Saavuttuaan aamun rajapartiosta, sekä hänen ensimmäistestä partiostaan soturina, leiriin, Tuhkakajo tallusti päällikön pesän ulkopuolelle ja naukaisi kysyen sisäänpääsyä. Myöntävän vastauksen kuultuaan hän asteli sisään ja kohtasi Aaltotähden kysyvän katseen.
"Missä emo on?" Nuori soturi kysyi aluksi, uskaltamatta mennä suoraan aiheeseen mikä hänen mielensä päällä oli ollut.
"Taitaa olla keräämässä johtamaansa päivän metsästyspartiota kasaan. Mutta et tainnut tulla kyselemään Kaunokirjon olinpaikkaa minulta asti, ethän?" Hänen isänsä naukaisi kysyvästi. Naaras seisoi hetken aloillaan hämmentyneenä siitä miten päällikkö oli heti saanut hänen ajatustenkulustaan kiinni.
"Öööh... En. Isä, olemmeko oikeasti lähtemässä sotaan?" Tuhkakajo kysyi varovasti luimittuaan korvansa. Hän ei ollut itse osallistunut viimeöiseen kokoontumiseen, mutta jo tässä vaiheessa seuraavaa aamua oli koko klaani perillä siitä mitä oli tapahtunut.
"Mistä sinä sellaista olet kuullut?" Aaltotähti kysyi ja arvioivasti katsoi vanhinta tytärtään. Nuori soturi oli nyt vielä hämmentyneempi kuin aikaisemmin. Kaikki kokoontumisessa olleet olivat kertoneet, tai no pääasiassa Aurinkomyrsky ja Loskaliito olivat heti leiriin saavuttuaan herättäneet koko sotureiden pesän ja kertoneet, että jonkinlainen sota olisi alkamassa ja Vuoristoklaani osallistuisi siihen.
"Aurinkomyrsky ja Loskaliito kertoivat-"
"Aurinkomyrsky ja Loskaliito ovat vielä nuoria sotureita ja varmasti vain suurentelivat asiaa saadakseen kokoontumisen kuulostamaan jännittävämmältä", päällikkö vastasi. Tuhkakajo kurtisti kulmiaan, mitä tämä nyt tarkoitti? Olisiko mitään sotaa edes tulossa?
"Eli Vuoristoklaani ei ole osallistumassa taisteluihin?" Nuori soturi naukaisi toiveikkaana ja nosti korvansa pystyyn. Aaltotähti katsoi vanhinta tytärtään hetken, kunnes pudisti päätänsä. Naaraan kulmat kurtistuivat uudestaan ja korvat luimistuivat. Mitä hänen isänsä oikein tarkoitti?
"Vuoristoklaani ei ole aloittamassa yhtäkään taistelua kanjonissa. Mutta on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme suurimpana klaanina auttaa taistelussa heikompaa osapuolta. Jos Nummiklaanin tosiaankin päättää hylätä kunniansa ja lähteä taisteluun vielä Luuklaanin hyökkäyksestä toipuvaa Kuutamoklaania vastaan, me menemme ja puolustamme Kuutamoklaania", Aaltotähti selitti ja nousi jaloilleen sammalpedillään, astellen Tuhkakajon luo ja laskien häntänsä vanhimman tyttärensä lavalle lohduttavana eleenä.
"Mutta älä huoli. Olen tuntenut Sulkatähden koko ikäni. Hän ei ikinä lähtisi hyökkäämään klaania vastaan joka on miltei puolustuskyvytön", päällikkö selitti rauhallisena, mutta jokin kollin katseessa kertoi ettei tuo tainnut itsekään uskoa omia puheitaan.

Paarmahehku katsahti lumen peittämää vuoristomaisemaa vielä kerran, ennen kuin sujahti partiotovereidensa perässä leiriin. Hiilenmustan kollin leuoissa lepäsi hänen saalistamansa laihahko päästäinen, jonka häntä riippui murheellisena lattiaa kohti. Imelä tuoksu täytti soturin suun, mutta tuo vastusti halua pureskella saaliinsa sillä silmänräpäyksellä, vaikka olikin nälkäinen. Tassuteltuaan tuoresaaliskasalle ja aseteltuaan päästäisen sen huipulle koristeellisesti, kolli kääntyi ja tassutteli leirin reunalle lepuuttamaan jalkojaan hetkeksi. Kuka tiesi, minkälaisia lisätöitä vanhemmat soturit keksisivät vielä iltaan mennessä hänen päänmenokseen. Istuuduttuaan Paarmahehku alkoi sukia takkuista kylkeään. Loskaliito loikki äänettömästi paikalle, mutta Paarmahehku tunnisti sisarensa oitis hänen tuoksustaan.
”Mitä asiaa?” musta kolli kysyi ja keskeytti pesutyönsä, kun toinen soturi kiepahti hänen eteensä. Loskaliito jutteli niitä näitä, ja vilkuili välillä sivuilleen, kuin olisi salaillut jotain. Paarmahehku ei voinut olla miettimättä, mitä vaaleajuovainen naaras salaili. Edellisyönä hän oli herättänyt levottomuutta koko klaanissa dramatisoidessaan viime kokoontumisen tapahtumia, joten ehkä joku mehukas tiedonmurunen oli jäänyt vielä kertomatta. Paarmahehku väräytti korvaansa. Ajatus Luuklaanin pieksämästä Kuutamoklaanista ja sodasta, joka oli Loskaliidon sanojen mukaan syttymässä Nummiklaanin ja heidän rajanaapurinsa välillä, kiehtoi häntä. Olisiko kynsien upottaminen Nummiklaanin kaninsyöjiin hyvä tapa päästellä höyryjä? Paarmahehku oli vielä kokematon tositaistelussa, eikä voinut edes kuvitella, miltä tilanteen tuoma hurja adrenaliiniryöppy tuntuisi.
”Oletko sinä käynyt leikkimässä pentujen kanssa?” Loskaliito naukui silloin viekkaasti. Paarmahehku pudisti päätään oudolle kysymykselle ja käänsi päätään alkaakseen puhdistaa lapaansa. Kylmä vuoristotuuli oli pörröttänyt karvan sekaisin, eikä hän ollut huomannut korjata asiaa aiemmin. Tilaisuus oli täydellinen tilaisuus Loskaliidolle sanoa asia, jota naaras oli hautonut mielessään jo tovin.
”Unikkokukka on tiineenä”, Loskaliito naukui hilpeästi. Se sai Paarmahehkun sävähtämään lähes yllättyneenä.
”Niinkö?”
”Kyllä. Hän siirtyy pentutarhaan minä tahansa päivänä nyt.”
Paarmahehku kohautti hartioitaan. Kait tämä oli odotettua. Kotkasumu.
”Taivaslilja oli kertonut hänelle, että kyseessä on kaksi tervettä pentua. Miten söpöä! Kotkasumun ja Unikkokukan pennuista tulee varmasti hurjan pörröisiä!” Loskaliito naukui leikkisästi ja kierähti kyljelleen Paarmahehkun vierelle. Kolli väräytti korvaansa ja murahti siskonsa pentumaisuudelle. Hän katseli mietteliäänä leiriluolan seinää ja antoi Loskaliidon puheen valua toisesta korvastaan ulos. Hän ei tiennyt mitä ajatella pennuista. Olihan hän nähnyt, että ne karvapallot vain hästäsivät jaloissa ennen kuin ne nimitettiin aivottomiksi oppilaiksi, joiden perässä mestareiden piti juoksennella vuoristopoluilla henkensä edestä. Vasta sotureina osa heistä sai hiukan järkeä päähänsä, jos sitäkään. Paarmahehku vilkaisi sisartaan, jonka turkki oli sekaisin ja paikoittain märkä tummista laikuista päätellen.
#Vasta olimme itsekin pentuja#, kolli ajatteli yllättäen.
#Mikä ihmeen kiire Unikkokukalla on perustaa perhe?#
”No, nyt kun Unikkokukka siirtyy pentutarhaan, sinne tarvitaan tilaa”, Paarmahehku tyytyi naukumaan koleasti, kun hän huomasi silmänurkassaan Aaltotähden tumman hahmon hiipivän ulos pesästään.
”Totta! Ehkä minä saan viimein oppilaan”, Loskaliito henkäisi ja katsahti haaveilevana kohti kattoa, josta tippui hyytävä vesipisara hänen kuonolleen.
”Katsotaan kun saat nuo mehiläiset pois päästäsi”, Paarmahehku kommentoi irvistäen ja nousi jaloilleen. Kolli lähti tassuttelemaan rivakasti kohti Puhujakiveä, jonka päälle Aaltotähti oli vahvalla loikalla noussut. Päällikkö oli selvästi aloittelemassa klaanikokousta.
”Mitä tuo tarkoitti?” Loskaliito huudahti kismittyneenä, kompuroi itsekin käpälilleen, ja viiletti veljensä perään. Aaltotähti kajautti ilmoille kutsunsa klaanikokoukseen, ja sisarukset istuivat mainioille paikoille, lähes suoraan suuren kiven alle, mutta kunnioittavan välimatkan päähän päälliköstään.
Aaltotähti puhui lyhyesti, kun koko klaani oli viimein koolla.
”On tullut aika nimittää kaksi uutta oppilasta.”
Paarmahehku väräytti korvaansa. Hän olisi mieluummin kuullut kokoontumisesta tai heidän taistelusuunnitelmistaan lisää.
”Salamapentu ja Kaunopentu, astukaa eteen.”
Pentukaksikko tassutteli eteen. Paarmahehku seurasi laiskasti katseellaan, kuinka entiset erakot yrittivät peittää nykiviä häntiään ja jännityksestä täriseviä viiksiään.
”Salamapentu”, Aaltotähti naukui rohkaisevasti, ja tummanharmaa, tuuheaturkkinen naaras käänsi meripihkasilmänsä päättäväisesti kohti päällikköään.
”Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi tulla soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Salamatassuna. Mestarinasi tulee toimimaan Jäkäläaskel.” Aaltotähti nyökkäsi kokeneelle soturille, joka puski tiensä klaanitoverien läpi, ja pysähtyi uuden oppilaansa vierelle.
”Jäkäläaskel, on aikasi ottaa itsellesi oppilas. Olet osoittanut olevasi klaanille uskollinen ja ahkera soturi, oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle.”
Mustaraidallisen soturin silmät välkehtivät ylpeydestä, kun hän kumartui koskettamaan kuonollaan vastanimettyä oppilasta.
”Salamatassu, Salamatassu!”
Klaani hurrasi muutaman vaimean kerran, kun Aaltotähti muistutti rauhallisella katseella, että jäljellä oli vielä yksi nimitettävä. Valkeaturkkinen pentu odotti vuoroaan siirrelleen tassujaan malttamattomana.
”Kaunopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aika nimittää sinut soturioppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Kaunotassu. Mestariksesi saat Paarmahehkun.”
Paarmahehkusta tuntui siltä, että tuhat silmäparia olisi kääntynyt katsomaan häntä. Hän oli kuulevinaan yllättynyttä kohinaa, ja silloin kollin sydän alkoi pamppailemaan hallitsemattoman nopeasti. Hänestäkö mestari, vaikka vaihtoehtona oli monia muita, paljon kokeneempia sotureita? Paarmahehku käveli rivakasti Kaunotassun toiselle puolelle, ja vilkaisi nopeasti Aaltotähteä, joka heitti mahtavan varjonsa alempana seisoskelevien kissojen päälle.
”Paarmahehku, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi luottamuksen arvoinen ja koen voivani antaa tämän oppilaan vastuullesi. Oletan sinun opettavan Kaunotassulle kaiken, mitä tiedät.”
Kaunotassu vilkaisi Paarmahehkua, ja kolli kohtasi ensi kertaa uuden oppilaansa syvän, vihreän katseen. Hän kumartui pehmeästi koskettamaan pienen kissan silkkistä kuonoa ja tunsi saman kipinän kuin silloin, kun oli omassa oppilasseremoniassaan koskettanut kuonoja Uskosielun kanssa.
”Kaunotassu! Salamatassu! Kaunotassu!” huudot raikuivat. Aaltotähti julisti kokouksen päättyneeksi, ja klaani hajaantui yhtä nopeasti kuin oli kokoontunutkin. Paarmahehku jäi seisomaan kiusaantuneena Kaunotassun rinnalle. Hän ei ollut valmistautunut tähän ollenkaan.
”No niin, eipäs hukata enempää aikaa. Ensimmäisenä lähdetään kiertämään rajat!” Jäkäläaskel naukui tyynesti kuten aina, ja katsahti merkitsevästi Paarmahehkuun. Salamatassun silmät loistivat. Paarmahehku raotti suutaan ja pohti vastaustaan, kun Jäkäläaskel oli jo kääntynyt kohti uloskäyntiä, Salamatassu tiukasti kannoillaan. Kaunotassun turkki oli pörröllä, ja naaras oli aikeissa kiitää sisarensa perään, kun Paarmahehku naukaisi:
”Odotahan hetki.”
Hiilenmusta kolli tassutteli eteenpäin ja mittaili Jäkäläaskelta katseellaan. Hän ei todellakaan antaisi vanhemman soturin luulla, ettei hän tiennyt mitä teki. Aluksi hän ei ollut kovinkaan innoissaan mestarina olemisesta, mutta nyt hän käsitti, että tämä voisi olla hänelle oiva mahdollisuus kavuta ylemmäs klaaninsisäistä arvoasteikkoa.
”Mihin ajattelitte suunnata ensin? Menisin mieluusti Kaunotassun kanssa eri reittiä, jotta sisarukset tottuvat olemaan erossa toisistaan.”
Jäkäläaskel räpäytti silmiään.
”Ajattelin kulkea Kuutamoklaanin rajaa pitkin Taivaspuulle.”
”Selvä. Me aloitamme siis Puroklaanin puolelta”, Paarmahehku naukui ja nyökkäsi soturitoverilleen vielä, kun hän lähti johdattamaan oppilastaan ulkomaailmaan. Kaunotassu katsoi kaihoisasti Salamatassun perään, ja ravisteli sitten edelleen pörrössä olevaa valkeaa turkkiaan. Naaraan pyöristyneet silmät poukkoilivat sinne tänne ja tuo näytti kuumeisesti haluavan kysyä jotain. Paarmahehku irvisti mielessään, ja lähti tassuttelemaan kohti uloskäyntiä, jonka edustaa kelmeä ilta-auringon valo valaisi.
”Tänään käydään läpi rajat, joita tulet vielä puolustamaan hengelläsi”, Paarmahehku naukui ja tunsi käpäliensä alla kylmän soran. Kaunotassu astui valoon ja katseli hämmästynyt ilme ympärilleen.
”P-Paarmahehku. Miten me päästään tuosta alas?” Naaras kysyi ja nyökkäsi kohti läheistä kielekettä.
”Ei meidän tarvitsekaan. Täällä on polku, jota yleensä käytetään”, kolli selitti ja lähti kävelemään hitaasti eteen päin. Kaunotassu nyökkäsi huoli kasvoillaan ja vilkuili lähes peloissaan joka puolelle.
#Älä huoli#, Paarmahehku lausui mielessään ja katseli sivusilmällä, tietäisikö naaras luonnostaan, miten tassut oli aseteltava vuoristopolulla.
#Teen sinusta vielä yhden klaanisi pelottomimmista sotureista.#

