Tuhkatassu ryömi ylös ja ulos oppilaiden pesästä ja venytteli pitkään sillä paikat olivat jumissa pitkän ja kylmän yön jäljiltä. Oppilas lähti kohti riistakasaa vain todetakseen sen olevan tyhjä. Eli ei kuin metsästämään. Naaras haki katseellaan mestariaan ja yllättyi nähdessään tuon vasta kömpivän ulos sotureiden pesästä. Oliko hän kerrankin herännyt aikaisemmin kuin Myrskytuuli? Tummaharmaa kissa kipitti varapäällikön luokse ja antoi tuon venytellä rauhassa, avaten suunsa vasta silloin kun kolli antoi oppilaalleen kysyvän katseen.
"Voisinko lähteä metsästämään, riistakasamme on tyhjä", Tuhkatassu kysyi. Naaraan mestari katsoi sydämenlyönnin ajan oppilastaan arvioivasti, kunnes nyökkäsi hyväksyttävästi.
"Mene sinä vain edeltä, minä seuraan sinua kyllä perästä. Nappaa niin paljon saalista mukaasi kuin vain pystyt", Myrskytuuli naukaisi. Tummanharmaa kissa nyökkäsi ja kirmasi ulos leiristä. Hän pysähtyi leirin ulkopuolella ja vilkaisi olkansa yli vain nähdäkseen varapäällikön arvioivan katseen hänessä.

Vaikka lehtikato olikin, riistaa löytyi aika huonosti muihin päiviin verrattuna. Pari päästäistä Tuhkatassu oli saanut napattua, mutta sillä ei ruokittaisi koko klaania. No, oppilas kantaisi ainakin oman kortensa kekoon. Hän matkasi kohti puroa, jatkaen matkaa sen yli, mutta määränpäästä ei ollut tietoakaan. Naaras oli uupunut ja hänen tassujansa pakotti, sillä tummanharmaa kissa oli kävellyt jo aurinkohuippuun saakka. Katsoessaan taivasta hän totesi sen olevan tosi tumma. Myrsky olisi tulossa ja sinisilmälle tuli kiire. Hän näki lähellään vuoren, jonka rinteessä kasvoi paljon vihreitä kasveja ja ajatteli vielä kiivetä sen luo ennen kuin lähtisi takaisin. Kukinnassa olevat kasvit taatusti houkuttelivat luokseen riistaeläimiä. Kiivettyään Tuhkatassu löysi luolan, jonka sisällä haisi vieras kissa. Haju oli niin mieto, että se oli varmasti jo neljäsosakuun vanha, mutta hän ilmoittaisi asiasta isälleen heti kun palaisi takaisin leiriin. Oppilas lähti takaisin alaspäin metsästämään, sillä vuori oli selvästi asumaton. Hetken harpottuaan hän huomasi oravan todella matalan puun oksalla. Oksa sijaitsi sen verran alhaalla, että naaras sai helposti pelkällä hypyllä kiinni eläimestä ja alas pudotessaan puraisi sen hengiltä. Juuri kun hän oli tarttunut oravaan kiikuttaakseen sen päästäisten luo, lähellä oleva pusikko kahahti. Tuhkatassu säikähti ja pudottautui matalemmaksi, valmistautuen juoksemaan hyökkäävältä erakolta, joka ei selvästikkään vielä ollut häipynyt Vuoristoklaanin reviiriltä. Erakon hyökätessä oli tummaharmaa kissa kuitenkin nopeampi. Hän väisti täpärästi tumman hahmon kynsiä ja pinkoi suojaan tiheiden puiden lomaan. Kuullessaan jahtaavien tassujen äänet takanaan, oppilas tajusi, ettei tunkeilija lopettaisi hänen jahtaamistaan tuosta noin vain. Naaraan olisi hyökättävä ja ajettava kissa pois Vuoristoklaanin reviiriltä. Minkälaisen kuvan hän oikein edes antaisi itsestään jos johdattaisi erakon leiriin asti, koska oli liian pelokas kohtaaman tuon? Tummanharmaa kissa viskaisi oravan lähimpään pusikkoon ja kiristi vauhtiaan. Hänen pitäisi saada hyvin etumatkaa jahtaajaansa. Kuullessaan tuon askelten loittonevan, Tuhkatassu syöksyi nopeasti pusikon taakse ja valmistautui loikkaamaan sillä samaisella silmänräpäyksellä tunkeilijaa kohti kun tuo tulisi näkyviin. Oppilas kuuli juoksuaskelten lähestyvän ja näkemättä sen kummemmin vastustajaansa, hän heittäytyi tuota kohti, kaataen heidät molemmat maahan. Naaras pysyi juuri ja juuri tassuillaan, ja tasapainon saadessaan hypähti ympäri ja kävi taistoon. Hänen vastustajansa oli juuri saanut itsensä jaloilleen kun tunsi napakan ja hyvin tähdätyn iskun kuonossaan, joutuen horjumaan kauemmas tummanharmaasta kissasta.
"Myrskytuuli? Mitä sinä oikein teet?" Tuhkatassu älähti tunnistaessaan vastustajansa olevan hänen mestarinsa. Myrskytuuli ei kuitenkaan tuhlannut aikaansa juttelemiseen vaan lähti samontein uuteen hyökkäykseen. Oppilas ehti juuri ja juuri syöksähtämään tuon alta pois, tuntien kuinka tuon kynnet hivelivät hänen selkänsä karvoja. Naaras tarttui käpälillään kiinni toiseen varapäällikön takajaloista, saaden tuon muksahtamaan maahan kylki edellä laskeutumisen epäonnistuessa. Hän ei halunnut satuttaa kollia kauhean pahasti, joten piti kyntensä piilossa ja oli hieman hellempi liikkeidensä kanssa. Yrittäessään syöksähtää laikukkaan kissan päälle, lukitakseen tuon maahan sai tummanharmaa kissa kovan potkun lapaansa, mikä sai hänet peruuttamaan muutaman askeleen ja sihahtamaan kivusta. Tässä ajassa Myrskytuuli oli ehtinyt taas kerran kapuamaan jaloilleen ja näytti olevan valmis uuteen kontaktinottoon. Tällä kertaa Tuhkatassu ei enää pidätellyt voimansa ja vauhtinsa kanssa vaan otti mestarinsa hyökkäyksen vastaan. Varapäällikkö syöksähti oppilastaan kohti, mutta tuo sai pysäytettyä kollin nousemalla kahdelle jalalle ja lyömällä etutassunsa kaikella voimalla laikukkaan kissan päähän. Myrskytuuli rämähti maahan hänen eteensä, mutta nousi taas vauhdikkaasti tarratakseen naarasta tuon lavoista. Sen jälkeen kaksikko kieri hyvän tovin maassa, toisen mukiloidessa toista. Tummanharmaa kissa oli useaan otteeseen niskan päällä nopeutensa ja pienen kokonsa ansiosta, mutta hänen mestarinsa vei lopulta voiton. He irtautuivat toisistaan ja vetivät muutaman kerran syvään henkeä lumisella maapohjalla.
"Oikein hienoa taistelua sinulta Tuhkatassu! Se yllätyshyökkäys oli oikein oiva tapa saada takaa-ajaja pysähtymään", Myrskytuuli naukaisi mietteliäästi. Tuhkatassu tuhahti närkästyneena ja ravisteli lumipaakkuja turkistaan. Hän ei ollut älynnyt miksi varapäällikkö oli tuosta noin vain hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta oppilasta myös suututti hänen häviämisensä.
"Käydäänpä hakemassa saaliisi, emme halua antaa koko leirin odottaa...", naaraan mestari aloitti, mutta lopetti lauseensa siihen ja lähti rivakkaan vauhtiin polkua pitkin, minkä varrella tummanharmaa kissa oli juossut tuota pakoon. Sinisilmä nousi hämmentyneenä ylös. Miksi koko leiri odottaisi heitä?
"Löysin muuten vanhan erakon hajun yhdestä luolasta. Se oli mieto, varmaankin viimeviikkoinen", Tuhkatassu naukaisi saadessaan Myrskytuulen kiinni. Varapäällikkö nyökkäsi ja kohotti katseeensa taivaalle.
"Minä en tuon myrskyn takia ole lähettämässä enää yhtäkään partiota ulos, voimme käydä huomenna tarkastuttamassa asian."

"Minä, Aaltotähti, Vuoristoklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Tuhkatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania vaikka henkesi uhalla?" Aaltotähti kysyi Puhujakiven päältä ja tuijotti tiiviisti tytärtään. Tuhkatassun rinnassa hakkasi ja hänestä tuntui siltä, että hän meinasi pyörtyä. Tätä päivää oppilas oli odottanut vaikka kuinka monta kuuta ja viimeinkin se tapahtuisi! Hän saisi soturinimensä, nuoremman sisarensa rinnalla. Naaras vilkaisi Puhujakiven viereisellä kivellä istuvaa Myrskytuulea, jonka neutraaleilta kasvoilta pystyi näkemään ylpeyden, kun heidän katseensa kohtasivat.
"Lupaan!" Tummanharmaa kissa lupasi ja yritti parhaansa mukaan olla liikuttamatta häntäänsä, joka innokkuudesta johtuen halusi heilua ympyrää. Minkähän soturinimen saisi? Toivottavasti hänen isänsä oli valinnut jonkin hyvän!
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin suomien voimien avulla annan sinulle soturinimesi. Tuhkatassu, sinut tunnetaan tästälähin Tuhkakajona. Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat huolehtivaisuuttasi ja lempeyttäsi ja sinut hyväksytään Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi!" Aaltotähti naukui ja siirtyi sitten Pikkutassun puoleen.
"Pikkutassu, lupaatko noudattaa kuuliaisesti soturilakia ja puolustaa tätä klaania loppuun asti?" Päällikkö kysyi mukaillen samoja sanoja, mitä oli käyttänyt toisen tyttärensä kanssa.
"Lupaan!" Pikkutassu naukaisi uhmakkaana ja pikaisesti vilkaisi vierellään seisovaa sisartaan innokas kiilto silmässään.
"Siinä tapauksessa sinäkin olet ansainnut soturinimesi. Tästälähin sinut tunnetaan Pikkukotkana, Tähtiklaani ja Vuoristoklaani kunnioittavat positiivisuuttasi ja rohkeuttasi ja sinut hyväksytään Vuoristoklaanin täydeksi soturiksi!" Aaltotähti maukui ja hypähti alas Puhujankiveltä, jotta hänen tyttärensä pääsisivät osoittamaan kunnioituksensa ja saamaan siunauksen isältään. Heidän kääntyessään vastaanottamaan klaanitovereidensa hurraukset, he nopeasti vilkaisivat toisiaan ja kumpikin naurahti onnellisena.
"Tuhkakajo! Pikkukotka! Tuhkakajo! Pikkukotka!"

