kezkun päälakea.
"Voi pienokainen, olemme niin pahoillamme."
Ruskealaikkuinen kissa nosti katseensa Vääräsydämen turkista kuullessaan tuntemattoman naaraan ääneen ja hieman hätkähti, kun näki, että heidän ympärilleen oli ilmestynyt useampi kissa.
"Olen Mustalampi, Vääräsydämen kumppani. Tässä on parantajaoppilaamme Surutassu ja tässä ovat Kivisydän sekä Ruostehalla. Jos vain sallit niin, me voimme käydä hautaamassa perheenjäsenesi", mustaturkkinen kolli esitteli itsensä ja muut kissat heidän ympärillään. Kezku katseli kiiltävin silmin jokaista kissaa vuorollaan, minkä jälkeen nyökkäsi.
"Palataan takaisin pentutarhalle, tämä ilta on ollut todella rankka sinu-"
Vääräsydän ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun kun aukion laidalta kahden kissan pikkuhiljaa äänenvoimakkuudeltaan nousevat keskustelu peitti kuningattaren äänen. Vain silmänräpäystä myöhemmin olivat nämä kaksi kissaa toistensa kimpussa. Pentu painautui punaturkkisen naaraan kehoa vasten, kun tuo asetti itsensä nahistelijoiden ja Kezkun väliin. Kaikki leiriaukiolla seurasivat näiden kahden kissan välistä kamppailua, mutta surevat kissat eivät tehneet elettäkään mennäkseen keskeyttämään tappelua. Kaikki vain tuntuivat luovan ärtyneitä ja mulkoilevia katseita leirilaitaman suuntaan.
"Voi Tähtiklaani sentään! Lopettakaa heti!" Ruostehalla puuskahti marssien kissakaksikon luo ja tarraten tummanharmaan kollin niskanahkaan, repäisten tuon irti täplikkään naaraan kimpusta ketä vastaan oli kahakoinut. Myös Mustalampi meni auttamaan klaanitoveriaan kahden tappelijan erottamisessa, sillä hetken näytti jo siltä, että tummanharmaa kolli olisi käynyt punaruskean kollin kimppuun tuon keskeyttäessä tappelun.
"Miten he oikein kehtaavat tehdä jotakin tuollaista, kun niin monen kissan valvojaiset ovat vain parin ketunmitan päässä? Moni klaanitoverinne menetti läheisensä tänään, miten te kehtaatte häiritä heidän suremistaan? Häpeäisitte!" Vääräsydän sähisi aluksi itselleen, muttan kohotti äänenvoimakuuttaan lauseen lopussa niin kovaksi, että muut heidän lähellään olevat, tappelijat mukaanlukien, kuulivat sen. Kezku luimi korviaan ja kuningattaren opastuksella lähti hitaasti kävelemään takaisin kohti pentutarhaa. Hän ei ymmärtänyt miksi nämä kaksi kuutamoklaanilaista olivat alkaneet tappelemaan toisten suriessa, mutta ajatukset eivät hänen päässään kauaa pyörineet kun pentu kääntyi viimeisen kerran katsomaan emoaan ja sisariaan.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen Suurkiven juureen klaanikokoukseen!" Varistähti kuulutti valvojaisten jälkeisenä aamuna. Kezku sekä Vääräsydän olivat jo hereillä ja valmiina aukiolla, sillä he olivat keskustelleet Nummipyörteen kanssa pennun klaaniinjäännistä. Nyt kun hän olisi orpo ja soturilaki kohdistuisi häneen, saisi hän olla Kuutamoklaanin suojeluksessa oppilasikäänsä asti. Kuutamoklaanin päällikkö päättäisi sen jälkeen, mikä ruskealaikkuisen naaraan kohtalo olisi.
"Jännittääkö? Muistan itse päivän kun sain oman soturinimeni enkä ole ikinä aikaisemmin ollut niin innoissani ja kauhuissani samaan aikaan", kuningatar naukui samalla kun kuutamoklaanin jäsenet ilmestyivät pesistään aukiolle. Pentu kohautti olkiaan ja sävähti huomatessaan Varistähden katsovan hänen suuntaansa. Kezku nielaisi ja polki etutassuillaan maata. Minä tahansa muuna päivänä hän varmasti olisi ollut innoissaan klaaninimen saannista, olihan sinisilmä juuri pari päivää aikaisemmin miettinyt minkälaiset ne olisivat olleet jos hänelle ja hänen sisarilleen olisi sellaiset annettu. Mutta nyt ruskealaikkuinen naaras ei ollut innoissaan, sillä hänen perheensä ei olisi täällä jakamassa iloa hänen kanssaan.
"Minkä luulet klaaninimesi olevan? Eikö Tuulipentu kuulostaisi hienolta? Tai Viimapentu?" Yöpentu, Vääräsydämen vanhin tytär, intoili heidän vieressään ja loi uteliaan katseen pentuun. Sinisilmä kohautti olkiaan. Toivottavasti päällikkö antaisi hänelle edes jonkinlaisen hyvän nimen.