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Seinämäkiven alle klaanikokoukseen!"
Tähtipentu havahtui Sulkatähden kutsuhuutoon ja unenpöpperöisenä kömpi jaloilleen. Purovirta, Kanervapentu, Naakkapentu ja Nummipentu olivat jo ehtineet pesästä ulos joten Viiksihäntä pentuineen oli vielä sisällä. Nuorempi kuningatar selitti miten hänen pentujensa tulisi käyttäytyä pesätovereidensa oppilasnimityksessä, ei olisi soveliasta puhua päällikön sanojen päälle tai keskustella vierustoverilleen. Viirullinen pentu käänsi katseensa pesän ulkopuolelle ja varovasti tassutteli sen suuaukolle. Niin, tänään olisi Kanervapennun ja Naakkapennun oppilasnimityksen aika mikä tarkoittaisi rauhallisempia päiviä pentutarahan väelle. Kanervapentu oli kunnon kauhukakara eikä yhtäkään päivää päästy ilman tuon naaraspennun hullutuksilta tai riehumisilta. Tähtipentu odotti Viiksihännän ja tuon pentujen saapuvan ja meni sitten heidän seurassaan istumaan aukion laidalle. Kuupentu, Kottaraispentu ja Oravapentu yrittivät parhaansa mukaan kurkkia muiden kissojen jalkojen ja häntien takaa Seinämäkivelle, mutta heidän emonsa sai heidät rauhoittumaan juuri kun Sulkatähti aloitti puheensa.
"Hyvät Nummiklaanin jäsenet! Olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään kaksi uutta oppilasta joukkoomme. Kanervapentu ja Naakkapentu, astuisitteko eteenpäin?" Päällikkö naukui ja katsoi Tähtipennun mielestä todella rauhoittavalla, mutta jämäkällä katseella kahta pentua, jotka pikaisesti tassuttelivat Seinämäkiven alle ja jännittyneinä katsoivat harmaaturkkista naarasta.
"Kanervapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän joten on sinun aikasi ryhtyä soturikoulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään saakka kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Kanervatassuna. Mestarinasi toimii Timaliviiksi", Sulkatähti naukui ja odotti kärsivällisesti kuinka mustaturkkinen naaras käveli Kanervatassun viereen ja kohotti katseensa päällikköönsä. Naarasoppilas vilkaisi epäilevänä uutta mestariaan ja Tähtipentu kurtisti kulmiaan yllättyneenä. Eikö Vastanimitetyn oppilaan mielestä tämä soturitar ollut hyvä mestarivalinta? Timaliviiksi vaikutti kokeneelta, sekä hyväkäytöksiseltä kissalta, joten pentu ei ymmärtänyt entisen pesätoverinsa turhautumista.
"Timaliviiksi, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet osoittanut olevasi tarkka sekä uskollinen klaanitoveri ja toivon, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Sulkatähti naukui ja seurasi kuinka Timaliviiksi ja Kanervatassu koskettivat pikaisesti kuonojaan. Sen jälkeen hän kääntyi tuon veljen puoleen.
"Naakkapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja nyt on sinun vuorosi päästä soturikoulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään kunnes soturinimesi saat, sinut tunnetaan Naakkatassuna. Mestarinasi toimikoon Kirkasaamu", päällikkö naukui ja odotti kuinka Kirkasaamu hieman yllättynein askelin kipitti Naakkatassun rinnalle. Tähtipentu tunnisti soturittaren, sillä juuri pennun klaaniinsaapumisen jälkeen oli Kirkasaamu päässyt pois pentutarhasta, kun hänen ottopennuistaan tuli oppilaita.
"Kirkasaamu, olet valmis kouluttamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja rohkea nummiklaanilainen joten toivon sinun välittävän kaiken tietosi tälle oppilaalle", Sulkatähti julisti ja seurasi katseellaan, kuinka soturitar ja Naakkatassu jakoivat hieman iloisemman näköisen nenien kosketuksen verrattuna aiempaan.
"Kanervatassu! Naakkatassu! Kanervatassu! Naakkatassu!"