Tihkutäplä pujotteli toistensa kimpussa pyörivien kissojen ohi ja tunsi sykkeensä tasoittuvan huomatessaan, että kuutamoklaanilaiset pärjäsivät kuin pärjäsivätkin luuklaanilaisille. Vaikka heidät oltiin saatu yllätettyä, taitavaksi taistelijoiksi koulutetut kuutamoklaanilaiset alkoivat päästä jyvälle taistelusta. Tihkutäplänkin mieli selkeentyi, ja kun hän oli tekemässä tietään pöllyävien turkkien ohi niin, että oli juuri näkemässä kaatuneen puun jonka alle parantajan pesä oli tehty, eräs luuklaanilainen loikkasi hänen tielleen ja iski kynnet ojossa. Tihkutäplä otti vaistomaisesti taisteluasennon ja valmistautui väistämään, kun Ruostehalla syöksyi hänen tielleen ja iski nokikkain lähes kokoisensa kissan kanssa.
”Minä otan tämän”, Ruostehalla huusi juuri ennen kuin iski hampaansa tunkeilijan lapaan.
Huojennuksesta sanattomana Tihkutäplä jatkoi matkaansa tassut lipsuen taistelun myötä mutaiseksi muuttuneessa maassa. Parantajan pesällä Lehtikuu tupsahti häntä vastaan suussaan tuuhea yrttitukko.
”Oletko sinä loukkaantunut?” Lehtikuu kysyi. Tihkutäplä pudisti päätään tiukasti ja pysähtyi parantajan eteen huohottaen. Kaikki näytti olevan kunnossa, ja pesää vartioitiin huolellisesti.
”Ei, tulin vain tarkistamaan, että olet kunnossa. Onko Surutassukin siellä?”
Lehtikuu nyökkäsi hitaasti.
”Olemme valmiina huolehtimaan loukkaantuneista.”
”Entä Laikkutassu?” Tihkutäplä kysyi ja heilautti vapisevaa häntäänsä.
Lehtikuu pudisti päätään ja mumisi hiljaa:
”En ole nähnyt.” Tihkutäplä nyökkäsi lyötynä ja käännähti takaisin taistelua päin. Vahva veren haju ja huoli painoivat lamauttavasti hänen hartioillaan eikä hän hetkeen tiennyt mitä tehdä. Sitten naaras otti pari juoksuaskelta ja yllätti lähimmän luuklaanilaisen hyppäämällä kollin selkään, ja raastamalla hänen turkkiaan kynsillään voimakkaasti. Taistelun huumassa hänen oli pakko unohtaa Laikkutassu hetkeksi ja lopettaa säntäily.
Yllätetty kolli, joka oli juuri paljastanut hampaansa Salamaviillolle, sähisi ja heittäytyi selälleen, yrittäen murskata Tihkutäplän alleen. Tihkutäplä oli aavistanut sen olevan vastustajansa reaktio ja oli lipunut puoliksi pois kollin päältä, niin että pääsi nopeasti livahtamaan tuon alta ja oli valmiina iskemään häntä vatsaan. Siinä, missä luuklaanilaisen olisi pitänyt maata, oli kuitenkin tyhjää. Vastustaja oli kierähtänyt kauemmas Tihkutäplän ulottumattomiin, ja yllätyksen tuoma etu oli menetetty.
#Kokenut taistelija#, Tihkutäplä ajatteli ja murisi.
Ylpeänä ja kuumapäisenä kissana Salamaviilto ei näyttänyt olevan täysin innoissaan siitä, että Tihkutäplä oli keskeyttänyt hänen taistelunsa. Kollin kurkusta pulppusi kuitenkin verta vauhdilla ja hän näytti tuskin pysyvän enään tassuillaan. Heti kun luuklaanilaisen huomio oli vaihtunut Tihkutäplään, Salamaviilto lähti ontumaan kohti parantajan pesää. Lyhytturkkinen, oranssi kolli, jonka turkki oli verilaikkujen peitossa Salamaviillon kanssa taistelusta, vilkaisi häijysti kiiluvilla silmillään mustan kuutamoklaanilaissoturin perään, muttei lähtenyt jahtaamaan häntä. Tihkutäplä nielaisi huomaamattomasti. Yksikin isku herkkään kohtaan voisi olla kohtalokas näin julmasti taistelevan kissan kanssa. Soturi hengitti syvään. Hän ei saisi antaa epävarmuutensa ja pelonsa näkyä.
Luuklaanilainen iski varoittamatta. Hän syöksähti lähemmäs ja nousi kepeästi takajaloilleen kuin suureksi varjoksi Tihkutäplän ylle, aikeinaan antaa kovia iskuja käpälillään. Tihkutäplä olisi voinut livahtaa tuon ohi, mutta salamannopeasti hän päätti kohdata kollin suoraan, ja syöksyä täysillä eteenpäin. Ehkä hän olisi tarpeeksi voimakas kaatamaan hänet kokonaan. Luuklaanilainen oli kuitenkin riittävän nopea reagoimaan ja vahva niin, että kykeni ohittamaan Tihkutäplän ja jatkamaan hyökkäystään sivulta. Tihkutäplä madaltui ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni toivoen, että vastustaja epäröisi. Uloshengittäessään naaras otti riskin, ja sivalsi kynsillään kollin jalkoja. Hänen onnekseen luuklaanilaisen oma nopeus oli käynyt tälle epäonneksi, sillä Tihkutäplän väistettyä hänen syöksynsä sivulta hän ei ollut kerennyt korjata asentoaan, ennen kuin Tihkutäplä kamppasi hänet hänen epävakaan painopisteensä avuttamana. Luuklaanilainen menetti pieneksi sekunniksi täysin tasapainonsa, ja tipahti hetken kohti maata, ennen kuin käännähti toisin päin liukkaasti kuin käärme. Tihkutäplä oli kerennyt siirtää itsensä pois iskuetäisyydeltä, ja huojentuneena kyettyään väistämään kollin aiemmat iskut, hän toisti itselleen:
#Voin oikeasti voittaa tämän, jos en tee typeriä virheitä!#
Samalla Tihkutäplä kerkesi vilkuilla nopeasti ympärilleen. Kissojen suhteen heillä oli vielä toistaiseksi ylivoima, ja jos hän saisi jonkun kamppailemaan kanssaan, he voisivat takuuvarmasti ajaa juuri tämän luuklaanilaisen pois. Ehkä hän voisi tehdä sen yksinkin. Tihkutäplä käänsi katseensa vastustajaansa: oranssiturkkinen ei vaikuttanut kovinkaan taktiselta taistelijalta, vaan näytti luottavan kokemukseensa. Aiemmin hän oli ehkä aliarvioinut Tihkutäplää, joka ei lainkaan ollut yhtä vahva vastus kuin Salamaviilto, ja halusi voittaa hänet nyt mahdollisimman nopeasti. Tihkutäplä perääntyi askeleen, kun luuklaanilaisen kasvoille levisi leveä hymy.
#Tai sitten hän on vain murhanhimoinen#, hän ajatteli kauhistuneena ja odotti kollin tekevän liikkeen. Luuklaanilainen syöksyi jälleen kynnet ojossa, ja Tihkutäplän oli pakko väistää ja kirota tilannetta mielessään. Tätä äkkipikaista kollia vastaan hän kuitenkin oletti olevansa melko hyvä pysyessään puolustuskannalla, mutta taistelun pitkittyessä ja hänen väsyessään hänen mahdollisuutensa tehdä jokin virhe kasvaisivat.
#Minun on pakko tehdä jotain pian, muuten tämä ei pääty hyvin.#
Kun oranssiturkkinen sähähti ja lähti uuteen hyökkäykseen, Tihkutäplä kierähti pois tuon tieltä ja ponkaisi nopeasti jaloilleen. Hän oli jälleen väistänyt kuin tuurilla, ja luuklaanilainen kääntyi häntä kohti vihastunein silmin. Kun oranssiturkkinen loikkasi häntä kohti, Tihkutäplä sujahti puoliksi hänen alleen ja työnsi koko vartalollaan ylöspäin toivoen, että voimakas isku saisi luuklaanilaisen kumoon. Vastustaja puristi kyntensä Tihkutäplän selkään, jolloin hän kierähti jälleen maahan. Mutaa roiskui harmaalle turkille, kun kamppailu jatkoi nyt maassa – luuklaanilaisen pyrkiessä vapaaksi Tihkutäplän painon alta, naaras kääntyi ja raapi voimakkaasti hänen vatsaansa, johon tuo vastasi vetämällä terävän viillon kuutamoklaanilaisen kasvoja pitkin. Veri värjäsi soturin näkökentän hetkeksi punaiseksi, mutta hän ei kerennyt olla kauhuissaan tuntiessaan suunnatonta vihaa ja tyytyväisyyttä kun luuklaanilaisen lämmintä verta levisi viimeinkin hänen käpälilleen. Muutamien hetkien kuluttua tunkeilija pakotti itsensä irti Tihkutäplän otteesta ja sinkosi hänen tavoittamattomiinsa, jättäen harmaakuvioisen soturin katsomaan peräänsä vauhkoontuneena. Tihkutäplä oli pitkältä tuntuneen taistelun voittaja.
Äskeisestä voimaantuneena harmaa kissa kerkesi arvioida jälleen laajemmin tilannetta ympärillään. Luuklaanilaisia oli rutkasti vähemmän, mutta lähteneet olivat jättäneet jälkeensä verilammikkoja joka puolelle kissojen mylläämää leiriä. Nyt kun aukiolla oli tyhjempää, Tihkutäplän silmät osuivat Hämäräaskeleeseen, joka taisteli yksin siniharmaan naaraan ja punertavan kollin kanssa. Hämäräaskeleen takana, kuusikkoa vasten kyyhöttivät Laikkutassu ja Salamatassu, jotka olivat painautuneet toisiinsa kiinni silmät kauhusta laajentuneina. Helpottuneena siitä, että oppilaat olivat elossa, mutta suunnattoman huolestuneena tilanteesta Tihkutäplä pinkaisi paikalle ja loikkasi äkisti punertavan kollin selkään juuri kun tuo oli iskemässä kyntensä Hämäräaskeleeseen, jonka toinen luuklaanilaisista oli saanut harhautettua.
”Tihkutäplä!” Laikkutassu vinkaisi, ja Hämäräaskel soi väsyneen katseen paikalle saapuneelle pesätoverilleen, ennen kuin keskittyi taas torjumaan oman vastustajansa iskuja. Kolli, johon Tihkutäplä oli iskenyt, sihisi harmistuneena ja hypähti sivulle nopeasti, jolloin Tihkutäplän oli tiputtauduttava alas. Keltasilmäinen luuklaanilaiskolli murisi ärtyneenä ja katseli häntä kylmäävästi, kun kuutamoklaanilainen jatkoi hyökkäystään ajaakseen tuota kauemmas oppilaista. Tihkutäplä sivalsi ilmaa kynsillään ja iski hampaansa kollin lapaan. Luuklaanilainen riuhtaisi itsensä irti, ja viilsi terävillä kynsillään Tihkutäplän rintaa. Iskuja jaeltiin edelleen puolelta toiselle, ja tovin kuluttua Tihkutäplä näki silmänurkastaan, että Hämäräaskel heitti siniharmaan luuklaanilaisnaaraan maahan ja oli antamassa viimeistä iskuaan, kun tuo pakeni hänen käpälistään ja pinkaisi kivahtaen pakoon. Naaras jätti peräänsä verivanan, jonka nähdessään Tihkutäplää vastaan taistellut kolli mutisi tympääntyneenä ja kääntyi klaanitoverinsa perään. Tihkutäplä vilkaisi hämmentyneenä voitosta vierelleen tullutta Hämäräaskelta, jonka silmissä hän odotti kohtaavansa voitonriemun.
”Vasanloikka”, Hämäräaskel naukui synkästi ja käännähti kohti Laikkutassua ja Salamatassua, jotka kyyhöttivät edelleen aluskasvillisuudessa. Tihkutäplä kohahti, kun huomasi tutun korvaparin piirtyvän hopeisena tummaa metsää vasten. Hän ei ollut huomannut Vasanloikan leirin reunalla kasvavien saniaisten lomassa makaavaa ruumista, joka näytti silmänräpäyksen ajan liikkumattomalta, kunnes Tihkutäplä oli entisen mestarinsa vierellä kuin salamana, ja näki soturinaaraan kyljen liikkuvan, kun hän hengitti kylmenevään maahan.
”Vasanloikka!” Tihkutäplä parkaisi ja etsi lisää elonmerkkejä klaanitoveristaan, jonka lasittunut katse näytti tuijottavan taivasta. Salamatassu hoiperteli mestarinsa toiselle puolelle järkyttyneenä, helmeilevät, epäuskoiset kyyneleet poskillaan.
”Hämäräaskel ja Vasanloikka suojelivat meitä”, Laikkutassun värisevä ääni tavoitti Tihkutäplän korvat.
#Laikkutassu ja Salamatassu ovat kunnossa#, Tihkutäplä ajatteli huojentuneena ja katseli järkyttyneenä Vasanloikkaa. Silloin ruskea soturi korahti säpsäyttäen Tihkutäplän, ja heilautti heikosti ilmassa raitojen koristamaa häntäänsä. Painostava tunne kuristi Tihkutäplän kurkkua, ja naaras laskeutui maahan, kun ei pysynyt enää jaloillaan.
”Sa-Salamatassu, hae apua Vasanloikalle, äkkiä!” hän käski järkytyksen pidättelemänä. Terävät äänet halkoivat leiriä, ja Tihkutäplä vilkaisi olansa taakse, jossa viimeiset luuklaanilaiset sukelsivat aluskasvillisuuteen ulvoen. Silloin hampaat tarrasivat Tihkutäplän niskanahkaan, ja vetivät shokissa olevaa kissaa kauemmas Vasanloikasta.
”Perään, muuten he pääsevät karkuun!” Hämäräaskel ärisi, kun Tihkutäplä katsoi häntä hölmistyneenä. Tummanharmaan kollin ääni oli niin käskevä, että Tihkutäplä tunsi pakottavaa tarvetta toimia, ja kampesi jaloilleen. Hän juoksi Hämäräaskeleen rinnalla ja vilkaisi taakseen Vasanloikan hahmoa, jonka vierellä Laikkutassu tuijotti takaisin avuttomana. Kuutamoklaanilaisia syöksyi aluskasvillisuuteen ja ajojahtiin, ja heidän kuunvalossa välkehtivät kyntensä ja hampaansa janosivat kostoa. Tihkutäplä puristi silmänsä tiukasti kiinni ja pyrki pysymään Hämäräaskeleen rinnalla, joka kiri vauhtia jatkuvasti. Naaras ei tuntenut vielä kipua taistelussa saamista haavoistaan, vain voimakkaan ilmavirran kasvoillaan.
#Vasanloikka, et saa kuolla vielä! Minä tarvitsen sinua!#

Tähtipentu käveli metsän hiljaisuudessa ja mietti oliko hänen perheellään kaikki hyvin. Pentu tiesi ettei Nummiklaanin pentutarhassa olevat kissat olleet hänen oikeaa perhettään, muttei myöskään tiennyt keitä naaraan oikeaan perheeseen kuuluvat kissat olivat. Ja miksi he haluaisivat ikinä hylätä hänet. Kaikilla muilla pentutarhan pennuilla oli perhe, miksi hän joutui olemaan ilman perhettä? Viirukas kissa oli luullut olevansa metsässä ihan yksin ja hypähtikin ilmaan karvat pystyssä, kun hänen takaansa kuului hento kuiskaus:
"Tule Tähtipentu, tule...", ääni viekotteli hennolla äänensävyllä. Vihersilmä kääntyi äänen suuntaan ja mietti tovin olisiko järkevää tehdä sitä mitä vieras ääni käskee. Hänen päätöksensä oli yksinkertainen EI! Tähtipentu tarrasi kynsillään kiinni jäisestä sammaleesta ja jännitti lihaksensa valmiiksi hyökkäystä varten.
"Ei tarvitse pelätä... Olen metsänhenki ja tulin kertomaan sinulle tärkeän viestin. Tule...", ääni jatkoi. Pentu oli epävarma, sillä ääni kuulosti tuulen pehmeältä kuiskaukselta, samalta minkä hän oli kuullut kun häntä oltiin pitkä matka roikotettu viileässä ilmassa niskanahasta. Mutta siinä oli jotakin hämärää. Joten naaraan päätös oli jälleen EI!
"En aio tulla mukaasi!" Tähtipentu huusi tyhjyyteen. Kirpakka pakkastuuli puhalsi voimakkaasti päin hänen kasvojaan.
"Ei ole hätää...", ääni kuiskasi.
"Tule vain...", ääni ilmoitti luontevasti. Pentu puristi sammalta tassujensa välissä yhä lujempaa ja lujempaa.
"En aio tulla mukaasi!" Hän toisti aiemmin lausutun vastauksensa uudelleen, mutta huusi sen lujempaa. Tuuli yltyi ja yltyi. Tähtipentu tunsi tassujensa alkavan upota sammaleeseen.
"Olet ainoa mahdollisuutemme... Tarvitsemme sinua", ääni kuiskasi jälleen.
"Ja tällä tapaa ilmoitatte sen! Aiotteko lennättää minut taivaan tuuliin?" Hän huusi raivoissaan.
"Tule mukaani... Tarvitsemme sinua...", ääni karjui. Tähtipentu lukitsi korvansa ääneltä. Hän katsoi kauhuissaan lähellä olevaa puuta, jonka juuret näyttivät lähestyvän kiemurrellen pentua ja tuon tassuja kohti. Hän lähti juoksemaan pois ja lujaa. Äänen muuttunut äänensävy oli saanut naaraalla jalat alleen. Hän juoksi ja juoksi, kohti tyhjyyttä.