"Hyvät kuutamoklaanilaiset. Uskon puhuvani kaikkien puolesta kun sanon pahimman olevan nyt takana. Me olemme vahvoja ja me selviämme tämän läpi yhdessä. Nyt me keskitymme uudelleenrakentamiseen ja vahvistumme estääksemme tälläisen tragedian tapahtumista tulevaisuudessa", Varistähti naukui. Aukiolta kuului myötäileviä maukaisuja ja Kezku ei voinut olla luimimatta korviaan. Vaikka hän oli tuskin kolmea kuuta vanha, pentu ymmärsi ettei hän ollut ainoa jota taistelu oli satuttanut. Klaani oli täynnä kissoja, jotka kärsivät samoista sydänsuruista kun hän. Jollakin tavalla se oli lohduttavaa.
"Salamatassu. Menetit mestarisi tässä taistelussa, joten nimitän sinulle uuden joka kouluttaa sinut samalle tasolle mille Vasanloikkakin olisi kouluttanut. Piikkiraita, sinusta tulee uusi mestari Salamatassulle. Olet osoittanut olevasi uskollinen soturi ja haluan että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Varistähti julisti ja seurasi kuinka kaksi kollia kävivät pikaisesti koskettamassa kuonojaan ja palasivat sitten muun yleisön joukkoon.
"Laatikko, astuisitko eteen?" Päällikkö naukui, siirtäen katseensa yleisössä seisovaan tummanruskeaan naaraseen. Hieman hämillään tämä sinisilmäinen kuutamoklaanilainen asteli muiden eteen ja kumarsi pienellä eleellä johtoportaalle.
"Tässä taistelussa osoitit olevasi uskollinen Kuutamoklaanille taistellessasi sen puolesta henkesi edestä. Olemme tulleet siihen tulokseen, että olet ansainnut paikkasi kuutamoklaanilaisten joukossa ja nyt on tullut sinun aikasi ansaita soturinimesi. Soturiesi-isämme, tunnette meidät jokaisen nimeltä. Nyt pyydän teitä ottamaan tämän kissan nimen pois, sillä se ei enään sovi hänelle. Klaanipäällikölle suoduin oikeuksin ja Tähtiklaanin henkien luvalla annan tälle kissalle nimen Tuuliturkki. Tähtiklaani ja Kuutamoklaani kunnioittavat uskollisuuttasi ja rohkeuttasi ja hyväksyvät sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi!"
Aukiolla alettiin huutaa Tuuliturkin uutta nimeä ja jopa Kezku yhtyi huutoihin mukaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli ollut mukana nimitysseremoniassa. Emo ei ollut antanut heille aikaisemmin lupaa osallistua, koska he eivät olleet klaanin jäseniä, jolloin heidän seremoniansa eivät kuuluneet heille. Pentu oli juuri vaipumassa uuden suruaallon pauloihin, mutta Varistähden kylmä katse osui häneen ja yhtäkkiä valkoturkkinen naaras ei teinnyt minkään muun olemassaolosta kuin noiden kylmien silmäparin.
"Lisäksi yksi penutarhan jäsenistä jäi ilman vanhempiaan ja sisariaan. Pentu, emosi on antanut sinulle nimen, mutta ollessasi nyt osa klaania, me annamme sinulle klaaninimen. Sinut tunnetaan tästälähin... Sinipentuna", päällikkö naukui ja heilautti häntäänsä merkkinä kokouksen päättymiselle.

Pysähdyin äkisti kuullessani askeleita takaani. Käännyin, mutta en nähnyt ketään. Ainoastaan korkealta minua ympäröivien kuusten latvasta kuului sointuvaa laulua. Kuuntelin yhä tarkemmin, mutta en osannut päätellä mille tuo ääni kuului. En tiedä johtuiko tämä kaikki omasta paranoiastani matkatessani niin pitkän ajan jälkeen yksin, mutta olin tuntunut huomaavan kaiken epätavallisen tällä matkalla. Katsellessani ympärilleni olivat eläimet tuntuneet seuraavan hiljaisina kulkuani ja osa oli ainanut päänsä alas, kuin kumartaakseen minua. Laskin katseeni kuusen oksalla istuvaan oravaan ja tuokin tuntui katsovan alas, eikä lähtenyt karkuun petoeläimen nähdessään. Metsänasukkaat vain seurasivat kulkuani eivätkä tuntuneet pelkäävän, vaikka olisin lähestynyt heitä. Todella epätavallista.
Saman laulun kuullessani kohotin taas katseeni puiden latvoihin. Höristin korviani kuullakseni paremmin. Se kuulosti linnulta, en vain keksinyt että miltä niistä. Katselin ihmeissäni ympärilleni kun vihellys vaihtoi paikkaa. Äänen lähteitä täytyi olla useita. Sitten kuin ihmeenä, sain kysymykselleni vastauksen. Puiden latvoilta ja oksilta lehahti lentoon monia kymmeniä punertavia lintuja. Ne kaikki lauloivat yhtä aikaa ja aiheuttivat korvia huumaavan metelin.
- Vau..., huomasin henkäiseväni lumoutuneena. Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Tälläisinä hetkinä luonnon kauneus ja eläväisyys saivat minut täysin sanattomaksi, sekä ajoivat murheitani pois. Näistä hetkistä tulisi nauttia. Avatessani silmäni jouduin kuitenkin karjaisemaan kauhusta ja väistämään yhtä lintua, joka selvästi oli lentänyt minua kohti hyökätäkseen. Nyt olisi aika lähteä!