Vaikka vuodenaika kävi vain lämpimämmäksi, oli jokainen aamu ja ilta kylmempi Kezkulle. Pentutarha oli hänelle nyt vain tämä kylmä ja tyhjä pesä, mikä oli aikaisemmin ollut täynnä lämpöä ja rakkautta. Pennun perhe oltiin murhattu kylmäverisesti suoraan hänen edessään. Vääräsydän ainoana Kuutamoklaanin kuningattarena, Susisydämen taistellessa hengestään parantajilla, oli välillä käynyt kyselemässä pennun oloa, mutta ei ollut vielä saanut sanaakaan irti naaraasta. Ei Vääräsydän tietenkään voinut tajuta miltä valkoturkkisesta kissasta oikein tuntui, tuon koko perhe oli vielä hengissä. Kun taas Kezku, hän oli menettänyt kaiken.
Kezku räväytti silmänsä auki ja nousi nojaamansa kiven vierestä ylös nopeasti. Hän oli yrittänyt nukahtaa, mutta joka kerta kun pentu meinasi päästä uneen, räjähtivät muistot hänen emostaan ja sisaristaan naaraan mieleen. Hän ravisteli päätänsä ja vilkaisi ympärilleen. Vääräsydämen huolestunut katse valkoturkkisessa kissassa ilmoitti tuon kuulleen jotakin.
*Olinko mutissut jotakin huomaamattani?* Sinisilmä ajatteli ja ajatteli kävellä pesästä ulos hyvästelemään perheensä vielä kerran, kun tunsi kuningattaren kosketuksen lavallaan.
"Saanko liittyä seuraasi?" Kuningatar kysyi ja varovasti nuuhkaisi Kezkun poskea. Pentu nyökkäsi hiljaisena ja yhdessä he kävelivät leiriaukiolle, missä kuolleiden kissojen läheiset surivat menetettyjä klaanitovereitaan. Heitä oli niin paljon, eikä sinisilmä uskonut ikinä aikaisemmin nähneensä leiriaukiolla niin montaa kissaa samanaikaisesti. Vääräsydän ohjasi häntä leiriaukion laidalle ja nähdessään emonsa sekä sisaruksensa makaavan maassa, kyyneleet täyttivät ruskealaikkuisen kissan silmät.
"Emo!" Valkoturkkinen naaras parahti ja juoksi hautaamaan kasvonsa Kinuskin turkkiin. Hän kuitenkin sävähti taaksepäin koskettaessaan tuota, emon keho oli niin kylmä ja... Eloton. Kezku kosketti myös varovasti sisartensa turkkeja, mutta he olivat yhtä kylmiä kuin Kinuskikin. Vaikka he näyttivät vain nukkuvan rauhallisina...
"Miksi näin piti tapahtua?" Pentu itki ja tunsi kuinka Vääräsydän kiersi häntänsä varovasti hänen ympärilleen. Valkoturkkinen naaras kääntyi tukeutuakseen kuningattareen ja hiljaisena itki tuon turkkia vasten.
"Tähtiklaanin tahto on tuntematon. Oli heidän aikansa lähteä, kun sinä taas jäät tänne meidän kanssamme. On nyt sinun vastuullasi elää elämäsi emosi ja sisartesi puolesta", punakeltainen naaras kuiskasi hiljaa ja nuolaisi muutaman kerran Kezkun päälakea.
"Voi pienokainen, olemme niin pahoillamme."
Ruskealaikkuinen kissa nosti katseensa Vääräsydämen turkista kuullessaan tuntemattoman naaraan ääneen ja hieman hätkähti, kun näki, että heidän ympärilleen oli ilmestynyt useampi kissa.
"Olen Mustalampi, Vääräsydämen kumppani. Tässä on parantajaoppilaamme Surutassu ja tässä ovat Kivisydän sekä Ruostehalla. Jos vain sallit niin, me voimme käydä hautaamassa perheenjäsenesi", mustaturkkinen kolli esitteli itsensä ja muut kissat heidän ympärillään. Kezku katseli kiiltävin silmin jokaista kissaa vuorollaan, minkä jälkeen nyökkäsi.
"Palataan takaisin pentutarhalle, tämä ilta on ollut todella rankka sinu-"
Vääräsydän ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun kun aukion laidalta kahden kissan pikkuhiljaa äänenvoimakkuudeltaan nousevat keskustelu peitti kuningattaren äänen. Vain silmänräpäystä myöhemmin olivat nämä kaksi kissaa toistensa kimpussa. Pentu painautui punaturkkisen naaraan kehoa vasten, kun tuo asetti itsensä nahistelijoiden ja Kezkun väliin. Kaikki leiriaukiolla seurasivat näiden kahden kissan välistä kamppailua, mutta surevat kissat eivät tehneet elettäkään mennäkseen keskeyttämään tappelua. Kaikki vain tuntuivat luovan ärtyneitä ja mulkoilevia katseita leirilaitaman suuntaan.
"Voi Tähtiklaani sentään! Lopettakaa heti!" Ruostehalla puuskahti marssien kissakaksikon luo ja tarraten tummanharmaan kollin niskanahkaan, repäisten tuon irti täplikkään naaraan kimpusta ketä vastaan oli kahakoinut. Myös Mustalampi meni auttamaan klaanitoveriaan kahden tappelijan erottamisessa, sillä hetken näytti jo siltä, että tummanharmaa kolli olisi käynyt punaruskean kollin kimppuun tuon keskeyttäessä tappelun.
"Miten he oikein kehtaavat tehdä jotakin tuollaista, kun niin monen kissan valvojaiset ovat vain parin ketunmitan päässä? Moni klaanitoverinne menetti läheisensä tänään, miten te kehtaatte häiritä heidän suremistaan? Häpeäisitte!" Vääräsydän sähisi aluksi itselleen, muttan kohotti äänenvoimakuuttaan lauseen lopussa niin kovaksi, että muut heidän lähellään olevat, tappelijat mukaanlukien, kuulivat sen. Kezku luimi korviaan ja kuningattaren opastuksella lähti hitaasti kävelemään takaisin kohti pentutarhaa. Hän ei ymmärtänyt miksi nämä kaksi kuutamoklaanilaista olivat alkaneet tappelemaan toisten suriessa, mutta ajatukset eivät hänen päässään kauaa pyörineet kun pentu kääntyi viimeisen kerran katsomaan emoaan ja sisariaan.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä kuutamoklaanilainen Suurkiven juureen klaanikokoukseen!" Varistähti kuulutti valvojaisten jälkeisenä aamuna. Kezku sekä Vääräsydän olivat jo hereillä ja valmiina aukiolla, sillä he olivat keskustelleet Nummipyörteen kanssa pennun klaaniinjäännistä. Nyt kun hän olisi orpo ja soturilaki kohdistuisi häneen, saisi hän olla Kuutamoklaanin suojeluksessa oppilasikäänsä asti. Kuutamoklaanin päällikkö päättäisi sen jälkeen, mikä ruskealaikkuisen naaraan kohtalo olisi.
"Jännittääkö? Muistan itse päivän kun sain oman soturinimeni enkä ole ikinä aikaisemmin ollut niin innoissani ja kauhuissani samaan aikaan", kuningatar naukui samalla kun kuutamoklaanin jäsenet ilmestyivät pesistään aukiolle. Pentu kohautti olkiaan ja sävähti huomatessaan Varistähden katsovan hänen suuntaansa. Kezku nielaisi ja polki etutassuillaan maata. Minä tahansa muuna päivänä hän varmasti olisi ollut innoissaan klaaninimen saannista, olihan sinisilmä juuri pari päivää aikaisemmin miettinyt minkälaiset ne olisivat olleet jos hänelle ja hänen sisarilleen olisi sellaiset annettu. Mutta nyt ruskealaikkuinen naaras ei ollut innoissaan, sillä hänen perheensä ei olisi täällä jakamassa iloa hänen kanssaan.
"Minkä luulet klaaninimesi olevan? Eikö Tuulipentu kuulostaisi hienolta? Tai Viimapentu?" Yöpentu, Vääräsydämen vanhin tytär, intoili heidän vieressään ja loi uteliaan katseen pentuun. Sinisilmä kohautti olkiaan. Toivottavasti päällikkö antaisi hänelle edes jonkinlaisen hyvän nimen.
"Hyvät kuutamoklaanilaiset. Uskon puhuvani kaikkien puolesta kun sanon pahimman olevan nyt takana. Me olemme vahvoja ja me selviämme tämän läpi yhdessä. Nyt me keskitymme uudelleenrakentamiseen ja vahvistumme estääksemme tälläisen tragedian tapahtumista tulevaisuudessa", Varistähti naukui. Aukiolta kuului myötäileviä maukaisuja ja Kezku ei voinut olla luimimatta korviaan. Vaikka hän oli tuskin kolmea kuuta vanha, pentu ymmärsi ettei hän ollut ainoa jota taistelu oli satuttanut. Klaani oli täynnä kissoja, jotka kärsivät samoista sydänsuruista kun hän. Jollakin tavalla se oli lohduttavaa.
"Salamatassu. Menetit mestarisi tässä taistelussa, joten nimitän sinulle uuden joka kouluttaa sinut samalle tasolle mille Vasanloikkakin olisi kouluttanut. Piikkiraita, sinusta tulee uusi mestari Salamatassulle. Olet osoittanut olevasi uskollinen soturi ja haluan että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", Varistähti julisti ja seurasi kuinka kaksi kollia kävivät pikaisesti koskettamassa kuonojaan ja palasivat sitten muun yleisön joukkoon.
"Laatikko, astuisitko eteen?" Päällikkö naukui, siirtäen katseensa yleisössä seisovaan tummanruskeaan naaraseen. Hieman hämillään tämä sinisilmäinen kuutamoklaanilainen asteli muiden eteen ja kumarsi pienellä eleellä johtoportaalle.
"Tässä taistelussa osoitit olevasi uskollinen Kuutamoklaanille taistellessasi sen puolesta henkesi edestä. Olemme tulleet siihen tulokseen, että olet ansainnut paikkasi kuutamoklaanilaisten joukossa ja nyt on tullut sinun aikasi ansaita soturinimesi. Soturiesi-isämme, tunnette meidät jokaisen nimeltä. Nyt pyydän teitä ottamaan tämän kissan nimen pois, sillä se ei enään sovi hänelle. Klaanipäällikölle suoduin oikeuksin ja Tähtiklaanin henkien luvalla annan tälle kissalle nimen Tuuliturkki. Tähtiklaani ja Kuutamoklaani kunnioittavat uskollisuuttasi ja rohkeuttasi ja hyväksyvät sinut Kuutamoklaanin täydeksi soturiksi!"
Aukiolla alettiin huutaa Tuuliturkin uutta nimeä ja jopa Kezku yhtyi huutoihin mukaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli ollut mukana nimitysseremoniassa. Emo ei ollut antanut heille aikaisemmin lupaa osallistua, koska he eivät olleet klaanin jäseniä, jolloin heidän seremoniansa eivät kuuluneet heille. Pentu oli juuri vaipumassa uuden suruaallon pauloihin, mutta Varistähden kylmä katse osui häneen ja yhtäkkiä valkoturkkinen naaras ei teinnyt minkään muun olemassaolosta kuin noiden kylmien silmäparin.
"Lisäksi yksi penutarhan jäsenistä jäi ilman vanhempiaan ja sisariaan. Pentu, emosi on antanut sinulle nimen, mutta ollessasi nyt osa klaania, me annamme sinulle klaaninimen. Sinut tunnetaan tästälähin... Sinipentuna", päällikkö naukui ja heilautti häntäänsä merkkinä kokouksen päättymiselle.