Tähtipentu avasi kauhuissaan silmänsä ja tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan tuhatta ja sataa. Purovirran huolestuneet kasvot tarkkailivat pienen pennun jokaista liikettä ja tuo varovasti töytäisi kuonollaan pienokaista. Viirullinen naaras kömpi huojuen jaloilleen ja haukoitteli pitkään. Äskeinen olikin onneksi vain ollut unta.
"Ei ilmeisesti ollut mikään mukava uni kaikesta vääntelystäsi ja ininästäsi päätellen", kuningatar naukaisi ja lipaisi muutaman sojottavan karvan punaviiruisen kissan päälaelta suoraksi. Vihersilmä pudisti päätään ja ravisteli turkkiaan.
"Ethän vain... Nähnyt unta perheestäsi? Ei varmasti olisi mukavaa muistaa heitä painajaisen avulla", Purovirta kertoi ja kiersi vaaleanruskean häntänsä Tähtipennun ympärille.
"Ei, ei mitään sellaista...", pentu sopersi.
"Unessani... Me-metsä heräsi eloon...", hän naukaisi tärisevällä äänellä ja katsoi isoin silmin vieressään makaavaa kuningatarta.
"Siis mitä! Miten voit unessasi edes nähdä metsää jos et edes tiedä miltä se näyttää. Emme ole koskaan käyneet leirin ulkopuolella, sinä huijaat!" Keskustelua kuunnellut Kanervapentu naukaisi hämmentyneenä.
"Tiedän mitä näin! Metsä heräsi eloon...", Tähtipentu jatkoi tomerammin. Hän ei ymmärtänyt miksi raidallinen pentu ei voinut uskoa häntä. Jos tuo ei uskoisi viirullista pentua, uskoisiko Purovirtakaan? Punaviiruinen naaras marssi korvat luimittuina pentutarhan toiseen päähän, missä Viiksihäntä pentuineen oli ja käpertyi kerälle. Hän halusi vain hukuttautui lähimmäiseen puroon, sillä mustanharmaasta kissasta tuntui siltä, että hänen elämänsä oli tällä hetkellä siellä mihin aurinko ei paista... Eli tosi syvällä piilossa. Hetken vellottuaan siinä kaikessa vihassa ja surussa, oli vihersilmä päätöksensä tehnyt: Hän lähtisi Nummiklaanista tämän päivän jälkeen. Tähtipentu nousi jaloilleen ja nopeasti kipitti ulos pentutarhasta. Hän ei ollut pyytänyt lupaa poistua, mutta oli aika varma, että molemmat kuningattaret olivat hänen poistumisensa nähneet eivätkä vain viitsineet kommentoida. Niin he ainakin tekivät Kanervapennun ja Naakkapennun kohdalla. Pennulla kesti hetki suunnistaa parantajien pesään, eihän hän ollut koskaan käynyt siellä aikaisemmin. Naaras oli kuitenkin kuullut pesän haisevan erilaiselta muihin leirin pesiin verrattuina, joten rohkeasti hän astui sisään kitkerältä, katkeralta ja jollakin tavalla makealta haisevaan pesään. Viirukas kissa katseli ihmeissään ympärilleen yrittäessään totuttaa silmiään pimeään pesään ja hätkähti kun näki suuren oranssinruskean naaraskissan kävelevän eteensä. Tämä oli varmasti toinen Nummiklaanin parantajista.
"Sinä olet varmastikin Tähtipentu! Hei pienokainen, olen Ketunkynsi", kissa esitteli itsensä ja kumartui hieman alemmas päästäkseen jutustelemaan lähemmin pennun kanssa. Tähtipentu nyökkäsi ja kertoi kuulleensa parantajilla olevan yrttejä jotka veisivät nälän pois ja että hän tarvitsisi niitä. Ketunkynsi ihmetteli pennun pyyntöä, mutta loppujen lopuksi kävi hakemassa viirullisen naaraan tarvitsemat yrtit. Parantaja selitti, että yrit pitäisi syödä juuri ennen matkalle lähtöä, että niiden teho kestäisi mahdollisimman pitkään. Punaviirullinen kissa nyökkäsi ja päätti lähteä illalla, kun olisi tarpeeksi pimeää, silloin hänen katoamistaan ei huomattaisi niin helposti. Hän ei suostunut kertomaan ajatuksistaan kenellekkään, sillä kaikki pitäisivät vihersilmää hulluna. Ei pieni pentu selviäisi yksin lehtikadon myrskyisässä säässä. Mutta hän yrittäisi. Tähtipennulla ei ollut tietoa minne menisi ja mitä tekisi, mutta yksi asia oli varmaa: Hän etsisi oikean perheensä ja jäisi asumaan heidän kanssaan. Oranssiruskea naaras toi pennulle lisää yrttejä, eikä selvästi halunnut udella liikaa, mutta kysyi minkälaiselle matkalle tuo olisi lähdössä kun tällaisia yrttejä tarvitsisi. Viirullinen naaras kertoi aikovansa tehdä retken, mutta ei paljastanut yksityiskohtia.

Ilta alkoi hämärtyä ja muut kissat olivat vaihtamassa kieliä tai itsekseen puhdistamassa turkkejaan. Oli Tähtipennun aika toimia. Pentu päätti käydä parantajien pesällä syömässä yrtit ja kiittämässä Ketunkynttä ennen lähtöään. Viirullinen naaras löysi tuon pesästään, laittamassa yrttejä järjestykseen.
"Alkaako retkesi nyt?" Parantaja kysyi kääntämättä katsettaan vierailijaan.
"Kyllä ja ajattelin tulla kiittämään sinua yrteistä joita annoit, ilman niitä en välttämättä selviäisi matkastani", puhuessaan Tähtipentu huomasi pienen palan nousevan hänen kurkkuunsa, mutta pentu ei aikoisi perua reissuaan. Hän katseli ympärilleen, etsien yrttikasaa mikä viirullisen naaraan pitäisi syödä, mutta kasveja ei näkynyt missään. Kääntäessään hämmentyneen katseensa Ketunkynteen, oli oranssinruskea naaras kääntynyt ja kumartunut hänen puoleensa.
"Kuule pikkuinen, sinä tiedät etten voi päästää sinua yksin maailmaan leirimme ulkopuolella, vaikka sinä sitä kuinka haluaisit. Sinun pitää kasvaa, vahvistua ja oppia pitämään huolta itsestäsi ja muista ympärilläsi", parantaja naukui, kiertäen häntänsä punaviirullisen kissan ympärille. Tähtipentu tunsi taas sen samaisen palan kurkussaan ja teki kaikkensa pitääkseen kyyneleet loitolla. Hän tiesi olevansa pieni ja heikko, eikä ymmärtänyt mitä vaaroja maailma piti sisällään, mutta hän halusi lähteä! Hän halusi perheensä luo!
"Tähtipentu, miksi et alottaisi kertomalla minulle miksi oikein haluat lähteä. Sen jälkeen voin mennä puhumaan päälliköllemme asiasta ja voimme yhdessä suunnitella mitä tuleman pitää", Ketunkynsi kertoi. Pentu niiskaisi ja kohotti katseensa naaraskissaan yläpuolellaan. Hän ei ollut edes ehtinyt avaamaan suutaan, kun kyyneleet jo valuivat hänen poskiaan pitkin pesän multapohjalle.

"Noniin pienokaiset, on teidänkin aika mennä nukkumaan", Kinuski kujerteli kolmelle pennulleen, jotka vielä energisinä olisivat halunneet päästä jatkamaan leikkejään muiden Kuutamoklaanin pentutarhan jäsenten kanssa. Naaras kuitenkin nappasi kolme pienokaistaan rinnalleen ja naukui pahoittelunsa pentutarhan kahdelle kuningattarelle Susisydämelle ja Vääräsydämelle. Kezku tuijotti sinisillä silmillään emoaan ja sama kysymys ilmestyi hänen päähänsä, mitä hän ihmetteli aina kun kolme naarasta olivat kanssakäymisissä keskenään. Miksi hänen emoaan ei kutsuttu kuningattareksi? Emo oli selittänyt, ettei hän ollut klaanin jäsen, täten häntä ei voisi kutsua sen sisällä käytettävillä arvonimikkeillä. Sen takia myös Kinuskin pentujen nimet erosivat kaikki normaaleista klaaninimistä. Pentua hieman harmitti asia, hän olisi kuollakseen halunnut tietää mikä hänen klaaninimensä olisi ollut, mutta emo ei ollut suostunut kertomaan. Hän oli vain sanonut, että kun he ovat tarpeeksi vahvoja, he palaisivat takaisin vaaleanrusekan naaraan kotiin eikä heidän enää sen jälkeen tarvitsisi ajatella klaaneja. Mutta Kezku ei haluaisi lähteä Kuutamoklaanista, hänen ainoat ystävänsä olivat täällä. Iltapentu sekä Toivepentu olivat molemmat niin kilttejä ja ystävällisiä hänelle, paljon kivempia kuin naaraan omat sisaret. Koas ja Susu eivät päivillään mitään muuta tehnytkään kuin pilkkasivat vanhempaa siskoaan tai sitten toisiaan. Ei valkoturkkinen kissa haluaisi heidän kanssaan viettää loppuelämäänsä.
Hieman vastahakoisesti Kezku asettui Kinuskin etukäpälien väliin nukkumaan, kun Koas ja Susu nukkuivat emonsa vatsaa vasten. Valkoturkkinen pentu ei haluaisi herätä kesken yötä siihen, että häntä potkittaisiin tai aamulla säikähtää puolikuoliaaksi kun toinen hänen sisaristaan olisi säikäyttämässä häntä. Sinisilmäinen naaras ummisti silmänsä ja tunsi miltei samantien heräävänsä emonsa normaalia hätäisempiin nuolaisuihin. Aluksi Kezku ei tajunnut mitä vaaleanruskea naaras selitti ja miksi hänen oli pitänyt herätä makoisilta uniltaan, mutta pian pesän ulkopuolelta kuuluvat taisteluhuudot ylttivät hänenkin korvansa. Pentu painautui hätäisenä Kinuskia vasten ja katseli pelokkaana pentutarhan suuaukolle. Mitä ulkopuolella oikein tapahtui?
"Ne kirotut luuklaanilaiset ovat täällä", Susisydän murisi kurkkiessaan ulos pesän suuaukosta, kääntyen sitten hyssyttelemään Iltapentua, Toivepentua ja Kuupentua, joista kolmannen oli ottanut hoidettavakseen. Kuningattaret käskivät kaikkien olla hiljaa ja aloillaan. Kezkua pelotti todella, kuten pelotti myös varmasti jokaista muutakin pesässä olevaa kissaa.
"Eihän taisteluissa yleensä pentutarhaan murtauduta?" Vääräsydän sihisi ja veti kolmea pienokaistaan lähemmäs kehoaan.
"Jos hyökkääjämme taistelisivat soturilakia ja kunniaa noudattaen. Mutta Luuklaanilaiset tekevät mitä lystäävät häpeilemättä, joten teinä varautuisin kaik-"
Susisydämen selitys jäi kesken, kun pentutarhaa suojaavien juurien välistä kurottautui käpälä, joka tarttui Iltapentuun ja repäisi tuon juurien välistä pois pesästä. Pentu kirkaisi kauhusta ja kivusta, tuon emon huutaen hysteerisenä ja rynnäten pentunsa perään leiriaukiolle. Kezku katseli kauhusta kankeana näkymää, eikä saanut mielestään kuinka hyökkääjän kynnet olivat uponneet naaraan pentukarvan sekaan ja vain repäisseet tuon ulos. Vääräsydän syöksyi kaappaisemaan Toivepennun ja Kuupennun alleen noiden jäädessä suojaamattomiksi ja loi huolestuneen katseen Kinuskiin.
"Me emme voi jäädä tänne, meidän on paettava metsään", kuningatar pihisi ja kääntyi ympäri alkaakseen repiä pesän takaosaa vuoraavia juuria ja sammalia rikki. Koko pentutarhan väki painautui takaseinämää vasten, peläten, että koska seuraava hyökkääjä tunkeutuisi pentutarhaan ja tappaisi heidät kaikki. Vääräsydämen saadessa pesän takaosaan tarpeeksi ison reiän, hyppäsi hän ensiksi ulos, tarkistamaan että reitti olisi selvä. Sitten yksi kerrallaan pentuja alettiin nostamaan ulos pesästä ja kiikuttamaan kauempana olevan pusikon suojaan. Kezku ei saanut sanaakaan suustaan, mutta Kinuski nuoli ja naukui rauhoittavia sanoja pennuilleen koko heidän odottamisaikansa. Kun Vääräsydän tuli hakemaan Kezkua, ei pentu millään halunnut erkaantua emostaan ja sisaristaan, jotka olivat vielä pesässä.
"Mene vain, me tulemme ihan pian perästä. Ole rohkea kultaseni!" Hänen emonsa naukui ja puski valkoturkkista naarasta kuningattaren mukaan. Sinisilmäinen kissa nyökkäsi kyynelten valuessan tuon poskille ja oli kertomassa kuinka rakasti heitä, kun Koas kiljaisi kauhistuneena.
"Vääräsydän juokse!" Oli viimeisin asia mitä Kezku kuuli Kinuskin huutavan, kun näki että joku kävi tuon kimppuun. Pentu alkoi huutamaan ja yritti repiä itseään irti Vääräsydämen otteesta, tuon kääntyessä ja lähtiessä juoksemaan kohti piilopaikkaa.
"Vääräsydän laske minut alas! Emo... Koas ja Susu... He ovat vaarassa!" Valkoturkkinen naaras itki ja yritti epätoivoisesti kääntyä katsomaan pentutarhalle päin. Kuningatar ei kuitenkaan hiljentänyt vauhtiaan ja pusikolle päästessään kumartui laskeakseen Kezkun maahan. Sen jälkeen punaturkkinen naaras työntyi itsekin pusikkoon, asettaen itsensä suojaavasti pentukatraan ylle.
"Nyt te kaikki olette aivan hiiren hiljaa, meillä ei ole hätää täällä", Vääräsydän sihisi ja kiersi häntäänsä pentujen ympärille. Sinisilmäinen pentu katseli odottavana vähän matkan päässä olevalle pentutarhalle ja toivoi hänen emonsa ja sisartensa nousevan sieltä ja jouksevan heidän luokseen. Mutta niin ei käynyt. Sen sijaan hirvittävän näköinen naaraskissa työntyi ulos kolosta, roikottaen Koasia ja Susua hampaissaan, noiden vikistessä pelosta. Naaraan arpeutunut turkki ja ruhjottu kasvonpuolikas olivat karmea näky, mutta hänen perässään juuri ja juuri jaloillaan pysyvä Kinuski sai Kezkun parahtamaan kivusta. Hänen emonsa kaulasta pulppusi verta, tuon toisesta korvasta oliin puraistu pala ja naaraan lavoista ja kyljistä vuosi verta. Seuraavat tapahtumat jäisivät kummittelemaan pennun muistoihin vielä pitkäksi aikaa: Arpikissa pudotti Koasin hampaistaan ja noustuaan takajaloilleen, pudottautui koko voimallaan naaraspennun päälle, murtaen tuon selkärangan. Susulta hän katkaisi niskat, minkä jälkeen viskaisi tuon ruumiin lähimpää puuta päin. Valkoturkkinen naaras olisi huutanut, jollei Vääräsydän olisi pitänyt häntäänsä tuon suun edessä ja estänyt tuota juoksemasta heidän luokseen. Kinuski katsoi epätoivoisena kahden pentunsa kuolemaa, kunnes itse rojahti hurjasti kasvavaan verilammikkoon allaan ja hetken siinä koristuaan jäi liikkumattomaksi. Arpikissa näytti tyytyväiseltä, lipoessaan verta huuliltaan.
"Miltä sinusta Misteli nyt tuntuu kun olen tappanut kuvottavan verisukusi kokonaan?" Tuo hyrisi ja loi pikaisen katseen pusikon suuntaan, missä loput pentutarhan väestä olivat piilossa, ennen kuin katosi takaisin taistelun tuoksintaan. Kezku katsoi täristen naaraan perään, tuon ulkonäön syöpyen hänen tajuntaansa. Pentu ei ikinä unohtaisi miltä hänen perheensä tappaja näytti, ei ikinä.