Päästessäni pois lintuparven luota, käänsin katsettani taakse, varmistaakseni ettei minua seurattaisi. Vilkuilin metsää epäluuloisena, mutta siinä ei ollut mitään vialla. Korviini kuitenkin kantautui eräs toinen hälyttävä ääni, joka sai karvani pystyyn. Kuulin vahvaa läähätystä ja kääntyessäni katsomaan kenestä tämä kuului, näin ison mustan koiran järven hiekkarannan toisella laidalla. En ollut edes huomannut saapuvani järven toiseen päähän, mutta huomasin sen kuinka koira lähti juoksemaan suuntaani, kuola valuen sen suuresta suusta. Lähdin pinkomaan henkeni edestä järven ja kaksijalkalan väliseen metsikköön, etsien vauhkoontuneena jonkinlaista piilopaikkaa koiralta. Eläimen juoksuaskeleet vain lähenivät, enhän todellakaan ollut mikään nopea juoksija. Siispä jos en nopeasti keksisi piilopaikkaa, jäisin koiran leukoihin. Ja taas kerran, kuin kutsusta sain vastauksen ongelmiini. Minuahan ympäröi millä mitalla erikokoisia puita, pitäisi vain kiivetä yhden oksiston suojaan ja koira jättäisi minut rauhaan. Toivottavasti. Hiirenkorvan kuitenkin saapuessa kanjoniin, oli aurinko sulattanut lunta ja jäätä puista, tehden niiden rungoista märkiä ja liukkaita. Saisin vain yhden mahdollisuuden kiivetä, sillä jos luiskahtaisin alas, koira ehtisi juosta luokseni ja olisin mennyttä. Nielaisin ja otin suunnakseni korkean lehtipuun, jonka alimmille oksille ei näyttänyt olevan pitkää matkaa. Kiihdytin vauhtiani ja päästessäni tarpeeksi lähelle, ponkaisin itseni kohti puuta. Mäjähdin puun runkoa vasten ja vaikka tarrasinkin kaikkien neljän raajani kynsillä kaarnaan, tunsin lähteväni valumaan alas. Paniikinomaisesti yritin ponnistella edes puun alimmalle oksalle ja jollakin ilveellä sain vedettyä ylävartaloni, sekä silmänräpäystä myöhemmin myös alavartaloni oksalle. Huohotin raivokkaasti ja sävähdin, kun minua jahdannut koira teki hypyn suuntaani, mutta ei onneksi yltänyt oksalle asti. Katsoin pedon tummiin silmiin ja varovasti hyppäsin ylemmälle oksalle. En ottaisi riskiä pysyä pelkällä alimmalla oksalla. Koira ei tuntunut lähtevän mihinkään vaan hyppi puun runkoa vasten haukkuen, kun itse kiipesin korkeammalle latvustoon. Kai koiran kaksijalkainen toveri tulisi kohta hakemaan eläimen pois ja minä pääsisin jatkamaan matkaani. Katsellessani ympärilleni tajusin, että olin todella lähellä sitä samaista paikkaa missä olin tavannut Pihlajanpiikin muutama kuu aikaisemmin. Mitenköhän Loimu ja Musta voivat? Olin lupautunut palaamaan takaisin heidän luokseen, mutta pentujeni klaaneihin jättämisen jälkeen ei kahden kollipennun luo palaaminen ollut käynyt mielessäni lainkaan. Ehkä jos pääsisin ensin tästä pinteestä pois, voisin käydä tapaamassa heitä.

Maailma Tihkutäplän ympärillä pyöri, kun Hämäräaskel iski käpälillään häneen. Raivo kihisi naaraan korvissa ja hän rimpuili irti vastustajansa otteesta, kynnet janoten kostoa kollin loukkaavista sanoista.
”Voi Tähtiklaani sentään, lopettakaa heti!”
Tihkutäplä tunsi Hämäräaskeleen painon katoavan päältään ja hetken tuo luuli kollin perääntyneen itse, mutta sitten hän näki Ruostehallan repivän tuota kauemmas sisarestaan väsynyt, ärtynyt ilme metsänvihreissä silmissään.
”Älä puutu tähän!” Hämäräaskel tiuskaisi ja oli läimäistä Ruostehallaa, kunnes Mustalampi työnsi itsensä heidän väliinsä, mikä sai viimein tummanharmaan soturin perääntymään askeleen kauemmas. Huohottaen, Tihkutäplä hellitti puolustusasentoaan. Raivokohtauksen tuoman adrenaliiniryöpyn vaikutuksen laantuessa naaras horjahti. Hänen teki edelleen mieli repiä Hämäräaskeleelta korvat päästä, mutta verenhukan, surun ja edelleen taistelun jäljiltä painavan väsymyksen takia hän ei tuntenyt pystyvänsä liikkumaan enää tuumaakaan.
”Moni klaanitoverinne menetti läheisensä tänään, miten te kehtaatte häiritä heidän suremistaan? Häpeäisitte!” Vääräsydämen sanat kantautuivat Tihkutäplän korviin, ja soturi kääntyi kuningatarta kohti. Liekinpunainen naaras mulkaisi häntä ja lähti sitten kävelemään kohti pentutarhaa ruskeavalkoinen pentu vanavedessän.