Pysähdyin äkisti kuullessani askeleita takaani. Käännyin, mutta en nähnyt ketään. Ainoastaan korkealta minua ympäröivien kuusten latvasta kuului sointuvaa laulua. Kuuntelin yhä tarkemmin, mutta en osannut päätellä mille tuo ääni kuului. En tiedä johtuiko tämä kaikki omasta paranoiastani matkatessani niin pitkän ajan jälkeen yksin, mutta olin tuntunut huomaavan kaiken epätavallisen tällä matkalla. Katsellessani ympärilleni olivat eläimet tuntuneet seuraavan hiljaisina kulkuani ja osa oli ainanut päänsä alas, kuin kumartaakseen minua. Laskin katseeni kuusen oksalla istuvaan oravaan ja tuokin tuntui katsovan alas, eikä lähtenyt karkuun petoeläimen nähdessään. Metsänasukkaat vain seurasivat kulkuani eivätkä tuntuneet pelkäävän, vaikka olisin lähestynyt heitä. Todella epätavallista.
Saman laulun kuullessani kohotin taas katseeni puiden latvoihin. Höristin korviani kuullakseni paremmin. Se kuulosti linnulta, en vain keksinyt että miltä niistä. Katselin ihmeissäni ympärilleni kun vihellys vaihtoi paikkaa. Äänen lähteitä täytyi olla useita. Sitten kuin ihmeenä, sain kysymykselleni vastauksen. Puiden latvoilta ja oksilta lehahti lentoon monia kymmeniä punertavia lintuja. Ne kaikki lauloivat yhtä aikaa ja aiheuttivat korvia huumaavan metelin.
- Vau..., huomasin henkäiseväni lumoutuneena. Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Tälläisinä hetkinä luonnon kauneus ja eläväisyys saivat minut täysin sanattomaksi, sekä ajoivat murheitani pois. Näistä hetkistä tulisi nauttia. Avatessani silmäni jouduin kuitenkin karjaisemaan kauhusta ja väistämään yhtä lintua, joka selvästi oli lentänyt minua kohti hyökätäkseen. Nyt olisi aika lähteä!

Päästessäni pois lintuparven luota, käänsin katsettani taakse, varmistaakseni ettei minua seurattaisi. Vilkuilin metsää epäluuloisena, mutta siinä ei ollut mitään vialla. Korviini kuitenkin kantautui eräs toinen hälyttävä ääni, joka sai karvani pystyyn. Kuulin vahvaa läähätystä ja kääntyessäni katsomaan kenestä tämä kuului, näin ison mustan koiran järven hiekkarannan toisella laidalla. En ollut edes huomannut saapuvani järven toiseen päähän, mutta huomasin sen kuinka koira lähti juoksemaan suuntaani, kuola valuen sen suuresta suusta. Lähdin pinkomaan henkeni edestä järven ja kaksijalkalan väliseen metsikköön, etsien vauhkoontuneena jonkinlaista piilopaikkaa koiralta. Eläimen juoksuaskeleet vain lähenivät, enhän todellakaan ollut mikään nopea juoksija. Siispä jos en nopeasti keksisi piilopaikkaa, jäisin koiran leukoihin. Ja taas kerran, kuin kutsusta sain vastauksen ongelmiini. Minuahan ympäröi millä mitalla erikokoisia puita, pitäisi vain kiivetä yhden oksiston suojaan ja koira jättäisi minut rauhaan. Toivottavasti. Hiirenkorvan kuitenkin saapuessa kanjoniin, oli aurinko sulattanut lunta ja jäätä puista, tehden niiden rungoista märkiä ja liukkaita. Saisin vain yhden mahdollisuuden kiivetä, sillä jos luiskahtaisin alas, koira ehtisi juosta luokseni ja olisin mennyttä. Nielaisin ja otin suunnakseni korkean lehtipuun, jonka alimmille oksille ei näyttänyt olevan pitkää matkaa. Kiihdytin vauhtiani ja päästessäni tarpeeksi lähelle, ponkaisin itseni kohti puuta. Mäjähdin puun runkoa vasten ja vaikka tarrasinkin kaikkien neljän raajani kynsillä kaarnaan, tunsin lähteväni valumaan alas. Paniikinomaisesti yritin ponnistella edes puun alimmalle oksalle ja jollakin ilveellä sain vedettyä ylävartaloni, sekä silmänräpäystä myöhemmin myös alavartaloni oksalle. Huohotin raivokkaasti ja sävähdin, kun minua jahdannut koira teki hypyn suuntaani, mutta ei onneksi yltänyt oksalle asti. Katsoin pedon tummiin silmiin ja varovasti hyppäsin ylemmälle oksalle. En ottaisi riskiä pysyä pelkällä alimmalla oksalla. Koira ei tuntunut lähtevän mihinkään vaan hyppi puun runkoa vasten haukkuen, kun itse kiipesin korkeammalle latvustoon. Kai koiran kaksijalkainen toveri tulisi kohta hakemaan eläimen pois ja minä pääsisin jatkamaan matkaani. Katsellessani ympärilleni tajusin, että olin todella lähellä sitä samaista paikkaa missä olin tavannut Pihlajanpiikin muutama kuu aikaisemmin. Mitenköhän Loimu ja Musta voivat? Olin lupautunut palaamaan takaisin heidän luokseen, mutta pentujeni klaaneihin jättämisen jälkeen ei kahden kollipennun luo palaaminen ollut käynyt mielessäni lainkaan. Ehkä jos pääsisin ensin tästä pinteestä pois, voisin käydä tapaamassa heitä.

Maailma Tihkutäplän ympärillä pyöri, kun Hämäräaskel iski käpälillään häneen. Raivo kihisi naaraan korvissa ja hän rimpuili irti vastustajansa otteesta, kynnet janoten kostoa kollin loukkaavista sanoista.
”Voi Tähtiklaani sentään, lopettakaa heti!”
Tihkutäplä tunsi Hämäräaskeleen painon katoavan päältään ja hetken tuo luuli kollin perääntyneen itse, mutta sitten hän näki Ruostehallan repivän tuota kauemmas sisarestaan väsynyt, ärtynyt ilme metsänvihreissä silmissään.
”Älä puutu tähän!” Hämäräaskel tiuskaisi ja oli läimäistä Ruostehallaa, kunnes Mustalampi työnsi itsensä heidän väliinsä, mikä sai viimein tummanharmaan soturin perääntymään askeleen kauemmas. Huohottaen, Tihkutäplä hellitti puolustusasentoaan. Raivokohtauksen tuoman adrenaliiniryöpyn vaikutuksen laantuessa naaras horjahti. Hänen teki edelleen mieli repiä Hämäräaskeleelta korvat päästä, mutta verenhukan, surun ja edelleen taistelun jäljiltä painavan väsymyksen takia hän ei tuntenyt pystyvänsä liikkumaan enää tuumaakaan.
”Moni klaanitoverinne menetti läheisensä tänään, miten te kehtaatte häiritä heidän suremistaan? Häpeäisitte!” Vääräsydämen sanat kantautuivat Tihkutäplän korviin, ja soturi kääntyi kuningatarta kohti. Liekinpunainen naaras mulkaisi häntä ja lähti sitten kävelemään kohti pentutarhaa ruskeavalkoinen pentu vanavedessän.
#Hän on oikeassa#, Tihkutäplä nielaisi voimattomana ja vilkuili avuttomasti ympärilleen. Klaanitoverit loivat häneen vihaisia katseita ja käänsivät hänelle selkänsä kääntyessään taas suremaan menetettyjä läheisiiän. Pala nousi Tihkutäplän kurkkuun ja naaras haukkoi hetken happea. Kuinka moni oli nähnyt hänen menettävän malttinsa niin epäkunniallisesti? Raivon kohina naaraan korvissa oli lakannut, ja nyt niitä kuumotti häpeästä.
”Teillä kahdella todellakin on syytä hävetä”, Ruostehalla jylisi, kun tulkitsi tilanteen rauhoittuneen riittävästi ja loikkasi Hämäräaskeleen ohi, joka oli lysähtänyt istuaalleen ja kääntänyt katseensa synkistyneenä maahan. Soturi seisoi Tihkutäplän edessä ja naukui ihmetellen:
”Mitä sinä oikein teet? Tihkutäplä, tämä ei yhtään ole kaltaistasi. Koko klaanin edessä, juuri ennen valvojaisia!”
Ankaruus veljen äänessä kirpaisi. Tihkutäplä luimisti korviaan kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. Naaras vilkaisi Ruostehallan punertavan turkin vierestä Hämäräaskelta, joka loi häneen kylmäävän katseen.
”Ruostehalla, minä en tiedä. En tiedä miten saatoin paljastaa kynteni klaanitoverilleni”, täplikäs soturi naukui ja huokaisi. Naaraan sisäänhengittämä ilma tuntui kylmältä ja raskaalta. Sanat pyörivät hänen kielellään, mutta hän ei osannut selittää käyttäytymistään. Hämäräaskel nousi ylös ja ravisteli pölyä hämähäkinseitin peittämältä turkiltaan. Tihkutäplä tunsi viiltävän kivun lavassaan ja huomasi ohuesti ruvettuneen haavan auenneen. Verinoro oli alkanut valua siitä hitaasti.
”Hämäräaskel, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?” paikalle varmuuden vuoksi jäänyt Mustalampi kysyi, kun kolli lähti kävelemään pois, häntä laahaten maassa.
”Ei”, kolli murahti, ja hänen meripihkasilmänsä hehkuivat.
Tihkutäplän selkäkarvat nousivat pystyyn kuin piikit, ja naaras otti askeleen kollia päin.
”Hämäräaskel, meidän täytyy pu-”
Ruostehalla työnsi hänet taaksepäin.
”Lopeta jo. Olette molemmat väsyneitä, ei tuosta seuraa mitään hyvää”, punertava kolli sihisi. Tihkutäplä luimisti korviaan lohduttomana.
#Mitä minä teen? Hänhän pilkkasi uskollisuuttani. Ja sanoi minua pehmeäksi. Ihan niin kuin en olisi oikea kuutamoklaanilainen. Ja mitä sitten teinkään? Melkein osoitin hänen väitteensä oikeaksi, kun kävin käsiksi klaanitoveriini.#
”Käy paikkaamassa tuo Lehtikuun luona”, Ruostehalla naukui ja nyökkäsi kohti Tihkutäplän lapaa. Naaras lipaisi haavaa hajamielisenä ja kääntyi sitten pois.
”Ei sinun tarvitse pitää huolta minusta, vaikka käyttäydyinkin kuin pentu.”
Ruostehalla pyöräytti silmiään.
”No, tule sitten. Vasanloikka haudataan varmaan pian.”
”Oletko varma?” Tihkutäplä kysyi.
”Häiritsin surevia ja käyttäydyin epäkunnioittavasti koko klaania kohtaan. Melkein hyökkäsin Hämäräaskeleen kimppuun. Hän puhui, niin kuin olisin voinut pelastaa Vasanloikan, jos olisin vahvempi soturi. Ja siltä minustakin tuntuu.”
Ruostehalla kuunteli hiljaa sisarensa vuodatusta.
”Tuo ruumiskasa ja kuolleet pennut saivat minut pois tolaltaan. En olisi ikinä halunnut häiritä heidän rauhaansa.” Naaras oli purskahtaa itkuun. Ruostehalla huokaisi.
”Älä turhaan sääli itseäsi. Tehty mikä tehty. Koko klaani on sekaisin surusta nyt, kaikki taitavat ymmärtää sen.”
Kolli lähti tassuttelemaan kohti valvojaisia. Tihkutäplä seurasi vaitonaisena veljensä sanojen jälkeen. Asettuessaan vielä pieneksi hetkeksi Vasanloikan vierelle naaras katsahti kohti kuusten läpi hohtavaa hopeahäntää, jolla tähdet tuikkivat kirkkaina valopisteinä. Sekavat tunteet mylläsivät soturin sisimmässä.