Upotan kynteni lumiseen maahan ja vihaisena puhallan henkeä hampaideni välistä ulos kirpakkaan pakkasilmaan. Ajattelin pentujani ja kissoja keiden ympärillä he tulisivat kasvamaan koko ikänsä. Minulle tuntemattomien kissojen keskellä, joista tulisi minun pennuille tärkeämpiä hahmoja, tärkeämpiä kuin minä tai Sielutaivas tulisi ehkä koskaan heille olemaan... Kateus sumentaa ajatuskykyni ja raivosta huutaen kaappaan tassuuni lunta ja heitän sitä ilmaan, niin pitkälle kuin vain pystyn. Kyyneleet valuivat poskilleni kun ajatukseni siirtyivät pennuistani Sielutaivaaseen. En enää ikinä näkisi hänen silmistään loistavaa iloa, enkä näkisi häntä nauramassa... Katsoin Kuutamoklaanin reviirillä kasvavia suuria lehtipuita ja nielaisin. Siihen olisi vielä viisi kuuta, kun pentuni alkaisivat käymään rajapartioissa ja kokoontumisissa. Viisi kuuta kun minulla olisi edes pienen pieni mahdollisuus nähdä heidät. Siksi ajaksi minun oli keksittävä itselleni tekemistä. Nau'uin hyvästini kanjonille ja lähdin kohti uutta elämääni. Mahassani ei tuntunut nälkää, kiitos yrttien mitkä olin sattumalta löytänyt reviirejä kiertäessäni. Juoksin ja juoksin kuin mielipuoli, sellaiseksi olisin varmasti muuttunut jos olisin jäänyt kanjoniin.

Päätin jatkaa matkaani niin pitkälle, kunnes löytäisin hyvän majapaikan, missä voisin yöpyä seuraavan yön. Huomenna jatkaisin matkaani paikaan, jossa voisin leiriytyä ja alkaa elämään uutta yksinäistä elämääni. Löysin oivan paikan jossa voisin yöpyä, ontto puunrunko, jonka sisällä kasvoi sammalta. Siellä oli pehmeää, kiitos sammaleen joka ei ollut jäätynyt ja sain unenpäästä kiinni nopeasti. Heräsin siihen kun kuononi päähän putosi pieni lumikinos, sillä puussa olevan reiän viereen, jonka alla satuin nukkumaan, oli pompannut jänis joka varovasti kulki puunrunkoa pitkin. Yrttien hävittämä nälkä palasi takaisin kaksinkertaisena ja yritin napata puunrungon päälle hypännyttä jänistä, epäonnistuen tietenkin. Sihahdin ärtyneenä ja lähdin tarpomaan lumessa seuraten jäniksen jättämää hajujälkeä. Minun pitäisi saada jotakin ruokaa ja pian. Vaikka tuskin enää saisin jänistä kiinni, saattaisi se johdattaa minut muiden riistaeläinten luo. Anturoitani alkoi paleltamaan nopeasti lumessa kävellessä, mutta sysäsin kylmän pois mielestäni ja keskityin haistelemaan ja kuuntelemaan. Pakkanen, sekä kosteat puut haisivat jäniksen lisäksi vahvana. Hento tuulenpuuska sai lähellä olevan alastoman pusikon oksat rapisemaan, mutta mukanaan se myös toi oravan tuoksua. Lipaisin huuliani ja lähdin seuraamaan hajujälkeä.

Oravan nappaamisen ja syömisen jälkeen palasin takaisin puunrungolle siinä toivossa, että se olisi edelleen tyhjä, mutta jotakin oli tapahtunut... Lumessa näkyi jäniksen ja omieni lisäksi kolmannet jäljet, mutta en saanut niistä kunnolla selvää. Olivatko ne kenties kissan vai jonkin petoeläimen? Kuka jälkien jättäjä oli ikinä ollutkaan, hän oli peittänyt hajunsa hyvin, sillä ainoa asia mikä puunrungon lähellä haisi oli märkä sammal. En kuitenkaan ottaisi riskiä jäädä samaan paikkaan nukkumaan toiseksi yöksi vaan jatkoin matkaani. Minun ei onneksi tarvinnut kävellä kauhean kauas, kun löysin kahden kiven väliin kaivetun kolon, mihin sain pienellä ahtautumisella itseni hyvään asentoon nukkumaan. Ei tämä oiva leiriytymispaikka ollut, mutta etsisin sen sitten seuraavana päivänä. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut yhtä nopeasti nukahdettua kuin edellisyönä, sillä mieleni valtasi suru kun menetetty perheeni nousi taas ajatuksiini. En muista koska viimeksi olin ollut yhtä päivääkään surematta, enkä tiennyt kuinka kauan siihen vielä menisi. Tämän ajatteleminen otti lujille ja yritin väkisin puristaa silmiäni kiinni ja saada unta. Jälleen kerran ympärilleni vajosi pimeys. Katselin ympärilleni ja huomasin himmeän valon pilkun edessäni. Se suureni, mitä lähemmäs se saapui minua. Lopulta erotin sen keskeltä ruskean kissan, jonka vasemman silmän vierestä kulki arpi tuon kaulaan asti.
- Oletko sinä... Rastaanaskel? Henkäisin lumoutuneena eteeni ilmestyneelle kissalle. Kun olin ollut pieni pentu, minulle oltiin kerrottu kaukaisesta, urheasta sukulaisestani joka oli yksin kohdannut hänen perhettään uhkaavan ilveksen. Hän oli onnistunut tappamaan petoeläimen, mutta sai näkyvän arven, joka lähti hänen silmäkulmastaan ja loppui vasta kaulan kohdalla.
- Kyllä olen. Olen isoisäsi isoemo, tämä vastasi. Katsoin ihmeissäni vahvarakenteista ja suurikokoista naarasta. Tämän täytyi olla unta.
- Kuten varmasti tiedät, aikana kun kanjonia hallitsivat Valonlaakso ja Varjojenmetsä, minä kuuluin Valonlaaksoon, mutta siirryin Varjojenmetsän puolelle. Tiedät myös varmaan miten minulle tuli käymään taistelun jälkeen, kun Leijonasielu kukistettiin? Naaras kysyi. Nyökkäsin sanomatta sanaakaan. Naaras oli yrittänyt palata takaisin Valonlaakson puolelle, mutta Leijonasielun kannattajat olivat tappaneet tuon ennen sitä.
- Vielä tänäkin päivänä on olemassa Leijonasielun ja tuolle läheisten, pahojen kissojen jälkeläisiä. He ovat synkkää magiaa käyttäviä olentoja, jotka pystyvät olemaan yhteydessä Pimeydenmetsän henkiin. He eivät ole enää kissoja vaan mustissa varjoissa hiipiviä vaanijoita. He haluavat tuhota sukusi. Sinä olet erikoinen pentu, sillä sinulla on minun vertani. Sinulla on suurempi pisara Valonlaaksolaisen verta suonissasi ja pennuillasi sitäkin enemmän. Heidän emonsa sukujuuret olivat myös alkujaan Valonlaaksosta. Mutta veresi ansiosta sinulla on myös erikoinen kyky... Mutta ei siitä sen enempää, sillä aikaa ei ole paljon hukattavaksi. Kiven ja sinun välinen voima alkavat erkaantua toisistaan. Vaanijat ottivat metsän haltuunsa jo aikoja sitten, mutta nyt he vasta aikovat kääntää sen teitä vastaan. Ole varuillasi Kostokynsi. Älä luota enää mihinkään muuhun, kuin siihen minkä tunnet sisimmässäsi oikeaksi. Luota enää vain sydämeesi...

Puolitoista kuukautta myöhemmin Leijonakynnen viimeisimmästä tarinasta (eli Peippostassun oppilasnimityksestä)

Minun oli pakko tehdä tämä nyt. Olimme lykänneet tätä jo liian kauan Liljan kanssa. Mutta pelko oli verhonnut minut, kuten varmaan myös kumppaninikin ja tämän tekeminen tuntui liki mahdottomuudelta. Mitä me oikein tekisimme jos arvauksemme olisi oikeassa? Katsoin naarasta ja yritin hymyillä lempeästi, rauhoittaakseni tilannetta, mutta pystyin näkemään hänenkin tummansinisistä silmistä hermostuksen. Istuimme vastakkain toisiamme, eikä kumpikaan saanut sanaakaan suustaan pihalle. Olisin tietysti voinut pyytää Ketunkynttä apuun, mutta siihenkään minulla ei ollut riittänyt tarpeeksi rohkeutta. Nyt Liljan vatsan turvotus ja kipu oli käynyt yhä kamalammaksi ja meidän täytyi saada ikuinen mielenrauha tai tuottaa itsellemme pettymys, josta emme välttämättä koskaan pääse ylitse. Kumppanini kellahti kyljelleen, mutta muutti kuitenkin asentonsa sellaiseksi, että voisi itsekin tunnustella vatsaansa. Sydämeni pamppaili yhä lujempaa vauhtia ja luulin, että sen jyskytys kuuluisi pesämme ulkopuolelle saakka. Odotin tuon ensin aloittavan omalla tassullaan vatsansa kokeilun minkä jälkeen laskin oikean etutassuni erakon silkkiselle vatsaturkille ja aloin painelemaan. Pidätin hengitystäni. Tähän saakka ei ollu vielä mitään poikkeavaa, kai... En minä mikään parantaja ollut, mutta äkkiä lopetin tassullani tunnustelemisen ja suljin silmäni estääkseni kyyneleet. Möykky. Pikkuruinen möykky, joka ei voinut olla mikään muu kuin pentu. Lilja huomasi reaktioni ja heti kohtaa painamalla hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, naaras tunnisti möykyn pennuksi heti. Tämä tietäisi isoa rangaistusta minulle jos joku saisi salaisuutemme selville. Vähintäänkin karkoitusta Nummiklaanista, klaanista, jossa olin elänyt koko elämäni. Klaanista, jota rakastin. Silmäni sumenivat pelonsekaisista kyynelistä, mutta jatkoin tunnustelua kumppanini kanssa. Yksikö vain? Mutta sitten tunsin toisen möykyn, vähän pienemmän kuin äskeisen, mutta pentu kai sekin kuitenkin oli. Olin niin kauhuissani, mutta kuitenkin onnellinen. Olisin pian kahden pennun isä! Ja Lilja niiden emo, meistä tulisi perhe.