#Hän on oikeassa#, Tihkutäplä nielaisi voimattomana ja vilkuili avuttomasti ympärilleen. Klaanitoverit loivat häneen vihaisia katseita ja käänsivät hänelle selkänsä kääntyessään taas suremaan menetettyjä läheisiiän. Pala nousi Tihkutäplän kurkkuun ja naaras haukkoi hetken happea. Kuinka moni oli nähnyt hänen menettävän malttinsa niin epäkunniallisesti? Raivon kohina naaraan korvissa oli lakannut, ja nyt niitä kuumotti häpeästä.
”Teillä kahdella todellakin on syytä hävetä”, Ruostehalla jylisi, kun tulkitsi tilanteen rauhoittuneen riittävästi ja loikkasi Hämäräaskeleen ohi, joka oli lysähtänyt istuaalleen ja kääntänyt katseensa synkistyneenä maahan. Soturi seisoi Tihkutäplän edessä ja naukui ihmetellen:
”Mitä sinä oikein teet? Tihkutäplä, tämä ei yhtään ole kaltaistasi. Koko klaanin edessä, juuri ennen valvojaisia!”
Ankaruus veljen äänessä kirpaisi. Tihkutäplä luimisti korviaan kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. Naaras vilkaisi Ruostehallan punertavan turkin vierestä Hämäräaskelta, joka loi häneen kylmäävän katseen.
”Ruostehalla, minä en tiedä. En tiedä miten saatoin paljastaa kynteni klaanitoverilleni”, täplikäs soturi naukui ja huokaisi. Naaraan sisäänhengittämä ilma tuntui kylmältä ja raskaalta. Sanat pyörivät hänen kielellään, mutta hän ei osannut selittää käyttäytymistään. Hämäräaskel nousi ylös ja ravisteli pölyä hämähäkinseitin peittämältä turkiltaan. Tihkutäplä tunsi viiltävän kivun lavassaan ja huomasi ohuesti ruvettuneen haavan auenneen. Verinoro oli alkanut valua siitä hitaasti.
”Hämäräaskel, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?” paikalle varmuuden vuoksi jäänyt Mustalampi kysyi, kun kolli lähti kävelemään pois, häntä laahaten maassa.
”Ei”, kolli murahti, ja hänen meripihkasilmänsä hehkuivat.
Tihkutäplän selkäkarvat nousivat pystyyn kuin piikit, ja naaras otti askeleen kollia päin.
”Hämäräaskel, meidän täytyy pu-”
Ruostehalla työnsi hänet taaksepäin.
”Lopeta jo. Olette molemmat väsyneitä, ei tuosta seuraa mitään hyvää”, punertava kolli sihisi. Tihkutäplä luimisti korviaan lohduttomana.
#Mitä minä teen? Hänhän pilkkasi uskollisuuttani. Ja sanoi minua pehmeäksi. Ihan niin kuin en olisi oikea kuutamoklaanilainen. Ja mitä sitten teinkään? Melkein osoitin hänen väitteensä oikeaksi, kun kävin käsiksi klaanitoveriini.#
”Käy paikkaamassa tuo Lehtikuun luona”, Ruostehalla naukui ja nyökkäsi kohti Tihkutäplän lapaa. Naaras lipaisi haavaa hajamielisenä ja kääntyi sitten pois.
”Ei sinun tarvitse pitää huolta minusta, vaikka käyttäydyinkin kuin pentu.”
Ruostehalla pyöräytti silmiään.
”No, tule sitten. Vasanloikka haudataan varmaan pian.”
”Oletko varma?” Tihkutäplä kysyi.
”Häiritsin surevia ja käyttäydyin epäkunnioittavasti koko klaania kohtaan. Melkein hyökkäsin Hämäräaskeleen kimppuun. Hän puhui, niin kuin olisin voinut pelastaa Vasanloikan, jos olisin vahvempi soturi. Ja siltä minustakin tuntuu.”
Ruostehalla kuunteli hiljaa sisarensa vuodatusta.
”Tuo ruumiskasa ja kuolleet pennut saivat minut pois tolaltaan. En olisi ikinä halunnut häiritä heidän rauhaansa.” Naaras oli purskahtaa itkuun. Ruostehalla huokaisi.
”Älä turhaan sääli itseäsi. Tehty mikä tehty. Koko klaani on sekaisin surusta nyt, kaikki taitavat ymmärtää sen.”
Kolli lähti tassuttelemaan kohti valvojaisia. Tihkutäplä seurasi vaitonaisena veljensä sanojen jälkeen. Asettuessaan vielä pieneksi hetkeksi Vasanloikan vierelle naaras katsahti kohti kuusten läpi hohtavaa hopeahäntää, jolla tähdet tuikkivat kirkkaina valopisteinä. Sekavat tunteet mylläsivät soturin sisimmässä.