Kun taistelusta Luuklaania vastaan oli kulunut jo ovi, aamun luodessaan ensisäteensä Kuutamoklaanin leiriin, Tihkutäplä oli jo jalkeilla ja jolkotteli reippaasti kohti oppilaiden pesää. Kun harmaatäplikäs naaras kurkisti sisään, Piikkiraita sujahti hänen ohitseen Salamatassu vanavedessään. Oppilaan viikset värisivät innosta hänen seuratessaan soturia, jonka Varistähti oli nimittänyt hänen uudeksi mestariksi. Tihkutäplä pujahti pesään kohteliaasti kun kaksikko oli mennyt ja tassutteli kepeästi Laikkutassun makuusijalle. Laikukas naaras oli käpertynyt tiukalle kerälle ja tuhisi vaimeasti. Tihkutäplä tökkäsi oppilasta kuonollaan.
”Herätys, Laikkutassu”, soturi kuiskasi. Nukkuva naaras hätkähti hereille, ja vihreinä hohtavat silmät revähtivät auki.
”Taisteluharjoitukset?” naaras kuiskasi aamuherätyksestä tokkuraisena ja kampesi itsensä jaloilleen. Tihkutäplä nyökkäsi ja pujahti ahtaasta pesästä nopeasti raikkaaseen ilmaan.
”Tänään opetellaan pari uutta liikettä”, soturi naukui reippaasti, ja viittoi oppilastaan seuraamaan läpi leiriaukion.
”Selvä!” Laikkutassu vastasi pirteänä.
Kuten ei muukaan klaani, Tihkutäplä ei ollut vielä täysin toipunut taistelusta. Haava lavassa oli erityisen vaikea, vaikkei se ollutkaan syvin hänen saamistaan viiltohaavoista. Naaras epäili siitä jäävän arven. Pahimpia olivat kuitenkin henkiset arvet ja ahdistus, joka pyöri soturin mielessä jatkuvasti. Hän oli päättänyt työntää ne jonnekin syviin mielen sopukoihinsa ja yritti unohtaa tapahtumat keskittämällä energiansa Laikkutassuun, jotta naaraan koulutus ei kärsisi traumaattisesta kokemuksesta. Harjoittelurytmiin pääseminen oli muutenkin tärkeää – kukaan ei tiennyt, milloin seuraava taistelu käytäisiin. Huoli siitä puristi vahvasti Tihkutäplän rintaa, kun ajatus poukkoili hänen päässään.
#Ainakin nyt minulla on aikaa valmistella häntä#, harmaa naaras ajatteli ja vilkaisi Laikkutassua, joka katseli saniaispehikkoon korvat höröllä, kun kaksikko oli lähtenyt suunnistamaan kohti läheistä harjoituskuoppaa.
”Haistatko jotain?” mestari kysyi.
”E-en. Se oli varmaan jokin laimea hajujälki”, Laikkutassu totesi ja niiskautti nenäänsä. Tihkutäplää harmitti hiukan, että metsästysharjoitukset olivat jääneet lahjakkaan oppilaan kanssa vähemmälle. Taisteluharjoitusten merkitystä ei kuitenkaan voinut aliarvioida nyt.
Pian Tihkutäplä erotti paksujen puunrunkojen välistä puuttoman alueen, jonka hiekkainen maa oli käpälänjälkien peittämä. Naaras asteli laajan kuopan keskelle, kun Laikkutassu tasapainotteli sen sivuilla. Lumi oli sulanut kuopasta ja tehnyt maasta mutaisen tahmeaa. Maahan sekoittuneet neulaset pistelivät soturin tassuja.
”No niin, aloitetaan. Ensimmäisenä on kierähdysisku”, Tihkutäplä naukui ja odotti, että Laikkutassu loikkasi hänen eteensä, ja kyyristyi innokkaana taisteluasentoon.
”Voit tehdä tämän liikkeen, kun kuulet vastustajan lähestyvän sinua takaa päin”, naaras naukui ja pyysi Laikkutassua esittämään, että oli luuklaanilainen, joka oli aikeissa hypätä hänen niskaansa. Kun hän aisti Laikkutassun hiipivät askeleet tarpeeksi lähellä, Tihkutäplä potkaisi voimakkaasti taaksepäin, mutta varoi osumasta laikukkaaseen naaraaseen, sillä arveli liikkeen tuottavan hämmennyksen riittävän harjoittelutilanteessa. Potkun jälkeen Tihkutäplä käännähti terävästi, ja teki viillon käpälällään ilmaan Laikkutassun edessä. Vaistomaisesti oppilas loikkasi taaksepäin.
”Jos vastustajasi on aikeissa hypätä päällesi, tämä on tehokas tekniikka sen torjumiseen. Mutta ajoitus on tärkeä. On hyvä, jos vastustaja ei tajua, että olet huomannut hänet. Tämän takia taistelun tuoksinnassa aistit on pidettävä aina terävinä!” Tihkutäplä opetti. Laikkutassu nyökkäsi karvat pörröllä ja siirteli tassujaan malttamattomana.
”Ensin tehdään siis potku, mieluiten vastustajan kasvoihin. Sitten käännytään, ja tehdään viilto etutassulla. Jos hyvin käy, yllättynyt vastustaja pakenee paikalta kuin kani koloonsa”, Tihkutäplä naukui leikkisästi ja elehti hännällään oppilastaan kääntymään:
”Nyt on sinun vuorosi.”
Laikkutassu käänsi selkänsä mestarilleen. Hänen viiksensä värisivät jännittyneinä. Tihkutäplä lähti vaanimaan eteenpäin, niin kuin olisi lähestynyt saaliseläintä. Laikkutassun potku tuli salamannopeasti ja lähes oikealta etäisyydeltä. Oppilaan takajalka pyyhkäisi soturin viiksiä.
”Hyvä!” Tihkutäplä naukui, ja samassa Laikkutassu käännähti ja tavoitteli käpäläniskullaan mestarinsa kasvoja. Harmaatäplikäs naaras väisti, ja hypähti kauemmas.
”En oikein edes kuullut sinua”, Laikkutassu tunnusti ja kallisti päätään.
”Mistä voin tietää, milloin vastustaja lähestyy jos olen seliin häneen?”
”Muista hyödyntää haju- ja kuuloaistiasi”, Tihkutäplä muistutti.
”Kun saat enemmän kokemusta ja harjoitusta, lähestyvän kissan aistimisesta tulee paljon helpompaa. Varsinkin tositilanteessa vaara on helpompi aistia. Jotkut taitavat taistelijat tosin osaavat kätkeä läsnäolonsa ihmeen hyvin.”
”Kuulostaa mahtavalta! Minäkin haluaisin osata yllättää vastustajat aina”, Laikkutassu totesi ja huiski ilmaa hännällään.
”Lisää toistoja vain, niin ehkä pian osaatkin”, Tihkutäplä naukui ja kääntyi istumaan selin valkokirjavaan oppilaaseen.
”Kokeile ensin yllättää minut.”
”Selvä!”

Laikkutassu lysähti maahan väsyneenä.
”Voitaisiinko pitää taukoa?” naaras nöyrtyi pyytämään. Tihkutäplä ravisteli tomua turkistaan.
”Sopii”, harmaa kissa vastasi ja väräytti viiksiään. Laikkutassu oli tosiaan sinnikäs. Toistot ja väistöt tuntuivat jo hänenkin jaloissaan, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun oppilas kysyi taukoa.
”Muista käyttää voimaa joka lyöntiin. Vain sillä tavalla saat iskuistasi tehokkaampia”, Tihkutäplä naukui käyttääkseen aikaa hyödyksi samalla, kun Laikkutassu tasasi hengitystään ja nyökkäsi kulmat kurtistuneina mietteliäänä.
”Voitaisiinko muuten pitää joskus harjoituksia Salamatassun kanssa?” naaras toivoi kompuroidessaan käpälilleen.
”Tietysti. Yhteisharjoitukset ovatkin tärkeitä”, Tihkutäplä naukui ja mietti, mihin Piikkiraita oli Salamatassun aamutuimassa vienyt. Hänen pitäisi järjestää harjoituksia vaaleanharmaan kollin ja muiden klaaniensa mestareiden kanssa kiireesti, jotta he saisivat kehitettyä oppilaittensa taistelutaitoja huippuunsa. Uuden taistelun uhka kyti edelleen soturin mielessä.
#Vasanloikka, anteeksi kun olen näin hajamielinen. Jos olisit täällä, yhteistyö olisi paljon helpompaa#, Tihkutäplä ajatteli nielaisten palan kurkustaan ja mietti Piikkiraidan häijyjä, meripihkansävyisiä silmiä. Ne olivat tummemmat kuin Hämäräaskeleen kirkkaat silmät, joiden katse oli vältellyt häntä heidän välikohtauksestaan saakka, mikä ei Tihkutäplää haitannut. Hän ei ollut pitkävihainen, mutta muisti kollin sanat edelleen kuin kylmät hampaat kurkullaan. Hän oli loukkaantunut. Samassa harmaatäplikäs naaras sattui katsahtamaan taivaalle, jonka hän huomasi punertuneen illan merkiksi.
”Äh, unohdin tyystin! Tänä yönähän on kokoontuminen.”
Laikkutassu katsahti mestariinsa silmät pyöreinä. Naaras odotti vielä ensimmäistä pääsyään klaanien jokakuiseen tapaamiseen.
”Palataan leiriin. Kokoontumiseen lähtijät ilmoitetaan varmasti pian”, Tihkutäplä naukui ja kiirehti kohti kuopan reunaa. Laikkutassu juoksi ketterästi perään, ja kaksikko lähti ravaamaan läpi metsän kohti leiriä.