Tallustin ohueksi käyneessä lumipeitteessä. Lähiaikojen erikoisen lämpimät ilmat olivat sulattaneet kauniit hanget ohueksi likaiseksi kerrokseksi, mistä kenellekkään ei olisi mitään iloa. Sen lisäksi liejun alla oleskeli vielä liukas jääkerros, mikä ei tehnyt kävelystä ja juoksemisesta yhtään sen helpompaa. Lilja oli jäänyt yhteiseen pesäämme oravan kanssa, mitä säästelisi seuraavaan kertaan asti kun saapuisin hänen seuraavan ateriansa kanssa. Kumppanini oli jo niin isona, ettei metsästämisestä meinannut tulla mitään. Vaikka hermoilinkin hänen hyvinvoinnistaan, oli erakko vannonut ettei hän kuolisi nälkään jos olisi yhden päivän ilman ruokaa. Jatkoin matkaani järveltä keskelle reviiriämme, sillä pian saapuisin leiriimme johtavalle tunnelille. Pian näinkin jo kolon sisäänkäynnin edessä olevan pusikon ja pujahdin siitä sisään. Ensimmäisenä leiriaukiolla näin Kuurasäteen, jolle halusin muutenkin puhua ja ehkä jopa avautua asiasta. Pikkuveljelläni oli meneillään perusteellinen pesutuokio, mutta hän näytti keskeyttävän sen ilomielin huomatessaan minut. Hänen äänekäs kehräyksensä täytti korvani ja tunsin kuinka soturin lämmin vartalo puski omaani. Hetkeksi unohdin kaikki murheet, mutta se hetki ei ollut pitkä.
"Kuurasäde", aloitin haparoiden ja irtauduin hänestä. Kollin ilme muuttui vakavemmaksi ja hän katsoi minua odottaen.
"Tuota... No hyvä on. Menen suoraan asiaan. Kuurasäde, minusta tulee isä", sanoin päättäväisesti heikon alun jälkeen. Katsoin Kuurasädettä suoraan silmiin hiljaisuuden vallitessa. Hetkisen kuluttua juovikkaan kissan ilme kirkastui ja hän otti minut veljelliseen syleilyyn.
"Mutta, sehän on mahtavaa!" Soturi riemuitsi, mutta äkkiä hänen ilmeensä vakavoitui. Nielaisin, olin jotenkin olettanut että pikkuveljeni aloittaisi saarnan klaanin ulkopuoliseen rakastumisesta, mutta eihän tuo voinut asiasta mitenkään tietää.
"Kuka sinun kumppaniksesi on suostunut?" Kolli kysyi piikitellen ja pukkasi minua lapaan. Naurahdin ja viitoin tuota seuraamaan minua ulos leiristä. Harmaajuovikas kissa tuli perässäni hieman vastahakoisena, hän mielummin olisi pysytellyt leirin lämmössä mahdollisimman pitkään ennen seuraavan partion lähtöä. Mutta minä en voinut riskeerata jonkun kuulevan asiasta mitä olin Kuurasäteelle kertomassa. Kävelimme kauemmas nummille, istahtaen aukealle mistä näkisin helposti jos joku olisi tulossa häiritsemään meitä. Käännyin katsomaan pikkuveljeäni, joka hieman vastahakoisena istui kylmälle hangelle. Vedin syvään henkeä ja katsoin soturia pahoittelevana. Tuon ylpeyden klaaniaan ja soturilakia kohtaan tuntien hän ei tulisi pitämään tästä ollenkaan.
"Kumppanini on erakko, joka asuu Nummiklaanin rajan ulkopuolella, järven lähellä."
Kuurasäteen silmät suurenivat ja tuo luimisti korviaan epäuskoisena. Sydämenlyönnin ajan soturin kasvoilla näkyi inho, mikä muuttui epäilykseksi.
"Siis... Hän ei edes kuulu klaaniimme... Onko tämä sallittua, siis nyt kun olet varapäällikkö? Saitko jonkin erikoisluvan? Vai joudutteko luopumaan pennuistanne? Tapetaanko meidät kaikki nyt kun olemme tietoisia asiasta?" Pikkuveljeni alkoi laukomaan lauseita hätääntyneenä ja nousi jaloilleen, vilkuillen ympärilleen varmistaakseen että olisimme kaksin. Katsoin kollia suoraan syvälle silmiin, mutta en uskaltanut sanoa pelkojani ääneen. Niin, mitä tapahtuisi kun klaani saisi asiasta tietää? Mitä tapahtuisi kissoille jotka olisivat minun lisäkseni tietoisia asiasta? Tämä ei ehkä sittenkään ollut hyvä idea.
"En todellakaan tiedä mitä tapahtuu, mutta toivon koko sielustani, että jos pentuni jäävät henkiin ja minut karkoitetaan tai tapetaan Liljan kanssa... Sinä katsoisit heidän peräänsä?"

Tässä eriväristen turkkien ja silmien, huutojen ja kuunvalossa välähtelevien kynsien ja hampaiden sekamelskassa Mustakynnen oli tuskin herännyt ennen kuin hän oli käynyt ensimmäisen luuklaanilaisen kimppuun. Tai ehkä tämä kaikki olikin unta, yksi niistä hyvin todentuntuisista mitä oli viimeaikoina nähnyt. Soturitar kuitenkin päätti laskea varman päälle ja taisteli selviytyäkseen hengissä. Jokaisen iskun, puraisun ja raapaisun myötä hän kuitenkin alkoi uskomaan leirissään käydyn taistelun olevan totisinta totta. Naaras etsi katseellaan seuraavaa vastustajaansa, hengittäen raskaasti ja tuntien kuinka lämmin veri valui hänen poskeaan pitkin kaulalleen. Mustavalkoturkkinen kissa oli epävarma sijaitsiko haava hänen korvassaan, otsassaan vai silmänsä vieressä, sillä ainoa asia minkä hän tällä hetkellä tunsi oli mahdoton halu päästä vuodattamaan verta. Tuntemus oli samanlainen kuin Puroklaanin taistelussa, mutta nyt monta kertaa voimakkaampi. Tiedä sitten johtuiko se siitä, ettei tämä enää olisi Mustakynnen ensimmäinen taistelu ja nyt hänellä oli varmuutta tassuissaan enemmän. Johtuiko se siitä, että Luuklaanin kanssa sai oikeasti taistella hengestään, kun puroklaanilaiset olivat vain halunneet ajaa kuutamoklaanilaiset tiehensä heidän hyökätessään? Vaiko siitä, että soturitar oli päässyt tappamisen makuun ja nyt tässä tilanteessa tekoa jopa arvostettaisiin eikä pidettäisi rangaistettavana ja häpeällisenä?
Naaras havahtui ajatusmaailmastaan, kun Sammalpuro tömähti joku luuklaanilainen kimpussaan melkein häntä päin. Mustakynsi hyppäsi ketterästi pois tieltä ja iski tassunsa luuklaanilaisen niskaan, kun tuo näytti vievän voittoa kaksinkamppailusta. Valkoturkkinen naaras rääkäisi ja repi itsensä irti soturittaren otteesta ennen kuin katosi etsimään uutta vastustajaa, veressä, mudassa ja jäässä liukastellen. Varistähden luottosoturitar kampesi itsensä jaloilleen ja puuskutti raskaasti.
- Kiitos... Taidanpa mennä puolustamaan parantajien pesää, tämä taisteleminen alkaa käymään voimille, ruskeaturkkinen naaras puhui lähinnä itselleen, samalla kun hänen mustavalkea pesätoverinsa yritti saada näkyviinsä tuttuja kasvoja kissojen sekamelskasta. Tuolla Susisydän näytti kiikuttavan Iltapentua parantajien pesälle, kumpikin valuttaen verta jälkeensä. Ja tuolla Havutassu ja Aurinkotassu taistelivat rinnakkain, suojellen oppilaiden pesää ja sen sisällä mahdollisesti haavoittuneita kissoja. Hän myös uskoi näkevänsä Tihkutäplän pujottelevan taistelevien kissojen välistä, mutta soturittaren täplikäs turkki näkyi Mustakynnen näköpiirissä vain hetken, joten hän ei ollu täysin varma oliko tunnistanut kissan klaanitoverikseen.
- Näin Hiljaisuustassun taistelevan kahta luuklaanin oppilasta vastaan pentutarhan lähellä, hän vaikutti olevan alakynnessä! Sammalpuro huudahti vielä paikoillaan seisovalle soturittarelle, ennen kuin katosi parantajien pesän suuntaan. Mustavalkea naaras tunsi pikkuruisen pelon tai paniikinomaisen tunteen hiipivän hänen varpaisiinsa. Hiljaisuustassu, hänen oppilaansako pulassa? Tuo siniharmaa naaras oli miltei soturi, he eivät olleet vielä ehtineet suunnitella Varistähden ja Lehmusvarjon kanssa arviointipäivää, mutta se tapahtuisi lähipäivinä. Niin lähellä oppilas olisi soturinimensä saamista. Mustakynsi ei halunnut uskoa, että hänen oppilaansa olisi pulassa taistelussa. Soturitar oli kouluttanut tuon paremmin, kouluttanut tuosta kunnon taistelijan, joka ei pelkäisi tappaa. Kahta oppilasta vastaan kamppailu pitäisi käydä tuolta täysin helposti. Mutta jos ei kävisi? Jos Hiljaisuustassu olisikin oikeasti pulassa? Mikä häpeä se olisikaan hänen mestarilleen, kun ei ollut kouluttanut oppilastaan paremmin.
Nämä ajatukset pyörivät ympyrää naaraan päässä, kun hän väisteli aukiolla taistelevia kissoja kulkiessaan pentutarhaa kohti. Hän yritti etsiä katseellaan siniharmaata naarasta, mutta ei saanut tuota näkyviinsä. Turha olisi edes yrittää huutaa oppilaan nimeä, mustavalkean kissan ääni olisi heti peittynyt tuskanhuutojen, karjahdusten ja sihinän alle. Eikä mykkä oppilas olisi hänelle edes pystynyt vastaamaan. Mustakynsi katseli ympärilleen ja tunsi jäkistyvänsä, kun huomasi jotakin. Leveälapainen ja kookas naaraskissa pudotti velton kissan kaulan hampaistaan, antaen tuon elottoman ruumiin romahtaa hänen tassujensa eteen. Se sama verenvuodatuksen ja taistelunjanoinen himo palasi ja sekoitti soturittaren ajatukset. Hän tunnisti kuolleen kissan Pilvipyrstöksi, mutta ei tuntunut edes rekisteröivänsä asiaa ennen kuin oli ampaissut tätä mustaturkkista naaraskissaa, Luuklaanin varapäällikköä Ohramyrskyä, kohti. Soturitar tarttui jokaisella käpälällään Luuklaanin varapäällikköön ja yhtenä mustavalkeana karvamöykkynä he kierivät taistelutantereella, repien toisiaan elottomiksi. Mustavalkea naaras sai painettua mustaturkkisen naaraan alleen ja yritti tähdätä kovaa ja tarkkaa iskua tuon päähän. Hän ei olisi täällä enää ajamassa ketään tiehensä, Mustakynsi olisi tappamassa jokaisen luuklaanilaisen kuka hänen tiellensä astuisi. Ja ensimmäinen asia mikä hänelle oltiin itsepuolustuksessa opetettu oli:
Suojaa taistelussa pääsi, kaulasi ja vatsasi, sillä tehokkaat iskut näille alueille voivat koitua kuolemaksi.
Kynnet esillä Mustakynsi sai iskettyä napakan iskun Ohramyrskyn kasvoille. Tuo oli juuri kiertänyt itsensä niin, että pään sijaan soturittaren lyönti osuikin häntä poskeen ja kuonoon. Verta roiskahti leiripohjalle heidän vieressään, mikä sekoittui nopeasti muiden kissojen karvatuppoihin ja verivanoihin. Luuklaanin varapäällikkö sihahti kivuissaan, mutta sen sijaan, että olisi käyttänyt etutassujaan kasvojensa tai kaulansa peittämiseen, hän otti tukevan otteen vastustajansa niskasta ja yritti vetää soturittaren kaulaa lähemmäs teräviä hampaitaan. Mustavalkea naaras teki kaikkensa pitääksen kaulansa kauempana vastustajansa hampaista, mutta vetäessään itseään kauemmas tuosta, upposivat luuklaanilaisen kynnet syvemmälle hänen niskaansa, repien ikävän näköisiä haavoja, jotka suurenivat mitä loitommalle Mustakynsi yritti päästä. Ohramyrsky joutui kuitenkin irroittamaan otteensa kuutamoklaanilaisen niskasta, kun tuo tähtäsi toisen iskun, ei tällä kertaa mustaturkkisen naaraan päähän vaan tuon kaulaan. Lisää luuklaanilaisen verta roiskahti maahan, tällä kertaa suuremmassa määrässä. Kovalla potkulla, mikä varmasti johtui yhtäkkisestä kuolemanpelosta johtuneesta adrenaliinipurkauksesta, Luuklaanin varapäällikkö sai soturittaren pois kimpustaan, ja päästessään jaloilleen, juoksi tuo hätäisenä klaaninvanhimpien ja oppilaiden pesän välisestä aukosta metsikköön. Mustavalkea naaras kirosi mielessään, kun ei ollut saanut toisesta iskustaan tappavaa vaan niin vakavan, että Ohramyrsky joutui pinkomaan henkensä edestä pakoon. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jahdissaan edes oppilaiden pesän taakse, kun Mustakynsi huomasi silmäkulmastaan jotakin mikä sai hänet pysähtymään aloilleen. Oppilaiden pesän takana notkuvan kuusen rungon juuressa oli siniharmaa möykky. Kuutamoklaanilainen pysähtyi ja hetken raskaasti hengitettyään hän varovasti asteli maassa makaavan kissan luo, jonka tunnisti Hiljaisuustassuksi. Oppilaan siniharmaa turkki oli sotkuinen ja verinen ja tuon vatsassa oli pitkä ja syvä viilto joka yhä pulppusi verta. Mykkä naaras hengitti pinnallisesti ja yritti nostaa päätään huomatessaan mestarinsa saapuvan viereensä, mutta epäonnistui. Luuklaanilaiset olivat piesseet Mustakynnen oppilaan täysin. Soturitar veti syvään henkeä ja luimisti korvansa.
Mikä häpeä.
Mustavalkea naaras veti kyntensä esiin ja painoi ne Hiljaisuustassun kurkulle, vetäen syvän viillon tuon kaulaa pitkin. Oppilas alkoi korisemaan, yrittäessään hengittää verestä täyttyvällä henkitorvellaan. Pian kuitenkin valo siniharmaan naaraan silmistä katosi ja tuo jäi liikkumattomana paikalleen. Mustakynsi katsoi inhoten entisen oppilaansa ruumista. Mikä nöyryytys tämä olisi hänelle, kun hänen oppilaansa ei ollut pystynyt puollustamaan itseään taistelussa, minkä piti jokaisen kuutamoklaanilaisen vahvuus olla. Hiljaisuustassulla ei ollut mitään oikeutta elää tämän jälkeen.
Soturitar palasi taisteluaukiolle uutta enregiaa pihisten ja hyökkäsi ensimmäisen luuklaanilaisen kimppuun jonka näki. Sattumalta tämä kyseinen tummanharmaa kolli oli juuri Lehmusvarjon kimpussa ja aiheuttaen luuklaanilaiselle varmasti näkyvästi arpeutuvat ja hyvin kivuliaat haavat selkään, pinkoi tuo pakoon, Mustakynnen harmiksi. Kollisoturi nousi puhisten jaloilleen ja hieman ontuen tassutteli Mustakynnen luo.
- Kiitos, mutta olisin varmasti pärjännyt itsekin, Lehmusvarjo murahti. Naaras jätti raidallisen kissan kommentin huomioimatta, sillä hän oli liian keskittynyt etsiäkseen uutta vastustajaa. Leiriaukiolla kuitenkin näytti olevan vain muutama luuklaanilainen jäljellä, jotka vuorotellen pinkoivat metsän suojaan vastustajista irtautuessaan.
- Pakenevatko he? Hopeaviiman ääni kuului kaksikon takaa ja Mustakynnen kääntäessä päätään, huomasi hän valkoturkkisen soturittaren lisäksi myös Salamaviillon ja Leijonatassun heidän kanssaan. Jokainen kolmikosta oli selvästi vahingoittunut taistelussa, mutta he näyttivät pysyvänsä jaloillaan. Mustavalkea soturitar tuhahti ja kuullessaan jostakin heidän läheltään Hämäräaskeleen kommentin: "Perään, muuten he pääsevät karkuun!", keltasilmäinen naaras pinkaisi juoksuun. Tämä taisteluhan ei vielä hänen osaltaan ollut ohi! Soturitar kuuli vielä takaansa Lehmusvarjon ärinän muille kissoille, joka sai pienoisen punan nousemaan hänen poskilleen:
- Kenestäkään teistä ei ole tulossa edes puoliksi Mustakynnen veroista soturia, jos vain seisotte siinä! Menkää hänen peräänsä!