Kun taistelusta Luuklaania vastaan oli kulunut jo ovi, aamun luodessaan ensisäteensä Kuutamoklaanin leiriin, Tihkutäplä oli jo jalkeilla ja jolkotteli reippaasti kohti oppilaiden pesää. Kun harmaatäplikäs naaras kurkisti sisään, Piikkiraita sujahti hänen ohitseen Salamatassu vanavedessään. Oppilaan viikset värisivät innosta hänen seuratessaan soturia, jonka Varistähti oli nimittänyt hänen uudeksi mestariksi. Tihkutäplä pujahti pesään kohteliaasti kun kaksikko oli mennyt ja tassutteli kepeästi Laikkutassun makuusijalle. Laikukas naaras oli käpertynyt tiukalle kerälle ja tuhisi vaimeasti. Tihkutäplä tökkäsi oppilasta kuonollaan.
”Herätys, Laikkutassu”, soturi kuiskasi. Nukkuva naaras hätkähti hereille, ja vihreinä hohtavat silmät revähtivät auki.
”Taisteluharjoitukset?” naaras kuiskasi aamuherätyksestä tokkuraisena ja kampesi itsensä jaloilleen. Tihkutäplä nyökkäsi ja pujahti ahtaasta pesästä nopeasti raikkaaseen ilmaan.
”Tänään opetellaan pari uutta liikettä”, soturi naukui reippaasti, ja viittoi oppilastaan seuraamaan läpi leiriaukion.
”Selvä!” Laikkutassu vastasi pirteänä.
Kuten ei muukaan klaani, Tihkutäplä ei ollut vielä täysin toipunut taistelusta. Haava lavassa oli erityisen vaikea, vaikkei se ollutkaan syvin hänen saamistaan viiltohaavoista. Naaras epäili siitä jäävän arven. Pahimpia olivat kuitenkin henkiset arvet ja ahdistus, joka pyöri soturin mielessä jatkuvasti. Hän oli päättänyt työntää ne jonnekin syviin mielen sopukoihinsa ja yritti unohtaa tapahtumat keskittämällä energiansa Laikkutassuun, jotta naaraan koulutus ei kärsisi traumaattisesta kokemuksesta. Harjoittelurytmiin pääseminen oli muutenkin tärkeää – kukaan ei tiennyt, milloin seuraava taistelu käytäisiin. Huoli siitä puristi vahvasti Tihkutäplän rintaa, kun ajatus poukkoili hänen päässään.
#Ainakin nyt minulla on aikaa valmistella häntä#, harmaa naaras ajatteli ja vilkaisi Laikkutassua, joka katseli saniaispehikkoon korvat höröllä, kun kaksikko oli lähtenyt suunnistamaan kohti läheistä harjoituskuoppaa.
”Haistatko jotain?” mestari kysyi.
”E-en. Se oli varmaan jokin laimea hajujälki”, Laikkutassu totesi ja niiskautti nenäänsä. Tihkutäplää harmitti hiukan, että metsästysharjoitukset olivat jääneet lahjakkaan oppilaan kanssa vähemmälle. Taisteluharjoitusten merkitystä ei kuitenkaan voinut aliarvioida nyt.
Pian Tihkutäplä erotti paksujen puunrunkojen välistä puuttoman alueen, jonka hiekkainen maa oli käpälänjälkien peittämä. Naaras asteli laajan kuopan keskelle, kun Laikkutassu tasapainotteli sen sivuilla. Lumi oli sulanut kuopasta ja tehnyt maasta mutaisen tahmeaa. Maahan sekoittuneet neulaset pistelivät soturin tassuja.
”No niin, aloitetaan. Ensimmäisenä on kierähdysisku”, Tihkutäplä naukui ja odotti, että Laikkutassu loikkasi hänen eteensä, ja kyyristyi innokkaana taisteluasentoon.
”Voit tehdä tämän liikkeen, kun kuulet vastustajan lähestyvän sinua takaa päin”, naaras naukui ja pyysi Laikkutassua esittämään, että oli luuklaanilainen, joka oli aikeissa hypätä hänen niskaansa. Kun hän aisti Laikkutassun hiipivät askeleet tarpeeksi lähellä, Tihkutäplä potkaisi voimakkaasti taaksepäin, mutta varoi osumasta laikukkaaseen naaraaseen, sillä arveli liikkeen tuottavan hämmennyksen riittävän harjoittelutilanteessa. Potkun jälkeen Tihkutäplä käännähti terävästi, ja teki viillon käpälällään ilmaan Laikkutassun edessä. Vaistomaisesti oppilas loikkasi taaksepäin.
”Jos vastustajasi on aikeissa hypätä päällesi, tämä on tehokas tekniikka sen torjumiseen. Mutta ajoitus on tärkeä. On hyvä, jos vastustaja ei tajua, että olet huomannut hänet. Tämän takia taistelun tuoksinnassa aistit on pidettävä aina terävinä!” Tihkutäplä opetti. Laikkutassu nyökkäsi karvat pörröllä ja siirteli tassujaan malttamattomana.
”Ensin tehdään siis potku, mieluiten vastustajan kasvoihin. Sitten käännytään, ja tehdään viilto etutassulla. Jos hyvin käy, yllättynyt vastustaja pakenee paikalta kuin kani koloonsa”, Tihkutäplä naukui leikkisästi ja elehti hännällään oppilastaan kääntymään:
”Nyt on sinun vuorosi.”