Liljan hengästynyt ääni kuului rinnaltani. Katsoin kumppaniani huolestuneena ja viitoin tuota istumaan viereeni. Olimme lähteneet pienelle kävelylle, sillä erakko oli maannut muutaman viimeisen päivän pelkästään pesäkolossaan ja pienimuotoinen liikunta tekisi varmasti hyvää. Nyt naaras kuitenkin huohotti kuin juuri nummien halki juosseena. Pennut hänen vatsassaan tekivät liikkumisesta ja hänen olostaan ylipäätään todella tukalan. Nielaisin ja silitin hännälläni tuon alaselkää, lähinnä yrittäen rauhoitella itseäni. Kermanvaalea kissa ei pystyisi puollustamaan itseään ja pentujamme tuossa kunnossa. Ja minä en voinut olla hänen kanssaan jokaisena hetkenä päivästä. Mitä jos jotakin tapahtuisi, jos vaikka mäyrä eksyisi hänen pesäkoloonsa ja tappaisi tuon samoin, kun oli tappanut emonikin? En uskonut, että pystyisin jättämään Liljaa enää hetkeksikään yksin.
"Voit ottaa vaikka pienet torkut. Minä jään vartioimaan", kuiskasin kumppanini korvaan ja kosketin hellästi kuonollani erakon pehmeää poskea.
"Hah, en minä mitään päiväunia tarvitse... Pienen levähdystauon vain", naaras tuhahti ja nousikin jo takaisin jaloilleen. Pysyin kuitenkin yhä tuon vierellä suojelevasti ja katseeni kohdatessaan kermanvaalea kissa tiesi, että minulla oli jotakin sanottavaa.
"Minä... Minä en uskalla jättää sinua enää yksin. Sinä et pysty metsästämään tai taistelemaan tuossa kunnossa. En kestäisi sitä jos yksi päivä tulisin katsomaan sinua ja sinusta olisi jäljellä vain verinen karvatuppo... Ja vaikka kuinka haluan, en voi olla turvanasi täällä. En kun minulla on velvollisuuksia klaanissa. Siksi... Ehdotan, että paljastamme Nummiklaanille salaisuutemme. Silloin olisi mahdollisuus, että edes sinä ja pennut jäätte henkiin", sanoin pala kurkussani ja painoin kasvoni Liljan niskaturkkiin. Kumppanini oli hiljaa, mutta tunsin kuinka tuon olemus vaihtui normaalista surulliseksi, ja pian purkautui kyynelvanoina hänen ja minun turkeillemme.

Olin matkalla takaisin leiriin, kertomaan klaanimme päällikölle ja kuulemaan tuomioni. Lilja oli luvannut ennen lähtöäni olla tukenani ja tehdä kaikkensa, että saisimme säilyttää henkemme. En tosin usko, että Sulkatähti olisi niin julma, että määräisi meidät kuolemaan. Luotin toivoon sekä meidän väliseemme suhteeseen Nummiklaanin johtoportaana. Käänsin katseeni vielä kerran takanani avautuvaan metsikköön mihin olin kumppanini jättänyt, ennen kuin laskeuduin nummikumpuralta, metsän kadoten sen taakse. Päästessäni leiriin, kävelin suoraan päällikön pesälle ja saadessani luvan astua sisään ja kohdatessani hopeaturkkisen naaraan katseen, tunsin paniikin nousevan huippuunsa. Se olisi menoa nyt. Aloitin takellellen kertomukseni minusta ja Liljasta, siitä miten olimme tavanneet Luuklaanin taistelun jälkeen ja tykästyneet toisiimme, sekä tilanteestamme pentujemme kanssa, mutta hiljalleen sain kaiken kerrottua. Huomasin Sulkatähden katseessa kuitenkin järkytyksen ja pettymyksen, ja ymmärsin hänen tunteensa hyvin, itsellänihän ne olivat olleet melkein samanlaiset viimeisten kuiden aikana. Päällikkö katseli minua vielä hetken hiljaa, ennen kuin avasi suunsa.
"No, Liekkitaivas, tulihan tämä yllätyksenä ja tiedät, että minun on annettava sinulle rangaistus, vaikka haluaisinkin sinun selviävän helpolla. Vanhempasi olivat minulle todella tärkeitä ystäviä, mutta minun täytyy silti hoitaa velvollisuuteni", Sulkatähti naukui miltei kuiskaten. Siirsin katseeni maaha, mutta nostin sen takaisin ylös, sillä en halunnut hävetä tilannettani. En voisi sille enää mitään, joten täytyi vain pitää leuka pystyssä loppuun asti.
"Saat asua leirissä pentujen syntymään saakka. Heti kun pennut ovat valmiita lähtöön, sinut karkoitetaan kaikkien klaanien reviireiltä, mutta saat asua niiden ulkopuolella. Mitä tähän erakkoon ja pentuihisi tulee... He saavat elää ja asua kanssasi. Tiedän kuinka huolissasi olet heidän hyvinvoinnistaan, ja tiedän etteivät kaikki löydä rakkauttaan elämänsä aikana. En halua viedä sinulta onnea, sillä olet aina ollut uskollinen, hyvä varapäällikkö ja kouluttanut meille uuden soturin, sekä toisen joka saa nimensä sitten, kun on valmis. Mutta sitten kun pennut ovat syntyneet ja olette poistuneet leiristä, teitä kohdellaan kuin muitakin tunkeilijoita", Sulkatähti naukaisi käheästi. Kyyneleet pulpahtivat silmiini ja puskin naarasta kylkeen.
"Kiitos!" Nau'uin innokkaana, sillä olin niin helpottunut. Joutuisin kyllä luopumaan kaikista klaanitovereistani, omasta leiristä, varapäällikön työstä, Neljän virran tammen kokoontumisista, retkistä oppilaani kanssa... Kodista. Mutta saisin pitää lähelläni ne kaikkein tärkeimmät kissat, jotka takaisivat ikuisen onneni. Peruutin muutaman askeleen ja hetken katsoin kiitollisena Sulkatähteä.
"Miten varapäällikön paikkani käy?"
"Tällä hetkellä voit pitää sen. Kuutamoklaaniin tehdyn hyökkäyksen jälkeen valitsen tilallesi uuden varapäällikön. Emmehän tiedä kuka sieltä selviää hengissä, olisi turhaa valita nyt varapäälliköksi kissa, joka tulisi nauttimaan arvostaan vain muutaman päivän ajan."

Kävelin Hahtuvaturkin ja oppilaani Peippostassun kanssa kohti paikkaa, mihin Lilja oli jäänyt minua odottamaan. Matkamme oli ollut hiljainen, vaikka kumpikin kissa tiesi ketä olimme hakemassa ja miksi. Sulkatähti ei ollut vielä ilmiantanut tietoa julki kellekkään muulle, mutta en olisi yllättynyt jos hän olisi tehnyt sen silllä aikaa kun olimme noutamassa kumppaniani.
"Kuulitteko tuon?" Viitoin hännälläni Hahtuvaturkkia ja Peippostassua pysähtymään.
"Ai minkä?" Oppilaani kysyi innokkaana.
"No tuon vihellyksen..", sanoin ja vilkaisin kollisoturiin varmistaakseni etten ollut kuullut omiani. Puhtaanvalkeaturkkinen kissa katsoi samaan suuntaan mistä ääni oli tullut ja tuon niskaturkki oli pörhistynyt. Eli en taatusti kuullut omiani.
"Kuuntele...", sanoin hiljempaa ja hetken me kaikki seisoimme hiiren hiljaa aloillamme. Jostakin kaukaisuudesta kuului kimeä vislaus.
"Kuulitko?" Kysyin äänen loppuessa ja käänsin katseeni Peippostassuun.
"Kuulin, mutta mikä se on. Ei ainakaan lintu", oppilaani naukaisi ja katsoi minua hölmistyneenä.
"Shh... Se alkaa taas", Hahtuvaturkki naukaisi ja sävähdin äänen kuuluvan nyt lähempää. Kurkottaessani kaulaani nähdäkseni pidemmälle, näin puiden lomasta löntystelevän jonkin, jonka uskoin olevan kaksijalka.
"Onko... Onko tuo kaksijalka? Vau!" Peippostassu kysyi hädissään, mutta uteliaisuus paistoi naaraan äänensävyn läpi.
"Ei se ole mikään vau! Se selvästi hyökkää meitä kohti! Juoskaa!" Karjaisin kauhuissani ja pinkaisin metsikköä kohti. En vaivautunut edes katsomaan taakseni, että kuulivatko he mitä olin sanonut. Toivoin, että he olivat kuulleet ja lähteneet perääni.