//Tosiaankin tää on vika tarina mitä kirjotan tästä Kuutamoklaani vs Luuklaani. Eli mun tarinoissa kuolleita kissoja on Kinuski, Koas ja Susu jotka Kuutamokukka tappoi, sekä Pilvipysrtö, jonka Ohramyrsky tappoi ja Hiljaisuustassu, jonka Mustakynsi tappoi.
Iltapentu ja Susisydän on parantajien pesällä ja Iltapentu ehtikin jo kuolemaan Shummerin tarinassa, mutta Susisydänkin otti niin paljon damagee että hänkin tulee kuolemaan parantajilla.

”Heii, Paarmahehku, odota!”
Ääni kantautui hiilenmustan kollin korviin, ja hän kääntyi lähes uteliaana katsomaan, kuka hänen peräänsä oikein huusi. Silmät viiruina hän jäi odottamaan, että leiriluolan sisäänkäynniltä juokseva Pöllönkynsi saavutti hänet. Pienehkön kollin tummanruskea turkki tuoksui tuulelta ja siihen oli takertunut lehtiä, mistä Paarmahehku päätteli hänen tulleen partioimasta.
”Myrskytuuli pyysi kertomaan, että sinut on määrätty aurinkohuipun rajapartioon Kuutamoklaanin rajalle”, Pöllönkynsi selitti, kun sai hengityksensä tasaantumaan. Paarmahehku kohotti kulmiaan.
”Miksi?” hän kysyi oudoksuen sitä, että varapäällikkö oli erikseen pyytänyt häntä, kaikista Vuoristoklaanin lukuisista sotureista.
”Olet kuulemma luistanut velvollisuuksistasi viime aikoina”, Pöllönkynsi naukui hilpeästi, mikä sai Paarmahehkun tuijottamaan pesätoveriaan epäuskoisena.
”Mitä?” kolli kysyi ärtyneenä, turkki häpeästä kuumottaen. Uskomatonta, että Myrskytuuli oli huomannut hänen jättäneen partion sieltä täältä välistä viime aikoina. Pöllönkynsi kohautti hartioitaan huvittuneena, ja tassutteli sitten hänen ohitseen.
”Minähän kävin jo sitä paitsi aamulla metsästyspartiossa”, Paarmahehku mutisi hänen peräänsä ja hieraisi sitten turhautuneena kuonoansa. Hän tiesi, että olisi parempi totella Myrskytuulta ennen kuin asia paisuisi, mutta se ei estänyt häntä kiehumasta kiukusta ajatellessaan, kuinka moni oli jo ehkä kuullut asiasta varapäällikön tai Pöllönkynnen suusta. Loskainen sää ja riistan harvinaisuus olivat vieneet hänen motivaationsa partiointiin kokonaan, ja Paarmahehku oli mieluummin torkkunut läpi päivän sammalpedillään, poissa kylmästä ja märästä. Kyllä hän silti teki tarpeeksi oman ruuansa eteen… Todisteena tästä oli hänen aamuinen oravansa, joka makasi vielä koskemattomana tuoresaaliskasalla. Riista oli ollut viime aikoina vähissä, ja muiden partiolaisten saaliit olivatkin olleet rääpäleitä hänen oravaansa verrattuna, vaikkei sekään ollut yhtä pulska, kuin viherlehden aikana olisi ollut.
Paarmahehku asteli luolan seinustalle odottamaan auringonhuippua hieman hermostuneena. Hän katseli hiljaa, kuinka muutama pentu leikki pentutarhan edustalla pienellä sammalpallolla. Kun Salamapentu läimäisi leikkikalua voimalla niin, että se lensi Paarmahehkun käpäliin asti, ja sisarensa kanssa leikkinyt Kaunopentu kääntyi katsomaan soturia uhmakkaasti, valkea pentukarva pörröllä. Paarmahehku pukkasi pallon takaisin ja pyöräytti silmiään. Kun yksi päivän metsästyspartioista palasi leiriin, Paarmahehkun katse kohtasi Kotkasumun, ja kolli päätti lähteä tassuttelemaan ruskeaa kissaa vastaan kysyäkseen häneltä, kenen oli määrä johtaa Paarmahehkun partiota myöhemmin.
”Muistaakseni se oli Jänisloikka. Oletko muuten nähnyt Unikkokukkaa? Hänen teki aiemmin mieli varpusta, joten ajattelin-”
Paarmahehku hiljensi Kotkasumun närkästyneellä hännänheilautuksella ja pudisti päätään. Hän ei jaksanut kuunnella tuuheaturkkisen kollin turhaa muminaa pitempään, nyt kun tiesi, ketä etsiä.
Leiriluolan kissojen joukossa Jänisloikan ruskea turkki pisti Paarmahehkun silmiin leirin nurkassa, muutaman kivenlohkareen vierustalla. Viherlehtenä joku yleensä loikoili kivillä nauttien niiden viilentävästä pinnasta, mutta kylmään vuodenaikaan ne pysyivät koskemattomina. Paarmahehku luikki vastakkaiselle puolelle kiveä kuin Jänisloikka, sillä ei viitsinyt keskeyttää hänen keskusteluaan Uskosielun ja Jäkäläaskeleen kanssa.
#Toivottavasti Uskosielu ei kuule, että livahdin pois parista viimepäivän partiosta#, hiilenmusta kolli ajatteli ja väräytti korvaansa hermostuksen merkkinä, kun kokeneempien soturien puheensorina kantautui kiven takaa hänen korviinsa. Kolli odotteli ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille.
”Nähdään myöhemmin, pian on rajapartion aika”, Jänisloikka naukui silloin haukotellen ja nousi käpälilleen, mikä sai Paarmahehkun korjaamaan ryhtinsä, kun sanat kantautuivat hänen korviinsa. Kissa loikkasi kauemmas kiviltä ja yritti näyttää siltä, ettei ollut juuri salakuunnellut vanhempia sotureita.
”Paarmahehku!” Jänisloikka naukui oitis, kun hänen vihreät silmänsä osuivat nuoreen soturiin kivien toisella puolella.
”Lähdemme pian. Itseasiassa olisi pitänyt lähteä jo hetki sitten, joten pidetään kiirettä.”
Paarmahehku nyökkäsi ja kompuroi ylös helpottuneena siitä, että Jänisloikka oli ollut tietoinen hänen osallisuudestaan. Ruskea soturi kokosi partion kasaa taitavan nopeasti, ihan kuin olisi tiennyt jokaisen kissan olinpaikan entuudestaan. Loskaliito ja Kiurusara tassuttelivat jutustellen Paarmahehkun luo, ja pian Jänisloikka paimensi Keltatassua heidän joukkoonsa.
”Mutta Purojuova san-” mustakirjava oppilas lausahti, mutta Jänisloikka vastasi terävästi:
”Ei muttia. Purojuova on ehkä parantajan pesällä nyrjähtäneen käpälänsä vuoksi, mutta Aaltotähti haluaa kaikkien kissojen hoitavan nyt oman osuutensa.”
Paarmahehku höristi korviaan.
”Mitä Purojuovalle kävi?” Loskaliito ihmetteli ja sipaisi Keltatassun kylkeä hännällään.
”Ei mitään vakavaa. Taivasliljan mukaan hän saa jatkaa soturintehtävissään jo huomenna, kunhan ei rasita vammaa nyt liikaa. Mutta Purojuova sanoi, että saan loppupäivän vapaaksi!”
”No, ainakin päästiin metsälle yhdessä”, Loskaliito naukui ja väräytti viiksiään, kun Keltatassu tuhahti. Jänisloikka lähti tarpomaan kohti uloskäyntiä tahdikkain askelin.
”Aiotteko te metsästää?” Paarmahehku kysyi epäluuloisesti, kun partio, jonka oli määrä tarkistaa rajat, astui pilviverhon läpi hailakkaasti paistavaan aurinkoon.
”Ai, etkö kuullut?” Kiurusara naukui kysyvästi hänen sivultaan, ja kallisti päätään.
”Myrskytuuli ja Aaltotähti määräsivät lisäpartioita. Riista on todella tiukassa nyt, ja rajoja tarkistetaan tunkeilijoiden varalta tiukemmin”, Jänisloikka selitti ja näytti hieman kummastuneelta siitä, ettei Paarmahehku ollut tietoinen asiasta.
”Ai. Tietysti”, Paarmahehku mutisi. Hän oli jo unohtanut nukkuneensa pommiin aamun partioiden jaosta. Ehkei Myrskytuuli ollutkaan huomannut, että hän oli liustanut aiemmista partioistaan. Oliko Pöllönkynsi kiusoitellut häntä tahalleen?
#Senkin karvapallo#, Paarmahehku murisi mielessään pienelle kollille ja puristi kyntensä kylmään maahan.
”Olkaa varovaisia”, Jänisloikka muistutti, kun partio siirtyi kulkemaan kapeampaa reittiä. Polut olivat jäätyneet ja osa niistä oli jopa kuolettavan liukkaita, mutta Paarmahehku oli jo tottunut pitelemään tiukasti maasta kiinni kynsillään, vaikka ajoittainen tassunlipsahdus loskan luisuessa pois kissan painon alta aiheuttikin muutaman sydämenlyönnin jäämisen väliin. Juuri nyt kolli mietti vain vihaisena, miksi oli mennyt uskomaan Pöllönkynnen höpinöitä.

Nähtyään jahtaamaansa luuklaanilaisen hännän katoavan saniaispehikkoon Kuutamoklaanin rajojen ulkopuolelle, Tihkutäplä palasi leiriin hoiperrellen ja haukkoen happea, ja pysähtyi vihdoin, kun erotti mudan ja punertavan lumen seasta leirin ääriviivat ja niiden sisällä haavojaan nuolevia klaanitovereitaan. Aamun ensisäteet raidoittivat maata ja kissojen turkkeja. Tasaten samalla hengitystään Tihkutäplä työntyi läpi vatukkapensaikosta, yritti tasata huohotustaan ja lysähti istumaan leirin reunalle. Hänen keuhkonsa tuntuivat olevan repeämäisillään. Lähistöllä makaavat Piikkiraita ja Hopeaviima vilkaisivat häntä, mutta pysyivät vaiti. Kun Tihkutäplä kykeni taas hengittämään, hän nosti katseensa lumesta, ja käveli horjahdellen epätoivoisesti eteenpäin. Hätääntynein silmin hän etsi vain yhtä kissaa – Vasanloikkaa.
Kuolleiden ruumiit oltiin kerätty valmiiksi valvojaisia varten keskelle leiriä, lähelle Suurkiven edustaa. Tihkutäplä henkäisi nähdessään, kuinka monta kissaa oli menettänyt henkensä. Näystä järkyttyneenä naaras yökkäsi, käänsi katseensa pois ja sitten pinnistellen takaisin uudestaan. Joukossa oli pentuja. Tuho oli laajempaa ja hirveämpää, mihin hän olisi koskaan uskonut kissajoukon kykenevän.
Vasanloikka oli asetttu kyljelleen Pilvipyrstön vierelle. Tihkutäplä nielaisi ja luimisti korviaan loikaten nopeasti ruskearaidallisen kissan luo. Soturinaaras oli kammottavan liikkumaton, ja Tihkutäplä näki nyt raateluhaavat hänen kyljissään ja vatsassaan, joita peittivät ohuet kerrokset punertavaksi samentunutta hämähäkinseittiä, aivan kuin haavojen paikkaaminen olisi ollut toivotonta alusta alkaen.
”Vasanloikka...” Tihkutäplä kuiskasi heikosti ja polvistui entisen mestarinsa eteen, ja kumartui painamaan kuononsa hänen kylmään turkkiinsa, silmät tiukasti kiinni puristettuina.
#Jos en olisi jättänyt häntä yksin#, Tihkutäplä ajatteli katkerasti sitä, kuinka oli juossut pois naaraan rinnalta jahtaamaan luuklaanilaisten rippeitä, #näin ei olisi ehkä käynyt.#
Kyyneleet valuivat harmaakuvioisen naaraan poskille, kun hän painautui tiukemmin vasten Vasanloikkaa ja kietoi häntänsä ympärilleen. Jos hän olisi heti hakenut Lehtikuun sen sijaan että jätti vastuun valmiiksi pahasti järkyttyneelle Salamatassulle, Vasanloikka olisi varmasti saanut tarvitsemansa hoitoa nopeammin. Jos hän olisi alun alkaenkin ollut paikalla ja auttanut Vasanloikkaa puolustamaan heidän oppilaitaan, tuon ei olisi tarvinnut taistella yksin kahta luuklaanilaista vastaan. Raidallisen naaraan ei olisi tarvinnut vuotaa kuiviin. Kaikki oli Tihkutäplän syytä.
Tihkutäplä nosti päänsä Vasanloikan kyljeltä ja tuijotti raitoja hänen turkillaan.
#Anna anteeksi#, harmaa soturi pyysi, ja kampesi itsensä ylös. Kuoleman haju oli käydä sietämättömäksi.
#Pitää tarkistaa, onko Laikkutassu kunnossa#, naaras ajatteli kyyneleet silmissään, ja kääntyi pois päin. Hän etsi oppilastaan katseellaan, ja näki laikukkaan naaraan oppilaiden pesän edustalla muutaman muun ikätoverinsa seurassa.
”Laikkutassu!” Tihkutäplä kutsui terävästi ja tassutteli häntä vastaan puolitiehen. Pienempi naaras katsoi häntä silmät laajentuneina. Murheellisena mutta helpottuneena Tihkutäplä totesi mielessään, että hänen oppilaansa oli edelleen koskematon.
”Onneksi et ole loukkaantunut. Entä Salamatassu?”
”Hänkin on kunnossa. Mutta Vasanloikka-”
”Tiedän”, Tihkutäplä naukui nyökäten ja puristi kynsiään maahan. Suru musersi hänen sydäntään.
”Onko muu perheesi kunnossa?”
Laikkutassu nyökkäsi kasvoillaan anteeksipyytävä ilme. Oppilaan olo oli varmasti hyödytön sen jälkeen, kun hän oli selvinnyt taistelusta naarmutta. Se ei kuitenkaan ollut hänen syynsä. Naaras oli käytännössä vielä pentu, niin kuin nekin, jotka Luuklaani oli sydämettömästi murhannut.
”Tihkutäplä”, Laikkutassu naukui, kun naaras oli kääntymässä pois.
”Tuleeko minustakin hyvä taistelija?” oranssilaikukas kissa piipitti. Tihkutäplä hymyili heikosti.
”Tietysti. Minun velvollisuuteni mestarinasi on tehdä sinusta sellainen”, harmaa soturi naukui hiljaa ja katsahti maahan.
”Koulutus jatkuu heti, kun tilanne tästä vähän selkenee.”
Laikkutassu nyökkäsi, ja kääntyi takaisin oppilaiden pesälle. Tihkutäplä huokaisi, ja luimisti korviaan huomatessaan, että luuklaanilta löyhkäävää karvaa oli takertunut hänen kynsiinsä. Epätoivoisesti naaras alkoi raapia maata irrottaakseen tupot itsestään.
”Tuo on toivotonta”, tuttu ääni hyrähti harmaakuvioisen soturin sivulta. Tihkutäplä katsahti suuntaan ja näki Ruostehallan makoilevan kyljellään puoliksi saniaisten alla.
”Ruostehalla!”
Onnellisena nähdessään veljensä elävänä Tihkutäplä tassutteli hänen luokseen ja ojensi käpäläänsä niin, että tummanpunainen soturi ylettyi repimään tupot varovasti irti hänen kynsiensä välistä. Se oli luottamuksen ele, ja tämän jälkeen Tihkutäplä asettui makuulle veljensä viereen. Ruostehalla ei vaikuttanut haavoittuneen hirveän pahasti, vaikka hämähäkinseitti peittikin paikoitellen hänen turkkiaan. Nyt kahden käydyn taistelun merkkinä kummassakin kollin korvassa oli lovia. Ruostehalla painoi päänsä Tihkutäplän pään vierelle, ja kaksikko vaipui uneen vierekkäin, saaden turvaa toisistaan kuin pentuina.