Laikkutassu käänsi selkänsä mestarilleen. Hänen viiksensä värisivät jännittyneinä. Tihkutäplä lähti vaanimaan eteenpäin, niin kuin olisi lähestynyt saaliseläintä. Laikkutassun potku tuli salamannopeasti ja lähes oikealta etäisyydeltä. Oppilaan takajalka pyyhkäisi soturin viiksiä.
”Hyvä!” Tihkutäplä naukui, ja samassa Laikkutassu käännähti ja tavoitteli käpäläniskullaan mestarinsa kasvoja. Harmaatäplikäs naaras väisti, ja hypähti kauemmas.
”En oikein edes kuullut sinua”, Laikkutassu tunnusti ja kallisti päätään.
”Mistä voin tietää, milloin vastustaja lähestyy jos olen seliin häneen?”
”Muista hyödyntää haju- ja kuuloaistiasi”, Tihkutäplä muistutti.
”Kun saat enemmän kokemusta ja harjoitusta, lähestyvän kissan aistimisesta tulee paljon helpompaa. Varsinkin tositilanteessa vaara on helpompi aistia. Jotkut taitavat taistelijat tosin osaavat kätkeä läsnäolonsa ihmeen hyvin.”
”Kuulostaa mahtavalta! Minäkin haluaisin osata yllättää vastustajat aina”, Laikkutassu totesi ja huiski ilmaa hännällään.
”Lisää toistoja vain, niin ehkä pian osaatkin”, Tihkutäplä naukui ja kääntyi istumaan selin valkokirjavaan oppilaaseen.
”Kokeile ensin yllättää minut.”
”Selvä!”

Laikkutassu lysähti maahan väsyneenä.
”Voitaisiinko pitää taukoa?” naaras nöyrtyi pyytämään. Tihkutäplä ravisteli tomua turkistaan.
”Sopii”, harmaa kissa vastasi ja väräytti viiksiään. Laikkutassu oli tosiaan sinnikäs. Toistot ja väistöt tuntuivat jo hänenkin jaloissaan, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun oppilas kysyi taukoa.
”Muista käyttää voimaa joka lyöntiin. Vain sillä tavalla saat iskuistasi tehokkaampia”, Tihkutäplä naukui käyttääkseen aikaa hyödyksi samalla, kun Laikkutassu tasasi hengitystään ja nyökkäsi kulmat kurtistuneina mietteliäänä.
”Voitaisiinko muuten pitää joskus harjoituksia Salamatassun kanssa?” naaras toivoi kompuroidessaan käpälilleen.
”Tietysti. Yhteisharjoitukset ovatkin tärkeitä”, Tihkutäplä naukui ja mietti, mihin Piikkiraita oli Salamatassun aamutuimassa vienyt. Hänen pitäisi järjestää harjoituksia vaaleanharmaan kollin ja muiden klaaniensa mestareiden kanssa kiireesti, jotta he saisivat kehitettyä oppilaittensa taistelutaitoja huippuunsa. Uuden taistelun uhka kyti edelleen soturin mielessä.
#Vasanloikka, anteeksi kun olen näin hajamielinen. Jos olisit täällä, yhteistyö olisi paljon helpompaa#, Tihkutäplä ajatteli nielaisten palan kurkustaan ja mietti Piikkiraidan häijyjä, meripihkansävyisiä silmiä. Ne olivat tummemmat kuin Hämäräaskeleen kirkkaat silmät, joiden katse oli vältellyt häntä heidän välikohtauksestaan saakka, mikä ei Tihkutäplää haitannut. Hän ei ollut pitkävihainen, mutta muisti kollin sanat edelleen kuin kylmät hampaat kurkullaan. Hän oli loukkaantunut. Samassa harmaatäplikäs naaras sattui katsahtamaan taivaalle, jonka hän huomasi punertuneen illan merkiksi.
”Äh, unohdin tyystin! Tänä yönähän on kokoontuminen.”
Laikkutassu katsahti mestariinsa silmät pyöreinä. Naaras odotti vielä ensimmäistä pääsyään klaanien jokakuiseen tapaamiseen.
”Palataan leiriin. Kokoontumiseen lähtijät ilmoitetaan varmasti pian”, Tihkutäplä naukui ja kiirehti kohti kuopan reunaa. Laikkutassu juoksi ketterästi perään, ja kaksikko lähti ravaamaan läpi metsän kohti leiriä.

Liljan hengästynyt ääni kuului rinnaltani. Katsoin kumppaniani huolestuneena ja viitoin tuota istumaan viereeni. Olimme lähteneet pienelle kävelylle, sillä erakko oli maannut muutaman viimeisen päivän pelkästään pesäkolossaan ja pienimuotoinen liikunta tekisi varmasti hyvää. Nyt naaras kuitenkin huohotti kuin juuri nummien halki juosseena. Pennut hänen vatsassaan tekivät liikkumisesta ja hänen olostaan ylipäätään todella tukalan. Nielaisin ja silitin hännälläni tuon alaselkää, lähinnä yrittäen rauhoitella itseäni. Kermanvaalea kissa ei pystyisi puollustamaan itseään ja pentujamme tuossa kunnossa. Ja minä en voinut olla hänen kanssaan jokaisena hetkenä päivästä. Mitä jos jotakin tapahtuisi, jos vaikka mäyrä eksyisi hänen pesäkoloonsa ja tappaisi tuon samoin, kun oli tappanut emonikin? En uskonut, että pystyisin jättämään Liljaa enää hetkeksikään yksin.