Viitoin kaikkia pysähtymään, kun olimme mielestäni päässeet tarpeeksi syvälle metsikön suojaan ja että kumpikin seuralaisistani oli turvallisen välimatkan päässä metsän harvemmista kohdista, mistä näkisi nummille. Pysähdyin ja katsoin helpottuneena kahta kissaa vierekkäin ja heidän huolestuneita ilmeitään.
"Peippostassu! Oletko kunnossa?" Naukaisin vilkaistessani oppilastani. Tämän huojuva kävelytyyli ei näyttänyt kovin terveeltä.
"Ei tässä mitään... Olen aivan kunnossa. Jatketaan vain matkaa...", Peippostassu naukaisi takerrellen. En ollut täysin vakuuttunut naaraan kunnosta, mutta jos hän oman mielensä mukaan pystyi jatkamaan, niin mikäs siinä. Lisäksi meidän olisi ehdittävä Liljan luokse ennen kuin se kaksijalka löytäisi hänet.
Olimme juuri astumassa leirin suuaukosta sisään Hahtuvaturkin ja Liljan kanssa, kun huomasin Peippostassun tuupertuvan maahan.
"Lilja ja Hahtuvaturkki, pysähtykää!" Henkäisin säikähdyksestä. Kiiruhdin oppilaani luo ja kutsuin tuon nimeä, saamatta vastausta.
"Apua! Hakekaa Ketunkynsi ja Yötuuli!" Hahtuvaturkki livahti samalla silmänräpäyksellä leiriimme johtavaan tunneliin. Jatkoin epätoivoista avunhuutamistani yrittäessäni paniikissa ravistella valkeaturkkista naarasta hereille. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin Peippostassun huonoa oloa! Hän oli tuskin ollut kolmea kuuta oppilaana eikä tietenkään ollut yhtä kestävä ja nopea juostessaan, kuin me olimme olleet Hahtuvaturkin kanssa. Hän oli varmasti aivan ylikuormittunut yllättävästä pakoonjuoksemisesta, kun oli yrittänyt pysyä vauhdissamme mukana.
*Missä ne parantajat oikein viipyvät?* Ajattelin stressaantuneena ja katsoin hädissäni Liljaa, joka oli saapunut vierelleni. Samassa kuulin takaani nopeita juoksuaskelia. Vahva männyneulasten haju tunkeutui sieraimiini Ketunkynnen ja Yötuulen kysellessä, mitä Peippostassulle oli tapahtunut. Kerroin tämän vain kaatuneen maahan ihan yhtäkkiä. Seurasin parantajia oppilastani kantaen heidän pesäänsä.

Mustakynsi tallusti laahustaen takaisin leiriä kohti, sanomatta sanaakaan vieressään nilkuttavalle Leijonatassulle. He olivat juuri käyneet hautaamassa Hiljaisuustassun, vaihtaen muutaman sanan samalla ja lähteneet auringon nousun aikaan pois. Soturitar vilkaisi vierellään kävelevää oppilasta ja mietti miten kolli olisi reagoinut jos tietäisi, että hänen vierellään kävelevä kissa oli oikeasti hänen sisarensa kuoleman takana? He saapuivat leiriin juuri kun Varistähti kutsui klaanin koolle, ilmoitti surunvalittelunsa klaanille, sanoi pari mahtipontista lausetta, nimitti Salamatassulle uuden mestarin ja vaihtoi muutaman kissan nimet. Soturitar oli liian väsynyt pysyäkseen kunnolla mukana päällikkönsä julistuksessa ja kun tuo heilautti häntäänsä kokoontumisen päättymisen merkkinä, oli naaras helpottunut. Hän pääsisi useamman yön valvomisen jälkeen viimeinkin painumaan oman sammalpetinsä lämpöön.

***

Neljän virran tammen aukio oli sekasorron vallassa. Puutähti seuraajineen olivat juuri häipyneet paikalta, jättäen muiden klaanien kissat avuttomina panikoimaan aukiolle. Katselin haltioituneena puiden väliin mihin entinen mestarini oli kadonnut, enkä siksi kuullut, kun Ruskohaukka huusi nimeäni. Vasta kollin töytäistessä lapaani, havahduin transsistani.
- Etkö kuullut? Kokoontuminen päätettiin jo, me lähdemme nyt takaisin leiriin, soturi naukui kovemmalla äänellä, saadakseen äänensä kuulumaan aukiolla kuuluvan hälinän yli. Katsoin kollia kulmat kurtussa, minkä jälkeen loin vielä kerran katseen suuntaan mihin Puutähti ja Kyyhammas olivat kadonneet.
Seuraavan parin päivän aikana tapahtuneet käänteet olivat yllättäviä: Jokainen klaani oli lähettänyt vuorollaan partion Kuutamoklaaniin keskustelemaan tilanteesta ja yhtenä iltana klaanien päälliköt ja varapäälliköt olivat lähteneet hätäkokoustamaan Neljän virran tammelle keskenään. Ukkostähti oli suorastaan kiduttanut jo valmiiksi pieniä partioitamme ja olimme kaikki joutuneet taisteluharjoituksiin. Päällikkömme oli vielä nimittänyt suurimman osan oppilaista sotureiksi ja kaikki yli viiskikuiset pennut oppilaiksi. Hän selvästi halusi voittaa Luuklaania vastaan.
Neljän virran tammen kokoontumista edeltävänä iltana oli Ukkostähti ilmoittanut, ettei se taipuisi Luuklaanin vallan alle vaan taistelisi muiden klaanien rinnalla loppuun asti. Purin hammasta, sillä en mitenkään ehtisi viedä tätä viestiä Puutähdelle ajoissa. Mutta hän oli fiksu, hän olisi kyllä varautunut muiden klaanien vastarintaan. Itse olin tehnyt päätökseni olla taistelun alkuun asti Kuutamoklaanin kanssa, mutta taistelun alkaessa kävisin kaikkien muiden paitsi luuklaanilaisten kimppuun.
- Mustakynsi, oletko hereillä? Ruskohaukka kysyi hiljaa viereltäni. Käänsin katseeni tuohon ja pudistin päätäni. Olin varma, että yli puolet sotureiden pesästä oli vielä kuuhuipunkin jälkeen hereillä, ei kukaan malttanut tai pystynyt nukkumaan.
- Lähdetkö hetkeksi jaloittelemaan? Soturi kysyi ja kurottautui koskettamaan kuonollaan etutassuani. Nyökkäsin miltei huomaamattomasti ja nousin varovasti jaloilleni. Kuun säteet osuivat kasvoilleni kun ahtauduin ulos sotureiden pesästä ja käänsinkin katseeni yötaivasta kohti. Kuu loisti taivaalla, lähestyen sirppimuotoaan.
- Älkää viipykö kauaa, yövartiossa istuva Aurinkomyrsky naukaisi meille ohimennen, kun Ruskohaukka johdatti meidät ulos leiristä. Emme kävelleet kauhean kauas, olimme vielä suhtkot leveällä polulla, joka leiristämme lähti pohjoista kohti. Soturi kävelytti minut reviirimme läpi virtaavan joen rantaan ja istahti sitten siihen. Olimme hetken aikaa hiljaa, katsellen kuvajaisiamme vedessä ja vain nauttien viielästä yöstä.
- Pelottaako huominen sinua? Kysyin kollilta, rikkoen hiljaisuuden välillämme. En tahtonut ajatella sitä, mutta tämä saattoi olla viimeinen kerta kun puhuisimme näin rauhassa. Ruskeaturkkinen kissa pudisti päätään.
- Ei, minua... Minua ennemminkin kaduttaa... Se etten ole viettänyt sinun tai Okapihlajan kanssa enempää aikaa, Ruskohaukka naukaisi. Siirryin hieman lähemmäksi soturia ja tunsin kuinka tuo kiersi häntänsä ympärillemme.
- Ei hätää... Olen tässä nyt...", sain naukaistua ja kohotin kasvoni kohti Ruskohaukan lempeää, mutta surullista katsetta. Hänen lämmin ruumiinsa vieressäni toi rohkeutta ja turvaa, olisin voinut vetäytyä kauemmas, mutta jäin siihen.
- Jatkuisipa tämä hetki ikuisuuden..., soturi jatkoi kuiskaten.

***

Mustakynsi havahtui unestaan kuullessaan huudon kaltaisen äänen sotureiden pesän ulkopuolelta. Tiedä oliko hän Luuklaanin hyökkäyksen jälkeen vain erityisen herkkä huudoille vai johtuiko herääminen täysin jostakin muusta. Valkoturkki näytti myös olevan hereillä ja kahden soturin katse kohtasi hetkeksi.
- Se oli Kuiskauspyyntö, kolli sanoi ja nousi jaloilleen. Soturitar seurasi valkoturkkista kissaa ulos ja näki ensimmäisenä Lehtikuun seisovan pesänsä ulkopuolella surullinen ilme kasvoillaan.
- Susisydän ei selvinnyt vammoistaan, parantaja naukui hiljaa.
- Onko Tiikeirsydän sisällä? Valkoturkki kysyi ja kun parantaja nyökkäsi, jatkoi soturi hänen pesänsä uumeniin, mistä kuului useamman kissan itkua. Mustakynsi jäi seisomaan keskelle leiriaukeaa ja kohotti katseensa taivaalle. Täysikuu loisti valoaan heidän leiriinsä ja turkeillensa. Hetkeksi soturitar sulki silmänsä ja oli haistavinaan pihkaisen ja havuneulasten tuoksun. Ruskohaukan tuoksun.