”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Varistähden huuto sai Tihkutäplän hätkähtämään hereille. Naaras tunsi Ruostehallankin liikahtavan, nuo olivat painautuneet tiukasti yhteen saadakseen lämpöä ulkona pesästään, ja kaksikko nousi verkkaisesti saniaisten alta. Kipu räjähti Tihkutäplän lavassa kun hän lähti kiirehtimään kohti Suurkiveä. Naaras puri hammasta ja istui alas muiden soturien joukkoon, välttäen katsomasta kuolleita kissoja.
#Pian on valvojaisten aika. Silloin voin surra rauhassa#, hän ajatteli ja vilkuili taivasta. Aurinko oli jo laskenut, ja tähdet täplittivät taivasta kuusenhuippujen yllä. Kuutamoklaanilaiset odottivat kärsimättöminä, mitä Varistähdellä oli sanottavanaan niinkin kuolettavan taistelun jälkeen.
”Kuutamoklaani menetti tässä taistelussa paljon.” päällikkö murisi matalasti.
”Mutta luottakaa minuun. Kukaan ei loukkaa Kuutamoklaanin kunniaa. Luuklaani saa vielä maksaa tästä!”
Päällikön viileät sanat saivat osakseen vihan täyttämiä, kannustavia huutoja. Tihkutäplä kietoi häntänsä ympärilleen ja katsoi odottavasti ylös kohti kissaa, jonka tummanharmaa turkki näytti kuunvalossa hopeiselta. Mitä Varistähti suunnitteli? Oliko luvassa lisää verenvuodatusta?
”Kerron suunnitelmastani tänä yönä kokoontumisessa. Klaanien on aika liittoutua yhteen ja tuhota Luuklaani lopullisesti.”
Tiedotus aiheutti kohinaa sotureissa, joista osa vaihtoi epäileviä katseita. Varistähti kävi läpi kissamerta arvioivasti silmillään, ja röyhisti rintaansa ennen kuin jatkoi:
”Kokoontumiseen lähtevät minä, Nummipyörre, parantajat, Hämyviiksi, Keltasydän, Kotkakanjoni, Syreenikukka, Oksakatse, Ruostehalla, Laatikko, Hopeaviima, Havutassu, Aurinkotassu ja Orvokkitassu.”
Lausuttuaan valitsemiensa kissojen nimet päällikkö sivalsi ilmaa hännällään lopettamisen merkiksi, ja loikkasi notkeasti alas. Kissat alkoivat oitis hajaantua leirin reunoille supattelemaan menneestä taistelusta. Moni aloitteli jo valvojaismenoja. Tihkutäplä vilkaisi Ruostehallaa, joka hymyili omahyväisesti.
#Miten hän voi käyttäytyä noin… normaalisti?# naaras mietti ja väräytti viiksiään veljelleen. Taistelussa kuolleiden päälle levitettyjen yrttien haju tunki hänen nenäänsä.
”Varistähti varmaan säästelee parhaimpien sotureidensa voimia”, Tihkutäplä naukui piikittelevästi Ruostehallalle. Tuuheaturkkinen kolli pyöräytti silmiän lähes hyväntuulisen oloisesti.
”Kerro sitten kuulumiset!” Tihkutäplä huusi hänen peräänsä kun kolli lähti tassuttelemaan sotureiden pesälle levätäkseen ennen lähtöä, mihin soturi vastasi laiskalla hännänheilautuksella.
#Tästä ei ole kyllä paljon kerrottavaa#, naaras ajatteli heti ja sävähti tuntiessaan taas polttavan kivun lavassaan. Itse asiassa hän oli onnellinen, ettei ollut tullut valituksi. Hän oli aivan liian väsynyt, vaikkei ollutkaan kaikista pahiten haavoittuneiden joukossa. Lisäksi tänä yönä hänellä oli monta kissaa, jonka luona valvoa aamun hautajaismenoihin asti.
”Kannattaa näyttää tuota Lehtikuulle ennen kuuhuippua”, Hämäräaskel naukui ja nuuhkaisi pikaisesti syvää haavaa. Tihkutäplä kääntyi katsomaan vierelleen ilmestynyttä kollia, jota hän ei ollut nähnyt sitten sen, kun oli juossut hänen kanssaan jahtaamaan luuklaanilaisia. Naaras säpsähti nähdessään kuivuneen veren Hämäräaskeleen leualla ja kuonolla. Kolli väräytti korvaansa kohdatessaan Tihkutäplän katseen, ja katsoi sitten muualle todeten inho äänessään:
”En voi uskoa, että en saanut yhdeltäkään henkeä. Ensi kerralla ne pelkurit eivät pääse karkuun.”
Tihkutäplä räpytteli silmiään levottomasti ja nyökkäsi lyhyesti. Hämäräaskel oli uskollinen kuutamoklaanilainen, ja kuka tahansa heistä olisi voinut lausua nuo sanat. Tihkutäplä vilkaisi käpäliään. Olisiko hänestä tappamaan kissaa? Naaras ei tiennyt, sillä taistelun aikainen viha oli mystisesti valunut hänestä ulos, kun menetysten tuoma syvä suru oli hukuttanut kaiken alleen. Hämäräaskel katseli kuolleita kissoja, joiden läheisiä alkoi palata heidän ympärilleen suremaan.
”No, valvojaiset alkavat pian.” Hämäräaskel totesi. Tihkutäplä nyökkäsi ja kohahti huomatessaan Toivepennun käpertyneen Iltapennun vierelle. Vain muutamia kuita sitten Tihkutäplä oli leikkinyt heidän kanssaan pentutarhassa.
”En voi edes katsoa. Millainen kissa murhaa puolustuskyvyttömän pennun?” Tihkutäplä naukui ja puristi silmänsä kiinni. Hän saattoi tuntea Iltapennun pienet käpälät hännällään, kun pieni naaras oli innoissaan leikkinyt taistelevansa kettua vastaan. Hämäräaskel pysyi vaiti ja Tihkutäplä nyyhkäisi.
”Luuklaani teki virheen loukatessaan Kuutamoklaanin kunniaa”, Hämäräaskel murisi laskelmoivasti. Tihkutäplä huokaisi. Hän ei keksinyt hetkeen sanoja, joilla vastata.
”Toivon, että olisi keino jolla tämä tappaminen voitaisiin vain lopettaa”, naaras mutisi lopulta.
”Tässä ei ole mitään järkeä.”
Hämäräaskel kohotti kulmiaan.
”Minä vain...” Tihkutäplä takelteli.
”Etkö aio kostaa Vasanloikkaa? Minä en voi tehdä kaikkea puolestasi”, Hämäräaskel tivasi. Yllättyneenä tummanharmaan kissan suorasukaisista sanoista Tihkutäplä tuijotti häntä mykistyneenä.
”Mitä tarkoitat?” naaras kysyi ja hypähti terävästi jaloilleen, karvat pystyssä. Hämäräaskel luimisti korviaan. Hän oli tuskin tottunut yleensä tyynen Tihkutäplän tulistumiseen.
”Jos minulle tärkeä kissa olisi tapettu noin”, Hämäräaskel julisti viha salamoiden meripihkasilmissään, ”se luuklaanilainen olisi jo-”
Sanat puristivat Tihkutäplän kurkkua kuin hampaat. Eikö hän Hämäräaskeleen mielestä ollut tarpeeksi vahva suojelemaan omaa kunniaansa?
”Miten voit olla noin… itsekäs! Jos lähdemme taisteluun nyt, yhä useampi tulee kuolemaan!” Tihkutäplä sihisi takaisin ja tunsi yhä Vasanloikan kylmyyden vierellään. Hän oli varma, että hänen entinen mestarinsa olisi ollut samaa mieltä.
”Ja sinä olet pehmeä!” Hämäräaskel ärisi.
”ME olemme vahvoja! Meidät on luotu taisteluun! Jokainen klaanilleen uskollinen kissa tietää sen!”
Tihkutäplä sävähti.
”Yritätkö sanoa, etten minä en ole uskollinen?” naaras murisi epäilevästi ja jousti jalkojaan loukkauksen sokaisemana, valmiina loikkaamaan klaanitoverinsa, joka oli itsekin vetäytynyt puolustavaan asentoon, niskaan. Hän ei voinut itselleen mitään. Hämäräaskel piti häntä heikompana ja vähemmän uskollisena. Kollin mielestä hän ei ollut kunnioitettu soturi. Hänen oli pakko osoittaa tuo vääräksi. Ennen kuin naaras kerkesi loikata, hän tunsi Hämäräaskeleen käpälät rinnassaan, ja kaksikko mätkähti maahan painien raivokkaasti. Tihkutäplä tavoitteli hampaillaan kollin lapaa isomman kissan painon rusentamana, kun jostain kaikui ääni:
”Lopettakaa heti!”

//Voisko joku kuutamoklaanilainen ehkä jatkaa? :’D Kuka tahansa vois tulla tohon väliin. Mutta jatkan sitten itse jossain vaiheessa jos kukaan ei kerkee jatkaa ^^’