"Voit ottaa vaikka pienet torkut. Minä jään vartioimaan", kuiskasin kumppanini korvaan ja kosketin hellästi kuonollani erakon pehmeää poskea.
"Hah, en minä mitään päiväunia tarvitse... Pienen levähdystauon vain", naaras tuhahti ja nousikin jo takaisin jaloilleen. Pysyin kuitenkin yhä tuon vierellä suojelevasti ja katseeni kohdatessaan kermanvaalea kissa tiesi, että minulla oli jotakin sanottavaa.
"Minä... Minä en uskalla jättää sinua enää yksin. Sinä et pysty metsästämään tai taistelemaan tuossa kunnossa. En kestäisi sitä jos yksi päivä tulisin katsomaan sinua ja sinusta olisi jäljellä vain verinen karvatuppo... Ja vaikka kuinka haluan, en voi olla turvanasi täällä. En kun minulla on velvollisuuksia klaanissa. Siksi... Ehdotan, että paljastamme Nummiklaanille salaisuutemme. Silloin olisi mahdollisuus, että edes sinä ja pennut jäätte henkiin", sanoin pala kurkussani ja painoin kasvoni Liljan niskaturkkiin. Kumppanini oli hiljaa, mutta tunsin kuinka tuon olemus vaihtui normaalista surulliseksi, ja pian purkautui kyynelvanoina hänen ja minun turkeillemme.

Olin matkalla takaisin leiriin, kertomaan klaanimme päällikölle ja kuulemaan tuomioni. Lilja oli luvannut ennen lähtöäni olla tukenani ja tehdä kaikkensa, että saisimme säilyttää henkemme. En tosin usko, että Sulkatähti olisi niin julma, että määräisi meidät kuolemaan. Luotin toivoon sekä meidän väliseemme suhteeseen Nummiklaanin johtoportaana. Käänsin katseeni vielä kerran takanani avautuvaan metsikköön mihin olin kumppanini jättänyt, ennen kuin laskeuduin nummikumpuralta, metsän kadoten sen taakse. Päästessäni leiriin, kävelin suoraan päällikön pesälle ja saadessani luvan astua sisään ja kohdatessani hopeaturkkisen naaraan katseen, tunsin paniikin nousevan huippuunsa. Se olisi menoa nyt. Aloitin takellellen kertomukseni minusta ja Liljasta, siitä miten olimme tavanneet Luuklaanin taistelun jälkeen ja tykästyneet toisiimme, sekä tilanteestamme pentujemme kanssa, mutta hiljalleen sain kaiken kerrottua. Huomasin Sulkatähden katseessa kuitenkin järkytyksen ja pettymyksen, ja ymmärsin hänen tunteensa hyvin, itsellänihän ne olivat olleet melkein samanlaiset viimeisten kuiden aikana. Päällikkö katseli minua vielä hetken hiljaa, ennen kuin avasi suunsa.
"No, Liekkitaivas, tulihan tämä yllätyksenä ja tiedät, että minun on annettava sinulle rangaistus, vaikka haluaisinkin sinun selviävän helpolla. Vanhempasi olivat minulle todella tärkeitä ystäviä, mutta minun täytyy silti hoitaa velvollisuuteni", Sulkatähti naukui miltei kuiskaten. Siirsin katseeni maaha, mutta nostin sen takaisin ylös, sillä en halunnut hävetä tilannettani. En voisi sille enää mitään, joten täytyi vain pitää leuka pystyssä loppuun asti.
"Saat asua leirissä pentujen syntymään saakka. Heti kun pennut ovat valmiita lähtöön, sinut karkoitetaan kaikkien klaanien reviireiltä, mutta saat asua niiden ulkopuolella. Mitä tähän erakkoon ja pentuihisi tulee... He saavat elää ja asua kanssasi. Tiedän kuinka huolissasi olet heidän hyvinvoinnistaan, ja tiedän etteivät kaikki löydä rakkauttaan elämänsä aikana. En halua viedä sinulta onnea, sillä olet aina ollut uskollinen, hyvä varapäällikkö ja kouluttanut meille uuden soturin, sekä toisen joka saa nimensä sitten, kun on valmis. Mutta sitten kun pennut ovat syntyneet ja olette poistuneet leiristä, teitä kohdellaan kuin muitakin tunkeilijoita", Sulkatähti naukaisi käheästi. Kyyneleet pulpahtivat silmiini ja puskin naarasta kylkeen.
"Kiitos!" Nau'uin innokkaana, sillä olin niin helpottunut. Joutuisin kyllä luopumaan kaikista klaanitovereistani, omasta leiristä, varapäällikön työstä, Neljän virran tammen kokoontumisista, retkistä oppilaani kanssa... Kodista. Mutta saisin pitää lähelläni ne kaikkein tärkeimmät kissat, jotka takaisivat ikuisen onneni. Peruutin muutaman askeleen ja hetken katsoin kiitollisena Sulkatähteä.
"Miten varapäällikön paikkani käy?"