"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämiseen kykenevä Päällikön pesälle klaanikokoukseen!" Ututähti huusi pesänsä päältä. Suurin osa puroklaanilaisista oli jo aukiolla, sillä tänään olisi kokoontuminen ja moni odotti päällikön ilmoittavan kokoontumiseen lähtijät minä hetkenä hyvänsä. Lumisydän etsi emoaan ja löysikin tuon miltei eturivistä. Hän antoi pikaisen nuolaisun Sädetaivaan poskelle ja ryhtyi kuuntelemaan luonnonvalkean naaraan sanomaa.
"Tänä yönä järjestetään Neljän virran tammella kokoontuminen. Mukaani kokoontumiseen otan Hiiriturkin, Yöturkin, Kylmähämärän, Hunajavirran, Kanijalan, Punalehden, Varjoturkin, Sädetaivaan, Susivarjon, Henkitassun, Valkotassun ja Jokitassun. Sen lisäksi haluaisin nimittää oppilaidemme joukkoon uuden jäsenen. Monnipentu, astuisitko esiin?"
Lumisydän katsoi hymyillen emoaan, kun tuon nimi mainittiin kokoontumiseen lähtijöiden joukossa, mutta käänsi katseensa takaisin Ututähteen, kun tuo jatkoikin puhettaan nimitysseremonialla. Soturi seurasi pienen kuusikuisen pennun kävelyä Päällikön pesän eteen ja laikukas kolli huomasi kuinka Monnipennun viikset väpättivät innosta.
"Monnipentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on sinun vuorosi ryhtyä soturikoulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Monnitassuna. Mestarinasi toimii Hiiriturkki", päällikkö julisti ja käänsi katseensa varapäällikköönsä. Harmaalaikkuinen kolli nyökkäsi tyytyväisenä, Hiiriturkki oli oivallinen mestarivalinta, sekä selvästi yksi Ututähden suosikki vaihtoehdoista mestariksi. Olisiko Monnitassu jo naaraan neljäs oppilas?
"Hiiriturkki, Puroklaanin varapäällikkönä olet osoittanut olevasi valmis seuraavan oppilaan koulutukseen. Tähtiklaani ja Puroklaani kunnioittavat periksiantamattomuuttasi ja toivon, että opetat kaiken tietämäsi tälle oppilaalle", lumenvalkea naaras naukui ja kaikki seurasivat katseillaan kuinka Hiiriturkki ja Monnitassu koskettivat kuonoja keskenään.
"Monnitassu! Monnitassu!" Aukiolla huudettiin uuden oppilaan nimeä. Kun osa kissoista meni onnittelemaan Monnitassua, loput painuivat viimeisten auringon säteiden lämmöstä nautittuaan pesiinsä tai kokoontumispartion luo.
"Kerrothan heti saavuttuanne mitä kokoontumisessa oikein kävi?" Lumisydän pyysi emoltaan. Koko kanjoni tuntui olevan kynnen terällä kaikkien uhkauksien ja taisteluennustuksien takia. Toivottavasti tämä kokoontuminen olisi rauhaisa. Soturin katse osui muun partion mukana olevaan Jokitassuun ja laikukas kolli joutui nielaisemaan. Jos kokoontumisaukealla syttyisi taistelu, miten sokea Jokitassu oikein pärjäisi?
"Kerron kerron. Ja älä huoli, me kaikki pidämme Jokitassua silmällä", Sädetaivas rauhoitteli nuorinta poikaansa huomatessaan tuon katselevan sokean oppilaan suuntaan. He heilautivat hännillään toisilleen hyvästit partion lähdettyä ja Lumisdyän jäi hetkeksi yksin leiriaukiolle seisomaan. Hän ei viitsisi hakea Jalotassua mukaansa yölliselle metsästysreissulle, kaikki leiriin jääneet oppilaat varmasti para-aikaa pyörivät Monnitassun ympärillä ja kertoivat kaikesta mahdollisesta mikä häntä odottaisi soturikoulutuspolullaan.
*Voisin kai mennä normaalia aikaisemmin nukkumaan, aamulla keksin varmasti jotakin tekemistä.* Soturi tuhahti itsekseen ja kääntyi ympäri, vain huomatakseen Liekkisateen kävelevän edestakaisin Päällikön pesän juurella. Soturitar vaikutti olevan hermostunut ja mutisi itsekseen jotakin. Lumisydän otti askeleen naarasta kohti ja tuon katse suorastaan singahti häneen. Punaraitainen kissa kiiruhti tihein askelin kollin luokse.
"Lumisydän. Tulisitko mukaani kävelylle... Täytyisi vähän jutella... Jutella siitä... Siitä minkälaista unta näin viimeyönä", tummanoranssi kissa katsoi odottavasti laikukasta kissaa.
"Umm... Toki?" Lumisydän naukaisi hieman hämmentyneenä ja lähti seuraamaan Liekkisadetta. He eivät varmaan ikinä aikaisemmin olleet jutelleet kaksin, korkeintaan vaihtaneet muutaman sanan partioissa. Miksi soturitar halusi puhua juuri hänelle?
"No, minkälaista unta sinä oikein näit?" Soturi kysyi kun he olivat päässeet leiriä ympäröivän kaislikon ja karhunvatukkapensaikon läpi. Naaras pysähtyi ja katsoi neutraalilla, ehkäpä hieman kylmällä katseella kollia. Laikukas kissa nielaisi ja tunsi pienen kuumotuksen syttyvän poskilleen. Naaras katsoi häntä täysin normaalilla katseella, miksi hän oikein punastui?
"En minä mitään unta nähnyt... Halusin vain päästä juttelemaan kanssasi kaksin", Liekkisade tuhahti ja siirsi katseensa tassuihinsa. Lumisydän luimi korviaan ja katseli itsekin omiin tassuihinsa ujostellen. Mistä soturitar halusi oikein puhua hänen kanssaan?
"Noo sano pois, ei kai se nyt niin kauhea asia voi olla... Vai voiko?" Soturi aloitti hämmentyneenä, mutta naaras keskeytti hänet siirtymällä lähemmäs ja kietoen häntänsä kollin tassujen ympärille. He olivat todella lähellä toisiaan ja laikukas kissa miltei tunsi punaraitaisen kissan hengityksen turkillaan. Kermanvaalea kissa joutui nielaisemaan uudestaan, sillä hänen kurkkunsa tuntui yhtäkkiä todella kuivalta.

Leijonakynsi heräsi säpsähtäen. Hän tiesi nukkuneensa kohtuullisen pitkään, ottaen huomioon sen, että sotureiden pesä oli täysin tyhjillään hänen lisäkseen. Soturi nousi venytellen seisomaan, haukoitteli ja käveli ulos pesästä. Koko leiri tuntui heränneen jo aikoja sitten ainakin sen häslingin perusteella mikä leiriaukiolla oli. Hän huokaisi ja tiesi, että heidän ihana varapäällikkönsä Liekkitaivas tulisi varmasti ihmettelemään ääneen, että missä kolli oli oikein ollut aamupartioiden jaon aikana. Hän käveli kohti sotureiden ryhmää, joka oli asettautunut sisäänkäyntitunnelin viereen. Ryhmässä oli suurimmaksi osaksi vain nuoria sotureita, ainakin Havukuikka, Haukkaliito ja Korppituuli. Kermanvaalea kissa huomasi joukossa olevan ruskealaikukkaan naaraan. Naaras oli yksi uusimmista sotureista, nimeltään Koivuturkki. Hänen vieressään istui Naavasulka, Havukuikan sisko. Naavasulan turkki oli lyhyttä ja kiiltävää, hän oli selvästi ylpeä itsestään ja olemuksestaan, mikä suorastaan pursusi kunnianhimoisuutta.
"Huomenta", Havukuikka tervehti Leijonakynttä, joka istahti heidän viereensä. Hän nyökkäsi ja kuunteli puolella korvalla kun muut jatkoivat puhumista.
"Tietääkö kukaan missä Mantelikuono on?" Haukkaliito kysyi ja katsoi kutakin kissaa vuorotellen.
"Hän näyttäisi olevan tulossa tännepäin", Naavasulka sanoi, nyökäten pentutarhan suuntaan ja jatkoi puhumista muiden kissojen kanssa. Kermanvaalea soturi kääntyi katsomaan soturittaren nyökkäämään suuntaan ja näki vaaleanruskeatäplikkään kollin kävelevän heitä kohti. Haukkaliito hymyili hänelle ja Mantelikuono hymyili takaisin. Vihreäsilmäinen kolli siristi silmiään, kaksi kollia tuntuivat olevan todella hyvissä väleissä.
"Mantelikuono, istu minun viereeni", Haukkaliito sanoi ja teki valkoturkkiselle soturille tilaa. Kolli istuutui ja kysyi;
"Mistä he puhuvat?"
"Liekkitaivas toi leiriin jonkun tuntemattoman erakkonaaraan, joka vaikutti olevan tiineenä", Havukuikka vastasi Mantelikuonon kysymykseen. Leijonakynnen kulmat kurtistuivat, mistä kaikesta hän oli oikein jäänyt paitsi nukkuessaan? Samanaikaisesti soturi etsi katseellaan Leopardilaikkua. Hänen entinen mestarinsa tiesi varmasti mitä oikein oli meneillään. Pian kolli huomasikin tuon jutustelemassa Valkotäplän kanssa oppilaidenpesän edessä. Hyvästelemättä muita sotureita, kermanvaalea kissa käveli luottosotureiden luo.
"Leopardilaikku, mennään metsästämään, minulla olisi hieman sanottavaa", Leijonakynsi naukui yhteen puristettujen hampaiden läpi. Tummalaikukas kolli naukaisi hyvästit naaraalle ja lähti tallustamaan entisen oppilaansa vieressä kohti leirin suuaukkoa. He kävelivät pitkään sanomatta sanaakaan toisilleen, välttääkseen uteliaita korvia leirin lähistöllä. Soturi kuitenkin vilkuili Leopardilaikun suuntaan vähän väliä. Ruskeaturkkisen kissan normaali, ehkä inasen päättäväinen ilme pelotti kermanvaaleaa kollia. Luottosoturi ei mitenkään voinut olla noin rauhallinen jos Liekkitaivas, kissa jota he molemmat inhosivat, oli luvallisesti tuonut heidän leiriinsä erakon. He saapuivat pian tyhjälle aukiolle, jonka keskellä oli pieni lampi. Lampea ympäröivät monet erikokoiset kivet. Vihersilmä ei muistanut koskaan käyneensä täällä.
"No, kerrotko mitä on käynyt?" Leijonakynsi kysyi entiseltä mestariltaan. Leopardilaikku aloitti selityksen, missä kertoi Liekkitaivaan olleen salaisessa suhteessa tämän erakon kanssa ja nyt he odottivat petuja. Naaraan ja pentujensa turvallisuudesta huolestuneena oli varapäällikkö saanut luvan Sulkatähdeltä tuoda erakon leiriin.
"No siinäpä vasta kertomus", soturi tuhahti katsellen lammen tyyntä pintaa. Kelit olivat alkaneet olla jo niin lämpimiä, ettei lampi ollut enää jäässä.
"Ja hän saa kaiken kukkuraksi vielä pitää varapäällikön paikkansa!" Luottosoturi karjahti ja heitti etutassullaan muutaman irtokiven lampeen, rikkoen sen tyynen pinnan. Kermanvaalea kolli luimi korviaan ja upotti kyntensä nummien lyhytkasvuiselle ruohikolle.
"Mitä me teemme?" Leijonakynsi kysyi.
"Me odotamme Kuutamoklaanin hyökkäykseen asti. Taistelun tuoksinnassa tapamme Liekkitaivaan. Jos jompaa kumpaa meistä ei valita taisteluun, leiriin jäänyt tappaa sen erakkonaaraan", Leopardilaikku selitti kylmän tyynesti.
"Entä jos meidät molemmat valitaan taisteluun?"
"Sitten Lehtitassu hoitaa sen erakon. Hänen onkin jo korkea aika näyttää mitä on valmis tekemään pysyäkseen piireissä."