Jalotassun ja Valkotassun yhteiset taisteluharjoitukset olivat tulossa finaaliinsa, kun Lumisydämen oppilas näytti tälläkin kertaa vievän voittoa erästä. Sädetaivas ja hänen nuorin poikansa istuivat vierekkäin ja molempien viiksikarvat värähtivät joka kerta kun toisen oppilas sai juuri ja juuri väistettyä iskun, tai oli suorittamassa hyvää liikettä. Kahden oppilaan välillä oli huomattava kokoero vaikka kumpikin kissoista muistutti vielä enemmän pentua kuin täysikasvuista soturia. Naarasoppilas oli jo pelkän pienen kokonsa takia alakynnessä, mutta piti sisukkaasti pintansa. Kun tuo harmaavalkoinen kissa sitten luiskahti ketterästi kollioppilaan alta ja viimeisillä voimillaan tönäisi tuon alleen, oli harmaaturkkinen kissa liian uupunut enää tapellakseen vastaan ja Valkotassu kohotti päänsä uljaana ylös voiton merkkinä.
"Noin sitä pitää! Kunnon tyttö!" Sädetaivas kehui Valkotassua kävellessään hiekkakuopalle ja puskien hellästi oppilaansa poskea. Jalotassu nousi mutisten jaloilleen ja pudisteli turkkinsa siitä hiekkaliejusta, minkälaiseksi lähipäivien säät olivat muuttaneet taisteluaukean pohjan.
"Hienosti taistelu Valkotassu, enkä yhtään ihmettele, sillä sinulla todella on koko klaanin parhain, ja kaunein, mestari", Lumisydän kehräsi ja vinkkasi emolleen leikkimielisesti silmäänsä. Soturittaren rinnasta kumpusi hykertävä kehräys ja tuo huiskautti hännällään nuorimman poikansa takaraivoa.
"Yritäppäs nyt olla aloillasi senkin hurmuri. Noniin, eiköhän pistetä tassua toisen eteen ja kiiruhdeta leiriin. Kokoontumispartio ilmoitetaan näillä hetkillä", kermanvaalea naaras sanoi ja lähti johdattamaan joukkiota takaisin leiriin. He kulkivat rivakkaa vauhtia, mutta varoivat kuitenkin jäätä kaiken loskan alla. Saapuessaan leiriin he erkaantuivat, mutta soturi jäi oppilaiden pesän vierelle pesemään loskasta ja mudasta sotkeutunutta turkkiaan, samalla huomaten kuinka Henkitassu ja Jalotassu siirtyivät sivummalle pesästä keskustelemaan. Valkotassun innokkaat huudahdukset siitä kuinka hän oli voittanut Lumisydämen oppilaan kantautuivat oppilaiden pesän ulkopuolelle ja laikukas kolli kuuli kuinka hänen oppilaansa närkästyneenä napautti kieltään.
"Tuo hiirenaivo saisi pitää suunsa tukossa. Minähän oikeastaan annoin hänen voittaa, että hänestä tuntuisi siltä, että olisi oikeasti oppinutkin jotakin taistelemisesta", harmaaturkkinen oppilas puuskahti pesätoverilleen. Harmaalaikkuisen kissan aistit terävöityivät ja korvat luimistuivat. Meripihkasilmäinen kolli juuri puhunut oppilastoveristaan pahaa tuon selän takana sekä samalla haukkunut soturin emoa ja sellaista hän ei voinut sietää. Lumisydän nousi jaloilleen ja marssi oitis Henkitassun ja Jalotassun luokse, eikä edes yrittänyt peittää tyytymättömyyttään.
"Jalotassu! Miten sinä kehtaat puhua noin pesätoveristasi? Olet häntä tuskin kolmea kuuta vanhempi, luuletko olevasi yhtään häntä kokeneempi? Saisit hävetä käytöstäsi, kunniallinen soturi ei ikinä loukkaisi klaanitoveriaan, vaikka tuo ei olisi kuulemassa sitä. Huomenna voit pitää huolen siitä, että pääset poistamaan Kielopurolta punkkeja metsästysharjoitustemme sijaan", harmaaturkkisen oppilaan mestari sihisi ja katsoi hyvin tuimasti oppilastaan. Vaikka hän tiesi, että tuo oli nuori eikä osannut vielä hillitä tunteitaan ja sanomisiaan, tuollainen käytös pitäisi kitkeä hyvin nopeasti pois. Jalotassun kasvoille ilmestyi pelästynyt, sekä myös hyvin kapinoiva ilme, mutta meripihkasilmäinen kolli ei saanut sanaakaan suustaan, kun Ututähden klaanikutsu keskeytti heidät. Lumisydän viittoi oppilaat seuraamaan häntä ja he jäivät seisomaan takariviin, leiripohjan ollessa liian mutainen istuttavaksi.
"Kokoontumiseen mukaan lähtee minun, Hiiriturkin sekä parantajien lisäksi Hunajavirta, Kanijalka, Punalehti, Varjoturkki, Lumisydän, Hiutalevirta, Lumohaukka, Karviaisnenä, Kastetassu, Kuutamotassu, Kaislatassu ja Jalotassu. Lähdemme piakkoin", Ututähti julisti. Soturi loi viiltävän katseen vieressään istuvaan Jalotassuun.
"Parasta näyttää minulle huomenna, että olet ansainnut paikkasi kokoontumispartiossa."

Ututähti käveli joukkion johtajana kohti virran ylittävää kaatunutta puuta. Lumisydän käveli aikalailla partion keskiosassa ja pystyi selvästi aistimaan kuinka hermostuneelta Puroklaanin päällikkö vaikutti. Se sai soturin olon hämmentyneeksi. Hän hidasti vauhtiaan hieman sen verran, että käveli Hiutalevirran rinnalla.
"Huomaatko sinä, että Ututähti vaikuttaa hieman hermostuneelta? Eikö ole sinustakin hieman outoa?" Kolli kysyi ja piti katsettaan partiota johtavassa päällikössään.
*Mitä tämä merkitsee? Onko Ututähdellä jotakin painostavaa kerrottavaa Puroklaanista muille klaaneille?* Lumisydän mietti. Olisiko kyse siitä Tulikammioreissusta ja enneunesta minkä parantajat olivat nähneet? Ututähti ei ollut kertonut mitä unessa oli näkynyt, joten jos hän ilmoittaisi siitä kaikkien klaanien kuullen, sen pitäisi olla jotakin vakavaa. Jotakin mikä vaikuttaisi kaikkiin klaaneihin.
"Kyllä olen huomannut sen. Mielenkiintoista... Eikö?" Hiutalevirta vastasi. Soturi vilkaisi vierellään kävelevää soturitarta ja oli tyytyväinen siihen, ettei ollut ainoa joka huomasi asian.
"Hiutalevirta -", Lumisydän aloitti, mutta lopetti lauseensa siihen. Hän päätti olla kertomatta omaa teoriaansa asiaan, sillä se saattaisi vaikuttaa hieman ylimieliseltä. Jos Ututähteä vaivasi jokin, päällikkö kyllä kertoisi asiasta. Ei olisi sotureiden tehtävä arvuutella sitä.
Puroklaanin saapuessa Neljän virran tammelle, oli paikalla heidän lisäkseen vain Nummiklaani. Lumisydän oli aikeissaan mennä jututtamaan Lumohaukkaa ja tuon seurassa olevaa suurta kermanvaaleaa kollia ja ilmeisesti tuon oppilasta, mutta Jalotassu pysäytti hänen aikeensa kurvaamalla mestarinsa eteen juuri kun tuo oli lähdössä liikkeelle.
"Mestari! Voisimmeko tänään käydä juttelemassa muille oppilaille? Viime kokoontumisessa me vain istuimme syrjässä ja seurasimme kaikkea sivusta!" Hänen oppilaansa pyysi ja innoissaan steppasi paikoillaan ja katseli kiinnostuneena ympärilleen. Soturin olisi tehnyt mieli kieltäytyä, ottaen huomioon sen mitä Jalotassu oli leirissä möläyttänyt, mutta tämä olisi heidän toinen kokoontumisensa eikä Lumisydän viitsinyt pitää oppilasta syrjässä tälläkin kertaa. Ties koska he saisivat uuden mahdollisuuden päästä yhdessä kokoontumiseen. Laikukas kolli pohti tarkkaan, mutta ainoastaan pidentääkseen harmaaturkkisen kollin piinaa vastauksesta, ennen kuin huokaisten nyökkäsi. Tuon meripihkasilmät säkenöivät eikä kissa meinannut pysyä aloillaan, kun he lähtivät kohti yhtä nummiklaanilaisparia, oletettavasti ollen myös mestari ja oppilas. Harmaalaikkuinen kissa sai katsekontaktin tämä raidallisen kollisoturin kanssa ja nosti häntänsä ylös tervehdyksenä. Nummiklaanilainen kumartui kuiskaamaan jotakin naarasoppilaan korvaan, ennen kuin paransi ryhtiään ja veti ystävällisen hymyn kasvoilleen.
"Hei vain! Saammeko liittyä seuraanne? Olen Lumisydän ja tässä on oppilaani Jalotassu", Lumisydän esitteli itsensä ja Jalotassun heidän saapuessa tarpeeksi lähelle kissakaksikkoa. Nummiklaanilaiset nyökkäsivät tervehdyksenä.
"Hei ja tietenkin saatte. Ei kokoontumisissa ole mitään iloa olla jos istuu koko illan vain mestarinsa seurassa, eikö vain Hopeatassu?" Raidallinen soturi sanoi ja kevyesti pukkasi Hopeatassua kylkeen, juovikkaan kissan ähkäisten kiusaantuneena mestarinsa vitsailusta. Laikukas soturi hymyili huvittuneena. Naarasoppilaan kehosta pystyi näkemään selvästi, että tuolla oli soturille ominaista lihaksistoa ja kissa vaikutti muutenkin olevan jo miltei täysikasvuinen. Ei varmastikkaan kaukana soturinimityksestään siis.
"Tosiaankin, olen Saarnihäntä ja tämä on oppilaani Hopeatassu", Saarnihäntä kertoi.
" Hauska tutustua. Toivottavasti Nummiklaanilla on ollut riistaonnea? Voin vain kuvitella kuinka tässä säässä jänisten pyydystäminen on enemmänkin liukastelua kuin juoksua", Lumisydän uteli ja nosti etutassuansa, tiputellen vetistä loskaa maalle. Neljän virran tammen aukio oli yhtä huonossa kunnossa kuin muukin Puroklaanin reviiristä.
"Kyllä Nummiklaanin soturit tässäkin säässä jäniksensä nappaavat. Oppilailla on ehkä hieman vaikeuksia pitää tasapainonsa, mutta hekin kyllä oppivat. Mutta tosiaankin on kyllä petollinen keli, jään ollessa kaiken tämän liejun alla näkymättömissä. Oletan, että Puroklaanin joet ovat kuitenkin sulia, kuten Nummiklaanin?" Saarnihäntä esitti vastakysymyksensä, mihin Lumisydän vastasi myöntävästi. Heidän keskustelunsa jatkui, kuten Hopeatassun ja Jalotassunkin, jotka olivat siirtyneet hieman sivummalle mestareistaan. Pian kuitenkin oppilaskaksikko sai seuraa muista Puroklaanin, Nummiklaanin ja nyt myös paikalle saapuneen Vuoristoklaanin oppilaista, oppilaiden kohta ollen omassa isossa joukossaan. Saarnihäntä ja Lumisydän erkanivat ja laikukas soturi kävi ilmoittamassa oppilaalleen, että kiertelisi hetken aukiolla, mutta tulisi tuota pikaa takaisin.

Lumisydän etsi katseellaan Lumohaukkaa tai Karviaisnenää, mutta oli hukannut kummankin sisarensa pennun väkijoukkioon. Hän oli lupautunut katsomaan kaksikon perään, vaikka nuo olivatkin jo sotureita ja osaisivat kyllä pitää huolen itsestään. Mutta hän oli heidän perheestään vanhin paikallaolija, joten jos jompikumpi sisaruksista aloittaisi kokoontumisessa hässäkän tai olisivat osallisena sellaisessa, saisi harmaalaikukas soturi osan syistä niskoilleen. Perhettään ajatellessaan hänen mieleensä pyörähti Puronlaulu, jolle oli annettu vastuu klaanista klaanikokoontumisen ajaksi. Kuinkakohan soturitar pärjäsi loppuklaanin kanssa? Ututähti oli lähiaikoina antanut yhä enemmän ja enemmän vastuuta Täpläliidon kumppanille, mikä voisi vain tarkoittaa sitä, että tuo kellanpunainen naaras pääsisi varmasti pian Puroklaanin päällikön luottosoturiksi.
Ututähdestä puheen ollen, päällikön antamasta varoituksesta enneuneen johtuen pari päivää sitten, Lumisydän oli ollut hieman vainoharhaisempi, niin kuin oli nytkin. Kävellessään hän oli tuntevinaan muiden klaanien kissojen katseet itsessään ja klaanitovereissaan, vaikka asia tuskin näin oli. Pian soturi sai kuitenkin muuta ajateltavaa ja vauhtia tassuihinsa, kun sai Lumohaukan näkyviinsä. Hänen sisarenpoikansa oli yhä saman kermanvaalean kollin ja tuon oppilaan kanssa, mutta kummankin kollin karvat olivat pystyssä ja korvat luimussa. Heidän ympärillään olevat kissat olivat kyllä huomanneet alkamaisillaan olevan kahakan, mutta eivät vielä olleet ennättäneet väliin tai mielummin vain seurasivat sivusta. Kermanvaalea nummiklaanilainen näytti sylkevän mitä luultavimmin pilkkaavia sanoja suustaan, kun Lumohaukka yritti parhaansa mukaan pitää kyntensä piilossa. Lumisydän kiiruhti kullanruskealaikukkaan soturin luokse ja asettui puoliksi kahden kollin väliin. Häntä ei kiinnostanut mistä asiasta oli oikein kyse ja kuinka paha kunnianloukkaus olisi käynnissä, hänen pitäisi raahata valkoturkkinen kolli pois tilanteesta ennen kuin tuo kävisi nummiklaanilaisen päälle.
"Noniin rauhoitutaanpa sitten. Muistakaa, että olemme kokoontumisessa missä sijaitsee aselepo. Hyvää illanjatkoa teille. Lumohaukka, nyt mennään!" Lumisydän sihahti kääntyen ympäri ja varmistaen, että hänen sisarenpoikansa seuraisi.
"Mikä sinulle tuli?" Harmaalaikkuinen soturi sihahti kun he olivat päässeet tarpeeksi kauas kermanvaaleasta kollista. Lumohaukka nyrpisti nenäänsä ja puuskahti.
"Mehiläisiä sillä vain päässä oli kun alkoi yhtäkkiä uhottelemaan. Aluksi keskustelimme aivan normaalisti, ehkä vähän kuivasti hänen osaltaan. Sitten en tiedä mikä hänelle tuli, mutta se kolli alkoi yhtäkkiä uhkailemaan minua ja Puroklaania johonkin taisteluun liittyen. En ymmärtänyt ollenkaan mitä hän höpisi, jotakin 'Jos Puroklaani ei ole Nummiklaanin rinnalla Kuutamoklaania vastaan, käy Nummiklaani Puroklaaninkin kimppuun', tai jotain. Sitten hän alkoi solvaamaan meitä Kuutamoklaanin hyökkäyksestä ja siitä kuinka heikkoja olimme enkä minä enää kestänyt kuunnella hänen puheitaan naama peruslukemilla. Ymmärräthän?" Lumohaukka kertoi ja käänsi katseensa setäänsä. Lumisydämen ilme muuttui hetkessä vakavammaksi. Ehkäpä jopa hieman kauhistuneeksi. Ajatteliko Nummiklaani hyökätä Kuutamoklaaniin? Tai Puroklaaniin? Vaikka puroklaanilaiset juuri muutama vuodenaika sitten kärsivät Kuutamoklaanin hyökkäyksestä? Koskiko parantajien enneunet tätä tilannetta? Lumohaukankin ilme muuttui totisemmaksi huomatessaan setänsä kauhunsekaisen ilmeen. He eivät kuitenkaan pystyneet keskustelemaan enempää asiasta, kun Neljän virran tammen latvasta kuului aukion hiljentävä huuto. Lumisydän ei edes ollut huomannut Kuutamoklaaninkin saapuvan paikalle ja tarkemmin ympärilleen katsoessa huomasi, että kuutamoklaanilaisia oli normaalia vähemmän ja moni heistä kantoi tuoreita arpia. Oliko Kuutamoklaani joutunut taisteluun?