"Tällä hetkellä voit pitää sen. Kuutamoklaaniin tehdyn hyökkäyksen jälkeen valitsen tilallesi uuden varapäällikön. Emmehän tiedä kuka sieltä selviää hengissä, olisi turhaa valita nyt varapäälliköksi kissa, joka tulisi nauttimaan arvostaan vain muutaman päivän ajan."

Kävelin Hahtuvaturkin ja oppilaani Peippostassun kanssa kohti paikkaa, mihin Lilja oli jäänyt minua odottamaan. Matkamme oli ollut hiljainen, vaikka kumpikin kissa tiesi ketä olimme hakemassa ja miksi. Sulkatähti ei ollut vielä ilmiantanut tietoa julki kellekkään muulle, mutta en olisi yllättynyt jos hän olisi tehnyt sen silllä aikaa kun olimme noutamassa kumppaniani.
"Kuulitteko tuon?" Viitoin hännälläni Hahtuvaturkkia ja Peippostassua pysähtymään.
"Ai minkä?" Oppilaani kysyi innokkaana.
"No tuon vihellyksen..", sanoin ja vilkaisin kollisoturiin varmistaakseni etten ollut kuullut omiani. Puhtaanvalkeaturkkinen kissa katsoi samaan suuntaan mistä ääni oli tullut ja tuon niskaturkki oli pörhistynyt. Eli en taatusti kuullut omiani.
"Kuuntele...", sanoin hiljempaa ja hetken me kaikki seisoimme hiiren hiljaa aloillamme. Jostakin kaukaisuudesta kuului kimeä vislaus.
"Kuulitko?" Kysyin äänen loppuessa ja käänsin katseeni Peippostassuun.
"Kuulin, mutta mikä se on. Ei ainakaan lintu", oppilaani naukaisi ja katsoi minua hölmistyneenä.
"Shh... Se alkaa taas", Hahtuvaturkki naukaisi ja sävähdin äänen kuuluvan nyt lähempää. Kurkottaessani kaulaani nähdäkseni pidemmälle, näin puiden lomasta löntystelevän jonkin, jonka uskoin olevan kaksijalka.
"Onko... Onko tuo kaksijalka? Vau!" Peippostassu kysyi hädissään, mutta uteliaisuus paistoi naaraan äänensävyn läpi.
"Ei se ole mikään vau! Se selvästi hyökkää meitä kohti! Juoskaa!" Karjaisin kauhuissani ja pinkaisin metsikköä kohti. En vaivautunut edes katsomaan taakseni, että kuulivatko he mitä olin sanonut. Toivoin, että he olivat kuulleet ja lähteneet perääni.

Viitoin kaikkia pysähtymään, kun olimme mielestäni päässeet tarpeeksi syvälle metsikön suojaan ja että kumpikin seuralaisistani oli turvallisen välimatkan päässä metsän harvemmista kohdista, mistä näkisi nummille. Pysähdyin ja katsoin helpottuneena kahta kissaa vierekkäin ja heidän huolestuneita ilmeitään.
"Peippostassu! Oletko kunnossa?" Naukaisin vilkaistessani oppilastani. Tämän huojuva kävelytyyli ei näyttänyt kovin terveeltä.
"Ei tässä mitään... Olen aivan kunnossa. Jatketaan vain matkaa...", Peippostassu naukaisi takerrellen. En ollut täysin vakuuttunut naaraan kunnosta, mutta jos hän oman mielensä mukaan pystyi jatkamaan, niin mikäs siinä. Lisäksi meidän olisi ehdittävä Liljan luokse ennen kuin se kaksijalka löytäisi hänet.
Olimme juuri astumassa leirin suuaukosta sisään Hahtuvaturkin ja Liljan kanssa, kun huomasin Peippostassun tuupertuvan maahan.
"Lilja ja Hahtuvaturkki, pysähtykää!" Henkäisin säikähdyksestä. Kiiruhdin oppilaani luo ja kutsuin tuon nimeä, saamatta vastausta.
"Apua! Hakekaa Ketunkynsi ja Yötuuli!" Hahtuvaturkki livahti samalla silmänräpäyksellä leiriimme johtavaan tunneliin. Jatkoin epätoivoista avunhuutamistani yrittäessäni paniikissa ravistella valkeaturkkista naarasta hereille. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin Peippostassun huonoa oloa! Hän oli tuskin ollut kolmea kuuta oppilaana eikä tietenkään ollut yhtä kestävä ja nopea juostessaan, kuin me olimme olleet Hahtuvaturkin kanssa. Hän oli varmasti aivan ylikuormittunut yllättävästä pakoonjuoksemisesta, kun oli yrittänyt pysyä vauhdissamme mukana.
*Missä ne parantajat oikein viipyvät?* Ajattelin stressaantuneena ja katsoin hädissäni Liljaa, joka oli saapunut vierelleni. Samassa kuulin takaani nopeita juoksuaskelia. Vahva männyneulasten haju tunkeutui sieraimiini Ketunkynnen ja Yötuulen kysellessä, mitä Peippostassulle oli tapahtunut. Kerroin tämän vain kaatuneen maahan ihan yhtäkkiä. Seurasin parantajia oppilastani kantaen heidän pesäänsä.